[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fELimk1h62t9e9K7Khf22viffZMBWaafd31FlLuwGCNI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},328,"Nuijasota","Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",1830,1903,"328-yrjo-koskinen-yrjo-sakari-nuijasota","328__Yrjö-Koskinen_Yrjö_Sakari__Nuijasota",null,"romaani",[],[],"fi",1857,172963,1110931,false,[],[],[],"Perusteellinen selvitys vuosien 1596–1597 nuijasodasta, sen taustoista ja tapahtumista. Teos käsittelee Suomen yhteiskunnallista tilaa, Klaus Flemingin ja Kaarle-herttuan valtataistelua sekä talonpoikaiskapinan etenemistä ja kukistamista eri maakunnissa.","Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 'Nuijasota' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 328. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUIJASOTA\n\nSen syyt ja tapaukset\n\n\nKertoellut\n\nYRJÖ-KOSKINEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1929\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat\nEnsimmäinen luku\n  Ruotsinvalta Kustaa Vaasan, Eerikin ja Juhanan hallitessa\nToinen luku\n  Suomenmaan tila: henkinen ja aineellinen edistys\nKolmas luku\n  Suomenmaan tila: sodat ja sotien vaikutukset\nNeljäs luku\n  Suomenmaan tila uudenajan alulla: yhteiskunnalliset olot\nViides luku\n  Sigismund kuningas ja Kaarle herttua vv. 1592-1595\nKuudes luku\n  Klaus Eerikinpoika Fleming\nSeitsemäs luku\n  Klaus Fleming ja Kaarle herttua vv. 1593-1594\nKahdeksas luku\n  Klaus Fleming ja herttua vv. 1593-1594, jatko\nYhdeksäs luku\n  Klaus Fleming Suomessa vv. 1594-1595\nKymmenes luku\n  Kaarle herttua ja Suomen aatelisto v. 1596\nYhdestoista luku\n  Pohjanmaa. Sen vapaus linnaleiristä\nKahdestoista luku\n  Riita Klaus Flemingin ja pohjalaisten välillä\nKolmastoista luku\n  Pohjalaisten ensimmäinen kapina\nNeljästoista luku\n  Hämeen ja Savon kapinat\nViidestoista luku\n  Pohjalaisten toinen kapina\nKuudestoista luku\n  Valtio-olot keväällä 1597. Klaus Flemingin kuolema\nSeitsemästoista luku\n  Kaarle herttuan ensimmäinen retki Suomeen\nKahdeksastoista luku\n  Sigismundin ja Suomen väen käynti Ruotsissa\nYhdeksästoista luku\n  Valmistukset lopulliseen taisteluun\nKahdeskymmenes luku\n  Kaarle herttuan toinen retki Suomeen\nYhdeskolmatta luku\n  Loppukatsahdus\nLiitteitä\nKatsaus vuosina 1877-1928 ilmestyneeseen Nuijasotaa koskevaan\n  tieteelliseen kirjallisuuteen (A. R. Cederberg)\nAakkosellinen ainehisto\nViiteselitykset\n\n\n\n\nESIPUHETTA TOISEEN PAINOKSEEN\n\n\nKoska \"Nuijasodan\" ensimmäinen painos, joka ilmestyi vv. 1857, 1859, jo\nvuosia sitten on loppuun myyty, on tekijä katsonut syytä olevan ryhtyä\nuuteen laitokseen, joka nyt annetaan yleisön käsiin. Uudistustoimi on\nollut työläämpi, kuin muutoin uusissa painoksissa on tavallista.\nTietysti kahden vuosikymmenen kuluessa historiallinen tutkimus sekä\nomassa maassa että Ruotsissakin on tuonut esiin uusia tietoja, jotka,\nsen verran kuin ne tähän aineeseen saattoivat koskea, olivat teokseen\nsovitettavat. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut toimituksen vaikein puoli.\nTärkeämpi oli, että muutamat uudet tietolähteet, jotka ensimmäistä\npainosta tehtäessä eivät vielä olleet tutkijain saatavilla, nyt tällä\nvälin olivat käytettäviksi tulleet ja että niiden avulla muutamat\nteoksen osat saatettiin melkoisesti laventaa ja täydentää. Tätä\ntilaisuutta, uudella tutkimuksella valaisemaan Nuijasodan aikakautta,\nen ole tahtonut jättää käyttämättä ja olen sen vuoksi pannut parin\nvuosikauden ajat tähän korjaamis- ja täydentämistyöhön.\n\nNe lähteet, jotka käytettiin kirjan ensimmäiseen laitokseen, olivat jo\nrunsaampia, kuin mitä muissa Suomen historian osissa on tarjona ollut.\nTohtori Edv. Grönblad-vainajan julkaisemat todistuskappaleet\n\"Handlingar rörande Klubbekriget\", 3 vihkoa, ja \"Handlingar rörande\nförhållandena i Finland mellan 1592 och 1596\", 1 vihko, levittivät\naikoinaan paljon valoa varsinkin itse Nuijakapinan tapauksiin. Näitä\ntietoja olin itse täydentänyt Ruotsin valtionarkistosta, jonka\nregistratuuroista ja painamattomista todistuskappaleista olletikin\nKaarle herttuan molempain retkien historia saatiin valaistuksi.\nVihdoin oli tohtori K. A. Bomanssonin ystävällisellä avulla keräilty\nkoko joukko tietoja Suomenkin Valtionarkiston tilikirjoista, jotka\n\"verifikatsioneissansa\" tarjoavat runsaita varoja tutkimukselle.\nVaan yksi lähde oli jäljellä, jota en voinut kuin aivan vaillinaisesti\nkäyttää ja jonka rikkautta ei kukaan silloin oikein aavistanutkaan\n-- nimittäin lehtori K. A. Gottlundin kokoelma. Tosin Gottlund\nitse oli ruvennut painattamaan erästä kertovaista luetteloa\nmuinelma-aarteistansa (17 puoliarkkia 8:o sekä joitakuita lehtiä\ntäydelleen kopioittuja kirjeitä), ja tämä luettelo, joka ei kuitenkaan\nollut julkaistuna mutta yksityisesti oli haltuuni tullut, tietysti ei\njäänyt minulta käyttämättä. Vaan Gottlundin Luettelo, joka ei\nmuutoinkaan ollut täydelleen luotettava, esitti ainoastaan 255 kirjettä\neli aivan vähäisen osan siitä kokoelmasta, joka hänen takaansa löytyi.\nTämä kokoelma on sittemmin kokonaan lunastettu Suomen Valtionarkistoon\nja on nyt ollut päälähteenä niihin uudistuksiin, jotka olen tässä\npainoksessa tehnyt. Niiden kautta on, muista kohdista puhumatta, koko\najanjakso vv. 1593-1596 saanut aivan uuden muodon, ja riidan alku Klaus\nFlemingin ja Kaarle herttuan välillä kaikissa yksityisseikoissansa\nselvinnyt. Tieteellisessä katsannossa onkin tämä osa uudessa\npainoksessa tärkein lisäys.\n\nMillä tavoin lehtori Gottlund-vainaja oli nämä aarteet haltuunsa\nsaanut, en ota tässä tutkiakseni. Varma vain on, että se vahva\nkopiokirja, joka on tämän kokoelman kenties kallisarvoisin osa, ennen\non ollut A. Fryxellin nähtävänä; se on sama kirja, johon Fryxell\nviittaa nimellä \"Finska brefven\". Muutamista merkeistä arvaten sopii\npäättää, että myöskin Joh. Arnold Messenius on sitä käyttänyt; mutta\nsekä Messenius että Fryxell ovat jotenkin pintapuolisesti sitä\nläpikäyneet. Minun teoksessani siihen viitataan nimellä \"Gottlundin\nkopiokirja\". Alkuansa tämä kopiokokoelma näkyy olleen tehtynä Kaarle\nherttuan kansliassa niiden Suomen asioihin koskevien kirjeiden mukaan,\njotka herttualle tai herttuan tietoon olivat tulleet. Gottlund on nuo\nfolio-vihot yhteisiin kansiin sidottanut ja varustanut niitä\nainehistoilla. Tämän kopiokirjan ohessa sisältää Gottlundin kokoelma\nmelkoisen paljouden muitakin sekä kopioita että alkuperäisiä kirjeitä\ntältä ajalta; mutta niitä en ole Gottlundin nimellä maininnut, vaan\nolen ne sulkenut yhteiseen nimeen \"Suom. Valtionark. Acta historica\".\n\nVaikka niinmuodoin uusi painos on tullut runsaasti uusilla\ntietoaineilla varustetuksi, ei minun ole tarvinnut suuremmassa määrässä\nmuuttaa entistä käsitystäni ihmisistä ja tapauksista. Nuijasodan \"syyt\nja tapaukset\" ovat toivoakseni tulleet selvemmiksi, mutta ei\ntoisenlaisiksi kuin ensimmäisessä painoksessa, jonka pääluonnos on\npysynyt.\n\nMuutamat tärkeät, ennen tuntemattomat todistuskappaleet olen liittänyt\nkirjan loppuun ja viimeiseksi olen tutkijoille helpotukseksi pannut\naakkosellisen aineluettelon.\n\nLopen Leppälahdella, kesällä 1877.\n\nKirjan tekijä.\n\n\n\n\nKOLMANNEN PAINOKSEN ESIPUHE\n\n\nKolmannen painoksen korjaukset on suorittanut Historian Ystäväin Liiton\ntoimesta sen apulaissihteeri Ohto Oksala. Nämä korjaukset koskevat\netupäässä oikeinkirjoitusta, jota on nykyaikaistutettu. Yksityiset\nsanat on korvattu toisilla, milloin niiden merkitys nykykielessä on\ntoinen tai milloin tekijän käyttämä sana tekee oudon tai omituisen\nvaikutuksen eikä sen muuttamisesta tyylin arvo tai miellyttävä\narkaistisuus näytä kärsivän. Varsinaiset kielivirheet on niinikään\npyritty poistamaan. Suurin vaikeus on esiintynyt muukalaisuuksien\noikaisemisessa. Korjaus on suoritettu, kun se on helposti käynyt päinsä\nmuuttamatta lauserakennetta ja tekijän ominaista tyyliä.\n\nProfessori A. R. Cederberg on, niinikään Liiton toimesta, kirjoittanut\ntähän kolmanteen painokseen loppukatsauksen.\n\nHelsingissä, keväällä 1929.\n\nHistorian Ystäväin Liitto.\n\n\n\n\nOlen ottanut kertoakseni siitä kapinasta, jonka Suomen talonpojat\n16:nnen vuosisadan lopulla nostivat maamme senaikuista hallitusmiestä,\nKlaus Eerikinpoika Flemingiä, vastaan -- joka meteli vielä Nuijasodan\nnimellä haamottaa kansan mielessä riutuvaisena muistona. Olen aikonut\nsiirtyä kolmesataa vuotta taapäin selittämään Nuijakapinan syitä\njuuriltansa sekä kertomaan sen vaiheita ja siihen liittyviä tapauksia,\nniinkuin ne aikojen hämärästä astuvat näkyviin. Suomen miehille olen\nkatsonut tiedon näistä muinaisista seikoista rakkaaksi ja tärkeäksi,\njos kohta niiden arvo yleiselle maailman historialle ei olisikaan aivan\nsuuri. Niinkuin korsi ei kanna heteitä, ei hedelmiä, ellei se juuriensa\nnojassa rehoita, samoin ei Suomenkaan kansallinen olemus voi uudistua,\nellemme historiasta opi kansamme muinaisuutta tuntemaan. On siis\nmääräni johdatella noita entisajan haahmoja näkyville, kuuluville,\njotta ne nuoremmalle ajalle puhuisivat neuvojansa. Jos en voi tätä\ntarkoitustani kaikin puolin täyttää, jos moni seikka jääkin minulta\nselittämättä, olen kuitenkin tahtonut koota ne tietovarat Nuijasodan\najoista, mitkä nykyajan tutkimukselle ovat tarjona. Toinen aika sitten\nastukoon jälkiäni, paremmilla aseilla varustettuna, paremmin viitattua\ntietä myöden. Luottamuksella sopii muistaa, mitä mainio Ruotsin\nhistorioitsija Geijer lausuu: \"Ei ole niin sikeästi nukkuvaa\nentisyyttä, ettei voisi sitä jokin tulevaisuus herättää.\" Niinpä onkin\naina uutta selkoa toivominen, eikä mitään tutkimustyötä ole katsottava\nhistorian viimeiseksi sanaksi. Mutta jokainen tutkimustyö, jos kohta\nitsessään vaillinainen, on tehtävänsä tehnyt, jos kansa sen kautta yhä\nparemmin oppii tuntemaan itseänsä menneissä vaiheissaan. Tämä on\nminullakin silmämääränä oleva. Minä kynnän kesää, toinen kyntäköön\nvaolle; Suomen kansa kylvää ja elon korjaa.\n\nMutta ennen kuin lähden kertomaan niitä tapauksia, jotka Nuijasotana\nSuomessa riehuivat, täytyypä syiden selittämiseksi tuoda esiin\nSuomenmaan edelliset onnenvaiheet uskonpuhdistuksesta saakka. Ja koska\nSuomen maa ja kansa siihen aikaan kuuluivat Ruotsin valtakuntaan, on\ntämän vallan yhteinen historia kertomukseni alku ja alusta.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nRuotsinvalta Kustaa Vaasan, Eerikin ja Juhanan hallitessa\n\n\nKuudestoista vuosisata toi tullessansa maailmalle uusia toimia ja\nrientoja. Jo edellisellä vuosisadalla oli kirjapainotaito keksitty ja\nkäytetty valistuksen levittämiseksi, uusi mantere, Amerikka, löydetty\nja aukaistu eurooppalaisten kaupalle ja tiedonhalulle, virkeämpi liike\nherännyt kaikissa oloissa. Yht'äkkiä nyt leimahteli Saksanmaalla\nLutherin uskonpuhdistus, niinkuin uuden ajan päivännousu, joka\nsäteillänsä sytytti sydämet ja mielet. Katolisuus, joka oli\nkristillisyyden alkusiemenet kansakuntien seassa kylvänyt ja\nkasvattanut, oli siinä jo määränsä täyttänyt, ja Euroopan edistyneimmät\nkansat halasivat saada sielunsa ja sivistyksensä asiat omiin käsiinsä.\nSilläpä kaikuikin Lutherin äänestä Saksan porvariston sydämet, ja tämä\nkajaus kuului ympäri maailman, muihin säätyihin ja muihin maihin. Joka\npaikassa ja joka säädyssä, missä oli selvennyt jokin puute tai herännyt\njokin kaipaus, nousi uskonpuhdistukselle harrastajia ja puolustajia.\nPaavikunnan perustukset järkähtyivät ja viimein murtuivatkin. Vaivoissa\nihmiskunta synnytti uuden ajan.\n\nMutta Ruotsissa ja Suomessa, jotka silloin olivat yhtenä valtakuntana,\nolisi kansa ehkä vielä ajaksi tyytynyt paavinuskoon, jos eivät ajan\nmyrskyiset seikat olisi pakottaneet hallitsijaa kokoamaan valtakuntansa\nvarat ja voimat yhteen keskukseen. Yhdistettynä Tanskan ja Norjan\nkanssa oli Ruotsin valta toistasataa vuotta kitunut ylimystensä\nriidoista keskenänsä ja Tanskan kuninkaita vastaan, kunnes Tanskan\nKristian toinen verisillä töillänsä katkaisi yhdistyksen siteet ja\nKustaa Vaasa nousi talonpoikien avulla Ruotsinmaan kostajaksi ja\nvapauttajaksi. Kristianin hirmuvalta oli vallattomalta aatelissäädyltä\npään katkaissut. Mutta katolinen papisto, joka suunnikkaan\nsäätyjärjestyksensä ja suuren rikkautensa kautta oli mahtava, seisoi\nvielä vaarallisena erivaltana valtakunnassa eikä totellut toden teolla\nketään muuta kuin paavia ja omaa etuansa. Kustaa, kun näki maansa\nheikkouden, kun näki vaaran, jota lähivallat ulkoa uhkasivat ja\npapiston itsevaltaisuus sisältäpäin, ei voinut kauan epäillä, mitä\nottaisi neuvoksensa. Opinpuhdistus oli julistanut, että papiston liika\nvalta oli vastoin Raamatun oppia ja että papiston rikkaus vietteli sitä\nmaailmallisiin vehkeisiin. Tähän aseeseen tarttui Kustaa riisuaksensa\nRuotsin papistolta voimat ja tavarat. Varovasti hänen tosin täytyi\nliikkua rahvaan tähden, joka sitkeästi riippui vanhoissa kirkollisissa\ntavoissansa kiinni; mutta isänmaan hätä ja puute ei sallinut hänen\nmalttaa, kunnes evankeliumin saarna olisi sydämissä vaikuttanut. Hän\nhaki liittolaiseksensa aatelissäädyn, joka monta vuosisataa lävitsensä\noli hurskailla antimillansa kirkkoa rikastuttanut ja nyt sai ottaa\nomansa takaisin, samaten kuin kruunu lopun korjasi. Tällä tavalla kyllä\nkruunu rikastui, mutta auttoi samassa tuon äsken nöyryytetyn aateliston\nuuteen kuntoon. Papiston valta vaipui; mutta sen kanssa myöskin entiset\nkirkolliset oppilaitokset joutuivat rappiolle. Rahvaalla oli melkein\nvähimmän syytä kauppaansa kiittämään. Kirkon rikkaus oli yhteiselle\nkansalle mieluinen; se oli rahvaan mielestä ikäänkuin Jumalan ja\nkaikkein vaivaisten omaisuus. Samaten oli papiston säätylaitos\nrahvaalle suosiollinen, koska se pappien naimattomuuden tähden ei\nvoinut mitään papillista sukua kasvattaa, vaan päästi keskuuteensa\njokaisen, joka vain suostui sen sääntöjä noudattamaan. Tällä tavoin oli\nkirkko aikanansa seisonut sovittajana aateliston ja rahvaan välillä,\nottaen jälkimmäistä useinkin turviinsa edellisen ylivaltaa vastaan.\nSenpä vuoksi, koska kuningas ja aateliset kilvan ryöstivät kirkon\nomaisuutta, koska papiston saatavat korjattiin kruunun omaksi ja\nviimein kirkkojen hopeat ja kellotkin kuninkaan käskystä vietiin,\nsyttyi monessa paikoin meteleitä, jotka tuskin kukaan muu olisi voinut\nasettaa kuin tuo nerokas ja jäntevä Kustaa Vaasa.\n\nSillä välin luterilaiset saarnaajat tekivät uutterasti työtänsä.\nRaamatun pyhiä kirjoja käännettiin aikaa voittaen äidinkieliin, ja\nopinpuhdistus voitti alaa sydämissäkin. Mutta itse rahvas ei vielä\nisoon aikaan käsittänyt tämän muutoksen oikeata mieltä.\n\nVuonna 1521 oli Kustaa Taalain maakunnassa aloittanut Ruotsinmaan\nvapauttamisen ja pukeunut valtionhoitajan virkaan. Kaksi vuotta\nmyöhemmin antoivat Ruotsinmaan asukkaat hänelle kuninkaan arvon.\nTukholma aukaisi hänelle porttinsa, ja ennen vuoden loppua olivat\nveljekset Eerik ja Iivar Fleming valloittaneet Suomenkin maat ja linnat\ntanskalaisten käsistä. Vuonna 1527 särjettiin papiston valta Vesteråsin\nvaltiopäivillä ja seitsemäntoista vuotta sen jälkeen tehtiin samassa\npaikassa Ruotsi ja Suomi perintövallaksi Vaasan suvulle.\nSeitsemänneljättä vuotta vallittuansa vaipui Kustaa ensimmäinen\nkuolemaan, väsyneenä elämänsä vaivaloisista riennoista.\n\nTämä kuningas, joka oli haltioinnut valtakuntaansa niinkuin suurta\nmaataloa, sääsi sen perittäväksi niinkuin yksityisen pesänsä. Vanhin\npoikansa Eerik tuli kuninkaaksi; mutta nuoremmat, Juhana, Maunu ja\nKaarle, saivat perinnöksensä avaroita herttuakuntia, joissa tosin\nolivat valtakunnan käskynalaisina; mutta kumminkin saivat omistaa\nkaikki kruunun tulot ja saatavat. Tällä säännöllä valtakunnan voimat\njoutuivat hajalle, ja veljesten välille kylvettiin eripuraisuuden\nsiemen. Eerik jo alusta pelkäsi herttuain suurta valtaa ja saikin\nsäätyjen avulla sen rajoitetuksi vähäistä ahtaammalle. Vielä\ntoisellakin tavalla hän koetti veljiensä arvoa vähentää, kun\nkruunausjuhlanansa nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän vapaaherraa ja\nnäillekin antoi läänitykseksi pitäjiä, kyliä tai yksityisiä taloja,\njoissa he saivat käyttää oikeutta jotenkin omin tuumin ja omistaa osan\nkruunun veroista. Nämä uudet arvot kuitenkin vielä enemmän vähensivät\nvaltakunnan voimia, jonka ohessa aatelissääty kohosi yhä mahtavammaksi.\nOli vanhuudesta määrä semmoinen, että aatelisen piti sekä omista\ntaloistansa että nauttimistansa läänityksistä asettaman ratsuväkeä\nvaltakunnan palvelukseen. Tästä velvollisuudesta sai nyt kreivi\noikeuden erottaa kolme taloa, samaten kuin vapaaherra kaksi ja muu\naatelinen yhden, ja tällä tavoin syntyivät aateliset asuintilat eli\nsäterit. Mutta kun aateliset näin ylenivät ruhtinasten vertaisiksi,\nniin talonpoikainen kansa vajosi yhä alemmaksi maan matalalle.\n\nVeljesten väli ei kauan aikaa pysynyt rauhallisena. Maunu herttua oli\nhamasta lapsuudestansa ollut höllämielinen, ja Kaarle oli vielä\nalaikäinen. Mutta Eerikin ja Juhanan välillä oli vanhastaan synkkä\nkateus kytenyt. Juhana oli jo isän eläessä saanut herttuakunnaksensa\nkoko lounaisen Suomen, s.o. Ahvenanmaan, Turun läänin, Satakunnan eli\nKokemäenkartanon läänin ja länsipuolen Uuttamaata eli Raaseporin\nläänin. Siinä hän asuskeli Turun linnassa ja näytti aikovan tehdä\nitsellensä Suomesta oman valtakunnan. V. 1562 hän, vastoin kuninkaan\ntahtoa, nai puolalaisen prinsessan, Katariina Jagellonikan eli\nJagellottaren; ja kun kuningas haastoi hänet Tukholmaan vastaamaan\nsäätyjen edessä käytöksestänsä, niin Suomen herttua kutsui suomalaiset\nHeikin markkinoiksi v. 1563 Turkuun ja mainitaan saaneen heidät apua ja\npalvelusta lupaamaan. Silloin hän Ruotsissa tuomittiin hengeltä,\nkunnialta ja tavaralta pois, sotajoukko lähetettiin Turun linnaa\npiirittämään, ja kun linna viimein joutui piirittäjäin valtaan, niin\nJuhana puolisoinensa vietiin vankina Gripsholmaan Ruotsiin ja hänen\nuskollisimmat palvelijansa mestattiin.\n\nMutta siitä ei tullut Eerikin hallitus sen rauhallisemmaksi. Hän oli\nluonteeltansa epäluuloinen, muuttelevainen ja korskea, ja vaikka muuten\nylevillä hengenlahjoilla varustettu, hän ei voinut onnellisuutta itse\nsaavuttaa eikä valmistaa onnea valtakunnallensa. Yhtämittaiset\nsotapauhinat Tanskan rajalla ja Vironmaalla hävittivät isän jättämät\nvarat ja isänmaan voimat, samalla kuin kehnot neuvonantajat häneltä\nvieroittivat hänen alamaistensa sydämet. Etenkin aatelisto kävi hänelle\nnurjaksi -- siitäkin syystä, kun Juhana herttuata, heidän\nsukulaistansa, yhä vankeudessa pidettiin; sillä Eerikin äiti oli ollut\nsaksalainen ruhtinatar, mutta Juhanan emo Ruotsin aatelisneiti. Kun nyt\nEerik itse aikoi ottaa puolisoksensa halpasäätyisen tytön, Katariina\nMaununtyttären, niin aateliset sitäkin pahaksuivat ja luulivat\nkunniansa häväistyksi. Kuninkaan mieli kävi yhä synkemmäksi.\nMielettömyyden vimmassa hän vihdoin omalla kädellään murhasi kaksi\nkreivi Sturea, isän poikinensa, ja oli nyt jonkin aikaa täydessä\nmielenviassa, jolla välillä päästi veljensä vapaaksi. Mutta pian hän\ntaas selveni ja tarttui uudestaan lujin kourin hallitusohjiin. Hän\nlähti itse sotajoukkojensa johdattajaksi Tanskan sotaan ja vietti\npalattuansa häät Katariinan kanssa, jonka äsken synnyttämästä pojasta\ntoivoi saavansa kruununsa perillisen. -- Silloin nostivat Juhana ja\nKaarle herttuat kapinan, kulkien Etelä-Ruotsista Tukholmaa kohden. Tämä\nkaupunki linnoinensa sekä Eerik itse joutuivat heidän käsiinsä, ja\nJuhana asettihen veljensä kuninkaalliselle istuimelle. Mutta Eerikiä\nkuljetettiin siitä pitäin vankihuoneesta vankihuoneeseen, kunnes hän\nviimein, yhdeksättä ajastaikaa kärsittyänsä, surmattiin myrkyllisellä\nhernerokalla. Hänen puolisollensa annettiin lohdutukseksi Liuksialan\nkartano Satakunnassa, ja hänen kuusivuotias poikansa, Kustaa\nEerikinpoika, lähetettiin ulos valtakunnasta, jolloin jesuiitat pian\nsaivat hänet haltuunsa ja kasvattivat hänet katoliseen uskoon.\n\nVuosiluku 1568 silloin leikattiin, kun _Juhana kolmas_ pukeusi\nryöstämäänsä kuninkuuteen. Neljänkolmattavuotisella hallitusajallansa\nhän ei onnea lisännyt isänmaallensa, vaan loi turhilla tuumillansa\npitkän rauhattomuuden kankaan, josta tämän kirjan on tarkoitus esittää\ntärkeä kappale.\n\nJuhana kuningas oli turhanaikainen ja huikentelevainen; siitä ovat\nhänen hallituksensa vaiheet paras todistus. Hänen katolilainen\npuolisonsa oli vankeuden aikana hänelle synnyttänyt pojan, nimeltä\nSigismund, joka nyt määrättiin Ruotsinvallan kruununperilliseksi. Mutta\nPuolankin kruunua hänelle toivottiin ja sen vuoksi häntä kasvatettiin\näitinsä uskoon, katolilaiseksi. Samalla itse Juhanankin alkoi mieli\ntaipua paavinuskoon päin. Jesuiittoja, näitä paavin viekkaita\nlähettiläitä, tulla pujahteli maahan, kuiskutellen kuninkaan korviin,\nminkä suuren ansiotyön hän sillä tekisi, jos palauttaisi koko\nvaltakuntansa Lutherin erhetyksistä oikeauskoisen kirkon helmaan.\nKuningas, jolla oli suuri kirjanoppi, vaikkei älyä samaa vertaa,\nluulotteli olevansa luotuna eriuskoisten sovittajaksi ja viettyi\nitserakkautensa kautta paavilaisten pauloihin. Vanhat puhdistusmiehet\nKustaan ajoilta olivat vähitellen kuolemalla kadonneet, ja rahvaan\nseassa oli uskonpuhdistus tähän asti niin varovasti liikkunut, ettei\nmonessa paikoin paljon muuta tiettykään, kuin että vielä muka oltiin\npelkkää katoliskuntaa. Syystähän siis jesuiitat saattoivat toivoa\nperille pääsevänsä kenenkään huomaamatta. -- Paavinuskon kumonneista\nVesteråsin valtiopäivistä oli kohta puolen vuosisataa kulunut, kun\njulistettiin kuninkaan käskyllä uusi kirkollinen käsikirja -- sitten\npilkalla \"Punakirjaksi\" kutsuttu -- jolla tahdottiin muodostaa kaikki\nkirkolliset toimitukset paavinuskon mukaan. Kustaan oma rakkahin poika\nkoetti isänsä työn turhaksi tehdä.\n\nMutta Kaarle herttua, Kustaa Vaasan nuorin poika, piti omassa\nherttuakunnassansa, Södermanlannissa, luterilaisuuden voimissa ja otti\nsuojaansa kaikki Punakirjan vihaajat. Kiivaimmat näistä vihaajista\nolivat Upsalan professorit ja Tukholman papit, jotka, kun siitä saivat\nuhkauksia ja vainoa kärsiä, yltyivät yltymistänsä, säälimättä pauhaten\nkuningasta ja paavia vastaan. Viimeinpä muutamat muutkin, jotka jo\nolivat kuninkaan käskyyn suostuneet, joutuivat katumukseen ja\ntunnonvaivaan. Juhana itsekin rupesi väsymään hankkeeseensa, semminkin\nkoska katolilainen puolisonsa kuoli v. 1583 ja ruotsalainen\naatelisneiti sijaan tuli. Mutta hengellistä riitaa kuitenkin kesti\nhänen elinaikansa taukoamatta.\n\nSill'aikaa kävi Juhanan hellin toivo toteen, kun Puolanmaan\nvaltiopäivät valitsivat Sigismundin kuninkaaksensa v. 1587. Ruotsi ja\nPuola olivat nyt yhdistymäisillänsä yhden haltijan käteen. Mutta näillä\nvaltakunnilla oli niin erilaiset hallitusmuodot, niin erilaiset tavat\nja menot, ettei tämmöisestä yhteydestä voitu mitään hyvää aavistaa.\nOlihan Kalmarinkin \"Unioni\", jolla kuitenkin oli paljoa tukevampi\nperustus Ruotsin ja Tanskan yhtäläisessä kansallisuudessa, viimein\nhavaittu haitalliseksi Ruotsille ja lopullisesti katkennut Kustaa\nVaasan toimesta! Ja nyt oli Juhana valmis laskemaan vieläkin kovemman\nkahleen maansa päälle! -- Kaarle herttualle ei ollut tämä mieleen;\nmutta toista ajatteli ylimyskunta, jonka mielessä ikävöitävänä kuvastui\ntuo entinen unioni, jolloin kuningas asui vieraassa maassa ja Ruotsin\nylimykset olivat kuninkaina kukin omassa aluskunnassansa. Silläpä\nvaltaneuvoskunta kehoittikin kuningasta lähettämään poikansa\nPuolanmaalle, ja ennen Sigismundin lähtöä valmistettiin -- tämäkin\nkerta Kalmarissa -- pitkä sopimuskirja, jolla Ruotsin itsenäinen olo,\nusko ja hallitus vahvistettiin ja valtakunnan toimet määrättiin\nannettaviksi kuninkaan poissa ollessa erään aatelisen hallituskunnan\nhaltuun. Sigismund kruunattiin Puolan kuninkaaksi Krakovassa joulun\naikoina v. 1587. Mutta tuskin olivat isä ja poika erinneet, niin Juhana\njo rupesi katumaan, kun oli vanhoilla päivillänsä lähettänyt poikansa\ntyköään, jopa lähettänyt vaivaloiseen virkaan levottomaan maahan. Tämä\nkatumus rikkoi kuninkaan ja aateliston välin, joka tähän asti oli ollut\nsovinnollinen, ja sovitti Juhanan ja Kaarlen välin, joka kauan aikaa\noli ollut eripurainen.\n\nKaikista Kustaan pojista oli ainoastaan Kaarle perinyt isänsä neron ja\njäntevyyden. Häneltä ei voinut kauan olla salassa, että ylimykset\nkantoivat vihaa Vaasan suvulle, joka, ennen heidän vertaisenansa, nyt\noli heille kohonnut ankaraksi valtiaaksi. Samassa Tanskan ja Puolan\nesimerkki selvästi todisti, mihinkä aatelisto muuallakin pyrki.\nRuotsissakin oli taistelu tarjona kuningasvallan ja aatelisvallan\nvälillä, ja herttua olikin jo toisinaan kuningasta varoitellut. Mutta\nJuhana, joka alinomaa pelkäsi Kaarlelta samaa, mitä itse oli Eerikille\ntehnyt, oli kauan aikaa kallistunut aateliston puolelle, enentänyt sen\netuja ja saanut siltä apua riitaseikoissansa herttuata vastaan. Siinä\nkohden nyt tapahtui täysi muutos. V. 1589 elokuussa tulivat molemmat\nkuninkaat, Juhana ja Sigismund, yhteen Tallinnassa Vironmaalla, johon\npoika oli tullut isäänsä tervehtimään. Ero tuntui heille katkeralta, ja\nSigismund näytti jo olevan aikeissa lähteä isänsä kanssa Ruotsiin,\nluopuen Puolan kruunusta. Mutta Sigismundin puolalaiset seuralaiset\nuhkasivat sotaa, jos hän heiltä palaamattomiin jäisi, ja ruotsalaiset\nja suomalaiset herrat esittivät hänelle (syysk. 5 p.) kirjoituksen,\njossa soimattuansa monelta kohden Juhanan hallitusta rukoilivat\nSigismundia, ettei hän isänmaallensa lisäisi onnettomuutta, synnyttäen\nsotaa Puolankin puolelta. Kun ei tästä näyttänyt apua olevan eikä\nmyöskään neuvoskunnan erityinen Juhanalle annettu mietintö mitään\nvaikuttanut, syttyi itse sotaväessä, joka palkattomuuden tähden jo\nmuutoinkin oli tyytymätön, niin suuri levottomuus, että Juhanan\nviimein, vaikka katkeralla mielellä, täytyi myöntyä.[1] Kuninkaat\nvihdoin lähtivät erilleen; mutta Juhanan viha valtaneuvoksiansa kohtaan\nsyttyi tästä tapauksesta ilmituleen. Ruotsiin tultuansa hän kutsui\nsäädyt kokoon ja syytti niiden edessä Tallinnan tapauksista useita\nvaltaneuvoksia, varsinkin Eerik Sparrea, Ture ja Hogenskild Bielkeä,\nKustaa ja Sten Banéria sekä Klaus Aakenpoika Tottia. Näitä nyt\npidettiin vankeudessa ensin Tukholmassa, sitten heidän omissa\nkartanoissansa, ja vaino vasta kuninkaan kuollessa lakkasi. Maa, joka\noli Juhanan huonoon hallitukseen suuttunut, säälitteli heitä niinkuin\ntotuuden tähden kärsiviä.\n\nValtakunnan tila oli tosiaan surkuteltava. Tanskalle maksettavat\nsovintorahat, pitkä, vaihettelevainen ja tällä hetkellä onneton sota\nVenäjää vastaan sekä kuninkaan loisteliaisuus ja tuhlaus olivat\nhävittäneet maan varat. Talonpoikien tila oli etenkin viheliäinen.\nUseampia vuosia perätysten he saivat maksaa kolme tai neljäkin\nlisäveroa. Sota tempasi heidän lapsensa, niin että moni isä oli\nkadottanut neljäkin poikaa. Katovuodet vuosien 1587 ja 1590 välillä\ntekivät turmion täydelliseksi. Vielä päälliseksi oli aatelinen\nväkivalta paisumaisillaan ja rahvas sillä tavoin joutumaisillansa\norjuuteen.[2]\n\nKaarlen herttuakunnassa oli asiat paljoa paremmalla kannalla. Itse hän\noli kohtuullinen ja säästäväinen, vaati muut samanlaisiksi ja piti\naatelisetkin alamaisensa tarpeellisessa kurissa. Kauppaa ja\nmaanviljelystä hän koetti kaikella muotoa edistyttää ja osasikin tällä\ntavoin parantaa niitä haavoja, jotka valtakunnan rasittavaiset sodat\ntekivät. Kaikissa kohden oli Kaarle herttua maakuntansa isä, joka\ntarkoin tiedusteli sen puutteita eikä vaivojansa säästänyt niitä\npoistaessaan.\n\nTallinnasta palattuansa Juhana heitti hallituksen toimet isommalta\nosalta herttuan käsiin. Itse hän myönsi, että nyt Kaarlen avulla\nsaatiin kolmena päivänä toimeen se, mitä ennen kolmena kuukautena.[3]\nTämä kuninkaan silloinen luottamus veljeensä tuli varmaan osaksi\nsiitäkin, että Kaarle silloin oli leski ja pojaton eikä siis voinut\nmuka perillistensä vuoksi pyrkiä kuninkaaksi. Kun herttua v. 1592\nuudestaan nai, niin veljesten väli taas kylmeni. Samana vuotena kuoli\nJuhana marraskuun 17 p., jättäen pojallensa kolkon perinnön --\nhäviönalaisen vallan.\n\nMutta ennen kuin lähden kertomaan, kuinka Sigismundin hallitessa kasvoi\nedellisten aikojen kylvöstä karvaita hedelmiä ja kuinka nämä hedelmät\nolivat etenkin katkerat Suomenmaalle, tahdon ensiksi ottaa isänmaamme\nyleistä tilaa näinä aikoina tutkiakseni.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nSuomenmaan tila: henkinen ja aineellinen edistys\n\n\nKustaa Vaasan kuninkaaksi tullessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa\nkulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vahvisti Ruotsin vallan\nSuomenmaassa. Kuitenkin oli tässä rauhanteossa iso osa Suomen kansasta\njäänyt Venäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen sen avarammassa\nmerkityksessä käsitämme,[4] oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan\nkesken. Raja oli laskettu käymään Suomen lahdesta pitkin Raja- ja\nSadejokia Vuoksen virtaan, siitä Antrean ja Räisälän välitse\nRuokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin seuduille, josta ensi\naikoina itse Savon vesijakso ja myöhemmin nykyinen Savon ja Karjalan\nraja näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja nähtävästi meni\nPohjanlahteen, jonka rannikko kuitenkin itse teossa joutui suomalaisten\nuudisasukasten ja niiden kautta Ruotsinvallan haltuun; sillä ylipäänsä\non muistaminen, että nuo kaukaiset pohjanperät olivat silloin varsin\nvähän tunnetut, eikä niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Ruotsin\npuolisesta osasta on nykyinen Suomenvalta syntynyt; mutta Suomenmaan\nnykyisestä alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalaa, nimittäin\nLaatokan rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Vaasan\naikoihin asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka\nkanssa Suomi oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus\nmäärätä rajat ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään\ntavallisesti ulottunut avarammalle kuin Varsinais-Suomeen, ja kun näitä\nSuomenmaan eri kappaleita yhteisesti mainittiin, käytettiin joskus\ntuota epävakaista nimitystä \"Itämaat\", joka ainoastaan ilmoitti, mihin\nsuuntaan Suomi oli Ruotsista. Emme kuitenkaan erehtyne, jos luulemme\nTurun hiippakunnan avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoituksen ja\nmääränneen sen koon.[5] Tämä hiippakunta ulottui ensi aikoina\npohjoisessa ainoastaan Oulujokeen ja Oulujärveen, mutta levisi pian\nKaakamajokeen saakka Kemin pitäjän toiselle puolelle. Myöskin Kemin- ja\nInarin-Lappi näyttävät aikaa voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle,\nvaikka oikeastaan kaikki Ruotsinvallan alaiset Lapin osat pidettiin\nyhtenä erityisenä maana. Jos nyt näistä seikoista tahtoisimme määrätä\nSuomen rajat Ruotsia vastaan, niin lähtisimme Tseskemjoesta Norjan\nrajalta Kaakamajokeen, josta seuraa luonnon tekemä rajoitus:\nPohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja Itämeri. Etelässä Suomenlahti\nerotti Suomenniemensä Virosta ja Inkeristä.\n\nNäiden rajojen sisällä asui varsinaissuomalaisia, hämäläistä,\nkarjalaisia ja savolaisia, jotka kaikki jo opinpuhdistuksen aikana\nolivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa\nmuuttanut tänne ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä\nvielä, Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; Ahvenanmaalla, joka\nRuotsia likinnä on, olivat ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäisiä,\nkumminkin Suomen valloitusta aikaisempia. Mutta kaikki nämä hajalliset\nruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset suomalaisten asukasten\nsuhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja\nydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä\najoilta; sillä jotenkin joutavaksi arvioksi on katsottava, kun eräs\nitalialainen Nikolaus Bellus päättää Juhanan aikoina olleen koko\nRuotsin valtakunnassa 3 miljoonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen\nmiljoonaa.[6]\n\nOnpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja\nkansa joutuivat valloituksen kautta ja mikä Ruotsiin nähden oli\nvaltiollinen asemamme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan\nonnea, jonka päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat\nlait ja laitokset. Mutta pikemmin kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi\nSuomen kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä\nentinen Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus[7] kehuu hämäläisistä, että\nolivat muka aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa\nRuotsinvaltaa kohtaan. Eikä ollutkaan, jos asiata oikein arvostelemme,\nSuomen miehillä liioin syytä valittaa. Kun esimerkiksi Suomen\nheimolaiset Virossa joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen,\nniin Suomen kansa samalla aikaa sai kasvattajakseen Euroopan vapaimman\nkansan, joka valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi,\nnimittäin talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa\nvoittaen kävivät muukalaisten asettamat laitokset meikäläisille\nkodikkaiksi, piispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia\nmiehiä, ja Suomi eleli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden\nvaltakunnan suojassa. Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi\npuolensa. Sama Johannes Magnus, joka kehuu suomalaisten uskollisuutta,\narvelee, että \"he muka siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon,\nkuin olla kuninkaan käskyläisten ja muiden valtiasten rääkättävinä,\nniinkuin nyt, Jumala nähköön, tapahtuu\". Että tässä lauseessa kyllä oli\nvalitettava totuus, saamme vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää\npiispa peräti unohtaneen, nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään\nolivat itse suomalaisia ja että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä\ntapahtuivat vastoin esivallan tahtoa, joka kaukaisuutensa vuoksi ei\naina voinut Suomen asukkaita kylliksi suojella.\n\nPaljoa oudomman seikan kertoilee Johannes Magnuksen veli, Olaus Magnus,\nhistoriassansa Pohjan kansoista.[8] \"Vaikka suomalaisille\" -- kuuluvat\nsanat -- \"eli Suomen pohjoisille kansoille heidän suuren raakuutensa\ntähden on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsky, etteivät\ntoistensa turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin\nkeihäitä, tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä, niin\nheillä kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla\nvalmistavatkin ihailtavia rakennuksia.\" Sitten hän juttelee, kuinka he\nnoiden \"liian likeisten\" venäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat\nitseänsä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla\nkoirilla. Tämä seikka, jota ei kuitenkaan missään muualla mainita,\nnäyttää meille kovin kummalliselta, eikä ole helppo uskoa, että\nkuningas olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi\nriistänyt Suomen raja-asukkailta -- niistähän Olaus Magnus tässä\npuhunee -- heidän aseensa ja antanut heidät Venäjän asukasten\nrosvoamisille alttiiksi. Todennäköisempää on, että Kustaa kuningas\njostakin syystä ei oikein luottanut heidän uskollisuuteensa, koska\nmuutenkin tämä kuningas osoittaa kummallista epäluuloa suomalaisia\nkohtaan. Mistä tämmöinen mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin\nenää voi erotella. V. 1556 hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen\nliiaksi luottamasta Suomen talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja\nkummallinen luonne, ja muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan\nja herttuan sen kautta kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta,\nhuutaneet ja pauhanneet, ettei kellään muulla ollut sanan sijaa. \"Sen\nvuoksi on se mieleeni, rakas poikani\", sanoo tähän kuningas, \"ettet\nsuinkaan ole niiden seurassa, vaan niitä kavahdat ja kartat niin paljon\nkuin ikinä voit\".[9] Ja kuitenkin oli Suomi hänelle koko hänen\nhallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa kuin Ruotsin talonpojat\nmilloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita häntä vastaan!\nAinoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja Suomen\ntalonpoikien välillä, joka todistaa, ettei täälläkään kaikin paikoin\ntyydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaaseen hallitukseensa. Tämän\nasian laita oli seuraava.[10] V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan\ntalonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuninkaalle sekä\nmuutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että\nkäräjäkestityksistä, joiden luku heidän mielestään oli enennetty.\nTyytymättömyys näkyy ulottuneen muuallekin, Jääsken ja Savon\nkihlakuntiin, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä\nnäyttäimään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän\noli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut\nveronkokoojaa kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi, kun\nseuraavana vuonna Henrik Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke pitivät\nasiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi tahtoi\nvastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi\nlautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useat kerrat kiisteli, ettei\nnoihin liika-käräjiin olisi suostumista. Mutta molemmat vedettiin\npaikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin, vaikka\nlautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein kun\nheitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heitä väkisin\nvapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntyväiseksi; -- eikä sen ajan\nperästä havaittu mitään vastahankaa Kustaan säätämisiä vastaan.\n\nJos nyt Kustaa Vaasalla olisikin ollut jonkinmoisia tekosyitä\nepäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä\ntapauksesta helposti nähtävä, ettei suomalaisten talonpoikien\ntyytymättömyys tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan\nainoastaan sen hallitsijaa ja muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa\nsekin kapina näyttää todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen\nveljensä sytytteli Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana\nherttuan teki mieli erottaa Suomenmaa omaksi valtakunnaksi; mutta tässä\nhankkeessansa hän odotteli parahimman apunsa Puolanmaalta, ja vasta\ntämän toivon tyhjäksi käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen\ntalonpojat kokoon ja heille asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän\ntapauksen hämäriin tietoihin luottaa,[11] hän ei silloinkaan puhunut\nheille Suomen itsenäisyydestä, vaan pyysi ainoastaan apua veljensä\nvääryyttä vastaan. Suomalaiset silloin elävällä valalla lupasivat\nauttaa häntä; mutta herttua itse teki tämän lupauksen tyhjäksi, koska\nsalpasi itsensä Turun linnaan, jossa hänen täytyi elokuun 12 p. 1563\nantautua piirittäjäin valtaan. Rangaistus kohtasi ainoastaan Juhanan\nlikeisimpiä palvelijoita, jotka Tukholmassa tuomittiin kuolemaan ja\nmestattiin. Suomessa ei mestattu ketään, vaikka paria kirkkoherraa\nsyytettiin siitä, että olivat koettaneet pitäjäläisiänsä yllyttää.\nMutta Suomen aatelisto, joka jo seuraavina aikoina näkyy miettivän\njotakin erotusta Ruotsin ja Suomen välillä, piti tällä kertaa vielä\njäykästi kuninkaan puolta.\n\nEi olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin\nkiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden\nkukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta\ntätä kovaa kohtaloa esti jo Suomenmaan erikoinen asema, joka synnytti\nerilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä,\nniinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinaan tarpeelliseksi pitää\nerityisiä valtiokokouksia Suomessa,[12] paitsi mitä suomalaiset saivat\nRuotsin yleisillä herrainpäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä\nasioista. Kustaa Vaasan ryhtyessä hallitukseen olivat Ruotsinvallan eri\nmaakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi alueiksi, jotka monessa asiassa\npitivät omat neuvonsa; ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain\nSuomenmaalle sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden\nvuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisina\naikoina joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta\ntällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja\nkovemmalta ahdistivat. Nämä vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin tuo\npaisuva aatelisvalta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden,\neikä ollut hillittävänä muuten kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan\nlain avulla, ulkoa taas Venäjän valta, jota vastaan yksin\ntaistellessaan Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa,\nmitkä se silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittaakseen\nviljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja\nhuomataksensa, on arvellut, että suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan\nlähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi\nmyöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen\ntai vahingolliseen; ja tätä luonnetta nimittävät, kukin eri kantansa\nmukaan, joko uskollisuudeksi taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on\nmuistuttaminen, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan\nalamaisuutta, vaan nuoremman veljen nöyryyttä, joka ei vielä ollut\nmiehistynyt itsenäiseen valtakunnalliseen oloon. Tämän luulen kylliksi\nselkiävän, kun lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme\nhallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.\n\nOlaus Magnus historiassansa kiittää suomalaisten anteliaisuutta ja\nhyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. \"Keskenänsä\", lisää hän, \"he ovat\nsopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan\nsuututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat\nkyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti\nraketuita kirkkoja ja suuri into uusia rakentamassa. Papeillensa\nosoittavat suurta kunnioitusta ja maksavat heille kymmenykset kaikista\ntavaroista.\"[13] -- Tämä viimeksimainittu tapa, joka katolisen piispan\nsilmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Vaasan\nuskonpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, niin että kuninkaan\ntäytyi useat kerrat kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä\nheidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa.[14] Mutta kun\nmainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavin aikana\n\"pappiensa opetuksesta niin perehtynyt Jumalan lakiin, että muka peräti\nheittäen entiset pakanuutensa erehdykset rupesi vapaalla hajulla ja\nmielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on\", niin ei\nole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katolisuuden\nvaikutuksia Suomessa. Päinvastoin on monesta merkistä nähtävä, ettei\npaavin aika paljon muuttanut suomalaisten alkuperäistä uskontoa ja että\nvanha taikausko, vaikka toisinaan uudessa puvussa, oli yhä vahvana\nvoimissa. Kun katolisuus uskonpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla\nmelkein ikänsä elänyttä ja siis ikäänkuin jo kypsynyt kumottavaksi, se\nRuotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei\ntäyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin piispa Hemmingin\nautuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu\nsopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja,\nkoska arveltiin Suomessa olevan muka \"kärsimätöntä ja kopeata\nrahvasta\",[15] joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoliseen\nhartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta\nkansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni aivan\nalkamaton työ edessänsä.\n\nPuhdistetun opin ensimmäinen saarnaaja Suomessa oli Pietari Särkilahti,\njoka Wittenbergissä oli kuullut Lutherin ja Melanktonin opetuksia ja\npalattuansa isänmaahansa noin v:n 1525 paikoilla itse ahkerasti opetti\nTurun koulussa ja kirkossa. Tämä oli ainoastaan ensimmäinen kylvö, joka\nkuitenkin pian kasvatti vahvempia voimia. Yksi niistä, jotka\nSärkilahden opetuksista heräsivät uutta apostolista oppia levittämään,\noli Mikael Agricola, Pernajasta syntyisin alhaisesta säädystä. Piispa\nMartti Skytten kustannuksella pääsi tämä sittemmin v:n 1535 paikoilla\nWittenbergiin, josta palasi maisterina v. 1539 varustettuna Lutherin ja\nMelanktonin suosituskirjeillä. Myös muitakin lahjallisia nuorukaisia --\nyhteensä kahdeksan miestä -- lähetti Skytte Wittenbergiin, ja kaikista\nnäistä kasvoi uudelle opille vahvoja tukeita, samalla aikaa kuin vanhan\nopin miehet vähin erin vaipuivat kuolemaan. V. 1550 kuoli tuo suopea\npiispa Skytte, ja hänen hiippakuntansa, joka oli sisältänyt koko\nSuomen, jaettiin kahteen osaan, Turun ja Viipurin, joista v. 1554\nAgricola sai edellisen ja Paavali Juusten, joka myöskin oli\nWittenbergissä käyneitä, Viipurin hiippakunnan. Molemmat ovat\nsuomalaisilla kirjoillansa opinpuhdistuksen oikeat perustajat Suomessa.\nJo Wittenbergissä ollessansa oli Agricola aloittanut Uuden Testamentin\nsuomentamista, joka kirja sitten v. 1548 painettiin Tukholmassa, kun ei\nollut vielä isoon aikaan kirjapainoa Suomessa. Paitsi tätä pyhää kirjaa\nsyntyivät häneltä Aapiskirja, Alkuoppi uskoon, Rukouskirja, Käsikirja,\nMessu, Daavidin Psalttari, Veisut ja ennustukset Mooseksen laista ja\nprofeetoista uloshaetut, ja Ne profeetat Haggai, Sakaria, Maleaki,\njoiden lisäksi Juusten sitten toimitti Katkismuksen ja Messun. Tällä\ntavalla suomalaisillekin tiedon aarteet avattiin ja Suomen kielen\nviljelykselle oli tehty ensimmäinen askele. Mutta koska lukutaitoa\ntuskin lienee rahvaassa ollut ensinkään, niin näiden kirjain suurin\nhyöty oli aluksi se, että papit, jotka siihen asti olivat olleet kovin\noppimattomia eivätkä usein muuta kieltä ymmärtäneet kuin suomea, saivat\nhankkia itselleen paremman tiedon kelvataksensa muiden opettajiksi.[16]\n\nTämä oli sitä tarpeellisempaa, koska maamme opetuslaitokset nyt olivat\nrappiolle joutumassa. Paavin aikana olivat enimmät koulut olleet\nkirkollisia laitoksia, joista mainittakoon katedraalikoulu Turussa ja\nmuutamia luostarikouluja.[17] Mutta kun luostarit rappeutuivat ja\nkirkko muutenkin riistettiin, oli seurauksena, että koulut hävisivät\ntaikka heikontuivat semminkin oppilaiden lukumäärän puolesta.\nAinoastaan Turun katedraalikoulu, jossa perätysten neljä Wittenbergissä\nkäynyttä miestä -- Tuomas Keijo,[18] Agricola, Juusten ja Eerik\nHärkäpää -- olivat rehtoreina, näkyy paremmalla kannalla pysyneen.\nKatedraalikoulussa oli neljä luokkaa, ja semmoiseksi muuttui v. 1554\nViipurinkin koulu; muissa kouluissa oli ainoastaan yksi tai korkeintaan\nkaksi luokkaa. Suurin syy opetettavain vähyyteen oli papiston liiaksi\nvähennetty palkka ja arvo, joka syy lienee kauan aikaa estänyt saamasta\nkelvollisia pappeja, mitkä opillansa olisivat voineet johdattaa Suomen\nkansaa kristinuskoa syvemmältä käsittämään. Suomen yliopisto on vasta\nseuraavan vuosisadan perustama, ja niiden, jotka näillä ajoin\nkorkeampaa oppia halusivat, täytyi sitä hakea ulkomailta. Mutta tämä\noppimisen keino maksoi enemmän, kuin mitä kirkolliset virat ja palkat\nenää kannattivat. Että asiain näin ollessa puhdas oppi saattoi vain\nkovin hitaasti juurtua kansaan, on helppo ymmärtää. Mutta nyt\nalkuunpantu suomenkielinen kirjallisuus oli siihen kuitenkin\nvakavimpana perustuksena.[19]\n\nEikä tuo itsessään ollut vähäarvoinen asia, että suomenkieli nähtiin\nmahdolliseksi Jumalan sanaa esittämään, johon ei tähän asti muka muu\nkelvannut kuin latina eli muinaisen Rooman kieli. Että Saksan ja\nRuotsin maat tämän sijaan asettivat omat kansalliset kielensä, ei ollut\nniinkään outoa, kun oli näitä kieliä jo ennen maallisissa toimissa\nkäytetty. Mutta suomenkieli oli vielä raaka ja viljelemätön. Täytyihän\nsen puolustukseksi Agricolan muistuttaa rukouskirjansa alkulauseessa,\nettä \"Kyllä se kuulee suomenkielen, joka ymmärtää kaikkein mielen\",\nosoittaen sillä selvästi, ettei Jumalan edessä ole erotusta kielten\narvossa. Äidinkielemme siis asetettiin, mikäli mahdollista, yhteiseen\njumalanpalvelukseen, ja Suomen kansa ikäänkuin siirtyi lähemmäksi\nJumalaansa. Jopa tämä oman kielen syntyvä arvo näyttihen\nvaltiollisissakin kohdissa. Maanlakia jo ruvettiin tälle kielelle\nkääntämään, katsottiin tarpeelliseksi virkamiesten osata suomea,[20] ja\nJuhana herttuan mainitaan suomeksi kirjoittaneen muutaman kirjeensä\nRanskan kuninkaalle. Myöskin kuninkaan kansliaan näyttää jo Kustaan\nhallitessa asetetun suomenkielisiä kirjoitusmiehiä, jotka ottivat\nvastaan Suomen miesten valituksia ja kanteita. Kielensä ohessa nousi\nSuomen kansakin suurempaan arvoon. Mutta jo silloinkin oli suomenkielen\nvihaajia, jotka valtiollisista syistä olisivat tahtoneet maamme ja\nkansamme ruotsintumaan. Näiden juonilla saatiin Agricolan kuoltua v.\n1558 eräs ruotsalainen, nimeltä Folling, Turun piispaksi; mutta jo v.\n1563 tämä erotettiin virastansa, koska Eerik kuningas piti häntä\nveljensä puoltajana. Hänen sijaansa muutettiin Paavali Juusten\nViipurista Turun piispaksi.\n\nOlipa siis Suomessakin, samaten kuin muiden maiden historiassa on\nhavaittava, uskonpuhdistus koroittanut äidinkielen arvoa, vaikka\ntietysti uskonnollinen puoli oli sen ensimmäisenä työalana. Tämä\nuskonnollinen uudistus sill'aikaa edistyi edistymistään, vaikka\nhiljakseen. Samalla kuin luonnolliset seikat estivät äkillistä\nmuutosta, niin puhdistusmiesten viisauskin neuvoi heitä varovasti\nliikkumaan, ettei yhteinen kansa, jos kerrallansa riisuttaisiin kaikki,\nmikä tottumuksesta oli käynyt sille pyhäksi ja kunnioituksenalaiseksi,\nsamalla kadottaisi kaikkea jumalanpelkoa ja siveyttä. Monta\nliika-pyhää, monta vanhaa kirkollista käytöstä, joihin rahvas oli\npitkän tottumuksen kautta mieltynyt, pidettiin vielä kauan aikaa\nvoimassa. Myöskin latinaiset virret kauan paikkansa pitivät, kun ei\nsuomalaisia virsiä vielä ollut. Vasta vähitellen näissä kohden muutosta\ntapahtui. Mutta tätä tasaista menoa ei saanut puhdistustyö kauan\nkulkea, koska Juhana kuninkaan hankkeet tuottivat uusia hämmennyksiä.\nVanha piispa Juusten erosi v. 1576 suruisella mielellä maailmasta; ja\nkun neljä vuotta jälkeenpäin Viipurinkin piispa Härkäpää vaipui\nkuolemaan, antoi kuningas molemmat hiippakunnat yhden miehen haltuun\nsillä ehdolla, että hän suostuisi kuninkaan tuumiin. Tämä mies oli\nEerik Eerikinpoika Sorolainen, joka v. 1583 vihittiin piispaksi\npaavilaisella juhlallisuudella ja kuuden muun piispan kanssa\nallekirjoitti suostumuskirjan, jolla kuninkaan suosittelemat\nkirkontavat hyväksyttiin. Myöhemmin on piispa Eerik toimittanut Suomen\nkirjallisuudelle ensimmäisen postillan ja sillä todistanut luterilaisen\nmielenlaatunsa; mutta tarpeeksi rohkeutta ei näy hänellä koskaan\nolleen. Se on kyllä tosi, ettei Juhanan muutokset ensinnä paljon\nkoskeneetkaan oppiin, vaan enimmästi ulkonaisiin tapoihin, jotka hän\nkoetti uudestaan tehdä paavilaisiksi. Mutta jos olikin piispa Eerik\nitse kylliksi valistunut ymmärtämään, ettei noilla ollut painavaa\nväliä, niin hän toiselta puolen kokonansa unohti, mikä villitys\noppimattomassa rahvaassa seuraisi kirkollisten asiain alinomaisesta\nvaihtelemisesta. Ulkonaisten kärsimysten lisäksi saatiin hengellinen\nkiusaus ja epäilys, josta kurjasta tilasta saattoi syntyä vain syvä\ntapainturmelus ja raakuus kansassa.\n\nSamaten kuin Suomen kansan hengellisessä tilassa niinmuodoin havaitaan,\nniin on sen aineellisessakin edistymisessä nähtävänä Kustaan aikana\nvireys ja toimi, mutta surkea pysähtyminen Juhanan hallitessa. Yleensä\nvoimme arvata, että toimellisuutemme vielä hyvinkin tarvitsi nerokkaan\nhallitsijan kehoitusta eikä omasta innostansa kauas liikahdellut. Mitä\nkreivi Pietari Brahe nousevalla vuosisadalla lausuu, sopii luultavasti\ntähänkin aikakauteen.[21] \"Yhteisen kansan tavat\", hän sanoo, \"ovat\nsemmoiset kuin ne kauan aikaa ovat olleet, niin että ei isosti huolita\nenempää koota, kuin mitä kohta taidetaan suuhun syödä; ja on\nihmeteltävää: kun tämä kansakunta joutuu muualle tai Ruotsiin, niin\nyksi tekee työtä sen verran kuin kolme muuta, ja he ovat sukkelat sekä\nyhdessä että toisessa keinossa. Mutta täällä kotosella on heillä peräti\ntoinen luonne,[22] täällä he elävät vain koko talven pirtissänsä, josta\naika harvoin lähtevät kalastamaan tahi metsästämään, eivätkä myöskään\nmielellänsä rupea mihinkään käsityöhön, johon kuitenkin pystyvät\nparemmin kuin moni muu kansakunta.\" Siihen hän vielä lisää, mitä\nnykyänsäkin Suomessa havaitaan, että \"pitkin merenrannikkoa ihmiset\novat vireämmät ja uutterammat kuin nuo muut maansydämessä\". Syy tähän\nerotukseen oli kaiketi silloin, niinkuin nytkin, sydänmaalaisten\nhankalampi liike, kun oli maanteitä vähän ja enimmiten ainoastaan\ntalvella voitiin liikkua kaupassa ja kuljetuksessa. Avaroista\nvesijaksoistansa oli kuitenkin Suomenmaalla iso etu muiden maiden\nrinnalla. Mutta tätä luonnon tarjoamaa etua ei ollut siihen aikaan\nvielä viljelty keinollisten kanavain avulla. Samassa paikassa, johon\nmeidän aikoinamme Saimaan suuri kanava on valmistettu, oli jo 15:nnen\nsataluvun alkuvuosina Eerik Bielke, Savon linnan ja Viipurin linnan\nhaltija, aikonut kaivaa kanavan Lauritsalasta Soskuanjoen kautta\nViipuriin; mutta työ herkesi kesken,[23] ja puolen neljättä vuosisataa\ntäytyi kulua, ennen kuin tämä jalo tarkoitus täytettiin.\n\nSuurimpia esteitä suomalaisten työvireydelle oli kaupan huono tila\ntällä ajalla. Edellisinä vuosisatoina oli pohjoisten valtakuntien\nkauppa kokonaan ollut mahtavan Hansaseuran käsissä, jossa Lyypekki oli\netevin jäsen, mutta Tallinna likeisin Suomelle. Usein nämä voimalliset\nSaksan kaupungit olivat sekaantuneet Tanskan ja Ruotsin valtioasioihin,\nja Suomessa näkyy melkein kaikki kauppa olleen niiden hallussa,\nkoska kaupunkien porvaristo oli isolta osalta saksalainen ja Saksan\n\"kesti-haahdet\" usein talvenkin yli viipyivät Turussa.[24] Lyypekiltä\noli Kustaa Vaasan täytynyt hallituksensa ensi aikoina lainata rahoja;\nmutta kun tämä velka vihdoin oli maksettu, oli hänen tärkeimpänä\nhuolenansa saada valtakunnan kauppa itsenäiselle kannalle. Kuitenkin\nhän tässä hankkeessansa joutui moneen harhaukseen, johon ei\nkuningas yksin ollut syypää, vaan koko ajan ahdasmielinen käsitys\nkauppa-asioista. Maakauppa ja talonpoikien merenkulku kiellettiin\nkaupunkien eduksi, toiset kaupungit laskettiin ikäänkuin toisten\nalamaisiksi, ja näissä säännöissä ei ollut mitään pysyväisyyttä, vaan\nmelkein joka vuosi tehtiin uusia määräyksiä. Suomen vanhimmat kaupungit\nolivat Turku ja Viipuri, joista edellinen oli Tukholman ja Kalmarin\nkanssa Ruotsinvallan etevimpiä. V. 1547 Suomenmaan Turkuun kokoontuneet\nsäädyt ehdottivat, että kaikki muut kaupungit hävitettäisiin ja\nPorvoon, Tammisaaren sekä Ulvilan kaupungin asukkaat muuttaisivat\nViipuriin, mutta Rauman ja Naantalin asujaimet ottaisivat asuaksensa\nTurussa.[25] Kuningas ei kuitenkaan suostunut tähän tuumaan, vaan\nmoitti pari vuotta myöhemmin Turun porvarien taitamattomuutta\nkaupanteossa.[26] Mutta v. 1550 päätti hän perustaa Santahaminaan,\nVantaanjoen suuhun, kaupungin, joka veisi Venäjän kaupan\ntallinnalaisten käsistä, ja käski siis kovimman rangaistuksen uhalla\nRauman, Porvoon, Ulvilan ja Tammisaaren porvarien muuttaa tuohon uuteen\npaikkaan. Tämä oli Helsingin synty; mutta ainoastaan Tammisaaren\nasujaimet näyttävät totelleen kuninkaan käskyä. Tammisaari oli neljä\nvuotta ennen saanut kaupungin oikeudet, mutta näyttää olleen perustettu\njo alussa tätä vuosisataa.[27] Nyt se taas vaipui voimattomuuteen.\nNaantali sekä samoin Raumakin olivat syntyneet luostarien viereen, ja\nedellisellä oli v:n 1500 paikoilla ollut kaksi pormestaria, mutta\nuskonpuhdistuksen kautta se joutui rappiolle. Kun Juhana kuningas\nsittemmin koetti uudistaa Naantalin luostaria, niin kaupunkikin näkyy\nvirkistyneen. Vanhimpia kaupunkeja olivat Porvoo ja Ulvila, joka\njälkimmäinen v. 1558 muutettiin nykyiselle paikallensa ja sai Porin\nnimen.[28] Porvoo taas kärsi v. 1571 semmoisen vihollisten hävityksen,\nettä se muutamat ajat pysyi mitättömänä maakylänä.[29] Paitsi näitä oli\nluultavasti Hämeen ja Savon linnojen vieressä sekä Lapveden rannalla\njonkinmoisia kauppapaikkoja, jotka vasta jälkeenpäin kasvoivat\nkaupungeiksi. Pohjoisempana Porista ei ollut ainoatakaan kaupunkia,\nmutta iso joukko kauppapaikkoja eli satamia pitkin Pohjanlahden\nrannikkoa. V. 1576 mainitaan Turun kaupungin maksavan vuotista\nkruununveroa 500 Unkarin guldenia, Porin 300, Viipurin 150, Rauman 200,\nHelsingin 200 ja Naantalin 20. Tästä näkyy niiden vahvuus toistensa\nrinnalla; on vain muistaminen, että Viipuri oli sodasta kärsinyt\nenemmän kuin toiset. Tammisaarta ja Porvoota ei tässä ollenkaan\nmainita.\n\nKuinka avara kaupunkiemme liike lienee ollut, ei ole helppo erottaa.\nSamana vuonna 1550, kuin Helsinki perustettiin, annettiin Suomelle\nerityinen \"Kauppa- ja purjehdussääntö\", jolla kuningas koettaa\njärjestää ja kohottaa Suomen kaupan.[30] Kaikki kaupankäynti Lyypekin\nkanssa kielletään, ja kuningas käskee porvariemme lähettää laivojansa\nAlankomaihin, Englantiin ja Portugaliin itse noutamaan maan tarpeita ja\nviemään sen tuotteita. Venäjän kaupan keskustaksi määrätään Santahamina\n(Helsinki) ja pohjanmaiden merenkulkijain kielletään missään muualla\nkäymästä. Yleensä oli tällä ajalla määrä semmoinen, että \"syötäviä\ntavaroita\", niinkuin viljaa, voita j.n.e., ei saataisi maasta ulos\nviedä. Kauppa- ja purjehdussääntö kuitenkin lievittää tätä kieltoa,\nmutta nytkin määrätään, että kaloja ei saa muualle viedä kuin\nTukholmaan tai muihin Ruotsin kaupunkeihin. -- V. 1559 oli koko\nRuotsinvallassa 62 ulkomailla käypää laivaa, paitsi 32 haahta Venäjän\nkauppaa varten. Kustaan kuoltua taas joutui valtakunnan merenkulku\nsemmoiseen häviöön, että viimein v. 1614 ei Tukholmallakaan ollut\nainoatakaan laivaa. Tuosta voimme arvostella, kuinka Kustaan hallitus,\nhairahduksistaan huolimatta, oli ollut kaupan menestykselle edullinen.\n\nTeollisuuden ja yhteisten tapojen historiaa varten on tärkeä tietää,\nmitkä tämän kaupan pääaineet olivat. Ulkomailta siihen aikaan tuotiin\nsuolat, verat, muutamia sametin lajeja, silkkiä, ryytejä, sokeria,\nmuutamia viinilajeja, sota-aseita, vaskea, tinaa ja lyijyä. Sen sijaan\nvietiin maasta puukaluja, tervaa, rautaa, turkiksia ja muuta nahkaa,\nkaikenlaisia karjantuotteita, kaloja, hevosia, väliinpä jyviäkin.\nPuuhunpystyviksi olivat suomalaiset vanhastaan kehutut, ja erittäin\nsanotaan heidän osanneen rakentaa hyviä aluksia. Omilla laivoillansa\nkuljettelivat Suomen talonpojat Vehmaan rantamailta puuastioitansa\nsekä Ruotsiin että Saksaankin, josta syystä heitä nimitettiin\n\"vakka-suomalaisiksi\". Tervanpoltto, jonka pohjoispohjalaiset sanoivat\noppineensa Kalevan pojalta Kihavanskoiselta, oli ikivanha taito ja\nsamaten sepäntyökin, joka on syntyisin Ilmarisen ajoilta. Vaikka\nkomeammat aseet ja aatelisten sota-aseet tuotiin ulkomailta, etenkin\nYlä-Saksasta, mainitaanpa Suomessakin olleen hyviä pyssyseppiä. Pyssyjä\ntavallisemmat olivat kuitenkin vielä tähän aikaan teräksiset jouset,\njoilla esimerkiksi Buchowin meritappelussa tanskalaisia vastaan v. 1567\nseitsemänkymmentä suomalaista ampui niin ankarasti, että \"nuolet\nryntäsivät köysien läpi niinkuin rakeet\".[31] Raudan alku on maamme\nruosteisista järvistä ja nevoista -- \"suosta, sorkista sutosen\"; mutta\nv:n 1542 paikoilla oli Eerik Fleming aloittanut kaivostyötä Ojamossa,\njoka siis on Suomen ensimmäinen rauta-aarnio. Vaskiaarnioita ei vielä\ntietty, mutta vaskiseppiä näkyy jo olleen maaseuduillakin. Muutamia\nmuitakin taitoja, jotka lienevät tulleet taikojen lukuun, mainitaan\nvälimmiten. Kustaa Vaasa hakee kaivonkatsojia Savonlinnan läänistä\nRuotsiin, ja samasta läänistä Juhana kuningas kutsuttaa talonpoikia,\njotka pystyivät lääkitystaitoon.[32] Kotitöiden seassa lienee kutominen\nollut jotenkin tavallinen, koska sekä liinakangasta että sarkaa myytiin\ntäältä Ruotsiin. Mutta vielä mainiompi oli Suomen olut, jota vietiin\nisoja määriä Ruotsiin, etenkin Juhanan aikoina kuninkaan omaksikin\ntarpeeksi. Suomessa tätä ainetta paljon, useinpa ylellisestikin\njuotiin; mutta paloviina, joka meidän aikoina on noussut semmoiseen\nvaltaan, oli silloin vielä melkein tuntematon ja tuotiin ulkomailta\nlääkitykseksi. Vielä vähemmän tietoa oli tupakasta, jota Ranskassakin\nvasta Kustaa Vaasan kuoleman aikoina ensi kerran nähtiin.\n\nParhaita elatuskeinoja oli vanhastaan metsänkäynti ja kalastaminen.\nOlaus Magnuksen todistuksen mukaan olivat Suomessa sekä miehet että\nvaimot erinomaisen notkeita hiihtäjiä ja metsänkävijöitä. Etenkin\npyydettiin paljon oravia, joiden nahkoja käytettiin kauppatavaroina ja\nensi aikoina nimitettiin rahoiksi.[33] Joka täysi-ikäisellä miehellä\noli jousensa, josta oli tapa sanoa pojan \"tulevan jousi-lukuun eli\njouselle\", kun pääsi lailliseen ikäänsä eli viidentoistavuotiseksi.[34]\nSemmoinen sitten maksoi kirkkoherralle vuotisen veron, jota sanottiin\njousiveroksi ja alussa suoritettiin oravannahoilla, mutta sittemmin\noikeilla rahoilla, kun oravat alkoivat harveta.[35] Niinpä \"raha\"\nsanalle tuli nykyinen merkityksensä. Että metsänsaalis jo alkoi käydä\nvähiin, näkyy siitäkin, että kruunun saatavat nahat Savonlinnan\nläänissä v. 1556 muutettiin muiksi aineiksi. Samana vuonna kirjoittaa\nkuningas hirvien jo melkein hävinneen ja kieltää niitä ampumasta.\nKauemman aikaa pysyi kalanpyynti voimassa, koska vielä nousevan\nvuosisadan keskipaikoilla voitiin todistaa, että Suomi oli\n\"kalansaaliistansa varsin rikas, ei ainoastaan pitkin merenparrasta,\nvaan myöskin maasydämessä, sen monissa suurissa järvissä\".[36]\nKuitenkin oli kalanpyynti Kustaan hallitessa tungettu paljoa\nahtaammalle, hän kun oli asettanut uudisasukkaita entisiin avaroihin\ntakamaihin. Mutta Kustaan ensi aikoina olivat vielä Savon, Hämeen ja\nSatakunnan pohjoispuolet, samaten kuin Oulujärven paikkeet, autioina\nerämaina, joihin oli tapa asutuilta paikkakunnilta lähteä kalaan\nkesällä jälkeen Pietarin päivän; talvella taas, kun järvet olivat\njäähän menneet, käytiin saalista kotia noutamassa.[37]\n\nMutta maan omistaminen alkaa vasta maata viljellessä, ja syystä\ntaidamme siis sanoa, että nämä takamaat eivät olleet oikein Suomen\nomia, ennen kuin Suomen pojat kuokkinensa, auroinensa muuttivat niihin\nasumaan. Tämä voitollinen valloitusretki, joka siitä asti, kun kansamme\nalkoi muuttaa Suomen niemelle, on kestänyt hamaan nykyaikaan asti, on\nSuomen historiassa kenties etevimpiä lukuja, jota en tässäkään saa\nmainitsematta heittää. Ja sinuakin, kovaonninen Lapin kansa, jonka jo\nperäti unohdin Suomen asukkaita luetellessani -- sinuakin täytyy minun\nmuutamalla sanalla muistaa, jos ei muuksi, niin kumminkin kovien\nkärsimystesi sovittamiseksi. Kohta jo olet vainajaksi vaipunut, kun et\nvoinut käsittää historian vaatimuksia, joka kansakunnille saarnaa\nedistymistä, uudistumista. Mutta kuinkahan olisitkaan voinut luopua\nsomien porojesi seurasta, huolettomasta elämästäsi raittihin\ntähtitaivaan alla![38] Ennemmin sinä pakenit pakenemistasi\ntoimellisemman veljesi auran tieltä etkä kuitenkaan saanut rauhassa\nnauttia vähäonnista osaasi. Voimallisempi veljesi, Suomen kansa, otti\nvaltaansa nekin erämaat, joita hän ei itse vielä joutunut viljelemään,\neikä säästänyt sinun köyhää olentoasikaan vallanhimostansa.[39]\nVähitellen, mutta välttämättömästi raukesit kansakuntien joukosta -- ja\ntähän aikaan, jolloin suomalaisille puhdistettua oppia saarnattiin,\nsilloin sinä, pakanana vielä,[40] astuit viimeisiä askeleitasi Savon,\nHämeen ja Satakunnan pohjoisilla salomailla.\n\nKaksi Suomen kansan heimokunnista osaantui lappalaisten jättämää alaa\nperimään: hämäläiset ja savolaiset. Hämäläiset kuitenkin olivat jo\naikaisemmin täyttäneet tehtävänsä, kun he 13:nnen vuosisadan lopulla\nlähettivät siirtolaisensa, pirkkalaiset, Pohjan rantamaita asuttamaan.\nNyt oli savolaisten, Suomen kuopuksen, vuoro käydä valloitustyöhön\nkäsiksi. Mutta ensinnä syntyi heidän ja hämäläisten välillä pitkällinen\nja verinen riita kumpaisenkin takamaista, ja turhaan koetettiin käydä\ntarkka raja maakuntien välillä Maanselälle saakka. Hämäläiset yhä\nvalittivat, syystäkö vai suotta, että Savon miehet tunkeutuivat Hämeen\nalueeseen, ja samassa satakuntalaisetkin, jotka alkuansa olivat\nhämäläisistä lähteneet, näkyvät lännen puolelta heitä ahdistaneen.[41]\nKuitenkin maakunta vähitellen vakauntui rajainsa puolesta, ja takamaat\njaettiin maakuntain välille \"yhteismaiksi\", se on koko maakunnan\nyhteiseksi omaisuudeksi. Mutta jo aikaisin oli kruununkin käsi\nulottunut tähän omaisuuteen, semminkin Hämeenmaassa. V. 1411 annatti\nkuningas Eerik pommerilainen Hämeen erämaita uudisasukkaille\nviljeltäviksi, kuitenkin varoittaen, etteivät vanhat kylät, joiden\nomana nämä maat olivat olleet, tulisi sen kautta häviöön. Tämän säännön\nsamalla ehdolla uudisti v. 1452 kuningas Kaarle Knuutinpoika; mutta\nmitä vaikutuksia näistä toimenpiteistä lienee lähtenyt, emme enää voi\nerottaa.[42] Vasta Kustaa Vaasa, joka niin monessa kohden raivasi uusia\nteitä, tarttui tähänkin toimeen uudella voimalla. Hänpä oli ensimmäinen\nRuotsin hallitsija, joka suoraan piti kaikki yhteismaat kruunun\nomaisuutena ja tämän luulonsa mukaan hän niitä jakeli kelle hyväksi\nkatsoi huolimatta vanhojen omistajien vastapinnasta. Alku tehtiin\nSavonmaassa, jossa oli tarpeellista varustella Suomen rajaa Venäjää\nvastaan ja jossa muutenkin asukkaat näyttävät hyvin taipuneen tähän\ntoimeen. V. 1545 mainitaan muutamassa Savon pitäjässä, luultavasti\nRantasalmella, olleen viisi neljäskuntaa, vaikka muissa oli ainoastaan\nneljä; ja kun tätä viidettä nimitetään \"uudeksi neljäskunnaksi\", niin\nvoimme arvata uudisasutuksen siellä puolen jo olleen hyvässä\nalussa.[43] Neljä vuotta sen jälkeen saatiin tästä eri pitäjä nimeltä\nTavisalmi, joka sisälsi nykyiset Leppävirrat, Kuopion, Maaningan,\nIisalmen, Nilsiän ja Pielaveden eli koko pohjoispuolisen Savonmaan. V.\n1552 sai tämä pitäjä oman kirkkoherransa, Esko Kauhasen, ja kirkko\nnäyttää olleen siinä, missä nykyinen Kuopio on.[44] Ettei kuitenkaan\nvielä ollut taajassa asukkaita, on jo pitäjän avarasta alasta\narvattava; ei näy muutenkaan kaikki erämaa vielä loppuneen Savosta.\nVielä v. 1556 mainitaan Rantasalmella yksi lappalainen, joka maksoi\nvuotuista kruununveroa voudille 4 äyriä, ja samana vuonna sanotaan\nSavon miesten kesällä lähtevän jok'ainoan erämaihinsa.[45] Mutta sen me\nkumminkin näemme, että savolaiset uutteruudella ja mielellänsä kävivät\ntähän viljelystyöhön käsiksi. Kohtapa heidän verevä intonsa saatti\nheidät omiakin maitansa ulommaksi.\n\nKuninkaan toimi nyt kääntyi Hämeen ja Oulujärven puoleen, ja aluksi hän\nv. 1550 kehoitti Hämeen miehiä muuttamaan erämaihinsa uudisasukkaiksi,\nkoska heillä muka ennestään oli ahtaat asuntopaikat.[46] Mutta\nhämäläiset olivat siihen taipumattomat ja saivat siis lukea omaksi\nsyyksensä, kun savolaiset perivät heidän oikeutensa. Kun rikkaammat\nhämäläiset V. 1552 lupasivat muuttaa erämaihin, niin tämä jo lienee\nollut myöhäistä. -- Savolaiset täyttivät koko pohjoispuolisen Hämeen ja\nperustivat sillä tavoin Rautalammin pitäjän, joka silloin myöskin\nsisälsi nykyiset Laukaan, Viitasaaren ja Saarijärven pitäjät. Samaten\nSavon miehiä muutti Satakunnankin pohjoiskulmaan, johon jälkeenpäin\nKeurun pitäjä syntyi.[47] Nyt tuli Pohjanmaan vuoro. V. 1552 sanoo\nSavon linnan isäntä, Kustaa Fincke, muuttaneensa 140 savolaista\nKorsholman takamaille, luultavasti Oulujärven seuduille. Kahta vuotta\nmyöhemmin he olivat jo veronalaisina, mutta maksoivat veroksensa\nainoastaan kaloja, kun oli viljansaalis heillä vielä vähäinen. Tästä\nalusta syntyi tuo avara Oulujärven pitäjä, jonka kirkko Manamansalossa\njo v. 1560 erotettiin Limingan pitäjän alta. Etelä-Pohjassa taas\nasettui Lappajärven paikkeille Pohjanmaan ruotsalaisia ja Savon\ntalonpoikia sekaisin; mutta jälkimmäisten puhe viimein voitti\nruotsinkielen. Oulujärvestä Lappajärveen ottivat savolaiset Maanselän\nmolemmat kupeet haltuunsa eivätkä siihenkään vielä pysähtyneet. Paljoa\netelämpänä, Kauhajoella, vieläpä Noormarkussa asti, Ulvilan ja\nMouhijärven rajalla, on savolaisten perustamia taloja.[48] -- Mutta\nhämäläisistä mainitaan, että he kaikella kurin, useinpa verisellä\nväkivallallakin, koettivat estää erämaidensa joutumista muiden valtaan\nja että Juhana kuninkaan täytyi vielä v. 1582 antaa Rautalammin\nasukkaille suojeluskirjansa hämäläisten vaatimuksia vastaan.[49]\n\nHämäläisten vastahakoisuutta tässä jalossa viljelystyössä emme\nkuitenkaan saa aivan pikaisesti tuomita. Kuninkaan hankkeet olivat\nepäilemättä kovin itsevaltaiset, ja Hämeen kansa, joka on Suomen\nmalttavainen, mutta myöskin pidättyväinen jäsen, näyttää pian\naavistaneen, mihin päin Kustaan mietteet kallistuivat. Koska alkuansa\nkaikki viljelysmaa on erämaista syntynyt ja Kustaa Vaasa arveli kaikki\nyhteismaat kruunun omaisuudeksi, niin siitä seurasi johtopäätöksenä,\nettä muka kaikki talot oikeastaan olivat kruunun omat ja talolliset\nniissä ainoastaan vouraajoita, jotka maksoivat kruunulle veron\nnautinnosta ja joita kruunun siis oli oikeus erottaakin milloin\nmistäkin syystä. Tämä oli aivan uusi ajatus, kun oli tähän asti aina\nmaa pidetty kansan omaisuutena. Kustaan mielestä taas oli kaikki maa\njoko kruunun taikka verovapaiden (eli aatelisten),[50] ja vasta Juhanan\naikoina saivat talonpojat oikeuden ostaa perinnöksi samat talot, joita\nheidän esi-isänsä polvi polvelta olivat pitäneet laillisina\nperintötiloinansa.\n\nOnpa kummallista nähdä, kuinka Kustaa kuningas tämän itseottaman\nisäntäoikeutensa nojassa askaroitsi. Talonpoikien käskettiin pitää\nlehmiä, lampaita ja vuohia -- \"muuten ovat rangaistavat\".[51] Useissa\npaikoissa otti kuningas taloja omaan haltuunsa, antaen entisille\ntalollisille korvaukseksi joko toista maata, mitä oli ottanut\nsemmoisista taloista, joilla sitä muka liiaksi oli, taikka rahoja\nsemmoisille, jotka vanhuudelta tai köyhyydeltä eivät olisi voineet\nuutta maata perata ja viljellä. Tällä tavalla syntyivät karjatalo\nnimiset kartanot, joissa talonvoudit isännöitsivät kuninkaan puolesta\nja tekivät hänelle tarkan tilin tuloista ja menoista. Vaikk'ei sovi\nkuninkaan menettelyä tässä asiassa varsin kiitellä, koska hänellä oli\ntapa säälimättä ottaa siitä, kussa oli, panna siihen, kussa tarvittiin,\non kuitenkin epäilemätöntä, että hän nerollisella taloudellansa antoi\nkansalle hyvän esimerkin, joka ei lie vallan hyödyttämätön ollut.\n\nTämän ajan maanviljelyskeinoista Suomessa ei ole paljon tietoja.\nArvattavasti viljeltiin kaskia enemmän kuin nykyaikoina, ja erämaihin\nasettuneille lienee tämä viljelystapa aluksi ollut varsin tarpeellinen.\nViljan kuivattamiseksi ovat suomalaiset ikuisista ajoista käyttäneet\nriihiä, joita pidettiin niin edullisina, että Eerik kuningas v. 1563\nkehoitti Ruotsinmaan asukkaita laittamaan itsellensä samanlaisia\nriihiä, kuin Suomessa ja Virossa viljeltiin. Että maanviljelys yleensä\noli huono ja sato vähäinen, voimme siitä arvata, kun vielä nousevan\nvuosisadan alulla mainitaan, että muka \"välistä Jumalan armosta saadaan\nenemmänkin kuin kolme tynnyriä yhden tynnyrin kylvöstä\".[52] Tämä\nkuitenkin on ymmärrettävä peltomaista, eikä kaskista, joiden sato\nainakin oli runsaampi. Mutta useat seikat todistavat, että nälkä oli\nnäinä aikoina jotenkin tuttu vieras suomalaisten majoissa.[53]\nViljalajit olivat nuo tavalliset ruis, ohra ja kaura. Nisuja viljeltiin\nTurun läänissä ja tattaria Savossa, mutta herneitä käytettiin vähemmän\nkuin papuja. Lisäksi kasvatettiin, kumminkin Suomen eteläosassa,\nhumaloita, pellavia ja hamppua. Karjanhoito ei suinkaan ollut\nparemmalla kannalla kuin maanviljelyskään, mutta kuitenkin mainitaan,\nettä Suomen voita mielihalulla ostettiin Ruotsissa. Hevosia vietiin\nSuomesta Saksaan asti.\n\nJos nyt luomme silmämme takaisinpäin näitä Suomen viljelysseikkoja\nyleensä katselemaan, niin havaitsemme selvästi, mikä urhea edistyminen\ntapahtui Kustaan aikoina, varsinkin hänen hallituksensa loppupuolella.\nSitä vastoin Eerikin ja Juhanan toimista siinä kohden ei synny pitkää\npuheenjatkoa. Tosin näidenkin hallitessa asiat osaksi saivat kulkea\nsamassa raitiossa, johon isä ne oli pannut, ja Juhana näyttää melkein\njollakin erityisellä hellyydellä rakastaneen Suomenmaata, jossa hän\nensinnä oli saanut hallitsijana reipastella. Mutta kuitenkin on juuri\nJuhanan hallitus häviön aika Suomelle, joka nyt sai kärsiä\nyhtämittaista sotavainoa Venäjän puolelta. Syttyipä kyllä Kustaankin\nloppuvuosina Venäjän kanssa sota; vaan tämä oli hänen muiden tointensa\nsuhteen ainoastaan pieni pilvi muuten selkeällä taivaalla. Mutta jos\nKustaan hallitus parhaastansa on hyötymisen ja vaurastumisen aika, niin\nJuhanan hallitus on nimenomaan sodan ja hävityksen aika. Olen siis\najankin johtoa jotenkin seurannut, kun ensiksi olen selittänyt\nhengellisen ja aineellisen viljelyksen seikkoja, mutta nyt lähden\nsotien kauhuista erikseen juttelemaan:\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSuomenmaan tila: sodat ja sotien vaikutukset\n\n\nKaikkina aikoina ja kaikissa muodoissansa on sota ollut ihmiskunnan\nvitsa, joka turmelee ahkeruuden hedelmät ja villittää ihmisten tunnot\nja mielet. Mutta ylenevä sivistys on kuitenkin koettanut sodan hirmuja\nvähentää, asettaen jonkinmoisia rajoja, joiden yli soturi kunniansa\nhaastolla ei saa päästää verisiä himojansa rajuamaan. Toista se oli\nsiihen aikaan, jolloin luultiin sodan laiksi, ei ainoastaan tapella ja\ntaistella sotajoukko sotajoukkoa vastaan, vaan myöskin kauheassa\nmurhavimmassa hävittää ja vainota kaikkea, mikä vihollisen omaa oli,\nmaata ja kansaa, tilaa ja tavaraa. Sentapainen sota, jos se pitkällinen\noli, saattoi pian turmella juurinensa kaiken sivistyksen, minkä\nedellinen rauhanaika oli istuttanut, ja sitä lajia olivat vanhaan\naikaan enimmät sotamme Venäjän kanssa. Hirmuinen sekin oli ollut tuo\n\"Suuri venäläissota\", joka Sten Sture vanhemman aikana riehui\nkolmattakymmentä vuotta ja \"Viipurin pamauksen\" kautta on tullut\nmainioksi kansan muistossa. V. 1504 oli tämä sota tauonnut, ja rauha\njatkettiin v. 1510 kuudeksikymmeneksi vuodeksi, jonka lisäksi Kustaa\nVaasan hallituksen alkuaikana rauhallinen väli pari kertaa\nvahvistettiin, kunnes taas v. 1537 kuudenkymmenen-vuotinen sovinto\nsolmittiin. Mutta hallitsijain sovinnollista mieltä häiritsi alinomaa\nalamaisten riidanhimo, joka näkyy olleen yhtä hillitsemätön sekä\nylhäisissä että alhaisissa, sekä Suomen että Venäjän puolella. Etenkin\non surkea nähdä, kuinka maan asukkaat kahden puolen valtarajaa\nkantoivat veristä vihaa toisillensa ja tämän vihan yllytyksestä kävivät\ntavan takaa toisiansa hävittämässä, varastaen elukoita, polttaen taloja\nja ihmisiä säälimättä surmaten. Eikä näitä turmiotöitä ainoastaan sodan\naikana tapahtunut -- silloinhan muka varsin luvallisia olivatkin --\nvaan valtakuntien rakentamasta rauhasta eivät raja-asukkaat\ntavallisesti mitään lukua pitäneet, ja tuosta siis alinomaa syntyi\nuusia riitaseikkoja hallitsijain välille.\n\nVieläkin oudommalta tämä kohta kuuluu muistaessamme, että asukkaat\nkumpaisellakin puolella rajaa olivat pelkkää Suomen sukua. Veljeksiä ne\nsiis olivatkin, jotka kävivät toisiansa surmaamassa; mutta juuri siitä\nsyystä oli tämä riita kamalampi ja yltyi julmemmaksi, kuin mitä\nvierasten välillä olisi ollutkaan. Kuka ei tässä muistuta mieleensä\nUntamoisen ja Kalervoisen veljesriitaa, jolla Suomen runotar näyttää\njuuri näitä tapauksia kuvailleen.[54] Sattumusten haukka oli yhden emon\nkasvattamat kanat hajoittanut eri valtojen omiksi. Pian nousi heidän\nvälillensä vihollisuus vähäarvoisista asioista.\n\n    Untamoinen verkot laski\n    Kalervon kala-vetehen;\n    Kalervoinen verkot katsoi,\n    Kalat konttihin kokosi. --\n    Untamo utala miesi\n    Sepä suuttui ja vihastui\n    Teki soan sormistansa,\n    Kämmen-päistänsä keräjät,\n    Toran nosti totkusilta,\n    Artin ahven-maimasilta.\n\n    Torelivat, tappelivat,\n    Eikä voita toinen toista;\n    Minkä toistansa tokaisi,\n    Sen sai itse vastahansa.\n\n    Jopa tuosta toisen kerran,\n    Kahen, kolmen päivän päästä\n    Kalervoinen kauran kylvi\n    Untamon tuvan ta'aksi,\n    Untamolan uljas uuhi\n    Söi Kalervon kauran kylvön;\n    Kalervoisen kärtsä koira\n    Repi uuhen Untamolta.\n\nMahdoton oli selvälleen erottaa, kummalla puolen alkusyy oli; sillä\nolihan aina kummallakin jotakin kostamista, ja virkamiestenkin usein\nhavaitaan olleen osallisina näissä turmiotöissä. Niinpä Kustaan aikoina\nmainitaan erästä viipurilaista virkamiestä, joka oli palkalla\nlähettänyt miehiä Pähkinälinnan lääniin varastamaan hevosia, jotka hän\nsitten antoi Käkisalmen läänissä myydä.[55] Semmoisia esimerkkejä oli\nyhteinen kansa liian kärkäs seuraamaan. On varsin todennäköistä, että\nSuuresta venäläissodasta saakka nämä rajapauhinat olivat kestäneet\ntaukoamatta taikka vähäisillä väliajoilla.[56] Mutta koska sekä Kustaa\nettä Venäjän tsaarit rauhaa rakastivat, olivat, mikäli mahdollista,\nkoettaneet kaikkia riitaseikkoja sovittaa ja samassa hillitä\nkäskyläistensä sotaintoa, joka yritys heille osaksi oli onnistunutkin.\n\nMutta vuodesta 1547 alkoivat rajametelit taas uudella vimmalla, ja\ntällä kertaa näkyy vika olleen Venäjän puolella, koska sieltä käytiin\ntavan takaa polttamassa ja murhaamassa pitkin koko Suomen rajaa Lapista\nSuomenlahteen saakka. Lisäksi tuli nyt uusi riitakappale. Länsipuolella\nRajajoen ja Sadejoen lähteitä oli Kivennavan pitäjässä yhdeksän\npenikulmaa pitkä ja viisi penikulmaa leveä maankulma, jonka venäläiset\ntahtoivat omistaa, vaikka tuo epäilemättä oli Suomen puolella\nvaltarajaa. Tätä kulmaa nimitettiin \"Riitamaaksi\", ja alituista riitaa\nsiinä kestikin. Venäläiset sen jo kerran hävittivät autioksi, mutta\nkuninkaan käskystä muutti siihen uudestaan asukkaita, josta venäläiset\ntaas ryöstämään ja suomalaiset samalla tapaa kostamaan Venäjän\nmaakunnassa. Viha yltyi yltymistänsä ja Novgorodin maaherra kantaa\nisommalta osalta syyn tähän syntyvään rauhattomuuteen. V. 1555\ntammikuussa tuli venäläinen parvikunta Viipurin edustalle asti; mutta\nkaikki upposivat Revonhännän selkään, kun jää heidän altansa murtui.\nToinen joukko oli samalla aikaa käynyt Lapvedellä ja tappanut\nkirkkoherran sekä muita ihmisiä. Maaliskuussa samana vuonna tuli\nvenäläinen sotajoukko rajan yli, mutta Kivennavan vouti Juho\nMaununpoika syöksi sen miehuudella pakoon. Näiden metelien kautta oli\nsota jo syttymäisillään. Kustaa tuli elokuussa Tukholmasta Suomeen, ja\nnyt viimein sotapäällikköjen houkutus sekä Puolan ja Liivinmaan\nyllytykset taivuttivat hänet rikkomaan rauhan. Jo syyskuun 15 p. seisoi\nRuotsin sotajoukko Pähkinälinnan edustalla, johon laivastokin Jaakko\nBaggen komennon alla tuli Nevajokea myöten. Maajoukon päällysmiehinä\nolivat Niilo Boije Gennäsin herra, sekä Henrik Klaunpoika Horn\nKankaisten herra ja Klaus Kristerinpoika Horn Joensuun herra. Mutta\nturhaan he koettivat Pähkinäsaaren vahvaa linnaa valloittaa. Kahden\nviikon päästä he palasivat tyhjin toimin, kestäen pieniä tappeluja\nvihollisten kanssa.\n\nArvattavasti nyt venäläisetkin olivat aikeissa käydä vuoroonsa\nSuomessa, etenkin koska Liivin maamestari samana vuonna sovitti rauhan\nVenäjän kanssa. Siitä syystä ruvettiin nyt Suomessa varustusneuvoihin\nuutterasti. Sotajoukon koko määrä oli noin 6,000 jalkamiestä ja 6\nlipullista ratsuväkeä; mutta lisäksi asetettiin maakunnissa rahvaan\nnostoväkeä, nimittäin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa joka viides\ntalonpoikainen mies, Hämeessä ja Uudellamaalla joka neljäs mies ja\nSavossa sekä Viipurin läänissä jok'ainoa, joka kykeni aseita kantamaan.\nSavon ja Viipurin linnat varustettiin ja kaikenmoisia sota-aseita,\nkilpiä ja suksia toimitettiin sekä talonpoikien että sotamiesten\ntarpeeksi. Sotaväki ei kuitenkaan vielä ollut koossa, kun venäläiset\ntammikuun 12 p. 1556 samosivat rajan yli sekä Pyhänristin että\nUudenkirkon tietä. Heidän yhteinen lukumääränsä näyttää olleen noin\n50,000 miestä 15 tykkiä mukanaan, paitsi 2,000 tataarilaista ja 2,000\nstreltsiä -- ja tämän väkivoiman alta Ruotsin etujoukot vetäytyivät\ntakaisin, polttaen mennessään Kivennavan linnoituksen tuhaksi.\nHirveästi hävittäen kulkivat venäläiset Viipuria kohden, jonka\nedustalle pääsivät tammik. 21 p. vähäisen, mutta kiinteän tappelun\nperästä. Mutta kolme päivää siinä oltuansa he kääntyivät äkkiä\npaluumatkalle. Syy jutellaan seuraavalla tavalla. Yöllä 23 ja 24 päivän\nvälillä kuljetti linnaväki heiniä pitkän puusillan yli linnaan, ja kun\ntästä aika ryminä koko yön kuului venäläisten leiriin, he siitä\nluulemaan, että lisäväkeä oli tullut ruotsalaisille. Jo yön pimeydessä\nhe siis lähtivät tiehensä, ja sitten päivän tultua linnaväkikin hakaten\nja piesten saatti heitä matkalle. Kuusikymmentä vuotta ennen oli\nViipuri melkein ihmeen kautta pelastettu, ja nyt oli pian yhtä\narvaamaton seikka lähdettänyt piirittäjät pakoon. Mutta venäläisten\npaluumatka oli ylt'ympäri viitoitettu suitsevilla raunioilla, ja\nihmisiä mainitaan niin summalta vangiksi viedyn, että suomalainen vaimo\nmyytiin Venäjällä 15:en kopeekkaan ja mies 10:en. Kustaa kuningas, jo\nmuutenkin iästä näreäksi käynyt, vaipui murheesen ja huoleen,\nnähdessänsä sodan hirmuisuutta ja vaivaa.\n\nAlakuloisena hän jo pelkäsi vaaraa itsellensäkin syntyvän ja palasi\nRuotsiin heinäkuussa. Rauhansovittajia lähetettiin Suomesta Venäjälle,\nja v. 1557 huhtik. 2 p. sopivat neljänkymmenen-vuotisesta rauhasta.\nRajat pysyivät entisellänsä.\n\nMutta Venäjän palavin halu oli päästä merenrantaiseksi ja sen vuoksi se\njo ennenkin oli yrittänyt saada valtoihinsa Liivinmaan, jossa kaikki\nhallitus nykyänsä oli hajoamaisillaan. Neljäsataa vuotta sitten, eli\njokseenkin samaan aikaan, jolloin ruotsalaiset toivat kristinuskon\nSuomeen, olivat myöskin saksalaiset kalparitarit valloittaneet ja\nkristittäneet Liivinmaan. Mutta nämä valloittajat eivät jättäneet\nvalloitetulle kansalle henkilöllistä vapautta, niinkuin ruotsalaiset\nsen jättivät suomalaisille, vaan laskivat maan asukkaat kolkkoon\norjuuteen. Muutaman ajan päästä he saivat valtoihinsa Vironkin maan,\njonka Tanskan kuninkaat olivat kristinuskoon käännyttäneet, ja\nasettivat siihenkin semmoisen orjuuden, että \"Viron orja\" tuli\nsananparreksi Suomessa.[57] Virolaiset olivat, niinkuin hyvin\ntiedämme, Suomen heimoa, ja Liivinmaallakin liiviläiset olivat\nsuomalaista sukuperää, mutta lättiläiset erityistä kansakuntaa. Nämä\nkaikki purivat mielin karvain kuolaimiansa ja uskonpuhdistuskin viimein\nlisäsi eripuraisuutta ja hämmennystä. Aatelisto eli ritarit, papisto,\nporvaristo ja talonpojat olivat kaikki toisillensa vihoin, ja maalta\npuuttui henkiset voimat yhteistä puolustusta varten, kun tsaari Ruotsin\nsodan lopetettuansa päätti kaikella voimallansa rynnätä Liivin\nkimppuun. Turhaanpa ritarit tällä kertaa Kustaalta apua anelivat.\nTappelussa V. 1560 elokuussa särkyi kalpaveljesten valta, ja Venäjän\nsotalaumat tekivät tuloa Tallinnaa kohden. Hädissänsä tämä Vironmaan\netevin kaupunki silloin antautui Ruotsin kuninkaan Eerikin valtaan,\njoka huhtikuussa v. 1561 sen suojelukseksi lähetti Klaus Kristerinpoika\nHornin sotajoukon kanssa. Kohta sen jälkeen suostui Viron aatelistokin\nantaumaan Ruotsin alamaiseksi. Mutta maamestari ja Liivin ritarit\nolivat jo antaneet maansa Puolan haltuun, joka nyt vaati Vironkin\nalueen Ruotsilta takaisin. Päälliseksi oli tässä sekasorrossa eräs\ntanskalainen prinssi, Maunu herttua, tehnyt Yösalon omaksensa, josta\ntahtoi levittää valtansa mannermaallekin. Nämä hämmennykset olivat\ntsaarille varsin mieleen; Ruotsin ja Puolan taistellessa hän taisi\nvoimiansa koota viedäksensä molemmilta viimein heidän riidanesineensä.\nTekipä hän siis v. 1564 Eerikin kanssa välirauhan seitsemäksi vuodeksi.\nPuolalaisia vastaan kesti sota koko Eerikin ajan vaihtelevaisella\nonnella. Kuitenkin suomalaiset Klaus Kristerinpoika Horn ja hänen\nsetänsä Henrik Klaunpoika, jotka olivat Ruotsin sotapäällikköinä,\nvalloittivat useita linnoja ja kaupunkeja.\n\nTähän asti eivät nämä Viron melskeet ollenkaan koskeneet Suomenmaahan,\njoka Eerikin hallitessa lienee saanut olla jotenkin rauhassa\nulkonaisilta puuskilta, vaikka luultavasti rajameteleitä tuolloin\ntällöin tapahtui. Mutta Juhanan hallituksen kanssa alkoi levottomampi\naika Suomellekin. Venäjän tsaari oli nimenomaan Juhanalle vihoissaan,\nja sota siis sieltä puolen virisi uudella vimmalla. Tosin oli\noikeastaan Vironmaa sekä riidan esine, josta taisteltiin, että\ntappelutantere, jossa sodan kovimmat kauhut tapahtuivat. Mutta tavan\ntakaa liekki levisi sivullekin päin, ja Suomi, vaikka Vironmaata\nonnellisempi, kärsi sanomattomia vaivoja tästä rauhattomuudesta.\n\nJuhana kuningas oli, mikäli mahdollista, koettanut estää sodan\nsyttymistä ja sen vuoksi jo v. 1569 pannut lähettiläänsä Venäjällä\nkäymään. Mutta nämä lähettiläät, joiden joukossa myöskin piispa Juusten\noli, pidätettiin Venäjällä kolmatta vuotta kunnottomassa vankeudessa,\nja ennen kuin he pääsivätkään kotimaillensa palaamaan, oli sota jo\nsyttynyt ilmi tuleen sekä Virossa että Suomessakin. Edellisessä maassa\nolivat Venäjän yllytykset taivuttaneet aateliston Maunuherttuan\npuolelle, joka muka venäläisten avulla ja Venäjän suojeluksen alla\ntulisi Vironmaan omaksi kuninkaaksi. Yhdessä liitossa nyt venäläiset ja\nMaunu herttua elokuussa v. 1570 tulivat Tallinnan kaupunkia\npiirittämään. Mutta seitsemän kuukautta kaupungin edustalla oltuansa\ntäytyi heidän tyhjin toimin lähteä tiehensä. Tästä hyökkäsi vihollinen\nniinkuin rajuilma Suomen kimppuun.[58] Se ei paljon isänmaatamme\nauttanut, että Juhana kuningas julkisesti lausui, kuinka Suomenmaa oli\nRuotsille tärkeä, sen asukkaat uskolliset, sen maisemat hyötyisät ja\nkuinka sitä oli täydestä voimasta puolustaminen.[59] Maa oli\nvarustamaton, enimmät varat ja väet vietyinä Tallinnan avuksi, ja töin\ntuskin voitiin elättää sitäkään vähäistä sotaväkeä, joka linnojen\ntähden oli maassa pysytetty. Venäläinen ratsuväki liikkui lentämällä\nuseassa maakunnassa hävittäen ja polttaen, eikä Viipurin varustusväki,\njoka olikin palkkansa maksamattomuuden tähden tyytymätön ja ynseä,\nvoinut vihollisten kovaa menettely estää.[60] V. 1571 kävivät\nviholliset Viipurin ja Kymenkartanon lääneissä, polttivat sitten\nPorvoon kaupungin tuhaksi ja etenivät Helsingin seuduille saakka.\nSeuraavana vuonna helmikuussa -- samaan aikaan kuin piispa Juusten\nviimein Venäjältä palasi -- kävi taas venäläinen sotajoukko Viipurin\nläänissä, jonka se estämättä sai kokonansa hävittää. Sodan jäljissä\nseurasi nälkä ja rutto, jotka sinä vuonna (1572) raivosivat yli koko\nSuomen. Seuraavana talvena teki Herman Fleming Viipurista kolme suurta\nhävitysretkeä Käkisalmen seuduille ja Inkerinmaalle. Muutoin sai\nSuomenmaa nyt jonkin aikaa levätä ja tointua. Kesällä v. 1575 yhtyivät\nRajajoen tykönä Venäjän ja Ruotsin asiamiehet rauhansovintoa varten;\nRuotsin puolelta olivat Klaus Eerikinpoika Fleming, Henrik Klaunpoika\nHorn, Herman Fleming, Klaus Aakenpoika Tott ja Eerik Hookaninpoika\nSlang Viurilan herra. Mutta kun venäläiset vaativat koko Vironmaan ja\nRuotsi taas tahtoi Käkisalmen ja Pähkinän linnat, ei voinut välipuhetta\nyleisestä rauhasta syntyä. Silloin Venäjän asiamiehet ehdottelivat,\nettä tehtäisiin rajarauha kahdeksi vuodeksi erittäin Suomenmaan ja\nVenäjän välillä, ja tälle perustukselle aselepo rakennettiinkin heinäk.\n13 p.[61] Sota oli jo sitä ennen kokonaan siirtynyt eteläpuolelle\nSuomenlahtea, Vironmaalle.\n\nTässä onnettomassa maassa nyt sitä tuimemmin mellastettiin. V. 1573\nuudenvuoden päivänä ottivat venäläiset väkirynnäköllä Paidelinnan[62]\nja korventivat linnanisännän, Hannu Boijen, miehinensä kuoliaaksi.\nSamana vuonna sai Klaus Aakenpoika Tott Lukkolinnan[63] tykönä\nmainehikkaan voiton venäläisistä. Mutta yleensä oli onni kallistunut\nvihollisten puolelle, niin että viimein ei ollut Ruotsin hallussa muuta\nkuin Tallinnan kaupunki. Tämän edustalle asettui tammikuussa v. 1577\nsummaton Venäjän sotalauma, joka seitsemän viikkoa ahkerasti ampui\nkaupunkia. Mutta Ruotsin sotapäälliköt Henrik Klaunpoika Horn ja hänen\npoikansa Kaarle, sekä kaupunkilaiset, joiden johtajana oli Ivo\nSkenkenberg, olivat väsymättömät ja urheat. Maaliskuun 19 p. luopuivat\nvenäläiset koko yrityksestä, sytyttäen leirinsä palamaan. Vaan tästä\nrynnäkästä sai Suomikin kolahduksen, vaikka Rajajoella suodut\nrauhanvuodet eivät vielä olleet lopussa. Jokunen tuhatmäärä\ntataarilaisia ratsumiehiä samosi Tallinnasta jään yli Uudellemaalle,\njosta he paaston aikoina veivät paljon väkeä vangiksi. Heidän\npaluumatkansa oli nyt tehtävä Kymijoen yli; senpä tähden kutsuttiin\nrahvaan nostoväki useista maakunnista Pyhtäälle, missä murroksilla\nkoetettiin tietä teljetä. Kuitenkin mainitaan vihollisen jotenkin\nhelpolla hinnalla päässeen. Päällekarkaus olikin ollut aivan\näkkiarvaamaton ja maa siitä syystä varustamaton vihollisiansa voimalla\nvastustamaan.[64]\n\nNyt oli Suomi siis uudestaan joutunut sodan melskeeseen, ja vuorotellen\nkäytiin Suomesta Venäjän maakunnissa taikka Venäjän puolelta täällä\nhävittämässä. Eikä ainoastaan eteläisissä maakunnissa näin mellastettu.\nKaukaisihin Pohjanmaihin, Vienan ja Pohjanlahden rannoille, levisi\nvalloillensa päässyt sodan leikki. Mutta Pohjan seikoista, joilla\nmelkein oli eri luonteensa, saan vasta erinänsä jutella ja kerron tässä\nainoastaan, mitä Savon ja Karjalan rajoilla tapahtui. Niinkuin näimme,\nolivat venäläiset rikkoneet rauhan, ja tämä rikos oli suomalaisten\nkostaminen. Syksyllä v. 1577 Laurin päivän aikoina lähti Herman Fleming\nViipurista Käkisalmen lääniin, siitä Pähkinälinnan läänin lävitse\nKaprion alueeseen asti, josta palasi Mikkelin päivän paikoilla takaisin\nViipuriin. Seuraavana talvena ennen Matin päivää kulkivat Herman\nFleming ja Henrik Horn sotaväkinensä ja tykkeineen jään yli\nPernionpäähän, josta läksivät Laukaanjokea ylöspäin Jaamaan, polttivat\nsiltä esikaupungin sekä kaikki kylät ylt'ympäri ja palasivat taas jään\nyli Suomeen. Mutta luultavasti samalla aikaa, kuin Suomen sotaväki\nsillä tavoin hävitti Inkerinmaalla, samosivat venäläiset toisaaltapäin\nSuomeen, kulkivat Säkkijärven kautta Uudellemaalle, polttivat toisen\nkerran Porvoon kaupungin ja lähtivät viimein Helsingistä jään yli\nViroon. Taas v. 1579 helmikuussa lähti Ruotsin väkeä sekä Viipurista\nettä Virosta hävittämään Inkerinmaata ja Venäjän Karjalaa.[65] Juhana\nkuninkaan kunniaksi on mainittava, että hän kielsi sotaväkensä\nmenettelemästä samalla julmuudella, kuin vihollisten oli tapa tehdä, ja\nnuhteli vanhaa sotapäällikköä Henrik Hornia, joka retkellänsä v. 1578\nei ollut lapsia eikä vaimoja säästänyt. Ylipäänsä nyt Ruotsi alkoi\nvoitolle päästä sekä Suomen että Viron puolella. V. 1578 olivat\nruotsalaiset ja puolalaiset yhdessä liitossa saaneet voiton\nvenäläisistä Liivinmaalla, ja v. 1580 saatiin Ruotsin sotajoukoille\nuusi johtaja, joka kokonaan saavutti sotaonnen suosion. Tämä oli\nranskalainen, Pontus De la Gardie, joka jo Eerikin hallitessa oli\nosaantunut Ruotsin palvelukseen, sitten saanut vapaaherraisen arvon\nJuhanalta ja nainut hänen äpärätyttärensä. Mikkelin päivän aikoina tuli\nPontus herra mahtavan sotajoukon kanssa Suomeen, eikä kauan viipynyt,\nennen kuin hän jo marssi Käkisalmea vastaan Venäjän Karjalaan.\nSuomalaiset Herman Fleming, Arvid Henrikinpoika Tavast ja Kaarle\nHenrikinpoika Horn seurasivat häntä apulaisina. Vähällä aikaa ammuttiin\ntulisilla kuulilla kaupunki palamaan. Kaupungin niinkuin linnankin\nvarustukset olivat isommalta osalta puisia, eikä niistä siis ollut\npaljon turvaa puolustajille; mutta kaupungin asema Vuoksenvirtaan\nulottuvassa niemessä näytti sitä jotenkin varjelevan. Nyt kuitenkin\njoutuivat asukkaat kovaan ahdinkoon, kun oli heillä palo kaupungissa,\nvirta kolmella kohden ja neljännellä taholla piirittäjät. Useat\njuoksivat hädissänsä virtaan, johon hukkuivat; ja kaksituhatta\nvenäläistä kaatui, kun kaupunki valloitettiin. Mutta kun linnanisäntä\nnäki kaupungin otetuksi, hän kohta marraskuun 5 p. heitti linnankin\npiirittäjäin valtaan, ja tällä tavoin tuli nyt Laatokan puolinen\nKarjala liitetyksi muuhun Suomeen, jossa tilassa se tällä erällä pysyi\nseitsemäntoista vuotta.[66]\n\nVieläkin onnellisemmaksi kävi Ruotsin aseille seuraava vuosi 1581.\nTalvella tuli erinomaisen ankara pakkanen, niin että koko Suomenlahti\nmeni vahvaan jäähän. Lopulla tammikuuta lähti Pontus herra kaiken\nväkensä kanssa Viipurista, kulkien kompassin johdolla jään yli Viroon,\njossa yhtä vauhtia valloitti muutamia kaupunkeja. Sitten hän taas\npalasi samaa tietä Suomeen ja siitä Ruotsiin neuvottelemaan kuninkaan\nkanssa suven tehtävistä retkistä. Suomesta oli samalla aikaa Savon\nlinnan isäntä Klaus Hermaninpoika Fleming vähäisen sotajoukon ja\nviidentoista sadan talonpojan kanssa lähtenyt Oriveden ja Kiteenjärven\nyli Aunuksenmaalle Aleksanterin monasterin luo, josta viidennellä\nviikolla palasi Impilahden ja Sortavalan kautta Savon linnaan. Mutta\nVirossa valloitti Pontuksen mentyä tuo urhea Kaarle Horn koko Virumaan\npaikkakunnan kaupunkeinensa, ja kun De la Gardie oli Ruotsista takaisin\ntullut, marssittiin Narvaa kohden, jonka Klaus Eerikinpoika Fleming\nmerenkin puolelta sulki laivastollansa. Narva, Ivangorod ja koko\nlänsipuolinen Inkerinmaa joutuivat vielä samana syksynä ruotsalaisten\nvaltaan. Riemu oli ylinnä ei ainoastaan Virossa ja Suomessa, vaan\nmyöskin Juhana kuninkaalla, joka näiden voittojen muistoksi antoi\nSuomelle \"Suuriruhtinanmaan\" nimen ja arvon.\n\nSeuraavana vuonna (1582) ei kuitenkaan ollut yhtäläistä menestystä.\nHeinäkuun lopulla tai elokuun alussa kävi venäläisiä lotjia\nVehkalahdella polttamassa.[67] Syksympänä koetti Ruotsin sotajoukko\nvalloittaa Pähkinälinnan; mutta venäläiset ajoivat ryntääjät takaisin\nlokakuun 8 p., ja kuukautta myöhemmin heittivät ruotsalaiset koko\nyrityksen. Molemmat valtakunnat tarvitsivat lepoa ja rupesivat\ntaipumaan sovintoon. Mutta Venäjä, joka vaati Inkerinmaata takaisin, ei\nsuostunut kuin väliaikaiseen rauhaan, joka toimeen saatiin v. 1583.\nRuotsalaiset saivat pitää, mitä olivat aseilla voittaneet.\n\nAseiden levätessä koetettiin ahkeruudella rakentaa vakinaista rauhaa.\nMutta Juhana ei millään suostunut luopumaan Inkerinmaasta, jonka\nsaatuaan oli kruununsa loistoa lisännyt uudella arvonimellä, ja turhaan\ntultiin tästä seikasta useita kertoja kokoon. Erään kerran tapahtui\nruotsalaisille se onnettomuus, että sankari Pontus de la Gardie\ntapaturmaisesti hukkui Narva-jokeen v. 1585. Kuitenkin jatkettiin\nvälirauha vuoteen 1590. Mutta silloin virisi sodan liekki jälleen,\nniinkuin kulovalkea, joka milloin hiljastuu, milloin uudella\nvoimalla yltyy. Juhana kuningas, joka par'aikaa teki kanteitaan\nvaltaneuvoksiansa vastaan, oli laiminlyönyt sekä linnojen että sotaväen\nvarustamisen, ja venäläisten oli siis otollinen aika tehdä\npäällekarkauksensa. Jo vuoden alusta (1590) lähti tsaari liikkeelle\nsuuren sotajoukon kanssa, jonka jakoi kolmialle. Enimmän osan hän itse\nvei Narvaa vastaan, toisen lähetti Vironmaata hävittämään ja kolmannen\nsyöksi Suomen kimppuun, joka taas, niinkuin usein ennenkin, oli vallan\nvarustamaton. Viholliset retkeilivät Turun seuduille saakka, vieden\ntuhansittain ihmisiä ja ylen suuren joukon raavaita saaliiksensa.\nToisella puolella Suomenlahtea valloitti tsaari koko Inkerinmaan;\nainoastaan Narvan osasi tuo urhoollinen Kaarle Horn sillä tavoin\nsäilyttää, että hän tsaarille heitti Ivangorodin ja Kaprion, ne kaksi\nlinnaa, jotka muka oikeuttivat Ruotsin kuninkaan nimittämään itseänsä\nVatjalaispätinän (eli viideskunnan) herraksi. Viha pääsi valloillensa\nJuhanan sydämessä, kun asiat näin alkoivat takaperin käydä. Kaarle\nHorn, jonka suvulle -- sen uskollisuudesta Eerikiä kohtaan -- Juhana\noli vanhastaan suuttunut, tuomittiin kuolemaan, ja sai siitä armon\nvasta mestauspaikalla. Hornin tekemässä suostumuksessa tsaarin kanssa\n(helmik. 19 p.) oli nyt kymmenen kuukauden aselepo asetettu, ja tämän\najan kuluessa olisi kenties voitu kohtuullinen sovinto toimeen saada.\nSekä Juhanan poika, Sigismund Puolassa, että muutkin koettivat, mikäli\nmahdollista, kehoittaa rauhan tekoon; mutta Juhana kuninkaan\nitsepintaisuus hajoitti kaikki rauhantoiveet, ja sotaa jatkettiin.\n\nTällä välin oli kuitenkin Kaarle herttuan toimesta uutta sotaväkeä\nlähetetty rajan puolelle. Vuoden 1591 kuluessa tehtiin siis kaksi\nsuurta sotaretkeä Venäjän maalle. Lopulla tammikuuta lähti Suomen\nsotaväki Viipurista Kaprion lähistöille, jossa se yhtyi Virosta tulleen\nruotsalaisen ja saksalaisen sotaväen kanssa. Astuttiin sitten hävittäen\nja polttaen eteenpäin, jopa viiden penikulman päähän Novgorodista, eikä\nmitään venäläisten vastarintaa koettu. Mutta vahva lumi ja tavaton\npakkanen, joka tappoi monta henkeä, pakotti meikäläiset peräytymään.\nPaluumatka oli varsin onneton. Enemmän kuin 6,000 miestä sanotaan\npaleltuneen kuoliaaksi; ja \"kylmän talven retki\" pysyi kauan kamalana\nihmisten muistossa. Vaan Juhana kuningas suutuksissaan syytteli retken\njohtajaa, valtaneuvos Mauri Gripiä, joka pian sen jälkeen kuolikin\nSuomessa. Nyt asetettiin amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming sekä\nsotapäälliköksi että Suomenmaan käskynhaltijaksi, ja häneltäpä kuningas\ntoivoi toivomattomatkin. Heinäkuussa Suomeen tultuansa kokoonnutti\nFleming kaiken sotaväen Viipuriin sekä laivaston Koivistolle, ja siitä\nlähdettiin elokuun 19 p. liikkeelle Nevajoen paikkoihin, johon Viron\npuolelta odotettiin Arvid Eerikinpoika Stålarmia seuralaisinensa.\nVenäläiset koettivat estää näiden joukkojen yhdistymistä; mutta Stålarm\nlöi heiltä tappelussa 6,000 miestä, ja yhdistetyillä voimilla nyt\nretkeiltiin Novgorodin tienoihin asti, niin että, kuten Fleming itse\nkehuu,[68] 150 penikulmaa vihollisen maata hävitettiin. Samalla aikaa\nahdistivat Krimin tataarilaiset Venäjän eteläisiä maakuntia, josta\nsyystä tsaari ei voinut läntisiä vihollisiansa vastustella. Mutta\nJuhana kuninkaan mieli kävi tästä menestyksestä niin riemulliseksi,\nettä hän sääsi kirkoissa kiitosvirttä veisattavaksi yli koko\nvaltakunnan.\n\nPääasiassa ei kuitenkaan ollut mitään etua voitettu, ei edes parempaa\nturvallisuutta Ruotsin omille maakunnille. Jo seuraavan vuoden (1592)\nalussa kohtasi taas Suomenmaata uusi hävitys, joka näyttää olleen mitä\nankarimpia. Tammik. 30 p. tuli venäläisten armeija Viipurin edustalle.\nLinnassa ja kaupungissa ei ollut kuin 2,000 jalkamiestä, vaikka\nlinnoitusten laveus oikeastaan vaati 6,000 miehen voiman. Kaikeksi\nonneksi ei vihollinen ollut varustettu piiritystoimiin, vaan lähti\nparin päivän perästä Lapvedelle ja sieltä Jääskeen, hävittäen niin\navaralta kuin suinkin saattoi. Parin viikon perästä vihollisarmeija\npalasi Noisniemellä rajan yli, jättäen tuhkaläjiä ja raunioita\njälkeensä. Kuinka kauas maahamme hävitys ulottui, ei ole oikein selvää\nVenäjän aikakirjat sanovat, että retkeiltiin Turun seuduille saakka ja\nvasta helmikuun lopulla palattiin Venäjälle.[69] Pari vuotta myöhemmin\nvalittavat Kangasalustan miehet, että heillekin \"maan vihollinen,\nvenäläinen\", oli suurta vauriota tehnyt,[70] josta ainakin näemme,\netteivät rajaseudut yksinänsä saaneet sodan hävitystä kärsiä. Kaikissa\ntapauksissa tämä nyt oli viimeinen tapaus tässä pitkässä verisessä\nsodassa. Kaikki säädyt, jopa itse sotaväkikin, toivottelivat rauhan\nkultaisen tuloa, ja elokuussa v. 1592 lähti amiraali Fleming\nPljusa-joelle, lähelle Narvaa, jossa monta kuukautta hierottiin\nsovintoa Venäjän asiamiesten kanssa. Kuinka asia viimeinkin olisi\npäättynyt, on epäiltävää, ellei Juhana kuningas samana vuotena olisi\nvaipunut kuolemaan. Sen kautta tuli rauhanteko ainakin helpommaksi, ja\ntammikuun 20 p. v. 1593 suostuttiin välirauhaan kahdeksi vuodeksi,\njosta määräajan kuluttua syntyikin vihdoin vakinainen rauha Täyssinässä\nlähellä Narvaa, v. 1595 toukokuun 18 p. Vironmaa ja Narvan kaupunki\njäivät Ruotsille, joka taas puolestansa luopui Inkerinmaasta ja lupasi\nKäkisalmenkin lääninensä takaisin antaa, jahka rajat olisivat käytyinä\ntämän läänin ja entisen Suomen välillä. Uudella verellä täytyi siis\nSuomen kansan pari vuosikymmentä myöhemmin ansaita tämä kallis Karjala\nomaksensa.\n\nOlen kenties lukijan mielestä liian lavealta kertonut näitä sotaisia\nseikkoja, jotka täyttävät mielen säälillä ja kauhistuksella. Mutta\nSuomen historia on valitettavasti kärsimyksiä täynnä, ja sille, joka\nhalajaa paljaita ilokuvia katsella, ei sovi suinkaan tämä kirjani\nluettavaksi. Muuten olivatkin tämän äsken loppuneen sodan vaikutukset\nsemmoisia, että isolta osalta voimme sanoa Nuijasodan siitä siinneen ja\nalkunsa ottaneen. Enpä tässä puhukaan, kuinka viljelys ja kauppa olivat\njoutuneet häviölle, kuinka vihollisten hävitys ja sotaa varten\nmaksettavat lisäverot olivat syösseet talonpoikaisen säädyn köyhyyteen\nja poloon, kuinka vihdoin asukkaista yksi osa oli vankina Venäjälle\nviety ja rutto, joka aina liikkui sodan jäljissä, oli monta\nsurmannut,[71] toisia taas oli otettu sotamiehiksi Viron puolelle,\njossa puutteen ja huonon holhouksen tähden tauti ja kuolema oli heille\nmelkein välttämätön, jos kohta sodan vaiheista säästymäänkin\nsattuivat.[72] Nämä rasitukset tosin itsessäänkin olivat kylliksi\nraskaita maallemme, eikä varsin sovi ihmeeksemme panna, että rahvas\nepäilyksissään rupesi muuttamaan pois isiensä maasta hakeaksensa\nSaksasta ja muualta onnellisempaa olopaikkaa. Mutta paitsi näitä\nvammoja, joita palannut rauha lupasi vähitellen parannella, oli\npitkällisestä miekanmelskeestä syntynyt muitakin vaikutuksia, jotka\nuhkasivat hävittää Suomen kansan kalleinta tavaraa ja ikipäiviksi\nmasentaa maanviljelysväestömme kolkon orjuuden alle. Nämä seikat olivat\nsotaväen paisuva väkivalta ja aateliston yltyvä ylpeys -- kaksi\nseikkaa, jotka juuri ovat Nuijasodan pääsyyt ja siis kyllä ansaitsevat\ntulla silmäiltäväksemme.\n\nJos ei vääryys ja väkivalta aina olisi moitittavaa, sopisi melkein\nsanoa luonnolliseksikin, että soturi, joka alinomaa antaa henkensä\nvaaroille alttiiksi, myöskin luulee ansaitsevansa suurempaa palkintoa\nja vapaampaa virvoitusta kuin muut, jotka eivät näin varsin kuoleman\nkynnyksellä virkaansa toimita. Mutta onneton on kuitenkin se maa, jossa\nei vallitse korkeampaa lakia kuin miekan ja väkivallan. Semmoinen\nonneton tila syntyy tavallisesti aina, milloin isommassa milloin\nvähemmässä määrässä, pitkän rauhattomuuden riehuessa. Mutta Suomen polo\ntähän aikaan eneni erinomattain siitä, kun täällä oli asettunut se\nsääntö, että sotaväki itse kokoili elatustansa rahvaalta. Milloinka\ntämä tapa oli alkunsa saanut, en osaa tarkkaan päättää. Kun Kustaa\nVaasa aloitti sotansa Venäjää vastaan, hän sai rahvaan Suomessa\nsuostumaan määrättyyn lisäveroon sotaväen elättämiseksi. Mutta tämän\nveron arvattavasti voudit kokoilivat ja sitten jakelivat maakuntiin\nsijoitetuille sotamiehille.[73] Myöskin on nähtävä, että toisille\nsotamiehille kruunu maksoi kuukaudelta määrätyn rahan, jolla heidän oli\nelatustarpeensa ostaminen; ja rahvas oli ainoastaan velvollinen\npitämään heille ruoka-aineita myytäväksi.[74] Asuntonsa piti sotaväki\ntavallisesti pappien, verovapaiden, nimismiesten ja muiden semmoisten\nluona taikka kuninkaan kartanoissa eli karjataloissa. Tämmöinen\njärjestys oli kyllä edullinen talonpoikaiselle kansalle ja näytti sitä\nhyvin suojelevan kaikesta laittomuudesta. Mutta asian todellinen laita\nnäkyy kuitenkin jo silloin olleen kovin surkea. Savosta kuuluu v. 1556,\nettä \"jalkaväki ja ratsumiehet ovat alinomaa talonpoikien siskoilla,\nryöstävät ja kiskovat kukin kohdaltansa, josta rahvas sanoo varsin\nnääntyneensä eikä jaksavansa verojaan suorittaa\".[75] Pari vuotta\njälkeenpäin mainitaan vieläkin kamalampia, koska Savon linnan haltija\nvalittaa, että \"muutamat siinä läänissä käyttäivät jotenkin törkeästi,\nmurhaten ja muita ilkitöitä tehden talonpojan omassa kodissa\".[76]\nRaakuus oli yleensä karttunut Kustaankin sodasta, ja useita murhia\nmainitaan muissakin säädyissä, esimerkiksi kun eräs pappi tappoi toisen\npapin Säämingissä ja sitten läksi pakoon rajan yli.[77] Mutta Eerikin\nja Juhanan aikoina tuli Suomen tila siinä kohden paljoa surkeammaksi.\nJo v. 1564 valittaa piispa Juusten, että \"talonpoikien omaisuus on aina\nväkivallan ja hävyttömän ryöstön alainen, ja jos he tahtovat tehdä\nvastarintaa, niin sotamiesten veriset miekat uhkaavat heidän\nniskaansa\".[78] Vähitellen nyt näkyy tavaksi tulleen, että sotaväki\nitse kävi rahvaan luona elatustansa kantamassa, ja sotaa varten\nmaksettava lisävero muuttui majoitukseksi eli -- niinkuin silloin\nsanottiin -- \"linnaleiriksi\".[79] Linnaleirin maksolla oli kyllä vissi\nmääränsä, mutta sotaväen tavoista arvaten on jo nähtävä, kuinka rahvas\ntämän säännön vuoksi oli joutunut sotamiesten mielivaltaan. Eikä tämä\npaha siitä suinkaan parantunut, että oli ruvettu pestaamaan\nulkomaalaisia sotilaita, saksalaisia, skotlantilaisia ja\nenglantilaisia. Nämä, jotka ainoastaan voiton tähden sotaa kävivät,\neivät pelänneet Jumalaa eivätkä ihmisiä ja liikkuivat niinkuin pedot,\nmihin tulivat.[80] Haikeat ovat piispa Juustenin sanat hänen\nkiertokirjeessänsä papistolle v. 1572: \"Siitä ajasta asti, jolloin\ntanskalaiset ajettiin maasta, ei ole niin onnettomia, metelisiä ja\nsurkeita aikoja ollut kuin tämä, jossa nyt suurella mureella ja\njokapäiväisellä huolella elämme. Luokaatte silmänne kaikkein asiain\nturhuuteen, noihin sotiin, jotka uhkaavat isänmaalle häviötä, tuohon\npitkälliseen ja monivuotiseen ruttoon, tuohon hävitykseen, paloon ja\nmurhaan, jolla melkein koko Karjala on autioksi tehty. Luokaatte\nvieläkin silmänne noihin onnettomuuksiin, joilla köyhä talonpoikainen\nkansa omissa kodeissansa joka päivä rasitetaan.\"[81] -- Kuolema pelasti\npiispa Juustenin näkemästä, mitä kärsimyksiä sodan loppupuoli toi\nentisten lisäksi. Olivatko nämä viimeiset rasitukset ylipäänsä\nraskaammat kuin Juustenin aikaiset, sitä en suinkaan voi suoraan\npäättää. Mutta ei ole epäilemistäkään, että Suomen rahvaan vapaus\nvaipui vaipumistansa ja että väkivalta vähitellen alkoi asettua\nvarsinaiseksi laiksi ja säännöksi maahamme.\n\nTämä tapahtui erinomattain aateliston kautta, jonka voimat nyt olivat\nkarttumassa koko Ruotsin valtakunnassa. Mutta etenkin Suomen aatelisto,\njoka ehtimiseensä oleskeli Viron sodassa, näyttää johonkin määrin\nmieltyneen Viron tapoihin ja siitä ruvenneen pitämään oman maansa\nkansaa Viron rahvaan vertaisena. Tätä rahvaan ahdistustaa tahdon ottaa\nselittääkseni, puhuen ensi luvussa Suomenmaan hallitusneuvoista ja\nsäädyistä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nSuomenmaan tila uudenajan alulla: yhteiskunnalliset olot\n\n\nOn ollut paljon levinnyt luulo, että muka kaikki muut säädyt Suomessa,\npaitsi talonpoikainen rahvas, olisivat muukalaista sukuperää, nimittäin\nvalloituksen jälkeen tänne muuttaneita ruotsalaisia, ja että siis nämä\nsäädyt olisivat tähän puheenalaiseen aikaan olleet Suomenmaalle yhtä\nvieraat, kuin saksalaiset Virossa olivat sen maan rahvaalle. Mutta\nsiinä on muistettava, että Suomen valloitus oli ollut peräti toista\nlaatua, kuin Viron ja Liivinmaan, ja perustanutkin toisenlaisen olon\nSuomen kansalle. Oli tosin tännekin muukalaisia siirretty kristinuskon\nvahvistukseksi; mutta nämä vieraat eivät olleet isoisia ritareita ja\nylimyksiä, vaan pelkkää rahvasta, joka ei saanut sen suurempia\noikeuksia, kuin mitä valloitetullekin kansalle suotiin. Että nyt alussa\nvirkamiehet otettiin Ruotsista, on kyllä luonnollista; mutta Suomen\nhallitus oli ensi aikoina melkein kokonansa kirkollinen, ja\nkirkollisiin virkoihin pääsi jo hyvin aikaisin maan omia lapsia. Jo\nennen kuin Karjalan valloitusta oli aloitettukaan, istui Turun\npiispanistuimella suomalainen mies, Maunu I, eikä ole epäilemistäkään,\nettä kirkon matalammilla lavitsoilla asui melkein pelkkää Suomen sukua.\nSamoilla ajoilla ilmestyy Suomeen kaksi muutakin säätyä, aatelisto ja\nporvaristo, joiden oikea syntyperä ei näytä ensi katsannossa olevan\nniin silmiinastuva. Mitä porvaristoon tulee, se nähtävästi näinä ensi\naikoina oli Suomessa, samaten kuin Ruotsissakin, isommalta osaltansa\nsaksalainen, niinkuin Hansa-seuran mahtavuudesta ja porvariemme\nsaksalaisista nimistäkin voimme arvata.[82] Mutta paljon emme\nkuitenkaan erehtyne, jos päätämme alhaisemman porvariston Turussakin,\nsaati muissa Suomen kaupunkiloissa, olleen jo hyvin varhaisina aikoina\nselvää Suomen sukua. Paavin ajan loppupuolella näkyy Turun\npormestarinviroissa myöskin Suomen aatelismiehiä, joka seikka kumminkin\ntodistaa, ettei saksalainen porvaristo voinut yksinänsä pysyä ylinnä.\nV. 1471 oli Sten Sture vanhempi kumonnut lain, joka määräsi, että\nkumminkin toinen puoli kaupunkien hallituskuntiin piti otettaman\nsaksalaisista. Mutta kun Kustaa Vaasa vihdoin kukisti hansalaisten\nvallan, lienee saksalainen kansallisuus pian kadonnut porvareistamme ja\nentiset saksalaiset suvut perhettyneet Suomeen, hämmentyen muiden\nsukujen sekaan ja muihin säätyihin. Yleensä oli porvariston mahti\nSuomessa kovin vähäinen eikä vaikuttanut paljon mitään ajan tapauksiin.\n-- Paljoa tärkeämpi on tiedustella, mikä Suomen aateliston synty ja\nalku oli ollut; sillä tämä sääty oli nyt Juhanan loppuajoilla Suomen\nmahtavin ja seisoi perittävine arvoineen erillänsä muusta kansasta. On\nsiis meidän lähteminen tämän asian alkujuurille saakka oppiaksemme\ntuntemaan aateliston kasvamista ja karttumista Suomenmaassa.\n\nSiihen aikaan, jolloin Eerik pyhän ja Birger Jaarlin valloitusretket\ntapahtuivat, ei ollut Ruotsinmaalla mitään semmoista aatelistoa, joka\nlaillisten etuoikeuksien nojassa olisi ollut muuta kansaa ylempänä.\nTosin oli vanhastaan ylimys- eli aatelissukuja, joiden arvo oli sekä\nheidän rikkaudessansa että sukulaisuudessaan maan kuninkaihin, jotka\ntaas muka olivat jumaloista lähteneet. Mutta laki ei tiennyt mitään\nerotusta kansalaisten välillä. Uudenmoisen aateliston perusti kuningas\nMaunu Latolukko säätäessään, että jokainen, joka omalla\nvarustuksellansa palvelisi ratsumiehenä vihollisia vastaan, saisi\ntalonsa ja itsensä verottomaksi. Maanlaissa oli säädetty, että aseiden\nkatselemus oli vuosittain pidettävä kussakin maakunnassa, viikko\njälkeen Pietarin päivän, ja jos joku talonpojista silloin tahtoi tulla\nvapaaksi eli rälssimieheksi, niin hänen piti ennen tätä päivää\nitsensä valmistaa hevosineen ja aseineen, niin että, ne, jotka\n\"kilvenkatselemusta\" pitivät kuninkaan puolesta saattoivat nähdä \"sekä\nhänen miehuutensa, voimansa, hevosen ja kilven että myöskin, tokko hän\nsen vapauden voipi kartanoilla ylläpitää\".[83] Tämä verottomuus ei\nkuitenkaan ollut perittävä oikeus, vaan herkesi kohta, jos\nratsuvarustuksesta luovuttiin. Mutta toinen, perittävä arvo syntyi\nsamalla aikaa ritarisuudesta, kun Ruotsin kuninkaat alkoivat\netelämaiden tapaan juhlatiloissa antaa ritarilyöntejä ansiollisille\nmiehille. Tämä ritarin nimi ja kunnia tosin ei mennyt suvulle\nperinnöksi; mutta _asemiehen_ arvona muisto siitä jatkui ritarin\njälkeläisillekin, jos kohta nämä eivät itse päässeetkään ritareiksi.\nNäistä ritarillisista suvuista otettiin aina valtaneuvokset, joiden\nsuostumatta eivät kuninkaat mitään sääntöä tehneet; ja on myöskin\nluonnollista, että ritarilliset eli ylimyssuvut aina vapauttivat\ntalonsa verottomiksi ratsuvarustuksella. Mutta toisaaltapäin saattoi\npaljas verovapaa eli \"rälssimies\" ansioteoillansa yletä ritariksi ja\nhänen sukunsa siis perittävään arvoon.\n\nOlisipa varsin kummallista, jos ei tämän asetuksen nojassa moni\nrikkaampi talonpoika Suomessakin olisi ratsuvarustuksen kautta ylennyt\nverovapaaksi ja siitä vähitellen perittävään aatelisuuteen. Vuosittain\noli maanlain mukaan Turussa pidettävä kilvenkatselemusta \"kaikesta\nSuomenmaasta\", ja tässä tilassa saattoi jokainen Suomen talonpoika,\njolla oli sotaista miehuutta sekä voima kartanoilla vapauttansa\nylläpitää, toimittaa itsellensä rälssimiehen aseman. Mutta jokin\nsuurempi ansio kuninkaan palveluksessa saattoi helposti rälssimiehestä\ntehdä aatelismiehen. Että niin tapahtuikin, todistavat ne useat\nsuomenkieliset sukunimet, joita Suomen aateliston seassa tavataan.\nNimet Kortumaa, Inkonen ja Kirves hävisivät jo ennen uskonpuhdistusta.\nSamaten Rankosen suku peri vaimolliselta puolelta Fincke-suvun nimen ja\nkadotti siis suomalaisen nimensä. Kurkien ja Karpaisten eli\nKarpalaisten suvut taas sammuivat uskonpuhdistuksen aikoina miehiseltä\nkannalta; mutta naispuolelta jatkettiin heidän nimeänsä eteenkin päin.\nVielä v:n 1600 paikoilla näkyy Suomen aateliston seassa myöskin nimet\nHevonpää ja Linnunpää. Että moni suomalaisesta alkujuuresta lähtenyt\nsuku oli jo alusta muuttanut nimensä ruotsalaiseksi, on varsin\ntodennäköistä. Niinpä lienee kumminkin suvut Stiernkors eli Särkilahti,\nTavast eli Tavest, Stålarm ja Jägerhorn olleet suomalaista syntyperää.\nEmme kuitenkaan saa päättää, ettei muukalaisiakin sukuja tänne\nmuuttanut; mutta nämä usein tulivat muistakin maailman ääristä kuin\nRuotsista. Hornien suku oli jo 13:nnen sataluvun keskipaikoilla\njoutunut Brabantista Suomeen, jossa heitä uskonpuhdistuksen aikana\nkasvoi kaksi haaraa, Joensuun ja Kankaisten Hornit, molemmat hyvin\nmainioita historiassamme. Alussa 14:ttä satalukua muutti Ruotsin kautta\ntänne Flemingien suku, joka kehui olevansa kovin vanha, kotoisin\nSaksasta, miltei vanhasta Roomasta saakka. Böhmin maalta taas oli\nBoijein suku tänne muuttanut, ja muutamat muut olivat nähtävästi\ntanskalaista tai ruotsalaista syntyperää. Mutta nämä muukalaisetkin\nnäyttävät pian perhettyneen Suomenmaahan, jossa usein melkein ikänsä\nelivät joko maan viroissa taikka kartanoissansa.\n\nSemmoinen perhettyminen tapahtuikin sitä helpommin, kun ei säätyjen\nväli vielä ollut aivan suuri. Oli tosin kuningas Eerik pommerilainen\nruvennut antamaan \"aateliskirjoja kilven ja vaakunan kanssa\", josta\naateliston erotus muista säädyistä lienee enennyt; mutta tämä\nulkomaalainen laitos ei tahtonut isoon aikaan juurtua Ruotsinvallan\ntapoihin. Vielä v. 1479 mainitaan aatelismiestä porvarina Turun\nkaupungissa.[84] Kustaa Vaasan ajoista taas mainitaan, että oli sekä\nporvareita että talonpoikia, jotka aatelisneitejä naiden olivat saaneet\nverovapaata maata haltuunsa. Näistä kuningas oli määrännyt, että piti\ntutkittaman kunkin kuntoa ja kelpoa; \"sillä hyvät tavat, nero ja\nurhokkuus tekevät aatelisen\", oli hän sanonut.[85] Kuitenkin näkyy\nhänellä olleen toinen mieli siihen aikaan, kun hänellä oli\nneuvonantajana tuo saksalainen kansleri Pyhy. V. 1541 hän antaa eräälle\nSimo Tuomaanpoika Tavastille oikeuden lunastaa Kappelinrannan kartanon\nParaisissa sisareltansa, koska tämä oli mennyt naimisiin talonpojan\nkanssa, vaikka hän itse oli muka sukuansa ja syntyänsä puhdasta\naatelia; tämmöisen naimisen sanoo kuningas olevan vastoin Ruotsin\nkirjoitettua lakia.[86] Silminnähtävää on, että juuri tähän aikaan\naatelisuus ja verovapaus alkoivat tulla yhdeksi asiaksi, niin että\naatelittomasta rälssistä ei enää puhetta ollut; senpä tähden tuli yhä\nvaikeammaksi noudattaa maanlain määräystä, jonka mukaan talonpoika\nsaisi rälssioikeuden itsellensä toimittaa. Kustaa Vaasan vanhin poika,\nErik kuningas, näkyy vielä horjuneen vanhan ja uuden periaatteen\nvälillä. Niinpä hän toukokuussa 1562 kirjoitti kummeksivansa, että\nKustaa Fincke, joka silloin oli käskynhaltijana Suomessa, tahtoi\nrälssimiesten lukuun ottaa semmoisia, jotka eivät ole aatelia, mutta\nainoastaan ovat aatelisen naineet ja kielsi sisäänkirjoittamasta niitä,\njotka eivät muka \"kirjeellä ja sinetillä\" voisi todistaa olevansa\nrälssiä.[87] Vaan syksyllä samana vuonna hän aivan toisella mielellä\nkirjoitti Viipurin haltijalle, Jaakko Henrikinpoika Hästeskolle,\narvellen, että jos kelvollisia talonpoikaispoikia löytyi, jotka olivat\nhuoveina (s.o. ratsumiehinä) palvelleet ja joilla oli niin paljon\nmaatiloja, että voivat hyvin varustetun miehen ja ratsun pitää, kuten\nRuotsin laki mainitsee, saisivat alamaisimmasti kuninkaalta anoa kilven\nja kypärin, vapauden ja rälssin.[88] Muutoinkin mainitaan, että Eerik\nXIV aateliseen arvoon koroitti monta rikasta ja kelvollista\ntalonpoikaa, olletikin Suomenmaassa; päinvastoin hän taas käski, että\naateliset, jotka eivät jaksaisi varustusta tehdä, laskettaisiin jälleen\nveron alle.[89] Mutta Juhana III vihdoin muutti aateliston\nvarsinaiseksi perintösäädyksi, koska hän kruunajaisissaan sääsi, että\naatelismies, jos luopuisikin verovapaasta maatilastansa ja\nratsuvarustuksesta, kuitenkin saisi pitää aatelisen kilpensä ja\nvaakunansa. Kun nyt samaan aikaan aatelisen ratsuvarustuksen suuruus\noli yhä alennettu, niin aatelisarvo jo alkoi muuttua paljaaksi\netuoikeudeksi, johon ei enää ollut helppo alhaisemmasta elämäntilasta\npalveluksen kautta kohota.\n\nVaan tuskin oli ruvettu näin muuttamaan valtakunnan aatelistoa\nsuljetuksi säädyksi, niin jo sodan tarve pakotti synnyttämään uutta\nverovapautta todellisen ratsupalveluksen ansiosta. Jo Juhanan ensi\nhallitusvuosina saivat useat talonpojat rajaseuduilla tilansa vapaiksi\n\"otolliseksi ajaksi\", koska olivat antaneet käyttää itseänsä venäläistä\nvastaan, ja tämä esimerkki levisi pian muihinkin Suomen maakuntiin,\nniin että niitä viimein sodan lopulla oli useita satoja. Se oli vanha\nrälssilaitos uudessa muodossa ja ensimmäinen alku siihen\nratsuvarustukseen, joka seuraavan vuosisadan kuluessa vähitellen\nmuodostui, ensin Saksan sodan mainioksi Suomen ratsuväeksi ja sitten\nvakinaiseksi rusthollilaitokseksi. Vaan tähän aikaan ei vielä näyttänyt\nsuurta erotusta olevan entisen rälssin ja tämän uuden ratsuvarustuksen\nvälillä; nimet \"knaappi\" ja \"vapaatalonpoika\", jotka näille\ntalonpoikaisille huoveille annettiin, näyttivät jo osoittavan jotakin\nalhaisempaa aatelisuuden astetta, jolta kohoaminen varsinaiseen\naatelistoon ei saattaisi olla mahdoton.[90] Näin ei vielä tässä kohden\nollut aivan jyrkkää säätyrajaa, varsinkin koska itse aateliston\njoukossa mainitaan olleen monta, jotka tapojensa ja olonsa puolesta\neivät paljon taikka yhtään eronneet talonpojista.[91]\n\nLuulen todeksi näyttäneeni, että Suomen aatelisto syntyänsä ja sukuansa\noli enemmän kansallinen, kuin tavallisesti arvellaan, ja ettei se ollut\nkumminkaan Viron ritariston kaltainen. Mutta silmiinastuvaa on\nkuitenkin, että Suomen aateliset, semminkin mahtavammat heistä,\nvähitellen rupesivat vieraantumaan syntyperästänsä sekä vaatimaan\nlaveampaa valtaa, kuin minkä tiesivät Ruotsin lain mukaiseksi. Se luulo\nheissä aikaa voittaen näkyy sijaa saaneen, että muka Suomen rahvaan olo\nja laillinen asento oli peräti toisenlainen kuin Ruotsin\ntalonpoikien;[92] ja kun Suomessa vallitseva laittomuus alkoi toteuttaa\nheidän mielipidettänsä siinä kohden, niin maamme ja rahvaamme tila jo\nnähtävästi alkoi muuttua Viron kaltaiseksi. Vaan eipä kuitenkaan sovi\nsanoa aatelistoa yksin kaikkeen kurjuuteen syypääksi. Toiselta puolen\naatelisten joukossa epäilemättä oli monta helläsydämistä, jotka\nsuosittelivat rahvaan parasta, ja toiselta puolen taas on nähtävää,\nettä kaikki muutkin, joilla vain voimia oli, jopa rikkaammat\ntalonpojatkin, polkivat ja painoivat heikompiansa. Mutta aateliston\npäävika oli se ainoa, että juuri heillä tähän aikaan isoin mahti oli.\nTämän voiman luonnetta on meidän likemmin katseleminen.\n\nOnpa kyllä tosi, että Kristian II:n hirmutyöt olivat Ruotsissa\nsärkeneet aateliston suurta valtaa; mutta samassa olivat tavarat\nyhtyneet jäljellejääneiden käsiin, ja uskonpuhdistus sitten antoi\nheille takaisin melkein kaikki, mitä he pitkän ajan kuluessa olivat\nkirkolle tuhlanneet. Huomattavaa myöskin on, että Kristianin hirmutyöt\nvähemmän olivat koskeneet Suomen aatelistoon, joka siihen aikaan olikin\nRuotsin ylimyskunnan rinnalla vähäpätöinen, mutta nyt uskonpuhdistuksen\njälkeen paisui varsin mahtavaksi. Kun Kustaa Vaasa järjesti\nhallintolaitoksen uudelle kannalle, hän etupäässä käytti maan aatelisia\nkorkeimmissa viroissa, joista heillä oli alati heruva rikkauden lähde.\nOli jo vanhastaan ollut tavallista, että kuningas ansiollisille\nmiehillensä antoi kruunun saatavia läänitykseksi, ja oikeastaan\npidettiin kaikki ylhäisimmät virat läänityksinä. Semmoisesta\nläänityksestä ja virasta kokosi läänitysmies itse saatavansa, eikä\nihmettä ollut, jos toisinaan koettivat ottaa enemmän, kuin heidän\nolikaan oikeus saada. Ehtimiseen täytyi Kustaa Vaasan lähettää\ntorakirjeitänsä Suomen ylimyksille, joista varsinkin veljekset Eerik ja\nIivar Fleming, hänen luotettavimmat miehensä, runtelivat ja raatelivat\nalamaisia. Saaliinpyyntö oli uskonpuhdistuksen jälkeen käynyt ihmisten\nvaltasynniksi, ja Kustaa kuningas itse -- kunniaansa loukkaamatta --\noli saman vian alainen.[93] Muistaminen kuitenkin on, että kuninkaan\noma ja hänen valtakuntansa yleinen etu oli jotenkin yhtä asiaa, ja tämä\netu vaati häntä estämään muiden mielivaltaa. Koska hän toisinaan antoi\nmuutaman neljäskunnan, pitäjän tai läänin \"kaikkine kuninkaallisine\nveroinensa\" läänitykseksi taikka väliin yhden ainoan verolajin\nläänitti, niin tämä aina tapahtui \"otolliseksi ajaksi\", niinkuin siitä\ntavallisesti sanat selvästi kuuluvatkin. Vielä Juhanankin aikoina oli\ntavallista, että läänitykset samaten kuin viratkin peräytettiin ja\nuudestaan jaettiin muille.[94] Mutta Kustaa kuningas itse oli\nloppuhallituksellansa valmistanut läänityslaitokselle uuden tuen\nantaessaan nuoremmille pojillensa perittäviä herttuakuntia. V. 1556\nkesäkuun 27 p., vähää ennen lähtöänsä Suomesta, antoi hän Juhana\npojallensa toisen puolen Suomenmaata omaksi herttuakunnaksi, jonka\nlahjan hän sitten testamentillansa vahvisti. Läänityskirjassa[95] sanoo\nkuningas luopuvansa omasta ja kruunun puolesta näistä maa-aloista ja\nantavansa ne kaikkine veroinensa ja saatavinensa Juhanalle ja hänen\nmiespuolisille jälkeläisilleen ikuiseksi omaisuudeksi; ainoasti jos\nJuhana kuolisi ilman miespuolisitta perillisittä, silloin koko hänen\nläänitysalansa langetkoon kruunun alle takaisin. Tämän läänityksen\ntähden oli herttua aina velvollinen olemaan Ruotsin kuninkaalle\nuskollinen ja pitämään mitä enintä sotaväkeä voisi sekä maalla että\nmerellä, kuninkaalle avuksi valtakunnan vihollisia vastaan; vieläpä jos\nsuuri hätä vaatisi, pitäisi hänen ja hänen perillistensä ei mitään\nsäästämän, vaan antaman henkensä, omaisuutensa ja kaiken voimansa\nvaltakunnan puolustukseen. Samaten Juhanan nuoremmat veljet saivat\nRuotsissa herttuakuntia perinnöksensä sekä itselleen että heidän\njälkeläisilleen. Eerik kuningas, jonka mieleen ei tämä asetus ollut,\nkoetti jos jollakin himmentää ja vähentää veljiensä valtaa. Säätyjen\navulla hän ensiksi otti heiltä pois oikeuden asettaa laamanneja\nherttuakuntiinsa; ainoastaan muista viroista he saivat mielensä mukaan\nsäätää. Mutta etteivät herttuat näyttäisi liian ylhäisiltä, asetti hän\nniiden rinnalle kreivejä ja vapaaherroja, antaen näillekin\nperintöläänityksiä, vaikkei aivan isoja. Vapaaherrojen seassa oli kaksi\nsuomalaista: Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra ja Klaus\nKristerinpoika Horn Joensuun herra; mutta edellisen suku pian sen\njälkeen sammui, ja jälkimmäinen sai vapaaherrakunnaksi ainoastaan\nentiset perintötiluksensa. Juhanan kruunausjuhlassa v. 1569 hänkin teki\nuusia kreivejä ja vapaaherroja sekä levitti entisten läänityskunnat.\nSilloin suomalainen Klaus Eerikinpoika Fleming tuli vapaaherraksi ja\näsken nimitetty kreivi Aksel Leijonhufvud sai kreivikunnaksensa osan\nRaaseporin lääniä Suomesta. Näin nyt oli saatu läänityksiä uusi laji;\nsillä vanhanaikaiset olivat olleet korkeintaan elämäniäksi annetut.\nMutta entistapaiset läänitykset eivät sillä hävinneet, vaan kuninkaan\noli yhä tapana läänityksillä palkita palvelijainsa ansiotekoja sodassa\ntai muissa toimissa.\n\nOikeastaan ei aatelisten verovapauskaan muuta ollut kuin läänitys,\nolletikin koska ratsuvarustuksen määrä oli alenemistansa alennut.\nKustaa Vaasan loppuajalla oli säädetty, että aatelisen piti kultakin\n150:ltä markalta, minkä hänen perintömaansa tuottivat, pitämän\nratsumies hevosinensa täydessä asussa ja samaten kultakin 100:lta\nmarkalta, minkä saamansa läänitykset tuottivat. Tämä varustusmäärä oli\nkuitenkin kuninkaan mielestä liian vähäinen ja aateliston mielestä\nliian suuri. Eerik sääsi semmoisen helpotuksen, että perintömaista 300\nmarkkaa ja läänityksistä 150 markkaa määrättiin varustusvelvollisuuden\nperusteeksi. Mutta Juhana alensi tämän velvollisuuden vieläkin\nhelpommaksi, niin että ainoastaan 300:n ja 400:n saaliista yksi\ntäysinvarustettu ratsumies oli pidettävä. Paitsi sitä oli jo Eerik\nkuningas varustusvelvollisuudesta kokonaan vapauttanut asuintilat eli\nsäterit, joita kreivi sai pitää kolme, vapaaherra kaksi ja muu\naatelinen yhden. Näin nyt oli rälssioikeus käynyt melkein sulaksi\nlahjaksi. Kuitenkin täytyi Juhanan alituisesti moittia aateliston\nkelvotonta varustusta, jota viimein alettiin saada rahalla lunastaa,\nkun ei siitä kumminkaan muka apua ollut.\n\nTämän ohessa oli muitakin suuria etuja aatelistolle suotu. Jo Kustaakin\noli valtaneuvoksille vahvistanut vanhan oikeuden kantaa kaikki\nkuninkaalliset sakot heidän omilta alustalaisiltansa, ja Juhana antoi\nsaman oikeuden kreiveille, vapaaherroille ja ritareille. Mutta muutkin\naateliset saivat nyt omistaa alusväeltänsä kaiken kihlakunnantuomarille\ntulevan osan sakoista ja näyttävät omin luvin omistaneen\nkuninkaallisenkin osan. Lisäksi olivat Juhanan suostumuksella\naateliston alustalaiset vapaat kaikista kyyditsemisistä sekä\ntyöpäivistä kuninkaan kartanoihin ja maksoivat lisäveroja ainoastaan\npuoleksi määräksi. Kruunun varat siis vähennettiin monelta kohden, ja\nkun kruunun tarpeet pysyivät entisellänsä taikka enenivätkin, niin\nrahvaalle lankesi sitä raskaampi kuorma. Myöskin porvaristo luuli\nvääryyttä kärsivänsä, kun aatelistolle annettiin oikeus vapaasti\nkaupitella kartanojensa ja läänitysalojensa tuotteita. Että aateliset\nolivat ainoat, jotka silkkivaatteissa saivat käydä, oli kyllä\nvähäpätöinen etu; mutta tärkeämpi oli Juhanan heille antama oikeus\nkaikkiin laamannin ja tuomarinvirkoihin, josta lupauksesta ainoastaan\nmuutamat kihlakunnat erotettiin.\n\nJos tähän lisäämme, mitä väkivalta omankädenoikeudella anasti, niin\ntäytyy myöntää, että tuskin valloittaja vihollisessa maassa olisi\nvoinut suurempia etuja vaatia. Olen jo sanonut sen uskonpuhdistuksen\nsyyksi, että aateliston rikkaus ja mahtavuus uudestaan rupesi\npaisumaan. Että tämä valta sai niin hillittömästi karttua, oli myöskin\nseurauksena lähtenyt uskonpuhdistuksesta. Papisto, jonka pannakirous\nennen muinoin saattoi hillitä ylpeimpiäkin, oli nyt itse vaipunut\nsemmoiseen köyhyyteen ja poloon, että piispa Juustenin täytyi\njulkisessa pappienkokouksessa v. 1573 varoittaa virkaveljiänsä\n\"suuttumasta kutsumukseensa, ikäänkuin tuo olisi Jumalan hylkäämä, ja\nsen vuoksi virastaan luopumasta; heidän oli muka muistaminen, mitä\nprofeetat, apostolit ja muut marttiirat olivat kärsineet Kristuksen\nnimen tähden\". -- Oli tosin samassa papisto tullut talonpoikaista\nsäätyä lähemmäksi. Piispan hiippa ei enää ollut Tavastien,\nStiernkorsien tai Kurkien päässä, kuten katolisuuden loppuajoilla; vaan\ntalonpoikaisia miehiä, niinkuin Agricola ja Härkäpää, nousi kirkon\nylhäisimmille istuimille. Mutta tämä seikka ei paljoa auttanut rahvaan\nonnea, vaan sysäsi itse papiston melkein pahempaan ylenkatseeseen.\nKuinka rahvas ja papisto olivat vaipuneet saman halvan onnen alaisiksi,\non nähtävä opetuslaitostenkin tilasta, joissa nyt ainoastaan\nalhaissäätyisiä kasvatettiin kirkon palvelukseen. Koska nämä \"teinit\"\nolivat köyhää väkeä, niin oli heidän oikeutenaan ja tapanaan käydä\nloma-aikoina ruoka-avulla pitäjissä, kunnes viimein saattoivat jossakin\npappisvirassa ansaita niukan leipänsä. Mutta moni vastoin tahtoansa\nvietiin keskellä oppiaikaansa muille elämänpoluille. Usein kuningas\ntarvitessaan kirjoitusmiehiä kansliaansa otatti siihen kouluista\nteinejä, ja samaa esimerkkiä seurasivat virkamiehetkin, vieden\nkouluista keitä tahtoivat. Etteivät teinit muutenkaan viettäneet\nrauhallisia päiviä, näemme koulunrehtorien valituksista, kuinka\nkaupunkilaiset ja sotamiehetkin uskalsivat koulupoikia piestä ja\nrääkätä. Ja kun he vihdoin pääsivät sananpalvelijoiksi ja\nkansanopettajiksi seurakuntiin, eivät semmoisinakaan aina nauttineet\nparempaa rauhaa ja arvoa.[96]\n\nMutta paljoa surkeampi vielä oli nyt rahvaan tila Suomessa. Olen jo\npuhunut sotaväen ja aateliston ylivallasta, mutta en ole vielä\nmaininnut sitä kiusaajaparvea, joka alisten virkamiesten haahmuissa\nahdisti kansaa. Mitä sukuperää nämä syöpäläiset olivat, ei maksaisi\nvaivaa tutkiaksemme; onhan yleensä tuttu asia, että niitä ilmaantuu\naina ja joka paikassa, missä mädännys on ruvennut hallituselimiin, se\non, missä yleisen järjestyksen henki ei jaksa kaikkia valtakunnan\njäseniä elähyttää. Ja Suomen hallintolaitokset olivat tähän aikaan niin\npuuttuvaisia ja sekavaisia, että niiden haittoja, ainoasti korkea\nsivistys sekä hallitusmiehissä että hallittavissa olisi voinut\nhelpottaa. Oli tosin Kustaa kuningas koettanut asettaa näihin\nseikkoihin järjestystä; mutta semmoinen työala oli yhden miehen iälle\nliiaksi suuri, ja kun hänen seuraajansa eivät toden teolla jatkaneet\nhänen tointansa, niin sekasorto yhä karttui karttumistansa.\n\nSuurimpia haittoja maamiehille oli epäilemättä maan- ja veronlaskun\nepätasaisuus sekä mutkainen tapa, millä kruunun saatavat koottiin.[97]\nMaanlaskun suhteen käytettiin muutamissa maakunnissa tankolukua ja\nkyynärälukua, toisissa taas oravimaanlukua; ja kokoveronmaa, jonka piti\nolla yhteisenä määränä, näkyy samassakin maakunnassa olleen varsin\nerikokoinen. Tästä tapahtui, että kun toiset talolliset hävisivät,\ntoiset saattoivat näistä autiotiloista enentää tiluksiaan ilman\nveroansa enentämättä. Varsin tavallista oli, että verovapaat tällä tai\ntoisella tavoin löivät allensa verollista maata, jonka tekivät\nverottomaksi, ja kuningasten alituiset torakirjeet tästä asiasta\ntodistavat itse voimattomuuttansa sitä estämään. Lisäksi tuli vielä\nkummallinen veronkantotapa, joka antoi kruunun palvelijoille\ntilaisuutta kaikenmoisiin kiskomisiin. Ainoastaan osa veroista\nmaksettiin maavoudille, joka kirjoittajansa kanssa taikka ratsuvoutien\navulla kokoeli saatavansa verot koko kihlakunnasta. Toiset määrät,\nvaikka samoja aineita, suoritettiin nimismiehelle, jolla oli\nvirkapiirinsä ja virkatalonsa pitäjässä, toiset määrät taas\nneljännysmiehelle ja kymmenniekalle, jotka askaroitsivat vielä\nahtaammissa alueissa. Nämä virkamiehet sitten antoivat vissit määrät\nsaaliistansa sekä toisillensa alhaalta ylhäälle että linnan- eli\nkartanonvoudille, joka läänin maaherrana oli, vieläpä muillekin\nvirkamiehille ja muihin kruunun tarpeisiin. Niinpä esim. nimismiehet,\njotka tähän aikaan säätynsä puolesta oikeastaan kuuluivat talonpoikien\njoukkoon, olivat velvolliset toimittamaan kyytiä ja kestitystä sekä\nläänin virkamiehille niiden matkoilla että kaikille muillekin, jotka\nsattuivat kruunun asioissa kulkemaan; myöskin neljännysmiehillä ja\nkymmenysmiehillä oli alhaisemmissa piireissänsä yhtäläisiä\nvelvollisuuksia, joiden suorittamiseen heidän ylöskantonsa alkuaan oli\nmäärätty. Mutta mitä näille ylöskantomiehille veronsaaliista ylitse\njäi, sitten kun he olivat kaiken suorituksensa tehneet, sen he saivat\nitse pitää palkaksensa, ja siitäpä seurasi, että kukin koetti kiskoa\npuoleensa mitä suinkin jaksoi. Olivatko verot itsestään liian raskaat,\non melkein mahdoton erottaa, koska oikeuden ja vääryyden raja oli niin\nepävakainen. Sehän kumminkin on silmiinastuvaa, että Juhanan aika\npaljon lisäsi talonpoikien suorituksia, koska kruunun tarpeet kasvoivat\nja maksavaisten lukumäärä väheni sekä sodasta että muista syistä. Mutta\nraskaampi kuin mikään veromäärä on vääryys ja väkivalta, joka ei tiedä\nmäärää eikä tunne sääliä. Sattui kyllä toisinaan tapahtumaan, että\nuskottomat kruununpalvelijat vedettiin linnanoikeuden eteen ja\nhirtettiin, niinkuin oli v. 1556 tapahtunut Turun linnassa.[98] Vielä\nuseammin otettiin heiltä virka pois; mutta siitä ei asia paljon\nparantunut. Valtakunnan ylimmäinen hallitus oli liian kaukana Suomesta,\nja maan omat oikeustot, joiden piti alamaisia lähimmästi suojella,\nolivat enimmältään aivan kehnossa tilassa.\n\nValloitetun kansan ensimmäinen oikeus on oikeus veronmaksuihin, kuten\nentisaikaiset nimet \"Suomen oikeus\" (jus finnonicum) ja \"Karjalan\noikeus\" (jus carelicum) olivat tarkoittaneet. Mutta pian asetettiin\nSuomeenkin ruotsalainen lainkäyttö, kihlakunnan tuomareita ja\nlaamanneja. Laamannikuntia oli vuodesta 1435 lähtien ollut kaksi:\ntoinen \"Pohjois-Suomi\", johon kuului luoteinen Turun lääni, Ahvenanmaa\n(Kastelholman lääni), Satakunta (Kokemäenkartanon lääni) ja Pohjanmaa\n(Korsholman lääni); toinen \"Etelä-Suomi\", jonka alla kaikki muut\nmaakunnat kaakkoisen Turun läänin kanssa olivat. 15:nnen sataluvun\nkuluessa erotettiin vähitellen Satakunta ja Pohjanmaa eri\nlaamannikunnaksi ja v. 1578 saatiin Savo, Karjala ja Uudenmaan itäkulma\n(Kymenkartanon lääni) erillensä Etelä-Suomen laamannikunnasta, johon\nsiis jäi isompi osa Uuttamaata (Porvoon ja Raaseporin läänit), koko\nHäme sekä Turun läänin kaakkoispuoli. Nämä neljä laamannioikeutta\nolivat maan korkeimmat lakipaikat; sillä Eerik pommerilaisen asettama\nMaanoikeus Turussa oli jo aikaa hävinnyt, ja Turun hovioikeus on vasta\nnousevan vuosisadan laitos. Toisinaan kuitenkin pitivät kuninkaat, jos\nsattuivat maassa käymään, taikka muuten heidän lähettiläänsä, niin\nkutsutuita tutkintokäräjiä, joissa valituksia otettiin vastaan ja\noikaistiin. Mutta semmoisia kuninkaantutkintoja näyttää näillä ajoin\naika harvoin tapahtuneen, ja kuitenkin olivat tavalliset oikeustot nyt\njoutuneet kurjempaan tilaan kuin milloinkaan. Niinkuin jo nähtiin, oli\naatelisto saanut oikeuden melkein kaikkiin tuomarinvirkoihin, mutta\ntavallisesti oli aatelismiehellä tuomarinvirkansa ohessa muitakin\ntoimia joko sotapalveluksessa taikka muualla, ja laamannikunta taikka\nkihlakunta oli hänellä sulana läänityksenä, josta saalis oli hänen\nainoa huolensa. Oikeutta istumaan hän siis pani jonkun palvelijansa,\njota kutsuttiin \"lainlukijaksi\" ja joka oli enimmältään jotenkin\noppimaton mies. Eikä opinpuute semmoisessa suurin vika ollut. Koska\nhänellä oli palkka huono, hänen melkein oli täytymys ottaa lahjoja\nlainkäytössä,[99] josta kävi toteen Suomen sananlasku: \"Niin laki, kuin\nluetaan.\" Muiden rasitusten lisäksi tuli siis puuttuva lain turva. Eipä\nole tyhjä luulo, että usea pistopuheinen sananparsi on näiltä ajoilta\nja oloilta syntyisin. Monelle Suomen miehelle lienee ainoa lohdutus\nollut, että \"onpa herra herrallakin, vaivaisellakin jumala\".\n\nMutta talonpoikien ainoa maallinen turva oli kuninkaassa, jonka tykönä\nheidän oli vanha oikeus käydä valittamassa. Tosin Suomen mahtavat\nkoettivat estää heitä semmoisesta käymisestä; mutta rahvas yhä piti\nkiinni oikeudestaan ja viljeli sitä ahkerasti. Oikeastaan lähti\nkuninkaille tästä käymisestä yhtä suuri, miltei suurempi hyöty kuin\nrahvaalle; sillä tämä usein havaitsi hallitsijan avun voimattomaksi,\nmutta kuninkaat saivat näistä valituksista kaunistelemattoman, jos\nkohta useimmiten ylen surkean tiedon maan tilasta, ja samassa\ntalonpoikien luottamus ja rakkaus kiintyi häneen, jonka aina toivoivat\npitävän heidän puoltansa. Eipä ihmettä siis, että kuninkaatkin pitivät\ntarkan huolen tästä rahvaan kalleimmasta oikeudesta päästä\nvalituksinensa itse kuninkaan puheille.\n\nVaan näinä aikoina ei paljon puuttunut, että tämä oikeus olisi Suomen\nrahvaalta kadonnut, koska kuninkaat rupesivat Suomen valituksia varten\nasettamaan \"ylimmäistä käskynhaltijaa\" isänmaahamme. V. 1556 oli Kustaa\nVaasa Suomessa käydessään asettanut poikansa Juhanan tänne\nsijaiseksensa \"hallitsemaan ja vallitsemaan niinkuin kuningas itse\nsiinä saapuvilla olisi\". Vahvistuskirja, joka on annettu Turusta kahta\npäivää ennen kuninkaan lähtöä eli kesäkuun 29 p., kertoo, kuinka Kustaa\nSuomessa käydessään on muka keksinyt monta haittaa, jotka ovat\nsyntyneet siitä, kun ei kuningas itse voinut maassamme oleskella eikä\nollut sopivaista miestä, minkä olisi pannut koko maan haltijaksi.\n\"Sen tähden siis\" -- kuuluu sanat -- \"että parempi järjestys vastapäin\nsyntyisi ja että hänen köyhille alamaisillensa olisi jotakin turvaa\nheidän hurskaissa asioissaan, kun heille vääryyttä ja väkivaltaa\ntehdään tai kun muuten tarvitsevat apua ja neuvoa, on hän\narmaan poikansa Juhanan pannut ylimmäiseksi käskynhaltijaksi\nSuomenmaahan\".[100] -- Tästä lähtien asetettiin milloin yksi milloin\nkaksi semmoista maaherraa, kunnes viimein valta-amiraali Klaus\nEerikinpoika Fleming, Viikin vapaaherra, sai koko Suomen käskynsä alle\nkesällä 1591,[101] Se kyllä on selvää, että kuningasten tarkoitus tätä\nvirkaa laittaessa oli kiitettävä. Mutta kuningas itse, vaikka\nkaukaisempikin, oli kuitenkin luotettavampi turva, kuin mikään hänen\nsijaisensa Suomessa, ja Suomen rahvasta ei voitu millään neuvolla\nluovuttaa kuninkaan luona käymästä. V. 1588 kirjoittaa Juhana Upsalasta\nsilloiselle Karjalan laamannikunnan ylimmäiselle käskynhaltijalle,\nKlaus Aakenpoika Tottille, käskien häntä \"toimittamaan niin, etteivät\nalamaiset Suomessa semmoisten asiain ja valitusten tähden, joita\nvoidaan siellä selvittää ja ratkaista, kulkisi Ruotsissa kuningasta\nvaivaamassa\".[102] Näillä ajoin koetettiinkin auttaa rahvasta\nrasitusten alta. Tutkintoja pidettiin vuosien 1587 ja 1589 välillä\nSuomen virkamiesten kiskomisista ja tultiin havaitsemaan, kuinka paljon\nnämä olivat vääryydellä ottaneet, varsinkin Hämeessä ja Satakunnassa.\nMutta valitusseikat pysyivät, ja senpä vuoksi valituskäyntejäkin yhä\njatkettiin entiseen tapaansa Ruotsissa kuninkaan tykönä.[103]\n\nOn tässä lukijan oikeus saada jonkinmoinen tieto näiden valitusten\nluonteesta, ja tahdon siis näytteeksi kertoella, mitä muutamat\nvalituskirjat Juhanan loppuvuosilta sisältävät. Moni kyllä arvellee,\nettä valittajat ruikutuksiin ruvettuansa ovat kuvailleet tilaansa\nsurkeammaksi, kuin se todestaan olikaan. Mutta harva kuitenkin niin\ntyly lienee, ettei uskoisi näissä valitusvirsissä olevan kyllä kolkkoa\nperäänsä, jota ei mikään epäily voi haihduttaa. Onpa mieletöntä luulla,\nettä sadottaisin suomalaisia talonpoikia olisi vaivalla ja tuskalla\nmatkustanut Ruotsiin ainoana tarkoituksenaan ladella tyhjiä valeita\nkuninkaansa edessä. Lukija itse tämän seikan päättäköön tutkittuansa\nmitä vaikeroimiset puhuvat.\n\nKerran, luultavasti Juhanan Tallinnasta palatessa v. 1589, vartosi\nhäntä Tukholmassa kolmattasataa Suomen talonpoikaa, kantaen hänen\neteensä maan monituiset vaivat ja vastukset. Valituskirjassansa, jota\non isoin osa säilynyt,[104] he vakuuttavat, etteivät suinkaan\nvähäarvoisten syiden tähden ole semmoista matkaa kiireimmällä työajalla\ntehneet, rukoellen nöyrästi kuningasta, että hän Jumalan ja kaiken\noikeuden tähden armollisesti kuuntelisi heidän valitustansa, ettei\nSuomi tulisi väärien tekojen kautta häviöön ja autioksi kuten Liivinmaa\n(s.o. Viro). Eivät toki muuta pyydäkään, kuin ollaksensa semmoisissa\nvoimissa kuin Kustaa kuninkaan aikana, jotta oikeus menestyisi\nJumalalle kunniaksi ja yleiselle valtakunnalle onneksi. He kiittävät\nkuningasta, kun hän aina ennenkin on heille laupiaasti vastannut,\nmilloin ovat kihlakunnittain lähettäneet sanansa hänen luoksensa; mutta\nvalittavat, että virkamiehet eivät huoli kuninkaan kirjeistä, vaan\nvievät ne pois heiltä ja käyvät sitten kymmentä kertaa tylymmiksi,\nvangiten, rääkäten ja tuomiten mielensä mukaan. Voudit,\nvoutikirjoittajat, knaapit, nimismiehet, neljännysmiehet ja äveriäät\ntalonpojat pitävät heitä sillä neuvoin semmoisessa pelossa, etteivät he\nenää oikein uskallakaan lähteä valittamaan; samaten nuo mahtavat miehet\novat pappejakin niin peloittaneet, että nämä henkensä uhalla eivät\nrohkene talonpojille mitään todistus- tahi valituskirjaa antaa; ja jos\nkuningas heidän valituksiansa varten lähettää asiamiehiänsä näitä\nseikkoja tutkimaan, niin tuostapa he tekevät pelkkää pilkkaa ja saavat\nkuninkaan lähettilään lahjoillansa vietellyksi. -- Nyt alkaa kuvaus\nvirkamiesten väärinteoista ja voitonpyynnöstä. \"Kun vouti tai\nkirjoittaja on vuoden ollut virassansa, niin sillä pitää oleman isoja\nkartanoita, varustushevosia, laivoja, kivirakennuksia kaupungeissa,\nhopeisia kannuja ja maljoja ja huoneensa täynnä ruuaksia, vaikka\nkruunun linnat ja kuninkaan kartanot ovat häviöllä. Heidän vaimonsa\nkäyvät kalliissa pukimessa ja itsekin he reipastelevat upeissa\nnahkaisissa vaatteissa, kun tahtovat talonpoikia peloittaa, ottaen\nheiltä turkikset kelihinnalla, useinpa ilmankin; mutta koska he tulevat\nkuninkaan eteen, silloin he ovat viattomina jos suinkin, paikatuita\nvaatteita yllänsä, ja hankitsevat noilla turkiksilla ystäviä, jotka\nheidän pahaa puoltansa pitävät. Kullakin voudilla ja kirjoittajalla on\nvielä viisi kuusi alakirjoittajaa, jokaisella vaimo ja kartano. Näiden\nkartanojen hyödyksi täytyy talonpojan käydä rakentamassa ja kyytiä\nkuljettamassa, kun he lähettävät kauppatavaransa kaupunkeihin 50\npenikulman matkalta tai kauempaa ja takaisin tuottavat suoloja ja\nmuuta. Vieläkin kovemmaksi käypi rahvaan tila sillä, kun voutia niin\nusein muutetaan, että yksi on voutina vuoden, toinen puolen vuotta; ja\ntapahtuu siitä usein, että viisi kuusi voutikirjuria yht'aikaa käy\nkantamassa vanhoja rästejä, joita jo ennen neljästi viidesti on\nmaksettu. Tällä tapaa muutamat kirjoittajat, jotka jo viisi kuusi\nvuotta ovat olleet virastansa erotetut, kuleksivat talonpoikien tykönä\nasioitsevinansa, ryöstävät, kiskovat ja ajavat maamiehen hevosilla,\nhyödyttäen omaa talouttansa; mutta kruunun luvuntekokamarissa he eivät\nsano saaneensa mitään. Ja jos jollakulla sattuu rästinä olemaan\ntynnyri, he ottavat toisen kasvuksi. Muutamissa maakunnissa on\nsemmoinen tapa ollut, että nimismiehen ja neljännysmiehen virat\nostetaan voudeilta ja kirjoittajilta ja annetaan niistä härkiä ja\nhevosia, voitynnyreitä sekä rukiita ja ohria 4 tai 5 leiviskällistä.\nSitten nimismiehet, jotka ostamalla ovat virkansa saaneet, kantavat\ntalonpojilta saatavansa millä mitalla ja painolla tahtovat, joten ei\nkruunattu panni ja paino heille kelpaa. Köyhiä talonpoikia vastaan he\nkaikki ovat yksissä neuvoin, ja tähän liittoon tulee vielä rikkaita\ntalonpoikiakin, jotka lahjomisista ovat apua nauttineet. Muutamat\nvoutipalvelijat naivat äveriästen talonpoikain tyttäriä ja vapauttavat\nappensa kyytimatkoista ja muista suorituksista, joista sitä isompi\nkuorma lankeaa köyhäin niskoille. Niinpä nyt Suomen virkamiehet\nkaikella tavoin rasittavat köyhää talonpoikaa ja hämmästyttävät häntä\nsuurella komeudellaan, kulkien toisinaan kartanojensa väliä viiden-,\nkuudenkymmenen miehen parvissa, niin että yksinkertaiset ihmiset\nenemmän pelkäävät niiden ylpeyttä kuin itse kuningasta.\" -- Tästä\nkääntyy valituspuhe knaappeja vastaan, joista on talonpojille muka yhtä\nsuuri vastus kuin virkamiehistä. \"Useat porvarin- ja papinpojat, jotka\novat koulusta eron ottaneet, eivätkä sodankäyntiä ymmärrä laisinkaan,\novat ruvenneet ratsumiehiksi ainoastaan sen vuoksi, kun saavat\nlinnaleirissä ryöstää ja hävittää omaa kotimaatansa sekä kantaa\n'junkkarin' nimeä. Jos nyt heillä on yksi tai kaksi linnaleirihevosta,\nniin he pitävät siihen kymmenen palvelijaa, jotka kyydillä ratsastavat\nyhdestä nimismiestalosta toiseen ja kulkevat linnaleiristä\nlinnaleiriin, juoden ja herkutellen. Siinä saavat sitten talonpoikien\nhevoset seisoa viisi kuusi päivää, ja itse talonpojat nälkää\nnähdä sekä menettää aikaansa kiireimmillään. Ne Suomen knaapit, joilla\nsen ohessa on palkkaratsumiehiä lipullisten alla, pitävät sekä\nverottomuus-hevosensa että palkka-hevosetkin linnaleirissä ja ottavat\nkuukausmuonan omiin kartanoihinsa eivätkä tyydy kuninkaan säätämään\nsaaliiseen, vaan ottavat niin paljon kuin heidän mielensä tekee, niin\nettä heillä on yltäkyllin varaa hevosia ostaa ja rakentaa kartanoita.\"\nTämän vuoksi talonpoikien lähettiläät nöyrimmästi ja Jumalan tähden\npyytävät kuningasta, että hän panisi ratsumiehet oleskelemaan kruunun\nlinnoissa ja kuninkaan taloissa, ja lupaavat kuljettaa apuveronsa\nsinne, \"kuten muinoin Kustaan aikoina tapahtui\". \"Sillä kun ratsumiehet\nitse saavat käydä saataviansa kantamassa, niin he vievät talonpojilta\nraavaat ja hevoset sekä hävittävät talolliset pois taloista, joihin\nknaapit sitten panevat renkejänsä isännöitsemään ja kylvämään. Eikä\nheidän siinäkään kyllä; koettavatpa sitten ajaa myöskin kaikki\nlähiasujaimet talolliset altansa pois ja isotella niinkuin vanha\naateli. Nämä knaappien viljelemät talot ovat vapaat kyyditsemisistä ja\nkaikista pienistä suorituksista, jotka sitä raskaammin painavat\njäljellejääneiden hartioita, niin että knaappien alustalaiset nykyänsä\novat tulleet perintötalollisia paljoa rikkaammiksi. Ja kun\nperintötalolliset liiasta rasituksesta häviävät, niin nimismiehet,\nneljännysmiehet, äveriäät talonpojat ja papit korjaavat talot allensa,\nmutta antavat kirjoittajalle lahjoja, että hän kirjoittaa nämä talot\nautiotiloiksi; ja tällä tavoin on usealla viisi kuusi taloa\nhallussansa, vaikkei hän maksa veroja kuin yhdestä. Silläpä he siis\nkaikki ovat yksimieliset, kun heillä kaikilla on köyhäin tiluksia ja\nomaisuutta. Mutta sillä tavoin on monta sataa taloa joutunut autioksi\nja kovin on varominen, ettei Suomi perinpohjin hävinne niinkuin\nLiivinmaa.\" -- Lopuksi on kanteita kelvottomasta lainkäytöstä: \"Kun\nherroille annetaan tuomarinsaatavat läänitykseksi, niin panevat\npalkkatuomareita (s.o. lainlukijoita) sijaansa, ja talonpojat saavat\nmaksaa kaksinkertaisen tuomariveron, ensin määrätyt saatavat\nviranomistajalle, sitten lahjuksia sijaiselle, joka tuomitsee sen\nmieliksi, mikä enemmän antaa.\" -- Valituskirja, jonka sisällys on tähän\nmelkein kokonansa, vaikkei aivan sanasta sanaan otettu, loppuu nöyriin\nrukouksiin, että kuningas auttaisi Suomen rahvasta pysymään Jumalan\nlaissa ja Ruotsin laissa Jumalalle kunniaksi ja yleiselle valtakunnalle\nvakuudeksi.\n\nSamana vuotena 1589, jolloin luultavasti tämä haikea valitus koko\nSuomenmaasta esitettiin, kävivät myöskin Raaseporin kreivikunnan\nalustalaiset Karjan, Inkoon ja Karjalohjan pitäjistä valittamassa,\nkuinka heiltä otettiin suuremmat verot, kuin mitä olivat ennen\nkruunulle maksaneet, ja kuinka heitä päälliseksi piestiin ja pahoin\npideltiin sekä päivätöissä että muulloin, jonka tähden kuningas heille\nantoikin suojeluskirjan kaikkea vääryyttä vastaan, minkä kreivi Aksel\ntaikka hänen palvelijansa heille tarkoittanevat.[105] Toinen\nvalituskirja Karjan ja Inkoon pitäjistä on säilynyt ja koskee yleensä\naatelistoa ja sotaväkeä. \"Varsinkin ratsumiehet eivät ollenkaan tyydy\nkuninkaan säätämään eläkkeeseen, vaan ottavat mielin määrin ja pitävät\nsemmoista painoa ja pannia, jota ei kukaan voi täyttää. Toinen vastus\non noista raskaista kyytimatkoista, joihin vaatii ei ainoastaan\nkuninkaan väki, vaan myöskin joukko aatelispalvelijoita, jotka\nratsastavat hevosen niin kauas, että talonpoika saa sen myöhään taikka\nei milloinkaan takaisin. Sen ohessa on kyyditsijäin lukumääräkin\nvähennyt, koska aatelisto vapauttaa ison joukon ei ainoastaan omia\nalustalaisiansa, vaan muitakin, joilta hyötyä ottavat omaksi\ntarpeeksensa. Päälliseksi on Klaus Fleming kieltänyt näitä pitäjäläisiä\nkalastamasta merensaaristossa, vienyt heiltä veneet pois ja piessyt\nheitä; ja kun talonpojat käyvät ylimaakunnassa hankkimassa tuohta,\ntervaa, niiniä ja muuta semmoista, jota heidän on veroksensa maksaminen\nkruunulle, niin Klaus Flemingin palvelijat ovat alinomaa heitä tiellä\nvainoamassa, vieden heiltä petollisesti vaihtotavaransa, josta syystä\nvero jääpi maksamatta.\"[106]\n\nNiinkuin tästäkin valituskirjasta nähdään, kävi Juhanan loppuajoilla\nsotaväen ja varsinkin ratsumiesten linnaleiri Suomen asukkaille kovin\nraskaaksi. V. 1590 oli sota uudestaan virinnyt, ja väkeä tarvittiin\nenemmän, kuin nääntynyt maa jaksoi elättää. Eräs luettelo mainitulta\nvuodelta osoittaa, kuinka monta ratsumiestä läntiset maakunnat saivat\nelättää. Turun läänissä oli niitä 283 miestä, Satakunnassa 170,\nHämeessä 120, Raaseporin läänissä 70, Pohjanmaalla 354 ja Ahvenanmaalla\n120 eli yhteensä näissä lääneissä 1,117 miestä hevosinensa.\nRajamaakunnissa, jotka olivat sodasta enemmän kärsineet, ei näytä\nolleen kuin viidettäsataa; mutta sitten ei olekaan lukuun otettu\njalkamiehiä, meriväkeä eikä tykkiväkeä, jotka epäilemättä tekivät\npaljoa suuremman summan.[107] Kuitenkin ratsuväki, jos pienempikin\nluvultaan, oli ylpeytensä tähden paljoa kovempi vitsa kuin mikään\nmuunlainen sotaväki. Tämänpä mainitseekin eräs pohjalaisten\nvalituskirja, annettu Mustasaarelta huhtik. 6 p. 1590, jossa kerrotaan,\nkuinka heillä joulusta saakka on ollut 650 jalkamiestä, yksi mies\nkolmen talonpojan elätettävänä, mutta nyt he lisäksi ovat saaneet\nratsumiehiäkin, jotka vaativat linnaleiriksensä joka kuudelta\ntalonpojalta yhdeksän kuukauden muonan hevoselle ja miehelle. Tästä\nmäärästä he ovat nyt suorittaneet heille kolmen kuukauden linnaleirin\nja siihen kuluttaneet monikin ainoan siemenviljansa, mutta pyytävät nyt\nvapautta edes siitä kuuden kuukauden muonasta, mikä vielä on\nmaksamatta. Heillä on vielä viimesyksyinen lisävero isommalta osalta\nsuorittamatta, ja he ovatkin itse käyneet suurella kustannuksella\nvihollisten päällekarkausta torjumassa oman maakunnan rajapitäjissä,\nniin että heidän elatusvaransa nyt ovat tyyni loppuneet. \"Ja koska\nmeidän ei sovi toivoakaan päästä vallan vapaiksi\", he sanovat, \"niin on\nkuitenkin parempi tulla jalkamiesten kanssa toimeen, ne kun tyytyvät\nsiihen köyhyyteen, mitä me itse vaimoinemme lapsinemme koemme. Mutta\nmuutamat ratsuväestöstä hyökkäävät jokapäiväisesti päällemme lyöden ja\npiesten, vaikka meillä on Teidän Kunink. Majesteettinne suojeluskirja\nväkivaltaa ja vääryyttä vastaan\".[108] Vähää myöhemmin, kun Pohjanmaa\njo oli kuninkaalta saanut vapauden ratsuväen linnaleiristä, vaikka\nasianomaiset Suomessa eivät olleet siitä tietävinään, kuuluu Pohjan\nmiehiltä vieläkin haikeampi voivotus. \"Ei meillä ole kotirauhaakaan\",\nhe sanovat, \"vaan surkeasti meitä rääkätään sekä tiessä että tien\nhaarassa, niin että muutamat makaavat tapettuina, muutamat oman\npöytänsä päässä niin lyötyinä, ettei heistä ikinä tule terveitä miehiä.\nPäälliseksi nämä ratsumiehet vaativat meiltä kaksinkertaisen määrän\nsekä hevoselle että miehelle ja ryöstävät ainoan omaisuutemme, vaikka\nmeillä on Teidän Kunink. M:nne vapauskirja ratsumiesten\nlinnaleiristä\".[109]\n\nJos nyt muiden tietolähteiden avulla otamme näitä rahvaan valituksia\ntutkiaksemme, tapaamme lukemattomia seikkoja, jotka vahvistavat tuon\nsynkän kuvauksen totuutta. Mitä erittäin sotaväkeen tulee, tuskin sopii\nkummeksiakaan, että väkivalta ja kiskomiset olivat siinä säädyssä\ntavaksi tulleet; sillä kun Juhana kuninkaan huonot raha-asiat\nuseimmiten estivät häntä maksamasta sotureille, mitä oli palkaksi\nluvattu, olivat nämä tavallisesti itsekin kovassa kurjuudessa, niin\nettä heidän toisinaan täytyi myydä asunsa ja aseensa vaatteita\nsaadakseen, puhumattakaan siitä, että he melkein aina saivat kärsiä\nnälkää ja puutetta sekä sotaretkillään että olletikin varustusväkenä\nollessaan kruunun linnoissa.[110] Näistä kärsimisistänsä tietysti he\netsivät korvausta linnaleirissään talonpoikien luona. Muistaminen\nonkin, että jokin osa näistä sotureista, varsinkin ratsuväen joukossa,\noli pestatuita ulkomaalaisia, Skotlannista, Saksasta ja Alankomailta,\njotka tietysti eivät millään rakkaudensiteellä olleet kiinnitettyinä\nvaltakuntaan ja sen asukkaisiin, vaan ainoastaan saaliinhimosta ja\nvoitonpyynnöstä olivat virkaansa ryhtyneet. Mutta kummallisinta on,\nettä nekin ratsumiehet, jotka kuuluivat Suomen lipullisiin ja siis\nolivat maan omia lapsia, eivät ensinkään parempaa mainetta itsellensä\nansainneet. Ne olivat osittain noita ennen mainituita knaappeja eli\nvapaatalonpoikia, jotka talonsa puolesta ratsaspalvelusta tekivät,\nosittain muita, jotka palkan edestä olivat ratsuväkeen menneet. Näiden\nmiesten laatua ja luonnetta tuo vanha sankari Henrik Klaunpoika Horn\nkuvailee tähän aikaan seuraavilla sanoilla: \"Enin osa suomalaisista\nratsumiehistä on pelkkää roskaväkeä, pappien, lukkarien ja kauppiasten\nrenkejä, jotka ovat lipullisten alle tunkeuneet ainoastaan sen vuoksi,\nettä tahtovat linnaleiristä rikastua, ja ovat nyt saaneet hopeanappeja\nrintaansa, joilla ennen oli, luvalla sanoen, täinen röijy\".[111] Tuskin\ntarvittaneen enempää todistusta siitä, että rahvaan valitukset\nlinnaleirin kovuudesta eivät olleet perää vailla; tuskin kaivattaneen\nlisää selitystä siihen katkeraan vihaan, joka jo yleensä kyti Suomen\ntalonpoikien sydämissä. Tässä kuitenkin ansaitsee mainita, että useat\nkerrat, mutta olletikin Juhanan hallituksen kahtena viimeisenä vuotena,\njolloin etupäässä Kaarle herttua asiat johti, koetettiin asettaa\nsotaväen elättäminen toiselle kannalle, niin että ratsumiehet ja\njalkamiehet piti majoitettaman ainoastaan kruunun linnoihin ja\nkartanoihin ja oikea palkka heille maksettaman. Mutta sääntö oli\nhelpompi tehdä kuin toimeen panna, ja tuo hirveä rasitus itse teossa\njäi kuin jäikin Suomen rahvaan niskoille.[112]\n\nKaikki nämä surkeat seikat, aateliston väkivalta, virkamiesten\nväkivalta, sotaväen väkivalta -- rasituksia joista kuningas ainoastaan\nvaillinaisesti saattoi alamaisiansa suojella -- uhkasivat tähän aikaan\nsyöstä Suomen talonpoikaista kansaa viimeiseen poloon. Talonpojat\nitsekin, puhuessaan Liivinmaan eli Viron kolkosta kohtalosta, eivät\nvarmaankaan tarkoita ainoastaan sodan hävityksiä siinä maassa, vaan\npaljoa enemmän rahvaan orjuutta herrojen alla, jota he syystä varoivat\nheillekin lopuksi tulevan. Ettei kuitenkaan Suomen talonpojat vielä\nolleet toivoa vailla, senpä heidän väsymätön valituskäyntinsä kuninkaan\ntykönä selvästi todistaa. Kerrankin oli sotamelske lakkaava, ja silloin\nmuka rauha antaisi kuninkaalle voimia paremmin valvomaan alamaistensa\nparasta! -- Tulipa sitten toinen aika, jolloin rauhan palattua kansa\nhavaitsi pettyneensä sen anteista -- jolloin kärsimykset karttuivat ja\nSuomen kansan ainoa lohdutus, valituskäynti kuninkaan luona, oli\nkatoamaisillansa. Tämä oli epätoivon aika ja kasvatti epätoivon\nhedelmät. Kuinka Ruotsin vallan yhteisistä ja Suomen erityisistä\ntapauksista asiat vihdoin saivat semmoisen kamalan muodon, on minun\nseuraavissa luvuissa selittäminen. Ja koska valtakunnan yleiset\nvaltioseikat ovat pohjana ja perustana Suomenmaan tapahtumille, tahdon\nselvyyden vuoksi ensiksi tehdä katsauksen niihin sekaannuksiin, jotka\nRuotsin valtio-oloissa Juhanan kuoleman perästä syntyivät.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nSigismund kuningas ja Kaarle herttua vv. 1592-1595\n\n\nJuhana kuninkaan kuollessa v. 1592 marraskuun 17 p. oli\nkruununperillinen Sigismund par'aikaa Puolanmaalla, jonka kuninkaaksi\nhän viisi vuotta ennen oli tullut. Hänen velipuolensa, Juhana, oli\nvasta kolmivuotias ja vanhempi hänen sedistänsä, Maunu, oli jo kauan\naikaa ollut mielenviassa. Olipa siis luonnollista, että Sigismundin\nnuorempi setä, Kaarle herttua, joka jo Juhanan aikoina toisinaan oli\nollut hallitustoimissa avullisena, nytkin otti hallitusohjat käteensä,\nkunnes kuningas itse pääsisi Ruotsiin palaamaan. Tosin oli v. 1587\nKalmarissa määrätty, että Sigismundin poissa ollessa seitsemän ylimystä\nhallitsisi Ruotsinvaltaa; mutta tämä salainen suostumus oli sitten\nTallinnan riidan perästä kumottu, ja nytpä saapuvillaolevat\nvaltaneuvokset omistivat Kaarle herttuan valtakunnan väliaikaiseksi\nhaltijaksi. Semmoisena hän siis lähetti kuninkaalle sanomat vainajan\nkuolosta, käski linnanhaltijain Virossa ja Suomessa olemaan varuillansa\nsekä venäläisiä että puolalaisia vastaan ja antoi vankina pidetyille\nneuvoksille jälleen vapauden ja viran. Eikä aikaakaan, niin\nSigismundiltakin tuli kirje, jolla herttuaa pyydettiin ottamaan maan\nhallituksen vaivaksensa, kunnes kuningas itse voisi sinne tulla.\nSovintoa neuvosten kanssa oli Sigismund jo isänsä aikana koettanut\nrakentaa ja puhui tässäkin kirjeessä heistä lepyttäväisiä sanoja.\nKaikki asiat siis näyttivät sovinnossa sukeuvan.[113]\n\nMutta pianpa näköala pimeni ja mustat myrskypilvet nousivat taivaalle.\nEnsimmäiset tapaukset jo näyttivät ilmoittavan, mikä rajuilma oli\nsyntymässä. Kreivi Aksel Leijonhufvud yritti kapinaa Länsi-Göötan\nmaakunnassa ja pakeni, kun ei hankkeensa menestynyt, Puolanmaalle,\njosta sitten kuninkaan suojeluskirjan nojassa palasi Ruotsiin\nparjattuansa Sigismundin luona hänen setänsä aikomuksia. Suomessa taas\nasetti Klaus Eerikinpoika Fleming oman valtansa ja erotti tämän maan\nRuotsin hallituksen alta. Mikä vaikea taistelu nyt oli alkamassa, olisi\ntylsempikin järki kuin Kaarle herttuan voinut aavistaa. Olemme jo ennen\nnähneet, kuinka Juhanan aikana aatelisvalta ja kansanvapaus, paavikunta\nja luterilaisuus seisoivat toisiansa vastassa ja kuinka Kaarle jo\nsilloin oli puhdistetun opin tukevin turva, samaten kuin aateliston\nväkevin vastustaja. Mutta jos aatelisto jo Juhanan hallitessa oli\nehtinyt suureen voimaan ja mahtavuuteen, se vasta Sigismundin kautta\ntoivoi pääsevänsä kaikkein tarkoitustensa perille, kun oli uusi\nKalmarin unioni syntymäisillään ja kuningas arvattavasti aika harvoin\nottaisi Ruotsissa käydäksensä. Vieläkin tukevammat toiveet oli\npaavilaisilla, koska Sigismund alusta asti oli Puolan kruunua varten\nkasvatettu paavinuskoon, johon tottumus ja omatunto olivat hänet niin\nkiinnittäneet, etteivät isänsäkään varoitukset, saati kansalaistensa\ntoivotukset, voineet luovuttaa häntä jesuiittain vallasta. Näitä\nmolempia vaaroja vastaan täytyi Kaarle herttuan suojella isänmaatansa,\njos ei tahtonut nähdä hävitetyksi ensimmäisen Kustaan jaloa työtä,\njonka kuitenkin tämä isä oli jättänyt kaikkien veljesten yhteiseen\nhuoleen. Mutta kuinka vaikea ja vaarallinen semmoinen tehtävä oli,\nlienee herttua paremmin kuin kukaan oivaltanut. Kaksi voimallista\nlahkokuntaa, jotka jo ennen olivat hänelle vihoin, nousisivat nyt\nviimeistä taistelua yrittämään, ja jos kuningas, niinkuin oli\npelkäämistä, kävisi näiden lahkokuntien puolelle, niin arvattavasti\nmoni kunnon mies sekä kotona että ulkomailla ei näkisi herttuan teoissa\nmuuta kuin vallanhimoa eikä luulisi hänen muuta pyytävän kuin kruunua\nomaan päähänsä. Vihdoin viimeinkin, jos Sigismund itsepintaisessa\ntaistelussa isänmaan etuja vastaan menettäisi perityn kruununsa, eikö\nhistoria ikuiseksi ajaksi nimittäisi Kaarlea valapattoiseksi\nkapinoitsijaksi ja oman sukunsa hävittäjäksi?\n\nSe on Kaarle herttuan koko käytöksestä nähtävä, että hän kyllä ymmärsi\nnämä seikat punnita. Mutta painavampi oli hänestä isänmaan hätä ja\nvaara, jota ainoastaan hän oli mies auttamaan. Monessa maassa, niinkuin\nRanskassa ja Alankomaissa, oli uskonnollinen eripuraisuus jo\nsynnyttänyt veristä sotaa, jossa katolilaiset harjoittivat hirvittäviä\njulmuuksia. Murhaa, petosta ja mitä rikosta hyvänsä eivät jesuiitat\nkatsoneet luvattomiksi välikappaleiksi, pyrkiessään juurineen\nhävittämään paavikunnan kieltäjöitä; ja tällä tavoin ei ollut\nlupauksiin luottamista eikä lepoa toivomista. Mihin ikinä jokin\nprotestanttinen seurakunta oli asettunut, siinä oli vaino ja hätä joko\nkärsittävänä taikka odotettavana. Tosi tieto näistä tapauksista ei\nlevinnyt tähän aikaan semmoisella nopeudella kuin meidän aikana\nsanomalehtien ja sähkölennättimen avulla; mutta joka paikassa kuitenkin\nkaikuivat vainottujen valitushuudot, joka paikassa tunnettiin vaaran\nsuuruus. Silläpä alkoikin juuri näihin aikoihin koko Eurooppa jakaantua\nkahteen leiriin, paavilaiset kukistamaan kaikkia luopuneita, nämä taas\npuolustamaan uskonvapauttansa. Että yleinen uskonsota oli\nvalmistumassa, ennustivat paraiten Saksan seikat, jossa katolilaisten\netupäässä seisoi tuo mahtava Habsburgin huonekunta, Itävallan, Espanjan\nja Italian omistaja. Tähän huonekuntaan oli Sigismundkin naimisellansa\nliittynyt, ja katolilaisilla oli luja toivo saada hänen kauttansa\nRuotsinmaa paavikuntaan palautetuksi, sekä he lupasivat hänelle siihen\ntehtävään apuansa.\n\nEipä siis ollut tyhjää pelkoa, kun ruotsalaiset arvelivat heidänkin\nvuoronsa nyt tulleen uskoansa puolustaa. Kaikki Ruotsin säädyt\nolivat tässä asiassa yksimieliset herttuan kanssa, ja aatelistolla,\njota uskonpuhdistus oli kirkon tavaroilla rikastuttanut, oli melkein\nsuurin syy pelätä paavikunnan palaamista. Koska herttua siis\npäätti uskonasiain tähden kutsua maan säädyt kokoon Upsalaan, oli\nneuvoskuntakin siihen suostuvainen, kuitenkin sillä ehdolla, että kutsu\netupäässä tarkoittaisi valtakunnan papistoa ja koko asia niinmuodoin\nsaisi kirkolliskokouksen eikä valtiopäiväin muodon. Näin kutsu lähti\nulos tammik. 9 p. 1593, ja kokous määrättiin aloitettavaksi\nlaskiaissunnuntaina eli helmik. 25 p.[114] Vaikkei siis tahdottu\nvarsinaisia valtiopäiviä kuninkaan luvatta ja tiedotta pitää,\ntoivottiin kuitenkin tällä tavoin saatavan luterilaisuus niin\nvahvistetuksi, ettei Sigismundkaan maahan tultuansa voisi sille mitään\ntehdä. Vaan tämän ohessa kyllä käsitettiin, että uskonnollisen vapauden\nkanssa Ruotsin valtiollinenkin vapaus oli likeisessä yhteydessä.\nMelkein joka paikassa, missä uskonasioista oli riitaa noussut,\nhavaittiin keskellä meteliä myöskin valtiollisia tarkoituksia. Espanjan\nkuninkaat yrittivät sortaa Alankomaiden maallista vapautta, samaten\nkuin niiden uskontoakin. Habsburgin keisarit Itävallassa tarkoittivat\npaavinuskon voiton ohessa myös levittää valtaansa yli koko Saksanmaan.\nJa jos Ruotsissa Sigismundin teki mieli jälleen asettaa paavikunta,\nniin oli samassa pelkääminen, että Ruotsi joutuisi palvelijaksi Puolan\nalle ja kuningas tästä vieraasta maasta lähettäisi ainoastaan\nkäskyjänsä seurattaviksi. Tämän vaaran ymmärsi neuvoskunta yhtä hyvin\nkuin herttuakin. Että kuningas pitäisi asuntonsa Puolanmaassa, oli\ntosin valtaneuvoksilla harras toivo; mutta tämän toivon perusteena oli\nse ajatus, että muka Ruotsin hallitus olisi heidän käsissään. Jos nyt\nRuotsin hallitus siirtyisi vieraasen maahan, niin kaikki etu olisi\nheiltä kadonnut, ja isänmaanrakkaus heräsi heissä Ruotsin itsenäisyyttä\nvalvomaan. Tästä syystä he olivatkin jo päivää ennen eli tammik. 8 p.\nsopineet herttuan kanssa kirjallisen suostumuksen, jossa päättivät\nyksissä neuvoin valvoa valtakunnan hyvää, olla tuumissansa --\nuskollisuutta Sigismundia kohtaan loukkaamatta -- yksimieliset ja\nvastata teoistansa \"yksi kaikkina ja kaikki yhtenä\".\n\nTämä lause se oli, jota herttua sitten aina käytti säätyjen kanssa\ntekemissä päätöksissään ja jonka Sigismund nimitti \"Kaarle herttuan\nlinnunsatimeksi\".[115] Tällä kertaa valtaneuvokset tosin näyttävät\npaulaan joutuneen. Jos Sigismundin puolelta syystä varoivat vierasta\nuskontoa ja hallitusta, niin vielä enemmän Kaarle oli heille\nepäluulonalainen, koska tiesivät hänen aatelisvallan leppymättömäksi\nvastustajaksi. Hänen innollisesta ja kiivaasta luonteestansa, joka oli\nVaasan suvulle ominainen, mutta Kaarlessa etenkin nähtävä, saattoivat\njo kohtakin arvata, ettei hänen aikanansa suurta valtaa jäisi\nneuvoskunnalle, jos pysyisikin maan hallitus itse Ruotsissa. Aluksi he\nkuitenkin liittyivät häneen. Hänen kilpensä varjossa he mielellään\nolisivat rientäneet omien pyyntöjensä perille. Mutta loppuun asti häntä\nauttaa -- sitä he eivät tahtoneet eivätkä uskaltaneet. Tämmöisessä\npuolieräisyydessä oli jo heidän onnensa loimi luotuna. Kauan\nhoiperoituansa he viimein hukkuivat ahtaasen tilaansa.\n\nMitä Kaarle herttuasta muuten sanottaneenkin, on kumminkin myönnettävä,\nettä hänellä alusta loppuun asti oli yksi kieli ja yhdet vaatimukset.\nKirjoittaessaan kuninkaalle ilmoitukset Upsalassa pidettävistä\nvaltiopäivistä hän muistutti, että \"kuninkaan hallitus Ruotsissa\nainoastaan sillä tavoin voisi tulla onnelliseksi, jos hän suosiolla\nvahvistaisi valtakunnan uskonnon ja vapaudet sekä ne päätökset, joilla\nsäädyt tahtoivat niitä tukea; kun kaikki tietäisivät, ettei kuninkaalla\nolisi valtaa tehdä vastoin lakia, ei voisi muka kukaan häntä vihata,\nvaan valtakunta pysyisi hänen ja hänen perillistensä hallussa ikuisena\nperintönä\". Tämän neuvon sanoi herttua tahtovansa omasta puolestaan\nantaa, arvellen, että jos kuninkaalla oli uskolliset palvelijat, ne\nvarmaan häntä samaan päin kehoittaisivat. Neuvo oli järkevä ja\ntarkoitti silminnähtävästi sekä isänmaan että kuninkaan parasta. Jos\nherttuan tarkoituksena alusta asti, niinkuin moni lienee luullut, olisi\nollut riistää kruunu Sigismundin päästä, ei olisi tämmöinen viisas\nkehoitus suinkaan ollut tämän tarkoituksen mukainen.\n\nMaaliskuun 1 p. 1593 avattiin Upsalan kokous, johon oli tullut neljä\npiispaa, niiden luvussa myöskin Turun piispa Eerik Sorolainen ja\nneljättä sataa muuta pappia. Myöskin useita aatelismiehiä ja muutamia\nporvareita oli saapuvilla, mutta ainoastaan papit olivat keskusteluissa\nosallisina, ja eräs nuori Upsalan yliopiston professori Nikolaus\nBotniensis valittiin puheenjohtajaksi. Juhanan Punakirja nyt hylättiin,\nRaamattu ja nuo kolme vanhaa symbolaa sekä muuttamaton Augsburgin\ntunnustus tehtiin Ruotsin kirkon ohjeeksi ja lisäksi määrättiin, ettei\nmuu kuin luterilainen saisi Ruotsissa virkoja pitää. Myöskin\nkiellettiin kaikilta eriuskolaisilta julkinen jumalanpalvelus, etteivät\nhe muita viettelisi. Kun neuvoskuntakin oli näihin sääntöihin\nsuostunut, allekirjoitettiin päätös maalisk. 20 p. Herttua, joka\nkeskusteluihin ei ollenkaan sekaantunut, oli ensin neuvoksille\nnärkästynyt, kun he eivät kuulustaneet hänen mieltänsä, ennen kuin\npäätös jo oli valmis. Kuitenkin hän allekirjoitti tehtyänsä vähäisiä\nmuutoksia. Mutta nyt nousi kokouksessa iso meteli. Luultiin herttuan\ntaipuvan Kalvinin oppiin, ja muutamat, joiden joukossa myös Turun\npiispa Eerik oli, vaativat, että tämäkin oppi selvästi mainittaisiin\nerhetysten seassa. Hetkeksi eripuraisuus uhkasi vallalle päästä; mutta\nherttua, vaikka suuttuneena, pian myöntyi, ja nyt oli uskonnollinen\nsovinto perustettu.\n\nTämä se Upsalan kokouksen päätös oli, joka kauan aikaa on pysynyt\nkirkollisten olojemme perustuksena. Meidänaikuisille ihmisille tosin\noudolta näyttää se kiivaus, jolla kaikki muut uskokunnot suljettiin\nkoko Ruotsin valtakunnan alueesta. Tällä suvaitsemattomuudella käytiin\npaavikunnan jälkiä, jonka oppi hylättiin. Mutta semmoinen yksipuolisuus\noli koko Euroopassa tälle aikakaudelle ominainen, ja paavilaisuutta\nvastaan se ei ollut kuin tarpeellinen varokeino. Kaikella neuvoin\nkoetettiinkin varoa, ettei paavilaisuus pääsisi Sigismundin suojassa\ntunkeutumaan maahan. Ennen kuin kokous kokonaan loppui, esittivät papit\nherttuan luona muutamia pykälöitä: Kuninkaan perilliset kasvatettaisiin\nhamasta lapsuudesta Ruotsissa oikeaan evankeeliseen uskoon. Kuninkaan\nRuotsissa ollessa ei olisi hänellä paavilaisia pappeja enempää kuin\nkymmenen, jotka eivät saisi muualla ja muiden edessä saarnata eli\njumalanpalvelusta pitää kuin kuninkaan ja hänen katolisuskoisten\nseuralaistensa. Hengellisiä tai maallisia virkoja ei olisi annettava\nkellekään muulle kuin luterinuskoiselle, eikä saisi kukaan lähettää\nlapsiansa jesuiittalaisiin tai kalvininuskoisiin kouluihin ulkomaille.\n\nPianpa kyllä huomattiin, että Sigismund ei aikonut vahvistaa Upsalan\nkokouksen sääntöjä. Puolasta lähetetyssä kirjeessä hän kielsi itse\nkokouksen, ja keväämpänä, kun hänelle jo oli tieto annettu sen\npäätöksestä, hän lähetti sanansaattajan kanssa seuraavat sanomat\ntakaisin: \"Valtakunnan lait ja vapaudet hän muka tahtoo voimissa pitää\neikä ketään uskon tähden rakastaa eikä vihata; mutta Upsalan kokouksen\nsääntöjä hän ei tahdo eikä voi vahvistaa.\" -- Tämä vastaus näytti\nitsessään olevan oikea ja kohtuullinen. Sitä ei meidän aikoina enää\nkukaan kieltäne, että Upsalan kokouksen miehet eivät sallineet\nomilletunnoille sitä vapautta, joka yksin voi herättää valistunutta\njumalanpelkoa; ja kun sama kokous nimenomaan hylkäsi sen uskontomuodon,\njohon kuningas oli sydämestään sidottu, niin tämä käytös näytti olevan\nhäväistys kuninkaan korkeutta ja arvoa vastaan. Koska hän siis lupasi\nolla ketään uskon tähden rakastamatta ja vihaamatta, niin siinä näytti\nolevan myönnettynä kaikki, mitä uskollisten alamaisten oli oikeus\nvaatia. Mutta toisaalta päin jokapäiväinen kokemus todistaa, kuinka\nihmisen heikko mieli pian taipuu lupauksistansa luopumaan ja kuinka\nyltynyt into on sukkela tekosyitä löytämään tyydyttääksensä nureksivaa\nomaatuntoa. Jos nyt päälliseksi lupauksen rikkominen kääntyy omantunnon\nvaatimukseksi, niinkuin jesuiitat siihen aikaan opettivat luopuneiden\nsuhteen, niin on selvästi näkyvissä, mikä hauras vakuus on\nkalliimmistakin lupauksista, ellei niiden täyttäminen perustu\ntäytymykseen. Yhtä luonnollinen kuin Sigismundin vastahakoisuus Upsalan\nsääntöjä vastaan oli siis ruotsalaisten tyytymättömyys kuninkaansa\nvastaukseen, ja epäluulolla odotettiin hänen kotiintuloansa, jonka piti\nkesällä tapahtuman. Mutta myös kuninkaankin luona oli epäluulo ylinnä\nja kääntyi erinomattain herttuata vastaan. Se on todennäköistä, että\nJuhanan pelkomielisyydestä Kaarlen suhteen jokin osa jo aikaisin oli\ntarttunut Sigismundiinkin; eikä niitä suinkaan puuttunut, jotka nyt\nläheltä ja kaukaa kuiskuttelivat hänen korviinsa herttuan kavalista\ntarkoituksista. Kahden puolen oli siis kuninkaan ja kansan väli\njotenkin kylmä, kun Sigismund vihdoin puolisonsa ja muun seuransa\nkanssa vaivalloisen merimatkan perästä astui maalle Tukholmaan syyskuun\n30 p. 1593.\n\nSigismund kuningas oli kuusitoista vuotta nuorempi setäänsä ja syntynyt\nv. 1566 isänsä vankihuoneessa, jonka synkkyys lienee vaikuttanut hänen\nmielenlaatuunsa. Hän oli kookas mies, kaunis vaikka alakuloinen\nmuodoltaan. Hänen sydämensä oli luonnoltaan säälikäs ja hyvänlainen,\nmutta hänen synkkä ja harvasanainen käytöksensä ei voinut hänelle\npaljon ystäviä voittaa. Hankkeissansa hän oli hidas eikä\nhallitusvirkaan paljon mieltynyt, josta puolalaiset häntä nimittivät\n\"rex crastinus\", s.o. huomispäivän kuningas. Kerran päätöksen tehtyänsä\noli hän siinä kovin kiinteä; mutta hänen päätöksensä olivat enimmiten\nälyttömät ja lyhytmieliset. Hänen etevimmät neuvonantajansa olivat\njesuiitat ja eräs käsikirjuri Johan Bult, joka enimmästi toimitti\nRuotsin asiat. Kuningas itse mieluisemmin teki pieniä käsitöitä,\npiirteli, veisteli ja muuta semmoista toimitteli, kuin että olisi\nvaltakuntiensa asioista huolta pitänyt.\n\nSentapainen se kuningas oli, jota ruotsalaiset Tukholman\nlinnanlaiturilla tervehtivät. Kolkot sanomat seurasivat häntä. Hän oli\nmatkallansa riistänyt kirkkoja evankelisuskoisilta Thornissa ja\nElbingissä; Danzigissa taas oli kapina noussut samanlaista estämään.\nVielä kamalampaa se ruotsalaisten mielestä oli, kun nähtiin Sigismundin\nseurassa itse paavin lähettiläs Malaspina. Mutta eipä kuningaskaan\nkohdannut mieluisia. Häntä vastaanottamaan tuli herttuan ja\nneuvoskunnan kanssa tuo Upsalan kokouksessa valittu arkkipiispa\nAngermannus, joka oli ollut Punakirjan kiintein vastustaja. Herttua\ntervehti kuningasta pitkällä puheella, muistuttaen häntä hänen\nvelvollisuuksistaan perintövaltaansa kohtaan, ja vaati samalla, että\nKlaus Fleming ja Aksel Leijonhufvud oikeuden edessä vastaisivat\nteoistansa. Kuningas vastasi vähän ja oli nähtävästi närkästynyt.\nHerttuan vaatimasta oikeudenkäynnistä ei tullut mitään.\n\nViivyttelemättä nyt antoivat herttua ja neuvoskunta kuninkaalle\nanomuskirjan, jossa pyysivät häntä vahvistamaan Upsalan päätöksen ja\nAngermannuksen piispanviran sekä lähettämään Malaspinan ulos maasta.\nKaarle sitten lähti herttuakuntaansa, jättäen valtaneuvokset hieromaan\nsovintoa Sigismundin kanssa. Kuninkaan neuvonantajilla nyt oli\nerilaiset mielet. Oli niitäkin, jotka neuvoivat häntä kaikissa\nmyöntymään; mutta enin osa puhui peräti toista. Näiden mielestä oli\nRuotsi perintövalta, eikä muka perintökuninkaan tarvinnut alamaistensa\nkanssa sovitella. Semmoisien neuvojen mukaan Sigismund vastasi\nneuvoksille, ettei hänen sopinut ennen kruunaustaan mitään luvata eikä\nvahvistaa. Muutenkin hän aivan kylmästi kohteli neuvoskuntaa, jonka\nsuosiota kuitenkin olisi ollut helppo voittaa. Ainoastaan semmoisia\nruotsalaisia, jotka olivat paavilaisuuteen mieltyneet, suvaittiin\nkuninkaan seurassa. Enimmästi hän oleskeli jesuiittain ja muukalaisten\nparissa.\n\nMutta Tukholman kaupungissa nousi sill'aikaa verisiä meteleitä.\nJesuiitat saarnasivat hovin edessä herjauksia Lutherin oppia vastaan,\nja Tukholman papit vastasivat samalla tavalla omissa kirkoissansa.\nSigismund tahtoi antaa harmaitten veljesten kirkon katolilaisten\nhaltuun ja haudatti siihen kaksi palvelijaansa paavilaisella\njuhlallisuudella; mutta Ruotsin papit tekivät vastarintaa, ja verta\nvuoti itse kirkossakin. Neuvoskunnan varoitukset eivät ollenkaan\nauttaneet; mutta herttuata yritti kuningas kauniilla lupauksilla vetää\npuolellensa, joka ei kuitenkaan onnistunut. Kaarle hänelle kirjoitti\n\"veljellisesti ja rakkaasti, että hänen oli Upsalan päätös\nvahvistaminen; muutoin muka paljon pahaa voisi seurata\".\n\nHelmikuun alulla 1594 kokoontuivat valtakunnan säädyt Upsalaan\nviettämään Juhana-vainajan hautajaisia ja Sigismundin kruunausta.\nKaarle herttua myöskin saapuville tuli, ja hänen muassansa\nseurasi kolmetuhatta ratsu- ja jalkamiestä, jotka hän majoitti\nperintötiloillensa Upsalan tienoille. Ennen kruunausta oli nyt\nvahvistus annettava Upsalan kokouksen päätökseen, ja hovi koetti\nkaikilla kurin, vaikka turhaan, saada muutamia etuja katolilaisille.\nSäätyjen keskinäistä sopua ei voitu millään rikkoa, ja Kaarle herttua\noli järkähtämätön. Säädyille hän puhui: \"En luovu teistä; Sigismundin\ntäytyy myöntyä, jos mielii Ruotsin kuninkaaksi päästä.\" Kuninkaalle hän\njulkisesti lausui samaa sekä omasta että neuvoskunnan ja koko\naateliston puolesta. Talonpojat jo huusivat ottavansa Kaarlen\nkuninkaaksensa, mutta herttua käski heidän olla vaiti. Yksimielisesti\nkaikki säädyt liittyivät puolustamaan Upsalan päätöstä, ja turhaan\nponnistettuansa täytyi Sigismundin viimein antaa suostumuksensa.\nUpsalan tuomiokirkossa veisattiin silloin riemuvirttä, ja nyt kruunaus\ntapahtui tavallisella juhlallisuudella helmikuun 19 p. 1594. Tämän\nperästä lähti Kaarle taas herttuakuntaansa, kuningas seuroinensa tuli\nTukholmaan.\n\nVaan eipä aikaakaan, niin jo huomattiin, ettei kuninkaan tehnyt mieli\nlupauksiansa täyttää. Paavilaisia kirkkoja asetettiin sekä kaupunkiin\nettä ympäristöön, Vadstenan entiseen luostariin vihittiin uusi\nabbedissa ja luterilaista jumalanpalvelusta häirittiin. Pääsiäispyhinä\ntaas hovin ja kaupungin papit saarnasivat toisiansa vastaan, ja\nlevottomuus karttui, kun Ruotsiin tuli vielä toinenkin paavin\nlähettiläs, jonka Ruotsin miehet arvelivat lähetetyksi vapauttamaan\nkuningasta hänen kruunausvalastansa. Epäluulo karttui karttumistansa\nkahden puolen. Kuningas teki puolalaisen henkivartijaväkensä puolta\nsuuremmaksi ja toimitti lisää sotaväkeä Puolanmaalta. Neuvoskunta taas\nkutsui taalalaisia sotamiehiä kaupunkiin. Verisiä riitoja kesti\nalinomaa kaupungin kaduilla, ja porvarit alkoivat aseiksensa kantaa\nkatukiviä ylös huoneisiin.\n\nMutta toinen seikka oli sillä aikaa ruvennut hämmentämään kuninkaan ja\nherttuan väliä. Jo Upsalassa oli Sigismund säädyille ilmoittanut\npalaavansa pian Puolanmaalle ja jättävänsä väliaikaisen hallituksen\nherttualle ja neuvoskunnalle. Mutta kuinka herttuan ja neuvoston kesken\nhallitustoimi tasattaisiin, siitä oli eri arveluita. Neuvoskunta antoi\nkuninkaan vahvistettavaksi erään hallituskaavan, joka tuli jotenkin\nKalmarin suostumuksen sukuun. Herttua muka olisi hallituskunnan\nesimies, mutta enimmät huudot tekisivät kaikissa asioissa päätöksen.\nTämän hallitusmuodon Sigismund hyväksyi ja antoi sen julistaa\nmaakunnissa; mutta Kaarle herttua sen hylkäsi. Hänestäpä semmoinen\nhallitusjärjestys oli vastoin Ruotsin lakia ja Ruotsin tapaa; oli muka\nRuotsin lain mukaan neuvoskunta luotu neuvonantajaksi eikä\nhallitsijaksi, mutta herttualla, joka oli Ruotsin syntyperäinen\nperintöruhtinas, oli oikeus pitää hallitusta kuninkaan poissa ollessa.\nTästä syystä herttua vaati, että Sigismund ennen lähtöänsä kokoisi\nsäädyt valtiopäiville, jotta valtakunnan väliaikainen hallitusmuoto\npantaisiin täyteen järjestykseen ja määrään. Mutta toinen mieli oli\nSigismundin likeisimmillä neuvonantajilla. Jos Ruotsi jäisi\nsekasortojen ja hämmennysten valtaan, oli se, heidän mielestänsä,\nhelpompi kukistaa; ja että neuvoskunnan esittämästä hallitusmuodosta\nsekasortoja syntyisi, sen ymmärsi joka mies paitsi neuvokset itse --\nsen oli Ruotsin historia Tanskan-yhteyden aikana yltä kyllin opettanut.\nAinoastaan Sigismundin entinen opettaja, Arnold Grothausen, kehoitti\nkuningasta myöntymään Kaarlen vaatimuksiin; Kaarle muutoin muka\nottaisi, mitä nyt pyysi. Melkein samanmoisen varoituksen lähetti\nherttua itsekin. Mutta Sigismundin koko luonne vastusteli niin\nsuorasukaista käytöstä; hänen mielenlaatunsa omituisuus oli\nvastahankaan vetää tai tehdä ainoastaan puolinaisia myönnytyksiä.\nHeinäkuun 14 p. lähti kuningas Tukholmasta Puolaan päin, mutta viipyi\nvielä vastatuulen tähden saaristossa kolme viikkoa, jolla aikaa\nkirjallisia keskusteluja yhä kesti herttuan kanssa. Viimein herttualle\nsuotiin valtuuskirja, jolla hän asetettiin neuvoskunnan esimieheksi;\nmutta valtionhoitajan nimeä ja virkaa hän turhaan vaati. Lopuksi Kaarle\nilmoitti aikovansa heittää asian säätyjen ratkaistavaksi; ja kun\nSigismund tätä estääksensä määräsi, ettei valtiopäiviä hänen poissa\nollessaan saataisi pitää, oli jo silminnähtävää, ettei näiden miesten\nväli voinut sovinnossa tasaantua. Molempien suhteen on muistaminen,\nettei kumpikaan ollut oikein omassa vallassaan. Sigismundin omatunto\nhäntä luopumatta soimasi siitä, kun hän Upsalassa oli valalla\nvahvistanut luterilaisten vaatimukset, eikä hän luullut voivansa\nparantaa tätä syntiä muulla tavalla kuin antaen salaisesti\npäinvastaisen valan katolilaisille.[116] Hänpä siis oli eksytetyn\nomantunnon ja eksyttävien jesuiittain vallassa. Kaarlea taas vallitsi\nvoimallinen isänmaanrakkaus, joka ei sallinut hänen levon ja sovun\ntähden luopua Ruotsin eduista. Kun nyt vihdoin Sigismund lähti\nmatkaansa saaristosta elokuun 4 p. ja Ruotsi oli häneltä jäänyt\nniinkuin ohjaton alus tuulten ajoksi, niin Kaarle katsoi\nvelvollisuudeksensa istua omin luvin perään, jottei laiva särkyisi\nsurkeaan haaksirikkoon.\n\nEikä Sigismundkaan muuta odottanut. Että hänen hankkeillansa oli\nRuotsissa ollut huono menestys, että asiansa nyt hänen palatessaan\nolivat kehnommalla kannalla kuin hänen tullessansa, tunsi hän kyllä\nahdistetulla mielellä ja päätti siis, kunnes hänelle parempia neuvoja\nsyntyisi, asettaa niin monta estettä ja vastusta Kaarlen tielle kuin\nmahdollista. Sitä varten hän antoi läänien maaherroille melkein\nitsenäisen vallan ja käski erityisillä salaisilla valtuuskirjoilla\nheidän totella ainoastaan kuninkaan Puolasta lähettämiä sääntöjä. Mutta\nniinkuin melkein kaikki hänen toimensa olivat senlaatuiset, että ne\nsynnyttivät peräti toisia vaikutuksia, kuin mitä hän oli niillä\ntarkoittanut, niin tämäkin este ainoastaan yllytti Kaarle herttuan\ninnokkaammaksi. Samassa oli kuningas erinomaisella huolimattomuudella\nlaiminlyönyt vetää neuvokset puolellensa. Tosin oli aateliston etuja\nyleensä paljon lisätty. Kaikki tuomarin- ja muut korkeat virat\nomistettiin aatelisille, ratsuvarustus tehtiin entistäkin helpommaksi\nja uusia valtaneuvoksia tehtäessä luvattiin entisten mieltä kuulustaa.\nMutta minkä verran Sigismund tällä tavoin oli aatelisia miellyttänyt,\nsen hän heitä muulla kohtelemisellansa vieroitti. Kruunausjuhlana ei\ntehty ainoatakaan ritaria, niinkuin ennen tavallista oli, ja virkoja\nannettiin ainoastaan Klaus Flemingin ystäville. Päälliseksi oli,\nmaaherroja asetettaissa, enimmät valtaneuvokset jääneet osattomiksi,\nniin että näille maaherroille suotu liiallinen valta oli neuvoksille\nainoastaan haitaksi eikä miksikään eduksi. Siitäpä tyytymättömyys ja\nnurja mieli. Kohta Sigismundin lähdettyä riensivät veljekset Bielket ja\nBanérit herttuan luokse. Muutkin neuvokset epäilivät voivansa pitää\nvoimassa hallitusmuotoa, jota koko kansakunta soimasi sopimattomaksi,\nlaittomaksi ja järjettömäksi. He siis kutsuivat herttuan Tukholmaan,\nja siinä pitkän keskustelemuksen perästä Kaarle asetettiin\nvaltionhoitajaksi, paavilainen jumalanpalvelus kiellettiin ja kuninkaan\nasettamat maaherrat päätettiin virasta erottaa. Tähän herttuan ja\nneuvoston suostumukseen pyysi Kaarle vieläkin kerran kuninkaalta\nvahvistusta, uhaten muutoin kutsua säädyt kokoon. Puolen vuotta\nSigismund mietiskeli vastausta, joka viimein toukokuussa 1595 tuli\nRuotsiin. Sen sisällys oli vastainen, äreä ja uhittelevainen. Kaarlea\nse ei kumminkaan peloittanut. Hän valmisti kutsukirjan, jolla\nkäskettiin säätyjen kokoontua Söderköpingiin, ja pakotti neuvokset\nallekirjoittamaan. Jo aikaisemmin oli hän ruvennut erottamaan\nSigismundin asettamia maaherroja pois virasta. Ensinnä täytyi Erik\nBrahen, joka oli uskoltansa katolilainen, luopua Tukholman\nlinnanisännyydestä sekä Uplannin ja Norlannin maaherruudesta.\nStenbockit, jotka vallitsivat Göötan maakunnissa sekä Smoolannissa,\nkinasivat vielä vähän aikaa kiinteästi vastaan. Mutta kaikista jäykin,\nvoimallisin ja vaarallisin oli Klaus Fleming, joka Suomessa vallitsi\nhuolimatta Ruotsin hallituskunnasta ja herttuasta. Ilman hänettä olisi\nkuninkaan asema Ruotsissa jo ollut peräti hukassa. Sigismundin heikko\nja saamaton luonne ei olisi hetkeksikään voinut kestää Kaarlen\nmiehekästä jäntevyyttä, ellei hänen asiamiehenänsä Suomessa olisi\nseisonut mies, yhtä jäntevä kuin Kaarle herttua, yhtä taitava ja\nsukkela neuvoissansa ja nähtävästi yhtä vakuutettu asiansa oikeudesta.\nTämä mies oli tuo jo ennen mainittu Klaus Eerikinpoika Fleming, Viikin\nvapaaherra, Suitian, Kuitian ja Yläneen herra, valtaneuvos, valtakunnan\nmarski, valta-amiraali, kenraali-sotaeversti ja maaherra sekä\nkäskynhaltija koko Suomen suuriruhtinaskunnassa.\n\nKaarlen ja Sigismundin taistelu nyt muuttaa luonteensa. Se käypi\ntaisteluksi Kaarlen ja Flemingin välillä. Sisällinen sota syttyy, ja\nSuomi tulee tapausten näkymöksi. Onpa usein sanottu ja kyllä\nuskottavaa, että Kaarlenkin aikomuksissa nyt muutos tapahtui. Muutamat\njohdattavat tämän muutoksen hänen poikansa Kustaa Aadolfin syntymästä,\njoka tapahtui joulukuun 9 p. 1594. Nytpä muka olisi hänessä halu\nsyttynyt saada Ruotsin kruunu itsellensä ja perillisilleen. Vaikea\ntosin on tutkia sydämet ja munaskuut; mutta tuskin on epäilemistäkään,\nettä herttua jo selvästi näki, mihin asiain pakko hänet vihdoin oli\nkuljettava. Yhä enemmän hänen näköalansa aukeni, ja pian hän rupesi\nhengessänsä havaitsemaan, kuinka tämä Ruotsissa alkanut taistelu oli\nkäännöskohta sekä Ruotsin että koko Euroopan historiassa. Mutta joka\nsuuriin asioihin ryhtyy, se harvoin voi pitää sydämensä kaikesta\ntarttumisesta vapaana; sillä niinkuin ruumis ankarasta työstä\nrunneltuu, niin sielukin. Tämähän tekee todennäköiseksi, että Kaarlessa\nsiihen aikaan vallanhimo alkoi hänen huomaamattansa kyteä. Historia ei\nvoi häntä tästä inhimillisestä puutteesta kovin tuomita. Mutta asia on\nehkä tarpeellinen muistoon panna, lähtiessämme katselemaan hänen\nankarinta vastustajaansa, Klaus Eerikinpoika Flemingiä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKlaus Eerikinpoika Fleming\n\n\nMarski Klaus Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:nnella\nsataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:nnen sataluvun\nalkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus\nPietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeläisensä\nsitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen -- eli, niinkuin silloin\nsanottiin, Itämaiden -- laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa\nolleen.[117] Tästä alkuisästä lähti kaksi haaraa Flemingejä, jotka\nmolemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset _Eerik_ ja\n_Iivar_ Fleming, Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Vaasan hallitessa olivat\nSuomenmaan etevimpiä miehiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa\nhaaraa taas oli _Herman_ Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka\nJuhanan aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, ja joka v. 1582\ntehtiin ritariksi ja seuraavana vuonna kuoli Helsingissä. Hermanilla\noli kaksi poikaa, _Klaus_ ja _Lauri_, jotka vasta tapaamme tämän ajan\ntapauksissa; ja näiden jälkeläiset nousivat tulevina aikoina suuriin\narvoihin. Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle\nhaaralle sallittu. Siitä tehtiin vapaaherroja kahdesti; mutta molemmat\nsarjat sammuivat toiseen polveensa. _Lauri Iivarinpoika_ Fleming\nSundholman herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaaherraksi, kuoli\njo helmikuussa 1562 Tallinnassa, ja myöskin Iivar, hänen poikansa,\nkuoli pian sen jälkeen nuorena ja naimatonna. Juhanan kruunauksessa\ntaas koroitettiin _Klaus Eerikinpoika_ vapaaherraiseen arvoon; mutta\nhänenkin poikansa, Juhana, joka näissä nyt kerrottavissa meteleissä sai\nsurmansa v. 1599, oli viimeinen miespuoli suvussansa, ja ennen\nvuosisadan loppua oli siis Flemingien vanhempi haara miehiseltä\nkannalta kokonaan sammunut. Vaan niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus\nEerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelissuku Suomenmaassa\nmilloinkaan synnyttänyt. Hänen elämänsä vaiheet ovat tämän historian\npääkappaleita.[118]\n\nHänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä.\nTodennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin\nisänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, Eerik Jaakkimanpoika, josta\nedellisessä on usein puhuttu, kuoli joulukuussa v. 1548 Kuitian\nkartanossa Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän\nhaudattiinkin. Leski, Hebla Sparre, mainion ruotsalaisen Lauri\nSiggenpoika Sparren sisar, eli vielä monta vuotta ja piti asuntoa joko\nSiuntion pitäjässä Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa\nsaanut, taikka Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen\nharmaakivistä rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme\nlasta: Jaakkima ja Klaus sekä Filippa, joista ainoastaan Klaus herra on\nhistoriallisen maineen saanut. Filippasta emme tiedä muuta, kuin että\nhän kuoli naimatonna ja oli v. 1578 testamenttinsa tehnyt. Jaakkima\nEerikinpoika oli jo tätä ennen kuollut; hän mainitaan Eerik XIV:n\nkamarijunkkariksi ja oli v. 1561 nainut tämän kuninkaan jalkavaimon,\nAgda Pietarintyttären, erään suomalaisen porvarin tyttären Tukholmasta\n-- joka naimiskauppa näkyy syvästi loukanneen hänen ylhäistä sukuansa\nja kenties esti hänet nousemasta korkeampiin virkoihin valtakunnassa.\nHänen ainoa tyttärensä, Anna Jaakkimantytär, jäi sittemmin setänsä,\nKlaus herran, holhouksen alle, mutta joutui hänkin naimisseikkoihin,\njotka eivät olleet suvun mieleen.[119] Suvun varsinainen kunnia ja arvo\noli niinmuodoin yksinomaisesti mennyt perinnöksi Klaus Eerikinpojalle,\njoka sen ohessa sai haltuunsa kaikki isänsä jättämät talot ja\ntavarat.[120] Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata\nsiitä, kun pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas-osa käsitti,\npaitsi irtainta tavaraa, kivikartanon Turussa sekä tiluksia\nyhdessätoista eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160\ntynnyriä jyviä vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että\nHeblan asunto oli tykeillä varustettu, joita Kustaa Vaasa pyysi\nlainataksensa venäläissodan uhatessa.\n\nMutta enemmän kuin rikkaus ja tavara, hyödytti nuorta Klausta hänen\nvanhempainsa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa.\nHänen isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä\nja pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan\ntoisinaan täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta\nalamaisia kohtaan. Poika samalla tavoin oli aikaisin tottunut\ntalonpoikia kiusaamaan, niin että Kustaa kuningas jo v. 1556 häntä\nsiitä nuhteli.[121] Mutta semmoiset pienet virheet eivät Flemingien\nnauttimaa suosiota vähentäneet, ja Hebla rouvakin, leskeksi tultuaan,\nnäkyy yhä vielä viljelleen likeistä ystävyyttä kuninkaallisen perheen\nkanssa. Kun Kustaa kuningas jäi leskeksi toisesta naimisestaan,\ntarjoutui Hebla rouva tullaksensa pienten emättömäin lasten\nholhoojaksi, jonka kuitenkin kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo\nseuraavana vuonna valitsi kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa\nemintimäksi nuoren aatelisneiden Katariina Stenbockin, joka sitten eli\n62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta flemingiläisten monet ansioteot eivät\njääneet unohduksiin. Vuonna 1556 tavataan Klaus Eerikinpoika ensi\nkerran valtakunnan toimissa. Kuningas kirjoittaa Turusta helmikuussa\nhänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeamaan Savon suksimiesten\npäälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja opettajaa ja\nkuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla hiihtää.[122]\nTästä lähtien alkaa hänen toimensa valtion palveluksessa. Eerik\nkuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari, ja sitten\nuseita läänityksiä, muun muassa Etelä-Suomen laamannikunta, nyt seurasi\nsuosionosoitteeksi. V. 1563 tammikuussa määrättiin Klaus herra\nylimmäiseksi linnanhaltijaksi Paidelinnaan, josta kuitenkin Juhana\nherttuan kapina hänet pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänet Turun\nlinnan edustalla piirittämässä herttuata. Elokuun 3 p. kirjoittivat\nkuninkaallisen sotajoukon päälliköt, Niilo Boije, Klaus Fleming, Antti\nSipinpoika, Iivar Maununpoika (Stiernkors) ja Matti Törne,\nKorppolaisvuorelta herttualle kirjeen, jossa soimaavat hänen väijyneen\nkuninkaan henkeä ja kruunua sekä vaativat häntä antamaan itsensä ja\nlinnan väkineen päivineen heidän haltuunsa, luvaten kaikille\nkunniallista pitelemistä.[123] Niinkuin tiedämme, Juhana jo elokuun 12\np. heitti puolustuksen, ja nyt Klaus Fleming kuljetti hänet vankina\nGripsholmaan. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme Flemingin laivaston\namiraalina, niinkuin isänsäkin oli ollut. Mutta tämä toimitus ei\nhäneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa, kaksi ruotsalaista\naatelismiestä, eivät totelleet häntä, ja Fleming ei osannut heitä\nkurissa pitää, josta tapahtui, että tanskalaiset pääsivät Öölannin\nsaarta hävittämään. Hetipä siis Fleming virasta luovutettiin ja Klaus\nKristerinpoika Horn, Joensuun vapaaherra, pantiin hänen sijaansa. Horn\najoi tanskalaiset Juutinraumaan saakka ja jätti taas kolmen päivän\nperästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana vuonna näkyy taas Klaus\nHorn tappeluja voittamassa. Fleming näyttää onnettoman meriretkensä\ntähden joutuneen Eerik kuninkaan vihoihin, ja vielä kaksi vuotta\njälkeenpäin sanotaan tämän asian Eerikissä epäluuloa herättäneen ja\nuhanneen Flemingille hengen menettämistä.[124] Eipä saa siis kovin\nihmetellä, että Klaus ei ollut Eerikin hallituksen hartaimpia\npuolustajia. Enimmät muutkin heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivar\nStiernkors, jonka kuningas oli lähettänyt Suomea kuuliaisuudessa\npitämään, otti kohta Turun linnan herttuain omaksi ja kokosi heille\nsotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän muutamilla aluksilla\nlähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä matkalla luopui herttuain\npuolelle. Palkinnoksi hän Juhanan kruunauksessa tehtiin\nvaltaneuvokseksi sekä Viikin vapaaherraksi,[125] ja kummallisesta\nsattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa Eerikin vankina,\nsamaten kuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta 1569 Eerik\npidettiin Turun linnassa, mutta kun pelättiin venäläisten tahtovan\nhänet vapauttaa, katsottiin Turku liian läheiseksi Venäjän rajaa.\nJuhana siis v. 1571 heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus Flemingille,\nettä hänen pitää toimittaman Eerik kuningas Turusta Kastelholmaan\ntai Stäkenlinnaan, ja kun syksympänä päätettiin muuttaa Eerik\nKastelholmasta Gripsholmaan, Fleming luultavasti silloinkin oli\nkuljettajana. Seuraavana vuonna toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming,\nsamaten kuin muut Eerikin vartijat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku\nkokisi sitä vapauttaa.[126]\n\nHänen muita virkatoimiansa Juhanan hallitusaikana sopii tässä lyhyesti\nluetella. Ensi aluksi kesti vielä tuo Eerikin aloittama sota Tanskan\nkanssa, ja Flemingiä nyt käytettiin sekä maalla että merellä. Niinpä\nhän alkuvuodella 1570 hävitti Trondhjemin seutuja Norjassa ja kesällä\nsamana vuonna hän voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Kun\nTanskan sota oli loppunut, mutta Venäjän puolelta sitä ankarampi\nmiekanmelske alkanut, ilmaantui Klaus herra pian tällekin puolelle; hän\nmainitaan v. 1574 asetetuksi Suomenmaan ylimmäiseksi käskynhaltijaksi\nsekä Viipurin linnan ja kaupungin isännäksi ja tavataan seuraavana\nvuonna rauhansovittajain joukossa Rajajoella. Mutta v. 1576 hän näkyy\nkadottaneen sekä käskynhaltijanvirkansa että Etelä-Suomen\nlaamannikunnan, ja eräs hänen aikalaisensa kertoo, että syynä oli\nkuninkaan epäsuosio, \"koska Klaus herra oli ryöstänyt muukalaisia,\nkuninkaan suojeluskirjalla varustettuja kauppiaita, lisäten\nalentavaisia sanoja Kunink. Majesteetista ja koska hän, vaikka\nsuomalaisten lainkäyttäjänä, kuitenkin heitä vastoin lakia piteli ja\nrasitti\".[127] Tämä kertomus on kyllä todennäköinen; mutta kuinka kauan\nkuninkaallinen epäsuosio kesti, ei tarkoin tiedetä. Fleming näkyy nyt\nkääntyneen vanhalle urallensa, nimittäin laivastoasioihin, mainitaan v.\n1582 yliamiraalina ja tuli v. 1588 valta-amiraaliksi. Senvirkaisena hän\nv. 1587 saatti Sigismundin Kalmarista Puolaan ja v. 1589 Juhana\nkuninkaan Tallinnaan ja takaisin. Tähän aikaan hän jo oli korkealle\nnoussut Juhanan luottamuksessa, ja Flemingin nauttima suosio yleni\nsamassa määrässä kuin muut valtaneuvokset joutuivat Juhanan epäluulon\nalle. Hänen asemansa näinä Juhanan hallituksen loppuvuosina ansaitsee\ntulla vähäistä laveammin selitetyksi.\n\nHuomattavaa on, että Klaus Eerikinpoika Fleming naimisellansa, joka\ntapahtui marraskuun 1 p. 1573,[128] oli tullut itse kuninkaallisen\nhuonekunnan sukulaisuuteen samaten kuin Ruotsin etevimpäin sukujenkin.\nHänen puolisonsa Ebba Kustaantytäy Stenbock oli Kustaa Vaasan kolmannen\npuolison sisar sekä toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana\nkuninkaan ja Kaarle herttuan sekä Leijonhufvudien ja Sturein orpana.\nEbban toisen sisaren oli nainut kreivi Pietari Brahe ja kolmannen\nsisaren kreivi Kustaa Roos, niin että Flemingin naiminen sillä tavoin\nliitti hänet sekä Vaasan huoneeseen että Ruotsin kreivillisiin\nsukuihin. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon\nvaikuttanut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen\nomaa tietänsä astumaan. Puolueet Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä.\nAatelisvallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerik Sparre,\nKlaus herran orpana äidin puolelta.[129] Aateliston leppymättömänä\nvastustajana seisoi Kaarle herttua, oppinut ja valistunut hänkin, mutta\nsuorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että teoissa. Juhana kuningas,\nkuten tiedämme, kallistui milloin millekin puolelle. Tämmöisessä asiain\ntilassa oli Flemingin asema ja käytös omituinen. Kasvaneena siihen\naikaan, jolloin ei Kustaa Vaasan esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa\nantamaan pojillensa opillista kasvatusta, ja kenties liian aikaisin\njoutuneena virallisiin toimiin, oli Klaus sekä tavoiltansa että\ntiedoiltansa oppimaton, vaikka elämän koulu nähtävästi paljon oli\nharjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä. Tämä raakuus teki\nhänen ylönkatsottavaksi muiden neuvosten silmissä, ja Flemingin kopea\nhenki vastasi ylönkatseella. Usein ja tärkeimmissä asioissa oli hänellä\ntoinen mieli kuin heillä. Kun Sigismundin lähtö Puolan kuninkaaksi oli\nkeskustelun aineena, olivat Kaarle herttua ja Klaus Fleming melkein\nainoat, jotka siitä varoittivat.[130] Kun Juhana sitten alkoi katua,\nettä oli päästänyt poikansa vieraasen maahan, hänen luottamuksensa\nKlaus Flemingiin suuresti karttui, ja tämä olikin ainoa neuvoskunnassa,\njoka tiesi kuninkaan tuumat Tallinnan matkan suhteen v. 1589. Hänen ja\nmuiden valtaneuvosten väli oli sitäkin ennen varsin katkera. Jo\nkevättalvella, kun Upsalassa kuninkaan kanssa neuvoteltiin matkan\nvarustuksista, tahtoi Fleming, että ajoissa hankittaisiin laivoja\nelatusvarojen ja sotaväen kuljettamista varten; mutta hän valittaa\nmyöhemmin, ettei hänen puheensa mitään auttanut, arvellen: \"Minun\nyksinkertainen neuvoni ei ole milloinkaan kelvannut muutamalle\nneuvoskunnan osalle, vaan heidän mielestään on kaikki järki ja\näly ollut heidän päässänsä ja ovat itse pitäneet itseänsä\nviisaimpina\".[131] Tallinnaan tultuansa hän oli ainoa saapuvilla\nolevista valtaneuvoksista, joka ei allekirjoittanut herrojen\nvalituskirjoja eikä ollut osallisena niissä keskusteluissa, joita\nkaikki saapuvilla olevat sekä Ruotsin että Suomen aateliset ja\nsotapäälliköt pitivät Tallinnan tuomiokirkossa neuvotellaksensa, miten\nSigismundin lähtö Ruotsiin olisi estettävä.[132] Tästä syystä\nnimittivät neuvokset häntä \"uskottomaksi veljeksi\"; mutta Juhana\nkuninkaan luottamus häneen oli nyt kahta suurempi. Todennäköistä on,\nettä Flemingin raakamainen ja suora käytös enemmän oli Juhanan mieleen\nkuin muiden neuvosten sivistys, joka vähitellen herätti hänessä\nepäluuloa ja pelkoa. On myöskin nähtävää, että Klaus Fleming jäykän\nluonteensa ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä\ntaipuvaisuutta, joka oli tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista\nmieltä suostuttamaan. Tämänpä näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan.\nTuskin voimme uskoa, että hän sydämensä halulla olisi mieltynyt\npaavinuskoon; mutta samaten kuin hän sittemmin Sigismundin käskystä\nkoetti jälleen asettaa katolisuuden, hän epäilemättä Juhanankin\nkirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi. Olen valmis uskomaan, että tämä\nja muu hänen käytöksensä lähti kiitollisuudesta Juhanaa ja Sigismundia\nkohtaan, jotka hänelle suosiota osoittivat; sillä Klaus oli nähtävästi\nniitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin vihassa. Mutta\njota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi se on\nhavaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka liikkuvat\nkauneimpien avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin aavistamattansa\nasuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, mutta olletikin ylpeyttä\niso määrä. Se on tosi, ettei häneltä puuttunut jaloa mieltä ja että hän\nosasi lempeä ja laupias olla ei ainoastaan ystävillensä, mutta myöskin\nmuille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta hänen vihansa oli\nsäälimätön eikä aina syitä kysynyt. Että myöskin hänen ja Kaarle\nherttuan väli jo aikaisin oli käynyt nurjaksi, voimme molempain\nmielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset,\nmolemmat arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa.\nKuitenkin Tallinnan tapausten perästä, jolloin Klaus herra joutui\nvirkaveljestensä vihaan, hän näyttää olleen hyvällä kannalla herttuan\nkanssa, koska he molemmat nyt olivat kuninkaan suosiossa ja molemmat\nsaivat kantaa ylimyskunnan mielikarvautta. Niinpä kanteenalaisten\nvaltaneuvosten mainitaan säätyjen edessä solvanneen sekä herttuata\nettä Flemingiä.[133] Mutta kun Klaus herra myöhemmin oli tullut\nylipäälliköksi Venäjän sodassa eikä näy siinä toimessa lukua pitäneen\nherttuan lähettämistä ohjeista, tuli näiden miesten väli pian\nkatkeraksi; sillä Kaarle syytti Flemingiä omavaltaisuudesta ja arveli\ntuon suuren retken Venäjälle turhaksi ja hyödyttömäksi. Vaan eipä sen\nvuoksi Klaus herran sopu ylimysten kanssa paremmaksi tullut. Ainakin on\nvarma, että neuvoskunnassa oli aivan harvoja, joiden kanssa hän ei\njollakin tavoin ollut riidassa.[134] Syyt olivat epäilemättä monessa\ntapauksessa yksityisiä; mutta kenties saamme sen ohessa arvata, että\nKlaus herra luonnollisella aistillansa kammoi sitä unioninaikuista\nylimysvaltaa, jota Ruotsin herrat tarkoittivat ja joka olisi jälleen\nsysännyt Suomen aateliston alas valtiolliseen vähäpätöisyyteen.\n\nKlaus herran asema omien kansalaistensa eli Suomen aateliston\nsuhteen ei myöskään ollut tähän aikaan aivan ystävällinen. Nuoremman\nFleming-haaran kanssa hän näkyy olleen vihoin siitä ajasta, jolloin hän\nkadotti laamannikuntansa Suomessa ja Herman Fleming hänen sijaansa\nasetettiin. Tämä uljas soturi oli kuollut jo v. 1583, mutta hänen\nmolemmat poikansa, Klaus Kaskisten herra ja Lauri Louhisaaren herra,\nsaivat periä entisen eripuraisuuden. Myöskin Kankaisten Hornein kanssa\noli Klaus herralla vanhastaan huono sopu, ja kun v. 1590 Kaarle Horn\nvedettiin edesvastaukseen Ivangorodin kadottamisesta, oli Fleming\nkuninkaansa innokkaana asiamiehenä siinä vainossa, joka nyt aloitettiin\ntätä jaloa sankaria vastaan.[135] Niinpä mainitaan, että, ennen\nkuin asia vielä oli tutkittukaan, Fleming lähetettiin ympäri\nmarkkinapaikoissa julistamaan Hornia valtiokavaltajaksi, ja tutkinnon\ntapahtuessa oli Fleming sekä päällekantajana että puheenjohtajana\noikeustossa. Huomattavaa on, että niissä rettelöissä, jotka nyt olivat\nsyntyneet, Tallinnan tapauksista alkaen, koko Suomen aatelisto seisoi\nvainottujen puolella ja Fleming yksin oli kuninkaan suosiossa. Niiden\nseassa, jotka Tallinnassa ja Narvassa allekirjoittivat sotaväen\nvalituskirjat, tavataan jo melkein kaikki etevimmät Suomen\naatelismiehet: Klaus Aakenpoika (Tott), Kaarle Henrikinpoika (Horn),\nJaakko Klaunpoika (Horn), Yrjö ja Martti Boije, Arvid Eerikinpoika\n(Stålarm), Aksel Kurki, Pertteli Iivarinpoika (Stiernkors), Arvid\nHenrikinpoika (Tavast), Lauri ja Klaus Fleming Hermaninpojat y.m.\nSyksympänä koko suomalainen ja virolainen sotaväestö, sekä aatelinen\nettä aateliton, lähetti Narvasta Tukholmaan kaksi asiamiestänsä,\nnimittäin Arvid Stålarmin ja Pertteli Stiernkorsin, esittämään\nkuninkaalle uusia valituksia. He lausuivat mielipahansa siitä, että\nRuotsin sotaväki oli saanut Tallinnasta palata kotiansa ja että\nylipäänsä Ruotsin aatelisto ei tahtonut sotaan avullisena olla, vaan\nheitti koko kuorman Suomen ja Viron aateliston päälle, jonka tähden\nolisikin muka kohtuullista, että nämä, jotka aina olivat varusteissa ja\nhenkensä alttiiksi panivat, etupäässä läänityksillä palkittaisiin.\nLisäksi he valittivat, että sotaväen palkka harvoin ja silloinkin\nainoastaan puoleksi määräksi maksettiin, ja pyysivät kiireesti\nRuotsista sekä lisäväkeä että rahoja. Näihin valituksiin ei kuitenkaan\ntullut mitään apua, ja nyt seurasi Ivangorodin ja Kaprion kadotus,\nvaltaneuvosten vaino ja kuninkaallinen epäsuosio, joka todella koski ei\nainoastaan Kaarle Hornia, vaan koko Suomen aatelistoa. Mielten tila\nSuomessa oli varsin kiihtyneenä; useimmat arvelivat, että äskeinen\ntappio oli kuninkaan omaa syytä, ja valtaneuvosten suhteen lausuttiin,\nettä jos kuningas tahtoi ottaa hengen kuudelta tai seitsemältä\nmieheltä, olivat kaikki valmiit kuolemaan Tallinnan tapausten tähden.\nPuheena jo oli, että Suomen ja Viron aatelisten piti yhdessä liitossa\nlähteä Ruotsiin vaatiaksensa joko rauhaa tehtäväksi Venäjän kanssa\ntaikkapa todentekoista sotaa. Asiat siis alkoivat kallistua melkein\nsille kannalle kuin Anjalan liiton aikana kaksi vuosisataa myöhemmin.\nValtaneuvos Sten Banér, joka kesällä 1590 vietti häänsä Suomenmaassa\nKlaus Aakenpojan tyttären kanssa, pantiin kohta sen jälkeen vankeuteen\nTurun linnaan. Myöskin Klaus Aakenpoika itse sekä molemmat Joensuun\nHornit, Krister ja Jaakko Klaunpojat, joutuivat epäluulon alle, että\nmuka he olivat sotaväessä kinastusta herättäneet sekä Suomessa että\nViron puolella. Koko Suomen aatelisto kutsuttiin tästä syystä\nTukholmaan vastaamaan käytöksestänsä; heiltä uhattiin riistää\netuoikeudet ja läänitykset pois, ja heidän täytyi vihdoin nöyrällä\nrukouskirjalla anoa kuninkaan armoa ja suosiota.[136] Millä silmillä he\nnyt katselivat Klaus Flemingiä, on helppo arvata. Tosin nämä rettelöt\nvähitellen asettuivat; sotavarustukset parannettiin, Kaarlo Horn\nvihdoin armoitettiin, ja Suomen aatelisto sai rauhassa pitää etunsa ja\ntiluksensa. Mutta Klaus Flemingillä ei kumminkaan liene ollut monta\nystävää Suomenmaassa, kun hän vihdoin kesällä 1591 tänne tuli\nylimmäiseksi päälliköksi sodassa Venäjää vastaan.\n\nOikeastaan tämä virka ei muutoinkaan ollut helppo toimittaa. Vanha\nkuningas, joka ei olisi tahtonut päästää Flemingiä luotansa, tarjosi\ntämän päällikkyyden useille muille; vaan kaikki estelivät, ja ainoastaan\nKaarle herttuan erityisestä pyynnöstä Fleming siihen rupesi.[137] Että\nkumminkin hänen sodankäyntinsä ei ollut ansiota vailla, olemme\nedellisestä nähneet, ja luultavaa siis on, että sotaonnen paraneminen\nmyöskin synnytti Suomen aatelistossa ja sotaväessä parempaa mieltymystä\nKlaus herraan. Kuinka lieneekin, niin kumminkin Juhanan luottamus ja\nsuosio nyt oli karttunut rajattomiin asti. Jo v. 1590 oli Fleming\ntullut Uplannin ja koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi. Seuraavana\nvuonna hänelle annettiin Pohjanmaan tuomarikunta, joka oli Kaarle\nHornilta riistetty, ja kun hän heinäkuussa sotapäällikkönä Suomeen\ntuli, hän samalla oli asetettu koko Suomen ja Viron ylimmäiseksi\nkäskynhaltijaksi,[138] jonka lisäksi onnellisen sotaretken perästä\nvihdoin tuli valtamarskin arvo samalle miehelle, joka jo ennen oli\nvalta-amiraalina. Hän oli nyt nähtävästi mahtavin alamainen\nRuotsinvallassa. Juhana kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Viron\nhallitus sekä koko valtakunnan laivasto ja iso osa sen sotavoimista\ntämän yhden miehen kädessä.\n\nOlen katsonut tarpeelliseksi jollakin täydellisyydellä mainita näitä\nKlaus Flemingin edellisiä elämänseikkoja, koska ne epäilemättä sopivat\nselitykseksi vasta kerrottaviin tapauksiin. Vaikea on istua tämmöisen\nmiehen tuomariksi tutkimaan mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen\nsydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen\nhistoriaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä lienee\nvalheellista herjausta, mikä luotettavaa totuutta. Että hänen tapansa\nolivat röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset\nherrat, jotka sattuivat häntä tuntemaan, kun hän ensi kerran saatti\nSigismundin Puolaan, nimittivät häntä Dominus Admirabilis, s.o.\nkummallinen herra, kun piti sanoa Dominus Admiralis, s.o. herra\namiraali. Ruuassa häntä mainitaan ahmaajaksi, ja Kaarle herttua\npilkallisesti lausui hänen syövän kokonaisen sianliikkiön ateriaansa\npaitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: \"sika syöpi sian\nsuuhunsa\". Samoin herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä\ntakinhihalla. Suomen talonpoikien, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä,\neivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin\nmuotonsa vuoksi \"Nokinenäksi\", milloin \"Suitian Klauksi\", koska hän\npaljon oleskeli Suitiassa. Että hän talonpoikia tylysti piteli, olemme\njo useista esimerkeistä nähneet; mutta meidän tulee siinä kohden\nmuistaa, että tämä vika oli jotenkin yleinen sen ajan mahtavissa\nmiehissä. Mitä hänen yksityiseen elämäänsä tulee, täytyy mainita, että\ntunnetaan vähintäin kolme hänen äpäräpoikaansa, jotka nähtävästi olivat\nsyntyneet ennen, kuin hän myöhäisellä iällä nai korkeasukuisen\npuolisonsa. Mutta hänen avioliittonsa näkyy olleen varsin onnellinen,\nja nuo laittomatkin lapset kasvatettiin Klaus herran ja Ebbarouvan\nperheessä.[139] Vihdoin on paljon puhuttu Klaus herran puuttuvasta\nopista; muun muassa hänen sanotaan aivan huonosti osanneen\nruotsinkieltä, niin että neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin.\nKuinka lieneekin, täytyy myöntää, että ne kirjeet, jotka hän\nomakätisesti pani kokoon, olivat sekä käsialan että tavauksen, kielen\nja lauseparren puolesta jotenkin eriskummaiset. \"Koska hän oli\nsyntymältänsä suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta\nruotsiksi\", lausuu eräs historioitsija.[140] Mutta siihen on toki\nlisääminen, että sisällyksen puolesta Klaus herran kirjoitukset\nuseimmiten olivat sekä jänteviä että älykkäitä, samassa kuitenkin\nerinomaisen laveita ja asianhaaroihin poikkeavaisia, niin että\nkirjoittajan oma luonne niissä kuvautuu melkein mutkikkaaksi tuon\nsuorasukaisen ulkomuodon alla. Vaan paremmin kuin kirjoituksistansa on\nKlaus Eerikinpoika Fleming teoistansa arvosteltava, ja se taistelu,\njohon hän nyt Juhanan kuoleman jälkeen ryhtyi Kaarle herttuan ja\nneuvoskunnan kanssa, antaa vasta tarkemman käsityksen miehen\nomituisesta luonteesta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nKlaus Fleming ja Kaarle herttua vv. 1593-1594\n\n\nNiinä aikoina, jolloin Juhana kuningas syksyllä 1592 makasi\nkuolinvuoteellansa, odotettiin joka hetki, että rauhanteko Venäjän\nkanssa vihdoinkin lopettaisi tuon pitkän sodan vaivat ja rasitukset.\nRauhansovittajat, niiden joukossa itse marskikin, olivat koko syksyn\nolleet koossa Narva-joen varrella alapuolella Ivangorodia, ja kuningas\noli viimeiseen saakka kummeksinut, miksei rauhaa jo ollut solmittu\ntaikka muussa tapauksessa jotakin tehokasta sotayritystä toimeenpantu.\nSairaan mielessä Tallinnan tapaukset yhä herättivät synkkiä muistoja\nsekä uutta epäluuloa, ja häneltä kuului katkera valitus, ettei muka\nenää ainoatakaan uskollista miestä ollut tavattavana ei ylhäisistä eikä\nalhaisista. Kaarle herttua, joka kuninkaan luona johti hallitusasiat,\nkirjoitti silloin Narvaan kuulumisia saadakseen eikä myöskään jättänyt\nJuhanan tyytymättömyyttä mainitsematta. Tuo ankara lause viritti\nmuistoon Kaarle Hornin onnettomat kohtalot v. 1590[141] ja täytti\nhuolella niiden mielen, jotka tiesivät saavansa edesvastauksen kantaa,\njos tuo tärkeä, mutta elatusvaroilla huonosti varustettu Narva joutuisi\nvihollisten valtaan. Mutta marski itse ei enää ollutkaan niillä\ntienoilla, vaan oli marraskuun alkupuolella Suomeen lähtenyt, jättäen\nsinettinsä valtuudeksi Tallinnan käskynhaltijalle Yrjö Boijelle\nrauhanpäätöstä varten. Suomeen tultuansa marski nyt Suitiasta marrask.\n16 p., eli päivää ennen Juhana III:nnen kuolemaa, kirjoitti kuninkaalle\nrauhantointen huonosta edistymisestä, mutta lausui sen ohessa hyviä\ntoiveita rajan puolustuksen suhteen. Mitä Suomen puolustukseen tulee,\nhän näkyykin ryhtyneen tarpeellisiin varustuksiin, kooten sotavoimansa\nViipurin puolelle. Huonommalla kannalla olivat asiat Viron puolella.\nKaikki Ruotsista lähetetyt ja Narvaan aiotut muonalaivat olivat jo\njäätyneet kiinni Suomen saaristoon; ja Arvid Eerikinpoika Stålarm,\njolle linnanisännyys Narvassa oli uskottu, syystä tuskitteli uhkaavan\nsotavaaran ja väkensä tyytymättömyyden tähden. Näissä vaikeissa oloissa\noli Klaus herran käytös varsin omituinen. Hänen kirjeensä Arvid\nEerikinpojalle Suitiasta marrask. 22 p. oli äreä ja uhittelevainen, ja\nsen ohessa hän Narvan jalkamiehille lähetti erityisen kirjeen, kehuen\naina pitäneensä heidän puoltansa Kuninkaallisen Majesteetin luona,\nmilloin muka muut olivat Tallinnassa syyttäneet Suomen jalkaväkeä\nkinastuksesta. Tämmöinen kirjoitus, joka marskin nimenomaisesta\nkäskystä oli kullekin lipulliselle luettava, tuskin saattoi vahvistaa\nhyvää luottamusta sotaväen ja päällikköjen välillä, ja Stålarm\nvalittikin, että Fleming sillä kirjeellä oli tahtonut \"yllyttää väen\nhänen niskaansa\". Selvästi näkyy, että Tallinnan tapaukset\nseurauksineen yhä kytivät ihmisten mielissä ja että Klaus herra ei\nollut soveliain mies rakentamaan rikkuneita välejä jälleen\neheiksi.[142]\n\nSilloin tuli Ruotsista tieto, että Juhana kuningas marrask. 17 p. kello\n3 iltapäivällä oli Tuonelaan mennyt. Kaarle herttua ja saapuvilla\nolevat valtaneuvokset olivat tämän johdosta kirjoittaneet kaikille\nRuotsinvallan käskynhaltijoille, että he virassansa pysyisivät\ntarkkoina ja uskollisina; sen ohessa kehoitettiin Vironmaan\nkäskynhaltijoita sekä Suomen rajalinnain isäntiä valvomaan kaikkia\nasioita varovalla ja tarkalla silmällä. Oli muka varominen, että\nvenäläisissä kuninkaan kuoleman kautta uutta uskallusta heräisi ja että\ntoiselta puolen nyt puolalaiset yrittäisivät viekkaudella ja pakolla\nanastaa Sigismundilta Vironmaan, josta olivat v. 1587 lupauksen saaneet\nRuotsin lähettiläiltä Juhana kuninkaan ja säätyjen tietämättä. Ja\nvaikka Sigismund kuningas tähän asti oli lujasti vastustanut\npuolalaisten vaatimuksia siinä kohden, oli nyt tietysti enemmän pelon\nsyytä, sitten kun molemmat kruunut olivat tulleet hänen haltuunsa.\nSenpä tähden Viron käskynhaltijain pitäisi muka olla varuillansa eikä\ntotteleman Sigismundinkaan käskyjä siinä asiassa. Klaus Flemingille\nerittäin kirjoitettiin, että hän varustaisi Viipurin, Narvan ja\nKäkisalmen linnoja sekä varoilla että väellä ja tyydyttäisi sotaväen\nhyvillä puheilla ja rahoillakin, joita nyt valtakunnan varaa myöden\nsinne lähetettiin. Hänen piti myöskin varoittaa Viron linnanisäntiä,\netteivät he päästäisi ketään puolalaista tai liettualaista linnoihinsa.\nKirjeesen vielä aiottiin liittää se muistutus, että puolalaiset\n\"kenties käyttänevät tähän tarkoitukseen Hänen Kunink. M:nsa omaa\npersoonaa vastoin hänen omaa tahtoansa\" ja että, \"jos niin tapahtuisi,\njota emme voi uskoa, että Hänen Kunink. M:nsa itse tulisi sinne, Hänen\nM:nsa silloin olisi päästettävä sisään niin monen ruotsalaisen kanssa\nkuin hänellä muassa olisi eikä sitten keitään useampia puolalaisia tai\nliettualaisia palvelijoita, kuin mitä aina voitaisiin hyvin vallita\".\nNämä lauseet tosin jätettiin pois tuosta marskille lähetettävästä\nkirjeestä. Mutta tämä mieli ja tarkoitus on kuitenkin yleisesti\nhavaittavana niissä käskyissä, jotka Ruotsin väliaikainen hallitus nyt\nnäille seuduin lähetti.[143]\n\nVarhaisen talventulon vuoksi tieto Juhana kuninkaan kuolemasta näkyy\nviipyneen kolmatta viikkoa, ennen kuin se Turkuun saapui.[144] Ensi\naluksi herttuan ja neuvoskunnan toimet eivät herättäneet Klaus herrassa\nerityistä epäluuloa; ainoastaan se on huomattava, että hän sotaväeltä\notti uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle ja sen ohessa heti\nkirjoitti kuninkaalle Puolaan, mutta antoi herttuan turhaan odottaa\nkuulumisia rajanpuolisista seikoista. Nämä seikat kuitenkin heti\nnostivat Ruotsin hallituskunnassa karvasta mieltä, ja joulukuun lopussa\nsekä herttua että neuvoskunta tekivät siitä muistutuksiansa marskille;\nkumpaisessakin kirjeessä lausuttiin levotonta mielipahaa siitä, ettei\nrauhanteon asioista ollut mitään sen enempää tietoa lähetetty; herttua\njotenkin karkeasti moitti Flemingin toimia siinä kohden; ja\nvaltaneuvokset sen ohessa pyysivät kopioita sekä Suomessa tehdystä\nvalasta että myöskin Flemingin kirjeestä Sigismundille, luvaten omasta\npuolestaan aina hänelle ilmoittaa, mitä Ruotsissa tehtäisiin, ettei\nmuka toinen mitään kirjoittaisi toisen tietämättä.[145] Klaus herran\nkopea mieli tietysti loukkaantui; vaan valtiollista riidansyytä tässä\nei vielä ollut. Mutta kohta uudenvuoden jälkeen Ruotsin väliaikainen\nhallitus päätti kutsua kokoon kirkolliskokouksen Upsalaan\nuskonnonseikkojen suorittamista varten;[146] tämä kutsu tietysti\nSuomeenkin saapui, jonka ohessa jo oli levinnyt tietoja kreivi Aksel\nLeijonhufvudin nostamasta metelistä Länsi-Göötanmaalla. Marski Klaus\nFleming oli nyt tammikuun alussa lähtenyt Säkkijärvelle, missä hänen\nsotajoukkonsa leiriä piti.[147] Rauhanhieromiset Narvan puolella olivat\npar'aikaa ratkaisevaan päätökseen saatettavat, ja marskin täytyi sen\nvuoksi yhä olla rajaa vartioitsemassa, jos sota, niinkuin vielä\npelättiin, jälleen syttyisi. Mutta toiselta puolen nämä uudet\nkuulumiset Ruotsin puolelta virittivät hänessä tuoreita epäluuloja\nherttuan tarkoitusten suhteen, ja hän päätti omasta puolestaan ryhtyä\nniihin varokeinoihin, jotka saattaisivat sattuvissa tapauksissa\nSigismundin perintöoikeutta suojella. Ensiksikin hän heti asetti\nvartijaväkeä kaikkiin paikkoihin, mistä tiet kävivät Ruotsista Suomeen\nja Viroon, käskien, että kaikki Ruotsista lähetetyt tai Ruotsiin\nmenevät kirjeet ja sanansaattajat, huolimatta kenen lähettämiä ja kelle\nlähetettyjä ne olivat, piti hänen luoksensa laitettaman, missä ikinä\nhän sattuisi olemaan, ja elleivät sanansaattajat suosiolla tulisi,\npitäisi heidät vangittuina hänen luoksensa kuljettaa.[148] Sen ohessa\nhän lähetti suomalaisen aatelismiehen. Arvid Tönnenpoika Wildemanin\nsekä erään saksalaisen, nimeltä Kasper Gröning, kuninkaan luokse\nPuolaan, pyytäen itsellensä erityisiä valtuuksia Suomen hallitusta\nvarten ja luvaten tuoda valtakunnan laivaston, milloin ja mihin\nkuningas käskisi. Että hän sen ohessa ilmoitti Sigismundille\nepäluulojansa herttuan ja neuvoskunnan suhteen, on varsin luonnollista.\nMutta myöskin Ruotsin puolelle hän tahtoi, mikäli mahdollista,\nvaikutustansa levittää estääksensä muka Kaarle herttuan vallanhimoisia\nhankkeita. Se seikka, että hänellä muiden arvojensa ohessa oli\nlaamanninvirka \"Uplannissa kaiken Pohjoismaan ja Länsi-Pohjanmaan\nkanssa\", tarjosi hänelle sopivan tilaisuuden lähettää varoituksiansa\nsille maakunnalle, joka vanhastaan oli ollut ikäänkuin koko valtakunnan\netupäässä. Hän niinmuodoin tammik. 27 p. 1593, kirjoitti Säkkijärveltä\npitkän avoimen kirjeen laamannikuntansa kaikille asukkaille, kehoittaen\nheitä järkähtämättömään uskollisuuteen. Tämä kirje, joka elävästi kuvaa\nhetken valtiollista asemaa, ansaitsee tässä erityistä tarkastusta.\n\nPuheen aluksi Klaus herra tässä mainitsee kuulumiset kreivi Akselin\nnostamasta metelistä, joka muka täytti marskin ja valtakunnan nyt rajan\npuolella olevan sotaväen murheella ja saattaisi venäläisissä synnyttää\nuutta uskallusta; senpä tähden, jos kreivi Aksel \"taikka joku muu, ken\nikinä tuo saattaisi ollakaan\", ottaisi jotakin sopimatonta tehdäksensä,\npitäisi Uplannin miesten kaikin voimin semmoista vastustaa niin kauan,\nkunnes marski sotavoimain kanssa voisi heille avuksi tulla; ja sanoo\nFleming heidän hyvin voivan sen tehdä, jos sen tahtovat, kuten he\nennenkin muinoin, nimittäin Tanskan sodan aikana (s.o. unionin\ntaisteluissa), ovat tehneet. Fleming tosin sen ohessa ei lausu\nepäilevänsä, että korkeasyntyinen ruhtinas ja herra Kaarle herttua on\nsiinä tapauksessa heitä siihen jo kehoittanut; kuitenkin hän itsekin\nsekä syntyperäisenä ruotsalaisena miehenä että myöskin valtakunnan\nmarskina katsoo velvollisuudekseen muistuttaa heitä siitä valasta ja\nlupauksesta, joka jo kolmasti herrainpäivillä on Sigismundille tehty\nitse Kaarle herttuan nimenomaisesta toimesta ja kehoituksesta,\nnimittäin että Juhana kuninkaan kuoltua Sigismund eikä kenkään muu ole\nRuotsin kruunuun, valtakuntaan ja hallitukseen tuleva. \"Jos nyt\ntapahtuisi\", kuuluvat sanat, \"että jotkut, ketkä ikinä lienevätkin,\ntahtovat saattaa teitä väärään ajatukseen Hänen Kunink. M:stansa,\nkaikkein meidän tulevasta armollisesta Ruotsin kuninkaasta, jollakin\ntyhjällä puheella, millä tavoin hyvänsä tuo tapahtuneekin (sillä ne\njotka yhtä pahaa aloittavat, eivät toistakaan unohda), niin älkää\nsemmoiseen valheelliseen juttuun luottamusta panko\". Marski muistuttaa,\nettä Sigismund, jo isänsä elinaikana on kaksilla valtiopäivillä\njulkisesti vannonut tahtovansa pysyttää Ruotsin alamaisia oikeassa\nkristillisessä uskossa sen mukaan kuin Ruotsissa on tavallista sekä\nheidän entisissä etuoikeuksissaan, joita he vanhastaan ovat nauttineet,\neikä ole muka epäilemistä, että hän on lupauksensa täydellisesti\npitävä, koska hänellä Puolassakin on siitä hyvä maine. Mutta jos\njotakin tapahtuisi, joka olisi kuningasta vastaan, on muistaminen, että\nSigismund on sekä äitinsä kannalta että naimisensakin kautta\nsukulaisuudessa keisarin ja useiden muiden valtiasten kanssa. \"Jospa\nsiis\", kuuluvat Flemingin sanat, \"joku toinen tahtoisi pistää itsensä\nväliin ja sijaan tunkeaksensa H. K. M:nsa siltä istuimelta, joka hänen\nomansa on täällä Ruotsissa, se paljon vihastuttaisi H. K. M:ansa ja\nkoko hänen sukuansa, ja me ruotsalaiset joutuisimme sen kautta\nsemmoiseen verilöylyyn, jommoista ei ennen ikinä ole Ruotsissa kuultu,\njonka kautta valtakunta helposti voisi joutua vieraan vallan alle\".\nLopuksi marski uplantilaisille vakuuttaa, että kuningas kyllä voipi\nvaltakuntaansa suojella sekä ulkomaisia vihollisia että kaikkia\nmuitakin vastaan, ja lupaa itsekin tehdä heille kuninkaan puolesta\ntarpeellista apua, vaikkei muka epäile, että herttuakin sitä paitsi on\nparastansa tekevä, että kaikki meteli lakkautetaan ja asetetaan.[149]\n\nTämän merkillisen kirjeen todellista tarkoitusta ei ollut vaikea\nymmärtää; sillä Aksel Leijonhufvudin nostama meteli, joka enemmän\ntarkoitti herttuata kuin kuningasta, ei saattanut Flemingissä aivan\nsuurta murhetta synnyttää. Sitä vastoin nuo koreat lauseet Kaarle\nherttuan toivotusta myötävaikutuksesta kuninkaan hyväksi kuuluivat\nmelkein niinkuin ivalta varoitusten ohessa. Ja vaikka Fleming vielä\njälkimaineeksi lisäsi, ettei hänen aikomuksenaan suinkaan ollut ketään\nuskottomuudesta syyttää, saattoi kuitenkin jokainen helposti huomata,\nettä ainoa mies, joka voisi \"pistää itsensä väliin ja sijaan\" ja\n\"tunkea Sigismundin istuimelta\", oli juuri hänen jäntevä setänsä, joka\nvast'ikään oli omin luvin kutsunut kirkolliskokouksen vahvistaaksensa\nvaltakunnan uskontoa uuden kuninkaan katolisia harrastuksia vastaan.\nKutsu Upsalan kokoukseen oli Flemingin mielestä Kaarlen ensimmäinen\naskele vallananastukseen, ja hän itse oli päättänyt asettua näiden\nvallanhimoisten hankkeiden estäjäksi.\n\nJuuri tähän aikaan oli nyt rauhansovinto Venäjän kanssa saatu niin\npitkälle, että kaksivuotinen aselepo oli toimeenpantu Pljusa-joen\nsuussa tammik. 20 p. 1593.[150] Tämä tapaus tietysti joka paikassa\nherätti iloisia toiveita; sillä niinkuin valtakunta yleisesti tarvitsi\nrauhaa ja lievitystä sodan kustannuksista, samoin yksityisetkin jo\nolivat nääntymäisillään sodan tuottamiin rasituksiin. Mutta olletikin\nSuomenmaassa, missä linnaleirien kuorma jo kauan aikaa oli rahvasta\npainanut, odotettiin levottomasti, että sotaväki vihdoinkin saisi\nhajalle lähteä ja ne soturit, jotka olivat Ruotsista tai muualta\nkotoisin, niinmuodoin lähetettäisiin ulos maasta. Tuskin tarvinnee\nlisätä, että sotaväki itsekin siinä kohden samaa toivoi ja halusi.\nMutta toiselta puolen saatiin pian huomata, että Klaus Flemingillä\noli ihan toinen ajatus; sillä vaikka leiri Säkkijärveltä nyt\nhajoitettiin,[151] marski ei kuitenkaan päästänyt väkeänsä\npalveluksesta, vaan jakoi sen linnaleiriin ympäri maan. Syyksi\nmainittiin, että sotavoima muka tarvittiin kuninkaan kotiinsaattamista\nvarten, ja niinmuodoin edellytettiin, että joku tahtoi Sigismundilta\nestää hänen lailliset oikeutensa. Mutta tämmöiset huhut ja tämmöiset\ntoimet tietysti herättivät vielä enemmän levottomuutta ihmisten\nmielissä. Kuinka yleinen tämä levottomuus jo ennestään oli, voimme\narvata Eerik piispan kulkukirjeestä, jolla hän säätää jokapäiväisen\nkellonsoitannon Juhana kuninkaan kuoleman vuoksi. \"Koska tämmöisissä\ntiloissa\", piispa lausuu, \"rahvaan on tapana levittää kaikenlaisia\ntyhjiä puheita, että muka yksi tai toinen olisi sijaan pantava\nkuninkaaksi, niin kirkkoherrat ahkerasti neuvokoot sanankuulijoitansa,\netteivät levitä sinne tänne unelmiansa ja ämmän-juorujansa, vaan\nenemmän jumalaa hartaasti rukoilevat tietäen, että jo kuningas-vainajan\neläessä hänen poikansa hänelle seuraajaksi valittiin kaikkien\nvaltakunnan säätyjen suostumuksella\".[152] Pääsyynä rahvaan meteliseen\nmielentilaan oli kuitenkin se rasitus, joka sotaväestä yhä kärsittiin,\nja kaikki järkevät miehet sekä rukoilivat että varoittivat marskia,\nettei hän tarpeettomasti enää jatkaisi sotatilaa maassa. Niinpä vanha\nHenrik Klaunpoika Horn kirjoitti Flemingille kiitoskirjeen\ntoimeenpannusta aselevosta, mutta vaati sen ohessa \"Jeesuksen\nKristuksen nimen tähden\", että köyhää rahvasta armahdettaisiin ja edes\njokin osa sotaväestä lähetettäisiin ulos maasta. \"Te ette kuule\", sanoo\nkirjeentekijä, \"sitä hätää ja voivotusta, jota minä ja useat muut\nkuulemme\". Viitaten niihin valtiollisiin varomisiin, joita Klaus herra\njo oli ruvennut yleisöön levittelemään, Henrik Klaunpoika nimenomaan\nlausuu: \"Koska sen tiedän, ettei kukaan, ei ylhäinen eikä alhainen, ei\nköyhä eikä rikas, Suomessa tai Ruotsissa, ole Kunink. M:a vastaan\nnouseva tai estävä H. K. M:nsa tuloa valtakuntaan, vaan pikemmin\niloitsevat ja riemuitsevat ja H. K. M:ansa risteillä ja lipuilla\nottavat vastaan, jonka minä, vaikkapa halvimpia olen, uskallan\nhengelläni ja kaikella omaisuudellani taata; sen vuoksi pyydän teitä\nJumalan ja teidän syntyperäisen kuntonne tähden, että tahtoisitte,\nniinkuin kristillinen herra, muistaa näiden vaivaisten maanasukkaiden\nhätää ja vaivaa eikä kaikkea sotaväkeä tarpeettomasti täällä pidättää\nmaan häviöksi.\" Vaan tähän ystävälliseen kehoitukseen ei tullut\nmarskilta mitään vastausta.[153] Vielä vähemmän tämä nyt kallisti\nkorvaansa itse sotaväen pyyntöihin siinä kohden. Muutamat ruotsalaiset\njalkaväen lipulliset, nimittäin Taalainmaan ja Länsipohjan, tahtoivat\nPohjanmaan kautta marssia kotiseuduillensa; mutta marski vastasi, että\nmeren auettua oli mukavampi aluksilla kulkea, jonka tähden hän sijoitti\nheidät linnaleiriin Ylä-Satakuntaan viedäksensä heidät sitten\nlaivastossa kuningasta noutamaan. Lipullisten päälliköt nyt\nkirjoittivat valituksensa Kaarle herttualle, mainiten kuinka rahvas,\njonka rasitukseksi he olivat joutuneet, jo kiihtyi väkivaltaisuuteen\nheitä vastaan.[154] Mutta kun herttua kuukautta myöhemmin lähetti\nheille luvan ja käskyn lähteä kotimatkalle, marski taas panetti\ntaalalais-lipullisen päällikön vankeuteen Turun linnaan.[155] Niinkuin\ntästä näemme, oli siis uusi riitaseikka sotaväen majoituksesta\nSuomenmaassa noussut Kaarle herttuan ja Klaus herran välillä, ja\nkummaltakin puolen ryhdyttiin yhä kiivaampaan menettelytapaan.\nAlkupuolella maaliskuuta tulivat herttuan palvelijat Martti Kerdtner ja\nKnuutti Kijl Turkuun vaatiaksensa Klaus herralta tiliä hänen\ntoimistansa. Muutamia päiviä myöhemmin, eli maalisk. 16 p., saapui\nsinne myöskin herttuan ratsumestari Antti Lennartinpoika, joka oli\nlähetetty tuomaan omat ratsumiehensä pois Suomesta ja Virosta.[156]\nVaan ennen näiden tuloa oli toisia tapauksia väliin tullut, jotka vielä\njyrkemmäksi muodostivat Klaus Flemingin aseman Ruotsin hallitusta\nvastaan. Kaikki Nuijasodan enteet olivat yht'äkkiä nousseet esiin, ja\nverinen taistelu jo näytti olevan varsin lähellä.\n\nEnsiksi näet oli jo tähän aikaan rahvaan tyytymättömyys muutamissa\npaikoin karttunut varsinaiseksi kapinaksi. Hämärät tiedot puhuvat\nmuutamasta metelistä, joka tähän aikaan nousi Hämeessä sotaväkeä\nvastaan, ja on todennäköistä, että tämä tapahtui jo helmikuussa 1593.\nRautalammin miehet, jotka Kustaa Vaasan aikoina olivat Savosta\nsiirtyneet Pohjois-Hämeen salomaita viljelemään, olivat köyhästä\nleivästänsä arjemmat kuin muut ja suuttuivatkin siis pikemmin sotaväen\nkiskomisista. Muutamana yönä he äkkiä yhtyivät Uplannin ratsumiehiä\nvastaan, jotka siinä silloin majailivat, hyökkäsivät erään Hannu\nNiilonpojan päälle, joka palveli Uplannin lipullisen alla neljine\nhevosineen, ja tappoivat hänet ja hänen palvelijansa. Muut huovit,\njotka lähellä majailivat eivätkä siinä hädässä voineet pakoon päästä,\notettiin kiinni ja tungettiin jään alle; ja kun he tahtoivat ylös\npyrkiä, tarttuen käsillänsä jäänsyrjään, mainitaan talonpoikien\nhakanneen heiltä kädet poikki ja kolahuttaneen heitä nuijilla päähän.\nMutta kaksi huovia pääsi pakoon, jotka toivat sanoman muille\nratsumiehille, niin että kokoontui tuhannen hevosta paitsi joukko\njalkamiehiä. Myöskin marski itse, joka Säkkijärven leirin hajottua oli\nTurkuun tullut, riensi nyt niille seuduin rahvaan kapinallista mieltä\nhillitsemään. Silloin talonpojat pakenivat metsiin; kuitenkin muutamia\nsaatiin kiinni ja mestattiin.[157] Sillä tavoin kapina täksi kertaa\nasetettiin. Mutta Rautalammin synkät metsät ja erämaat olivat\nkapinannostajille hyvä piilopaikka; ja vaikka muutamia rangaistiinkin,\nmuut kumminkin saivat rauhassa pitää, mitä hevosia, aseita ja vaatteita\nolivat ratsumiehiltä vieneet. Puolentoista vuotta jälkeenpäin käskee\nSigismund kuningas Sääksmäen kihlakunnan voudin vaatia Rautalammin\ntalonpojilta takaisin, mitä he olivat Uplannin huoveilta\nryöstäneet.[158] Kuitenkin taisi sotaväki kiittää onneansa, kun ei tämä\nkapina edemmäksi levinnyt; sillä useissa paikoin havaittiin yhtäläinen\nmielten kuohu. Ainoastaan jäntevät toimet saattoivat estää muita\npaikkakuntia seuraamasta Rautalammin esimerkkiä.[159]\n\nSillä aikaa, helmikuun loppupuolella, tuli Turkuun Sigismundin\nlähettiläs Juhana Sparre, valtaneuvos Erik Sparren nuorempi veli, joka\noli Puolasta lähtenyt jo aikaisemmin, kuin Flemingin sanoma Arvid\nTönnenpojan kanssa sinne oli ennättänyt. Kuitenkin oli Sparren\nlähetyksellä sama tarkoitus, kuin marskikin oli harrastanut, nimittäin\nsaada kuninkaalle vakuutetuksi Suomen ja Viron maat sekä niissä olevat\nsotavoimat. Tiellänsä sekä Virossa että Suomessa oli Sparre kuninkaan\npuolesta luvannut suosiota ja palkintoja kaikille, jotka nyt\nosoittaisivat uskollisuutta kuningasta kohtaan, mutta käskynhaltijat\nVirossa eivät kuitenkaan tahtoneet tehdä valaansa uudelle kuninkaalle,\nennen kuin olisivat keskenänsä ja Viron ritariston kanssa asiasta\nneuvotelleet sekä sen ohessa kuulleet, kuinka Suomessa oli siinä kohden\ntehty; sillä suomalaisista eivät Viron puoliset muka voineet itseänsä\nerottaa. Päätettiinpä siis, että yleinen kokous oli pidettävä\nTallinnassa sunnuntaina maalisk. 4 p., niin että Sparre Suomesta\npalatessaan saisi asianomaisen vastauksen. Lähettiläs nyt jatkoi\nmatkaansa Narvan kautta Suomeen.[160] Turkuun tultuansa, nähtävästi\nhelmik. 22 p., Sparre ei kohta tavannut marskia, joka äskettäin oli\nHämeeseen lähtenyt; mutta kuninkaan lähettämä käsky, että Turun\nlinnanisännyys oli uskottava Klaus Hermaninpoika Flemingille Kaskisten\nherralle sekä vanhalle Hannu Eerikinpojalle Prinkkalan herralle,\npantiin kuitenkin heti toimeen, ja marski sinne tultuansa näytti siihen\nhyvin tyytyvän, vaikka hänellä vanhastaan oli nurja mieli toista\nFleming-haaraa vastaan.[161] Tällä hetkellä olikin tärkein asia saada\nkaikki Suomen herrat yhdistymään yhteiseen uskollisuudenvalaan\nlailliselle kuninkaalle sekä sen ohessa vahvistaa Klaus herran asemaa\nkaikkia Kaarle herttuan vaatimuksia vastaan. Tässä viimeksimainitussa\ntarkoituksessa tosin Sparre ei tuonut kuninkaalta mitään erityistä\nvaltuuskirjaa marskille. Mutta kun Sigismundin yleisenä käskynä oli,\nettä jokaisen piti pysyä entisessä virassaan, kunnes kuningas itse ensi\nkeväänä tulisi valtakuntaan, tietysti tämä sääntö myöskin vahvisti\nKlaus Flemingin käskynhaltiuden Suomessa ja Virossa. Maalisk. 4 p. nyt\nSuomen aateliset, virkamiehet ja sotaväen päämiehet kokoontuivat\nTurkuun tekemään suullisesti ja kirjallisesti uskollisuusvalansa\nSigismundille. Ensinnä heille luettiin kuninkaan kirjoitus, jolla\nkaikille vakuutettiin heidän lailliset oikeutensa ja se uskonto, johon\nKustaan hallitessa sekä Juhanan hallituksen alussa oli suostuttu ja\nsovittu. Sitten kaikki saapuvilla olevat vannoivat ja allekirjoittivat\nvalansa, jolloin ne, joilla linnoissa virka ja toimitus oli, nimenomaan\nlupasivat, että eivät päästä linnoihin ketään tunnettua eikä\ntuntematonta, meikäläistä tai muukalaista, jonka uskollisuudesta\nkuningasta kohtaan olisi vähintäkään epäilemisen sijaa.[162] Kaksi\npäivää sen jälkeen Sparre lähti Turusta paluumatkalle[163] ja näkyy\nViipurissa saaneen erityisen valan senpuolisilta herroilta, jotka eivät\nvoineet Turussa käydä. Enemmän epäröimistä kuitenkin Viron puolella yhä\nosoitettiin. Tosin linnanhaltijat Tallinnassa, Narvassa, Lukkolinnassa\nja Liholassa heti noudattivat sitä esimerkkiä, joka Suomessa oli\nannettu. Mutta ritarit, jotka yhä varoivat puolalaisten vehkeitä tämän\nmaakunnan suhteen, panivat erityiset uskollisuuden ehdot Ruotsin\nkruunun suhteen siihen vakuutuskirjaan, jonka he maalisk. 21 p.\nTallinnassa allekirjoittivat.[164] Kun Sparre näin oli saanut kaikki\ntehtävänsä toimitetuksi, hän heti lähti takaisin Puolaan. Suomen ja\nViron maat olivat nyt tunnustaneet Sigismundin kuninkaaksensa,\nhuolimatta siitä, mitä valtakunnan pääosa asiasta päättäisi. Ruotsissa\nsitä vastoin olivat juuri samaan aikaan säädyt Upsalassa olleet\nvahvistamassa valtakunnan uskontoa turvalliselle kannalle, ennen kuin\nkatolinen kuningas hallitukseen päästettäisiin. Suomenmaasta oli tähän\nmerkilliseen kokoukseen varsin harvoja ihmisiä tullut; ainoastaan Turun\npiispa ja muutamat hänen papistostansa olivat talvisäällä meren yli\nsinne rientäneet,[165] mutta Suomen aatelistosta ei ollut muita\nsaapuvilla kuin ne, jotka muutoin sattuivat Ruotsin puolella\noleskelemaan. Eivätkä paljaat luonnonesteet siihen syynä olleet.\nValtiollinen juopa oli auennut valtakunnan ruotsalaisen ja suomalaisen\npuoliskon välille ja kumpaisellakin oli jäntevä henkilö asiainsa\njohdossa, Kaarle herttua koko valtakunnan hoitajana ja marski Klaus\nFleming Suomen ja Viron käskynhaltijana. Kumpaisenkin virka oli nyt\nsaanut Sigismundin vahvistuksen. Mutta ajan omituiset seikat\nvaikuttivat, että Suomen käskynhaltija ei enää pitänyt itseänsä Ruotsin\nyleisen hallituksen käskettävänä.\n\nEnsi aluksi kuitenkin Klaus herran lauseparret herttuata kohtaan olivat\nenemmän karttavaisia, ja hän näkyy välttäneen liikanaista\nkirjeenvaihtoa Ruotsin hallituksen kanssa, kunnes hänen oma asemansa\nolisi paremmin vakaantunut. Niin pian kuin aselevosta oli Viron\npuolelta tullut ilmoitus, marski siitä kirjoitti lyhyen tiedän Kaarle\nherttualle; mutta herttua oli jo kiivastumaisillaan Flemingin\nomavaltaisista toimista, ja hänenpä kirjeensä marskille kävivät yhä\näreämmiksi.[166] Klaus herra nähtävästi tahallansa viivytti\nvastaustansa, kunnes Sigimundilta ohjesääntö oli saatu. Vasta kun\nJuhana Sparre oli tullut ja kaikki olivat valansa Turussa tehneet, hän\nkirjoitti herttualle lavean kirjeen, jossa vastasi tehtyihin\nsyytöksiin. Vaan kirjeen päivämääräksi hän pani Sparren tulopäivän\n(helmik. 22 p), ikäänkuin itse kirje olisi kirjoitettu ennen Sparren\ntuloa ja seteli eli jälkimaine vielä samana päivänä Sparren\ntultua.[167] Hän oli muka aselevon solmimisesta kirjoittanut kaiken sen\nvähän, mitä itse oli saanut Boijelta tietää; vala sotaväeltä oli muka\notettu nuoria kokemattomia varten, jotka eivät muuten tietäisi\nvelvollisuuttansa, olletikin koska huhu oli tullut kreivi Akselin\nmetelistä ja siitä, että Eerik kuninkaan poika oli tulossa. Mitä siihen\ntuli, että hän muiden neuvosten tietämättä oli Sigismundille\nkirjoittanut, niin eivätpä hekään olleet hänen neuvoansa kysyneet, kun\nhe Puolaan kirjoittivat. Ja kun herttua oli koettanut eräältä Ruotsissa\nkäyneeltä Flemingin palvelijalta tutkia, mitä tuo marskin kirje\nSigismundille lienee sisältänyt, Fleming terävästi siitä lausuu: \"niin\nannan nöyrästi teidän Ruhtinaallisen Armonne tietää, että jos minulla\non jotakin salaista kirjoitettavaa, joka on valtakunnalle tärkeätä,\nsitä en ilmaise palvelijalleni; vaan mitä minä sillä tavoin toimitan,\nsiitä ei ole oleva valalleni eikä isänmaalleni haittaa\". Setelissä\nlisätään, että Sparre on tuonut kuninkaan vakuutukset ja että sen\nvuoksi ei ole voitu kieltää valaa Sigismundille uudistamasta. Ylipäänsä\nkuitenkin marskin kirjeet herttualle tähän aikaan ovat nöyriä\nlauseparsissaan; mutta hän valittaa, että herttua osoittaa hänelle\nvihaa ja ylönkatsetta lähettämällä käskyjänsä Suomen ja Viron asiain\nsuhteen muille alhaisemmille miehille. Ja kun samaan aikaan herttuan\nlähettiläät Kerdtner ja Kijl tulivat Turun linnaan marskin puheille\nmaalisk. 14 p., hän kovilla sanoilla vannoi, ettei ollut tahtonut\nherttuan kirjeenvaihtoa estää eikä herttuata mistään syyttää, vaan oli\nmuka herttua hänessä löytävä uskollisen sydämen. Mutta toimissansa hän\ntietysti noudatti entistä suuntaansa, odottaen yhä sitä täydellisempää\nvaltuutta, jonka hän Puolasta oli pyytänyt. Kaikenlaisilla verukkeilla\nhän siis yhä pidätti ruotsalaisenkin sotaväen maassa ja Narvaan\naiottuja muonavaroja hän alkoi käyttää laivaston varustamiseen.[168]\nMielten tila maassa oli nyt varsin arveluttavalla kannalla. Useat\nSuomen herroista, mutta varsinkin linnanhaltijat Virossa, olivat\nmielipahoissaan, kun ei Klaus herra muka kenenkään neuvoa ottanut.[169]\nRahvaassa taas oli kapinan liekki hädin tuskin tukahutettu ja saattoi\nminä hetkenä hyvänsä jälleen leimahtaa ilmituleen. Paikoittain\nlausuttiin uhkauksia, jotka merkitsivät enemmän kuin kaikki satunnaiset\nvihanpuhdit. Sotamiesten pitäisi muka laittaa luunsa ulos maasta Puolan\nkuninkaan luokse, jolle olivat uskollisuutta vannoneet; talonpojathan\nkyllä osaisivat omasta keskuudestaan löytää kuninkaan ja hallitusmiehiä\nitsellensä. Näin rahvas jo uhitteli. Eipä ihmettä, että itse herttuan\nlähettiläitä tämä mielten tila hirvitti. \"Jumala hillitköön näitä\npahoja aikeita!\" -- kirjoittivat he tästä herttualle.[170]\n\nVaan tällä välin oli Kaarle herttua, joka vast'ikään oli Upsalan\nkokouksen suorittanut, pannut matkalle uuden lähetyksen Suomeen, aikoen\nnyt yhdellä iskulla riistää marskilta koko hänen erikoisvaltansa\nSuomenmaassa. Ensi aluksi herttuan ratsumestari Antti Lennartinpoika,\njoka itse oli Ruotsissa käynyt, vaikka hänen ratsuväkensä vielä rajan\npuolella viipyi, lähetettiin nämä kotiin noutamaan ja hänelle samassa\nannettiin asiaksi käskeä Klaus herran tulla Ruotsiin sekä sen ohessa\nsotaväelle ja virkamiehille ilmoittaa, että jos ei marski tätä käskyä\nnoudattaisi, vaan kenties jotakin sopimatonta panisi toimeen, ei\nkenenkään pitäisi häntä enää totella. Muassa seurasi kirje Klaus\nherralle, jota kehoitettiin yhdistymään herttuan ja muiden neuvosten\nkanssa yhteisiin neuvoihin ja toimiin, sekä avonaisia julistuksia\nSuomenmaan asukkaille ja erittäin aatelistolle ja sotaväelle ynnä\nkopioita niistä Sigismundin kirjeistä, joilla herttualle väliaikainen\nhallituksen hoito oli uskottu. Suomen asukkaita yleensä kehoitettiin\nkuuliaisuuteen tätä väliaikaista hallitusta kohtaan, ja luvattiin heille\nlain apua, jos heille vääryyttä tapahtuisi joko voutien tai kenen muun\ntaholta hyvänsä ja siitä tiedon antaisivat; voutien ei pitäisi\nkenenkään muun käskyjä totella kuin herttuan ja neuvoskunnan, ja\naatelistoa varoitettiin tekemästä mitään valtakuntaa koskevaa\nsalaisella tavalla tai muutoin, ennen kuin Ruotsin hallitukselta lupa\nsaadaan. Mutta nuorelle Klaus Flemingille Kaskisten herralle ja Hannu\nEerikinpojalle lähetettiin erityinen valtuus pitää isännyyttä Turun\nlinnassa sekä käsky, ettei ketään, ken ikinä tuo olla saattaisi, olisi\nsinne päästämistä, ellei herttuan ja neuvoskunnan nimenomaista lupaa\nsiihen tulisi.[171] Kun Antti Lennartinpoika näiden kirjeiden kanssa\nTurkuun tuli, hän ei tavannut marskia, joka oli johonkin kartanoonsa\nlähtenyt; ratsumestari siis esteettömästi jatkoi matkaansa edelleen ja\nriensi Viron puolelle. Mutta että Klaus herra, asioista tiedon\nsaatuaan, tuli raivoihinsa, tuskin sopii kummaksi katsoa. Tosin se\nsyytös, jonka hän myöhemmin toi esiin, ikäänkuin Hämeen talonpoikien\nkapina olisi alkunsa saanut Antti Lennartinpojan yllytyksistä, oli\nkaikkea perää vailla, koska tämä meteli jo aikaisemmin oli\ntapahtunut.[172] Vaan toiselta puolen herttuan nyt levittämät\njulistukset olisivat todellakin saattaneet uudestaan virittää rahvaan\nkapinallista taipumusta eivätkä ainakaan mielten kuohua viihdyttäneet.\nKlaus herran, joka tietysti pahinta varoi, mainitaan ajattaneen\nherttuan ratsumestaria takaa ja uhanneen lyöttää häneltä pään poikki.\nMutta Antti Lennartinpoika oli jo ehtinyt turviin Viron puolelle, missä\nhänen ystävänsä laskivat leikkiä marskin uhkauksesta. \"Laitapas nyt\nkaulaluusi valmiiksi\", kirjoitti hänelle Arvid Stålarm, lisäten vielä:\n\"Vahinko kuitenkin, että suomalaisen pyövelin pitää katkaiseman sinun\npääsi!\"[173]\n\nVaan Antti Lennartinpojan lähetys ei ollut kuin valmistava temppu\nherttuan hankkeessa. Noin kahta viikkoa myöhemmin lähetettiin hänen\njälkeensä Klaus herran nuorin lanko, Kaarle Kustaanpoika Stenbock, ja\ntämä, joka äskettäin oli Suomesta tullut, missä hän oli ruotsalaisen\njalkaväen \"sotaeverstinä\" ja niinmuodoin Klaus herran lähimpiä\nalapäälliköitä, määrättiin nyt astumaan marskin sijaan senpuolisten\nasiain toimittamisessa. Stenbockin tehtävänä oli ensiksi kysyä\nFlemingiltä, ketä hän ennen käyttämissä lauseissaan oli tahtonut\nsyyttää uskottomaksi kuningasta kohtaan. Sitten hänen piti osoittaa,\nkuinka sopimaton tuo Suomen ja Viron sotaväeltä otettu vala oli, koska\npalvelijain ja alamaisten vala vasta silloin olisi tehtävä, kun\nkuningas ensinnä on heille vannonut turvallisuutta. Muutenkin piti\nStenbockin varoittaa lankoansa kaikesta itsevaltaisuudesta niissä\nasioissa, jotka olivat herttuan ja koko neuvoskunnan sekä valtakunnan\nsäätyjen päätettäviä ja toimitettavia. Etenkin kuninkaan kotiintulosta\noli muka herttuan ja neuvoskunnan huolta pitäminen eikä Klaus herran.\nMutta jos marski ei ottaisi tästä totellaksensa, niin Kaarle Stenbock\nsaisi erottaa häneltä sekä sotaväen että laivaston.[174]\n\nTämä rohkea yritys herttuan puolelta ei kuitenkaan vienyt millekään\nperille; sillä Stenbockissa ei tosiaan ollut näin vaikeiden tointen\ntäyttäjää. Turkuun tultuansa tämä itsekin allekirjoitti suomalaisten\nuskollisuudenvalan ja lähetti vihdoin herttualle sanoman, ettei muka\nsaanut lankoansa taipumaan eikä sotaväkeä tottelemaan häntä herttuan\nnimellä.[175] Klaus herralta itseltänsä ei näy isoon aikaan mitään\nvastausta herttualle tulleen, vaikka tämä Stenbockin lähdönkin jälkeen\nhänelle useita käskykirjeitä lähetti.[176] Mutta valtaneuvoskunnalle\nmarski huhtik. 22 p. kirjoitti pitkän valituksen herttuan\nsekaantumisesta hänen virkatoimiinsa, arvellen, että tämä lienee\ntapahtunut heidän tietämättänsä. \"Ja pyydän teitä, hyvät herrat,\nystävällisesti ja rakkaasti\", kuuluvat sanat, \"että hyvin teette ja\nniin toimitatte Hänen Ruht. Armonsa kanssa, että minua tästä lähin\nsäästetään semmoisista teoista, koska niistä ei mitään hyvää voi\nseurata ja minä sitä paitsi olenkin liian vanha semmoista kärsimään,\nkuin Hänen Ruht. Armonsa palvelijat ovat minusta pilkallisilla sanoilla\nlausuneet\". Nämä herttuan palvelijat olivat muka, pitkin maata\nkulkiessaan sanoneet, että herttua oli käskenyt Flemingin laittaa\nluunsa pois Suomesta, jossa hänellä ei ole herttuan mielestä mitään\ntekemistä. Marski siihen arvelee: \"Kosk'en ole täällä miksikään\nhyödyllinen, olen sitä vähemmän Ruotsissa kelvollinen käytettäväksi.\"\nHän sen ohessa mainitsee kuninkaalta saaneensa, paitsi erityisiä\nvaltuuksia, myöskin neljä kertaa yksityisiä kirjeitä kuninkaan omalla\nallekirjoituksella, pitääksensä huolta Suomen puolisista asioista; ja\nkaikessa tapauksessa pitäisihän hänellä olla sama oikeus kuin\nmuilla aatelismiehillä, että saisi levollansa olla omilla\nperintökartanoillansa Suomenmaassa, koska hän ei ole perintöänsä ja\nomaisuuttansa millään rikoksella menettänyt. Siinä kohden hän ei siis\nlupaa herttuan palvelijoille mitään kuuliaisuutta, vaan sanoo aikovansa\nvarrota Turun linnassa, kunnes saapi kuninkaalta muuta käskyä.[177]\nEräässä toisessa kirjeessä, jonka marski nähtävästi samoilla ajoin\nkirjoitti Ruotsin valtaneuvoksille, hän vielä lujemmin lausuu\npäätöksensä pysyä siinä asemassa, jonka Sigismund oli hänelle uskonut.\nHän ei muka voi ajatella, että on valtaneuvoston suostumuksella\ntapahtunut, että niin monta on Ruotsista määrätty ryhtymään ja\nrupeamaan hänen virkaansa, eikä hän sano sitä sallivansakaan, että joku\ntulee panemaan häntä viralta pois kuninkaan tietämättä ja käskemättä;\n-- \"ennen kuin se saapi tapahtua\", kuuluvat sanat, \"tahdomme taistella\nsiitä, olenko minä siinä henkeni ja elämäni menettävä, taikka hän ei\nole siitä hengissä pääsevä\".[178]\n\nHuomattava on, että juuri siihen aikaan, jolloin Kaarle Stenbock\nTurkuun tuli, Klaus Flemingin virallinen asema oli paljon vakaantunut\neikä hänen tarvinnut samalla karttavaisuudella kuin tähän saakka\nkohdella Ruotsin hallituskunnan vaatimuksia. Oli näet huhtikuun ensi\npäivinä Puolasta palannut ne kaksi sanansaattajaa, jotka marski\nkolmatta kuukautta sitten oli sinne lähettänyt, ja nämä toivat\nmuassansa Sigismundin nimenomaiset valtuuskirjat, joilla Klaus herra\nvahvistettiin virkoihinsa sekä käskettiin hänen varustaa valtakunnan\nlaivastoa kuninkaan kotiintuloa varten.[179] Niinkuin arvata sopii, oli\nheti pidetty tarpeellista huolta, että nämä kuninkaalliset kirjeet\ntulivat yleisön tiedoksi. Marski, joka silloin sattui olemaan\nHelsingissä, oli huhtik. 4 p. kutsuttanut siellä olevaan\nkuninkaankartanoon kaikki talonpojat ja porvarit lähiseuduilta, ja\nkansan kuullen oli silloin luettu sekä ne kirjeet, jotka Juhana Sparre\noli tuonut, että myöskin nuo äsken saadut valtuudet, joiden rinnalle\ntaas Kaarle herttuan lähettämät kirjeet asetettiin osoitteeksi siitä,\nkuinka herttuan käskyt sotivat kuninkaan selvää tahtoa vastaan. Fleming\ntietysti tässä tilassa ei unohtanut kehua itseänsä ja omaa käytöstään,\nja jos ei mitään suoranaista syytöstä herttuata vastaan lausuttukaan,\ntäytyi kuitenkin jokaisen tulla siihen ajatukseen, että Klaus herra\nyksin harrasti kuninkaan kotiintuloa, mutta Kaarle herttua pikemmin\nesti sitä.[180] Kaikessa tapauksessa oli nyt kuninkaan käskyjä jokaisen\ntotteleminen. Flemingin erikoisvalta oli tullut entistä vahvemmaksi, ja\nherttuan käskyt jäivät voimattomiksi. Vaan siitä rohkeasta rynnäköstä,\njonka herttua nyt oli tahtonut tehdä Suomen asioihin, päätti Fleming\nkuitenkin antaa Sigismundille tiedon ja lähetti sen vuoksi uuden\nsanansaattajan, nimittäin äpäräpoikansa Gottskalk Klaunpojan,\nVarsovaan. Oli siihen aikaan Sigismundin hovissa eräs käsikirjuri Olavi\nSverkerinpoika, jota suomalaiset nimittivät hänen kavaluutensa vuoksi\n\"Olavi Perkeleenpojaksi\". Tämän, jonka herttua oli sinne lähettänyt\nviemään ilmoituksen Upsalan kokouksen päätöksistä, mainitaan kaikin\nmokomin panetelleen herttuata kuninkaan luona ja sen sijaan edistäneen\nKlaus herran asioita. Marski hänelle nyt kirjoitti, että kuninkaan\nmatka Ruotsiin olisi turvallisempi Riian kuin Danzigin kautta\n(arvattavasti tuon Virosta ja Suomesta helpommin saatavan avun vuoksi),\nja hän pani kirjeen alle lauseen, joka täydellisesti osoitti, kuinka\nhän käsitti asemaansa Ruotsin väliaikaisen hallituksen suhteen.\nAllekirjoitus näet kuului: \"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra,\nvaltamarski, pääamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta\nhallitsijaa, jotka kaikki säätävät, vaikk'en minä tottele kuin yhtä\nainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus; -- jos tulevat minun\nvertaiseni ja jotakin siihen käskevät, silloin lyön heitä päähän!\"[181]\n-- Näihin uskollisuuden vakuutuksiin Sigismund vastasi täydellä\nluottamuksellaan. Siinä uudessa valtuuskirjassa, joka Klaus herralle\nlähetettiin Varsovasta toukok. 29 p., lausutaan, että \"koska muutamat\neivät ole tahtoneet huolia niistä valtuuskirjoista ja kirjallisista\nkäskyistä\", joita Klaus herra jo on saanut, jonka epäjärjestyksen\nkautta valmistustoimet kuninkaan kotiintuloa varten estetään, niin\njokaista Suomenmaassa käsketään edesvastauksen uhalla tottelemaan\nmainittua Klaus Flemingiä kaikessa, mitä hän, virkojensa ja\nvaltuuksiensa mukaan, kruunun ja kuninkaan hyväksi säätää. Toinen kirje\nsamalta päivältä antoi Flemingille vallan tehdä kauppiasten kanssa\nvälipuhetta kaikista niistä tavaroista, joita väen ja laivaston\nvarustamiseen tarvittaisiin, sekä muutoin näihin tarpeisiin vapaasti\nkäyttää kruunun saatavat Suomen maasta.[182] Vironmaasta ei puhuta\nnäissä valtuuskirjoissa mitään. Mutta ainakin Suomenmaa veroinensa\npäivinensä oli nyt nimenomaan annettu Klaus Flemingin haltuun.\n\nTällä välin kiista Kaarle herttuan ja Klaus herran välillä oli tullut\nyhä katkerammaksi. Silmiinastuvaa kuitenkin on, ettei Fleming herttuata\nvastaan käyttänyt sitä kopeata ääntä, joka muissa hänen kirjeissään\nhavaitaan; päinvastoin hän yhä velvollisella kunnioituksella kohteli\nHänen Ruhtinaallista Armoansa, vakuuttaen aina tahtovansa mielellään\nnoudattaa tämän käskyjä, milloin ne saattaisivat kuninkaan ja\nvaltakunnan hyödyksi olla. Vaan näiden käskyjen laadusta ja herttuan\nhäntä vastaan osoittamasta ylenkatseesta hän puhuu terävällä\nmielipahalla, ladellen laveasti vanhoja ja uusia asianhaaroja ja\ntaitavasti kierrellen kaikkia kipeämpiä kohtia. Se kirje, jolla hän\nvihdoinkin Turun linnasta toukok. 5 p. vastasi herttuan edellisiin\nlähetyksiin ja käskyihin, on monen arkin pituinen ja koskee\npääasiallisesti niitä asioita, jotka Kaarle Stenbock oli saanut\najaaksensa. Marski sanoo kummeksivansa, että herttuan mielestä ei\nkenenkään pitäisi häntä totella, vaikka hänellä on Kunink. M:n käskyt\nja valtuudet, ja hän lupaa panna nämä valtuudet herttuan kirjeiden\nrinnalle käskyläistensä nähtäväksi ja sitten kysyä heiltä, kenen tahtoa\naikovat noudattaa, herttuanko vai kuninkaan. Että hän muka omasta\nneuvostaan olisi johonkin toimeen ryhtynyt, sen on joku (Hänen Ruht.\nArmonsa kuitenkin aina luvusta erotettuna) kunnottomasti hänestä\nvalehdellut; ainoastaan sen hän yksityisestä neuvostaan teki, että\nlakkautti tuon talonpoikaiskapinan, minkä herttuan palvelijat ja\netenkin Antti Lennartinpoika olivat matkaansaattaneet. Herttuan\nväitökseen, ettei hänellä mitään ollut tekemistä kuninkaan kotiintulon\nja laivaston varustamisen kanssa, hän vastasi mainitsemalla sekä\namiraalinvirkaansa että kuninkaan nimenomaisia käskyjä; häntä\nihmetytti, että herttua nyt siihen toimeen tahtoi asettaa Kaarle herran\n(s.o. Stenbockin), joka ei meriasioihin ollenkaan pystynyt eikä siitä\nollut kuninkaalta mitään käskyjä saanut. Vielä enemmän häntä\nkummastutti herttuan käsky Turun linnanhaltijoille, ettei ketään,\nniinmuodoin ei itse marskiakaan, ollut linnaan päästämistä; eihän muka\nennen lie Ruotsinvallassa kuultu, että joku ylimmäinen sotapäällikkö\nolisi suljettu ulos linnoista, joiden tilaa ja tarpeita hänen on\nvalvominen. \"Ja käypi se paljon sydämelleni\", kuuluvat sanat, \"että\nminulle semmoista tarkoitetaan, ikäänkuin minä olisin kuninkaan ja\nvaltakunnan kavaltaja, vaikka en ikinä ole työssä tai neuvossa ollut,\nkun joku valtakunnan linna on annettu pois, vaan olen nuoruudestani\nsaakka rehellisenä Ruotsin miehenä ollut muassa sekä rynnäköissä että\ntappeluissa ja auttanut voittamaan Ruotsin kruunulle monta kaunista\nlinnaa Tanskassa, Virossa ja Venäjän maalla. Ja milloin Teidän Ruht.\nArmonne halvimmat palvelijat ovat tänne tulleet, olen heidät linnoihin\npäästänyt ja heitä hyvin pidellyt Kunink. M:n nimessä, vaikka omista\nvaroistani, ja olen heidät omaan pöytääni tuonut, ja kuitenkin pitää\nminulle semmoista pilkkaa tapahtuman.\" Herttuan lähettämiin uhkauksiin\nhän vastaa: \"Mitä minulle Kunink. M. Puolasta, kaikkeinarmollisin\nkuninkaani, on käskenyt, sitä tahdon kaikella uskollisuudella\nnoudattaa, vaikkapa sen tähden henkenikin heittäisin, ja tiedän silloin\nkuolevani rehellisenä miehenä; sillä Kunink. M. Puolasta ei ole mitään\nkäskenyt, joka olisi Ruotsin valtakunnalle haitaksi tai minun entistä\nvalaani vastaan.\"[183] -- Puolentoista viikkoa myöhemmin Klaus herra\nlähetti toisen, vaikka lyhyemmän kirjeen herttualle. Kaarle herttua\nnäet oli Turun linnanhaltijoille kirjoittanut saaneensa kuulla, että\nKlaus herra piti siinä paljon väkeä ja ylöllistä kestitystä ja\nruuanhaaskausta niinkuin julkisessa ravintolassa.[184] Marski nyt\npuolusti itseänsä semmoista syytöstä vastaan; hän sanoi itse\nkustantaneensa sekä oman että seuransa elannon, vaikka hänellä oli\noikeus saada vapaa ravinto kruunun linnoissa; mutta herttua muka\nhäneltä ruuankin kadehti, samaten kuin ennen oli käskenyt sulkea\nhäneltä linnan portit.[185]\n\nSilminnähtävää oli, että herttuan malttamaton rynnäkkö oli nyt\nkääntynyt Flemingin asialle eduksi, eikä kukaan muutoinkaan enää\nuskaltanut marskilta kuuliaisuutta kieltää, vaikka kyllä arveltiin,\nettä hänen omat yksipuoliset esityksensä olivat hänelle nuo lujat\nvaltuudet Sigismundilta toimittaneet.[186] Herttua nähtävästi alkoi\nhämillensä tulla. Hän ilmoitti Turun linnanhaltijoille, ettei\ntarkoituksena ollutkaan, että Klaus herralta mitään kiellettäisiin,\nmikä kuninkaan ja valtakunnan hyväksi saattaisi olla; senpä tähden\nhänen olikin sallittava Turun linnassa oleskella, ja ainoastaan se oli\nestettävä, mitä hän omasta vallastaan ja neuvostaan, herttuan ja\nneuvoskunnan tietämättä, ottaisi tehdäksensä.[187] Klaus herralle\nherttua kirjoitti, että muka tämä niissä kirjeissä, jotka hän \"paljolla\nlaveudella ja aivan vähällä tolkulla\" oli pannut kokoon, ainoastaan\nkäänsi ja väänsi herttuan lauseita väärään mieleen; sen vuoksi herttua\nnyt tahtoi suoran vastauksen, oliko marskin aikomus osoittaa hänelle\nkuuliaisuutta siinä, mitä hän valtaneuvoskunnan kanssa Kunink. M:n\npuolesta käski. Tähän Kaarle vielä lisäsi: \"Emme ollenkaan epäile, että\nsamaten kuin olette häpeämättä meistä kirjoitelleet valtaneuvoksille\nsemmoista, jossa ei mitään totta ole, te myöskin kuninkaan tykönä\nolette paljon perättömiä ladelleet; joka meitä kovin ihmetyttää, kun\nte, jotka olette tulleet semmoiseen ikään ja joiden paremmin pitäisi\nymmärtämänne, ette asiata tarkemmin ajattele, vaan uskottelette\nsemmoista, jossa ei ole mitään perustusta\".[188] Klaus herra taas\nvastasi lavealla kirjeellä Turun linnasta kesäk. 20 p. \"Mitä ikinä\nTeidän Ruht. Armonne minulle käskee ja mikä Kunink. M:lle sekä Ruotsin\nvaltakunnalle on hyödyllistä, tahdon, niin paljon kuin inhimillistä ja\nmahdollista on, sydämestäni mieluisesti tehdä, kun minua vain\nsäästetään siitä pilkasta ja ylönkatseesta, jolla Teidän Ruht. Armonne\non minua minun vanhuuteni päivillä häväissyt, niin että minun täytyy\nkuulla, kuinka joka mies juoksee ympäri kylää ja käyttää ilkeätä\nsuutansa minusta. Hamasta nuoruudestani tähän asti olen uskollisesti\npalvellut Ruotsin kuninkaita ja isänmaatani, samoin vastakin tehdä\ntahdon, mitä ihmisen voimissa on. Enkä kuitenkaan tätä käskynhaltiutta\nniin paljon himoitse, vaan näkisin mielelläni, että olisin erilläni\nsiitä ja pääsisin kaikesta levottomuudesta ja vaivasta, joka siitä on\nollut, niin myös siitä pilkasta, mitä Teidän Ruht. Armonne siitä on\ntehnyt\".[189] Koko kiistan loppupäätös oli siis, että Klaus herra tosin\nperiaatteessa tunnusti herttuan yleisen hallitusvallan. Mutta itse\nteossa hän pidätti itsellensä oikeuden toimittaa asiat Suomenmaassa\nainoastaan oman mielensä ja kuninkaan käskyjen mukaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKlaus Fleming ja herttua vv. 1593-1594, jatko\n\n\nOlemme edellisessä luvussa nähneet, kuinka Juhana kuninkaan kuoleman\njälkeen vähitellen syntyi riitaa Kaarle herttuan ja Klaus Flemingin\nvälillä Suomenmaan hallituksesta ja kuinka marskin erikoisvalta nyt oli\nsaanut kuninkaan vahvistuksen.\n\nMahtajain näin kiistellessä oli Suomen rahvaan tila entisellä kurjalla\nkannalla, ja valituksia alkoi tulvata herttuan luokse, koska oman maan\nhallitusmiehiltä ei mitään apua tullut. Ensimmäiset avunhakijat tulivat\nmerensaaristosta, Iniöstä ja Korpoosta, josta oli helppo puikahtaa\njäätyneen meren yli Ruotsiin. Kesäkuussa olivat jo Pohjanmaan\nasukkaat, Mynämäen, Vehmaan ja Nousiaisten miehet, köyliöläiset,\nsastamalaiset[190] ja Saaristen[191] asukkaat saaneet asiamiehensä\nherttuan pakinoille, paitsi mitä yksityisiä valittajia tuli milloin\nmistäkin jopa Sääksmäestä saakka. Heinäkuun kuluessa näkyy valituksia\nKulsialasta,[192] Lammin pitäjästä ja Säkkijärveltä asti.[193] Kaikki\nnämä valitukset koskivat linnaleiriä, kyyditsemisiä ja verojen\nraskautta yleensä taikka erinäisiä väkivallan tekoja. Yhdeltä oli\nvääryydellä viety metsät ja takamaat, toiselta oli pellot ja niityt,\nhärät ja lehmät panttautettu kruununrästien tähden, kolmannelta oli\neräs ratsumies vienyt hevosen linnaleirin verosta, neljäs valitti\nsotamiesten rikkomasta kotirauhasta j.n.e. Aksel Leijonhufvudin vouti\nRaaseporin läänityksessä oli uhannut panna Inkoon miehiä vankeuteen,\nkun nämä olivat käyneet Juhanavainajan tykönä valittamassa.\nSastamalaiset ja Saaristen miehet toivat valituksen uudesta verosta,\njonka herra Klaus Fleming oli heidän päällensä laskenut.\n\nKaarle herttua tähän teki, mitä hallitsijat ennenkin olivat tehneet.\nHän antoi valittajille suojeluskirjoja ja oikeudenkirjoja. Hän käski\nvoutien tutkistella asiat ja kirjoitti muutamalle virkamiehelle\nseuraavasti: \"Havaitsemme kyllä, ettet sinä eikä moni muukaan ota\nköyhän puhetta kuuluville, ellei sen muassa seuraa rahoja, hopeata tai\nturkiksia, niinkuin heidän tapansa siellä Suomessa on; josta tavasta\nkuitenkin sinun ja muiden täytyy luopua, jos tahdot välttää kaikkea\nonnettomuutta; sen mukaan sinuasi ojenna.\" -- Etenkin piti herttua\nhuolta, etteivät talonpojat verojen kautta häviäisi tiloistansa ja nämä\nsillä tavoin autioksi jäisi. Muutamille siis suotiin helpotus kaikista\nheidän rästeistänsä, toisille annettiin toinen puoli anteeksi. Mutta\nkaikki helpotus, kaikki huolenpito hallituksen puolelta oli mitätön,\nniin kauan kuin tuo raskas linnaleirin kuorma pysyi talonpoikaisen\nkansan niskoilla, ja herttua siis neuvoskunnan neuvolla koetti asettaa\nsotaväen palkitsemisen uudelle kannalle.[194] Ratsuväen linnaleirin\npiti herkeämän ja jokaisen ratsumiehen saaman kruunun vuotuisesta\nsaaliista voudilta kantaa 6 taalaria rahoja, 8 tynnyriä jyviä ja 24\nparmasta (eli 8 kesäkuormaa) heiniä. Ratsumestarille, luutnantille ja\nvänrikille oli maksettava 16 tynnyriä ja 20 kesäkuormaa heiniä. Jos oli\nratsumiehellä oma talo, hän saisi palkkansa talonsa verosta kymmenen\ntaalarin arvoon, ja mitä enemmän oli talosta maksaminen, sen vouti\nkantaisi muiden ratsumiesten palkaksi, joilla ei taloa ollut. Samassa\nmäärättiin yleinen sotaväenkatselmus Ruotsissa ja Suomessa.\nKatselmusherroiksi Suomessa pantiin sihteeri Henrik Matinpoika Huggut\nTarkisten herra sekä ratsumestarit Martti Boije Gennäsin herra ja\nKnuutti Juhonpoika Kurki Laukon herra, ja niiden piti tekemän tarkka\ntutkimus sekä lipullisten koosta ja siitä, mitä kunkin vielä oli\npalkastansa saatavana, että talonpoikien maksamasta linnaleiristä\nvuosina 1590, 1591 ja 1592. Ja koska moni varakkaampi oli pitänyt\nsuuria varustuksia ja monta hevosta, joille vaativat linnaleiriä,\nmäärättiin, että ratsumies, jolla oli talo, saisi pitää lipun alla\nainoastaan yhden hevosen, aatelismies kolme hevosta ja taloton\nratsumies korkeintaan kaksi, mutta ei mikään lipullinen saisi käydä\nlaskettua määräänsä suuremmaksi. Kaikkien Suomen ratsumiesten luku\nmäärättiin 1500 mieheksi viidessä lipullisessa, nimittäin Antti\nLaurinpojan, Antti Boijen, Aksel Kurjen, nuoren Klaus Flemingin ja\nHannu Hannunpojan. Vieraat ratsumiehet, niinkuin skotlantilaiset ja\nmuut, käskettiin lähtemään Ruotsiin, jossa he eronsa saisivat. Myöskin\njalkamiehiin ulottui tämä uusi asetus. Päälliköt pitäisivät talonsa\nverotonna taikka saisivat linnaleirinsä papiston tykönä ja\nkaupungeissa, mutta muu jalkamies saisi vuosittain 6 markkaa rahoja.\nKaikki nämä säännöt tehtiin toukokuussa v. 1593.\n\nMutta kaikki nämä herttuan toimet raukesivat ihan tyhjään Klaus\nFlemingin jäykän taipumattomuuden tähden. Marski oli toimittanut\nitsellensä Sigismundin käskyn, että sotaväki oli palveluksessa\npidettävä kuninkaan kotiintuloon asti, jolloin maksamaton palkka\nluvattiin sille suorittaa; mutta väliaikaisesti se oli linnaleirissä\nelätettävä. Koska siis katselmusherrat Suomeen tulivat, he saivat heti\nhuomata, että heidän tehtävänsä oli mahdoton toimittaa; sillä Klaus\nherra puolestaan ei sitä sallinut ja itse ratsumiehet eivät suostuneet\nherttuan määräämään eläkkeeseen.[195] Helppo onkin ymmärtää, että\nsotaväki, joka vuosikaudet oli vaaroja, vaivoja ja kaikkinaista\npuutetta kärsinyt, ei ylipäänsä mielellään eroa ottanut, ennen kuin oli\npalkkansa saanut, ja että se senkin vuoksi alttiisti noudatti\nylipäällikön kehoitusta herttuan säätämisiä vastustamaan. Klaus Fleming\ntaas, joka yhä näyttää ajatelleen, että aseellista voimaa tarvittaisiin\nSigismundin perintöoikeuden kannattamiseen, ei päästänyt ainoatakaan\nmiestä palveluksesta. Tosin muutamat ruotsalaiset jalkaväen lipulliset\nolivat herttuan kehoituksesta omin luvin lähteneet tiehensä; mutta\nratsuväki, jonka linnaleiri oli rahvaalle raskain, pysyi asemillaan ja\nlisääntyi vielä William Rutwenin skotlantilaisista ratsumiehistä, jotka\nYrjö Boije Tallinnassa oli tahtonut palveluksesta erottaa, mutta marski\nsilloin otti vastaan ja sijoitti Suomenmaahan.[196] Näin oli koko maa\ntäynnänsä sotaväkeä, ja ainoastaan ankarin sotainen hallitus saattoi\nhillitä rahvaan tyytymättömyyttä. \"Ellei tarkkoja määräyksiä tehdä\",\nkirjoitti tähän aikaan Aksel Kurki Klaus herralle, \"niin huovit ja\ntalonpojat lyövät toisiltansa nahan rikki\"; ja kun närpiöläiset olivat\nkieltäytyneet vastaanottamasta niitä 24 ratsumiestä, jotka heille oli\nlinnaleiriin määrätty, Kurki ehdotteli, että rangaistukseksi heille oli\nlähettäminen vielä 100 merimiestä lisäksi.[197] Moni muukin arveli ihan\nmahdottomaksi suoda helpotuksia maamiehille, koska siinä tapauksessa ei\nolisi mitään neuvoa soturien elättämiseksi. Niinpä esim. vanha Pertteli\nIivarinpoika Stiernkors Järppilän herra kirjoitti tästä asiasta\nvaltaneuvoskunnalle haikean valituksen. Oli näet muutamain pitäjäin\nrahvas Turun läänistä herttualle ilmoittanut, kuinka he jo sinä vuonna\nolivat linnaleiriksi suorittaneet 18 kuukausmuonaa, jonka lisäksi\nheiltä vielä vaadittiin 7 kuukauden määrä; herttua sen johdosta oli\nStiernkorsille kirjoituttanut, että jos heidän kertomuksessaan oli\nperää, piti heidät vapauttaa enemmistä maksuista siltä vuodelta. Mutta\nPertteli Iivarinpoika siihen arveli: jos muutamat pitäjät vapautetaan,\npitääkö sitten muiden kuormaa vielä enemmän lisättämän? \"Taivaan jumala\nsen tietäköön\", hän kirjoitti, \"että semmoinen on laita yli koko\nSuomenmaan, ja he ovat enemmänkin suorittaneet, kuin mitä valitettu\nonkaan. Jumalan kaikkivaltiaan edessä tunnustan, että koko Suomenmaa\ntarvitsee lievitystä; mutta jos nämä pitäjät saavat helpotusta, en\nsuinkaan tiedä, mihin se väki on pantava.\" Herttuan kirjeistä hän sen\nvuoksi arveli olevan enemmän haittaa kuin hyötyä; sillä \"ne, jotka\nRuotsista palaavat valituskäynniltänsä, huutavat ja suuta pieksevät,\nniin että he tahtovat antaa H. K. M:nsa sotaväelle haavoja ruuan\nsijasta, ja vaikka he köyhiä ovatkin, on osa heistä ynseitäkin\".\nPitäisi siis muka Ruotsista varoittaa yhteistä kansaa, ettei se väärin\nkäytä herttuan kirjeitä.[198] Tämä katsantotapa epäilemättä oli varsin\noikea, jos ihan välttämätön tarve vaati tuon suuren sotavoiman\npysyttämistä Suomenmaassa. Mutta siinäpä se pääkohta olikin Kaarle\nherttuan ja Klaus herran välisessä kiistassa. Klaus herra oli\nuskovinansa, että rauha Venäjän puolelta ei vieläkään ollut\nluotettavalla kannalla, ja ajoittaisin näkyy itse herttuassakin pelkoa\nheränneen, että Suomessa ei olisi riittävää sotavoimaa, jos vihollinen\nmuka yrittäisi rajan puolta ahdistamaan.[199] Mutta enimmät ihmiset,\njotka asian laitaa läheltä arvostelivat, katsoivat varmaksi, ettei\nvihollisilta enää ollut mitään pelkäämistä, ja puolustivat siis\nherttuan tarkoitusta vähentää sitä sotaväen paljoutta, joka yhä vielä\noli nääntyneen kansamme elätettävänä.[200]\n\nVielä tärkeämpänä riidanaineena kuin sotaväen majoitus oli tällä\nhetkellä kysymys valtakunnan laivastosta, jonka Klaus herra piti\nSuomessa, varustaen sitä kuninkaan kotiin saattamista varten. Jo\nedellisessä kirjevaihdossa oli laivaston seikka tuon tuostakin tullut\nesille. Fleming, joka oli valta-amiraalina, ryhtyi jo aikaisin niihin\ntoimiin, joita laivojen kuntoonpaneminen näytti vaativan, otti\nparaimman osan noista Narvaan määrätyistä muonavaroista tähän\ntarpeeseen ja vaati Ruotsista yhtä ja toista tavaraa lisäksi, varsinkin\nhamppua, josta puutetta oli. Herttua taas häntä kovin kielsi ryhtymästä\nnarvalaisten muonaan ja käski lähettää laivat Tukholman saaristoon,\nmissä niitä mukavammin sopisi varustaa kuin Suomen puolella ja josta ne\nsitten yhdessä Ruotsin puolisten laivain kanssa pitäisi lähettää\nkuningasta vastaanottamaan.[201] Vaan näitä tämmöisiä kehoituksia ei\nKlaus herra ollut kuulevinansakaan, ja kahdenpuoliset syytökset tulivat\nsiis tässäkin kohden yhä katkerammiksi. Tunnustaa täytyy, että Fleming\ntällä välin ihmeteltävällä jäntevyydellä toimitti sen tehtävän, jonka\nherttua tahtoi häneltä estää. Oikeastaan valtakunnan laivasto oli\nJuhanan hallitessa saanut paljon rappeutua, koska varsinaista merisotaa\nei silloin enää ollut. Kovassa raha-ahdingossaan oli kuningasvainaja\nmyynyt useita laivoja sotaväen palkkaamiseksi; toisia oli annettu\nsuosionosoitteeksi milloin millekin henkilölle.[202] Kummassakin\ntapauksessa ne olivat kauppalaivoiksi muuttuneet; sillä valtakunnan\nylimyksetkin harjoittivat laveata kauppaliikettä ja itse Klaus\nherran laivain mainitaan käyneen Espanjassa asti. Kevään tullessa\nvalta-amiraalilla ei näy hallussansa olleen kuin 13 kruununlaivaa,\nisompia ja pienempiä, joita sopii käyttää Danzigin matkalle.[203] Mutta\nkun merikaupunkien porvaristo ja arvattavasti maan aatelisetkin, Klaus\nherra itse etupäässä, olivat lisiä antaneet, saatiin lukumäärä\nnousemaan 27:än. Maan yleisen varattomuuden tähden näiden alusten\nvarustaminen ei ollut helppo asia, ja Klaus herra olikin ollut\nahkerassa toimessa, kulkien ehtimiseen edestakaisin Turun ja Helsingin\nväliä. Meriväen lisäksi hän oli aikonut käyttää muutamia ruotsalaisia\njalkaväen lipullisia; mutta nämä olivat vastoin Flemingin tahtoa\nlähteneet tiehensä, ja herttua puolestansa arveli, että jos laivasto\nensin tuodaan Ruotsiin, ei tarvita tätä matkaa varten paljon väkeä eikä\nmuonaa, koska puuttuvat tarpeet sitten olisivat Söderköpingistä\nsaatavina. Vaan semmoinen ei ollut Klaus herran tarkoitus. Saadaksensa\nlaivat asianomaisella tavalla miehitetyiksi, niinkuin sotainen loisto\nja kuninkaan arvo näytti vaativan, hän puhutteli niitä Suomen\nknaappeja, jotka omalla kustannuksellaan ratsuväen lipullisissa\npalvelivat, ja sai heistä jonkun satamäärän miehiä palvelijoinensa\nretkelle seuraamaan.[204] Herttualle hän tosin kirjoitti aikovansa\nmatkalta poiketa Elfsnabbiin tai Kalmariin; mutta tämä lupaus\nepäilemättä ei muuta ollut kuin paljaita silmänlumeita, koska hän hyvin\narvasi herttuan silloin aikovan anastaa laivat omaan haltuunsa. Ja kun\nherttua yhä vaati häneltä kuuliaisuutta, käskien hänen itsensä heti\ntulla Ruotsiin ja uhaten muutoin ryhtyvänsä ankarampiin keinoihin,\nFleming taas esitti entiset esteensä ja lausui haikean valituksen, että\nhäntä muka vanhoilla päivillään näin rettelöittiin. \"Jos ei minulla\nmuuta hyvää ole odotettavana kuin uhkauksia\", hän lausui, \"tulen aina\nkylliksi aikaisin Teidän Ruht. Armonne luokse\". Hän vielä lisäsi: \"Olin\njo odottanut, että tulisi parempaa, vaan minusta näyttää yhä pahemmaksi\nkäyvän.\"[205]\n\nNäin oli heinäkuun keskipaikoilla laivasto saatu varustetuksi ja makasi\ntuulta odottamassa Korpoon virrassa, kun herttualta tuli uusi\nlähetyskunta vaatimaan, että Klaus herra vihdoinkin luopuisi kaikista\nitsepäisistä toimista. Lähettiläät, Knuutti Juhonpoika Kurki Laukon\nherra sekä herttuan palvelija Knuutti Kijl ja kuninkaallinen kirjuri\nHannu Kranck, olivat toimeksensa saaneet nostaa puhetta kaikista niistä\nriitaseikoista, joita kevään kuluessa oli karttunut. Laivastoasian\nsuhteen heidän piti Klaus herralle osoittaa, kuinka sopimatonta olisi,\njos kahdessa eri joukossa lähdettäisiin kuningasta noutamaan, nimittäin\nerinänsä Ruotsista ja erinään Suomesta, ikäänkuin eivät nämä maat\nkuuluisikaan samaan valtakuntaan. Jos nyt Klaus herralla todellakin\nolisi jokin erityinen käsky kuninkaalta siitä asiasta, niin\nlähettiläiden piti vaatia se nähdäksensä, ja herttua puolestaan\nsaattaisi sitten muka syytönnä olla varustusten vaillinaisuuden\nsuhteen. Mutta jos Flemingillä ei erityistä valtuutta ollut, oli hänen\nluovutettava meriväki ja laivasto heti tuotava Ruotsin puolelle.[206]\nKuten tiedämme, Klaus herralta ei suinkaan lujia valtuuksia puuttunut,\nja koko tämä herttuan yritys raukesi tyhjään niinkuin edellisetkin. Nuo\nlaivastossa olevat knaapit olivat kovin tyytymättömät herttuan uuteen\npalkkasääntöön eivätkä mitään katselmusta sallineet itsensä ja\npalvelijainsa suhteen, ennen kuin olivat kuninkaan puheilla käyneet.\nKaikki ne valtuudet ja kirjeet, mitkä lähettiläillä muutoin muassaan\noli, anasti Klaus herra omaan haltuunsa, niin että he Turkuun\ntullessaan eivät voineet ryhtyä minkäänlaisiin herttuan käskemiin\ntoimiin.[207] Vaan Klaus herra puolestaan oli jo kaikista asioista\ntäyttä huolta pitänyt. Herttualle hän kirjoitti Korpoon virralta\nheinäk. 16 p., ilmoittaen olevansa valmiina lähtöön ja sen vuoksi\nmyöskin järjestäneensä Suomenmaan hallinnon poissaolonsa ajaksi.\nPertteli Iivarinpoika, nuori Klaus Fleming, Hannu Eerikinpoika ja\nPentti Söyringinpoika Juusten olivat Turun linnaan päälliköiksi\nasetetut, jota varten olivat saaneet marskin omat valtuudet;\nratsumestareille taas oli annettu valtuus pitää sotaväki käskynsä alla.\nJa koska kruunun veroista ei mitään muka liiennyt sotaväen elatukseksi,\ntäytyisi talonpoikien sitä elättää kuninkaan kotiintuloon asti. Niitä\nmuonavaroja, joita herttua oli koonnut Söderköpingiin, Fleming ei\nsanonut voivansa tulla noutamaan, koska kulkuväylä sinne oli laivoille\nliian matala; mutta hän lupasi lähettää Kalmariin ottamaan vastaan mitä\nsieltä olisi saatavana.[208] Tätä Kaarle herttua oli odottanutkin; hän\ntoivoi silloin vielä saavansa laivaston valtoihinsa ja neuvotteli jo\nvaltaneuvosten kanssa tästä asiasta. Mutta pian saatiin havaita, ettei\nKlaus herraa ollut pauloihin pyytämistä. Heinäkuun 21 p. hän lähti\nseitsemälläkolmatta laivalla ja haahdella Suomen ulkosaarille ja siitä\nedemmäs Danzigiin, johon joutui viikkoa ennen, kuin kuningas sinne\nsaapui. Vasta jälkeenpäin tulivat sinne Ruotsista lähteneet\nvaltaneuvokset Eerik Sparre ja Klaus Bielke kolmellatoista laivalla.\nKuitenkin olivat sekä Ruotsista tulleet että Flemingin tuomat laivat\njotenkin huonosti sisustetut, niin että Sigismund päätti vuokrata\nmuutamia Hollannin kauppa-aluksia, joihin hän seuroinensa vihdoin astui\nsyyskuun 6 p.[209] Vaan jos Flemingin laivaston varustus ei ollut\nmukavuuden puolesta tarpeeksi komea, se tosiaan oli miesvoimassa\nmahtavampi, kuin mitä kuninkaan rauhallinen kotiintulo näytti\nvaativankaan. Niinkuin Klaus herra itse kertoo, hän oli mukaansa tuonut\nsaattojoukon, joka nousi 2,000 mieheen.[210] Se oli pieni kokonainen\narmeija, sovelias suojelemaan Sigismundin oikeuksia, jos niistä\ntaistelua sattuisi syntymään.\n\nOlemme jo nähneet, kuinka kuningasta otettiin vastaan Tukholmassa\nsyysk. 30 p. Tässä tilaisuudessa herttua vaati Flemingiä oikeuteen\nvastaamaan menettelystänsä Suomenmaassa. Marski veti suojaksensa\nkuninkaan antamat käskyt ja valtuuskirjat; mutta herttua vastasi hänen\nvalheilla vietelleen kuningasta. Samassa Kaarle häntä siitäkin soimasi,\nkun hän oli muka valtakuntaa häväissyt, vieden huonovaatteista väkeä ja\nkunnottomia laivoja kuningasta vastaanottamaan. Vielä muitakin\nsoimauksia herttua siihen lisäsi; mutta Flemingin mainitaan tällä\nkertaa olleen nöyrän ja hiljaisen. Vaan vähän aikaa jälkeenpäin, eli\nlokak. 12 p., hän kirjoitti herttualle kopean ja uhittelevaisen\nkirjeen, vastaten niihin soimasanoihin ja syytöksiin, mitkä herttua\nkuninkaan edessä oli tehnyt.[211] Tämä pitkä ja erinomaisen kiivas\nkirjoitus todistaa, mikä katkera viha näiden miesten välille jo oli\nsyttynyt. Klaus herra ei sano tahtoneensa kuninkaan läsnäollessa\nvastata herttuan syytöksiin, niinkuin olisi pitänyt; siitä olisi vain\nsyntynyt \"melua ja suunvaivaa\",[212] ja kuninkaan mieltä olisi\nrasitettu. Vaan nyt hän muka aikoo puhdistaa itseänsä kuninkaan,\nneuvoskunnan ja säätyjen edessä; sitä varten hänellä herttuan kaikki\nkirjeet on hyvässä tallessa. Hän virittää muistoon sekä vanhat että\nuudet häväistykset, mitkä herttua oli hänelle tehnyt, ja kieltämätöntä\non, että Kaarlen törkeä soimaustapa olisi saattanut tulistuttaa\nrauhallisempaakin miestä, kuin Klaus herra oli. Jo Juhanan aikuisista\nsotatoimista, jotka Flemingille tuottivat marskin arvon, oli herttua\npuhunut solvaavalla ylönkatseella: Klaus herra muka ei kelvannut\nsodanjohtajaksi paremmin kuin vanha akka eikä tiennyt enempää kuin\nvuohi. Fleming nyt siihen vastaa: \"Minä olen enemmän muassa ollut ja\nsemmoisia asioita kokenut kuin Teidän Ruht. Armonne, ettekä ole minun\nkuntoani milloinkaan koettaneet, koska ette ole sotavoimalla minua\nvastaan vielä taistelleet. Mutta sitten minä todellakin olisin akka\nollut, jos olisin suostunut asettumaan Kaarle Kustaanpojan (s.o.\nStenbockin) käskyn alle ja enemmän totellut Teidän Ruht. Armonne\nkirjeitä kuin H. K. M:nsa valtuuskirjoja ja käskyjä.\" Tämän ohessa\nKlaus herra ottaa puheeksi muutkin viimekeväiset riitaseikat, milloin\npuolustaen itseänsä, milloin herttuata ankarasti syytellen. Marskin\nkirje uplantilaisille ei muka mitään luvatonta ollut; hän siinä ei\nollut muuta tehnyt, kuin kehoittanut uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen;\nmutta herttua oli vain kehoittanut tottelemattomuuteen niissäkin\nasioissa, joita kuninkaan kotiintuloa varten Flemingin oli\ntoimittaminen. Ja jos laivaston varustus olikin vaillinainen ollut,\nniin että kuninkaan oli täytynyt vuokrata vieraita aluksia, joista oli\nollut kolmenvertainen kustannus, olihan syy muka herttuan, joka oli\nkieltänyt Klaus herraa mukaan ottamasta mitään kauppalaivoja.[213]\nSigismundin edessä oli herttua myöskin puhunut Flemingin liikanaisesta\nsianlihan syönnistä, tarkoittaen tuota Narvaan aiottua muonaa, joka oli\nSuomessa pidätetty. Sen johdosta Fleming sanoo: \"En tiedä saaneeni\nmitään sianlihaa, joka olisi Teidän Ruht. Armonne oma ollut ja josta\nminun kaalini olisi rasvaiseksi tullut.\" Erittäin kiivaasti Klaus herra\nsyyttää herttuata rahvaan kapinasta Suomenmaassa; hän kertoo\ntalonpoikien sanoneen, että he aikovat lähteä Tukholmaan ja tehdä\nKaarle herttuan kuninkaaksi; muutamat olivat tahtoneet heittää Puolan\nkuninkaan ja koko Puolan valtakunnan hitolle, arvellen: eipä herra\nKlaus Fleming vielä saanut valtikkaa Ruotsista, että hän sen veisi\nkuninkaalle Puolaan, vaan Kaarle herttualle sen pitää tulla. Vihdoin\nKlaus herra valittaa, kuinka herttua on pahoin pidellyt hänen\npalvelijoitansa, joita Ruotsiin on lähetetty muonaa noutamaan, ja\narvelee siitäkin syystä karttaneensa itse poiketa herttuan puheille,\nvaikka hänellä tosin oli sotavoima muassa, joka olisi häntä\npuolustanut. Mutta häväistysnimiä oli herttua kumminkin antanut hänelle\nsemmoisia, että \"jos joku minun vertaiseni\", Fleming lausuu, \"olisi\nminua niin haukkunut, olisin antanut vastauksen niinkuin sopii\". Nyt\nmuka täytyi kaikki asiat kuninkaalle ilmaista ja lailliseen tutkintoon\nvetää. -- Luultavaa on, että tämä kirje oli kirjoitettu Sigismundin\nsalaisella suostumuksella; niin kumminkin historioitsijat\nmeille vakuuttavat.[214] Näemme siis tästäkin, mitä kuningas\nsedästänsä ajatteli. Kaarle herttua taas, joka silloin oleskeli\nherttuakunnassansa, antoi uudestaan ilmoittaa kuninkaalle\nvaatimuksensa, ettei Klaus herraa olisi kuninkaan neuvoissa tai muissa\nviroissa käyttämistä, ennen kuin hänen asiansa olisi tutkittu ja\ntuomittu; muutoin täytyisi herttuan muka säätyjen edessä kanteensa\nnostaa. Mutta Sigismund nähtävästi vielä toivoi voivansa Flemingin\navulla vaikuttaa säätyjen päätökseen uskonnon asiassa eikä hän missään\ntapauksessa tahtonut luotansa luovuttaa tätä jäntevää ja altista\npalvelijaa, joka näytti olevan kuninkaallisen puolueen parhaana\nkannattajana.\n\nEnnen kuin edemmäksi lähdemme kertoilemaan Klaus Flemingin toimia\nRuotsinmaalla, on lukijalle kumminkin ilmoittaminen, että tietolähteet\ntältä ajalta eivät ole siinä kohden niin runsaita ja luotettavia, kuin\nedelliseltä ja seuraavalta ajanjaksolta. Syynä tietysti on Klaus herran\nerilainen asema, niin kauan kuin Sigismund oleskeli valtakunnassansa ja\nKlaus herra hänen läheisyydessään; sillä Flemingin oma kirjevaihto on\ntähän aikaan tauonnut, ja hänen toimensa joko Sigismundin neuvoista tai\nSigismundin käskyn mukaan ovat ainoastaan suullisia, joita emme siis\nvoi arvostella kuin muiden kertomuksista.[215] Mutta nämä kertomukset\novat silminnähtävästi vihamiehiltä lähteneet ja henkivät katkerinta\nvihaa ja ylenkatsetta. Koska siis nyt tapahtuu, että tuo jäykkä ja\ntaipumaton mies muuttuu edessämme liukkaaksi ja kavalaksi\nkoukuttelijaksi, ei meidän ole unhottamista, että syttyvä\npuoluetaistelu on voinut levittää väärää valoa hänen tekoihinsa. Harvaa\nmiestä onkaan niin eri tavalla arvosteltu kuin tätä mainiota\nsuomalaista. Ystäväinsä mielestä hän oli muka \"luonnoltaan karkea mies,\njolla ei mitään korkeata viisautta ollut, vaan ainoana silmämääränä\nyksinkertaisesti totella kuningastansa\".[216] Kaarle herttua taas häntä\nnimitti \"hulluksi ja mielettömäksi narriksi\",[217] ja useat muut\npitivät häntä kerrassaan itsepäisenä ja juonikkaana, mutta ei suinkaan\ntyhmänä. Vaan kaikki nämä arvostelut ovat epäilemättä puolueellisia,\nvaikka kaikissa kenties on jonkinlaista perää. Huomattava on, että\nepäluulo Kaarle herttuata vastaan näkyy tähän aikaan Klaus herran\nmielen kokonaan vallinneen, ja koska protestanttisuuden harrastus\nhäneltä itseltänsä tykkönään puuttui ja hänen valtiollinenkin\nkäsityksensä rajoittui siihen, mitä hän pitkänä ikäkautenaan oli omin\nsilmin nähnyt -- nimittäin veljesriidat Eerikin ja Juhanan välillä sekä\njälkimmäisen epäluulot Kaarlea vastaan -- hän nytkin kaikissa herttuan\ntoimissa Upsalan kokouksesta saakka luuli havaitsevansa paljaita\nvallanhimoisia hankkeita. Tämä omituinen mielentila luullakseni\nparaiten selittää niitäkin tapauksia, joita nyt lähden kertomaan.\n\nTärkein riidankappale kuninkaan ja kansan välillä oli tällä hetkellä\nUpsalan kokouksen päätös, jota ei Sigismund millään tahtonut vahvistaa.\nVaan tämä päätös oli jo ennättänyt saada kaikkien säätyjen\nallekirjoituksen sekä Ruotsissa että Suomenkin maassa, ja Suomen\netevimmistä miehistä oli Klaus herra ainoa, joka ei pannut nimeänsä sen\nalle. Nyt hän sen lisäksi koetti Sigismundille mieliksi saada koko\npäätöksen kumotuksi. Tammikuun lopulla 1594 hän tätä varten lähti\nUpsalan markkinoille miellyttämään rahvasta kuninkaan tuumiin.[218]\nFlemingin sanotaan rahoilla voittaneen muutamia nimismiehiä, että he\ntalonpoikien seassa huutaisivat suostumusta hänen puheellensa. Yritys\nkuitenkin näkyy olleen ihan turha; kun Fleming pilkaten kutsui Upsalan\npäätöstä \"mokomaksi vasikannahaksi\" ja ylistämällä kehui muutamia\npaavilaisuuden kirkonkäytöksiä, niin Uplannin talonpojat rupesivat\nhäntä itseänsä törkeästi herjaamaan, soimaten häntä likaisesta\nruokottomuudesta, joka usein muka hänen puolisoansakin oli inhoittanut.\nKohta tämän tapauksen jälkeen tulivat kruunausjuhla-toimet Upsalassa,\njolloin Klaus herran vehkeet näyttävät olleen vieläkin kiihkeämmät.\nKuningas luuli nytkin voivansa erottaa talonpoikaisen säädyn muiden\nliitosta ja käytti tässä askareessa marskia puhuttelijana. Asia oli\nsekä tärkeä että vaikea; sillä toiselta puolen Sigismund ei tahtonut\nomaa uskontoansa perintövaltakunnastaan karkoittaa; toiselta puolen\nsäädyt eivät tahtoneet sallia paavilaisille juonille mitään jalansijaa.\nVesteråsin ja Turun piispat ynnä niiden kanssa kaksi valtaneuvosta,\nkaksi aatelista, kaksi pormestaria, kaksi sotapäällikköä ja kaksi\ntalonpoikaa toivat kuninkaan eteen säätyjen vaatimukset. Vaan samalla\naikaa kaksi kuninkaan paavilaista kirjuria juoksi ympäri kaupunkia\nhoukuttelemassa talonpoikia linnaan, jossa Klaus Eerikinpoika Fleming\nkoetti heitä miellyttää. Muutamia hän myöskin ravintopaikoissa viinalla\njuovutti, jotta ne ynnä hänen omien talonpoikiensa kanssa tulivat ylös\nlinnaan kuninkaan luokse ja lykkäsivät koko syyn papiston päälle.\nSigismundilta kuitenkin puuttui rohkeutta käyttää tätä asiata\nhyväksensä, ja säädyt, niinkuin tiedämme, saivat viimeinkin voiton.\nMutta Fleming oli tällä tavoin lisännyt vihamiestensä ennestäänkin\nsuurta joukkoa. Talonpojat vihasivat häntä melkein yhtä paljon kuin\npaavin lähettilästä. Kerrankin (helmik. 9 p.), kun herttua ja\nneuvoskunta kuninkaan puheilla käydessään olivat lähettäneet Kaarle\nHornin ja erään toisen aatelismiehen alas hillitsemään napisevaa\nrahvasta, vastasivat talonpojat muun muassa: \"Hyvät herrat, sanokaatte\nkuninkaalle, että hän luotansa erottaa Klaus Fleming Eerikinpojan ja\npaavin lähettilään; sillä niin kauan kuin ne hänen neuvossaan ovat, ei\nsynny mitään hyvää.\" Samassa sotapäälliköt ja sotamiehet haukkuivat\nmarskia valtiokavaltajaksi eivätkä luvanneet häntä koskaan retkille\nseurata. Nämä sanomat Horn kertoi kuninkaalle herttuan ja neuvoskunnan\nkuullen. Mutta Klaus herra väitti, että nämä jutut olivat lähteneet\nhänen vihamiestensä yllytyksistä.[219]\n\nKaarle herttuan ja Flemingin väli oli heidän Upsalassa yhtyessään\nvielä entisellä riitaisella kannalla. Tästä syystä ei marski saanut\nJuhana-vainajan ruumissaatossa kantaa valtamiekkaa, kuten hänen\nvirkansa olisi vaatinut. Näinä päivinä myöskin tapahtui, että herttua\npuolisoinensa linnaan kävellessään kohtasi Flemingin, joka kulki reessä\nladattuja pyssyjä mukanaan, joukko ampumamiehiä ympärillänsä, jolloin\nKaarle kiivastuen uhkasi erottaa hänet sekä henkivartioistaan että\nhengestään. Mutta helmik. 7 p. osasi kuningas taivuttaa heitä\nsovintoon. Herttua silloin taas oli kertonut vaatimuksensa, että Klaus\nherra joutuisi kuninkaan suojeluksen alta säätyjen tuomittavaksi ja\nrangaistavaksi. Asia oli ahtailla, koska säädyt nyt olivat saapuvilla\nja todellakin oli varominen, että herttua, kuten oli uhannut, lykkäisi\ntämän asian muiden riidanaineiden lisäksi.[220] Silloin sanotaan\nFlemingin nöyristyneen, tunnustaen, että hän valheellisesti oli\npanetellut herttuata kuninkaan tykönä. Sovinto tehtiin sillä ehdolla,\nettä jos ei marski nytkään parantaisi käytöstänsä, asia olisi uudesta\nnostettava. Kruunauksessa (helmik. 19 p.) nyt tosin suotiin Flemingin\nkantaa valtamiekkaa. Mutta että Klaus herran sopu herttuan kanssa ei\ntulisi kestämään, oli helppo arvata sekä kummankin luonteesta että ajan\nyleisistäkin seikoista.\n\nValtaneuvosten joukossa oli marskilla melkein yhtä leppymättömiä\nvihamiehiä kuin Kaarle herttuakin. Koko siihen ajanmittaan, jona\nFleming Ruotsissa oleskeli, hän ei ollut neuvoskunnan kokouksissa\nsaapuvilla, vaikka hänen kuninkaan salaisissa neuvoissa mainitaan\nolleen etevimpiä. Tästäpä tietysti valtaneuvoston vanha mielikarvaus\nhäntä vastaan sai uutta sytykettä. Myöskin Ruotsin aatelisetkin\nvalittivat, että läänityksiä ja armonanteita suotiin ainoastaan niille,\njotka olivat Klaus Flemingin suosiossa taikka pistivät lahjoja\nkäsikirjuri Johan Bultille. Viimein neuvoskunta tahtoi Flemingin\nerotettavaksi sekä marskin- että amiraalinviroista taikka ainakin\njommastakummasta, kun ei muka sopinut valtakunnan hyödyn ja arvon\nkanssa yhteen, että yhdellä miehellä niin monta virkaa oli. Tästä ja\nmuista syistä oli Flemingin ja muiden neuvosten väli varsin katkera..\nKerrankin syntyi hänelle tuima tora Hogenskild ja Tuure Bielkein\nkanssa, jotka ratsumestarien ja useiden sotamiesten läsnäollessa\nsyyttelivät Klaus herraa ja Kaarle herttuata siitä huonosta rahasta,\njoka v. 1590 oli lyöty valtakunnan suureksi vahingoksi. Marski siinä\nasiassa puolusti sekä herttuata että itseänsä, vannoen valalla, että\nnämä sanat olivat saatettavat herttuan tiedoksi.\n\nKevään kuluessa nyt kestivät nuo ennen mainitut sovittelemiset\nvaltakunnan väliaikaisesta hallituksesta ja herttuan\nvaltionhoitajanvirasta, josta syystä neuvoskunnan ja Kaarlen väli ei\nollut varsin ystävällinen. Mutta kun valtaneuvokset vihdoin huomasivat,\nettä Klaus Flemingille aiottiin uudistaa sama erikoisvalta sekä\nSuomenmaan että armeijan ja laivaston suhteen, kuin hänellä edellisenä\nvuonna oli ollut, täytyipä heidän kumminkin turvautua herttuan apuun.\nLähimpänä syynä oli se seikka, että Klaus herra yksin, kenenkään neuvoa\nkysymättä, toimitti laivaston varustamisen kuninkaan lähtömatkaa\nvarten. Neuvoskunta sen vuoksi lähetti herttualle pyynnön, että hän\nvakavalla kirjeellä varoittaisi Flemingiä samanlaisesta itsepäisyydestä\nja omavaltaisuudesta, kuin mitä tämä oli viime vuonna osoittanut.\nKaarle kirjoittikin ja lähetti sanansaattajaksi Tukholmaan erään\nsaksalaisen junkkarinsa, Hieronymus Birkholtzin, joka kauan aikaa\nturhaan oli kosinut Klaus herran veljentytärtä.[221] Flemingin\nmainitaan heti kiivastuneen Birkholtzia vastaan, ja viikkoa myöhemmin,\nkesäk. 24 p., hän erityisessä kirjeessä herttualle selitti syyt\nvastahakoisuuteensa kosimisasiassa.[222] Mutta valtiollisen kysymyksen\nsuhteen hän koetti herttuan epäluuloa viihdyttää, kirjoittaen sitä\nvarten kaksi kirjettä kesäk. 28 ja 29 pp.[223] \"En voi muuta uskoa\",\nhän sanoo, \"kuin että muutamat valtaneuvoksista ovat Teidän Ruht.\nArmollenne ilmi antaneet, että minulla muka olisi jotain yksityisestä\nneuvostani tekeillä\". Hän sen johdosta nöyrästi ja kohteliaasti pyytää,\nettei herttua ottaisi uskoaksensa näitä kielenkantajia, jotka muka\nmielellään näkisivät Flemingin perikadon, ja lupaa täydellisesti\npuhdistaa itsensä, jahka herttua tulee Tukholmaan kuninkaan luokse.\nMolemmat kirjeet henkivät altista luottamusta, ja niiden silminnähtävä\ntarkoitus oli haihduttaa Kaarlen kaikki epäluulot. \"Että täällä olisi\nmitään tekeillä, joka olisi aiottu Teidän Ruht. Armollenne\nepäkunnioitukseksi ja haitaksi, se ei ole minun tiedossani\", kuului\nmuun muassa Klaus herran vakuutus. Mutta tietty on, että tämä ei muuta\nollut kuin sulaa viekastelemista. Kuninkaan neuvoissa, joissa Flemingin\nsana oli kyllä mahtava, yhä keskusteltiin, millä keinoin väliaikainen\nhallitus saataisiin niin voimattomaksi, että herttualle ei jäisi mitään\ntilaisuutta asiain johtoa anastamaan. Muun muassa etsittiin tekosyitä,\njoiden nojassa sopisi yhä pitää armeija koossa Suomen puolella, ja\nolisi tahdottu tätä varten vaikkapa viivyttää lopullista rauhantekoa\nVenäjän kanssa. Suomeen oli laivastokin vietävä, ja tämä maa päätettiin\njälleen antaa Klaus Flemingin hallittavaksi. Sen ohessa Klaus herran\nlangot, Stenbock-veljekset, pantiin koko eteläisen Ruotsin haltijoiksi;\nnäiden sisarenpoika, Eerik Brahe, sai Tukholman sekä Uplannin ja\nLänsipohjan hallittavaksensa, ja Brahen langolle, Eerik Sparrelle,\nsuotiin sama valta Vestmanlannissa. Näin oli, herttuan ja neuvoskunnan\ntietämättä, melkein koko sotavoima ja Ruotsinvallan enimmät maakunnat\njoutuneet Klaus Flemingin taikka hänen likeisimpien sukulaistensa\nkäsiin. Herttua ei enää tullutkaan Sigismundin puheille, mutta Fleming\nlähti laivastolla saattamaan kuningasta Danzigiin. Kerrotaan, että\nsilloin saariston lävitse seurasivat kaikki Ruotsissa olleet\nsuomalaiset ja että he saivat melkein jok'ainoa, mitä pyysivät. Tämä\nkuitenkin on ymmärrettävä ainoastaan Suomen ylimyksistä ja aatelisista.\nSuomen talonpoikien pyynnöistä ja tarpeista ei näy niin suurta väliä\npidetyn.\n\nTässäpä tulee eteemme kysymys: mihin suhteeseen Sigismund kuningas\nRuotsissa käydessään oli joutunut Suomen miesten kanssa, joita\nepäilemättä useitakin tähän aikaan oli sinne saapunut sekä\nkruunausjuhlan vuoksi että yksityisiäkin asioita varten. Jo aikaisin\nkeväällä v. 1593 oli Suomen aatelistolle lähetetty muistutus, että sen\npiti \"varustaa itseänsä vaatteilla ja muutoin\" -- ollaksensa valmiina\nsekä kuningasvainajan hautajaisia että uuden kuninkaan kruunausta\nvarten, ja kesällä, kun Sigismundin tulo jo oli varma asia, Kaarle\nherttua käski etevimmät Liivissä ja Suomessa olevasta aatelistosta\nsaapumaan Tukholmaan elok. 6 päiväksi, niin vaatetettuina, kuin Hänen\nKunink. Majesteetillensa ja herttualle muka mieluista olisi.[224] Että\nmuidenkin säätyjen jäseniä Suomesta oli tullut, etenkin\nkruunausjuhlaan, on luonnollista; onpa vielä tallella se suomenkielinen\nvalankaava, jonka mukaan Suomen talonpoikaissäädyn edusmiehet vannoivat\nSigismundille uskollisuutta Upsalan linnanpihassa, \"kussa kuningas\nseisoi sen herrauden astinlaudan päällä, kuin rakettu oli\".[225] Eikä\nmeidän myöskään tarvitse epäillä, mitä puolta suomalaiset ylipäänsä\npitivät taistelussa paavilaisuutta vastaan; Suomen aatelisetkin, vaikka\nolivat Suomessa Klaus herran valtiollista johdatusta noudattaneet,\nkannattivat kuitenkin Upsalan kokouksen päätöstä yhtä hartaasti kuin\nheidän ruotsalaiset veljensä, ja selvästi näkyy, etteivät he ensinkään\nhyväksyneet Flemingin kummallista käytöstä uskonnonkiistassa. Niinpä\nesim. mainitaan, että samaan aikaan, jolloin Fleming kävi Upsalan\nmarkkinoilla rahvasta puhuttelemassa kuninkaan puolesta, Aksel Kurki\nlähti neuvoskunnan lähettiläänä Gripsholmaan pyytämään herttuan\napua.[226] Samoin myöskin se kiivaus, jolla sotapäälliköt Upsalassa\nlausuivat mielipahansa marskin käytöksestä, osoittaa etteivät tämän\nsuomalaisetkaan sotatoverit olleet hyvillä mielin. Vielä vähemmän\ntietysti Suomen muut säädyt Klaus herraa rakastivat, ja kun mainitaan\n\"Flemingin omia talonpoikia\", jotka hänen asioitansa kävivät, on\nmuistaminen, että Klaus herralla oli kartanoita ja alustalaisia\nUplannissakin. Vaan Suomen talonpojilta ei ollut tähän aikaan muuta\nodottamista kuin kanteita ja valituksia sodan ja sotaväen rasituksista;\nsenpä tähden Fleming näkyy voimiensa takaa estäneen heitä pääsemästä\nSigismundin puheille. Niinpä joulukuussa v. 1593 Kaarle herttua\nkirjoittaa neuvoskunnalle, että eräät kruunun alamaiset Saaristen ja\nKalvolan pitäjistä ovat hänelle ilmoittaneet, kuinka herra Klaus\nFleming on muutamia heidän seurastansa vanginnut eikä ole antanut\nheidän tuoda asiaansa kuninkaan eteen. Heidän valituksensa koskee\nlinnaleiriä, ja herttua pyytää valtaneuvosten ilmoittamaan asian\nkuninkaalle.[227] Kun talonpoikien pääsy Sigismundin pakinoille oli\nnäin hankala, ei olekaan ihmettä, että Sigismundin registratuuroissa\neli kirjekirjoissa tältä ajalta ei mainita paljon mitään Suomen rahvaan\nasioista. Sekin vähä, mitä mainitaan, ei osoita mitään suosiota.\nKesäkuun 20 p. 1594: \"Perttu Simonpojalle, että hän vaatii Rautalammin\npitäjän talonpoikia antamaan takaisin Uplannin ratsumiehille, mitä ovat\nniiltä rosvonneet.\" -- Samana päivänä: \"Tuomas Yrjönpojalle, että hän\nvakavasti varoittaa Itäpohjan (Suomen Pohjanmaan) talonpoikia\nvastustamasta linnaleirin pitämistä.\" -- \"Samaa mieltä Mikko\nHenrikinpojalle Närpiön talonpojista.\"[228] Toiselta puolen tosin\nvakuutetaan, että Sigismund Ruotsissa ollessaan vahvisti Pohjanmaalle\nvapauden ratsuväen linnaleiristä, vaikk'emme tarkemmin tiedä, mihin\naikaan tämä tapahtui.[229] Mutta tässä asiassa lienee -- kuten vasta\nsaamme nähdä -- kuninkaalta lähtenyt ihan ristiriitaisia käskyjä, sitä\nmyöden kuin eri puhuttelijat häneen kulloinkin vaikuttivat. Kaikesta\nkumminkin havaitaan, että Sigismund aivan vähän käsitti Ruotsin\nkuninkuuden vanhaa virkaa olla talonpoikaisen kansan turvana ja\nsuojana. Sitä paremmin Kaarle herttua siinä kohden ymmärsi\nhallitusmiehen velvollisuudet. Jo kesäkuun 14 p. 1594, kuukautta ennen,\nkuin Sigismund lähti Tukholmasta Puolaan päin, antoi herttua muutamille\nhauholaisille suojeluskirjan \"kuninkaallisen Majesteetin puolesta ja\narmollisesta suosiosta\", \"koska heillä ei ole ollut tilaisuutta päästä\nHänen kuninkaallisen majesteettinsa eteen vaivaansa ja valitustansa\nilmoittamaan\". Heinäkuun 25 p., jolloin Sigismund vielä viipyi\nsaaristossa, antoi herttua verohelpotuksen muutamille Kangasalustan\nmiehille.[230] Nämä itsessään pienet esimerkit antavat mielestäni kyllä\ntäydellisen käsityksen Suomen rahvaan asemasta siihen aikaan, jolloin\nkuningas jälleen lähti tiehensä Puolanmaalle.\n\nSitä vastoin Suomen aatelisto näkyy tulleen hyvälle kannalle kuninkaan\nsuhteen, niin pian kuin uskonnonkiista näytti olevan jotenkin\nsovitettuna. Luonnollista on, että Sigismund, joka tahtoi Suomenmaasta\ntehdä vahvan varustuksen herttuan anastuksia vastaan, koetti runsailla\nsuosionosoituksilla vetää Suomen herrat puolellensa.[231] Näistä oli\nnyt ennen kuninkaan lähtöä Tukholmaan kutsuttu semmoisetkin, jotka\nlinnojen valvonnan tähden tähän asti olivat olleet estettyinä tulemasta\nSigismundin puheille,[232] ja epäilemätöntä on, että heidän kaikkien\nuskollisuutta koetettiin jos jollakin lujittaa. Mutta tästä ei sovi\npäättää, että Suomen aatelisto nyt olisi tullut voitetuksi kuninkaan\nvaltiollisia tuumia kannattamaan. Luultavasti enimmät heistä eivät\naavistaneet mitään uusia selkkauksia tulossa olevan, kun he elokuun\nalussa Ruotsin saaristossa saivat kuninkaalta jäähyväiset ja itse\nlähtivät kotimaallensa. He kenties eivät aavistaneet, että sitä\nvaltiollista kiistaa, joka puolentoista vuotta takaperin aloitettiin,\nnyt oli aiottu jatkettavaksi veriseen taisteluun asti. Sanalla sanoen,\nSuomen aateliston valtiollinen kanta näkyy tähän aikaan vielä olleen\naivan epämääräinen.\n\nKuitenkin koko taisteluasema juuri tällä hetkellä järjestyi. Kaarle\nherttua oli jäänyt Ruotsin väliaikaisen hallituksen esimieheksi ja otti\nnyt valtaneuvosten suostumuksella valtionhoitajan viran. Mutta\nerinäisten maakuntain käskynhaltijoille oli kuningas suonut omituisia\nvaltuuksia, joiden nojassa he saivat melkein itsenäistä hallitusta\npitää niiden käskyjen mukaan, joita kuningas Puolanmaalta heille\nlähettäisi. Näitä erikoisvaltuuksia ei voinut Kaarle herttua sallia,\nellei hän tahtonut nähdä Ruotsin valtakunnan hajoavan kappaleiksi\nniinkuin unionin aikana; hänen täytyi siis jos milläkin neuvoin\npalauttaa kaikki hallitusohjat lailliseen ja kotimaiseen keskukseen.\nEikä ollutkaan tämä tehtävä aivan vaikea muualla kuin Suomenmaassa,\njoka jo maantieteellisen asemansa puolesta oli Ruotsista erinänsä ja\nKlaus Flemingistä oli saanut käskynhaltijan, joka oli sekä tottunut\nettä halukas tätä erikoisvaltaa pitämään yllä. Tämä mies ei ollut\nmyöntyväinen milloinkaan, saati nyt, kun kuninkaan ja herttuan väli\nalkoi muuttua yhä tylymmäksi. Kuinka Klaus herran ja Kaarle herttuan\nentinen riita tästä syystä uudestaan yltyy ja kuinka sillä tavoin\nSuomenmaa on melkein irtaantumaisillaan Ruotsinvallan alta, on minun\nseuraavissa luvuissa kertominen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKlaus Fleming Suomessa vv. 1594-1595\n\n\nSaatettuansa kuninkaan Danzigiin Klaus Fleming syyskuun alulla purjehti\nSuomeen ja kirjoitti sinne tultuansa Korpoon virralta syysk. 12 p.\nKaarle herttualle ystävällisen kirjeen, jossa ilmoitti kaikenlaiset\nkuulumiset sekä ulkomailta että Suomesta, mainiten ikäänkuin sivumennen\nsyyt, miksi ei voinut tällä kertaa Ruotsiin tulla. Kuningas on käskenyt\nhänen lähteä Suomenmaahan muutamia tarpeellisia asioita toimittamaan;\nmuutoin hän muka olisi tahtonut ensin tulla Ruotsiin herttuata\npuhuttelemaan ajan seikoista. Vaan nyt, kun talvi on tulossa eikä\ntietoa ole, kuinka rauhansovittelemiset venäläisten kanssa päättynevät,\non hänen täytynyt rientää Suomeen ollaksensa lähellä rajaa ja\nvoidaksensa linnoja varustella. Suomenmaassa on tänä vuonna tullut kova\nkato, niin että suuri nälänhätä on tulossa; senpä tähden Klaus herra\npyytää Ruotsista sekä elatusvaroja sotatarpeisiin että rahoja laivaston\nvarustukseen. Myöskin lisää sotaväkeä pitäisi muka Ruotsista lähettää.\nLaivaston suhteen muutamat arkaluontoiset seikat tulevat kirjeessä\npuheeksi. Niinpä oli Sigismundin käskyn mukaan jätetty 6 tykkiä\nDanzigiin, vaikka kruunausvalassa oli vakuutettu, ettei mitään laivoja\neikä tykkejä vietäisi pois valtakunnasta. Klaus herra arvaa, että\nasiata pahimmalle puolelle selitellään, ja pyytää herttuata nurjia\npuheita häätämään. Yhtä arka kohta oli Sigismundin käsky, että eräs\nuusi Elfsborgin laiva oli Suomesta takaisin lähetettävä Danzigiin,\njotta se varalla olisi, milloin tarvitsisi lähettää jokin pikainen sana\nPuolasta Ruotsiin. Fleming koettaa osoittaa, että tämä laiva on varsin\nvähäarvoinen, muka huonoin purjealus koko laivastossa, ja vakuuttaa,\nettä sen tykistö on talteen pantu Turun linnaan. Koko kirjeen tarkoitus\non viihdyttää herttuan epäluuloja Flemingin erikoisvallan suhteen, ja\nvielä lopuksi marski vakuuttelee, että hän varsin mielellään olisi\nRuotsiin tullut, ellei kuninkaan nimenomainen käsky olisi pakottanut\nhäntä Suomeen lähtemään. \"Tarvitsenhan minäkin jotakin lepoa kotosalla,\nniinkuin muut tilalliset miehet\", hän lopettaa, \"voidakseni etuani\nkatsoa ja jotenkin hyötyä, kosk'en ole nyt pitkään aikaan saanut paljon\nrauhassa olla ja myöskin olen jo Ruotsissa kuluttanut, mitä varoja\nminulla siellä oli, niin että minun nyt täytyy elatuksekseni käyttää,\nmitä minulla täällä saattaa olla, niin pitkälle kuin se riittänee\". Hän\nkuitenkin lupaa sopivassa tilassa vasta tulla Ruotsiin.[233]\n\nVaan tämmöiset korupuheet eivät voineet lumota Kaarle herttuan silmiä.\nTämä näet oli jo elokuun keskipaikoilla, niin pian kuin Sigismundin\nlähtö Ruotsin saaristosta tiedoksi tuli, saapunut herttuakunnastansa\nTukholmaan, missä pitkän sovittelemisen perästä valtaneuvoskunta\nhänelle myönsi valtionhoitajanarvon syysk. 2 p.[234] Tämän perästä\nherttua heti jäntevällä kädellä ryhtyi hallitustoimiin, ja etupäässä\ntietysti rajanpuoliset seikat, nimittäin aselevon muuttaminen\nvakinaiseksi rauhaksi taikka rajamaakuntain puolustus, jos sota jälleen\nsyttyisi, vaativat tarkkaa ja pikaista huolenpitoa. Se valtiollinen\nkanta, jolle Kaarle asettui, ilmaantui jo selvästi rauhantekotoimien\nsuhteen. Sigismundin asettamat rauhansovittajat, valtaneuvos Sten\nBanér, vapaaherra Krister Klaunpoika Horn Joensuun herra sekä Yrjö\nBoije ja Arvid Eerikinpoika Stålarm, olivat vast'ikään lähteneet tai\npar'aikaa lähdössä Narvaan, missä heidän oli yhtyminen Venäjän\nasiamiesten kanssa. Mutta herttua, joka tahtoi, että venäläisetkin\nhuomaisivat valtakunnan hallituksen olevan jotakin muuta kuin\npaljaastansa Sigismundin persoonaa, katsoi tarpeelliseksi antaa\nasiamiehille omasta puolestaan erityisen valtuuskirjan, lisäten heidän\njoukkoonsa Gerdt Denhofin, erään virolaisen aatelismiehen, joka oli\nkäskynhaltijana Haapsalossa ja Liholassa.[235] Sen ohessa herttua piti\nhuolta Suomen sotavoiman vahvistamisesta. Tuomas Tepponen, jo ennestään\nkuuluisa talonpoikaisen ratsuväen päällikkönä Äyräpäässä, sai valtuuden\nnostaa vielä lisäksi muutamia satoja knaappeja, joille luvattiin täysi\nverovapaus, niin kauan kuin he palvelusta tekisivät; samoin nekin\nknaapit, joita ratsumestari Hannu Hannunpoika Monikkalan herra oli\nkomentanut, olivat uudestaan kutsuttavat lippujen alle.[236] Lisäksi\nuseat jalkaväen ja ratsuväen lipulliset komennettiin Ruotsista Suomen\npuolelle, eikä mitään lyöty laimin, joka saattaisi pontevasti kannattaa\nvaltakunnan arvoa itäistä naapuria vastaan. Vaan sitä melkoista\nsotavoimaa, joka tällä tavoin uudestaan koottiin Suomenmaahan, ei\nkumminkaan ollut aiottu jätettäväksi Klaus herran haltuun. Jo heinäk.\n30 p. oli herttua Nyköpingistä kirjoittanut neuvoskunnalle tästä\nasiasta, ehdotellen, että ratsumestari Martti Boije tulisi Suomen\nsotaväen väliaikaiseksi päälliköksi, kunnes neuvoa olisi pidetty, kuka\nmarskiksi pannaan.[237] Flemingin erottaminen marskinvirasta oli\nniinmuodoin jo päätetty asia, ja kun tieto tuli, että Klaus herra\nkuitenkin oli Suomeen tullut, lähetettiin hänelle käsky saapua\nTukholmaan, jotta herttua ja neuvoskunta saisivat nähdä kuninkaan\nhänelle antamat valtuudet. Väliaikaisiksi sotapäälliköiksi Suomenmaahan\nmäärättiin Kaarle Henrikinpoika Horn ja Martti Boije, ja sotaväen piti\nTuomaan päivän ajaksi kokoontuman Viipurin tienoille, ellei rauhanteko\nsitä ennen tulisi suoritetuksi.[238] Laivaston suhteen herttua\nkirjoitti Flemingille käskyn heti lähettää sotalaivat Ruotsiin, koska\nitäisillä vesillä ei tarvittaisi kuin kuorma-aluksia muonankuljetusta\nvarten ja herttuan muka oli aikomus lähettää nuo suuremmat laivat\nkauppamatkalle Espanjaan ja Ranskaan, jotta valtakunnan velka\nsaataisiin maksetuksi.[239] Eri kirjeellä Klaus herraa varoitettiin\nkaikista omavaltaisista toimista ja kiellettiin koskemasta Suomen\nvoiveroon tai muihin kruunun saataviin siinä maassa.[240]\n\nNämä herttuan tuumat ja toimet olivat jyrkimmässä vastariidassa niiden\ntarkoitusten kanssa, joita Klaus Fleming noudatti, eikä ollut siis\nmuuta odottamista, kuin että entinen riita jälleen viristyisi. Tällä\nkannalla olivat asiat, kun Flemingin äskenmainittu kirje Tukholmaan\nsaapui. Herttua siihen vastasi terävästi, vaikka jollakin ylevällä\nmaltilla. \"Sen valtuuskirjan, jonka olette saaneet\", kuuluvat muun\nmuassa sanat, \"ja josta olette meille kopion lähettäneet, annamme olla\narvossaan; vaan se ei kumminkaan sisällä, että teillä pitäisi olla\nvalta jotain tehdä ja toimittaa oman neuvonne ja mielenne mukaan meidän\nja valtaneuvoskunnan tietämättä, emmekä ymmärrä, kuinka viisaasti\nlienette siinä tehneet, että olette semmoisia valtuuksia ottaneet\nvastaan, tai kuinka hyvin osannette niin monta virkaa toimittaa,\nolletikin sota-asiain suhteen; sillä emme voi ajatella teidän\nunohtaneenne sitä puhetta, joka sotaväeltä, sekä ylhäisiltä että\nalhaisilta, kuului Upsalassa, jossa he nimenomaan lausuivat ja ehdoksi\npanivat, etteivät ikinä tahtoisi teitä seurata siinä komennossa, joka\nteillä ennen on ollut; kuinka hyvin nyt saattanette sota-asiat johtaa\nnurjan ja vastahakoisen väen kanssa, annamme jokaisen järkevän arvata.\"\nHerttua sen vuoksi neuvoi ja varoitti Klaus herraa tulemaan nyt\nvihdoinkin ja estelemättä Ruotsiin siellä neuvojansa antamaan\nvaltakunnan asioista, ellei tahtoisi olla pidettynä muista\nvaltaneuvoksista luopuneena jäsenenä. Sotakomennon suhteen oli herttuan\nja neuvoskunnan päätös nyt muodostunut siksi, ettei Kaarle Horn, vaan\nAksel Kurki tulisi Martti Boijen ohessa väliaikaiseksi päälliköksi, ja\ntämä päätös annettiin Flemingille tiedoksi. Ja koska oli kuulunut, että\nKlaus herra oli Suomessa pannut jonkin apuveron, josta eivät herttua\neikä neuvoskunta mitään tienneet, käskettiin hänen siitä luopua.\nErittäin lausui herttua kummastuksensa siitä, että Fleming oli jättänyt\nmuutamia tykkejä Danzigiin ja sinne lähettänyt takaisin yhden laivan,\nhuolimatta siitä, mitä kuningas kruunauksessaan oli luvannut. Jos\npuheenaoleva laiva, arvelee herttua, on niin huono purjehtija, kuin\nFleming väittää, kuinka se sitten kelpaa pikaisia sanoja kuljettamaan!\n\"Vaan meillä on siitä se epäluulo\", hän jatkaa, \"että olette sen vuoksi\nsen lähettäneet matkaansa, koska tahdotte saattaa sen omiinne tai\njonkun muun käsiin, kuten olette useiden muiden kruunun laivain ennen\ntehneet; sen tähden on manauksemme, että toimitatte sekä laivan että\ntykit tänne jälleen, ellette tahdo siitä edesvastaukseen joutua\".[241]\n\nTämä Kaarlen kirjoitus tietysti ei vaikuttanut mitään; kuitenkin\nFlemingin vastaus vielä oli nöyrä ja maltillinen. Hän tunnusti herttuan\nesimiehyyden hallituksessa kuninkaan poissaollessa ja vakuutti ei\nmilloinkaan tahtoneensa erottaa itseänsä muista valtaneuvoksista,\nvaikka muutamia muka niiden joukossa oli, joiden kanssa hän ei voinut\nsopia; mutta ennen rauhan päättymistä hän ei luvannut Ruotsiin tulla.\nJos hänen poissaolonsa kautta jotakin vauriota tapahtuisi, hän olisi\nsiitä edesvastauksessa, eikä herttuakaan silloin unohtaisi häntä\nsyyttää ja soimata.[242] Silminnähtävää on, että Sigismundin antama\nohjesääntö käski hänen niin kauan kuin mahdollista karttaa ilmeistä\nriitaa ja viihdyttää herttuan epäluuloja. Mutta Kaarlen ei milloinkaan\nollut tapana jättää seikkoja epäselvälle kannalle, eikä Klaus herra\nmyöskään kauan osannut mielensä kuohuja hillitä. Lokakuun\nkeskipaikoilla herttua kirjoitti rajanpuoliselle sotaväelle,\nmuistuttaen siitä nurjasta mielestä, minkä Upsalassa olijat lausuivat\nKlaus herraa vastaan; jos he eivät nytkään saattaisi häneen tyytyä tai\njos hän jo olisi, kutsun mukaan, matkalla Ruotsiin, pitäisi heidän\nväliaikaisesti noudattaa Martti Boijen ja Aksel Kurjen käskyjä.[243]\nSamaan aikaan neuvoskuntakin näkyy herttuan kehoituksesta lähettäneen\nFlemingille nuhdekirjeen.[244] Tämä oli enemmän, kuin mitä marski\njaksoi tyvenellä mielellä sulattaa, ja eräässä valtaneuvoskunnalle\nlähetetyssä kirjeessä, joka tuli Tukholmaan marrask. 5 p., hän\nkatkerilla sanoilla purki solvatun itsetuntonsa mielipahat.[245] \"Olen\nsaanut\", hän lausuu, \"teidän kirjoituksenne, jossa pyydätte minun\ntulemaan Ruotsiin pitämään neuvoa teidän kanssanne; niin en tiedä muuta\nteille vastaukseksi kirjoittaa kuin sen, että tahdon kyllä muutoin olla\nneuvoissanne, mutta ei siinä neuvossa, että Hänen Kuninkaallisen M:nsa\nkuninkaallinen valta ei olisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, vaan\nteidän käskynne enemmän kuin K. M:n. Ajatelkaatte, kuinka voisin\nkäytöstäni puolustaa, jos teidän kirjoituksenne mukaan lähtisin täältä\nH. K. M:nsa tietämättä, eikä ole enempää kuin kahdeksan viikkoa siihen,\njolloin vihollisia vastaan pitää lähtemäni, ellei rauhaa tule. Jos ei\nminulla olisikaan sitä K. M:n käskyä, joka minulla on, ei minun\nsittenkään sopisi täältä pois lähteä; minulla on talot ja kartanot\ntäällä, ja täällä olen elinaikani ollut sotaväen parissa. Kääntyä selin\nviholliseen, se on paha tapa, josta Jumala minua varjelkoon. -- Mutta\nte minua olette ylönkatsoneet nyt enemmän kuin ennen, niinkuin Hänen\nRuht. Armonsa kirjeestä havaitsen teidän hyväksi nähneenne, että muka\nAksel Kurjen pitää oleman sotaväen käskijänä ja päällysmiehenä.\nSemmoinen sotaeversti löytyy kyllä kuin Kurki; enkä ole minä toisin\nkäyttäinnyt valtakunnan vihollisia vastaan, kuin mitä taidan kunnialla\npuolustaa, ja paremmin kuin yksi osa teistä. Saamme tästä asiasta vielä\njoskus haastella; ja jos minulle jotakin estettä teette ja jotakin\nnurjuutta sotaväen puolelta vaikutatte, ja jokin onnettomuus sattuu,\njosta valtakunnalle tulee vahinkoa, niin tahdon minä olla syytön. En\nole mitään virkaa pyytänyt, vaan se on minulle käsketty ja päälle\npantu. Siis en ole velvollinen teitä tottelemaan, enemmän kuin te\nminua; en ole teidän kyytimiehenne, että minun tarvitsisi kulkea teidän\njäljissänne, enemmän kuin te minun. En pidä mitään lukua kaikista, mitä\nte minulle kirjoitatte vastoin K. M:n käskyä. Te olette minun\nvertaisiani; Hän on kuningas ja pysyy kuninkaana.\"\n\nTämä kirje tietysti herttuallekin näytettiin, ja Kaarle puolestaan ei\nlyönyt laimin vastata sekä tähän että muihin marskin kirjoituksiin.\nNäin kirjeenvaihtoa jatkettiin entisellä äreällä tavalla ja aivan\nsamoilla syytöksillä ja puolustuksilla, kuin edellisestä olemme\nnähneet.[246] Vaan pääkysymys, eli Klaus herran erottaminen\nsotakomennosta, täytyi herttuan kuitenkin jättää sillensä, koska\nuhkaava sotavaara ei sallinut nostaa ilmeistä eripuraisuutta\nvaltakunnan puolustustoimissa. Flemingin syytös, että herttua ja\nneuvoskunta tahtoivat yllyttää sotaväkeä kinastukseen, olikin varsin\narka kohta, jonka tähden Kaarle puolestansa päätti osoittaa\njonkinlaista jalomielisyyttä. Hän siis kirjoitti sotapäälliköille\nSuomeen ja Viroon, kehoittaen heitä isänmaan tähden tottelemaan Klaus\nherran käskyjä, huolimatta siitä, mitä eripuraisuutta heidän ja hänen\nvälillänsä saattoi olla, ja antoi muutoin kirjeissänsä kuulua, että\n\"koska Klaus herra itse tunkeuupi komentoon\", täytyy hänet siihen täksi\nkertaa jättää.[247] Seuraus oli, että keskinäinen väli tällä hetkellä\nei kumminkaan kiivaammaksi käynyt, jos kohta ei myöskään eheämmäksi\ntullut. Herttuan ei ollutkaan mitään syytä valittaa, ettei hänen\narvoansa olisi ulkonaisesti tunnustettu. Itse Sigismund kuningas, joka\nhuomasi herttuan jo pontevasti tarttuneen hallitusohjiin, koetti tähän\naikaan kaikin mokomin viihdyttää setänsä epäluuloja. Eräässä Krakovasta\nmarrask. 20/30 p. annetussa avoimessa kirjeessä Suomenmaan asukkaille\nkuningas ilmoitti uskoneensa sekä Suomenmaan että muutkin Ruotsin\nkruunun maakunnat hoidettaviksi sedällensä, Kaarle herttualle, jonka\npitäisi joka miehelle oikeutta toimittaa ja kohtaavissa tarpeissa\nyhteistä parasta edistää; sen vuoksi Suomen asukkaita, hengellisiä ja\nmaallisia, aatelisia ja aatelittomia, kehoitettiin kuuliaisuuteen\nherttuata ja neuvoskuntaa kohtaan kaikissa asioissa, joita kuninkaan ja\nvaltakunnan hyödyksi heille käsketään, kuitenkin niin, ettei sitä\nkorkeutta, joka kuninkaan oma on, kukaan hänen poissa ollessaan\nvähentäisi tai unohtaisi.[248] Vaan kaiken tämän ohessa keskinäinen\nluottamus oli aivan huonolla kannalla. Klaus Fleming oli kumminkin\nvarustettu erityisellä valtuuskirjallansa ja kuulusteli kaikissa\nasioissa ensin kuninkaan tahtoa Puolasta, ennen kuin noudatti Ruotsin\nhallituksen käskyjä. Herttua tästä lausui mielipahansa[249] ja koetti\nsen ohessa estää, ettei Klaus herra voisi suurta komentoansa käyttää\nvaltakunnan vahingoksi. Tieto oli tullut, että paavin lähettiläs\nMalaspina, sama mies, joka Sigismundin kanssa oli Ruotsissa käynyt, nyt\noli Vironmaalle tullut, ja Kaarle varoi hänen siellä harjoittavan\nsalaisia vehkeitä puolalaisten eduksi; herttua sen vuoksi kirjoitti\nrauhansovittajille Narvaan, käskien heidän pitää häntä tarkalla\nsilmällä eikä sallia mitään salaisia sanansaatoksia hänen ja Klaus\nFlemingin välillä, vaan salaisesti varoittaa sotaväkeä, että jos he\njoitakin juonia havaitsevat, eivät siinä kohden Klaus herran käskyjä\ntottele.[250] Tämä herttuan varovaisuus saattoi kenties olla ylöllinen;\nse ainakin todistaa, ettei Kaarle jättänyt käyttämättä mitään\ntilaisuutta, millä saattoi halventaa ja heikontaa sitä asemaa, jonka\nKlaus herra vastoin hänen tahtoansa oli Suomenmaassa itsellensä\npidättänyt. Vaan toiselta puolen on epäilemätöntä, että marski\nsalaisessa kirjevaihdossansa Sigismundin kanssa yhä pahimmin päin\nselitteli herttuan tekoja ja tarkoituksia.\n\nTällä välin Suomessa oleva sotavoima kokoontui Viipurin tienoille, ja\nsinne myöskin Klaus herra lähti kohta joulun jälkeen toimittaaksensa\nlinnan korjausta ja valvomaan rajaa, jos rauhansovintoa ei lopultakaan\nsyntyisi. Enemmän kuin mikään muu kysymys tämä rauhan toivo tällä\nhetkellä täytti ihmisten mielet murheella ja levottomuudella; sillä\nkuulumiset Narvan puolelta, missä valtakuntain asiamiehet marraskuun\nensi päivistä saakka olivat koossa olleet, eivät suinkaan olleet\niloisia.[251] Ensimmäiset vaatimukset molemmilta puolin olivat\nolleet niin ylöllisiä, ettei näyttänyt kumpaisellakaan mitään\nrauhantarkoitusta olevan; senpä tähden teltit jo pari kertaa\npurjettiin, ja rauhansovittajat lähtivät uhkauksin erilleen.[252] Koska\nkuitenkin sodan uudistaminen oli kummallekin valtakunnalle yhtä\ntukalaa, tultiin yhä uudestaan kokoon, ja nyt ei enää ollut muu\nkysymyksenä kuin omistusoikeus Käkisalmen linnaan ja lääniin. Mutta\nsiinäpä seikka, joka ei ollut helppo suorittaa. Hamasta siitä ajasta,\njolloin Suomen heimokunnat tulivat Ruotsinvallan alle, oli tuntunut\ntarve yhdistää Laatokan puolinen Karjala suomalaiseen emämaahan. Tämä\nvalloitus oli nyt tehty; se oli pitkän, rasittavaisen sodan melkein\nainoana hedelmänä, jonka heittäminen rauhan hinnaksi tuntui kyllä\nikävältä. Vaan toiselta puolen tsaarilla oli kunnia-asiana saada\ntakaisin tuo esi-isiltä peritty Käkisalmi Karjalan kanssa, ja\nrauhankeskusteluissa oli Venäjän asiamiehillä joka toisena tai\nkolmantena sanana \"dai Korela, dai Korela!\" -- Näin hierottiin sovintoa\nkuukausi toisensa perästä. Vähitellen kuitenkin Ruotsin asiamiehet\nalkoivat luopua vaatimuksistansa. Käkisalmi luvattiin heittää;\nsotakustannuksia, joita Ruotsi ensin oli vaatinut 400,000 ruplaan asti,\nalennettiin vähin erin, kunnes ne vihdoin jäivät kokonaan sillensä.\nNäin oli siis helmikuun keskipaikoilla päästy niin pitkälle, ettei enää\nnäyttänyt mitään estettä olevan ikuisen rauhan ja ystävyyden\nrakentamiselle. Kättä lyötiin, ja sana asian onnellisesta päättymisestä\nlähetettiin Suomeen ja Ruotsiin. Mutta tuskin oli sovinto näin saatu\nsolmituksi, niin se jälleen ratkesi, ja venäläiset lähtivät törkein\nuhkauksin tiehensä. Syy tähän uuteen mutkaan oli venäläisten jyrkkä\nvaatimus saada Käkisalmi haltuunsa jo ensi pääsiäiseksi (huhtik. 20\np.); jota vastoin meidän puolelta ensin tahdottiin tarkka rajankäynti\nSiestarjoesta Jäämereen saakka. Tästä seikasta ei syntynyt isoon aikaan\nmitään sopimusta, ja Ruotsin asiamiehet lähtivät pois Narvasta, missä\nmuutoin surkea nälänhätä vallitsi, koska Ruotsista lähetetyt muonat\ntaas olivat kiinni jäätyneet Suomen saaristoon. Epäilemättä olisi koko\nrauhanteko mennyt mitättömiin, ellei saksalais-roomalaisen keisarin\nlähettiläs, vapaaherra Ernfrid von Minckwitz, joka näillä ajoin oli\nNarvaan tullut, olisi uutterasti työtä tehnyt saadaksensa keskustelut\nuudestaan alkamaan. Koko kristikunnan yhteinen vaara turkkilaisista,\njoita vastaan keisari par'aikaa vaivalloisesti taisteli, oli syynä\ntähän hyväntahtoiseen välitykseen, joka lopulta ei jäänytkään\nhedelmättömäksi. Toukok. 5 p. tulivat Ruotsin asiamiehet von\nMinckwitzin pyynnöstä takaisin Narvaan ja yhtyivät 8 p. venäläisten\nkanssa, jotka nyt myöntyivät siihen ehtoon, että rajankäynti oli\ntehtävä, ennen kuin Käkisalmi annettaisiin Venäjän haltuun takaisin.\nPienemmät välit saatiin helpommin sovitetuiksi ja toukok. 18 p. vihdoin\nallekirjoitettiin Täyssinän rauhanteko. Se oli riemunsanoma varsinkin\nViron ja Suomen asukkaille, jotka kolmattakymmentä ajastaikaa olivat\nkärsineet sodan kaikki tuskat ja vaivat.[253] Tosin kärsimysten\npalkkio, tuo kerta jo voitettu Käkisalmen lääni, johon paljon\nuudisasukkaita muusta Suomesta tällä välin oli asettunut, oli\nniinmuodoin jälleen kadotettava. Mutta valtiomiehet laskivat, että\nKäkisalmi ei mitään hyötyä valtakunnalle tuottanut, vaan vuosittain\nnieli puolet Viipurin läänin ja Savonmaan tuloista.[254] Kaikki käsitys\nKarjalan valtiollisesta ja kansallisesta merkityksestä Suomenmaalle\nnäytti hallitusmiehissä hetkeksi tukehtuneen rauhantarpeen painon alle,\nja rahvas, joka taisteli kaikkinaisen hädän kanssa, toivoi vasta rauhan\ntultua parempia päiviä jälleen näkevänsä.\n\nErinäisistä syistä oli kurjuus maassamme juuri tänä vuonna entistä\nsuurempi. Edellisenä syksynä oli tullut kova ja yleinen kato, jonka\nseuraukset talven ja kevään kuluessa tulivat yhä tuntuvammiksi. Enimmät\neivät saaneet niin paljoa viljaa, että olisivat voineet uudestaan panna\npeltonsa kylvöön, saati elättää itsensä ja sotamiehet talven yli.\nUseissa paikoin sen vuoksi tapahtui, että talonpojat, kun heidän piti\nottaa vastaan sotaväkeä majoitukseen, itse pakenivat metsiin, niin että\nsotamiehet löysivät huoneet tyhjinä ja kylmillä. Koko maanviljelys\nnäytti olevan perin häviöllä; monta vuotta pellot olivat jääneet\nlannoittamatta karjattomuuden tähden, ja se vähä karjaa, mitä jäljellä\noli, pysyi tuskin hengissä niillä mädänneillä heinillä, joita kesällä\noli saatu.[255] Muissakin elinkeinoissa oli suuria vaurioita näillä\najoin tapahtunut. Niinpä oli v. 1593 kauhea tulipalo hävittänyt\nTurun kaupungin, jonka porvaristo silloin kadotti suuren osan\nomaisuudestansa.[256] Seuraavana vuonna syysk. 3 p. kohtasi yhtäläinen\nonnettomuus Viipurin kaupunkia. Kohta puolipäivän jälkeen oli tuli\npäässyt valloillensa, ja koska kävi kova pohjatuuli ja kaupunki oli\naivan tiheään rakennettu, ei viipynyt kuin puolentoista tuntia, ennen\nkuin koko kaupunki sekä vallit ja Pantsarlahden esikaupunki olivat\nporona. Paitsi yksityisten omaisuutta oli palo hävittänyt molempain\nkirkkoin katot ja kellot, kaupungin ja vallien portit torneinensa,\nkaikki puiset varustukset ja useat tykitkin. Vaikka palovahingot tähän\naikaan olivat ylen tavallisia sekä kaupungeissa että maaseuduilla,\nnäkyy tämä tapaus kuitenkin olleen mitä kauheimpia ja koski itse teossa\ntalonpoikaiseenkin kansaan; sillä silloin vielä uhkaavan sotavaaran\ntähden täytyi heti ryhtyä varustusten korjaamiseen, josta rahvaalle\ntuli lisää rasitusta.[257]\n\nHuomattavaa on, että tähän aikaan ei enää ollut mitään kysymystä\nrahvaan vapauttamisesta linnaleirin kuormasta. Asian laita näkyy\nolleen, että Sigismund Ruotsissa käydessään oli kumonnut herttuan\nantamat uudet säännöt sotaväen palkkaamisesta, ja Kaarlen siis täytyi\njättää tämä seikka sillensä. Mutta vaikka siis linnaleiriperuste ei\nenää ollut kiistanalaisena, syttyi kuitenkin useissa eri kohdissa\neripuraisuutta herttuan ja marskin välillä sotaväen elättämisen\nsuhteen. Ensiksikin herttua jo aikaisin syksyllä 1594 oli Pohjanmaan\nasukkaille vahvistanut heidän entisen, Juhana kuninkaan aikana suodun\nvapautensa ratsuväen linnaleiristä; mutta marski, joka ei katsonut\nmahdolliseksi elättää Suomeen sijoitettua sotavoimaa, elleivät kaikki\nmaakunnat kantaisi tasaista kuormaa, pakotti pohjalaiset suorittamaan\nlinnaleiriä niinkuin muutkin. Tästä seikasta syntyi ennen pitkää\nerinäinen sarja rettelöitä, jotka tahdon edempänä yhdessä jaksossa\nkertoa. Ylipäänsä ei voinut ennen rauhanteon päättymistä tulla mitään\nkysymystä siitä, että Suomeen sijoitettu sotavoima vähennettäisiin;\npäinvastoin oli Kaarle herttua, kuten edellisessä jo kerrottiin,\nlähettänyt sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä Ruotsista Suomeen vieläpä\nvaltuuttanut Suomen knaappilipullisten päälliköitä enentämään\njoukkojansa. Fleming puolestansa tosin katsoi lisäväen varsin\ntarpeelliseksi, mutta arveli, että olisi tarvinnut elatusvarojakin\nRuotsista saada; sillä entinenkin sotaväki jo kärsi sanomatonta\npuutetta ja kurjuutta. \"Ovathan hekin ihmisiä\", hän kirjoitti tämän\njohdosta herttualle, lisäten: \"Teidän Ruht. Armonne on aina tapana\nsanoa, että väki tulee minulle tottelemattomaksi ja vastahakoiseksi,\nvaan tämmöisestä syystä se jo saattaakin vastahakoiseksi tulla kelle\nhyvänsä.\"[258] Selvä asia oli, että Ruotsista tullut väki oli takaisin\nlähetettävä, niin pian kuin rauhansovinto olisi päätetty, ja koska\ntoivottiin tämän tapahtuvan jo talvella, oli herttua säätänyt, että\njokin osa saisi tulla Itäpohjan ja Länsipohjan kautta, mutta muut\nolivat muka Suomessa linnaleiriin majoitettavat sulan veden aikaan\nasti. Klaus Fleming tämän johdosta tahtoi käyttää tilaisuutta,\nveroittaaksensa näiden kaukaisten maakuntain rahvasta ja lähetti\nPikkalasta jouluk. 15 p. 1594 sinne erään palvelijansa ilmoittamaan,\nettä kahdeksan- tai yhdeksänsataa Ruotsin ratsumiestä, jotka lähetetään\npohjan tietä, ovat matkallansa kestittävät, ellei rahvas tahtoisi\nsuorittaa sen vertaa apua rahassa, että väki voitaisiin talven yli\nSuomessa elättää. Mutta kun Länsipohjan miehet tulivat asiata\nvalittamaan herttualle, tämä vapautti heidät kaikesta rahanmaksusta,\nilmoittaen, että sotaväen läpikulku riippui rauhan tulosta eikä missään\ntapauksessa ollut niin monia satoja hevosia, kuin Klaus herra oli\nuskotellut. Näin marskin verotustuuma oli estetty. Vaan sen sijaan hän\nnyt sijoitti toistasataa hevosta samasta Ruotsin ratsuväestä\nPohjanmaalle linnaleiriin, arvellen, että herttua itse oli niin\ntahtonut.[259]\n\nTämän riitajuonen rinnalla kulki toinen, joka koski Suomen knaappien\nnauttimaa verovapautta ja siitä tehtävää palvelusta, mutta sen ohessa\nhaarautui yksityisten vihain alalle. Niinkuin edellisessä on kerrottu,\neräs suomalainen ratsumestari, Hannu Hannunpoika Monikkalan herra, oli\nherttualta saanut toimekseen kutsua talonpoikaiset ratsumiehet jälleen\nlippujen alle. Tämä mies, jonka monenkarvaiset vaiheet edempänä tulevat\nnähtäviksi, oli syntyperänsä puolesta lähtenyt eräästä Eerik kuninkaan\naikana aateloidusta kirjurisuvusta Janakkalasta ja näkyy perineen\nalhaisen virkasäädyn juonikasta luonnetta eikä yksityisessäkään\nelämässä olleen suinkaan moitteeton.[260] Lupauksensa mukaan hänen nyt\noli saattaminen lippujen alle muutamia satoja huoveja; mutta vaikka hän\ntällä varjolla toimitti verovapautta suurelle joukolle, hän vasta monta\nviikkoa myöhemmin kuin muu armeija saapui Viipuriin ja silloin\nainoastaan 30 knaapin kanssa. Vaan lukumäärän täytteeksi hän oli\nväkivallalla pakottanut muita knaappeja, jotka kuuluivat toisiin\nlipullisiin, yhtymään hänen joukkoonsa ja ylipäänsä hän oli matkallansa\n-- niin marski vakuuttaa -- harjoittanut mitä ilkeintä vallattomuutta.\nSilloin Klaus herra uhkasi vetää hänet tutkinnon alle, lähetti hänen\nväkensä pois ja peräytti kaikki ne knaappivapaudet, jotka Hannu\nHannunpoika oli suonut. Syystä marski arveli, että nuo liian runsaat\nknaappioikeudet enensivät muun rahvaan rasitusta, koska vapaatalonpojat\neivät ottaneet osaa linnaleirin suoritukseen eikä lisäveroihin eikä\nkyyditsemisiin. Mutta silminnähtävää on, että hän jollakin mielihalulla\nryhtyi tähän tilaisuuteen peräyttääksensä Kaarle herttuan säätämisiä.\nMonikkalan herra silloin pakeni Ruotsiin herttuan luokse, joka sitten\nseuraavana kesänä lähetti hänet rajaa määräämään Pohjanmaan ja Venäjän\nvälillä. Vaan marski anasti haltuunsa paenneen ratsumestarin yksityisen\nomaisuuden, sekä irtaimen että kiinteimen, ja menetteli hänen suhteensa\nniinkuin julkista kavaltajaa vastaan. Asiasta tuli pitkällöistä\nrettelöä; herttuan antamat suojeluskirjat tietysti eivät mitään\nauttaneet, ja vihdoin Kaarle antoi Hannu Hannunpojan etsiä korvausta\nmarskin Ruotsin puolisista tiluksista.[261]\n\nTällä välin Klaus herra muissakin kohden oli ohjannut Suomenmaan\nhallitusta sen itsenäisen vallan nojassa, minkä hän kuninkaalta oli\nsaanut, ja tunnustaa täytyy, että hänen toimeliaisuutensa ja\nuutteruutensa olivat ihmeteltäviä. Huolta pidettyään Viipurin\nlinnoitusten korjaamisesta, hänen mainitaan käyneen 500 ratsumiehen\nkanssa Käkisalmella, tarkastamassa tätäkin linnaa, jonka pikaista\ntakaisinsaamista Venäläiset par'aikaa rauhankeskusteluissa kiivaasti\nvaativat. Viipuriin palattuansa hän nyt päästi armeijan hajalle, koska\noli kansan köyhyyden tähden ihan mahdoton pitää väkeä enempää aikaa\nkoossa, ja lähti helmikuun alulla matkalle kuninkaan käskyn mukaan\nSavon, Hämeen ja Satakunnan lävitse, niin että oli Turkuun saapuneena\nmaalisk. 18 p. Matkustuksen tarkoitus oli täyttää maanlain sääntöä\n(kuninkaankaaren 7:nnessä luvussa): \"Jollei kuningas tahdo tulla\nSuomenmaalle, pitää drotsetin tai jonkun muun kuninkaan neuvoksen Turun\npispan kanssa sekä itse tekemän että ottaman valat kuninkaan puolesta;\nsen pitää oleman niin vahvan, kuin jos kuningas itse sen tekisi.\" Tässä\ntapauksessa ei kuitenkaan piispan läsnäolosta ollut mitään puhetta, ja\nepäillä sopii, lieneekö muutoinkaan lain määräystä kaikin puolin\nnoudatettu. Mutta ainakin julistettiin tässä tilaisuudessa eräs\nSigismundilta tullut avoin kirje, jolla hän vääriä huhuja\nhaihduttaaksensa vakuutti tulevansa ensi tilassa takaisin\nvaltakuntaansa. Tärkeintä kenties oli, että marski samalla kertaa piti\nkuninkaallisia tutkintokäräjiä, sovittaen riidat talonpoikien ja\nsotaväen välillä ja rangaisten niitä, jotka olivat rahvaalle vääryyttä\ntehneet, jonka ohessa huolta pidettiin voutien kanssa, että autiotilat\njälleen tulisivat asutuiksi.[262] Tämä kaikki osoittaa, että Klaus\nherra ei suinkaan käsittänyt isännyyttänsä Suomenmaassa paljaaksi\nsotakomennoksi, vaan todellakin, milloin valtiolliset seikat sen\nsallivat, myöskin piti huolta maan ja kansan tarpeista. Hänen kirjeensä\ntältä ajalta puhuvat hellällä säälillä rahvaan kärsimästä kurjuudesta,\nmutta sen ohessa toivoivat, että \"jahka talonpojat saavat nauttia\njonkun vuoden rauhaa ja jotakin helpotusta veroista sekä saavat varoja\nhankkia itsellensä karjaa, saattavat he aikaa voittaen jälleen\ntointua\".[263] Eikä tämä ollut pelkkää korupuhetta herttualle\nsilmänlumeiksi. Meillä on tältä ajalta esimerkkejä, että marski\nhellyydellä kohteli itse Pohjanmaankin miehiä, vaikka tämän maakunnan\nasukkaat jo olivat alkaneet osoittaa hänelle vastahakoisuutta. Olivat\nnäet Ilmajoen asukkaat ja heidän kirkkoherransa lähettäneet Flemingille\nasiamiehensä valittamaan köyhyyttänsä ja pyytämään helpotusta\nverorästeistä. Tähän marski Suitiassa huhtik. 26 p. 1595 antoi\nsuosiollisen vastauksen, käskien voudin tutkia heidän tilaansa \"eikä\nenempää heiltä vaatia, kuin mitä he jaksavat suorittaa\".[264] Vaan sitä\nvastoin hän epäilemättä koetti estää suomalaisten valituskäyntejä\nherttuan luona, ja ne, jotka siihen ryhtyivät, saivat syystä varoa\nhänen kostoansa.[265] Marskin ajatus oli, että hän itse saapuvilla\nolevana ylimmäisenä käskynhaltijana paremmin saattoi tutkia ja tuomita\nmaan asukasten valituksia kuin Ruotsissa oleva herttua, ja väitti sen\nohessa, että yksityiset henkilöt toivat pitäjäläistensä puolesta\nkanteita, joista nämä eivät tienneet eivätkä tahtoneet tietää mitään,\nja että eräs herttuan käyttämä suomalainen, sihteeri, Eerik\nEerikinpoika, vastaanotti \"voileipiä\", s.o. lahjuksia, toimittaaksensa\nmitä päätöksiä tahdottiin.[266] Nämä syytökset Flemingin puolelta eivät\nkuitenkaan todista kaikkien herttualle tuotujen valitusten\nperättömyyttä eikä sitäkään, että Fleming joka tilassa harjoitti\noikeutta ja kohtuutta. Muun seassa havaitsemme marskin juuri tähän\naikaan maakuntien läpi kulkiessaan panneen rahvaalle uusia apuveroja,\njoista keskushallitus Ruotsissa ei tiennyt mitään.[267] Pääasiana\nhänellä oli hetken valtiollinen tarkoitus, ja tämä vaati, että Kaarle\nherttua niin vähän kuin mahdollista pääsisi suorastaan sekaantumaan\nSuomen asioihin. Vaan Kaarle herttua juuri periaatteen kannalta katsoi\ntämän sekaantumisen oikeutetuksi, ja näin karttui joka päivä uusia\nkiista-aineita.\n\nNäistä muutamat olivat jokseenkin yksityistä laatua ja ansaitsevat\nainoastaan sivumennen maininnan. Fleming esim. valitti, että joku\nherttuan kamarikirjuri oli Pohjanmaalla pahoin pidellyt erästä\nkuninkaallista palvelijaa, joka oli sinne lähetetty kuninkaalle\ntoimittamaan majavan ja mustan ketun nahkoja; hän oli sen ohessa muka\nlaskenut törkeitä soimasanoja marskista.[268] Vielä ikävämpi seikka oli\ntuo kauan hierottu naimiskauppa marskin veljentyttären ja herttuan\nhovijunkkarin Birkholtzin välillä -- asia joka nyt oli kääntynyt neidon\nhäväistykseksi ja kiihdytti Klaus herran vihaa kovimmilleen.[269]\nYleiset riitaseikat kuitenkin ottivat etusijan, ja niiden seassa on\nerittäin huomattava kysymys Suomenmaan voiverosta, jonka Sigismund\nennen lähtöänsä oli määrännyt ratsuväen palkkaamiseksi.[270] Herttua\npuolestaan vaati, että tämä vero oli kruunun varastoihin koottava ja\nsäännöllinen tili ratsuväen kanssa tehtävä. Kun ei Fleming kuitenkaan\ntätä käskyä noudattanut, päätti Kaarle lähettää erään kruununkamreerin\nja erään palvelijansa Suomeen tätä kantoa varten. Valtaneuvokset tosin\nepäilivät allekirjoittaa semmoista käskykirjettä, joka niin\nsuoranaisesti soti kuninkaan säätämistä vastaan; vasta kun herttua\nuhkasi muussa tapauksessa luopua kaikesta hallitustoimesta ja\nvaltaneuvosten pelkoja viihdyttääksensä lupasi ajaa asian \"niin\nsiivosti, ettei mitään valtiollista rettelöä siitä synny\", antoivat\nhekin suostumuksensa. Mutta kun lähetetyt miehet elokuun alkupuolella\ntulivat Turkuun, eivät he siellä voineet mitään toimittaa, vaan olivat\nhenkensä kaupalla ratsumiesten vihan tähden. Marski taas, jonka\nlähettiläät tapasivat Uuraassa Viipurin edustalla, ilmoitti muka aivan\nmieluisasti suostuvansa herttuan säätämiseen, jos nimittäin ratsumiehet\nsiihen tyytyisivät.[271] Samaan aikaan herttua, joka oli pelkäävinänsä,\nettä marski jollakin tavoin hukkaisi kruunun tykistöä, kirjoitti Suomen\nala-amiraalille Pentti Söyringinpoika Juustenille käskyn tuoda Ruotsiin\nkaikki tykit, joita ei tarvita Suomen ja Vironmaan linnoissa. Vaan\nJuusten veti kaikenlaisia verukkeita eikä tuonut.[272] Marski\npuolestaan ei myöskään lyönyt laimin toimittaa herttualle kaikenlaista\nkiusaa. Jo aikaisin keväällä hän kirjoitti Ruotsin puoliselle\nlaivaväelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli jo ennen Puolaan\nlähtöänsä suonut heille palkkaukseksi kaksi Tukholmassa olevaa uutta\nlaivaa, mitkä he saisivat viedä myytäväksi. Herttua tietysti pani tähän\nlujat esteet.[273] Kesän kuluessa Klaus herra päästi yksityisiä\nratsumiehiä, tykkiniekkoja ja milloin mitäkin väkeä herttuan luokse\npaikkaansa vaatimaan; oli muka marskilta riistetty valta käyttää\nkruunun varoja sotaväen tarpeeksi; senpä tähden pitäisi herttuan pitää\nasiasta huolta. Kaarle tuskitteli; hänellä ei voinut olla tietoa kunkin\nsaatavista, ja hän vaati turhaan ratsumestareita Suomesta luoksensa\ntiliä suorittamaan; hänellä ei myöskään ollut koko Suomenmaan\nveronsaaliista äyriäkään hallussaan eikä siis varoja suuriin\nsuorituksiin.[274] Näin ollen herttua sitä suuremmalla syyllä vaati,\nettä Suomen erikoishallitus oli lakkautettava ja tämä maa asetettava\nmuun valtakunnan kanssa yhteisen johdon alle.\n\nJuuri tämä kohta olikin kaikkien erinäisten kiistaseikkojen\nvarsinaisena ytimenä. Kevään kuluessa olivat sekä yksityiset\nvaltaneuvokset että kaikki yhteisesti kirjoitelleet Flemingille, yhä\nvaatien häntä Ruotsiin tulemaan. Myöskin herttua uudisti entisen\nkäskynsä siinä kohden kesäk. 16 p. Marskin vastaus oli sama kuin\nennenkin: hän ei muka voinut vastoin kuninkaan käskyä lähteä Suomesta\npois, mutta tahtoi mielellään noudattaa Hänen Ruht. Armonsa käskyjä\nkaikessa, mikä olisi valtakunnalle hyödyksi.[275] Paremmaksi vakuudeksi\nmyöskin Sigismund kuningas tähän aikaan kirjoitti Ruotsin\nneuvoskunnalle, ilmoittaen aikovansa pysyttää Klaus Flemingin Suomen\nmaaherrana ja tahtovansa ylimalkaan pidättää itsellensä oikeuden saada,\nniin hyvin ulkomailla kuin valtakunnan sisällä ollessaan, alamaisiansa\nja palvelijoitansa käskeä, miten hyväksi katsoo. Mutta herttuan käsitys\nsekä Ruotsin valtakunnan hallitusmuodosta että Suomenmaan\nvaltiollisesta asemasta oli ihan toinen. Kuninkaalle hän lähetti\nkirjeen, jossa hartaasti neuvoi Sigismundia luopumaan niin\nvaarallisista pyyteistä ja Flemingiä hän muistutti, että Suomenmaa ei\nollut kuin Ruotsin vallan alainen seutu, jota kuninkaan tuli neuvosten\nneuvolla, joiden joukossa herttua etevin oli, hallita ja vallita.[276]\nTuskin tarvinnee mainita, että Klaus herra herttuan vaatimusten\njohdosta oli kysynyt neuvoa Sigismundilta ja että tämä kielsi häntä\nlähtemästä pois Suomesta. Kuningas nyt vahvisti hänelle entisen\nvaltuuden \"toimittaa siellä kaikkia asioita\". Rauha ei muka vielä ollut\noikein päätetty ristin suutelemisen ja rajankäynnin puolesta, jonka\ntähden Suomen aatelisto ja sotaväki oli varusteilla pidettävä sekä\ntykistökin Suomessa pysytettävä. Ja koska kuningas vastedes tarvitsi\nmuutamia laivoja palataksensa Ruotsiin, jottei hänen täytyisi\nmuukalaisten aluksilla kulkea, piti Flemingin niitä Suomessa\nrakennuttaa. Erityisellä kirjeellä Krakovasta lokak. 10 p. 1595 antoi\nkuningas Flemingille vallan erottaa virasta ne miehet, jotka olivat\nlinnojen haltijoina, ja panna toisia heidän sijaansa, jos jokin\nuskottomuus heissä havaittaisiin tai asianhaarat muutoin sen\nvaatisivat.[277] Kaiken tämän ohessa oli kuitenkin Fleming saanut\nkäskyn karttaa tarpeetonta riitaa, ja senpä tähden hänen lausepartensa\nolivat herttuata kohtaan paljoa nöyremmät, kuin mitä sopisi odottaa.\nHeinäkuun lopulla hän oli lähtenyt laivaston kanssa Viipurin seuduille\nvalvoaksensa silloin aloitettavaa rajankäyntiä ja lähetti sieltä\nRuskiakallion eli Tuppuran kohdalta syysk. 3 p. herttualle pitkän\nomakätisen kirjeen, jossa vakuutti, ettei hän suinkaan tarkoittanut\nmitään vastahakoisuutta tai kiusantekoa, vaikk'ei voinut vastoin\nkuninkaan käskyä lähteä Suomenmaasta pois ja tulla Ruotsiin,\npuhumattakaan siitä, että hän nyt monta viikkoa oli sairastanut\nkuumetautia. Hänen läsnäolonsa valtaneuvoskunnassa ei ollutkaan hänen\nmielestään välttämättömän tarpeellinen. Olihan Kustaa kuningas vainaja\nuseinkin kirjallisesti pyytänyt neuvoja valtakunnan asioista marskin\nisältä, Eerik Flemingiltä, milloin tämä oli Suomenmaassa; mutta\nnykyiset valtaneuvokset eivät ole muka silloinkaan Klaus herran\nkanssa neuvotelleet, kun hän viime vuonna kuninkaan kanssa oli\nTukholmassa. Hän lopuksi pyytää, ettei herttua tahtoisi uskoa hänen\nepäsuosijoitansa, ja arvelee: \"Mitä Teidän Ruht. Armonne kirje\nmainitsee, että T. R. A:nne tahtoo valtaani vähentää, enpä tiedä mitään\nvaltaa itselleni anastaneeni tai mitään muuta tehneeni, kuin mitä\nminulle H. K. M:nsa on käskenyt, enkä mitään valtaa itselleni vastakaan\nanasta; jos T. R. A:nne minulle jotakin tekee, joka minulle\nvahingollista on, se syyttömästi minulle tapahtuu.\"[278]\n\nVaan Kaarle herttua oli jo päättänyt panna uhkauksensa täyteen toimeen;\nsillä omasta mielestään hän oli liian kauan kärsinyt Flemingin\nuppiniskaisuutta. \"Älkäätte meitä ärsyttäkö enempään vihaan\", hän tähän\naikaan marskille kirjoitti; \"sillä miks'ei tähän asti ole mitään\nenempää siihen tehty, se tulee erinäisistä syistä, muutoin olisimme\nTeitä opettaneet tekemään takaperin, mitä me tahdomme edistetyksi.\nMutta mitä on lyöty laimin, Teitä asianomaisella tavalla etsiä, se\nkyllä vasta on muistossa pidettävä\" j.n.e[279] Asian laita oli niin,\nettä herttua nyt oli kutsunut valtakunnan säädyt kokoon saadaksensa\nsillä tavoin valtionhoitajanvirkansa vahvistetuksi ja koko asemansa\nlujemmalle pohjalle perustetuksi. Jo kesäk. 17 p. hän oli kirjoittanut\nvaltaneuvoskunnalle, kysyen neuvoa, eikö sopisi Flemingiä kanteen\nalaiseksi tehdä, ja jos tämä ei sittenkään Ruotsiin saapuisi, mihin\nkeinoihin sitten oli ryhtyminen.[280] Valtaneuvokset tosin eivät\ntahtoneet kuninkaan tietämättä ja suostumatta pitää yleisiä\nvaltiopäiviä; senpä tähden annettiinkin kuninkaalle kirjallinen\nilmoitus asiasta. Vaan vastausta Sigismundilta ei ollut muutamiin\nkuukausiin odottamista, ja herttua ei odottanut yhtä monta viikkoakaan,\nennen kuin jo elokuun keskipaikoilla alkoi kutsua säätyjen jäseniä\nkokoontumaan Mikon päivän ajoiksi Söderköpingiin. Useita pienempiä\nasioita löytyi, joiden tähden herttua katsoi tämän säätykokouksen\ntarpeelliseksi. Muun muassa oli Maunu herttua, Juhana kuninkaan ja\nKaarle herttuan heikkomielinen veli, äskettäin kuollut, ja hautajaiset\nolivat säätyjen ollessa läsnä soveliaalla juhlallisuudella vietettävät;\nsen ohessa Anna prinsessa, Sigismundin sisar, oli morsiuslahjalla\nvarustettava, ja siihen piti säätyjen antaa sovelias suostuntavero.\nMutta pääasiana oli kuitenkin tuo valtakunnassa syttynyt eripuraisuus,\nkoska toiselta puolen paavilaiset vastoin Upsalan kokouksen päätöstä ja\nkuninkaan valaa yhä vielä vapaasti harjoittivat uskontoansa, ja\ntoiselta puolen kuninkaan asettamat käskynhaltijat halveksivat herttuan\nja neuvoskunnan käskyjä. Herttua, joka kuninkaan ja valtaneuvosten\nkehoituksesta oli ottanut valtakunnan asioita toimittaaksensa ja\nvaivaansa säästämättä oli huolta pitänyt sekä rauhan solmimisesta ja\nrajankäynnistä että rahvaankin valitusten auttamisesta, oli muka\nturhaan pyytänyt kuninkaalta selitystä, kuinka hallitus vastedes oli\nkäytettävä. \"Sen vuoksi\", kuuluvat kutsukirjan sanat, \"koska me ilman\nsemmoisetta valtuudetta, kuin pyytäneet olemme, emme mieli hallitusta\nenää hoitaa, olemme nähneet syytä olevan, niinkuin muutamain muidenkin\nasiain tähden, valtaneuvosten suostumuksella kutsua valtakunnan säädyt\nkokoon\". Herttua lisäksi mainitsee, että asiasta on kuninkaallekin\ntieto annettu, ja sanoo toivovansa, ettei semmoinen kokous ole Kunink.\nM:lle vastenmielinen, koska se on oleva muka hänelle ja valtakunnalle\nhyödyksi.[281]\n\nTämä rohkea askele Kaarle herttuan puolelta herätti monessa paikoin\nRuotsissakin hämmästystä; sillä hyvin arvattiin, että säätyjen\nkokoontuminen ja ne päätökset, mitä toivottiin, olivat aivan vastoin\nkuninkaan mieltä. Mutta kun Sigismund viivytti vastaustansa, ikäänkuin\nmielellään suoden, että sekasorto Ruotsin valtakunnassa saisi itsekseen\nkehittyä, jäi tapausten johto kokonaan herttuan haltuun. Sekä\nvaltaneuvokset että säätyjen edusmiehet Ruotsinmaalta kokoontuivat\nlokakuun alkupuolella kokouspaikalle. Kaarle puhui talonpojille, jotka\nhuusivat suostumusta, eivätkä aateliset uskaltaneet vastahankaa vetää.\nNäin allekirjoitettiin Söderköpingin päätös lokak. 22 p. 1595. Sen\ntärkeimmät pykälät olivat seuraavat: 1. Uskollisuus ja kuuliaisuus\nSigismundia kohtaan vahvistettiin. 2. Upsalan kokouksen päätös\npaavilaisia vastaan määrättiin pantavaksi täyteen voimaan. 3. Kaarle\nherttua asetettiin valtionhoitajaksi kuninkaan poissa ollessa tai\nsattuvassa tapauksessa hänen perillistensä alaikäisyyden aikana, ja\nkaikki lupasivat häntä totella ja palvella, kuitenkaan loukkaamatta\nkuninkaan korkeutta ja oikeuksia; jos kuningas tahtoo jotakin säätää,\nniin hänen pitää siitä herttualle ja neuvoskunnalle kirjoittaa, mutta\nennen kuin herttua ja neuvoskunta ovat suostumuksensa antaneet, eivät\nkuninkaan Puolasta lähettämät käskyt ole laillisia. 4. Kiellettiin\nlykkäämästä asioita kuninkaan ratkaistavaksi, niin kauan kuin kuningas\non vieraassa maassa, jossa ei voi hänellä olla Ruotsin asioihin\npystyviä neuvonantajia; kuitenkin saataisiin vedota kuninkaan\nkotiintuloon asti. 5. Herttua ja neuvoskunta saivat oikeuden asettaa\nkaikkia virkamiehiä ja laillisen tuomion mukaan niitä erottaa. 6. Tästä\npäätöksestä ja kaikesta, johon sen mukaan vasta ruvetaan, luvattiin\nvastata yksi kaikkina ja kaikki yhtenä; jos joku läsnäolevainen tai\npoissaolevainen ei tahdo siihen suostua, häntä on pidettävä valtakunnan\nlevottomana ja luopuneena jäsenenä, mutta jos joku oman voiton tai\nherrain armojen vuoksi luopuu tästä päätöksestä taikka sitä vastaan\njotakin väkivaltaista tekee, semmoisia pidettäköön Kuninkaallisen\nMajesteetin ja valtakunnan kapinallisina ja uskottomina miehinä sekä\nisänmaan hävittäjinä. -- Tämä valtiopäiväpäätös heti painettiin\nruotsiksi, latinaksi ja saksaksi.\n\nKokouksen laillisuudesta voipi vielä nytkin olla eri ajatuksia, ja\nsiihen aikaan siitä heti nousi kovaa kiistaa. Sigismundilta pian sen\njälkeen tuli kirje, jolla hän julisti koko valtiopäivät laittomiksi ja\nkielsi niiden päätöksiä noudattamasta. Kieltämätöntä on, että Kaarle\noli nostattanut kansanvaltaiset voimat kuninkuutta vastaan niinkuin\nEngelbrekt Engelbrektinpoika ennen muinoin. Mutta se vaara, joka\nsilminnähtävästi uhkasi sekä valtakunnan kokonaisuutta että olletikin\nsen protestanttista uskontoa, vaati tällä hetkellä tehokasta apua, ja\nsenpä tähden yleinen mielipide ei ainoastaan rahvaassa, vaan muissakin\nsäädyissä kannatti herttuan toimia, jos kohta moni hämmästyikin\nniiden rohkeutta. Pahimpaan pulaan olivat Ruotsin valtaneuvokset\njoutuneet; sillä selvästi he jo näkivät, että kova taistelu oli\nvalmistumaisillaan, ja ainoastaan vastahakoisesti he taipuivat siis\nherttuan rohkeihin tuumiin. Mutta olletikin Suomen oloihin täytyi\nSöderköpingin päätöksen ankarasti koskea. Se ulkonainen sovinnollisuus,\njota Klaus Fleming tähän saakka oli koettanut osoittaa, ei voinut enää\nlaatuun käydä, ja Suomen aatelistonkin täytyi nyt valita puolue, koska\nkeskisuunnan aika oli mennyt. Kiistassa siis alkaa uusi vaihe. Lähdemme\nseuraavassa luvussa tutkimaan niitä tapauksia, jotka Söderköpingin\npäätös olletikin meidän maassamme synnytti.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKaarle herttua ja Suomen aatelisto v. 1596\n\n\nNiinkuin arvata sopii, olivat Suomenmaasta varsin harvat miehet tulleet\nSöderköpingin herrainpäiville. Aatelistosta oli kutsuttu kaikki\nlailliseen ikään tulleet ja sen ohessa ratsumestarit ja jalkaväen\npäälliköt sekä kolme miestä muusta päällystöstä. Mutta näiden\nkeskuudessa oli tietysti kaikkein vähimmän taipumusta noudattamaan\nherttuan käskyä. Aksel Kurki Anolan herra, joka näkyy varhaimmin\nsaaneen kutsusta tiedon, kirjoitti heti Klaus herralle asiasta,\nehdotellen, että Hänen Herruutensa kutsuisi kokoon Suomen aateliston\nyhteiseen neuvotteluun asiasta.[282] Tämmöistä aateliskokousta tosin ei\nnäy pidetyn; mutta jokainen ilmankin tiesi, mitä marski siinä kohden\najatteli. Helppo olikin löytää kaikenlaisia esteitä, joilla\nvarovaisemmat saattoivat pelkoansa peitellä. Götrik Fincke, Savon\nlinnan käskynhaltija, kirjoitti myöhemmin herttualle, että kutsu oli\nhänelle tullut vasta 8 päivää ennen Mikon päivää ja että hän silloin\nheti sen julkaisi lääninsä asukkaille, mutta että matkalla Savosta\nRuotsiin kuluu vähintäin kuusi viikkoa eikä siis olisi perille\nehditty.[283] Useat Suomen aatelisista olivat sitäpaitsi par'aikaa\nrajankäyntitoimessa rauhanteon mukaan; Klaus Hermaninpoika Fleming,\nYrjö Henrikinpoika Horn ja Arvid Henrikinpoika Tavast kävivät Fincken\nohessa rajaa Savon ja Käkisalmen läänien välillä, ja Lassi\nTorsteninpoika Ram, Matti Laurinpoika Kruus ja Tönne Arvidinpoika\nWildeman suorittivat saman tehtävän Viipurin läänin kohdalla. Tämä\ntärkeä toimi oli alkanut elokuun keskipaikoilla, mutta saatiin vasta\nlokakuussa lopetetuksi.[284] Kuitenkin olisi tietysti sopinut valita\nedes muutamia Suomen aateliston keskuudesta ja niille antaa valtuus\nmuiden puolesta. Mutta marskin tähden ei tätäkään uskallettu.\n\"Pelkäänpä, että enin osa on herra Klaus Flemingille alamainen ja\ntottelee hänen epäävää neuvoansa, Jumala siihen apua laittakoon!\" --\nkirjoitti tästä Lauri Hermaninpoika Fleming, joka itse oli\nperheellisten seikkain tähden estetty, mutta antoi valtuutensa Kaarle\nHornille.[285] Seuraus oli, että koko Suomen aatelissäädystä ainoastaan\nmainittu Kaarle Horn Kankaisten herra ja Krister Klaunpoika Horn\nJoensuun vapaaherra olivat saapuville tulleet. Suomen papistosta oli\nkumminkin piispa Eerik Eerikinpoika siellä ollut; myöskin Turun\nkaupunki oli lähettänyt edusmiehiä. Mutta talonpoikaissäädystä oli\npääasiallisesti tullut semmoisia, jotka toivat säätyläistensä\nvalituksia ja hätähuutoja herttualle ja valtakunnan säädyille.\nValitukset koskivat sitä suunnatonta rasitusta, jota rahvas sotaväen\npuolelta kärsi ja joka nyt, vaikka rauha oli tullut, painoi Suomen\nmaata vielä raskaammin kuin ennen sodan aikana.[286]\n\nNäiden asiain johdosta päätti Kaarle herttua lähettää muutamia\nuskotuita miehiä Suomeen saadaksensa senpuoliset olot suunnilleen\nsovitetuiksi. Hän oli uskovinansa, että pätevät syyt olivat todellakin\nestäneet Suomen herroja Söderköpingiin saapumasta, ja heitä oli siis\nvaatiminen nyt yhdistymään Ruotsin säätyjen päätökseen; jos eivät\nsiihen suostuisi, oli muka heidän tuomionsa samassa päätöksessä\nnähtävä. Sen ohessa piti lähettilästen pitää tutkintokäräjiä kaikissa\nSuomen maakunnissa, kuulustellen itse paikalla rahvaan valituksia ja\nsovitellen sotaväen ja talonpoikain väliä linnaleirin asiassa. Ne\nmiehet, jotka tähän lähettilästoimeen määrättiin, olivat suomalainen\nKaarle Horn sekä kaksi ruotsalaista, Eerik Ribbing ja Sven Maununpoika.\nItse ohjesääntö oli heille annettu herttuan, neuvoskunnan ja säätyjen\nnimessä Söderköpingistä lokak. 27 13.[287] Mutta valmistaaksensa mielet\nheidän tutkintotointansa varten ja, osoittaaksensa alamaisille\nSuomessa, että toinen, parempi järjestys nyt oli tulossa, herttua sen\nohessa Söderköpingissä ollessaan antoi ulos erään \"Avoimen\nsuojeluskirjan kaikille Suomen lääneille, että ne siihen asti, kunnes\nkuninkaan tutkintokäräjät pidetään, ovat vapautetut linnaleiristä,\nrästeistä, kyyditsemisistä ja muista rasituksista, joilla heitä\naateliset ja sotamiehet ylen kovasti sortavat\".[288] Herttua ei sano\nsiinä voivansa kärsiä, että valtakunnan alamaisia ja maata hävitetään\nja runnellaan; siis, koska K. Majesteetti Ruotsissa ja Puolassa on\npoissaolonsa ajaksi uskonut hallituksen herttualle ja herttua säätyjen\npyynnöstä nyt näillä valtiopäivillä on tämän viran \"eteenkin päin ja\ntäydellisemmästi\" päällensä ottanut, niin hänen on täytynyt neuvosten\nkehoituksesta lähettää Suomenmaahan jalot ja vapaasukuiset miehet\nKaarle Horn Kankaisten herra, Eerik Ribbing ja Sven Maununpoika\nsovittelemaan sotaväen ja rahvaan kanssa niin, että sotaväki saisi\nkohtuullisen elatuksensa ja rahvaan kova rasitus jotenkin tulee\nlievitetyksi; ja niinpä ei kenenkään talonpojan tarvitse suurempaa\nlinnaleiriä suorittaa, kuin mitä nämä hyvät miehet määräävät, eikä\nrahvaan tarvitse ketään kyyditä ja kuljettaa vesitse eikä maitse,\nolkoon kenenkä käskyn nojassa hyvänsä, ellei kyydittävällä ole\nsemmoista \"postivaakunaa\" ja todistusta, kuin herttua näytteeksi mukaan\nlähettää. Viimeksi otetaan koko rahvas vaimoinensa, lapsinensa,\npalvelijoineen ja kaikkinensa päivineen, mitä sillä kiintonaista ja\nirtonaista on, herttuan ruhtinaalliseen suojelukseen, rauhaan ja\nvarjelukseen, kaikesta väkivallasta ja vääryydestä lain ja oikeuden\nalaiseksi. Samaan aikaan lähetettiin Suomen alalaamanneille eli\nlainlukijoille kirjoitus, jossa heitä käskettiin ahkerasti ja\nuskollisesti auttamaan näitä tutkintomiehiä heidän toimissansa.[289]\n\nNytpä siis piti vihdoin nähtämän, missä määrässä vallanpitäjät Suomessa\nolivat taipuvaisia mukautumaan herttuan ja Ruotsin säätyjen päätökseen.\nEttä marskin taipumisesta ei toivoa ollut, tiedettiin edeltäkäsin.\nMutta Suomen aatelisto ja täkäläiset sotapäälliköt olivat edellisissä\ntapauksissa osoittaneet kallistuvansa, ainakin uskonnon asiassa,\nsamalle puolelle kuin valtakunnan asukkaat yleisesti, ja\nvaltiollisestikin heidän ajatuksensa ei suinkaan ollut irroittaa\nSuomenmaata Ruotsin valtakunnasta. Senpä vuoksi ei näyttänyt\nmahdottomalta, että tuo juhlallinen lähetystö Ruotsin säätyjen puolelta\nsaattaisi Suomenmaassa vaikuttaa semmoisen muutoksen vallitsevaan\nmielipiteesen, että Klaus herran erikoisvalta kukistuisi ja Suomen olot\njärjestyisivät uudelle kannalle. Tätäpä Fleming itsekin näkyy varoneen,\nja senpä tähden hän jo aikaisin alkoi mieliä valmistella jäykkään\nvastarintaan. Niin pian siis kuin painettu kappale Söderköpingin\npäätöksestä oli Suomeen tullut, teki marski omasta puolestaan\nkirjallisen vastalauseen eli \"vastauksen\", joka oli sopivissa tiloissa\nluettava suuremmillekin kuulijakunnille. Luultavaa näet on, että Klaus\nherra heti alkoi pitää kokouksia ja keskusteluita eri säätyjen jäsenten\nkanssa vaikuttaaksensa heidän käsitykseensä tässä asiassa. Niinpä esim.\ntiedämme, että hän marraskuun lopulla tai joulukuun alulla piti\nkeskustelua Turun raastuvassa Söderköpingin päätöksen johdosta, jolloin\nhän muun muassa koetti kokoontuneille porvareille todistaa, että\nRuotsin säädyt olivat tahtoneet asettaa Sigismundin holhouksen alle,\nvaikka Hänen Majesteettinsa muka ei ollut alaikäinen eikä myöskään\nmielipuoli, jotta holhoojaa tarvitsisi.[290] Itse \"vastaus\" kävi\npykälöittäin Söderköpingin päätöksen lävitse ja oli lyhyellä\npontevuudella kokoonpantu, siinä kohden paljon eriten Klaus herran\nmuutoin niin laveasta kirjoitusparresta. Valtionhoitajan nimi oli muka\nkuninkaan eikä alamaisten annettava, ja tarpeetonta oli puhua\nalaikäisyyden tapauksesta, koska Kunink. Majesteetti, Jumalan kiitos,\nvielä eli. Mitä virkojen asettamiseen tulee, lausui marski olevansa\nliian halpa muuttamaan sitä, mitä K. M. itse oli säätänyt, ja arveli\nherttuankin asettavan omassa herttuakunnassaan, ketkä itse tahtoi,\nvirkoihin ja palveluksiin. Tuo kipeä kysymys, oliko kuninkaan Puolasta\nlähettämää käskyä noudatettava, ennen kuin hallituskunta Ruotsissa\nkulloinkin oli siihen suostumuksensa antanut, ratkaistiin Klaus herran\nvastalauseessa varsin sievällä tavalla. Marski oli mielestänsä muka\nliian halpa suostumaan siihen, että kuninkaan käskyjä ei noudatettaisi\nkaikessa, mikä K. M:lle ja valtakunnalle hyödyksi on, kuten laki ja\nkaikkien vala sisältää; sillä jos ensin aina on sana Ruotsiin\nlähetettävä ja sieltä lupa odotettava, saattaisi tapahtua, että pitkän\nja vaikean matkan tähden jokin tärkeä asia tulisi viivytetyksi ja\nvaltakunnalle tulisi vahinkoa. Sen vuoksi pitäisi muka semmoisissa\ntiloissa lähettää H. Ruht. Armollensa mitä pikaisimmasti tieto, ja\nsillä välin kuitenkin panna toimeen, mitä kuningas oli käskenyt. Samoin\nmarski arveli senkin pykälän, missä kiellettiin lykkäämästä\noikeudenasioita kuninkaan luokse Puolaan, haitalliseksi sekä kuninkaan\nettä alamaisten edulle. Päätöksen viimeinen pykälä, joka julisti\nkapinalliseksi jokaisen, joka ei tahtoisi siihen suostua, herätti\nsyystä Klaus herran mielikarvautta. Suomen puoliset olivat aina\nosoittaneet uskollisuutta valtakuntaa kohtaan eivätkä olleet vertansa\nsäästäneet sitä puolustaessaan. Nyt heitä muka vaadittiin vapaasti\nlausumaan ajatuksensa Säätyjen päätöksestä, mutta samassa heti\nlisättiin uhkaus, elleivät suostumustansa antaisi. Klaus herra sen\njohdosta ilmoitti jättävänsä asian kuninkaan mielisuosion alaiseksi,\neikä voivansa sitä ennen, K. M:n poissa ollessa, suostumustansa antaa\nniin korkeihin pykälöihin, tahtomatta kuitenkaan millään tavoin erottaa\nitseänsä muista Ruotsin valtakunnan säädyistä. -- Tämmöinen oli Klaus\nherran \"vastaus\", eikä epäilemistä, että sen maltillinen muoto monella\nhaaralla teki varsin suuren vaikutuksen. Sen tarkoitus olikin\nsilminnähtävästi olla jonakin ajatuksen mallina ja ohjeena kaikille\nkuninkaan uskollisille palvelijoille ja alamaisille Suomenmaassa, ja\nluultavaa siis on, että se esiteltiin niissä kokouksissa, joita marski\nnäkyy tähän aikaan pitäneen.\n\nNäin oli Klaus herra jo asemaansa johonkin määrin varustautunut, kun\nvihdoin Ruotsin säätyjen lähettiläät tammik. 2 p. 1596 Suomeen\nsaapuivat kuljettuansa pahimmassa kelirikossa meren ja Ahvenanmaan yli.\nKankaisista, mihin ensin olivat poikenneet, he kirjoittivat samana\npäivänä ilmoituksen tulostansa marskille, joka ei silloin sattunut\nTurussa olemaan, mutta heti heidän pyyntönsä mukaan riensi sinne\nkohtaamaan heitä. Oli perjantai tammik. 9 p., kun Klaus herra Turun\nlinnassa nyt otti vastaan Ruotsista tulleet airueet. Yhtyminen näyttää\ntapahtuneen kankeassa kaavamuodossa. Horn ja hänen toverinsa antoivat\nsäätyjen kirjeet ja vaativat yleistä aateliston kokousta. Marski lupasi\nheti kutsua maan aateliset ja sotapäälliköt Turkuun, mutta ei tahtonut\nitse mitään vastata, ennen kuin nämä olivat yhteen tulleet. Näin asia\nlykättiin eteenpäin pari kolme viikkoa, jolla välin sanansaattajat\nveivät kutsun kaikille haaroille ja maamme mahtavat miehet minkä\nennättivät riensivät yhtymispaikkaan, missä hetken suuri kysymys nyt\noli Suomenmaan puolesta ratkaistava. Tammik. 27 p. näkyy jo enin osa\nTurkuun saapuneen. Seuraavana päivänä alkoi aateliskokous Turun\nlinnassa -- eräs varsin omituinen ilmiö maamme historiassa.[291]\n\nMeiltä puuttuu ihan tarkat tiedot, ketkä kaikki tässä tilaisuudessa\nolivat läsnä. Mutta ymmärtääksemme hetken yleistä asemaa on\ntarpeellinen tässä paikassa pikimmältään tarkastella Suomen johtavia\nmiehiä siihen aikaan ja heidän kunkin kantaa sukulaisuuden tai entisten\nonnenvaiheiden puolesta.[292]\n\nEnsiksi muistutan vielä kerran, että se suku, joka kilvoitteli Klaus\nherran kanssa etevyydestä Suomen aateliston joukossa, nimittäin\n_Hornien_ suku, oli marskin kanssa ilmeisessä vihollisuudessa ja veti\nvastapuolueen parveen useita muitakin Suomen miehiä. Horneja oli\nkuitenkin, niinkuin tiedämme, uuden ajan alulla syntynyt kaksi haaraa,\njoista _Joensuun Hornit_ eivät tätä nykyä ansaitse paljon huomiota;\nsillä tuon kuuluisan sankarin Klaus Kristerinpojan molemmat pojat,\nvapaaherrat _Krister Klaunpoika_ ja _Jaakko Klaunpoika_, eivät\nkumpikaan osoittaneet mitään suurempaa valtiollista älyä. Edellisen\nheistä kehutaan olleen varsin oppinut mies, ja hän piti tähän aikaan\nEtelä-Suomen laamanninvirkaa. Niinkuin olemme nähneet, hän oli ollut\nkäytetty rauhansovittajain joukossa Täyssinässä, mutta oleskeli muutoin\nenimmältään Ruotsinmaalla, pitäen ensi aluksi herttuan puolta, josta\nhän kuitenkin sittemmin luopui. Melkein samalla lailla vaihteli\nnuorempikin veli, Mustialan herra, joka Sigismundin kamariherrana oli\nalkuvuodesta 1593 tuonut Puolasta sen kuninkaallisen kirjeen, jolla\nvälihallitus herttualle uskottiin, ja sitten jäänyt Kaarlea\npalvelemaan, kunnes onnenvaiheet taas saattoivat hänetkin Sigismundin\npuolelle. Mutta paljoa mainiommat olivat tähän aikaan Kankaisten\nHornit. Vanha sankari _Henrik Klaunpoika_, tämän haaran kantaisä ja\nKlaus Kristerinpojan setä, oli nyt äskettäin, kesällä 1595, kuollut 83\nvuoden iällä.[293] Mutta hänen vanhin poikansa, Kaarle Henrikinpoika,\noli isänsä vertainen maineessa, ja pieninä vesoina ylenivät nousevan\naikakauden sankarit, Eevertti ja Kustaa Horn Kaarlenpojat. Kaarle\nHornin onnenvaiheista ja siitä, miten Klaus Eerikinpoika Fleming niihin\noli vaikuttanut, olen jo edellisessä maininnut.[294] Että miehen koko\nasema oli ihan toinen kuin Klaus herran, lienee tarpeetonta muistuttaa;\ntällä hetkellä hän astuu Ruotsin säätyjen asiamiehenä kansalaistensa\nkeskuuteen, mutta joutuu sen kautta uudestaan marskin parjausten\nalaiseksi ja itse Sigismundin vihaan, niinkuin edempänä saamme nähdä.\nHänen nuoremmat veljensä _Arvid_ ja _Yrjö Horn_ tulevat vähemmän\nnäkyviin ajan tapauksissa, mutta pitivät tietysti samaa puolta.\nOikeastaan tämä suku ei voinut olla aivan harras Juhana kuninkaan\nhuonekunnalle, koska jo 1563 vuoden kumouksessa oli ilmaantunut\nseikkoja, jotka silloisessa Suomen herttuassa olivat perustaneet\nlähtemättömän epäluulon Kankaisten sukua vastaan. Melkein samassa\ntilassa olivat _Louhisaaren Flemingit, Klaus_ ja _Lauri Hermaninpojat_,\njotka molemmat olivat naineet Kaarle Hornin sisaria ja sitä paitsi,\nniinkuin ennen on kerrottu, olivat perineet isänsä huonon sovun marskin\nsuhteen. Edellinen heistä, jota tavallisesti, erotukseksi mahtavasta\nkaimastansa, nimitetään \"nuori Klaus Fleming\" taikkapa \"Klaus Fleming\nKaskisten herra\", oli kirjalliseen työhön harjaantunut mies ja on\njälkimaailmalle jättänyt latinankielisen kertomuksen tämän ajan\ntapauksista.[295] Samaan sukulaisuusryhmään kuului myöskin Narvan\nlinnanisäntä _Arvid Eerikinpoika Stålarm_ Lindön herra, joka oli nainut\nLouhisaaren Flemingien sisaren. Hän oli herkkämielinen ja\nleikkipuheinen mies, jota yleisesti rakastettiin; mutta hänen\nluonteensa oli sen ohessa jotenkin heiluvainen, eikä hänen kantansa\nsyttyneessä kiistassa siis ollut aivan luotettava. Linnanhaltijana\nNarvassa hän kevättalvella 1593 oli joutunut ankaraan riitaan Klaus\nherran kanssa, joka kerrankin äkeissään uhkasi häntä mestauskirveellä.\nTätä nykyä kuitenkin riita oli sovitettu, ja Stålarm alkoi hämmästyä\nKaarle herttuan rohkeita toimia, vaikka hänen ei vielä tarvinnut\ntuntuvasti sekaantua Suomen seikkoihin.[296] Hänen vastaisista\nonnenvaiheistansa annetaan seuraavissa luvuissa tarpeeksi selitystä.\nStålarmin sisaren, Elinan, oli nainut eräs _Lassi Torsteninpoika Ram_\nBrödtorpan herra, joka kauan aikaa oli isännyyttä pitänyt valloitetussa\nKäkisalmessa, mutta juuri näinä aikoina kuoli. Hän oli ollut äreä,\nvisapäinen ukko, joka monta vuotta kiisteli Savon linnan haltijan\nGötrik Fincken kanssa lääninsä rajoista ja sen kautta oli antanut\nvenäläisille aihetta kaikenlaisiin vaatimuksiin, kun Käkisalmi nyt oli\nheille annettava takaisin.[297] Arvid Stålarmin toisen sisaren,\nKristiinan, oli nainut _Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra_, joka\nsilloin piti isännyyttä Turun linnassa. Lassi Torsteninpoika oli ollut\nsukunsa puolesta ruotsalainen, vaikka Suomessa syntynyt; ainoastaan\näitinsä kannalta, joka oli Friskalan Flemingejä, hän kuului Suomen\naatelistoon. Sitä vastoin Hannu Eerikinpoika oli suomalainen ja itse\nansainnut aatelisuutensa Venäjän sodassa v. 1576; nyt hän jo oli iäkäs\nmies, \"saapuvilla ollut missä hakataan\", kuten marski hänestä\nlausui.[298] Hänestä muutoinkin on annettava se todistus, että hän aina\nuskollisesti teki velvollisuutensa; mutta hänen vaikutuksensa\nvaltioseikkoihin ei näy olleen suuri. Kolmannen Stålarmin sisarista,\nKatariinan, oli nainut _Krister Matinpoika_, joka kuului aateliseen\n_Biörnram_ sukuun ja tulevissa tapauksissa astuu näkyviin. Arvid\nStålarmin veli, Aksel Eerikinpoika Grabbackan herra, ei tule ajan\ntapauksissa paljon näkyviin. Suvun vanhemmasta haarasta, Kiialan\nStålarmeista, ei ollut tähän aikaan paljon tietoa. Erään tyttären\nKiialan suvusta nai tämän vuoden lopulla kuninkaallinen sihteeri, Niilo\nRask, joka tähän aikaan oli oleskellut Vironmaalla rauhanteon ja\nrajankäynnin toimissa.[299] Eräs Hannu Juhananpoika Viljaisten herra,\nKiialan haarasta, myöskin joskus edempänä mainitaan.\n\nStålarmit olivat lähteneet samasta alkujuuresta kuin _Tavastien_ suku,\njoka aikoinaan oli maallemme antanut mainion piispan, mutta tähän\naikaan ei enää ollut aivan suuressa maineessa. _Arvid Henrikinpoika\nTavast_ Vesunnan herra oli ajoittaisin linnanhaltijana Viipurissa ja\npiti syntyvässä taistelussa lujasti Sigismundin puolta. Hänen poikansa\n_Iivar Tavast_ Kurjalan herra seurasi samaa puolta kuin isäkin ja\nnäyttää olleen kiivas ja kova mies. Tavastit olivat likeisessä\nsukulaisuudessa _Finckein_ kanssa, joiden hallussa silloin oli\nTavastien entinen sukukartano Porkkola Lammin pitäjässä. Tuo Kustaa\nVaasan aikana kuuluisa Kustaa Fincke oli jälkeensä jättänyt useita\nlapsia, joista _Götrik Fincke_ Porkkolan herra ja _Sten Fincke_\nPeipotin herra tätä nykyä olivat etevimmät. Sten Fincke, joka v. 1594\nkuninkaan Ruotsissa käydessä oli tullut isännäksi Hämeen linnaan, oli\nnaittanut tyttärensä Iivar Tavastille ja kallistui samalle puolelle\nkuin Tavastitkin.[300] Sitä vastoin vanhempi veli Götrik Fincke, eräs\n50-vuotias, Lukkolinnan tappelussa raajarikoksi haavoitettu mies, joka\nvuodesta 1583 saakka oli olut Savon linnan haltijana, koetti suurella\nvarovaisuudella karttaa kumpaisenkin puolueen vihaa ja oli siitä syystä\nlopulta molempien epäluulon alainen. Finckein sisarista oli yhden\nnainut _Salomon Ille_, joka kuului vanhaan suomalaiseen aatelissukuun\nja ajoittain oli ollut linnanisäntänä Käkisalmella. Toisen sisaren oli\nnainut tuo rikas _Hartikka Henrikinpoika Vuolteen herra_, joka kuului\nerääsen aateloittuun kirjurisukuun.[301] Sekä Ille että Hartikka\nHenrikinpoika asettuivat jyrkästi Sigismundin puolelle ja hukkuivat\npuolueensa yleiseen haaksirikkoon.\n\nGötrik Fincken puoliso oli nimeltä Ingeborg Niilontytär Boije, jonka\nsuku tähän aikaan oli Suomen etevimpiä. Varsinkin Ingeborgin vanhin\nveli _Yrjö Boije_ Gennäsin herra oli korkealle noussut sotaisissa\nviroissa; hän oli jonkin aikaa ollut ylimmäisenä sotapäällikkönä\nVirossa ja Suomessa ja oli siihen aikaan Tallinnassa koko Vironmaan\nkäskynhaltijana. Hänen molemmat veljensä, _Martti Boije_ Gennarbyn\nherra ja _Antti Boije_ Teijon herra, olivat ratsumestareina. Kaikki\nveljet näyttävät oikeastaan kallistuneen Kaarle herttuan puolelle\neivätkä voineetkaan täydellisesti välttää sigismundilaisten epäluuloja,\nvaikka Viron käskynhaltijan syrjäinen asema vapautti hänet\nsekaantumasta Suomen seikkoihin.[302] Vähemmän onnellinen siinä kohden\noli _Aksel Kurki_ Anolan herra, jolla oli toinen Boijen sisarista\npuolisona. Hän, niinkuin hänen veljensäkin, _Knuutti Juhonpoika Laukon\nherra_, oli epäilemättä ensin aluksi ollut Kaarle herttuan mielipiteitä\nlikempänä. Mutta niin pitkälle, kuin Söderköpingissä oli menty, ei\ntahtonut tuo suorasukainen suomalainen ratsumestari seurata herttuan\njohdatusta, ja ennen pitkää tapaukset saattivatkin Aksel Kurjen\nsigismundilaisten eturiveihin. -- Kurki-veljesten sisaren oli nainut se\nIivar Maununpoika _Stiernkors_-suvusta, joka on tunnettu Eerikin ja\nJuhanan historiasta ja joka v. 1573 oli surmansa saanut Turun linnassa\nArvid Kustaanpoika Stenbockin käden kautta. Hänen lapsistansa eli tähän\naikaan viisi poikaa, joista _Pertteli Iivarinpoika Järppilän herra_ ja\n_Maunu Iivarinpoika Kärkniemen_ ja Ristniemen herra olivat\nmainittavimmat.[303] Stiernkorsien suku oli tunnettu tulisesta\nluonteestansa, ja kaikki veljekset asettuivat innollisesti Flemingin ja\nSigismundin puolelle.\n\nEnimmät muut vanhat aatelissuvut eivät olleet tähän aikaan etevillä\njäsenillä edustettuina. Tuo edellisinä hallituskausina korkeissa\nviroissa käytetty Hannu Biörninpoika Leijon Lepaan herra oli jälkeensä\njättänyt ainoastaan tyttäriä, jotka silloin olivat naimaiällä.[304]\nSamoin Hannu Laurinpoika Björnram Isnäsin herra ei ollut miehistä\nperillistä jättänyt. Hänen tyttäristään oli vanhimman nainut _Arvid\nTönnenpoika Wildeman_, joka kuului Suomen vanhaan aatelistoon ja tähän\naikaan alkaa monessa toimessa näkyviin tulla. Muut vanhan aateliston\njäsenet ovat vähemmän mainittavia. _Jägerhorn_-suvusta tavataan eräs\nKrister Klaunpoika Spuurilan herra, _Karpalais_-suvusta eräs Mikko\nMatinpoika, Taivassalon kirkkoherran poika, _Frille_-suvusta eräs\nPaavali Frille -- kaikki jotenkin vähäpätöisiä henkilöitä. Samoin sopii\nvielä luetella muutamia muita, jotka kuuluivat Suomen vanhaan\naatelistoon, niinkuin Henrik Maununpoika _Spåra_ Hyvikkälän herra,\nKlaus Eerikinpoika _Slang_, Juho Matinpoika _Skytte_ Skyttälän\nherra,[305] Krister Niilonpoika _Hevonpään_ herra ja hänen molemmat\nveljensä Lassi Niilonpoika ja Jaakko Niilonpoika,[306] y.m. Nämä kaikki\nseurasivat kuninkuuden lippua, mutta eivät suuresti tapauksiin\nvaikuttaneet. Herttuan puolisissa toimissa taas tavataan eräs\nHannu _Buck_ Pukkilan herra, joka näkyy kuuluneen tuohon mainioon\n_Bitz_-sukuun. Enemmän huomiota kumminkin ansaitsee mainion _Tott_-\nsuvun[307] jälkeläinen _Henrik Klaunpoika Tott_, jonka isä oli ollut\ntuo Juhanan aikuisesta sodasta kuuluisa Klaus Aakenpoika. Henrik Tott\noli v. 1587 nainut Eerik kuninkaan tyttären, Sigrid Vaasan, joka isän\nkuoleman jälkeen oli äitinsä kanssa asettunut Liuksialan kartanoon\nKangasalle. Koska Eerikin suku vielä oli valtiollisen epäluulon alla,\nnäkyy Tott pysyneen erillänsä kaikista valtiollisista toimista, mutta\nkallistui nähtävästi samalle puolelle kuin Kankaisten Hornit, jotka\nolivat hänen enojansa.[308] Hän asui Gerknäsissä Lohjan pitäjässä. Sitä\nvastoin Eerik kuninkaan leski, _Katariina Maununtytär_, vietti\nelämäänsä Liuksialassa, kärsien yhä vielä kohtalonsa katkeruutta. Hänen\nainoa poikansa, Kustaa, oli kuuden vuotiaana lähetetty ulkomaille\nvuoden 1574 paikoilla ja sitten kasvatettu jesuiittain kollegiossa\nBraunsbergissa Preussinmaalla. Nyt hän tahtoi vielä kerran äitinsä\ntavata ja tuli sen tähden huhtikuun alulla 1596 laivassa Danzigista\nTallinnaan, josta aikoi veneellä lähteä Suomen puolelle. Mutta Klaus\nherra lähetti aluksia häntä vastustamaan, ja nuorukainen vietiin\ntakaisin Tallinnaan, johon marskin luvalla äiti sai tulla häntä\ntervehtimään.[309] Se oli heidän viimeinen yhtymisensä, sillä poika\nlähti tästä Puolaan ja sitten Venäjälle, jossa hän monen kärsimyksen\nperästä kuoli v. 1607. Mutta äiti vietti vanhuutensa päivät Suomessa,\njossa vasta v. 1612 hänen elämänsä loppui.\n\nSivumennen sopii mainita, että aivan Katariina Maununtyttären\nläheisyydessä asui Vääksyn kartanossa Kangasalla Juhana kuninkaan\nentinen lemmitty Kaarina Hannuntytär leskenä kahden avioliiton jälkeen,\njoihin hän oli joutunut herttuallisen rakastajan hylkäämänä. Hänen ja\nJuhanan tyttären, Sofia Gyllenhjelmin, oli nainut mainio Pontus De la\nGardie, mutta hän oli jo aikaisin kuollut, jonka tähden tämän lapset --\nnuorin niistä oli mainio \"Laiska Jaakko\" -- kasvatettiin äidinäidin\nluona. Kaarina Hannuntytär kuitenkin näyttää kuolleen v. 1596.\nTyttärenpojat taas olivat sillä iällä, jolloin ei vielä ole tarve\nvaltioseikkoihin sekaantua.[310]\n\nJuhana kuninkaan aikana oli Suomen aatelisto melkoisesti lisääntynyt,\nja uusia sukuja sekä uusia miehiä löytyi paljon, joista muutamat jo\novat edellisessä mainitut. Jos erotetaan _Hannu Hannunpoika Monikkalan\nherra_, josta jo ennen on puhuttu, sekä eräs Hannu Juhananpoika Bon\nherra, jonka suku ei ole tarkemmin tunnettu,[311] nämä kaikki\nseurasivat Klaus herran johtoa. Merkillisimpiä niiden joukossa oli\nala-amiraali _Pentti Söyringinpoika Juusten_ Olsbölen herra, piispa\nJuusten-vainajan veljenpoika. Hän oli tunnettu ahnaaksi mieheksi, joka\nkiskoi puoleensa missä tilaisuutta oli; mutta vallitsevien suosiota hän\naina osasi itsellensä jotenkin säilyttää. Hänen orpanansa _Pekka\nPaavalinpoika Juusten_,[312] joka oli piispan poika, kuului tätä nykyä\nKäkisalmen vartijaväkeen, mutta ei ollut aatelista kilpeä saanut.\nVanhempaa aatelia oli luultavasti _Lauri Matinpoika Creutz_ Sarvilahden\nherra, koska sanotaan hänen isänsä saaneen aatelisuutensa uudistetuksi.\nSuku tuli myöhemmin varsin mainioksi, ja Lauri Matinpojalle on\nannettava se kiitos, että hän luopumatta loppuun asti seisoi\nSigismundin puolella. Samaa mainetta ansaitsi _Niilo Olavinpoika\nMeltolan herra_, eräs jäykkä soturi, joka Eerik kuninkaan aikana itse\noli aatelisuutensa ansainnut ja tätä nykyä oli linnanvoutina Narvassa.\nHän näkyy olleen arvossa pidetty mies; se havaitaan siitäkin, että\nhänellä oli puolisona ollut Stiernkorsien täti, Hebla Maununtytär.\nMutta hänen opillinen kantansa oli alhaisempi kuin sen ajan aateliston\nylipäänsä; sillä, niinkuin hän itse tunnusti, hän ei osannut lukea eikä\nkirjoittaa.[313] Nuorempi mies oli _Jaakko Olavinpoika Bolstadin\nherra_, jonka jälkeläiset ottivat sukunimen \"Stubbe\". Hän oli Klaus\nherran alttiimpia miehiä ja seurasi sitten Sigismundin asiaa loppuun\nsaakka. Äskettäin aateloituja oli myöskin _Mikko Paavalinpoika Munck_\nNuhjalan herra, eräs _Yrjö Pryts_, neljännysmestari ratsuväessä, sekä\n_Jaakkima Tiirikinpoika (Brand) Muurilan herra_, joka kauan aikaa oli\nollut käskynhaltijana Käkisalmella. _Martti Klaunpoika Hästesko_\nNummilahden herra sopii samassa jaksossa mainita, vaikka hän vasta\nmyöhemmin aateloitiin. Vielä ovat Suomen aatelistoon luettavat\nveljekset _Biörn Pentinpoika_ ja _Hannu Pentinpoika Tapilan herrat_,\njoista jälkimmäinen kuitenkin tähän aikaan oli Ranskan kuninkaan\npalveluksessa ja niinmuodoin vasta myöhemmin tulee näkyviin.[314]\n\nNäiden lisäksi täytyy vielä mainita kaksi ruotsalaista aatelismiestä,\njotka tähän aikaan olivat Suomenmaahan sijoitetut. Varsin etevä mies\noli _Matti Laurinpoika Kruus_ Harvialan herra, joka oli nainut erään\nsuomalaisen neiden Lepaan suvusta, Hannu Biörninpojan sisaren. Hän\nkallistui Kaarle herttuan puolelle, eikä siis tullut osamieheksi Suomen\naateliston kohtaloon. Hartaampi Suomen aateliston toveri oli _Antti\nLaurinpoika Puotilan herra_, eräs urheaksi soturiksi tunnettu mies,\njoka oli syntyisin Itä-Göötanmaalta. Lopuksi sopii mainita _Hannu von\nOldenburg_ ja _William Rutwen_, kaksi ulkomaalaista, jotka\nsotapalveluksen kautta olivat meidän maahamme tulleet. Jälkimmäinen oli\nskotlantilaisten huovien päällikkönä; edellinen taas lienee saksalainen\nollut, mutta oli venäläissodan alusta näillä seuduin oleskellut ja\ntäytti nykyään maanprofossin eli yleisen sotaviskaalin virkaa Suomessa.\nVähäpätöisempi mies oli tuo marskin asioissa usein käytetty _Kasper\nGröning_, joka näkyy olleen Hieronymus Birkholtzin sukulainen ja\nniinmuodoin Saksasta kotoisin.[315] Että muutamilla Ruotsin ylimyksillä\noli läänityksiä meidän maassa, on myöskin huomioon otettava, vaikka\nitse miehet eivät olleet täällä saapuvilla. Niinpä esim. Aksel\nLeijonhufvudilla oli Raaseporin kreivikunta, Kustaa Banérilla\nKorsholman kartano ja Mustasaaren pitäjä Pohjanmaalla ja Klaus\nBielkella Limingan pitäjä. Vihdoin koko Ahvenanmaa Kastelholman linnan\nkanssa oli Kustaa Vaasan lesken, Katariina Stenbockin, hallussa, ja\nJuhana kuninkaan leskellä, Gunilla Bielkella oli läänityksenä Porin\nkaupunki ja muutamat pitäjät niillä seuduin.\n\nTämän katsauksen perästä, jossa olen koettanut näkyville saattaa maamme\njohtavat miehet tämän ajan aatelistosta, tulee meidän palata jälleen\nTurun aateliskokoukseen, jossa vastaus oli annettava Ruotsin säätyjen\nlähettiläille. Niinkuin senaikuisilla yleisillä valtiopäivillä, olivat\ntälläkin kertaa sotapäälliköt osallisina aatelissäädyn keskusteluissa,\nja kokoontuneiden joukko niinmuodoin lienee ollut varsin suuri Tammik.\n28 p. olivat Turun linnaan kutsutut yksityiseen neuvotteluun marskin\nkanssa, ennen kuin lähettiläät heidän puheillensa päästettiin. Marski\nsiellä luki kaikkien kuullen epäyskirjansa ja vahvisteli kokoontuneiden\nuskollisuutta. Vasta seuraavana päivänä alkoi virallinen keskustelu.\nLähettiläät lukivat julki herttuan ja säätyjen kirjeet sekä\nvaltiopäiväin päätöksen, johon Klaus herra vastasi sillä, että antoi\nheidän kuulla sen epäyskirjan, jonka sisällys jo edellisessä on\nkerrottu. Kun tämän perästä lähettiläät esittivät kysymyksen, miks'ei\nSuomen aatelisto tullut Söderköpingiin, antoi Klaus herra omasta\npuolestaan vastauksen luettamalla heille kuninkaan kirjeen, joka kielsi\nhäntä lähtemästä pois Suomenmaasta -- ja siihen lähettiläät eivät\nsanoneet mitään. Nyt Klaus herra puolestaan alkoi säätyjen päätöstä\nahdistaa. Siinä oli muun muassa lausuttu, että kuningas valtakunnasta\nlähtiessään oli jättänyt epäjärjestystä jälkeensä; tämä oli muka\ntörkeää loukkausta kuningasta vastaan. Lähettiläät vastasivat, että\nlause ei puhunut kuninkaan aikomuksista, vaan tarkoitti paavilaisia,\njotka kouluin, kirkoin ja luostarein tunkeutuivat valtakuntaan.\nValtionhoitajanimestä puhui marski samaa, mitä jo oli epäyskirjassansa\nsanonut. Vastattiin, että Hänen Kunink. M:nsa itse oli herttualle\nhallituksen uskonut. Näin väittelyä jatkettiin valtiopäiväpäätöksen eri\npykälistä. Klaus herran väitteet olemme jo nähneet hänen kirjallisesta\nvastalauseestaan; on vain muistaminen, että ne nyt suullisessa\nkeskustelussa pukeutuivat siihen monihaaraiseen laveuteen, jolla\nmarski tavallisesti asioitansa ajoi. Niinpä esim. kysymys\nvetoamisoikeudesta kuninkaaseen antoi hänelle tilaisuutta puhumaan\nomista riitaseikoistaan; hänpä ja moni muu ei muka antaisi tunkea\nitseänsä pois kuninkaan luota, sillä valtaneuvoksilta hänen ei ollut\nodottamista mitään oikeutta, koska he itse olivat hänelle vääryyttä\ntehneet, ja herttuakin oli hänelle osoittanut samaa nurjapuolisuutta,\nkun oli ottanut tuon monesta rikoksesta kanteenalaisen Monikkalan\nherran suojaansa ja käyttänyt häntä valtakunnan tärkeissä toimissa,\nniinkuin esim. rajankäynnissä Pohjanmaalla, josta muka venäläisetkin\nolivat pilkkaa laskeneet j.n.e. Lähettiläät vastasivat, mitä tähän\nsopi: säätyjen päätös oli muka parhaimmin puolin ymmärrettävä, eikä\nniin, ettei kukaan saisi omissa asioissaan käydä kuninkaan puheilla.\nYlipäänsä lähettiläiden asema oli arkaluontoinen, ja heidän antamansa\nselitykset näyttävät olleen jotenkin heikkoja. Kun Kaarle Horn vähäistä\njyrkemmin lausui ajatuksensa siitä, mitä vaaraa syntyisi, jos kuningas\nulkomailla ollessaan, kaukana laillisista neuvonantajistaan, saisi\nomavaltaisesti ratkaista Ruotsin miesten oikeusasioita, karkasi\nKlaus herra muutamaan varomattomaan sanaan kiinni, sanoi sen\nmajesteettirikokseksi, josta Hornin tuli vastata kuninkaan edessä, ja\nilmoitti, että ei enää tahdo semmoisen miehen kanssa mitään keskustelua\npitää eikä salli hänen jatkaa mitään tointa Kunink. M:n uskollisten\npalvelijain kanssa. Näin oli Horn erotettu koko lähettilästoimesta, ja\nhämmästys valtasi kaikki läsnäolijat. Keskustelu oli kestänyt kolme\npäivää. Sitten lähettiläät saivat majatalossaan kaupungissa odottaa\nSuomen aateliston kirjallista vastausta.[316]\n\nVastauksen laadusta näkyy silloin syntyneen kiivasta väittelyä\naateliston kesken. Kaarle Horn kertoo, että ensi alussa useat Suomen\naatelismiehet olivat hyvin kallistuneet Söderköpingin päätöksen\npuolelle, mutta käytyänsä Klaus herran koulua ja kuultuansa hänen\nselitystään olivat saaneet toisen käsityksen. Nyt ei ollutkaan enää\nmuusta kysymys, kuin kulkea jotakin keskitietä, jolla kartettaisiin\nkaikkia loukkauskiviä. Klaus herra tosin olisi tahtonut oman\nepäyskirjansa perustukseksi annettavalle vastaukselle, ja epäilemättä\noli monta, jotka arvelematta seurasivat hänen johdatustansa. Mutta kun\netevimmät miehet, niinkuin Aksel Kurki, Pertteli Iivarinpoika ja Antti\nBoije, eivät tähän suostuneet, täytyi marskin myöntyä saatuansa\nmuutamia muutoksia siihen kirjoitukseen, joka nyt tehtiin. Tämä\nallekirjoitettiin linnassa, nähtävästi helmik. 1 p. Seuraavana eli\nkynttilänpäivänä kuitenkin Klaus herra tuotti kirjoituksen luoksensa\nja teki siihen vielä lisäyksen. Vaan aatelisto ei jättänyt asiaa\nsillensä; tuo marskin lisäyksellä varustettu vastaus, vaikka jo oli\nallekirjoitettu, hylättiin ja uusi tehtiin, jonka nyt kaikki\nallekirjoittivat. Sen sisällys oli seuraava: Valtiopäiväasian tahtoivat\nsuomalaiset muka kuninkaan päätettäväksi heittää; heistä ei estettä\nolisi; kuten kuningas olisi myötäinen tai vastainen, siten hekin. Sen\ntähden he pyysivät, että herttua antaisi heidän odottaa kuninkaan\nilmoitusta, jota ennen heidän ei sopinut päätöstä tehdä.\nValtionhoitaja-nimen suhteen he lausuivat toivovansa, että Hänen\nKunink. Majesteettinsa ja Hänen Ruht. Armonsa siitä keskenänsä\nsopisivat, mutta lupasivat alttiisti ja kuuliaisesti noudattaa, mitä\nherttua ja neuvoskunta heille käskevät kaikessa mikä kohtuullista oli.\nMuutoin tahtoivat muka lujasti pysyä Ruotsin laissa ja uskonnossa,\njotka kuningaskin oli vahvistanut, ja niitä Ruotsin säätyjen kanssa\nyksimielisesti säilyttää ja miehuullisesti puolustaa. Kun vastauskirja\nnäin oli valmiiksi saatu ja allekirjoitettu, se juhlallisella kymmenen\ntai kahdentoista miehisellä lähetyskunnalla saatettiin lähettilästen\nluo heidän majataloonsa.[317]\n\nHuomattavaa on, että Klaus herra itsekin allekirjoitti tämän\nvastauskirjan, vaikka moni arveli hänen sillä tavoin epähuomiosta\nvahvistaneen Upsalan kokouksen päätöksenkin, jota hän aina tähän saakka\noli parjannut. Vaan marskin ei ollutkaan aikomus jättää asiaa sillensä.\nSöderköpingin päätös oli, niinkuin näimme, painosta julkaistu, ja Klaus\nherra katsoi tarpeelliseksi, että hänen oma epäyskirjansa tätä päätöstä\nvastaan samoin olisi painettava. Nyt hän tahtoi saada siihen Suomen\naateliston allekirjoitukset, ja useat siihen myöntyivätkin. Vastapuolue\nkuitenkin huomautti, että tämä kirjoitus muutamissa kohden sisälsi\naivan toista, kuin mitä oli herttualle ja säädyille vastattu. \"Siitäpä\nmarski vihastumaan\" -- kertoo Kaskisten herra -- \"soimaten meitä\neripuraisuuden siittäjiksi, jotka muka tahdoimme tehdä epäröiksi nekin\nmiehet, joille muutoin ei olisi mieleenkään tullut vastahankaa vetää --\nvaikka jo enin osa oli allekirjoittanut hänen epäyskirjansa, jonka\ntarkoitusta tuskin kukaan oli käsittänyt\". Moni ei muuta luullut, kuin\nettä se oli ainoastaan kuninkaan tiedoksi tuleva, ja tästä syystä\nuseimmat allekirjoittivat. Ne, jotka eivät suostuneet nimeänsä\npanemaan, olivat Aksel Kurki, Pertteli Iivarinpoika ja kaksi hänen\nveljeänsä, Aksel ja Kaarle, Antti Boije, molemmat Louhisaaren Flemingit\nja heidän lankomiehensä Arvid ja Yrjö Henrikinpojat sekä Biörn\nPentinpoika Tapilan herra.[318]\n\nNäin oli päättynyt tuo merkillinen Turun aateliskokous, jolla\nSuomenmaan asema eripuraisuuden syntyessä kuninkaan ja herttuan välillä\noli ratkaistava. Ensimmältä nyt tosin näytti siltä, että Ruotsin\nsäätyjen lähetykseen oli annettu johonkin määrin myöntävä vastaus ja\nettä muutoinkin Suomen aatelistossa oli noussut vastustusta Klaus\nherran itsepäisille tuumille. Mutta itse teossa oli Suomen aatelisto\nainoastaan lykännyt koko asian kuninkaan ratkaistavaksi, ja kun ennen\npitkää saatiin tieto, että Sigismund tykkänään hylkäsi Söderköpingin\npäätöksen, oli seurauksena, että useimmat niistäkin, jotka olivat\nosoittaneet itsenäisyyttä marskia vastaan, kuitenkin jälleen asettuivat\nhänen puolellensa. Myöskin muut lähettilästen tehtävät jäivät\nkeskierään. Kysymys linnaleirin lakkauttamisesta täytyi kokonaan jättää\nsillensä, koska sotaväki siinä kohden oli yhtä taipumaton kuin\nmarskikin ja kuninkaalta oli tullut käsky ratsumestareille, että heidän\npiti Klaus herraa puolustaa, jos joku tahtoisi tunkeutua hänen\nvirkaansa. Ainoastaan se saatiin toimeen, että jokin vähennys tehtiin\nratsulipullisissa, niin että 12 talonpoikaa tuli yhtä ratsua kohden,\nmissä ennen oli ollut 8 talonpoikaa kutakin kohden määrättynä.\nPidettävät tutkintokäräjät esti Fleming kokonaan, syyttäen rahvaan\nsuurta köyhyyttä; sillä siinä toimessa täytyisi muka hänen itsensä\nmyöskin olla saapuvilla, ja lisäksi tarvittaisiin, paitsi lähettiläitä\nja heidän seuraansa, myöskin sotapäälliköt ja kanteenalaiset\nratsumiehet, niin että siitä syntyisi 300 miehinen joukko, jonka tulisi\nkulkea kihlakunnasta kihlakuntaan. Lähettiläät tosin arvelivat ettei\nniin suurta joukkoa tarvittaisi, ja lupasivat mikäli mahdollista\nsupistaa omaa seuraansa. Mutta Klaus herra pysyi siinä ajatuksessa,\nettä koko asia oli mahdoton, ja koska nyt Kaarle Horn, lähetyskunnan\netevin mies ja ainoa, joka osasi maan kieltä, oli kaikista toimista\nluovutettu, eivät muut katsoneet voivansa mitään tehdä tähän\nasiaan.[319] Kuitenkin lupasi marski lähettää muutamia uskotuita\nmiehiänsä kuhunkin maakuntaan tutkimaan rahvaan valitusasioita, ja\nkeväämpänä tapaammekin Pentti Söyringinpoika Juustenin tämmöiseen\ntoimeen määrättynä.[320] Voiverosta saivat lähettiläät herttualle\nilmoittaa, että se jo ennen heidän tuloansa oli sotaväelle jaettu. Näin\nei lähettiläillä enää ollut mitään tekemistä. Kaarle Horn matkusti\nhelmikuun loppupuolella Viroon omia asioitansa varten. Muut palasivat\nmaaliskuussa takaisin Ruotsiin.[321]\n\nSitä ennen oli jo Klaus herra kirjoittanut Ruotsin valtaneuvoksille\nTurun linnasta helmik. 12 p., lausuen mielikarvautensa suoremmin kuin\nvirallisissa kirjoituksissa oli sopinut. Häntä muka oli syytetty siitä,\nettei hän tullut Söderköpingiin, vaan oli estänyt aatelistonkin sinne\ntulemasta tai valtuusmiestä lähettämästä. Vaan olihan kuningas jo ennen\nlähtöänsä kieltänyt säätykokoukset hänen poissaollessaan; sen tähden ja\nkoska marskilla on kuninkaan käsky pysyä Suomenmaassa, hän puolestaan\nei ole voinut tulla. \"Ja olisi teidän pitänyt\", hän lisäksi muistutti,\n\"antaa minulle keskustelupykälät edeltä käsin tiedoksi, vaan sen sijaan\nolette tässä niinkuin muissakin valtakunnan asioissa jättäneet minut\nsyrjään\". Mitä muuhun aatelistoon tulee, hän arveli, onhan se järjellä\nvarustettu ja tietää itse, mitä tekee. Sen uhkauksen johdosta, joka oli\nSöderköpingin päätökseen liitetty, marski lausui: \"Koska minulle\nkirjoitatte, että voin siitä itse nähdä tuomioni, niin minua\nkummastuttaa, mistä olette löytäneet sen lainpykälän, että saatte olla\ntuomareina asiassa, jonka olette itse nostaneet. Olemme tarpeeksi\nsaaneet uhkauksia ja vammoja venäläisiltä, juutilaisilta ja muilta\nkansakunnilta, emmekä ole säästäneet vertamme ja henkeämme, niin että\nteidän ei tarvitse meitä uhitella. Vaan koska niin on, tahdon asettaa\nasiani niinkuin se, jota hänen vertaisensa uhkaavat.\"[322] --\nViimeksimainittu lause tarkoitti, että Fleming nyt aikoi varustaa\nitseänsä vastarintaan mahdollista päällekarkausta vastaan. Itse teossa\nhän tähän aikaan ryhtyi sotaisiin toimiin kaikella ahkeruudella.\nKuninkaalta tuli hänelle valtuus ja lupa koota sotaväkeä ja sen avulla\nsekä vastustaa Kaarle herttuan sekaantumisia Suomen asioihin että\nmyöskin itse ryhtyä Ruotsin seikkoihin, jos jotakin väkivaltaista\nyritettäisiin kuninkaan korkeutta vastaan.[323] Tietysti Klaus herra ei\nlaiminlyönyt antaa Suomen herroille tietoa tästä kuninkaallisesta\ntahdosta; toukok. 16 päiväksi hän kutsui Suomen aateliston uudestaan\nkokoon Turun linnaan ja ilmoitti heille kuninkaan ajatuksen\nSöderköpingin valtiopäivistä. Pian sen jälkeen tuli Sigismundilta\nerityinen kiitoskirje Suomen sotaväelle, sekä aatelisille että\naatelittomille, joille lausuttiin armollinen suosio siitä, että he, kun\nheitä jokin aika takaperin muka vaadittiin ja ahdistettiin hyväksymään\nja allekirjoittamaan Söderköpingin päätöstä, eivät olleet myöntyneet.\nNämä kuninkaalliset kirjeet eivät enää sallineet kenenkään epäillä\nSigismundin oikeata mieltä, ja moni, joka tähän saakka oli epäröinyt,\nasettui tästä pitäin Flemingin puolelle. Lisäksi marskin oma jäntevä\nluonne masensi kaikkia vastahakoisia taipumuksia, ja hänen kuultiin\nuhkailevan, että niille jotka olivat Söderköpingin toimessa olleet,\nkylpy verisissä paidoissa oli valmistettava.[324] Turun porvaristo\npakotettiin pyytämään kuninkaalta tämä asia anteeksi;[325] kaupungin\npormestari Mikko Eerikinpoika Kranck, joka oli valtiopäivillä käynyt,\npantiin pois viralta, ja kaupungin kaikki laivat ja haahdet otettiin\ntakavarikkoon sillä varjolla, että niitä muka tarvittiin kuninkaan pian\ntapahtuvaa kotiintuloa varten.[326] Marskin hallitus alkoi yhä enemmän\nmuuttua varsinaiseksi hirmuvallaksi. Tosin kuningas oli käskenyt häntä\nmikäli mahdollista säästämään rahvasta linnaleirin vaivasta ja\nmuutenkin niin toimittamaan, että Suomen miehillä ei olisi syytä käydä\nRuotsissa valittamassa. Mutta tätä ohjetta ei ollut helppo noudattaa,\nnyt kun asiat olivat valmistettavat aseellisen taistelun varalle.\nSitä vastoin Klaus herra ankaruudella rankaisi niitä, jotka\nveivät valituksia Ruotsiin ja koetti kokonaan katkaista kaiken\nkaupankäynninkin Ruotsinmaan kanssa. Hätä maassamme oli erinomaisen\nsuuri; katoa oli ollut kolme neljä vuotta perätysten, vilja oli noussut\nsuunnattomiin hintoihin, taikka sitä ei ollut rahallakaan saatavana, ja\nlinnaleiri, vaikka sitä olisi koetettukin lieventää, painoi kuitenkin\nkärsimättömänä kuormana maamme rahvasta, joka muutoinkin oli\nnääntymäisillään. Paikoittain jo noustiin väkivaltaiseen vastarintaan;\nainakin Pohjanmaalla olivat talonpojat pahoin pidelleet niitä huoveja,\njotka talvella tulivat linnaleiriviljaa sieltä noutamaan, ja\nkarkoittaneet heidät ulos maakunnasta. Muutamain Suomen herroista\nsanotaan tähän aikaan muistuttaneen marskia kansan hädästä, mutta he\nsaivat tylyjä vastauksia. Ainoastaan hänen puolisonsa, Ebba Stenbock,\nnäkyy toisinaan voineen häntä armeliaisuuteen taivuttaa.[327]\n\nRuotsin puolella tällä välin Söderköpingin päätöksen määräykset pantiin\nminkä ennätettiin täytäntöön, ja Kaarle herttuan koko käytös selvästi\nilmoitti, ettei hän ajan pitkään voisi jättää Suomenmaan oloja\nsillensä. Useat katolisuskoiset, jotka säätyjen päätöksen mukaan\najettiin ulos valtakunnasta, pakenivat tähän aikaan Suomen puolelle,\njossa Fleming suosiollisesti otti heidät turviinsa.[328] Millä tavoin\noli nyt tämä Suomenmaan erikoistila lakkautettava ja Söderköpingin\npäätös siinä kohden pantava voimaan? Muuta neuvoa ei näyttänyt jäljellä\nolevan kuin aseellinen pakotus ja siitä syttyvä sisällinen sota, jonka\nseurauksia ei kukaan voisi edeltäkäsin arvata. Kaarle puolestaan jo oli\nryhtynyt sotaisiin varustuksiin. Mutta useat herttuan hartaimmista\nseuralaisista kuitenkin häntä varoittivat tästä vaarallisesta\naskeleesta. Itse Kaarle Horn, joka nyt oli tullut Vironmaalle ja siellä\nnäki, kuinka kuninkaan puoluetta innollisesti vahvistettiin, neuvoi\nmalttavaisuuteen eikä enää ottanut herttuan asioita ajaaksensa, vaan\npyysi tullaksensa niistä armollisesti säästetyksi.[329] Vaan Horn ei\nkuitenkaan tiennyt muuta neuvoa antaa, kuin että pitäisi herttuan ja\nneuvoskunnan muka pyytää kuningasta, että hän itse erottaisi Klaus\nherran virasta. Tämä keino oli tietysti aivan joutava, koska Sigismund\nselvästi oli asettunut Flemingin puolelle ja sitä paitsi herttua jo\nmoneen kertaan oli kuningasta siinä kohden neuvonut. Myöntää täytyy,\nettei Kaarlenkaan luonne ollut välittäviin keinoihin aivan taipuvainen;\nmutta olletikin nyt näytti sovittelemisten aika ohitse menneen. Yhä\nhaikeammat olivat valitukset, jotka Suomen rahvaan puolelta kaikuivat,\nvarsinkin Pohjanmaalta: Linnaleiri oli aivan entisellään, ja kaikki,\njotka olivat käyneet Ruotsissa valittamassa, kärsivät mitä julminta\nvainoa. Tämän johdosta oli herttua jo huhtik. 30 p. antanut Örebrosta\navoimen kirjeen kaikille Suomen asukkaille, vapauttaen heidät kaikesta\nlinnaleiristä \"tällä, Jumalan kiitos, rauhallisella ajalla\" ja käskien\nsotamiesten lähettää ensi helluntaiksi neljä tai kuusi miestä kustakin\nlipullisesta Ruotsiin, jossa herttua saisi heidän kanssansa sopia\nkohtuullisesta eläkkeestä.[330] Vaan tuskin tarvitsee mainita, että\ntämä käsky jäi yhtä voimattomaksi kuin entisetkin. Heinäkuussa herttua\nkirjoitti neuvoskunnalle muutamien valittajain asiasta: \"Havaitsemme\nselvästi, että kirjeitämme ja käskyjämme siinä maakunnassa (Suomessa)\nei pidetä missään arvossa, vaan kukin tekee oman mielensä mukaan. Sen\ntähden emme ole voineet paljon mitään vastausta heille antaa, vaan\nolemme neuvoneet heille kärsivällisyyttä, kunnes meillä on tarkkaan\npäätetty, millä tavalla voisimme heille lohdutusta saattaa. On siis\narmollinen pyyntömme, että ajattelette, millä neuvoin voitaisiin\nheille apua tehdä, ettei heidän äärettömistä ja viheliäisistä\nvalituksistaan kokoontuisi meidän päällemme ajallinen ja iankaikkinen\nrangaistus\".[331]\n\nKuulumiset Suomenmaasta nyt yhä selvemmin osoittivatkin, että\nsovinnollisten keinojen aika oli loppunut. Eräs Klaus herran kirje\nvaltaneuvoksille Pikkalasta heinäk. 8 p. sisälsi ainoastaan soimauksia\nja uhkauksia, toivottaen heille \"sen verran hyvää, kuin he itse\ntarkoittavat kaikille Kunink. M:n uskollisille palvelijoille, mitkä\neivät tahdo suostua heidän mielitekoihinsa\".[332] Muutkin Suomen\nherrat olivat jo asettuneet samalle jäykälle kannalle. Heinäkuun\nkeskipaikoilla herttua Gripsholmaan palattuansa kirjoitti Suomen\naatelistolle ja sotaväelle varoituskirjeitä, käskien sotavoiman lähteä\nhajalle, koska kuningas ei kumminkaan tänä kesänä ollut odotettavissa\nja rahvas noilla sotaisilla varustuksilla tuli rasitetuksi. Tähän\nvastattiin Turusta elok. 3 p. koko aateliston ja sotaväen puolesta,\nettä kuninkaan käskyn mukaan oli velvollisuus totella herra Klaus\nFlemingiä, mutta että rahvasta muka oli säästetty ja siivosti kohdeltu\neikä penningin vertaa siltä kannettu viime Mikon päivästä saakka. Vaan\nherttua oli muka kirjeillänsä, varsinkin Pohjanmaalle annetuilla,\ntahtonut kieltää Suomen sotaväeltä kohtuullisen elatuksen, minkä\nesivalta oli suonut, niin että mainitussa maakunnassa ratsumiehiä oli\nkuoliaaksi lyöty ja ryöstetty eikä suinkaan elätetty. Sitä vastoin\nkuningas oli kirjeellänsä luvannut heitä suojella kaikesta\nväkivallasta ja siihen he siis turvautuvat herttuan uhkauksia\nvastaan. Allekirjoittajina olivat Aksel Kurki, Antti Boije, neljä\nStiernkors-veljestä, Antti Laurinpoika, Arvid Tönnenpoika, Biörn\nPentinpoika ja koko joukko muita sotaväen päälliköitä. Samaan aikaan\nantoi Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra herttualle tiedoksi, ettei\nmuka voinut kieltää Klaus herraa ottamasta tykkejä Turun linnasta\nlaivaston varustamiseen.[333] Näistä vastauksista oli siis aivan selvä,\nettä Suomen herrat jo arvelematta asettuivat Klaus Flemingin puolelle\nja alkoivat kannattaa hänen erikoisvaltaansa Suomenmaassa. Myöskin\nTurun porvaristo, jolta herttua oli vaatinut selitystä, aiottiinko\npysyä Söderköpingin päätöksessä vai tehdä Flemingille apua \"hänen\nhulluissa vehkeissään\", vastasi kaikessa nöyryydessä Turusta elok. 4\np., että he tahtoivat pysyä uskollisuudenvalassaan kuningasta kohtaan,\nollen muka liian heikkoja ja halpoja epäämään Hänen Majesteettinsa\nkirjettä, joka Söderköpingin valtiopäivät kokonaan hylkää; kuitenkin,\nmitä siellä kuninkaan valan ja vakuutuksen mukaan oli päätetty, siitä\neivät muka tahtoneet itseänsä erottaa, mutta jos jotakin lienee\nsäädetty kuninkaan korkeutta vastaan, eivät he semmoiseen voisi\nsuostua; ja koska Klaus herralla oli kuninkaan valtuus olla maaherrana\nSuomessa, eivätkä he hänestä muka mitään muuta huomanneet, kuin että\nhän kuninkaan käskyjä täytti, eivät he sanoneet voivansa häneltä\nkuuliaisuuttansa kieltää.[334] Tämäkin vastaus siis osoitti, että\nmarskin valtaa ei kukaan enää uskaltanut vastustaa. Fleming itse kohta\nsen jälkeen selitti pitkässä kirjeessä valtaneuvoksille, kuinka herttua\nmuka kirjeillä ja sanansaattajilla koetti yllyttää Suomen asukkaita\nhäntä vastaan, ja vaati selvää vastausta, oliko ilmeistä vihollisuutta\nsieltä puolen odottaminen.[335] Että marski nyt varusteli vastarintaa,\nlausuttiin kirjeessä suoraan, ja se oli muutoinkin kaikista hänen\ntoimistaan nähtävänä. Näin ei ollut vähintäkään toivoa, että Suomen\nasiat suosiolla saataisiin sovitetuksi. Söderköpingin päätöksen koko\nvaltiollinen tarkoitus näytti aivan hukkaan menneen, ja Ruotsin\nhallituskunnan valta oli supistunut Ruotsinmaan omiin rajoihin.\n\nTähän aikaan Kaarle herttuan ja valtaneuvosten välillä oli alkanut\nankara keskustelu Suomen asioista ja siitä, mitä niiden suhteen oli\ntekeminen. Valtaneuvokset, jotka olivat Tukholmaan kokoontuneet,\nkirjoittivat herttualle Gripsholmaan, koettaen viihdyttää hänen\nmieltänsä Flemingin suhteen. Kaarle siihen vastasi tahtovansa jättää\nhallituksen heidän käsiinsä eikä enää huolivansa asioihin ryhtyä, jos\nSuomenmaa oli jätettävä Flemingin haltuun ja säätyjen päätös siinä\nkohden heitettävä voimattomaksi. Valtaneuvosten pitäisi kuitenkin muka\nsurkutella Suomen rahvaan tilaa, herttua arvelee, ja hän kertoo sen\njohdosta, että hänen luonansa on neljättäkymmentä henkeä kuudesta\nPohjanmaan pitäjästä, jotka huutavat taivaan kostoa siitä väkivallasta,\njota kärsivät, ja lupaavat hengen ja tavaran alttiiksi panna\npäästäksensä Flemingin ja hänen apulaistensa julmasta hallituksesta\nvapaiksi. Elokuun alulla kulki tästä asiasta lähetyksiä ja mietintöjä\nGripsholman ja Tukholman väliä edestakaisin. Herttua ehdotteli,\nettä muutamat valtaneuvoksista ottaisivat lähteäksensä uuteen\nlähettilästoimeen Suomen puolelle, ja lupasi heille mukaan antaa\nlaivoja ja väkeä kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä. Mutta valtaneuvos\nYrjö Knuutinpoika Posse, jolle tämä niinkutsuttu lähettiläsvirka\nnimenomaan tarjottiin, ei suostunut niin vaarallista tointa päällensä\nottamaan, ja muutkin valtaneuvokset tekivät lavean mietinnön kaikkia\nsotaisia hankkeita vastaan, neuvoen herttuata malttamaan, kunnes\nFlemingin liian paisunut valta itsestään halkeaisi ja murtuisi, koska\nmuka Jumala ei suinkaan olisi jättävä rankaisematta sitä tylyyttä, jota\nFleming siinä maakunnassa harjoitti. Kaarle herttua suuttui ja syytti\nvaltaneuvoskuntaa liikanaisesta hellyydestä Flemingiä kohtaan sekä\nSöderköpingin päätöksen rikkomisesta. Hän viittasi siihen, että se\nerikoisvalta, joka Suomessa oli pantu toimeen, pääasiallisesti\ntarkoitti paavinuskon saattamista vapaaseen harjoitukseen koko\nvaltakunnassa, ja uhkasi nyt omasta puolestaan antaa asiain mennä\nmenoansa, pysyttäen ainoastaan oman hovinsa ja herttuakuntansa\npuhtaassa protestanttisuudessa, niinkuin kuningas oli hänelle\nnimenomaan luvannut ja vakuuttanut. Sillä kun kaikki säädyt siinä\nasiassa osoittivat paljasta huikentelevaisuutta, ei voinut muka herttua\nyksin elää alituisessa riidassa ja kinassa kuninkaan kanssa, vaan\ntahtoi mielellään vanhalla iällänsä olla tätä vaivaa paitsi, mutta\naikoi siitä ensin antaa ilmoituksen valtakunnan säädyille ja sitten\nolla Jumalan ja koko maailman edessä syyttömänä. Kirjevaihdon\nloppupäätös oli, että kumpikin puoli pysyi omassa ajatuksessaan ja\nRuotsin hallitus niinmuodoin oli hajoamaisillaan. Kuitenkin ulkonainen\nväli vielä jäi jonkin aikaa eheäksi, koska näinä aikoina herttuan ja\nneuvoskunnan tuli yhdessä puolustaa, mitä Söderköpingissä oli tehty.\nElokuun lopulla näet tuli Tukholmaan suuri lähetyskunta Puolanmaalta\nvaatimaan sekä Sigismundin että Puolan säätyjen puolesta tiliä siitä,\nmitä oli tapahtunut. Silloin Kaarle vihdoin tuli Tukholmaan, ja\nlähettiläille annettiin herttuan ja neuvoskunnan puolesta yhteinen\nlavea puolustuskirja, jolla Ruotsin hallituksen laillista kantaa\nselitettiin. Mutta salaisesti valtaneuvokset näyttävät syyttäneen\nherttuan itsevaltaisuutta ja koettaneen itsellensä saavuttaa\nlähettilästen suositusta Sigismundille. Moni muukin alkoi tähän aikaan\npyrkiä jälleen ansaitsemaan kuninkaan suosiota, ja herttuan asema kävi\npäivä päivältä tukalammaksi.[336] Eikä valtaneuvostenkaan tila ollut\naivan iloinen. He tosin mielellänsä olisivat tahtoneet kuninkuuden\nnojassa vastustaa herttuan jyrkkää ja käskeväistä esimiehyyttä ja sitä\nvarten suoneet itsellensä Klaus Flemingin apua, jos marski olisi\nneuvoskunnan jäsenenä Ruotsiin tullut ja heidän tuumiinsa yhtynyt.\nMutta nytpä Klaus herra omavaltaisella käytöksellään ainoastaan antoi\nherttualle yllykettä ja parjasi sen ohessa virkaveljiänsä kuninkaan\nluona. \"Tuo törkeä rasvasuu\" -- näin tähän aikaan Kustaa Banér\nkirjoitti Hogenskild Bielkelle, -- \"yhä meren toisella puolen\njuonittelee alituisilla lähetyksillä Puolaan eikä lakkaa valehtelemasta\nja herjaamasta.\" Ylipäänsä heidän oli vaikea käsittää, kuinka muut\nSuomen herrat niin ehdottomasti seurasivat marskin johtoa. \"Enimmän\ntäytyy kummeksia\", kirjoitti samaan aikaan Tuure Bielke äskenmainitulle\nveljellensä, \"että kaikki muut suomalaiset näin antavat tuon raa'an ja\nsivistymättömän Flemingin itseänsä nenästä vetää; _sed quorum deus\nventer est_![337] ... kun ei muuta mielessä ole kuin linnaleiri, eläke\nja kirkonkymmenykset, niin antavat mennä, miten vain\".[338]\n\nTässä asian tilassa olisivat valtaneuvokset tahtoneet, ettei Ruotsin\nhallitus enää olisi tehnyt mitään, vaan arvelivat parhaaksi odottaa\nolojen kehkiämistä. Kaarle herttua kuitenkin päätti lähettää ankaran\nmanauskirjeen Suomeen. Se oli vastauksena Suomen aateliston ja sotaväen\nviime kirjoitukseen ja sisälsi kovia nuhteita heidän tarpeettomasta\nkokoontumisestaan, jolla he maata ja kansaa rasittivat. Huhun kuninkaan\nkotiintulosta arveli herttua pelkäksi Flemingin keksimäksi valheeksi,\nkoska Ruotsin hallituskunnalle ei ollut siitä mitään ilmoitettu. Suomen\nvaltiollisen aseman suhteen hän muistutti, että Suomen asukkaat siihen\naikaan, jolloin maa valloitettiin Ruotsin kruunun alle, olivat olleet\nbarbaareja, jotka ruotsalaisten avulla saivat kristinuskon ja\nevankeliumin oikean opin, ja lisäsi: \"Koska kyllä osoitatte, että\nnytkin olette aivan vähän sen parempia ja että Ruotsin lain viskaatte\npenkin alle, olisipa tarpeellista lähettää drotsi ja muita rehellisiä\nRuotsin miehiä pitämään talontarkastusta luonanne ja vaatimaan tiliä\nhallituksestanne.\" Niinkuin tästä näemme, herttua ei enää säästänyt\ntuimia sanoja. Klaus herraa nimitettiin \"valehtelijaksi\" sekä\n\"kunnianhylyksi\" ja samaan luokkaan laskettiin kaikki, jotka tahtoivat\nolla hänelle avullisina.[339] Tähän kiukkuiseen kirjeeseen tuli vastaus\nsemmoinen, kuin oli sopinut odottaakin. \"Olemme vastaanottaneet Teidän\nRuht. Armonne ylenkatseellisen häväistys- ja uhkauskirjeen, jolla\nTeidän Ruht. Armonne ahdistaa meitä kunniassamme\"; -- näin alkaa se\nkirje, joka Suomen aateliston ja sotaväen nimessä on annettu Turun\nlinnasta syysk. 29 p. 1596. Herttua oli kieltänyt heitä tottelemasta\nKlaus herraa, kutsuen hänen herruuttansa valehtelijaksi; siitä muka\ntämä itse aikoi vastata sekä nyt eri kirjeellä että vastedes kuninkaan\nedessä. Vaan kun herttua oli soimannut koko Suomen aatelistoa\nbarbaareiksi ja pakanoiksi, jotka Ruotsin kruunu on aseilla allensa\nvoittanut, vastaavat omasta puolestaan, että he ovat kristityitä,\nkastettuina Jumalan Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen ja että\nRuotsin kuninkaat eivät milloinkaan ole heitä soimanneet siitä, että\nSuomenmaa muinoin valloitettiin, vaan Suomen miehet ovat aina\nnauttineet vanhoja etuoikeuksiaan ja vapauksiaan niinkuin\nruotsalaisetkin ja ovat aina pitäneet yhtä valtakunnan muiden säätyjen\nkanssa kaikessa, mitä heidän oikeat kuninkaansa ovat käskeneet; ovatpa\nmyöskin antaneet käyttää itseänsä ruotsalaisten kanssa valtakunnan\nvihollisia vastaan joka haaralla. Herttuan uhkauksen johdosta he\nlausuvat muka kiittävänsä Jumalaa ja Kunink. Majesteettia, joka on\nheille heidän aateliset etuoikeutensa suonut ja tehnyt erotuksen heidän\nja talonpoikain välillä; sillä talontarkastusta muka pidetään\nlampuotitiloissa ja tiliä vaaditaan voudeilta. Jos herttua taas lienee\ntarkoittanut \"kuninkaan tutkintokäräjiä\", eipä hän kumminkaan ole edes\nkuninkaan nimeä kirjeessä maininnut. Sen sijaan oli herttua heiltä\nvaatinut, että jos Hänen Kunink. Majesteettinsa tahtoo jotakin yrittää,\njoka saattaisi olla valtakunnalle vahingollista, heidän ei pitäisi\nsiinä kohden antaa suostumustansa tai olla Hänen M:llensa kuuliaisia;\nsiihen he vastaavat: Jumala varjelkoon, ettei kukaan antaisi H. Kunink.\nM:llensa siihen oikeutettua syytä; kuitenkin he tietävät muka kuninkaan\nolevan hyvän ja kristillisen herran ja tahtovat itse olla uskollisia\nalamaisia. Minkä tähden he nyt ovat kokoontuneet, he selittävät sillä,\nettä vartoavat kuninkaan kotiintuloa; ja koska he muka elättävät\nitseänsä omalla kustannuksellaan, on yhdentekevä missä he oleksivat;\nsillä herttua on heiltä linnaleirin kieltänyt eikä myöskään muuta\neläkettä heille määrännyt. Kirjeen loppupäätös on, että he lupaavat\nseisoa Klaus herran kanssa \"yksi kaikkina ja kaikki yhtenä\" ja tahtovat\npuolustaa itseänsä herttuan väkivaltaa vastaan.[340] -- Yhtä jyrkän\nvastauksen antoivat samana päivänä Perttu Iivarinpoika, Hartikka\nHenrikinpoika ja Pentti Söyringinpoika Juusten, joille herttua oli\nlähettänyt erityisen kirjeen, käskien heidän sovitella Suomen\naateliston ja sotaväen kanssa, ettei Klaus herralle pitäisi mitään\nkuuliaisuutta osoittaa.[341] Näiden vastausten perästä ei enää ollut\nepäilemistä, että Suomen vallassääty melkein yksin mielin oli\nasettunut Klaus Flemingin puolelle, ja jos Sigismund nyt rientäisi\nvaltakuntaansa, niinkuin joka hetki odotettiin, olisi nähtävästi Suomen\naatelisto ja sotaväki hänellä alttiina kukistamaan Kaarle herttuan\nvaltaa ja toimia Ruotsinkin maalla. Lokak. 20 p. kirjoittivat Klaus\nFleming ja muut Suomen herrat Ruotsinmaan sotaväelle tästä asiasta,\nkehoittaen heitä uskollisuuteen laillista kuningasta kohtaan:\n\"Kuukausi, kolme tai neljä pian kuluu; silloin tulee Jumalan avulla se,\njoka meitä voi puolustaa, ellei sitä ennen asiat tule toiselle\nkannalle\".[342]\n\nNämä Suomen puolisten kirjeet näyttivät kumminkin todistavan, että\ntäydellinen yksimielisyys jo vallitsi Suomenmaan aatelistossa ja että\nmuutoin maamme asiat olivat jalolla oikeuden ja kohtuuden kannalla.\nLikeltä katsoen tosin olot eivät olleet näin iloisia. Mutta\njonkinlaista yksimielisyyttä oli todellakin toimeen saatu, koska marski\nnyt diktaattorin tavalla asiat johti. Hänen jäntevyytensä oli\nihmeteltävä. Kun kesän tullessa hänelle oli ilmoitettu, että Kaarle\nherttua hankki sotaretkeä Suomeen, hän heti pani vahteja\nmerensaaristoon ja alkoi innolla varustaa itseänsä voimalliseen\nvastarintaan. Laivoja oli rakennettu Flemingin kartanossa Pikkalassa\nUudellamaalla; tänne myöskin tykkejä tuotettiin Viipurin linnasta ja\njoku osa sotavoimasta oli jo heinäkuussa sinne koottuna.[343] Vaan\netupäässä tietysti Turun linnaa varustettiin Kaarle herttuan uhkaamaa\npäällekarkausta vastaan. Korppolaisvuorelle, vastapäätä Turun linnaa,\ntehtiin linnoituksia, ja marski tuon tuostakin päästi tuimia uhkauksia\nherttuata vastaan, joka niin monta kertaa oli häntä solvannut. \"Niin\nkauan kuin minä elän ja veri minussa lämmin on, ei ole herttua Suomessa\nvallitseva\", kuuluivat sanat; \"tulkoonpa vain tänne, niin tahdon hänet\nniin piestä ja kotiin saattaa, että hän huomaa minun olevan sotamiehen\neikä akan\". Että rahvaan kärsimyksiä ei enää surkuteltu, tarvitsee\ntuskin mainita. Edellisenä talvena tosin lienee jokin helpotus annettu\nlinnaleiristä, koska rahvaan varattomuus silloin oli kovimmallaan. Nyt\nsitä vastoin, kun taas oli uutisille päästy, vaikka sato oli\nhuononlainen, otettiin entiset rästit sitä suuremmalla kovuudella ulos\nja lisäksi pantiin erityinen rahaverokin muka kuninkaan kotiintuloa\nvarten.[344] Näin saatiin tarpeelliset varat Klaus herran sotaisiin\ntoimiin. Elokuun lopulla kutsuttiin Suomen aateliset ja ratsumiehet\nkuolemanrangaistuksen uhalla saapumaan ilman hevositta Pikkalaan, josta\nlaivasto nyt oli saatettava Turkuun. Sinne tultuansa marski jo selvästi\nilmoitti vaatimuksen, että Suomen miehet, jos tarve vaatisi, lähtisivät\nsotaan, vaikkapa kansalaisiakin eli sisällisiä vihollisia vastaan -- ja\nharva enää uskalsikaan tätä kieltää.[345] Se armeija, joka nyt oli\nkoossa, kolmeen leiriin sijoitettuna Turun tienoilla, näkyy nousseen\nlähemmäs viiteentuhanteen mieheen, joista toinen puoli oli ratsuväkeä.\nLaivat makasivat ankkurissa linnan edustalla ja niitä mainitaan olleen\n10 luvultaan.[346] Tämä kaikki näytti olevan riittävä voima Suomenmaan\npuolustukseen Ruotsia vastaan sekä melkoinen apujoukko kuninkaan\nvaralle, jos Sigismund nyt ilmaantuisi Kaarle herttuata rankaisemaan.\nJa kuninkaan tuloa oli todellakin jo kauan toivottu, kauan odotettu;\nhänen luultiin tällä kertaa tulevan Liivinmaan ja Viron kautta Suomeen,\njosta sitten retki oli jatkettava Ruotsin puolelle. Kaikki kuninkaan\nystävät häntä kehoittivat kaikin mokomin rientämään, ettei herttua\nennättäisi kokonaan masentaa kaikkia uskollisia alamaisia, mitä\nRuotsinmaalla vielä oli.[347] Mutta Suomessa oli Klaus herra kaikki\nasiat valmistanut kuninkaansa tuloa varten, ja tämäpä näytti olevan\ntehokkaampana kehoituksena kuin kaikki kirjalliset rukoukset.\n\nVaan jos ylipäänsä Suomenmaan aatelisto ja sotaväki alttiisti noudatti\nmarskin johtoa, oli kuitenkin maamme yhteiskunnallinen tila mitä\nkamalimmalla eripuraisuuden kannalla. Kaikki alhaisemmat kansanluokat\nkantoivat kärsimättömyydellä Flemingin kovaa hallitusta; ja ajan seikat\nmuutoinkin synnyttivät monenlaista häiriötä ihmisten kesken. Erityistä\nhuomiota ansaitsevat tässä kohden ne muutospuuhat kirkollisissa\noloissa, jotka juuri tähän aikaan olivat meidän maassa toimeen\npantavat, mutta täällä kohtasivat kovaa vastusta sekä Klaus herran että\nitse rahvaankin puolelta. Söderköpingin valtiopäivillä ja myöskin\neräässä valtakunnan papiston kokouksessa Upsalassa oli edellisenä\nvuonna päätetty, että useat katolisesta ajasta ja liturgian puuhista\njääneet ulkonaiset käytökset, niinkuin esim. leivän koroittaminen\nherranehtoollisessa, piti jumalanpalveluksesta poistaa, koska ne\nepäilemättä synnyttivät taikauskoa yksinkertaisissa. Näitä muutoksia\nnyt oli ruvettu meidänkin maamme kirkoissa panemaan toimeen; mutta\nvaikka Suomen piispa neuvoi ja varoitti papistoansa valmistamaan mieliä\nuskollisella opetuksella näiden ulkonaisten temppujen tarpeettomuudesta\nja muutoksen oikeasta tarkoituksesta, oli kuitenkin kansa loukkaantunut\nja arveli Jumalan tästä syystä rankaisevan maata katovuosilla ja\nkalliilla ajalla. Tätä mielten tilaa koettivat Klaus Fleming ja hänen\npaavilaiset ystävänsä käyttää hyväksensä, soimaten piispaa ja papistoa\nkansan uskonnon häiritsijöiksi.[348] Papiston asema kävi yhä\nvaikeammaksi; sillä paavilaiset, jotka jo Juhana kuninkaan hallitessa\nolivat Suomenkin oloihin erityistä huomiota kääntäneet,[349] näyttävät\ntähän aikaan toivoneen varsinaista jalansijaa saavansa meidän maassa.\nKesän kuluessa tuli Sigismundilta kirjeitä, jotka ilmoittivat, että\nkuningas ei suinkaan ole käskenyt tekemään mitään muutoksia\njumalanpalveluksessa, vaan tahtoi jättää sanankuulijain omalle ehdolle\nnämä asiat; ja koska hänelle muka oli kerrottu, että Turun piispa ja\nkonsistorio olivat antaneet kirkoista hävittää esi-isäin asettamat\nalttaritaulut, kuvat ja muut koristukset, käski Sigismund Flemingin\nestää sellaista muka kalvinilaista menettelyä.[350] Klaus herra oli\nheti valmis siinäkin asiassa palvelemaan kuninkaan tarkoituksia. Juuri\nniinä päivinä, jolloin marski laivaston kanssa oli Turkuun tullut,\npidettiin tässä kaupungissa syysk. 8 p. eli Maarian syntymänä\ntavalliset syysmarkkinat, joihin paljon maalaisväkeä oli kokoontunut.\nSilloin Klaus herra kutsutti kuuluttajan kautta maalliset ja\nhengelliset kokoon kapitulin kartanoon, ilmoittaen tahtovansa heille\njulistaa kuninkaan kirjeitä. Annan erään läsnäolijan, marskin kaiman,\nKaskisten herran, kertoa sitä keskustelua, joka tässä tilaisuudessa\npidettiin.[351]\n\n\"Pyysivät muutamat aateliset minuakin sinne seuraamaan\" -- lausuu\nKaskisten herra -- \"ja minä lähdin. Paikalle tultuamme löysimme\nFlemingin siinä kiivaasti kiistävän papiston kanssa noista\nkirkonkäytöksistä, joita Upsalan kokouksen käskystä oli hyljätty. Hän\noli kanssansa tuonut asian todistajaksi ja ikäänkuin arviomieheksi\nerään häijyn ja taidottoman miehen, jonka nimi oli Abraham\nMelkiorinpoika.[352] Tämä Flemingin kanssa yksissä neuvoin oli\nsisälle tuonut joukon juopuneita alhaisinta roistoväkeä, jotka\nkirkonkäytöksistä riitaa rakentaisivat pappien kanssa. Näitä vielä\nkovemmin ahdistaaksensa tuopi Fleming esiin kuninkaan lähettämän\nkirjeen, jonka hän sitten selittää mutkaisesti ja silminnähtävästi\nväärin oman asiansa puolustukseksi. K. M. oli näet kirjoitellut, ettei\nhän ole käskenyt vähentää eikä lisätä kirkonkäytöksiä, vaan jättänyt\nsen asian heidän omaan valtaansa, kehoittaen heitä ainoastaan sovintoon\nja uskollisuuteen. Näitä Fleming suomeksi kääntää seuraavalla tavalla:\nK. M. ei ole muka käskenyt Upsalan kokouksessa vähentää noita tavaksi\ntulleita kirkonkäytöksiä; ja jos jotakin heidän (suomalaisten) tykönä\njo olisikin muuteltu, niin hän suvaitsee, että ne peräytetään ja\nmuutetaan entiseen tapaansa. Kun nyt piispa pyysi saada kuninkaan\nkirjeen kopioitaksensa, Fleming suullansa suostui, teollansa esti, eikä\nnäyttänyt kirjettä kellekään. Mutta minä ja veljeni nähdessämme, kuinka\nvastoin kuninkaan tahtoa papistoa pahasti pideltiin, kuinka talonpoikia\nyllytettiin heitä vastaan ja kuinka tyhmiä ja hurjapäisiä sisälle\ntuotiin puhumaan röyhkeästi mieltänsä uskonasioissa, me suuttumukselta\nemme voineet olla seikkaan sekaantumatta. Sanoimme sen sopimattomaksi,\nkun sielujemme paimenia ja oppi-isiämme sillä lailla kohdeltiin ja\nheidän perikadoksensa yhä useampia kiihoitettiin. Jo oli muka kuulunut,\nkuinka muutamat hävyttömät olivat juljenneet pyhässä ja rauhanalaisessa\npaikassa tehdä papeille väkivaltaa, viskaten heitä ulos kirkkopihasta\nmuurin yli. Jos nyt tähän törkeyteen lisäksi tulisi hallitusmiesten\njohdatus, mikä viimein olisikaan turmiotöiden loppu, mikä rosvojen\nmäärä? Tämmöisiä tekoja pitäisi kovuudella rangaista eikä semmoisiin\nuudestaan kehoittaa ja rohjentaa. -- Näihin sanoihimme Fleming ensiksi\nvähän jyrkästi vastasi; mutta sitten lykätäksensä papistoa rahvaan\npilkattavaksi ja tehdäksensä koko asian naurettavaksi hän siihen\nlisäksi virkkoi, että ei tiedä siihen asiaan muuta apua, kuin että\nsamat miehet, joita oli kirkkopihasta viskattu ulos, viskattakoon samaa\ntietä ja vieläkin väkevämmin sisälle. Tuosta kun hänen seurustalaisensa\nrömähtivät nauruun, me lähdimme pois.\"\n\nMitenkä asia sitten päättyi, ei mainitse tämä kertojamme, mutta muista\ntiedoista arvaten sopii päättää, että piispa Eerik Eerikinpoika ei\nantanut itseänsä hämmästyttää, vaan lujamielisesti jatkoi\npuhdistustoimiansa, vaikka hän valitti, että rahvas tässä tilassa oli\n\"yhdestä suusta kirkuen ja pauhaten vaatinut entisten kirkonkäytösten\njälleenasettamista\".[353] Koko tapaus, vaikka itsestään vähäpätöinen,\nosoittaa selvästi, kuinka Klaus herra sopivissa tiloissa osasi\nrahvastakin käyttää puolueellisiin tarkoituksiinsa. Vaan jos Suomen\nrahvas niinmuodoin oli vielä aivan vähän valmistunut niihin\nuskonnollisiin puhdistustoimiin, jotka Kaarle herttua ja Ruotsin säädyt\nolivat päättäneet toimeenpantaviksi, se sitä suuremmalla innolla\nantautui herttuan puolelle niissä asioissa, jotka koskivat valtakunnan\nyleistä hallitusta. Olihan vanhastaan talonpoikaisen kansan kalliina\noikeutena saattaa vaivansa ja hätänsä kuningasten kuuluville. Nyt\nolivat vaivat karttuneet suuremmiksi kuin milloinkaan ennen; mutta\nkuningas oli kaukana vieraassa maassa, johon ei talonpoikainen mies\ntohtinut lähteä valituksineen, ja kuninkaan käskynhaltija Suomessa ei\nkallistanut korvaansa kansan hätähuutoihin.[354] Näin ollessa Suomen\ntalonpojat eivät tienneet muuta turvaa kuin Kaarle herttuan Ruotsissa\nja hänen luoksensa he lähettivät asiamiehensä maamme kaukaisimmistakin\nääristä, huolimatta siitä kostosta, jolla oman maan valtiaat heitä\nuhkasivat. Lokakuun keskipaikoilla 1596 tapaamme Tukholmassa koko\njoukon rahvaan lähettiläitä sekä Pohjanmaalta että myöskin Savonlinnan,\nViipurin ja Käkisalmen lääneistä. Kaikilla on samat valitukset, samat\nvaatimukset. Herttuan entiset suojeluskirjat ovat ainoastaan uutta\nvainoa heille tuottaneet. Papit, jotka ovat kansalle lukeneet Ruotsin\nhallituksen kirjeet, ovat olleet pakotetut metsään pakenemaan, ja itse\nlähettilästen, jotka kansa uudestaan on valinnut lähtemään herttuan\nluoksi, on täytynyt kolme pyhää olla kirkosta poissa karttaaksensa\nvirkamiesten väijymisiä. Nyt heidän vaatimuksensa on päästä Klaus\nFlemingin hallituksen alta vapaiksi; muutoin heidän on täytymys etsiä\nitsellensä toinen esivalta ja suojelija kuin Ruotsin kruunu. He eivät\nmuka enää uskalla kotiakaan lähteä muulla ehdolla, kuin että liittyvät\nyhteen, nousevat mies talolta aseisiin ja lyövät huoveja päähän,\ntulkoon siihen esivallan lupa tai ei. Tämmöisiä olivat ne valitusäänet,\njotka nyt kuuluivat Suomen puolelta.[355] Etteivät ne olleet\nliioiteltuja, voimme päättää siitä, mitä kuninkaan puoleiset miehet\nsamaan aikaan todistivat. \"Voi mitä sortamisia, mitä valituksia ja\nkyyneleitä olen nähnyt ja kuullut!\" -- kirjoittaa kuninkaallinen\nsihteeri Niilo Rask Puolaan. \"Herra Klaus Flemingiä on tosin pidettävä\nkuningasvallan ansiollisena säilyttäjänä; mutta sillä välin sotamiehet\nniin sortavat alamaisraukkoja, että enin osa ei enää milloinkaan\ntoipune entisiin voimiinsa\".[356] Silloin Kaarle herttuan päätös luopua\nhallitustoimesta saattoi tuon kiusauksiin jo tuskistuneen kansan\ntäyteen epätoivoon. Marrask. 2 p. 1596 herttua kutsui sekä\nvaltaneuvokset että Tukholmassa olevia säätyläisiä linnan isoon saliin\nja ilmoitti lyhyessä puheessa, että ei enää voinut hallituksen kuormaa\nkantaa; senpä tähden ei pitäisi enää kenenkään tuoda valituksia hänen\nluoksensa, koska hän kumminkin oli voimaton niitä auttamaan. Seuraavana\npäivänä hän lähti Gripsholmaan antamatta Suomen rahvaan lähettiläille\nmuuta neuvoa, kuin että auttakoot itseänsä, miten paraiten voivat. Tämä\nmalttamaton sana sytytti kipinän, joka pian hävittäväisenä palona\nlevisi Suomen salomailla. Nuijakapina kauhuinensa oli nyt tulossa.\n\nKaarle herttua ei kuitenkaan ollut kokonaan hallitustoimista luopunut,\nvaan kutsui säädyt kokoon Arbogaan ensi helmik. 18 päiväksi\njättääksensä niiden haltuun takaisin sen valtionhoitajanviran, jonka\nnämä olivat hänelle uskoneet -- tai saadaksensa heiltä uuden ja\ntäydellisemmän hallitusvallan. Tällä välin hän marraskuun\nkeskipaikoilla lähetti kuninkaallisen sihteerin Olavi Sverkerinpojan\nSuomen puolelle tointa pitämään Käkisalmen heittämisestä venäläisten\nhaltuun; sillä venäläiset jo varustivat uutta sotaa, valittaen, että\nrauhanteon ehtoja siinä kohden ei täytetty, vaikka rajankäynti jo oli\naikoja sitten suoritettu.[357] Todennäköistä on, että sekä Sigismund\nettä Klaus Fleming olivat tahallansa viivyttäneet tätä rauhanteon\nlopullista täytäntöä voidaksensa paremmalla syyllä pitää Suomen\nsotavoiman koossa.[358] Vaan nyt vihdoin näytti marskikin, vaikka\nvastahakoisesti, toimeen ryhtyvän, ja joulukuun loppupuolella hän oli\naikeissa tätä varten lähteä rajan puolelle.\n\nSilloin äkkiä sana levisi, että Pohjanmaalla oli syttynyt kapina, joka\npar'aikaa levisi muihinkin maakuntiin. Marskin täytyi siis tälläkin\nkertaa heittää venäläisten asiat sillensä ja kääntää koko huomionsa\ntoisaalle. Nuijasota oli alkanut, ja hetkeksi kaikki muut valtioseikat\njäävät syrjään tämän yhteiskunnallisen taistelun tähden. Mutta mitkä ne\nerityiset syyt olivat, jotka saattoivat Pohjanmaan talonpojat kaikkien\nensiksi tarttumaan aseisiin, on minun erittäin selittäminen. Lähden sen\nvuoksi ensi luvussa tarkastamaan Pohjanmaan oloja, jotka monessa kohden\nolivat aivan omituisia ja vaikuttivat siihen aikaan melkoisen erotuksen\ntämän ja muiden Suomen maakuntain välillä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPohjanmaa. Sen vapaus linnaleiristä\n\n\nPohjoispuolella Satakunnan, Hämeen ja Savon maakuntia oli ennen\nniinkuin nytkin avara ala, jonka nimi oli monenlainen niinkuin\nasukastenkin syntyperä. Nimet Pohjanmaa ja pohjalaiset ovat meidän\naikoina tavalliset. Mutta paitsi ruotsalaisten antamia nimiä, sanoivat\nsavolaiset ja karjalaiset vielä Nuijasodankin aikana tätä maata\nKainuunmaaksi, vaikka kainulaisten kansa jo aikaa oli historiasta\nhävinnyt. Nämä kainulaiset, joiden valta 8:nnella ja 9:nnellä\nvuosisadalla mainitaan kahden puolen Pohjanlahtea, lienevät jo\nruotsalaisen valloituksen aikana olleet hämmentyneinä lappalaisten\nsekaan, niin että sillä aikakaudella ei ollut Pohjanmaalla muita\nasujaimia kuin tuo siirteleväinen Lapin kansa poroinensa. Mutta siihen\naikaan, jolloin Birger Jaarlin retki oli vahvistanut kristinuskon ja\nRuotsinvallan hämäläisten seassa, eli nähtävästi 13:nnen vuosisadan\nloppupuolella, lähti Hämeestä iso siirtokunta, joka otti Pohjanmaan\nrannat haltuunsa ja pirkkalaisten nimellä voitti Lapin kansan allensa\nJäämereen saakka. Tällä tavoin Pohjanmaa sai ensimmäiset varsinaiset\nasukkaansa. Eteläisessä osassa eli Suupohjassa oli Kyrö siirtolaisten\noikea pesäpaikka, josta he ensi aikoina omistivat myöskin rantamaat ja\nMerenkurkun lukemattomat saaret ja luodot. Peräpohjassa taas olivat\nSaloinen, Kemi ja Tornio ensimmäiset seurakunnat, joista asukkaita\nlevisi kaikille senpuolisille rantamaille. Näiden uudisasukasten\njoukkoon näkyy Peräpohjassa yhtyneen jokin määrä karjalaisiakin, jotka\nLaatokan tienoilta tullen, olivat tottuneet pitämään näitä perämaita\nvanhana perintönänsä. Pähkinäsaaren rauhanteko uhkasikin siirtää nämä\nseudut kokonaan Venäjän valtakuntaan ja Laatokan karjalaisten omaksi,\nniin että Pyhäjoki olisi tullut Suomenmaan rajaksi pohjoisessa. Mutta\nhämäläisten vahva uudisasutus liitti Peräpohjan rantamaat jälleen Turun\nhiippakunnan alle ja Ruotsin valtakuntaan. Näin syntyi Pohjanmaa eli\nItäpohjan maakunta.[359]\n\nHämäläiset eivät kuitenkaan saaneet tätä avaraa alaa yksin pitää. Jo\nvuoden 1300 paikoilla ilmaantui Suupohjan rantaseuduille joukko\nruotsalaisia, jotka arvattavasti Ruotsin hallituksen toimesta olivat\nlähteneet useista eri maakunnista ja nyt karkoittivat suomalaiset pois\nrantasyrjästä. Kaikin paikoin ei tämä karkoitus suinkaan suosiolla\nkäynyt, kuten vanha vihollisuus ja rahvaan hämärät muistot kyllä\ntodistavat; mutta loppupäätös oli se, että Kokemäenjoen ja Vetelijoen\nlaskujen välillä rannikko ja saaristo tuli Ruotsin väen omaksi, josta\nsyntyivät Närpiön, Mustasaaren ja Pietarsaaren ruotsinkieliset, vaikka\nsuomalaisnimiset pitäjät. Kauas sisämaahan eivät kuitenkaan\nruotsalaisten asuinpaikat ulottuneet. Kun muistamme, kuinka meri tällä\npuolen ehtimiseen vesijättöjä lahjoittaa, ja sen ohessa katselemme\nRuotsin väen nykyistä asumusalaa, havaitsemme, että ruotsalaisten\nuudisasunto venyi pitkänä, mutta varsin kapeana kaistana, jonka\nsuomalaiset lienevät mannermaalla katkaisseet kahdessa kohden, Kyröjoen\nja Lapuanjoen laskupaikoilla. Mutta kumminkin olivat nyt Suupohjan\nsuomalaiset Kyrössä teljetyt heimolaisistaan Saloisissa, kunnes taas\nSavon siirtokunta yhteen jaksoon yhdisti kaikki Pohjan suomalaiset.\n\nTämä viimeinen siirtokunta tuli, niinkuin ennen olen kertonut,[360]\nvasta Kustaa Vaasan aikoina ja kansoitti vähin erin koko takamaan\npitkin Maanselän kuvetta Oulujärven ja Lappajärven välillä. Paikoittain\nmuutti samaan aikaan ranta-asukkaitakin erämaihin, eri heimokunnat ja\ntoisinaan eri kansallisuudet tulivat vieretysten ja sekaisinkin\nasumaan, ja aikaa voittaen syntyi tästä monta eri murretta pohjalaisten\nsuomalaisessa puheessa. Mutta kilvoitus näiden eri lahkojen välillä\nnäyttää antaneen Pohjanmaan asukkaille sen verevän luonteen, josta\nheitä kauan aikaa on muiden rinnalla mainioina pidetty.[361]\n\nNäin oli kolme eri lahkoa ottanut Pohjanmaan valtoihinsa; mutta\nmaakunnan yhteinen nimi tuli sen pohjoisesta asemasta pitkän\nPohjanlahden varrella. Siitä asti, kuin tämän lahden rantamaat tulivat\nRuotsinvallan alaisiksi, kutsuttiin sekä läntistä että itäistä rantaa\nyhteisellä nimellä Pohjoismaiksi tai Pohjaksi, joka viimeinen nimitys\ntiesi, että tämä maa oli Itämerestä ulottuvan lahden pohjassa eli\nperässä.[362] Suomalainenkin nimi Pohjanmaa on siis melkein yhtä kuin\nperämaa, ja \"Pohjanperää\" näkyy toisinaan käytetyn tämän maakunnan\nnimitykseksi.[363] Sama on alkuperäinen merkitys sanassa _Lappi_ eli\n_loppi_, ja tuosta voimme ymmärtää, miks'eivät pohjalaiset itse ole\ntahtoneet Pohjanmaan nimeä oikein omistaa. Tämä Pohjan nimi nyt ensi\naikoina annettiin sinänsä molemmille Pohjanlahden varsille; mutta koska\nkirkollinen ja useimmiten maallinenkin hallitus niillä oli erityinen,\nruvettiin niitä hyvin aikaisin nimessäkin erottamaan. Läntistä vartta,\njoka alussa oli Helsinglantiin kuulunut, kutsuttiin Länsipohjaksi, ja\nSuomen puolista, joka ensin lienee ollut Hämeesen luettu, mutta pian\nnäyttää saaneen omat hallitusmiehensä Korsholman linnaan, mainittiin\nnimillä \"Itäinen pohjoismaa\" ja \"Itäpohja\".[364] Piispojen riidat\nmääräsivät Kaakamajoen rajapaikaksi, ja Itäpohja, jota minä tästälähin\nkutsun Pohjanmaaksi, tuli sillä tavoin kuulumaan Suomenmaahan. Mutta\nSuomen nimi, joka vasta vähitellen levisi Varsinais-Suomesta muihin\nmaakuntiin, ei vielä isoon aikaan ulottunut Pohjanmaahan. Vielä 17:nnen\nvuosisadan keskipaikoilla sanottiin, että \"Kyrönkangas\" eli\nHämeenkangas erotti Pohjanmaan ja Suomen toisistansa.[365] Sillä\nkohdalla olikin tämä raja vanhastaan pysynyt, ja idän puolella oli\nMaanselän emähaara luonnollinen rajoitus. Mutta meren rannalla oleva\nNärpiön pitäjä, johon silloin Lapväärtikin kuului, oli 16:nnella\nvuosisadalla luettu Kokemäenkartanon lääniin eli Satakuntaan, josta se\nkuitenkin v. 1594 uudestaan liitettiin Pohjanmaahan.\n\nTämmöiselle maakunnalle, joka oli vakinaista nimeä vailla ja jonka\nasukkaat olivat erilaista syntyperää, jopa kahta eri kansakuntaakin, ei\nnäyttäisi voineen syntyä mitään yhteistä omalaatuisuutta. Mutta maan\nyhtäläinen luonne ja erillinen asema sekä yhteiset historialliset\nvaiheet olivat liittäneet Pohjanmaan miehet toisiinsa ja erottaneet\nheidät muiden maakuntien asukkaista. Niinkuin tiedämme, on tämä\nmaakunta lakea ja tasainen, enimmältään järvistä tyhjä, mutta täynnänsä\nsuuria nevoja, jotka monessa paikoin jo ovat satoisina viljamaina.\nMerenkurkun ja Pohjanlahden laineet kuohuvat vasten maakunnan pitkää\nrannikkoa ja houkuttelivat jo aikaisin sen asukkaita kauppateillä\nkulkemaan. Pohjanmaalla ei ollut ainoatakaan kaupunkia eikä siis mitään\nporvarissäätyä; mutta pitkin rannikkoa oli joukko satamia, joista\ntalonpojat itse kävivät vilkasta kauppaa keskenänsä ja muiden\nrintamaiden kanssa. Jo v. 1348 antoi kuningas Maunu Eerikinpoika\nPohjanmaan ruotsalaisille Närpiössä, Mustasaaressa ja Pietarsaaressa\noikeuden \"ostaa ja myydä keskenänsä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa\nkaikkia syötäviä tavaroita, niinkuin rukiita, voita ja muuta semmoista,\njota he elatuksekseen tarvitsivat\", ja tämä etuoikeus heille sittemmin\npari kertaa vahvistettiin.[366] Mutta vieläkin vilkkaampi liike näkyy\npohjoisella Pohjanmaalla olleen. Täälläpä nuo mainiot lohivedet olivat,\ntänne kulki Norjasta ja Vienasta kauppateitä, ja sitä paitsi olivat\njuuri nämä Peräpohjan asukkaat niitä varsinaisia pirkkalaisia eli\nlapinkävijöitä, jotka veronsa ja kauppansa saaliina toivat Lapinmaasta\nmonenlaisia turkiksia myytäväksi. Minkälaisen liikkeen nämä seikat\nsynnyttivät, kuvailee meille Olaus Magnus varsin kehuvilla sanoilla,\npuhuessaan kaupankäynnistä Tornion saaressa.[367] \"Tämä kauppapaikka\"\n-- hän sanoo -- \"on varsin ihanalla ja somalla paikalla, eikä toisessa\nsatamassa koko pohjan puolella enempää käydä kuin tässä Torniossa.\nSiihen näet kokoontuu venäläisiä, lappalaisia, permalaisia,\npohjalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia, hämäläisiä, helsinglantilaisia\nja useita muita, vieläpä Norjan puolelta korkeiden vuorten ja avarain\nerämaiden takaa sekä Jemtlannin maakunnan kautta; ja kaikki nämä\nkulkevat, kutka suikeilla veneillä, joilla laskevat väkevien virtojen\nkoskia alas, kutka peuran vetämillä ahkioilla, kutka suksilla, joilla\nnotkeasti hiihtävät lumisten tunturien yli. Venäläiset tavallisesti\nsuvisydännä (niinkuin minä v. 1519 itse näin) sinne kokoontuvat,\nkantaen muutamissa paikoin vesien välillä alukset olallansa. Joka vuosi\npurjehtii sinne Tukholman, Turun, Rauman ja Öregrundin porvareita,\njotka kauppaa rakentavat, ei rahoilla vaan tarvekalujen vaihdolla.\nEspanjasta ja Portugalista tuodaan parahinta viiniä ja suoloja,\nEnglannista ja Flanderinmaasta kallista verkaa, Saksasta kaikenlaisia\nhuonekaluja ja koristuksia, Svean- ja Göötanmaasta nisuja, rukiita,\nohria ja kaikenlaista tarpeellista palkoviljaa.[368] Niin runsaasti\nnoilla pohjan mailla saadaan monenmoista hyvää kalaa, että sillä\nsaaliilla yltä kyllin voidaan vaihtaa kaikkia tarpeellisia tavaroita.\"\n-- Syy, minkä tähden Olaus Magnus ei virka mitään Suomen puolisista\nkauppapaikoista Pohjanmaalla, oli varmaankin se, että hän ei tuntenut\nniitä niin hyvin kuin Torniota, joka oli hänen omaa entistä\nhiippakuntaansa. Mutta muista todistuksista näemme, että Suomenkin\npuolella oli yhtäläinen liike ja kaupankäynti. Niinpä Kemin, Iin ja\nOulun mainitaan olleen Kustaa Vaasan aikoina, ja epäilemättä monta\naikaa ennenkin, vapaita ja laillisia satamia, joista Pohjan miehet\nomilla laivoillaan kävivät eteläisessä Suomessa ja Ruotsinkin puolella,\nMäälarijärven ympäristöillä. Myös näihinkin satamiin kokoontui väkeä\nmonelta haaralta. Ainakin Suupohjan talonpoikain sekä Rauman porvarien\nmainitaan siellä päin kauppaa käyneen, ja samaa voimme Ulvilan ja\nTurunkin porvareista arvata.[369] Mitä taas Olaus Magnus kertoilee\nvenäläisten käynnistä ja kulkuneuvoista, se oikeastaan sopiikin\nKemijoen ja Oulujoen laskupaikoille. Vienan puolista Kemijokea myöten\nkulkivat nämä kauppiaat ylöspäin, kunnes tulivat Oulujoen taikka\nsuomalaisen Kemijoen lähdepaikoille, joista virta heitä sitten kuljetti\nPohjanlahden rannoille. Tämä heidän kesämatkansa oli; mutta talvisina\naikoina heidän oli tapana ensinnä tulla Liminganjoelle.[370]\n\nTämä vapaa kauppaliike oli tosin omituinen etuoikeus pohjalaisilla,\nkoska muissa maakunnissa melkein kaikki kauppa oli annettu kaupunkien\nja porvariston käsiin. Kustaa Vaasa, joka tahtoi järjestystä joka\nasiaan ja muutoinkin vakavasti uskoi, että mahtavia kaupunkeja maassa\nsyntyisi, jos kaikki kaupankäynti koottaisiin muutamiin ainoihin\nkuninkaan määräämiin paikkoihin, koetti myöskin pohjalaisten kauppaa\nahtaammalle rajoittaa. Venäläisten kaupankäynnistä Pohjanmaalla hän\narveli, että maahan tuotiin ainoastaan kelvottomia tavaroita, kintaita,\nryssänvuotia, liinakangasta ja muuta roskaa, mutta ulos vietiin maan\nparahinta tavaraa, vaskilevyjä, helmiä ja muuta. Myöskin pohjalaisten\nomaa merenkulkua hän koetti estellä, kehoittaen heitä maanviljelykseen,\nkalanpyyntiin ja muuhun hyödylliseen elatuskeinoon. Mutta koska niin\nvanhaa tapaa ja oikeutta ei ollut helppo kokonaan hävittää, hän\nSuomenmaalle tekemässä Kauppasäännössään v. 1550 määräsi, että\npohjalaiset eivät saisi muuanne purjehtia kuin Santahaminaan (äsken\nperustettuun Helsinkiin), josta heidän piti taas saaman omat\ntarpeensa.[371]\n\nMerkillisen rajan kuningas tässä säännössä panee Pohjan miesten\ntarpeillekin säätäessään, että kaikenlaista halpaa verkaa, rautaa,\njyviä, suoloja, hamppuja, liinakangasta, sarkaa ja niiniä pitäisi\npohjalaisille annettaman, mutta ei mitään hyvää verkaa eikä silkkiä\neikä kulta- ja hopeakaluja eikä muuta semmoista kallista tavaraa. Tämä\nkielto, joka Olaus Magnuksen komeaan kuvaukseen verrattuna kuuluu kovin\nkummalliselta, johtui siitä syystä, kun ei koko Pohjanmaalla asunut\nmuuta säätyä kuin papit ja talonpojat, joiden ei kuningas arvellut\ntarvitsevan semmoista kiiltotavaraa. Samaten kuin Pohjanmaa oli muiden\nmaakuntain rinnalla saanut nauttia omituista vapautta porvariston\nhaitallisista etuoikeuksista, oli tällä maakunnalla sekin omituinen\netu, että aatelisto kaikkine rasituksineen oli pohjalaisille vieras ja\ntuntematon asia. Koko maakunnassa ei ollut ainoatakaan aateliskartanoa,\nja kun Juhana kuningas antoi valtakunnan aatelistolle oikeuden kaikkiin\ntuomarinvirkoihin, hän siitä kuitenkin selvästi erotti molemmat\nPohjanmaat, joihin hän tahtoi mielensä mukaan asettaa aatelisia tai\naatelittomia. Tosin ei näy tämä viimeksimainittu erotus paljon lukuun\ntulleen, ja nytkin Sigismundin hallitessa oli valtaneuvos Klaus Bielke\nsiellä laamannina ja itse marski Klaus Fleming kihlakunnan tuomarina.\nMyöskin oli läänityksiä Pohjanmaasta lahjoitettu, kuten Liminka Klaus\nBielkelle, Pietarsaari Klaus Flemingille ja Korsholma ympäristöinensä\nKustaa Banérille.[372] Mutta nämä herrat, jotka tuskin milloinkaan\nlienevät näissä kaukaisissa virka-aloissaan ja läänityksissänsä\nkäyneet, eivät suinkaan mitään vaikuttaneet maakunnan oloihin ja\ntapoihin. Eikä myöskään sotaväen valta siellä suuri ollut, koska Pohjan\nmiehet enimmästi omin neuvoin olivat saaneet vihollisten ryntäykset\npäältänsä torjua. Niinpä oli Kustaa Vaasa Venäjän sodan alkaessa\nottanut kaikki sotamiehensä pois Pohjanmaalta ja käskenyt voutinsa\ntalonpoikien avulla karkoittaa ne viholliset, jotka sille puolelle\nsamoaisivat. Kun nyt Juhanan hallitessa vihollisuus Venäjän kanssa\nuudestaan syttyi, koetettiin tosin tätäkin maakuntaa toisinaan\nsotaväellä ja varustuksilla suojella. Mutta enimmältään tarvittiin\nvaltakunnan kaikki sotavoimat Viron ja eteläisen Suomen puolella, ja\nviimein saivat pohjalaiset varsinaiseksi oikeudekseen, että he itse,\noman jalkaväkensä avulla, saivat maatansa puolustella, mutta pääsisivät\nvapaiksi siitä raskaasta ratsuväen linnaleiristä, joka muita maakuntia\nrasitti. Juuri tämä asia oli sittemmin varsinaisena riidanalkuna\npohjalaisten ja Klaus Flemingin välillä, ja tahdon siitä syystä vähää\nlaveammin kertoa ne sotaiset teot, joilla se oikeus ansaittu oli.\nLuulen muutoinkin näiden tapausten hyvin valaisevan Pohjanmaan oloja\nnäinä Nuijasodan edellisinä aikoina.\n\nNiistä asutusseikoista, joita ylempänä mainitsin, oli luonnollisena\nseurauksena, että Venäjän puoliset karjalaiset hyvin aikaisin olivat\ntulleet vihollisuuteen Peräpohjan asukasten kanssa. Eräs hämärä tieto\nantaa meidän arvata, että jo v:n 1375 paikoilla lienee Oulujoen suuhun\nrakennettu jonkinmoinen linnoitus, jota vastaan pari vuotta myöhemmin\ntehtiin Novgorodista saakka sotaretki.[373] Näinä aikoina myöskin\ntapahtui karjalaisten uudisasutus Vienanmeren rantamaille; tämän meren\nlounaiseen kulmaan rakennettiin Solokansaareen kreikanuskoinen\nluostari, joka nimitettiin Solovetsin monasteriksi, ja koko seutu\nnäyttää vähitellen tulleen tämän hengellisen laitoksen haltuun.\nVihollisuus Peräpohjan suhteen näkyy tuon tuostakin puhjenneen\nsurmatöihin ja ryöstöihin, joista erittäin kuuluisa on se sotaretki,\nminkä venäläiset v. 1496 tekivät tänne \"kymmenen virran maalle\",\npakottaen liminkalaiset tarjoamaan Moskovan suuriruhtinaalle\nalamaisuutta.[374] Venäläiset vielä siihen aikaan väittivät, että maa\nja vesi siellä pohjoisessa oli heidän omansa, jonka tähden he vaativat\nkolme kärpännahkaa joka mieheltä veroksensa sekä puolen Kemijokea ja\nkaikki muut lohivirrat Pyhäjokeen saakka.[375] Vielä katkerammaksi tuli\nriita, kun Kustaa Vaasan aikoina suomalaisia uudisasukkaita alkoi\nasettua Oulujärven takamaille, tunkien vienalaiset kalastajat pois\ntieltänsä. Tavan takaa nyt tapahtui surmatekoja erämaavesien ranteilla.\nValtakuntien välille rakennetusta rauhasta pidettiin näillä seuduin\ntavallisesti aivan vähän lukua; mutta milloin esivaltain välillä sotaa\noli, silloin tässäkin tietysti sitä tuimemmin mellastettiin.[376]\n\nLuonnollista siis oli, että tuo Juhana III:n hallituksen alulla\nsyttynyt sota pian levitti tuhojansa pohjan perille. Kuitenkin on sodan\nensi vuosista aivan vähän tietoja. Mutta vuodesta 1578 alkaen näkyy\nmeteliä näilläkin rajoilla syttyneen, ja kahden puolen nyt käytiin\ntoisiaan hävittämässä. Miltä puolelta alku tehtiin, on vaikea päättää.\nPohjalaisten tekemiä hävitysretkiä mainitaan sekä v. 1579 että\nseuraavanakin. Mutta vielä kauheampia vaurioita saivat pohjalaiset itse\nkärsiä omalla alueellansa. V. 1578 poltettiin kolme neljännestä\nOulujärven uudisasutuksista, joita siihen aikaan jo oli kaikkiansa 280\ntaloa, osittain Oulujärven, osittain sen koillisten lisävesien\nvarsilla.[377] Tämän kamalan tapauksen johdosta ruvettiin nähtävästi\npitämään vakinaista vartijajoukkoa rajan puolella, joka toimi pantiin\nerittäin liminkalaisten velvollisuudeksi; mutta hävityksiä kuitenkin\nyhä jatkettiin.[378] V. 1580 poltettiin mainituilla erämailla 50 taloa,\nja seuraavana vuonna 32.[379] Suomalaisella sitkeydellä uudisasukkaat\nkuitenkin monessa paikoin alkoivat uudestaan rakentaa asumuksiansa;\nmutta toivo saada säännöllistä sotaväkeä rajan suojelukseksi ei käynyt\ntoteen, ja viholliset saivat siis estämättä jatkaa hävityksiänsä.[380]\nV. 1581 tai alussa v. 1582 poltettiin ja ryöstettiin isoin osa Iin\npitäjästä.[381] Seuraavana vuonna tosin tehtiin aselepo valtakuntien\nvälillä; mutta täällä pohjan perällä ei hävitystyö sen vuoksi tauonnut.\nVuoden 1585 kuluessa hävitettiin Oulujärven seutu tykkänään; lähes\ntuhannen henkeä surmattiin, ja hävitys ulottui sinä ja seuraavana\nvuonna Limingan peräkyliin asti.[382] Näin oli Kustaa Vaasan perustama\nuudisasutus Oulujärven rannoilla tykkänään hävitetty; sen kirkko\nManamansalossa oli poltettu, ja kirkkoherra Olavi Rahikainen oli\npakomatkalla saanut surmansa Muhoksessa.[383] Kesällä 1587 kävi taas\nvenäläisiä rosvokuntia, jotka polttivat ja hävittivät Sotkajärven,\nUtajärven ja Oulunniskan kyläkunnat sekä peloittivat muita erämaiden\nasukkaita pakenemaan kotipaikoiltansa. Seuraavana keväänä surmattiin\nlähes sata henkeä, jotka Oulujoen varsilta olivat tulleet\nhauenpyynnille Oulujärvelle.[384] Hävitys joka hetki lähestyi Pohjan\nrantamaita, joiden asukkaat jo olivat alkaneet varustaa itseänsä\nruudilla ja ampuma-aseilla sekä muilla puolustusneuvoilla.[385] Myöskin\nVienan puolella tehtiin varustuksia; Solovetsin monasteri ympäröitiin\ntorneilla ja kivisellä muurilla, ja Suman maakunnassa rakennettiin\npuinen linnoitus, multapenkereitä ympärillänsä.\n\nNäin oli jo vihollisuus täydessä vauhdissa, kun v. 1589 alkoi vieläkin\nankarampi miekanmelske, jota edellisten rajametelien rinnalla sopii\nsanoa varsinaiseksi sodaksi. Venäjän hallitus oli edellisenä vuonna\nlähettänyt kaksi voivodia vienalaisten johtajiksi, ja nämä näyttävät\nsilloin tehneen pienemmän ryöstöretken Pohjanmaan alueelle.[386]\nPohjalaisilla ei vielä ollut mitään kuninkaan asettamaa päällikköä,\nvaan heidän johtajakseen nousi eräs väkevä ja urhokas iiläinen, nimeltä\nVesainen, kotoisin Vesan talosta Alakiimingistä. Kansantaru kertoo,\nettä kun viholliset nyt olivat sytyttäneet Iin kirkon ja ahdistivat\naseetonta kirkkoväkeä, Vesainen tuli pelastajaksi ja ajoi heidät\npakoon. Silloin päätettiin kostaa venäläisten tuhotöitä. Keväällä 1589\nVesainen lähti liikkeelle, ottaen mukaansa 90 vahvaa iiläistä, kenties\nmuutakin väkeä, koska Venäjän aikakirjat vakuuttavat heitä olleen 700\nmiestä. Veneillänsä he tulivat Koutajokea alas ja pääsivät Pietarin\npäivän aattona lähelle Kantalahden kaupunkia, missä venäläiset silloin\ntapansa mukaan löivät yöllä leikkiä ulkopuolella kaupunkia. Vesainen ei\noieti karannut päälle. Mutta kun asukkaat juopuneina olivat päivän\nnoustessa menneet takaisin kaupunkiin ja ennättäneet uupua sikeään\nuneen, silloin suomalaiset väkirynnäköllä ottivat kaupungin ja saivat\nsuuren voittosaaliin. Tässä tilaisuudessa poltettiin kaksi kirkkoakin,\nmutta kolmas muka pyhyytensä tähden säästettiin. Sitten Pohjan miehet\nhävittivät Umman, Koudan ja Kieretin, kääntyivät siitä Kemin kaupungin\nmaakuntaan ja palasivat Vienan puolista Kemijokea myöten kotimaillensa.\nMutta täällä heidän omassa kotipitäjässään oli tuhotöitä tapahtunut\nheidän poissa ollessaan. Venäläisiä oli Pertun päivän aikana käynyt\nIissä, missä polttivat kirkon ja veivät kirkkoherran perheinensä\nvankeuteen, josta hän kuitenkin lunnailla pääsi; mutta kappalaisen he\nolivat surkeasti surmanneet kirkonavaimella. Vesaisen mainitaan\nparahiksi kotia ennättäneen pelastaaksensa nuoren kauniin vaimonsa\nvihollisten käsistä. Kuitenkin muu Pohjan rantaseutu vielä sai kovia\nkokea. Vesaisen tekemä hävitys Vienan puolella oli semmoisen pelon\nsynnyttänyt, että uusia voivodeja ja uutta sotaväkeä lähetettiin\nSolovetsin monasterin varjelukseksi. Näitä nyt lähti vielä samana\nvuonna vähintäin 1,300 miestä Pohjanmaalle kostoa pyytämään, ja he\npolttivat viatontenlastenpäivänä Limingan kirkon, joka silloin seisoi\nLinnukkamäellä, sekä hävittivät perin juurin koko Limingan pitäjän,\njoka käsitti myöskin Oulujoen varret. Pitäjän 333 talosta ei jäänyt\nkymmeneskään osa polttamatta. Mutta muihin pitäjiin ei hävitys tällä\nkertaa levinnyt; sillä viholliset näyttävät pelänneen, että suomalaiset\nsillä välin kävisivät Vienan puolella.[387]\n\nTämä viimeinen tapaus oli siitä merkillinen, että venäläiset olivat\nolleet varsinaista sotaväkeä. Pohjalaiset sitä vastoin olivat heitetyt\nmelkein oman onnensa nojaan. Nyt kumminkin käänsi yltynyt vaara\nRuotsin hallituksen silmät tänne puolen. Koko Pohjanmaasta koottiin\njoka viides mies rajan puolelle ja lisäväkeä haettiin Länsipohjasta\nja Angermanlannista, niin että sotavoima mainitaan olleen\nkahdeksattatuhatta miestä, joista noin kolmas osa oli säännöllistä\njalkaväkeä.[388] Myöskin tykkejä ja ampumavaroja hankittiin, ja eräs\nkuninkaan lähettämä asemestari Hannu Laurinpoika sai toimekseen jakaa\nPohjan rahvaalle kelvollisia sota-aseita.[389] Ylimmäiseksi\nkomentajaksi näillä seuduin asetettiin vanha, tottunut soturi,\nruotsalainen Pietari Bagge Söderbyn herra. Tämä nyt v. 1590 tuli\nPeräpohjaan ja alkoi heti rakentaa linnaa Oulujoen suuhun, samalle\npaikalle, missä jo ennen muinoin jokin linnoitus näyttää\nseisoneen.[390] Mutta Baggen tehtävänä oli sen ohessa lähettää\nretkikuntia Venäjän alueelle, ja erittäin näkyy Juhana kuninkaan huomio\nkääntyneen Jäämeren rannikkoon, johon Ruotsin valtakunnalla oli vanhaa\noikeutta pirkkalais-kauppakunnan ajoista saakka. Tarkoituksena siis ei\nollut ainoastaan Pohjanmaan suojeleminen, vaan Ruotsin vallan\nlevittäminen taimmaiseen Turjanniemeen, niinkuin Lapin-saarentoa siihen\naikaan nimitettiin.\n\nTässä äärimmäisessä Lapissa hallitsivat siihen aikaan Norja ja Venäjä\njotenkin epämääräisten rajain vallitessa; mutta venäläiset olivat jo\nedellisellä vuosisadalla alkaneet levittää uudisasutuksia näille\nkaukaisille aloille, ja näin oli syntynyt Kuollajoen ja Tulomajoen\nyhtymäpaikkaan kaupunki, jonka nimi oli Kuolla tai Kuollansuu.\nVenäläisen uudisasutuksen kanssa tavallisesti seurasi luostarilaitos;\nniinpä tässäkin. Tuo Petsamonjoen varrelle, toistakymmentä peninkulmaa\nKuollasta luoteeseen rakennettu Petsamon monasteri oli epäilemättä\npohjoisin luostari, mitä maailmassa on ollut, ja sen tarkoituksena oli\nlevittää kristinuskoa lappalaisille, joiden käännyttämisestä\nlähikansat olivat pitäneet paljoa vähemmän huolta kuin heidän\nverottamisestaan.[391] Tätä seutua vastaan kääntyi nyt syksyllä 1590\nhävitysretki Suomen puolelta, ja päällikkönä oli tälläkin kerralla\nVesainen, jonka sillä välin mainitaan käyneen kuninkaan puheilla selkoa\nantamassa pohjan seikoista. Itse joulupäivänä -- näin Venäjän kronikat\nkertovat -- suomalaiset valloittivat Petsamon monasterin, hävittivät\nsen perin juurin, niin ettei sitä enää sille paikalle koskaan\nrakennettu, ja tappoivat sekä esimiehen että 50 munkkia ja 65\nmonasterin palvelijaa. Kolmantena joulupäivänä Pohjan miehet jo\nkarkasivat itse Kuollan kaupunkia vastaan. Mutta siinä heitä\nmiehuullisesti vastustettiin, niin että 60 miestä kaatui, ja jääneiden\ntäytyi veneillä paeta Tulomajokea myöten.]392] Paluumatka näyttää\nvieläkin onnettomampi olleen, vaikka kertomukset asiasta ovat\nvaillinaisia. Sanotaan ainoastaan, että Vesainen silloin tapettiin\nTorniossa pyssyn kuulalla ja että hänen surmaajansa oli eräs Ahma\nniminen vanki. Vesaisen kanssa mainitaan kaatuneen 300 miestä; ei\ntietoa, joko Kuollan edustalla vaiko vasta Torniossa. Mutta Juhana\nkuningas antoi kaatuneen sankarin leskelle sekä verovapauden että\nlahjoja palkinnoksi miesvainajan ansioteoista.[393]\n\nSeuraavana keväänä 1591 teki asemestari Hannu Laurinpoika sotaväen\nkanssa toisen retken Torniosta Kuollansuuhun; mutta venäläiset olivat\njo hyvissä varusteissa, niin että Hannu Laurinpoika, joka ei voinut\ntykistöänsä sinne saakka kuljettaa, kärsi paljon vahinkoa.[394]\nSyyspuolella samaa vuotta kokoontui Pohjanmaan sotavoima Kemiin, josta\noli aikomus vihdoinkin tehdä ratkaiseva yritys Kuollaa vastaan. Mutta\nkun varottiin samaan aikaan päällekarkausta Vienan puolelta, kääntyi\nretki sitä kohden. Yksi osakunta, johon kuului sekä ruotsalaista että\nsuomalaista jalkaväkeä, lähti jo elokuun lopulla Oulujoen tietä Venäjän\npuolelle, jossa Suman linnaa kolmatta vuorokautta turhaan piiritettiin.\nMuassa oli tykistöäkin; mutta vaillinaisen johdon ja huonon sotakurin\ntähden ei näy saadun mitään toimeen. Tämä retkikunta näyttää jo olleen\npaluumatkalla, kun Pietari Baggen poika, Sven Bagge, syyskuun\nalkupuolella tuli samaa tietä ylöspäin ja suuremmalla voimalla uudisti\nretken. Nytkin ensimmäinen rynnäkkö kääntyi Suman linnaa vastaan, joka\nnähtävästi valloitettiin. Sitten retkikunta kulki merenrannikkoa\npohjoiseen, ryöstäen kaikki kylät Kemin kaupunkiin saakka. Venäjän\nkronikat kertovat kauhistuksella tämän hävityksen kovuutta; kylät ja\nkirkot, makasiinit ja kalastuspaikat ryöstettiin ja poltettiin ja\npaljon ihmisiä surmattiin. Vaan pysyväistä valtaa ei kuitenkaan voitu\nperustaa; sillä Moskovasta oli lähetetty näiden seutujen avuksi\nmelkoinen sotajoukko, jonka päällikköinä mainitaan kaksi ruhtinasta\nnimeltä Volkonskij. Näiden alta täytyi Ruotsin sotavoiman vihdoin\nväistyä, tehden paluumatkansa pitkin Venäjän puolista Kemijokea, jonka\nvarsilla kaikki asuttu maa hävitettiin autioksi. Koska retken\ntarkoituksena nähtävästi ei ollut muu, kuin tehdä vihollisen maalle\nmitä enimmän pahaa, on Sven Baggen käynti Vienan seuduilla katsottava\nsuurimmaksi yritykseksi, mitä Pohjanmaan puolelta tähän asti oli\ntehty.[395]\n\nOikeastaan Juhana kuningas ei kuitenkaan ollut tyytyväinen näihin\nretkiin Vienan rantamaille; sillä hänellä näkyy olleen päätarkoituksena\nsaada Kuollansuu ja Jäämeren rannikko valtoihinsa. Hän sen vuoksi antoi\nkäskyn tehdä uuden retken sinne käsin kevättalvella 1592. Mutta sillä\nvälin oli Pietari Bagge saanut muuta tekemistä; sillä jo tammikuussa\nmainittuna vuonna tekivät venäläiset Vienan puolelta suuren kostoretken\nPohjan rantamaille. Retken päällikkönä oli ruhtinas Gregori Volkonskij,\nja hänen muassaan mainitaan olleen vähintäin 3000 ratsumiestä paitsi\nmuuta väkeä. Tammik. 24 p. tulivat venäläiset Oulujärveltä alas ja\nkulkivat Laitiasaaren neljäskunnan kautta Liminkaan. Seuraavana\npäivänä, joka oli Paavalin kääntymyksenpäivä, viholliset polttivat\nLimingan kirkon, joka siis oli uudestaan rakennettu 1589 vuoden\nhävityksen jälkeen. Kuten jo mainittiin, se siihen aikaan oli\nLinnukkamäellä; mutta siinä paikassa, missä pitäjän nykyinen kirkko on,\noli silloin eräs linnoitus, jota talonpojat ensi aluksi onnella\npuolustivat, ampuen puisella tykillä, joka oli nahalla päällystetty.\nVaan epähuomiosta tapahtui viimein, että ladattaissa pantiin kuula alle\nja ruuti päälle; kun tykki ei silloin lauennutkaan, saivat viholliset\nvoiton. Tästä hävitys levisi sekä Oulunsaloon että Siikajoelle;\njälkimmäisessä paikassa oli Saloisten alle kuuluva kappelikirkko, joka\nmyöskin poltettiin. Sillä välin molemmat Bagget, isä ja poika, joilla\nOulun linnassa oli noin 1400 jalkamiestä, eivät osanneet mitään\nmainittavaa tehdä maakunnan suojelukseksi. Tammik. 27 p. oli\nvihollinen, 1000 miehen vahvana, tullut linnan läheisyyteen, mutta\nainoastaan tiedustusta varten. Kun venäläiset sitten lähtivät\nSiikajoelle, oli Sven Bagge marssinut Liminkaan, mutta peräytyi\njälleen, koska pelkäsi vihollisen katkaisevan hänen paluumatkansa\nlinnaan. Vihdoin hän kuitenkin 1000 miehen kanssa jälleen eteni\nLumijoelle, ja samaan aikaan jalkaväenpäällikkö Paavali Helsing oli\neteläisistä pitäjistä nostanut 4000 miestä, jotka asettivat leirinsä\nSaloisten ja Siikajoen välille. Silloin venäläiset lähtivät yön aikana\ntiehensä Oulujärvelle päin; mutta ratsuväen puutteesta ei voitu heitä\ntakaa ajaa, vaan Venäjän kronikat kehuvat heidän palanneen suuren\nvoittosaaliin kanssa. Että paljon ihmisiä oli surmattu ja sitä paitsi\nvaimoja ja lapsia rääkätty, tuskin tarvinnee erittäin mainita.\nVenäläisten sotavoima oli ollut suurempi kuin millään edellisellä\nkerralla, ja enimmän osaa mainitaan olleen tataarilaisia.[396]\n\nTämä oli viimeinen meteli Pohjan ja Vienan välillä Juhanan aikuisessa\nsodassa, ja rauha pian antoi kummallekin puolelle lomaa sodan tekemiä\nhaavoja parantelemaan. Eivätkä nämä haavat olleetkaan vähäisiä.\nAinoastaan vuosista 1589-1591 arvasivat venäläiset vahinkonsa puoleksi\nmiljoonaksi hopearuplaksi. Suomen puolella taas olivat Iin ja Limingan\nkirkot kahdesti poltetut, sen ohessa Oulujärven ja Siikajoen kirkot\nsekä muutama kappelikirkko Kemissä olivat tuhkina ja kirkkojen kellot\nja kalliit esineet Venäjälle viedyt.[397] Mutta Pohjanmaan rahvas oli\nkumminkin kärsimystensä ohessa saavuttanut melkoisen määrän sotaista\nmainetta ja harjoitusta, ja saattoi kerskata itse vaikuttaneensa\nmaakunnan puolustukseen paljoa enemmän kuin esivallan lähettämät\nsotilaat. Tämä sotatekojen herättämä itsetunto näkyy Pohjan miehissä\nsynnyttäneen erinäisiä pyyteitä, jotka paljon koskevat seuraavien\nvuosien tapauksiin.\n\nHuomattavaa on, että koko se sotavoima, joka oli Pietari Baggen\nkomennon alla, oli ollut paljasta jalkaväkeä. Sitä suuremmalla syyllä\npohjalaiset arvelivat voivansa vaatia vapautumista ratsuväen\nelättämisestä, koska huovit eivät milloinkaan heidän maakunnassansa\npalvelleet, vaan ainoastaan retkien väliajoiksi sinne majoitettiin ja\nsilloin kantoivat linnaleirin koko vuodelta. Keväällä 1590 Pohjanmaan\nrahvas tästä asiasta teki valituksensa ja anomuksensa kuninkaalle.[398]\nJuhana kuningas, joka siihen aikaan aikoi lakkauttaa kaiken linnaleirin\nyli koko Suomenmaan ja asettaa ratsuväen elättämisen toiselle kannalle,\nsuostui pohjalaisten anomukseen ja lupasi lähettää sinne eri miehiä\ntutkimaan huovien väkivallantekoja.[399] Vaan tämä sääntö ei kauaa\npysynyt voimassa. Kuningas pian huomasi mahdottomaksi elättää\nratsuväkeänsä muulla kuin entisellä linnaleiritavalla, ja elok. 4 p.\nhän ilmoitti jälleen määränneensä Knuutti Juhonpojan huovit\npohjalaisten elätettäviksi. Näin Pohjan miehet, jotka jo luulivat\nsaavuttaneensa varsinaisen etuoikeuden, näkivät mielikarvaudella tuon\nkamalan rasituksen jälleen palaavan.[400] Mutta keväällä 1592, tuon\näskenkerrotun venäläisen hävitysretken perästä, he tekivät uuden\nponnistuksen saadaksensa halattua helpotusta. Jo aikaisin kevättalvesta\nkirjoitti Pietari Bagge heidän puolestansa kuninkaalle, mainiten, että\nherra Klaus Fleming oli lähettänyt kaksi lipullista ratsumiehiä\nPohjanmaan eteläisen rovastikunnan elätettäväksi; Bagge pyytää nyt\nnöyrimmästi ja alamaisimmasti, että heidät tästä rasituksesta\nvapautettaisiin, koska he omalla kustannuksellaan pitävät yllä kolme\nlipullista omaa jalkaväkeänsä.[401] Kesän tultua menivät pohjalaisten\nlähetysmiehet itse ajamaan asiatansa kuninkaan luona, ja heidän\ntoimensa onnistui niin hyvin, että kuningas erityisellä vapauskirjeellä\nKongsörista heinäk. 29 p. vapautti Pohjanmaan asukkaat kaikesta\nratsuväen linnaleiristä. Sensijaan heidän piti elättää ne jalkamiehet,\njoita he itse olivat maakunnan suojelukseksi asettaneet, nimittäin\nLassi Niilonpojan, Hannu Mikonpojan ja Paavali Helsingin lipulliset,\nkuitenkin niin että Helsingin jalkamiehet jaettaisiin kahdelle\nedelliselle ja koko miesluku olisi 1000. Milloin nämä jalkamiehet\nkäskettäisiin Oulun linnaan tai sotaretkelle vihollista vastaan, piti\npohjalaisten varustaa ne ruoalla ja muilla tarpeilla, ja jos enemmän\nväkeä tarvittaisiin vihollisen paljouden tähden, piti itse rahvaan olla\nvalmiina poikiensa ja renkiensä kanssa tekemään viholliselle\nvastarintaa.[402]\n\nNäin oli sodan viimeisenä vuotena saavutettu tärkeä etuoikeus, joka\npohjalaisten omasta mielestä oli ansaittu palkkio heidän urostöistänsä.\nVaan tuskin tuo kammottu majoituskuorma näin oli Pohjanmaalta\npoistettu, niin se jälleen alkoi uudessa muodossa ilmaantua, ja riita\nsyntyi, joka pian liittyi ajan yleisiin kiistaseikkoihin. Kuinka tällä\ntavoin linnaleiriasia, joka muuallakin maassamme oli kiihkein\neripuraisuuden aine rahvaan ja Klaus Flemingin välillä, tässä Pohjan\nmaakunnassa vihdoin synnytti hurjan vihollisuuden, josta kapinan liekki\nsyttyi, saamme seuraavasta kertomuksesta nähdä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nRiita Klaus Flemingin ja pohjalaisten välillä\n\n\nSe riita, joka nyt oli syttymäisillään, oli pohjalaisten oman\nkertomuksen mukaan seuraavalla tavalla alkunsa saanut. Venäläisten\nviimeisen retken aikana oli Pietari Bagge, joka silloin oli maaherrana\nja sotaeverstinä Pohjanmaalla, tehnyt suostumuksen muutamien\nvirkamiesten ja äveriästen talonpoikien kanssa, varsinkin Kyröstä ja\nIlmajoelta, että nämät varustaisivat ainoastaan yhden miehen ja yhden\nhevosen talolta ja saisivat pitää muun miesväkensä kotona, koska sitä\nvastoin muiden, jotka eivät hevosta varustaneet, täytyi kaiken\nkelvollisen miesväen kanssa lähteä omin eväin sotaan. Tällä tavoin\nsaatiin toimeen viisikymmentä talonpoikaista ratsujunkkaria, ja\nmainittavimmat niiden joukossa olivat Erkki Olavinpoika, lainlukija eli\ntuomarinsijainen Pohjanmaalla, tämän maakunnan vouti Tuomas Yrjönpoika\npoikapuolinensa, toisen pohjalaislipullisen päällikkö Lassi\nNiilonpoika, Kyrön nimismies Lassi Gregerinpoika ja eräs Pietari Gumse\nKyröstä. Nämä näin asetetut ratsumiehet lähtivät nyt Oulun linnaan,\njossa mainitaan heidän juoneen ja mässänneen puolentoista kuukautta.\nMutta kun ei mitään vihollista nähty, ei kuultu, otti Erkki Olavinpoika\njaellaksensa nämät uudet huovit linnaleiriin yli koko Pohjanmaan.\nSamaan aikaan tuli välirauha toimeen Venäjän kanssa, ja koska siis\nErkki Olavinpojan ratsumiehet eivät ainoatakaan kertaa saaneet\nkuntoansa osoittaa, oli luonnollista että Pohjan rahvas, jolla oli\nlaillinen vapaus kaikesta ratsuväestä, ei taipunut antamaan linnaleiriä\nnäillekään, joita pilkalla nimitettiin \"sontaryyttäreiksi\", koska\nolivat muka sontakuormalta äsken ottaneet hevosensa eivätkä olleet\nvielä koskaan vihollista nähneetkään.\n\nMeidän on tässä Pohjanmaan omituisia oloja muistaminen, jos tahdomme\noikein käsittää, millä mielellä pohjalaiset katselivat tätä uutta oman\nmaakunnan ratsuväkeä. Tähän saakka oli Pohjanmaa ollut ainoa maakunta,\njossa ei minkäänlainen aatelisto painanut ja polkenut talonpoikaista\nrahvasta. Tästä oli ollut luonnollinen seuraus, että virkamiehetkin,\njotka täällä eivät olleet ikäänkuin herrassäädyn alimmaista luokkaa,\nvaan pikemmin talonpoikien tasalla, elivät rahvaan kanssa jotenkin\nhyvässä suosiossa. Tämä kaikki oli nyt muuttumaisillaan. Knaappeja,\ntätä aateliston alkua ja alhaisinta lajia, oli syntynyt Pohjan miesten\nkeskellä, ja etevimmät virkamiehetkin, maavouti ja lainlukija, olivat\netupäässä siihen liittoon ruvenneet. Jälkimmäinen näistä, joka näyttää\npitäneen itseänsä puolittain aatelisena ja toisinaan kirjoitti nimeänsä\n\"Eerik Olavinpoika Lahnasaaren herra\", oli jo monta vuotta pitänyt\nvarustushevosia Knuutti Juhonpoika Kurjen lipullisessa.[403] Nyt hän\noli saanut koko joukon tovereita, joista saattoi syntyä eri lipullinen\nitse Pohjanmaalle.[404] Kokemus lienee pian osoittanut, mikä rasitus\nnäiltä oli odotettavana, ja muiden maakuntain esimerkki sen vielä\nselvemmin todisti. Nämä syyt varmaankin vaikuttivat, että pohjalaiset\nmurheella katsoivat tätä uutta ratsuväen laitosta ja koettivat sen\nvarttumista estää.\n\nVaan asia alkoi saada yhä juonikkaamman muodon. Pohjan miesten kertomus\nasiasta jatkuu näin.[405] Koska Erkki Olavinpoika ja muut, jotka\nPohjanmaalla olivat ratsuvarustusta tehneet, havaitsivat, että\ntalonpojat eivät mielineet heille linnaleiriä antaa, niin he tuosta\nmaakuntaa uhkailemaan, taaten vielä toimittavansa niin, että\nlastenlapset sitä itkisivät. Samassa he lähtivät Suomeen (s.o.\nKyrönkankaan yli Suomenmaan toisiin maakuntiin) ja laskivat hevosensa\nSuomen lipullisten alle ja saivat kohta linnaleirinsä Savossa, jonka\nasukkaita he kovasti rasittivat, niin että savolaisten täytyi\nkolmattakymmentä peninkulmaa heidän linnaleirinsä ja ryöstösaaliinsa\nheille kuljettaa. Mutta heidän sijaansa alkoi taas Suomen ratsuväki\ntunkeutua Pohjanmaalle, eikä ainoastaan huoveja, vaan myöskin\njalkaväkeä. Ja ensiksi pani siihen herra Klaus Fleming 300\nskotlantilaista ratsumiestä, kohta sen jälkeen Uplannin lipullisen sekä\nmuutamia Suomen huoveja, jotka isommalta osalta hävyttömästi ja\nkunnottomasti menettelivät rahvasta vastaan.\n\nNäin kuuluu pohjalaisten oma kertomus, ja varma on, että Klaus Fleming\njo helmikuun alulla 1593, jolloin välirauha Venäjän kanssa oli saatu\ntoimeen ja leiri Säkkijärveltä päästettiin hajalle, määräsi 190\nratsumiestä Pohjanmaalle majoitettaviksi, aivan niin kuin tällä\nmaakunnalla ei mitään erikoisvapautta olisi ollutkaan.[406] Eikä siinä\nkyllä; maaliskuun loppupuolella marski lisäksi sääsi, että myöskin nuo\n\"uudet huovit, jotka ovat tehneet palvelusta Oulun linnan tykönä\", oli\nlinnaleirillä varustettava Pohjanmaalla.[407] Pohjan miehet silloin\nkääntyivät Kaarle herttuan luokse, ja tämä antoi kesäk. 17 p. 1593\navoimen vahvistuskirjan Juhana-vainajan suomaan vapauteen.[408] Mutta\nkoska Sigismund kuningasta par'aikaa odotettiin valtakuntaan, eivät\npohjalaiset suinkaan liene lyöneet laimin etsiä hänenkin vahvistustansa\nja vakuuttavat semmoisen saaneensakin.[409] Kuinka laita lieneekin,\nniin on kumminkin varma, että he Kaarle herttuan kirjeen voimasta nyt\nnauttivat vapautusta heinäkuun alusta joulukuun loppuun asti.[410]\nMutta sillä välin Pohjanmaan knaapit, Erkki Olavinpoika ja hänen\nystävänsä, myöskin olivat toimissansa, ja koska heillä oli kuninkaan\nkansliassa hyviä ystäviä, näyttävät he marraskuussa 1593, jolloin\nkuningas oleskeli Svartsjön linnassa, saavuttaneen kuninkaallisen\nkirjeen, joka velvoitti Pohjanmaan asukkaita maksamaan heille\nlinnaleiriä. Tämän käskyn mukaan Peräpohjan asukkaat maksoivatkin, mitä\nheiltä vaadittiin; mutta eteläisessä rovastikunnassa tehtiin suora\nvastarinta. Talonpojat väittivät, että kuningasta oli väärällä\nesityksellä petetty, milloin heillä ei ollut tilaisuutta asiaansa\npuolustamaan, eivätkä luvanneet ensinkään myöntyä, ennen kuin knaapit\nja talonpojat yhdessä olisivat olleet kuninkaan tutkittavina. Seuraus\noli, että jo syntyi varsinaista kähäkkää. Paikoittain ratsumiehet\naseellisella voimalla ottivat saatavansa; mutta muutamat talonpojat,\nvarsinkin Kyrön pitäjässä, nousivat vastustamaan, kokoontuen 30 tai 40\nmiestä nuijinensa. Viha voutia ja lainlukijaa vastaan yltyi\nyltymistään, ja uhkauksia kuului, jotka ennustivat pahinta. \"Ellemme\nmuulla tavalla tästä voudista pääse\", oli eräs Pietarsaaren talonpoika\nsanonut, \"tahdomme hänet tappaa; ennen muinoin annettiin vasikannahka\ntalolta voudin hengestä, vaan tästä tahdomme antaa kultakin\ntalonpojalta lehmänvuodan\".[411]\n\nTällä kertaa ei kuitenkaan näy olleen kysymystä muusta kuin uusien\npohjalaishuovien linnaleiristä.[412] Mutta myöskin marski Klaus Fleming\nepäilemättä piti pohjalaiset muistossa, ja Sigismund siis ennen\nlähtöänsä antoi kesäk. 20 p. 1594 yleisen käskyn, että Pohjanmaan\ntalonpoikien oli velvollisuus linnaleiriä pitää.[413] Tällä tavoin tuo\nkiusallinen kuorma oli kahdenkertaisessa muodossa palannut Pohjan\nmiesten niskoille. Erkki Olavinpoika knaappeinensa oli taas saanut\nlinnaleirinsä tässä maakunnassa, ja paitsi niitä oli muitakin huoveja\nsinne määrätty, kumminkin eteläpitäjiin. Talonpojat kohta panivat\nlähettiläänsä Ruotsissa käymään; mutta nyt oli Sigismund jo lähtenyt\nmatkaansa ja Kaarle herttua neuvoskunnan neuvolla ja suostumuksella\npiti taas hallituksen perää. Hänen eteensä lähettiläät syyskuussa\ntoivat haikeat valituksensa. Vouti, lainlukija ja nuo muut, jotka\nolivat ottaneet pitääksensä hevosia ratsupalveluksessa, olivat muka\nasettaneet niihin joukon kauppiaitten renkejä ja muuta joutoväkeä,\njonka sitten lähettävät hevosten kanssa maakuntaan käymään kestiä\nrahvaan tykönä. Tämä väki, joka ei koskaan ole retkeä tehnyt, kulkee\nnyt ympäri rasittaen rahvasta kyyditsemisillä sekä muuta väkivaltaa\nharjoittaen ja vaatii itsellensä linnaleiriä kauppatavaroissa, vaikka\npohjalaiset jo muutamia vuosia sitten ovat saaneet vapauden kaikesta\nlinnaleiristä noilla ennen mainituilla ehdoilla. Päälliseksi ovat\nmuutamat ratsumiehet Aksel Kurjen lipullisesta käyneet Suupohjassa,\nKyrön, Vöyrin, Ilmajoen, Lapuan ja Laihian pitäjissä kokoamassa viime\nvuodelta kahden kuukauden eläkettä, johon vielä vaativat lisäksi neljän\nkuukauden määrää menneeltä vuodelta. Nämät nyt olivat tärkeimmät,\nvaikk'eivät ainoat valituspykälät, joihin Pohjan lähettiläät pyysivät\noikaisemista, ja herttua siihen teki, minkä tehdä taisi. Avoimella\nkirjeellänsä syyskuun 14 p. hän vapautti heidät kaikesta linnaleiristä,\nuhaten rangaistusta jokaiselle, olkoonpa vouti, tuomari, pappi tai\nhuovi, joka tätä kieltoa rikkoisi, ja kahta viikkoa myöhemmin hän\nkirjeellänsä Tuomas Yrjönpojalle määräsi Suupohjalle helpotuksen tuosta\nneljän kuukauden eläkkeestä, luvaten vastedes toimittaa korvausta Aksel\nKurjen ratsumiehille.[414]\n\nMutta, niinkuin edellisessä on kerrottu, Klaus Fleming oli jälleen\ntullut Suomenmaan käskynhaltijaksi, ja herttuan säätämisistä ei pidetty\npaljon lukua. Pohjalaiset tietysti kävivät tästä asiasta Klaus\nherrankin puheilla; heillä oli siihen sitä enemmän syytä, koska tämä\noli Pohjanmaan varsinaisena tuomarina, jonka puolesta lainlukija Erkki\nOlavinpoika virkaa toimitti. Vaan Klaus herralta ei saatu mitään\nlohdutusta. Marski väitti mahdottomaksi vapauttaa Pohjanmaan asukkaita\nratsuväen linnaleiristä, koska kuorma sen kautta tulisi muille\nraskaammaksi kantaa; ja hän kirjoitti herttualle, että Satakunnan\nmiehet haikeasti valittivat siitä etuoikeudesta, jota Pohjanmaa\nitsellensä vaati; olihan muka Pohjanmaan asukkailla hopeisia maljoja\npöydälle panna ystäväinsä kestitsemiseksi, muilla sitä vastoin\nainoastaan pettua ja jäkäläleipää ravinnokseen; sen vuoksi olivat\nsatakuntalaiset uhanneet tulla väkisin ottamaan ulos sitä\nlinnaleirinsaalista, jota pohjalaiset kieltäytyivät antamasta.[415]\nTotta onkin, että kohtuuden kannalta katsoen ei ollut paljon syytä,\nmiksi tämä ainoa maakunta nauttisi suurempaa helpotusta kuin muutkaan;\nsillä Suupohja, jota linnaleiri enimmästi koski, oli verrattain vähän\nkärsinyt edellisen sota-ajan rasituksista, ja milloin erityiset\nasianhaarat näyttivät verokuormain helpotusta vaativan, oli Klaus\nherrakin valmis armeliaisuutta osoittamaan, kuten hänen kirjeensä\nilmajokelaisten hyväksi keväällä 1595 kyllä todistaa.[416] Mutta\ntoiselta puolen Pohjan miehet pitivät täytenä oikeutenaan, mitä\nJuhana-vainajan vapauskirje heille vakuutti, eivätkä tahtoneet päästää\nmuun Suomen surkeita epäkohtia luonansa vallitsemaan. He sen vuoksi\netupäässä riitaantuivat oman maakuntansa knaappien kanssa, ja niiden\nkautta heidän asemansa marskin suhteen pian tuli mitä kiivaimmalle\neripuraisuuden kannalle. Olen jo muistuttanut, että lainlukija Erkki\nOlavinpoika oli nimenomaan Klaus herran palveluksessa ja niinmuodoin\nhäneen kiintyneenä.[417] Tämä mies ei ollut muutoinkaan sovinnollinen\nluonteeltaan, vaan näkyy tahallaan Kaarle herttuan käskyjä\nvastustaneen, ja sen ohessa yllyttäneen Klaus herraa pohjalaisia\nvastaan. Ajan valtiollinen kiista pian sekaantui tähän syrjäiseen\nriitaseikkaan; marskille kerrottiin, että muutamat Pohjanmaan\ntalonpojista olivat puhuneet rivoja herjasanoja Kunink.\nMajesteetista,[418] ja hän oli heti valmis uskomaan pelkäksi valheeksi\nne kanteet ratsuväkeä ja knaappeja vastaan, mitkä pohjalaisten puolelta\ntuotiin hänen eteensä. \"Niitä, jotka lähetettiin Klaus herran luokse\nvalittamaan maakunnan vaivoja\" -- lausuu Kalajoen kirkkoherra\nLjungo Tuomanpoika[419] -- \"niitä huovit hämmensivät, soimasivat\nvalehtelijoiksi ja vankeudella uhkailivat, jopa heitä pantiinkin\nsalpojen taa, elleivät Ebba rouvan erinomaista esirukousta saaneet\nnauttiaksensa\". Sen ohessa Erkki Olavinpoika ja hänen puolueensa\nkoettivat pohjalaisilta estää kaiken valituskäynnin, asettaen vahteja\nsekä Ilmajoelle Kyrönkangasta kohden että Länsipohjan tielle. Väkivalta\nja kiusa karttui päivä päivältä, ja samassa määrässä myöskin\nkeskinäinen viha yltyi.\n\nEmme saata olla ihmettelemättä sitä jäykkää intoa, jolla Pohjanmaan\ntalonpojat näiden vastusten alla taistelivat vapautensa ja oikeutensa\npuolesta. Kymmenkunnan vuosia olivat muutamat heistä ahkeroineet tätä\nlinnaleirin vapautta maakunnallensa, ja kun tämä etuoikeus kerran oli\nsaavutettu, olivat he päättäneet kaikin mokomin sitä säilyttää ja\npuolustaa. Mutta Pohjanmaan oloille olikin omituista, että rahvas tässä\nvaltiollisessa harrastuksessaan ei seisonut yksinänsä, vaan saattoi\napunansa käyttää muunsäätyisiä miehiä, jotka korkeamman sivistyksensä\nnojassa osasivat rakentaa Pohjanmaan vaatimukset järjenmukaisiin\npäätelmiin ja sovittaa ne yleisiin valtiollisiin periaatteisiin. Nämä\nmiehet olivat maakunnan papit, jotka alusta saakka asettuivat rahvaan\npuolelle ja antoivat pohjalaisten vaatimuksille aatteellista\nperustusta. Kun Klaus herra puolestaan muistutti, että Pohjanmaa oli\nmuun Suomen kanssa saman herran alla ja sen vuoksi velvollinen\nkantamaan yhteistä kuormaa,[420] meni näiden miesten toteennäytös\naskeletta edemmäksi: Sekä pohjalaiset että muun Suomen asukkaat olivat\nruotsalaisten kanssa saman kuninkaan ja saman valtakunnan alamaisia,\nsen vuoksi heidän myöskin piti yhteisen lain ja hallituksen turvissa\nelämän.[421] Tämä oli aivan sama kanta kuin Kaarle herttuankin, ja\nPohjan miehet nyt yhä kiinteämmin liittyivät herttuan asiaan.\nValituskäyntejä Ruotsin puolella jatketaan tästä lähtien lakkaamatta,\nja olletikin yksi mies astuu nyt esiin Pohjanmaan etujen alituisena\nasianajajana hallituksen luona. Tämä merkillinen henkilö on\npietarsaarelainen Hannu Hannunpoika Fordell, jonka syntyperää ja asemaa\nminun on erittäin tarkastaminen.\n\nKustaa Vaasan hallituksen alulla oli Tukholmasta muuttanut Pohjanmaalle\neräs kauppiassuku, joka sen ohessa säilytti porvarioikeutensa\nTukholmassa ja pian nousi suureen rikkauteen ja voimaan, ottaen usein\nhallituksenkin asioita ajaaksensa tässä kaukaisessa maakunnassa. Suvun\nvanhin jäsen Knuutti Fordell mainitaan voutina Kokkolan, Pietarsaaren\nja Vöyrin pitäjissä, mutta hän harjoitti sen ohessa suurta kauppaa\nalueessansa.[422] Hänen molemmat poikansa Hannu ja Lauri saivat samalla\ntavoin tuon tuostakin luottamusvirkoja ja läänityksiä hallitukselta,\nvaikka eivät sen vuoksi luopuneet porvarillisesta elinkeinostaan. V.\n1561 sai Hannu Knuutinpoika Fordell läänitykseksi Pinonäsin\nkuninkaankartanon Pietarsaaresta, ja hänen kuoltuaan v. 1579 sama etu\njäi hänen leskellensä ja lapsilleen.[423] Asian laita näkyy olleen,\nettä tuo varakas mies oli hallitukselle rahoja lainannut, ja koska\nniiden takaisinmaksaminen oli kruunulle siihen aikaan varsin vaikeata,\nsuotiin Fordelleille tuon tuostakin useita hyväntekiäisiä.[424] Vanhan\nHannu Fordellin poika, Hannu Hannunpoika Fordell, joka myöskin\nPinonäsissä asui, oli niinmuodoin hallitukselle varsin tuttu mies, kun\nhän näillä ajoin rupesi pohjalaisten asiamieheksi linnaleiririidassa.\n\nJos olisi tämän miehen elämäkerta meille tarkemmin tuttu, näkisimme\nvarmaankin useampia syitä, jotka kehoittivat häntä rahvaan puolta\npitämään. Hän oli niitä halpasäätyisiä miehiä, jotka Kustaan ajasta\nalkaen olivat ruvenneet pyrkimään ylöspäin aateliston suureksi kiusaksi\nja jotka siitä syystä olivat saman aateliston alituiset vihamiehet.\nHänen suvullansa oli muinoin ollut sekä tuomarinvirka Pohjanmaalla että\nläänityksiä Pietarsaaren tienoilla, ja koska hän itse ei ollut kuin\nPietarsaaren pitäjän nimismiehenä eli melkein rahvaan vertaisena, hän\nei suinkaan lie kantanut suosiollista mieltä aatelistoa kohtaan yleensä\neikä varsinkaan Klaus Flemingiä kohtaan, jonka hallussa Fordellein\nentiset virat ja läänitykset nyt olivat. Kuitenkin hänen tuumansa ja\ntekonsa ovat semmoisessa hämärässä, ettemme tarkoin voi päättää, mitkä\ntarkoitukset niitä johtivat.[425] Se vain on selvä, että hän, joka\nsemmoisenaan varmaankin olisi voinut ruveta Erkki Olavinpojan liittoon,\nei ollut siihen taipuvainen, vaan päinvastoin asettui rahvaan\npuolustajaksi.\n\nEikä ollut hänen apunsa halpa-arvoinen talonpoikien asialle. Vaikk'ei\nhän itse ollut korkeassa virassa, hän kuitenkin näkyy olleen hyvin\ntuttu Ruotsin hallitukselle. Suvun varallisuus ja entinen virka-asema\nlienee niin halpasäätyisessä maakunnassa, kuin Pohjanmaa oli, paljonkin\nylentänyt miehen arvoa ja samassa tehnyt hänen apunsa kyllä mahtavaksi\nrahvaan asialle. Mutta melkein vielä enemmän se seikka hänen asemaansa\nvahvisti, että iso osa Pohjanmaan papistosta oli sukulaisuuden siteillä\nhäneen liitetty, ja että nämä papit yleisesti olivat talonpoikaista\nsyntyperää ja mielenlaatua. Lyhyt katsaus Pohjanmaan pappissäätyyn\nlienee tässä myöskin tarpeellinen.\n\nJo tämän vuosisadan alulla eli Uumajan pitäjässä Länsipohjassa rikas\ntalonpoika Eerik Sursill, joka tyttäriensä ja poikansa tyttärien kautta\non tullut alku-isäksi useimmille Pohjanmaan pappissuvuille. Tämän\nmiehen vanhin tytär, Katariina, oli ensinnä muuttanut Suomen puolelle\nja palvellut \"avainpiikana\" vanhan Hannu Fordellin tykönä Pinonäsissä,\nkunnes neidon nai eräs pappismies, Henrik Niilonpoika, joka luultavasti\nhänkin kantoi Fordellin nimeä ja viimein Pietarsaaren kirkkoherrana\nkuoli v. 1569.[426] Tämä avioliitto on siitä merkillinen, että se\nnähtävästi oli ensimmäisiä pappisavioliittoja Suomessa; sillä heidän\nvanhin poikansa Juho tuli jo v. 1558 kappalaiseksi Pietarsaareen. Mutta\nsamasta Juhosta mainitaan, että hän vielä epäili naida ja naimattomana\nkuolikin v. 1580. Katariinan muut lapset olivat Anna, joka meni\nnaimisiin Kyrön senaikaisen kirkkoherran Simo Nurkan kanssa, ja\nKnuutti, joka silloin eli Pietarsaaren kappalaisena ja oli nainut\nnuoremman Hannu Fordellin tyttären Lucian.\n\nKatariina Sursillin naimisen kautta muutti muitakin jäseniä tästä\nsuvusta Pohjanmaalle. Hänen sisarensa Magdalena sai mieheksensä Eerik\nTenalensin, joka v. 1569 tuli Pietarsaaren kirkkoherraksi. Heidän\nveljeänsä Kaarlea pidettiin Katariinan kustannuksella Turun koulussa,\nja hän pääsi v. 1582 Kokkolan kirkkoherraksi. Tämän veljen luokse\nmuutti Ruotsista kolmas sisar Margareta, joka myöskin täällä naitiin ja\njonka pojan Gabriel Wernbergin mainitaan olleen lainlukijana\nPohjanmaalla ja naineen jo v. 1573 Vöyrin kirkkoherran Jaakko Viloideen\ntyttären. Viimein oli Katariinalla toinenkin veli, nimeltä Östen, joka\nitse pysyi Ruotsin puolella, mutta naitti useat tyttärensä\nPohjanmaalle. Yhden nai Laihian senaikainen kirkkoherra, Jaakko\nEskonpoika; toinen ja kolmas saivat miehiksensä kaksi Lithoviusta,\njoka suku sitten asui toistasataa vuotta yhtenään Limingan\nkirkkoherranvirassa; neljännen Östenin tyttäristä oli nainut Isonkyrön\nentinen nimismies Pietari Gumse ja viimeisen Kalajoen kappalainen,\nPietari Arctophilacius, jota opinmutkaisen nimensä sijasta tavallisesti\nkutsuttiin \"Terva-Pietiksi\".[427]\n\nNämä ja muut esimerkit kylliksi todistavat, kuinka Pohjanmaan papit\nolivat likeistä sukua sekä keskenänsä että Pietarsaaren Fordellien\nkanssa. Mutta samassa oli enimpien pappissukujen talonpoikainen\nsyntyperä vielä varsin tuore, ja useat senaikaisista pappismiehistä\nolivat itse lähteneet talonpoikaisesta säädystä, jossa heillä vielä oli\nveljiä, vanhempia ja sukulaisia. Niinpä oli Mustasaaren kirkkoherra,\nBrennerin suvun aloittaja, talonpoikainen mies luultavasti Närpiöstä;\nLithovius-suvun alkuisä, jonka jo mainitsin, oli kotoisin Littoisten\nkylästä Turun tienoilta ja tuo äsken mainittu Terva-Pieti oli\ntalonpojan poika Lohtajalta. Luonnollista oli, että semmoiset miehet\nhartaasti hellittelivät rahvaan asiaa, olletikin koska tämä asia isoksi\nosaksi oli heidän omassakin. Heitäkin koski linnaleirin kuorma aivan\nsamalla tavoin kuin itse rahvasta, ja hekin nähtävästi kammoivat\naatelisvaltaa sekä ylipäänsä Pohjanmaan yhdistämistä muun Suomen\noloihin. He olivat tähän asti olleet Pohjanmaan etevin sääty, eikä\nheidän valtansa suinkaan ollut vähäinen, koska oli tapa sanoa, että\n\"papit ovat hallitsijoita siinä maakunnassa\".[428] Tätä asemaansa\nheidän ei suinkaan tehnyt mieli nähdä muutetuksi muiden maakuntain\nmukaan, jossa papisto oli melkein yhtä sorrettu kuin rahvaskin. Sekä\ntaipumus että oma etu veti siis papit Pohjanmaalla rahvaan puolelle, ja\nvaikka meiltä ylipäänsä puuttuu tietoja heidän kunkin käytöksestä tässä\nsyttyneessä kiistassa, tapaamme kuitenkin muutamia heistä, esim.\nKalajoen taitavan kirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan joskus maakunnan\nasiamiehinä Kaarle herttuan luona.\n\nVaan palatkaamme ajan tapauksiin, jotka alkavat saada yhä kiihkeämmän\nmuodon. Kesällä 1595 Pohjan miesten kärsimättömyys jo on noussut\narveluttavaan määrään, varsinkin Suupohjassa, jota linnaleiri eniten\nrasitti. Lopullinen rauhanteko Venäjän kanssa oli jo toimeen saatu,\neikä näyttänyt enää tarpeelliselta elättää suurta sotajoukkoa maassa,\nsaati linnaleirillä rikastuttaa niitä knaappeja, jotka yhdessä liitossa\nvirkamiesten kanssa rahvasta rasittivat. Mutta eipä toivomistakaan\nollut saada mitään muutosta näihin oloihin, ennen kuin vouti Tuomas\nYrjönpoika olisi pois saatu ja toinen herttuan määräämänä hänen\nsijaansa. Eräs valituskirja tästä asiasta on meille säilynyt, ilman\npäivämäärättä, mutta Pohjanmaan sinetillä ja neljällätoista puumerkillä\nvarustettuna. \"Jos Tuomas Yrjönpoika kauemman aikaa pysyy voutinamme\",\nkuuluvat sanat, \"luovumme varmaan meidän köyhistä kodeistamme\". Sen\nvuoksi pyydetään toista voutia ja kirjeen reunaan on lisätty nimi\n\"Israel Laurinpoika\" -- mies joka edempänä tulee Pohjanmaan tapauksissa\nnäkyviin.[429] Tämän valituksen johdosta näkyy herttua toistaiseksi\nerottaneen Tuomas Yrjönpojan virasta[430] ja luultavasti käskeneen\nhänen tulla vastaamaan talonpoikien kanteisiin; mutta tietysti\nkanteenalainen ei totellut. Pohjalaiset taas eivät jättäneet asiaa\nsiksensä. Mikkelin aikoina. 1595 tuli taas Söderköpingin valtiopäiville\nheidän lähettiläitänsä, ja niiden joukossa oli myöskin Hannu\nHannunpoika Fordell. On vielä tallella kaksi valituskirjaa, jotka\nnähtävästi kuuluvat tähän aikaan.[431] Toisessa pyytävät Pohjan miehet\nsaada viralta erotetuksi voutinsa Tuomas Yrjönpojan ja Kyrön\nnimismiehen Lassi Gregerinpojan, jotka -- niinkuin sanat kuuluvat --\n\"pitävät Klaus herran puolta ja ylönkatsovat Teidän Ruht. Armonne\nkirjeitä\". Toinen valituskirja on laveampi ja mainitsee kaikki ne\nvaivat, mitkä jo muista lähteistä olen kertonut. Tuomari (s.o.\nlainlukija), vouti ja Kyrön nimismies mainitaan niiksi, jotka\nPohjanmaalla vallitsevat, ja kun sen ohessa sanotaan, että heidän\ntarkoituksensa on saada talonpojat lampuodeiksensa kruunun alta,\nhavaitaanpa siitä selvästi, että pohjalaiset pelkäsivät jonkinmoisen\naateliston sikiämistä. Muutoin sanovat lähettiläät tuskin tohtivansa\nkotiinsa palata kuoleman pelon tähden ja juttelevat, kuinka tässäkin\nTukholman laiturin vieressä heidän laivanisäntänsä on äsken saanut\nsurmansa omassa aluksessaan, jossa muka muutama huovi pisti hänet\nkuoliaaksi. Kirjan alle on viimeksi liitetty sanat: \"Maakunnan sinetti\non meillä muassa valtuudeksi\" -- joka todistaa, että valituskirja on\nvasta Ruotsiin tultua pantu kokoon.\n\nArvattava on, että ne miehet, joita pohjalaisten valitus koski, heti\nlähettivät siitä Flemingille tiedon, ja tämä, jonka silmissä jokainen\nSöderköpingin valtiopäivillä käynyt oli rikollinen, ei lyönyt laimin\nnimenomaan varoittamasta Pohjanmaan asukkaita. Hän jo oli havainnut,\nettä Hannu Fordell oli tämän valituspuuhan päämiehenä, ja hänen vihansa\ntätä miestä vastaan lienee melkoisesti kiihtynyt siitä, että herttua\noli Fordellille suonut Pietarsaaren pitäjästä kruunun kymmenykset,\njotka olivat Klaus herralle läänitetyt.[432] Kirjeellänsä Suitiasta\njouluk. 18 p. marski siis varoitti pohjalaisia antamasta itseänsä \"tuon\nvalapattoisen ja kunnianhylkyisen konnan Hannu Fordellin\nvieteltäviksi\", koska tämä muka neuvoo heitä turmiotöihin ja tahtoo\ntoimeen saada kapinaa ja meteliä Kunink. Majesteetin sotaväkeä vastaan;\neikä kuitenkaan sillä muuta etsi kuin omaa etuansa ja hyötymistään.\nTodistukseksi tähän syytökseen marski mainitsee, että Fordell\non vaatinut neljänneksen pannia viljaa kultakin mieheltä\nRuotsinkäynnistänsä, josta muka aivan vähän hyötyä lähtee. Klaus herra\nnyt ilmoittaa erottavansa Fordellin nimismiehenvirasta, nuhtelee sen\nohessa pohjalaisia heidän vastahakoisuudestaan, jota hänelle osoittavat\nvastoin ennen antamaansa kirjallista lupausta, ja sanoo Fordellin\nestäneen heitä tulemasta valituksineen marskin luokse, josta muka\nolisivat paljoa paremmin kostuneet. Kirje, joka on tehty Klaus herran\ntavallisella taidolla, loppuu uhkauksiin, jos Pohjan miehet jatkavat\nvastapintaansa linnaleiriasiassa.[433] Tämän kirjeen pohjalaiset heti\nlähettivät herttuan luokse lisäten omasta puolestaan kirjoituksen,\njossa puolustivat Hannu Fordellin käytöstä ja tekivät valituksia\nFlemingin lainlukijaa, Erkki Olavinpoikaa, vastaan.[434] Viikkoa\nmyöhemmin he vielä laveammin kirjoittivat Kaarle herttualle samoista\nasioista. He siinä kirjeessä kertoivat Flemingin ja hänen käskyläisensä\nvihaavan ja vainoavan kaikkia, jotka valtiopäivillä olivat käyneet,\netenkin Hannu Hannunpoika Fordellia, ja todistivat tämän miehen\nsuhteen, että ainoastaan muutamat erinäiset pitäjät olivat hänelle\nvapaaehtoisesti luvanneet palkintoa \"siitä kustannuksesta, mitä hän on\nheidän puolestaan muutamien vuosien kuluessa tehnyt\". Nyt muka uhataan\nviedä Hannu Fordell vankina Flemingin luokse, niin että hän, samoin\nkuin moni muukin, ei enää uskalla pysyä kotosalla. Ja oikeastaan koko\nmaakunta on samassa ahdingossa raskaiden verojen ja linnaleirien\ntähden. Klaus herra oli kirjeessänsä väittänyt, että ratsuväki täytyy\npitää koossa tuon vielä tekeillä olevan rajankäynnin tähden Pohjanmaan\nja Vienan välillä; mutta Erkki Olavinpoika on suoraan tunnustanut, että\nmarski pitää sotaväkensä varusteilla puolustukseksi herttuata ja\nneuvoskuntaa vastaan. Tämä Klaus herran sijaistuomari muutoin muka joka\npäivä valehtelee marskille, vieläpä uhkaa laittavansa niin, että Pohjan\nmiesten lapset ja lastenlapset tulevat itkemään ja että seitsemällä\ntalonpojalla pitää oleman yksi kattila eikä kellään lukkoa aittansa\novessa. Tästä kaikesta he nyt pyytävät herttuan neuvoa siitä, mitä\nheidän pitää tekemän. He olisivat muka tahtoneet Erkki Olavinpojan ja\nmuutamat muut oikeuteen vedetyiksi herttuan ja valtaneuvoskunnan eteen,\nmutta nämä eivät ole huolineet tulla. Nytpä he arvelevat tahtovansa\nmielellään nämä miehet ottaa kiinni, mutta eivät sano uskaltaneensa\nsitä tehdä, koska heillä ei vielä ole siihen herttuan lupaa.\nOdottavatpa he siis muka herttualta tässä asiassa lohdullista\nvastausta.[435]\n\nTämän kirjeen loppulauseista havaitsemme selvästi, että Pohjanmaan\ntalonpojat jo olivat valmiit väkivoimalla vastustamaan Flemingin\nkäskyläisiä. Itse teossa nuo viholliset vallat jo alkoivat yhteen\ntörmätä Pohjanmaan alalla, ja rahvas itsekin ryhtyi tämän ohessa\nkapinallisiin toimiin. Vaan tiedot näistä tapauksista ovat hämäriä ja\nsekavia. Eräs lyhykäinen muistelma mainitsee, että Maunu Iivarinpoika\nKärkniemen herra lähetettiin 40 ratsumiehen kanssa vangitsemaan sekä\nMonikkalan herraa että Hannu Fordellia Pohjanmaalta, ja luultavasti\ntämä tapahtui tammikuun lopulla, koska herttua helmik. 28 p. ja\nmaalisk. 2 p. antaa kummallekin suojeluskirjan Klaus Flemingiä\nvastaan.[436] Yritys ei kuitenkaan onnistunut, vaan näyttää siltä, että\nrahvas Pietarsaaressa ja muualla oli noussut aseelliseen vastarintaan.\nAinakin kerrottiin tähän aikaan Korsholmasta Kustaa Banérille, jolla\ntässä oli läänitys, että Pohjan miehet olivat karkoittaneet ne huovit,\njotka olivat talvikelillä tulleet linnaleiriänsä sieltä noutamaan,\nniin että muutamia pantiin jaloista riippumaan ja muutoin jokaista,\njoka käsiin saatiin, pahoin piestiin; sen perästä asetettiin\nvartioita kaikille teille, ettei kukaan päässyt sinne asioissakaan\nkulkemaan.[437] Tämä kuvaus oli kenties johonkin määrin liioiteltu;\nsillä yleistä kapinaa ei ollut vielä syttynyt. Mutta että paikoittaisin\nvastustus alkoi järjestyä, havaitaan muistakin todistuksista. Niinpä\nKlaus herra itse kirjoittaa Suitiasta helmik. 24 p. Pietarsaaren\nasukkaille nuhteita siitä, että he kieltävät häneltä veron, joka\nhänelle on läänitetty, ja uhkaa väkisin ottaa saatavansa, huolimatta\nheidän sotaväestään, jonka ovat nostattaneet. \"Jos olette jotakin\nmaksaneet herrallenne ja päämiehellenne Hannu Fordellille\", kuuluvat\nmarskin sanat, \"siitä en aio lukua pitää; -- olenpa aina teille hyvää\ntarkoittanut, jos olisitte tahtoneet noudattaa minun neuvoani eikä tuon\nkunnianhylkyisen konnan Hannu Fordellin\".[438] Kohta tämän perästä\nnäkyy Fordell paenneen Ruotsiin ja oli niin muodoin turvissa Flemingin\nuhkauksilta.\n\nPaljoa paremmalla menestyksellä tapahtui tähän aikaan herttuan puolelta\nyhtäläinen yritys kuin äsken mainittu Klaus herran. Kun Pohjanmaan\nvouti ja lainlukija eivät suosiolla vastanneet rahvaan kanteisiin,\nlähetettiin helmikuussa 1596 herttuan palvelija Joen Jempte ottamaan\nheidät vangiksi. Asia onnistui paremmin, kuin olisi sopinut toivoakaan,\nja vaikk'emme tarkemmin tiedä tapauksen seikkoja, voimme pitää varmana,\nettä rahvas teki herttuan käskyläiselle harrasta apua. Muistaminen on,\nettä ne \"Suomen ratsumiehet\", jotka ottivat eläkkeensä Pohjanmaalta,\neivät tavallisesti olleet maakuntaan majoitettuina, vaan ainoastaan\ntuolloin tällöin kävivät saatavaansa noutamassa. Tästä syystä ei ollut\nvoudilla ja lainlukijalla paljon puolustusta, ja heidän vangitsemisensa\nlienee ollut jotenkin helppo. Mutta kohta sen jälkeen tuli 200\nratsumiestä Aksel Kurjen lipullisesta Pohjanmaalle linnaleiriänsä\nvarten, ja niistä lähti heti 30 miestä ajamaan Jempteä takaa, vaan\neivät saavuttaneet.[439] Vouti ja lainlukija nyt tuotiin vankina\nRuotsiin ja pantiin talteen Örebron linnaan. Vaan huhtikuun lopulla he\npääsivät takausta vastaan vapaiksi, ja sovittiin niin, että helluntain\naikoina piti Tukholmassa tehtämän herttuan ja neuvoskunnan edessä\ntutkinto ja tuomio asiassa. Tämä tutkinto näyttää kesän kuluessa\ntapahtuneenkin, mutta tuomiota ei silloinkaan tullut, koska\nkanteenalaiset sanoivat rahvaan lähettiläitä yksityisiksi\nvihamiehiksensä. Herttua tästä syystä lähetti elokuussa erään\npalvelijansa ottamaan papeilta ja rahvaalta kussakin pitäjässä totisia\ntodistuksia kaikista valitusasioista, ja lupasi sitten niin tuomita,\nkuin laki ja oikeus sietäisi.[440] Minkä päätöksen asia viimeinkin sai,\nei ole oikein selvillä. Että Klaus Fleming oli toimessa heitä\nvapauttaakseen jos jollakin, näkyy muutamasta kirjesetelistä, jossa hän\nneuvoskunnalle kirjoittaa haikeita valituksia siitä, kun muka herttua\non vastoin Ruotsin lakia ja kaikkea oikeutta antanut pahoin pidellä\nvouti Tuomas Yrjönpoikaa ja Flemingin omaa palvelijaa, s.o. lainlukijaa\nErkki Olavinpoikaa.[441] Todennäköistä on, että Klaus herra oli\nkuninkaallekin asiasta kirjoitellut, ja tällä tai muulla keinolla\npääsivät vihdoin sekä lainlukija että vouti pois Ruotsista. Muutaman\nilmoituksen mukaan he lienevät salaa karanneet Tukholmasta\nloppuvuodesta 1596.[442] Seuraavan helmikuun alussa tapaamme heidät\njälleen Suomen puolisissa seikoissa.\n\nKuinka sillä välin olot Pohjanmaalla olivat muodostuneet ja mitä kevään\nja kesän kuluessa siellä tapahtui, on jotenkin hämärässä. Nähtävästi\npohjalaiset nyt vartosivat, mihin toimeen herttua aikoi ryhtyä, ja\ntoistaiseksi siis kaikki julkinen vastarinta Flemingin hallitusta\nvastaan oli heidän puoleltaan lakannut. Elokuun keskipaikoilla tuli\nPohjanmaalle uusi kuninkaallinen vouti, nimeltä Abraham Melkiorinpoika,\neräs Upsalasta syntyisin oleva mies, joka näkyy olleen katolisuskoinen\nja äskettäin oli Puolasta tullut kuninkaallisin valtuuksin. Tämä\nsilloin kenenkään estämättä otti vastaan maakunnan voudintilit ja lähti\nsitten seuraavan kuun alkupuolella levollisesti Turkuun, missä jo\nolemme hänet nähneet Klaus herran apumiehenä kiistassa papistoa\nvastaan.[443] Flemingin valta Pohjanmaalla oli niinmuodoin jälleen\nvahvistunut; mutta rahvas sitä ahkerammin jatkoi valituskäyntiänsä\nRuotsin puolella. Siinä maassa nyt oleskeli Hannu Hannunpoika Fordell\ntalonpoikien alituisena asiamiehenä, ja hänen ohessaan mainitaan\nmyöskin Limingan nimismies Gabriel Tuomaanpoika, joka nähtävästi\nliikkui peräpohjalaisten puolesta. Näillä miehillä kuuluu olleen\nkaikkien pitäjäin sinetit muassaan valtuudeksi;[444] mutta sen ohessa\npaljon talonpoikia näkyy kesän kuluessa tavan takaa tulleen\nTukholmaan, mitkä tavallisilla kauppamatkoillansa, mitkä vartavasten\nvalitusasioissa. Muutamat säilyneet valituskirjat sekä herttuan antamat\nsuojeluskirjatkin kuvaavat jotenkin asiain senaikuista tilaa. Näemme\nmuun muassa, että Klaus herran lähettämät sota-alukset koettivat estää\npohjalaisten purjehdusta Ruotsiin, vaatien heitä tuomaan tavaroitansa\nTurkuun; osa tavaroista, joiden seassa mainitaan oravannahkoja ja\nvoita, otettiin heiltä pois, ja paluumatkalla he pelkäsivät tulevansa\npahoin pidellyiksi tai surmatuiksi, varsinkin jos heillä oli herttuan\nsuojeluskirjoja.[445] Herttua taas, joka jo ennen oli julistanut\nPohjanmaan vapaaksi linnaleiristä ja kaikista laittomista rasituksista,\nantoi taas heinäk. 26 p. uuden yleisen suojeluskirjan Pohjan miehille,\nkäyttäen lauseparsia, jotka saattoivat minä hetkenä hyvänsä sytyttää\nkapinan liekin. \"Ja pitää heidän\", kuuluvat sanat, \"oleman\nlinnaleiristä säästettyinä, niin että jos joku ottaa sitä vastaan\njotakin yrittääkseen, häntä pidettäköön kruunun uskottomana ja\nkapinallisena jäsenenä, jolle mainitut alamaiset eivät ole velvolliset\nmitään kuuliaisuutta osoittamaan, vaan saavat häntä vastustella ja\nhänen valtansa vähentämisessä olla avulliset; jotta mekin (herttua)\nynnä ne hyvät herrat valtaneuvokset tahdomme kaikella ahkeruudella\nedistää, tehden heille laillista ja kohtuullista apua, jos joku tätä\nsuojeluskirjaa vastaan rohkenee heille vääryyttä tehdä\".[446]\n\nNäin herttuan kirjeet pohjalaisten asiassa alkoivat yhä kiivaammalta\nkuulua, ja kuitenkin oli apu niistä varsin mitätön. Kun talonpojat\nkotiin tultuansa toivat semmoiset suojeluskirjat esiin, ratsumiehet\ntavallisesti ottivat ne pois heiltä, kastoivat ne kapakoissaan\nolutmaljoihin ja löivät niillä toisiansa suuta vasten, pilkalla\ntervehtien: \"istuos ruhtinaan rauhassa!\"[447] Vieläkin vähemmän oli\nFlemingin tapa huolia herttuan kirjoituksista, vaan hänenpä\nsilmissään Ruotsissa käyneet miehet eivät olleet paljon muuta kuin\nkapinannostajia, joita vankeudella ja kovalla kurituksella sopi\nrangaista. Luonnollista siis oli, että Pohjan lähettiläät eivät enää\ntahtoneet tyytyä paljaaseen suojeluskirjaan, vaan Hannu Hannunpojan\nneuvon mukaan rupesivat kaduilla ja kujilla, missä ikinä näkivät väkeä\nkoossa, huutamaan ja parkumaan sorrettua tilaansa, valittaen, että\njollei herttua heille apua tekisi, heidän täytyisi muka antautua\nVenäjän alle. Näin he syksyyn saakka täyttivät huudoillansa Tukholman\nkaupungin.[448] Muutamat valituskirjat tältä ajalta kertovat, että ne,\njotka herttuan suojeluskirja mukana palasivat Tukholmasta Pohjanmaalle,\notettiin matkalla kiinni ja vietiin laivoineen tavaroineen Turkuun.\nMutta valituskirjan tekijät itse olivat muka ylen kauan Tukholmassa\nviipyneet; heidän varansa olivat loppuneet ja heidän oli täytynyt\nvelkaantua, eikä kuitenkaan mitään apua heille tullut.[449]\n\nTällä kannalla oli asiat, kun syksyn puolella Pohjanmaalta tuli uusia\nlähettiläitä Tukholmaan. Vanhojen vaivojen lisäksi oli Pohjalaisille\ntullut uusi rasitus, koska Klaus herra oli käskenyt heidän pitää\nmeriväkeäkin linnaleirissä tykönänsä. Ikäänkuin helpotukseksi tahtoi\nhän sitä vastoin vapauttaa heitä maakunnan omista jalkamiehistä ja oli\nsiis käskenyt heidän varustaa molemmat lipulliset kahden kuukauden\neväällä; toisen lipullisen piti muka Narvaan lähtemän, toisen seuraaman\nFlemingiä kuningasta vastaan, jota hän sanoi odottavansa ensi tilassa\nkotiin tulevaksi. Mutta juuri tätä jälkimmäistä käskyä katsoivat Pohjan\nasukkaat sulaksi kavaluudeksi. Se jalkaväki, jonka Pohjanmaa itse\nomista miehistään oli asettanut, tahdottiin heiltä muka pois\nviekoitella, ettei heillä enää olisi mitään syytä vaatimaansa\nlinnaleirin vapauteen eikä mitään puolustusta Klaus Flemingin ja hänen\nratsuväkensä väkivaltaa vastaan. Tämä oli syy, minkä tähden he vieläkin\nkerran panivat lähettiläänsä Ruotsissa käymään, ja lähettilästen\npäämieheksi lähti tällä kertaa eräs talonpoika Kyrön pitäjästä, nimeltä\nPentti Pouttu, joka itse kehui kaksikymmentä vuotta työtä tehneensä\ntätä linnaleirin vapautta varten, mutta joka nyt vasta ensi kerta\nmainitaan.[450] Muutama kertomus juttelee asian seuraavasti: \"V. 1596\nsyyskuussa tapahtui, että eräs talonpoika Pentti Pouttu Kyrön pitäjästä\nlähti Tukholmaan, ottaen muutamia muita talonpoikia mukaansa. Siellä\noli ennen heitä Hannu Hannunpoika Fordell, jonka kanssa Pouttu\ntovereinensa rupesi neuvottelemaan, kuinka tuo ratsuväen linnaleiri\nestettäisiin ja tauotettaisiin\".[451] Niinkuin jo edellisessä on\nkerrottu, oli juuri samaan aikaan ja samoja vaivoja varten lähettiläitä\nmuistakin Suomen maakunnista tullut Ruotsin puolelle, ja nämäkin nyt\nlaskivat tuumansa yhteen Pohjan miesten kanssa. Ensin pohjalaiset,\nsavolaiset ja Viipurin läänin asukkaat antoivat yhteisen valituskirjan\nherttuan ja neuvoskunnan eteen, ja tästä näkyy seuranneen, että\nlokakuun keskipaikoilla asetettiin tutkimuskunta, jossa istui kolme\nsuomalaista herraa, nimittäin Krister Klaunpoika Horn Joensuun\nvapaaherra, eräs Hannu Juhonpoika Bon herra ja Hannu Hannunpoika\nMonikkalan herra, sekä Tukholman linnan vouti Pentti Laurinpoika.\nNiinkuin näemme, olivat nämä kaikki Kaarlen puoltajia taikka\npalvelijoita ja osittain Klaus Flemingin vihamiehiä; mutta valitukset,\njotka heidän eteensä tuotiin, olivat varsin samat, kuin mitkä jo kauan\naikaa olivat Suomesta kaikuneet, ja tutkijakunta tuskin lienee voinut\nniiden kiivautta enentää. Ainoastaan se uhkaus oli lisätty, että jollei\nheitä nyt aikanansa auteta, eivät he muka ikinä enää tahdo Ruotsista\napua hakea, vaan aikovat itse toimittaa oikeutta ja, jos tämä ei\nluonnistu, etsiä apua itsellensä Venäjältä. Tämän sanoivat rahvaan\npäättäneen yli koko Suomenmaan, ja todestaan näyttääkin vähintäin\ntoinen puoli Suomenmaata nyt lähettäneen asiamiehiänsä tänne\nsaapuville.[452]\n\nTämän tutkimuksen perästä ei näy kuitenkaan mitään sen enempää\nseuranneen. Tosin herttua lokakuun 30 p. antoi Pohjanmaan rahvaalle\nuuden suojeluskirjan, jolla Flemingin käskyt tykkänään kumottiin.\nVieläkin lujemmat kirjeet hän edellisenä päivänä oli antanut Pohjanmaan\nmolemmille jalkaväen lipullisille, joita kiellettiin tottelemasta Klaus\nherran käskyjä. Kuninkaan kotiintulosta on Fleming muka paljaita\nvalheita pannut, eikä ole hänen tarkoituksensa muu, kuin riistää\nPohjanmaalta sen puolustajat ja omaa joukkoansa kartuttaa. Siis pitää\njalkaväen pysyä paikoillansa, ja jos herra Klaus Fleming ottaa\ntehdäksensä rahvaalle jotakin väkivaltaa, pitää heidän julkisesti ja\nrehellisesti pitämän rahvaan puolta; samaten jos heitä itseänsä vastaan\njotakin laittomuutta yritetään, silloin heidän on oikeus talonpoikien\navulla tehdä vastarintaa.[453] Mutta semmoiset kirjoitukset eivät enää\nvoineet tyydyttää Pohjanmaan lähettiläitä. Se apu, minkä herttua heille\nmääräsi maakunnan omasta jalkaväestä, oli heistä liian vähäinen eikä\nmuutenkaan aivan luotettava, koska juuri toinen päälliköistä, Lassi\nNiilonpoika, oli itse antaunut noiden vihattujen kotihuovien joukkoon.\nToista se olisi ollut, jos Ruotsista muutamia lipullisia jalkaväkeä\nolisi heille avuksi lähetetty; mutta Kaarle herttuan tila oli tätä\nnykyä niin vaikea, ettei hän sitä voinut heille luvatakaan. Niinkuin jo\nentiseltä tiedämme, tapahtui juuri näinä päivinä, että herttuan ja\nneuvoskunnan väli kokonaan rikkui. Marrask. 2 p. Kaarle luopui\nhallituksesta, ja se apu, jota niin kauan oli odotettu, näytti nyt\ntykkänään poistuvan. Kun seuraavana päivänä herttua lähti Tukholmasta\nGripsholmaan, mainitaan pohjalaisten astuneen vielä viimeisen kerran\nhänen eteensä, anoen apua jos milläkin neuvolla. Mitä heillä\ntämmöisessä tilassa oli sanomista, on helppo arvata; sitä paitsi sen\ntiedämme tarkemmin eräästä uudesta valituskirjasta, jonka he nähtävästi\naivan samaan aikaan jättivät herttuan kansliaan. Lähettilästen\nTukholmassa viipyessä oli uusia sanomia heille tullut Pohjanmaalta.\nFleming oli nyt otattanut yhdeksän kuukauden eläkkeet ratsuväelle, ja\nLassi Niilonpojan jalkaväki, joka oli Turkuun lähtenyt, oli tämän veron\nmukaansa kuljettanut. Sen ohessa oli vangiksi otettu ne miehet, jotka\nolivat tuoneet herttuan suojeluskirjan, ja heidän laivansa ja tavaransa\noli Turkuun viety. Myöskin pappi, joka oli rahvaalle lukenut herttuan\nkirjeen, oli vankeuteen pantu. Koko maakunta nyt muka odotti, mitä apua\nja lohdutusta herttua suvaitsisi Jeesuksen nimen tähden heille antaa.\nKokemus oli tarpeeksi osoittanut, että kirjeistä ei mitään apua ollut;\nsen vuoksi he pyytävät joko saada sotaväkeä mukaansa Pohjanmaalle\ntaikka varsinaisen valtuuden, että itse saavat väkivoimalla hankkia\nitsellensä oikeutta, miten paraiten voivat. Lopuksi he muistuttavat,\nettä asia jo vaatii kiirettä: \"vuodenaika on jo myöhäinen ja talvi\ntulossa, niin että me miesraukat kohta emme mihinkään pääse\".[454]\n\nNiinkuin tästä näemme, pohjalaiset suoraan pyysivät herttualta lupaa\nnoustaksensa aseelliseen vastarintaan Klaus Flemingin tylyä hallitusta\nvastaan. Herttuan oma asema oli tällä hetkellä semmoinen, että hän\nnähtävästi mielellään salli, että jotakin häiriötä Flemingille Suomen\npuolella syntyisi. Hän siis näkyy suullisesti antaneen suostumuksensa\npohjalaisten anomukseen ja päästi niinmuodoin nuo kauan hillityt\nintohimot valloilleen. Kuten eräs saapuvilla ollut pohjalainen\nsittemmin jutteli, oli herttua nyrkkinsä nostanut, lausuen: \"En muuta\nneuvoa tiedä, vaan toimittakaa rauhaa omalla kädellänne; onhan teitä\nainakin niin monta, että taidatte ne päältänne torjua, jos ei muulla\nniin aidan seipäillä ja nuijilla.\" Mitään varsinaista apua hän ei\nvoinut heille luvata; oli vain sanonut: \"varjelkaa teitänne maalla\nitse, minä merta vartioitsen\".[455]\n\nTämä vastaus oli niinkuin tulinen soihtu viskattu kuivaan kuloon. Sekä\nKaarlen sanoista tässä tilassa että hänen käytöksestään seuraavissa\ntapauksissa täytyy meidän todeksi uskoa hänen ei muuta tarkoittaneen,\nkuin että pohjalaiset oman maakuntansa vapahtaisivat. Mutta niinkuin jo\nolemme nähneet, oli Tukholmassa tähän samaan aikaan miehiä muistakin\nSuomen maakunnista, ja näihin, joita samat vaivat painoivat,\neivät pohjalaisten uudet tuumat voineet tarttumatta olla. Se on\ntodennäköinen, jos kohta hämäräänkin peitetty asia, että näiden ja\npohjalaisten välillä nyt rakennettiin Hannu Fordellin toimesta yhteisiä\nhankkeita, vaikka herttua nähtävästi näistä hankkeista ei mitään\ntiennyt. Mutta jos Kaarle siis tässä kohdassa näyttää syyttömältä, se\nainakin on hänelle viaksi luettava, että hän ei ajatellut, mihin tuo\nvalloilleen päässyt kostonhimo pysähtyisi. Samoin kuin kasken sytyttäjä\nusein ei itse voi arvata, ennen kuin tuli jo ojan toisella puolella\nlentää honkien latvoissa, niin Kaarle herttuakin oli päästänyt säkenen,\njoka pian ilmi tulena poltti maat ja mantereet. Mutta jos herttua siis\nkantaa syyn siitä, että hehkuva vihanliekki pääsi valloilleen, on\nsamassa muistaminen, että Klaus Fleming puolestaan oli tähän paloon\nrunsaasti sytykettä koonnut.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nPohjalaisten ensimmäinen kapina\n\n\nV. 1596 marraskuun 25:ntenä eli Pyhän Katariinan päivänä, jota siihen\naikana vielä jumalanpalveluksella vietettiin,[456] kokoontui rahvasta\nja sotaväkeä Isonkyrön kirkolle. Rahvaan joukossa nähtiin myöskin noita\nRuotsista äsken palanneita lähettiläitä, ja, niinkuin helppo oli\narvata, ruvettiin näiden ja sotaväen välillä herjauksiin. Talonpojat\narvelivat: \"Nämäthän ne konnat ovat, jotka meitä raskailla\nlinnaleireillä rasittavat\". Muutama lähettiläistä, nimeltä Pentti Piri,\njoka oli päissänsä, lisäsi: \"ei haittaisi, jos niistä sisälmykset\nrevittäisiin ulos\". Torasta vihdoin tuli tappelu, ja muutama jalkamies\nsai kymmenen kolahdusta kirveen hamarasta. Sitten nuo Ruotsissa käyneet\nmiehet menivät olueelle Yrjö Kontsaan luokse, joka asui kirkon\nvieressä. Mutta kesken heidän juominkiansa tulivat ratsu- ja\njalkamiehet, joita Pietari Gumse ja Lassi Niilonpoika olivat koonneet,\nottivat heidät kiinni ja veivät vankina nimismiestaloon kuljettaaksensa\nheidät seuraavana päivänä Turkuun. Iloissansa, kun toivoivat saavansa\npalkintoa Klaus Flemingiltä urhoteostaan, sotamiehet nyt istuivat oluen\nääressä Kyrön nimismiestalossa. Mutta sydänyön aikana kokoontuivat\ntalonpojat ja ottivat väkisin nuo vangitut veljensä juopuneen sotaväen\nkäsistä. Tässä kähäkässä annettiin muutamia kolahduksia, ja yksi\njalkamies heitti henkensä.[457]\n\nVanha viha rahvaan ja sotaväen välillä sai tästä tapauksesta uutta\nsytykettä. Viikon kuluessa levisi sanoma muihinkin pitäjiin, ja\narvattavasti sillä välin ne, joita tästä ja entisistä teoista\nrangaistus uhkasi, koettivat yllyttää rahvasta nousemaan yksimieliseen\nponnistukseen sotaväen ja Klaus herran kovaa valtaa vastaan. Silloin\ntapahtui kahdeksan päivän perästä, että Ruovedeltä tuli ratsumies,\njolla oli Klaus herran antama valtuus koota 9 tynnyriä jyviä ja 9\nparmasta heiniä sekä muuta linnaleirisaatavaa kokoverolta. Samassa\nLassi Niilonpoika vaati jalkamiehillensä vuosimuonan ja kaikki\nlinnaleirin raskaus tuntui yht'aikaa painavan rahvaan hartioita. Mutta\nkärsivällisyys oli nyt kokonaan loppunut, ja talonpojat tarttuivat\naseisiinsa. Ensinnä nousivat lapualaiset, ryöstivät ratsumiehen Kaarle\nPaavalinpojan asunnon ja lähtivät tuosta Kyröön, jossa samalla lailla\nmenettelivät kaikkia vastaan, jotka siellä ratsuvarustusta pitivät.\nKyrön nimismiehen Lassi Gregerinpojan talosta otettiin kaikki omaisuus,\nmuutaman tuhannen taalarin arvosta, ja olisi itse talokin poltettu\ntuhaksi, jos ei olisi varottu muita taloja, jotka siinä likellä olivat.\nPietari Gumsen talossa,[458] jonka isäntää edellisissä valituskirjoissa\noli mainittu \"pääkonnaksi\", harjoitettiin kappale vallatonta pilkkaa.\nIkkunalasit, joita siihen aikaan ei useassa talossa ollutkaan,\nsärjettiin tässä rikki ja kattohirret sahattiin poikki kolmelta kohden,\njotta katto putoaisi kotiintulijain niskaan; vihdoin elukoilta\nleikattiin päät poikki ja pantiin ne joka ikkunaan, suut irvillensä,\nikäänkuin kummitukseksi ja pilkaksi. Mutta kun kapinoitsiat viimein\njoutuivat lainlukijan Erkki Olavinpojan taloon, joka oli Voitilan\nkylässä Mustasaaren pitäjää, senpä he tuhaksi polttivat huoneinensa\npäivinensä. Lainlukijan vaimo oli muurannut kaikki hopeansa uunin\nseinään ja sillä neuvoin saanut ne ryöstöstä säilytetyiksi. Mutta kun\ntalo oli poltettu, huomattiin hopean sulana valuvan muurista ulos\nniinkuin pihkan. Silloin se korjattiin ja painoi puntarilla punnittuna\nkuusi leiviskää. Tästä lähtivät talonpojat Lassi Niilonpojan taloon,\njonka samalla lailla polttivat. Itse Lassi Niilonpoika ennätti pakoon\npäästä, mutta hänen vaimonsa jutellaan pelosta ja hämmästyksestä olleen\nniin pökerryksissä, ettei hoksannut lähteä pois huoneesta, vaan olisi\nitsekin palanut, elleivät talonpojat olisi häntä temmanneet ulos. Tämä\ntapaus todistaa, että rahvaalla oli, keskellä kostoansakin, kuitenkin\nsääliä sydämessä. Mutta varsinaisia vihamiehiänsä, missä he niitä\nkäsiinsä saivat, eivät suinkaan lie säästäneet. Mainitseehan kumminkin\nmuutama kertomus, että he löivät ison joukon kuoliaaksi, koettivat\nniihin jousiansa taikka pistivät heidät jään alle uppoamaan.\n\nOlemme jo ennen nähneet, että Pohjanmaa edellisenä syksynä oli saanut\nuuden kuninkaallisen voudin, jonka nimi oli Abraham Melkiorinpoika.\nMissä tämä virkamies piti asuntoa, ei ole oikein selvää; mutta\ntodennäköistä on, että hän Korsholman kartanossa asuskeli, vaikka itse\nkartanon isännyys oli Kustaa Banérin kartanonvoudilla, Hannu\nAntinpojalla. Samoin kuin Abraham Melkioripojan asuntopaikka on\nepätietoinen, ei myöskään hänen käytöstänsä tässä tilaisuudessa tunneta\nmuusta, kuin hänen omasta jokseenkin sekavasta kertomuksestaan. Siitä\nja ajankin laskusta arvaten näyttää talonpoikien kapina nyt vähäksi\naikaa hälvenneen, ja Abraham sanoo neuvoneensa ja varoittaneensa heitä\nsekä suullisesti että kirjallisesti kaikesta kapinallisesta yrityksestä\nsekä vakuuttaneensa heille kuninkaan nimessä vapauden kaikesta\nlinnaleiristä ja suojeluksen kaikkea väkivaltaa vastaan.[459] Mutta jos\nvouti toivoi voivansa tämmöisillä myöhäisillä lupauksilla rahvaan\nriehaantunutta mieltä viihdyttää, hän pian kyllä sai suuren\nerehdyksensä havaita. Todennäköistä on, että nytkin ne, jotka\nerityisistä syistä pelkäsivät rangaistusta ja kostoa Flemingiltä,\nolivat ahkerassa yllyttämisen toimessa. Mutta ilmankin oli kyllä\nrahvaan helppo ymmärtää, kuinka vähän luottamista oli voudin\nlupauksiin, koska tähän asti ei kuningastenkaan omanimisistä kirjeistä\nollut apua eikä turvaa. Voimakkaampi kuin itse kuningaskaan oli tätä\nnykyä marski Klaus Fleming Suomenmaassa, ja koska tämä mies ei ennen\nollut myöntynyt Pohjan miesten nöyrimpiin anomuksiin, oli vielä\nvähemmän toivomista, että hän nyt taipuisi heille antamaan, mitä olivat\nväkisin anastaneet. Päinvastoin he taisivat täysillä syillä arvata,\nettä marskin kaikki viha oli odotettavana, ja muuta neuvoa ei siis\nnäkynyt kuin ase kädessä vastakin puolustella vapauttansa.\n\nMutta mitenkä tämä puolustus paraiten järjestettäisiin, oli taas toinen\nja paljoa vaikeampi kysymys. Suorin tuuma tosin olisi ollut, jos Pohjan\nmiehet olisivat omassa maakunnassansa odottaneet Klaus Flemingin\nryntäystä ja silloin olisivat koettaneet häntä, mikäli mahdollista,\nvastustella. Kuitenkin oli toisaalta nähden tämmöisellä käytöksellä\npaljon ja varsin suuria haittojakin. Se on sotaisissa toimissa vanha\ntotuus, jonka myöskin rahvaan johdattajat lienevät terveellä\njärjellänsä käsittäneet, että ainoastaan hyvin harjoitettu ja\nylevähenkinen joukko voipi pysyä uskalluksessaan, jos sitä pitemmän\naikaa pidetään malttavaisessa ja joutilaassa tilassa. Jos olisi\npohjalaisten joukko kuinkakin suuri ja voimallinen ollut, oli kuitenkin\nvarominen, että se vähällä aikaa hajoaisi, ellei saisi kohtakin ruveta\nmiehuuttansa ponnistamaan. Mutta nyt oli kapinoitsijain joukko jo\nennestään varsin vähäinen, koska ainoastaan Suupohjan miehet tähän asti\nolivat aseisiin tarttuneet, eikä niidenkään joukosta nähtävästi muut\nkuin suomalaiset asukkaat. Että ruotsinkieliset asukkaat olivat\nepäluotettavia liittolaisia, lienevät Suupohjan suomalaiset jo kyllä\naavistaneet, ja mitä taas Peräpohjan miehet kapinatuumasta arvelivat,\noli vielä tuiki tietämätöntä. Luonnollista on, että tämä osa\nPohjanmaata oli kaukaisuutensa tähden paljoa vähemmän kärsinyt\nlinnaleirin rasituksista, kuin Suupohja, jonka ainoastaan Kyrönkangas\nerotti ratsuväen pesäpaikoista ja jossa sitä paitsi nuo vihatut\nkotihuovit asuntoa pitivät.[460] Tämäpä seikka juuri selittääkin,\nmiksikä monessa valituskäynnissä ainoastaan Suupohjan miehiä tavataan,\nja senpä tähden ei viimeiselläkään kerralla, jolloin Pouttu Ruotsissa\nkävi, näy Peräpohjasta ketään muassa olleen. Mitä Kaarle herttua\nsilloin oli lähettiläille neuvonut, mitä nämä olivat keskenänsä\ntuumanneet ja päättäneet, siitä eivät peräpohjalaiset vielä liene\nmitään tienneet, ja aika oli tärkeämpi, kuin että olisi maltettu heidän\nmieltänsä kuulustella. Mutta jos Peräpohjan mieli tätä nykyä oli\ntuntematon, olipa sitä selvempi tieto, mitä rahvas muissa maakunnissa\nhalasi ja harrasteli. Olihan näistäkin maakunnista miehiä käynyt\nTukholmassa juuri samoja vaivoja varten kuin Pouttu tovereinensa,\nja kaikki seikat näyttivät todistavan, että pian koko Suomen\ntalonpoikainen sääty oli valmis aseitansa nostamaan, kun ikinä\nPohjanmaalta alku tehtäisiin ja apua tuotaisiin. Muutamista paikoin\nolikin semmoista apua Pohjan miehiltä anomassa käyty. Niinpä oli\nKyrönkankaan toiselta puolen tullut Hämeenkyrön talonpoikia, joiden\nseassa eräs Laurikainen mainitaan, ja he olivat käskeneet Pohjan\nmiesten tulla kankaan yli heitäkin vapauttamaan linnaleirin alta;\nmuutoin sanoivat aikovansa muka yhdessä joukossa sotaväkensä kanssa\ntulla pohjalaisten luo majailemaan.[461] Tämä viimeinen uhkaus tosin ei\nmuuta ollut kuin senaikuinen puheentapa, joka oli osoittavinaan heidän\npyyntönsä hartautta. Mutta esitetty tuuma itsestään oli niin\nvietteleväinen, että Suupohjan miehet jo alustakin lienevät sitä\nmiettineet ja nyt kumminkin siihen suurella innolla tarttuivat. Tämän\ntuuman päärakennus, niinkuin se nyt laadittiin, oli seuraava. Kolmessa\neri joukossa piti Pohjan miesten eri haaroilta purkauman muihin\nmaakuntiin, nostattaman koko Suomen rahvas ja viimein kaikki esteet\nmusertaen suurena summattomana laumana yhtymän Turun linnaa vastaan,\njossa Klaus herra, koko Suomen rahvaan tyly kiusaaja, muka oli vangiksi\notettava. Kaikki aateliston ja sotaväen kartanot, mitkä tielle\nsattuivat, oli määrä hävittää; ainoastaan Monikkalan herran, Hornien ja\nTottien kartanot, sekä Liuksiala, missä Eerik kuninkaan leski asui,\npiti siitä yleisestä hävityksestä säästettämän.[462]\n\nSamoin kuin sananparren mukaan usein maalla viisaita ollaan, kun\nmerellä vahinko tapahtuu, on meidänkin, jotka rauhan helmoissa istumme,\nhelppo osoitella, kuinka tämä tuuma oli mahdoton perille saattaa ja\nkuinka oli luonnollista, että talonpoikien jäjestymättömät joukot\nlannistuisivat harjaantunutta sotavoimaa vastaan taistellessa. Mutta\nPohjan miehillä oli ainoastaan kaksi ehtoa: taikka omaa maakuntaansa\nyksin varjella, taikka yhdessä muiden maakuntain kanssa vapauttaa koko\nSuomenmaa. Jos emme lukuun otakaan niitä erinäisiä asianhaaroja, jotka\ntekivät jälkimmäisen ehdon miellyttävämmäksi, täytyy meidän kumminkin\nmyöntää, että se uljaampi ja jalompi tuuma oli, minkä Suupohjan miehet\nnyt tässä tilassa valitsivat. Milloinka ja minkä miehen päässä tämä\ntuuma ensin oli syntynyt, ei ole helppoa selville saada. Että Flemingin\npuoliset luulivat Kaarle herttuan niin käskeneen, ei ole suinkaan\nihmettä, koska jo v. 1593 oli varsin suotta häntä syytetty hämäläisten\nyllyttäjäksi. Luonnollisista syistä tahtoivat myöskin kapinoitsijat\nitse nyt semmoisen luulon levittää.[463] Mutta tämä ei suinkaan\ntodista, että Pohjan miesten nykyiset tuumat olivat herttuan\nkehoituksesta tai edes tieten syntyneet. Itse tapausten jakso näyttää\nkumminkin vapauttavan Kaarlen semmoisesta epäluulosta. Kapinan\nensimmäiset liekit olivat syttyneet ikäänkuin sattumalta, vaikka\nkostotyöt, joita silloin harjoitettiin, tosin olivat seurauksena\nherttuan ennenmainituista lauseista maakunnan lähettiläille. Mutta\nvasta sen perästä ruvettiin nähtävästi ajattelemaan, mihin sitten oli\nryhtyminen, ja silloin tuo laveampi yritys tuli mieleen. Mahdollista\nkuitenkin on, että herttuan nimeä yllyttimeksi käytettiin ja että Hannu\nFordell ystäviensä ja asiamiesten kautta vaikutti talonpoikien\npäätökseen. Ainakin kerrotaan, että kapinallisten joukossa oli\nFordellin lähettämiä miehiä ja niillä kirje tehty Kaarlen nimeen ja\nikäänkuin herttuan käskyn mukaan.[464] Kun talonpoikien seurassa oli\nkirjoitusmiehiä, jotka osasivat heidän puolestaan ruotsinkielisiä\nkirjeitä valmistella, näyttääpä sekin tätä luuloa vahvistavan.[465]\nMutta jos näin arvaammekin rahvaalla olleen neuvonantajia ja\nkehoittajia, eipä semmoisiltakaan miehiltä, kuin Pouttu oli, liene\npuuttunut neroa suuria tuumia käsittämään, ja tuuman täyttäminen\nkumminkin jäi kokonaan talonpoikaisten päämiesten toimeksi.\n\nNämä päämiehet nyt suurella innolla asiaan ryhtyivät. Ainoastaan Kyrön,\nIlmajoen ja Lapuan pitäjät olivat kapinan tuumiin yhtyneet, mutta\nnäistä kolmesta pitäjästä täytyi jok'ainoan miehen suosiolla tai\npakolla lähteä matkalle, eikä saanut raajarikkokaan kotia jäädä taikka\nmatkalta palata, ellei hänellä ollut erityinen lupa päämiehiltä.[466]\nKuinka suuri joukko tällä tavoin kokoontui, on varsin vaikea tarkkaan\nmäärätä. Kapinoitsijat itse tahtoivat paljoudestaan levittää\nylenmääräisiä luuloja, ja muut senaikuiset kertomukset sanovat tämän\nmäärän milloin kolmeksi tuhanneksi, milloin ainoastaan kahdeksaksi\nsadaksi. Että edellinen määrä on liiallinen, havaitaan jo siitä, kun ei\nnokka-luku Kyrön, Ilmajoen, Lapuan, Laihian ja Vöyrin pitäjistä\nyhteensä ollut tähän aikaan isompi kuin 1,900 ja niiden yhteinen\nkokoveron-luku oli 800. Mutta sen ohessa on muistaminen, että\nLaihiankin väestö epäilemättä on luettu noiden \"kolmen pitäjän\" piiriin\nja että lisäväkeä näkyy muutoinkin usealta haaralta saapuneen. Herttua\noli kirjeessänsä Pohjan jalkamiehille kehoittanut näitä pitämään\nrahvaan puolta, ja todennäköistä on, että tämä kehoitus ei ollut\nturhaan lausuttu. Vielä selvemmin havaitaan, että suomalaiset asukkaat\nruotsinkielisistäkin pitäjistä, varsinkin Pietarsaaresta, miehissä\nyhtyivät kapinoitsijain hankkeisiin, ja vielä taempaakin, Kokkolan\npitäjästä ja Lohtajalta saakka, riensi yksityisiä uroita\nsuupohjalaisten joukkoa kartuttamaan. Mutta Peräpohjan asukkaille\nLiminkaan ja Iihin kirjoittivat Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet\nkirjeen, jolla heiltäkin apua pyysivät, lisäten tavalliset uhkaukset,\nettä muutoin tahtoivat sotaväen kanssa sopia ja käydä tappamassa kaikki\nliminkalaiset ja iiläiset.\n\nJoulukuu oli nyt keskikohdallaan, kun Suupohjan suomalaiset vihdoin\nvalmistuivat matkalle lähtemään. Suomenmaassa käytettiin tähän aikaan\nvielä vanhaa lukua, joka oli kymmenen päivää myöhempi oikeata\najanlukua, eikä siis ollut erittäin aikaista talven tuloa, kun näemme\ntäyden rekikelin jo tarjona olleen. Tämä olikin sitä tarpeellisempi,\nkoska Pohjanmaalta muuhun Suomeen ei kulkenut kuin yksi ainoa suvitie\nKyrönkankaan yli, ja kapinoitsijain oli määrä jakaantua kolmelle eri\nhaaralle. Kaikkien ensinnä ja arvattavasti jo alkupuolella joulukuuta\nnäyttää se joukko liikkeelle lähteneen, jonka piti levittää kapinan\nliekki Savoon, Hämeeseen ja Satakunnan pohjoiskulmaan. Sen päämieheksi\noli pantu eräs lapualainen Martti Vilpunpoika,[467] jota seurasi\nainoastaan 50 miestä Lapualta ja Pietarsaaren erämaasta eli nykyisestä\nLappajärven pitäjästä. Heidän vähäinen lukunsa oli kuitenkin\ntarpeenmukainen. Heidän ei tarvinnut matkallansa Lappajärven ja\nRautalammin salomaiden lävitse pelätä mitään vastarintaa ja\nnostettuansa Rautalammin, Laukaan ja Sysmän asukkaat heidän piti\nvetäymän Pirkkalan puolelle, johon toista tietä myöten päälauman matka\nPohjanmaalta meni.[468]\n\nTämän lauman päälliköksi ja siis ikäänkuin koko kapinan johtajaksi oli\notettu eräs talonpoika Ilmajoelta, Jaakko Pentinpoika Ilkka eli\nIlkkainen, josta koko retkeä sittemmin kutsuttiin Ilkkaisen\nsodaksi.[469] Millä tavalla tämä mies oli näin suurta luottamusta\nitsellensä ansainnut, ei ole oikein selvillä. Mutta arvattavasti oli\nhänkin liikkunut samanlaisissa toimissa kuin Pouttu ja muut linnaleirin\nvihaajat, ja ainakin tiedämme hänen olleen niitä, joita Klaus herra\nnäinä aikoina oli nimenomaan vainonnut. Merkillistä on, että Ilmajoen\nKokkolan kylässä oli kaksi ihan samannimistä talonpoikaa, joiden asema\nkuitenkin oli aivan erilainen. Toinen Jaakko Pentinpoika Ilkka, jonka\nisä, Pentti Juhonpoika, oli Juhana kuninkaan aikana ollut koko Kyrön\nhallintopitäjän nimismiehenä, asui vahvassa kokoveron talossa, jonka\npeltoala oli laveampi kuin siihen aikaan muutoin oli tavallista, ja\ntämän perityn mahtavuuden nojassa hän oli ruvennut knaapiksi, palvellen\nratsumiehenä Antti Laurinpojan lipullisen alla. Vaan hänen naapurinansa\nasui toinen Jaakko Pentinpoika Ilkka, jonka sukuperästä ei muuta selkoa\nsaada, kuin että hän vuoden 1592 paikoilla oli astunut isännyyteen\nerään Matti Savolaisen eli Suomalaisen jälkeen. Hänen talonsa, joka\nluettiin ainoastaan puoleksi veroksi, ei ollut maa-alaltansa puoltakaan\nsiitä, mitä toisen Ilkan, ja verokirjat erittäin mainitsevat, että\nhalla siinä joka vuosi liikkui.[470] Tämä köyhempi Ilkka se oli, joka\nnyt nousi syttyneen kapinan päälliköksi. Varsin mahdollista on,\nettä jokin naapuriviha kaimain välillä oli ensimmäisenä syynä\ntalonpoikaispäällikön käytökseen. Jo alkuvuodesta 1595 hän näkyy olleen\nniiden joukossa, jotka kiivaimmin vastustivat Flemingin käskyjä, ja\ntammikuussa mainittuna vuonna hän sen vuoksi vietiin vankina Turun\nlinnaan.[471] Tästä hän kuitenkin viimein oli sukkeluudella päässyt\npakoon, laskien itsensä vaatteistaan valmistamallaan köydellä muuria\nmyöden alas. Tämä ihmeellinen pelastus ja ehkä muutoinkin miehen\nurhokas luonne lienee hänet koroittanut yleiseen johtajavirkaan.\nLuultavaa kuitenkin on, niinkuin tapaukset sitten näyttivät todistavan,\nettä hän oli sitä käskijäkykyä vailla, joka tässä olisi tarpeellinen\nollut, ja kansanruno antaa hänestä jokseenkin kehnon kuvan, kertoen:\n\n    Ilkka ilkeä isäntä,\n    Pää kero, sininen lakki,\n    Ei konna tapella tainnut,\n    Eikä sammakko sotia,\n    Että joi joka talossa,\n    Joka knaapin kartanossa.[472]\n\nHänen rinnallensa oli heti alusta pantu muitakin päälliköitä,\nniiden luvussa esim. Yrjö Kontsas, jonka talossa lähellä Kyrön\nkirkkoa ensimmäinen meteli oli tapahtunut. Kuinka suuri päälauman\nlukumäärä lienee ollut, emme tarkoin tiedä, ellei sovi sitä arvata\nkahdeksaksi- tai yhdeksäksisadaksi, niinkuin muutamat kertomukset\npäättävät kapinallisten koko paljouden olleen. Sitä vastoin on tiestä,\njota kuljettiin, jotenkin tarkkoja tietoja. Jos olisi suvinen aika\nollut, olisi heidän epäilemättä täytynyt seurata Kyrönkankaan soukkaa\nselännettä, Karvianjoen poikki ja siitä Kauraharjua, Soininharjua ja\nVatulanharjua myöten. Mutta talvisella ajalla kävi Jalasjärven ja\nParkanon vesiä myöten Hämeenkyröön toinen lyhyempi eikä niin varsin\nautio tie, jonka myöhäisempinä aikoina Adlercreutzin paluumatka v. 1808\non tehnyt kuuluisaksi Suomen historiassa. Tällä tiellä tapaamme Ilkan\nja Kontsaan jouluk. 19 p. Jalasjärvellä. Eräs ruotsinkielinen\npäästökirja, molempien päämiesten puumerkit alla, antaa mainittuna\npäivänä kahdelle miehelle oikeuden tästä kotiin palata, koska ovat muka\nraajarikkoja ja epäkelpoja.[473] Viittä päivää myöhemmin eli\njouluaattona oli pääjoukko Ylöjärvellä, Pirkkalan pitäjän rajoilla.\n\nMutta samalla aikaa, kuin Ilkan väki matkalle lähti, näkyy kolmas\njoukko, jonka vaiheista kuitenkin varsin vähän tietoja on, lähteneen\nliikkeelle alista Satakuntaa kohden. Tämän joukon väkilukua ei\nollenkaan tunneta; mutta arvattavasti se ei voinut olla aivan vähäinen,\nkoska paljon vastusta oli odotettavana, niin pian kuin tultaisiin oman\nmaakunnan rajoista ulos. Päämiehenä oli eräs Martti Tommola, jonka\nmainitaan syksyllä Poutun kanssa Ruotsissa käyneen; mutta itse\nPouttukin oli samassa joukossa saapuvilla ja kuuluu olleen kovin\nharmistuneena, kun ei päämiehyyttä hänelle uskottu, vaikka hän muka\nkolmattakymmentä ajastaikaa oli Pohjanmaan linnaleirivapautta\nahkeroinut. Heidän matkansa näyttää käyneen ensin Mustasaarelle ja\nsiitä merenrannikkoa pitkin Ulvilaan, jossa heidän oli aikomus saada\nAksel Kurki Anolan herra suosiolla tai pakolla päämieheksensä johtamaan\nheitä Klaus Flemingiä ja Turun linnaa vastaan. Jo Mustasaarella\nlienevät toivoneet saavansa Abraham Melkiorinpojan vangiksensa; mutta\ntämä ennätti pakoon ja lähetti pikaisen sanoman Klaus herralle ja\nSatakunnan sotapäälliköille. Voudin kanssa seurasi jalkamiespäällikkö\nLassi Niilonpoika, joka lähetti lippumiehensä Pekka Pietarinpojan\nmuutamien jalkamiesten kanssa varoittamaan niitä jalkamiehiä, jotka\nolivat antauneet kapinoitsijain joukkoon. Pekka Pietarinpojan piti\nottaa heiltä lippu pois, jos ei julkisesti, niin salaa, repien sen irti\nvarresta ja poveensa kätkien; hänen piti sen ohessa kehoittaa\njalkamiehiä uskollisuuteen Kunink. Majesteettia kohtaan, ja lisäksi\nhänen oli tarkasti tiedustaminen, mikä kapinoitsijain laita ja aikomus\noli. Näistä tehtävistä kuitenkin jäi isoin osa täyttämättä. Jo\nensimmäiseen kylään tultuansa joutui lippumies seuroinensa talonpoikien\nkäsiin, eikä hänellä nyt muuta neuvoa ollut, kuin olla rupeavinansa\nkapinoitsijain puolelle. Mutta kun hän lupasi heille toimittaa\nepääntyneen lipun, joka hänellä kotonansa oli, sai hän vahvasti\nvartioituna lähteä kotiinsa, ja sinne hän sitten jäikin, syyttäen\nsairautta ja luvaten terveeksi tultuansa lähteä heidän seuraansa. Sillä\nvälin oli hän vartioiltansa salaa osannut tiepuoleen lähettää muutaman\njalkamiehistänsä, joka maan ja metsän halki kiirehti siihen kylään,\nmissä vouti ja päällikkö odottivat. Päällikkö sittemmin tunnusti, että\njollei tämä sana olisi heille tullut, he olisivat äkkiarvaamatta\nlangenneet rahvaan käsiin.[474]\n\nOli joulukuun 18 p., kun Hämeenkyröön tuli jalkamiespäällikölle Hannu\nLaurinpojalle sanoma Pohjan miesten aikomasta retkestä. Abraham\nMelkiorinpoika oli hänelle kirjoittanut, että Pohjanmaa oli\nvarusteilla, että jo paljon pahaa murhalla ja poltolla oli matkaan\nsaatettu Kunink. Majesteetin palvelijoita, sekä ratsumiehiä että\njalkamiehiä, vastaan ja että kapinoitsijat aikovat levittää petollisen\nyrityksensä yli koko Suomenmaan, nostattaen kaiken rahvaan eikä muita\nsäästäen kuin niitä talonpoikia, jotka tahtoivat heidän tuumaansa\nsuostua. Tämän sanoman Hannu Laurinpoika oieti lähetti Kristofer\nLaurinpojalle Pirkkalaan, käskien hänen koota kaikki ratsumiehet ja\njalkamiehet, jotka siinä kihlakunnassa olivat, ja lähettää ne kaikki\nHämeenkyröön, jos muka talonpojat sitä tietä tulla hankkivat; mutta jos\nheidän tulonsa tapahtuisikin Närpiön kautta, sopisi sotaväen muka\nHämeenkyröstä siirtyä sinne käsin heitä vastustamaan. Pianpa Knuutti\nJuhonpoika Kurki Laukossa sekä muut sotapäälliköt lähipaikoilla saivat\nasiasta tiedon, ja vakoojia lähetettiin Kyrönkangasta kohden. Sotaväki\nsillä välin alkoi kokoontua, ja hyvä toivo oli, että myöskin herra\nKlaus Fleming, joka jo oli Pohjan voudilta tiedon saanut, piakkoin\nkaiken voimansa kanssa paikalle rientäisi.[475]\n\nMutta tuskin oli tieto vaaran tulosta ennättänyt levitä, kun jo usealta\nhaaralta hätä alkoi ahdistaa. Hannu Laurinpoika Hämeenkyrössä, jolla\nainoastaan 80 miestä ratsu- ja jalkaväkeä saapuvilla oli, näki kohta,\nettä siinä ei auttanut viipyminen, varsinkin kun hänen luulonsa mukaan\npohjalaisten joukko sillä puolen nousi 4000 mieheen. Hänen pakomatkansa\nkääntyi Karkkuun päin, jossa jo 22 p. tapaamme hänen Valkamalla,\nSarkolan neljäskunnassa.[476] Ilkan joukko ei kuitenkaan näy aivan\näkkiä edenneen. Mutta sill'aikaa kuin Satakunnan ja Hämeen silmät\nhuolella kääntyivät Kyrönkangasta kohden, leimusi kapinan liekki\näkkiarvaamatta toisessakin paikassa. Se vähäinen joukko lapualaisia,\njoka Martti Vilpunpojan seurassa oli lähtenyt Rautalammin puolelle,\nnäyttää varsin helposti saaneen toimensa suoritetuksi ja riensi nyt\nSatakunnan seuduille, tuoden rautalampilaisia seurassaan ja tiellänsä\nnostattaen Ruovedenkin miehet. Jouluk. 22 p. mainitaan tämän joukon jo\ntulleen Kangasalan pitäjään, jossa asettivat leirinsä Vääksyn\nkartanoon, Sarsankosken viereen.[477] Tästä näkyy sana oieti lähteneen\nIlkan laumalle, joka tätä aikaa nostatti Hämeenkyrön ja Pirkkalan\nrahvaat ja vielä muihinkin pitäjiin kirjeitänsä lähetti. Eräs kirje,\njonka pohjalaiset jouluaattona Keijärveltä ja Ylöjärveltä kirjoittivat\nLempäälän miehille, on meille säilynyt ja todistaa, miten ylellisiä\nluuloja kapinoitsijat tahtoivat paljoudestansa levittää. \"Meidän on\nnyt\", kirjoittavat, \"leirimme Keijärvellä 5,000 miehen vahvana, toinen\nleiri on Kyrössä ja Närpiössä 18,000 miehen suuruisena, ja Savosta\ntulijat, joiden on leiri Kangasalla Vääksyn kartanossa, ovat 12,000\nmiestä, kuten heiltä on varma tieto tullut\". Tarkoituksensa he sanovat\nolevan lähteä Kaarle herttuan käskyn mukaan Turkuun Klaus Flemingiä,\nvihollistansa vastaan, joka muka kaikkia kavalia juonia yrittää ja\ntahtoo heidän poloista isänmaatansa hävittää. Kummallista on, että\noutoja nimiä on kirjeen alla -- ei Jaakko Ilkkaisen eikä Yrjö Kontsaan,\nvaan erään Martti Vilpunpojan ja Pentti Tuomaanpojan, jotka sanovat\nitsensä kahden pitäjän päämiehiksi Pohjanmaalta.[478] Jos edellinen\nnäistä on sama mies kuin tuo Rautalammilla käynyt lapualainen, niin\nhänen vähäinen seuransa jo näyttää yhtyneen pääjoukkoon. Vääksyssä\nolevat Rautalammin miehet taas nähtävästi Hämeen puolelle hävisivät.\nMutta Ilkkaisen joukko muutti leirinsä Keijärveltä Nokian kartanoon\nEmäkosken niskalle, missä nyt muutamia päiviä odottivat. Useat kartanot\nsekä Kangasalla että Pirkkalassa heitettiin tulen valtaan, ja\naateliston rouvat pakenivat pakenemistaan Hämeen linnaan turvaa\netsimään. Sinne miehetkin samalla aikaa kokoontuivat lipullisiinsa\nvoidaksensa kapinoitsijoille jotakin vastarintaa yrittää.[479]\n\nNäin oli se ottelu alkanut, joka Nuijasodan nimellä on tullut mainioksi\nisänmaamme historiassa. Tavallisesti arvellaan, että tämä nimi on\notettu kapinallisten omituisista sota-aseista, heidän raskaista,\npitkävartisista nuijistansa, joilla koettivat ratsumiesten rautapuvut\nsärkeä; ja varsin mahdollista on, että kun jok'ainoa mies sotaan\nryhtyi, ei kaikille riittänytkään muita sen parempia aseita. Mutta\nylipäänsä emme saa luulla, että Pohjanmaan rahvas, joka edellisen sodan\naikana oli tottunut vienalaisten kanssa ottelemaan ja sitä varten oli\nJuhana kuninkaalta aikoinaan saanut säännöllisiä aseita ja ampumavaroja\nhaltuunsa, ei olisi ymmärtänyt muita varustuksia viljellä kuin\nnuijiansa. Keväällä 1594 oli Sigismund Tukholmassa ollessaan antanut\nerityisen käskyn jättää Pohjan miesten haltuun toistaiseksi ne kruunun\naseet, mitkä Hannu Laurinpoika-vainaja v. 1590 oli heille jakanut;[480]\nsitä paitsi takomisen taito lienee silloinkin yhä ollut Suomen\ntalonpoikaisella kansalla jonkinlaisessa voimassa. Luultavaa siis on,\nettä nimet \"nuijajoukko\" ja \"nuijamiehet\", samoin kuin \"nuijapäät\" ja\n\"nuijakonnat\", olivat sotaväen käyttämiä herjaussanoja, jotka kenties\njo Rautalammin kapinan aikana v. 1593 olivat syntyneet.[481] Tuo\njärkähtymätön ja uppiniskainen Suomen rahvas, joka ei suosiolla\nlaskenut niskaansa ikeen alle, oli muka itse ikäänkuin nuijan kaltainen\nja nuijamiehen nimi näytti olevan sille varsin omansa. Juuri tähän\naikaan se nimi ensi kerran tavataan niissä kirjeissä, jotka\nsotapäällikköjen välillä kulkivat antamassa uutisia kunkin paikkakunnan\nkuulumisista. Pyhän Tapanin päivänä, jouluk. 26, mainitaan Knuutti\nJuhonpoika Laukon herran lähteneen Hämeen linnasta 100 ratsumiehen\nkanssa hakeaksensa \"tuota nuijajoukkoa\". Hänen seuraansa näkyy Iivar\nTavast Kurjalan herra, joka Aksel Kurjen lipullisessa palveli, yhtyneen\ntoisen 100 huovin kanssa, ja nyt he luulivat voivansa ajaa nuijamiehet\npakoon Nokiasta, varsinkin kun se väärä tieto heille tuli, että\nkapinallisten luku siinä paikassa ei ollut kuin 400 miestä. Mutta tämä\nyritys kääntyi sotaväelle tappioksi, ja vähäisen kähäkän perästä, joka\nkansantarun mukaan lienee tapahtunut Kalmaanmäellä, Tyrkkölän ja\nTaipaleen kyläin välillä,[482] täytyi Knuutti Kurjen huoveinensa paeta\nKarkkuun päin. Tässä hänen ei kauan aikaa tarvinnut odottaa, ennen kuin\napua läheni. Marski Klaus Fleming kaiken voimansa kanssa oli jo Turusta\nlähtenyt ja teki par'aikaa täyttä tuloa yliseen Satakuntaan.[483]\n\nOlemme jo edellisessä nähneet, että Klaus herra tähän aikaan piti\nsotavoimansa koossa Turun seuduilla ja par'aikaa aikoi lähteä Venäjän\nrajan puolelle Käkisalmen heittämistä varten rauhansovinnon mukaan.\nTämän hankkeen nyt estivät Pohjanmaalta tulleet sanomat. Kohta\nensimmäisten tietoin tultua pohjalaisten kapinallisista toimista,\nsanotaan marskin tahtoneen heti lähteä sinne, heitä väkivoimalla\nkurittamaan; mutta siitä päätöksestä häntä pidätti Olavi\nSverkerinpoika, joka näillä hämmennyksen ajoilla viekasteli molemmilla\npuolin. Mitä tämä tällä kertaa tarkoitti ja mitä marski ensin Pohjan\ntapauksista arveli, ei ole tarkemmin selitetty. Mutta kun vihdoin tuli\nsanoma, että Pohjan miehet olivat tulossa Satakuntaa kohden, ei marski\nenää viivytellyt, vaan lähti Turusta jouluk. 23 p.[484] Hänen\nseurassansa oli neljä lipullista jalkaväkeä, ja hänen ratsuväkensä\nnäyttää tiellä karttuneen kolmeksi lipulliseksi, niin että hänen koko\nvoimansa arvattavasti nousi kolmeen tuhanteen. Muutamia järeitä tykkejä\noli mukaan otettu. Tavallisella älyllään hän kirjoitti Viipuriin, että\nmuka vähäinen, helposti lopetettava riita ratsuväen ja rahvaan välillä\noli syttynyt, ja Viipurin herrat kohta ymmärsivät, että asia oli\npidettävä mikäli mahdollista salassa senpuoliselta rahvaalta.[485]\nKlaus herra itse näkyy olleen synkkien aavistusten vallassa. Hänen\nkorkea ikänsä ja ajan vaaralliset olot saattoivat hänet ajattelemaan\nmahdolliseksi, että jotakin inhimillistä tällä retkellä hänelle\ntapahtuisi, ja hän vaati puolisoltansa eron hetkellä nimenomaisen\nlupauksen, että tämä marskin kuoleman tapauksessa koettaisi kaikin\nkeinoin peräyttää ne solvaavaiset herjaukset, mitkä Kaarle herttua nyt\noli marskista julkaissut.[486] Muutoin tuo ankara valtamies tietysti\noli entisellänsä, jäykkänä ja järkähtämätönnä, eikä hetkeäkään epäillyt\ntehtävästään syttyneen kapinan suhteen.\n\nEnsin Turusta lähtiessään marski ei näy tietäneen muita nuijajoukkoja\nolevan kuin sen, joka Närpiön kautta läheni Porin kaupunkia ja alista\nSatakuntaa. Todennäköistä on, että Abraham Melkiorinpoikakin, kun tämän\njoukon alta pakoon lähti, luuli kaikkein nuijamiesten sitä tietä\ntulevan ja semmoisen sanoman marskille lähetti. Tätä rantajoukkoa\nvastaan siis Klaus herran matka ensin kääntyi.[487] Mutta tiellään hän\nnäkyy tiedon saaneen, että kaikki vaara siltä puolen jo oli hävinnyt.\nKuinka kauas Pouttu ja Tommola miehinensä olivat edenneet, mitä he\nmatkallansa olivat toimeen saaneet ja missä paikoin heidät tuho vihdoin\nsaavutti, siitä meillä ei ole vähintäkään mainetta. Ainoastaan\nkaukaisena kulkupuheena tapaamme sen tiedon, että kapinoitsijat olivat\nkäyneet Ulvilassa saakka, missä Anola ja Sonniemi, Aksel Kurjen ja\nGötrik Fincken kartanot, olivat.[488] Sitten mainitaan lyhyesti, että\nAksel Kurki huoveinensa oli tämän joukon hävittänyt, ja ajanlaskusta\narvaten näyttää tämä tapahtuneen kohta joulun jälkeen.[489]\n\nKlaus herran matka nyt kääntyi nuijamiesten pääjoukkoa vastaan, ja\njouluk. 28 p. hänet tapaamme \"hovinsa\" ja tykistönsä kanssa Huittisten\nkylässä, samannimisen pitäjän kirkon paikoilla.[490] Tästä hän nyt\nmarssi Karkun pitäjään, jossa Laukon herra pakenevan joukkonsa kanssa\nhänet kohtasi. Tästä pitäjästä kulkee ikivanhoista ajoista talvinen\nviittatie pitkää Sarkolanlahtea myöden Tottijärven kirkolle päin ja\nsiitä koillista suuntaa Pirkkalan kylään, missä Pirkkalan kirkko siihen\naikaan oli Pyhäjärven vesien kaakkoisella rannalla, vastapäätä Nokian\nkartanoa ja Emäkosken niskaa. Tätä tietä myöten näyttää Klaus Fleming\nsotavoiminensa tulleen Pirkkalan pappilaan. Ainoastaan soukka selkä nyt\nerotti hänet luoteisesta rannasta, missä kapinallisten leiri oli\nEmäkosken etelävarrella, Nokiassa, Viholassa ja Tyrkkölässä. Tätä\nasemaa vastaan näkyy Klaus herra heti tehneen rynnäkön, mutta kohtasi\nmiehuullista vastarintaa.[491] Ankara kähäkkä, jonka mainitaan\nkestäneen aamusta iltaan, syntyi vanhan vuoden viimeisenä päivänä, ja\nillan tullessa lähetti marski talonpoikien puheille Knuutti Kurjen ja\nAbraham Melkiorinpojan, tarjoten heille sovintoa sillä ehdolla, että he\nseuraavana päivänä jättäisivät Ilkan ja muut päämiehensä Flemingin\nkäsiin, mutta itse lähtisivät kotiinsa, jossa saisivat muka\nlinnaleiristä vapaina olla, kunnes Kunink. M. valtakuntaan tultuansa\nsaattaisi Ruotsin lain ja oikeuden mukaan tämän riidan ratkaista.\nKuinka marski taipui semmoisia ehtoja tarjoamaan ja kuinka nuijamiehet\ntaipuivat semmoisiin ehtoihin suostumaan, on melkein yhtä vaikea\ntäydelleen selittää. Se on aina ollut kovan vallan kirous, että kaikki\nlaupeus on sille vaarallinen ja että säälimätön kuritus on ainoa keino,\njolla se vastakin voi kuuliaisuutta synnyttää. Sitä kummallisempi on\nKlaus herran käytös tässä tilassa. Hänen oli helppo käsittää, että jos\npohjalaisille ikäänkuin heidän kapinansa palkinnoksi suotaisiin\nlinnaleiri -- vapaus, joka tähän asti oli heiltä kielletty, tämä olisi\nmuillekin kehoitusta samaa vapautta samoilla neuvoilla anastamaan.\nMutta toisaalta nähden oli marskin nykyinen tila jotenkin vaarallinen.\nHänen takanansa alkoi Hämeenmaassa kapina yhä levitä, ja edessänsä\nseisoi epätoivosta hurjaantunut nuijajoukko, joka jo kahdessa kähäkässä\noli miehuutensa todistanut. Todennäköistä siis on -- mitä Kaskisten\nherra asiasta arvelee -- että marski omaksikin turvaksensa\nsovintoon suostui. Pimeämpi, jopa mustempi on Pohjan miesten käytös\ntässä tilassa, kun mainitaan heidän myöntyneen antamaan omat\npäämiehensä Flemingin käsiin ja sillä hinnalla ostamaan itsellensä\nanteeksiantamusta ja etuja. Ainoastaan eripuraisuus ja hajalliset\nneuvot, jotka arvattavasti semmoisessa järjestymättömässä joukossa\nhallitsivat, voivat tehdä tämän seikan ymmärrettäväksi.\n\nNäin nyt Pohjan miehet Nokiassa olivat päättäneet heittää suuret\ntuumansa puolitekoon ja itse rauhassa lähteä kotimaillensa, jättäen\nSatakunnan, Hämeen ja Savon miehet oman onnensa nojaan. Mutta ennen\nkuin uudenvuoden aamu valkeni, oli jo kaikki rauhansovinto taas hajalle\nmennyt. Muutama kertomus juttelee, että Klaus herra antoi lauaista\nmuutamia tykkejä Nokiata vastaan, niin että kuula meni toisesta\nseinästä sisään, toisesta ulos; siitä muka pelästyneinä Pohjan miehet\nyön pimeydessä pötkivät pakoon kotimatkalle. Mutta asia on varmaankin\ntoisella tavalla selitettävä. Se vähäinen yhdyshenki, joka tähän saakka\noli Pohjan miehet koossa pitänyt, hävisi nähtävästi kohta, kun he\nolivat luvanneet uhrata omat päämiehensä Flemingille lepyttäjäisiksi.\nJaakko Ilkka, joka nyt -- kuten kertomuksen sanat kuuluvat -- \"havaitsi\nnahkaansa kaupittavan\", lähti ryöstetyn ratsun selässä pakoon, eivätkä\nsiis nuijamiehet enää voineetkaan sovinnon pääehtoa täyttää. Kaikki\njärjestys oli hajalle mennyt, ja kukin etsi omaa pelastustaan\npikaisella pakenemisella. Kovaksi onneksensa he sytyttivät matkalla\nheinäladon palamaan, josta Flemingin vartijat saivat tiedon heidän\nlähdöstänsä. Marskin mielestä olivat kapinalliset nyt petollisesti\nsanansa rikkoneet. Hän siis kohta ammutti herätystä ja lähetti\nratsuväkensä heitä ajamaan takaa. Pakenijat olivat tuskin päässeet\nkaksi penikulmaa Nokiasta, kun ratsumiehet jo heidät saavuttivat.\nNiinkuin helppo on arvata, syntyi kauhea hätä ja hämmennys.\nSaaliiksensa kuljettivat nuijamiehet muassansa ison joukon\nmetallikaluja, viljaa ja muuta tavaraa, jonka olivat ryöstäneet\naateliston ja ratsuväen kartanoista. Tätä heidän ei enää auttanut\nkorjata, vaan vilja päästettiin tielle sirottumaan, höyhenet tyynyistä\nja polstereista lennätettiin ilmaan ja loput viskattiin reistä ulos,\nettä pako olisi mukavampi. Sillä tavoin isompi osa pelastui, poiketen\ntieltä metsän sisään, johon ei ratsuväki voinut heitä seurata. Mutta\niso joukko mainitaan tapetuksi taikka vangiksi joutuneen, ja\nratsumiehet ajoivat heitä takaa puoliväliin sitä kahdentoista\npenikulman mittaista metsämaata, joka Pohjanmaan ja Satakunnan erotti.\nSorretuilla voimilla ja masennetulla mielellä tulivat Suupohjan\nsuomalaiset takaisin kotipaikoillensa, joista puolta kuukautta ennen\nolivat lähteneet.[492]\n\nArvattava oli, ettei marski kuitenkaan aikonut heitä sillensä jättää.\nItse hän vielä tammik. 4 p. oli Pirkkalan kylässä, mutta lähti tästä\nHämeenkyröön, jonka talonpojat, samaten kuin muut Satakunnan\nmiehet, jotka olivat pohjalaisten kanssa yhteyttä tehneet, saivat\nrangaistukseksi kärsiä hävitystä ja ryöstöä. Edempänä ei Klaus herra\nkuitenkaan tällä kertaa käynyt kuin Hämeenkyrön kirkolla, joka siihen\naikaan oli Kyrösselän rannalla, nykyisessä Viljakkalassa. Kuulumiset\nHämeen puolelta lienevät hänen tästä palauttaneet, ja tammik. 8 p.\ntapaamme hänet Kangasalan pitäjässä matkalla Hämeeseen. Mutta\nPohjanmaalle lähetettiin ainoastaan Abraham Melkiorinpoika jonkin\nvähäisemmän seuran kanssa ottamaan nuijamiesten paenneet päämiehet\nkiinni. Tämä toimi ei näyttänyt enää suinkaan vaikealta, varsinkin\nkoska ruotsalainen väki Pohjanmaalla oli pysynyt rauhallisena ja\nalallansa. Näille palkinnoksi, kun eivät menneet kapinoitsijain\nseuraan, ja nähtävästi sen ohessa kehoitteeksi, että vastakin\npitäisivät laillisen järjestyksen puolta, antoi Klaus herra Kangasalan\nnimismiestalosta tammik. 8 p. suojeluskirjansa Kokkolan, Pietarsaaren,\nVöyrin, Mustasaaren ja Närpiön asukkaille, ettei sotaväki saisi heille\nmitään väkivaltaa eikä vääryyttä tehdä, ei kiintonaista eikä irtonaista\ntavaraa ottaa.[493] Semmoista turvaa ei siis suomalaisille Pohjanmaalla\nosaksi tullut, ja arvattava tästä on, mitä heidän oli odotettavana\nkuninkaallisen voutinsa takaisintulosta.\n\nNäin oli Suupohjan miesten rohkea retki Klaus Flemingiä vastaan jo\nSatakunnassa tullut katkaistuksi, ja Flemingin käskyläinen nyt lähti\nheitä heidän omilta kotiseuduiltansa etsimään. Mutta ennen kuin\nseuraamme Abraham Melkiorinpoikaa Pohjanmaalle, täytyy meidän luoda\nsilmämme Hämeeseen ja Savoon päin katsomaan, miten asiat siellä puolen\nvaihtelivat.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nHämeen ja Savon kapinat\n\n\nJoka pari vuosikymmentä takaperin matkusteli Hämeenmaan\npohjoiskulmalla, kuuli vielä paljon outoja tarinoita Kivijärven\nasukkaista, ikäänkuin nämä olisivat jotakin erilaista ja vihonviimeistä\nihmisrotua. Tarkemmin tutkittuansa vieras kumminkin pian havaitsi,\nettä nämä kaukaisen sydänmaan miehet tosin olivat käytökseltään\nraa'at ja ikäänkuin onnensa karvaisiksi käyneet, mutta sen ohessa\nkarkean kuoren alla säilyttivät paljon vanhanaikaista vakavuutta ja\nrehellisyyttä.[494] Nähtävästi oli Nuijasodan aikana yhtäläinen paha\nmaine koko tällä kulmakunnalla, joka silloin yhtenä Rautalammin\npitäjänä levisi Savon, Pohjanmaan ja Satakunnan kulmausten väliin, ja\ntapaukset kevättalvella 1593 todistavat, että viha linnaleiriä vastaan\noli juuri näillä paikoin kiivaimmallaan.[495] Mutta jos saamme rahvaan\nrunollisiin muistoihin luottaa, olivat varsinkin perimmäiset\nsydänmaalaiset Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä kaikkien\nkärkkäimmät aseisiinsa tarttumaan. Eräs runopätkä, josta loppu ja\nnähtävästi isompi osa keskeltäkin on kadonnut, kertoilee kapinan\nsyttymistä näillä seuduilla:\n\n    Kivijärven kiltit miehet,\n    Vahvat Vastingin urohot\n    Nuijat nurkassa pitävät,\n    Sopessa sota-asehet,\n    Pimeässä pitkät varret,\n    Joilla huovia hosuvat,\n    Ryyttäriä rytkyttävät.\n    Siitä Saarelle samovat,\n    Urot oitis oikenevat,\n    Sota-asein sotimahan.\n\nNäin oli muka Rautalammin rahvas noussut kostosotaan sortajiansa\nvastaan. Koston hurmaus hehkuu seuraavissa säkeissä:\n\n    Veri parskui paidan päälle,\n    Suolet sinkoili sisältä\n    Ryyttäreistä ryvetetyistä,\n    Huoveista hosutetuista.[496]\n\nLiekö näissä runokappaleissa puhe rautalampilaisten edellisestä\nkapinasta, vaiko siitä, joka nyt pohjalaisten yllytyksestä syntyi\nloppuvuodesta 1596, en ota suinkaan päättääkseni. Ainakin ne\ntodistavat, mikä verinen kostonhimo paloi senpuolisen rahvaan sydämissä\nja kuinka helposti se lienee suostunut uudestaan aseisiin tarttumaan,\nkun Martti Vilpunpoika seuransa kanssa muutamaa viikkoa joulun edellä\ntänne tuli. Pohjan miesten muassa mainitaan olleen eräs Hannu Fordellin\nlähettämä, mutta Kaarle herttuan nimessä tehty kirje, jolla käskettiin\nmies talolta lähtemään Turun linnaa vastaan ja luvattiin kullekin\ntalonpojalle, joka tähän tuumaan rupeisi, vapaus viideksi vuodeksi\nkaikista suorituksistansa. Tämä palkinnontoivo arvattavasti lisäsi\nintoa kapinan hankkeille. Rautalammilta lähtivät yllyttäjät Sysmän\nnimismiehen Matti Leinosen luokse, joka otti tämän pitäjän\nnostattaaksensa. Sitten Pohjalaiset riensivät Satakunnan puoleen, missä\njo olen maininnut heidän tulonsa Vääksyn kartanoon. Luultavasti heitä\nsinne seurasi jokin määrä Rautalamminkin miehiä, jotka sitten lienevät\npalanneet taikka kääntyneet eteläistä Hämettä kohden. Pohjan miehistä\nainoastaan kuusi henkeä oli Rautalammille jäänyt johdattamaan\nsenpuolisia yrityksiä yhteistä tarkoitusperää kohden.[497] Nopeasti,\nvaikka salaa, lensi sanoma eteläisiin maan osiin. Jo viikkoa ennen\njoulua tiesivät muutamat talonpojat Suur-Savossa asian, ja eteläisessä\nHämeenmaassa rahvas ikävöiten odotteli nuijamiesten tuloa. Tätä\neivät hämäläiset varoneetkaan sanomasta suoraan itse Savon linnan\nisännälle, Götrik Finckelle, joka niinä päivinä, kun ensimmäinen\nsanoma tuli pohjalaisten lähdöstä Kyrönkankaan yli, oleskeli\nPorkkolan kartanossa Lammin pitäjässä ja nyt joulun aikana riensi\nvirkapaikkaansa, varoittaen matkallansa Hämeen rahvasta levollisuuteen\nja uskollisuuteen. Niinkuin hän mainitsee, kuului silloin hämäläisissä\nouto pakina, että jos Pohjan miehet tahtoisivat Hämeenkin rahvaan\nnostattaa, tämä ei olisi heidän mieltänsä vastaan, koska heillä ei\nollut kuin nälkä ja kuolema edessänsä. Fincke silloin koetti heitä\nlepyttää, mutta uhkasi, jos hekin rauhattomuuteen rupeisivat, lähettää\nheitä vastaan jonkun tuhatluvun jousimiehiä, ratsuväkeä ja\njalkaväkeä.[498]\n\nMutta tuskin oli Fincke lähtenyt matkaansa Savonmaahan, niin\nRautalammin kapina jo alkoi levitä etelään päin, kahden puolen\nPäijännettä. Sysmäläiset jo olivat sotatuumiin ruvenneet, pianpa Jämsän\nja Kuhmoisten miehet aseisiinsa tarttuivat, tätä esimerkkiä seurasi osa\nPadasjoenkin asukkaista, ja eteläisen Hämeen aateliskartanot olivat\njoutumaisillaan nuijamiesten ryöstettäviksi.[499] Ensin, niin kauan\nkuin pohjalaisten leiri Nokiassa oli hämeenlinnalaisille suurimpana\npelkona, ei sotaväkeä paljon liiennyt tänne puolen lähettää. Ainoastaan\nvouti Antti Tordinpoika ja joku kymmenkunta ratsumiehiä hänen\nseurassansa näkyy koettaneen tätä syttyvää paloa sammuttaa.\nKapinoitsijat vielä olivat hajallansa monessa eri joukossa, ja Antti\nTordinpoika ensiksi lähti Sysmään, jossa hän sai erään päämiehen ja\nviisi muuta kapinallista vangiksi. Siitä hän lähti toista joukkoa\nvastaan Kuhmoisiin ja tappoi siltä päämiehen. Mutta nyt ennätti iso\nlauma rautalampilaisia Sysmään, ja sotaväki joutui kahden nuijajoukon\nväliin. \"Taivaan Jumala\", kirjoittaa Antti Tordinpoika, \"on minua\nauttanut, etten ole ainoatakaan miestä hukannut, vaikka minulla ei\nollut ratsuväkeä kuin 24 miestä ja vihollisia, jotka minua väijyivät,\noli 400\". Hänen pakomatkansa näyttää kääntyneen Uuttamaata kohden,\njohon nuijamiehetkin aikoivat kapinaansa levittää. Tammik. 7 p.\nmainitaan heidän jo olleen Kurhilassa ja Viitarlassa, Asikkalan\npitäjässä.[500] Heidän lukunsa arvattavasti joka askeleelta eneni,\nmutta nyt heitä myös tuho ja häviö läheni lähenemistään. Pohjalaisten\npäälauma oli jo ajettu Kyrönkankaan yli takaisin, ja Klaus herra\npar'aikaa marssi Kangasalan ja Pälkäneen kautta Lammin ja Hollolan\npitäjiä kohden.[501] Nämät kuulumiset lienevät pakottaneet Hämeen\npuolisia nuijamiehiä peräytymään Padasjoen kirkon seuduille. Mihinkä\naikaan Hämeen nuijajoukko tässä vihdoin hävitettiin, ei tiedetä kuin\nvarsin vaillinaisesti. Klaus herra näkyy sinne käsin lähettäneen\nedellänsä Ivar Arvidinpoika Tavastin ja hänen kanssansa joukon Aksel\nKurjen ratsuväkeä, johon yhdistyi useita Tavastien palvelijoita. Tämän\nvoiman mainitaan karanneen nuijamiesten päälle Nyystölän kylän maalla,\nvähän matkaa Padasjoen kirkolta kaakkoon, ja muutama kertomus lisää,\nettä sotaväki tässä tilassa menetteli erinomaisella petollisuudella ja\njulmuudella. Tavast näet huomattuansa talonpoikien asettuneen kylään,\nmissä huovien oli vaikea heitä ahdistaa, alkoi ensin hieroa sovintoa\nheidän kanssansa, luvaten säästää heidän henkensä, jos heittäisivät\naseensa ja lähtisivät ulos aukealle. Mutta kun nuo kolme- tai\nneljäsataa talonpoikaa silloin tulivat aseettomina ulos pellolle, he\nkaikki joutuivat surman ja perikadon valtaan. Ainoastaan Laukaan\nkappalainen, Eerik Markunpoika, jonka nuijamiehet olivat pakottaneet\nheitä seuraamaan, vietiin vankina Hämeen linnaan ja sittemmin Turun\nlinnaan. Tämä kavala teurastus, jolla Iivar Tavast on nimensä\ntahrannut, lienee tapahtunut noin tammik. 14 p:n paikoilla.\nKansantarina osoittaa vielä pellon, missä nuijataistelu oli pidetty, ja\nlähellä oleva saari, johon kaatuneet haudattiin, kantaa tästä\ntapauksesta nimensä \"Nuijasaari\".[502]\n\nTällä ainoalla iskulla näyttää kaikki telme tukehtuneen länsipuolella\nPäijännettä. Muualla Hämeen läntisissä ja luoteisissa osissa lienee\nKlaus herran läsnäolo helposti tukehuttanut rahvaan kapinalliset\nliikkeet, varsinkin koska kaikki yhteinen johto ja tuuma niiltä\npuuttui.[503] Mutta Hämeenmaan pohjois- ja itäkulmat olivat vielä\nvarusteilla, ja näistä oli kapina jo levinnyt yli koko Savon läänin,\nmissä Rautalammin miehet tapasivat heimolaisia ja tuttavia. Tämä lääni\noli siihen aikaan, vuodesta 1572 asti, jaettu kahteen voutikuntaan,\njoista Suur-Savo käsitti läntisen osan, mutta Pikku-Savo itäisen ja\npohjoisen puolen. Niinkuin jo nimestäkin kuulemme, oli Suur-Savo\nvanhempi osa, jossa Mikkelin kirkko vanhaan aikaan oli ollut koko\nSavonmaan emäkirkkona. Mutta kun Suuren venäläissodan alulla v. 1475\nEerik Akselinpoika Tott oli Kyrönsalmeen rakennuttanut Olavinlinnan,\njota tavallisesti, Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi nimitettiin, ja\ntälle linnalle vähitellen erotettiin oma lääni Viipurin linnan alta,\nniin Pikku-Savo oli tullut maakunnan hallituspesäksi, samaten kuin\nSuur-Savo oli kirkollinen pesäpaikka. Erinomaisen suuret olivat yhden\nvuosisadan kuluessa Ruotsin hallituksen toimet olleet tämän maakunnan\nviljelystä varten, ja Savonmaan vaaranalainen asema pitkin Venäjän\nrajaa teki semmoisen hellän huolen kyllä tarpeelliseksi. Jos rahvaan\ntarinoihin saamme luottaa, olisi mainittu Eerik Akselinpoika aikanansa\ntoimittanut uuden linnansa seutuihin ruotsalaisiakin uudisasukkaita,\njoiden mainitaan asettuneen Haapasaloon, peninkulman päähän linnasta\npohjoiseen.[504] Vieläkin vireämpi oli uudisasutus- ja viljelystoimi\nollut Kustaa Vaasan aikana, jolloin Kustaa Fincke tämän läänin\nhaltijana oli; niinpä Pikku-Savo, jolla vielä v. 1540 ei ollut muuta\nkirkkoa kuin Säämingin, sai vähällä aikaa kaksi uutta pitäjää:\nRantasalmen ja Tavisalmen. Kustaa Fincken poika oli se Götrik Fincke,\njoka nyt jo toistakymmentä vuotta oli pitänyt Savonmaan hallitusta.\nHänen leppeä luonteensa ja vanha peritty tuttavuus näyttävät\nrakentaneen ystävälliset suhdat Götrikin ja Savon miesten välille, eikä\nhän siis Hämeestä tullessaan vähintäkään epäillyt voivansa Savon\ntalonpoikien avulla lyödä kapinoitsijat takaisin, jos niitä joku\nparvikunta yrittäisi hänenkin lääniinsä samota. Tämmöistä tapausta\nvastaan hän kuitenkin koetti kaikin neuvoin olla varuillansa.\nTodennäköistä on, että jokin huhu rautalampilaisten varustelemisista jo\naikaisin oli Savoon tullut; ja Hannu von Oldenburg, joka oli\nneljännysmestari Aksel Kurjen lipullisessa ja silloin Savossa majaili,\nnäkyy jo ennen joulua kahdenkymmenen huovin kanssa lähteneen\ntiedustusmatkalle \"noita nuijavarkaita\" vastaan.[505] Paitsi sitä jätti\nFincke muitakin tiedustelijoita jälkeensä, joiden piti tuoda hänelle\npikainen tieto, miten asiat Hämeen puolella kääntyisivät, ja käski\nnimismiestaloissa ja muualla, missä hevosia muutettiin, pitää\nkyytihevosia varalla, että tiedot hänelle pikemmin ehtisivät. Rahvaan\nhän käski olla valmiina aseinensa eväinensä ja luuli näin olevansa\nkylliksi varustettuna vaaraa vastaan.[506]\n\nMutta ainoastaan kolme neljä päivää sai Götrik Fincke Savon linnassa\nmatkastansa levähtää, kun yhtäkkiä tammik. 3 p. tuli sanoma, että\nRautalammin miehet jo olivat Suur-Savossa. Fincke kohta kirjoitti\nSuur-Savon voudille, Kustaa Olavinpojalle, käskyn kokoella kiireimmiten\nJuvan talonpojat ja muut, keitä vain ensi hädässä saataisiin kokoon,\nkehoittaa heitä uskollisuuteen ja saattaa heidät vastustamaan \"tuota\nmurhaajajoukkoa, joka kapinallansa viivytti Käkisalmen heittämistä ja\nrauhan tuloa\". Mutta tämä oli jo myöhäistä; sillä vouti tuli 5 p.\npakolaisena Savon linnaan, ja vähäistä jälkeen palasi myöskin Hannu von\nOldenburg. Molemmat olivat liiaksi luottaneet vakoojiinsa ja saaneet\näkkiarvaamatta nuijajoukon päällensä. Vähitellen tuli nyt tarkempia\ntietoja tämän joukon vahvuudesta ja teoista. Ensin oli siinä ollut\nainoastaan 300 miestä Rautalammilta ja Sysmästä, mutta pianpa isompi\nosa Suur-Savon rahvaasta yhtyi kapinan tuumiin, ja nuijamiesten paljous\nkarttui karttumistansa. Heidän leirinsä oli kahden penikulman päässä\nMikkelin kirkolta, luultavasti lännen puolella, Sysmää kohden; mutta\nkapinalliset syrjäjoukot pitivät jo Hämeen valtatienkin tukossa\nsotaväen kirjeenkuljettajilta. Niinpä Klaus Flemingin oma profossi eli\nsotaviskaali, joka oli kirjeitä tuomassa Savon linnaan, oli otettu\nmatkallaan kiinni Savon-Toivolassa, Heinolan ja Mikkelin välillä, josta\nhän vietiin nuijamiesten leiriin. Sitten olivat muutamat nuijamiehet\nkäyneet Mikkelin kirkkoherran Hannu Mikonpojan tykönä, tahtoen pakottaa\nhäntä avaamaan ja lukemaan marskin kirjeitä. Mutta kun tämä ei siihen\nmyöntynyt, he olivat leiriinsä palanneet mitään pahaa tekemättä. Heidän\njoukossaan ei mainita olleen ainoatakaan, joka olisi osannut\nkirjoitusta lukea, vaan kaikki olivat talonpoikia ja talonpoikaisessa\npukimessa.\n\nMutta kaikkein merkillisin tieto, minkä tiedustelijat Suur-Savosta\ntoivat, oli se, että sinne tulleet nuijamiehet odottivat toista joukkoa\nPieksämäen kautta Joroisiin. Tästä uudesta vaarasta tuli tammik. 7 p.\nensimmäinen sanoma Savon linnaan, eikä monta päivää kulunut, kun se jo\nhavaittiin entistä vaaraa ankarammaksi. Tosin oli koko tämä joukko\nlähtiessään Rautalammin pappilasta ollut ainoastaan 70 miestä. Mutta\nheillä oli päämiehinä kaksi Ilkan lähettämää jalkamiestä Pohjanmaalta,\nPekka Palainen ja Paavo Palainen, joiden ohessa myöskin eräs Esko\nUtmark mainitaan,[507] ja paitsi sitä näkyy tässä joukossa olleenkin\nkirjoitusmiehiä, jotka ruotsinkielisillä kirjeillään osasivat antaa\nkapinalle laillisen muodon rahvaan silmissä. Heidän tarkoituksensa oli\nnostattaa rahvas koko Savonmaassa, siitä lähteä Viipurin lääniin ja\nvihdoin yhä paisuvissa laumoissa kulkea Turkua vastaan, missä heidän\npiti tapaaman Jaakko Ilkkainen pohjalaisten pääjoukon kanssa. Että muka\nIlkan seurassa myöskin oli Kustaa herttua, kuningas Eerikin poika, oli\nniitä perättömiä valheita, joilla Savoon tulevat nuijamiehet tahtoivat\nasiaansa vahvistaa. Yhtä perätön, mutta paljoa uskottavampi huhu oli\nse, että heidän omassa joukossaan muka seurasi Hannu Hannunpoika\nMonikkalan herra, hänen kaimansa Hannu Fordell sekä Länsipohjan\nkäskynhaltija \"Mester Dijrich\".[508] Tuskin olisi kuitenkaan semmoisia\nvalheita tarvittukaan; sillä Savon rahvas, jossa viha oman maakunnan\ntalonpoikaisia knaappeja vastaan näyttää olleen yhtäläinen kuin\nPohjanmaallakin, oli kohta valmis aseisiin tarttumaan. Koko Pieksämäen\nkylä ja pitäjä antautui nuijajoukon pariin, ja kun kapinoitsijat tästä\netenivät Vuorenmaan ja Kaitaisten kautta Joroisiin, niin koko Juvan\nhallintopitäjä, jonka neljäskuntia Joroinen oli, yhtyi suurella innolla\nnuijatuumiin.[509] Ylt'ympäri lennätettiin sanoma, että rahvaan piti\navuksi rientämän, ja Tavisalmen miehet, joita neljä rautalampilaista\noli tullut nostattamaan, jännittivät jo jousiansa lähteäksensä\nsydänmaistaan eteläiseen Savoon. Itse pääjoukko näyttää tammik. 11 p.\nlähteneen Joroisista Rantasalmelle, polttaen tuhaksi sotaväen talot\nsekä surmaten, keitä vain kruunun väestä saivat valtoihinsa. Päivää\nmyöhemmin tuli heitä kaksi miestä Savon linnaan, tuoden kirjeen rahvaan\nnimessä Götrik Finckelle. Tämä merkillinen kirjoitus, joka oli\nruotsiksi kokoonpantu, kuului seuraavasti:\n\n\"Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina. Hurskas Götrik Fincke! Annamme\nTeidän hurskaudellenne tiedoksi, että meidät on lähettänyt Hänen\narmonsa, Kunink. Majesteetti, etsimään linnaleiriväkeä, ratsumiehiä ja\nmuita, jotka ovat olleet sen hyvän herran Klaus Flemingin kanssa\nyksissä neuvoin ja ynseästi käyttäytyneet rahvasta kohtaan, ryöstäen,\nraastaen ja väkisin vieden, mitä ovat käsiinsä saaneet. Toiseksi\ntahdomme Teidän hurskaudeltanne vastausta, tahdotteko olla saman herran\nalla kuin mekin, uskoinenne väkinenne, vai ette; Teidän hurskautenne\nantakoon meille kirjallisen vastauksen, kuinka Teidän hurskautenne\nmieli on. Samaten pyydämme Teidän hurskauttanne nöyrästi, että teette\nhyvin, annatte noiden ratsumiesten ulos tulla, jotka tuonne linnaan\novat karkuun lähteneet, jos muuten Teidän hurskautenne tahtoo olla\nsaman herran, Kaarle herttuan, alla. Niin myös, mitä Amprusi\nHeikinpoikaan ja hänen jalkamiehiinsä tulee, niille ei pidä mitään\nhengen vahinkoa tapahtuman, jos muuten tahtovat seurata meitä ja sopia\nheidän linnaleirinantajainsa kanssa -- eikä näillä jalkamiehillä saa\nolla mitään aseita, vaan sauva olalla, joka on Hänen armonsa[510] käsky\n-- elleivät viime kesänä olleet Klaus herran tykönä Turussa ja hänen\nneuvoissansa.[511] Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne\ntämän kautta jättäen Jumalan haltuun, annettu Joroisista tammikuun 11\np. 1597.[512]\n\n                _Se on Yhteisen kansan tahto_.\"\n\nNähtävästi Götrik Fincke katsoi tämän kirjeen suureksi hävyttömyydeksi,\nkoska hän vastaukseksi hakkautti kädet poikki tuojilta. Mutta muutoin\nnäyttivät hänen voimansa olevan liian vähäiset vastustamaan\nnuijamiesten karttuvia joukkoja. Siitä asti kun Käkisalmen lääni oli\nvalloitettu, ei Savon linna enää ollut rajaseuduilla, ja enin väki oli\nsilloin vedetty Viipuriin taikka Käkisalmelle, kunnes kaikki\nriitaseikat Venäjän kanssa saataisiin ratkaistuksi. Rahvas taas, jonka\napuun Fincke paljon oli turvannut, oli jo enimmäksi osaksi mennyt\nnuijamiesten puolelle. Kun sana sille lähetettiin samalla tavalla, kuin\nvanhastaan vihollisen rynnätessä oli tavallista, ei kokoontunut kuin\n150 talonpoikaa Säämingin ja Haapalan neljäskunnistä, jotka linnaa\nlähinnä olivat. Tässä ahtaudessaan pyysi Fincke pikaista apua sekä\nViipurista että Käkisalmelta ja pidätti tykönänsä myöskin 40\njalkamiestä, jotka matkallansa Käkisalmelle päin juuri olivat Savon\nlinnaan sattuneet. Mutta apuväen tulo oli kovin vitkainen raskaan kelin\ntähden. Tammik. 8 p. lähtivät Arvid Tavastin apulainen Pekka\nPaavalinpoika Juusten sekä toisen Savon lipullisen päällikkö, Amprusi\nHeikinpoika, Käkisalmelta liikkeelle Viipuriin, josta heidän piti\nsaaman Viipurin sotaväkeä seuraansa. Täältä oli jo samana päivänä\nlähtenyt Martti Klaunpoika Nummilahden herra 100 skotlantilaista\nratsumiestä seurassansa; mutta perätön sanoma, että muka Suur-Savon\nnuijajoukko oli Taipalsaarelle tullut, vietti Viipurista tulijat sinne\nkäsin. Eri teitä siis Käkisalmen ja Viipurin väet pyrkivät Savon\nlinnaan, josta Fincke lähetti kirjeen toisensa perästä jouduttamaan\nheidän tuloansa. Fincken tila oli varsin vaikea. Pohjoinen nuijajoukko,\njolla näyttää tietoa olleen apuväen tulosta, alkoi siirtyä linnaa\nlähemmäksi, ja nytpä Suur-Savonkin kapinoitsijat näyttävät lähteneen\nJuvan puolelle. Aikomuksena mainitaan olleen, että molemmat nuijajoukot\nyhtyisivät Parkuinmäellä, kahden penikulman päässä linnasta luoteeseen.\n\nKun vaara näin joka hetki kasvoi suuremmaksi, Fincke vihdoin ei enää\nmalttanut odottaa lisäväen tuloa, vaan päätti lähettää \"Jesuksen\nnimeen\" oman vähän väkensä ulos, olletikin koska väki itse lähtöön\npyrki. Joukko Aksel Kurjen ja luku Antti Boijenkin ratsumiehiä sekä\nsataluku Amprusi Heikinpojan jalkamiehiä ja toistasataa talonpoikaa oli\nFincken koko voima, jonka päämiehiksi hän asetti Hannu von Oldenburgin\nja erään Simo Olavinpojan.[513] Tuskin olivat kuitenkaan nämät\nliikkeelle lähteneet, kun Savon linnaan tuli tieto apuväen\nlähenemisestä, jonka tähden Fincke lähetti Oldenburgille käskyn varrota\nnäiden tuloa. Mutta ennen kuin sana perille tuli, olivat\nsavonlinnalaiset kohdanneet nuijamiesten etujoukkoja. Vähän matkaa\nParkuinmäeltä luoteesen, noin peninkulman verta Rantasalmen kirkkoa\netelämpänä, syntyi Putkilahdella yöllä 14:ttä p. vastaan kähäkkä\nnuijamiesten kanssa, joita kaadettiin 45 henkeä. Päivän tultua tappoi\nSimo Olavinpoika 67 nuijamiestä Härkälässä, Juvan pitäjän koillisessa\nkulmassa, josta vielä samana päivänä palasi Putkilahdelle.[514] Nämä\ntappiot levittivät hämmästystä pohjoisten nuijamiesten sekaan, jotka\nnyt alkoivat pakoon pötkiä. Myöskin 350 tavisalmelaista, enimmältään\njousimiehiä, jotka jo olivat matkalla Joroisiin, kääntyi takaisin\nsaatuansa näistä tapauksista tiedon. Mutta toisaalta päin oli\nSuur-Savosta samalla aikaa kapina levinnyt Koikkalaan, Luonteriveden\nrannalle Juvan eteläosaan, jossa yöllä 15:ttä p. vastaan useiden\nhuovien talot poltettiin.\n\nSamana päivänä vihdoin Käkisalmen ja Viipurin apujoukot yhtyivät\nsavonlinnalaisten kanssa, ja nyt oli heidän yhdessä lähteminen Juvalle\npäin. Mutta hajalliset neuvot jouduttivat heidät taas erilleen. Amprusi\nHeikinpoika lähti tykistöä linnasta noutamaan, ja yhtymyspaikaksi oli\nmäärätty Putkilahden kuninkaankartano. Mutta kun Juustenin ja Martti\nKlaunpojan tulo paljolta lumelta viivästyi ja samassa tuli tieto, että\nPaajalassa Joroisten puolella oli pari sataa nuijamiestä Tapani\nNiskaisen ja Olli Möykkisen johdolla, niin Amprusi heitti tykistön\nMustolan nimismiestaloon ja lähti Oldenburgin kanssa Joroisiin.\nPaajalan joukko oli kuitenkin jo ennättänyt suksilla matkoihinsa, ja\nturhaan lähetettiin lentokulkija ajamaan Esko Utmarkia takaa. Joroisten\nrahvas oli metsiin paennut ja piiloitellut kaiken tavaransa, paitsi\nkarjaansa. Koko Paajalan retkestä ei siis lähtenyt suurta hyötyä, ja\nFincke samaten kuin Juusten ja Martti Klaunpoika olivat siitä varsin\nsuutuksissaan.\n\nNämä viimeksimainitut olivat sillä välin kulkeneet Juvan kartanoon,\njossa turhaan toivoivat tapaavansa Amprusin. Sitä vastoin tuli\nkuulumiset, että se parvikunta, joka oli polttanut Pekka Ilmarisen ja\nmuiden huovien talot Koikkalan neljäskunnassa, nykyänsä oli 60 miehen\nvahvana Matti Leskisen talossa, johon he siis päättivät lähteä, ennen\nkuin nuijamiehille apua tulisi. Mutta tämä retki kävi sotaväelle\nonnettomaksi ja oli oikea syy heidän suuttumukseensa Amprusia vastaan.\nNuijamiehillä oli hyvin suojakas asema muutamassa talonpihassa, johon\noli päällekävijäin vaikea yrittää. Samaten kuin vieläkin joskus\nnähdään, olivat suomalaisten talot näinä rauhattomina aikoina,\nolletikin rajan seuduilla, rakennetut umpinaisiksi niinkuin linnat,\njoissa kapeat lautaikkunat olivat ampumareikien asemessa, eikä ollut\npihaan muuta pääsöä kuin ahtaan ja helposti teljettävän portin lävitse.\nSemmoinen kaiketi sekin talo oli, jota sotaväki, 120 miehen vahvana,\nturhaan pyysi valloittaa tammik 16 p. Kolmen miehen kaaduttua täytyi\nheidän peräytyä Juvalle. Martti Klaunpoika oli saanut nuolihaavan\notsaansa, ja toinen nuoli oli haavoittamatta mennyt puhki hänen\nselkähaarniskansa.\n\nPelättävää oli, että talonpojat tästä tapauksesta ottaisivat\nuskallusta, ja väistynyt sotaväki siis aneli pikaista apua sekä\nPaajalasta että linnasta. Fincke oieti lähetti apulaisensa, Germund\nHenrikinpojan Kokkalan herran, viemään tykit Juvalle. Mutta paljon\nlumen tähden näkyy tykistö taas jääneen. Suksimiehiä, joita Juusten ja\nMartti Klaunpoika myöskin pyysivät, ei ollut Götrik Finckellä antaa,\nkoska Amprusi Heikinpoika oli päästänyt nostotalonpojat luotansa eikä\nitse vielä palannut Paajalasta jalkaväkensä kanssa. Näissä toimissa\nviivyttiin Juvalla kolme vuorokautta lepäilemässä. Yöllä 18:nnen ja\n19:nnen p. välillä pyysi Juusten, että Fincke heille lähettäisi\ntynnyrillisen hyvää olutta sekä leipää ja kynttilöitä, vieläpä\nkannullisen paloviinaakin, koska muka yskä heitä pahoin vaivasi veden\ntähden, jota olivat juoneet. Muutoin keskusteltiin tähän aikaan Fincken\nja sotapäällikköjen välillä, mitenkä voitetun rahvaan kanssa oli\nmeneteltävä. Fincke jo kohta saatuansa tiedon Putkilahden ja Härkälän\nkähäköistä kirjoitti sotaväelle ystävällisen pyynnön, että\nsäästettäisiin syyttömät ja turvattomat, jotka kenties pakolla olivat\ntähän turmioon ruvenneet; mutta jos muutamia heidän päämiehiänsä ja\njohtajiansa kiinni saataisiin, ne muka pitäisi vangiksi ottaa ja\nkappaleiksi hakata muille varoitukseksi. Tähän Juusten ja Martti\nKlaunpoika vastaukseksi arvelivat, että syyttömiä ja pakotettuja oli\nvähä luku taikka ei ollenkaan, ja tahtoivat häntä kiivastuttaa sillä\nilmoituksella, että jos nuijamiehet olisivat saaneet Fincken,\nOldenburgin ja Kustaa Olavinpojan käsiinsä, heidän oli muka aikomuksena\nollut hakata ne kolmelle kappaleelle ja teilata kolmella tiellä. Mutta\ntämmöinen sanoma ei voinut muuttaa Fincken mieltä, ja erityinen seikka\nteki Juusteninkin leppeämmäksi. Savosta saatava apuvero Käkisalmen\nlinnaan oli vielä maksamaton, ja Juusten, jonka sydämelle kävi tämä\nasia, arveli parasta olevan, että heitettäisiin kukistettu rahvas\nmuutamaksi viikoksi rauhaan, kunnes vero olisi suoritettu; sitten muka\nsopisi \"käydä heihin niskasta kiinni\" ja kuljettaa linnaan\nrangaistaviksi. Näin sotaväen mielestä oli parempi lehmä lypsää kuin\ntappaa. Mutta nostorahvas linnan lähisistä neljäskunnista, jolla ei\nollut niin syviä aprikoimisia, oli jo alusta asti ruvennut toiseen\nmenettelyyn. Kun 16 p. marssittiin Koikkalaa kohden, käskettiin\ntalonpoikien seurata eikä lähteä muuanne; mutta kun perille tultiin ja\nkatsottiin taakse, niin nostorahvas jo oli Vuorenmaassa, jossa\nryöstivät ja raastivat mitä käsiinsä saivat, niin että kullakin oli\nvähintäin hevoskuormallinen saalista. Pianpa heidän julmuuksiansa\nkerrottiin joka haaralta, ja Fincke samaten kuin sotapäälliköt\nkoettivat turhaan heidän raateliaisuuttansa hillitä. Pikainen loppu\nkapinasta oli tästäkin syystä hyvin toivottava.\n\nVihdoinkin olivat Oldenburg ja Amprusi Heikinpoika Paajalasta palanneet\nja nähtävästi tykistökin perille saatu, jotta taas voitiin astua\neteenpäin. Leskisen nuijaseura oli sillä välin pyytänyt apua\npääjoukolta, joka 300 miehen vahvana seisoi Mikkelin kirkon toisella\npuolen. Mutta kun ei mitään apua kuulunut ja sotaväki lähetti Juvan\nkirkkoherran, herra Olavin, sovintoa tarjoamaan, niin tuli tämän\nhoimeissa Matti Leskinen ja suostui muidenkin puolesta alamaisuuteen.\nSotaväki nyt 20 p. eteni toisen kerran Koikkalaan, jossa kuitenkin\nainoastaan Matti Leskinen perheinensä oli kotosella; hänen veljensä ja\nmuut toverinsa olivat metsiin hajonneet. Koikkalasta lähetettiin 20\nratsumiestä Mikkeliä kohden tiedustelemaan, ja he toivat samana päivänä\ntiedon takaisin, että Remojärvellä, Visulahden hallintopitäjässä,[515]\noli entisen voudin talossa 60 nuijamiestä, joiden päämiehet olivat\nAntti Remoinen ja Pekka Hyytiäinen. Seuraavana päivänä ryntäsi sotaväki\nsinne. Vahingosta jo viisaaksi tulleena, se ei tällä kertaa koettanut\nrynnäköllä taloa valloittaa, vaan sytytti nurkat tuleen. Tällä tavoin\nhukkui tuleen ja terään koko tämä nuijaparvi, paitsi kolme miestä,\njotka vangiksi otettiin. Vankien seassa oli talon haltijakin, entisen\nvoudin poika, joka sitten hirtettiin Mikkelin kirkon vieressä.\nSotaväestä kolme miestä tapettiin ja muutamat olivat haavoja saaneet.\nMuutamaa oli veitsellä ammuttu käsivarren läpi.\n\nSamaan aikaan kuin Remojärvellä näin mellastettiin, oli Viipurista\ntullut suoraa tietä Mikkeliin neljättäkymmentä ratsumiestä Antti Boijen\nlipullisesta. Nämä nähtävästi olivat lähteneet niitä nuijaparvia\nvastaan, jotka jo olivat Suur-Savosta levinneet Viipuriin ja\nKymenkartanon lääneihin,[516] ja joutuivat nyt kähäkkään Suur-Savon\nnuijamiesten kanssa, joiden alta heidän täytyi paeta Sairilan\nkartanoon, penikulman päähän Mikkelin kirkolta itään päin. Tästä he\nlähettivät muulle sotaväelle, joka nyt oli tullut Paavilaan Vehmaisten\nkylään, sanoman onnettomuudestansa, mainiten, että Liukkolassa,\nlounaaseen päin Mikkelin kirkolta, oli 800 nuijamiestä, osaksi\nsavolaisia, osaksi hämäläisiä. Tämän tiedon saatuansa sotaväki kohta\nlähti Sairilaan; mutta nuijajoukko jo kuului tiehensä lähteneen. Syy\ntähän äkilliseen lähtöön ei kuitenkaan ollut pelko lähenevästä\nsotaväestä; sillä näiden tulosta Sairilaan päin ei näy talonpojilla\ntietoa olleen. Mutta toinen ja paljoa suurempi vaara uhkasi heitä\ntakaapäin. Sekä Pohjanmaan että Hämeen kapinat olivat jo kukistetut ja\nmarski Klaus Fleming kaiken sotavoimansa kanssa oli tullut Hollolaan,\nluultavasti jo tammik. 17 p. Tosin hän parin päivän perästä lähti\njälleen palaamaan,[517] koska hän ei näy uskaltaneen heittää\nPohjanmaata näkyviltänsä. Mutta ennen lähtöänsä mainitaan hänen\nkäskeneen hävityksellä rangaista Sysmän pitäjää, ja koska Suur-Savossa\nolevat nuijamiehet olivat isoksi osaksi sysmäläisiä, lieneehän tämä\nseikka kehoittanut heitä kotiin päin kääntymään. Kuinka vähäpätöisenä\nmarski tämän Savon melskeen piti, näkyy siitäkin, että hän luoksensa\nkäski Amprusi Heikinpojan väkineen ja muutoinkin lähetti erään Sakari\nRukaisen pestailemaan Savosta uutta sotaväkeä sekä ratsumiehiä että\nsuksenhiihtäjiä. Kuitenkin oli Savon kapina vielä, jos ei juuri\ntäysissä voimissa, ainakin sangen pelättävä, ja Amprusi Heikinpoika\nsiitä syystä ei muuanne lähtenytkään. Nuijajoukko, joka niin äkkiä oli\nLiukkolasta hävinnyt, ei näy kauas ennättäneen, kun eräs Paavo\nTomahainen, jonka mainitaan olleen tuota linnanseutuista nostoväkeä,\nkiirehti heidän peräänsä ja houkutteli jonkun osan heistä takaisin\nsillä toivolla, että he muka saisivat nuo paenneet Boijen huovit\nvaltoihinsa. Koska tämän palanneen joukon mainitaan olleen ainoastaan\nkolmattasataa miestä, taidamme arvata sen käsittäneen paljaastansa\nSuur-Savon talonpoikia. Sen päämieheksi mainitaan eräs Tapani Hänninen.\n\nTammik. 23 p. 1597 oli sunnuntai ja sotaväki piti jumalanpalvelusta\nSairilassa. Saarnan jälkeen toivat muutamat sotamiehet, jotka olivat\nkäyneet appeita kokoilemassa, pikaisen sanoman, että talonpoikainen\nlauma oli tulossa. Lähdettiin siis kohta liikkeelle Suur-Savon kirkolle\npäin, missä tavattiin nuijajoukko Mikkelin pappilassa. Tässä nyt\ntapahtui ratkaiseva tappelu, joka lopetti nuijakapinan Savonmaalla.\nMutta inhoittava kavaluus, jolla nuijamiehet tässä petettiin, tekee\ntämän tapauksen voittajille häpeällisemmäksi kuin voitetuille.\nTalonpojat, joiden luku oli paljoa vähempi kuin sotaväen, tekivät ensin\nmiehuullista vastarintaa. Itse pappilan asema Kenkäveron saaressa\nlienee ollut edullinen puolustukseen; ainakin siinä oli yhtäläinen\nsuoja kuin muissa senaikuisissa talonpihoissa. Mutta kun sotaväki tässä\ntaas uhkasi käyttää samaa keinoa kuin Remojärvellä ja nuijamiehillä ei\nmuuta neuvoa ollut, kuin lähteä suojastaan ulos tai paloon hukkua,\nheidän uskalluksensa viimein lannistui ja sovinto solmittiin semmoinen,\nettä koko joukko antautuisi vankeuteen, mutta saisi hengen pitää\nhätyyttämättä. Tämä kuitenkin oli sotaväen puolelta ainoastaan kauhea\npetos. Niinkuin päälliköt pari päivää myöhemmin kirjeessänsä\nFlemingille juttelivat, ei heillä ollut aikomustakaan lupaustansa\npitää, vaan he tappoivat paikalla kaikki armahtamatta. Ainoastaan\npäämies, Tapani Hänninen, säästettiin tutkittavaksi. Mutta Paavo\nTomahainen teilattiin Mikkelin kirkonmäellä.\n\nKoko tässä verisessä nuijasodan näytelmässä, joka muutoin kyllä on\ntäynnänsä murhetta ja kauhua, on Nyystölän murhateon ohessa tämä\ntalonpoikien teurastus Suur-Savon pappilassa mitä inhoittavimpia\nkohtauksia. Että sen tekijät niin vapaasti ja kaunistelematta\nrohkenivat jutella asian Flemingille, sepä yltä kyllin todistaa,\nminkälaatuinen se hallitus ylipäänsä oli, jonka iestä Suomen kansa\nsiihen aikaan kantoi. Tosin taidamme monesta syystä arvata, että\nFleming itse ei olisi tämmöistä julmuutta harjoittanut; hänen\nviisautensa olisi kenties pidättänyt häntä tarpeettomasta\nkovuudestakin. Mutta epäilemätöntä kumminkin on, että hän piti\nsotaväkeänsä, olletikin uskollisia palvelijoitansa, aivan veltossa\nkurissa. Tämä seikka oli Suomen rahvaassa nyt sytyttänyt\ntyytymättömyyden, epätoivon, vihdoinpa ilmi kapinankin, ja ne\nsuunnattomat vallattomuudet, joita kukistettuja vastaan harjoitettiin,\nsytyttivät vielä uutta vihaa ja kostonhimoa heidän sydämissänsä. Että\nSuur-Savon rahvaassa viha kauan aikaa jälkeenpäin kyti, kuten\nseuraavista tapauksista tulemme havaitsemaan, se ei suinkaan meitä enää\nkummastuttane muistaessamme sotaväen julmaa ja kunnotonta käytöstä\nMikkelin pappilassa.\n\nTämän surkean tapauksen perästä oli koko eteläinen Savonmaa kukistettu,\nja Pekka Paavalinpoika Juusten lähti jo tiehensä Käkisalmelle. Myöskin\nHannu von Oldenburg näkyy kulkeneen poies Savon linnan puolelle. Mutta\nMartti Klaunpoika ja Amprusi Heikinpoika, 100 huovia ja saman verran\njalkamiehiä muassansa, kääntyivät pohjoiseen päin ja tulivat Harjumaan\nkautta Haukivuorelle tammik. 28 p. Täällä päin ei kaikki vielä ollut\nniin tyyntä kuin etelässä. Jo 26 p. lähetti Fincke Savon linnasta\ntiedon, että Tavisalmen miehet, jotka jo kerran olivat olleet tulossa\nPaajalaan, nyt taas olivat aikeissa Pieksämäen kautta samota\nSuur-Savoon ja että heidän seurassansa myöskin oli Esko Utmark. Fincken\nkirje tapasi sotaväen Haukivuorella, jonne jo muutoinkin humina kuului\ntavisalmelaisten tulosta. Tammik. 29 p. kirjoittivat Martti Klaunpoika\nja Amprusi Heikinpoika, että tuo \"petturijoukko 900 miehen vahvana oli\nedennyt Pieksämäen pappilasta Valkiamäelle, mutta tiedon saatuansa\nsotaväen lähenemisestä ja muutenkin ruoan ja hevosappeen loputtua oli\npalannut takaisin Pieksämäen pappilaan, jossa heidän voimansa yhä\nkarttui karttumistansa.\" \"Koko Pieksämäen pitäjä\", lisätään samassa\nkirjeessä, \"on ruvennut heidän puolellensa ja tahtoo heidän kanssaan\nelää, kuolla; ja niin arvelevat, että jos me emme täältä lähde hajalle,\neivät hekään hajota leiriänsä, vaikk'ei heillä olisi muita varoja kuin\nainoa kana\". Tämä uhkaava myrskypilvi kuitenkin niin äkkiä hävisi, että\nmelkein voimme arvata, että se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin\nsotaväki hädissänsä oli luullut. Jo tammik. 30 p. hajosi koko\nnuijajoukko Pieksämäeltä. Isompi osa luultavasti lähti kotiinsa,\nmutta muutamien arveltiin lähteneen Rautalammin sydänmaihin ja\npohjoispuoliselle Pohjanmaalle, josta taas uuden palon hehku alkoi\nnäkyä. Savonmaassa oli kuolemantyyntä. Ainoastaan pelko pidätti vielä\nmuutamissa paikoin talonpojat metsissä suksillansa, ja levottomia\nhuhuja syntyi tuon tuostakin, todistaen, mikä viha ja epäluulo\nsydämissä asui. Niinkuin Götrik Fincke tammikuun lopulla marskille\nkirjoitti, oli viidettäsataa talonpoikaa tähän meteliin hukkunut,[518]\neikä ollut mitään verosaalista siltä vuodelta odotettavana. Jälestäpäin\nkuitenkin mainitaan, että Pikku-Savon asukkaat vielä olivat voimissaan;\nmutta Joroinen, Visulahti ja koko Suur-Savon voutikunta oli enimmältään\nautiona.\n\nNäin oli tuo Pohjanmaalta levinnyt kapinanliekki joka haaralla\nhaihdutettu; Ilkkaisen sota oli tauonnut, ja suupohjalaisten suuret\ntuumat olivat tyhjään rauenneet. Emme ole säälimättä saattaneet\nkatsella sitä Suomen rahvaan sorrettua tilaa, joka nämät tuumat oli\nsynnyttänyt, emmekä nytkään voi säälimättä katsella sitä sorrettua\ntilaa, johon rahvas joutui tuumiensa turhaksi mentyä. Mutta tämän\nsäälin ohessa, jos suoralla järjen vaa'alla punnitsemme edut ja haitat\nvastatusten, taidamme tuskin täydellä syyllä surra näiden nuija-tuumien\nvaipumista. Yleiseksi totuudeksi kansojen historiassa havaitaan, että\njokainen yritys, joka ei osaa kansakunnan sivistyneempiä voimia\nliittoonsa vetää, on perikatoon tuomittu tai perikadon kansakunnalle\ntuottaa. Että Ilkkaisen sota oli sitä laatua, on lukija ehkä\nedellisestä kertomuksesta voinut oivaltaa, ja mahdoton on luulla, että\ntämän yrityksen luonnistuminen olisi itse rahvaallekaan onneksi ollut.\nJos olisi nuijasodan tulva, kuten tarkoitus oli, päässyt estymättä\nkulkemaan Satakunnan, Hämeen ja Savon kautta Turkua vastaan, jos\naateliston ja sotaväen kartanot yli koko Suomenmaan olisivat joutuneet\ntulen ja hävityksen omiksi, jos vihdoin Turun linna ja itse Klaus\nherrakin olisivat tulleet kapinoitsijain valtoihin, niin epäilemättä\näärettömästi suurempi määrä Suomen talonpoikia olisi hukkunut oman\nvoittonsa seurauksiin, kuin minkä tappio nyt kadotti, ja isänmaamme\nsivistys olisi mennyt ehkä vuosisatojen matkat takaperin. Mutta samat\nsyyt, mitkä olisivat semmoisen voiton turmiolliseksi tehneet, tekivät\nsen myöskin mahdottomaksi. Se oli mahdotonta, että hajalliset ja\njärjestymättömät joukot, joiden pääjohtajana kostonhimo oli ja joiden\nainoana sotataitona oli ryöstö ja hävitys, olisivat kauan aikaa voineet\nhyvinjohdettua sotaväkeä vastaan ponnistella. Että nuijamiehiltä ei\npuuttunut urhoollisuutta, olemme itse tapauksista kyllä havainneet.\nOlen myöskin osoittanut, etteivät he olleet kaikkea johdatusta vailla\nja että yhteinen tuuma ohjasi kaikki eri joukot yhteistä tarkoitusperää\nkohden. Mutta juuri tämä tuuma oli ryöstön ja hävityksen vimmalla\ntahrattu ja tästä syystä itsekin häviön oma. Että kapina nostettiin\nKlaus Flemingin kovaa hallitusta vastaan, emme tosin taida rikokseksi\nlukea. Mutta kun nuijamiehet samassa nostivat kapinan kaikkea\nomaisuutta vastaan, joka on kaiken hallituksen ensimäinen perustus --\nkun puuttui heiltä sitä hallitsevaa kättä, joka olisi voinut hankkeet\nkoossa pitää ja himot hillitä -- kun heissä tästä syystä kostonpyyntö\nja vallattomuus astui valtiollisten tuumain sijaan, niin heidän\nkukistumisensa oli yhtä välttämätön kuin tarpeellinenkin.[519]\n\nMitenkä kukistettua rahvasta kohdeltiin, emme tunne muualta niin\ntäydellisesti kuin Savonmaalta; mutta epäilemättä yhtäläiset syyt\nsynnyttivät muuallakin yhtäläisiä vaikutuksia. Kuitenkin on luullakseni\nSavon tapauksista yksi kohta omituinen, ja tämä kohta onkin juuri\nkamalimpia. Olen jo ennen maininnut talonpoikaisen nostoväen vallatonta\nkäytöstä, jota ei nuhteet eikä varoitukset voineet estää. Heidän\npäämiehensä, Olli Hulkku, ei ollenkaan ollut mies heitä kurissa\npitämään ja vielä vähemmän sotapäälliköt osasivat heitä hillitä. Pekka\nPaavalinpoika Juusten, joka ei suinkaan ollut hellätuntoisia, kertoilee\nkauhistuksella tämän nostorahvaan turmiotöitä. \"He kiskoivat ja\nhävittivät\", sanoo hän, \"sekä syyllisen että syyttömänkin omaisuutta,\nryöstäen ja varastaen kaikkea mitä käsiin sattui ja liikkuen enemmän\nyöllä kuin päivällä; eivätkä tyytyneet tavalliseen ryöstösaaliiseen,\nvaan karjankin teurastivat, nylkivät nahan pois ja antoivat lihan jäädä\nsekä paljon muutakin tekivät, jota oli surkea katsella ja kuulla; ja\njos heitä semmoisista teoista tahdottiin estää ja kieltää, niin niitä\nvielä rohkeammin ja pahemmin harjoittivat, pitäen itsensä sotaväestä\nerillään, missä paras saalis oli tarjona\". Näiden petojen joukossa\nmainitaan Pekka Holsti Hiisimäeltä, Heikki Kauppinen, Heikki Mokoinen,\nLauri Lepainen ja koko Kontilan kyläkunta. Tosin ei heidän\nturmiotöidensä seassa mainita murhaa eikä tappoa, mutta sillä ei ole\nheidän käytöksensä vähemmän inhoittava. Niinkuin edellisessä olemme\nnähneet, tarttui isompi osa Savon rahvasta aseisiinsa sotaväen tylyä\nvaltaa vastaan. Tälle puolelle oli jo linnankin läheinen rahvas\nrupeamaisillaan, mutta sattumus ja täytymys sen sijaan saattoi heidät\nsotaväen seuraan. Että he silloin kohta olivat valmiit kauheasti\nkiskomaan ja vainoamaan omia veljiänsä, joita äsken jo hankkivat\nautellakin, sepä varmaankin on surkeimpia kohtia siveyden historiassa,\neikä muusta selitettävä kuin tuosta tapojen häiriöstä, jonka tässä\nVenäjän rajalla pitkälliset metelit olivat synnyttäneet. Samoin kuin\nniissäkin oli totuttu käymään varastamassa ja ryöstämässä Venäjän\npuolisten suomalaisten taloja ja tavaroita, ei nytkään pidetty muusta\nlukua kuin saaliista, huolimatta keltä tämä saalis vietiin. Että\nnuijamiehissäkin samanlaisia voitonpyyntöhimoja oli vaikuttamassa,\nsaamme tuskin epäillä. Mutta heissä kumminkin näkyy etevimpänä\nyllykkeenä vapauden halu sekä viha ja kostonpyyntö; -- ja vihakin ja\nkostonpyyntö eivät ole läheskään niin saastaista kuin paljas ilkeä\ntavaranpyyntö.\n\nTämän riettaan vallattomuuden rinnalla ei ole tosin sotamiesten käytös\nvoiton jälkeen niin varsin inhoittava. Heidän silmissänsä voitettu\nrahvas oli rangaistava petturijoukko taikka ainakin julkinen\nvihollinen, joka monelta sotamieheltä oli talot polttanut ja tavarat\nhävittänyt. Mutta jos sotaväki jo ennenkin kapinaa oli liikkunut\ntunnottomalla kovuudella, ei ollut sen menettely nytkään kiitettävä.\nNe, jotka kapinan kautta olivat vahinkoa kärsineet, katsoivat\noikeudeksensa ottaa omansa takaisin mistä taisivat eivätkä silloin\nsuurta lukua pitäneet, jos kymmenkertaisenkin määrän ottivat. Myöskin\nkovempia rikoksia, murhaa ja väkiraiskausta, mainitaan näiden\nturmiotöiden seassa, ja rahvaan hätähuudot kuuluivat Käkisalmeen\nsaakka, josta Arvid Tavast useat kerrat kirjoitti muistutuksia Savon\nasioista. Onneksi oli yksi laupeuden syy, joka pakotti hallitusmiehet\nestämään mikäli mahdollista rahvaan perinpohjaista sortumista. Niinkuin\nTavast muutamassa kirjeessänsä arvelee, oli sekä syyttömien että\nsyyllistenkin omaisuus säästettävä, koska jälkimmäinen oli rikoksen\nkautta langennut kuninkaan ja kruunun omaksi ja muutenkin muka oli\nhuolta pitäminen, että talot voisivat jälleen tointua ja veronsa\nsuorittaa. Tosi on, että tämänlainen äly olisi kiitettävämpi ollut, jos\nse jo ennen kapinaa olisi kapinan syyt poistanut. Mutta olihan nytkin\nonneksi luettava, että voittajain oma etu vaati heidät edes\njonkinlaiseen laupeuteen. Kuitenkin alhaiset sotamiehet olivat töin\ntuskin hillittävissä, ja väkivallan tekoja kerrotaan tavan takaa,\nlukematta mitä salaisuudessa harjoitettiin ja äänettömyydellä\nkärsittiin.\n\nSyvällä kunnioittamisella on tässä mainittava tuo Savon läänin haltija,\nGötrik Fincke, joka näissä surkeissa tapauksissa teki rahvaan\nlievitykseksi kaiken, minkä tehdä taisi, vieläpä näkyy tehneen sen\ntotisesta sydämensä säälistä. Merkillistä on nähdä, mitä sellainen mies\narveli talonpoikain kapinallisesta yrityksestä. Tammikuun lopulla hän\nkirjoittaa marskille, että hän ei koskaan olisi uskonut näiden Savon\nmiesten semmoisiin rupeavan ja että perkele silminnähtävällä tavalla on\nheitä riivannut. Se oli hänestä siis ikäänkuin tauti, johon rahvas ei\nitse ollut oikein syypää. Parantaessa tosin vaadittiin karkeita\nlääkkeitä; mutta hellämielisen lääkärin piti niin paljon kuin\nmahdollista säästämän sairastansa. Tällaisen mielipiteen johdolla\nFincke teki ja käski muiden tehdä. Kun hänestä sotaväen retket ja teot\nalussa olivat olleet liian veltot ja hajalliset, hän heille kirjoitti\ntammik. 22 p., että muka Kunink. Majesteetti kyllä olisi sietänyt\nmenettää 10 tai 20 sotamiestä, kun vain tuo petturijoukko olisi\nansaitun rangaistuksensa saanut, ja arveli siinä vasta oikean\nsääliväisyyden olevan, kun tehtäisiin kapinasta pikainen loppu.\nRautalammin kirkkoherran hän vähäistä ennen käski ilmoittaa \"noille\nvaivaisille, joita perkele ja pahat ihmiset ovat niin häpeällisesti\nvietelleet\", että he saisivat pelkäämättä palata kotiinsa, kunnes asia\nvasta laillisesti tutkittaisiin. Pianpa täytyikin Savon rahvaan paeta\nhänen turviinsa. Härkälän, Joroisten ja Koikkalan neljäskunnat ensin\nnöyristyivät, anoen häneltä suojelusta vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.\nSilloin Fincke helmik. 6 p. antoi heille rauhan- ja suojeluskirjoja, ja\nkoska kopioita näistä kirjoista ei kaikille riittänyt, hän täytteeksi\njaatti puisia \"rauhanarpoja\", joihin oli poltettu kolme C:tä\nyläpuolelle ja kruunu alle.[520] Samanmoisia rauhanmerkkejä sittemmin.\njaettiin ympäri koko läänin. Helmik. 10 p. Fincke taas käski\nOldenburgin ja Martti Klaunpojan julistuttaa rummun lyönnillä\nväellensä, että sotamiesten piti hengen uhalla lakkaaman ryöstämästä.\nTämmöisillä toimilla lain valta vähitellen, vaikka työläästi, palasi\nSavonmaalle. Että tämä laki vaati uhrejansa, on luonnollista. Muutamat\nnuijapäälliköt Fincke oli mestauttanut, ja helmikuun alussa hän lähetti\nSimo Olavinpojan Tavisalmelle ottamaan senpuolisetkin päämiehet kiinni.\nMutta Savon rahvaalle yleensä oli laki Götrik Fincken kädessä\nsuojeluksena, ja missä hän muutoinkin saattoi sille helpotusta\ntoimittaa, hän näkyy hartaasti tehneen parastansa. Linnaleirin\nraskaudesta ja ratsuväen säälimättömyydestä hän maaliskuussa kahdesti\nvalittaa Klaus herralle. Että hän varoi niiden vihaa, joiden himoja hän\nnäillä toimilla koetti hillitä, näkyy selvästi muutamasta marskin\nkirjeestä. \"Niinkuin minulle kirjoitatte\" -- lausuu hänelle marski --\n\"että minä muka pitäisin jonkinmoista epäluuloa teistä, joka semmoista\non minusta teille jutellut, se sen on valehdellut niinkuin aika konna;\nen ole koskaan epäillyt teidän uskollisuudestanne Kunink. Majesteettia\nkohtaan, eikä ole ketään teidän suvussanne löytty, joka olisi mitään\nuskotonta tehnyt\". -- Ajan pitkään ei Götrik Fincke voinut yhtä hyvin\nepäluuloja karttaa, ja syy oli isoksi osaksi se, että herttuanpuoleiset\nhäntä tavan takaa ystävällisillä kirjeillä kunnioittivat. Niinpä nytkin\njo helmikuun alussa tuli hänelle ystävällinen sana Pohjanmaan uudelta\nvoudilta, Israel Laurinpojalta, joka par'aikaa uudestaan nostatti\nPohjan miehet Klaus Flemingiä vastaan.\n\nTuonne Pohjan puolelle kaikkien silmät taas kääntyivät. Kirjeessänsä\nhelmik. 5 p. Klaus herra käskee Fincken kuljetuttaa millä keinoin\ntahansa semmoisen huhun Pohjanmaalle, että koska pohjalaiset ovat\nsamonneet rajan yli Savonmaahan, niin kaikki Jääsken, Lapveden ja Savon\nmiehet muka aikovat karata pohjalaisten päälle Liminkaan ja Iihin\nmaksamaan heille tasan heidän turmiotöitään. Tämmöistä uhkausta marski\nei suinkaan suotta tahtonut levitetyksi. Hänelle oli jo silloin tieto\ntullut, että Peräpohjassa uusi kapinanliekki oli viriämässä, ja pian\nhänen täytyikin lähteä liikkeelle Pirkkalasta sammuttamaan tätä paloa,\njoka yhä yltyi isommaksi. Kuinka tämä uusi puuha sillä välin oli\nsyntynyt ja varttunut, on nyt aikomukseni selitellä, ja lähden siis\nSavon, Hämeen ja Satakunnan verisiltä tantereilta kulkemaan Abraham\nMelkiorinpojan jälkiä takaisin Pohjanmaalle.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nPohjalaisten toinen kapina\n\n\nOlemme ennen nähneet, kuinka Nokian tapausten jälkeen Pohjanmaan vouti,\nAbraham Melkiorinpoika, palasi voutikuntaansa asettamaan siinä rauhaa\njälleen ja ottamaan nuijamiesten paenneet päämiehet kiinni. Kuinka hän\ntämän tehtävän toimitti, emme tiedä kuin varsin vaillinaisesti; mutta\njos saamme hänen omia väitöksiänsä uskoa, olisi itse rahvaskin ollut\nhänelle siinä toimessa avullinen. Kuinka tämä lieneekään, oli kuitenkin\nluonnollista, että Ilkan seuralaiset, jotka jo Nokialla olivat\nsuostuneet jättämään päämiehensä Flemingin käsiin, eivät nytkään ensi\nhämmästyksessä tehneet mitään estettä marskin lähettämälle voudille.\nAlakuloisuus onnettoman retken tähden näyttää kotiintulleessa\nrahvaassa vallinneen, ja moni, joka ainoastaan pakolla oli seurannut\nnuijapäällikköjen käskyjä, lienee ehkä mielellänsä nähnyt koston\nlankeevan näiden päälle. Näin saatiin vähällä vaivalla Jaakko Ilkkainen\nja muutamat muut syylliset kiinni, ja nämä piti nyt Klaus herran käskyn\nmukaan kuljetettaman vankina Turkuun. Epäilemättä marski toivoi niiden\ntunnustuksista saavansa täyden tiedon, mikä osa Kaarle herttuan oli\nollut Pohjan miesten kapinallisissa tuumissa. Silläpä hän vielä tammik.\n29 p., jolloin juuri oli Hollolasta palannut Pirkkalaan ja siellä\nsaanut tiedon Ilkan vangitsemisesta, kirjoitti Kyrön asukkaille vakaan\nkäskyn, että älkööt suinkaan uskaltako Ilkkaa kuolettaa, ennen kuin\nmarski on saanut häntä puhutella, vaan lähettäkööt hänet yön ja päivän\nläpi marskin luokse, joka muka tahtoi tutkia häntä, ennen kuin hän\nrangaistuksensa saisi. Sitä enemmän täytyy kummeksia, että tämä käsky\nei tullut noudatetuksi. Asia tosin ei ollut kyröläisten vallassa,\njoille viimeinen muistutus kirjoitettiin. Mutta arvattava on, ettei\nvoutikaan suotta tahtonut rikkoa Flemingin käskyä, ja lienee siis\ntärkeitä syitä ollut, koska hän paikalla Ilkan mestautti. Lippumies\nPekka Pietarinpoika, joka jo oli tekotaudistansa tointunut ja ollut\navullinen Ilkan vangitsemisessa, juttelee vain, että Abraham\nMelkiorinpoika ei nähnyt voivansa säilyttää vankiaan marskille\nvietäväksi.[521] Tästä ehkä sopii arvata, että Peräpohjan kuulumiset jo\nsynnyttivät levottomuutta Suupohjan rahvaassa ja että Ilkan ystävät\ntästä tai toisesta syystä alkoivat tointua hämmästyksestänsä. Se\nasia, että mestaus näyttää tapahtuneen Ilmajoella, Pohjanmaan\nrajapitäjässä,[522] todistaa, kuinka suuri ja läheinen vaara lienee\nollut; joka ei sallinut voudin viedä vankiansa maakunnan rajoista ulos.\nHirmuinen oli ajan tavan mukaan se kuolema, jolla nuijamiesten\nylimmäinen päämies henkensä heitti. Sääret ja käsivarret muserrettiin\nrikki, sitten pää poikki hakattiin ja raajat pantiin virpihin. Samoin\nviisi Ilkan toveria, Pentti Piri, Yrjö Kontsas, eräs Abraham\nPernulasta, Maunu Vinikka Kokkolan pitäjästä ja Olavi Olavinpoika\nLohtajalta, luultavasti samassa paikassa mestattiin. Mutta Pentti\nPouttu, tuo Pohjan miesten mainio edusmies, vietiin vankina Turun\nlinnaan, ei tietoa, nytkö vasta vai jo nuijaretkeltänsä Ulvilaan päin,\njohon hän oli pohjalaisten rantajoukkoa seurannut. Olipa hänenkin\nloppunsa mitä surkeimpia, koska mainitaan hänen pian saaneen surmansa\nvankihuoneen siivottomuudesta ja syöpäläisistä.[523]\n\nKuinka muiden päämiesten tällä kertaa kävi, eivät vaillinaiset tietomme\nollenkaan mainitse. Mutta ainakin muutamat syylliset, joiden luvussa\nmainitaan Palon Perttu Kyrön pitäjästä, pääsivät onnella pakoon\nPeräpohjan puolelle, missä heidän tulonsa enensi levottomuutta\npohjoisten pitäjäin rahvaassa. Niinkuin jo ennen olen maininnut, olivat\nSuupohjan miehet lähtiessään oman maakuntansa rajoista ulos lähettäneet\nperäpohjalaisille uhittelevaisen kirjeen, käskien näidenkin ruveta\nheidän kanssansa yksiin tuumiin -- muutoin muka tahtoivat sotaväen\nkanssa sopia ja käydä tappamassa kaikki liminkalaiset ja iiläiset. Tämä\nkehoitus, samaten kuin muut kuulumiset suupohjalaisten teoista ja\nhankkeista, lienee tosin pohjoisessakin maakunnassa herättänyt\nlevottomuutta, mutta tämä levottomuus ei kuitenkaan ensimmältä\nkapinaksi karttunut. Pohjoisissa pitäjissä ei näy, niinkuin Lapuan ja\nKyrön paikoilla, olleen mitään \"kotihuoveja\" eli \"sontaryyttäreitä\",\njoita vastaan viha olisi useita vuosia kytenyt ja joiden\nvallattomuuksia olisi sopinut paikalla kostaa. Samoin Peräpohja\nkaukaisuutensa tähden nähtävästi oli vähemmän kärsinyt Flemingin ja\nsotaväen vallasta yleisesti, ja silläpä olivatkin Peräpohjan miehet\nharvemmin kulkeneet Ruotsissa valittamassa kuin suupohjalaiset. Mutta\njos olisikin heissä ollut viha Flemingiä vastaan yhtä ankara, ei ollut\nkumminkaan Kemin, Iin ja Limingan paikoilta helppo lähteä liikkeelle\nTurun linnaa piirittämään, niinkuin Jaakko Ilkan ja hänen seuransa\naikomus oli. Senpä tähden annettiin kyröläisten kehoituksiin se\nvastaus, ettei tahdottu mihinkään varustukseen ruveta, ennen kuin\nesivallalta siihen lupaa annettaisiin tai joku esivallan valtuuttama\nsitä vaatisi. Näin olivat Peräpohjan asukkaat yhä alallansa pysyneet,\nsill'aikaa kuin suupohjalaiset Satakunnassa mellastivat.[524]\n\nMutta uudenvuoden jälkeen tuli uudet sanomat etelästä. Ilkkaisen yritys\noli nurin mennyt, hajoitettuina ja hermottomina olivat nuijamiehet\npalanneet kotipaikoillensa, ja Klaus herran vouti, Abraham\nMelkiorinpoika, oli uudestaan maakunnan haltijana. Nyt jos milloinkaan\noli syy pelätä, että Suupohjan miehet, kuten kirjeessänsä olivat\nuhanneet, tekisivät sotaväen kanssa sovintoa, vieläpä lainaisivat\napunsa yhteiselle viholliselle laskemaan pohjoisetkin pitäjät kammotun\nlinnaleirin alle. Pian saatiin lisäksi tieto nuijapäällikköjen kovasta\nrangaistuksesta. Ne miehet, jotka edellisinä vuosina olivat rohkealla\nja väsymättömällä miehuudella ajaneet maakunnan asiat, olivat nyt\nkurjalla kuolemalla päivänsä lopettaneet taikka joutuneet semmoiseen\nvankeuteen, joka ei ollut kuolemaa parempi. Kauhu ja sääli syttyi\nnäistä sanomista peräpohjalaisten sydämissä,[525] ja etelästä tulevat\npakolaiset lienevät koston tulta viritelleet.\n\nVaan sillä välin oli Peräpohjan seuduille tullut eräs Ruotsista\nlähetetty voutikirjuri, Sven Olavinpoika, joka tiesi ilmoittaa uuden\nvoudinkin pikaista saapumista ja omasta puolestaan epäilemättä jo\nkehoitti vastarintaan Klaus Flemingin käskyläisiä vastaan. Muutamat\nKemin ja Iin miehet tämän johdosta heti tarttuivat aseisiin ja lähtivät\nLiminkaan odottamaan voudin tuloa ja tarkempaa käskyä. Rahvaan\nmielenlaatu tuli muutoinkin selvästi näkyviin. Niinpä esim. eräs\nherttuan hovijunkkari Paavali Yrjönpoika Ludow, joka samaan aikaan\nnäille seuduin ilmaantui, ollen matkalla Suomeen sukulaisiansa\ntervehtimään, estettiin edemmäs kulkemasta, koska rahvas varoi hänen\naikovan kenties petollisesti lähteä Flemingin puolelle. Tällä kannalla\nolivat asiat, kun vihdoin paikalle saapui uusi vouti, Israel\nLaurinpoika, jonka herttua jo lokak. 12 p. edellisenä vuonna oli\nmäärännyt vangitun Tuomas Yrjönpojan sijaan, mutta joka nyt vasta\ntammikuun alusta näyttää uuteen virkakuntaansa perille tulleen.[526]\nHänen edellisistä vaiheistansa ei tiedetä muuta, kuin että hänen\nmainitaan olleen hävinnyt kauppamies Hernösandista Angermanlannin\nmaakunnasta ja sieltä syntyisinkin. Muutama kertomus vakuuttaa, että\nhän ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja että hänellä ei ollut\napunansakaan mitään kirjoitusmiestä. Mutta ainakin jälkimmäinen väitös\non valheellinen, koska juuri Sven Olavinpoika oli hänellä\nvoutikirjurina. Tärkeämpi on kysymys, oliko Israel Laurinpoika muuten\nkelvollinen tähän silloin kyllä vaikeaan ja vaaralliseen virkaansa.\nYhdessä voutikunnassa oli nyt kaksi voutia, toinen Sigismundin ja\nFlemingin asettama, toinen Ruotsista lähetetty, ja helppo oli\naavistaa, että nämä eivät sopisi kauan aikaa yhdessä. Mutta Abraham\nMelkiorinpojalla oli marskin koko voima takaturvanansa, ja kysymys oli\nsiitä, millä tavoin Israel Laurinpoika näin vaikeassa tilassa osaisi\nvirkansa arvoa kannattaa. Mielihyvällä hän kuitenkin sai havaita, että\nei ainoastaan rahvas, vaan myöskin kaikki papit ja nimismiehet olivat\nvalmiit hänen puolellensa asettumaan, ja tämän avun nojassa hän kohta\nalkoi tuumiansa rakennella.\n\nLuonnollista oli, että Peräpohjan rahvas arveluttavassa tilassaan nyt\noli kysynyt neuvoa uudelta voudiltansa. Niin pian kuin Israel\nLaurinpoika tuli Liminkaan, hän tietysti ensi työkseen vapautti\nherttuan hovijunkkarin, joka kuitenkin asiain nykyisessä tilassa ei\nvoinut edemmäs matkustaa, vaan palautettiin Ruotsiin. Sitten ruvettiin\nkeskusteluun talonpoikaisen nostoväen kanssa Limingan nimismiestalossa.\nJos talonpojilla tähän asti oli ollut jokin epäilys sotaisen hankkeensa\nlaillisuudesta, se nyt heiltä kokonaan poistui. Vouti näet heti\nilmoitti herttuan muka vakaasti vaativan ja käskevän, että koko\nPohjanmaa, vieläpä rahvas muissakin Suomen maakunnissa, nousisi\naseisiin Flemingin lahkokuntaa vastaan. Tämän kehoituksen mukaan siis\njoukko Limingankin miehiä ryhtyi sotatuumaan, tykkejä ja ampumavaroja\npäätettiin hankkia Oulun linnasta, ja muutama vartiajoukko asetettiin\nSuupohjaa kohden, luultavasti Vöyrin rajoille, sillä aikaa kuin muun\nrahvaan käskettiin kokoontumaan yleisiin maakäräjiin Pietarsaareen.\nNäiden käräjien keskusteluista puuttuu meiltä tarkemmat tiedot; mutta\npäätöksen mainitaan olleen seuraavan: Kunkin talon piti lähettää\naseisiinkelpaava mies kuukauden muonalla varustettuna maanvartijaksi\nratsumiehiä vastaan; muihin maakuntiin heidän ei pitänyt samota, mutta\nomaa maakuntaa niin vartioida, ettei sen asukkaita kävisi vieminen\nmaasta ulos, kuten oli tekemään ruvettu. Tästä päätöksestä rahvas\nlähetti sotaväelle kirjeen, ehdottaen, että asia lykättäisiin\nvaltaneuvoskunnan ratkaistavaksi, taikka Kunink. Majesteetin tuomion\nalle, jahka tämä olisi valtakuntaansa palannut.[527]\n\nVaikea on tietysti enää varmuudella sanoa, kenenkä ansioksi on luettava\nse kiitettävä kohtuus, joka mainitussa päätöksessä on nähtävänä.\nTodennäköistä on, että rahvaskin jo oli suupohjalaisten vahingosta\nviisaaksi tullut eikä siis enää mielinytkään astua heidän jälkiänsä\noman maakuntansa rajoja edemmäksi. Mutta mahdollista on sekin, että\nkäräjäin päätös oli lähtenyt Israel Laurinpojalta, joka tässä\narvattavasti seurasi Kaarle herttuan käskyjä ja nyt käräjäin kautta sai\nikäänkuin kansallisen ja laillisen vahvistuksen tuumillensa. Tosin\nMonikkalan herra meille vakuuttaa, että Israelilla ei ollut muuta\nvaltuutta eikä käskyä herttualta kuin hänen voudinvaltuutensa ja että\nhän siis muka petollisella kavaluudella nämät asiat pani toimeen.[528]\nMutta silmiinastuvaa on, että hänen toimensa eivät muuta olleet, kuin\nmihin itse Kaarle herttua jo syksyllä oli Pohjanmaan lähettiläitä\nkäskenyt; ja jos siihen ei olisikaan hänelle erityistä valtuutta\nannettu, olihan jo voudinvaltuudella se mieli ja tarkoitus, että\nmaakunta oli vääryydestä ja väkivallasta varjeltava.\n\nMutta eteläisellä Pohjanmaalla toinen vouti, Abraham Melkiorinpoika,\noli toisella tavalla maakunnan parasta valvovinansa. Hän oli nyt, kuten\nitse arveli, kaikkien mieliksi asettanut kapinalliset myrskyt\nSuupohjassa, hän oli sen asukkaat vielä uudella valallakin sitonut\nuuteen uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen[529] ja oli näin onnella\ntehtyjen tointen perästä nähtävästi varsin vakuutettu arvonsa suuresta\nvoimasta -- kun hänelle käräjäin kirjeellä tuli tieto pohjoisten\npitäjäin uusista hankkeista. Että näitä remuja helposti kävisi\nviihdyttäminen, sitä hän ei näy hetkeäkään epäilleen eikä siis\nhuolinutkaan lähettää käräjäin kirjettä Klaus herralle, vaan päätti\nitse lähteä pohjoiseen, jonka tähden käski Pekka Pietarinpojan hänelle\ntoimittaa 30 tai 40 jalkamiestä Lassi Niilonpojan lipullisesta. Mutta\nedeltänsä hän lähetti Peräpohjan rahvaalle ystävällisen kirjeen, jonka\nsisällys on kyllä helppo arvata. Peräpohjalaisten piti muka\nhankkeestansa luopua, katsoen, mikä tuho oli tullut niille, jotka\nSuupohjassa olivat tämän metelin ensin matkaan saattaneet; mutta jos\neivät tuostakaan totelle, oli marskin koko sotavoima odotettavana heitä\nkurittamaan ja musertamaan. Että kirje varmasti perille tulisi ja itse\nrahvaan luettavaksi, lähetettiin kaksi sotapäällikköä ja yksi Abrahamin\nomista palvelijoista viemään se sinne sekä tuomaan rahvaalta takaisin\nvastausta.\n\nVaan talonpoikien tykönä valmistettiin Abrahamille ja hänen\nkirjeenkantajillensa tuimat tervetuliaiset. Kohta maakäräjäin perästä\noli Israel Laurinpoika lähtenyt pohjoiseen panemaan varustustuumat\ntäyteen toimeen. Kalajoella hän kohtasi noita sotatuumaan ryhtyneitä\nLimingan miehiä, jotka nyt marssivat etelään. Hän näille ilmoitti, että\nhän ei tyydy enää vapaaehtoisiin joukkoihin; koko rahvas oli muka\nnostatettava, ja jokainen, joka ei suosiolla tahtoisi liikkeelle\nlähteä, oli hirtettävä oman pirttinsä ovenpieleen. Luultavaa siis on,\netteivät kaikki Peräpohjan asukkaat osoittaneet täyttä alttiutta Israel\nLaurinpojan hankkeille; mutta vouti uhkasi ottaa mestausmiehen mukaansa\nja sillä keinoin ajaa vastahakoisetkin liikkeelle. Samaan aikaan hän\nKalajoelta kirjoitti Savonlinnan lääniin, lähettäen sekä tiedon\nmaakäräjäin päätöksestä että kopioita herttuan kirjeistä Pohjanmaan\nrahvaalle ja jalkaväelle. Tämä lähetys tuli helmikuun 5 p. Savon\nlinnaan Götrik Fincken käsiin, mutta oikeastaan se näkyy olleen\nmäärättynä Amprusi Heikinpojalle ja hänen jalkaväellensä, jonka kaiketi\nIsrael Laurinpoika tahtoi puolellensa houkutella saadaksensa sillä\ntavoin jotakin harjaantunutta sotaväkeä avuksensa, jos talonpoikien\nvoima havaittaisiin liian vähäiseksi.[530] Tämä yritys tosin ei\nluonnistunut, mutta todistaa ainakin, että Israel Laurinpoika ei lyönyt\nlaimin mitään keinoa asiansa vahvistukseksi. Kesken näitä toimiansa sai\nhän tiedon Abraham Melkiorinpojan hankkimasta matkasta. Hän kohta\npalasi sen vartijaväen luokse, jonka jo ennen maakäräjiä oli asettanut,\nantoi heille kirjurinsa Sven Olavinpojan johdattajaksi ja käski heidän\nottaa kuninkaallisen voudin elävänä tai kuoliaana valtoihinsa. Näin\nsäädettyänsä hän lähti uudestaan matkalle nostattamaan pohjoisten\npitäjäin rahvasta.\n\nRahvaan vartijaväki näyttää nyt väistyneen entiseltä asemaltaan\npohjoisemmaksi Kokkolan pitäjään, ja syy tähän muuttoon ei ole aivan\nvaikea löytää. Ruotsinkieliset asukkaat, jotka Kokkolasta etelään päin\nasuivat pitkin Pohjanmaan merenparrasta, olivat jo alusta alkaen\nosoittaneet semmoista mielenlaatua, joka ei sopinut suomalaisten\nrohkeihin tuumiin. Nytpä pietarsaarelaiset kokonaan erkanivat\nmaakäräjäin päätöksestä ja lähettivät Flemingille kirjeen, luvaten\nluopuvansa muiden tuumista ja vastakin hänelle kuuliaisuutta osoittaa.\nNiinkuin tässä sopikin, he samassa pyysivät uskollisuutensa palkinnoksi\nhelpotusta jyväverostansa, joka oli marskille läänitetty, sekä\nratsuväelle maksettavasta linnaleiristä.[531] Tämä ruotsalaisväen\nluottamattomuus ei voinut olla suomalaisilta salassa, ja nähtävästi\nsiitä syystä heidän vartijaväkensä peräytyi Kokkolan kirkon paikkeille,\nmissä suomalainen rantaseutu jo alkoi. Rahvaan päämiehenä oli eräs\nHannu Krankka Limingan pitäjästä, jonka isä, Eerik Pietarinpoika\nKrankka, edellisenä sodan aikana oli ollut nostoväen päämiehenä Vienaa\nvastaan ja silloin maansa puolustuksessa kaatunut.[532] Epäilemättä\npoikakin hänen jälkeensä lienee sodan loppupuolella saanut tilaisuutta\nkuntoansa osoittamaan, koska Limingan nostoväki heti oli ottanut hänet\npäällikökseen ja vartijajoukon komento nyt hänelle uskottiin. Hänen\nohessaan mainitaan johtajana myöskin tuo Suupohjasta paennut kyröläinen\nPalon Perttu.\n\nNäin vartijaväki oli asettunut, kun Abraham Melkiorinpojan\nkirjeenkantajat perille tulivat. Heidän oli käsketty jättää kirjeensä\nainoastaan rahvaan käsiin. Mutta jos saamme uskoa Abrahamin kertomusta,\nolivat Sven Olavinpoika ja rahvaan päämiehet kohta vieneet sen pois\nheiltä ja neuvottelivat keskenänsä, kuinka tekisivät siitä toisen\nselityksen, kuin mikä oikea sisällys oli. Talonpojat siis kutsuttiin\nkokoon lukkaritupaan, jossa kirje heille suomennettiin siihen johtoon,\nettä muka Abraham Melkiorinpoika teki tuloa kuudensadan sotamiehen\nkanssa, jotka hän aikoi asettaa heidän luoksensa linnaleiriin. \"Jos\ntähän, hyvät maamiehet, hyvin tyydytte\", lisäsivät suomentajat, \"niin\nsiinä se nyt tarjona on; mutta jos ette, niin sanokaatte mielenne\".\nTästä lähti vaikutus, mikä oli tarkoitettukin. Rahvas vihastui ja huusi\nyhtä ääntä: \"Ennen kuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan\nuskaltaa henkemme alttiiksi.\" Kovaksi onneksi olivat kirjeenkantajat\nsiinä saapuvilla syntiuhriksi rahvaan vihalle. Ne talutettiin alas\njäälle nimismiestalon viereen ja pistettiin elävinä avantoon. Tämän\nhirmutyön perästä rahvas valmistihen ottamaan vastaan itse Abraham\nMelkiorinpoikaa. Sitä myöten kuin tämä kulki edelleen, tiedusteltiin\nvakoojain kautta hänen matkaansa, mutta varottiin tarkasti, ettei\nhänelle tullut vähinkään tieto siitä, mikä tehty oli ja mitä aiottiin.\nTalonpoikainen joukko sill'aikaa näyttää saaneen lisäväkeä ehtimiseen,\nkoska mainitaan -- vaikka nähtävästi liioittelemalla -- sen jo nousseen\ntuhannen miehen paikoille.\n\nOli jokin päivä tammikuun lopulla, kun Abraham Melkiorinpoika\nseuroinensa reissä ajaen läheni Kokkolan kirkkoa päivänlaskun aikana.\nKirkko seisoo mäen kukkulalla, joka nyt on noin kaksi uutta virstaa\nmerenrannalta, mutta jota nähtävästi ennen muinoin meri kahden puolen\nsyleili, koska Nuijasodan ajoista Pohjanmaan manner on ennättänyt\nperäyttämään meren laineet ison matkaa taapäin. Lounan puolella\nkirkonmäkeä on lavea luhtamaa, jonka nimi Tarharanta muistuttaa senkin\nolevan mereltä saatua voittomaata. Pieni puronen, jonka yli maantie\nkulkee, panee keväin syksyin koko luhdan veden alle.[533] Tähän\nTarharannan luhtaan talonpojat olivat asettuneet kahden puolen tietä,\nniin että tienvarsilla kasvava viita peitti heidät tulijain silmältä.\nNäin nämä mitään aavistamatta tulivat väijyjäinsä väliin, jolloin\ntalonpojat niin äkkiä hyökkäsivät heidän päällensä, kymmenen tai\nkaksikymmentä joka reen kimppuun, että sotamiehet eivät ennättäneet\naseisiinsa tarttua, ennen kuin jo isompi osa oli lyöty hengettömäksi.\nAinoastaan muutamat osasivat pakoon päästä, mutta niiden luvussa oli\nkaikkien ihmeeksi itse Abraham Melkiorinpoika. Asia jutellaan\ntapahtuneeksi seuraavalla kummallisella tavalla. Kun talonpojat ensin\nkarkasivat esiin, oli heidän päämiehensä Hannu Krankka kohta käynyt\nvoudin kimppuun, jonka sudennahkainen turkki oli hänestä arvollinen ja\nharrastettava voittosaalis. Tämän hän siis väkivoimalla riisti\npuoleensa ja puki yllensä. Mutta sattuipa tästä niin, että Krankan\ntoverit, jotka iltahämärässä eivät voineet päämiehensä kasvoja erottaa\nja luonnollisesti kyllä luulivat itse voudin voudin turkissa asuvan,\nalkoivat ankarasti hakata turkin uutta kantajaa, ja ennen kuin erehdys\nilmi tuli, oli Krankkaa niin mäikytetty, että -- kuten vanha kertomus\narvelee -- hänen kylkensä eivät suinkaan syhyneet. Sill'aikaa\ntodellinen Abraham Melkiorinpoika ennätti luunsa korjata saapuvilta ja\npakeni nyt kahden kumppanin kanssa tappotantereelta.\n\nNäin ensimmäinen lyönti oli isketty, ja kentällä makasi\nneljättäkymmentä ruumista, kaikki ilkoisen alastomina, koska voittajat\nolivat heiltä vaatteet riistäneet. Yösydännä kuitenkin yksitoista\nhenkeä kaatuneiden joukosta virkosi tainiostaan ja alkoi vahvassa\nlumihangessa kontata ylös kylään, jossa kenenkään huomaamatta pääsivät\nlukkaritupaan. Vasta aamulla heidät siinä äkättiin, ja olisi nytkin\nheidät jään alle upotettu, ellei pitäjän kirkkoherra, herra Kaarle\nSursill, olisi tätä julmuutta estänyt. Tointumattomasti kuolleina oli\nyhteensä kaksi kolmatta henkeä, joiden seassa oli eräs siihen aikaan\nkuuluisa mies, nimeltä Gabriel Trälod. Tämä ruotsalainen oli ennen\nollut kotiopettajana kreivi Abraham Brahella, vastaisen\nkenraalikuvernörin Pietari Brahen isällä; mutta Söderköpingin\nvaltiopäiväin perästä hän oli paennut Ruotsista Suomeen, jossa hän\nkatolisuskoisena toivoi parempaa turvaa löytävänsä.[534] Nyt hän tässä\nPohjan miesten nuijien alle henkensä heitti. Kaikki kaatuneet\nlaskettiin yhteen hautaan Kokkolan kirkkomaahan.\n\nMutta Abraham Melkiorinpojan perikato oli ainoastaan viivytetty, ei\nvältetty. Paljaissa housuissa ja röijyssä oli hän ennättänyt kaksi\npeninkulmaa pakomatkallansa Hästön taloon nykyiseen Kruunukylän\npitäjään,[535] kun eräs Kokkolan talonpoika, Sokan Jaakko nimeltä,\nhänet jo seuraavana päivänä saavutti ja kuljetti hänet vankina takaisin\nKokkolaan. Niinkuin Abraham itse juttelee, koetti hän silloin vielä\nvaroittaa rahvasta; mutta Sven Olavinpoika katkaisi hänen puheensa, ja\nyksimielisesti päätettiin lähettää tämä tärkeä vanki Kaarle herttuan\nluokse Ruotsiin. Sokan Jaakko, joka hänet oli vanginnut, asetettiin\nkuljettajaksi, ja näin entinen vouti, kädet ja jalat siteissä, vietiin\nTornion kautta Tukholmaan ja siitä Arbogan kaupunkiin, jossa\nvaltakunnan säädyt par'aikaa koossa olivat. Ajan seikat olivat\nerinomaisen onnettomat Abraham Melkiorinpojalle; sillä Kaarlen ja\nFlemingin väli oli juuri kiivaimmillaan, ja Abraham oli ensimmäiseksi\nsyntiuhriksi langennut herttuan käsiin. Kaarle herttua tässä tilassa\nluetti säädyille kertomuksen pohjalaisten eripuraisuudesta Flemingin\nkanssa ja kysyi sitten, oliko heidän ajatuksensa, että vangittu vouti,\njoka oli pitänyt Klaus herran puolta, piti kuolemaan tuomittaman.\nSen kaikki tahtoivat. Sitten asetettiin Arbogan raastuvassa\nerityinen tuomiokunta, nimittäin kuusineljättä aatelismiestä paitsi\nsotapäämiehistöä ja kaupunkien porvaristoa, ja Abraham Melkiorinpoika\ntuomittiin pois hengeltä.[536] Tätä tuomiota vastaan hän turvasi\nRuotsin lakiin, joka sääsi: \"tutkittakoon teko siellä, missä se tehty\non, ja rangaistakoon rikkoja siellä, missä hän asuu\"; sen ohessa hän\npyysi vedota kuninkaan kotiintuloon saakka. Näin asiaa vähän aikaa\nviivytettiin. Marraskuun 7 p. hän antoi Tukholman raastupaan lavean\n\"Exkusatsionin\" eli puhdistuskirjan, jossa selitti kaikki seikat\npohjalaisten kapinasta. Tämä kirja näyttää jo hukkuneen suureksi\nvahingoksi tämän ajan historialle. Sitä vastoin on säilynyt hänen\n\"Protestatsioninsa\" eli epäyskirjansa, jonka hän vähää myöhemmin antoi\nsamaan oikeussijaan ja josta olen muutamat kohdat tähän kertomukseeni\nottanut.[537] Arjin paikka hänen asiassaan näkyy olleen\nnuijapäällikköjen mestauttaminen Pohjanmaalla. Laveilla lauseilla hän\nnyt koetti asianomaisia uskotella, että tämä kaikki oli tapahtunut\nrahvaan mielisuosiolla ja omalla tahdosta. Mutta ei mikään voinut häntä\npelastaa. Hänen kaulansa viimein katkaistiin mestauskirveellä, kuten\nmainitaan, keväällä 1598 Tukholman kaupungissa.[538]\n\nAjan, milloinka kähäkkä Tarharannan luhdassa tapahtui ja Abraham\nMelkiorinpoika vangiksi otettiin, voimme johonkin määrin arvata siitä,\nettä tieto asiasta oli jo helmik. 2 p. tullut Mustasaarelle, mutta\nPirkkalaan, jossa marski silloin oleskeli, ei vielä helmikuun 8 p.\nEdelliseen paikkaan oli tähän aikaan tullut kaksi lähettilästä\nFlemingiltä, tuoden Sigismundin antamia kirjeitä sekä koko Suomen että\nerittäin Pohjanmaan asukkaille. Toinen näistä lähettiläistä oli\njalkaväenpäällikkö Hannu Laurinpoika, sama mies, jonka näimme\nHämeenkyrössä, siihen aikaan kun Satakuntaan tuli ensimmäinen sanoma\nIlkkaisen tulosta. Toinen oli vieläkin tutumpi mies, itse lainlukija\nErkki Olavinpoika, joka jo oli, samaten kuin Tuomas Yrjönpoikakin, irti\npäässyt herttuan käsistä ja nyt nähtävästi aikoi entiseen virkaansa\npalata. Selvästi näkyy, että kuninkaallinen kirje pohjalaisille\nparhaastaan koski Tuomas Yrjönpojan ja Erkki Olavinpojan vangitsemista\nmenneenä vuonna, ja koska edellisen virka jo oli Abraham Melkiorinpojan\nhallussa, niin ainoastaan jälkimmäinen palasi entisille oloillensa,\nikäänkuin silminnähtäväksi todistukseksi kuninkaan mielestä. Mutta nyt\nhänen tulonsa sattui erinomaisen sopimattomaan aikaan. Jos mikään asia\nsaattoi pohjalaisten sydämissä sytyttää vanhat vihanhimot, se\nvarmaankin oli Erkki Olavinpojan uusi näkyviintulo, joka näytti\nennustavan vahvistettua valtaa noille vihatuille \"sontaryyttäreille\".\nTästä syystä jo Suupohjankin katsanto lienee palanneelle lainlukijalle\njotenkin tylyltä näyttänyt, ja samassa tuli lisäksi sanoma Abraham\nMelkiorinpojan onnettomuudesta, joka selvästi kyllä muistutti Erkki\nOlavinpojalle mieleen, mitä hänelle itsellensä oli vuotta ennen\ntapahtunut. Toista kertaa hänen ei tehnyt mieli kiinni tulla eikä hän\nsiis uskaltanut edemmäksi kulkea, vaan lähetti kuninkaalliset kirjeet\nVöyrin rovastin palvelijan kanssa pohjoiseen ja palasi itse jälleen\nFlemingin luokse. Juuri tällä paluumatkallansa Erkki Olavinpoika ja\nHannu Laurinpoika kirjoittivat Mustasaarelta helmik. 2 p. maamiehille\n\"Pietarsaaressa, Kokkolassa ja sitten pohjoiseen päin\", varoittaen\nheitä katsomaan viisaasti ja varovasti eteensä ja vakuuttaen, että ei\nole eteläisistä pitäjistä, niinkuin Kyröstä, Mustasaaresta ja\nNärpiöstä, muka mitään apua nuijamiesten odotettavana.[539]\n\nMutta marski, joka Hollolasta palattuaan oli asettanut leirinsä\nTammerkoskelle, Pirkkalan pitäjän nimismiestaloon, näkyy vasta\nlainlukijan tullessa saaneen tietoa Abraham Melkiorinpojan kohtalosta.\nEttä Peräpohjassa kapinanhankkeita liikkui, sen Fleming kuitenkin jo\nennenkin tiesi, eikä häneltä myöskään ollut salassa, kenenkä toimesta\ntämä uusi liekki virisi. Niinpä hän helmik. 5 p. varoituskirjeessänsä\nIlmajoen kirkkoherralle, herra Matti Laurinpoika Stuutille, mainitsee,\nettä se voutipetturi, jonka herttua on sinne asettanut, kehoittelee\nPohjan miehiä kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan.\nIlmajoen asukkaita hän samassa kiittelee, kun eivät ole estäneet Ilkan\nkiinniottamista, ja käskee kirkkoherran tulla hänen luoksensa muutamien\ntalonpoikain kanssa koko pitäjän puolesta. Kaksi päivää myöhemmin hän\nkirjoittaa suosiollisen vastauksen pietarsaarelaisille ja käskee muun\nseassa heidän varoittaa naapureitansa Vöyrissä ja Kokkolassa\ntottelemasta herttuan asettamaa voutia, koska muka ainoastaan\nkuninkaalliselle voudille on kuuliaisuutta osoittaminen. Samana ja\nseuraavana päivinä on häneltä Erkki Olavinpojalle kirjeitä, joissa hän\nosoittaa levottomuutta Pohjan asioista, kun ei niistä muka muutamaan\naikaan ole mitään kuulunut. Kaikkia pieniäkin kekäleitä, joista palo\nvoisi syttyä, hän koettaa syrjiltä pois korjata ja käskee siis\nlainlukijan sanoa Hannu Fordellin vaimolle, että tämän pitää lähtemän\nPohjanmaalta tiehensä Poriin, jollei suosiolla niin pakolla. \"Hän ei\nsaa siellä enää olla, se paha piru\" -- arvelee marski -- \"juoniensa\ntähden, joita hän harjoittaa miehensä Hannu Fordellin puolesta\".[540]\nNäin Klaus herra par'aikaa huolellisesti tarkasteli Pohjanmaan oloja.\nMutta kaikki hänen varokeinonsa olivat kuitenkin jo liian myöhäiset, ja\npian sen jälkeen kaiketi hänelle tieto tuli, että kapinan liekki\nuudestaan oli Suupohjaankin levinnyt.\n\nMeillä on varsin hajanaiset tiedot Israel Laurinpojan töistä ja\ntoimista näillä ajoin, mutta siitä, mitä hän vihdoinkin matkaan sai,\nvoimme arvata hänen uutterasti hyörineen aloittamassansa toimessa.\nUhkauksia ja lupauksia hän näkyy yhtä ahkerasti käyttäneen ja osasi\nsillä neuvoin kokoonunttaa yhä suuremman voiman nostoväkeä. Tarharannan\nkähäkän jälkeen hän käski talonpoikien lähteä Sven Olavinpojan johdolla\nKyrön pitäjään Suupohjaan, jossa heidän piti muka odottaa herttuan\nuutta käskyä sekä Ruotsista saatavaa apuväkeä. Itse hän sill'aikaa\nvielä Peräpohjassa kuljeskeli. Maakunnan vero oli koottava, tykistö ja\nampumavarat oli Oulun linnasta kuljetettava Kyröön eikä mitään keinoa\nlaiminlyötävä, josta saattaisi tarpeen hetkenä olla apua ja turvaa.\nTämän kaiken tehtyänsä hän palasi nuijamiesten luokse, jotka sillä\nvälin olivat saaneet koko Suupohjan valtoihinsa ja hävittäneet ne\nmuutamat viholliset, mitkä tuolla täällä jäljellä olivat.[541] Ilkan\nvanhat toverit näyttävät mieliteolla taas tarttuneen aseisiinsa, ja\npianpa heidän vanhat tuumansakin uudestaan tulivat näkyviin.\nPaikoittain Suupohjan ruotsalaisetkin temmattiin tuohon yhteiseen\nvimmaan. Muutama kertomus mainitsee, että eräs nuijaparvi lähti\nLapväärtin kylään Närpiön pitäjään, missä muutamat ratsumiehet vielä\nviipyivät. Nämä saatiin kiinni ja pistettiin, niinkuin tapa oli, jään\nalle; mutta kun oli joessa vähän vettä, täytyi seipäillä tunkea heitä\njään ja pohjan väliin, ja tässä hirmutyössä oli Lapväärtin kylän\nvaimoväkikin avullinen, lyöden näitä onnettomia kiuluilla ja sangoilla\npäähän. Samaan aikaan tapahtui Ilmajoella oikea ja kohtuullinen\nkunnianosoitus ensimmäisen kapinan mestatuille päämiehille. Teilatut\nruumiit otettiin virvistä alas ja haudattiin mainitun seurakunnan\nkirkkomaahan.\n\nMutta kun ensimmäiset tehtävät näin olivat suoritetut ja koko maakunta\nvihollisista vapautettu, alkoi nuijamiesten leirissä eripuraisuutta\nsyntyä. Lapuan ja Ilmajoen miehet, joissa Ilkan henki vielä eli,\ntahtoivat nytkin lähteä Kyrönmetsän yli yrittämään uudestaan onneansa\nSuomen ratsumiehiä vastaan. Tähän eivät peräpohjalaiset millään\nsuostuneet, vaan heidänpä sitä vastoin ei enää tehnyt mieli\nvarusteillakaan olla. Eväät olivat heiltä loppuneet, ja koska oli\nmahdoton tietää, kuinka kauan heidän olisi siinä joutilaina istuminen,\nhe tahtoivat jo lähteä hajalle kukin kotiinsa. Asia oli juuri\ntäpärällään, kun Israel Laurinpoika palasi Kyrön leiriin ja asetti\nsovinnon jälleen nuijamiesten kesken. Oli muka herttuan tahto, samaten\nkuin maakäräjäinkin päätös, että oltaisiin varusteilla, mutta\nainoastaan omaa maakuntaa vartioimassa. Suupohjalaisten sopi onneansa\nkiittää, kun ei heidän tarvinnut lähteä omilta kotiseuduiltansa, ja\nkoska peräpohjalaisilla ei samaa etua ollut, lupasi vouti heidän\neläkkeeksensä koota eteläisistä pitäjistä jonkin määrän ruoka-aineita\ntalottain kruunun saatavien lukuun. Näillä ehdoilla rahvas suostui\npysymään alallansa, ja varustuksia tehtiin minkä ennätettiin Klaus\nherran odotettavaa päällekarkausta vastaan.\n\nEikä ollut suinkaan mahdotonta ajatella, että Pohjanmaan rahvas tässä\nasemassaan olisi voinut Flemingin sotavoimia onnella vastustaa. Jos\nmaakäräjäin päätöksen mukaan mies talolta oli kokoon tullut, oli\ntalonpoikien voima noussut melkein neljäntuhannen paikoille.[542] Tosin\nvoimme arvata, että moni talonpoika varsinkin etäisemmistä\npaikkakunnista ei tahtonut mielellään lähteä omaistensa luota vaaran\nkitaan. Mutta se seikka, että pietarsaarelaisetkin, vaikka vastoin\ntahtoansa, olivat nuijamiesten joukossa saapuvilla, todistaa kylliksi,\nkuinka tarkasti Israel Laurinpoika oli koettanut kaikki mahdolliset\nvoimat kokoon haalia. Kuitenkin oli noista pakotetuista enemmän\nvastusta kuin apua, kuten asian loppu selvästi osoitti. Toinen haitta\noli epäilemättä sekin, ettei nuijajoukko voinut asettua suorastaan\nmaakunnan rajalle, koska oli tietämätöntä, mitä tietä Klaus herran\npäällekarkaus oli odotettavana. Samat tiet, joita suupohjalaiset\nensimmäisessä kapinassa olivat samonneet Suomen muihin maakuntiin,\nolivat nytkin Flemingin sotaväelle avoimina, ja nuijamiesten täytyi\ntästä syystä pitää leirinsä Kyrön pitäjässä, josta sitten sopisi\nrientää, minne tarve vaatisi. Kertomusten mainitsemista matkamääristä\nnäemme, että leirin asema oli nykyisen Isonkyrön kirkon paikoilla.\nMutta koska todennäköisintä oli, että Flemingin tulo oli tapahtuva\nylisestä Satakunnasta suoraa tietä Kyrönkankaan yli, asetettiin toinen\narvattavasti paljoa vähäisempi leiri esivartijaksi Ilmajoen\npitäjään,[543] ja metsään, joka erottaa Kyrön ja Ilmajoen pitäjät\ntoisistansa, valmistettiin kaadetuista puista murros, jonka takana\nolisi muka helppo tehdä ratsuväelle vastarintaa. Luultavaa on, etteivät\nmuutkaan tiet, joita Flemingin väki olisi voinut Pohjanmaalle päästä,\njääneet vallan varustamatta, vaikka kertomukset eivät siitä mitään\npuhu. Ainoastaan sen näemme selvästi, että semmoiset varokeinot\nniilläkin kohdin eivät olleet tarpeettomia, koska vähältä piti, ettei\nmarski juuri Rautalammin ja Lappajärven kautta retkeänsä tehnytkin.\n\nOlemme nähneet, kuinka Klaus herra helmikuun ensi päivinä oli\nlevottomassa epätiedossa Pohjan asioista. Että Israel Laurinpojan\nnostattama kapina oli väkivoimalla kukistettava, sitä hän ei suinkaan\nhetkeäkään epäillyt; ainoastaan sitä, millä keinoin tämä kukistaminen\nparaiten kävisi, hän ei voinut päättää, ennen kuin tarkempia tietoja\ntuli peräpohjalaisten teoista ja tuumista. Ensin hän näkyy\ntoivoneenkin, ettei tämä toinen kapina ollenkaan leviäisi Suupohjaan,\nja lähetti siis sanan Savonlinnan lääniin, luvaten olla helmik. 18 p.\nRautalammin nimismiestalossa, johon Fincken piti lähettää Amprusi\nHeikinpoika miehineen sekä joukko talonpoikaisia suksimiehiä.[544] Nämä\ntulivatkin määrätylle paikalle, mutta marski oli jo saanut Pohjanmaalta\nuutisia, jotka muuttivat hänen päätöksensä. Abraham Melkiorinpoika oli\nvangittu, Israel Laurinpojan nostoväki tullut Suupohjaan ja Ilkan\nvanhat toverit uudestaan nuijiinsa tarttuneet. Nyt Klaus herra kohta\npäätti liikkeelle lähteä, mutta Kyrönkankaan yli Ilmajoelle. Hän kokosi\nsotavoimansa ja lähetti rantatietä myöden Pohjanmaan entiset\nvirkamiehet Tuomas Yrjönpojan ja Erkki Olavinpojan sekä ennen jo\nmainitun Hannu Laurinpojan nostattamaan Pohjan ruotsalaisia\nkapinallisia vastaan. Noormarkusta Ulvilan pitäjästä nämä miehet\nhelmik. 16 p. kirjoittivat Närpiön ja Mustasaaren miehille, että näiden\npiti viimeistään seuraavana sunnuntaina (20 p.) kokoontua mies talolta\nLapväärtin kylään kahdeksan-päiväinen eväs mukanaan: \"sillä siihen\naikaan\", he sanoivat, \"on Klaus herraa odotettava Ilmajoelle, ja hän\ntahtoo itse puhutella teitä\".[545]\n\nJa todestaan jo kohta marski tuloa teki suuren sotavoiman kanssa. Hän\noli neljättä viikkoa pitänyt leiriä Tampereen kylässä, joka siihen\naikaan oli vähäpätöinen paikka ainoastaan viiden talollisen kokoisena\neikä muuten merkillinen kuin Pirkkalan pitäjän nimismiestalon vuoksi,\njoka siinä oli. Tästä mainitaan Klaus herran lähteneen liikkeelle\nhelmik. 18 p., ja hän näkyy vielä samana päivänä ennättäneen\nHämeenkyrön pappilaan, Kyrösselän kaakkoiselle rannalle. Siitä hänen\nmatkansa kulki varsin samoja jälkiä, kuin Ilkan väki kaksi kuukautta\naikaisemmin oli samonnut Satakuntaan -- Heittolan ja Laurikaisen kautta\nJalasjärvelle, johonka hän luultavasti 22 p. perille tuli.[546] Hänen\nmuassansa näyttää olleen paljasta ratsuväkeä, että matka pikemmin\njoutuisi. Arviolta voimme määrätä hänen voimansa 1,500 mieheksi.[547]\n\nKun nuijamiesten leiriin saatiin tieto, että Klaus herra oli tulossa\nkankaan yli, otti Israel Laurinpoika pitääksensä katselmusta väestänsä\nja asetti eri pitäjille eri päämiehet, joista Hannu Krankka, tuo\nTarharannan luhdassa mainittu, sai komentoonsa Kemin, Iin ja Limingan\npitäjät. Ylimmäiseksi johtajaksi lupasi vouti itse ruveta ja oli\nottanut luutnantiksensa eli sota-apulaiseksi erään nimismiehen\nTorniosta, nimeltä Israel Eskonpoika. Molemmat nousivat lavitsalle,\nettä heidän äänensä paremmin kuuluisi, ja vouti luki rahvaalle\nvaltuuksensa, jonka luutnantti sitten suomeksi selitti.[548] Taidamme\nkyllä uskoa, mitä tästä seikasta mainitaan, että vouti ja hänen\nsuomentajansa molemmat panivat liikoja lisäksi, kuten luulivat\nasianhaarain vaativan. Vouti sitten kehoitteli rahvasta tekemään\nurhoollista ja yksimielistä vastarintaa vihollisillensa. Tämä tapahtui\nKyrössä ehtoolla helmik. 23 p., ja samassa nuijamiesten esivartija\nantoi sanoman, että Klaus herra oli leirinsä luonut Ilmajoelle.\nNyt Israel Laurinpoika lähetti väen liikkeelle, luvaten itse\nluutnantteinensa perässä seurata. Hänen aikomuksensa nähtävästi oli\nhaalia kokoon kaikki ne, jotka vielä mikä mistäkin syystä eivät olleet\nnuijajoukossa saapuvilla. Tämänpä tähden hän lähetti sanan kaikille\njalkamiehille ja talonpojille, että joka ei retkelle seuraisi, se muka\nkadottaisi hengen ja tavaran. Tätä ja muuta oli Israel Laurinpoika\ntoimittavinansa. Mutta talonpojat jälestäpäin valittivat, että hän oli\nleiriin jäänyt juomaan ja heidät lähettänyt vaaran tantereelle.\n\nKuitenkin sopii arvata, ettei vouti käskenyt heidän rynnätä suorastaan\nFlemingin päälle, vaan ainoastaan varrota murroksensa takana Kyrön ja\nIlmajoen välisellä metsätaipaleella. Tämä näyttää ensin olleenkin\nheidän aikomuksensa; mutta nyt toisia tuumia sijaan astui. Monikkalan\nherra, joka ainoastaan suupuheista asian tunsi, juttelee, että muka\nAksel Kurki tuli heidän tykönsä sovintoa tinkimään ja vietteli heidät\nulos aukealle. Tämä sen puolesta totta on, kun marskilta näkyy\nlähettiläitä tulleenkin käskemään heidän luopua yrityksestään ja jättää\nyllyttäjät rangaistaviksi.[549] Mutta Hannu Krankka, joka itse oli\nsaapuvilla, todistaa, että talonpoikien aikomus oli karata yön\npimeydessä äkkiluulematta sotaväen päälle. Mitä ilmajokelaisten\nkehoitukset lienevät tähän malttamattomaan päätökseen vaikuttaneet,\neivät nuo niukat tiedot ollenkaan ilmoita. Matkalle ainakin lähdettiin\nja tultiin Ilmajoen pitäjään, jossa lopullinen tappelu oli tapahtuva.\n\nIlmajoen pitäjä, joka avaraan alaansa käsittää kaikki Kyröjoen latvat,\non nykyänsä Suomen väekkäimpiä ja rikkaimpia paikkakuntia, elättäen\npeltojensa ja kytöjensä sadolla kolmekymmentä tuhatta henkeä. Mutta\nKustaa Vaasan ensi aikoina tämä pitäjä, jolla nyt on semmoiset kappelit\nkuin Jalasjärvi, Kauhajoki ja Kurikka allansa, oli vielä itsekin\nkappelina Pohjan Kyrölle, jonka ala silloin ulottui merenpartaasta\nKyrönmetsään asti, missä taas Hämeenkyrö alkoi nykyisten Kankaanpään ja\nParkanon rajoilta. Aikaisin Kustaa Vaasan hallituskautena oli kuitenkin\nIlmajoki saanut oman kirkkoherransa, ja Kauhajoelle oli v. 1584\nkirkkotupa laitettu; mutta kaikki viljelys oli vielä jotenkin\nvast'alkuinen. Jos tasaisten viljamaiden sijaan ajattelemme aavoja\nruoppaisia nevoja, joista ainoastaan joen varret olivat viljelyksen\nalaisina, ja näiden takana siintyvässä kaukaisuudessa Kyrönkankaan\njylhät harjut ja kannakset, niin saamme varmaankin jonkinmoisen kuvan\nIlmajoen ulkomuodosta Nuijasodan aikoina. Kankaasta poikkeaa pitkin\nKyröjoen latvoja joukko matalia särkkiä, jotka paikoittain, varsinkin\npitäjän eteläosassa, kohoavat ylhäisemmiksikin selänteiksi ja\nkukkuloiksi. Semmoinen särkkä kulkee Kurikan kautta pitkin läntistä\njoen vartta, pääsee Jouppilan kylässä emäkirkon alalle ja kiertyy vähän\nmatkaa alempana joen poikki, Västilän ja Koskenkorvan talojen kautta.\nVastapäätä Jouppilan kylää joen itäisellä puolella on noin kolmen uuden\nvirstan päässä joenrannalta \"Santavuori\" niminen jyrkkä kukkula, joka\nkuuluu emäkirkon piirikuntaan, Kokkolan kylän viimeisten talojen\nPirttolan ja Karjalan alle. Näille seuduille, kahden puolen Kurikan ja\nemäkirkkokunnan rajaa, asettaa kansantarina ne tapaukset, jotka\nNuijasodan lopettivat. Santavuoren kaakkoisessa rinteessä, joka on\nmuita loivempi, näkyy vielä meidän aikana laineenkaltaisia, vähäisistä\nkivistä kootuita selkäimiä, jotka kansantarinan mukaan olisivat\njäännöksiä nuijamiesten varustuksista. Tästä ehkä sopii arvata, että\ntalonpoikien esivartija eli toinen leiri oli asettunut Santavuorelle,\njoka oli ainoa luja paikka niillä seuduin. Mihin Klaus herra oli\nleirinsä luonut, eivät kirjalliset kertomukset eikä kansan suupuhe\nselvästi mainitse. Mutta kun jälkimmäinen todistaa tappelun alkaneeksi\nRinta-Paavolan talon asemilla, puolen penikulman päässä Santavuorelta\netelään päin, joen läntisellä rannalla, saamme tuosta arvata, että\nmarskin leiri oli vähää pohjoisempana nykyistä Kurikan kirkkoa. Itse\ntappelun vaiheitakin kertoessani täytyy minun ottaa kansan muisti\navukseni, koska senaikaiset kertomukset eivät anna kylliksi selitystä.\nEi ole ihmettä, että rahvas niillä paikoin on vuosisatoja lävitsensä\npitänyt uskollisessa muistissa tätä mainiota onnettomuuttaan; ja jos\nuseat asianhaarat ovat aikojen kuluessa riutuneetkin, on ainakin syytä\nuskoa, että säilyneet kohdat ovat luotettavia.[550]\n\nOli helmikuun 24 eli Matin päivä v. 1597, kun talonpojat aamulla päivän\nvaljetessa pääsivät perille sotaväen leiripaikalle. Yhtenä yönseutuna\nhe olivat juosten kulkeneet puolen kuudetta penikulmaa,[551] kuljettaen\nnuo Oulun linnasta tuodut tykit muassansa, eikä siis ihmettä ollut,\nettä heidän tulonsa näin myöhästyi ja tuumansa karata äkisti sotaväen\npäälle tyhjään meni. Marski kun näki nuijamiesten tulevan, käski\nratsuväkensä olla aseissa ja täydessä järjestyksessä. Samassa hän\nlähetti nuijamiehille varoituksen luopua vaarallisesta yrityksestänsä,\nmuistuttaen, mikä verenvuodatus nyt kahden puolen alkaisi. Mutta\ntalonpojat vastaan huusivat, etteivät muka tahtoneet sovintoa tehdä,\n\"niin kauan kuin veri oli heissä lämmin Kaarle herttuan tähden\".\nKuitenkin ruotsalaiset talonpojat Pietarsaaresta, Vöyristä ja\nKokkolasta erosivat nuijajoukosta ja juoksivat Flemingin puolelle.\nMarskin nyt mainitaan jakaneen sotavoimansa kolmialle, jotta molemmat\nsiivet lähtivät nuijaväkeä kiertämään. Vielä kerran hän lähetti\netujoukon huoveja tarjoamaan sovintoa sekä rahvasta kehoittamaan, että\nse muka henkensä haastolla mielensä malttaisi. Mutta talonpojat\nvastaukseksi ampuivat tykeillä etujoukon päälle, niin että viisi\nratsumiestä kaatui hevosten selästä -- niiden luvussa aatelismies Mikko\nMatinpoika Karpalainen. Tästäpä verinen tappelu alkoi. Talonpoikien\nasema ei ollut suinkaan edullinen; heidän toivonsa päästä\näkkiluulematta sotaväen päälle oli vietellyt heidät lakeudelle, jossa\nratsuväen oli helppo heidät piirittää ja muutoinkin viholliset\nsaattoivat suuremman sotataitonsa käyttää hyväksensä. Tämänpä tähden\nnuijajoukko lienee pyrkinyt pääsemään takaisin Santavuoren paikoille.\nKansantarina mainitsee, että talonpojat peräytyivät joen vasenta rantaa\nmyöden. Arvattavasti heidän paluumatkansa ei ollut tuhoton, koska\nainakin jokin osa sotaväestä heitä takaa ajoi. Mutta Klaus herran itse\nenimmän voimansa kanssa mainitaan menneen Paavolan paikoilla joen yli\nja tästä kulkeneen itäistä rantaa. Piirtolan kohdalla, nykyisten\nKurikan ja Ilmajoen seurakuntain rajalla, nuijamiehet karkasivat poikki\njoen vihollistensa päälle ja taistelu levisi Piirtolan kangasta pitkin\nkaakkoiseen suuntaan Santavuoreen saakka. Meillä ei ole vähintäkään\ntietoa, kuinka helposti tai työläästi sotaväki tässä voiton sai; mutta\nloppupäätös oli hirveä tappio talonpojille. Viisisataa nuijamiestä\nlankesi vangiksi Flemingin käsiin; muut taikka metsiin hajosivat taikka\nmakasivat kaatuneina tappelutantereella. Usein vielä meidänkin aikoina\nkuokka nostaa näillä paikoin luurankoja näkyviin ja löydetyt aseiden\njäännökset muistuttavat rauhalliselle kytöviljelijälle, kuinka viha\ntässä kerran raivosi. Semmoisia löytöjä on saatu Paavolastakin, missä\ntaistelun mainitaan alkaneen. Mutta varsinkin Piirtolan talon asemilla\nja lähisiltä nevoilta löydetään tiheässä ohuen multapeitteen alta\npääkalloja, sääriluita, kivisiä aseita ja muita muinaisen kovan onnen\nmuistomerkkejä.[552]\n\nTämän tappelun kautta oli Pohjanmaa taas tullut Flemingille alttiiksi.\nIlmajoen tappotantereella olivat maakunnan rohkeimmat miehet kaatuneet\ntaikka vangituiksi tulleet, ja niiltäkin, jotka paeten olivat henkensä\npelastaneet taikka muiden sotaan lähtiessä olivat jääneet kotoa\npitämään, oli nyt uskallus kadonnut onnettoman tappelun tähden. Itse\nIsrael Laurinpoika, se mies, jonka johdatusta Pohjan miehet viimeisissä\ntoimissansa olivat seuranneet, pakeni nyt pakenemistaan pohjoiseen,\nniin että jo maaliskuun 2 p., eli kuusi päivää tappelun jälkeen, oli\nTorniossa asti, kuudettakymmentä penikulmaa Kyrön leiristä. Sieltä hän\nsilloin kirjoitti herttualle kovin surkeaäänisen kirjeen, antaen\nensimmäiset tiedot talonpoikien tappiosta. Omasta pelastuksestaan hän\nnäkyy olleen kovin mureissansa. \"Klaus herra\" -- hän kirjoittaa -- \"on\nlähettänyt ulos kirjeet ja sanat semmoiset, että joka minut kiinni\nottaa ja vankina hänen luoksensa laittaa, se saapi rikkaan palkinnon;\njosta syystä minun täytyy olla varuillani yöt ja päivät, eikä ole\nminulla mitään rauhaa hänen veitikkainsa parvilta; sillä Erkki\nOlavinpoika ja Tuomas Yrjönpoika ovat koonneet ison joukon tyhjää\nseuraa ja tahtovat vetää talonpojat mukaansa Teidän Ruht. Armoanne\nvastaan\".[553] Tästä naurettavasta pelosta, joka ei Torniossakaan,\npuolen sadan peninkulman päässä Flemingin saapuvilta, vielä ennättänyt\nasettua, tunnemme hänessä tosin poroporvarin Hernösandista. Mutta emme\nkuitenkaan täydellä syyllä voi sanoa häntä syypääksi talonpoikien\ntappioon ja viimeisen nuijakapinan huonoon menestykseen. Että hän jo\nmuka yöllä ennen tappelua olisi lähtenyt pakomatkaansa, on ainoastaan\nMonikkalan herran perättömiä juttuja, ja samaten ei Israel Laurinpojan\nedellisissäkään toimissa näy olevan erinomaista moitteen sijaa. Se on\nvarsin epäiltävää, olisiko itse ratsumestari Hannu Hannunpoika voinut\nsaattaa nämät seikat parempaan loppuun. Se järjestys ja maltti, jota\ntässä pohjalaisten toisessa kapinassa ylipäänsä havaitaan, on\nvarmaankin isommalta osalta Israel Laurinpojan ansiota. Että hänen\nyrityksensä oli onnettoman lopun saanut, emme suinkaan voi hänelle\nviaksi lukea, muistaessamme, kuinka vähillä apuneuvoilla hänen oli\ntäytynyt Flemingin suurta voimaa vastustella.\n\nMutta jos Israel Laurinpojan on oikeus päästä monesta perättömästä\nsyytöksestä puhtaaksi, täytyypä Klaus herrastakin myöntää, että hän\nkyllä viisaalla kohtuudella menetteli voitettujen kanssa. Hänen\npäätarkoituksensa oli saada sekä Pohjanmaan että muunkin Suomen\ntalonpojat asettumaan, ettei heistä estettä olisi hänen taistelussaan\nKaarle herttuata vastaan. Heidän kohtuullisiin vaatimuksiinsa hän tosin\nei tahtonut suostua, koska sillä tavoin hänen voimansa Kaarlea vastaan\nolisi vähennyt. Mutta nyt, kun he voitettuina makasivat hänen jalkainsa\nalla, ei olisi ollut viisastakaan heitä koston vimmalla tallaella.\nSamoin kuin Ilkan ja hänen toveriensa kova rangaistus oli kiihoittanut\nperäpohjalaiset kapinaan, saattaisipa vieläkin jossakin paikassa\nkipinästä palo syttyä, jos koston liika kiivaus lisäisi sytykettä. Nämä\ntärkeät syyt käskivät Flemingin liikkua säälivästi, ja Fleming oli\nliiaksi älykäs, ettei hän sitä käskyä olisi totellut.\n\nEmmepä siis saa paljoa luottaa noihin hirmuisiin taruihin, joita\nFlemingin vihamiehet levittivät ja historioitsijat sitten ovat\nmatkineet. Niinpä jutellaan, että hän sidotti vangitut talonpojat\ntukuttain toisiinsa, kaksitoista henkeä joka vihkoon, ja antoi upottaa\nuseat semmoiset vihot suuriin avantoihin kostaakseen ratsumiesten\nupotuksen Lapväärtissä. Muut vangit, jotka oli yöksi pantu salpojen\ntaa, hän oli muka aikonut seuraavana päivänä samalla tavoin upottaa;\nmutta yöllä oli taivas auennut koko hänen sotajoukkonsa yli, jonka\nnähdessään muka Klaus herra oli pyörtynyt. Tämmöisiä juttuja syntyi\nhelposti rahvaassa, jonka sydämissä viha ja kauhu yhdessä asuivat.\nKauempana taas moni teko juteltiin julmemmaksi, kuin se todestaan\nolikaan. Mutta historian täytyy tarkalla vaa'alla punnita syyt ja\nseikat, ennen kuin se sellaiset hoennaiset todeksi kertoilee.\n\nSitä ei kuitenkaan ole epäilemistä, että sotaväki tavallisella\nvallattomuudellansa harjoitti monta hirmutyötä. Niinpä Ilmajoen\nkirkkoherran Matti Laurinpoika Stuutin mainitaan tässä metelissä\nsaaneen surmansa, kun hän, kannu toisessa kädessä ja kirkonavaimet\ntoisessa, kohtasi tulevaa sotaväkeä porstuassaan. Kirkonavaimilla\nhäntä silloin lyötiin päähän, niin että hän lankesi kuoliaaksi\nportaillensa.[554] Toisenkin murhatyön on rahvaan muisto säilyttänyt.\nPiirtolan talon isännän, jonka maalla päätappelu tapahtui, mainitaan\npukeuneen naisvaatteisiin karttaaksensa voittajain vainoa. Sepä\nkuitenkin vei ojasta allikkoon; sillä naisena häntä käskettiin\nsotamiehiä saunoittamaan, josta salaus tuli ilmi ja surma hänet\nsaavutti.[555] Että tämmöisten murhatekojen ohessa myöskin ryöstöä ja\nhävitystä inhoittavalla tavalla harjoitettiin, havaitaan selvästi\nmaakunnan tilikirjoista seuraavalta vuodelta. Mustasaaressa, Kyrössä,\nVöyrissä, Lapualla ja Ilmajoella oli yhteensä 353 11/12 kokoveronmaata,\njotka tämän hävityksen tähden täytyi vähemmälle verolle panna, paitsi\n100, jotka olivat tykkänään autioina. Samoin kalastajatkin\nLappajärvellä, Jalasjärvellä ja Jurvanjärvellä, jotka ennen olivat\nkruunulle maksaneet kuudenneksen saaliistansa, eivät v. 1598 voineet\nmitään veroa suorittaa, koska sotaväki oli heiltä verkot ja nuotat\nryöstänyt.[556] Tämä kaikki nähtävästi marskin luvalla tapahtui taikka\nkumminkin hänen estämättänsä, ja onneksi tosin on luettava, että hänen\nhillittömät joukkonsa eivät aivan kauas edenneet Pohjanmaalla. Mutta\ntämän kaiken ohessa, jos itse Klaus herran käytöstä voiton jälkeen\ntarkastelemme, emme voi sitä aivan tylyksi tuomita. Meidän on\nmuistaminen, mitä marski tässä tilassa olisi voinut tehdä, ja tällä\nvaa'alla arvaten meidän täytyy nähdä hänen tekonsa erinomaisen\nleppyisiksi.\n\nHänen olostansa Ilmajoella ei muuta mainita, kuin että hän kaivatti\nylös Ilkkaisen ja muiden ruumiit, jotka näimme rahvaan haudanneen, ja\npanetti ne uudestaan teiliin. Tästä hän eteni Kyrön pappilaan, johon\nkutsutti luoksensa maakunnan papiston sekä kymmenen talonpoikaa joka\npitäjästä. Yleensä papistoa pidettiin syypäänä maakunnan kapinaan,\nenimmästi siitä syystä, kun papit eivät sen estämiseksi käyttäneet\nsuurta arvoansa. Syyllisimpiä lie ollut Kyrön kirkkoherra Simo\nJuhonpoika Nurkka, jonka pitäjässä nuijamiesten pääleiri oli ollut, ja\nrangaistukseksi nyt Kyrön pappila kokonaan ryöstettiin, niin että herra\nSimon täytyi käydä mierolla kerjäämässä. Muut papit ja Kyröön kutsuttu\nrahvas pääsivät jotenkin helpolla. Klaus herra ensin nuhteli papistoa,\nolletikin herra Eerikiä Lohtajalta, herra Kaarle Sursillia Kokkolasta,\nherra Eerik Tenalensia Pietarsaaresta ja herra Jaakko Viloidia\nVöyristä, soimaten heidän uskottomuuttansa kuningasta kohtaan ja\nlisäten röyhkeällä tavallansa monta herjaussanaa ja ilkeätä\nhaukuntanimeä. Tästä hän kääntyi talonpoikien puoleen, ja mainitaan\nheitäkin pahanpäiväisesti toruneen, jopa lyöneenkin, pakottaen heitä\nrepimään hampain tiilejä uunista. \"Olette kyllä\", hän virkkoi,\n\"luvanneet hampain hajoittaa Turun linnan, ettei kivi kiven päälle\njäisi; kokekaatte nyt, kuinka helppo on hajoittaa uuni, joka niin\nvähäinen on, saati kokonainen suuri linna\". Mutta tämmöisten nuhteiden\nperästä hän heidät hätyyttämättä pois päästi, sekä ne, jotka pitäjäin\nlähettiläinä olivat hänen puheillensa tulleet, että myös Ilmajoen\ntappelussa otetut vangitkin.[557] Ainoastaan talonpoikien päämiehet,\nniinkuin Hannu Krankka ja Palon Perttu, vietiin Turun linnaan, jossa\nheitä sitten tavan takaa tutkittiin kapinan syistä ja tuumista.[558]\nVankien seassa oli myöskin eräs vanha tuttavamme, lippumies Pekka\nPietarinpoika, jonka viimein näimme Abraham Melkiorinpojan apumiesnä\nmestaamassa Jaakko Ilkkaisen. Tämän perästä hän oli pysynyt\nkotosallaan, kunnes marski Kyröön tuli, jolloin hän vapaaehtoisesti oli\ntullut sotaväen luokse. Mutta Klaus herra, joka ei pitänyt hänen\nkäytöstänsä luotettavana, lähetti hänet vankina Turun linnaan ja antoi\nryöstää hänen tavaroitaan, jotka sen ajan oloihin verraten olivat\njotenkin runsaat.[559]\n\nTuskin enempää kuin viikon päivät näkyy marski malttaneen Kyrössä\nviipyä, ja arvattava siis on, että ainoastaan lähisempien pitäjäin\npapit ja lähettiläät saattoivat sinne tulla hänen puheillensa. Ennen\nkuin Limingan, Iin ja Kemin miehet olisivat ensin sanan saaneet ja\nsitten tämän sanan käskystä ennättäneet Kyröön saakka, olisi\nvähintäinkin täytynyt kulua puolen kuukautta, ja silloin marski jo oli\nPohjanmaan seudut kokonaan jättänyt. Mutta jos nämä Peräpohjan miehet\nsiis jäivät suusanaisia nuhteita vaille, ei Klaus herra kuitenkaan\nunohtanut heitä kirjallisesti nuhdella. Meillä on jäljellä pitkä kirje,\njonka hän Kyrön pappilasta kirjoitti Kemin pitäjän asukkaille, vaikka\nsisällys selvästi todistaa, että yhtäläisiä kirjeitä lähetettiin\nuseille pitäjille, miltei kaikille Pohjanmaalla. Koska tämä kirjoitus\nantaa hyvin selvän kuvan Klaus Flemingin luonteesta ja valtiollisesta\nkäytöksestä, täytyy minun kertoa sen koko sisällys, kuitenkin niin\nlyhennettynä, kuin aine suinkin sallii.[560]\n\n\"Te ette ole tietämättä\", hän alkaa, \"jotka Kemin pitäjässä\nPohjanmaalla asutte, kuinka petollisesti ja sopimattomasti olette\nteitänne käyttäneet, niinkuin valapattoiset, uskottomat, Jumalan ja\nkaiken kunnian hyljänneet konnat ja petturit, tehden kapinaa ja\nvastarintaa teidän oikeata kuningasta ja herraanne vastaan\". Nyt hän\nosoittaa heille, mitä kauheita rikoksia he ovat harjoittaneet,\nniinkuin julmimmat pakanat eivätkä niinkuin kristillinen kansa. Hän\nsanoo aikoneensa jättää asian silleen, mitä Nokiassa tapahtui, koska\noli arvellut sen lähteneeksi ymmärtämättömyydestä ja petturien\nviettelyksestä; sitten, jahka Jumala olisi sallinut Kuninkaallisen\nMajesteetin palata valtakuntaansa, oli hänen muka aikomus ollut haastaa\nheidät Ruotsin lain ja oikeuden eteen. \"Mutta te\", hän lisää, \"olette\nlakinne pitäneet keihäissä, jousissa, nuolissa ja pyssyissä; silläpä\nminunkin on täytynyt Kunink. M:n puolesta käyttää samaa lakia ja\noikeutta teitä vastaan takaisin, enkä kuitenkaan ole tahtonut niin\njulmasti teitä vastaan menetellä, kuin te teette, vaikka kyllä hyvä syy\nolisi ollut ja te sen ansainneet olisitte\". Hän olisi muka Nokiassakin\nheidät kaikki säästänyt, jos olisivat antauneet Kunink. M:n\nkuuliaisuuden alle ja jättäneet petolliset johtajansa hänen käsiinsä.\nMutta vaikka he jo siellä näkivät yrityksensä turmion, eivät siihen ole\nvielä tyytyneet, vaan nyt taas yli maakunnan nostaneet uuden kapinan,\nhuolimatta Kunink. M:n armollisesta kirjeestä, joka jo oli tullut\nNärpiöön, Mustasaareen ja Pietarsaareen. Vielä vähemmän lukua he olivat\npitäneet marskin kirjoituksista ja varoituksista, vaan olivat\nvanginneet ja tappaneet Kunink. M:n uskollisen palvelijan, jonka\nkuningas itse oli heille voudiksi asettanut, ja totelleet erästä\nkarannutta kauppiasta, jonka ruhtinas on lähettänyt. Näistä hankkeista\ntiedon saatuansa oli marskin täytynyt tulla tänne metsän poikki. Hänen\naikomuksensa ei kuitenkaan nytkään ollut heitä väkivoimalla kukistaa,\nellei hänen päällensä olisi karattu hänen omassa leirissään. Silloin\noli hän tehnyt kuin Nokiassakin, tarjoten armoa, jos tahtoisivat\nantautua kuuliaisuuteen Kunink. M:n alle, mutta ei saanut muuta\nvastaukseksi, kuin että he muka tahtoivat Kaarle kuninkaan tähden antaa\nhenkensä alttiiksi, niin kauan kuin veri heissä lämmin oli. \"Me\", sanoo\ntähän marski, \"emme tiedä mistään Kaarle kuninkaasta, muuta kuin että\nmuutama vuosisata takaperin on eräs Kaarle-niminen ollut Ruotsissa\nkuninkaana; se jo on kuollut, mutta kuningas Sigismund vielä elää, jota\nsikiöinensä me rehellisinä sotamiehinä palvelemme, emmekä anna itseämme\nhosua ja tappaa\". Tästä hän ottaa soimataksensa heidän kiukkuansa\nsotamiehiä vastaan, jotka ovat heitä pitkän sodan aikana varjelleet\nvihollisesta ja itse siinä työssä nähneet monta vaivaa ja hengenhätää,\njolloin talonpoika on saanut kotona istua vaimon ja lasten keralla.\nMitä Pohjan miehet kehuvat itse puolustaneensa tätä maakuntaa\nvihollisista, se ei ole muka muuta ollut, kuin muutamia satoja miehiä\nryssänrahvasta, jota toisinaan on täällä näkynyt rajan puolella;\njolloin taas sotaväki on rinnustellut koko suuriruhtinaan voimaa\nvastaan ja kuitenkin pakottanut hänet tekemään rauhan Ruotsin kanssa.\nTätä rauhaa lopullisesti sovittamaan oli marski sotaväen kanssa juuri\nlähdössä rajaa kohden, kun rahvaan kapina hänet siitä esti. Hänen olisi\nnyt ollut oikeus tappaa heidät kaikki, heidän kotonsa ja kartanonsa\nhävittää, vieläpä jos itse ruhtinaskin (Kaarle herttua), jonka nimellä\nheitä on yllytetty, olisi joukossa ollut, ei olisi sitäkään säästetty,\nsaati heitä; kuitenkin on marski muka sulasta säälistä armahtanut\nmonta. Pohjalaisten ynseyden rinnalla kiitetään muiden maan asukasten\nuskollisuutta \"yli koko Suomenmaan\", koska nämä muka suosiolla ja\nmielellänsä ovat sotaväelle suorittaneet, minkä ovat voineet, ja\nmyöskin tarjonneet tullaksensa marskin seurassa kostamaan pohjalaisten\nkarkausta toisiin maakuntiin -- jota ei marski kuitenkaan tahtonut\nsallia, hän kun tiesi itse voivansa syylliset rangaista. Toivoen, että\nPohjan miehet vastaiseksi ajaksi luopuvat kaikista petollisista\njuonista, hän ei tahdo heidän viimeistä perikatoansa etsiä, vaan\nkehoittaa heitä lähettämään hänelle yön ja päivän läpi sanansa, jossa\nantakoot pitäjän sinetin alla, kukin pitäjä erinänsä, tarkan\nvastauksen, tahtovatko pysyä Kunink. M:lle kuuliaisina, uskollisina ja\nrehellisinä. -- Tästä Klaus herra kääntää puheensa mielistelemisiin,\nylistäen heidän entistä uskollisuuttaan, jossa ei mikään kansa missään\nRuotsin alaisessa maakunnassa ole heitä voittanut. Että he nyt olivat\nhyvän maineensa muuttaneet petturien nimeksi, siitä hänen mielipahansa\nmuka oli syvä, koska hän aina oli heille hyvää suonut ja aikonutkin\nheidän asioitaan parhainpäin edistää Kunink. M:n tykönä. Erittäin sanoo\nhän niistä, jotka siinä pitäjässä asuvat -- ja tämän hän kaiketi\nkirjoittaa joka pitäjään -- että ei koskaan ole kuullut heillä mitään\nsemmoista tuumaa ja tekoa olleen, eikä ymmärtävänsä, kuinka he nyt ovat\nsiihen joutuneet. Jos niin on, että he ovat olleet pakotettuja, ei\nheidän toki olisi muuta tarvinnut kuin antaa hänelle vähintäkin sanaa,\nniin hän oieti olisi sotaväen kanssa ollut heille avuksi. Jos he nyt\nitsestään ja omalla mielellään ovat tähän tuumaan ruvenneet, niin\nansaitsevat kahdenkertaisen petturinrangaistuksen; mutta jos heitä muka\non vietelty valheellisilla puheilla, se on eri asia, joka lankee\nkuninkaan armon alle. Lopuksi Fleming heitä varoittaa ottamasta enää\nvastaan toista voutia, kuin minkä Kunink. M. taikka hänen puolestaan\nmarski heille määrää, ja käskee kiivaasti, etteivät tykönänsä saa\nkärsiä ketään ruhtinaan palvelijoista. Maksamattomat veronsa pitää\nheidän suorittaa kuninkaan virkamiehille, ja jos jollekulle muulle ovat\njotakin maksaneet, sen saavat hakea takaisin, millä voivat, kuninkaalle\nheidän kaiketikin pitää tavalliset suorituksensa maksaa.\n\nTämän merkillisen kirjeen älyä ja sukkeluutta meidän täytyy\nerinomaiseksi ihmetellä. Pohjalaisten rangaistavaisuus ja marskin\nsäälivä mielenlaatu, rahvaan halpuus ja sotaväen ansioteot selitellään\nsemmoisella vakuutuksella, että luulisimme Klaus herran puhuvan\ntäydestä omastatunnostaan. Mutta kun hän sanelee muiden maakuntien\ntaipuvaisuudesta, kun hän rupeaa itse pohjalaisia kohtaan\nmielipuheisiin, silloin näemme, mikä päätarkoitus liikkuu hänen\nvakavien sanojensa alla. Etualalla hänen mielessään on silminnähtävästi\nKaarle herttuan paisuva valta; pohjalaisten ystävyys tai viha\nitsestänsä on hänelle kyllä vähäarvoista. Kuitenkin kun hän heitä ensin\non ankaralla kädellänsä kukistanut, hän tahtoo heitä vastaiseksi ajaksi\nsekä peloittaa että miellyttää, etteivät taas hänelle esteeksi tulisi\nhänen taistelussaan Kaarlea vastaan. Suurella sukkeluudella hän koettaa\njohdattaa heille mieleen, että lykkäisivät syyn herttuan päälle ja\nsillä hinnalla ostaisivat kuninkaan ja marskin anteeksiantamusta. Hän\non itse uskovinansa ja tahtoo saattaa heidätkin uskomaan, että kapinan\nsyy ja alku ei ollut heissä itsessänsä, saati heidän kärsimissä\nvaivoissaan, vaan Kaarle herttuassa, joka oli heidät pettänyt ja\nyllyttänyt. Senpä tähden hän myöskin koettaa uskotella, että talonpojat\nIlmajoen tappelutantereella olivat Kaarlea kuninkaaksi maininneet,\nvaikka tätä nimitystä ainoastaan sigismundilaisten pilkkapuheissa\nkäytettiin.[561] Kaarlen vallanhimo oli muka kaikki hamat tehnyt,\nkaikki pahat matkaan saattanut; Pohjan rahvasta oli vain niinkuin\nteuraslampaita talutettu perikatoon.\n\nSe Kaarle herttuan kanssa pian aloitettava ottelu, johon yllämainittu\nkirje kyllä selvästi viittailee, ei sallinut Klaus herran enää kauan\nviipyä Pohjanmaalla. Pari kolme kuukautta oli häneltä jo hukkaan\nkulunut pohjalaisten kapinoita kukistamassa, kevät ei enää ollut\nkaukana, ja kevään kanssa lähenivät tärkeät tapaukset, joiden piti --\nniin marski toivoi -- lopullisesti ratkaista kaikki riitaseikat.\nVoitetussa maakunnassa hän ei siis kulkenut edemmäs kuin Mustasaareen,\njosta mainitaan hänen jo maalisk. 5 p. kääntyneen paluumatkalle.[562]\nKolme päivää myöhemmin hän Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjää kirjoitti\nkirjeen koko Pohjan maakunnalle, kertoen lyhyesti edellisiä\nvaroituksiansa ja käskien kovan rangaistuksen uhalla heitä laittamaan\ntykit takaisin Oulun linnaan sekä maksamaan selvällä rahalla ruutin,\njonka olivat kuluttaneet.[563] Maalisk. 11 p. marski ratsujoukkoineen\ntuli Porin kartanoon, oli siellä yötä ja virvoitti itseänsä ja\nseuraansa runsaasti leskikuningattaren, Gunilla Bielken,\nkustannuksella, jonka läänitysalaa nämä seudut olivat.[564] Viimeistään\nviikkoa myöhemmin hän oli ehtinyt takaisin Turun linnaan, josta hän\njoulun aikana oli liikkeelle lähtenyt Pohjanmaan nuijamiehiä\nvastaan.[565]\n\nMutta nähtävästi samaan aikaan, kuin marski alkoi siirtyä pois\nSuupohjasta, astui Amprusi Heikinpoika jalkamiestensä ja Savon\nnostoväen kanssa Rautalammilta keskiselle Pohjanmaalle, ottamaan\nsieltäkin puolen kapinan päämiehet kiinni ja kokoamaan ratsumiesten\nlinnaleirisaatavat. Peräpohjalaiset tarjosivat hänelle voita ja lohta\nsovittajaisiksi, samaten kuin eteläisestä maakunnasta oli määrätty\nmaksettavaksi tynnyri rukiita ja seitsemän taalaria rahaa kultakin\ntalonpojalta. Kuitenkin näkyy Amprusi Heikinpoika niin kiireesti\nrientäneen takaisin Savonmaalle, että syystä taidamme epäillä,\ntulivatko tarjotut sovittajaiset hänen saatavillensa. Sen sijaan näkyy\nhänen väkensä kyllä tylysti ryöstäneen sekä Rautalammilla että\nPietarsaaren takamailla (nyk. Lappajärvellä), niin että se palatessaan\ntoi suuren saaliin mukanansa. Maaliskuun lopulla jo oli päästy takaisin\nSavon linnaan.[566] Syynä, miksi Amprusi Heikinpoika niin äkisti oli\npalannut Pohjanmaalta, oli luultavasti eräs herttualta tullut kirje,\njolla häntä käskettiin varoittamaan sekä sotaväkeä että rahvasta\nkaikesta vihollisuudesta ja tekemään Pohjanmaan talonpojille apua, jos\nKlaus Fleming aikoisi karata heidän päällensä. Tähän ei Amprusi\nkirjoittanut vastausta, ennen kuin oli ehtinyt takaisin Savon linnaan,\neikä silloin huolinut herttualle mainita omaa retkeänsä, mutta ei\narvellut enää voivansa siihen asiaan mitään, koska muka Klaus herra jo\noli tehnyt talonpoikien suhteen, mitä hän oli hyväksi katsonut.[567]\nEttä Savon jalkaväenpäälliköltä tahtokin puuttui, voimme päättää hänen\nedellisestä käytöksestään. Mutta epäilemättä ei enää ollutkaan helppo\nasettua masennetun rahvaan puolustajaksi Klaus Flemingin paisunutta\nylivaltaa vastaan.\n\nKolme kuukautta olivat siis Pohjan miehet väkivoimalla ponnistelleet\ntätä valtaa vastaan ja olivat nyt taas ikeen alla. Entiset vihatut\nvirkamiehet, Tuomas Yrjönpoika ja Erkki Olavinpoika, jotka vuosikausi\nsitten olivat maakunnasta vankina viedyt, pitivät uudestaan tylyä\nhallitusta eteläisellä Pohjanmaalla, missä kaikki pitäjät Lohtajasta\nsaakka pakotettiin uuden uskollisuudenvalan tekemään.[568] Sitä vastoin\npohjoisimmat pitäjät näyttävät muutamaksi aikaa jääneen omille\nvalloillensa, koska Flemingin käskyläiset nähtävästi varoivat tulemasta\nliian likelle Ruotsin rajaa, missä heille pian sama kohtalo voisi\nsattua kuin edellisenäkin vuonna. Tämmöinen pelko ei suinkaan ollut\nperätön; sillä herttuan käskyläiset jo tänne käsin tuloa tekivät, ja\nennaltakin oli Oulun linnassa vähäinen varustusväki, joka luultavasti\ntotteli Kaarlen puolisen voudin käskyjä.\n\nPaitsi sitä Kaarle herttua jo alkoi ryhtyä tehollisiin toimiin\nPohjanmaan asiain suhteen. Vasta tammikuun lopulla ja helmikuun alulla\noli Kaarle herttualle tullut tieto Suomessa syttyneestä sodanliekistä.\n\"Monta outoa sanomaa sieltä puolen, useammat pahoja kuin hyviä\", sanoo\nhän tammik. 23 p. kirjoittaessaan Venäjän raja-asioista Matti Kruusille\nja nuorelle Klaus Flemingille.[569] Helmik. 9 p. hän vihdoin tiesi\nmarskin lähteneen sotaväkensä kanssa pohjalaisia vastaan ja nyt hän\nantoi avoimen kirjeensä sekä sotaväelle että rahvaalle, käskien heitä\nmolemmin puolin lakkaamaan keskinäisestä vainostaan, kunnes Jumala\nsallisi kuninkaan palata valtakuntaansa.[570] Mutta samassa hän katsoi\ntarpeelliseksi lähettää pohjalaisille taitavamman johtajan, kuin Israel\nLaurinpoika oli, ja määräsi siihen virkaan Klaus Flemingin kiivaimman\nvihamiehen, tuon kavalan Hannu Hannunpojan Monikkalan herran, jonka\nkanssa seurasi sama herttuan hovijunkkari Paavali Yrjönpoika Ludow,\njonka Peräpohjan miehet tammikuussa olivat sieltä palauttaneet. Heille\npiti seuraan annettaman jokin vähäinen määrä sotaväkeä, ratsumiehiä ja\njalkamiehiä, vaikka nähtävästi tämä voima itse teossa supistui melkein\nmitättömiin. Nämä miehet nyt huhtikuun alulla pääsivät Peräpohjaan,\nmutta näkivät tulonsa jo liian myöhäiseksi. Heidän aikomuksensa silloin\ntosin oli ajaa Flemingin käskyläiset pois Suupohjasta ja ottaa sieltä\nkootut verovarat valtoihinsa. Mutta siihen he olisivat tarvinneet\nrahvaan apua, ja rahvas Peräpohjassakin oli jo kokonaan pelon ja\nalakuloisuuden vallassa.[571] Yli koko Suomenmaan oli talonpoikainen\nkansa jo kadottanut kaiken toivon päästä omilla voimillansa rasitusten\nalta. Ainoastaan Kaarle herttualta he enää apua toivoivat, ja niinkuin\nvasta saamme nähdä, ei tämä toivo ollut turha. Sitä taistelua, jonka\nSuomen rahvas oli aloitellut, pian jatkettiin, vaikka toisella tavalla\nja toisilla voimilla. Mutta itse Nuijasota, tämä Suomen talonpoikien\nomankäden yritys, oli hervottomuuteen rauennut, jättäen hävitystä ja\nverisiä muistoja jälkeensä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nValtio-olot keväällä 1597. Klaus Flemingin kuolema\n\n\nMaamme historiassa on ollut yleisenä lauselmana, että Nuijasodan kauhea\nmeteli, jonka vaiheita olen edellisissä luvuissa kertoellut, oli\nSuomenmaalta surmannut enemmän kuin yksitoistatuhatta talonpoikaista\nmiestä. Semmoisetkin historialliset teokset, jotka eivät puhuneet\nmitään tämän kapinan erityisistä tapauksista, tiesivät ainakin mainita\ntämän kammottavan summan, joka niin vähäväkisessä maassa, kuin Suomi\nsiihen aikaan oli, varmaankin olisi tehnyt kymmenennen osan koko\naseisiin kelpaavasta väestöstä. Kuitenkin on silminnähtävää, että tämä\nmäärä on aivan liiallinen ja perättömistä luvunlaskuista lähtenyt.\nEnsimmäinen paikka, mistä tämä historiaamme siirtynyt tieto löydetään,\non \"Kaarle herttuan teurastuspöytä\", eräs hurja herjauskirja, joka\nlykkää Kaarlen syyksi kaikki tässäkin metelissä tapahtuneet surmat.\nTämän kertomuksen mukaan olisi esimerkiksi Savonmaassa Martti\nKlaunpoika tappanut enemmän kuin 1,000 miestä, paitsi muutamia satoja,\njoita muka Rautalammilla ja Savonlinnan läänissä kaadettiin. Mutta nyt\ntunnemme jokseenkin tarkasti, että Savonmaassa eli Savonlinnan läänissä\ntuskin 500 nuijamiestä kaatui, ja vaikka muista maakunnasta ei ole\nmeillä yhtä täydellisiä tietoja, täytyy meidän ainakin todennäköisestä\narviosta havaita, että \"Teurastuspöydän\" tekijä on jokaiseen eri\nmäärään lisännyt suunnattomia liikoja, joista siis yllämainittu summa\non kokoon saatu. Minun arvatakseni on talonpoikien mieshukka kyllä\nrunsaasti laskettu, jos se määrätään kolmeksi tuhanneksi mieheksi.[572]\nTästäpä määrästä epäilemättä toinen puoli lankeaa Pohjanmaan osaksi, ja\nmuu tappio näyttää olleen jotenkin tasan jaettu Savon, Hämeen ja ylisen\nSatakunnan välille.\n\nTosiaan ei historioitsijan tarvitse liiallisilla kertomuksella tämän\najan surkeutta lisätä, koska totinen tila jo itsestäänkin oli kyllä\nkauhistavainen. Rauhattomuuden, tappojen ja rasitusten lisäksi oli kova\nkatovuosi sattunut yli koko Ruotsinvallan. Edellinen kesä oli\nheinäkuusta alkaen ollut kovin sateinen, niin että heinät ja vilja\nturmeltuivat märkyydestä eikä mitään syysviljaa saatu, varsinkaan\nsavimaista. Siitäpä nälkä, puute ja kallis aika. Ruistynnyrin hinta\nnousi eteläisessä Ruotsissa 12 markkaan, mutta Suomessa, jossa ei\nsuinkaan ollut runsaampi rahansaalis, maksettiin 13 markkaa. Talvella\nalkoi kauhea eläinrutto, ja ihmisetkin viimein nääntyivät vaivoihinsa,\nsairastaen uutta tautia, jota veritaudiksi kutsuttiin.[573]\nEttä nämät tuskat olivat kahta kovemmat Suomenmaassa kuin\nmuualla ja kahta kovemmat Nuijasodan hävittämässä alueessa kuin\nrauhallisissa paikkakunnissa, on luonnollista ja havaitaan jo kyllä\nhallitusmiestenkin voivotuksista. Jota enemmän kevät joutui, sitä\nkauheammaksi puute huomattiin. Hämeessä monen täytyi jättää peltonsa\nkylvämättä siementen puutteen tähden, eikä toisilla ollut vetojuhtia,\nettä olisivat saaneet siemenensä maahan. Samaa asiaa meille Savostakin\nkerrotaan; tulevankin vuoden toivo oli siis jo monelta hävinnyt, ja\nkuitenkin nykyisen hetken hätä oli kaikkia tulevaisuuden kammoja\nkamalampi. Ylisessä Satakunnassa ja Hämeenlinnan läänissä täytyi\ntalonpoikien syödä kuolleita hevosiansa, ja Savon linnasta kirjoitti\nGötrik Fincke, että joka päivä kussakin pitäjässä epälukuisia ruumiita\nhaudattiin, jotka olivat nälkään kuolleet. Mutta kaiken tämän surkeuden\nalla paloi viha rahvaan sydämissä, niinkuin tuiman kuumetaudin hohde.\n\"Ei ole milloinkaan\" -- kirjoittaa Götrik Fincke -- \"Suomenmaa niin\nhyvin rauhaa tarvinnut; Jumala sitä armahtakoon!\" Mutta enemmän kuin\nmilloinkaan, oli silloin rauha ja sovinnon toivo paksujen pilvien\npeitossa. \"Sanalla sanoen\", lausuu eräs ruotsalainen, joka silloin kävi\nrajaa Lapinmaalla ja jonka korviin tämä suunnaton surkeus ennätti --\n\"sanalla sanoen, ei ole semmoista viheliäisyyttä, murhetta, nälkää,\nitkua ja parkua milloinkaan ennen kuulunut Jerusalemin hävityksen\najoista asti; Jumala armahtakoon Suomenmaata!\"[574]\n\nMeillä ei ole vähintäkään todistusta, että marski Klaus Fleming olisi\nkorvansa kallistanut rahvaan hädän puoleen; päinvastoin hänen\nepäsuosionsa kohtasi jokaista, joka uskalsi muistuttaa maanasukasten\nsurkeasta tilasta.[575] Hän ei kuitenkaan ollut suinkaan huoletonna;\nmutta hänen ainoana toimenansa oli vahvistella asemaansa Kaarle\nherttuata vastaan, ja semmoinen toimi ei voinut silloisessa asiain\ntilassa olla Suomen rahvaalle lievitykseksi. Maaliskuun keskipaikoilla\noli marski Pohjanmaan rajoilta Turkuun palannut ja ryhtyi nyt\nmonenmoisiin hallitusaskareisiin. Seitsemäntoista talonhaltijaa\nRantasalmella sekä muutamat Sääksmäen kihlakunnassa ja ylisessä\nSatakunnassa saivat tähän aikaan häneltä knaappivapauden, nähtävästi\npalkinnoksi tekemästään avusta nuijamiehiä vastaan.[576] Silmiinastuvaa\non, että Klaus herra tällä säännöllä koetti sotavoimiansa enentää;\nmutta muun rahvaan päälle lankesi tämän kautta sitä raskaampi kuorma,\nolletikin koska verojen ja linnaleirienkin määrät olivat pikemmin\nisonemassa kuin vähenemässä. Että kuitenkin Suomen talonpojat jos\nmillaisenkin kuorman alla pysyisivät alamaisina ja nöyrinä, määräsi\nmarski uuden valan otettavaksi yli koko Suomenmaan. Hänen kirjeensä\ntästä asiasta, annettu Kuitiasta huhtik. 2 p. kaikille Suomen\nasukkaille, mainitsee, että semmoinen vala jo on otettu kaikilta\nSuupohjan asukkailta sekä muutamilta pitäjiltä Turun seuduilla, mutta\nmuihin maanosiin nyt lähetetään muutamia hyviä miehiä tekemään samaa\ntointa kaikissa pitäjissä. Valaa tehtäessä pitää muka talonpoikien\nlaskeuman polvilleen ja heidän seassansa pitää seisoman uskotuita\nmiehiä kuuntelemassa, kuinka he valansa sanasta sanaan lausuvat -- \"ei\nsillä tavoin\", sanoo marski, \"kuin he ennen ovat tottuneet huutamaan:\nniin, niin, niin ettei tiedetä mihinkä huutavat: niin\". Vala oli sama,\njoka oli tehty Sigismundin kruunausjuhlassa, mutta lisäykseksi oli\nsiihen liitetty erityinen \"valanpäätös\", joka sovitettiin eri\npaikkakunnille, sen mukaan kuin olivat olleet kapinassa osalliset\ntaikka ei. Niinpä esimerkiksi Suur-Savon voutikunnan valanpäätös alkoi\nsanoilla: \"Ja että me perkeleen yllytyksestä ja pahain ihmisten\nhoukutuksesta olemme vastoin meidän ennen nimitettyä valaamme ja\nuskoamme vietellyiksi tulleet\", j.n.e.; mutta Pikku-Savossa sen sijaan\nkuului tämä alku: \"Ja että nyt moniahdat meidän kanssaveljistämme\nSuur-Savossa, Tavisalmen ja yhdessä osassa Rantasalmen pitäjässä ovat\nheitänsä vastoin heidän valaansa ja uskoansa rikkoneet\", j.n.e. Viimein\nvala kirjallisestikin vahvistettiin etevimpien talonpoikien nimillä,\njoiden pyynnöstä taas papit ja virkamiehet panivat sinettinsä\nalle.[577]\n\nNäiden kotiaskaretten ohessa Klaus herran täytyi kääntää huomionsa\nmuillekin haaroille. Venäjän puolelta kuului yhä uhkauksia, josta\nrajalinnojen isännät tulivat jotenkin hädillensä. Mutta marski\npuolestaan ei näy olleen näistä kuulumisista juuri millänsäkään, antoi\nvain venäläisille vakuuttaa, ettei heidän tarvitsisi muka epäillä\nsaavansa, mitä rauhanteossa oli luvattu, jahkapa rajankäynti ensin\nolisi täydellisesti tapahtunut. Arvattava on, että hän ei pitänyt näitä\nuhkauksia ja varustuksia niin vaarallisina, kuin ne muille näyttivät,\neikä luullut venäläisten uskaltavan suotta rikkoa rauhaa, koska sekä\nSuomen että Puolankin yhdistetyt voimat olisivat sodan syttyessä olleet\nheillä pelättävinä. Mutta jos idästä tulleet sanomat eivät marskin\nmieltä paljon häirinneet, niin Ruotsin puoliset kuulumiset olivat sitä\nlevottomampaa laatua. Jo edellisenä kesänä oli Klaus herra joka hetki\nvaronut päällekarkausta Kaarle herttuan puolelta ja sitä tapausta\nvarten varustanut itseänsä vastarintaan. Vaan mitä silloin oli\nainoastaan varottu, näytti tällä hetkellä muuttuvan varmuudeksi, niistä\ntoimista arvaten, jotka tällä välin Ruotsissa suoritettiin.\n\nSiinä maassa näet Kaarle herttua nyt oli ruvennut yhä jyrkemmin ajamaan\nvaltiotarkoituksiansa, ja niiden ensimmäisenä silmämääränä oli saada\nKlaus Flemingin erikoisvalta Suomessa kukistetuksi. Mutta sen ohessa\nherttuan ja neuvoskunnan väli myöskin tähän aikaan lopullisesti rikkui,\nja yleinen valtioasema siis näytti muodostuvan sisälliseksi\ntaisteluksi. Niinkuin ennen olen kertonut, oli herttua marrask. 2 p.\nedellisenä vuonna luopunut hallituksesta, mutta kohta sen jälkeen\nuudestaan tarttunut ohjiin ja omalla uhallaan kutsunut säädyt kokoon\nArbogaan. Vaan Sigismundilta oli tullut ankara kielto valtiopäiväin\npitämistä vastaan, ja valtaneuvokset siirtyivät Tukholmasta\netelämaakuntiin voidaksensa senpuolisen aateliston avulla vastustella\nherttuan tuumia, taikkapa hätätilassa paeta ulos maasta. Tämmöisten\nolojen vallitessa alkoi säätykokous Arbogassa helmik. 22 p. 1597. Koko\nneuvoskunnasta oli ainoastaan tuo huikentelevainen Aksel Leijonhufvud\nsaapuvilla ja aatelistosta tuskin muut kuin herttuakunnassa asujat;\nmutta muista säädyistä oli jotenkin paljon edusmiehiä, muun muassa\nkaikki piispat, paitsi Eerik Sorolainen Turusta. Ylipäänsä papit ja\nporvarit koettivat sovinnollisiin keinoihin kehoittaa; mutta talonpojat\nolivat hurjistuneina, varsinkin niistä sanomista, joita oli saatu\nPohjanmaan ensimmäisestä metelistä ja sen surkeasta lopusta. Eikä\nmyöskään lyöty laimin käyttää näitä kuulumisia yllyttimeksi. Kalajoen\nkirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika sai helmik. 25 p. Arbogan kirkossa\ntehdä kokoontuneille säädyille kertomuksen Klaus Flemingin tylystä\nhallituksesta, ja kun seuraavana päivänä ne Pohjan miehet, jotka olivat\nvanginneet Abraham Melkiorinpojan, saapuivat vankinsa kanssa Arbogaan,\nnousi rahvaan viha näistä uusista kuulumisista kukkuralleen. Ylipäänsä\ntalonpojat huusivat herttuan ehdotuksille \"niin, niin!\" ja olivat\nvalmiit suostumaan mitä ankarimpiin keinoihin. Säätyjen päätös, joka\nallekirjoitettiin maalisk. 5 p., oli pääasiallisesti vahvistusta\nSöderköpingin päätökseen. Kuningasta oli julkisilla lähettäjäisillä\npyydettävä, että hän niin pian kuin mahdollista valtakuntaansa palaisi;\nmutta Suomeen piti lähetettämän muutamia hyviä miehiä tauottamaan sitä\nmelskettä, jonka herra Klaus Fleming kovalla hallituksellansa siellä\noli synnyttänyt, ja jos ei muu auttaisi, pitäisi koko valtakunnan olla\nsiihen avullisena. Vihdoin valtaneuvoksille annettiin kuuden viikon\nmiettimisen aika yhdistyäkseen säätyjen päätökseen. Kuinka Kaarle tämän\nuuden päätöksen nojassa aikoi menetellä, oli melkein arvattava ja alkoi\npian teossa näkyä. Ensin hän kulki maakunnasta maakuntaan kokoilemassa\nallekirjoituksia Arbogan päätökseen. Pian sen jälkeen hän alkoi\nsotavoimalla ahdistaa niitä, jotka vastusta tekivät, ja tällä tavoin\nVadstenan, Elfsborgin, vihdoinpa Kalmarinkin linnat joutuivat toinen\ntoisensa perästä Stenbock-veljesten käsistä herttuan valtaan. Mutta\nvaltaneuvokset vetivät turhaan vastahankaa ja alkoivat siirtyä pakoon\nTanskan puolelle, josta sitten lähtivät Puolaan. Näin ensinnä Eerik\nSparre vaimoinensa, lapsinensa meni maanpakolaisuuteen. Hänen\nesimerkkiänsä seurasivat pian Yrjö Knuutinpoika Posse ja Sten Banér.\nKustaa Banér ja Tuure Bielke vielä vähän aikaa viipyivät\nisänmaassaan.[578]\n\nJota enemmän herttua näillä tapauksilla oli voitolle pääsemässä Ruotsin\npuolella, sitä julkisemmaksi hänen kiukkunsa yltyi Klaus Flemingiä\nvastaan, jonka valta Suomenmaassa nyt oli korkeimmallaan. \"Se metelinen\nja kunnian heittiö ihminen\", \"se maanhävittäjä ja hylkiö\", \"se\nrahvaanpyöveli\", \"se verikoira\", ovat näinä aikoina herttuan tavalliset\nsanat Flemingistä. Hänen päätöksensä oli jo jonkin aikaa ollut itse\nkäydä Suomen puolella tätä ankaraa vihollistansa kukistamassa, ja\nkaikki mitä hän viime aikoina oli Ruotsin puolella toimeen saattanut,\noli oikeastaan valmistusta tähän aiottuun retkeen. Nyt nämä\nvalmistukset vihdoin olivat niin kauas edistyneet, että hän täydellä\ntoden teolla taisi määrätä matkansa ensi kesän ajoiksi. Hänen kirjeensä\nja kehoituksensa jo alkoivat hänen tuloansa ennustella.\n\nNäistä Ruotsin oloista oli Klaus herralla epäilemättä niin tarkat ja\naikaiset tiedot, kuin hänen merentakainen asemansa suinkin salli.\nTurhaan herttua koetti teljetä Ahvenanmeren Flemingin sanansaattajilta,\nturhaan hän otatti marskin vakoojat Ruotsista kiinni;[579]\nsigismundilaisten joukko itse Ruotsinmaalla oli viimeisten tapausten\nkautta salaisesti enennyt ja karttui yhä karttumistansa sen pelon ja\ntoivon kautta, jota sinne nyt Suomesta levitettiin. Kuningasta muka jo\nkevään aikana odotettiin Liivin kautta Suomeen, josta hänen piti Suomen\nsotaväen kanssa lähteä Ruotsinmaalle. Mitä sitten piti seuraaman, ei\nvoitu niin tarkoin ennustella; mutta arvattava oli, että ne, jotka\nkuninkaan käskyjä olivat ylenkatsoneet, eivät silloin näkisi\nonnenpäiviä.\n\nEttä nämä kulkupuheet eivät olleet tyhjää säikytystä, todistivat\nmarskin ahkerat varustukset ja toimet. Kaarle jo alkoikin niistä\nlevottomaksi käydä.[580] Syystä hän tosin taisi arvata, ettei Sigismund\ntavalliselta hitaudeltansa niin äkkiä valmistuisi; mutta varominen oli,\nettä marski yhtähyvin, vieläpä yksinänsäkin, retkeen rupeaisi. Klaus\nherralla sitä vastoin näyttää olleen täysi vakuutus kuninkaan\nkotiintulosta. Nyt jos milloinkaan olikin tämä tulo tarpeellinen\nSigismundin omalle asialle. Sitä olivat Ruotsin säädyt Arbogassa\nanoneet, sitä olivat valtaneuvokset rukoilleet, ja Klaus herra itse\noli, Pohjanmaalta palattuaan, lähettänyt Jaakko Olavinpojan Bolstadin\nherran Puolanmaalle pyytämään, että kuningas välttämättömästi kevään\ntullessa lähtisi matkalle Liivin kautta.[581] Tuskin oli siis\najattelemistakaan, että Sigismund, omaksi silminnähtäväksi\nvahingoksensa, jättäisi uskolliset palvelijansa Ruotsissa ja Suomessa\npuolustamatta, vieläpä viipymisellänsä antaisi vihamiehilleen täysiä\nsyitä heidän soimauksiinsa. Tämän vakuutuksen innosta marski kaikella\nuutteruudella valmisteli sota-asioita Suomenmaassa. Väkeä ja\nelatusaineita koottiin Turun paikkeille; tykistö asetettiin\nsotalaivoihin ja laivaston lisäksi otettiin kaikki haahdet ja veneet,\nmitkä käsiin saatiin.[582] Näissä toimissansa matkusti Klaus herra\nhuhtik. 2 p. Turusta Kuitiaan ja siitä taas Uudenmaan puolelle:\nPikkalan kartanoon, joka hyvän satamansa tähden oli laivanvarustuksille\nedullinen.[583] Täällä hän nyt viikon päivät viivyskeli ja aikoi sitten\ntaas matkustaa takaisin Turkuun. Mutta silloin yht'äkkiä hänen elämänsä\nmatka katkaistiin, ja mies kaatui, jonka päässä niin monta hanketta\nhyöri, jonka käsi niin monta ohjasta hallitsi.\n\nTästä äkillisestä tapauksesta on meillä kertomus Klaus herran\npuolisolta, Ebba rouvalta, joka antaa siitä seuraavat tiedot. Päivää\nennen kuin marski aikoi Pikkalasta lähteä, eli huhtik. 11 p., hän ensin\nkovasti sairastui päivällistä syötyään. Mutta koska hän oli kutsunut\npuolisonsa tulemaan vastaan Perniön kuninkaankartanoon, hän ei tahtonut\nmatkustustansa viivyttää, vaan lähti seuraavana päivänä Pikkalasta.\nKulkiessaan hän kuitenkin yhä heikkoni, niin ettei hänen seuransa\nvoinut sallia hänen kulkea edemmäs kuin Pohjan pitäjän kirkon\npaikkeille, vaikka Klaus herra itse oli suuresti halunnut tavata Ebba\nrouvaa, joka häntä odotti kuuden peninkulman päässä. Näin poikettiin\nmuutamaan taloon Pohjan pitäjän kirkonmäellä, ja siihen sairas jäi\nmakaamaan. Hän ei valittanut minkäänlaisia vaivoja, vaan ainoastaan yhä\nkarttuvaa hermottomuutta, jota hän itse ei pitänytkään ensi alussa\nkuolemantautina. Vaan kun hän huomasi kuoleman lähestyvän, hänen\nmainitaan olleen sangen rauhallinen. Seurassa oli marskin oma\n\"parranajaja\" eli lääkäri, mestari Markus, eikä sairaalta siis\npuuttunut tarpeellista hoitoa. Vaan inhimillinen apu ei enää mitään\nvoinut. Kuolevainen pyysi mestari Markusta lukemaan hänelle niistä\nhengellisistä kirjoista, joita muassa oli, ja jätti sielunsa Jumalan\nkaikkivaltiaan haltuun. Kuolema tapahtui yöllä huhtik. 12 ja 13 p.\nvälillä. Viikkoa myöhemmin ruumis kuljetettiin Pentti Söyringinpojan ja\nHannu Eerikinpojan toimesta Turkuun, johon pahimmassa kelirikossa\nperille saatiin huhtik. 23 p. Väliaikaisesti ruumis nyt asetettiin\nlinnan kappeliin ja Turun kaupungissa soitettiin sanomakelloja viikon\najan. Mutta aikomus oli myöhemmin soveliaalla juhlallisuudella viedä\nvainajan maalliset jäännökset viimeiseen lepopaikkaansa Flemingien\nsukuhautaan Paraisten kirkkoon.[584]\n\nEi ole mikään tapaus maailmassa luonnollisempaa, kuin että kuuden-,\nseitsemänkymmenen vuotias vanhus päättää elämänsä juoksun; mutta ei\nmikään tapaus voinut tällä hetkellä suurempaa hämmästystä herättää kuin\nKlaus Eerikinpoika Flemingin kuolema. Tällä hetkellä hän oli Kaarlen\nainoa miehenvastus ja Sigismundin ainoa tukevuus. Hänen puoleensa\nasettui kaikki toivo ja kaikki pelko, hänen käteensä kaikki\ntulevaisuuden ohjakset näyttivät yhtyvän; ja nyt tämä käsi oli\npuutunut, ja toivot ja pelot vaihettivat sijaa. Jos itse Sigismund\nolisi Tuonelaan mennyt, niin sijaan olisi astunut hänen kaksivuotias\npoikansa Uladislaus, äitinsä hoidon alla, ja asiat olisivat tuskin\nollenkaan muuttuneet taikka muuttuneet tämän syyttömän lapsukaisen\neduksi. Mutta kuka oli Flemingin sijaan astuva, kuka oli Klaus herran\njärkähtämättömällä nerolla valvova Kaarle herttuan kaikkia hankkeita ja\nSuomen rahvaan kaikkia yrityksiä? Taitavia ja uskollisia miehiä löytyi\nepäilemättä muitakin, jotka tavallisina aikoina olisivat voineet pitää\nSigismundin hallitusta Suomessa. Mutta ainoastaan vainajan käsi oli\nollut niin luja ja säälimätön, kuin silloisen ajan kovat seikat\nnäyttivät vaatineen.\n\nEmme siis saa kovin ihmetellä, että sen ajan ihmiset eivät katsoneet\nmarskin kuolemaa niin luonnolliseksi tapaukseksi, kuin se todestaan\noli. Sigismundilaiset yleensä luulivat hänen surmatuksi jollakin\ntaikauksella, ja pian se juorupuhe levisi, että Suitian Klaus oli\nhukkunut Pohjolan loitsijain kirouksiin. Muutamat uskoivat taikka\nolivat uskovinansa herttuan antaneen hänet myrkyttää. Kaarle taas näki\ntässä tapauksessa Jumalan käden. \"Olemme saaneet tiedon\", hän\nkirjoittaa toukokuun 17 p., \"että Jumala on Flemingin kovia\nrikoksia rangaissut, antaen hänen äkillisellä poismenolla kaatua\njulmuudessansa\".[585] Vaikea on sanoa, oliko herttua tästä tapauksesta\nhyvillään vai pahoillansa. Tosin oli hänen leppymätön vihamiehensä\nlangennut muka Jumalan tuomion alle, mutta joka tuntee Kaarlen tuiman\nluonteen, saattaisi pian arvata, että hän mieluisemmin olisi oman\ntuomionsa alle hänet ottanut. Mitä taas Suomen miehet ajattelivat, sitä\nei meidän tarvitse epäillä. Rahvaalle se epäilemättä oli suloinen ja\nhyvä sanoma, ja moni aatelinenkin lienee tästä toivonut sekasortojen\nloppua. \"Nyt olemme päässeet siitä levottomasta miehestä; Jumala\nsuokoon, että kaikki vielä muuttuisi hyväksi!\" -- kirjoitti Matti\nLaurinpoika Kruus Viipurista pojallensa Ruotsiin, kertoen mihin\nsuunnattomaan kurjuuteen rahvas oli joutunut.[586] Sitä vastoin ne,\njotka enemmän katsoivat Sigismundin etua kuin maan ja kansan onnea,\nolivat kovin hädissänsä. \"Kun pää on poissa, niin muut jäsenet horjuvat\nja hajoavat\", kirjoitti eräs sigismundilainen Suomen asioista Puolaan\nja arveli ainoan pelastuksen olevan kuninkaan pikaisessa\nkotiintulossa.[587]\n\nMutta ennen kuin Sigismundin tulo saattaisi tapahtua ja ennen kuin edes\ntarkempia sääntöjä ennättäisi Puolasta tulla, oli maan väliaikainen\nhallitus jollakin neuvoin järjestettävä. Kohta olivat vainajan leski\nEbba Stenbock sekä marskin vanhat ystävät Pentti Söyringinpoika ja\nPertteli Iivarinpoika lähettäneet kuolonsanomat kuninkaan luokse. Nytpä\nmuutamat aateliset ja sotapäälliköt kokoontuivat Turun linnaan\nkeskustellaksensa ajan vaikeista seikoista. Saapuvilla oli tässä\nkokouksessa, paitsi Ebba rouva ja Turun linnan haltijat Pentti\nSöyringinpoika, Hannu Eerikinpoika, Pertteli Iivarinpoika ja Antti\nLaurinpoika Puotilan herra, myöskin Antti Boije, Hartikka\nHenrikinpoika, Olavi Sverkerinpoika, Aksel Eerikinpoika Stålarm ynnä\nmuita. Mutta nuori Klaus Fleming Kaskisten herra ja Kaarle Hornin\nveljet, Yrjö ja Arvid, joita marski ennen kuolemaansa oli kuninkaan\ntykönä syytellyt, suljettiin Ebba rouvan käskystä ulos keskusteluista\nja saivat ainoastaan kirjallisen todistuksen aatelistolta\nvilpittömyydestänsä. Muutoin kokouksessa neuvoteltiin, mihin oli\nryhtyminen venäläisten uhkausten suhteen; sillä nämä vaativat heti\npaikalla Käkisalmen haltuunsa ja olivat lausuneet aikovansa muussa\ntapauksessa \"ottaa omenoita ja päärynöitä nauristen sijasta\". Tästä\nasiasta oli kuitenkin aateliston vaikea omalla edesvastuulla mitään\npäättää, ennen kuin marskivainajan sija Suomen hallituksessa olisi\njotenkin uudestaan täytetty. Tärkein päätös oli niinmuodoin se, että\nMaunu Iivarinpoika Stiernkors ja hänen kanssansa tohtori Samuel Staben\nlähetettiin Puolanmaalle pyytämään uutta käskynhaltijaa Klaus Flemingin\navonaiseen sijaan. Samassa Suomen aateliset lähettivät Sigismundille\nuuden vakuutuksen uskollisuudestansa.[588]\n\nOli tähän aikaan, pari päivää ennen marskin kuolemaa, Arvid\nEerikinpoika Stålarm tullut Narvasta Suomeen taivuttaaksensa Flemingiä\njouduttamaan Käkisalmen jättämistä. Matkallansa hän sai tiedon Klaus\nherran lopusta, mutta riensi kuitenkin pahimmassa kelirikossa\nTurkuun, jossa hän oli aateliston neuvottelemisissa osallinen.\nVarsin todennäköistä on, että kokoontuneet sotapäälliköt\nSigismundille lähettämässä kirjeessänsä pyysivät juuri tämän miehen\nkäskynhaltijaksensa Klaus Flemingin sijaan ja näyttävätpä kohtakin\nhänelle jonkinmoista esimiehyyttä myöntäneen. Käkisalmen heittämiseen\nhe eivät kuitenkaan suostuneet, vaan Stålarm sai Olavi Sverkerinpojan\nkanssa lähteä Viipuriin sovittelemaan venäläisten kanssa, miten\nparaiten osaisi.[589] Kaikkien ensiksi hän käski Amprusi Heikinpojan\nrientää 200 miehen kanssa tämän linnan puolustukseen; sillä Käkisalmen\noikea puolustaja, Arvid Tavast, oleskeli nyt kartanoissaan Hämeen\nmaassa.[590] Arvattavaa on, että yleensä jonkinlainen hajallisuus oli\nsilloisissa hallitusneuvoissa. Tämä hallitus oli ollut kyllä työläs\ntoimi yhdelle miehelle ja semmoiselle miehelle kuin marski vainaja oli,\nsaati nyt useille miehille, joiden joukossa ei ollut toisella paljoa\nenempää arvoa ja käskemistä kuin toisellakaan. Paitsi sitä, kaikki\nKlaus herran tuumat ja toimet olivat jääneet puolitekoon, ja kaikki\nvaarat ja ahdingot olivat entisellään tai karttumassa. Mitä Käkisalmeen\ntulee eivät tosin Suomen herrat tahtoneet ottaa sen heittämistä\nyhteiselle edesvastuulleen, koska saatiin marskivainajan kirjevaihdosta\ntietää, että Sigismund oli tahallaan asiaa viivyttänyt. Mutta jokainen\nymmärsi välttämättömäksi tyydyttää venäläisten vaatimuksia, ja olisi\nsiis mielellään nähty, että Arvid Eerikinpoika omalla uhallaan olisi\nsen suorittanut. Tämä ei kuitenkaan siihen suostunut, vaan uhkasi jo\nlähteä takaisin virkapaikkaansa Narvan linnaan. \"Aatelisto ratsastaa\nniin monessa eri joukossa eikä tahdo pitää meidän kanssamme yhtä\",\nkirjoitti Stålarm suutuksissaan näistä Käkisalmen asioista.[591]\nMuutama pienempikin tapahtuma, joka ei valtio-oloihin vaikuttanut,\nansaitsee tässä mainita. Olen ennen kertonut herttuan hovijunkkarin,\nBirkholtzin, rakkauden seikoista marskin veljentyttären kanssa. Kosija\noli tämän vuoden alulla jälleen tullut Suomeen; mutta Klaus herra oli\npannut hänet vankeuteen Yläneen kartanoon. Nyt hän sieltä karkasi\ntiehensä ja osasi vielä lisäksi viedä morsiamen mukaansa Ruotsiin Ebba\nrouvan suureksi mielikarvaudeksi.[592] Tämäkin vallattomuuden teko oli\nselvänä merkkinä olojen yleisestä hajanaisuudesta.\n\nTässä asiain tilassa tuli Suomen sotaväelle kaksi avointa kirjettä,\ntoinen Sigismundilta Puolanmaalta, toinen Kaarle herttualta. Molemmat\nolivat kirjoitetut ennen, kuin tieto marskin kuolemasta vielä oli\nlevinnyt -- kuninkaan kirje ainoastaan viisi päivää tämän äkillisen\ntapauksen jälkeen. Sigismundilla on jo tieto talonpoikaisen kapinan\nverisestä lopusta. Sotaväen miehuullisesta, uskollisesta ja hyvästä\nkäytöksestä tässä asiassa hän kantaa heille armolliset kiitokset. Hän\nolisi muka mieluummin nähnyt, että se kapinallinen joukko ei olisi\nsemmoiseen turmioon ruvennut, kuin nyt, sen pahempi, tapahtunut on;\nmutta koska talonpojat enemmän ovat seuranneet konnallista mieltänsä ja\npahanilkisten viettelyksiä kuin mitä oikeus, uskollisuus ja\nvelvollisuus olisi vaatinut, niin on muka parempi, että tuho heitä on\nkohdannut, kuin että se olisi kuninkaan uskollisille miehille ja\npalvelijoille tapahtunut. Ja koska kyllä on uskottavaa, että ne, jotka\ntämän kapinan ovat saattaneet matkaan ja herättäneet, eivät jätä asiaa\nsikseen, vaan vielä vastakin yrittävät pahoja hankkeitansa toimeen\npanna laillista kuningastansa ja kuninkaan uskollisia palvelijoita\nvastaan, niin Sigismund käskee ja kehoittaa Suomen sotaväkeä pysymään\nKlaus herralle kuuliaisina sekä puolustamaan \"yksi kaikkina ja kaikki\nyhtenä\" kuninkaan oikeuksia ja omia vapauksiansa. Sen edestä kuningas\nheille lupaa armonsa, suosionsa ja suojeluksensa ja sanoo myöntäneensä\nKlaus Flemingille, sotaväen ja muiden sattuvien tarpeiden varalle, koko\nvuotuisen veron sekä kaiken saaliin ja saatavan yli koko\nSuomenmaan.[593] Erityisellä käskykirjeellä peruutettiin Raaseporin\nkreivikunta kruunun alle rangaistukseksi kreivi Aksel Leijonhufvudille,\njoka näinä aikoina oli Ruotsinmaalla yhtynyt herttuan ja säätyjen\nvaltiollisiin puuhiin. Tämän läänityksen tulot niinmuodoin nyt\nmäärättiin Suomen hallitustointen avuksi ja Suomen sotaväen\nelatukseksi.[594] -- Peräti toinen mieli oli Kaarle herttuan kirjeessä,\nannettu Nyköpingistä toukok. 3 p. Herttua sanoo jo monta kertaa ennen\nneuvoneensa Suomen sotaväkeä luopumaan siitä julmasta linnaleiristä ja\nmuusta rasituksesta, jonka Suitian Klaus Fleming siinä maassa on päälle\npannut. Tuosta he eivät ole kuitenkaan totelleet, vaan ovat nyt\npaljaasta vallattomuudesta saattaneet matkaan surkean verenvuodatuksen\nvarsin syyttä ja suotta, ainoastaan Suitian Klaus Flemingin\nyllytyksestä ja pahankurisesta sisusta. Herttua nyt heitä vieläkin\nvaroittaa ja lähettää heille Arbogan päätöksen, pyytäen heitä\nilmoittamaan mielensä niistä asioista, joita kokoontuneet säädyt olivat\npäättäneet. Samassa herttua pani lähettiläitä Suomessa käymään\nkuulustamassa, kuinka paljon talonpoikia oli tapettu. Näiden myöskin\npiti käskeä rahvasta (kuitenkin herttuan tuloa mainitsematta) olemaan\nvarusteilla, jotta muka valmiina oltaisiin, mihinkä ikinä\nkutsuttaisiin.[595]\n\nTämä herttuan kirje ja lähetys, samaten kuin muut kuulumiset Ruotsin\npuolisista varustuksista, ilmoittivat jo selvästi Suomen herroille,\nmitä heidän oli Kaarlelta odotettavana. Sigismund taas tosin heille\nsuojelustansa lupasi, mutta hänen apunsa näytti vielä jotenkin\nkaukaiselta ja Kaarlen hankkeet sen suhteen kovin läheisiltä. Toukokuun\nlopulla tuli Turun linnalaisille yht'äkkiä hätä käsiin. Herttuan\ntiedustelijoita oli Korpoossa käynyt, herttua itse varusteli viittä\nlaivaa Tukholmassa, ja vaikka hän kuului aikovan niillä lähteä\nKalmariin, arveltiin \"sen miehen ei koskaan ampuvan minne viittaa\".\nPyydettiin siis pikaista apua sekä Aksel Kurjelta että Vironkin\npuoliselta sotaväeltä.[596] Samalla aikaa Pohjanmaaltakin tuli\nlevottomia sanomia. Siellä Monikkalan herra oli ajanut Flemingin\nkäskyläiset Suupohjasta, ja hänen odotettiin joka hetki Kyrönkankaan\nyli samoavan. Jo alussa toukokuuta oli äkkiä levinnyt sanoma, että\nmuka pohjalaiset ja Ruoveden miehet tekivät tuloa Pälkäneelle. Arvid\nTavast, joka tätä nykyä oleskeli kartanossaan Vesunnassa, oli kohta\nlähettänyt sanoman kaikille lähiseutujen aatelisille, että he\nkiireimmiten rientäisivät Pälkäneelle, tuoden kaiken, mitä väkeä kokoon\nsaisivat;[597] mutta koko huhu havaittiin perättömäksi, ja herttuakin\noli todella lähtenyt Kalmaria vastaan, jättäen vähäksi aikaa Suomen\nasiat sikseen. Puuska oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin\nodotettavana; se kyllä nähtiin muutamista Kaarlen käskyistä Monikkalan\nherralle, jotka joutuivat Suomen herrain käsiin, kun eräs herttuan\nkirjeenkantaja Porin seuduilla vangittiin.[598] Melkoinen sotavoima,\nainakin 600 miestä, oli jo valmiina Monikkalan herran luona, joka\nmuutoinkin kaikin tavoin juonitteli Suomen hallitusmiehiä vastaan, ja\nsyystä pelättiin, että Pohjan nuijamiehet semmoisen avun nojassa\ntulisivat kostamaan edellisten kapinain tappioita.[599] Muu Suomen\nrahvas ei suinkaan osoittanut rauhallista mieltä. Yleensä kulki puhe,\nettä muka Kaarle oli kuninkaaksi kruunattu, että hän oli tulemaisillaan\nSuomeen ja että etevimmät Suomen aateliset suorivat pakoa Viron\npuolelle. Sysmässä, Jämsässä ja Rautalammilla oli isoin osa talonpoikia\npoikennut taloistansa metsiin, ollen väijyksissä, kunnes muka toden\nteko alkaisi. \"Annas aateliston ja huovien kylvää ja raataa\", he olivat\nsanoneet, \"me kyllä tahdomme niittää\".[600]\n\nViisaalla kohtuullisuudella koettivat kumminkin Suomen hallitusmiehet\nnäitä vaaroja karttaa taikka edes viivyttää. Jos Klaus herra vielä\nolisi elänyt, hänpä epäilemättä olisi toisen kerran lähtenyt\nKyrönkankaan yli, ajanut Monikkalan herran pakoon, samalla lailla kuin\nIsrael Laurinpojan äsken oli ajanut -- ehkäpä käynyt Sysmänkin miehiä\ntervehtimässä, jos vain muilta tehtäviltänsä olisi malttanut. Suomen\nherrat sen sijaan ainoastaan varoituskirjeitänsä Pohjanmaalle\nlähettivät ja asettivat vahdin saman maakunnan rajaa kohden,\nHämeenkyröön.[601] Toinenkin seikka kyllä osoitti, että marskin\nrautainen käsi oli poissa. Että rahvaan nurjuus ja kapinalliset\nhankkeet olivat syntyneet liiasta rasituksesta, että linnaleirin asetus\noli surma talonpoikaiselle kansalle, nämä olivat ajatuksia, joita ei\nkukaan Suomen aatelisista olisi marskin aikana tohtinut mainita. Nyt\ntaas näemme monen miehen päässä tämän ajatuksen heräävän. Stålarm ja\nne, jotka hänen kanssansa Viipurissa olivat, kirjoittivat kesäk, 11 p.\nniille aatelisille ja sotapäälliköille, joiden arveltiin Hämeen linnaan\nkokoontuneen, että sotaväkeä pitäisi varoittaa \"kokonaan lakkaamaan\nsiitä väkivallasta ja kiskomisesta, jota osa heistä, Jumala nähköön,\ntähän asti liian paljon on harjoittanut, josta syystä nyt sitä vähemmän\nvoidaan rahvaasen luottaa\".[602] Samaan aikaan Arvid Tavast\nHämeenlinnasta kirjoitti tästä asiasta Pentti Söyringinpojalle, ja\nmyöskin Götrik Fincke, joka nyt oli Lammin pitäjässä Porkkola-nimisessä\nkartanossaan, mainitsi samaa asiaa kirjoittaessaan Aksel Kurjelle ja\nHartikka Henrikinpojalle. Tavastin ja Fincken esitysten mukaan olisi\nrahvas kokonaan vapautettava linnaleirin kuormasta, sotaväelle palkka\nmaksettaisiin koko maan yhteisestä saaliista, ja jos tämä ei riittäisi,\npantaisiin rahvaan päälle jokin kohtuullinen apuvero, jonka voudit\nkokoisivat, ettei sotaväellä olisi rahvaan kanssa mitään\ntekemistä.[603] Tämä uusi ehdotus kyllä selvästi todistaa, kuinka\npaljon syytä oli ollut Suomen rahvaan edellisissä valituksissa ja\nKaarle herttuan soimauksissa, emmekä suinkaan liikoja arvele, jos\npidämme mainitun muutoksen sotaväen palkkaamisessa niin tärkeänä, että\nse vuotta ennen toimeen pantuna olisi estänyt nuijasodan tapahtumasta\nja säästänyt monta tuhatta ihmistä perikadosta. Nyt ei voitu enää perin\ntehdä, mikä tehty oli, mutta tulevaisuuden kammottavia vaaroja näytti\nkuitenkin tarpeelliselta jos jollakin väistää. Loppupuolella kesäkuuta\nlähti Götrik Fincke takaisin Savonmaalle pitääksensä käräjiä sotaväen\nja rahvaan välillä heidän keskinäisistä ryöstöistänsä.[604] Mutta\nlinnaleirin asetusta eivät Suomen herrat voineet ominpäinsä muutella,\nkumminkaan ennen kuin heille ylimmäinen käskynhaltija olisi määrätty,\njoka laillisella voimalla saattaisi ryhtyä Suomen hallitusasioihin.\n\nLähes kolme kuukautta oli jo kulunut Klaus Eerikinpoika Flemingin\nkuolemasta, kun vihdoin heinäkuun 1 p. tuli Viipuriin Sigismundin\nantama valtuus, jolla Arvid Eerikinpoika Stålarm Lindön ja Grabbackan\nherra asetettiin ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Suomenmaahan sekä Suomen\nsotaväen sotaeverstiksi. Valtuuskirja oli annettu Varsovasta kesäk. 20\np. uutta lukua, joka silloin jo oli paavinuskoisissa maissa tavallinen.\nSuomessa taas, jossa vanha luku vielä puolentoista vuosisataa pysyi,\noli tämä päivä ollut kesäkuun 10, ja kirje oli siis tiellä viipynyt\ntäyteen kolme viikkoa. Nyt Arvid Eerikinpoika kohta yön ja päivän läpi\nkiirehti Turkuun, johon hän ei kuitenkaan näytä perille tulleen ennen\nkuin kahta viikkoa myöhemmin.[605]\n\nMeidän täytyy tässä pysähtyä tuokion ajaksi katselemaan sitä miestä,\njolle Klaus Eerikinpoika Flemingin hallitusvirka nyt uskottiin. Olen jo\nennen maininnut hänet muiden Suomen aatelisten joukossa ja samassa\npuhunut, mistä alkujuuresta Stålarmien suku oli lähtenyt.[606] Äidin\npuolelta taas oli Arvid Eerikinpoika perinyt Grabbe-suvun maineet ja\ntilukset; sillä hänen äitinsä Beata Niilontytär, jonka v. 1545 oli\nnainut valtaneuvos Eerik Arvidinpoika Sydänmaan herra ja joka nyt vielä\neli Grabbackan kartanossa, oli ollut sen Niilo Maununpoika Grabben\ntytär ja ainoa perillinen, joka tanskalaisia Suomesta ajettaissa niin\nurhoollisesti oli pursillansa liikkunut meriluotojen välissä.\nTyttärenpojan omakaan sotamaine ei ollut vähäinen. Hän oli nähtävästi\nsyntynyt vuoden 1549 paikoilla,[607] ja hänet tavataan 12-vuotiaana\nJuhana herttuan palveluksessa Turun linnassa, saaden siellä ensimmäisen\nkasvatuksensa aatelisissa tavoissa. Kymmenen vuotta myöhemmin hän\njo on kohonnut Suomen lipullisen ratsumestariksi, josta näkyy, että\nJuhana kuninkaaksi tultuaan piti entistä asepalvelijaansa hyvässä\nmuistossa.[608] V. 1579, heinäk. 9 p., hän vietti häänsä Louhisaaressa\nElina Flemingin kanssa, ja tämä lankous nuoremman Fleming-haaran kanssa\nlienee vaikuttanut, että hänen ja Klaus herran väli myöhemmin ei ollut\noikein hyvä. Mutta se seikka, että hän vuodesta 1584 alkaen monta\nvuotta oli Suomen laivaston päällikkönä Klaus Eerikinpoika Flemingin\npääkomennon alla, todistaa kumminkin sitä taipuvaisuutta ja\nmiellyttävyyttä, joka näkyy olleen Stålarmin luonteenoma. Vuodesta 1590\nalkaen on Arvid Eerikinpojan elämäkerta tarkemmin tunnettu ja hänen\nomilla kirjeillänsä valaistu. Mainitun vuoden alussa sota Venäjän\nkanssa uudestaan syttyi, ja Stålarmia, jonka arvo jo näyttää suurena\nolleen, pyydettiin seuraamaan Viron puolisella maaretkelle, että jos\njokin onnettomuus kohtaisi ylimmäistä päällikköä, sotaväki muka\ntietäisi, ketä heidän pitäisi totteleman. Näin hän sai likeltä nähdä ja\nkokea tämän onnettoman retken vaiheita. Jo tammik. 26 p. tuli Jaama\nvenäläisten valtaan, ja neljä päivää myöhemmin oli tsaari summattomine\nlaumoinensa asettanut telttansa Ivangorodin edustalle, josta Stålarmin\ntäytyi kähäkän perästä pois siirtyä. \"Nähdessämme\", kirjoittaa hän,\n\"että vihollinen oli meille liian väkevä, asetimme väkeä linnaan ja\nlähdimme pois sydämen voivotuksella\". Sotaväki, joka oli palkkaansa\nvailla, karkasi joukottain vihollisten puolelle, ja kaikkien onnettomin\nseikka oli se, että Narvan linna, joka seisoi vastapäätä Ivangorodia,\nViron puolella jokea, oli kovin huonoissa varustuksissa. Tätä vastaan\nkääntyi tsaarin ryntäys, ja Kaarle Horn suostui viimein semmoiseen\nsovintoon, että Ivangorod heitettiin Venäjälle, mutta Narva pysyi\nRuotsin omana. Olen jo ennen maininnut, kuinka Hornia tästä tapauksesta\nvainottiin ja kuinka koko Suomen aatelisto tästä ja muista syistä\nosoitti ankaraa mielipahaa.[609] Stålarm oli kiivaimpien joukossa ja\nsai niinmuodoin epäilemättä osansa Juhana kuninkaan epäsuosiosta. Mutta\nkelponsa ja herkän mielensä kautta hän pian näkyy jälleen armoihin\ntulleen, ja talvella 1591 näemme Stålarmin taas retkeilevän Venäjän\nalueella, jossa hän seuraavassa elokuussa sai suuren voiton\nvenäläisistä Inkerissä. Vuotta myöhemmin, heinäkuun 10 p., Arvid\nEerikinpoika pantiin linnanisännäksi Narvaan, jossa hän nyt sai viisi\nvuotta taistella tämän asemansa vastusten kanssa. Ensin oli hänellä\nvälirauhan toimi, jossa Klaus Fleming toiselta puolelta ja venäläiset\ntoiselta häntä ahdistivat. Sitten taas alettiin varsinaista rauhaa\nhieroa, jonka ohessa alinomainen puute Narvassa oli kovana kiusana.\nKeväästä v. 1593 alkaen Stålarm alinomaa pyyteli elatusaineita\nnääntyvälle sotaväellensä; mutta Klaus Fleming, joka ei muuta ajatellut\nkuin Suomen varustamista Kaarle herttuata vastaan, näkyy pidättäneen\nkaikki Narvaan määrätyt muonat. Lisäksi tapahtui saman vuoden syksyllä\nNarvan linnassa onneton ruutiräjäys, joka hävitti Stålarmilta koko\nhänen irtaimen omaisuutensa. Kesällä 1594 hän kävi kuninkaan puheilla\nRuotsissa, ja mainitaan hänen tässä olleen ainoan, joka heinäkuussa\nennen Sigismundin lähtöä osasi hillitä taalalais-sotaväen\nuppiniskaisuutta. Narvaan palattuansa oli hänellä entinen tuska edessä.\n\"Rukoilen Jesuksen nimen tähden, että Ruht. Armonne älköön Narvaa\nunohtako\", hän jo syksyllä herttualle kirjoitti, ja hänen hätähuutonsa\ntulivat tästä lähtien yhä kovemmiksi. \"Täällä on semmoinen nälkä\", hän\ntaas kevään tullessa lausuu, \"etteivät miehet ole moneen päivään\nnähneet leipäpalasta; ei täällä ole lihaa, ei suoloja eikä kapakalaa,\nja miehet sairastuvat taikka kävelevät kalman näköisinä; kauan kyllä\nolen heitä hyvillä sanoilla elättänyt, mutta nyt ei niistäkään tahdo\napua olla -- vatsa ei enää tahdo velkaa sallia\". Samana keväänä rauha\nkuitenkin solmittiin ja raja pian käytiin Viron puolella, mutta\nKäkisalmen tähden venäläiset taas uhkailivat sotaa, ja Narvan puute ja\npaljaus oli entisellään. Tosinpa lähetettiin tähän Vironmaan etumuuriin\ntoisinaan milloin mistäkin rahoja ja elatusaineita; mutta näitä varoja\nei koskaan tullut tarpeeksi asti, ja toisinansa ei ollut leipää\nlinnanhaltijan omallakaan pöydällä, saati linnaväen syötävänä. Talvella\n1596-1597 näkyy hätä olleen kovimmillaan. Verkaa ja muita tarvekaluja\ntäytyi väkisin ottaa, mistä ikinä voitiin, ja kun ei muu neuvo\nauttanut, jakoi Arvid Eerikinpoika kaikki kultansa ja hopeansa\nsotaväelle. Samassa sanomat Venäjän puolelta nyt kuuluivat kamalammilta\nkuin milloinkaan. Useita kertoja oli Stålarm kirjoittanut itse\nkuninkaalle Käkisalmen heittämisestä. Vihdoin hän päätti lähteä tämän\nasian tähden marskin puheille Suomeen, mutta ei tavannutkaan enää Klaus\nherraa elävissä hengin. Tällä tavoin hän nyt joutui Suomen asiain\nsekaan.[610]\n\nOlen jo maininnut, kuinka Stålarm tällä matkallansa kävi Turussa ja\nsieltä taas lähetettiin Viipuriin estämään sodan syttymistä Venäjän\npuolelta. Jos oli hänen tilansa tähän asti hänen Narvassa ollessaan\nollut vaikea ja vaarallinen, ei ollut hänen nykyinenkään toimensa\nhelpoimpia. Venäläiset uhkasivat karata päälle, niin pian kuin maa\ntulisi ruohoon, ellei Käkisalmi sitä ennen olisi heidän. Siihen ehtoon\ntaas ei Arvid Eerikinpoika uskaltanut omalla edesvastuullansa suostua,\nja turhaan hän neuvoa pyyteli niiltä, jotka neuvomaan olivat\nsoveliaimmat. Vanha Arvid Tavast, Käkisalmen linnanisäntä, viipyi yhä\nHämeenmaalla, syyttäen kivulloisuuttansa, mutta nähtävästi ehdollansa\nkarttaen tätä vaarallista tointa. Asiat olivat jo niin ahtailla, että\nStålarm hankki palaamaan Narvaan puolustaaksensa viimeisillä voimillaan\nsitä linnaa, jossa Kaarle Hornin onni ennen oli sortunut. Silloinpa\nvihdoin kuninkaan lähettämä sana hänet Suomessa pysytti, ja saman sanan\nkautta myöskin sotapilvet hajosivat; sillä valtuuksen kanssa, jolla\nStålarm tuli Suomen ylimmäiseksi käskynhaltijaksi, seurasi tuo kauan\nkaivattu kuninkaallinen lupa Käkisalmen linnan ja läänin heittämiseen.\nStålarm kiirehti Turkuun, mutta Matti Laurinpoika Kruus ja Olavi\nSverkerinpoika lähtivät Käkisalmelle, joka nyt syyskuun 3 p. annettiin\nvenäläisten käsiin.[611] Lähes seitsemäntoista vuotta oli tämä\nriitakappale tällä erällä ollut Suomen alla, ja täyteensä puolen\nneljättätoista ajastaikaa se nyt tuli pysymään Venäjän omana. Meille,\njoissa Suomen kansallisuus on herännyt eläväksi tunnoksi, tuntuu tosin\ntämä Karjalan kadotus katkeralta taikka ainakin ikävältä. Mutta\nesi-isillemme Nuijasodan aikana oli tämä runollisuutemme pesäpaikka,\ntämä kallis helmi Suomen kruunussa, vielä vennon vieras ja vihollinen\nmaa, ja jos Suomen asukkaat yleensä lienevät iloinneet, että rauhanehto\nvihdoinkin täytettiin, niin olletikin Arvid Eerikinpojan oli syytä\nhyvillänsä olla, että tämä vaara ja huoli häneltä kerrankin hävisi,\nsamalla aikaa kuin muualta vaarat ja huolet hänelle enenivät.\n\nMinun on täytynyt Stålarmin edellisiä elämänvaiheita jokseenkin\nlaveasti kertoella osoittaakseni, kuinka sovelias mies hän oli tähän\nuuteen painavaan virkaansa. Niinkuin olemme nähneet, hän oli taitava ja\nurhoollinen mies, joka jo tottunut oli vaikeihin asioihin eikä omaa\netuansa koskaan katsonut. Paitsi sitä hänellä oli iloinen, vilkas ja\nhyvänsävyinen mielenlaatu, joka helposti voitti hänelle kaikkien\nsydämet, ja päälliseksi -- mikä nyt ehkä tärkeintä lie ollut -- hän oli\nmonta vuotta oleskellut poissa Suomesta, ainakin niin kaukana, ettei\nhänen tarvinnut sekaantua Suomen selkkauksiin ja eriseuroihin, eikä\nkuitenkaan niin kaukana, että Suomen olot olisivat hänelle vieraiksi\nkäyneet. Hän oli uusi ja tuore mies, johon ei ollut vielä kenenkään\nviha tarttunut, ja samassa vanha ja kokenut, joka tyyni tunsi vaikean\nvaikutusalansa ja ennestään oli tottunut riitaisissa asioissa\nasettamaan hyvää sovintoa.\n\nTekisimme epäilemättä liikaa ylistystä Sigismundin älylle, jos\nluulisimme hänen näitä seikkoja arvostelleen ja niiden tähden valinneen\ntämän eikä toista miestä. Myöskin jos vanha Klaus Fleming-vainaja\neläissään olisi asiassa neuvonsa antanut, on todennäköisempää, että hän\nolisi jälkeensä tahtonut jonkun vanhemman miehen likemmistä\nystävistänsä, eikä tätä Stålarmia, jonka tavat ja mietteet niin monessa\nkohden erisivät marskin tavoista ja mietteistä. Itse Suomen\naatelistossa lienee ollut niitä, jotka eivät pitäneet Stålarmia\ntäydellisen luotettavana, vaan olisivat tahtoneet jonkun kiivaamman\npuoluemiehen ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Suomenmaahan; ainakin kävi\npuhetta, että oli aikomus nostaa Pertteli Iivarinpoika Stiernkors tähän\nvirkaan.[612] Mutta ne, jotka vielä katsoivat sovinnon mahdolliseksi\nKaarle herttuan ja kuninkaan välillä, lienevät Turun äskeisessä\naateliskokouksessa saaneet Stålarmin ehdotetuksi, ja Sigismund\narvattavasti tämän neuvon mukaan oli tehnyt määräyksensä.\n\nHeinäkuun 15 p. tapaamme Arvid Eerikinpojan vihdoinkin Turun linnassa,\ntässä Suomen hallituksen sydänpaikassa, josta hän kirjeen lähettää\npietarsaarelaisille, käskien heidän maksaa veronsa Ebba rouvalle,\nmarski vainajan leskelle, joka miehensä jälkeen on tämän läänityksen\nkuninkaalta saanut, eikä kellekään muulle, jos tahtovat rangaistusta ja\nkaksinkertaista maksua karttaa.[613] Tästä kirjeestä näemme, ettei\nSigismund unohtanut uskollisimman miehensä perillisiä; mutta Kaarle\nherttua oli jo kuukautta ennen Flemingin kuolemaa korjannut sekä tämän\nläänityksen että tuomarisaatavat Pohjanmaalta kruunulle.[614] Kuitenkin\nnäyttävät kuninkaan käsky ja Arvid Eerikinpojan yllämainittu kirje\nvaikuttaneen sen, että Pietarsaari muutamaksi ajaksi tuli Ebba rouvan\nnautittavaksi.[615] Muutoin Stålarm samassa kirjeessä mainitsee\ntulleensa määrätyksi sotaeverstin- ja käskynhaltijanvirkoihin yli koko\nSuomenmaan, ja luultavaa on, että yhtäläinen ilmoitus kävi ulos\nmuullekin Suomen rahvaalle. Kahta päivää myöhemmin on annettu kirje\nSuomen rahvaan nimessä Sigismund kuninkaalle, jolle onnea toivotetaan,\nuskollisuutta luvataan sekä kannetaan kiitoksia siitä, kun hän muka\nhellästä huolenpidosta on asettanut Arvid Eerikinpojan maan ja kansan\nhaltijaksi.[616] Tämä kirje silminnähtävästi ei ollut muuta kuin\nSuomen herrojen toimittama kohteliaisuudenosoitus Sigismundille.\nValitettavasti rahvaan ja aateliston mielipiteet eivät enää käyneet\nsamaa suuntaa, ja ainoastaan vallitseva sääty saattoi todellakin iloita\nsiitä, että Suomenmaa nyt oli uuden käskynhaltijan saanut.\n\nNäin oli Suomen kolmekuukautinen ohjattomuus mennyt puuskatta ohitse.\nMutta myrsky Ruotsin puolelta jo täydellä toden teolla läheni, ja\nmarskivainajan itsepintaisesta käytöksestä alkoivat hedelmät kypsyä,\nvaikka muiden, jopa osittain syyttömäinkin maistettaviksi. Kuinka\nSuomen hallitusmiehet nyt ensimmäistä puuskaa kestivät ja mitä Kaarle\nherttua syksyllä 1597 Suomessa toimitti, tahdon seuraavassa luvussa\nkertoella.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKaarle herttuan ensimmäinen retki Suomeen\n\n\nJota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi vihdoin alkoi käydä, että\nSigismundin kotiintuloa ei ollut sinä vuotena odottamista. Kaarle\nherttua jo oli Kalmarin valloittanut, hän oli suosiolla vetänyt\nKastelholman linnanvoudin puolellensa ja alkoi valmistua tullaksensa\nSuomeen; mutta Sigismundin retkestä ei mitään kuulunut, ja moni\nkuninkaan puoluelaisista jo epätoivolla aavisteli hänen valtansa\npikaista loppua. \"Nyt on herttua kaikki Ruotsin satamat ja linnat\nvalloittanut\", kirjoitti alussa heinäkuuta eräs sigismundilainen\nVironmaalta Puolaan; \"jos vielä siihenkin asti luulette vartoamista\nolevan, kunnes tuo horjuva, vieläpä aateliston ja sotaväenkin kesken\njotenkin eripurainen Suomenmaa joutuu herttuan valtoihin, niin siinä\nerehdytte; hän ei luovu eikä lakkaa, se uskokaatte, ennen kuin on koko\nvaltakunnan haltuunsa saanut\".[617]\n\nTavallisella tarkkuudellansa Kaarle katsoi tarpeelliseksi tutkistella,\nkuinka kauas Sigismundin matkahankkeet olivat edistyneet, ja lähetti\nsiis laivastonsa Danzigin edustalle tiedustelemaan, mitä sinne\nkuuluisi. Mutta kun sanoma palasi, ettei mitään hanketta näkynyt, hän\nkokosi sotavoimansa Tukholmaan ja käski Länsipohjan sekä Angermanlannin\njalkamiesten lähteä Monikkalan herran komennon alle, jotta tämä\nlisätyillä voimilla saattaisi samota Turkua vastaan. Herttua itse\nlupasi liikkeelle lähteä jo viimeistään elok. 1 p. Edeltänsä hän\nlähetti Ahvenanmaalle kaksi palvelijaansa ottamaan Kastelholman linnan\nvaroinensa retken tarpeita varten. Niinpä muutamia satoja tynnyreitä\nviljaa piti siellä leiväksi ja olueksi valmistettaman, ja herttua\nlupasi muka sittemmin sopia maksusta emintimänsä kanssa, jonka\nläänitystä Kastelholma oli. Vähäistä myöhemmin hän, kaiketi samalla\nehdolla, käski Kastelholmassa teurastaa ja suolata sata viisikymmentä\nhärkää tulonsa ajaksi.[618] Tietysti Ahvenanmaa asemansa vuoksi oli\nsilloisessa taistelussa liian tärkeä paikka, että herttua olisi voinut\nantaa sen jäädä Ebba rouvan sisaren hallittavaksi. Sieltäpä Klaus herra\neläessänsä oli tyyni tarkastellut Ruotsin puolisia oloja, ja samoin\nherttuakin lähetytti Kastelholmasta vakoojiansa tiedustelemaan, mitä\nSuomen puolella askaroittiin.[619] Ahvenan saaristo oli ikäänkuin\nsilta, jota myöten Kaarle jo vähitellen läheni Suomen nientä.\n\nTällä viimeisellä aikakaudella tarjoaa herttua vieläkin kerran sovintoa\nSuomen herroille, vaikka tässä tarjouksessa on enemmän muotoa kuin\ntodellista tarkoitusta. Valtakunnan säädyt olivat taas kutsutut kokoon\nTukholman kaupunkiin lopulla heinäkuuta, ja tännepä nyt Suomen\naatelisto ja sotaväki haastettiin vastaamaan siitä, mitä he olivat\nKlaus Flemingin käskystä edellisenä talvena tehneet. Ensimmäinen\nhaastokirje oli annettu valloitetusta Kalmarista kesäk. 17 p., mutta\ntuli vasta heinäk. 22 p. perille Turkuun; se käski Suomen herrain\nsaapua Tukholmaan heinäk. 29 päiväksi, ja muassa seurasi herttuan\nheille antama turvauskirje. Päivää myöhemmin, eli heinäk. 23 p., saapui\ntoinen vielä ankarampi haastokirje, annettu Gripsholmasta saman kuun 18\np.; siinä Suomen aatelistoa soimattiin vastahakoiseksi sekä kostoa\nansainneeksi ja vaadittiin Tukholmassa olemaan jo 24 p., joka oli\nyhdeksäs sunnuntai kolminaisuuden jälkeen. Niinkuin tästä näemme, oli\nniin lyhyt ajanmäärä pantu, ettei parhaallakaan tahdolla kukaan olisi\nvoinut paikalle ehtiä. Samaan aikaan oli myöskin tullut eräs lavea\nselityskirje Upsalan arkkipiispalta, kapitulin jäseniltä ja\nprofessoreilta, jotka muistuttivat Upsalan kokouksen päätöksestä,\nvaroittaen Suomen herroja kaikenlaisista tässä maassa olevista\n\"paavilaisista ja paavilaisten puoltajista sekä kalvinilaisista ja\nmuista kerettiläisistä eli panna-ihmisistä\".[620] Näihin kirjoituksiin\nantoivat Turun linnassa saapuvilla olevat herrat vastauksensa heinäk.\n24 p. Herttualle he kirjoittivat tahtovansa mielellään vastata\njokaiseenkin kanteeseen, joka voitaisiin heitä vastaan nostaa, mutta ei\nkuitenkaan ennen kuin kuningas itse saapuisi valtakuntaan; he\nlykkäsivät syyn Pohjanmaalla tapahtuneeseen verenvuodatukseen kokonaan\nniiden päälle, jotka olivat rahvaan nostattaneet, ja mainitsivat\nkuninkaan nyt äskettäin heitä uudestaan kieltäneen lähtemästä mihinkään\nsäätykokoukseen ennen hänen tuloansa; sen vuoksi he pyysivät, että\nherttua pysyisi heille armollisena herrana eikä heille mitään matkaan\nsaattaisi, joka voisi olla koko valtakunnalle vahingoksi ja\nperikadoksi. Tämän kirjeen viejäksi lähetettiin eräs Yrjö Frille\nRuotsiin ja pyydettiin saada hänen kanssansa takaisin suosiollista\nvastausta.[621] Samalla kertaa näkyy lähetetyn erityinen kirje Ruotsin\nsäädyille ja siinä olletikin syytöksiä vääräuskoisuudesta\nvastustettiin. Tosin oli muka mahdollista, että Suomessa, niinkuin\nmuissakin evankeelisissa maissa, saattaisi olla salaisia paavilaisia\ntai muita lahkolaisia; mutta kun nämä eivät astu julkisesti esille, ei\nollut muka muuta neuvoa kuin jättää niiden tuomio ja hävittäminen yksin\nJumalan haltuun. Omasta puolestaan Suomen herrat vakuuttivat pysyvänsä\nUpsalan kokouksen päätöksessä eikä sallivansa kirkoissa ja\nopetuspaikoissa muuta oppia tai muita kirkollisia menoja, kuin mitä\nkuningas kruunausvalallansa oli vahvistanut.[622] Myöskin Arvid\nEerikinpoika, joka omasta puolestaan ei kuulunut kanteenalaisten\njoukkoon, koska hän tähän saakka oli pysynyt Suomen asioista erillään,\ntahtoi uusien toveriensa hyväksi lausua sanansa ja lähetti sen vuoksi\nsaman sanansaattajan kanssa useita kirjeitä Ruotsin puolelle.\nKirjeessään herttualle hän mainitsee, että määräaika jo oli liian lyhyt\nSuomen herrain tulla Tukholmaan ja sitä paitsi oli heille äskettäin\ntullut kuninkaalta kielto lähtemästä mihinkään kokoukseen: Stålarm siis\nnöyrästi pyytää herttuata antamaan vihansa Suomen sotaväkeä vastaan\nraueta; \"ne ovat palvelijoita, ja heidän täytyy herransa ja kuninkaansa\nkäskyjä noudattaa, varsinkin niissä asioissa, jotka eivät ole vastoin\nKunink. M:n kruunausvalaa\". Samana päivänä on Arvid Eerikinpojalta\nlähtenyt kaksi muutakin kirjettä asiasta, toinen neuvoskunnalle, toinen\narkkipiispalle. Niissäpä Stålarm puhuu suunsa paremmin puhtaaksi,\nsanoen sotaväen valittavan, että herttua on käskenyt heitä vastaamaan\nsäätyjen edessä, missä muka joukko talonpoikia tuomion langettaisi,\njotka tapauksista eivät mitään tiedä. Sotaväen edellistä käytöstä hän\npuolustelee sekä niitä vastaan, jotka sanoivat sen syypääksi Pohjanmaan\ntapauksiin, että niitäkin vastaan, jotka arvelivat Suomen puolisten\nluopuneen oikeasta uskosta ja Upsalan kokouksen päätöksestä, ja\nlopettaa kirjeet sillä pyynnöllä, että niin neuvokset kuin\narkkipiispakin neuvoisivat herttuata luopumaan semmoisista hankkeista,\njoista voisi muka tälle maalle ja kansalle vahinko tulla. \"Mutta jos\nmeille väkivaltaa yritetään\", hän arkkipiispalle kirjoittaa, \"täytyy\nmeidän takaisin tehdä, mitä ei ole aiottu eikä tahdottu tehdä\".[623]\n\nNämä Stålarmin kirjeet jo osoittivat, ettei Suomen uusi käskynhaltija\ntahtonut erottaa itseänsä muiden Suomen herrain kohtalosta. Vielä\nselvemmin hän pari viikkoa myöhemmin lausui mielipiteensä siitä\nvaltiollisesta rettelöstä, joka herttuan puolelta uhkasi. Kaarle näet\ntiedon saatuansa, että Arvid Eerikinpoika oli astunut Klaus herra\nvainajan sijaan, kirjoitti hänellekin käskyn tulla Tukholmaan, johon\nmuka \"nuo rahvaan teurastajat\" olivat kutsutut, ja vaati häntä sanomaan\nmieltänsä herttuan valtionhoitajavirasta.[624] Stålarmin vastaus,\nannettu elok. 9 p. 1597, oli tosin nöyriin ja siivoihin lauseisiin\nrakennettu, mutta sisälsi varsin teräviä muistutuksia herttuan käytöstä\nvastaan. Kutsua Tukholmaan ei voinut muka Stålarm eivätkä muut Suomen\nherrat vastoin kuninkaan kieltoa noudattaa, olletikaan koska\nvaltaneuvokset, jotka Kunink. Majesteetti on herttualle avuksi\nhallituksessa suonut, eivät olleet haastokirjaa allekirjoittaneet. Kun\nherttua kirjeessään oli maininnut, että muka kaikki, mitä Ruotsinmaalla\noli toimitettu, oli tapahtunut kuninkaalle hyväksi ja isänmaalle\nhyödyksi, kysyy Stålarm, oliko sekin kuninkaan etujen valvomista, että\nKunink. M:n palvelijat joka paikassa pantiin viralta pois ja herttuan\nomat palvelijat asetettiin sijaan; olihan sitä paitsi kuninkaan\npalvelijoita vangittu sekä tyrmään ja rautoihin pantu vastoin lakia,\njota ei ole muka Suomen puolella milloinkaan tapahtunut herttuan\npalvelijoille, sitten kun Stålarm sinne tuli. Tämä viimeinen lause\ntarkoitti Maunu Iivarinpoika Stiernkorsia, joka Puolasta meritse\npalatessaan oli joutunut tuulen ajamana Kalmariin ja sieltä oli vankina\nviety Tukholmaan; mutta Stålarm ei ollut tietävinään, että kahta\nkuukautta ennen herttuan kirjeenkantaja oli Porissa kiinni otettu, vaan\nlisäsi nöyrän pyynnön, että Maunu Iivarinpoika olisi irti päästettävä\nja hänen muassaan olleet kuninkaan kirjeet Suomeen lähetettävä, ettei\nmuka tämän asian kautta eripuraisuutta syntyisi kuninkaan ja herttuan\nvälillä. Se, mikä näin oli tapahtunut, kumminkin muka vaikutti,\netteivät Suomen herrat voineet ketään keskuudestansa Tukholmaan\nlähettää; sillä eiväthän valtaneuvokset ole siellä saapuvilla, eikä ole\ntietoa, kuka on oleva päällekantajana, kuka tuomarina; \"jos talonpojat\nsaavat vallan tuomita\", arvelee kirjeentekijä, \"tuskin yksikään\naatelismies tai soturi säilynee\". Stålarm kuitenkin vakuuttaa, että\nSuomen sotaväki kyllä voipi laillisesti puolustaa käytöstänsä, ja\narvelee, että herttua ei suinkaan itse tiedä, kuinka suuressa määrässä\npohjalaiset ja heidän yllyttäjänsä ovat olleet syypäät tapahtuneeseen\nverenvuodatukseen; hän sanoo muiden läänien rahvaan pyytäneen häneltä\npäämiehiä, jotka voisivat heitä johdattaa vastustamaan Monikkalan\nherran aikomaa päällekarkausta Pohjanmaalta, ja lopuksi hän varoittaa\nherttuata seuraamasta pahoja neuvonantajia ja ryhtymästä semmoisiin\ntoimiin, jotka saattaisivat tulevaisuudessa olla herttualle\nitselleenkin vahingoksi. Koko kirje osoittaa, että Arvid Eerikinpoika\njo oli asettunut aivan samalle kannalle kuin marskivainaja, sillä\nainoalla erotuksella, että Klaus herran yksityinen katkeruus herttuata\nvastaan häneltä kokonaan puuttui. Myöskin uskonnon asiassa oli\nStålarmin omatunto arjempi. Kirjeessänsä hän vain muistuttaa, että\nkuningas ei ole Suomeen lähettänyt vähintäkään kirjallista tai\nsuullista sanaa, joka olisi puhdistettua oppia vastaan, ja että olisi\naika vastalause tehdä, milloin jotakin semmoista tapahtuisi.[625]\n\nVaan Kaarle herttua oli jo askel askeleelta tullut semmoiseen asemaan,\njosta ei enää ollut peräytymistä, ja koska hänen mielestään Suomen\nherroihin ei vaikuttanut neuvo eikä varoitus, hän antoi säätyjen\nvahvistaa päätöksensä tehtävästä retkestä. Kirjeellänsä Tukholmasta\nelok. 5 p. hän ilmoitti kaikille Ruotsin asukkaille aikovansa pian\nlähteä sotavoimalla Suomeen ja neuvoi heille hyvää käytöstä hänen\npoissaolonsa ajaksi. Hänen sisarensapojalle, Saksin herttualle\nKustaalle, jonka hän jätti sijaisekseen Ruotsinmaalle, annettiin\nosoitus, millä tavoin Sigismund oli otettava vastaan, jos hän sattuisi\nKaarlen poissaollessa Ruotsiin tulemaan. Jos kuningas tulisi\nTukholmaan, pitäisi hänet hyvin ottaa vastaan, syyt herttuan retkeen\nselitettämän ja laillinen tuomio pyydettämän valtaneuvosten asiassa;\nmuut linnat pitäisi säilytettämän siihen asti, kunnes herttua palaisi.\nMutta jos kuningas ensiksi Kalmariin tulisi, olisi julistaminen, että\nlinna tosin pidetään kuninkaan varalla, mutta ei ketään sisään päästetä\nennen herttuan tuloa. Tämän säännön annettuansa Kaarle puolisoinensa\nlähti Tukholmasta Suomeen päin elok. 20 p. Tukholman saaristosta hän\npari päivää myöhemmin kirjoitti alamaisille Suomeen avonaisen kirjeen,\nettei pitänyt \"sille kapinalliselle joukolle\" -- tällä nimellä nyt\nSuomen sotaväkeä ja aatelistoa tarkoitetaan -- muka mitään\nkuuliaisuutta osoittaa. Elok. 28 p. tuli herttua Kastelholmaan, johon\njätti puolisonsa ja itsekin jäi viipymään muutamiksi päiviksi. Hänen\nlaivastonsa jo liikkui Turun saaristossa.[626]\n\nMutta sillä aikaa oli Suomenkin puolella yhtä uutterasti varusteltu\nvastarintaa. Laivasto, jonka varustaminen oli ollut Klaus herran\nviimeisiä toimia, valmistettiin täyteen sota-asuun, toisia laivoja\ntäynnänsä tykkejä ja ampumavaroja kutsuttiin Viipurista Turkuun, ja\nvähässä ajassa taisi amiraali Pentti Söyringinpoika mennä ankkuriin\nKorpoon virralle. Samalla ahkeruudella Turun linnaakin vahvistettiin ja\nvarusteltiin. Linnavallit korjattiin, nuijametelissä otetut vangit,\njoita oli vähän kolmattakymmentä, pantiin uutta kaivoa tekemään\nlinnan ryytimaahan, lehmiä ja härkiä koottiin koko ympäristöstä,\nsamaten ruista sekä puitua että puimatonta kuljetettiin linnan\nvarastoihin ja viljan jauhatusta varten hankittiin joukko\nmyllynkiviäkin.[627] Näin varustettuina näyttivät suomalaiset voivan\nvakaalla mielellä odottaa Kaarle herttuan tuloa, jos kohta tämä\nuskaltaisikin heitä vihollisen tavalla kohdella. Pian kyllä tosin\nheiltä toivo katosi, että herttua heidän neuvonsa mukaan mieltänsä\nmalttaisi. Hänen vihollisuutensa jo näkyi ilmi töissä, ja elokuun ensi\npäivinä oli saatu Turkuun tieto, että Maunu Iivarinpoika oli Ruotsissa\nvangittu. Tämä tapaus osoitti Suomen herroille, mitä heidänkin oli\nodotettavana; mutta voimallinen vastarinta ei näyttänyt heille\nmahdottomalta, koska ainakin oli varma, ettei herttua saattaisi\nratsumiehiä tuoda mukaansa Suomen ratsuväen verroille.[628] Paitsi sitä\noli vielä jokin toivo jäljellä, että kuningas itse rientäisi Suomen\navuksi taikka ainakin lähettäisi muutamia tuhansia sotureita\nLiivinmaalta. Jo oli Henrik Leijel, eräs skotlantilainen\npalkkasoturipäällikkö, tuonut väkensä Viron puolelta,[629] ja jos ei\nmuuta sen enempää apua tulisikaan, taitaisihan Suomen vanha kokenut\nsotavoima vaikka yksinänsäkin vetää vertoja noille auralta äsken\nlähteneille, joita Kaarle saattaisi mukaansa kuljettaa.\n\nMutta pahin seikka, joka näitä toiveita häiritsi, oli se, että\nherttualla oli Suomenkin puolella paljon salaisia ystäviä. Enkä tässä\npuhukaan rahvaasta ja Turun porvaristosta, jotka jo tilansakin tähden\nhellittelivät herttuan asiaa. Oudommalta kuuluu, kun itse alhainen\nsotaväki sekä laivastossa että Turun linnassa alkoi Kaarlen puolelle\nkallistua. Että tämä uskottomuus osittain on luettava päällikköjen\nomaksi syyksi, saamme vastaisista tapauksista havaita; mutta paitsi\nsitä kulkivat herttuan salaiset puhuttelijat alinomaa Ruotsin ja Suomen\nväliä. Jo heinäkuun 7 p. oli Kaarle kirjoittanut Turun porvaristolle\nvakaisen kirjeen, käskien heitä tuomaan kaikki siellä olevat kruunun\nlaivat tykkeinensä päivinensä Ruotsiin. Tätä oli muka jo muutamasti\nennen heille käsketty, vaikka luultavasti uhkauksilta eivät ole\nuskaltaneet sitä tehdä; mutta elleivät nytkään sitä tee, niin herttuan\nmuka täytyy heitä kohdella, kuten tottelemattomia ja vastahakoisia\nkohdellaan.[630] Jokainen ymmärtää, että asia nytkin oli yhtä mahdoton\ntehdä kuin milloinkaan, mutta Turun porvarit ainakin tekivät mitä\nvoivat, houkutellen ja puhutellen Suomen sotaväkeä. Viimein taidettiin\nherttualle ilmoittaa, että koko meriväki, osa jalkamiehistä sekä\ntykkijunkkarit linnassa olivat salaisesti kääntyneet Kaarlen\npuolelle.[631] Asia ei voinut olla Suomen päälliköiltäkään kokonaan\nsalassa. Turun linnassa kutsuttiin väki kokoon ja kysyttiin,\ntahtoivatko he olla kuninkaalle uskolliset ja linnaa miehuullisesti\npuolustaa. Enin osa kuitenkin tässä antoi hyvän vastauksen, koska\narvattavasti eivät muuta uskaltaneet; sillä yksi, joka ei luvannut\nherttuata vastaan sotia, temmattiin joukosta ulos ja mestattiin sitten\nmuille varoitukseksi.[632] Mutta laivastossa näyttivät asiat\nsynkeämmältä. Meille on säilynyt eräs merkillinen kirjoitus, annettu\nTurun linnasta elok. 5 p., joka todistaa, että meriväen petollisuus jo\nsilloin oli ilmi tullut. Siinä näet yhteiset laivurit ja merimiehet\nSuomen laivastossa tunnustavat kovin rikkoneensa ja syntiä tehneensä\nKunink. M:n uskottua miestä, valtionasemestaria ja amiraalia Pentti\nJuusten Söyringinpoikaa Olsbölen herraa vastaan ja siitä syystä\nrangaistusta ansainneensa; mutta koska mainittu amiraali kristillisestä\nrakkaudesta ja monen hyvän miehen esirukouksesta on tämän heidän\ntörkeän rikoksensa anteeksi antanut sekä ne heidän seastansa, jotka\ntästä asiasta kiinni ovat, hengen puolesta päästänyt, niin he\nlupaavat tätä hairahdustaan sitä ahkerammalla ja uskollisemmalla\npalveluksella parantaa eikä koskaan amiraaliansa tai päälliköitänsä ja\nlaivureitansa vastaan vähintäkään tottelemattomuutta tai ynseyttä\nosoittaa kahdenkertaisen rangaistuksen uhalla.[633] -- Tähän\nuskollisuudenvakuutukseen ei kuitenkaan ollut paljon luottamista, ja\nStålarmin täytyi vetää laivasto takaisin linnanaliselle selälle, jossa\ntykit taas riisuttiin ja vietiin linnaan. Arvid Eerikinpoika oli\nsilloin uskovinansa, että herttua ei uskaltaisi pienten haaksiensa\nkanssa tulla suoraa tietä meren yli, vaan kiertäisi Pohjanlahtea ja\nolisi odotettavana Monikkalan herran seurassa Pohjanmaalta.[634] Että\nStålarm itse olisi todella tätä uskonut, on mahdoton luulla, koska\nKaarlen askareet Ahvenanmaalla kyllä aikaisin osoittivat tämän oikean\ntarkoituksen. Mutta hänen oli tarpeellinen mikäli mahdollista muita\nuskotella, jottei laivaston riisuminen synnyttäisi epätoivoa\nuskollisissa ja liikaa rohkeutta uskottomissa. Tämä luulotteleminen ei\nkuitenkaan voinut kauan enää luonnistua. Kohta jo herttuan tuumat\ntulivat jokaisen nähtäväksi.\n\nElok. 20 p:n paikoilla alkoi herttuan väki liikkua Turun saaristossa,\njossa ryöstivät Arvid Eerikinpojan, Iivari Tavastin ja Pentti\nSöyringinpojan taloja. Myöskin 150 tynnyriä rukiita ja 15 tynnyriä\nvoita, jotka Uudeltakirkolta olivat Turkuun tulossa, siepattiin pois ja\nkaksi huovia kuljetusvartioista tapettiin.[635] Samaan aikaan tuli\ntieto, että Monikkalan herra, joka jo kauan aikaa oli kokoillut väkeä\nPohjanmaalta, vihdoinkin hankki tuloa Kyrönkankaan yli. Tätä vihollista\nestämään lähetettiin Salomon Ille Savoon ja Hämeesen, mutta Hartikka\nHenrikinpoika Vuolteen herra Kokemäen kartanon lääniin. Ille, jonka\npiti ottaa komentoonsa Amprusi Heikinpojan ja Olavi Pietarinpojan\njalkamiehet Savosta sekä Savon ja Hämeen talonpojat, lähti Turun\nlinnasta elok. 12 p., ja kaksitoista päivää myöhemmin hän oli Juvalla,\njossa uuden virkansa voimasta kirjoitti varoituskirjeen Peräpohjan\nasukkaille.[636] Yleensä luultiin, että Pohjanmaan rahvaskin oli\nvarusteillaan kostaaksensa Ilmajoen verilöylyä; mutta tämä luulo näkyy\nolleen kokonaan perätön. Pohjalaiset päinvastoin näyttävät tähän aikaan\njo kyllästyneen Monikkalan herran hallitukseen, niin että tämä heiltä\npahinta pelkäsi ja pyysi herttualta kolme, neljä sotaviskaalia\nvoidaksensa heitä kuuliaisuudessa pitää.[637] Varmaa siis on, että\nHannu Hannunpojalla ei ollut muuta kuin varsinaista sotaväkeä\nseurassaan. Kuitenkin oli hän niilläkin voimilla pelättävä, eikä ollut\nvielä selvää tietoa, minne hänen matkansa ensiksi kääntyisi. Jos hän\nHämeen linnaa vastaan tulisi, niin tämä ei ollut juuri missään\nsotakunnossa. Jos hän taas Satakunnan kautta marssisi Turkua kohden,\nniin pelkäämistä oli, että koko sen maakunnan rahvas paisuttaisi hänen\njoukkoansa. Tähän lääniin lähetettiin Hartikka Henrikinpoika elok. 30\np. neuvomaan talonpoikaista kansaa uskollisuuteen sekä käskemään\npappien teroittaa samaa asiata saarnoissansa. Kohta sen jälkeen,\nsyyskuun 1 p., tuli Turkuun sanoma, että Hannu Hannunpoika jo oli\ntullut Kyrönkankaan yli. Se oli kuitenkin erehdystä; sillä hänen\nretkensä ei tapahtunutkaan sitä tietä, vaan merta myöden, ja juuri\nsyysk. 1 p. hän vielä oli Mustasaaren saaristossa, josta hän herttualle\nkirjoitti odottavansa ainoastaan purjetuulta. Syysk. 12 p. hänet\ntapaamme Porin edustalla. Hänen matkansa tarkoitti herttuan käskyn\nmukaan Turkua.[638]\n\nMutta toiselta puolen herttua itse jo perille ennätti pääjoukon\nkanssa. Hänen muassansa mainitaan olleen 12 lipullista jalkaväkeä\nsekä 500 ratsumiestä, ja hänen matkansa kävi suoraan Turkua\nvastaan.[639] Syyskuun 5 p. oli hän Nauvon selällä ja lähetti sieltä\nturunlinnalaisille uhkaavan kirjoituksen, jonka viejäksi pantiin\ntorvensoittaja ja kaksi herttuan kirjuria. Herttua siinä käski Arvid\nEerikinpojan luoksensa muutamien sotapäällikköjen kanssa ilmoittamaan\nmuka selvästi mieltänsä. Samassa lähetettiin kirje Turun\nkaupunkilaisille ja toinen Viipurin linnaväelle, kieltäen heitä\nantamasta mitään apua Turun linnaan. Tässä linnassa oli silloin itse\nArvid Eerikinpoika, ja hänen komentonsa alla oli koossa enin osa Suomen\nsotaväkeä, joka oli leirinsä luonut kaupunkiin ja linnan lähistöille.\nStålarmin päätös oli estää herttuata maalle nousemasta ja\ntorvensoittajan viemä vastauksensa kuului siis lyhyesti, että kuningas\noli kieltänyt Suomen sotaväkeä rupeamasta mihinkään keskustelemukseen\nvastoin kuninkaan valtaa ja korkeutta. Lisäksi muutamat Suomen\nherroista näyttävät suullisesti lähettäneen isoisia pilkkasanoja:\nHerttuan oli muka rukoileminen Jumalalta koillistuulta, että pääsisi\nRuotsiin palaamaan. Molemmat herttuan kirjeenkantajat jäivät\nlinnalaisten haltuun, koska herttua sitä ennen oli heidän\nkirjeenkantajansa pitänyt.[640] Kaarle sillä välin jo oli lähemmäksi\npurjehtinut. Syysk. 6 p. hänen laivastonsa tuli näkyviin Ruissalon ja\nHirvisalon välisestä salmesta. Stålarm tietysti ei tahtonut aloittaa\nvihollisuutta eikä siis suostunut muutamain ehdotukseen, että linnan\njäreillä tykeillä ammuttaisiin vastaan. Kuitenkin lienee muutamia\ntykkejä laukaistu, ja masto herttuan omasta haahdesta mainitaan poikki\nviedyn. Herttua, joka nyt oli saanut linnalaisten vastauksen, lähetti\ntämän johdosta heille uuden nuhdekirjeen sekä kohta sen perästä Maunu\nIivarinpoika Stiernkorsin vaimon, joka sai toimekseen ilmoittaa, että\nMaunu Iivarinpoika oli kuolemaan rangaistava, elleivät muut Suomen\nherrat suostuisi rupeamaan mihinkään keskusteluun. Stålarm kuitenkin\nvastasi, niinkuin ennenkin, että kuningas oli heitä kieltänyt puheille\ntulemasta; hän sen ohessa väitti, ettei mitään häväistyssanoja ollut\ntorvensoittajan kanssa lähetetty.[641] Vaan tällä aikaa oli Kaarle,\njoka havaitsi maallemenon linnan edustalla mahdottomaksi, antanut\nlaivastonsa kiertää Hirvisalon saaren, jonka itäpuolisessa väylässä,\nneljänneksen peninkulman päässä linnasta, oli Ruskiakallion\nniemekkeessä soveliaampi päästä mannermaalle.[642] Tässä sekä Uittamon\nrannassa alettiin väkeä maalle laskea. Kesken tätä tointa tuli Stålarm\nSuomen väen kanssa, ja vähäinen kähäkkä syntyi, jossa herttualta kaatui\nmuutamia miehiä. Louhikkoinen rantaseutu ei kuitenkaan ollut Stålarmin\nratsuväelle edullinen, jonka tähden Suomen väki palasi kaupunkiin,\nantaen herttuan rauhassa päättää maallemenonsa.\n\nRuskiakallion kähäkkä, joka tapahtui syyskuun 7 p., oli jo ilmisodan\naloittanut; mutta Kaarle tietysti tahtoi mikäli mahdollista käyttää\nsovinnollisia keinoja eikä siis luopunut vaatimasta Suomen päällikköjä\nkeskustelemukseen. Hän siis vielä kerran lähetti varoituskirjeen, ja\nsamalla kertaa nuo herttuan seurassa olevat herrat, kreivi Kaarle\nSture, Jaakko Klaunpoika Horn, Yrjö Posse, Hannu Strang ja Antti\nLennartinpoika, kirjoittivat Suomen herroille ehdotuksen\nsovinnollisesta keskustelusta. Viimein tuli myötäinen vastaus, ja\nkeskustelemus määrättiin tapahtuvaksi 9 päivänä kello 9 aamulla.\nKupittaan lähteen vierisellä santaharjulla johon puhuttelijat kahdelta\npuolen saisivat tuoda 50 ratsumiestä kanssansa.[643]\n\nHerttua kuitenkin lähti sinne käsin koko leirinsä sekä muutamien\npienten tykkien kanssa, ja Suomen väki täydessä asussa odotti häntä\nkaupungin edessä Kupittaalla. Jollakin salaisella tempulla, jota eivät\nkertomukset kylläksi selitä, näyttää herttua saaneen paluumatkan Suomen\nväeltä teljetyksi, ja kun Arvid Eerikinpoika vaati estämättä\npäästäksensä takaisin linnaan, ennen kuin hän panttimiehiä vaihettaisi\nherttuan kanssa, ei Kaarle tähän ehdotukseen suostunut, vaan käski\npaikalla antaa panttia. Viimein ruvettiinkin tähän toimeen kahden\npuolen, ja herttuan puoliset panttimiehet seisoivat jo valmiina\nvälipaikalla, odottaen niitä, jotka korvaukseksi olivat herttualle\njätettävät. Silloin yht'äkkiä tapahtui muutos, jonka oikeata syytä ei\nole helppo erottaa. Stålarm jälestäpäin syytteli herttuata sanan\nrikkomisesta.[644] Kaarle taas kertoilee suomalaisten ruvenneen\neteenpäin astumaan, josta muka herttua luuli heidän aikovan hyökätä\nhänen kylkeensä ja huusi väellensä käskyn olla varuillaan. Oikeastaan\nuseat Suomen herroista yhä vastustivat koko keskustelutuumaa, ja\nolletikin Aksel Kurki, joka oli määrätty panttivangiksi suomalaisten\npuolelta, suoraan kielsi antautuvansa siihen.[645] Todennäköisintä on,\nettä Arvid Eerikinpoika nyt hankki siirtymään takaisin kaupunkiin ja\nettä Kaarle päätti sitä estää. Jos niin oli, niin herttuan tarkoitus\nkokonaan onnistui. Vanha amiraali Jaakkima Scheel päästi kirouksen\nSuomen väen petollisuudesta ja käski vara-amiraalinsa Pietari Stolpen\nmarssittaa merimiehet piikkeinensä vihollista vastaan. Mutta kun\nRuotsin väki alkoi marssia ahdetta alas, kääntyivät ensin jotkut\nStålarmin miehistä pakoon. Nyt herttuan puolelta muutamia tykkejä\nlaukaistiin, niin että kaksi ratsumiestä Stålarmin joukosta kaatui ja\nmuut kiireimmiten lähtivät matkaansa Hämeen tietä myöten. Kaarle kohta\nasetti leirinsä kaupunkiin ja antoi Myllymäeltä, joka luultavasti oli\nnykyinen Ryssänmäki, ampua pakenijoita. Muutoin hän ei ajanut heitä\ntakaa, ja Stålarm pysähtyikin kahden penikulman päähän, josta toisinaan\nhäiritsi kaupungissa olevaa herttuata.\n\nNäin Kaarle oli saanut ensimmäisen voittonsa hyvin helppoon hintaan, ja\nStålarmiin oli täytynyt, kuten itse myönsi, häpeällä lähteä pois\nTurusta, jättäen linnaan sekä vaimonsa että kaikki vaatteensakin, niin\nettei muassaan ollut muuta kuin mitä yllänsä piti.[646] Miehen koko\nluonteesta arvaten taidamme kuitenkin vakaasti päättää, ettei tämä\nhäpeä eikä syy lankea hänen päällensä, kuten moni sigismundilaisista\ntylysti tuomitsi. Syy oli epäilemättä Stålarmin sotaväessä, jonka\nluottamattomuutta jo olen maininnut. Ensimmältään ei tämä tapaus\nkuitenkaan näyttänyt aivan haitalliselta sigismundilaisten asialle.\nTosin oli Turun linna nyt jäänyt oman onnensa nojaan ja herttua jo\nsunnuntaina syysk. 11 p. rupesi muutamien kähäkkäin perästä\npiiritystyöhön, antaen rakentaa valleja vastapäätä linnanporttia\nMyllyvuoren eli nykyisen Kakolanmäen juurelle.[647] Mutta linna oli\nhyvissä varustuksissa, toistatuhatta miestä sisässänsä, eikä Kaarle\nvoinut täydellä toden teolla kääntää huoltansa sille puolen, niin kauan\nkuin Arvid Eerikinpojan joukko niin likeltä häntä takaa uhkaili.\nStålarm ei kuitenkaan voinut ajan pitkään tätäkään asemaa pitää, ja\nsilloin tosin alkoi linnalaisten tila kolkommalta näyttää. Syyt, mitkä\npakottivat Stålarmin tiehensä lähtemään, ovat jokseenkin hämärässä.\nTosin Monikkalan herra läheni lähenemistään Satakunnan puolelta ja\nsamassa Turun seutuinen rahvaskin alkoi herttuan kehoituksesta aseisiin\ntarttua.[648] Mutta vaikuttavin syy oli nytkin arvattavasti Stålarmin\nomassa sotaväessä, johon Kaarlen houkutukset jo alkoivat tarttua.\nAvoimella kirjeellänsä syyskuun 13 p. lupasi herttua armoa niille,\njotka luopuisivat \"tuosta kapinallisesta joukosta\", eikä ole syytä\nuskoa tämän kehoituksen olleen varsin vaikuttamaton. Tämmöinen ikävä\nseikka, jonka seurauksia ainoastaan pikaisella lähdöllä voitiin\nvälttää, ei suinkaan puhuen parannut, eikä Stålarm näy kellekään\nsyitänsä ilmoittaneen, vaan mainitsi ainoastaan päättäneensä hajoittaa\nsotavoimat linnoihin, osan Hämeen linnaan, toisia Savon linnaan ja\nloput oman komentonsa alla Viipuriin. Hänen lähtönsä tapahtui syysk. 20\np:n paikoilla, ja viikkoa myöhemmin tapaamme hänet Helsingin\nkartanossa. Todennäköistä on, että hän toivoi Turun linnan\nsaattavan piiritystä kestää, kunnes talven läheneminen taikka muut\nsattuvat seikat pakottaisivat herttuan pois lähtemään. Kuninkaan\nkotiintulostakin yhä vielä huhuja kulki, ja niitä helposti uskottiin,\nkuten mieluista ainakin. Niinpä samaan aikaan, kuin Suomenväki hajalle\nlähti, kävi huhu semmoinen, että eräs Danzigista tullut Turun porvari,\njonka muka herttua oli kiduttamalla saanut tunnustukseen, oli\nilmoittanut nähneensä, kuinka Danzigista Tukholmaan päin oli lähtenyt\n30 laivaa väkeä täynnä, vaikka tuuli ne oli merellä hajoittanut.[649]\nEttä semmoiset jutut ja hoennaiset olivat tuulen tuomia, veden viemiä,\nei tarvitse mainitakaan. Mutta ihme ei suinkaan ollut, että niitä niin\nhelposti uskottiin ja että Turun linnan pelastuksesta vielä hyvä toivo\noli.\n\nTässä linnassa sill'aikaa Pentti Söyringinpoika, Antti Laurinpoika\nPuotilan herra, Hannu Eerikinpoika ja Pertteli Iivarinpoika koettivat\nmiehuudella puolustusta tehdä, eivätkä he ottaneet kuullaksensa\nherttuan vaatimuksia linnan heittämisestä, vaan tekivät ensi alussa\nhyökkäyksiäkin herttuan väkeä vastaan. Kun nyt Kaarle piiritystyöhön\nrupesi, asettaen vallituksia sekä Myllyvuorelle että Vilkkilänmäelle ja\nKorppolaisvuorelle,[650] niin linnasta ammuttiin ankarasti ja alinomaa,\njotta herttualta kaatui paljon väkeä, ennen kuin vallihaudat niin\nsyvälle saatiin, että kaivajat suojassa olivat. Syyskuun rankat sateet\ntäyttivät vedellä piirittäjäin tekemät kaivokset, ja herttuan väki\npian alkoi väsyä vaivaloiseen työhönsä. Näin asiain ollessa oli\nlinnanhaltijoilla hyvä uskallus, varsinkin koska joka hetki odotettiin\napua Stålarmilta ja hänen armeijaltaan. Oli linnaan jäänyt joukko\naatelisia rouviakin, joiden miehet olivat sotajoukon kanssa Turusta\nlähteneet. Näiden luvussa oli Stålarmin omakin vaimo Elina, Aksel\nKurjen puoliso, Katariina Boije, ja Antti Boijen vaimo, Anna\nEerikintytär. Mutta etevimpänä oli Ebba Stenbock, marskin leski, joka\njo aikaisin kesällä oli lähettänyt 19-vuotiaan poikansa Puolaan, vaan\nitse tyttärinensä uskollisesti vartioitsi herravainajansa ruumista\nlinnassa. Nämä aateliset naiset ja etenkin Ebba rouva osoittivat\nuljasta ja vakavaa mielenlaatua. Syyskuun 17. p. kirjoitti Kaarle\nherttua omalla kädellänsä marskin leskelle, luvaten sekä hänelle että\nmuille linnassa oleville rouville ja neitsyeille vapaan lähdön, jos he\ntahtoisivat tavaroineen päivineen kulkea sieltä pois minne hyvänsä.\nMutta jos he eivät sieltä lähtisi ja heille jokin vahinko tai\nonnettomuus sattuisi, sitä silloin ei herttua muka tahtonut syyksensä\nottaa, hän kun oli heitä kyllä aikanaan varoittanut. Kun ei tähän\nehdotukseen annettu mitään vastausta, antoi herttua ampua vitjakuulilla\nakkunoita vastaan. Kerrankin mainitaan tapahtuneen, että yhteistä\nrukousta pidettäissä semmoinen kuula leikkasi miehen keskeltä poikki\nvarsin läheltä Ebba rouvaa. Mutta tämä ei ollut arkaluontoisia, vaan\nvahvisti esimerkillään ja kehoituksillansa muitakin uskollisuuteen.\nHänen kauttansa ikäänkuin marskin henki linnaa hallitsi.\n\nMutta nyt alkoi alhaisen sotaväen uskottomuus ja nurja mieli ilmi\ntulla. On ylipäänsä luonnollinen asia, että semmoinen sotaväki, joka on\nsaanut vallattomasti menetellä rauhallisten asujainten henkeä ja\nomaisuutta vastaan, on myöskin vaaran hetkenä omille käskijöillensä\npetollinen. Kunnian jäykkyys on semmoiselta kadonnut, eikä ole sen\nteoilla muuta ohjetta kuin pedon vainu saaliille. Mutta paitsi tätä\nkunnottomuuttansa oli linnanväellä jonkinmoinen syykin nurjuuteensa,\nkoska Pentti Söyringinpoika oli riettaalla voitonpyynnöllä heiltä\nheidän ansaittua palkkaansa pidättänyt.[651] Tyytymättömyys lisääntyi\nviettelyksistä. Herttua tietysti ei lakannut lähettämästä\nvaroituksiansa linnalaisille yleisesti, ja sen ohessa muutamat Suomen\naatelismiehet, niinkuin Louhisaaren Flemingit ja Yrjö Horn, jotka\nKaarlen kutsusta olivat hänen leiriinsä saapuneet, sekä piispa ja Turun\nporvaristo kirjoittivat linnaväelle kehoituksia herttuan puolesta.[652]\nPiiritettyjen omassakin keskuudessa näkyy olleen niitä, jotka ajoivat\nherttuan asiaa. Linnassa näet mainitaan olleen eräs syntyperäinen\nruotsalainen ylioppilas, Daniel Hjort nimeltä, joka muutamat ajat oli\noleskellut Klaus herra vainajan luona.[653] Tämä alkoi houkutella ensin\njoitakuita, sitten yhä useampia lähtemään herttuan puolelle. Viimein ei\nollut tykkiniekkoihin enää luottamista, vaan täytyi jokaisen tykin\nviereen asettaa hovipalvelija, viritetty pyssy kädessä, pitämään heitä\ntarkasti vaarilla. Tällä tavoin pidettiin ankara ampuminen voimassa,\nniin että kahdella laukauksella vastattiin jokaiseen piirittäjäin\nampumaan. Mutta sitä ei kuitenkaan voitu estää, että hyökkäyksissä ja\nmilloin ikinä muutoin ulkopuolelle linnaa tultiin, isot parvet lähtivät\nkarkuun herttuan puolelle. Kerrankin tapahtui, että yövartija täytyi\nyhdeksän kertaa uudistaa, koska edelliset kaikki olivat karanneet\ntiehensä. Silloin Pentti Söyringinpoika ja Antti Laurinpoika päättivät\njulkisesti tutkistella linnaväen mielenlaatua. Kutsuttuansa tykkiniekat\nja jalkamiehet kokoon linnanpihaan, he lupasivat runsaita palkintoja\nniille, jotka uskollisesti pysyisivät kuninkaan puolta pitämässä, mutta\njulistivat myöskin pääsöluvan ja vapaan lähdön niille, jotka\ntahtoisivat luopua herttuan puolelle; olisihan sitten muka tiedossa,\nkeneen luottamista oli. Useammat, kuin oli luultukaan, ottivat tällä\nluvalla lähteäksensä, ilmoittaen tahtovansa mennä vaimojensa ja\nlastensa luokse. Kun jäljelle jääneet kuitenkin aikoivat entistä\nleikkiä pitkittää, he löysivät tykkien sisustat ja sankit täynnänsä\nlokaa. Näin oli mahdoton enää pitkittää puolustusta, jonka vuoksi\npäätettiin ruveta heittämykseen.\n\nHerttua sillä välin oli syysk. 23 p. uudestaan lähettänyt vaatimuksensa\nlinnan heittämyksestä. Kun ei vastaus ollut myötäinen, oli hän lisännyt\nvallituksia ja ajoittaisin tuimasti ampunut linnaa. Kaarle itse\nalinomaa johdatti piiritystöitä. Kuusi penkeristöä oli hänellä jo\nvalmiina ja seitsemäs varustettiin rynnäkköä varten. Mutta linnan\nmuuriin oli kaksi rikkoa ammuttu, ja kaikki ylinen osa tornista\nhajoitettu.[654] Silloin linnan haltijat, Mikkelin päivän aamuna\nsyyskuun 29 p. kello 7 ja 8 välillä[655] antoivat torvilla soittaa\npyytäen päästä keskustelemukseen. Kaksi alapäällikköä kohtasi herttuan\nmuutamassa penkeristössä, ja aluksi sovittiin, että panttimiehiä\nannettaisiin kahden puolen. Kaarlen puolelta lähtivät Antti\nLennartinpoika, Pietari Stolpe vanhempi ja eräs jalkaväen päämies;\nlinnalaiset näiden sijaan lähettivät erään jalkamiespäällikön sekä\nskotlantilaisen William Rutwenin ja Antti Laurinpojan. Kaarlen\ntarjoamat ehdot olivat, että jos he linnan heittäisivät, ei pitäisi\nheille tapahtua mitään vahinkoa hengen, kunnian tai omaisuuden\npuolesta, ellei heitä lailla syyllisiksi voitettaisi; mutta mitä\nherttualla oli kannetta heitä vastaan, siitä he olisivat velvolliset\nvastaamaan laillisesti säätyjen edessä. Tähän tämä päivä päätyi, ja\naseet sillä välin olivat levollaan. Seuraavana päivänä, kun herttua\nuudisti vaatimuksensa, lähettivät linnalaiset hänelle setelin, jossa\nasettivat heittämysehtonsa. Setelin sisällys oli seuraava: Heillä tosin\noli kuninkaan käsky estää herttuata puuttumasta Suomen linnoihin; mutta\nkoska heidän oli mahdoton pitää tätä linnaa kauempaa aikaa ja herttuan\npanttimiehet olivat valan tehneet, että Hänen Ruht. Armonsa ainoastaan\nkuninkaan ja valtakunnan hyödyksi pyytää tätä linnaa ja maan\nhallitusta, niin he nöyrästi luottivat siihen, että herttua oli pitävä,\nmitä hänen panttimiehensä olivat vannoneet. Lisäksi pyysivät he saada\nriita-asiansa herttuan kanssa lykätyksi Kunink. M:n kotiin tuloon\nsaakka, jotta he nyt saisivat kolmen päivän kuluessa lähteä hengen ja\ntavaran kanssa kukin kotiinsa ja siellä rauhassa elää.[656]\n\nTähän viimeiseen ehtoon herttua ei suostunut, mutta sanoi rikkomatta\npitävänsä, mitä kerran oli luvannut. Keskustelemukset olisivat\nsaattaneet venyä kylläkin pitkälle, ellei Kaarle väkisellä tempulla\nolisi päätöstä jouduttanut. Linnanportin edustalla ja suojana oli vahva\netuvarustus, varustettu kolmikertaisella tykistöllä, nimittäin suurilla\ntykeillä eli niinkutsutuilla muurinmurtimilla, jotka olivat kahdessa\nrivissä, ja kahdeksalla vähemmällä ylinnä olevalla tykillä. Tämän oli\nlinnanväki keskusteltaissa jättänyt avoimeksi, ja herttua siihen äkkiä\nlähetti muutamia lipullisia jalkaväkeänsä, jotka yhtä vauhtia\nvalloittivat ympyriäisen torninkin, josta edellisinä päivinä oli mitä\nankarimmin ammuttu.[657] Tätä herttuan tekoa on kyllä vaikea\noikeaksi selittää; ja meidän aikoina sitä epäilemättä pidettäisiin\nsovinnonrikoksena. Mutta meidän on sen ohessa muistaminen, että sodan\nsiveys siihen aikaan ei ollut niin tarkka. Pääasiassa eivät asiat tästä\nsuinkaan muuttuneet; sillä onnen arpa oli jo lyöty. Kuitenkin kaksi\ntuntia vielä linnanporttia salvassa pidettiin, jolla aikaa ehdoista yhä\ntingittiin. Kun ei herttua enempään myöntynyt, täytyi vihdoin Pentti\nSöyringinpojan ja Pertteli Iivarinpojan taipua hänen käskyynsä ja\nlähteä ulos linnasta. Mutta Pentti Söyringinpoika, joka oli sotaväen\npalkoista pannut tuhansittain taalareita omaan kukkaroonsa ja tästä\nsyystä oli kovin vihattu, ei tohtinutkaan tulla valtaportista, vaan\npuikahti ulos salaportin kautta. Linnaväki nyt marssitettiin ulos,\nniinkuin voitetusta linnasta ainakin -- ratsumiehet hevosettomina,\nainoastaan kalpa kädessä. Herttua heitä puhutteli ja kaikki suostuivat\nhänelle uskollisuusvalan tekemään. Heidän koko lukumääränsä sanotaan\nolleen 800 miestä. Kuinka monta linnaväestä oli kaatunut ja kuinka\nmonta jo ennen mennyt herttuan puolelle, ei mainita. Mutta Kaarlelta\nsanotaan piirityksessä kuluneen 260 miestä.[658]\n\nMeille on juttu säilynyt herttuan ensimmäisestä menosta linnaan, joka\njuttu ei kuitenkaan kaikin puolin ole luotettavimpia. Sanotaan hänen\nvaroneen jotakin salaista ruutikaivosta ja siitä syystä vaatineen Ebba\nrouvan vastaansa portin suuhun. Tästä lähdettiin linnankirkkoon, jossa\nmarskin ruumis vielä makasi maan päällä. Herttualle oli juteltu, että\nKlaus herra muka elävänä oli paennut Puolaan ja että ruumisarkussa ei\nollut kuin hänen kultansa ja hopeansa. Kansi nostettiin, ja herttuan\nedessä makasi vihamiehen hengettömät jäsenet. Silloin mainitaan Kaarlen\ninnossansa temmaisseen marskia parrasta; kiivailla soimauksilla\nvirkkaen suovansa, että vainaja nyt hengissä olisi. Ebba rouvan\nkehutaan vastanneen: \"Jos olisi herravainajani elänyt, ei olisi Teidän\nruhtinaallinen armonne ikinä tänne sisään tullut.\"[659] Siitä\nlähdettiin Ebba rouvan huoneesen, jossa herttua otti vastaan kaikki\navaimet ja muutti nyt linnaan asumaan. Linnan entiset päälliköt ja\nrouvasväki asetettiin kammioihinsa vartioitaviksi ja kaikki heidän\ntavaransa pantiin talteen herttuan sinetin taa. Vankien seassa oli eräs\ntavallaan kuuluisa mies, vanha Filip Kern, joka kaksikymmentä vuotta\ntakaperin oli Juhanan käskystä valmistanut myrkyn ja haudan Eerik\nkuninkaalle. Kaarle, vaikk'ei asian laitaa tarkoin tiennyt, ei ollut\ntämmöiselle miehelle leppeä, vaan pieksi häntä omalla kädellään, jotta\nveri puhkesi nenästä ja suusta. Sotamiehet irvistelivät katalan kovaa\nonnea. \"Koska hän oli jäsenlääkäri\", he arvelivat, \"eikä ollut isoon\naikaan voidetta saanut, niin nyt häntä muka rasvailtiin, niin että\nkylkiluut rytisivät\".[660]\n\nNäin oli herttua kolmiviikkoisen piirityksen perästä saanut Turun\nlinnan haltuunsa, ja yleinen luulo oli Kaarlen omassakin sotaväessä,\nettä hän nyt oli lähtevä muita Suomen linnoja vastaan.[661] Toiselta\npuolen näyttää Arvid Eerikinpoika taas päättäneen käydä onnen kokeille\nja rupesi kokoilemaan sotaväkeänsä Hämeen linnan paikoille.[662] Tämä\ntuuma kuitenkin haihtui, kun tieto tuli, että Turun linna jo oli\nvalloitettu. Mutta eipä herttuakaan näyttänyt tahtovan sotaonneansa\nedemmäs koettaa, vaan alkoi jo suoria palataksensa Ruotsin puolelle.\nSyy tähän Kaarlen päätökseen lienee osaksi ollut myöhäinen vuodenaika,\njoka ei enää sietänyt hänen lähteä syvemmälle maahan, ellei mielensä\ntehnyt jäädä talven yli Suomeen. Mutta paitsi sitä on myöskin\nluultavaa, että huhut Sigismundin tulosta häiritsivät Kaarlen mieltä.\nOli syyskuun keskipaikoilla tullut Puolasta Vironmaalle eräs\nkatolisuskoinen ruotsalainen, Lindorm Bonde, tuoden rahoja ja verkaa\nSuomen sotaväelle jaettavaksi. Tämä kun kuuli herttuan jo kaikki tiet\nsulkeneen, ei tohtinutkaan lähteä varoinensa meren yli, vaan kirjoitti\nHaapsalosta syysk. 15 p. ilmoituksen asiasta Stålarmille, jonka luuli\nnyt Turussa olevan. Ja koska oli tarpeellista lisätä uskallusta Suomen\nväelle, hän jutteli kirjeessänsä, kuinka kuninkaan lähettämä sotaväki\njo oli Vironmaalla täydessä tulossa Suomeen päin, kuinka Tanskan\nkuningas oli luvannut apuväkeä, j.n.e. Varsin luultavaa on, että hän\narvasi kirjeensä joutuvan herttuan käsiin, ja niinpä kävikin. Kaarle\nvalloittamastansa Turun linnasta vastasi hänelle häikisteleväisellä\nkirjeellä, toivottaen häntä tulevaksi, minne aikonut oli, niin häntä\nmuka kohdeltaisiin, kuten oli toimensakin. Mutta Bonden uutiset\nkuitenkin lienevät saattaneet herttuan levottomaksi, olletikin koska\nlisäksi levitettiin sanomaa, että Sigismund oli lähettänyt kuusitoista\nhyvin varustettua laivaa Kalmarin salmeen.[663] Kuinka lieneekään, niin\nherttua ei enää mihinkään isompaan yritykseen ruvennut, ja sota-aseiden\ntoimi oli täksi kertaa loppunut. Mutta miellytykset ja uhkaukset,\nkehoitukset ja varoitukset eivät loppuneet, ja niistä minun täytyy\ntässä erittäin puhua, selittäen maan yleistä tilaa Kaarlen retken\naikana.\n\nSiitä kauheasta levottomuudesta, joka vuoden alulla Suomen rahvaassa\nriehui, olisi kyllä sopinut odottaa, ettei tämä rahvas nytkään ristissä\nkäsin katselisi hallitusmiesten aloittamaa taistelua, vaan miehissä\nrientäisi Kaarle herttuan puolelle. Että herttua itse tätä toivoi ja\nettä Arvid Eerikinpoika sitä varoi, ei ole siis ihme. Jo syysk. 6 p.\noli herttua valkamoiltaan lähettänyt avonaisen kirjeen Suomen\nrahvaalle, käskien sitä, niin monta kuin aseisiin kykenee, tulemaan\nhänelle avuksi Turkuun, niin pian kuin herttuan määräämät miehet\nkussakin pitäjässä sanan antaisivat; jolla ei aseita olisi, sen pitäisi\nniitä saaman Turkuun tultuaan. Tähän Kaarlen kehoitukseen vastasi\nStålarm varoituskirjeellänsä syysk. 8 p., päivää ennen kuin hänen\ntäytyi Turusta lähteä. Hän mainitsee kuninkaan suurta voimaa, kuinka\nhän on sukua keisarille, suuriruhtinaille ja muille vieraille\nvaltikkaille, kuinka hän on pestannut väkeä Unkarista, Puolasta,\nLiivistä sekä muualta ja nyt aikoo tulla kuninkaallista korkeuttansa\npuolustamaan. \"Sen vuoksi tahdon teitä kaikkia varoittaa\", kirjoittaa\nStålarm, \"ettette anna itseänne makeilla sanoilla houkutella ja\nvietellä siitä valasta ja uskollisuudesta, jonka olette Hänen Kunink.\nMajesteetillensä vannoneet, ettekä anna pahan huudon tulla tämän maan\npäälle, jolla on muissa maakunnissa se hyvä maine, että suomalaiset\novat aina oikealle kuninkaallensa uskolliset olleet. Semmoisina toivon\nteidänkin, rehelliset maamiehet, vielä olevanne ja ahkeroivanne kantaa\ntämän hyvän nimen mukaanne hautaan asti, teille ja teidän\njälkeisillenne kunniaksi, niin kauan kuin maailma seisoo.\"\nLoppupäätökseksi Stålarm vakuuttaa niin laittavansa, kun kuningas\nvaltakuntaan tulee, että linnaleirit ja muut raskaat kuormat\nhelpotetaan ja tauotetaan. Tämmöiset hyvät lupaukset, joita pian sen\njälkeen Sigismundilta tullut avoin kirje vahvisteli,[664] näyttävät\nenemmän vaikuttaneen, kuin olisi voitu toivoa, ja kun päälliseksi Eerik\npiispa oli papistonsa kautta lainannut Suomen hallitusmiehille apuansa\nrahvasta rauhoittamaan,[665] ei herttua saanutkaan Suomen talonpojilta\nsitä tukea ja puolenpitoa, minkä oli odottanut. Ainoastaan niillä\nseuduin, missä Kaarlen oma sotaväki oli vallan saanut, näkyy rahvas\nherttuan käskystä aseisiin tarttuneen. Niinpä jo alkupuolella syyskuuta\neräs herttuan käskyläinen, Kristofer Antinpoika, nostatti rahvaan\nParaisissa, Nauvossa, Korpoossa ja Rymättylässä. Kaksi viikkoa\nmyöhemmin, kun Stålarmin sotajoukko jo oli vetäynyt Helsingin ja Hämeen\nlinnan puolelle, annettiin samalle miehelle syysk. 27 p. valtuus\nnostattaa talonpojat Etelä- ja Pohjois-Suomessa. Meillä on vielä\ntallella erästä käskykirjettä useita kappaleita, jota syysk. 27 ja 28\npp. lähetettiin Varsinais-Suomen ja Satakunnan pitäjille. Koska herttua\nmuka heidän rukouksestaan sekä heitä pelastamaan oli Suomeen tullut,\nniin piti heidänkin olla avullisina \"tuota kapinallista joukkoa\"\nhävittämään, jonka vuoksi heidän oli lähettäminen Turkuun, viimeistään\nPirjon päiväksi (lokakuun 7 p.), joka neljäs mies seastansa, olletikin\nnuorta urheata väkeä. Mutta jos olisi jokin pitäjä vastahakoinen,\nuhattiin siihen lähettää lipullinen jalkamiehiä linnaleiriin.[666]\nMillä mielellä ja mihinkä määrään tätä käskyä noudatettiin, on mahdoton\nsanoa; ainoastaan sen havaitsemme, että Satakunnan rahvas lokakuun\nkeskipaikoilla oli varusteilla.[667] Mutta tämäkin yltymys lienee kohta\nlannistunut, kun herttua rupesi paluumatkaansa valmistamaan. Muussa\nSuomessa, mihin ei herttuan valta ulottunut, ei havaita mitään\nhankkeeksikaan sanottavaa. Tosin näkyy entinen viha muutamissa paikoin\nvielä kyteneen, ja Suur-Savosta, mutta etenkin Hämeen sydänmaista\nkuului tuon tuostakin metelisiä huhuja. Niinpä muutamat sysmäläiset ja\nRautalammin miehet, kulkiessaan Lapveden markkinoille alkupuolella\nsyyskuuta, olivat Suur-Savossa päästäneet kapinallisia puheita, joista\nMikkelin kirkkoherra tuli niin hädillensä, ettei enää uskaltanut\nöisin olla pappilassaan ja lähetti omaisuuttansa Savon linnaan\nsäilytettäväksi. Suur-Savon rahvaasta hän samalla kertaa ilmoitti\nGötrik Finckelle, että vielä sitä vanhaa hapatusta oli heidän\nsydämissään, vaikka muka puhuvat niin salaa ja solmituilla sanoilla\nkeskenänsä, niin että ihmisparka ei voi ymmärtää heidän sananlaskujansa\neikä tiedä sanaakaan, ennen kuin on hengetönnä. \"Heillä on mesi\nkielessä, myrkky mielessä\", arvelee sanankuulijoistaan tuo pelästynyt\npaimen.[668] Kuukautta myöhemmin kuului, että sysmäläiset olivat\nKarankamäen paikkeilla lyöneet kolme Antti Heinosen palvelijaa ja yhden\njalkamiehen kuoliaaksi.[669] Mutta semmoiset pienet telmeet, joista ei\nmitään sen enempää syntynyt, olivat ainoastaan Nuijasodan\njälkivihleitä, niinkuin meren vaahto myrskyn jälkeen.\n\nSama rahvas siis, joka yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli jättänyt\nkotonsa ja kartanonsa, aikoen omin neuvoin valloittaa Turun linnan ja\nottaa Klaus herran vangiksensa -- tämä rahvas ei nyt enää nostanut\nainoatakaan nuijaa, milloin samaa linnaa piiritti mahtava sotajoukko.\nTätä kummasteltavaa seikkaa en katso suinkaan lähteneeksi rahvaan\nalakuloisesta ja kukistetusta olosta tällä hetkellä. Tosin olivat\nkapinalliset paikkakunnat joutuneet kyllä poloiseen tilaan tappionsa\nperästä; mutta kaikkien aikojen kokemus todistaa, että juuri semmoinen\ntila on kaikelle metelille satoisin maanlaatu. Paremmin kuin mikään muu\nasia, todistaa Nuijasodan synty ja luonne Suomen rahvaan viheliäistä\ntilaa loppuvuodella 1596. Mutta samaten tämän samasen rahvaan outo\nlevollisuus syksyllä 1597 näyttää todistavan, että sen olo vähällä\naikaa oli jollakin tavoin parantunut. Ja niinpä todesta olikin, ei\ntosin tavaran ja ravinnon puolesta, mutta toivon ja turvallisuuden. Jo\nsekin ainoa seikka, että Klaus herraa ei enää ollut, teki suuren\nmuutoksen Suomen talonpoikien mielentilassa. Onhan alhaisella\nsivistyskannalla luonnollista, että ihmiset ainoastaan tämän tai toisen\nmiehen haahmossa käsittävät vihattavansa tai rakastettavansa, ja niin\noli Suomen kansan silmissä Klaus Fleming ollut kaikkien kiusojen\nelävänä muotona. Tämä haahmo oli nyt kadonnut; se mies, jota kaikki\nnostetut nuijat, kaikki jännitetyt jouset olivat tarkoittaneet, oli nyt\nastunut Tuonelan tupiin, vieläpä oli sijaan tullut toinen mies, jonka\nkoko maine oli leppeyttä ja hellyyttä. Tämä muutos oli vihan\ntylstyttänyt. Itse teossakin oli rahvaan tila parantunut. Tosin oli\nSuomen rahvaalla silloinkin monta kovaa kärsittävää, ja valittajia\ntulikin iso joukko herttuan luokse Turkuun.[670] Mutta ylipäänsä\nkoettivat maan silloiset hallitusmiehet mikäli mahdollista lepyttää ja\nsovitella. Jos oli ensi katsannossa nuijakapina näyttänyt lisäävän\ntalonpojille kurjuutta, niin näkyi kuitenkin selvästi, että\nrahvas vaikka voitettunakin alkoi saada voiton kohtuullisille\nvaatimuksillensa. Pohjanmaalla, missä pelko syntyvästä aatelisvallasta\noli kapinan ensimmäistä säentä iskenyt, oli tarkoitus vihdoinkin\nsaavutettu, koska Erkki Olavinpoika ja Tuomas Yrjönpoika kolmannen\nkerran olivat maakunnan rajoista hävinneet. Muissa maakunnissa tosin\nlinnaleiri vielä painoi, mutta sotapäällikköjen omatunto ja vielä\nenemmän heidän pelkonsa tulevaisuuden vaaroista vaati heidän\nhillitsemään alhaisen sotaväen ylpeyttä. Niin asiain ollessa voimme\nhelposti käsittää, ettei Suomen kansa enää taipunut semmoisiin\nyrityksiin, jotka ainoastaan kolkoimmasta epätoivosta syntyvät, ja että\nArvid Eerikinpojan neuvot ja varoitukset eivät olleet tuuleen\nlausuttuja.\n\nNäitä varoituksia vastaan katsoi herttua tarpeelliseksi tehdä\ntäydellisen puolustuksen avoimella kirjeellänsä Suomen rahvaalle,\nannettu \"Suomen Turusta\" lokak. 2 p. Hän mainitsee nähneensä sen\nkirjeen, minkä \"se eriseurainen mies Arvid Eerikinpoika\" on tähän\nmaakuntaan lähettänyt, ja ottaa nyt laveilla lauseilla osoittaaksensa,\nettä juuri Arvid Eerikinpoika apulaisinensa, samoin kuin Klaus Fleming\nennen häntä, ovat ne samat, jotka armollisen herran Kuninkaan korkeutta\nja valtaa vastoin tekevät, vaan ei herttua, joka muka varhain ja hiljan\nahkeroitsee, että se vala, minkä kuningas on alamaisilleen tehnyt, niin\nhyvin kuin se, jolla alamaiset Hänen armonsa kanssa liiton tehneet\novat, voimassa pidettäisiin ja kaikki asiat valtakunnassa lailliseti ja\ntoimellisesti käytettäisiin, \"niin että köyhä niin hyvin kuin rikas,\nkirjanoppimattomat kuin kirjanoppineet, vapausmiehet kuin vapauttomat\nnautitsisit heidän hyvin saadut Privilegia ja oikeudet, niin myös\n(voimassa pidettäisiin) Ruotsin lain ja lailliset säädyt, ja ettei se,\njoka voimallisempi on, ryöväisi, hävittäisi ja kuoliaaksi löisi\nsen, joka vähemmän voi, niinkuin tässä maakunnassa tätä aikaa\nylönpalttisesti tapahtunut on.\" \"Sentähden\" -- sanoo herttua -- \"on\nmeidän uskollinen neuvo ja manaus, ettette usko, mitä Arvid\nEerikinpoika ja hänen apulaisensa meistä valhetellen sanovat, vaan\nkavahtakaat heitä niinkuin niitä, jotka teidän ja koko Riikin\nalaspolkemisen ja hävityksen jälkiinseisovat, ja kaiken teidän voimanne\nkanssa heitä vastaan seisokaat ja tyhjäksi tehkäät, niinkuin Riikin\neriseuraisia miehiä ja hävittäjiä\". Lopuksi Kaarle vakuuttaa, ettei\nsuomalaisten tarvitsisi semmoisesta käytöksestään pelätä rangaistusta\nkuninkaalta, \"niinkuin usein nimitetty Arvid Eerikinpoika Hänen\narmostansa häpeällisesti ja pilkaten on sanonut\". Kuningas on muka\nluonnostaan \"yksi laupias ja avuja täysi kuningas\", joka epäilemättä\nvalaansa muistaa eikä salli vastoin lakia ja oikeutta mitään kellenkään\ntapahtua eikä semminkään tuleva ole hänen perintövaltaansa \"jonkun\nsala-väen kanssa niinkuin joku vihollinen\". Päinvastoin on herttuan\nvakaa toivo, että kun kuningas \"oikein saa tietää Arvid Eerikinpojan ja\nmuiden eriseuraisten ja väärinneuvosten menon, kuin tähän päivään asti\nei ole tainnut tapahtua moniahtain eripuraisten ihmisten tähden\", jotka\nmuka herttuan tästä asiasta kuninkaalle lähettämät kirjeet salaavat ja\nmaahan laskevat -- silloin on hän epäilemättä Stålarmia seuroinensa\nnuhteleva ja laillisesti rankaiseva, niinkuin niitä, jotka itsensä\nvaltakunnan parasta ja kuninkaan korkeutta vastaan asettaneet\novat.[671]\n\nTämä kirje, jossa Kaarle herttua ikäänkuin tilin tekee asiastaan Suomen\nrahvaan edessä, on vieläkin merkillisempi sen vuoksi, että se\nsuomenkielellä on kirjoitettu ja julkisuuteen lähtenyt. Tosin saattoi\njo tällä aikakaudella joskus tapahtua, että hallitusmiehet Suomessa\nantoivat kirjallisesti suomentaa semmoiset hallitsijain antamat\nkirjeet, joista erinomaisen tarkka ja täydellinen tieto rahvaalle\ntarkoitettiin. Mutta tietääkseni on tämä ensimmäinen, joka\nalkuperäisesti lähti suomenkielisenä Suomen kansan kuultavaksi. Kuinka\nvähän tätä isänmaamme kieltä vielä siihen aikaan oli hallitusasioissa\nkäytetty, olemme jo siitäkin voineet arvata, kun eivät nuijamiehetkään\nkirjoituksiansa teettäneet kuin ruotsiksi. Mutta Kaarle herttua, joka\nluultavasti ei itse osannut suomea, tahtoi kuitenkin selvillä suomen\nsanoilla puhutella Suomen miehiä. Tämä seikka, joka ehkä vähäpätöiseltä\nnäyttää, todistaa kuitenkin, että Suomen kansallisuuden arvo tällä\nhetkellä oli valtiasten silmissä ylennyt, emmekä paljon erehtyne, jos\npäätämme tämän ylenemisen lähteneeksi Nuijasodan kapinasta. Kuitenkin\noli sivistymätön rahvas ajan pitkään liian heikko yksinänsä\nkannattamaan kansallisuutemme arvoa. Tältä rahvaalta nyt ylellisten\nvoimatekojen aika oli mennyt. Se astuu vähitellen pois tapausten\ntantereelta, ja ylimykset jäävät yksin sinne taistelua lopettamaan.\n\nNäiden ylimysten mieltä tällä hetkellä on tässä paikka tarkemmin\ntutkistella. Kauheat todella näyttävät ne taistelut olleen, jotka tähän\naikaan raatelivat ihmisten mieliä. Pelonalaisten oli tuiki\ntietämätöntä, miltä puolen olisi enimmän pelkäämistä. Tunnollisille\ntaas alkoi käydä epäiltäväksi, millä puolen oikeus olikaan. Semmoista\nepävakaisuutta havaitaan silloin sekä Suomessa että Ruotsissakin, sekä\nherttuan puolisissa että sigismundilaisissa. Samaten kuin Ruotsissa\nmoni siirtyi siirtymistään pois herttuan luota, moni Suomen herroista\nnyt alkoi taipua sovintoon. Kaarle ei suinkaan säästänyt mielipuheita\neikä uhkauksia ylhäisille ja alhaisille, yhteisille ja yksityisille. Jo\nkohta Turkuun tultuansa oli hän käskenyt Fleming-veljesten sekä heidän\nlankonsa, Yrjö Hornin, tulla saapuville, ja nämä, jotka jo ennestään\nolivat kiivainten sigismundilaisten epäluulossa, tulivatkin. Yhtäläinen\nkäsky lähti samaan aikaan jalkamiespäälliköille Amprusi Heikinpojalle\nja Olavi Pietarinpojalle Savoon. Nämä, jotka silloin olivat marssissa\nStålarmin sotajoukon luo, mutta näyttävät tahallansa matkalla\nvitkastelleen, vastasivat kyllä tulevansa, jos Suomen aateliston\nestämättä pääsevät. Kaarle kuitenkin, kun ei enää heitä tarvinnut,\nkäski heidän pysyä paikoillansa ja antoi heille suojeluskirjeen, minkä\nhe olivat pyytäneet.[672] Kaikin paikoin eivät herttuan kirjeet\nkumminkaan niin hyvin menestyneet. Niinpä Viipurissa olevat herrat,\njoista Arvid Tavast, Matti Kruus sekä Lauri Martinpoika Sarvilahden\nherra, Jaakkima Tiirikinpoika Muurilan herra, Pekka Paavalinpoika\nJuusten ja eräs Eskerd Linderinpoika olivat etevimmät, ottivat\nkirjeenkuljettajan vangiksi ja vahvistivat uudella kirjallisella\nvalalla uskollisuutensa kuningasta kohtaan. Mutta kun he vaativat\nGötrik Finckeä tekemään samalla lailla, tämä lyhyesti vastasi, että\nhänen uskollisuutensa ei milloinkaan ollut epäluulon alla eikä siis\nsitä tarvittu vahvistaa, saati heidän käskyllään.[673] Muutamista\nhuhuista muutoinkin huomataan, että eripuraisuutta alkoi ilmaantua\nSuomen herrain keskuudessa. Maltillisemmat, niinkuin Antti Boije ja\nMatti Laurinpoika Kruus, päästivät kovia sanoja niitä vastaan, jotka\nmuka yksissä neuvoin Klaus herra vainajan kanssa olivat nämä onnettomat\nolot alkuun panneet; muutamat muut taas päättivät jatkaa puolustusta\nviimeiseen asti ja hätätilassa peräytyä Savon linnaan, joka olisi\nviimeisenä turvapaikkana.[674] Vaan tämän linnan isäntä, Götrik Fincke,\nkarttoi tavallisella varovaisuudellaan kaikkia mielenosoituksia\ntoiselle tai toiselle puolelle. Hänen hyvänä onnenansa oli nyt ja\nvastakin se, että hän kaukaisessa linnassansa saattoi jotenkin pysyä\nnäkyvistä poissa, ja jos ei häneltä olisi kuulusteltu Käkisalmen\njättämisen seikkaa, emme tietäisi Kaarlen häntä tähän aikaan\nmuistaneenkaan. Toisin oli Sten Fincken laita Hämeen linnassa, jota nyt\nTurun linnan langettua lähin vaara uhkasi. Lokak. 12 p. käski herttua\nsekä Fincken että muiden Hämeen linnassa olijain tulla Turkuun\nviimeistään saman kuun 18 päiväksi, kosk'eivät vielä olleet muka\nmieltänsä ilmoittaneet. Heillä oli kuitenkin tukevat syyt tulematta\nolla, semminkin Hartikka Henrikinpojalla, jonka vangitsemisesta herttua\npari kolme viikkoa ennen oli käskyn antanut. Samalla aikaa alkoi\nherttuan parvikuntia liikkua Hämeen ja Uudenmaan seuduilla saakka, ja\nnäiden vallaton menettely ei lisännyt suinkaan ystävällistä mieltä\nSuomen herroissa. Niinpä Vuolteen herran kartano ryöstettiin, ja vaimo\njoutui herttuan valtoihin. Lindössä, missä yhtäläinen ryöstö tapahtui\nlokak. 22 p., ammuttiin Arvid Eerikinpojan kartanonvouti kuoliaaksi.\n\"Minua ja vaimoani\", kirjoitti katkeralla pilkalla Vuolteen herra, \"on\nherttua nyt paljaaksi pannut, Jumalalle kunniaksi, kuninkaalle\nuskollisuudenosoitteeksi ja yhteiselle kansalle hyödyksi!\"[675] Useat\naivan syyttömätkin saivat tällä tavoin kärsiä, ennen kuin tämä\nvallattomuus saatiin estetyksi. \"Niinkuin sota on Jumalan vitsaus\",\nkirjoittaa Kaarle Gyllenhielm asiasta, \"ovatpa useat sotaväestä,\nosittain itse suomalaisten johdolla, jotka vanhan Klaus Flemingin\naikana olivat hänen miehiltään paljon väkivaltaa kärsineet, lähteneet\naatelismiesten kartanoihin ja niissä niin surkeasti ryöstäneet, että\ntuskin huoneiden nurkat ja uuninpiiput jäljelle jäivät, ennen kuin\nvoitiin sitä vastaan kieltoa panna\".[676] Mutta vaikka nämä kostoteot\nosittain synnyttivät katkeraa mieltä, ne kumminkin olivat jokaiselle\nmuistutuksena vakaasti punnitsemaan valtiollisten olojen silloista\nasemaa.\n\nJos nyt muissa Suomen miehissä epävakaisuutta havaitaan, ei ole ihmettä\nsuinkaan, että sitäkin miestä, jonka päällä suurin edesvastauksen\nkuorma painoi, alkoivat silloiset vaikeat seikat arveluttaa. Niinkuin\nennen olemme nähneet, oli Arvid Eerikinpoika karttanut julkista\ntappelua herttuan kanssa, ja jos olikin sotaväkensä luottamattomuus\nsiihen pääsyynä, näyttää kuitenkin hänessä muitakin ajatuksia\nliikkuneen, jotka käskivät karttavaisuutta. Että Kaarle herttua\nkuninkaan poissa ollessa oli koko Ruotsinvallan laillinen hallitsija,\nei ollut kieltämistä, ja jos olikin nyt eripuraisuus syttymässä\nkuninkaan ja herttuan välillä, oli kuitenkin Arvid Eerikinpojan\nrehellinen toivo, että täysi sovinto vielä olisi mahdollinen. Hän\npuolestansa siis ei tahtonut mitään tehdä, josta nämä toiveet\nsaattaisivat hämmentyä, olletikin koska kuninkaan oikea mieli asiassa\nei vielä ollut kylliksi selvä. Vasta toista viikkoa myöhemmin, kuin\nTurun linna oli Kaarlen käsiin tullut, ennätti vihdoin Stålarmille uusi\nvaltuus, joka selvästi osoitti Sigismundin ajatukset herttuan retkestä.\nKuningas siinä, Varsovasta syysk. 12 p., mainitsee, kuinka kapinallisen\nrahvaan ohessa on myöskin muutamia, jotka tähän asti eivät ole muuta\njättäneet yrittämättä, kuin että eivät ole uskaltaneet ottaa hänen\npäästänsä kruunua pois ja panna omaan päähänsä, jota nyt muka näyttävät\nmielivänkin, olletikin jos saattavat valtoihinsa saada Suomenmaan, sen\nlinnat ja sotavoimat, joita he aikovat miekalla, murhalla ja poltolla\nahdistaa. Sen tähden ja sitä estämään käsketään Arvid Eerikinpoika,\ntaikka se, jonka hän kuoleman tapauksessa nimittää ja määrää,\nnostattamaan kaikki uskolliset alamaiset ja sotaväet yli koko Ruotsin\nja Suomen.[677] Tämä valtuus kuitenkin nyt oli liian myöhäinen, mutta\nselvästi oli siitä havaittava, ettei kuningas aikonutkaan niin äkkiä\nvaltakuntaansa tulla. Mitä näistä vitkallisista hankkeista lopuksi oli\ntuleva ja mikä Sigismundin tuuma ja tarkoitus oikeastaan oli, alkoi\nvähitellen käydä Stålarmille epäiltäväksi, ja herttuan kirjeet\nlisäsivät mielenlevottomuutta. Se oli Kaarle herttualla tavallinen\nkeino, että kun hänen omista kehoituksistaan ei apua ollut, hän antoi\nmuidenkin samaa asiata kirjoittaa hänen oman sanelemisensa mukaan. Että\nvaltiopäiväin päätökset olivat herttuan kynästä lähteneet, on tietty\nasia, ja samoin säätyjen antamat varoituskirjeet Suomenmaahan olivat\nepäilemättä Kaarlen tekemiä. Tällä keinoin hän tahtoi ikäänkuin\nteroittaa omat mietteensä yhtä hyvin niihin, joiden nimellä kirje\nannettiin, kuin niihin, joille se tuli. Arvid Eerikinpojalle hän sekä\ntällä lailla että omassakin nimessään lähetti sanan toisensa perästä.\nFleming-veljesten ja Yrjö Hornin nimellä selitettiin puhdistetun opin\nvaara, jos Sigismund, joka ainoastaan paavilaisten neuvoja kuunteli,\nsaisi itsevaltaisesti menetellä; sotapäällikköjen puolesta taas\nmainittiin maan rasitus, jos herttuan täytyisi vielä edemmäksi maahan\nmarssia. Herttuan omatkin kirjeet tulivat vähitellen leppeämmiksi: Vika\nei ollut muka Stålarmin, vaan Bonden ja Olavi Sverkerinpojan, jotka\nhäntä olivat vietelleet. Tämä kaikki ei ollut vallan vaikuttamatonta.\nTosin ei Arvid Eerikinpoika antaunut mihinkään sovintokauppaan, vaan\nlähti, ikäänkuin kiusausta pakoon, lokakuun keskipaikoilla Hämeen\nlinnasta Viipuriin. Mutta kaksi kirjettä, jotka hän matkaltansa lähetti\nTurkuun, kuvailevat selvästi hänen mielensä levotonta tilaa. Toisessa,\njonka hän kirjoitti langollensa Klaus Flemingille, hän arvelee, että\njos syyllisiä onkin, eivät kaikki kumminkaan ole yhtä syylliset. \"Minä\npuolestani\", hän sanoo, \"en ole yhdeksään vuoteen mitään linnaleiriä\nkantanut enkä ole myöskään mitään talonpoikia tappanut\". Mitä uskonnon\nasiaan tulee, hän sanoo kirjoittaneensa sekä erinänsä että sotaväen\nkanssa kuninkaalle selvillä sanoilla, että jos ei Kunink. M. tahdo\nlähettää kirjallista vakuutusta heidän uskonnostansa ja vapauksistaan,\nniin tahtovat he virkansa heittää eikä millään muotoa pyrkiä\nomaatuntoansa vastaan. Samoin hän toisessa kirjeessään, joka herttualle\ntuli, puhdistaa itsensä siitä syytöksestä, että hän muka ehdottomalla\nvalalla olisi sitounut kuninkaan palvelukseen ja että hän olisi\nkuningasta valheilla ärsyttänyt. \"On minulla\", hän sanoo, -- \"se ikä\nja, Jumalan kiitos, se järkikin, että ymmärrän eripuraisuuden Kunink.\nM:n ja Teidän ruht. armonne välillä haitalliseksi varsinkin uskontomme\ntähden, enkä mitään hartaammin halaa, kuin että se riita ainoastaan\nkristillisillä ja rehellisillä keinoilla tauotetaan\".[678] Näin\nStålarmin omatunto tuimasti taisteli, samalla aikaa kuin häntä\nkuninkaan luona paneteltiin.[679] Hän oli, kuten itsekin omistaa, kovin\nahtaalla valansa ja omantuntonsa välissä.[680]\n\nMeille ei ole säilynyt niitä kirjoituksia, joilla Arvid Eerikinpoika ja\nSuomen sotaväki vaativat kuninkaalta uuden vakuutuksen uskontoonsa.\nMutta Kaarle herttualta löytyy samalta ajalta pitkä kirje kuninkaalle,\nannettu Turusta lokak. 4 p. Siinä hän selittää syyt, mitkä ovat häntä\npakottaneet Suomeen tulemaan, ja pyytää Sigismundia palaamaan\nvaltakuntaansa. \"Sillä emme tahdo mihinkään peittoon panna\", kirjoittaa\nherttua, \"vaan sanomme sen Teidän Kunink. M:tillenne suoraan ja\naikanansa varoitamme, että, jollei Teidän Kunink. M:nne tämän\nvaltakunnan hallitusta paremmalle kannalle aseta ja järjestä, emme\ntahdo semmoiselle hallitukselle alamaiset olla\".[681] -- Semmoiset\nsanat eivät suinkaan ole tyhjää säikytystä tällä hetkellä, jolloin koko\nRuotsinmaa ja toinen puoli Suomea oli herttuan vallassa. Niinkuin ennen\nRuotsissa, tahtoi Kaarle täälläkin nyt vahvistaa valtansa säätyjen\nlaillisella suostumuksella ja kokoonnutti siis jonkinmoiset maapäivät\nTurkuun alkupuolella lokakuuta. Kutsu oli annettu syyskuun 20 p.; mutta\nkummastella täytyy, että talonpoikaista säätyä ei ollenkaan tähän\nkokoukseen käsketty, vaan herttua sen sijaan ainoastaan ilmoitti\ntarvitsevansa kruunun uskollisilta alamaisilta vähäisen apuveron, jonka\nhän siis, kuitenkin nöyrillä ja kohteliailla sanoilla, sääsi. Arvattava\non, ettei muistakaan säädyistä aivan suurta paljoutta saapuville\ntullut,[682] ja kun sen ohessa keskusteltavat asiatkin olivat\nsemmoisia, joista herttuan jäykkä tahto oli kaikille tietty, niin nämä\nTurun maapäivät näyttävät kaikin puolin kyllä vähäpätöisiltä.\nSeuraaviin esityksiin Kaarle pyysi \"niitä hyviä miehiä aatelistosta,\npapistosta, sotaväestä ja porvaristosta täällä Suomessa, jotka nyt\nsaapuvilla ovat, antamaan neuvokasta mietintöänsä ja selitystänsä\": 1.\nomistavatko herttuan valtionhoitajaksi; 2. kuinka tuo väistynyt Suomen\nsotaväki on taivutettava; 3. tahtovatko noita vastahakoisia\nvastustella; 4. ovatko Ruotsin säätyjen ja herttuan kanssa yksimieliset\npyytämään kuningasta joko lähettien avulla taikka jos ei semmoisiin\nkukaan tahdo ruveta, kirjeillä, että hän parantaa tätä metelistä\nhallitusta; 5. kelle, heidän mielestään, maan hallitus ja voutikunnat\novat uskottavat. -- Säätyjen vastaukset kuuluivat: ensiksi, että he\nmuun valtakunnan säätyjen kanssa omistavat herttuan valtionhoitajaksi\nSöderköpingin päätöksen nojassa; toiseksi, että he pyytävät herttuaa\ntarjoamaan sovintoa ja armoansa noille Arvid Eerikinpojan seurassa\nolijoille, niin toivotaan Jumalan avulla niiden taipuvan, mutta niitä,\njotka eivät mitään neuvoa tottele, on kohdeltava Söderköpingin ja\nArbogan päätösten mukaan; lähettiläsasian he jättävät nöyrästi\nherttuan, neuvoskunnan ja Ruotsin säätyjen toimitettavaksi, kuten\nKunink. M:lle ja valtakunnalle taitaa ajan pitkään hyödyllistä olla; ja\nviimeiseen pykälään he vastaavat, että käskynhaltijoiksi maahan on\npantava Söderköpingin päätöksen mukaisia miehiä, mutta voudeiksi\nsemmoisia, jotka ymmärtävät maan tilaa ja rahvaan kanssa hyvin sopivat.\n\"Tämän halpaisen mietintömme\", kuuluvat loppusanat, \"asetamme Hänen\nruht. armonsa korkeamman ja paremman mietteen alaiseksi\".[683]\n\nMutta kaikista neuvoteltavista oli nyt vaikein kysymys, mistä\nsaataisiin kelvollisia miehiä pitämään isännyyttä äsken valloitetussa\nTurun linnassa. Jos olisi herttua voinut jättää siihen jonkin isomman\nsotavoiman ja sen ohessa sitä täydellisesti ruoka-aineilla varustaa, on\nkyllä mahdollista, että Kaarlen seurassa olevissa ruotsalaisissa olisi\nollut tähän virkaan taipuvia. Mutta nyt ei heistä kukaan tahtonut\nsiihen ruveta, ja ainoa neuvo oli asettaa joku Suomen mies, joka tosin\nei saattaisi niillä voimilla linnaa puolustaa, mutta ehkä paremmin\ntaivuttaa muut suomalaiset sovintoon. Soveliaimmiksi katsottiin\nFleming-veljekset ja Yrjö Horn; mutta nämäkin, jotka eivät tahtoneet\nkuninkaan epäluuloa vastaansa enentää, pyysivät hartaasti tästä\ntoimesta päästä. Viimein pitkän väitöksen perästä heidän kuitenkin\ntäytyi myöntyä, mutta Klaus Fleming Kaskisten herra, joka tällä välin\nnäkyy kuulustaneen lankomiehensä, Arvid Stålarmin, neuvoa asiassa,[684]\nsanoi mielensä suoraan, että hän ei aikonut kenenkään kanssa\nvihollisuudessa olla, vaan oli päästävä Stålarmin linnaan, milloin\nikinä tämä sitä vaatisi. Sen mukaan heille myöskin valtuus ja\nkäytössääntö valmistettiin lokakuun 14 ja 16 pp. Linna oli muka\npidettävä kuninkaan varalla, ja jos kuningas itse sattuisi tähän\nmaakuntaan tulemaan, pitäisi hänelle linnan portit ja ovet avoimina\npidettämän sekä kuningas muuten parhaalla tavalla otettaman vastaan;\nArvid Eerikinpoikaa taas piti heidän yhä kehoittaa sovintoon, mutta jos\ntämä kehoitus ei mitään auttaisi ja Stålarm ottaisi ampuaksensa linnaa,\nsilloin pitäisi heidän ilmoittaa, että heillä ei ole käskyä mitään\nvihollisuutta aloittaa, josta kruunun linna saattaisi turmeltua; ja jos\nsilloin Stålarm lupaisi pitää sen kuninkaan varalla, niin olisi se\nhänelle heitettävä, kuitenkin sillä varoituksella, että hän seuraa\nherttuan tekemää sääntöä eikä erota itseänsä Hänen Ruht. Armostaan ja\nvaltakunnan säädyistä. Tämmöinen se käytössääntö oli, jonka herttua\nantoi ja saapuvilla olevat säädyt vahvistivat. Samat säädyt myöskin\nlupasivat puolustaa Klaus Flemingiä kaikesta kanteesta ja syytöksestä,\njohon hän saattaisi uuden virkansa tähden joutua, ja näillä ehdoilla\nhän nyt, vaikka vastenmielisesti, suostui linnanisännäksi rupeamaan,\nantaen kuitenkin jo Stålarmillekin tiedon asiasta. Hänen\nvirkaveljiksensä asetettiin veljensä Lauri Fleming, heidän lankonsa\nYrjö Horn ja eräs Lauri Paavalinpoika Piiloisten herra, joka oli\nennestään voutina Maskun ja Vehmaan kihlakunnissa. Eräs Hannu\nPietarinpoika Kärkisten herra tehtiin linnan ja kaupungin\nvoudiksi.[685]\n\nNäistä säätämisistä selvästi näkyy, ettei Kaarle herttua toivonutkaan\nvoivansa tällä kertaa pitää, mitä oli retkellänsä voittanut.\nVarusväeksi hän siis ei antanut kuin nuo Pentti Söyringinpojan\nentiset miehet, mutta pani linnan muutoin paki paljaaksi kaikista\nvarustusneuvoista, vieden sekä järeämmät tykit että kaikki laivatkin\nmukaansa Ruotsiin. Tällä tavoin hän tahtoi tehdä linnan helpommaksi\ntakaisin valloittaa, jos se nytkin, kuten arvattava oli, joutuisi\nuudestaan sigismundilaisten käsiin. Kaikin puolin Kaarle kyllä\nhavaitsi, että tehtävänsä Suomessa olivat jääneet puolitekoon. Mutta\nainoa neuvo oli vasta korjata ja täyttää, mitä oli vaille jäänyt, ja\nniin Kaarle oli päättänytkin. Kuninkaansalin oven ylle Turun linnassa\nhänen mainitaan antaneen erään ranskalaisen kirjoittaa latinaksi\nseuraavan runon:\n\n    Tänne tultuani kapinalliset oieti voitin\n    Nyt minä lähden taas, en jälkiä yhtähän jättäin.\n    Tänne ma uudesta taas tulen: silloin on syyllisten surma,\n    Silloin ei säästävä oo käteni alaisiaan.[686]\n\nJa näin herttua nyt oli lähtöön valmis. Avoimessa kirjeessänsä\naatelistolle, papistolle ja yhteiselle rahvaalle hän sanoo kyllä\ntarvitsevansa enemmän aikaa maassa viipyä, mutta koska talvi on tulossa\nja rahvasta rasitetaan herttuan sotaväellä, hän ensi kesänä tahtoo joko\nitse takaisin tulla taikka hyviä miehiä lähettää. Sillä aikaa nyt\nkaikki linnaleirit, ravitsemiset ja kyyditsemiset kielletään. Eri kirje\nSuomen rahvaalle estää sitä kovalla kiellolla hävittämästä ja\nryöstämästä aateliston ja ratsumiesten taloja, kuten muka muutamat,\nerittäin nuo pohjalaiset, ovat tehneet. Vieläkin kerran tarjosi Kaarle\nSuomen sotapäälliköille sovintoa, kirjoittaen Stålarmille, Aksel\nKurjelle ja Antti Boijelle, että he tulisivat ottamaan vaimonsa pois ja\nitse vastaamaan lain edessä. Tätä käskyä ei toteltu, ja siis nuo Turun\nlinnasta otetut rouvat ja neitsyet samoin kuin linnan entiset päälliköt\nvietiin vankina Ruotsiin.[687] Näiden vankien joukossa oli, kuten ennen\nolen maininnut, myöskin Ebba rouva tyttärinensä. -- On todennäköistä,\nvaikk'ei missään selvillä sanoilla osoitettu, että nämä ennen lähtöänsä\nsaivat saattaa marski-vainajan ruumiin sen viimeiseen lepopaikkaan,\nParaisten pitäjän kirkkoon. Läsnäolevat aateliset olivat pyytäneet\nsaada ruumissaattoon yhtyä, vaan herttua oli sen kieltänyt. Mutta\nKaskisten herra sanoo kumminkin auttaneensa tarve-esineillä niitä,\njotka saattamassa olivat[688] -- ja nämä saattajat, jotka semmoista\napua tarvitsivat, eivät arvattavasti olleet muita kuin vainajan leski\nja tyttäret.\n\nPaljon olivat nyt onnen osat vaihtuneet. Samalla aikaa kuin\nmarskivainajan ruumis kaiketta hälyttä haudattiin ja hänen omaisensa ja\nystävänsä vankina vietiin Ruotsiin, nuo Nuijasodasta otetut vangit,\nniin monta kuin oli Turunlinnassa säilytetty, pääsivät kukin kotiinsa.\nYksin Pohjanmaalta oli niitä toistakymmentä, ja näiden seassa nähdään\nlippumies Pekka Pietarinpoika sekä entinen nuijapäämies, liminkalainen\ntalonpoika Hannu Eerikinpoika Krankka. Heidän paluumatkansa\nkotimailleen tapahtui kaiketi Monikkalan herran seurassa, joka nyt vei\njalkaväkensä takaisin Pohjanmaalle ja haahtensa lähetti Saloisten ja\nPyhäjoen valkamiin. Monesta esimerkistä nähdään, ettei Kaarle herttua\nunohtanut palkita Pohjan miehiä heidän kärsimistä vaivoistansa.\nMuutamille paikkakunnille oli jo keväällä suotu verovähennystä ja\nmuutamille talonpojille annettiin nyt täysi verovapaus tästä tai\ntoisesta syystä. Semmoisen verovapauden sai vähäistä myöhemmin myöskin\nHannu Krankka 9 pannimaan kokoisesta, Limingan kylässä Limingan pitäjää\nolevasta perintötilastansa. Sen sijaan Kustaa Banérin ja Klaus Bielken\nläänitykset korjattiin takaisin kruunun alle ja Pohjanmaan papeilta\nsekä nimismiehiltä, joilla muka oli liikanainen eläke, vietiin osa\nheidän saalistansa. Hyödyllisimpiä sääntöjä oli varmaan sekin, että\nOulujärven paikkeita piti uudestaan taloilla asutettaman. Hannu\nHannunpoika Monikkalan herra, jolle nämät toimet uskottiin,\ntehtiin Pohjanmaan käskynhaltijaksi ja käskettiin hänen rakentaa\nvirka-asunnokseen kuninkaankartano lähelle Oulun linnaa. Hänen piti\nmaakuntaa varjeleman kaikesta väkivallasta ja sitä varten enentämän\nmaakunnan kumpaakin lipullista 400 miehen. Toisen lipullisen päällikkö\noli nyt Pekka Pietarinpoika.[689]\n\nSamana päivänä kuin Monikkalan herran uusi valtuus annettiin, lokakuun\n26 p., lähti herttua vankeinensa, saaliinensa pois Turusta. Hänen\npuolisonsa oli kohta tiedon saatuansa Turun linnan valloituksesta,\ntullut Kastelholmasta sinne ja palasi nyt miehensä kanssa. Matka meni\nsuoraan Tukholmaan, jossa herttua 29 p. maalle nousi, tervehdittynä\nruotsalaisten riemurunoilla.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nSigismundin ja Suomen väen käynti Ruotsissa\n\n\nKaarle herttuan ensimmäinen retki oli jättänyt Suomen asiat\npuolitekoon, josta ne pian palasivat entiselleen. Niinkuin Turun\nmaapäiväin päätös ja herttuan antama ohjesääntö olivat käskeneet,\nottivat nyt, herttuan mentyä, Turun linnan uudet isännät\nkehoittaaksensa Stålarmia sovintoon ja myöntyväisyyteen; mutta tämä\nStålarm oli jo entisen intonsa takaisin perinyt, ja sovinto alkoi\nsyntyä peräti toisenmoinen, kuin minkä herttua oli tahtonut. Ensimmältä\nolivat Arvid Eerikinpojan kirjeet langollensa, Klaus Flemingille,\nvarsin kiivaita. Kun tämä oli käskenyt hänen hajoittaa sotaväen\nluotansa ja itse tulla Turun linnaan, Stålarm siihen vastasi\npäättäneensä pitää sotaväkensä koossa, jos kohta maa sen kautta\njoutuisikin peräti häviölle. \"Turun linnaan en huoli tulla\", hän\nkirjoitti, \"mutta kaupungissa tahdon muutamia päiviä kestitellä, koska\nkaupunkilaisilla oli niin hyvät varat herttuan väkeä elättämään; sitten\ntahdon pistää tulta kaupunkiin, kun he ovat olleet kuninkaalle ja\nherrallensa niin uskottomia\".[690] Kohta sen jälkeen eli joulukuun\nalussa hän tuli Viipurista Hämeen linnaan ja kokoili nyt kiireesti\nsotaväkensä, ei tarkoin tietty, Monikkalan herraako vastaan vai Turun\nlinnaa ahdistaaksensa. Turun linnan miehille tuli ahtaus yhä\nsuuremmaksi. Jos he olivat ennen saattaneet uskoakin, että herttuan\nkaikki toimet olivat tehtynä kuninkaan omaksi ja valtakunnan hyödyksi,\nniin Sigismund itse nyt Puolasta todisti, että kaikki, mitä Kaarle\nteki, tapahtui kuninkaalle \"kiusaksi, pilkaksi, vahingoksi ja\nturmioksi\" sekä hänen kuninkaallisille korkeuksilleen ja oikeuksillensa\n\"raiskaukseksi ja haitaksi\".[691] Myöskin Stålarmin vilpitön\nuskollisuus oli heille pistos sydämeen. Kun he häntä yhä kehoittelivat\nsopimaan herttuan kanssa, mutta häneltä saivat vastauksen: \"parempi\nolla kuoliaana, kuin kuulla itsestään se pilkka, että miehen vala on\nkahdelle esivallalle\", niin tämmöinen vastaus oli heillekin muistutus,\nmikä heidän rauhaansa tulisi.[692] Tämän kaiken ohessa heiltä\npuuttuikin tarpeellinen sotavoima ja varustus, millä olisivat Arvid\nEerikinpoikaa vihollisen tavalla vastustelleet. Senpä tähden, kun tämä\nehdotteli tulemista 400 ratsumiehen ja 400 pyssymiehen kanssa\njonnekin keskustelemukseen, lisäten pilkallisen pyynnön, etteivät\nlinnalaisetkaan toisi muka suurempaa voimaa mukaansa, Klaus Fleming\nvastaukseksi arveli tarpeetonta olevan niin monta satalukua mainita,\nkoska Stålarm kyllä tiesi, minkä väen herttua oli jälkeensä jättänyt.\nAsian loppu oli helppo arvata. Kaskisten herra oli heti alusta\nvakuuttanut jättävänsä ilman petoksetta Turun linnan Stålarmin haltuun,\nniin pian kuin tämä sinne tulisi, ja kertoi ehtimiseen tämän\nkehoituksensa.[693] Tämän pyynnön mukaan näemme Arvid Eerikinpojan\nsinne saapuvan jo jouluaattona ainoastaan parikymmentä miestä\nmuassansa. Kenenkään estämättä hän tässä otti linnanisännyyden omaan\nkäteensä. Se sama linnanväki, joka kolme kuukautta aikaisemmin\nuskottomuudellansa joudutti puolustettavansa piirittäjäin valtaan, oli\njo ennättänyt käydä tyytymättömäksi herttuan säätämään eläkkeeseen ja\nmeni nyt taas Stålarmin puolelle. Herttuan asettamat virkamiehet\nerotettiin ja uusien seassa asetettiin linnan ja kaupungin sekä\nPohjois-Suomen voudiksi Mikko Paavalinpoika Munck Nuhjalan herra. Mutta\nlinnan entiset haltijat tekivät täyden sovinnon Arvid Eerikinpojan\nkanssa, ottaen häneltä uusia toimia tehdäksensä. Herttualle he\nkolmantena joulupäivänä kirjoittivat ilmoituksen asiasta, ikäänkuin\nolisivat tehtävänsä parhain päin toimittaneet.[694] Arvid Eerikinpoika\noli muka Turkuun tullut ja oli nyt varsin taipuvainen sovintoon, niin\npian nimittäin kuin hän saa kuulla, että herttua on sopinut Kunink. M:n\nja valtaneuvosten kanssa ja muutoin tahtoo pysyä lain ja oikeuden\nrajoissa. Kirjeessä lisättiin Arvid Eerikinpojan ja koko Suomen\naateliston puolesta nöyrä rukous, että herttua soisi Suomesta\nviemillensä vangeille kunnollisemman vankeuden, kuin mitä muka huhu\nSuomessa kävi heidän saaneen, ja luvattiin korvaukseksi hyvin pidellä\nniitä herttuan palvelijoita, jotka Suomessa olivat. Stålarm itse\nsamoina päivinä lähetti lohdutuskirjeen vangituille herroille, luvaten\nrahoilla auttaa heidän Suomessa olevia rouviansa ja vakuuttaen heille\nheidän onnensa parantumista, jahka kuningas valtakuntaansa tulla\nehtii.[695]\n\nNäin olivat vuoden lopulla Suomen asiat melkein samalla kannalla kuin\nkesällä ennen Kaarlen tuloa. Tosin oli Arvid Eerikinpoika ainoastaan\ntyhjän linnan takaisin voittanut; laivat ja tykit sekä useat\ntaidolliset miehet olivat häneltä palaamattomiin menneet ja\nlinnanalainen maakunta oli paljastettu herttuan retkellä. Mutta näiden\nvahinkojen sijaan oli aika tuonut monta etuakin. Oli näet Venäjän\nkanssa nyt rauha ja sovinto täydellinen,[696] ja tämä asia herätti\ntoivon, että se rasitus, jota oli kärsitty ja yhä kärsittiin maassa\nmajoitetusta sotavoimasta, pian saataisiin poistetuksi. Tämä toivo\nnäkyy vaikuttaneen, että rahvas Suomenmaassa pysyi jotenkin\nlevollisena, ja vaikka valtiollinen eripuraisuus herttuan retken kautta\noli melkoisesti kiihtynyt ja monen mieltä yhä karvastutti, oli\nkumminkin Flemingveljesten sovinto Stålarmin kanssa hyvänä,\ntulevaisuuden enteenä.[697] Suurimpana vaarana oli kuitenkin Kaarle\nherttuan taipumattomuus; mutta ainakin oli toivomista, ettei herttua\nenää tulevana suvena ennättäisi Suomessa käymään, koska Sigismundin\nkotiintulo oli antava hänelle Ruotsissa kyllin tekemistä.\nVäsymättömällä uutteruudella Stålarm nyt koetti entiset vammat korjata\nja tulevaisuuden tarpeita valmistella. Tuskin oli Turun linna voitettu,\nniin hänen jo näemme Raaseporin läänissä, josta hän sitten palasi\nTurkuun; siitä hän taas tammikuun lopulla lähti liikkeelle Satakunnan\nkautta Hämeen linnaan, Viipuriin ja Savoon.[698] Päätarkoitus tällä\nmatkalla oli pitää tutkintokäräjiä sotaväen ja rahvaan riita-asioissa,\nja samalla kertaa hän näkyy koettaneen lakkauttaa tuon onnettoman\nlinnaleirilaitoksen, määräten jalkamiehet majoitettaviksi pappien,\nlukkarien ja nimismiesten luokse, niinkuin Kustaa Vaasan aikana oli\ntapa ollut.[699] Klaus Fleming Kaskisten herra, joka yhä oli hyvää\nsopua rakentavinansa herttuan ja Stålarmin välille, kirjoitti\nedelliselle, että tämä muutos oli tehty muka Flemingin pyynnöstä\nherttuan mieliksi. Tämä onkin varsin todennäköistä; sillä\nFleming-veljekset näkyvät tähän aikaan kiivaasti vaatineen\nlinnaleirirasituksen poistamista ja talonpoikaisen kansan säästämistä.\nMutta pahaksi onneksi sotaväen ahnaus ei ollut vähällä hillittävissä,\nja moni Suomen herroista katseli rahvasta niinkuin vihollista,\narvellen: \"parempi maa autiona, kuin täynnä kavaltajia!\" Voimme siis\npitää varmana, että aiottu lievitys aivan vähän tuli toimeen\npannuksi.[700] Mitä Kaarle herttuaan tulee, hän ei enää ollut pienillä\nmyönnytyksillä lepytettävissä. Hänen vaatimuksensa oli nyt niinkuin\nennenkin, että se omavaltainen hallitus, jonka marski vainaja oli\nSuomeen perustanut, piti lakkautettaman ja Suomen hallitusmiesten\nyhdistymän hänen ja Ruotsin säätyjen kanssa. Semmoisen yhdistymisen hän\näsken oli toivonut voivansa suosiolla saavuttaa Fleming veljesten\nkautta ja Turun linnasta lähtien. Siis kun hän tammikuun lopulla\nvihdoin sai tietää, kuinka tämäkin toivo oli mitättömän mennyt, näkyy\nhänen mielensä kokonaan julmistuneen Suomen herroja vastaan.\n\"Havaitsemme kyllä\", hän kirjoitti tähän aikaan Monikkalan herralle,\n\"että melkein kaikki suomalaiset pitävät rehellisyydestä ja kunniasta\nsen verran lukua, kuin sammakalla höyheniä on, ja heitä on sen mukaan\nuskottava\".[701] Kosto jo nähtävästi kyti Kaarlen sydämessä, ja kovaksi\nonneksi semmoinen kipinä hänessä ei helposti sammunut. Mutta tätä nykyä\nei ollut kostonpäivä vielä käsillä; nyt oli ainoastaan varominen, ettei\nStålarm vielä edemmäksikin valtaansa levittäisi.\n\nVarsin samalla lailla kuin Suomen hallitus näinä vuosina oli pysynyt\nerinänsä Ruotsin vallasta, oli itse Suomenmaassakin Pohjan maakunta\nviime aikoina pyrkinyt pois Suomen hallituksen alta. Tämän yrityksen\noli marski kyllä kovalla kädellä kukistanut. Mutta tuona hämmästyksen\naikana, joka marskin kuoltua tuli Suomen hallitukselle, oli Hannu\nHannunpoika Monikkalan herra kokonaan erottanut Pohjanmaan ja sieltä\nmyöskin tullut herttuan retkeä voimistuttamaan. Että semmoinen\nkylkipuolelta uhkaileva erivalta tulisi Suomen hallitusmiehille sangen\nhaitalliseksi heidän askareissansa, oli tämä kokemus jo kylliksi\nosoittanut, ja varsin todennäköistä on, että kuningas oli käskenyt\nStålarmin jos jollakin palauttaa pohjalaiset kuuliaisuuteen. Tuskin oli\nsiis Monikkalan herra päässyt uuden valtuutensa kanssa Turusta takaisin\nPohjanmaalle, kun sigismundilaiset jo rupesivat hänelle pauloja\nvirittämään. Marraskuun lopulla lähetettiin Amprusi Heikinpoika\nPeräpohjan rajoja kohden, ja pari viikkoa myöhemmin kirjoitti Arvid\nEerikinpoika kemiläisille kirjeen, varoittaen heitä tottelemasta Hannu\nHannunpoikaa, ettei kuninkaan muka täytyisi vieraan sotaväen kanssa\nkäydä perintövaltakunnassaan, josta saattaisi seurata ikuinen orjuus\nrahvaalle ja heidän lapsillensa.[702] Syytä on uskoa, että tämä\nvaroitus ei ollut umpikuuroille korville lausuttu. Monikkalan herra oli\njo vähällä aikaa osannut tehdä hallituksensa melkein yhtä vihatuksi,\nkuin marskivainajan valta aikoinaan oli ollut, ja ennen pitkää\ntuli häntäkin vastaan yhtä haikeita valituksia herttualle kuin\nmilloinkaan.[703] Minkä tapainen hänen ja rahvaan väli jo tällöin oli,\nnäemme siitä kirjeestä, jolla hän Korsholmasta jouluk. 1 p. käski\nLimingan, Iin ja Kemin miehet kokoontumaan hänen avuksensa Saloisiin,\nvarustettuina millä aseilla voivat, varsinkin teräsjousilla ja\nnuolilla, sekä kolmen kuukauden muonalla. \"Koska viime talvena\" --\nkuuluvat loppusanat -- \"te kapinallisten talonpoikien kiihoituksesta\naseisiin tartuitte ja sen kautta ensinnä saatoitte tämän eripuraisuuden\nalkuun, on nyt velvollisuutenne omaksi pelastukseksenne rientää minulle\navuksi tässä hurskaassa asiassa; mutta jollei niin tapahdu, niin\ntietäkäätte, että tahdon teitä kaikella voimalla etsiskellä, teillepä\nsurkeaksi perikadoksi, niin ettei koiraa, ei kanaa jäljelle jää\".[704]\nSamalla aikaa hän itse nostatti eteläiset pitäjät, ja koko maakunta\nnäyttää olleen varusteilla. Vuoden viimeisenä päivänä lähti Arvid\nEerikinpojalle kirje, jonka Limingan, Saloisten, Kalajoen, Lohtajan,\nVöyrin ja Mustasaaren kirkkoherrat sekä kuusi nimismiestä\nallekirjoittivat maakunnan puolesta. Pohjalaiset siinä sanovat itsensä\nsyyttömiksi kaikkeen meteliin, mikä tapahtunut tai tapahtuva oli, ja\nvalittavat, että Amprusi Heikinpoika oleksii heidän rajoillansa\nuhkaamassa heitä.[705] Suomen herrain yrityksestä ei näyttänyt siis\naluksi lähtevän muuta hyötyä, kuin että Pohjanmaan asukkaat ärtyivät ja\nHannu Hannunpojan asema vahvistui. Itse herttua, niin pian kuin hänelle\nsaapui näistä asioista tieto, koetti kaikin mokomin toimittaa apua.\nLänsipohjan ja Angermanlannin sotaväen piti apuun rientää, milloin\nikinä tarve vaatisi, ja itse Pohjanmaalle lähetettiin tarpeellisia\nsotavaroja, ruutia, lyijyä sekä verkaa ja rahoja jalkaväelle ja niille\nratsumiehille, jotka olivat eteläisistä maakunnista sinne karanneet.\nPohjan miehille neuvottiin uskollisuutta ja varovaisuutta, niin että,\njos Amprusi väkinensä maahan samoaisi, ei pitänyt pohjalaisten tosin\naloittaa vihollisuutta, vaan kuitenkin tehdä vastarintaa yhdistetyillä\nvoimilla.[706] Mutta itse teossa Pohjan rahvas ei enää ollutkaan\ntaipuvainen aseelliseen taisteluun, vaan kallisti mielellään korvansa\nStålarmin sovinnollisille kehoituksille. Niinpä tapahtui, että kun\nMonikkalan herra tammikuun loppupuolella 1598 oli siirtynyt Pohjan\nperille lähteäksensä lopulliseen rajankäyntiin Lapin puolelle, koko\nSuupohja yht'äkkiä hänestä luopui ja teki sovinnon jonkinlaisen Suomen\nherrain kanssa.\n\nAsian laita ei ole täydellisen selvä, mutta näkyy olleen\npääasiallisesti seuraava. Tammikuun keskipaikoilla oli Arvid\nEerikinpoika lähettänyt muutamia miehiä Pohjanmaalle julistamaan\nkuninkaan kirjeitä ja käskyjä. Tähän lähetystöön valittiin nuo Turun\nlinnasta äsken luopuneet Lauri Fleming ja Lauri Paavalinpoika, jotka\ntunnetun maltillisuutensa tähden olivat sovintotoimeen erittäin\nsoveliaat, ja heidän kanssansa seurasivat Maunu Iivarinpoika Stiernkors\nja Yrjö Pryss. Näön vuoksi he myöskin saivat asiakseen lähteä muka\nLapinmaan rajalle sovittuun kokoukseen Venäjän asiamiesten kanssa,\nvaikka tämä tehtävä sitten jäi heiltä täyttämättä. Sitä paremmin\nluonnistui heidän toimensa Suupohjassa. Jonkinlaisia maakäräjiä\npidettiin Mustasaarella, jonne papit ja muut arvolliset miehet\nenimmistä pitäjistä olivat kokoontuneet. Niiden joukossa, jotka tässä\ntilassa seisoivat maakunnan etupäässä, tapaamme vanhoja tuttavia\nentisiltä ajoilta: Hannu Hannunpoika Fordellin Pietarsaaresta ja herra\nLjungo Tuomaanpojan Kalajoelta. Edellinen näistä piti yhä vielä\nmaakunnan sinettiä hallussansa ja näkyy siis yhtenään nauttineen\npohjalaisten erinomaista luottamusta; jälkimmäinen oli kirjamies,\njoka ymmärsi rakentaa lauseet soveliaaseen muotoon. Kokouksen\nloppupäätös oli, että pohjalaiset lausuttuansa mielipahaansa siitä\neripuraisuudesta, joka pahojen ihmisten yllytyksestä oli syntynyt,\nlupasivat suorittaa veronsa kuninkaallisille virkamiehille ja pyysivät\nArvid Eerikinpoikaa toimittamaan heille kuninkaan armoa ja suosiota.\nTämä maakäräjäin päätös osoittaa, kuinka vuoden kuluessa pohjalaisten\nmielipiteet olivat suuresti muuttuneet, eikä syynä suinkaan ollut muu,\nkuin se yleensä leppeämpi henki, joka Stålarmin kanssa oli Suomen\nasioissa valtaan tullut. Kaarle herttua, kun pohjalaiset Kokkolasta\nantoivat hänelle asiasta tiedon, oli siitä varsin pahoillansa ja\nsoimasi heitä, että he olivat muka antaneet itsensä syypääksi\nnuijakapinan nostamiseen. Kuinka heidän kirjeensä Stålarmille\noikeastaan lienee kuulunut, emme enää tiedä, mutta varma on, ettei\nnytkään oltu taipuvaisia vastaanottamaan mitään tylyä hallitusta. Koska\nsiis Erkki Olavinpoika ja Tuomas Yrjönpojan poikapuolet samaan aikaan\nalkoivat maakuntaan ilmaantua, lienevät nämä pian havainneet asemansa\nmahdottomaksi, koska heti pötkivät jälleen tiehensä.[707]\n\nOikeastaan oli Suomen herrain lähetyksellä varsin vähän voitettu, niin\nkauan kuin Hannu Hannunpoika Monikkalan herra yhä piti Peräpohjaa\nhallussansa. Tämä mies olikin hyvin varuillansa, eikä häntä ollut\nhelppo saada syrjäytetyksi. Missä hän kulloinkin liikkui, hänellä\nmainitaan olleen 40 ratsumiestä ja joku sataluku jalkamiehiä\nseurassaan, jolla voimalla hän saattoi rahvaankin kurissa pitää. Heti\nPohjanmaalle tultuaan olivat lähettiläät hänelle kirjoittaneet, pyytäen\nhäntäkin tulemaan tuohon maakunnan kanssa pidettävään keskusteluun.\nVaan Monikkalan herra vastasi Iistä tammik. 25 p. karttavaisesti ja\npistävästi.[708] Häntä muka suuresti ihmetytti, että he, jotka viime\nsyksynä herttualle lupasivat pysyä käskynhaltijoina Turun linnassa,\novat niin pian antaneet kääntää itseänsä ja ottaneet tämän vaivan ja\npitkän matkustuksen päällensä. Mitä heillä nyt on Pohjanmaan rahvaan\nkanssa keskustelemista, sen suorittakoot, miten paraiten ymmärtävät;\nMonikkalan herran ei muka siihen tullut mitään eikä hänelle ollut niin\nkorkeista asioista käskyä annettu; sitä paitsi hänen oli piammiten\nlähteminen Kemin Lappiin rajantointa varten. Tosin olisi kiitettävä\nJumalan lahja vakuuttaa rauhaa ja sopua tämän maakunnan rahvaalle;\nmutta oli varsin epäiltävää, kuinka se lupaus muutamain puolelta\npidettäisiin. Omasta puolestaan Monikkalan herra ei siihen luottanut.\nHän oli muka saanut tarkan tiedon, kuinka jo syksyllä Viipurissa ja\nsittemmin Hämeen linnassa oli neuvoja laskettu hänen perikadokseen.\n\"Niin on nyt päätetty\", hän kirjoittaa, \"että useita hyviä miehiä,\nolletikin hyväin ystäväini joukosta, joilta en tietäisi mitään pahaa\naavistella, piti tänne lähetettämän rahvaan puheille ja niiden seurassa\njokin sukkela veitikka, joka minulle lyijyluodin lahjoittaisi, jollei\nmuu keino auttaisi\". \"Semmoisilla ehdoilla\", hän lisää, \"en uskaltaisi\ntulla oman isänikään puheille, saati kenenkään muun\". Koko kirje\nosoitti selvästi, että Hannu Hannunpoika ei aikonut luopua asemastaan,\nvaan pysyi varuillansa, vaikka hän herttuan käskyn mukaan ei itse\nryhtynyt mihinkään vihollisuuteen. Näin ollen lähettiläät eivät\nuskaltaneet edemmäs lähteä. Tosin Stålarm helmik. 16 p. kirjoitti\nerityisen kirjeen Pohjanmaan pohjoiselle rovastikunnalle, varoittaen\nPeräpohjan miehiä kuninkaan kostosta, elleivät he luopuisi Kaarle\nherttuasta ja hänen käskyläisestään ja suorittaisi veroansa Turun\nlinnaan; heidän pitäisi sen vuoksi lähettää kaksi siivoa miestä\nkultakin pitäjältä Turkuun selittämään asiaansa valtaneuvos Sten\nBanérin edessä, jota kohdakkoin kuninkaan asiamiehenä sinne\nodotettiin.[709] Mutta tähän ei tullut mitään vastausta. Silloin\nStålarm päätti ryhtyä tehollisempiin toimiin. Savoon tultuansa hän\nkirjoitti peräpohjalaisille uuden varoituskirjeen, mainiten aikovansa\nlähettää jonkun etevän miehen aatelistosta heidän puheillensa.[710]\nSamaan aikaan näemme Salomon Illen ja Hannu von Oldenburgin lähtevän\njonkin väen kanssa Savosta Pohjaan päin, eikä heidän tarkoituksensa ole\nmikään vähempi kuin anastaa Oulun linna valtoihinsa ja ottaa Monikkalan\nherra vangiksi.[711] Mutta yritys ei luonnistunut. Monikkalan herra,\njoka juuri näinä aikoina oli lähtenyt Kuolajärven tienoille\nennenmainituihin rajatoimiin, oli muutoinkin hyvin varuillansa, ja itse\nasukkaat, vaikka he tekivät herttuan luona ankaria valituksia Hannu\nHannunpojan mielivaltaista hallitusta vastaan, eivät kuitenkaan\ntahtoneet ruveta sovittelemisiin Kaarlen vihamiesten kanssa.\nStålarmille he siis vastaukseksi kirjoittivat, että he ovat muka\nkapinaan syyttömät ja pysyvät Kunink. M:lle uskollisina kuin ennenkin,\nmutta ovat maksaneet veronsa Hannu Hannunpojalle.[712] Illen täytyi\nniinmuodoin kääntyä takaisin matkaltansa, ja Pohjanmaan asiat saivat\njoksikin aikaa jäädä siksensä. Vasta kesken niitä melskeitä, joita nyt\nmuualla päin valmistettiin, tulevat Pohjan seikat taas tapausten sekaan\nja panevat Arvid Eerikinpojan kyllä katumaan sitä, ettei hän ollut\nniitä kerrassaan ennen asettanut.\n\nSe oli kuninkaan kauan hankittu kotiintulo, jonka valmistamiseen nyt\nkaikki toimi ja huolenpito tarvittiin. Se toivo, jonka täyttämistä\nsigismundilaiset Suomessa olivat viime kesänä turhaan odotelleet, oli\nnyt vihdoinkin toteen käyvä; sana toisensa perästä kulki Suomen ja\nPuolan väliä, samaten kuin Puolasta Ruotsinkin maalle, ja erinomaista\nhäärinää havaittiin joka haaralta. Kaarlen käynti Suomessa oli saanut\nSigismundin tajuamaan, että kiire vihdoinkin oli tarpeellinen\naikomusten toimeenpanossa. Jo marraskuussa 1597 oli kuningas lähettänyt\nRuotsiin erään puolalaisen, Samuel Laskin valittamaan säätyjen edessä\nKaarle herttuan itsevaltaisista teoista. Silloin lähetetyssä kirjeessä,\nsamoin kuin toisessakin laveammassa, joka uudenvuoden aikana\nkirjoitettiin, luetellaan ja selitellään kaikkia, mitä muka herttua\nhamasta Sigismundin lähdöstä oli kuninkaan korkeutta ja valtakunnan\nrauhaa vastaan harjoittanut. Kaarle oli muka valtionhoitajanviran\nanastanut ja valtiopäiviä pitänyt vastoin kuninkaan selvää kieltoa, hän\noli sitten virkansa heittänyt, mutta kohta sen uudestaan takaisin\nottanut kenenkään kehoittamatta, hän oli vainonnut ja vanginnut\nkuninkaan palvelijoita, sen linnoja vihollisen tavalla ampunut ja\nvihdoin maata rasittanut lisäveroilla, sotaväenotolla, kyyditsemisillä\nja ravitsemisilla. Toisaalta päin vastataan myöskin niihin syytöksiin,\njoilla oli kuningasta soimattu, ensiksi että hän olisi aikonut ahdistaa\nvaltakunnan uskontoa, toiseksi että hän olisi tahtonut rikkoa Venäjän\nkanssa solmitun rauhan, ja viimein että hän olisi syypää Suomessa\ntapahtuneesen verenvuodatukseen. Viimeksimainitusta asiasta arvellaan,\nettä herttua itse kirjeillä ja lähettiläillä on yllyttänyt Suomen\ntalonpojat ensin valituksiin, sitten kapinaan ja että Suomen kansa muka\nilmankin on luonnostaan taipuvainen pahemmin valittamaan, kuin sen\nolisi syytä ja oikeutta. Erittäin laveasti selitellään herttuan ja\nneuvoskunnan väliä, ja helppo on näissä selityksissä huomata Eerik\nSparren periaatteita. Tanskan esimerkki otetaan todistukseksi, että\nneuvoskunta yksinäänkin saattaisi hallitusta pitää, ja arvellaan, liekö\nruotsalaisetkaan niin pahanilkistä ja vallatonta kansaa, ettei heitä\nneuvoskunta voisi lain ja valan mukaan hallita, kuten muissa\nvaltakunnissa on tapahtunut. Sen ohessa mainitaan, mikä säästö ja\nhelpoitus maalle lähtee kuninkaan poissaolosta. Kuitenkin olisi\nkuningas muka aikaisemmin Ruotsiin tullut, ellei olisi varronut niitä\nlähettäjäisiä, joista jo Arbogan päätöksessä mainittiin. Mutta turhaan\nvarrottuansa oli hän nyt päättänyt tulla, ja kaikkia säätyjä\nkehoitetaan häntä siivosti ottamaan vastaan. Merkillinen on varoitus\nveronalaiselle rahvaalle, että älkööt niihin asioihin sekaantuko, jotka\neivät heidän säätyynsä kuulu. Kirjeet päätyvät lupauksiin ja\nuhkauksiin. Kuningas muka toivoo kyllä voivansa, ystäväin ja ystäväinsä\nystäväin avulla, kostaa semmoista sanomatonta väkivaltaa, mitä hänelle\ntehty oli.[713]\n\nMolemmat kirjeet olivat Ruotsin säädyille aiotut, ja herttua siis\nkokosikin valtakunnan säädyt Upsalaan tammikuussa 1598. Ensimmäisenä\ntoimena oli juhlalliset hautajaiset; sillä kuninkaallinen huonekunta\noli viime vuoden kuluessa kadottanut kolme täysi-ikäistä jäsentä.\nEnsinnä oli jo kesällä Gunilla Bielke, Juhana kuninkaan leski ja\nSigismundin emintimä, nukkunut pois maailman meteleistä; marraskuussa\ntaas oli Kaarlen sisar, Meklenburgin leskiherttuatar Elisabet mennyt\nTuonelaan, ja muutamia päiviä sitä ennen Kaarlen ja Elisabetin\nsisarenpoika, Kustaa Saksin herttua. Nämä kaikki nyt tammik. 21 p.\nUpsalassa haudattiin; sitten kohta ryhdyttiin elävien väliseen riitaan.\nSigismundin syytöksiin oli Kaarlen vastaus, että kaikki hänen tekemänsä\noli tehty säätyjen suostumuksesta ja että Söderköpingin päätös, josta\nkuningas niin usein oli valitellut, oli saanut vahvistuksen samoilta\nvaltaneuvoksilta, jotka sittemmin tarpeettomasti olivat isänmaastaan\npaenneet. Säätyjen vastaus annettiin helmik. 20 p. He sanoivat herttuan\nsyyttömäksi ja vakuuttivat säilyttävänsä lujasti Söderköpingin ja\nArbogan päätökset, samaten kuin kuninkaan vallan ja Kustaa-vainajan\ntestamentin, eikä sallivansa, että Sigismund tai kukaan muukaan näitä\npäätöksiä kumoaisi. Tämän vastauksen kanssa täytyi Laskin lähteä.\nSäädyt nyt koettivat saada nuo Arbogassa ennen määrätyt lähettäjäiset\ntoimeen, vaatien neuvokset Kustaa Banérin ja Tuure Bielken rupeamaan\nasiaan. Mutta nämäkin herrat sill'aikaa pakenivat Puolanmaalle. Ihmiset\njo joka paikassa asettuivat eri leireihin: Sotaa ei julkisesti vielä\nmainittu kummallakaan puolen, mutta moni, joka tähän asti oli herttuata\nseurannut, rupesi varomaan, mikä lopuksi oli tuleva, ja Ruotsissa\nolevat sigismundilaiset jo veisailivat hiljaa voitonvirsiä. Uutterasti\nlevitettiin Kaarlea vastaan tehtyjä herjausarkkeja ja Puolasta tuotiin\nsuojelusarpoja niille, jotka kuninkaan kotiin tullessa olivat muka\nsäästettävät. Kuinka ihmisten mielet ankaroista aavistuksista\nriehuivat, todistavat senaikaiset unet ja näyt. Tukholmassa oli muka\nverta satanut ja Itä-Göötanmaalla nähty sotajoukkoja ilmassa\ntappelevan. Kaarlenkin mainitaan unta nähneen jo pari vuotta\naikaisemmin ennen Söderköpingin valtiopäiviä. Hänelle oli näyttänyt\ntarjona olevan kaksi peitettyä vatia, ja kun peite nostettiin, oli\ntoisessa ollut Ruotsin vaakuna ja valtikka, toisessa kuoliaan luut ja\npääkallo. Tätä nykyä tosin näyttikin epävakaiselta, kumpika saalis\nhänelle sallittu oli.\n\nPuolanmaalla sill'aikaa oltiin täydessä tuoksinassa Sigismundin lähtöä\npuuhaamassa, ja paenneet valtaneuvokset osoittivat siinä toimessa\nerinomaisen intonsa. Lavea kirja Kaarle herttuan uhkateoista\nvalmistettiin Euroopan hovien luettavaksi,[714] ja lähettiläitä kulki\nylt'ympäri ystävällistä apua etsimässä. Tanskan kanssa, jonne Eerik\nSparre lähti, rakennettiin ystävyyttä sillä ehdolla, että vanha riita\nkolmesta kruunusta, joita tämä valta Kalmarin unionin ajoista asti oli,\nRuotsin evätessä, vaakunassaan pitänyt, sovitettiin Tanskan mieliksi.\nToisia lähettiläitä kävi Lyypekin kaupungissa vaatimassa raadilta\nsotalaivoja vuokralle, ja kaikki kauppa Ruotsin kanssa pyydettiin\nkatkaista. Luonnollista on, että Danzigia, Riikaa ja Tallinnaa, jotka\nolivat Sigismundin vallanalaiset, vaadittiin vieläkin suurempaan\navuntekoon. Kaikki kaupankäynti Ruotsin kanssa heiltä suoraan\nkiellettiin ja ruotsalaiset laivat käskettiin pitää takavarikossa.\nPaitsi sitä piti Danzigin pysyttää satamassaan 62 ulkomaankin laivaa\nkuninkaan kulkua varten, Tallinnalta ja Elbingiltä samoin aluksia\ntilattiin, ja kun Riika Sigismundin vaatimuksesta lähetti kolmetuhatta\nUnkarin guldenia, katsoi hän tämän summan varsin vähäiseksi.\nSuomenmaasta ja Virosta kuitenkin tärkein apu oli odotettavana, ja\nvaltaneuvos Sten Banér oli jo uudenvuoden aikoina lähtenyt senpuolisia\nmiehiä puhuttelemaan. Määrä oli, että virolaisten ja suomalaisten piti\nSuomesta lähteä samalla aikaa, kuin itse kuningas Danzigista oli\nRuotsiin tuleva, ja siinä yhtyä hänen joukkoonsa Kaarlen voimia\nvastaan. Tähän tuumaan ei tahtonut Viron ritaristo ensin suostua.\nPaidelinnassa he maaliskuussa vastasivat Sigismundin asiamiehille, Sten\nBanérille, Lindorm Bondelle ja Olavi Sverkerinpojalle, että muinoin\nmaamestarien aikana heidän sotavelvollisuutensa ei ulottunut oman maan\nrajoja edemmäksi. Mutta kuningas muistutti heille, kuinka monta tuhatta\nRuotsin miestä oli hengen ja tavaran uhrannut heitä Venäjää vastaan\npuolustaessaan, ja käski heidän viimeistään ennen juhannusta olla Arvid\nEerikinpojan tykönä täysissä varustuksissa ja kolmen kuukauden muona\nmukanaan.[715] Siihen mennen siis Sigismund itsekin toivoi valmiiksi\npääsevänsä. Jo maaliskuussa olivat puolalaiset Varsovan valtiopäivillä\nsuostuneet hänen lähtöönsä, ja toukok. 9 p. hän jätti Varsovan, kulkien\nWeiksel-jokea alas Marienburgiin, johon kokoeli sotavoimansa,\nviisituhatta miestä. Viisaat miehet, niinkuin puolalainen Zamoiski ja\nRuotsin valtaneuvokset, neuvoivat häntä ottamaan suuremman voiman\nmukaansa. Mutta Sigismund ei tahtonut uskoa, että ruotsalaiset toden\nteolla tekisivät vastarintaa, jos hän ei vain heitä aivan suurella\nvieraalla sotajoukolla kiivastuttaisi. Tämä joukko jo kuitenkin oli\nkylliksi suuri kiivastuttamaan, mutta kukistamaan ehkä liian vähäinen.\nSen johtajaksi oli haettu liiviläinen voivodi Yrjö Farensbach.\n\nMaailman ja enimpien sigismundilaistenkin nähden nämä valmistukset\neivät olleet muuta tarkoittavinansa, kuin kuninkaan laillisen korkeuden\nja oikeuden puolustamista. Mutta kuninkaan salaisissa neuvoissa liikkui\npaavikunnan toiveet ja hankkeet. Sigismund oli epäilemättä kaikista\nEuroopan senaikaisista hallitsijoista kuuliaisin palvelija\npaavilaisuudelle, ja tällä hetkellä hän oli, jos mahdollista, enemmän\nkatolilainen kuin milloinkaan. Häneltä oli puoliso äsken kuollut.[716]\nTässä ja muissa tapauksissa hän näki Jumalan rangaistusta siitä, kun\nhän muka harhauskolaisten vaatimuksiin Ruotsissa oli myöntynyt. Sydämen\nahdistuksella hän ilmoitti tunnontuskansa paavin asiamiehelle ja lupasi\nennen kuolla kuin uudestaan suvaita mitään, joka saattaisi hänen\nomantuntonsa puhtautta saastuttaa. Tämän innon perustalle rakentelivat\npaavi ja muut katolisvallat kyllä laajoja hankkeita ja tuumia. Kun\nSigismund kerrankin saisi Ruotsinmaan täyteen valtaansa, silloin olisi\nElfsborgin linna Gööta-joen suussa annettava espanjalaisten haltuun,\njotka tässä helposti valmistaisivat aika laivaston kukistamaan\npaavikunnan kieltäjät Englanlannissa. Itämeri muuttuisi katolilaisten\nomaksi, eivätkä sen luterilaiset rantamaat voisi kauaa enää\nvastustella. Suomikin oli näissä tuumissa saanut tärkeän sijansa;\nsieltä muka Venäjänmaalle sopisi levittää katolisuuden vaikutusta. Näin\noli Sigismundin aikomassa retkessä toinen syvempi tarkoitus, kuin mikä\npäältä näkyi. Useat langat paavilaisten kutomasta verkosta yhtyivät\nsiinä salaiseen ja monimutkaiseen solmuun.[717]\n\nKuitenkin olisi epäilemättä suuri erehdys, jos luulisimme Sigismundin\naikoneen julkisella väkivallalla pakottaa Ruotsin ja Suomen miehet\npaavinuskoon. Samoin kuin Puolanmaalla tähän asti oli tehty, hän\nkaiketi Ruotsinkin valtakunnassa aikoi asiaansa edistää -- suomalla\nvirkoja, läänityksiä ja muuta mahtavuutta ainoastaan niille, jotka\nolisivat hänen omaa uskontoansa. Kun nyt sillä ja muulla tavoin\npaavilaisuus pääsisi oikein koteutuneeksi, silloin vasta olisi aika\npuhua sen vanhoista oikeuksista; kirkot ja kirkolliset omaisuudet,\njotka ennen uskonpuhdistusta olivat olleet paavilaisuuden hallussa,\nvoitaisiin nyt oikeuden varjolla takaisin periä, ja Ruotsin miehet muka\nvihdoin unohtaisivat Upsalan päätöksen ja Kustaa Vaasan harhauskoiset\najat. Tämmöinen oli paavilaisten käytös joka paikassa, missä he eivät\nuskaltaneet julkista väkivaltaa käyttää, ja näin oli Sigismund itse jo\nkymmenkunnan vuosia Puolanmaalla vaikuttanut. Mutta Ruotsin säädyille,\nsamaten kuin Arvid Eerikinpojalle ja muille Suomen miehille, hän\nsaattoi hyvällä tunnolla vakuuttaa, että hän ei muka mielinyt millään\nmuotoa heidän uskontoansa ahdistella. Hän ei mielestänsä siinä heitä\npettänyt; hän ainoastaan jätti osan asiasta heille ilmoittamatta.\n\nVarmana totena voimme pitää sen, että jos ihmeellinen sattumus olisi\nnämä salaiset seikat valoon saattanut, ei olisi monta Suomen miestä\nenää pysynyt Sigismundin asiata puolustamassa, ja Arvid Eerikinpoika\nolisi kaikella innolla antaunut Kaarle herttuan puolelle. Mutta\nmuistaessamme, että kolmattasataa vuotta on kulunut, ennen kuin\nhistorian soihtu on näitä salaisuuksia valaissut, emme suinkaan saa\nkummastella, että sen ajan miehillä ei ollut niistä mitään selvää\ntietoa. Kaarle herttuan terävä silmä näki tosin syvemmälle kuin muiden;\nmutta häneltäkin puuttui selvät todistukset, millä olisi voinut asian\nmuille osoittaa, ja hänen täytyi siis enimmästi Ruotsin valtiollisesta\nvapaudesta kiinni pitää, josta tekonsa saivat, kaukaa katsoen, kyllä\nitsekkään muodon. Arvid Eerikinpoika taas oli siinä asemassa, että\nhänen kyllä sopi nähdä tämä muoto, mutta ei suinkaan paljon muutakaan.\nSöderköpingin valtiopäiväin aikana, jolloin riidan koko perustus\nlaskettiin, oli hän asunut syrjäisessä rajalinnassa, missä rajankäynti\nja nälänhätä antoivat hänelle kylliksi ajattelemista, ja tästä virasta\nhän yht'äkkiä oli asetettu valtiollisten pauhinain keskelle.\nLuonnollista on, että semmoiselle miehelle palvelijan uskollisuus\nnäytti olevan ensimmäisenä velvollisuutena, ja hänen tiensä yhä erkani\nherttuan poluilta. Keväällä 1598 olisi taas ollut tilaisuus sopia\nKaarlen kanssa. Kun Stålarm lopulla maaliskuuta palasi Savosta Turkuun,\nkohtasi hän siellä herttuan ja säätyjen lähettiläät, jotka nyt\nniinkuin ennenkin pyysivät saada Suomen aateliset luopumaan\nvastahakoisuudestansa. Samaan aikaan olivat Sigismundinkin asiamiehet,\nSten Banér, Lindorm Bonde ja Olavi Sverkerinpoika, juuri tulossa\nSuomeen, ja Stålarm olisi tahtonut heitä varrota, ennen kuin\nruotsalaisille vastauksen antaisi. Mutta kun eivät lähettiläät\nmalttaneet odottaa, antoi hän saapuvillaolevan aateliston ja sotaväen\npuolesta huhtik. 5 p. lyhykäisen vastauksen, että he eivät mitään muka\nhartaammin pyydä kuin rauhaa ja sovintoa, mutta kuitenkin vasta silloin\nvoivat sovintoon kääntyä, jos ruotsalaiset eivät ilman neuvosten\nneuvotta hallitustansa aseta.[718] Tämä vastaus selvästi osoitti, mitä\nSuomen puolelta Kaarlen oli odottamista. Eikä ollut muutoinkaan enää\nsalattavana, että nyt sitä retkeä, minkä marski Klaus Fleming vuotta\nennen oli mielessään pitänyt, uudestaan vireästi valmistettiin Arvid\nEerikinpojan johdolla ja toimesta.\n\nToivo kuninkaan kotiintulosta ja kaikkien selkkausten pikaisesta\nlopusta näkyy antaneen Stålarmille ja Suomen herroille uutta intoa\nvoittamaan asemansa silloisia vastuksia. Emme voisi heidän\nponnistuksillensa ansaittua arvoa antaa, ellemme likemmin tarkastaisi\nniitä vähiä apuvaroja, joilla nyt piti suuria toimia valmistella.\nMarskivainaja aikanansa oli, sotaväkeä tyydyttääksensä, kovasti\nrasittanut Suomen rahvasta; mutta tämän rahvaan kärsivällisyys ja\nvoimakin oli nyt vihdoin loppunut, ja viisaus yhtä paljon kuin\ntunnollisuuskin estivät Stålarmia astumasta Klaus herran jälkiä,\njos kohta ei nytkään voitu kiskomista ja rasitusta läheskään\nlakkauttaa.[719] Sotaväki taas, kun ei enää saanut mielin määrin kiskoa\npuoleensa, rupesi sitä jäykemmin vaatimaan kohtuullista eläkettänsä ja\npalkkaansa. Maan verot eivät siinä pitkälle riittäneet, olletikin koska\nedelliset sodat ja viimevuotinen kapina oli hävittänyt ison osan\nveronmaksajista. Niinpä Savossa, missä Kustaa Vaasan loppuaikoina oli\nollut 1,697 kokoveronmaata, oli vuonna 1598 tuskin enempää kuin\n600,[720] ja useille talonpojille oli myöskin suotu verovapautta,\nnähtävästi sillä ehdolla, että pitivät ratsumiehiä valtakunnan\npalveluksessa.[721] Rajamaakunnista talonpoikia tavan takaa karkasi\nVenäjän puolelle,[722] eikä ollut suinkaan maalle korvausta, vaan lisää\nrasitusta niistä mustalaisista, jotka olivat Savoon ilmaantuneet ja\npar'aikaa, toistasataa henkeä parvessa, kuleksivat edestakaisin\nmaassa.[723] Tämmöisessä maan varattomuudessa olisi Sigismundin pitänyt\nrunsailla avunteoilla edistyttää Suomen puolisia toimia, eikä ole\nhelppo käsittää, mikä olikaan hänen auttaessa, koska Anna tätinsä äsken\noli jättänyt hänelle rikkaan perinnön ja kaikki katolisvallat\nnähtävästi olivat valmiit hänelle rahoja toimittamaan. Kuitenkin olivat\nhänen tänne lähettämänsä varat varsin vähäiset tarpeen suhteen. Ne\nrahat ja verot, jotka hän menneenä syksynä oli Lindorm Bonden kanssa\nlähettänyt Suomen väkeä varten, olivat niin riittämättömät, että\npelättiin toisten suuttumusta, jos toisille annettaisiin, ja sotaväki\nalastomuudessaan oli loppuvuodesta niin kiukkuisella mielellä, että\nvarottiin sen ottavan päälliköt kiinni Tukholmaan vietäviksi. Itse\nTurun linnassa oli tyhjyys aivan tavaton; ajoittaisin siellä ei ollut\nvaralla kuin kolme tynnyriä viljaa.[724] Arvid Eerikinpoika siis\nlähetti joulukuussa 1597 veljensä Akselin sekä Kaarle Iivarinpoika\nStiernkorsin Vironmaalle jouduttamaan sitä apua, joka nyt Sten Banérin\nkanssa oli tulossa Puolasta.[725] Mutta Banérin täytyi jo Virossa jakaa\nosa varoistansa Tallinnan ja Narvan nälistyneelle ja kinastavalle\nvarustusväelle, niin että kun kuninkaalliset asiamiehet vihdoin\nhuhtikuun kuluessa Suomeen saapuivat, heillä ei enää ollut paljon\njäljellä, vaan kuninkaan täytyi lähettää Banérille valtuus lainata\njyviä laivaston varustamiseksi.[726] Tämän lainan saivat Suomen herrat\nantaa, kellä vain antamista oli, eikä suinkaan vähiä vaadittukaan.\nGötrik Finckeltä pyydettiin lopulla huhtikuuta tähän tarpeeseen 200\ntynnyriä, ja hän kohta lähettikin, mutta ainoastaan 50. Vähäistä ennen\noli häneltä vaadittu Turun linnaan 100 tynnyriä, ja silloinkin hän oli\nlähettänyt 50, mutta valitti suurta köyhyyttänsä, koska muka läänitetyt\nsaatavansa ja palkkahevostensa linnaleirit ylisestä Satakunnasta olivat\nsen maakunnan häviön tähden jääneet viime vuodelta nauttimatta.[727]\nArvattavasti Fincke ei ollut ainoa, jolta varoja tällä tavoin\nvaadittiin ja jota tämä asia ajattelutti. Mutta Stålarm, jonka täytyi\nmuilta vaatia, oli itsekin ensimmäinen antamaan. Kultavitjansakin ja\nhopeamaljansa hän lupasi Finckelle pantiksi kruunulle annettavan lainan\nedestä eikä liene siis muitakaan varojansa säästänyt. Ahtaus oli suuri\njoka haaralla ja ottaa täytyi, mistä ikinä oli saatavana. Kaarle\nherttuan kanssa tuli uusi riidanaine, kun Stålarm kävi Gunilla\nBielke-vainajan läänitykseen käsiksi. Herttua silloin äreästi kysyi,\nkuka hänen oli pannut nuoren Juhana herttuan holhoojaksi, jonka\nherttuakunnassa muka tämä läänitys oli. Mutta Kaarle itse oli juuri\nsamaan aikaan ottanut Kastelholman ja Ahvenanmaan pois omalta\nemintimältään, joka vielä eli, eikä Arvid Eerikinpoika enempää\nkuin hänkään voinut tekojansa punnita rauhallisten aikain\nhiukka-vaa'alla.[728]\n\nNäin alituisen puutteen alla valmisteli Stålarm Suomessa lähenevän\nkesän tehtäviä. Laivasto, joka herttuan retken kautta oli kovin\nheikonnettu, uudistettiin nyt ja varustettiin Helsingissä, Turkuun\nkoottiin sotaväkeä, tykkejä ja elatusvaroja, ja ennen juhannusta taisi\nArvid Eerikinpoika antaa kuninkaalle sanoman, että kaikki siellä puolen\njo valmista oli. Hyvien sanomain kanssa oli Sten Banér toukokuussa\npalannut Sigismundin luo, ja hyvät sanomat kuninkaankin varustuksista\ntulivat Puolasta Suomenmaahan. Ainoastaan Suomen rahvaassa liikkui\nvielä epäilys Sigismundin tulosta. Kun heille Savossa kuninkaan avoin\nkirje asiasta suomennettiin, niin tosin kaikki hänelle onnellista\nmatkaa toivottelivat, mutta muutamat olivat vanhassa uskossaan,\njupistellen hiljaa, että semmoista muka aina ennenkin oli luvattu.[729]\nSamalla tavoin, kun Kaskisten herra helluntaipäivänä Mynämäen\nkirkonmäellä luki rahvaalle kuninkaan kirjeen tästä asiasta, oli\ntalonpoikien vastaus, että he olivat kiitolliset armollisesta\nlupauksesta, mutta eivät ole tähän asti mitään apua nauttineet Kunink.\nMajesteetin vakuutuksista.[730] Todestaan Sigismundin lähtö\nmyöhästyikin määräajastansa. Laski oli uudestaan lähetetty Ruotsiin, ja\nkoska hän sillä matkalla enemmän aikaa viipyi, kuin aiottu oli, ei\npäässyt kuningaskaan juhannuksen aikana vielä lähtemään. Sigismundin\ntoivo oli saada jollakin neuvoin Ruotsin laivasto valtoihinsa. Jo\nkirjeellänsä maalisk. 31 p. oli hän koettanut vietellä herttuan\namiraalia, Jaakkima Scheeliä, luvaten hänelle 600 Puolan guldenia\nkustakin laivasta, vieläpä elinkautisen vuosieläkkeen ja kuninkaallisen\narmonsa ja suosionsa. Mutta Scheeliltä ei tullut mitään vastausta tähän\nhäpeälliseen ehdotukseen.[731] Nyt piti Laskin julkisesti vaatia\nhaltuunsa valtakunnan laivasto Danzigiin vietäväksi. Herttua vastasi,\nettä niin kallista valtakunnan tavaraa ei sopinut antaa muukalaisen\nkäsiin, mutta lupasi sen lähettää niin pian kuin mahdollista jonkun\nruotsalaisen kanssa kuninkaalle, jos kuningas puolestaan antaisi täyden\nvakuutuksen, ettei samaa laivastoa käytettäisi herttuan ja säätyjen\nperikadoksi. Laski ei myöntynyt mihinkään ehtoon, mutta koetti\nkirjeillä ja kirjoituksilla vakuuttaa Ruotsin miehiä siitä, että\nkuninkaan tuoma sotajoukko olisi ainoastaan niille haitaksi, jotka\ntottelemattomuutta häntä vastaan osoittaisivat. Herttua taas\nkokoonnutti aateliset ja sotapäälliköt Göötanmaista Vadstenaan, jossa\npäätettiin varustetulla sotavoimalla mennä kuningasta vastaan\nKalmariin. Samassa pyydettiin nöyrällä kirjeellä kuningasta, että hän\nerottaisi sotaväen tyköänsä ja antaisi alamaisillensa vakuutuksen, että\nei ketään vastoin lakia kohtele, niin hän muka velvollisella\nalamaisuudella otettaisiin vastaan. Vadstenasta herttua lähti\nTukholmaan, josta lähetti kehoituskirjeitänsä Pohjois-Ruotsin\nrahvaalle. Mutta Laski tuli heinäkuun keskipaikoilla takaisin Danzigiin\ntuoden sanoman ruotsalaisten varustuksista. Nämä tiedot saatuansa\npäätti Sigismund noilla kootuilla kauppalaivoilla matkalle lähteä. Hän\nkirjoitti heinäk. 22 p. Stålarmille käskyn lähteä Ruotsin puolelle,\nmissä tämän piti maalle astua Tukholman tai Nyköpingin rantaseuduilla\nja sieltä lähteä suoraa tietä sinne, missä kuningas olisi. Varoitus oli\nlisätty, ettei hän antaisi sotaväkensä ryöstää eikä hävittää. Toinen\nkirje Tukholman ja Vaxholman linnanisännille käski jättää nämä linnat\nsuomalaisten haltuun.[732] Näitä käskyjä antaessaan oli Sigismund jo\nlaivaan astunut. Heinäk. 24 p. hän purjehti Danzigin edustalta\nHelan-saarekkeen nenään, josta kaksi päivää myöhemmin lähti aavalle\nmerelle.\n\nVaan sillä välin kun Preussin matalat rannat Sigismundin näkyvistä\nkatosivat ja keulojen edestä Etelä-Ruotsi kunnainensa nousi näkyviin,\nheräsi Tukholman puolisissa maakunnissa aika meteli suomalaisten\ntulosta. Jo heinäk. 5 p. oli Arvid Eerikinpoika purjehtinut Turun\nedustalta Rymättylän selälle ja kokosi sinne kuljetettavan väkensä,\njoka osaksi vielä viipyi oluen ääressä Turun kaupungissa ja töin tuskin\noli sieltä liikkeelle saatavissa. Hänen joukkonsa sanotaan olleen\nneljättätuhatta miestä,[733] joka määrä melkein vähältä kuuluu,\nmuistaessamme, että iso osa Vironkin ritaristoa oli hänen seurassansa.\nKaksi Wrangelia, Otto Ykskylä, Kaspar Tiesenhausen ja kapteeni De la\nBlanck mainitaan saapuvilla olevain virolaisten seassa, ja\nsuomalaisista olivat Stålarmin joukossa etevimpinä Aksel Kurki, Antti\nBoije, Arvid ja Yrjö Horn sekä molemmat Flemingit. Mutta jos Arvid\nEerikinpoika oli Virosta saanut voimansa lisätyksi, olipa hänen\ntäytynyt väkeä jättääkin Suomen maan ja linnojen suojelukseksi,\nvarsinkin Hannu Hannunpoikaa Monikkalan herraa vastaan, joka herttuan\nkäskyn mukaan aikoi Suomen väen poissa ollessa samota Porin puolelle ja\nsiitä Turun linnaan. Tätä aavistaen määräsi Stålarm vielä\nKorpoonvirralta 10 p., että Turkuun jääneet Jaakkima Tiirikinpoika\nMuurilan herra, Mikko Paavalinpoika Munck ja Hannu Juhananpoika\nViljaisten herra kutsuisivat, jos hätä vaatisi, kaikki Turun läänin\nrälssimiehet linnaa puolustamaan. Näin varokeinot valmistettuansa hän\nlähetti vaivaisille rahoja hyvän matkan toivojaisiksi ja purjehti\nSottungan saarille.[734] Hänen ensimmäinen tehtävänsä kuninkaan käskyn\nmukaan oli pyytää Kastelholman linnaa valtoihinsa; sitä varten hän jo\nkesän alulla oli lähettänyt partiokunnan tiedustusretkelle Kumlinkiin\nja nyt äskettäin Korpoon virralta antanut haastokirjeensä Hannu\nKlaunpojalle, joka silloin oli herttuan käskynhaltija Kastelholmassa ja\nAhvenanmaalla. Mutta Sottungaan tultuansa hän kuuli, että vähän matkaa\nedempänä, Fliisen satamassa Föglössä, makasi herttuan pienempi laivasto\nPietari Stolpen komennon alla. Kaarle näet oli juhannuksen aikana sinne\nlähettänyt Stolpen[735] ja sitten hänelle vahvistukseksi lisännyt\nkahdeksan alusta, joista nimet \"Boijen haaksi\" ja \"Aksel Kurjen haaksi\"\nmuistuttavat, mistä Kaarle oli merivoimiansa kartuttanut. Nämä voimat\nolivatkin jo kevään puolella olleet niin mahtavia, että suomalaisille\nei oma saaristokaan Helsingin seuduilla saakka ollut turvallinen. Mutta\nnyt oli herttuan isompi laivasto Scheelin komennon alla Kalmariin\nmenossa, ja Stålarm oli nähtävästi sekä väeltään että laivoiltaan\npaljonkin Stolpea mahtavampi. Kaikkiansa 260 alusta oli talven ja\nkevään kuluessa haalittu kokoon; vaan niistä tosin ainoastaan 5 oli\nsuuria laivoja, neljä tai kuusi tykkiä kussakin; muiden mainitaan\nolleen haaksia ja lotjia.[736] Sottungaan tultuansa Stålarm pyysi\npäästäksensä keskustelemukseen Stolpen kanssa, ja tämä ensin lupasikin.\nMutta yht'äkkiä Stolpe nosti ankkurinsa ja purjehti takaisin Ruotsiin\nyöllä heinäk. 21 ja 22 p:n välillä. Syy tähän äkilliseen lähtöön oli\nuusi käsky herttualta, joka näki tarvitsevansa kaikki laivansa Kalmarin\npuolella ja nyt koetti suosiolla saada suomalaiset palaamaan. Siihen\nvaatimukseen tosin Stålarm ei sanonut suostuvansa, jollei herttua voisi\nsellaista käskyä kuninkaalta toimittaa, mutta lupasi kuitenkin herttuan\nmieliksi viipyä Ahvenan vesillä, kunnes kuninkaalta tarkempi sana\ntulisi.[737] Hän siis otti Stolpen jättämät ankkurisijat ja alkoi\nkuninkaan nimessä puhutella Kastelholman herroja linnan ja maan\nheittämyksestä. Mitä näistä seikoista ajan pitkään olisi voinut syntyä,\nsopii kyllä kahtaalle arvata. Maan ja linnan vouti, Hannu Buck nimeltä,\noli kevään kuluessa joutunut tuimiin toriin Suomen puolisten kanssa ja\nlienee tuskin nytkään ollut taipuvainen sovintoon. Mutta Hannu\nKlaunpoika, jolla ylimmäinen käskyvalta oli, lupasi jo tulla\nkeskustelemukseen Stålarmin kanssa puolen peninkulman päähän linnasta.\nSinne siis Arvid Eerikinpoika, Kaspar Tiesenhausen, Klaus Fleming ja\nuseat muut saapuivat sopimuksen mukaan; mutta ennen kuin Kastelholman\nisäntä paikalle kerkesi, he olivat luultavasti saaneet jonkin sanoman\nSigismundin tulosta Ruotsiin ja riensivät takaisin Fliiseen.[738]\nSeuraavana päivänä, heinäk. 25., lähti koko laivasto Ahvenasta ja tuli\nsilloin hyvällä onnella Gröneborgin satamaan, joka on Uplannin\nmaakunnassa, 5 penikulman paikoilla ulompana Tukholmasta.\n\nNäin nyt Suomen herrat vahvan sotajoukon kanssa olivat Ruotsin\npuolisella rannalla, siinä maassa, missä heidän veljiänsä, vaimojansa\nja sisariansa jo yhdeksän kuukautta oli vankina pidetty. Tulijain luulo\nnäkyy olleen, että vangit yhä vielä Tukholmassa olivat; mutta\nnähtävästi he erehtyivät. Herttua oli jo tammikuussa käskenyt viedä\nherrat Gripsholmaan ja rouvat Örebrohun, jossa kukin jälkimmäisistä ei\nsaisi pitää luonansa kuin yhden piian. Maaliskuussa taas näemme\nmäärättävän, että muka suomalaisista vangeista osa olisi Tukholmasta\nÖrebrohun vietävä, toiset Vesteråsiin. Kaarlella oli näistä\ntalletettavistaan ollut paljon vaivaa ja vastusta, koska hän ei\ntahtonut saada ketään, joka olisi heidän asiaansa laillisesti tutkinut\nja tuominnut, eikä heitä ennen käynyt päästäminenkään, kuten kuningas\npuolestansa näkyy Laskin kautta vaatineen. Sigismund muutenkin oli\nheidän kovaa onneansa muistanut, käskien huhtikuussa muutamain\nTukholman porvarien lainata marskin leskelle sata taalaria ja muille\nvangeille tarpeen mukaan.[739] Kuinka kova tai helppo heidän\nvankeutensa ylipäänsä oli, ei tarkoin tunneta; ainoastaan Ebba\nStenbockista mainitaan, että hän tyttärinensä säilytettiin rahamestari\nWelam van Wykin huoneessa Tukholmassa, missä heitä kaiketi\nkunnollisesti kohdeltiin. Että muut oli muualle siirretty, ei näy\nolleen heidän Gröneborgiin tulleille ystävilleen tuttua. Näiden\ntulijain ensimmäinen tehtävä oli nyt kuulustella, missä kuningas tähän\naikaan oli, sekä vakuuttaa ruotsalaisille, ettei Suomen väki ollut\nvihollisena heidän maahansa tullut, ja siinä tarkoituksessa Stålarm\nkohta kirjoitti sekä käsikirjuri Hannu Kranckille että myöskin Hannu\nEerikinpojalle Prinkkalan herralle. Hartaita terveisiä Suomen herrat\nnäissä kirjeissä lähettivät Ebba rouvalle ja muille tuttavillensa ja\nomaisillensa, toivottaen heille, kuten sanat kuuluvat, \"lukemattomia\ntuhansia hyviä päiviä ja öitä.\" Aksel Kurki omalla kädellään lisäsi\npyynnön, että hänen vaimonsa sinne tulisi; tämä muka hänen mielestään\njo oli kylliksensä Tukholman katuja astuskellut.[740]\n\nNäihin kirjoituksiin vastausta odottaessaan Arvid Eerikinpoika\nnäkyy tuoneen sotaväkensä maalle ja asettaneen varustuslaitteita\nleirinsä ympäri. Mutta Ruotsin miesten seassa syntyi kauhea meteli\nlähimaakunnissa. Vaikka Suomi ja Ruotsi jo monta vuosisataa olivat\nveljellisessä yhteydessä eläneet, pysyi kuitenkin yhä vielä\nruotsalaisten mielessä kamalia luuloja suomalaisista yleensä, jotka he\najatuksissaan liittivät vanhojen tarujensa finniläisiin ja\njotunilaisiin. Olen jo ennen maininnut Kustaa Vaasan mietteitä\nsuomalaisten kavalasta luonteesta enkä katso epäiltäväksikään, että\ntämä mies tässä niinkuin monessa muussa asiassa kuvasi ruotsalaisten\nkansallista käsitystä. Mutta jos suomalaisia yleensä Ruotsissa\nkammottiin ja pelättiin, niin Suomen sotaväki vielä paljoa enemmän\nkauhua herätti. Sen harjoittamista julmuuksista oli jo monta vuotta\nperätysten tullut meren yli kolkot sanomat, kamalat jo paljaassa\ntotuudessansa, mutta kahta kamalammat semmoisina, kuin ne matkalla\npaisuneina Ruotsin rahvaalle kertoeltiin. Mitä näin ennaltaan löytyi\nepäluuloa Suomen väkeä vastaan, sitä ahkeroitsi Kaarle herttuakin\nkaikin keinoin enentää. Niinkuin valtakunnan julkisia vihollisia hän\nheitä jo monta aikaa oli mainitellut ja juuri äsken lyönyt heidän\nRuotsin puoliset kartanonsa kruunun alle, samalla aikaa kuin hän koetti\nsuosiolla saada heidät Ahvenasta palaamaan. Nyt kun he olivat hänen\nkäskystänsä huolimatta edenneet Ruotsin rantaan saakka, hän ei\nvähintäkään viivytellyt heitä vihollisen tavalla kohtelemasta. Herttua\noli juuri lähtenyt Kalmariin päin ja sinne määrännyt laivastonsakin,\nkun uudet sanomat hänet saavuttivat Södertelgessä. Kohta hän kutsui\nlaivaston takaisin ja kiirehti itse jälleen Tukholmaan, jossa sulki\nlinnan ja kaupungin portit sekä lähetteli kirjeitä yltympäri\nkokoilemaan sotaväkeä ja nostattamaan rahvasta. \"Vaikka suomalaiset\",\nhän muutamassa kirjeessänsä lausui, \"kutsuvat tänpuolisia ystävikseen\nja veljikseen, emme usko ketään niin sokeaksi, ettei havaitse heidän\npahanilkisiä juoniansa ja juudaansuudelmia\". Samoin Stålarmin\nsotaväellekin kirje lähetettiin, jossa arveltiin alhaisen sotaväen\nolevan muka petettynä ja vieteltynä. Näin asiat valmisteltuansa Kaarle\npäätti itse lähteä laivaston kanssa suomalaisia vastaan ja käski\nuplantilaisten heitä takaapäin ahdistella. Mutta jo ennen tätä käskyä\nolivat uplantilaiset liikkeelle tulleet. Kaksi Upsalan professoria,\nNiilo Botniensis ja Jaakko Skinnerus, olivat koonneet muutamia tuhansia\ntalonpoikia, jotka nyt, makkaraeväät selässänsä, marssivat Gröneborgia\nvastaan. Mutta tässä eivät uplantilaiset enempää kuin herttuakaan enää\ntavanneet, keitä hakivat. Nähtävästi heinäk. 29 p. oli Stålarm taas\npannut tykkinsä ja väkensä laivoihin ja purjehtinut takaisin\nAhvenanmaalle.[741] Todennäköistä on, että hän kuultuansa, ettei\nkuningas vielä ollut tullutkaan, katsoi tarpeettomaksi ja vaaralliseksi\nkauemman aikaa siinä oleskella, olletikin koska hänen oli kielletty\nmihinkään vihollisuuteen rupeamasta. Mutta Kaarle herttua julisteli\nsuomalaisten pötkineen pelosta pakoon, kun muka Jaakko Baggelta\nTukholmasta ja eräältä papin vaimolta Vermdöstä olivat hänen tulostansa\ntiedon saaneet. Myöskin uplantilaiset lukivat tämän tapauksen\nitsellensä ansioksi, ja heidänpä eväspussiensa täytteistä nimitettiin\nkoko meteli \"makkararetkeksi.\"\n\nKaarle herttua nyt päätti lähettää laivastonsa paenneita takaa ajamaan,\neikä lyönyt laimin sen ohessa kirjeillä ja kehoituksilla taivuttaa\nheitä sovintoon.[742] Tämä tosin ei onnistunut; sillä asema oli\nsemmoinen, että moni, joka tähän asti oli herttuan puolella ollut,\nalkoi pyrkiä sigismundilaisten ystävyyteen eikä päinvastoin. Mutta\nArvid Eerikinpoika kumminkin täksi kertaa karkoitettiin Ahvenasta. Hän\noli elok. 1 p. tullut Fliisen satamaan ja Spetalsundin salmeen ja aikoi\nelättää väkeänsä ahvenalaisten kustannuksella, kunnes sanoma tulisi\nkuninkaan saapumisesta Ruotsinmaalle.[743] Mutta tuskin viikon päivät\ntässä maattuansa hän äkkiarvaamatta sai herttuan koko laivaston\namiraali Scheelin johdolla kimppuunsa. Stålarmin väki näkyy osittain\nolleen hajallansa elatusvaroja kiskomassa lähipitäjistä,[744] niin että\nmuuta neuvoa ei ollut, kuin lähteä kiireimmiten pakoon Suomen puolelle.\nNoin 200 miestä ja molemmat hevoshaahdet jäivät Scheelin saaliiksi, ja\nSuomen sotaväki oli uudestaan osoittanut puuttuvan järjestyksensä ja\nsotakurinsa. Viron ritarien, jotka olivat suuresti kerskanneet\nsotataidostansa, mainitaan muiden edellä pakoon rientäneen. Nyt nämä\npuoli väkisin lähtivät tiehensä Viron puolelle ja lupasivat takaisin\ntulla, jahka varma sana kuninkaan tulosta saataisiin ja Arvid\nEerikinpoika heidät kutsuisi. Stålarm itse lähti Turun linnaan ja\npäästi osan sotaväestä muutamaksi päiväksi maalle menemään; vaan\nsuomalaiset knaapit pysyivät laivastossa.[745] Mutta kohta sen jälkeen\neli elok. 10 p. toi muutama Laitilan talonpoika, joka Kalmarista\npalasi, tiedon, että Sigismund oli sinne saapunut, ja nyt Suomen\nsotaväki jälleen alkoi valmistaa itseänsä uuteen retkeen.[746] Ruotsin\nlaivasto sillä välin makasi yhä Ahvenan vesillä ja viipyi siellä\nvastatuulen tähden kauemman aikaa, kuin ensin oli aiottu. Herttua taas\noli jo Furusundista palannut Tukholmaan, jossa pani vankeuteen kaikki,\njoiden luultiin suomalaisten kanssa keskuutta pitäneen.\n\nAinoastaan pari kolme päivää suomalaisten lähdön jälkeen tuli Sigismund\nlaivoinensa Kalmariin, joka linna hänelle avattiin elok. 1 p.\nNäytelmässä alkoi nyt toinen kohtaus, joka ensimmältä oli kääntyä\nherttualle onnettomaksi. Vähäistä ennen Sigismundin tuloa oli Kalmariin\nsaapunut lähettiläitä Saksasta ja Englannista, joiden tarkoitus oli\nrakentaa sovintoa kuninkaan ja herttuan välille. Turhaan nämä yrittivät\neheäksi korjata, mikä jo auttamattomasti oli rikottu. Keinoja\nkoeteltiin, ehtoja esiteltiin, eikä asian loppu ollut parempi kuin\nalkukaan. Kaarle yhä syytteli Sigismundin pahoja neuvonantajia ja pysyi\nentisissä vaatimuksissaan, joihin Sigismund puolestaan ei taipunut\nmyöntymään. Mutta näin sovintoa hierottaissa alkoi kuninkaan asia\nsaada yhä enemmän puolustajia Ruotsinmiesten seasta. Smoolannin ja\nLänsi-Göötan ratsuväki, vieläpä iso joukko aatelistoa muualtakin tulla\ntulvaeli Kalmariin kuninkaan lippujen alle, ja samaten Smoolannin\nrahvaskin saatettiin puhuttelemisella Sigismundin puolelle. Pianpa\nhavaittiin, että Sveankin maakunnissa kuninkaalla oli paljon ystäviä.\nSamuel Laski pienen joukon kanssa lähetettiin meritse Tukholmaan, ja\nkohta tämä kaupunki ja linna tuli hänen haltuunsa. Moni, joka tähän\nasti oli pitänyt Kaarlen puolta, luopui nyt, kun tämän perikato näytti\nvälttämättömältä. Tukholman linnanhaltijoiksi pantiin Klaus Bielke ja\nJaakko Klaunpoika Horn, jotka molemmat nyt vasta menivät julkisesti\nSigismundin puolelle. Toinen Horn, Krister Klaunpoika, joka niinkuin\nveljensäkin tähän asti oli ollut Kaarlen puoleisia, otti\nluovuttaaksensa Uplannin ratsumiehet ja Vestmanlannin asukkaat\nherttualta. Merkillisimpiä luopujia oli tosin arkkipiispa Angermannus,\njoka jo kuitenkin jonkin aikaa oli elänyt huonossa sovinnossa herttuan\nkanssa. Mutta ei ainoastaan hän, vaan myöskin makkararetken johdattajat\nUpsalan professorit poikkesivat entisiltä poluiltansa. Ainoastaan\nrahvas pysyi melkein joka paikassa uskollisesti Kaarlen puolella. Kun\nTaalain miehiä yritettiin yllyttää herttuata vastaan, nämä raivossansa\nsurmasivat Jaakko Näfin ja kaksi muuta herraa, jotka tähän toimeen\nolivat ruvenneet. Yhtä onneton oli yritys saada herttuan laivasto\nvietellyksi. Turhaan Laski ja arkkipiispakin kirjoittelivat Scheelille\nja Stolpelle, jotka vielä viipyivät Ahvenan saaristossa. Silloin eräs\nnuori laivankapteeni, Wilhelm van Wyk, otti luovuttaaksensa meriväen.\nHänen mainitaan rakastuneen jompaankumpaan marski Flemingin tyttäreen,\njoita äitinsä kanssa pidettiin vankina hänen isänsä huoneessa, ja varma\nainakin on, että hän Ebba rouvan vaatimuksesta ryhtyi tähän\nvaaralliseen toimeen. Saatuansa Laskilta passin ja soveliaat ohjeet,\nhän elok. 24 p. lähti Tukholmasta Ahvenaan ikäänkuin virka-asemaansa\nsillä muutama herttuan omista laivoista oli hänen komentonsa alla.\nSiellä hän rupesi yksityisesti kehoittelemaan muita kapteeneja\nlähtemään aluksineen Tukholmaan, koska muka herttuan asia nyt oli\nhukassa. Mutta Pietari Stolpe sai sukkelasti nämä vehkeet ilmi, ja\nsyynalainen tuomittiin elok. 31 p. mestattavaksi. Ainoastaan entisten\nystäväinsä esirukouksesta hänelle suotiin armo tulla vanhan soturitavan\nmukaan ammutuksi, joka tuomio seuraavana päivänä pantiin täytäntöön\nmuutamalla Ahvenan luodolla. Tapaus herätti siihen aikaan suurta\nhuomiota ja paljon sääliä. Itse Kaarle herttuan siitä tiedon saatuaan\nsanotaan surkutelleen tuon kauniin nuorukaisen kuolemaa.[747]\n\nSillä välin oli Sigismund jo elok. 14 p. lähtenyt laivoinensa\nKalmarista ja tuli vaivalloisen matkan perästä Stegeborgiin, joka\nvanhanaikainen linna seisoi Slätbaken-nimisen lahden suussa. Herttua\ntaas oli Södermanlannista koonnut sotaväkensä ja siitä marssinut\nLinköpingiin, johon myöskin nuo muukalaiset sovittajat olivat tulleet.\nSilmiinastuvaa on, että Kaarle vähällä vaivalla olisi voinut ottaa\nSigismundin vangiksi, kun tämä ensin, ainoastaan sata unkarilaista\nseurassansa, tuli Stegeborgiin. Mutta molemmilta puolin osoitettiin\nvielä sovinnollisia tarkoituksia. Herttua muutti elokuun lopussa\nleirinsä Söderköpingin paikoille, Slätbaken-lahden perään, josta\nkirjoitti kuninkaalle, että kaikki Ruotsin sotaväki olisi muka\nkuninkaan haltuun annettava niin pian kuin hän erottaisi muukalaiset\nluotansa ja antaisi Ruotsin miehille täydellisen vakuutuksen. Sigismund\ntaas vaati herttuata lähettämään sotaväkensä pois ja luopumaan\nvaltionhoitajan nimestä. Aamulla syysk. 8 p. lähestyi Kaarle\nStegeborgia lounan puolelta. Mutta syksyisen sumun hajottua hän vasta\nhavaitsi, että Hannu Weijer puolalaisen ratsuväen kanssa oli päässyt\nhänen selkäpuolellensa, samalla aikaa kuin Yrjö Farensbach edestä\nmarssitti muun väen häntä vastaan. Kaarle olisi varmaankin joutunut\nsuureen hätään, jos Sigismund olisi seurannut Farensbachin neuvoa, joka\nvaati saadaksensa täyttää ruotsalaisten tappion. Mutta kuninkaan sydän\nsuli nähdessään alamaistensa verta vuotavan, ja herttua sai vetää\nväkensä ahdingosta. Kaarlen mainitaan tästä tapauksesta tulleen niin\nliikutetuksi, että hän tahtoi perheinensä lähteä maanpakolaiseksi\nNorjaan, jos sovinto sillä hinnalla olisi helpommin saatavissa.\nKuitenkin oli tämä ainoasti ensi hetken ajatus. Asia ei ollut Kaarlen,\nvaan Ruotsin, ja marssittuansa pohjoispuolelle lahtea, hän uudestaan\njatkoi entisiä sovittelemisia. Mutta nämä jo näyttivät niin\nmahdottomilta, että saksalaiset sovitusmiehet lähtivät tiehensä. Samaan\naikaan tuli Scheelin laivasto vihdoin Ahvenan vesiltä Stegeborgin\nedustalle, ja etu näytti taas kallistuvan herttuan puolelle.\n\nMutta sama myötäinen tuuli, joka kuljetti herttuan laivat Stegeborgiin,\ntoi myöskin suomalaiset uudestaan Ruotsin puolelle, missä Tukholman\nkaupunki nyt ystävällisesti heitä otti vastaan. Kauanpa heitä jo täällä\noli kaivattu, ja jouduttavaisia sanoja toinen toisensa perästä oli\nheille tullut sekä kuninkaalta että Laskilta ja tukholmalaisilta. Muun\nmuassa Klaus Bielke kirjoitti syysk. 1 p. Aksel Kurjelle, että hän oli\nlähettänyt muutamat urhoolliset miehet Uplannin ratsuväestä ottamaan\nväkivoimalla nuo vangitut suomalaiset rouvat heidän säilytyspaikastansa\nja että nämä kaivatut, nimittäin Kurjen oma sekä Vuolteen herran ja\nAntti Boijen puolisot nyt olivat Tukholmassa. \"Rientäkää nyt tänne,\nniin saatte pian rouvanne takaisin!\" -- oli kirjeen viimeinen ja\nvaikuttavin lause.[748] Vihdoin syysk. 14 p. tiettiin Stegeborgissa,\nettä suomalaiset olivat tulossa,[749] ja kolme päivää myöhemmin tuli\nherttualle sanoma, että Aksel Kurki väkinensä oli Tukholmaan päässyt.\nKaarlen tila näytti tulevan kovin ahtaaksi; sillä suomalaisten oli\nmäärä Uplannin ratsuväen kanssa kiirehtiä Södermanlannin kautta\nItä-Göötanmaalle, eikä Kaarlella ollut muuta väkeä heitä vastaan panna\nkuin rahvasta. Mutta nytpä taas Suomen väki viipyi viipymistänsä, ja\nviipymisen syy oli mitä merkillisimpiä. Arvid Eerikinpoika itse, Suomen\nväen sotaeversti ja retken johdattaja, oli vielä Suomenmaassa ja hänen\nkanssansa jokin osa suomalaisten sotavoimastakin. Hämmästyksellä täytyy\nkysyä, mitkä tärkeät toimet häntä siellä pidättivät tällä tärkeällä\nhetkellä, jolloin koko tulevaisuuden arpa lyötiin Ruotsin puolella. Ja\ntätä kummallista seikkaa selittääkseni täytyy minun tuokioksi viedä\nlukija suurten tapausten tantereelta näiden pienten tapahtumain\nkeskelle, joita varten Arvid Eerikinpoika oli jäänyt Suomen puolelle.\n\nSe oli Pohjanmaa, tämä sigismundilaisten alituinen loukkauskivi, joka\nnytkin taas tuotti häiriötä Suomen herrain tuumiin. Olen jo ennen\nmaininnut, kuinka Arvid Eerikinpoika vuoden alusta alkaen oli\nehtimiseen koettanut saada tämän maakunnan valtoihinsa ja sieltä pois\nahdistaa Monikkalan herran. Tätä yritystä oli rauhallisilla keinoilla\nyhä jatkettu, mutta kaikki houkutukset ja uhkaukset eivät olleet\npääasiassa mitään vaikuttaneet. Lopulla toukokuuta oli Stålarm taas\nkirjoittanut Pohjan miehille, uhaten heille kovaa rangaistusta, kun\nkuningas kotiin tulisi. Mutta pohjalaiset tähän vastasivat Kalajoelta\nkesäk. 30 p., että heidän arvatakseen kuningas ei ollut muka mikään\ntyranni eikä semmoisena ollut valtakuntaansa tuleva, kuten Arvid\nEerikinpoika tahtoi uskotella. Hannu Hannunpoika itse, hänen voutinsa\nGabriel Tuomaanpoika sekä joukko pappeja, nimismiehiä ja talonpoikia\nolivat tämän kirjeen alle nimensä panneet.[750] Epäilemätöntä on, että\nStålarm mielellään olisi heittänyt Pohjanmaan asiat siksensä, kunnes\nmuut tärkeämmät toimet olisivat kuntoon tulleet. Mutta alituinen pelko\noli, että Monikkalan herra, ehkäpä Pohjan rahvaskin hänen seurassansa,\nottaisi äkkiä samotakseen muihin maakuntiin, ja aikaa voittaen tuli yhä\nselvemmin havaittavaksi, että tämä pelko ei suinkaan ollut perätön.\nNiin pian kuin Kaarle herttua sai tiedon, että Suomen väki heinäkuussa\noli purjehtinut Turun saaristosta, oli hän käskenyt Monikkalan herran\npyrkiä Turun linnaa kohden ja taas uudistanut tämän käskyn niinä\nmetelisinä päivinä, kun suomalaisten tulo Gröneborgiin oli Tukholman\nseutuja riehoittanut. Turkuun palattuansa Stålarm pian sai tiedon,\nkuinka Pohjanmaan käskynhaltija väkeänsä valmisteli ja näytti\nainoastaan tilaisuutta vartoavan. Niinkuin tämmöisissä tiloissa on\ntavallista, nousi vaaranalaisissa maakunnissa tuon tuostakin huhuja\nPohjanväen tulosta. Elok. 27 p. tuli Sonniemen kartanoon Ulvilaan,\nmissä Götrik Fincke silloin oli, eräs porilaisilta levinnyt huuto, että\nHannu Hannunpoika kahden lipullisen kanssa oli Närpiössä, josta muka\nseuraavana torstaina (31 p.) aikoi Poriin päästä.[751] Muut kulkupuheet\ntaas juttelivat, että hänen tulonsa oli tapahtuva Rautalammin kautta.\nHänen tekonsa ja tarkoituksensa tähän aikaan ovat varsin hämärässä,\neikä muuta selvästi nähtävänä, kuin että petos jonkinmoinen joko\nherttuata tai Stålarmia vastaan oli tekeillä hänen kavalassa\nmielessään. Luultavinta on, että hänkin nyt katsoi Kaarle herttuan\nasian menetetyksi ja oli valmis tekemään sovintonsa sigismundilaisten\nkanssa. Koska siis Stålarm elok. 12 p. oli hänelle kirjoittanut\nilmoituksen Sigismundin tulosta Kalmariin ja käskenyt hänen tulla\nalamaisella nöyryydellä kuningasta ottamaan vastaan, vastasi Monikkalan\nherra kohteliaalla kirjeellä Korsholmasta elok. 25 p., pyytäen\ntarkemmat tiedot, missä hän voisi yhtyä suomalaisten joukkoon ja anoen\nStålarmin välitystä kuninkaan luona, jos jotakin kannetta häntä vastaan\ntehtäisiin.[752] Mutta Arvid Eerikinpoika tunsi miehen ja katsoi\nvarmimmaksi pyytää häntä hänen omiin verkkoihinsa. Samaan aikaan siis,\njolloin suomalaisten päävoima lähti Aksel Kurjen johdolla Ruotsiin,\nlähetettiin toinen osakunta, eikä sekään aivan vähäinen, merta myöden\nPohjanmaalle. Retken johdattajaksi oli asetettu Jaakko Olavinpoika\nBolstadin herra, luutnantti Antti Boijen lipullisesta, ja muassa\nseurasivat, muita mainitsematta, Maunu Iivarinpoika Stiernkors,\nHartikka Henrikinpoika, Yrjö Pryss, Hannu von Oldenburg ja Jaakko\nNiilonpoika. Nämä vähällä vaivalla tekivät tehtävänsä. Syysk. 7 p.\notettiin Hannu Hannunpoika kesken yöuntansa Korsholman kartanossa\nvangiksi ja vietiin varoinensa Turun linnaan. Hänen sotavoimansa oli\nhajoitettu, hänen Korsholmaan kokoilemat veronsa ja varansa ryöstetty,\nja Pohjanmaa oli nyt uudestaan temmattu Kaarlen käsistä Suomen herrain\nhaltuun.[753]\n\nSyyskuu oli nähtävästi lopullansa, kun Hannu Hannunpoika Monikkalan\nherra vihdoinkin tuotiin vankina Turun linnaan, missä Arvid\nEerikinpoika sillä välin oli odotellut Pohjan retken loppua. Vasta nyt\noli Stålarm valmis liikkeelle lähtemään ja näkyy lokakuun ensi päivinä\nTukholmaan tulleen.[754] Meidän on vaikea arvostella, kuinka\ntarpeelliset hänen aikailemisensa olivat olleet. Mutta senpä ainakin\nnäemme, että, samoin kuin hänen tulonsa ensi kerran oli ollut liian\naikainen, hän tällä kertaa liiaksi myöhästyi, tuottaakseen apua\nSigismundin asialle. Tukholmassa häntä kohtasi sanoma suurista\ntapauksista, joiden seurauksia ei kukaan vielä voinut arvata, mutta\njotka kumminkin jo olivat tehneet hänen tulonsa tarpeettomaksi.\n\nNiin pian kuin Scheelin laivasto syyskuun keskipaikoilla oli tullut\nStegeborgin edustalle, Sigismund ei enää katsonut edulliseksi siinä\nviipyä, vaan lähti muutamana yönä sotajoukkoinensa Linköpingiin,\njättäen Stegeborgiin ainoastaan vähäisen varustusväkeä. Kaarle kohta\nvalloitti tämän linnan sekä kuninkaan laivat, ja seurasi sitten\nkuninkaan jälkiä Linköpingiin päin. Tässä vanhassa hiippakaupungissa,\nStång-joen läntisellä varrella, joka kahdella sillalla oli toiseen\nrantaan yhdistetty, oli Sigismundin leiri. Kaarle väkinensä seisahtui\nkolmen ruotsinvirstan päähän kaupungista itää kohden. Tässäkin vielä\nensin rauhallisista keinoista puhuttiin. Mutta yöllä syysk. 25:ttä p:ä\nvastaan karkasi Hannu Weijer herttuan esivartijan päälle, ja miekan\ntoimi oli nyt alkanut. Päällekarkaaja kohta ajettiin takaisin, ja\nKaarle marssitti väkensä Stång-joen siltojen luo, missä päivän\nvaljetessa syntyi verinen tappelu. Sigismund joukkoinensa tuli\ntappiolle. Hänen muukalainen sotaväkensä ei enää millään ehdolla\ntahtonut uudistaa taistelua, ja kuninkaan oli välttämätön täytymys\nsovintoon suostua, myöntyen kaikkiin Kaarle herttuan vaatimuksiin.\nKaikkien ensiksi annettiin viisi paennutta valtaneuvosta, Eerik Sparre,\nKustaa ja Sten Banér, Tuure Bielke ja Yrjö Knuutinpoika Posse, herttuan\nkäsiin tuomittavaksi säätyjen edessä. Sittemmin muista ehdoista\nsovittiin kaupungissa, missä herttua itse yksinänsä kävi kuninkaan\npuheilla. Molempain piti erottaman sotaväkensä tyköään ja kuninkaan\nsitten lähtemän Tukholmaan, jossa valtakunnan hallitus olisi hänen\nkäsiinsä jätettävä. Kolmen kuukauden kuluessa olisi valtiopäivät\npitäminen, jossa ruotsalaisten, suomalaisten ja virolaisten riitaseikat\nratkaistaisiin. Kuninkaan ja herttuan välillä olisi tästä hetkestä\nkaikki entinen eripuraisuus unohduksiin heitettävä. Mutta jos\njompikumpi tämän sovinnon rikkoisi, häntä vastaan olisi säätyjen oikeus\nnousta aseelliseen vastarintaan. Tämmöinen suostumus tehtiin syysk. 28\np., ja samana päivänä kirjoitti Sigismund asiasta Stålarmille, käskien\nhänen päästää väkensä kotia. Mikä muoto asioilla nyt oli, nähdään\nkuninkaan liittämästä varoituksesta, että Suomen rahvasta piti säästää\nlinnaleireistä ja muista kuormista, joilla sitä muka tähän asti oli\nmelkoisesti rasitettu. Kuninkaan neuvoissa ja mietteissä näytti tosiaan\nsuuri muutos tapahtuneen, ja herttua näytti saaneen suuremman voiton\nkuin tappelutantereella -- voiton Sigismundin sydämessäkin.\n\nNämä merkilliset uutiset tapasivat suomalaiset vielä Tukholmassa, josta\njuuri olivat lähdön hankkeissa etelään.[755] Arvattava on, että\nsigismundilaiset yleensä eivät asiain uutta tilaa ihastelleet. Mutta\nSuomen herroissa, erittäinkin Arvid Eerikinpojassa, näkyy raikas riemu\nsyntyneen, heidän toivoessaan rauhallisten aikain vihdoinkin koittavan.\nStålarm heti lähetti Sigismundin kirjeen Suomenmaahan kirkoissa\njulkaistavaksi[756] ja antoi alhaisen sotaväen lähteä takaisin meren\nyli. Mutta itse hän tahtoi aateliston kanssa varrota kuninkaan tuloa\nTukholmaan. Lokak. 8 p. kirjoittivat Arvid Stålarm, Aksel Kurki, Otto\nYkskylä, Antti Boije ja Henrik Leijel kirjeen Tukholmasta herttualle,\nilmoittaen mielihyvänsä sovinnon teosta ja pyytäen, ettei hän uskoisi\nnoita pahoja huhuja Suomen miehistä. Kohtuullista olikin toivoa, että\nkaikki entiset kiistat nyt olivat unohdetut, ja Stålarm siis tällä\nriemun hetkellä uskalsi pyytää herttuata, että hän päästäisi vapauteen\nHannu Eerikinpojan Prinkkalan herran vaimoinensa, koska muka tämä vanha\nja raajarikko mies, joka jo oli omaisuuttansa enimmän osan näissä\nmelskeissä kadottanut, ei ollut aikanansa suurta valtaa pitänyt Turun\nlinnassa ja aina silloin oli ollut niitä tuumia vastaan, mitkä olivat\nherttuan mieltä pahoittaneet.[757] Tämmöiseen esirukoukseen saatettiin\nsyystä toivoa hyvää vastausta; sillä Kaarle tätä nykyä teki sovintonsa\nmonen muunkin kanssa, joka häntä vastaan oli miekan leikkiä yritellyt.\nMutta Suomen herroille olivat onnen kovimmat kohtalot sallittuna. Se\nrauhan ja riemun päivä, joka pilvien raosta oli heille valonsa\nlähettänyt, meni uudestaan paksujen pilvien taa, ja yö palasi entistä\nsynkempi, entistä onnettomampi. Uusi hävittäväinen palo syttyi taas\nSigismund kuninkaan kurjista harhateoista.\n\nViisi päivää Linköpingin sovinnon jälkeen vei kuningas väkensä takaisin\nStegeborgiin, missä valloitettu laivasto taas annettiin hänen\nhaltuunsa. Tästä nyt sotajoukon piti palata Puolanmaalle, mutta\nSigismundin itse lähteä Tukholmaan. Kirjeessänsä Stålarmille lokak. 9\np. hän arveli olevansa jo muutamain päiväin perästä Tukholmassa, mutta\nheitti kokonaan Stålarmin mielivaltaan, tahtoisiko tämä ja muut Suomen\nherrat Tukholmassa varrota vai oieti palata alhaisen sotaväen seurassa\nSuomeen. \"Ja vaikka sama sotaväki\", lausuu kuningas, \"ei ole voinut\nmeitä tulollansa paljon hyödyttää, koska se aivan myöhään ja\nsopimattomaan aikaan on perille tullut, pitää teidän kuitenkin meidän\npuolestamme sitä kiittää sen hyvästä tahdosta ja uskollisesta\nmielestä\". Lisäksi käskettiin lähettää tykistökin ja ampumavarat\nSuomeen, ettei muka se maakunta paljastettu olisi.[758] Luonnollista\non, että Suomen herrat eivät tahtoneet laiminlyödä tilaisuutta\npäästäksensä kuninkaan puheille ja että he siis päättivät Tukholmassa\nhänen tuloansa odotella. Mutta hämmästyksellä he saivat pian kuulla,\nettä hänen matkansa oli kääntynyt Kalmariin. Harvat ihmiset enää\nepäilivät, mitä tämä mutka tarkoitti. Tosin Sigismund Kalmarista\nkirjoitteli herttualle, että muka myrsky oli hänet sinne ajanut ja\nettä hänen tarkoituksensa nyt oli maamatkaa Tukholmaan tulla. Mutta\nKaarle kyllä jo näki, mitä Sigismundilla oli mielessä. Hän oli samaan\naikaan saanut tiedon Monikkalan herran vangitsemisesta ja kirjoitti\nnyt Nyköpingistä lokak. 25 p. kylmän vastauksen suomalaisten\nihastuskirjeeseen. \"Te olette kuitenkin teoilla ja toimella vallan\ntoista mielenlaatua osoittaneet\", hän lausuu, ja käskee heidän nyt\ntarkemmin asiata ajatella, mainiten, että kuningas on Kalmariin tullut,\njosta aikoo lähteä pois valtakunnasta, kuten muka varmat tarinat\nkäyvät.[759] Juuri samana päivänä, kuin tämä ennustus annettiin,\npurjehti Sigismund Ruotsin rannoilta Danzigiin päin, varustettuansa\nKalmarin väellä ja elatusaineilla. Helanniemen tykönä tapahtui hänelle\nhaaksirikko, niin että hän töin tuskin maalle pääsi ja tuli Danzigiin.\nHänen kanssansa seurasi hänen luterinen sisarensa, Anna prinsessa, joka\nnyt iäksi päiväksi oli jättänyt syntymämaansa.\n\nJoka mies sen nyt selvästi näki, että Sigismund vapaalla ehdollansa oli\nrikkonut Linköpingissä tehdyt suostumukset, mutta sitäpä ei kukaan\nvielä silloin tiennyt, että hän nämä suostumukset oli jo tehdessään\npäättänyt rikkoakin. Linköpingissä ollessaan, sill'aikaa kun sovinnon\nehtoja valmistettiin, oli hän muutamana päivänä kutsunut luoksensa\nkaksi paavinistuimen protonotariota eli pääkirjuria, jotka hänen\nseurassaan olivat, sekä sotajoukkonsa päällikön Farensbachin, erään\npuolalaisen piispan ja kaksi puolalaista käsikirjuria. Näiden edessä ja\ntodistettavaksi hän oli julistanut pitävänsä mitättömänä ja\nvoimattomana sen valan ja allekirjoituksen, jolla hän nyt muka\npakotettuna aikoi vahvistaa sovintonsa herttuan kanssa.[760] Että\ntämmöinen kunniaton käytös oli jesuiittain opin mukainen, olen jo ennen\nmaininnut. Mutta inhoittavaa on historioitsijan kertoa ja kristityn\nkuulla, kuinka yhden ainoan miehen eksytetty omatunto uudestaan syöksi\nasiat entiseen sekasortoon.\n\nTodennäköistä on, että Sigismund ennen lähtöänsä oli antanut Suomen\nherroille suoran käskyn Tukholmasta palata; sillä jo marraskuun alussa\noli Stålarm taas Turun linnassa. Samaan aikaan lienee Laski Tukholmasta\nlähtenyt, ja moni ruotsalainenkin, joka pelkäsi herttuan kostoa, pakeni\nLaskin tai suomalaisten seurassa tiehensä. Vasta Turkuun tultuansa\nnäkyy Stålarm saaneen täyden tiedon, mistä syystä ja missä\ntarkoituksessa kuningas oli lähtenyt ulos valtakunnastansa. Tuo vanha\ntuttavamme Lindorm Bonde, joka jo useasti ennen oli käynyt Suomen\nherroja kiihoittamassa, toi nytkin kohta heidän kotiintulonsa jälkeen\nuusia kirjeitä kuninkaalta, joissa Sigismund selitteli, mitkä ankarat\nsyyt olivat häntä lähtemään pakottaneet, ja samassa kehoitti heitä\nuskollisuuteen ja järkähtämättömyyteen, luvaten kiireimmiten tulla\nheidän avuksensa. Tämä sanoma ilmoitti selvästi, että entinen\ntuskallinen taistelu Kaarle herttuata vastaan oli uudestaan\naloitettava, eikä kummaksi sovi katsoa, että Suomen herrain mielet\ntästä synkistyivät. Olletikin Fleming-veljekset, jotka nyt vuoden ajan\nolivat kaikki asiat parhain puolin sovitelleet ja pitkin matkaa\nkoettaneet uskotella itseänsä ja muita, ettei mitään varsinaista\neripuraisuutta kuninkaan ja herttuan välillä ollut olemassa, saivat\nvihdoin Bonden tuomista sanomista havaita, että kaikki välittäväinen\ntoimi oli turha ollut. Heidän mielihaikeuttaan kertoo paraiten heidän\nomat sanansa. \"Silloin\", sanoo Kaskisten herra, \"me kaikki hengessämme\nkukistuimme ja kovasti hämmästyimme nähdessämme, että tuo äsken meissä\nsyntynyt toivo paremmista ajoista oli rauennut ja yhä pahempaan\nmennyt\".[761] Mitä Stålarm ajatteli, emme tarkalleen voi erottaa; sillä\nhänen virallinen asemansa käski hänen maltillisesti sanojansa\npunnita.[762] Kenties hänen hilpeä luonteensa esti häntä katselemasta\ntulevaisuutta pimeimmältä puolelta. Muista Suomen herroista luultavasti\nnuo marskivainajan koulusta lähteneet eivät suinkaan olleet\npahoillansa, että entistä kinaa jatkettiin. Mutta jokainen, joka\nvähänkin surkutteli yhteisen kansan kovia kärsimyksiä, oli murheissansa\nja koetti vielä kiinni pitää kuninkaan äskeisestä lupauksesta\nlinnaleirin helpoittamisen suhteen. \"Olette epäilemättä lukeneet\nKunink. M:n kirjeen\", kirjoitti Lauri Fleming Mikko Paavalinpoika\nMunckille, \"ettei pidä niin menetellä rahvaan kanssa linnaleirien ja\nmuiden kuormain puolesta, kuin tähän asti liian paljon on tapahtunut;\npyydän siis, että nyt lakkaatte lähettämästä ratsuväkeä ja jalkaväkeä\nnimismiesten ja neljännysmiesten kanssa talonpoikien luo laittomasti\nheiltä ryöstämään ja riistämään, mitä ainoata heillä on\".[763] Nämä\nsanat ovat lohduttavaisia siitä syystä, että ne todistavat\nihmisyydentunteita edes jossakin säilyneen. Vaan tässäkin asiassa oli\nkaikki toivo paremmista ajoista jälleen rauennut. Suomen maa ja kansa\nolivat Sigismundin paon kautta kerrassaan vajonneet takaisin entiseen\nkurjuuteen ja sekasortoon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nValmistukset lopulliseen taisteluun\n\n\nOlemme tulleet siihen kohtaan, missä Kaarlen ja Sigismundin väli\nkokonaan muuttaa entisen muotonsa. Tähän asti molemmat olivat kukin\nkohdastansa osoittaneet sovinnollista mieltä, vaikka sopimisen ehdot\nolivat heidät erottaneet. Nyt sitä vastoin oli ensimmäinen lyönti\nisketty, kuninkaan petollisuus oli kaikki rauhan toiveet hävittänyt, ja\njulkinen vihollisuus astui entisten sovittelemisten sijaan. Sigismund\nilmoitti aikovansa suuremman sotalauman kanssa palata kukistamaan\nkaikkia, jotka olivat hänelle ehtoja asettaneet. Kaarle taas lupasi\nlaittaa niin, että kuningas saisi ikipäiviksi jäädä sinne, minne oli\npaennut. Kummankin teot olivat näiden uhkausten mukaiset. Sekä\nvieraisiin hoveihin ja kaupunkeihin että Ruotsissa oleville\nystävillensä levitti Sigismund kirjeitänsä, joissa syytteli Kaarle\nherttuaa julkiseksi kapinoitsijaksi. Samassa hän pyysi kokonaan\nhävittää Ruotsinmaan kaupankäynnin ja osasikin sillä keinoin ajaksi\nsytyttää riitaa Ruotsin ja Lyypekin välille.[764] Kaarle puolestaan\nteki Ruotsissa ankaran tutkinnon sigismundilaisia vastaan ja vahvisteli\nvaltaansa säälimättömällä kädellä. Monelta hukkui onni ja omaisuus\ntässä tylyssä leikissä, ja monen Kaarlen puoleisista sanotaan silloin\nvääryydellä ja väkivallalla rikastuneen. Kun herttua lopulla\nmarraskuuta tuli Tukholmaan, alkoi täällä jäykkä menettely porvariston\nkanssa, josta' etenkin saksalaiset porvarit olivat Kaarlen mielestä\nsyynalaiset. Kaupungin pormestarit pantiin pois viraltansa, ja muut\nsenpuoleiset, jotka olivat Laskin ja Suomen herrojen yrityksiä\nautelleet, niinkuin Klaus Bielke, arkkipispa Angermannus ja Krister\nKlaunpoika Horn, pantiin tarkkaan vankeuteen.[765] Samaan aikaan\naloitettiin Kalmarin piiritys, ja kaikki Kaarlen teot jo osoittivat,\nettei sovintoa Sigismundin kanssa enää etsittykään. Kun valtakunnan\nsäädyt alkuvuodesta 1599 kokoontuivat Jönköpingiin, ne asettivat\nkuninkaalle semmoisia ehtoja, jotka tuskin olivat suoraa hylkäystä\nhuokeammat. Sigismundin piti muka luopua paavinuskosta ja vasta pysyä\nisänmaassaan, taikka, jos ei hän siihen taipuisi, lähettää poikansa,\nUladislaus, Ruotsiin luterilaisessa uskossa kasvatettavaksi Kaarle\nherttuan hoidon alla. Mutta jos hän ei kumpaankaan ehtoon suostuisi, he\nuhkasivat valita itsellensä toisen kuninkaan.\n\nNäin asiain ollessa tuli Suomen herrain tila yhä vaarallisemmaksi.\nKaikki järjen ja varovaisuuden syyt näyttivät kehoittavan heitä\nluopumaan semmoisesta kuninkaasta, joka viimeisellä retkellänsä oli\nkykenemättömyytensä kylliksi todistanut, joka oman päänsä päästimeksi\noli heittänyt uskolliset palvelijansa, Ruotsin valtaneuvokset, heidän\nvihamiehensä käsiin ja joka kaiken kurjuuden lisäksi oli pakolaisena\nlähtenyt valtakunnastaan, rikkoen valat ja lupaukset. Epäilemättä\nolikin maamme aatelistossa niitä, joihin tämä katsantotapa alkoi\nvaikuttaa. Mutta toisin näkyy Arvid Eerikinpoika ja hänen kanssansa\nenimmät Suomen herrat asiata arvostelleen. Jos Sigismund\nriittämättömillä voimilla oli tämän ensimmäisen retkensä tehnyt ja\nsiitä syystä tullut täksi kertaa tappiolle, olipa toivomista, että hän\nnyt vahingosta viisaaksi tultuaan varustaisi vahvemman sotavoiman ja\nparemmalla menestyksellä tekisi toisen retken perintövaltaansa. Sekin\nasia, että hän oli nuo hätäpakosta lähteneet sovinnot rikkonut, näytti\nainoastaan hänen hellää mielenlaatuansa todistavan, koska hän ei muka\ntahtonut jättää Kaarlen kostolle niitä uskollisia palvelijoita, joita\nhän ei silloin voinut puolustella. Näin uusi toivo ja uusi luottamus\nvirvoitteli Suomen herrain alakuloisia mieliä, ja herttuan lähettämät\nvaroitukset eivät heihin mitään vaikuttaneet. Kaarlen tarjoamat\nsovintoehdot olivat kuitenkin tähän aikaan tavallista viettelevämmät.\nHän ei ainoastaan luvannut Suomen herroille täyttä turvaa, jos he\ntulisivat hänen luoksensa Ruotsiin ajatustansa ilmoittamaan, vaan kehui\nmyöskin päästävänsä suomalaiset vankinsa vapauteen, jos Suomen puoliset\nsamoin päästäisivät Monikkalan herran; tässä tarkoituksessa hän nyt\nantoi itse vankien, jotka jo taas olivat Tukholmassa, lähettää\nkehoituskirjeen suomalaisille. Mutta Arvid Eerikinpoika vastasi joulun\nedellä karttavaisesti, että Suomen puoliset tosin tahtoivat pysyä\nrauhallisina eikä mitään vihollisuutta matkaan saattaa, vaan että\nMonikkalan herra jo oli kuninkaan käskyn mukaan lähetetty Vironmaalle,\njosta kuitenkin Stålarm muka tahtoi pyytää hänet takaisin. Semmoiseen\npuolinaiseen sovintoon ei herttua suinkaan voinut tyytyä. Hän siis\nvastaukseksi Stålarmin rauhanvakuutuksiin kirjoitti kyllä tuntevansa\nhänet ja hänen seuralaistensa krokotiili-itkut sekä tietävänsä, mitä\nheillä oli tekeillä.[766] Asia oli jo selvä, että Suomen puoliset\njärkähtämättä olivat kiintyneet kuninkaan puolelle, ja ainoastaan tavan\nvuoksi Ruotsin kokoontuneet säädyt vielä lähettivät varoituskirjeensä\nSuomeen. Kaarle oli jo päättänyt käydä toistamiseen Suomenmaata\nvalloittamassa, ja Suomen herrat puolestaan valmistelivat ahkerasti\nsitä uutta retkeä, jolla toivoivat Sigismundin aikovan ensi tilassa\nkorjata ensimmäisen retkensä hairaukset.\n\nMutta sill'aikaa kuin Suomen herrat näin antoivat elämänsä ja onnensa\nSigismundin asialle alttiiksi ja vilpittömän uskollisuuden silmillä\nkatselivat hänen suuria harhatekojansa, näkyy kummallinen epäluulo\nheitä vastaan vallinneen kuninkaan heikossa sydämessä. Hänenpä ja hänen\nneuvonantajainsa mielestä oli tähän asti ainoastaan liika luottamus ja\nliika laupeus turmellut Sigismundin hyvät ja järkevät tuumat, ja kaikin\nmokomin kiirehdittiin näitä vikoja parantamaan. Julmuus semmoinen, joka\nei enää kysy lain varjoakaan ja joka kuninkaan suusta lähteneenä on\nkahta inhoittavampi, puhuu siinä kirjeessä, minkä hän kohta Danzigiin\ntultuansa kirjoitti Suomen hallitusmiehille vangitun Monikkalan herran\nrankaisemisesta. \"Ensin\", kuuluvat sanat, \"pitää istuvassa oikeudessa\nsille kavaltajalle hänen petollisia tekojansa ja juoniansa soimattaman,\nluettaman ja siitä otettaman tuomio. Kohta sen jälkeen pitää häntä\nkiristyspenkillä ja (palavalla) paloviinalla piinattaman ja tarkasti\npaperille pantaman, mitä hän tunnustaa. Ensi päivänä sen jälkeen pitää\nhänen saaman rangaistuksensa julkisen kavaltajan kuolemalla.\" Syystä\ntaidamme epäillä, olisivatko Suomen hallitusmiehet milloinkaan\nruvenneet ensin tutkimatta tuomitsemaan ja sitten tuomittua\npiinailemaan, kuten kuninkaan käsky heille teroitti. Nyt oli kuitenkin\nrangaistava jo Viroon lähetetty, ja kaikkien merkillisintä on, että\ntämä mies perästäkin henkiin jäi,[767] kunnes vihdoin varsin toiselta\nkohden surma hänet saavutti. Mutta samalla aikaa kuin Sigismund tällä\ntavoin purki voimattoman vihansa Hannu Hannunpoikaa vastaan, hän yhtä\nmalttamattomalla epäluulolla kohteli niitä, jotka tähän asti olivat\nparaan käsityksensä mukaan täyttäneet alamaisten velvollisuudet. \"Koska\nmeidän ei ole turvallista\", hän marrask. 10 p. kirjoitti Danzigista\nMatti Laurinpoika Kruusille, \"pitääksemme missään käskynhaltiudessa\nniitä, joilla se ajatus on ollut, että kaikki, mitä Kaarle herttua on\npoissa ollessamme tehnyt, on muka tapahtunut meidän ja isänmaan hyväksi\nja hyödyksi; sen vuoksi kiellämme sinua kovimman suuttumuksemme uhalla\npuuttumasta ollenkaan Viipurin linnamme asioihin, vaan pitää sinun\nlähteä siitä kotia kartanoihisi ja niissä pysyä rauhallisena ja\nhiljaisena, niinkuin uskollinen alamainen ainakin, jos tahdot välttää\nsitä, mikä tavan ja lain mukaan seuraa, jos joku juonittelee oikeata\nherraansa ja kuningastansa vastaan\". Samanlainen käsky annettiin\neräälle Eskert Lindorminpojalle, joka myöskin oli ollut Viipurin\nlinnassa, sekä molemmille Fleming-veljeksille ja Yrjö Hornille ja\nlisäksi säädettiin kaikista näistä epäluulonalaisista, että heidän\nteitänsä ja töitänsä piti tarkasti vartioittaman, missä he muka ovat ja\nkäyvät, kuinka kauan viipyvät yhdessä kohden ja mitä puheita ja juonia\npitävät kulkiessansa. Kruusin sijaan asetettiin vanha Arvid Tavast\nlinnanhaltijaksi Viipuriin ja Turun linnan isännäksi pantiin\nskotlantilainen William Rutwen. Mutta kaikista viranmuutteista\nmerkittävin oli ylimmäisen hallituksen jako kahdelle miehelle, niin\nettä Arvid Eerikinpoika vastakin pysyi Suomenmaan ylimmäisenä\nkäskynhaltijana, mutta ylimmäiseksi sotaeverstiksi tehtiin Aksel Kurki\nAnolan herra. Ajan painavat toimet näyttivät tosin semmoista jakoa\nvaativankin, koska molemmat virat olivat vaikeat yhden miehen pitää.\nMutta epäilemätöntä kuitenkin on, että toinenkin syy, kuin tämä\nmainittu, oli saattanut Sigismundin tasoittamaan hallitustointen vaivat\nja edesvastuun. Hän ei enää luullut voivansa kehenkään täydellisesti\nluottaa ja tahtoi kaikkien tekoja tarkemmin vartioida asettamalla\nahtaammat rajat kunkin virkavoimalle. Tämänpä tähden myöskin Lindorm\nBonde yhä viipyi Suomenmaassa, ja lisäksi mainitaan vielä jonkinlainen\nsotaneuvoskunta, jonka piti tutkia kaikki sotaiset tuumat ja tehtävät.\nArvattava on, että hallitusvoimain hajoituksesta seurasi heikkoutta ja\nsaamattomuutta tehtävissä toimissa, ja tuskinpa lienee muu kuin\nStålarmin suuri taitavuus ja hänen nauttimansa arvo estänyt nämä\nseuraukset vaikuttamasta. Mutta kuningas luuli antavansa Suomen\nasioille kylliksi tehoa ja tukevuutta, kun käskyjensä jäykkyyttä\nkovimmilleen kohotti. Se käytössääntö, jonka hän marrask. 10 p. antoi\nvaltuuden ohessa Aksel Kurjelle, on selvänä todistuksena, mihinkä\narmahtamattomaan taisteluun hän aikoi suomalaisia käyttää. Koska muka\nKaarle herttua on käyttäinnyt niinkuin julkinen vihollinen, Kurki ei\nsaa antautua mihinkään keskustelemukseen herttuan tai hänen\npalvelijainsa kanssa eikä antaa hänen puoluskuntansa pitää salaisia\nkokouksia siinä maassa. Jos Pohjanmaan talonpojat tai muut rupeavat\nmihinkään turmiotekoon, pitää heitä varoitettaman, ja jolleivät\nvaroitukset auta, on heidän kanssaan menetteleminen varsin samalla\ntapaa kuin nuijakapinassa. Kaikki muut, joiden Kurki havaitsee pitävän\nKaarlen puolta, pitää hänen käskeä maanpakolaisuuteen, pakolla tai\nsuosiolla; ja jos joku vastarintaa yrittää, ei ole henkeä eikä tavaraa\nsäästäminen.[768]\n\nTämä kuninkaan kiivaus näytti todistavan, että hänellä suuret tuumat\ntekeillä oli, ja Arvid Eerikinpoika siis puolestaan koetti kiireesti\nsuorittaa tehtävänsä Suomenmaassa. Ensiksi oli tarpeellinen valloittaa\nne osat Suomenmaata, mitkä vielä herttuan hallussa olivat, nimittäin\nAhvenan saaristo ja Pohjanmaan perimmäinen puoli. Tähän jälkimmäiseen\nmaakuntaan oli herttua jo lopulla lokakuuta, niin pian kuin sai tiedon\nHannu Hannunpojan tapaturmasta, lähettänyt erään vapaasukuisen miehen,\nnimeltä Augustinus Laurinpoika, käskynhaltijaksi, ja hänen kanssansa\nvähäisen laivaston ja tykistönkin sekä jonkin määrän sotaväkeä.[769]\nMitä sukua ja kotoperää tämä mies lienee ollut, emme tarkoin tiedä;\nsillä muuta ei hänestä mainita, kuin että hän oli Hartikka\nHenrikinpojan Vuolteen herran sisarenpoika.[770] Mutta ainakin hän oli\nmennyt toisen asian puolelle kuin enonsa ja tuli nyt samaan riitaiseen\nasemaan, joka oli Monikkalan herralle tuhoksi käynyt. Luonteeltansa oli\nkuitenkin Augustinus Laurinpoika vähemmän kiukkuinen mies kuin\nedeltäjänsä, ja hänen tarkoituksensa oli säilyttää rauha Pohjanmaan ja\nSuomen välillä, jos Suomen herrat vain antaisivat hänen rauhassa\nolla.[771] Mutta nämä puolestaan eivät luulleet voivansa jättää Pohjan\nasioita sillensä. Arvid Eerikinpoika oli jo kohta kotiintulonsa jälkeen\nlähettänyt varoituskirjeitä Pohjanmaan asukkaille, ja suupohjalaiset,\njotka äsken olivat nähneet Monikkalan herran vangitsemisen, vastasivat\nnöyrällä kirjeellä Mustasaaresta. Mutta koska Peräpohja vielä oli\ntaipumaton ja Stålarm lisäksi sai tiedon, että uusi käskynhaltija oli\nsinne saapunut, hän tammik. 10 p. 1599 lähetti toisen kirjeen\npohjoiselle rovastikunnalle, pyytäen selvän ilmoituksen, ketä muka\ntotella tahdottiin, kuningastako vai metelinnostajia.[772] Tämä kirje\npantiin kulkemaan Savon linnan kautta, ja Stålarm oli päättänyt, jollei\nsuotuinen vastaus siitä seuraisi, lähteä väkivoimalla Peräpohjaa\nvalloittamaan.\n\nMutta sillä välin kuin tämä haastosana kävi Pohjan perillä, käytti\nArvid Eerikinpoika lomansa toiseen yritykseen. Hän oli jo edellisten\nvuosien tapauksista oppinut tuntemaan Ahvenan saarimaan tärkeyden ja\noli viime kesänä turhaan pyytänyt Kastelholmaa valtoihinsa, koska\nkiireiset seikat silloin estivät häntä käyttämästä väkivaltaa. Nyt hän\npäätti äkkiä karata jäätyneen meren yli Ahvenaan. Aika oli hyvin\nsovitettu; sillä herttuan käskynhaltija, Hannu Klaunpoika, oli\npar'aikaa Ruotsin puolella, ja Ahvenanmeri, joka harvoin jäähän menee,\nesti häntä rientämästä linnansa avuksi. Kuitenkaan ei Kastelholmassa\nniin vähän väkeä ollut, ettei olisi voitu vähäistä puuskaa kestää, eikä\nStålarm tuonut mukaansa isompaa voimaa, kuin minkä 18 hevosella ja\nreellä kuljettaa saattoi. Mutta hänen tulonsa oli äkkiarvaamaton, ja\nlinna oieti ilman telmeettä tuli hänen haltuunsa tammik. 21 p. kello 12\npäivällä. Tässä hän jonkin päivän odotteli Hannu Klaunpoikaa, joka\nVäddöstä hankkeili muutamien tykkien kanssa ylitse tulemaan. Mutta kun\ntämä ei päässyt taikka ei uskaltanut tulla, asetti Stålarm Salomon\nIllen linnanisännäksi Kastelholmaan ja palasi itse Turkuun jo ennen\ntammikuun loppua.[773]\n\nTämä niin vähillä voimilla ja niin suurella menestyksellä tehty retki\nAhvenanmaalle oli ensimmäinen toimi, jolla Arvid Eerikinpoika tahtoi\nvahvistaa Sigismundin valtaa Suomenmaassa ja valmistella tulevaista\nretkeä Ruotsin puolelle. Lähin tehtävä oli nyt käynti Peräpohjassa,\njota hanketta salataksensa Stålarm käski Illen levittää semmoisen\nhuhun, että muka koko Suomen sotaväki aikoi Ahvenan yli samota\nRuotsiin.[774] Mutta tätä nykyä oli Stålarmilla toinenkin huoli, joka\nhetkeksi käänsi hänen silmänsä Venäjän puoliselle rajalle. Oli näet\nmainitussa lähimaassa Rurikin vanha hallitsijasuku sammunut\nalkuvuodesta 1598, ja tsaarien istuimelle oli noussut Boris Godunov,\njoka kohta oli alkanut rakennella ystävyyttä Kaarle herttuan kanssa.\nTsaarilla oli tästä ystävyydestä monta etua odotettavana. Hän toivoi\nPuolan ja Ruotsin kruunujen lopullisesti eriävän, jos Kaarlea\ninnostettaisiin lujasti pysymään tuumissansa, ja paitsi kahden\nnaapurinsa heikkonemista hän toivoi Venäjän siinä mylläyksessä saavan\nNarvan, ehkäpä koko Vironmaan valtoihinsa. Alusta asti oli Stålarm\nkoettanut estää herttuan ja tsaarin sananvaihdot ja sillä tavoin\nvihoittanut ei ainoastaan Kaarlea, vaan myöskin venäläisiä. Nyt tuli\näkkisanoma, että venäläiset hankkivat maahan karata, ja Stålarm lähti\nkiireesti matkalle Narvaa suojelemaan. Mutta tiellänsä hän sai tiedon,\nettä Venäjällä oli sisällistä riitaa syttynyt, koska muka Boris ja\nRomanovitshit taistelivat keskenänsä, ja kun samassa hänelle tuli\nsanoma Pohjan miesten taipumattomuudesta, hän lähti Viipuriin ja Savon\nlinnaan tekemään valmistuksiansa Peräpohjaa vastaan.[775]\n\nOikeastaan emme saata sanoa, että tämä nyt tehtävä retki millään lailla\ntarkoitti Pohjan rahvasta; sillä jokaisen oli helppo käsittää, että\nperäpohjalaiset, yhtä paljon kuin suupohjalaiset ja muun Suomen rahvas,\njo olivat kyllästyneet ajan levottomiin oloihin ja ainoastaan Kaarlen\nkäskyläisten pakotuksesta tekivät näille apua Suomen hallitusmiehiä\nvastaan. Kehoituskirjeet herttualta ja varoituskirjeet Stålarmilta\nolivat vuorotellen heidän korviansa väsyttäneet, ja jos he edellisen\nkäskyjä noudattivat, koska maakunta oli hänen vallassansa ja hän nyt\nyhä lisää väkeä lähetteli heitä puolustamaan, eivät he kuitenkaan\ntahtoneet suotta suututella jälkimmäistäkään. Tämä heidän mielialansa\nnäkyi nytkin heidän ottaessaan vastaan Stålarmin kirjettä. Kun Savon\nlinnasta lähetetty talonpoika toi kirjeen Limingan nimismiestaloon,\nolivat papit ja rahvas siinä koossa käräjiä pitämässä. Kirje luettiin\nja suomennettiin käräjäkokouksessa; mutta Peräpohjan miehet eivät\ntahtoneet mitään vastausta antaa, ennenkuin Augustinus Laurinpoika\ntulisi saapuville Oulusta. Tämä tulikin kohta ja antoi nyt tammik. 26\np. vastauksen semmoisen, mikä häneltä voitiin odottaa. \"Minua\nihmeyttää\", hän kirjoitti Götrik Finckelle, \"kun ei minulle\nkirjallisesti ilmoiteta, mistä syystä rahvasta tässä maassa niin usein\nminua vastaan yllytetään; minä en tiedä olevani kenenkään tiellä\".\nStålarm, joka näistä seikoista ymmärsi tilan Pohjanmaalla, kirjoitti\nViipurista helmik. 22 p Peräpohjan rahvaalle: \"Koska Augustinus\nLaurinpoika joukkoinensa ei tahdo lähteä pois sieltä ja kuningas on\nkäskenyt minun olla kärsimättä ketään herttuan palvelijaa siinä\nmaakunnassa, niin aion käydä häntä tervehtimässä sillä tavoin kuin asia\nvaatii, kuitenkin teitä rasittamatta.\"[776]\n\nNiinkuin tämä kirje antaa meidän arvata, oli tarkoitus ottaa Pohjanmaan\nkäskynhaltija vangiksi, samassa valloittaa Oulun linna ja sillä tavoin\nperustaa pysyväinen valta Pohjanmaalle. Savon linnaan siis koottiin iso\njoukko jalkamiehiä sekä rekiä väen kuljettamista varten, ja Arvid\nEerikinpoika näyttää aikoneen itse lähteä retken johdattajaksi. Mutta\npaitsi tätä joukkoa, joka Savosta hankki lähteä suoraa tietä\nPeräpohjaan, piti toistakin väkeä Hämeen ja Satakunnan puolelta\nkulkeman Suupohjan kautta, ja sille väelle oli Aksel Kurki\njohdattajaksi aiottu. Kuitenkin kohtaa meitä se kumma, että ylimmäinen\nsotaeversti ei näy tietäneen koko tuumasta, ennen kuin Stålarm ja\nLindorm Bonde jo olivat siihen kaikella innolla ruvenneet ja Kurjelle\nsanan lähettivät hänen tehtävistään. Tämä, joka silloin, samaten kuin\nAhvenan retkenkin aikana, oleskeli Hämeen linnan paikoilla, ei näy\nollenkaan hyväksyneen, että sotatuumia hänen tietämättänsä päätettiin\nja suoritettiin. Hän siis helmik. 25 p kirjoitti Hämeen linnasta\nStålarmille, että hänpä ei suinkaan omasta neuvostansa arvaa\ntähän retkeen ruveta, ennen kuin sotaneuvoskunta siihen antaisi\nsuostumuksensa. Neuvottelemista varten hän vaati Stålarmin ja Bonden\nsekä muut päälliköt Hämeen linnaan; jos silloin tuuma hyväksyttäisiin,\nhän ei muka tahtoisi sitä vastustaa. Hänen oma mielensä kuitenkin\nkallistui vastahakaan. Ensiksi oli retki hänestä vaarallinen; sillä\nAugustinus oli varuillansa ja sigismundilaisten olisi kaiketi tällä\nmatkalla viipyminen sulan veden aikaan asti, jolloin taas puuska\nRuotsin puolelta oli odotettavana. Toinen haitta oli sekin, että\nSuupohja, joka jo ennen oli uskollisuutta luvannut, piti säästettämän\nkaikesta väkivallasta, mutta arveluttavaa oli, mitenkä kävisi, kun sen\npaikkakunnan läpi olisi tullen mennen kuljettava. Lopuksi oli\nvarominen, ettei tämä retki turmelisi jotakin hyvää sovintokauppaa,\nkoska kuulumisten mukaan lähettiläitä Ruotsista nyt oli menossa Puolaan\nja suomalaisten ei suinkaan ollut syytä halata riidan pitkittämistä.\n\"Jos Hänen Kunink. Majesteettinsa ei nytkään riennä, vaan aikailee\nniinkuin ennen\", arveli Kurki, \"niin tulemme suureen hätään tänä\nkeväänä\". Hänen ajatuksensa siis oli, että piti tarkempia tietoja ja\nsoveliaampaa aikaa varrota. Mutta jos tästä huolimatta retki kuitenkin\nolisi tehtävä, tarvittiinhan siihen kumminkin suurta varovaisuutta.\nEnsin sopisi muka Stålarmin kutsua Pohjan miehet keskustelemukseen,\nparaiten Närpiöön, johon muutamat papit ja talonpojat kustakin\npitäjästä saisivat kokoontua ja jossa olisi tilaisuus heidän mieltänsä\ntutkistella. Sillä välin pitäisi Amprusi Heikinpojan ja muiden, jotka\nennen olivat Pohjassa käyneet, oleman varusteilla ja olletikin oli\nsuksimiehiä kokoaminen, koska muka Pohjanmaalla oli varsin vahva lumi\nja joka henki siellä hiihtää osasi.[777]\n\nKun tämä kirje tuli Savon linnaan, oltiin siellä jo täydessä lähdön\ntoimessa. Elatus- ja ampumavaroja jaettiin jalkamiehille, huoveille ja\nnostorahvaalle, mitkä olivat tähän yritykseen määrätyt, osa heitä\nnäyttää jo liikkeelle lähteneen, ja Kurjelle oli nähtävästi uudestaan\nlähetetty sana kiiruhtamaan hänkin lähtöänsä Satakunnan puolelta. Kurki\noli nyt Laukossa, josta hän maalisk. 5 p. lähetti kiireisen käskyn\nHämeen voutikuntiin, että kaikki jalkamiehet kahden viikkokauden muonan\nkanssa rientäisivät yön ja päivän läpi Hämeen linnaan, koska muka Arvid\nEerikinpoika oli ruvennut tuohon Pohjan retkeen ja heidänkin siis oli\nlähteminen Pohjanmaalle. Kurki siis näkyy luulleen, että hänen\nvaroituskirjeensä oli tullut liian myöhään, ja niin asian ollessa hän\nei tahtonut huolimattomuudella turmella Stålarmin yritystä. Mutta Savon\nlinnassa oli Kurjen kirje sill'aikaa jäähdyttänyt sotainnon. Bonde ja\nStålarm tulivat Hämeen linnaan, ja tässä nyt maalisk. 18 p. päätettiin,\nettä Pohjan retki oli jätettävä sulan veden ajaksi.[778] Kuitenkin\nAmprusi Heikinpoika oli jo jalkaväen ja nostorahvaan kanssa matkalle\nlähtenyt, eikä huolinut päällikköjen käskyn mukaan pysähtyä\nRautalammille, vaan eteni omin päinsä Pyhäjärvelle ja Haapajärvelle,\nmissä ryöstämisillä ja julmilla väkivallan teoilla kiivastutti Pohjan\nrahvasta.[779]\n\nNäin olivat Aksel Kurjen estelmysten tähden Arvid Eerikinpojan rohkeat\nhankkeet menneet mitättömiin. Varsin vaikea on punnitella, kuinka\npainavat Kurjen syyt olivat ja kuinka helppo tai työläs Stålarmin\naloittama yritys olisi ollut täyttää. Tosin oli Augustinus Laurinpoika\npyytänyt kiireistä apua Ruotsin puolelta ja nähtävästi herttuan\ntoimesta saanutkin voimansa vahvistetuksi,[780] jonka ohessa Oulun\nlinnan kaukaisuus oli toinen vastus Suomen sotaväen tehtäville. Mutta\nnämä esteet olivat niitä, jotka Stålarmin into varmaankin olisi\nvoittanut, ja sitä toivoessaan oli Stålarm edellisen kesän tapauksista\nkylliksi viisastunut ymmärtämään tämän tehtävän tarpeellisuuden,\nolletikin jos kuningas, kuten hän vakavasti uskoi, tekisi jo ensi\nkesänä toisen retkensä Ruotsiin ja suomalaistenkin siis olisi silloin\nniille toimille lähteminen. Tästä kuninkaan tulosta oli kuitenkin Aksel\nKurjella toinen usko ja ajatus. Hänen suomalaisluontoinen epäluulonsa\nei katsellut tulevaisuutta niin loistaviin kuviin puettuna, vaan\nsynkällä mielellä hän aavisteli, että Suomen herrat yksinänsä olivat\nainakin ensimmäiselle puuskalle alttiiksi heitettävät. Tätä vaaraa\nvastaan hän näkyy tahtoneen kaikki voimat valmistella, eikä siis\nsuostunut syrjätoimiin, joiden tarpeellisuus oli perättömien toiveiden\nnojassa. Että Sigismund olisi Stålarmin verevään tuumaan mieltynyt,\nnäemme jälestäpäin kuninkaan omista lauseista;[781] mutta omaksi\nsyykseen hän tosin sai lukea, että tämä tyhjäksi meni, koska hän\näskettäin oli hajoittanut hallitusvoimat Arvid Eerikinpojan kädestä.\nSeurauksena oli, että Oulun linnan valloitus jäi kuin jäikin tekemättä\nja itse Suupohja oli taas joutunut herttuan käskyläisten valtaan,\nvaikka asukasten mielipiteet siellä olivat vähemmän luotettavia. Vaan\nkun Augustinus Laurinpoika huhtikuun lopulla siirtyi Oulusta\nMustasaareen ja sinne toi haahtensa ja osan väestänsä, oli todellakin\nkoko maakunta jälleen sigismundilaisten kadottama ja vaara sieltä\npuolen tullut melkoista lähemmäksi.[782]\n\nPohjaan tehtävästä retkestä oli niinmuodoin Suomen asiain molemmilla\njohtajilla ollut eri mieli; mutta muutoin emme havaitse mitään\neripuraisuutta heidän välillänsä. Viikkokausi Hämeen linnan\nkeskustelemuksen perästä tapaamme heidät molemmat Porin kaupungissa,\njossa heille tuotiin Ruotsin säätyjen uhittelevainen kirjoitus.[783]\nUseita aatelisia ja päällikköjä näyttää silloin koossa olleen; mutta\nStålarm ja Kurki tekivät muiden puolesta vastauksen Porista maalisk. 28\np. Niitä syytöksiä, jotka Ruotsin säädyt heille tekevät, eivät he sano\nansaitsevansa ja arvelevat, että säädyt muka pakotettuina näin ovat\nkirjoittaneet. Kaikessa, mikä ei sotisi valaa ja uskollisuutta vastaan,\nhe vakuuttavat tahtovansa ruotsalaisten kanssa sopia; mutta jos nämä\neivät lakkaa ajamasta asiaansa niin, kuin nyt kuuluu, ei taida muka\nasia päättyä verenvuodatuksetta ja miekanmelskeettä.[784]\n\nKuukautta ei kulunut, ennen kuin se miekanmelske, jonka ainoastaan\nSuomen herrain taipuvaisuus olisi estää voinut, jo oli alullansa.\nKaarle herttua oli jo ennen ruvennut valmistamaan toista retkeänsä\nSuomeen ja ahkeroitsi nyt ensiksi saada Kastelholman takaisin\nvaltoihinsa. Tukholman saaristossa siis rakennettiin lotjia kevään\ntarpeita varten ja samoin käskettiin Augustinus Laurinpojan varustaa ne\nalukset, jotka hän oli Pohjaan vienyt, ja niillä purjehtia meren\nauetessa Ahvenaan. Tänne jo huhtikuun keskipaikoilla Antti\nLennartinpoika, Pietari Stolpe ja Hannu Klaunpoika lähtivät meren yli\n400 miehen kanssa. Illellä oli tuskin sataa miestä linnansa\nvarustusväkenä; mutta toivoen pikaista apua Suomen puolelta hän hylkäsi\nruotsalaisten tarjoamat sovinnot ja lähetti kiireisen sanoman\nStålarmille. Kohta herttuan väki rupesi ryntäämään sillan yli,\nvalloittaen puurakennukset portin edustalla, missä oli yhtäläinen\netuvarustus, kuin Turun linnassa olemme nähneet. Mutta Salomon Ille\ntuiskutti ravakasti vastaan ja löi päällekävijät taas etuvarustuksesta\nulos, jolloin herttuan väestä kaatui 12 miestä, sitä paitsi oli\nhaavoitettuja, ja kaksi neljännysmestaria otettiin vangiksi. Linnan\nväestä oli ainoastaan yksi jalkamies tapettu ja kaksi haavoitettu.\nMutta Kastelholma oli täksi kertaa pelastettu; sillä viholliset\nvetäytyivät Lauttasalmen yli Finströmin ja Ekkerön puolelle, josta pian\npurjehtivat takaisin Ruotsiin. Herttua, joka näistä tapauksista sai\ntiedon juuri samaan aikaan kuin hän itse oli Kalmarin valloittanut,\nkiivastui kovasti väkensä häpeällisestä tappiosta.[785]\n\nMutta Arvid Eerikinpoika, joka silloin oli käynyt Helsingin seuduilla\nkäräjiä pitämässä, sai Tammisaaressa paluumatkallansa Illen lähettämät\nuutiset. Samana tuntina hän kiirehti Turkuun päin ja sai nyt tiellä\nLindössä toisen sanan Illeltä, kuinka ruotsalaisten rynnäkkö oli\nonnella vastustettu. Turussa häntä kohtasivat uudet tiedot, että\nherttuan väki oli peräytynyt Väddöhön asti, johon odoteltiin Kaarle\nKaarlenpoika Gyllenhielmiä apuväen ja muurinmurtimien kanssa. Stålarm,\njoka jo oli päättänyt itse lähteä neljän jalkaväenlipullisen ja 400\nhuovin kanssa Illen avuksi, katsoi asiain näin ollessa tarpeettomaksi\nenempää lähettää kuin toistasataa jalkamiestä ja asetti tämän apujoukon\njohdattajiksi Kaarle Iivarinpoika Stiernkorsin sekä marskivainajan\nnuoren pojan, Juhana Flemingin, joka edellisenä syksynä oli tullut\nPuolanmaasta takaisin. Kirjeellänsä Stålarm käski Illen järjestää\ntarkan vahdin sekä koko Ahvenan että varsinkin linnan ympäri ja samassa\npitää nuo uskottomat ahvenalaiset tarpeellisessa kurissa. Jo oli\ntoukokuu alullansa, ja Stålarm oli tuskillaan, kun eivät asiat hänen\nmielestänsä oikein vilkkaasti edistyneet. \"Aika rientää ja ruoka\nkuluu\", hän kirjoitti Illelle, käskien hänen ahkerammin toimittaa\ntietoja Ruotsin puolelta.[786]\n\nKumma onkin kuullaksemme, mitä perättömiä tarinoita tähän aikaan\nSuomessa kulki Ruotsin puolisista seikoista. Että toisinaan tyhjiä\ntohuja säikähdyttiin, ei tosin ihmettä ollut, ja niinpä tapahtuikin\nkerran, että kahta hollantilaista suolalaivaa, jotka tulivat Kemiön\nulkosaarille, luultiin herttuan sotahaaksiksi, jonka tähden Stålarm\nkohta varusti kolmekymmentä lotjaa, joilla sinne lähti. Mutta paljoa\nkummallisempi oli huhu Kaarle herttuan kuolemasta, jota kaksi kuukautta\nläpitsensä Suomessa uskottiin. Stålarm jo toukok. 9 p. Illelle\nkirjoittaessaan mainitsee semmoisen puheen yleensä käyvän, ja vielä\nheinäk. 15 p. kirjoittaa Arvid Tavast Viipurista Götrik Finckelle:\n\"Herttua on totisesti kuollut, ja herttuatar on herransa kuoltua kreivi\nAkselin (Leijonhufvudin) ja muiden luopuneiden avulla kaikkia pahaa\nharjoitellut, erottanut viralta arkkipiispan ja maisteri Schepperuksen\"\ny.m. Kuitenkin oli sillä välin jo suomalaisia parvikuntia käynyt\nRuotsinkin puolella, mutta ne eivät sieltäkään varmempia kuulumisia\ntakaisin tuoneet. Huhu levisi Suomesta Sigismundinkin kuuluville. Mutta\nkuningas, jolla kaiketi tarkemmat tiedot oli, varoitti Suomen herroja\nuskomasta tätä perätöntä kulkupuhetta.[787]\n\nTämä Suomessa vallitseva luulo herttuan kuolemasta ei kuitenkaan\nhaihduttanut syttyvää sodanliekkiä; päinvastoin näyttää tästä\nkarttuneen uskallusta Suomen väelle, joka nyt toukokuun kuluessa\ntoimitti kaksi isonlaista sotatekoa. Onpa todennäköistä, että\nruotsalaiset taas toukokuun keskipaikoilla yrittivät Ahvenaan tulla,\nkoska Stålarmin täytyi isohkon voiman kanssa sinne purjehtia. Eikä hän\ntällä kertaa ainoastaan estänyt herttuan väkeä etenemästä, vaan lähetti\nitsekin pieniä joukkoja Ruotsin puolelle tiedustelemaan.[788] Arvata\nsopii, että hän näillä tiedustuksilla tahtoi valmistella tulevan kesän\nretkeä Ruotsinmaalle, ehkäpä sen ohessa hävittää herttuan laivatehtaat\nVäddöstä, Vermdöstä ja muualta. Mutta päätarkoituksena oli viettää\nherttuanpuoleisten silmät sinne kohden, sill'aikaa kuin hän lähetti\nväkensä toiseen tehtävään. Tämä uusi yritys tarkoitti Suupohjaa, missä\nAugustinus Laurinpoika par'aikaa varusteli haaksiansa herttuan käskyn\nmukaan. Koko sotavoiman kanssa, mikä oli Ahvenaan tuotu, purjehti siis\nAksel Kurki toukokuun loppupuolella äkkiä Ahvenanmaalta pohjoiseen,\nsamalla aikaa kuin Stålarm itse Turkuun palasi. Tämä yritys onnistui\nerinomaisen hyvin. Augustinus, joka näinä aikoina liikkui Suupohjassa\ntulevan kesän retkeä valmistamassa, tosin tiesi pelätä päällekarkausta;\nsillä jo toukokuun alulla oli jokin osakunta suomalaisia tullut meritse\nNärpiöön, jossa he asettuivat muutamaan saareen lisäväkeä odottamaan.\nMutta kun Pohjanmaan käskynhaltija saman kuun lopulla saapui tykistönsä\nkanssa Mustasaareen, hän ei sillä hetkellä mitään pahaa aavistanut.\nTämä tapahtui toukok. 29 p. illalla. Seuraavana päivänä, joka oli\nneljäs helluntaipäivä, kävi Augustinus Laurinpoika saarnaa kuulemassa\nMustasaaren kirkossa, kun äkkiarvaamatta Aksel Kurjen koko voima --\nnoin 1,500 miestä ja toista sataa alusta -- paikalle tuli. Augustinus\nitse pääsi kuitenkin pakoon ja kirjoitti päivää myöhemmin Pietarsaaren\npappilasta herttualle tiedon asiasta. Mutta kaikki hänen aluksensa ja\ntykkinsä, yksityisestä omaisuudestaan puhumattakaan, vietiin\nvoittosaaliina Mustasaaren satamoista ja muutamat hänen väestänsä\ntapettiin tai vangittiin. Herttua, kun asiasta tiedon sai, soimasi\nkäskynhaltijaansa, jonka olisi muka pitänyt jättää laivastonsa Oulun\nlinnan seuduille. Tämä neuvo oli nyt myöhäistä viisautta, joka ei\nvoinut tapahtunutta perin tehdä, ja kun herttua ennen oli käskenyt\nAugustinuksen kiirehtiä haaksinensa Ahvenan vesille, oli kyllä\nluonnollistakin, ettei tämä ollut Peräpohjassa pysynyt. Mutta vaikka\nPohjan laivasto näin oli hukkaan mennyt, eipä sigismundilaisten retki\nmuuten suurta vaikuttanut. Se sotainen yritys, jolla Stålarm\nmaaliskuussa oli aikonut valloittaa Oulun linnan, olisi epäilemättä\nsaattanut koko Pohjanmaan kaikkine varoinensa Suomen herrain valtaan.\nMutta tämän retken perästä seisoi Augustinus pian yhtä pelättävänä\nSuupohjassa, etsien tilaisuutta kostaaksensa äskeisen tapaturman.[789]\n\nKevät oli nyt niin kauas ehtinyt, että tuimempia tapauksia ennen\npitkää täytyi odotella. Suomen hallitusmiehet puolestansa olivat\nväsymättömällä innolla kaikki valmistukset suoritelleet. He olivat\nAhvenanmaan Kaarlelta valloittaneet ja aseillansa kosketelleet sekä\nPohjanmaata että Ruotsinkin rantoja. He olivat tämän ohessa voimiansa\nvahvistaneet uudella sotaväenotolla, johon Suomen rahvas sai\nharventunutta työvoimaansa antaa, ja varustelleet Turun linnaa uudella\ntykistöllä, joka muiden linnojen liikenevistä varoista oli vähitellen\nkokoon haalittu. Kaiken, mitä kohtuudella sopi heiltä vaatia, he olivat\njäntevästi ja uskollisesti tehneet, ja heidän oli nyt täysi oikeus\ntoivoa, että Sigismundkin puolestaan muistaisi velvollisuuttansa ja\nsyksyllä annetuita lupauksiaan. Tosin oli kuningas maaliskuussa\nkirjoittanut Kurjelle ja Stålarmille, että hänellä ei ole muka\ntilaisuutta nyt äkkipikaa lähettää heille mitään vierasta sotaväkeä\navuksi, jonka tähden hän käski heidän puolustella Turun linnaa miten\nvoivat, jos heitä ahdistettaisiin. Mutta samaan aikaan osoittivat useat\nkuninkaan säännöt, ettei hän Suomen asioita kuitenkaan mielestänsä\nheittänyt, ja ainakin hän näkyi kiivaammin kuin milloinkaan\nvaativan Suomen miehiltä uskollisuutta ja alttiiksiantamusta hänen\npalvelukseensa. Useat virat, jotka edellisten tapausten johdosta olivat\navoimiksi tulleet, uskottiin nyt luotettaville miehille, ikäänkuin\nsuurten tointen lähestyessä. Amiraaliksi Pentti Söyringinpojan sijaan,\njoka puolentoista vuotta oli yhä pysynyt herttuan vankina, asetettiin\nArvid Tönnenpoika Wildeman; Antti Laurinpojan Puotilan herran sijaan\npantiin samasta syystä Kaarle Iivarinpoika Stiernkors ratsumestariksi,\nja tämän viimeisen veli Maunu Iivarinpoika sai käskynsä alle toisen\nlipullisen, mitä Aksel Kurki ennen oli hallinnut. William Rutwenin\nkanssa pantiin Jaakkima Tiirikinpoika Muurilan herra Turun linnan\nisännyyteen.[790] Kaikille Suomen säädyille annettiin toukokuun alussa\navoin kirje, jolla uskollisuuden rajamerkki siirrettiin ison määrän\nahtaammalle. Kuningas sanoo mielipahalla havainneensa, että Suomen sekä\nkaupungeissa että maakunnissa on monta, jotka herttuan juonilla\npettyneinä eivät muka sääli kuningasta hänen oikeassa asiassaan, vaan\nistuvat alallansa ja esteilevät tekemästä kuninkaalle ja isänmaalle\nkohtuullista apua. Sen vuoksi säädetään, että jos joku ei tahdo ruveta\nyksiin tuumiin Arvid Eerikinpojan ja muiden uskollisten miesten kanssa,\nsen talot ja tavarat pitää annettaman sotaväen ryöstettäväksi; joka\ntaas herttualle jotakin apua tekee, se pitää lisäksi vankeuteen\npantaman, kunnes kuningas hänestä vasta päättää tahtoo; mutta jos hän\ntoisen kerran tavataan samasta rikoksesta, silloin hänen pitää henkensä\nmenettää; samoin on niillekin tehtävä, jotka herttualle tietoa antavat\ntaikka huoneissansa suojelevat herttuan kirjeenkantajia ja vakoojia.\nKuhunkin kaupunkiin, pitäjään tai kihlakuntaan pitää Stålarmin asettaa\nvalallisia miehiä tarkastamaan kaikkia epäluulonalaisia ja heidän\ntekojansa tutkimaan.[791]\n\nNäin käskettiin rangaistuksen uhalla Suomen miehet uhraamaan henkensä\nja tavaransa Sigismundin kukistuvaisen vallan tähden. Jokainen, joka\ntahtoi valtiollisten myrskyjen alta tyventöön paeta, lykättiin\nuskottomien luokkaan ja perättömille kanteille avattiin avara\nvaikutusala. Epäluulonalaisia oli jo iso paljous, ei ainoastaan\nSuomen rahvas ja porvaristo, joiden vanhastaan tiettiin kallistuvan\nKaarlen puolelle, vaan myöskin Turun piispa papistoinensa, joista\nArvid Tavast oli kuninkaalle kirjoittanut, että he muka vahvistavat\ntalonpoikaista kansaa sen pahuudessa sekä kiihoittavat kapinaan ja\neripuraisuuteen.[792] Aatelisista olivat muutamat jo syksyllä erotetut\nSigismundin suosiosta; muut saivat aimollisilla uhreilla ostaa\nluotettavan nimen. Jo maaliskuun alulla olivat Bonde, Stålarm ja Kurki\nlaskeneet aateliston päälle apuveron linnojen ja tykistön tarpeeksi, ja\nnäytteeksi tämän maksun määrästä sopii mainita, että Götrick Fincke,\njoka kuitenkin jo pari kertaa ennen oli saanut varoistansa antaa\nlainoja Suomen sotavarustuksiin, oli nytkin arvattu sataan tynnyriin,\njonka määrän hän tosin tahtoi tinkiä puoleksi.[793] Kuitenkin sama\nFincke oli alituisessa pelossa joutuvansa kuninkaan epäluuloon, eikä\ntakeita olekaan, ettei hän herttuan puolta salaisesti suosinut.[794]\nMuutamat Suomen miehet, esimerkiksi Viipurin kaupunkilaiset, koettivat\nvalaansa uudistamalla välttää Sigismundin yhä karttuvaa epäluuloa.[795]\nSilmiinastuvaa on, että jollei Stålarmin leppeä luonne olisi\nlievittänyt Sigismundin kiivaita käskyjä, olisi maassa ollut\ntäydellinen hirmuvalta. Tukala jos milloinkaan oli nyt tämän ylimmäisen\nkäskynhaltijan tila. Yleisessä puutteessa ja varattomuudessa hänen piti\nkaikki tarpeet täyttää ja kaikki mielet suostuttaa, milloin\nesimerkillänsä taivuttaen kansalaiset kantamaan kärsivällisesti ajan\nkovuutta, milloin hyvillä sanoilla tyydyttäen tuota alastonta,\nnälkäistä ja nurjaa sotaväkeänsä, jota palkkansa maksamattomuuden\ntähden töin tuskin voitiin ryöstämästä hillitä.[796] Sigismundilta\nainoastaan niukassa määrässä apuvaroja saatiin. Se rahasumma, minkä hän\nmaaliskuussa lähetti sotaväen palkkaamiseksi, oli, kuten hän itsekin\nymmärsi, varsin riittämätön, jonka tähden hän kirjoitti Bondelle\nkäskyn, että ainoastaan enimmän tarvitsevaisille annettaisiin; muiden\ntäytyisi muka malttaa mielensä parempaan tilaisuuteen.[797] Kesän\ntullessa näemme kuninkaan olevan hankkeissa toimittaa Suomen väelle\napuvaroja sillä Ruotsin kuparilla, mikä oli edellisenä vuonna otettu\ntakavarikkoon Lyypekistä.[798] Mutta tietämätöntä on, liekö tämä\nmyöhäinen apu perille ennättänyt. Sitä vastoin Sigismund osoitti\nturhamielistä suuttumusta, kun Stålarm oli omin päinsä tilannut\nmuutamia tarve-esineitä kuninkaan maksettavaksi velaksi.[799] Se\npuolieräisyys, joka oli Sigismundin luonteen oma, havaittiin nytkin\nkaikissa hänen toimissaan.\n\nKuitenkin olisi puute jos minkälainen ollut helppo Suomen väen kärsiä,\njos heillä olisi täysi vakuutus ollut, että Sigismund perästäkin aikoi\nheille todentekoista apua toimittaa. Mutta asiat jo rupesivat siltä\nnäyttämään, että suomalaiset oli heitetty oman onnensa nojaan. Tosin\nvielä huhuja kulki, kuinka muka Danzigiin ja Riikaan koottiin\nkymmenettuhannet, joilla kuningas oli aikeissa Ruotsiin lähteä, ja\nolihan siinä ainakin se perä, että 8 sotalaivaa varustettiin\nvalloittamaan Elfsborgin linnaa Länsi-Göötanmaalla, jos herttua Suomeen\nlähtisi. Vihdoin oli Sigismund myöskin lähettänyt Yrjö Fahrensbachille\nvaltuuden pestata 1,700 ratsumiestä suomalaisten avuksi. Mutta\ntoisaalta katsoen ei suinkaan toivolliselta näyttänyt, kun Sigismund\nkäski Danzigiin viedä kaikki Suomen laivat ja kaikki liiat tykitkin;\njos ei muu neuvo auttaisi, pitäisi muka laivat poltettaman.[800] Tätä\nkäskyä eivät Suomen herrat noudattaa voineet. Se oli Ruotsinvallan\nkuningas Sigismund, jonka laillisia oikeuksia he uskollisesti puolustaa\ntahtoivat; mutta jos tämä ehdollansa luopuisi Ruotsin kruunusta, eivät\nhe suinkaan mielineet puolalaisen Sigismundin haltuun heittää isänmaan\nkalliita tavaroita. Virossakin, missä yhtäläinen tila synnytti\nyhtäläisiä mietteitä, väittivät jo Tallinnan kaupunkilaiset,\netteivät he olleet muka Sigismundin perillisille uskollisuutta\nvannoneet, vaan ainoastaan hänelle ja hänen Ruotsissa vallitseville\nseuraajakuninkailleen, ja samoin Viron ritaristossa, jonka parissa nyt\ntapaamme Kaarle Horninkin, syntyi tähän aikaan levottomuutta.[801]\nPaavilaisten salaiset tuumat alkoivat vähitellen ilmi tulla, ja huhu\nlevisi, että katolisuskoisten ruhtinaiden Pyhä liitto eli Sancta Liga,\netenkin Espanjan kuningas ja itse paavikin, lainaisivat Sigismundille\nrahoja ja apua levittämään paavin uskoa Ruotsin valtakuntaan. Semmoiset\nkuulumiset peloittivat sekä Viron että Liivinkin miehiä, ja kun Arvid\nEerikinpojan vaimo tähän aikaan kävi Vironmaalla, lähettivät muutamat\netevimmät sieltä puolen Stålarmille sanan, että jos hän tahtoisi sopia\nKaarle herttuan kanssa ja tuoda jonkin määrän sotaväkeä Suomesta heidän\navuksensa, niin kolmetuhatta ratsumiestä yhtyisi hänen kanssansa Sancta\nLigaa vastaan valloittamaan sekä Viron että Liivin maat ja linnat.\nSigismundilta taas tuli Suomen miehille tosin kehoituksia toinen\ntoisensa perästä, mutta ei mitään varsinaista avunlupausta. He olivat\nkuninkaan luokse lähettäneet erään Hannu Strangin, joka ennen oli\nratsumestarina palvellut Kaarle herttuata ja hänen kanssansa käynyt\nTurun linnaa valloittamassa v. 1597, mutta nyt kevään kuluessa oli\ntuonut Ruotsin säätyjen kirjeet Suomeen ja sen tien jäänyt tänne. Tälle\nsuomalaisten lähettiläälle ei vastannut kuningas muuta, kuin että\nFarensbachille oli lähetetty rahoja, joilla piti apuväkeä pestattaman.\nSitten Sigismund useat kerrat löi rintaansa, lausuen: \"Meillä on tässä\njotakin kätkettynä, jota et tällä kertaa saa tietää.\" Mahdotonta on\nsanoa, mitä salaisuutta hän tällä lauseella tarkoitti; mutta selväksi\nalkoi käydä, että Suomen väki oli määrätty uhrattavaksi. Lindorm Bonde,\njoka tähän asti oli Suomessa askaroinut kuninkaan asiamiehenä, poikkesi\njo turvallisempiin seutuihin Viron puolelle, ja ainoastaan Stålarmin\npyynnöt sekä oma jalo mielensä pidättivät toisen kamariherran, nuoren\nJuhana Flemingin, Suomessa. Farensbachille lähetettiin sana\njouduttamaan sitä ainoata apua, minkä kuningas oli luvannut; mutta tämä\nsanoi saaneensa rahat kovin myöhään. Ja kun nyt Stålarmin palvelija,\nPaavali Stilchen, kysyi häneltä, mitä suomalaiset neuvoksensa\nottaisivat, jos ei apu heille ennättäisi, vastasi Farensbach: \"Se\nseikka heidän täytyy kestää kuninkaan tähden; ja vaikkapa herttua\nSuomen valloittaisi ja heidät kaataisikin, täytyypä hänen kuitenkin\nsieltä lähteä ja samoin Ruotsistakin.\" Stilchen hämmästyneenä huudahti:\n\"Jumala sitä armahtakoon; se väki parka on petetty.\"[802]\n\nRuotsin puolella Kaarle herttua sill'aikaa oli täysissä toimissa, ja\nnämä toimet kyllä osoittivat, mitä suomalaisten oli häneltä\nodottamista. Valloitettuansa Kalmarin linnan toukokuussa hän kohta oli\nmestauttanut linnanisännän, Juhana Sparren, sekä kolme muuta\nruotsalaista linnan väestä. Sitten Ruotsin säädyt kokoontuivat\nTukholmaan heinäkuussa. Sigismund kuningas lopullisesti hyljättiin,\nkoska hän muka Kustaa kuninkaan testamentin, oman kruunausvalansa\nja Linköpingin sovinnot oli rikkonut, mutta hänen pojallensa\nUladislaukselle määrättiin vuosikausi, jonka kuluessa hän pitäisi\nlähetettämän Ruotsiin kasvatettavaksi luterilaisessa uskossa. Jos ei\nniin tapahtuisi, taikka Sigismund ei kuuden kuukauden kuluessa antaisi\ntähän vastausta, niin hänen jälkeläisensä ikuisiksi ajoiksi olisivat\nsuljetut pois Ruotsin valtaistuimelta, ja sijaan pantava olisi se, joka\nsäädetyn perintösuostumuksen mukaan likinnä olisi. Suomalaisista ja\nvirolaisista päätettiin, että heitä vieläkin kerran kehoitettaisiin\nyhdistymään muiden säätyjen kanssa; mutta jos he eivät perästäkään\ntaipuisi, pitäisi heitä sotavoimalla pakotettaman. Ja koska Kaarle\nherttua itse oli päättänyt lähteäksensä tälle retkelle, lupasivat\nsäädyt hänen poissa ollessaan pysyä hänelle uskollisina ja, jos jotakin\ninhimillistä hänelle sattuisi, toimittaa hänen puolisollensa ja\nperillisillensä säädynmukaisen eläkkeen sekä antaa hänen jälkeensä\nvaltakunnan hallituksen sille, jonka herttua tahtoisi siihen määrätä.\nTämä päätös tehtiin heinäk. 24 p., ja kohta valtiopäiväin loputtua\nherttua valmistihen itse lähtemään Suomen puolelle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nKaarle herttuan toinen retki Suomeen\n\n\nRuotsin säätyjen vielä koossa ollessa oli uusi yritys tapahtunut\nKastelholmaa vastaan. Eräs Pentti Laurinpoika 600 jalkamiehen kanssa\noli edeltäkäsin lähetetty Ahvenanmaalle, ja yöllä perjantaita vastaan,\nheinäk. 13 p., saarrettiin linna, ettei kukaan päässyt ulos eikä\nsisään. Ahvenalaiset, jotka aina olivat kallistuneet herttuan puolelle,\nolivat nytkin kohta valmiit hänelle uskollisuutta ja apua lupaamaan, ja\nKaarle otti toimittaaksensa lisää tykkiä ja väkeä piirittäjille, jotka\nnyt aikoivat ruveta linnaa ampumaan, sill'aikaa kuin Scheelin piti\nlaivastolla estää suomalaiset tulemasta Illen avuksi. Mutta silloin\nsyntyi laivaston väessä jokin kinastus, niin että muutamat joukot\nerottivat oikeat päällikkönsä ja ottivat toisia. Herttua kirjoitti,\nettei ymmärrä, mitä tyytymättömyyden syytä heillä oli, kun oli muka\nkaikkea kylliksi heillä ollut, ja käski rangaista kinastuksen\npäämiehet. Vaan sillä välin kuitenkin pääsi Suomesta apuväkeä Ahvenaan.\nStålarm ja Kurki, vaikka edellinen tähän aikaan sairasti silmätautia,\nlähtivät sotaväen kanssa kiireimmiten sinne, ja piirittäjät saatuansa\nSuomen väen tulosta tiedon pötkivät oieti pakoon, niin ettei kähäkkää\nheidän kanssansa syntynytkään. Tämä näkyy tapahtuneen heinäk. 25 p:n\npaikoilla, ja pari päivää myöhemmin (heinäk. 27 p.) herttua Tukholmasta\nlähetti varoituskirjeen Ahvenaan tulleelle Suomen väelle. Mutta samaan\naikaan amiraali Scheel näkyy saaneen väkensä jälleen säännöllisen kurin\nalle ja tuli itse uudistamaan Kastelholman piiritystä heinäk. 28 p.\nSuomalaiset tosin samana päivänä saapuivat sadalla lotjalla, mutta\nkääntyivät takaisin, kun näkivät ruotsalaisten ylivoiman. Kastelholma\nniinmuodoin oli jäänyt oman onnensa nojaan.[803] Oikeastaan Suomen\nherroilla oli tällä hetkellä toinenkin vaara torjuttavana, joka ei\nsallinut heidän yksinomaisesti kääntää huomiotansa Ahvenan puolelle.\nSuupohjassa, näet, Augustinus Laurinpoika jo juhannuksen aikoina oli\njälleen koonnut voimiansa ja näkyy saaneen sen verran aluksiakin\ntoimeen, että hän rannikkoa pitkin saattoi lähestyä alista Satakuntaa.\nAlussa heinäkuuta muutama hänen partiokuntansa jo kävi Ahlaisissa,\nmissä Yrjö Pryss, joka makasi tautivuoteellaan eikä tahtonut antaa\nitseänsä vangiksi, ammuttiin kuoliaaksi. Lisäväkeä vielä odotettiin\nLänsipohjastakin Hieronymus Birckholtzin komennon alla; mutta\nAugustinus riensi edelle ja oli heinäkuun loppupäivinä maalle astunut\nPoriin.[804] Epäilemätöntä on, että Suomen herrat helposti olisivat\nAugustinuksen voimat masentaneet, jos olisivat aikaa saaneet kääntämään\ntoimensa sinne käsin. Mutta tuskin he olivat Ahvenanmaalta palanneet,\nniin vaara siltäkin puolen taas yltyi entistä ankarammaksi.\n\nKolme kertaa kolmen kuukauden kuluessa oli Ruotsin väen täytynyt tyhjin\ntoimin palata Ahvenanmaalta; kahdesti he olivat jo Kastelholmaa\npiirittäneet ja kahdesti pötkineet häpeällä pakoon. Mutta nytpä vasta\nolivatkin herttuan pääjoukot valmiina ja Kaarle itse lähtemäisillään\nSuomen puolelle. Kuinka suuri väen paljous hänellä tätä retkeä varten\noli koossa, ei käy tarkkaan määrääminen; kuitenkin on varma, että isoin\nosa Ruotsinmaan sotavoimasta oli tätä varten kokoontunut Furusundin\nsalmeen Tukholman ulkosaaristoon. Ainoastaan muutamat laivat Hannu\nKlaunpojan, entisen Kastelholman isännän, johdolla lähetettiin\nvarjelemaan Elsfborgia, jossa tuo uskollinen Antti Lennartinpoika oli\nlinnanhaltijana. Kastelholmaa vastaan oli, kuten jo mainittiin,\nJaakkima Scheel lähetetty -- tämän kerran vahvemman voiman kanssa.\nOnnen arpa nyt lankesi peräti toisin kuin edelliset kerrat Kastelholman\nedustalla. Muinaistarina juttelee, että Scheel ensin lännen puolelta\neli Linnanselältä ampui Kastelholman muureja; mutta Salomon Illen, joka\njo usein oli nähnyt ruotsalaisten pakenevan piiritystyöstä, mainitaan\nniin tykkänään ylenkatsoneen vihollisiansa, että hän etäisessä osassa\nlinnaa rupesi kestailemaan ystäväinsä kanssa. Silloin Scheel asetti\ntykkinsä idän- ja kaakonpuolisille kummuille, joista jo ensimmäinen\nlaukaisu lennätti suuren kuulan muurin läpi Illen kemusaliin. Tästä\nIllen mainitaan niin hämmästyneen, että kohta heitti linnansa\npiirittäjille, antaen itsensä herttuan mielivaltaan. Näin muinaistarina\nkertoilee Kastelholman viimeistä piiritystä.[805] Piirittäjäin oman\nkertomuksen mukaan oli tapauksen laatu seuraava. Kun Scheel heinäk. 28\np. oli linnan edustalle saapunut, hän seuraavana päivänä, joka oli\nsunnuntai, ei mihinkään toimeen ryhtynyt, ennen kuin jumalanpalvelus\noli pidetty. Sitten hän asetti vallimultakorejansa, ja maanantaina hän\nvalmisti, mitä rynnäkköä varten tarvittiin; lähettipä sen perästä\nsanansa linnaan, käskien linnalaisten nyt suosiolla ja otollisilla\nehdoilla antautua. Mutta nämä vastasivat, että heillä oli toisenlainen\nkäsky kuninkaalta. Silloin amiraali heille uuden sanan lähetti, että\nhänen seurassaan muka oli neljä munkkia, jotka tiistaina saavat veisata\nheille aamumessun, että sydän heissä pehminnee. Nämä niinkutsutut\n\"munkit\" olivat neljä suurta tykkiä, jotka tiistaiaamuna, heinäk. 31\np., pantiin linnan muureja järisyttämään. Vaikutus olikin semmoinen,\nkuin oli ennustettu. Kun \"aamumessu\" oli loppunut, sanotaan\nsuomalaisten kerjänneen rauhaa, nostaen hattunsa keihäiden ja pyssyjen\nnenään. Näin linna samana päivänä heitettiin. Alhaisempi linnaväki heti\notettiin armoihin ja pantiin Ruotsin väen sekaan, kaksi tai kolme\nkullekin ruodulle. Päälliköt aiottiin ensin heti ampua kuoliaaksi;\nmutta Scheel kumminkin asetti heidät sota-oikeuston eteen, ja tämä\nheidät tuomitsi pois hengiltä.[806] Tuomion toimeenpano kuitenkin\nlykättiin toistaiseksi. Syynä siihen oli, että Scheel, kuten hän\nmuutamia päiviä myöhemmin herttualle kirjoitti, ei löytänyt ketään\nmestausmiestä, joka olisi tuon surullisen tehtävän toimittanut.[807]\nTodennäköistä myöskin on, että amiraali kenties tahtoi viivyttää heidän\nrangaistuksensa siinä toivossa, että herttuan ankara viha asettuisi. Se\noli turha toivo. Ille ja hänen toverinsa olivat kiinni otetut muka\njulkisesta pahanteosta, nurjaa kilpeä kantamasta isänmaata vastaan,\neikä Kaarle ollut tätä nykyä taipuvainen lievittämään lain ankaruutta.\nArmosta ja anteeksiantamuksesta siis ei puhettakaan ollut; ainoastaan\nmäärättiin muutamat pykälät, joista vankeja piti tutkittaman ennen\nmestaustansa. Enimmät kysyttävät koskivat suomalaisten kirjeenkantajia\nja vakoojia.[808] Mitä selkoa lienee saatu, ei mainita; -- mutta nyt\ntuli toinenkin syy viivyttämään mestausta. Ille näet oli luvannut\nkaikella ahkeruudella taivuttaa muita Suomen herroja sovintoon herttuan\nkanssa, ja olipa siis koettaminen, millä hinnalla nämä tahtoisivat\ntoverinsa hengen lunastaa. Näin saivat Kastelholmassa otetut vangit\nseurata Scheelin laivastossa Suomen puolelle.\n\nVaan Ruotsin laivaston edellä kulkivat ne Ruotsin säätyjen asiamiehet,\njoiden piti valtiopäiväin päätöksen mukaan tarjota viimeiset\nrauhanehdot suomalaisille. Nämä miehet olivat Erik Brahe Visingborgin\nkreivi, Arvid Drake Hagelsrumin herra, Arvid Maununpoika Svaneholman\nherra, Tuure Jaakonpoika Grensholman herra, Niilo Niilonpoika Säbyn\nherra, Maunu Yrjönpoika Viin herra, Yrjö Maununpoika Bolmnäsin herra,\nNiilo Posse-Geddeholman herra, Vesteråsin ja Vexiön piispat, eräs\nUpsalan professori, pari kirkkoherraa ja neljä miestä porvaris- tai\ntalonpoikaissäädystä. Jo ensimmäiset kaksi nimeä, Eerik Brahen ja Arvid\nDraken, ovat tässä tilassa hyvin merkittävät. Edellinen oli\nuskonnoltaan katolilainen, jonka tähden Kaarle herttua jo v. 1594 oli\nerottanut hänet Tukholman linnanisännyydestä ja muista Sigismundin\nantamista viroista. Viimein oli hän seurannut kuningasta Ruotsiin,\nmutta Stång-joen tappelun perästä sopinut herttuan kanssa. Vieläkin\npahemmin oli Arvid Drake loukannut herttuata, koska hän Sigismundin\nKalmariin tullessa oli saattanut Smoolannin ratsumiehet kuninkaan\npuolelle ja sitten Stång-joen tykönä johdattanut samat ratsumiehet\nKaarlea vastaan. Molemmat olivat tuoreet todistukset siitä, että Kaarle\nherttua ei ollut leppymätön, kun hänen armoansa ajoissa etsittiin, ja\nnähtävästi tämän tähden heidät oli valittukin johdattamaan Suomen\nherrat taipuvaisuuteen. Ohjesääntö mainitsi, että heidän piti vaatia\nsuomalaiset lähettämään kahden viikon kuluessa muutamia miehiä\njoukostansa Ruotsin puolelle, ja oli suoraan nimitetty, keitä näihin\nlähettäjäisiin tahdottiin, nimittäin: Bonde, Stålarm, Kurki, Jaakko\nKlaunpoika, Lauri Fleming, Arvid Tavast, Antti Boije ja Hartikka\nHenrikinpoika sekä Turun piispa ja kirkkoherra muutamien muiden pappien\nkanssa ja kaksi porvaria kustakin, Turun, Helsingin ja Viipurin\nkaupungeista.[809] Näille kaikille lähetettiin sen ohessa kirjallinen\nturvanvakuutus, jos Ruotsiin tulisivat ilmoittamaan selvästi mielensä.\nMutta jos suomalaiset eivät tähän myöntyisi, piti säätyjen asiamiesten\njulistaa heidät valtakunnan julkisiksi vihollisiksi, joille ei mitään\narmoa enää sallittaisi.[810]\n\nLähettiläät purjehtivat tavallista tietä Ahvenan lävitse, missä kävivät\nScheelin puheilla, ja tulivat elok. 7 p. illalla Vähä-Sottungan\nsaarille, josta heti lähettivät torvensoittajalla kirjeen Turun\nlinnalaisille, vaatien päästäksensä heidän puheillensa ja pyytäen sitä\nvarten turvauskirjaa. Muassa seurasi amiraalin lähettämä rummuttaja,\njoka vei kehoituskirjeen Kastelholman vangeilta Turussa oleville Suomen\nherroille. Seuraavana päivänä lähettiläät purjehtivat edemmäs Korpoon\nvirralle. Tänne myöskin saapui amiraali Scheel ja koko hänen\nlaivastonsa, 150 laivaa ja haahta sekä muutamia lotjia. Kun ei\nkuitenkaan vielä mitään vastausta Turusta kuulunut, lähdettiin elok. 9\np. vielä lähemmäksi Suursalmeen[811] ja lähetettiin erään palvelijan\nkanssa uusi kirje suomalaisille. Vaan nämä olivat juuri samana päivänä\nvastauksensa antaneet. Turussa olijat, Arvid Eerikinpoika, Aksel Kurki,\nArvid Henrikinpoika Horn, Maunu ja Kaarle Iivarinpojat Stiernkors,\nHenrik Tönnenpoika Wildeman, Niilo Olavinpoika ja Jaakko Olavinpoika\nsekä koko sotaväki, ratsumiehet ja jalkamiehet, pyysivät kirjeellänsä\nTurusta elok. 9 p. selvän selityksen, mitä lähettilästen toimi\ntarkoitti. He sanoivat tietävänsä, että lähettiläillä oli sotajoukko\nmuassansa väijyksissä ja että Kastelholma jo oli valloitettu. Siis,\nkoska Kunink. Majesteetti on kovin heitä kieltänyt rupeamasta mihinkään\nkeskustelemukseen herttuan tai hänen lähettilästensä kanssa ja heidän\ntäytyy tätä käskyä totella, ettei kuningas, meren jäässä ollessa,\nlähettäisi parvea tataarilaisia, kasakkoja ja muita muukalaisia maata\nhävittämään, niin he pyysivät lähettiläitä koettamaan estää sitä\nverenvuodatusta, mikä nyt näytti olevan tulossa. Tämä vastaus\nlähetettiin samalla torvensoittajalla, joka oli lähettiläiden kirjeen\ntuonut, ja saapui seuraavana päivänä Suursalmeen. Amiraalin ajatus oli\nnyt, ettei enää pitäisi tuhlata kehoituksia; kuitenkin kirjoittivat\nlähetyskunnassa olevat pappismiehet elok. 11 p. eri kirjeen Turun\npiispalle ja kapitulin jäsenille, käskien heidänkin edistää sovintoa,\nniinkuin heidän rauhanvirkansa vaati. Kohta sen jälkeen tuli Turun\nlinnalaisilta toinen kirje, jossa he pyysivät saadaksensa tietää, mitä\nsäädyt Tukholmassa olivat päättäneet, ja tämän johdosta lähettiläät\nlähettivät kolmannen kirjeen ynnä Tukholman päätöksen pykälät. Elok. 13\np. oli vihdoin Turun linnalaisilla lopullinen neuvottelu asiasta.\nSilloin Stålarm, kuten hän itse vakuuttaa, olisi tahtonut myöntyä\nherttuan sovintoehtoihin; hänen vakaa omatuntonsa muka vaivasi häntä,\nvarsinkin paavinuskon leviämisestä. Mutta muut soimasivat häntä\nuskottomaksi ja sortivat hänen mielipiteensä.[812] Heidän yhteinen\nvastauksensa kuitenkin oli karttavainen. Koska he eivät muka tiedä\nniitä syitä, joiden voimasta Ruotsin säädyt ovat peruuttaneet\nuskollisuutensa ja valansa Kunink. M:n suhteen, eivät he taida siitä\nasiasta ruveta mihinkään keskustelemukseen, johon tarvittaisiin enemmän\naikaa ja miettimistä. Ja koska Tukholmaan kokoontuneille säädyille oli\nsallittu iso aika asiata miettiä, he toivovat Suomellekin suotavan\nsaman oikeuden, jos muutoin valtakunnan hyötyä totisesti tarkoitetaan.\nSiihen he kyllä sanovat suostuvansa, että K. M. kuuden kuukauden\nkuluessa mielensä ilmoittaa ja lähettää nuoren poikansa kasvatettavaksi\nvaltakunnan uskontoon; mutta he pyytävät samassa, että sill'aikaa\nkaikki vihollisuus herjetköön. Muutoin uskovat asiansa Jumalan huomaan,\njonka varjelusta toivovat. -- Tätä ehdotusta tietysti ei hyväksytty.\nLähettiläät jo elok. 14 p., antoivat lopullisen vastauksensa, lausuen,\nettä suomalaisten kirje oli niinkuin kavaltajain ja että heille ei\nvoitu antaa kuuden päivänkään miettimisenaikaa, saati kuuden kuukauden.\nRauhallisten keinojen jakso oli siis loppunut ja aseiden piti\nratkaista.[813]\n\nSe olisi totuuden loukkaamista, jos emme myöntäisi, että nämä Suomen\nherrain kirjeet eivät enää osoittaneet samaa uskallusta ja uljasta\nmieltä kuin heidän edelliset toimensa. Ensimmäisessä kirjeessä he\nasettavat tekosyyksi muka pelkonsa kuninkaan voimallisesta kostosta,\nikäänkuin semmoinen pelko olisi mahtavampi kuin kunnia ja velvollisuus.\nLopullisessa vastauksessaan he vaativat miettimisen aikaa, ikäänkuin\nSigismundin ja hänen entisten alamaistensa riitaseikat nyt vasta\nolisivat heidän korviinsa saapuneet. Se mies, joka heidän joukossaan on\netevin ja joka tähän asti järkähtämättömällä uskollisuudella on\nvalvonut Sigismundin etuja, se sama Arvid Eerikinpoika jo neuvoo\ntaipumista Kaarle herttuan vaatimuksiin. Onko siis tämä asian laita\nkumma kuullaksemme? -- Ei, vaan se on luonnollinen seuraus siitä\ntuskallisesta, siitä mielenmurtavasta tilasta, johon kovat onnenseikat\nolivat saattaneet Stålarmin ystävineen. Uskollisuus kuningasta kohtaan\noli heillä tosin vielä kunnian ja omantunnon asia; mutta tämä kuningas\nnäytti jo kunnottomasti määränneen heidät uhrattaviksi, ja omatunto\nsamassa kyseli, millaisen asian uhriksi heidän oli hukkuminen. Jo heitä\nKaarle herttuan koko voima läheltä uhkasi, ja valtiollinen vapaus sekä\nluterilainen usko näytti asuvan hänen lippujensa turvissa. Sitä vastoin\nSigismundin apu oli vielä kaukainen ja epätietoinen, eikä paljon\nepäilemistä enää ollut, että salaisia hankkeita paavikunnan\nleviämiseksi liikkui hänen neuvoissansa. Tässä ahtaudessaan kirjoitti\nSuomen sotaväki Turusta elok. 14 p. kuninkaalle, valittaen hänen\ntulonsa, samaten kuin lupaamansa apuväen viipymistä ja pyytäen\nalamaisesti tietää, oliko hänen aikomuksensa kokonaan heittää\noikeutensa.[814] Silminnähtävää on, että suomalaiset toivoivat saavansa\nsitä miettimisen aikaa, jota olivat Ruotsin lähettiläiltä pyytäneet, ja\nluulivat kuninkaan sillä välin ennättävän lähettää heille vastauksen ja\napua. Tämä toivo ei käynyt toteen. Vasta kuukauden päästä Sigismund\nVarsovasta kirjoitti vastauksen, kertoen entiset käskynsä sekä Suomen\nasioista yleensä että etenkin Suomen laivastosta; -- ja ennen kuin tämä\nvastaus olisi voinut perille tulla, olivat jo Suomen herrain asiat\nauttamattomissa.[815]\n\nMeillä ei ole tarkkaa tietoa, milloinka herttua itse Tukholmasta lähti,\neikä asia niin aivan tärkeä lienekään.[816] Kohta tiedon saatuaan\nKastelholman valloituksesta hän näyttää etevimmän sotavoimansa kanssa\nkiirehtineen Ahvenan saaristoon, missä nyt Fliisen satamassa määräsi\nlaivastonsa kahtaalle jaettavaksi. Jaakkima Scheel sai toimekseen\nisompien laivojen kanssa lähteä Turkua vastaan ja joutui pian kähäkkään\nlinnalaisten haaksien kanssa. Mutta muun osan laivastosta vei herttua\nitse edemmäksi saaristoon, hakien maallemenon paikkaa, mistä hän\nsaattaisi tien katkaista Turun ja Viipurin väliltä. Hänen\ntarkoituksensa oli estää Turussa oleva sotajoukko pääsemästä -- kuten\nedellisellä Suomenretkellä tapahtui -- Viipuriin, jossa ehkä\nmuukalaista väkeä Liivistä apuun ennättäisi ja jonka vahvat\nrajalinnoitukset ainakin olivat vaikeat valloittaa, jos niitä isompi\nvoima puolustaisi. Tästä syystä hänen ei auttanut aivan kaukana Turusta\nmaalle nousta, ettei muka jättäisi useampia teitä auki vihollisillensa;\nmutta Turun lähiseuduilla, missä Suomen väki rannikkoa vartioitsi, oli\nmyöskin maallemeno vaikeampaa. Tässä tilassa mainitaan herttualle\nilmaantuneen odottamattoman avun. Oli näillä seuduin Sauvon pitäjässä\neräs suomalainen aatelismies, nimeltä Hannu Pentinpoika Tapilan herra,\njoka äsken oli Suomeen palannut Ranskanmaalta, palveltuansa kaksitoista\nvuotta sen maan kuninkaita, Henrik III:tta ja Henrik IV:ttä. Tämän\nmiehen, joka ei vielä ollut osallinen muiden Suomen herrain neuvoissa\nja joka Henrik IV:n lippujen alla oli tottunut miekkaansa käyttämään\npuhdistetun opin varjelukseksi, kutsutti herttua nyt laivaansa. Pitkän\nkeskustelemuksen perästä suostui Hannu Pentinpoika menemään Kaarlen\npalvelukseen ja neuvoi hänelle soveliaan paikan maalle mennä.[817]\n\nParaisten saariston ja Sauvon mannermaan välissä, kaakkoiseen suuntaan\nAurajoen suusta, on soikulainen vuono, nimeltä Paimionselkä, jonka\npohjoisimpaan, matalaan ja ruovokkaiseen lahdenpohjaan tuo Someron\njärvistä lähtevä Paimionjoki vetensä purkaa lähellä Jaakon kappelin\nsaarnahuonetta. Tämän vuonon Sauvon puoliselle rannalle Kärkniemen\nkartanon kohdalle[818] laski herttua väkensä maalle ja tuli elok. 17 p.\nPaimion pitäjään, missä hän kaksi vuorokautta piti leirinsä. Hänen\naikomuksensa lienee ensin ollut marssia Turkua vastaan vangitsemaan\nsuomalaisten pääjoukkoa, jolta Helsingin tie nyt oli teljetty. Mutta\nkun tieto tuli, että penikulman päässä Halikon puolella oli muutaman\nsillan tykönä jokin määrä Suomen huoveja syöttämässä hevosiansa, niin\nherttua lähetti väkensä näitä vastaan.[819] Suomalaisten joukko ei lie\nsuuri ollut, mutta ainakin heillä oli tykkejä muassaan, jotka nyt\nlankesivat Kaarlen valtaan. Itse väki hajotettiin sinne tänne, muutamat\nheistä tapettiin, ja voittajat ajoivat heitä takaa -- kuten herttuan\nsanat kuuluvat -- \"kuusi penikulmaa pilkkoiseen pimeään\". Tämä tapahtui\nelok. 18 p., mutta vasta seuraavana päivänä lähti herttua itse Siililän\nkylästä Paimiosta, josta hän sitä ennen lähetti muutamia tarpeellisia\nkäskyjä muille joukoillensa. Augustinus Laurinpojan, joka näillä ajoin\nlienee lähtenyt liikkeelle Porin seuduilta, käskettiin mikäli\nmahdollista tukkia tie suomalaisten sotajoukolta, ettei se muka\nViipuriin pääsisi; mutta jos tämä jo olisi myöhäistä, piti hänen\nmarssittaa väkensä Turkuun, siellä aljettavaan piiritystyöhön. Osa\nlaivastosta määrättiin lähtemään Helsingin edustalle, etteivät pakoon\npötkijät pääsisi sieltä meren yli Viron puolelle. Kaikella muotoa\nherttua tahtoi, että Turun linna vahvasti piiritettäisiin sekä maan\nettä meren puolelta, sill'aikaa kun hän itse aikoi ajaa pakenijoita\ntakaa. Arvid Eerikinpojalle hän vielä kirjoitti lyhyen kirjeen, käskien\nhänen tulla luoksensa. \"Ja on sinun tietäminen\", kuuluvat Kaarlen\ntuimat sanat, \"että jahka olemme majaan saatelleet tuon toisen joukon\nsinun lahkokuntaasi, pitää sinunkin saaman kaalisi keitetyksi\". --\nNäitä Siililässä toimitettuansa lähti herttua kiireesti liikkeelle ja\ntuli vielä samana päivänä (elok. 19) Someron pappilaan.[820]\n\nEnsin näyttää Kaarle luulleen, että jokin isompi osa suomalaisten\nsotavoimasta oli nyt lyötynä ja pakosalla. Hän kirjoitti Scheelille\nsaaneensa tiedon, että muka suurimmat veitikat ovat aikoneet\nseuroinensa Helsinkiin päin, josta toivovat pääsevänsä Arvid\nTönnenpojan laivoilla Liivin puolelle, ja sanoo siitä syystä\npäättäneensä lähteä heitä peräämään Helsinkiin. Kirjeellänsä\npakenevalle Suomen väelle hän kehoittaa sitä viisastumaan vahingosta\nsekä antaumaan herttuan armoille ja lähetti myöskin Stålarmille\nScheelin kautta yhden pakomatkalta tavoitetun vangin, joka saisi antaa\nTurun puoliselle Suomen väelle täyden tiedon sattuneesta tapaturmasta.\nMutta koska Scheel oli hänelle ilmoituksen lähettänyt, että\nviimeksimainittu väki oli Turusta lähtenyt herttuaa kohden, hän\nSomerolta lähetti 100 ratsua tiedustelemaan, minne päin heidän matkansa\nkääntyisi. Pian hän tästä lienee tullut havaitsemaan, että tämä Turun\npuolinen joukko juuri olikin suomalaisten päävoima ja että nuo pakoon\najetut eivät olleet kuin jokin vähäisempi osakunta. Mitenkä tämä uusi\ntieto muutti herttuan tuumia, emme täydellisesti tunne. Ainoastaan sen\nnäemme, että Helsinkiin meno tältä eräitä jäi ja että osa herttuan\nväestä palasi Kärkniemelle ja sieltä kulki toisen laivaston luokse\nTurun edustalle.[821]\n\nHämärtäväinen sumu peittää seuraavat tapaukset. Kummallista kyllä on,\nettä Turun linnalaiset eivät vielä elok. 23 p. näy tienneen herttuan\nmaalletulosta ja saamasta voitosta. Kun mainittuna päivänä Arvid\nEerikinpoika ja Aksel Kurki Turusta kirjoittivat Yrjö Farensbachille\njouduttaaksensa luvatun apuväen tuloa, he eivät muuta tiedä, kuin että\nRuotsin laivasto on penikulman päässä vartoamassa itse herttuan tuloa.\nRuotsin väen mainitaan pitävän tarkkaa vahtia ympärinsä, jottei hyvin\nkäy sitä häiritseminen; myöskin on talonpoikainen kansa kokonaan\nantaunut herttuan puolelle ja toimittaa Ruotsin sotavoimalle kaikki\ntiedot Suomen sotaväestä; kuitenkin on muutamilta herttuan sisseiltä\nmuka kynnet korvettu, ja kähäköitä on tapahtunut, jommoisessa, kolme\npäivää sitten, on otettu 10 vihollista vangiksi ja muutamia tapettu.\nKaksi päivää ennen tätä kirjettä, eli elok. 21 p., olivat Stålarm ja\nKurki kirjoittaneet Kaspar Tiesenhausenille, joka oli Farensbachin\ntuotavassa apujoukossa ratsumestarina, ja häneltä pyytäneet 200\nratsumiestä avuksensa. Herttuan laivasto oli silloin ollut kahden\npenikulman päässä Turusta, Rymättylän selällä, jossa sitä joka päivä\nhäirittiin maallemenon ja ryöstön estämiseksi. Hyvää toivoa näkyy vielä\nolleen, että luvattu apu ajoissa perille ennättäisi; sillä jos\nFarensbach, niinkuin luvannut oli, jo elok. 24 p. olisi Tallinnassa ja\nSuomen amiraali käskyn mukaan toisi viisi laivaa Helsingistä sinne,\nniin koko apujoukko saattaisi vuorokauden päästä olla Suomen rannalla,\njosta Suomen väen uskallus arvaamattomasti karttuisi.[822] Sillä välin\noli Stålarmin ja Kurjen aikomus hävittää Augustinus Laurinpojan joukko\nlähettämällä muutamia lipullisia huoveja ja jalkaväkeä Porin seuduille.\nHe olivat elok. 20 p. kirjoittaneet Ala-Satakunnan voudille, käskien\nhänen koota heiniä ja ruoka-aineita Virtsaalle ja Köyliöön, ettei\nsotaväen tarvitsisi rahvasta ryöstää, ja samassa vaatineet häneltä\ntarkkoja tietoja Augustinuksen matkasta.[823] Mitä tästä hankkeesta\ntoimeksi tuli, emme selvästi voi erottaa. Ainoastaan se mainitaan, että\nJaakko Olavinpoika näillä ajoin löi Augustinuksen voimat takaisin, ja\narvattavasti tämä tapahtui jossakin paikoin Varsinais-Suomen\nluodekulmalla.[824]\n\nNiinkuin ennen olemme nähneet, olisi Scheelin jo aikaa pitänyt viedä\nväkensä maalle aloittaaksensa Turun linnan piiritystä; mutta siitä oli\nnähtävästi Suomen väen vahvuus häntä estänyt. Tässä seikassa myöskin\nnäemme syyn, minkä tähden herttua katsoi tarpeelliseksi muuttaa\nensimmäisen tuumansa, ja lähetti osan voimastansa takaisin Turun\nedustalle. Tämän perästä lienee maallemeno tapahtunut samoilla seuduin\nkuin kesällä 1597.[825] Mutta Aksel Kurki poltti leirinsä Turun tykönä\nja vetäytyi Suomen sotavoiman kanssa Marttilan pitäjään, jättäen\nainoastaan neljä-, viisisataa miestä Stålarmin komennon alle Turun\nlinnaan. Luultavaa on, että Kaarle herttua itse tällä välin oli jääneen\narmeijaosuuden kanssa asettunut Paimioon, ja sinne Scheel heti\nmaallemenon jälkeen lähti häntä tapailemaan. Tämä näkyy tapahtuneen\nelok. 26 p.[826] Herttua nyt käski amiraalinsa ryhtyä Turun linnan\npiiritykseen ja määräsi hänelle sitä varten tarpeellisen väen. Mutta\npäävoimansa otti Kaarle omaan komentoonsa ja kiirehti Kurjen joukkoa\nsaavuttamaan. Tällä matkallansa hänen mainitaan tulleen Liedon\nnimismiestaloon, jolloin hänen väkensä oli kiinni saanut erään vanhan\nmiehen, jota Kaarlen hurskas viha kauan oli etsinyt. Se oli tuo\npetomainen Olavi Stenbock, herttuan oman emintimän veli, joka ennen\nmuinoin oli raadellut Eerik kuningasta vankeudessa ja edellisenä vuonna\nuhannut murhata itse Kaarlenkin. Stång-joen tappelun perästä hän oli\nseurannut Stålarmia Suomeen ja sai nyt palkan monista rikoksistansa.\nArmon kerjäämiset eivät enää auttaneet, vaan katala vietiin metsään,\njossa ammuttiin puun juurella kuoliaaksi ja ruumis kaivettiin\nalas läheiseen suohon. Mutta Eerik kuninkaan lesken, Katariina\nMaununtyttären, mainitaan sittemmin, pahaa hyvällä palkiten, muuttaneen\nhänen ruumiinsa siunattuun maahan.[827]\n\nSe ikivanha valtatie, joka Turusta viepi Hämeenmaalle, kulkee ensin\nAurajoen vasenta vartta Nummen ja Liedon kirkkojen ohitse ja tulee\ntästä Marttilan pitäjään, joka tällä taholla on Varsinais-Suomen\nviimeinen. Jo tämän pitäjän rajalla se kohtaa tuon vähävetisen ja\nkoskisen Paimionjoen, jonka oikeata vartta tie nyt seuraa ylöspäin\ntiheiden kylien ja avarain peltojen lävitse. Keskellä pitäjää on Pyhän\nMartin emäkirkko, mutta lähempänä Liedon rajaa, ei kaukana siitä\npaikasta, missä pienen Tervasjoen vedet pohjoisesta juoksevat valtatien\npoikki isoon jokeen, on Euran eli Alastaron saarnahuone, jota kehutaan\npitäjän vanhimmaksi kirkonpaikaksi. Tänne Kaarle herttuan matka Turusta\ntarkoitti, ja selvät todistukset osoittavat hänen pitäneen leiriänsä\nEuran kirkon paikoilla, kirkonkylän ja Yrjäntilän kylissä.[828]\nSuomalaisten sotajoukko taas oli asettunut emäkirkon tienoille, ja\nheidän tarkoituksensa oli nähtävästi tässä varrota Farensbachin tuloa,\njonka avulla he saattaisivat palata Turun linnaa vapauttamaan.[829]\nMutta ennen kuin he itse arvasivatkaan, syntyi tappelu elok. 29 p.\nSuomalaiset olivat vakoojillansa tiedustelleet herttuan hankkeita ja\nnyt viimein lähettäneet hänen leiriinsä pari kolme ratsumiestä, jotka\nsinne tultuaan sanoivat karanneensa Kaarlen puolelle, mutta sitten\nyöllä palasivat saatujen tietojen kanssa Suomen leiriin. Heidän\nsanomansa kuuluivat, että herttua muka aikoi lähettää joukon\nratsumiehiä tiedustukseen, ja suomalaiset päälliköt nyt päättivät tälle\njoukolle tehdä mitä haittaa voisivat. Mutta Kaarle ei tarkoittanut\ntiedustusta, vaan lähti kaiken voimansa kanssa Suomen väkeä vastaan.\nEnsinnä tuli ratsumestari Karsten Schade herttuan etujoukon kanssa.\nRuotsalaisten tulon mainitaan tapahtuneen jotakin syrjätietä, mistä ei\nheitä odotettukaan, ja suomalaiset siis alussa peräytyivät, kunnes\nsoveliaaseen paikkaan tulivat. Silloin he kääntyivät ja löivät Ruotsin\nväen takaperin, jotta Schade pahasti haavoitettiin ja useat hänen\nmiehistänsä ammuttiin. Mutta nyt tuli herttuan pääjoukko. Ensinnä ajoi\nratsumestari Hannu Buck huoveinensa; häntä seurasi herttuan oma\nhovilipullinen Antti Niilonpojan komennon alla, ja sen jälkeen Hannu\nBlanckin ja Herman Von Biurenin ratsumiehet sekä muu herttuan väki.\nTämän väkivoiman alta täytyi suomalaisten vetäytyä takaisin. Tie kulki\ntässä ahdasta metsätaipaletta myöden; mutta aukealle maalle tultuansa\npysähtyivät suomalaiset toisen kerran ja alkoivat Buckin väkeä\nkouristella. Muu herttuan väki ei voinut ahtaalta tieltä ja erään\nylimentävän veden tähden niin kerkeästi avuksi päästä, ja Hannu Buck\nsekä hänen luutnanttinsa Luukas Reuter kaatuivat. Vasta kun\nhovilipullinen paikalle ennätti, kääntyi tappelu ja Kurjen sotajoukko\nläksi tykkänänsä pakoon, jättäen tykit ja ampumavarat voittajan\nvaltoihin. Herttua itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa ison\nmatkaa ja piti sitten leiriänsä kaksi vuorokautta Ison-Sorvaston\nkylässä Hämeen rajalla. Hän oli sigismundilaisten joukosta kaatanut\ntoistasataa miestä ja loput hajoittanut. Mutta hänen oma mieshukkansa\nnäyttää olleen yhtä suuri, nimittäin 130 ratsumiestä ja 30\njalkaväestä.[830] Hannu Buckin ruumis ja valloitettu tykistö\nkuljetettiin sitten. Turkuun.\n\nTämä tappelu oli ratkaiseva ja teki Kaarle herttuan Suomen herraksi.\nTosin enin osa suomalaisesta sotajoukosta, varsinkin ratsuväki, oli\npäässyt surmaa pakoon, ja sotaeversti itse muutamien jäännösten kanssa\npelastui vihdoin Viipurin varustusten taa, johon jo vierastakin\napuväkeä oli tulossa Viron puolelta. Mutta suurin osa Suomen\nsotavoimasta oli täydellisesti hajoitettu, eikä siis enää ollut\najattelemista tehdä herttualle vastarintaa aukealla kentällä. Tuon\nsuorasukaisen Aksel Kurjen mielikarvaus oli suuri, varsinkin kun\nhänelle tuli tieto, että muutamat pakolaisista olivat omin luvin\nlähteneet meren yli Viron puolelle. Eräässä kirjeessään Viipurista Yrjö\nFarensbachille syysk. 18 p. hän katkerasti soimaa sekä niitä, jotka\neivät olleet hänelle muuta apua toimittaneet kuin kirjeitä ja\nlupauksia, että myöskin omia seuralaisiansa, jotka olivat jättäneet\nhänet pulaan ja ratsastaneet tiehensä, vaikk'eivät olleet muuta vammaa\nkärsineet, kuin että muka kannuksillaan itse haavoittivat hevosiansa\nkiireisessä paossaan. \"Tätä nähdessäni\", hän lausuu, \"olisin\nmieluisammin tahtonut olla kuoliaana kuin elää\".[831] Tietysti\ntapauksen siveellinen vaikutus tuntui yli koko maan. Yleinen hämmästys\nlevisi sigismundilaisten keskuuteen, mihin ikinä sanoma Marttilan\ntappelusta kuului, ja talonpoikaisessa rahvaassa heräsi vanha\nkostonhalu ja uudet toiveet. Se oli Suomen hallitusmiesten kolkko\nperintö marskivainajan ajoilta, että rahvaan sydän oli heistä\npalaamattomasti poikennut, ja kansallinen perustus siis vajosi heidän\njalkojensa alta. Rautalammin miehet, jotka seitsemättä vuotta sitten\nolivat olleet ensimmäiset metelinnostajat, tekivät nyt viimeisenkin\nnuijaretken -- jos tätä nimeä enää sopii käyttää -- ryöstäen ja\nraastaen Savon linnan paikkeilla, mistä perivät takaisin ne hevoset ja\nmuut tavarat, jotka Pikku-Savon nostoväki Nuijasodan aikana oli heiltä\nvienyt. Muut Hämeen asukkaat eivät leppeämpää mieltä osoittaneet, vaan\ntappoivat osan pakenevasta ja hajonneesta jalkaväestä, joka nyt\nyksitellen tai kaksi, kolme parvessa pyrki pääsemään turvapaikkoihinsa\nitäiseen Suomeen.[832]\n\nMarttilan pitäjästä herttua käänsi matkansa Helsinkiin, jättäen Hämeen\nseudut linnoinensa syrjälle. Tosin hän ei vielä selvästi tiennyt, eikö\nKurjen pakeneva joukko ollut Hämeen puolelta turvaansa etsinyt. Mutta\nse ei voinut häneltä salassa olla, että Birger jaarlin vanha linna oli,\ntuskin kaksi kuukautta sitten, vahingonvalkeasta räjähtänyt eikä siis\nvoinut antaa Suomen väelle mitään suojaa.[833] Sitä vastoin oli\nHelsingissä suomalaisten laivasto, jota herttua monesta syystä halasi\nhaltuunsa saada. Jo syysk. 3 p. hän sinne ennätti, mutta ei enää\nsaavuttanut niitä, joita etsi. Muutamat Suomen herrat, niinkuin Antti\nBoije, Maunu ja Kaarle Iivarinpojat, Aksel Eerikinpoika Stålarm, Antti\nLaurinpoika Puotilan herra y.m., olivat jo paenneet tätä tietä meren\nyli Tallinnaan, ja itse amiraali Arvid Tönnenpoika oli kolme päivää\nennen herttuan tuloa lähtenyt kahdella laivalla ja muutamilla\nhevos-haaksilla samaan turvapaikkaan; mutta yksi suomalaisten laivoista\noli purjehtinut Viipuriin.[834] Näin oli paras osa saaliista hävinnyt,\nmutta herttuan käsiin lankesi kuitenkin muutama Suomen parhaista\nlaivoista sekä eräs muu alus ja iso määrä tykkejä ja ampumavaroja.[835]\nNyt oli Kaarlen tarkoitus lähteä Viipuria vastaan, mutta tarpeellinen\nvarovaisuus pidätti hänet vielä kaksi viikkokautta Helsingissä. Ensiksi\nhän tahtoi tarkempaa tietoa odotella, mihinkä Arvid Tönnenpoika\ntoisella puolen ja Aksel Kurki toisella olivat oikeastaan joutuneet.\nJos jälkimmäinen, kuten ei mahdottomalta näyttänyt, kokoaisi hajonneet\nvoimansa Hämeessä yhteen, niin Turun linnalaisille voisi tästä uutta\ntoivoa, miltei apua tulla. Kuinka Scheelin piiritystyö tuolla puolen\nalkaisi edistyä, sitä oli siis ensinnä tarpeellinen silmällä pitää, ja\nkoska herttuan oli aikomus Viipuriin mennessään viedä jalkaväkensä\nmerta myöden, täytyi hänen odottaa kuljetushaaksiansa, jotka vielä\nolivat Turun edustalla. Tämän odotusajan hän käytti tavallisella\nuutteruudellansa monenmoisiin toimiin, jotka kaikki osoittivat, kuka\nnyt oli maassa valtiaana. Kaikelle Suomen rahvaalle annettiin käsky,\nettä se Kurjen paennutta joukkoa ahdistaisi, ja erittäinkin käskettiin\naateliston alustalaisia, etteivät he isännilleen mitään kuuliaisuutta\nosoittaisi tai mitään veroa maksaisi. Ja koska useiden kruununalaisten\ntalonpoikain oli täytynyt suurten rasitusten tähden myydä tai\npanttauttaa suuri osa tiluksistansa ja semmoinen kauppa oli muka\nvastoin lakia, niin annettiin heille oikeus laskea nämä tilukset\ntakaisin talojensa alle. Samassa luvattiin autiotilojen ja torppien\nuudistajille kymmenen vuoden verovapaus tai enemmänkin. Sitä vastoin\nruvettiin Suomen aateliston kartanoja jakelemaan herttuan puollisille,\nja mitä Ruotsin väki tarvitsi, otettiin näistä kartanoista säästämättä.\nHenrik Tottinkin kartanosta käskettiin valmistaa sotaväelle leiväksi ja\nolueksi kaikki jyvät, mitä siellä olisi varassa, koska muka Tott ei ole\nantaunut säätyjen puolelle, jos kohta ei myöskään ole ruvennut tuohon\npetturijoukkoon. Kuitenkin vielä tarjottiin armoa kaikille, jotka\nsuosiolla tulisivat herttuan luokse. Matti Laurinpoika Kruus Harvialan\nherra, joka jo vuoden ajat oli ollut Sigismundin epäsuosiossa ja aina\noli kallistunut Kaarlen puolelle, näkyy jo saapuneen herttuan leiriin;\nmutta niidenkin joukosta, jotka olivat kuninkuuden lippua seuranneet,\nalkoi armonanojia ilmaantua, ja ensimmäinen oli Arvid Henrikinpoika\nHorn Haapaniemen herra, joka kuukautta ennen oli allekirjoittanut\nSuomen herrojen vastauksen Ruotsin lähettiläille.[836] Hänellepä\nannettiin anteeksi, mitä rikkonut oli; mutta ylipäänsä oli herttuan\nmieli enemmän kovuuteen kääntynyt kuin armoon. Hänen vihaansa oli\nvuosikausia viritelty, ja nytpä vihdoin oli kostonaika tullut. Kohta jo\nsaamme nähdä vertakin virtana vuotavan Kaarlen vihan lepyttäjäisiksi.\nTämä kolkko näytelmä, monen miehen surma ja monen vaimon itkettävä, oli\njo alkanut Turussa, johon hetkeksi palaamme katselemaan Scheelin\npiiritystyötä.\n\nSe oli silmiinastuva asia, ettei Turun linnan heikko varustusväki\nheikossa ja muinaisen sotataidon mukaan rakennetussa linnassa voisi\nkauan kestää kovempaa piiritystä, ja Stålarmin toivo näkyy olleenkin,\nettä Kurki ja Farensbach yhdistyneillä voimilla pian ennättäisivät\napuun. Kun nyt Marttilan tappelussa tämän toivon perustus oli\nkukistunut, oli Scheel epäilemättä laittanut sanoman tästä tapauksesta\npiiritettyjen kuuluville, toivoen heidän siitä taipuvan heittämykseen.\nMutta Stålarm ei tahtonut näitä uutisia uskoa eikä myöskään suostunut\nheittämään linnaa. Silloin Scheel syysk. 5 p. lähetti linnalaisille\nsanan, että jos he tahtoivat toimittaa armoa niille, jotka olivat\nKastelholmassa olleet, piti heidän ruveta sovintoon. Vaan kun vastaus\noli yhtä kopea kuin ennenkin, Scheel syysk. 6 p. mestautti Turun\ntorilla Salomon Illen sekä kuusi muuta vankia Kastelholmasta ja panetti\nseuraavana aamuna päät virpiin Korppoliaisvuorelle vastapäätä\nlinnaa.[837] Tämä julma näky kuitenkin vaikutti vallan toista,\nkuin mitä oli tarkoitettu. Stålarm teetti linnan sisään vahvan\npuuvarustuksen, jolla saattaisi itseänsä puolustaa, jos ulko-osat\nvalloitettaisiin, ja koko linnanväen mainitaan vannoneen valan,\npamauttaa itsensä ja viholliset ilmaan, ennen kuin heittämykseen\nruveta.[838] Scheelin täytyi siis jatkaa piiritystyötä, ja vielä syysk.\n9 p. hän kirjeessään herttualle valittaa, että muka linnalaisten sydän\non kokonaan paatunut niinkuin Faraon Egyptissä.[839] Mutta samana\npäivänä tapahtui kääntymys linnanhaltijain mielissä. Oli näet yön\npimeässä eräs Aksel Kurjen palvelija juossut piiritysvahtien välitse\nlinnaan, tuoden täydet tiedot Marttilan tappelusta. Tämä sanoma, joka\nmyöskin osoitti, kuinka tuo odotettu muukalainen apujoukko yhä viipyi,\nryösti linnalaisilta viimeisetkin toivon säteet ja sytytti suuttumuksen\nSigismundia vastaan, joka oli tyhjillä lupauksilla heidät pettänyt.\nArvattava on, että jos Stålarm vielä olisi tahtonutkin linnaa\npuolustaa, hän ei enää olisi sitä voinutkaan alhaiselta sotaväeltänsä.\nSyysk. 9 p. siis keskustelemus pantiin alkuun ja lakattiin ampumasta.\nStålarm ensin tahtoi, että William Rutwen, joka oli muukalainen eikä\nsiis Ruotsin lain alainen, saisi lähteä K. M:n luokse noutamaan\nvastausta. Siihen Scheel ei voinut suostua, ja nyt sovittiin asiasta\nniin, että Rutwenin piti lähteä Kaarle herttuan puheille ja hänelle\nesittää heittämyksen ehdot, mutta sill'aikaa piti linnan pysyä entisten\nhaltijainsa vallassa. Tästä asiasta pidettiin keskustelua useat kerrat,\nja vasta syysk. 11 p. näkyy sovinto syntyneen Scheelin lähettämäin\nPentti Laurinpojan ja Juhana Derfeltin kanssa. Kirje, jonka linnalaiset\nlähettivät Rutwenin kanssa herttualle, on annettu viimeksimainittuna\npäivänä ja siinä on seuraavat allekirjoitukset: Arvid Eerikinpoika,\nJuhana Fleming, William Rutwen, Jaakkima Tiirikinpoika. Henrik\nEerikinpoika, Mikko Paavalinpoika, Juho Niilonpoika, Kaspar Gröning,\nSipi Sipinpoika jalkamiespäällikkö, Olavi Klaunpoika, Olavi\nPietarinpoika laivanpäällikkö, Blosius Niilonpoika tykkimestari,\nkaikkien tykkiniekkojen puolesta, ja Juho Eerikinpoika, yhteisten\nratsumiesten ja jalkamiesten puolesta. He sanovat havaitsevansa, mikä\nvahinko ja häviö tulee Ruotsin valtakunnalle, kun sen jäsenet uhraavat\ntoinen toisensa teurastuspöydällä. Siis, koska he jo kylliksi ovat\nsaaneet kärsiä uskollisuutensa tähden Kunink. Majesteettia kohtaan, he\ntahtovat nyt herttuan kanssa sopia, toivoen, että herttua antaa vihansa\nherjetä ja kaiketta petoksetta vakuuttaa heille hengen ja tavaran.\nHeidän asettamat ehtonsa jakaantuvat seuraaviin pykälöihin: 1.\ntahdotaan vakuutus hengen ja omaisuuden puolesta sekä unhoitus heidän\nentisistä teoistaan, sanoistaan ja kirjoituksistansa; 2. pyydetään\nystävällistä kohtelemista, jotta ulos lähtiessä saavat mukaansa viedä\nvaatteet, aseet ja mitä muuta heillä on; 3. vaaditaan vakuutus, ettei\nkukaan heitä hauku eikä herjaavilla sanoilla pilkkaa; 4. pyydetään\nnöyrästi, että he saavat Kunink. M:n tykö lähettää yhden tai useita\nmiehiä peruuttamaan heidän valansa sekä valittamaan siitä, kun on\nkuningas tyhjillä avunlupauksilla heidät semmoiseen hätään saattanut;\n5. tahdotaan vakuutetuksi, ettei heitä väkisin viedä Ruotsiin tai\nmuuanne, vaan että kukin saa pysyä omillansa kotonaan, rauhassa ja\nlevollisena; ja 6. että kaikki, varsinkin ansainneemmat, saavat pitää\neläkkeensä ja läänityksensä sekä sen lisäksi nauttia herttuan suosiota\nja armoa, jolloin he lupaavat olla Hänen ruht. armollensa uskolliset ja\nrehelliset ja osoittaa hänelle kaikkea nöyrää palvelusta, niin myös\nRuotsin säätyjen kanssa yksissä tuumissa olla, kuten entisinä aikoina\nulkomaisia vihollisia vastustettaissa olleet ovat. -- Paitsi tätä\nkirjoitti Stålarm erinänsäkin herttualle, mainiten, kuinka hän oli\njoutunut sigismundilaisten epäluuloon monesta syystä, varsinkin kun ei\nvainonnut herttuan palvelijoita eikä kuninkaan käskyn mukaan lähettänyt\nSuomen laivastoa Danzigiin.\n\nNämä kirjeet toimitettiin seuraavana päivänä Rutwenin kanssa Helsinkiin\nja lisäksi lähetettiin syysk. 13 p. herttualle kirje Ruotsin\nsotapäälliköiltä, jotka pyysivät armoa ja anteeksiantamusta\nsuomalaisille. Scheel näkyy sydämestään suoneen, että Kaarlen mieli\nleppyisi; sillä kahteen kertaan hänkin lähetti yhtäläisen pyynnön\nherttualle.[840] Mutta syytä oli pahinta pelätä sekä Illen onnettomasta\nesimerkistä arvaten että siitäkin, mitä herttua nyt äskettäin oli\nHelsingistä kirjoittanut Hartikka Henrikinpojan asiassa. Tämän miehen\noli Augustinus Laurinpoika, Vuolteen herran oma nepain, äskettäin\nvangiksi saanut,[841] ja herttua hänestä syysk. 10 p. kirjoitti, että\nhänen oieti oli kärsiminen ansaitun rangaistuksensa samalla tavoin kuin\nSalomon Illen oli käynyt. Kuitenkin Scheelin sääliväisyys viivytti\nhänen surmaansa, ja nyt herttuankin mieli kuului vähäistä leppeämmältä\nhänen vastauksissaan piiritettyjen ja piirittäjäin armonrukouksiin.\nSyysk. 15 ja 16 pp. olivat nämä lähetykset tulleet Helsinkiin, ja\njälkimmäisenä päivänä herttua antoi vastauksen. Esitettyihin ehtoihin\nhän ei suostunut, mutta antoi kuitenkin linnan päälliköille\nvakuutuksen, että heidän oli ainoastaan valtakunnan säätyjen edessä\nvastaaminen, ja salli alhaisen sotaväen lähteä linnasta, vieden\nmukaansa niin paljon kuin he kantaa jaksaisivat.[842] Tämän vakuutuksen\ntultua heitettiin Turun linna kohta Scheelin käsiin. Alhainen\nvarustusväki marssitettiin ulos linnasta ja vannoi uskollisuusvalan\nherttualle. Muutama äsken tullut herttuan muistutusseteli sääsi, että\nStålarm, Juhana Fleming ja muut päälliköt oli laivoihin tallelle\npantava; mutta Scheel antoi heidän jäädä kaupunkiin, koska he olivat\nmuka lain ja oikeuden ehdoilla antauneet. Syysk. 28 p. olivat vihdoin\nkaikki toimet kunnossa, linnan esineet ja tavarat kirjoitettuna ja\nJuhana Derfelt asetettu väliaikaiseksi linnanhaltijaksi. Ainoastaan se\nvielä oli epätiedossa, mikä onnenosa suomalaisten vankien oli\nodotettavana. Stålarm ja Juhana Fleming kirjoittivat viimeksimainittuna\npäivänä herttualle, anoen armoa Hartikka Henrikinpojalle; mutta itse\nStålarmia ja hänen tovereitansa varten lähettivät samana päivänä\npiiritysväen päälliköt esirukouksensa Kaarlelle, pyytäen, että hän\nantaisi armon käydä oikeuden edestä.[843] Epäilemättä nämä Kaarlen\npalvelijat jo tunsivat, mitä sana \"oikeus\" herttuan suussa merkitsi, ja\nnäyttävät erittäinkin Stålarmin tähden olleen peloissansa. Eikä tämä\npelko ollut suinkaan perätön. Illen kohtalo oli vielä tuoreessa\nmuistissa, uusia kostonuhria oli jo langennut Helsingissä, ja samaan\naikaan kuin yllämainitut armonanomukset Turusta lähtivät, käytettiin\nsamaa veristä oikeutta Viipurissakin.\n\nEräs lähde, josta välimmiten mutta aina varovasti olen ammentanut --\ntuo \"Kaarle herttuan teurastuspöytä\" niminen herjauskirja -- antaa\ntiedon, että herttua Helsingissä ollessaan mestautti yhdeksän henkeä,\nniiden seassa myöskin Hannu von Oldenburgin, Suomen maaprofossin, jonka\nolemme Nuijasodan aikana nähneet Savon kapinaa vastustamassa ja viime\nsyksynä ottamassa Monikkalan herraa vangiksi Pohjanmaalla. Tälle\nmiehelle oli herttua vielä syysk, 7 p. kirjoittanut, käskien hänen\nvalmistaa hänelle yösijaa Sipoon kirkonkylään, missä muka\nViipuriin mennessä oli levähtäminen. Mutta Oldenburg lienee tätä\nkäskyä ylenkatsonut ja joutunut Kaarlen rangaistavaksi. Hänen\nkuolemakumppaninsa ovat historialle äkkioutoja miehiä, jotka röyhkeällä\npuheella tai muulla käytöksellä olivat herttuata loukanneet.[844]\n\nSyyskuun 17 p. oli herttua vihdoin valmis lähtemään Helsingistä. Hänen\nei enää tarvinnut epäillä, saisiko Scheel omilla voimillansa Turun\nlinnalaiset alamaisuuteen kääntymään, vaan huoletta hän saattoi kääntää\nselkänsä Suomen vanhinta linnaa ja kaupunkia kohden, missä armonanojat\nodottivat hänen vastaista valtasanaansa. Hänellä myöskin jo oli täysi\ntieto, mihinkä Arvid Tönnenpoika oli joutunut, ja tätä varten hän oli\nlähettänyt muutamia laivoja Tallinnan edustalle sekä kehoituskirjeitä\nTallinnan asukkaille ja paenneelle amiraalille.[845] Vihdoinpa\nnähtävästi sekin asia jo oli varmistunut, että Aksel Kurki oli vienyt\nsotajoukkonsa jäännökset Viipuriin ja että Torkel Knuutinpojan vanhassa\nlinnassa valmisteltiin ankaraa vastarintaa. Tätä sigismundilaisten\nviimeistä turvapaikkaa nyt Kaarlen matka tarkoitti. Hänen ratsuväkensä,\njoka jo näkyy ottaneen Hämeen lounaisseudut valtaansa, oli täydessä\nmarssissa itää kohden. Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra kulki\naatelislipullisen kanssa ylistä tietä, Janakkalasta Päijänteen sivuitse\nVuolenkoskelle Kymijoen niskaan, samalla aikaa kuin Aksel Ryning toisen\nosakunnan kanssa marssi Porvoon kautta rantatietä Säkkijärvelle. Useat\nsuomalaiset huovit saatiin tällä matkalla vapaaehtoisesti antaumaan ja\nmuutamat suomalaiset aatelismiehet tai heidän perheensä otettiin\ntalteen. Mutta huonon kelin tähden kävi ratsuväen matka vitkallisesti,\nniin että Ryning vasta syysk. 23 p. oli tullut Säkkijärvelle, ja Tönne\nYrjönpoika syysk. 28 p. ei ollut edemmäs päässyt kuin Selänpäähän\nValkealaan. Sitä vastoin herttua itse jalkaväen kanssa astui laivoihin\nja ennätti nopeasti perille. Lähtö Helsingistä lienee tapahtunut syysk.\n19 p. Kaksi päivää myöhemmin noustiin maalle Viipurin edustalle.[846]\n\nKaikista maamme linnoituksista oli siihen aikaan Viipuri etevin sekä\nvahvuudeltaan että varsinkin varustuslaitteittensa avaruudelta. Niinkuin\ntiedämme, oli varsinainen linna jo 13:nnen vuosisadan lopulla\nrakennettu pieneen saareen, jossa se useita kertoja kesti venäläisten\nrynnistyksiä. Kaakon puolelle linnaa oli mannermaalla aikaa voittaen\nsyntynyt kaupunki, jonka Eerik Akselinpoika Tott oli muureilla\nympäröinnyt, melkein samaan aikaan kuin Olavinlinna perustettiin Savon\ntakamaiden riidanalaisille rajoille. Kuinka nämä muurit pian sen\njälkeen saivat \"Viipurin pamauksessa\" kuntonsa osoittaa, kehuvat kilvan\nhistoria ja kansantarina. Kustaa Vaasan toimesta Viipurin varustukset\nvielä vahvistettiin, mutta eivät kuitenkaan tällä puheenalaisella\najalla käsittäneet koko sitä alaa, mikä nykyänsä on vallitusten\nkehässä. Se osa linnoituksista, joka nykyään on länsipuolella\nvarsinaista linnaa ja jota Annan-kruunuksi eli Korsaareksi\nnimitetään, oli silloin vielä esikaupunkia, Siikaniemi nimeltään, ja\nsenaikuinen kaupunki ei siis sillä kohden ulottunut Turunsiltaa\nedemmäksi. Pantsarlahden puolella taas kulki muinainen valli\nnykyisestä Kalitka-portista etelään päin, Suomenkirkon eli entisen\nMustainveljesten luostarin kellotornin ohitse merenrantaan, jättäen\nulkopuolelle vähintäin neljännen osan sitä alaa, mikä nyt on\nLinnasalmen ja Pantsarlahdenportin välissä. Mutta vaikka myöhempinä\naikoina sekä Ruotsin että Venäjän hallitukset katsoivat tarpeelliseksi\nlaajentaa Viipurin varustuslaitteita, oli kuitenkin Nuijasodan aikuinen\nViipuri Suomen varoihin ja ajan tarpeisin verraten suuri linnoitus,\njonka täydelliseen miehittämiseen arvattiin tarvittavan 6 tai 7 tuhatta\nmiestä, eli enemmän kuin mitä Klaus herran ja Stålarmin käskyn alla oli\nnäinä seitsemänä vuotena Suomessa ollut.[847]\n\nTämän tarpeen suhteen oli Viipurin varustusväki varsin riittämätön,\nvielä sittenkin kun Aksel Kurki oli joukkonsa jäännökset sinne tuonut.\nSyysk. 9 p. kirjoitti Arvid Tavast Savon linnalaisille, että hänen\nlinnassaan ei ollut kuin 3 tuhatta miestä eli tuskin puolta tarpeen\nvaatimasta määrästä. Kuitenkin oli hänen toivonsa, että Pikku-Savon\nvouti Pentti Hannunpoika toisi hänelle avuksi pari tuhatta talonpoikaa,\nja samoin käskettiin Amprusi Heikinpojan kaikin väkinensä sinne\nrientämään, tuoden kahden kolmen kuukauden muonat muassansa. Mutta\nAmprusi vastasi, ettei voinut saada liikkeelle ainoatakaan miestä siitä\nvähästä väestä, mikä hänelle Marttilan tappelusta oli säilynyt, ja\nvielä vähemmän lienee Savon talonpoikien mieli tehnyt sotaan lähteä,\nolletikin koska Rautalammin miehet par'aikaa kävivät maksamassa heille\nvanhoja kostovelkoja. Enemmän kuitenkin kuin rahvaan haluttomuus\nsotaan, lienee saman rahvaan haluttomuus veronmaksuihin nyt haitannut\nViipurin herrain puolustushankkeita. Se lentävä sana, joka jo kylästä\nkylään kertoili Kaarlen voittoa ja Suomen valtikasten lähenevää\nperikatoa, kuinka muka hyvä herra Kaarle herttua oli \"suohon ajanut\nSuomen herrat, alhoon isot isännät\" ja kuinka hänellä jo oli \"harma\nhankittuna, satuloittuna savikko\", jolla nyt tulla aikoi \"ala Viipurin\nvihaisen\" -- tämä sanoma teki talonpoikaisen kansan vastahakoiseksi\ntavallisiakin verojansa suorittamaan, ja turhaapa siis lienee ollut,\nkun Arvid Tavast lisäksi laski suuren apuveron maakunnan päälle. Kuinka\nsuuria elatusvaroja Viipurissa ennaltaan oli, ei käy tarkkaan\narvaaminen; mutta toisesta rajalinnasta päättäen ne eivät liene\nsuinkaan ylellisiä olleet. Kun Amprusi Heikinpojan jalkamiehet eivät\nluvanneet Viipuriin tulla, ja ne sen tähden määrättiin Savon linnaa\npuolustamaan, ilmoitti Fincke, että linnassaan ei ole kuin 15 tynnyriä\nrukiita ja 100 ohria, joka määrä ei montaa viikkoa riittäisi Amprusin\nmiehille leiväksi ja olueeksi. Että Viipurin varat tosin paljoa\nsuuremmat olivat, emme epäillä saa, koska tapa oli sinne koota osa\nSavon lääninkin veroista. Mutta jos varustusväkeä lisää tarvittiin ja\nosaksi saatiinkin, niin tarvittiinhan samassa määrässä lisää muonaa, ja\näkkiarvaamatonta lienee Viipurin herroille ollut, että heidän linnansa\nvaroja ja varustuksia niin pian kysyttäisiin.[848]\n\nTässä ahtaudessa oli onni kuitenkin suosiollisempi Viipurin herroille,\nkuin Suomen hallitusmiehille yleensä oli ollut. Se muukalainen\napujoukko, jota Stålarm ja Kurki turhaan olivat odotelleet ja joka\naikaisemmin saapuneena olisi voinut ehkä estää Kurjen sotavoiman\nhajoamisen ja Turun linnan heittämyksen, oli nyt vihdoinkin täydessä\ntulossa viipurilaisten avuksi. Kuitenkin tämäkin onnen sallimus oli\nainoastaan puolikuntoinen. Kun sotaeversti Yrjö Farensbach elok. 27 p.\nvihdoin pääsi pestatun ratsuväkensä kanssa Pyhän Birgitan luostariin\nTallinnan lähelle, puuttuipa häneltä kuljetusneuvoja, millä olisi\nvoinut lautata miehet ja ratsut meren yli. Turhaan hän tässä asiassa\nvaati tallinnalaisten apua, turhaanpa Lindorm Bondekin tuimasti\npuolusti hänen vaatimustaan. Tallinnan porvarit, jotka tiesivät hänen\näsken yrittäneen salakeinoilla saada Paidelinnan valtoihinsa ja syystä\nvaroivat Vironmaan joutumista Puolan alle, sulkivat häneltä porttinsa\nlukkoon, varoittaen myöskin Yrjö Boijea päästämästä puolalaisia\nTuomiopäähän ja pesälinnaan. Tästä syystä Farensbach ei saanut\nlähetetyksi kuin osan apujoukkoansa Suomen puolelle. Hänellä olisi\npitänyt Sigismundin valtuuden mukaan olla kaikkiansa 1,700 miestä\npestattuna; mutta ajantiedot eivät sano hänellä täyteensä tuhattakaan\nolleen, ja tästä lukumäärästä ainoastaan kolme neljä sataa miestä\nsaatiin meren yli kuljetetuksi. Tämän vähäpätöisen joukon kanssa\nlähtivät Kaspar Tiesenhausen ja sotaeverstin nuorempi veli Wilhelm\nFarensbach syysk. 6 p. Viron rannalta ja saapuivat 10 p. Viipuriin.\nMutta sotaeversti itse, jätettyänsä pari sataa miestä Vironmaalle\nvastaisiin tarpeisiin, lähti loppujen kanssa takaisin Riian\npuolelle.[849]\n\nTämä myöhäinen ja puolinainen avunteko oli nyt ainoa, minkä Suomen\nherrat saivat Sigismundilta nauttia. Siinä toivossa, että Turun linna\nvielä olisi autettavissa, määrättiin tämä uusi väki lähtemään kahdessa\njoukossa länteen päin, toiset Lapveden kautta Hämeen linnaan, toiset\nrantatietä myöden Elimäelle. Tiesenhausen ja Farensbach toisella\nkohden, toisella taas Iivar Tavast ja eräs liiviläinen Jaakkima Grewe\neli, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin, \"Klein Jochum\" (s.o. Pikku\nJaakkima) asetettiin tämän retken johdattajiksi, ja heidän seuraansa\npiti lähetettämän muutamia ratsastavia pyssymiehiä. Sen ohessa\nmäärättiin vanha jalkaväenpäällikkö Niilo Olavinpoika Meltolan herra\nmiehinensä seuraamaan lotjilla merta myöden.[850] Mutta arvattavasti\nsaatiin samaan aikaan tieto, että oli myöhäistä enää pyrkiä Turun\nlinnalaisten avuksi, eikä aiotusta retkestä siis tullut mitään. Nyt ei\nenää muusta ollut kysymys kuin itse Viipurin puolustamisesta. Tämä\nRuotsinvallan vanha etumuuri itäistä naapuria vastaan oli nyt käynyt\nsigismundilaisten viimeiseksi suojaksi Kaarle herttuan ja Ruotsin\nsäätyjen lavenevaa valtaa vastaan. Mutta sen tukevuus tätä tarkoitusta\nvarten näytti varsin epäiltävältä, ja lisää puolustajia ei ollut enää\ntoivomista. Aksel Kurki, joka näinä päivinä tänne saapui, oli tuonut\nainoastaan hajanaisen, alakuloisen joukon mukaansa ja oli itsekin\nkokonaan mielikarvauden ja epätoivon vallassa.[851] Tuo saksalainen\njoukko taas, joka oli pestattu ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi ja näkyy\ntoivoneen pääsevänsä hyvään linnaleiriin Suomen maaseuduille, tuli heti\ntyytymättömäksi asemaansa Viipurin kaupungissa, missä ruuat ja appeet\ntäytyi kalliisti ostaa ja haiseva pukinliha oli paraana herkkuna. Sen\nohessa pian havaittiin, että kaupunkilaiset kallistuivat Kaarle\nherttuan puolelle ja että luottamus Sigismundin asiaan oli joka\nhaaralla katoamaisillaan.[852] Näin ollessa Viipurin kohtalo näytti\nkaikin puolin kovin arveluttavalta.\n\nNäillä ajoin kirjoitti Arvid Tavast kuninkaallensa viimeisen\nmuistutuksen suomalaisten hädästä. Se oli syysk. 17 p., puolen viikkoa\nennen kuin Ruotsin aseet asettuivat hänen linnansa ympäri. Hän\nmainitsee ennen kirjoittaneensa muutamat kerrat Kunink. M:lle eikä\nsaaneensa vastausta, mutta ottaa nyt vieläkin kerran muistuttaaksensa\nkuningasta linnaväen puutteesta ja alastomuudesta. \"Ja koska ruhtinas\nväkinensä\", lisää vanha linnanisäntä, \"meitä jo läheltä ahdistaa,\npyydän minä alamaisesti, että Teidän Kunink. Majesteettinne itse\ntahtoisi lähteä Tallinnaan, jos mahdollista, vielä tänä syksynä, jotta\nyhteinen väki havaitsisi Teidän Kunink. Majesteettinne pitävän murhetta\nja huolta heistä; sillä jota kauemmin Teidän Majesteettinne tuloansa\nviivyttää, sitä useammat lankeavat ruhtinaan puolelle. Teidän\nMajesteettinne voipi kyllä ajatella, kuinka mahdollista on Suomen\nsotaväen vastustaa Ruotsin koko voimaa. Senpä tähden odottelemme\nsuurimmalla ikävöimisellä Teidän Kunink. Majesteettinne onnellista\ntuloa ja apua\".[853]\n\nMutta Sigismund istui kuninkaallisessa linnassansa Varsovassa, arvellen\njo kylliksi huolta pitäneensä Suomen asioista, ja Kaarle taas, jonka\ninto ja toiminta oli väsymätön, tuli laivoinensa väkinensä Viipurin\nedustalle. Laivastosta herttua ensin lähetti kehoituskirjeen Viipurin\npormestarille ja raadille, vaatien heitä avaamaan kaupungin portit ja\nyhdistymään Ruotsin kruunun kanssa. Kun ei tästä mitään lähtenyt, meni\nKaarle veneillänsä maalle, syysk. 21 p., länsipuolella linnaa ja\nvalloitti Siikaniemen esikaupungin, jota peräytyvä linnaväki turhaan\nkoetti tuleen sytyttää. Ainoastaan linnan etuvarustukset ja muutamat\nmyllyt poltettiin poroksi. Seuraavana päivänä lähetettiin Pietari\nStolpe muutamien lipullisten kanssa Pantsarlahden puolelle, ja toinen\njoukko asetettiin Karjaportin eteen, joka oli siihen aikaan vähän\npohjoisempana nykyisestä Kalitkaportista. Näin oli linna ja kaupunki\njoka haaralta piiritetty. Kaupungin puolustus oli annettu Aksel Kurjen\nja äsken tulleen apuväen huomaan, jotka kuitenkin kohta havaitsivat\nlukunsa liian vähäiseksi ja siis vaativat porvaristoltakin apua\npuolustustyössä. Porvarit syyttivät varustuslaitteiden avaruutta, joka\nmuka kaiken ponnistuksen turhaksi tekisi; mutta sotaväki tästä alkoi\nsyyttää heitä uskottomuudesta, uhaten heille rangaistukseksi ryöstöä ja\nmurhaa. Tämä eripuraisuus, jonka oikea syy oli kaupunkilaisten\ntaipumuksessa herttuan puolelle, joudutti kaupungin valloittamista. Jo\nsamana päivänä, kuin Kaarlen väki oli asettunut Pantsarlahden puolelle,\ntulivat muutamat porvarit, muurilta alas hiipien, ilmoittamaan\npormestari Herman Bröijerin nimessä Stolpelle, että Hookananportti eli\nVesiportti, joka oli laivalaituria kohden ja sitten on myöhäisemmistä\ntapauksista saanut Keisariportin nimen,[854] avattaisiin hänelle ja\nhänen miehilleen, jos he ottaisivat suojellaksensa kaupunkilaiset,\nheidän vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa. Stolpe kohta ilmoitti asian\nherttualle ja karkasi seitsemän jalkaväenlipullisen kanssa kello 3:n\naikana ehtoopäivällä Vesiporttia vastaan, jonka hän kohta valloittikin\nvarustusväen huomaamatta. Samassa herttua Siikaniemen puolelta lähetti\nveneillä väkeänsä kaupunkiin, ja sigismundilaisten ainoa neuvo oli\npakoon pötkiä. Mutta herttuan veneiden tähden oli jo työläs päästä\nsalmen yli linnaan, jonka tähden useat vangittiin tai tapettiin.\nVankien joukossa oli Aksel Kurkikin, Suomen sotaeversti. Mutta\nKlein-Jochum ja eräs puolalainen, nimeltä Aleksanteri Dombuski, sekä\nheidän kanssansa 60 tai 70 muukalaisesta ratsuväestä keksivät toisen\npelastuskeinon. He riensivät Karjaportin luokse, mursivat sen auki,\nraivasivat tiensä Kaarlen jalkaväen läpi ja pakenivat Venäjän alueen\nkautta Viroon. Kaarlen väelle ei ollut tässä kähäkässä paljon muuta\nvahinkoa tapahtunut, kuin että veneellinen jalkamiehiä, jotka\nkaupunkiin kiirehtivät, ammuttiin linnan tykeillä upoksiin.\n\nNyt kääntyi herttuan voima linnaa vastaan. Vanha Arvid Henrikinpoika\nTavast; hänen poikansa Iivar, jonka olemme Satakunnan ja Hämeen\nnuijamelskeissä ennen nähneet, ja linnanvouti Lauri Martinpoika Creutz\nSarvilahden herra olivat tässä päämiehinä, mutta kaupungin mentyä ei\nnäillä enää paljon toivoa ollut. Koska siis seuraavana eli syysk. 23 p.\nherttua kuljetutti mahdottoman suuren tykin linnan alle ja sillä\nmuutamat laukaukset lähetti, niin kohta tarjottiin heittämystä. Kaspar\nTiesenhausen tuli ulos sopimaan herttuan kanssa heittämysehdoista.\nMuukalaisen sotaväen piti saada lähteä, minne mielensä tekisi, mutta\nniitä vastaan, jotka olivat Ruotsin kruunun alamaisia, piti lakia ja\noikeutta käytettämän. Näillä kovilla ehdoilla täytyi Viipurin herrain\nheittää linnansa ja omat henkensä Kaarlen mielivaltaan, ja Kaarle oli\nkolmena päivänä valloittanut Suomen etevimmän varustuksen.[855]\n\nNöyryys nyt näytti olevan ainoa keino lepyttää herttuan julmistunutta\nmieltä, ja niin Arvid Tavastin mainitaankin nöyrintä nöyryyttä\nosoittaneen, kohdaten polvillansa herttuan linnanportissa. Mutta tätä\nvanhaa sigismundilaista, joka näinä edellisinä aikoina oli ollut\ninnokkaimpana tyhjiä toiveita levittämässä ja joka oli kuninkaan\nepäluuloon saattanut Suomen papit ja luultavasti muitakin\nkansalaisiansa -- tätä miestä ei voinut mikään alamaisuus pelastaa. Jo\nalusta näyttää herttua päättäneen ankarasti tässä menetellä eikä\nkatsonut tarpeelliseksi käyttää laveita oikeudenmenoja, koska muka\nvankien tuomio jo oli Tukholman valtiopäiväin päätöksessä ja heidän\nluopumattomassa kovakorvaisuudessaan, jonka lisäksi he nyt viimein\nolivat vastoin kuninkaan valaa päästäneet vierasta sotaväkeä Ruotsin\nkruunun linnaan. Kuitenkin Aksel Kurki säästettiin vastaiseen\ntutkintoon, luultavasti siitä syystä, että häneltä toivottiin\nselityksiä Sigismundin hankkeista ja vehkeistä. Kaikki muut suomalaiset\npäälliköt tulivat surman omiksi. Arvid Henrikinpoika Tavast Vesunnan\nherra, joka 36 vuotta oli soturina Ruotsin kruunua palvellut, mutta\njota nyt pidettiin saman kruunun luopuneena jäsenenä, hänen poikansa\nIivar Arvidinpoika Kurjalan herra, jota syytettiin väkiraiskauksesta,\nväkivallasta ja herttuan nimen häväisemisestä, tuo 60-vuotias Niilo\nOlavinpoika Meltolan herra, jolle Eerik kuningas oli aatelisen kilven\nantanut ja jonka rikos oli se, että hän muka jaloillaan oli tallannut\nherttuan kirjeitä, sekä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika\nBolstadin herra, jonka olemme nähneet päämiehenä Monikkalan herran\nvangitsemisessa ja nyt viimein tavanneet Augustinustakin hätyyttämässä\n-- nämä neljä mestattiin syysk. 27 p. Munkkilähteen vieressä, nykyisen\nPantsarlahden esikaupungin takana. Kolme päivää myöhemmin mestattiin\nmyöskin Lauri Martinpoika Creutz Sarvilahden herra. Tämä oli jo nöyrän\nkäytöksensä tähden armoa saanut. Mutta kun herttua sai tietää hänen\npolttaneen Ykspään kuninkaankartanon, ettei Kaarlella muka siinä\nolopaikkaa olisi piiritysaikana, täytyi hänenkin laskea päänsä kirveen\nalle. Paitsi näitä mestattiin muutamia aatelittomia, niiden joukossa\neräs pappi nimeltä Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen nuijakapinassa oli\nvietellyt rahvasta heittämään aseensa ja antaumaan surmaajainsa\nvaltaan, vieläpä linnan vahtimestari, eräs linnankirjoittaja y.m.,\njoiden ruumiit sen ohessa teilattiinkin. Tätä häväistystä ei tapahtunut\naatelisille. Mutta kaikkien mestattujen päät, aatelisten niinkuin\naatelittomainkin, asetettiin rautakankiin Karjaportin ylle.[856] Kaikki\nmuukalaiset, jotka eivät olleet Ruotsin kruunun alamaisia, tietysti\nsäästettiin; ne vietiin Ruotsiin, ja saivat sieltä lähteä, minne\ntahtoivat. Ainoastaan Wilhelm Farensbach, joka oli käyttänyt loukkaavia\nsanoja herttuasta ja sopimattomasti kohdellut Viipurin porvaristoa,\nsäilytettiin sitten vankina Ruotsissa.[857]\n\nHerttua jo käänsi silmänsä Viron puoleen, johon lähetti, vielä\nViipurissa ollessaan, Pietari Stolpen omistamaan Narvan rajalinnan\nRuotsin kruunulle. Kuitenkin oli vielä Suomessa yksi linna jäljellä,\ntuo Savon rajoja valvova \"Uusi linna\", missä monta vuotta lävitsensä\nolemme nähneet vanhan raajarikkoisen Götrik Fincken isäntänä. Hänen\napulaisenansa oli viime vuoden alusta ollut Stålarmin lanko Krister\nMatinpoika Biörnram, ja lisäksi oli Götrikin nuorempi veli Sten Fincke\nräjähtäneestä Hämeen linnasta tänne tullut. Mutta jos päälliköitä oli\nSavon linnassa yltäkylläisesti, ei ollut muita varoja sen suhteen\nkehuttavassa määrässä, ja tämä seikka niinkuin sekin, että useat Suomen\nherrat olivat lähettäneet rouvansa tänne ikäänkuin poies sodan\njaloista, todistaa yleisen toivon olleen, että aseiden melske ei näille\nseuduille ylettyisi. Tämmöinen toivo olikin varsin luonnollinen, sillä\ntämä linna ei ollut oikeastaan muuta kuin Viipuriin kuuluva ja Viipurin\ntakainen syrjävarustus Venäjää vastaan. Asemansa tähden syrjäisessä\npaikkakunnassa, joka sata vuotta sitten oli vielä ollut melkein\nsynkkänä erämaana ja jossa ei silloinkaan suviaikaan liene kelvollisia\nmaanteitä ollut, oli Savon linna hyvinkin turvan takana, niin kauan\nkuin Viipuri pysyi sigismundilaisten hallussa. Mutta kun nyt Viipuri,\nsamaten kuin muu Suomi, oli herttuan vallassa, olisi saman aseman\ntähden ollut varsin turha yrittääkään vastarintaa tässä vähäisessä\nhuoneessa, johon ei Sigismundin apu ikinä olisi voinut turvaksi ehtiä.\nEikä olekaan syytä uskoa, että Götrik Fincke milloinkaan oli ollut\nhyljätyn kuninkaan hartaimpia puolustajia. Epäilemättä hän jo aikoja\noli murheella katsonut omaa ja isänmaansa häviötä, jonka tämä\npitkällinen eripuraisuus myötänsä toi, ja lienee mielellänsä nähnyt\nrauhan vihdoinkin palaavan, jos kohta tämä rauha olisikin Sigismundin\nvallan loppu ja Kaarlen voitollepääseminen. Mutta tämän ohessa oli hän\ntähän asti liikkunut kaikella varovaisuudella, karttaen yhtä paljon\nKaarlen vihaa ja Kaarlen ystävyyttä. Helsingissä ollessaan oli herttua\nhänelle kirjoittanut käskyn tulla mielensä ilmoittamaan ja oli saman\nkäskyn uudistanut Viipuriinkin tultuansa. Mutta Götrikin vastaus oli\nollut karttavainen, ikäänkuin hän salomaissaan ei olisi paljon tiennyt\nmaailman silloisista menoista. Silloin herttua lokak. 1 p. lähetti\nkolmannen kirjeensä. \"Olemme jo kahdesti\", kuuluvat herttuan sanat,\n\"sinulle kirjoituttaneet, käskien sinun tulla luoksemme. Tämä ei ole\ntapahtunut, vaan olemme saaneet kirjeesi, jossa muun lavean lauseen\nseassa pyydät tietää, mitä säätyjen yhdistys sisältää. Mutta me emme\nmieli tulla sinun luoksesi sinulle tiliä tekemään, vaan käskemme nyt\nvielä liiaksikin, että viipymättä tänne lähdet. Jos ei tämä tapahdu,\nniin tietäös, että vähällä aikaa tahdomme sinua etsiskellä, kuten ei\nole sinulle hyväksi käypä. Sen mukaan sinuasi ojenna.\" -- Pari päivää\nennen oli myöskin Amprusi Heikinpojalle annettu käsky rientää herttuan\npuheille armoa anomaan, ja paremmaksi vakuudeksi lähetti Kaarle jo\nväkeänsä Savon linnaan jouduttamaan asian päätöstä silläkin puolen. Se\noli nuori Jesper Matinpoika Kruus, Viipurin isännyydestä erotetun\nHarvialan herran poika, joka tällä toimella aloitti tiensä kunniaan ja\nmahtavuuteen. Hänen kanssansa lähetettiin eräs Olavi Pietarinpoika.\nHeidän piti tiellänsä siivosti menetellä rahvaan kanssa, perille\ntultuansa vaatia linna haltuunsa ja lähettää linnalaisten vastaus\nherttualle. Mutta jos linna kohta heitettäisiin, olisi Sten Fincke ja\nKrister Matinpoika sekä Aksel Kurjen puoliso kuljetettava Viipuriin,\nmuut rouvat taas Turkuun lähetettävä. Tarvinneeko mainitakaan, että\nGötrik Fincke oieti linnansa aukaisi ja kiirehti herttuan armoa\netsimään? Hän otettiin erinomaisella suosiolla vastaan. Myöskin Amprusi\nHeikinpoika, joka jo aikaa oli harjoitellut kahden herran palvelusta ja\nsen ohessa oli osannut omaa hyötyänsä paraiten palvella, pyysi ja sai\nnyt anteeksi, mitä oli Kaarlea vastaan rikkonut. Sitä vastoin Biörnram\nja Sten Fincke, samoin kuin Aksel Kurki, kuljetettiin vankina Turkuun,\njohon herttua itsekin jo kohta palasi uusille tutkinnoille ja uusille\ntuomioille.[858]\n\nKolmatta viikkoa oli Kaarle Viipurissa viipynyt, kun hän lokak. 10 p.\nlähti paluumatkalle laivoillansa. Hän jätti jälkeensä Aksel Ryningin\nlinnanisännäksi ja miehitti linnan osittain ruotsalaisilla sotureilla,\nosittain suomalaisellakin väellä, joka nyt oli herttuan palvelukseen\nmennyt. Kummankin väen päälliköksi asetettiin Eskert Linderinpoika,\nyksi niitä miehiä, jotka Sigismund yksitoista kuukautta ennen oli\nhylännyt suosiostansa ja sillä tavoin pelastanut Kaarlen vihasta. Koko\nSuomen jalkaväen päämieheksi asetettiin Hannu Pentinpoika. Viipurin\nporvaristoa, jonka apu niin tärkeä oli tämän linnoituksen\npuolustamisessa, suosittiin entisten kärsimiensä tähden ja Viipurin\nläänin rahvaalle suotiin vapaus linnaleiristä ja verorästeistä. Näin\nvahvisteltuansa kaikkien uskollisuutta ja otettuansa uskollisuusvalan\ntämänpuoliselta rahvaaltakin, jätti herttua Viipurin hyvästi, linnan\ntykkien paukkuessa. Lokak. 15 p. hän oli Pellingen salmessa, josta\nkutsui Suomen säädyt Ruotsiin tulevaksi helmikuuksi. Santahaminassa\nHelsingin edustalla hän näkyy viipyneen 21 ja 23 pp., oli 29 p.\nOrissaaren salmessa ja lienee marraskuun alussa Turkuun tullut.[859]\n\nMillä levottomuudella hänen tuloansa täällä varrottu oli, saatamme\nhelposti käsittää. Veriset sanomat olivat käyneet hänen edellänsä, ja\nnähtävästi hänen käskystänsä olivat Stålarm ja Juhana Fleming jo\nmuutetut kaupungista linnaan säilytettäviksi. Kuitenkin taisivat Turun\nlinnan entiset puolustajat syystä toivoa, ettei heitä vastaan niin\npikaista oikeutta käytettäisi, kuin Helsingissä ja Viipurissa oli\ntapahtunut; sillä herttuan vakuutus, jonka turvissa he olivat linnan\nheittäneet, lupasi heille, että heidän asiansa olisi ainoastaan\nvaltakunnan säätyjen edessä tutkittava. Mutta tätä lupaustaan ei\nherttua kauan muistanut taikka tahtonut muistaa.[860] Hänen mielestänsä\noli tuomio ja rangaistus juuri Suomessa toimitettava, että Suomen\nmiehillä olisi kammottavainen muistutus vastaisia viettelyksiä vastaan,\nja Turkuun tultuansa hän kohta asiaan ryhtyi. Tuomiokunta asetettiin\npaikalla tutkimaan ja tuomitsemaan kaikki Turussa olevat vangit ja\njäseniksi tähän tuomiokuntaan määrättiin 37 miestä Kaarlen seuralaista,\nherroista ja sotapäälliköistä, sekä lisäksi Turun kaupungin neljä\npormestaria ja \"ne 12 raadissa\". Etevimmät tuomarien joukossa olivat\nkreivi Mauri Leijonhufvud, kreivi Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bielket\nSalestadin herrat ja amiraali Jaakkima Scheel. Porvaristosta mainitaan\npormestarit Mikko Kranck, Niilo Torkkelinpoika, Rantalan Hannu ja Klaus\nTuomaanpoika.\n\nMarrask. 7 p. istuttiin oikeutta Turun raastuvassa ja vangit tuotiin\nsinne. Neljä lipullista jalkaväkeä huiluineen ja rumpuineen kanssa oli\njärjestetty toria pitkin, kahden puolen heidän tietänsä. Herttuan\nkanteet \"Arvid Eerikinpoikaa ja hänen seuralaisiansa vastaan\"\njakaantuivat kymmeneen pykälään, joista kuitenkin kuusi koski Stålarmia\nyksinänsä. 1. oli muka Arvid Eerikinpoika pitänyt salaisia juonia\nLindorm Bonden kanssa tuodaksensa paavilaisen uskonnon isänmaahansa;\n2. olivat hän ja hänen seuralaisensa ylenkatsoneet herttuan ja säätyjen\nmonituisia kehoituksia ja varoituksia; 3. olivat kantaneet nurjaa\nkilpeä isänmaatansa vastaan ja siihen kuningasta vahvistaneet; 4. ovat\nylenkatsoneet valtakunnan päätöksiä ja suostumuksia; sekä 5. luopuneet\nLinköpingin sovinnosta; 6. oli muka Stålarm tahtonut polttaa laivaston\nja hävitellä Hänen ruht. armonsa herttuakuntaa; 7. oli hän muka\nherttuan hyvää nimeä häväissyt, sanoen, että herttua tahtoisi erottaa\nViipurin ja Kymenkartanon lääneinensä Ruotsin kruunun alta ja antaa ne\nmoskovalaiselle; 8. oli sama Arvid Eerikinpoika jättänyt Käkisalmen\nlinnan venäläisille, ennen kuin rajat olivat täydellisesti käytyinä; ja\n9. oli hän tilallisilta miehiltä ryöstänyt heidän omaansa ja\nomaisuuttaan. Lopuksi Stålarmia syytettiin semmoisesta yksityisen\nelämänsä viasta, jota historioitsija häpeää mainita ja jota Kaarlen\nolisi pitänyt hävetä tänkaltaista miestä vastaan esiin tuoda. Kaikista\nnäistä kanteista oli se tosin painavin, että Suomen herrat olivat\nkantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan; sillä tämmöinen rikos\nkuului \"suurimpiin lain asioihin\", joista maanlaki määräsi hengen ja\nomaisuuden menettämisen. Tätä vastaan veti Arvid Eerikinpoika omaksi ja\nystäväinsä suojelukseksi lain tekemän erotuksen: \"muutoin jos rikkoja\nseuraa hänen oikeata herraansa, sitä, joka oikein on valtakunnan\nomuudelle tullut\"; -- jos muka kuningas ei itse saapuvilla ollut, oli\nsiinä kuitenkin ollut hänen käskynsä ja kirjeensä, sinetit ja\nallekirjoitukset. \"Mutta jos semmoiset kuninkaan käskyt taidetaan\nvoimattomina pitää\", lausui Stålarm, \"silloin tosin henki ja hyvyys on\nmenetetty\". Tuomarit vastasivat: kun kuningas on tehnyt vastoin\nvalaansa ja valtakunnan parasta, ei hänenkään seuraamisensa heitä\npuhdista, vaan olisi heidän päinvastoin pitänyt kuninkaankaaren mukaan\n\"kuningasta neuvoa, mikä Jumalalle, hänelle ja hänen maallensa\nhyödyllistä on\". Ja koska tätä vastaan kuninkaan käskyt ja kirjeet\neivät mitään voi, niin oli muka Arvid Eerikinpoika itse jo tuomionsa\nlausunut. -- Tämmöinen päätös tuli yleensä niistä neljästä pykälästä,\njotka koskivat Suomen herroja yhteisesti. Mutta niistä syytöksistä,\njotka koskivat Stålarmia yksityisesti, jäi enin osa vaille todistusta.\nKäkisalmen jättämisestä oli herttua itse jo aikaisemmin antanut\nkäskynsä Olavi Sverkerinpojan kanssa, eikä Stålarm siis liikoja tehnyt,\nkun tässä asiassa kuninkaan antamaa yhtäläistä käskyä noudatti.\nLoppusyytös, joka nähtävästi olisi ollut helppo toteen näyttää, jos se\nolisi todenperäinen ollut, täytyi tuomarien jättää Jumalan tuomion\nalle, joka muka semmoisia törkeitä rikoksia ei jätä rankaisematta.\nMerkittävää on, mitenkä ensimmäinen kanne sai tutkimuksessa ja\ntuomiossa peräti muutetun muodon. Stålarm vakuutti, ettei hän ollut\nBonden kanssa neuvotellut uskon asioista ollenkaan, vaan oli hänet\nottanut vastaan niinkuin kuninkaan valtuutetun lähettilään ja sitten\nhäntä apunansa käyttänyt, arvellen, että herttuankin luona sama Bonde\njo alkuvuodesta 1595 oli lähettiläänä käynyt, vieläpä herttualta saanut\nkomeita lahjoituksia. Tähän tuomarit vastasivat: jos Stålarm oli\ntahtonut ottaa esimerkin herttuasta, olisi hänen pitänyt lähettää\nBonde poiskin lähettilään tavalla palaamaan, vaikka kuitenkaan\nSuomen maakunnalla ei ole oikeutta vastaanottaa ja palauttaa\nlähettiläitä herttuan ja valtasäätyjen tietämättä. Mutta nyt oli muka\nBondea tässä maakunnassa pidetty, ei lähettiläänä, vaan täydellisenä\nhallitsijana, joka oli jaellut kruunun maita ja läänejä mielensä\nmukaan. Siis ovat Arvid Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa pitäneet\nBonden etevämpänä Kaarle herttuata, jonka kuitenkin säädyt ovat\nvaltionhoitajaksi ottaneet -- he ovat sillä tavoin luopuneet Ruotsin\nkruunusta sekä kaikista luvallisista päätöksistä, ja olkoot nyt sen\nrangaistuksen alaiset, minkä Ruotsin laki ja Söderköpingin päätös\nmääräävät. Näin oli tämäkin pykälä kääntynyt yhteiseksi kanteeksi\nkaikkia Suomen herroja vastaan. Stålarm astui esiin, anoen ainoaksi\narmonsaanniksensa, että hän yksinänsä saisi kaikkein edestä kuolla,\nkoska hän oli ylimmäistä käskyvaltaa Suomessa pitänyt. Sen ohessa hän\nvalitti, että tuomarit olivat liika kiirettä pitäneet eivätkä tutkineet\nmuiden tekoja, vaan hänen rikostansa yksistään. Kreivi Mauri\nLeijonhufvud siihen vastasi, että kaikki kanteenalaiset olivat olleet\nyksissä neuvoin ja että selvät teot eivät pitkää tutkimusta tarvinneet.\nTuomio lankesi kovimman lain mukaan. Kuitenkin tuomarit väittivät, että\nasia oli myöskin valtakunnan säätyjen edessä tutkittava, ja pyysivät\nsiis herttualta, että hän pitäisi syynalaiset tarkassa tallessa, kunnes\nsäädyt kokoontuisivat -- \"ettei meitä soimattane\", kuuluu tuomiokunnan\nloppulause, \"niin kuin tahtoisimme itsemme pitää valtakunnan säätyjä\nylempänä\". Herttua ei myöntynyt mihinkään viivytykseen.\n\nSekä silloin että kaikkina jälkeisinäkin aikoina on erinomattain yhden\nmiehen kohtalo herättänyt kauhua ja sääliä. Se oli marskivainajan\nyhdenkolmatta vuotinen poika, vapaaherra Juhana Klaunpoika Fleming.\nIsänsä kuoleman jälkeen oli tämä nuorukainen juhannuksena 1597 lähtenyt\nPuolanmaalle, seuraavana vuonna Sigismundin kanssa käynyt Ruotsissa ja\nsieltä palannut Preussiin, mutta samana syksynä tullut yksityisiä\nasioita varten Danzigista Suomeen. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan\nolivat vielä vankina Ruotsin puolella, ja koska hän oli saanut tietää\nheidän puutetta kärsivän, tahtoi hän toimittaa heille jotakin apua,\nmutta löysi kartanonsa Suomessa häviöllä ja autioina. Suomesta oli hän\nnyt ollut lähtemäisillään takaisin ulkomaille, kun Stålarm kiirehti\nKuitiaan ja puhuttelemalla sai hänet jäämään kansalaistensa\nrohkaisemiseksi. Jos molemmat kuninkaan kamariherrat, Fleming niinkuin\nBondekin, lähtisivät tiehensä vaaran lähetessä, se Stålarmin mielestä\nsynnyttäisi semmoisen kauhun ja pelon alhaisessa sotaväessä, ettei\nainoakaan mies enää pysyisi uskollisena, arvellen tuosta, ettei\nkuningas voisi eikä tahtoisi Suomen miehille apua tehdä. Näinpä muka\nkuninkaan maat ja linnat annettaisiin alttiiksi. Nuori Juhana herra oli\nvastannut, että hänen syystänsä ei olisi alttiiksi antamista kuninkaan\nkoiraakaan, saati maita ja linnoja, ja näin oli hän palannut Turkuun\nStålarmin kanssa. Silmiinastuvaa oli, että tämä mies jos kukaan oli\nvieteltynä, ja se seikka samaten kuin hänen kokematon ikänsä ja\naikaiset kärsimisensä näyttivät vaativan sääliä ja anteeksiantamusta.\nEikä ollutkaan Kaarle herttua tätä oivaltamatta. Hän oli ennen\ntutkimusta tuottanut eteensä tämän nuorukaisen, kovimman vihamiehensä\npojan, ja tarjonnut hänelle armoa sillä ehdolla, että Fleming hylkäisi\nSigismundin ja rupeaisi Kaarlen palvelukseen. Nuorukainen vastasi, että\nei ole hänellä syytä luopua siitä kuninkaasta, jolle hän uskollisuutta\nluvannut oli; kuitenkin hän nöyrimmästi rukoili armahtamista. Tätä\npuhuessaan hän oli toisen polvensa notkistanut; mutta herttua kohta\nkysäisi, miksei hän molemmilla polvillaan häntä kunnioittanut.\nUljaasti, niinkuin Fleming-nimisen sopi, vastasi Juhana herra: \"Sen\nkunnian minä säästän Jumalalle ja kuninkaalleni.\" Silloin mainitaan\nKaarlen mielen synkistyneen. \"Sinä kyllä annat ilmi\", lausui hän, \"että\nolet perinyt isäsi luonteen ja ylpeyden, ja varoitat meitä siitä, mitä\nsinulta olisi odotettavanamme, jos elää saisit. Ole sen tähden valmis\nlain edessä vastaamaan muiden suomalaisten kanssa, joiden parissa olet\ntähän vaaraan antaunut.\" Tämän perästä olivat kaikki armonanomukset ja\nKaarlen puoleistenkin esirukoukset turhat. Tutkimuksessa Fleming\nväitti, että hän tuskin ainoatakaan kertaa oli pyssyä virittänyt\nherttuan väkeä vastaan. Mutta tuomarit vastasivat, että hän ainakin oli\nmaahan jäänyt Suomen väkeä yllyttämään ja että siinä muka kyllä rikosta\noli.\n\nTutkimuksen jälkeisenä päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla.\nSotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon\nväkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud\noli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi\nMauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä\nulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta,\njoka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat\npolvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi\nnuori Fleming rukoellen, että Hänen ruht. armonsa ei etsisi korkeinta\noikeutta. Herttua vain käski heidän ajatella pitkää matkaa mentäväänsä.\n\nPerjantaina marrask. 9 p. ilmoitettiin tuomionalaisille, että mestaus\nseuraavana päivänä oli tapahtuva. Arvid Eerikinpoika ja Aksel Kurki\npiti kuitenkin kuljetettaman Ruotsiin tarkemmin tutkittaviksi säätyjen\nedessä; muut piti paikalla mestattaman. Lauantaina marrask. 10 p. kulki\nkuolemansaatto linnasta kaupunkiin. Herttuan tallimestari, Antti\nNiilonpoika, oli määrätty päällysmieheksi tässä surullisessa tilassa.\nPaljon väkeä oli koossa tuota kamalaa näytelmää katselemassa, ja\nvarsinkin surkuteltiin nuorta Viikin vapaaherraa, jonka pää oli ensiksi\nlaskettava kirveen alle. Hänpä kuitenkin oli rauhallisempi, kuin hänen\nnuoresta iästänsä olisi odotettu. Häntä saatteli Turun kirkkoherra\nmaisteri Gregorius; mutta nuoren herran mainitaan yhtä paljon\nlohdutelleen pappia, kuin papin häntä, ja ottaneen iloisella äänellä\njäähyväiset kaikilta tuttavilta. Ennen loppuansa hän julisti itsensä\nmaallisessa katsannossa viattomaksi, syytellen herttuan verenhimoa.\nMutta ympärillä seisojat hämmensivät hänen puheensa, ja hänen päänsä\nputosi. Hän oli vanhemman Fleming-haaran viimeinen polvi. Vielä\nviimeisinä hetkinä oli hän kirjeellä lohdutellut äitiänsä, pyytäen\nhäntä hakemaan aviolliseksi marskivainajan äpäräpojan, Olavi\nKlaunpojan, jolle hän toivoi armoa herttualta. Tämä toivo ei kuitenkaan\ntoteen käynyt. Kun viimeinen Viikin vapaaherra oli henkensä heittänyt,\nriensi Olavi Klaunpoika esiin, tahtoen vuodattaa verensä velipuolensa\nveren sekaan. Hänen täytyi toki malttaa vuoroansa, ja tuli vasta\nviidentenä järjestyksessä. Vuoron tullessa hän täyttä ääntä huusi, että\nJumala oli kostava viattoman Juhana Flemingin veren Kaarle herttualle,\nsille verikoiralle. Muuta hän ei saanut sanotuksi ympärillä seisojain\nhuminalta. Muut mestattavat olivat Sten Fincke Peipotin herra, Hartikka\nHenrikinpoika Vuolteen herra, Krister Matinpoika Biörnram, Mikko\nPaavalinpoika Munck Nuhjalan herra ja eräs Niilo Iivarinpoika, jotka\nkaikki olivat aatelisia, sekä jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika,\nvieläpä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika\ny.m. Kaikkien päät, paitsi Flemingin, asetettiin Turun raastuvan\nylle.[861]\n\nNäin oli Suomen aatelisto verisellä kovuudella kukistettu ja\nSigismundin valta oli isänmaassamme tauonnut. Ne, jotka viimeiseen asti\nolivat hyljätyn kuninkaan puolta pitänee, olivat nyt isommalta\nosaltansa mitkä mestattuina tai vankeudessa, mitkä pakolaisina Viron\npuolella tai Sigismundin hovissa. Maamme etäisemmissä osissa, missä\nsodan liekki ei ollut raivonnut, lienee vielä joitakuita ollut\npiilossansa, ja muutamat olivat milloin mistäkin syystä saaneet nauttia\nKaarlen armoa. Mutta yleensä oli Suomen aateliston valta särjetty, ja\nmissä sitä oli ennen karsaasti ja kiukulla katsottu, syntyi jo sääliä\nja surkuttelemista. Esimerkki tästä säälistä ja ajan taikauskosta on se\nhuhu, joka pian Suomessa levisi, että muka mestattujen päät Viipurissa\nolivat jouluyönä veisanneet kuningas Davidin 46 virren viimeistä\nvärssyä: \"Rauha täytyi heidän meille suoda.\" Luonnollista on, että\nKaarlen vihamiehet koettivat lähellä ja kaukana kuuluttaa hänen\njulmuuttansa, ja aikaa voittaen ilmaantui ulkomailla kiukkuisia\nherjauskirjoja, joissa Kaarlen vallanhimo, Kaarlen kostonpyyntö ja\nverenjano tehtiin kaikkeen surkeuteen syypääksi. Että nämä syytökset\nolivat pääasiassa perättömät, toivon edellisen kertomukseni kylliksi\nosoittaneen. On rajoitetun kuningasvallan omaa ja oikeata luonnetta,\nettä hallitsijan hairahdukset ovat langetettavat niiden syyksi, joiden\navulla ja suostumuksella ne tapahtuneet ovat, ja täydellä oikeudella\nolivat siis ensin marskivainaja, sitten Stålarm ja hänen toverinsa\njoutuneet herttuan ja säätyjen vihan alle. Mutta tätä vihaansa Kaarle\nvoitolle päästyänsä ei tiennyt hillitä, niinkuin jalomielisen voittajan\nolisi sopinut. Niinkuin ihmisillä yleensä valtiollisten taistelujen\ntuoksinassa on turmiollinen taipumus lukemaan toisillensa sydämen\npaatumukseksi sitäkin, mikä ei ole muuta kuin mielipiteiden ja\nkäsitysten eroavaisuutta, niin Kaarlekin, jonka mieli oli kovien\ntapausten ahjossa karkaistu, katsoi vastustajainsa teoissa paljasta\npahaa sisua eikä ollenkaan ymmärtänyt sitä velvollisuudentuntoa, joka\nhänen omaa velvollisuudentuntoansa vastaan soti. Se oli hänelle\nkäsittämätöntä, että Sigismundin valapattoiset aikomukset enää olisivat\nkeltään salassa, ja hänen leppymätön vihansa kohtasi jokaista Ruotsin\nalamaista, joka vielä säilytti jotakin rakkauden tuntoa tätä hyljättyä\nhallitsijaa kohtaan. Tästäpä Kaarlen kovat tuomiot, tästäpä hänen\njättämänsä veriset jäljet. Mutta totta se on ja kaikille ajoille\nmuistoon pantava, että tämä viljava verenvuodatus on ruosteella\nhimmentänyt Kaarlen muuten niin kirkkaan maineen.\n\nNiin surkea kuin tämä verinen näytelmä onkin, on kuitenkin kahta\nsurkeampi se velttouden ja saamattomuuden näky, joka kohtaa meidät, jos\nluomme silmämme Sigismundin puoleen. Kun Suomen asiat jo ovat\nlopullisesti ajettuina ja kaikki avunteko siis on myöhäistä, silloin\nvasta Sigismund havahtelee levollisuutensa unesta, ikäänkuin\naavistellen, että hätää tekeillä on ja että todentekoisempi apu olisi\ntarpeellinen. Hänen tietonsakin Suomen puolisista tapauksista ovat\ntällä tärkeällä ajalla niin kummallisen myöhäisiä, että matkan pituus\nja kulkuneuvojen vastukset eivät yksistään selitä, kuinka\ntarpeellisimmat sanomat ovat niin kauan tiellä viipyneet. Kun kirjeet\nja sanansaattajat tätä ennen olivat kolmessa viikossa tai korkeintaan\nkuukauden kuluessa kulkeneet Suomen ja Varsovan väliä, niin nyt se\nkumma tapahtuu, että vasta kahden kuukauden päästä tulevat\nSigismundille tiedot valtansa kallistumisesta ja kukistumisesta\nSuomenmaassa. Lokak. 9 p. hän Varsovasta kirjoittaa sekä Arvid\nEerikinpojalle että Arvid Tavastille, kehoittaen heitä uskollisuuteen\nja apua heille luvaten. Hän on nyt muka tiedon saanut, että herttua on\nSuomeen samonnut, ja sanoo vihdoinkin päättäneensä ruveta\ntodentekoisiin keinoihin. Niinkuin tiedämme, olivat siihen aikaan\nkaikki Suomen linnat jo Kaarlen vallassa, joka kahta kuukautta ennen\noli retkensä aloittanut Kastelholman valloittamisella. Kuukautta\nmyöhemmin, eli samana päivänä kuin tuomio lankesi Turun raastuvassa,\nSigismund vasta on saanut tiedot Marttilan tappelusta sekä \"siitä\nhaitasta, joka on Suomen laivastolle tapahtunut\". Hän kirjoittaa Arvid\nTönnenpojalle ja sille Suomen väelle, joka on päässyt pakoon Viron\npuolelle, vastaten heidän kirjeisiinsä, joilla he ilmoittavat nämä\ntapaturmat, ja sanoo muka toivoneensa, että Stålarm ja nuo muut eivät\nolisi antauneet tappeluun herttuan kanssa, ennen kuin Virosta\nodotettava apu olisi perille tullut. Että Sigismundin omat vitkalliset\nhankkeet kantoivat enimmän syyn tähän onnettomuuteen, sitä hän ei näy\nvähintäkään aavistaneen, vaan koettaa vielä tylyllä tunnottomuudella\nriistää uskollisilta palvelijoiltansa Suomessa heidän ainoan\nkerskauksensa -- sen, että he olivat voimiensa mukaan viivyttäneet\nhänen valtansa kukistumista. Kuitenkin täytyy kuninkaallekin oikeutta\ntehdä. Hän oli, Kaarlen Suomessa ollessa, lähettänyt muutamia\nsotalaivoja Elfsborgia vastaan, vaikka nämä laivat eivät koskaan\nperille tulleet, ja marrask. 18 p. -- kuten hänen kirjeensä Yrjö\nFarensbachille todistaa -- hän toden teolla oli päättänyt vapauttaa\nvaltakuntansa, jonka tähden Puolan valtiopäivät piti muka koottaman\nloppiaiseksi. Tätä kirjoittaessaan hän ei vielä tiennyt, että koko\nSuomenmaa lähes kaksi kuukautta oli Kaarlen vallassa ollut. Hänen\ntoivonsa oli, että vihollisen täytyisi talven tähden lähteä takaisin\nRuotsin puolelle, ja niin ollessa hän katsoi tarpeettomaksi kauempaa\naikaa kustannella tuota pestattua väkeä, jonka Farensbach oli Suomeen\nlaittanut. Mutta jos tämän väen kuitenkin täytyi enemmän aikaa Suomessa\nviipyä, niin piti sen siellä saada linnaleirissä elatuksensa, joka\nsitten oli muka palkasta luettava pois. Suomen onneksi oli tämä\nhuolenpito jo liian myöhäistä; mutta merkittävää on, että Sigismundin\nviimeinen sääntö Suomen asioista on linnaleirisääntö. Hän oli niitä\nihmisiä, joihin kovimmankaan kokemuksen opetukset eivät pysty.[862]\n\nMutta kun kaikki oli kadotettu, kun etevimmät sigismundilaiset olivat\nkuninkaan tähden ja kuninkaan syystä menettäneet hengen tai vapauden ja\nheidän kartanonsa ja omaisuutensa olivat ryöstön alla, heidän vaimonsa\nja lapsensa viheliäisyydessä -- silloin Sigismund suosiolla autteli\nniitä, joihin hänen apunsa ja suosionsa enää ulottua saattoi. Hänen\nautteliaisuudestansa voisin useita esimerkkejä mainita. Aikaisimpia on\nhänen määräämänsä apu Pentti Söyringinpojan vaimolle ja Viipurissa\nmestatun Jaakko Olavinpojan leskelle, jotka jo seuraavan vuoden alussa\nsaivat 10 tynnyriä kuukaudessa kumpikin, nautittavaksi vuotuisesta\nverosta Päiväsalosta.[863] Ne, jotka Sigismundin hoviin olivat\npaenneet, saivat siellä kohtuullisen elatuksensa. Luonnollista on, että\nKaarlen käytös kulki toista suuntaa. Hänen vihamiehensä olivat\nrangaistavat, omat palvelijansa palkittavat, ja kun edellisten tilukset\nja läänitykset nyt olivat kruunun alle menetetyt, otettiin näistä\nvaroista palkkioita jälkimmäisille. Arvattavaa on, että oikeus ja\nkohtuus ei aina tämmöisissä kaupoissa vallinnut; mutta, mikäli erottaa\nvoimme, ei herttua koskaan mieliltä mielin loukannut syyttömän\noikeuksia. Muutamat esimerkit todistavat, että tuomittujen velat\nmaksettiin heidän jättämistä tavaroistansa, ja samoin saivat\nsivuperilliset, jos olivat sukulaistensa rikoksista osattomat, isomman\ntai vähemmän osan heidän tiluksistansa. Marskivainajan tilukset\nhajoitettiin, mutta jokin osa ja ainakin Kuitian kartano Paraisissa\nannettiin herttuan saksansukuiselle hovijunkkarille, Hieronymus\nBirckholtzille, joka muutamia vuosia sitten oli vastoin Klaus herran\ntahtoa nainut hänen veljensä tyttären, Anna Flemingin, eikä tähän asti\nnäytä saaneen vaimonsa perintöä. Yhtäläisistä syistä annettiin\nAugustinus Laurinpojalle hänen mestatun enonsa tiluksia, Vuolle,\nJudikkala ja toinen puoli kaikista tämän kartanoista Suomenmaassa. Kun\nseuraavan vuoden keskipaikoilla Aksel Leijonhufvudin luottamattomuus\nuudestaan ilmi tuli, niin Raaseporin kreivikunta korjattiin kruunun\nalle, mutta annettiin jo ennen vuoden loppua Akselin veljelle, Mauri\nkreiville. Silloin oli muutoin koston aika jo ohitse mennyt, ja Suomen\naatelisto yleensä alkoi Kaarlen armosta saada takaisin, mitä vihan aika\noli vienyt.[864]\n\nMutta aatelisto ei ollut ainoa sääty Suomessa, jota Kaarlen kova käsi\nkoski. Kummallisempaa, jos ei täyteensä niin kovaakaan, oli hänen\nkäytöksensä Suomen papistoa vastaan, joka kuitenkin kaikella\nahkeruudella oli koettanut olla tapauksiin ryhtymättä. Se oli Suomen\npappien kova onni, että Kaarlen niinkuin Sigismundinkin puolella oli\nliian korkea ajatus heidän maallisesta vaikutusvoimastaan. Senpä tähden\nsigismundilaiset yhä olivat vaatineet, että papisto tämän voimansa\nkäyttäisi rahvaan rauhoittamiseksi, ja olivat lukeneet papiston syyksi,\nkun ei rahvas kumminkaan tullut levolliseksi. Mitä Suomen papit tässä\ntarkoituksessa olivat yrittäneet, se ei muuta vaikuttanut kuin\nepäluuloa heitä vastaan Kaarlen puolelta. Hänestäpä heidän olisi\npitänyt vakavasti seisoa puhdistetun opin puolella, vieläpä\nvakavuudellansa vaikuttaa aatelistonkin kääntymistä. Kun ei tämä\ntapahtunut, luuli Kaarle heidän riettaasta voitonpyynnöstä hyljänneen\nisänmaan etuja ja uhkasi heitä rangaista muiden luopuneiden joukossa.\nJo Helsingissä ollessaan oli herttua syysk. 12 p. käskenyt Upsalan\narkkipiispan, maisteri Niilon, lähettää Suomeen 50 tai 60 taitavaa\npappismiestä, koska muka isoin osa Suomen papistosta oli mieltynyt\npaavilaiseen hapatukseen ja paavin taikauskoiseen jumalanpalvelukseen.\nTosin tämä ei muuta ollut kuin säikytystä sillä Kaarle, yhtä hyvin kuin\nkukaan, näkyy käsittäneen, kuinka mahdotonta oli vieraskielisiä pappeja\nmaahamme asettaa.[865] Mutta ainakin oli epäilemätöntä, että ankara\ntutkinto oli Suomen papiston odotettavana. Jo Viipurissa yksi pappikin\nmuiden muassa mestattiin, ja tuskin oli Kaarle Turkuun tullut, niin\npiispa Eerik Sorolainen ja Turun koulumestari, maisteri Markus, pantiin\nvankeuteen Turun linnaan.[866] Pian sen jälkeen ilmoitti piispa\nkulkukirjeellänsä marrask. 13 p. Suomen papistolle, että jokaisen\npapin, jolla kirkkokunta oli, piti, virkansa kadottamisen ja Hänen\nruht. armonsa vihan uhalla, lähteä Ruotsiin ensi valtiopäiviksi, jotka\nolivat pidettävät muka viikko jälkeen loppiaisen. Heidän esimiehensä\nitse vietiin kohta vankina Ruotsin puolelle, ja jouluaattona herttua\nlähetti hänet Tukholmasta Upsalaan tutkittavaksi arkkipiispan ja\nkapitulin edessä, olisiko muka tämä mies enää papiksi kelvollinen,\nsaati piispaksi.[867] Pari kolme kuukautta myöhemmin, kun varsinainen\ntutkinto tapahtui Linköpingissä, oli jo Suomen papistokin piispansa\nkanssa kanteenalaisena.\n\nMutta jos aatelisto ja papisto olivat herttuan voiton kautta joutuneet\nahdinkoon ja kovan kurituksen alle, niin Suomen alhaiset säädyt,\nvarsinkin talonpojat, saivat Kaarlen erinomaista suosiota ja\nhuolenpitoa nauttiaksensa. Ainoastaan muutamat talonpoikaiset knaapit,\njotka olivat seuranneet marskin sotaväkeä Pohjanmaalle, etsittiin\nrangaistaviksi ja tulivat siis osamiehiksi aateliston kovaan\nonneen.[868] Mutta yleensä oli rahvaalle jos kellenkään etu ja hyöty\nsuuri Kaarlen voitosta. Kaikki alamaiset Suomessa vapautettiin\nvanhoista kruununrästeistänsä, joita ei suinkaan liene vähäistä määrää\nollut näin monenvuotisten rasitusten ja metelien perästä. Paitsi sitä\ntauotettiin tuo Suomen rahvaan päärasitus, linnaleiri, ja selvillä\nsanoilla määrättiin, että ainoastaan vuotuinen vero ja sota-apu olisi\ntästä lähin maksettava.[869] Olihan sekin jo arvaamaton helpotus\nrahvaalle, että Suomen sotatila vihdoinkin oli loppunut ja rauhan\naurinko rupesi paistamaan kedottuneiden peltojen yli, joita jo niin\nmonta vuotta vainovarsain kaviot olivat tallanneet. Myöskin aateliston\nahdistus oli ainakin aluksi rahvaalle edullinen, koska nyt kaikki\nverollinen maa, jonka aateliset milloin milläkin keinolla olivat\nallensa lyöneet, palasi kruunun ja entisten haltijain omaksi.[870] Sitä\nvastoin ei voinut papiston kärsittävä vaino olla talonpoikaiselle\nkansalle miksikään eduksi. Jos olisi entisten opettajain sijaan tullut\nRuotsista uusia, maamme kieleen ja tapoihin pystymättömiä pappeja,\nolisihan tämä ollut koko Suomen rahvaalle kovempi kohtaus kuin itse\npapistolle. Mutta semmoista onnettomuutta ei Kaarle tahtonut eikä\nvoinut tahtoa ja näkyy siis rahvaankin tähden sittemmin suoneen Suomen\npapeille anteeksi heidän luullut rikoksensa.\n\nKolmen kuukauden kuluessa olivat Suomen asiat saaneet tykkänään\nmuutetun muodon. Se erityinen hallitus, jonka seitsemän vuotta sitten\nKlaus Eerikinpoika Fleming oli Suomeen istuttanut ja jota marskin\nseuraajat sitten voimiansa myöten olivat tukeneet, oli nyt juurinensa\nkumoon kaadettu, ja paljon mullistuksia ja hävitystä oli tapahtunut\ntämän rajuilman raivotessa. Mutta lopulta oli asia Suomelle\nterveellinen; sillä laittomuuden näännyttäväiset juuret olivat maasta\npois peratut. Tämän kaiken oli Kaarle herttua tehnyt. Hänen olisi tosin\ntarvinnut enemmän aikaa Suomessa viipyä korjataksensa omaa työalaansa\nja maamme haavoja parantaaksensa. Mutta muut toimet vaativat häntä jo\nrientämään takaisin Ruotsin puolella. Jo marrask. 9 p., samana päivänä,\njona tuo verinen tuomio Turussa julistettiin, antoi herttua\nvaltuuskirjan Niilo Bielkelle Gäddeholman herralle ja Tönne\nYrjönpojalle Högsjögårdin herralle, joiden piti jäädä Suomenmaahan\ntutkimaan talonpoikaisen kansan valituksia. Tätä varten herttuan oma\nsinetti annettiin Bielken haltuun ja itse kanslia jätettiin hänen\nkäytettäväkseen.[71] Tönne Yrjönpojan kanssa pantiin Jaakkima Scheel\nlinnanhaltiuteen Turkuun. Näin oli Kaarle valmis lähtöön ja lienee heti\nsen jälkeen purjehtinut Ruotsiin, vieden enimmän osan sotavoimastansa\ntakaisin meren yli.[872]\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nLoppukatsahdus\n\n\nOlen edellisessä kertomuksessani koettanut selitellä niitä monenlaisia\nsyitä ja asianhaaroja, jotka lopulla 16:nnetta vuosisataa jakoivat\nSuomenmaan asukkaat kahteen eri leiriin ja samassa sytyttivät ilmi\nsodan Suomen ja Ruotsin välille. Olen tämän sisällisen eripuraisuuden\nja ulkonaisen sodan vaihtelevat tapaukset kertoellut ja voimiani myöten\ntutkinut niiden säätyjen ja miesten haluja ja mielipiteitä, jotka\ntapauksiin milloin milläkin tavalla tarttuivat. Tätä historioitsijan\nvirkaa tehdessäni olen alinomaa koettanut silmällä pitää Suomen maan ja\nkansan tilaa näiden monituisten onnenvaiheiden alla. Nyt ei ole minulla\nmuuta jäljellä, kuin irtonaiset langat kiinnittää ja tutkaimet sitoa\nkokoon, niin kutomani kangas on valmis -- semmoisena kuin se minun\nkäteni alta syntyä saattaa. Tätä tarkoitusta varten täytyy minun vielä\njos lyhykäisestikin seurata tapausten yleistä juoksua nousevan\nvuosisadan alkuvuosina, sitten on velvollisuuteni saatella kertomukseni\netevimmät henget iankaikkisuuden rauhaan, ja viimein tahdon pysähtyä\nSuomen kansalliseen henkeen, joka elää ja pysyy aikakaudet lävitsensä.\n\nSe kostajantoimi, jonka Kaarle herttua oli Suomessa suorittanut, ei\nollut vielä loppunut. Sigismundilaiset Ruotsissa, olletikin ne viisi\nvaltaneuvosta, jotka kuningas oli Linköpingin sovinnossa jättänyt\nKaarlen käsiin, odottelivat vielä tuomiotansa, ja tätä niinkuin\nmuitakin tärkeitä kysymyksiä varten käskettiin valtakunnan säädyt\nkokoontumaan Linköpingiin, missä puolentoista vuotta ennen rauhan\npäivänpaiste tuokioksi oli pilkoittanut. Myöskin laillinen vahvistus\nsiihen, mitä Suomessa oli sodan epävakaisella oikeudella tehty, piti\ntässä tilassa valtakunnan säädyiltä saataman, ja Suomen papiston asia\noli samassa tutkittava heidän ruotsalaisten virkaveljiensä edessä.\nTänne siis Suomen papit olivat kutsutut, ei valtiosäätynä\nneuvottelemaan valtakunnan asioista, vaan kanteen alaisina vastaamaan\nedellisestä käytöksestänsä. Tänne myöskin Arvid Eerikinpoika ja Aksel\nKurki piti kuljetettaman, ei enää tuomittaviksi, koska heidän asiansa\njo Turussa oli muka lopullisesti ajettu, vaan todistajiksi muita\nvastaan ja rangaistaviksi heidän kanssansa.\n\nNäitä kahta etevintä suomalaista koetti herttua tällä välin pitää\nalituisessa kuoleman pelossa. Kohta Turun mestausten jälkeen oli\nmolemmat kuljetettu Ruotsin puolelle Tukholman linnaan, josta\nvankeudestansa Stålarm marrask. 22 p. kirjoitti Ebba Stenbockille,\nmarskin leskelle, selittäen syyttömyyttänsä nuoren Juhana herran\nkuolemaan.[873] \"Minä olen viidenkymmenen vanha\", lausuu tässä\nkirjeessä Stålarm, \"mutta en ikinä ole kuullut niin tuomittavan: muiden\ntekoja ei tutkittukaan, ainoastaan minun rikostani Hänen ruht. armoansa\nvastaan; mutta sillä piti kuitenkin muidenkin kuoleman, vaikka minä\nnöyrästi pyysin saadakseni kaikkein edestä henkeni antaa\". -- Se\nkummallinen kohta, että Suomen ylimmäiset käskynhaltijat voisivat\nhenkensä anteeksi saada, vaikka parikymmentä heidän käskyläisiänsä jo\noli mestauskirveellä rangaistu, ei näy tällä hetkellä tulleen Stålarmin\nmieleenkään, ja todestaan näyttikin heidän loppunsa olevan lähellä.\nKaarle oli toivonut saavansa heiltä todistuksia kanteenalaisten\nvaltaneuvosten asiassa, mutta tämä toivo petti; sillä arvattavasti ei\nkumpikaan mitään tiennyt ruotsalaisen neuvoskunnan vehkeistä ja\ntuumista. Nyt määrättiin, että Stålarmin ja Kurjen tuomio oli\nTukholmassa toteen käypä. Mutta kun kuolemansaatto jo oli liikkeelle\nlähtenyt, pyysi Arvid Eerikinpoika puhutellaksensa Sten Banéria. Tämä\nsallittiin, ja Stålarm haikeasti soimasi tätä miestä, joka oli\nsuomalaiset kiihoittanut herttuata vastaan ja sillä tavoin muka\nsaattanut matkaan koko onnettomuuden. Stålarm ja Kurki vietiin takaisin\nvankihuoneeseensa; mutta kun ei heiltä enempää tunnustusta saatu,\ntäytyi heidän toisen kerran ennen vuoden loppua lähteä ulos. Se\nleikillinen mieli, joka elämän myötä- ja vastoinkäymisissä oli\nStålarmille ominaista ollut, ei luopunut hänestä kuolemankaan\nlähestyessä. Pääkaupungin vallasnaisia oli kokoontunut ikkunoihin\nkatsomaan hänen viimeistä matkaansa, ja näitä hän kohteliaasti\nkumarteli, lausuen: \"Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota; jos he\nnyt esirukouksellansa Hänen ruht. armonsa tykönä tahtoisivat auttaa\nminut pois elämästä, niin olisin heidän nöyrin palvelijansa ikäni\npäivät.\" Se oli nyt näiden onnenveljesten, Stålarmin ja Kurjen, kolmas\nlähtö kuolemaan, eikä nytkään heidän tuomionsa toteen käynyt. Herttuan\näpärä, Kaarle Gyllenhielm, seisoi sivullapäin väkijoukossa, ja kun\nvangit olivat paikalle tulleet, hän astui esiin, ilmoittaen, että\nmestaus oli lykättävä tuonnemmaksi.[874] Niinkuin jo mainitsin, oli\nKaarlen aikomus käyttää heidän todistustaan Linköpingin valtiopäivillä,\nja siihen asti heitä siis säilytettiin vankeudessansa. Siellä Arvid\nEerikinpoika näkyy kirjoittaneen ne seitsemän pykälää, joissa ilmoitti\nherttualle, mitä tiesi Sigismundin hankkeista. Se ei muuta ollut, kuin\nniitä yleisiä kulkupuheita, jotka loppuaikoina ja liian myöhään olivat\ntulleet Suomen herrain tietoon.[875]\n\nLopussa helmikuuta vuonna 1600 kokoontuivat valtakunnan säädyt\nLinköpingiin. Kaikkien toimitettavien seassa katsottiin tutkinto\nkanteenalaisia herroja vastaan tärkeimmäksi, ja se alkoi jo maalisk. 3\np. Nämä herrat olivat seuraavat: ensiksi ne viisi valtaneuvosta, Eerik\nSparre, Kustaa ja Sten Banér, Tuure Bielke ja Yrjö Knuutinpoika Posse,\njotka kuningas oli hätäuhriksi herttuan käsiin heittänyt; lisäksi kolme\nmuutakin valtaneuvosta, Tuure Bielken veljekset Hogenskild ja Klaus\nsekä Eerik Leijonhufvud; vieläpä kolme aatelista, Kaarle Stenbock,\nKrister Klaunpoika Horn Joensuun vapaaherra ja Pentti Falk. Tuomareiksi\nasetettiin yliaatelistosta 38 miestä, ratsuväenpäälliköistä 24 miestä,\n22 jalkaväenpäällikköä, 24 porvaria, 23 voutia ja lainlukijaa ja 24\ntalonpoikaa. Useat tuomareista, esim. kreivit Maunu ja Abraham Brahe,\nkreivit Aksel ja Mauri Leijonhufvud sekä Salestadin Bielket, olivat\nlikeistä sukua tuomittavien kanssa. Suomen miehiä ei ollut kuin\ntuomiokunnan alisissa luokissa, joissa tavataan jalkaväenpäälliköt\nPekka Pietarinpoika ja Sven Juhonpoika Pohjanmaalta, porvarit Hannu\nHenrikinpoika ja Juho Henrikinpoika Turusta sekä talonpoikien joukossa\nvanha tuttavamme Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Tutkinto\ntapahtui julkisesti muutamassa isossa salissa Linköpingin linnassa, ja\nvieraiksi miehiksi oli saapuville tullut kaksi lähettilästä Kaarlen\nlangolta, holsteinilaiselta herttualta. Kaarle herttua vapautti\ntuomarit heidän uskollisuusvalastansa häntä kohtaan ja rupesi itse\nkantajaksi. Hänpä muka oli kanteenalaisilta vääryyttä kärsinyt ja pyysi\nnyt valtakunnan säädyiltä oikeutta nauttiaksensa. Pääkanteet koskivat\nnäitä Linköpingin sovinnossa vangiksi joutuneita neuvoksia, ja\nvanhatkin Juhanan aikaiset syytökset tuotiin heitä vastaan esiin, koska\nhe muka uusilla rikoksilla olivat tyhjäksi tehneet entisen\nanteeksiantamuksen. Uudet syyt olivat, että kanteenalaiset olivat muka\nrikkoneet suostumuksensa herttuan kanssa sekä Söderköpingin\nvaltiopäiväin päätökset, väijyneet herttuan onnea, kunniaa ja henkeä,\nvieläpä saattaneet vihollisen sotajoukon isänmaahansa. Näihin\nsyytöksiin vastasi Posse nöyrillä rukouksilla, ja pääsi sillä lailla\nedemmästä tutkinnosta. Muut neljä väittivät, että heille oli\nulkomaalaisia tuomareita luvattu, mutta asetetut tuomarit olivat heidän\nvastustajiansa. Mutta tästä väitöksestä ei pidetty mitään lukua. Mitä\nLinköpingin sovinnossa oli suostuttu, sen muka Sigismund tätä sovintoa\nrikkoessaan oli tyhjäksi tehnyt, ja jos koko valtakunnan säädyt olivat\nheidän vastustajiansa, niin siinäpä muka selvä todistus, että he olivat\nkoko valtakunnan vihollisia. Nyt tuotiin esiin iso joukko yksityisiä\nkirjeitä, joissa kanteenalaiset olivat puolisoillensa ja ystävilleen\npuhuneet sydämensä ajatuksia ja toiveita. Useimmat olivat täynnänsä\nkatkeruutta ja herjausta herttuata vastaan, varsinkin Sten Banérin,\njoka oli myöskin neuvonut Sigismundia estämään elatusvarojen tuontia\nRuotsinmaahan katovuoden aikana sekä käynyt Suomen sotaväkeä\nyllyttämässä. Häntä vastaan tuotiin todistajiksi Arvid Eerikinpoika\nStålarm ja Aksel Kurki. Pitkän tutkinnon perästä lankesi tuomio\nmaalisk. 17 p. Hogenskild Bielke ja Kaarle Stenbock olivat vankina\npidettävät, kunnes heidän asiansa tulisi tarkempaan selkoon. Muut\ntuomittiin hengeltä, kunnialta ja tavaralta pois. Seuraavana päivänä\nsaivat kuitenkin Klaus Bielke, Yrjö Posse, Krister Horn ja Eerik\nLeijonhufvud rikoksensa anteeksi, koska olivat rukouksiin ruvenneet\ntaikka osanneet itsensä jokseenkin puhdistaa. Muut valtaneuvokset\nmäärättiin mestattaviksi, eivätkä mitkään rukoukset, eivät myöskään\npuolisojen ja kahdenkolmatta lapsen kyyneleet voineet heitä pelastaa.\nKiristorstaina maalisk. 20 p. Kaarle lähti Linköpingistä, ja samana\npäivänä tapahtui mestaus kaupungin torilla. Kustaa Banér, Eerik Sparre,\nSten Banér ja Tuure Bielke laskivat perätysten päänsä kirveen alle,\nkaikki suurella urhoollisuudella ja kristillisellä mielellä, joka\nsytytti sääliä katsojain sydämissä. Nyt levitettiin punainen vaate\nArvid Stålarmille. Mutta Kaarlen käsikirjuri Eerik Yrjönpoika Tegel\nastui esiin, lukien herttualta tulleen kirjeen, jolla Stålarmille ja\nKurjelle henki lahjoitettiin, jos säädyt siihen suostuisivat. Kansa,\njoka ympäri seisoi, huusi täyttä ääntä: \"on jo kylliksi verta, kylliksi\nverta! armoa, armoa!\" Stålarm ja Kurki notkistivat polvensa\nväkijoukolle, heittivät kumpikin 10 taalaria mestausmiehelle ja\nvetäytyivät syrjään. Vielä kuitenkin yhden pää katkesi, Pentti Falkin,\nkuudenkymmenen vuotisen soturin, joka oli syntyisin Ruotsista, mutta\nSuomessa oli vangiksi joutunut kohta herttuan lähdön jälkeen. Kaikki\nmuut vietiin takaisin vankeuteen. Arvid Eerikinpoika silloin\nleikillisellä tavallansa lausui: \"Nuo herravainajat, valtaneuvokset,\nnyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule\nheidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua\".[876] -- Hän ja\nKurki kuljetettiin kohta sen jälkeen Gripsholman linnaan, johon he\nperille tulivat huhtik. 3 p. ja jäivät pariksi vuodeksi vankina\nasumaan.[877] Heidän vastaisia vaiheitansa saamme tapausten juoksussa\nvielä katsella.\n\nEttä säädyt Linköpingissä olivat vahvistaneet Suomen puoliset tuomiot,\ntarvinnee tuskin enää mainitakaan. Lisäksi määrättiin, että nekin\nSuomen aateliset ja päälliköt, jotka esimiestensä viettelyksistä olivat\nvastahakoisuuteen ruvenneet ja siis saivat henkensä anteeksi, kuitenkin\nkadottaisivat kolmanneksen tiluksistansa sekä kaikki läänityksensä\nkruunulle. Mutta porvareista ja alisista kruunun virkamiehistä\nsäädettiin, että, jos he olivat syynalaisia, kolmas osa kaikesta heidän\nomaisuudestaan olisi kruunun oma. Vielä tuimempi tuomio lankesi\npapiston päälle, jonka asia erikseen tutkittiin. Niinkuin edellisestä\nnäimme, ei istunut Linköpingin tuomiokunnassa pappissäätyisiä\nolleenkaan, vaan tämä sääty oli ainoastaan antanut herttuan pyynnön\nmukaan mietintönsä asiasta, lausuen, että evankeliumin oppi epäilemättä\nolisi ahdinkoon joutunut, jos Sigismund olisi voiton saanut, ja että\nsiis ne miehet, jotka olivat kuningasta neuvoneet tulemaan sotavoiman\nkanssa isänmaahansa, olivat kristittömästi ja petollisesti käyttäinneet\nJumalaa ja isänmaata vastaan. Paitsi tätä mietintöänsä täytyi\npappissäädyn ottaa Suomen piispan ja papiston asia tutkittavakseen.\nMaalisk. 12 p. oli Kaarle herttua kirjallisesti selittänyt ajatuksensa\ntässä asiassa: ensiksi muka piti piispan käytöstä tutkittaman; toiseksi\noli herttuan mieli, että ne Suomen papit, jotka olivat pitäneet hevosia\nsigismundilaisten ratsuväessä, tuomittaisiin viralta ja kaikelta\nomaisuudelta pois; kolmanneksi olisivat nekin papit, jotka eivät olleet\nhevosia pitäneet sotapalveluksessa, kuitenkin sakotettavat viidellä\ntaalarilla kultakin 10 talonpojalta, jotka heidän pitäjässään olivat,\nkoska he olivat muka luopuneet Upsalan kokouksen ja Söderköpingin\nvaltiopäiväin päätöksistä; neljänneksi ehdotteli herttua, että\npappissääty valitsisi muutamia hyviä miehiä, jotka lähtisivät\nSuomenmaahan tutkimaan, mitenkä papisto siellä virkansa toimittaa, mikä\ntaito heillä kullakin on ja mitä puutteita kirkollisessa hallituksessa\nsiellä lienee.[878] Kannepykälät Eerik piispaa vastaan oli herttua jo\nennen lähettänyt Upsalan kapitulille. Niitä oli kymmenen, ja ne\nsyyttivät Suomen papiston esimiestä seuraavista vioista: 1. oli hän\nvastoin Vesteråsin päätöstä (v. 1527) kantanut piispan sakko-osuudet;\n2. oli hän lainannut viljaa sigismundilaisille Suomessa; 3. ja 8. oli\nhän laiminlyönyt viralta erottaa pahamaineisia pappeja ja semmoisiakin,\njotka olivat pitäneet hevosia ratsuvarustuksessa; 4. oli hän jaellut\npappisvirkoja oman mielensä mukaan, eikä kysynyt Ruotsin hallituksen\nmieltä, vaan ottanut neuvoa herttuan vastustajilta; 5. papiksi vihkinyt\noppimattomia miehiä; 6. ei ollut koskaan varoittanut herttuata niiden\njuonista, jotka olivat väijyneet herttuan henkeä ja kunniaa, eikä\nmiehen tavalla pysynyt Söderköpingin päätöksessä; 7. oli hän pitänyt\njokapäivästä seurustelua paavilaisten ja heidän ystäväinsä kanssa; 9.\noli hän luvannut kehoitella papistoansa ja sanankuulijoitaan\nuskollisuuteen kuningasta kohtaan ja ollut avullinen kuninkaan valan\nrikkomisessa; 10. oli hän laiminlyönyt hiippakuntansa hospitaalit eli\nvaivaishuoneet. Nämä pykälät nyt tutkittiin Ruotsin pappissäädyn\nedessä; mutta Suomen piispa papistoinensa osasi jokseenkin käytöstänsä\npuhdistaa. Heillä oli todistuksia muassansa sanankuulijoiltansa ja\nSuomen virkamiehiltä, eikä olekaan epäilemistä, että enimmät syytökset\nolivat perättömiä. Ainoastaan kaksi pappia oli pitänyt hevosia\nratsuvarustuksessa, toinen tuo Viipurissa mestattu, toinen Kokemäen\nkirkkoherra Hannu Matinpoika. Edellisen oli piispa kohta viralta\nerottanut; jälkimmäinen oli pappien kokouksessa vedetty\nedesvastaukseen, mutta Salomon Ille ja useat muut tulivat kapituliin,\npitäen kirkkoherran puolta, niin ettei voitu häntä vastaan oikeutta\nkäyttää.[879] Sen ohessa piispa vakuutti, että hän aina oli pysynyt\nSöderköpingin päätöksessä, ja pyysi herttuan omat lähettiläät\ntodistajiksi, kuinka hän muka alkuvuodesta 1596 oli Turun linnassa\nhenkensä vaaralla tätä päätöstä puolustellut. Samaten papisto kielsi\nluopuneensa Upsalan ja Söderköpingin päätöksistä, vaan sanoi pitäneensä\npiispansa puolta. Yhdeksäs syytös näkyy syntyneen siitä, että Stålarm,\nkun piispa oli joutunut kuninkaan epäluuloon, oli Sigismundin tykönä\nhäntä puhdistellut. Nyt Stålarm antoi todistuksen, että Eerik piispa ei\nmitään asiasta tiennyt eikä koskaan antanut mitään lupausta.\nEpäilemätöntä kuitenkin on, että Eerik Sorolainen oli kehoitellut\nuskollisuuteen kuningasta kohtaan, ainakin nuijametelien aikana, mutta\nettä hän olisi ollut Suomen hallitusmiesten neuvoissa, saati\npaavilaisten, sen syytöksen perättömyyttä todistaa yltäkyllin\nsigismundilaisten epäluulo häntä vastaan. Pappissäädyn päätös asiassa\noli maalisk. 15 p. se, että muka Suomen piispa ja papit olivat\ntäydellisesti itsensä puhdistaneet, jonka vuoksi pyydettiin, että\nherttua laupiaasti ottaisi heidät jälleen armoihinsa.[880] Mutta Kaarle\nherttua ei mielinyt niin helposti kanteenalaisia päästää. Tosin Eerik\npiispa nyt pääsi vapaaksi vankeudestansa; mutta valtiopäiväin\npäätöksessä määrättiin, että syyllisimmät papit olivat viralta\nerotettavat iäksi päiväksi, muut sakotettavat niinkuin herttua oli\nehdotellut. Kutka toiseen tai toiseen luokkaan tulivat ja kutka\nmahdollisesti nähtiin varsin syyttömiksi, ei tarkoin mainita, vaan oli\nnähtävästi aikomus sitä vasta erittäin tutkia. Arvata kuitenkin sopii,\nettä Pohjanmaan papit yleensä pääsivät kaikesta edesvastauksesta, jos\nolivat kanteenalaisina olleetkaan. Piispamme taas ei saanut aluksi\nvirkaansa takaisin, ja Kaarle toukokuussa käski Upsalan kapitulin\nvalita Turun hiipalle uuden kantajan, ehdottaen siihen Turun\nkirkkoherran Gregoriuksen. Toista kuukautta myöhemmin pääsi kuitenkin\nEerik Sorolainen, muiden esirukouksesta, entiseen työalaansa, jossa\nvielä neljänneksen vuosisataa vaikutti; mutta hänen piti herttualle\nsakoksi maksaman tuhannen taalaria.[881] Myöskin muille Suomen papeille\nsuotiin jo pian helpotusta. Tosin useat tahtoivat kokonansa vetäytyä\npois rangaistuksen alta, ikäänkuin Linköpingin päätöksen sanat eivät\nsopisi heihin, ja Kaarle siitä syystä julisti, että he kaikki olivat\nhänen silmissänsä yhtä syylliset. Kuitenkin sakot alennettiin puoleen\nmäärään jo elokuun alussa. \"Mutta jos vielä joku olisi\", herttua heille\nkirjoittaa, \"joka ei tahtoisi tätä määrää suorittaa, hän on pantava\nviralta pois, ja sillä tavoin saattaisi tapahtua, että meidän täytyy\nyli koko maan asettaa ruotsalaisia saarnamiehiä, joiden uskollisuuteen\nja kuuliaisuuteen voimme luottaa, kosk'emme teiltä muuta kokea saa kuin\nvastahakoisuutta\".[882]\n\nNäin Kaarle herttua rankaisi ja päästi mieltänsä myöten, ja Ruotsi\nniinkuin Suomikin noudattivat hänen tahtoansa. Kolme alista säätyä ja\nsotaväki tarjosivat Linköpingissä hänelle kruunun; aatelisto ainoastaan\npyysi hänen pysymään hallituksessa. Kaarle itse ei vielä suostunut\nkuninkaallista arvoa ottamaan. Paitsi Sigismundin poikaa, Uladislaus\nnimeltä, jolle vielä annettiin viiden kuukauden aika täyttää entisiä\nehtoja, oli Sigismundin alaikäinen velipuoli, Juhana herttua, lähempänä\nperillisenä eikä ollut millään lailla oikeuksiansa menettänyt.\nValtakunnan tila tosin tarvitsi täyden ja kokeneen miehen kättä\nhallitusohjiin; mutta ennen kuin Juhana herttua, täyteen ikään\ntultuansa, taitaisi luopua oikeuksistansa, ei Kaarle katsonut\nlailliseksi itse ruveta kuninkaaksi. Sitä vastoin hän suostui\nhallitusvirassa pysymään ja päätti itse lähteä Viroon, joka maa nyt\noli Ruotsin alle saatettava, niinkuin Suomi edellisen vuoden\nretkellä. Säädyt tätä varten lupasivat tarpeeksi sotaväkeä sekä\naimollisen apuveron, joka teki viisikymmeneksen kaikesta irtaimesta\nomaisuudesta.[883] Asia oli tarpeellinen, jos tahdottiin Ruotsin omana\nsäilyttää se maakunta, joka Eerik ja Juhana kuningasten pitkällisillä\nsodilla oli ansaittu; sillä Sigismund jo lupasi puolalaisille, että\ntämä vihdoinkin oli heidän valtaansa annettava. Mutta Viron miehet itse\nkammoivat Puolan valtaa ja olivat siitä syystä jo valmiit luopumaan\nSigismundista.\n\nNiinkuin ennen olemme nähneet, oli herttua Viipurissa ollessaan\nlähettänyt Pietari Stolpen Narvan puolelle, ja tämä linna tulikin heti\nruotsalaisten valtoihin itse porvarien ja aateliston avulla, jotka\nottivat linnanhaltijansa, Otto Ykskylän, vangiksi.[884] Tämä\nensimmäinen voitto tuotti toisia. Ensin oli Stolpen tila kyllä\nvaarallinen, koska talvisaikana oli vaikea hänelle apua toimittaa,\nvaikka tosin Venäjän tsaari oli antanut luvan viedä sotaväkeä\nViipurista Venäjän alueen kautta.[885] Kaarle kuitenkin aikoi vasta\nmeren auettua ryhtyä Viron asioihin ja silloin kerrassaan tuoda\nsuuremman voiman muassaan. Niinpä Jaakkima Scheel, joka talven kuluessa\nkulki ympäri Suomen rahvasta puhuttelemassa, luuli voivansa, jos hätä\nvaatisi, saada noin 70 tai 80 tuhatta miestä kokoon,[886] ja Ruotsissa\nmyöskin ankarasti varusteltiin. Näin yhtäläinen etsimys kuin se, joka\noli Suomenmaata kohdannut, uhkasi Vironkin miehiä. Kaarle herttua\nmääräsi, että kohta meren auetessa kaikki Suomen sotaväki oli\nlähetettävä Viron puolelle; mutta ennen kuin tämä tapahtui, tuli\nsieltä päin hyviä uutisia. Rakveren ja Paiden linnat sekä Lukkolinna ja\nHaapsalo olivat antauneet, useat Tallinnassa olevat Suomen herrat,\nniinkuin Yrjö Boije ja Antti Boije, Arvid Tönnenpoika Wildeman ja Aksel\nEerikinpoika Stålarm, hakivat Kaarlen armoa,[887] ja tallinnalaisten\npuolesta tuli Kaarle Henrikinpoika Horn herttuan luokse tarjoamaan\nalamaisuutta. Tämä mainio mies, jonka Sigismund kolme vuotta oli\npitänyt takavarikossa Viron puolella, näyttää asiain uutta muotoa\nsiellä valmistelleen, ja hänet palkittiin nyt läänityksillä ja\nviroilla. Hän palasi Vironmaalle Tallinnan käskynhaltijaksi, ja Yrjö\nBoije, Tallinnan entinen isäntä, käskettiin Ruotsiin, jossa kohta pääsi\nherttuan armoihin. Näissä muutoksissa pääsi myöskin Hannu Hannunpoika\nMonikkalan herra vankeudestaan ja kulki Suomen kautta Ruotsiin. Ne\nVirossa olevat miehet, jotka Kaarlea pelkäsivät taikka vihasivat,\npötkivät aikanansa pakoon Puolan alueelle, ja selvästi oli siis\nnähtävä, että Kaarlen ei tulisi tarve eikä tilaisuuskaan tässä pitää\nsemmoisia tuomioita, kuin hän Suomessa oli pitänyt.[888]\n\nMutta Sigismund, joka vihdoinkin näki toden teon olevan, panetti\nvankeuteen Ruotsin säätyjen lähettilään, joka oli hylkäyskirjan tuonut,\nja alkoi nyt sotaa valmistella. Kaarlen ei auttanut tätä odotella, vaan\nhän päätti itse samota Liivinmaahan. Tämän syttyvän sodan ohessa nousi\npar'aikaa muitakin rauhattomuuden pilviä näkyviin. Lyypekin kanssa oli\ntäysi riita. Tanskan valta ei suostunut luopumaan kolmenkruunun\nvaakunasta, ja Venäjä juonitteli salaisesti onnettoman prinssin, Kustaa\nEerikinpojan nimessä.[889] Näin asiain ollessa oli yksimielisyys\nRuotsinvallalle tarpeellinen, ja herttua jo rupesi paremmalla suosiolla\nSuomen herroja kohtelemaan. Että semmoisia miehiä, kuin Götrik Fincke,\nHannu Hannunpoika, Matti Laurinpoika Kruus ja Lauri Fleming, toimilla\nja läänityksillä kunnioitettiin, ei ollut kuitenkaan niinkään ihmettä.\nMutta samaan aikaan myöskin yksi niistä miehistä, jotka Kaarle\nensimmäisellä retkellänsä oli Turun linnassa vanginnut, sai herttuan\nsuosion ja kaikki tiluksensa takaisin. Se oli Antti Laurinpoika\nPuotilan herra, josta herttuan sanat nyt kuuluivat, että muka hän,\nsamaten kuin moni muukin, oli ollut vieteltynä. Samassa muillekin\naatelisille sallittiin, että koska nyt heinänteko oli käsissä, he\nsaivat niittää kartanoissansa; kuitenkin oli muka vasta päätettävä,\nmillä ehdoilla saisivat kartanonsa pitää.[890] Heidän oli nyt Liivissä\nansaitseminen Kaarlen vastaista suosiota.\n\nHeinäk. 31 p. 1600 lähti herttua puolisoinensa lapsinensa Tukholmasta,\nkulki Suomen saariston läpi ja tuli elok. 9 p. Tallinnaan. Viro oli jo\nkokonansa ruotsalaisten hallussa, ja Kaarle marssitti voimansa\nLiivinmaalle. Ensiksi Pärnun kaupunki ja linna valloitettiin. Tästä\nlähdettiin Viljantia vastaan, joka myöskin otettiin, ja yhteen\nmittaan nyt muutamat muutkin linnat joutuivat Kaarlen valtaan.\nViljannin piirityksessä oli Kaarle luvannut Suomen aatelisille\nanteeksiantamuksensa ja suosionsa palkinnoksi heidän hyvästä\nkäytöksestään. Sen vuoksi hän marrask. 30 p. palattuansa Paidelinnaan,\njossa muutamia viikkoja oli levollansa, antoi kirjallisen\narmonvakuutuksen kaikille, jotka olivat häntä Liivin retkellä\npalvelleet, ja salli heidän periä kaikki tiluksensa takaisin.[891] Näin\nherttua leppeydellä vähitellen vahvisteli niiden uskollisuutta, jotka\nhän ensin oli kovuudella kukistanut. Että Suomen herrat seuraavissakin\nsotatapauksissa koettivat kiitollisuuttansa osoittaa, ei tarvinne\nmainita. Tarton linna valloitettiin; ja vaikka Wendenin luona ensin\ntapahtui vaurio, jossa tilaisuudessa Antti Laurinpoika Puotilan herra\npahasti haavoitettiin ja tuo Pohjan nuijatapauksista tunnettu Paavali\nYrjönpoika kaatui, tuli kuitenkin pian tämä kaupunki, samaten kuin\nWolmarkin, ruotsalaisten käsiin.[892] Mutta puolalaiset alkoivat jo\nparemmin varustautua; jo loppupuolella vuotta 1601 tuli sodan onni\nvaihtelevaiseksi. Kaarle myöskin nyt kadotti muutamia paraita\nmiehiänsä. Kokenhausenin piirityksessä Pietari Stolpe ammuttiin, samaan\naikaan kuoli sotamarsalkka Otto Ykskylä, Narvan entinen haltija, jonka\nherttua oli palvelukseensa ottanut, ja samoin tuo kokenut sankari\nKaarle Henrikinpoika Horn sammui Burtnikin leirissä. Mutta Ruotsin\naseet pysyivät ylipäänsä voitollisina ja olivat jo tunkeuneet Riian\nedustalle saakka, kun tieto tuli, että Sigismund itse suuren sotavoiman\nkanssa oli tulossa. Heikommuuttansa katsoen Kaarle päätti väistyä\naukealta, ja varusteltuansa linnat vointiansa myöten hän itse\nperheinensä lähti Suomeen. Loppupuolella marraskuuta 1601 hän\nvaivaloisen matkan perästä tuli Tallinnasta Tammisaareen ja oli saman\nkuun 28 p. Turussa.[893]\n\nAinoastaan lyhyesti minun käy tässä kertominen, mitä Kaarle tällä\nmatkallansa Suomessa toimitteli. Edellisten metelien jäljet olivat\nvielä maassamme selvästi tuntuvina. Veronkannossa ja muissa yhteisissä\nasioissa vallitsi melkein entinen sekasorto; rahvasta painoi kova\nköyhyys, jota rasittavaiset mutta nykyistä sotaa varten tarpeelliset\napuverot vielä enensivät, ja kukkuraksi kaikille rasituksille oli\nsattunut halla- ja katovuosi, niin että vähän rukiita oli tullut, mutta\nohria ei ollenkaan. Väsymättömällä uutteruudella ja nerolla Kaarle nyt\nkoetti auttaa ja korjata, mikä autettavissa oli. Hän oli jo kahtena\nedellisenä vuotena antanut käskynhaltijainsa tutkia, mitkä tilat\nSuomessa olivat sotatapausten kautta joutuneet pahimpaan häviöön, ja\nniille suonut verohelpotusta. Mutta yleensä hänen oli ollut ja oli\nvieläkin varsin mahdoton vähentää laillisten suoritusten määrää\nmaassamme, koska valtakunnan silloinen ahdinko kysyi kaikkia\nmahdollisia varoja. Sama ahdinko oli myöskin vaatinut suuria\nsotaväenottoja, niin että esim. menneen vuoden lopulla oli Suomen\nrahvaan kanssa keskusteltu joka viidennen miehen otosta yli koko\nSuomenmaan.[894] Kuitenkaan tämmöisetkään kuormat eivät olleet\nmahdottomat Suomen miesten kantaa, jos vain niitä tasan ja oikeasti\njaettaisiin, ja etenkin oli tarkasti valvominen, että virkamiehet,\nsoturit ja muut, jotka nyt vuosikymmeniä lävitsensä olivat\nkaikenmoisiin kiskomisiin harjaantuneet, eivät saisi pahoja kujeitansa\nvastakin käyttää. Mitä turmiollisia tapoja siinä kohden oli Suomeen\njuurtunut, näemme lukemattomista esimerkeistä, joista mainita sopii se\nmerkillinen, että pohjalaiset viime valtiopäiväin aikana olivat anoneet\nsuorittaaksensa kaikki veronsa Tukholmaan sekä voudeiksensa ja\nlainlukijoiksi saada ainoastaan Ruotsin eikä Suomen miehiä.[895] Nämä\nväärinkäytökset oli Kaarle päättänyt tauottaa, ja koko hänen oloaikansa\nSuomessa kului maamme tarpeita tarkastamassa sekä kuulustelemassa ja\nkuuntelemassa rahvaan valituksia, joita tulla tulvaili hänen luoksensa\nkaukaisimmistakin maan ääristä. Kaikki virkamiehet käskettiin Turkuun\nantamaan selityksiä ja tekemään tiliä, ja harvat tosin olivat, jotka\neivät tässä tutkinnossa menettäneet virkaansa, vapauttansa tai\nhenkeänsä. Arvaamaton paljous oivallisia asetuksia ja sääntöjä, joilla\nentistä häiriötä pyydettiin estää, lähti samalla aikaa Kaarlen käden\nalta. Hänen terävä silmänsä ja hellä huolensa tunkeutui pienimpiinkin\noloihin. Hänen lähettiläitään kulki joka haaralla tiedustelemassa, ja\nsen mukaan kuin tiedot tulivat maan tarpeista, oli apukin Kaarlelta\nvalmiina. Missä köyhyys suurin oli, jätettiin vuoden vero kokonaan tai\nosittain anteeksi, tuhansittain tynnyreitä viljaa tuotettiin ulkomailta\nherttuan toimesta ja huolta pidettiin, että hävinneet tilat ja\nviljelemättömät erämaat saivat asujaimia. Oli ikäänkuin vanha isäntä,\nKustaa Vaasa, jalompana entistänsä olisi uudestaan näille ilmoille\ntullut.\n\nMerkittävät olivat tässä tilassa Kaarlen keskustelemukset Suomen\naateliston kanssa, jota uudenvuoden aikana 1602 hänen käskystään\nkokoontui Turkuun noin 50 henkeä. Näiden joukossa tavataan myös Pentti\nSöyringinpoika Juusten ja Krister Klaunpoika Horn, jotka siis jo olivat\nvankeudestaan päässeet. Silmiinastuva oli nyt herttuan tarkoitus tehdä\nlopullinen ja täydellinen sovinto Suomen aateliston kanssa, mutta\nsamassa hävittää kaikki ne omavaltaiset oikeudet, jotka tämä sääty oli\naikojen sekasorroissa anastanut. Jonkinpäiväisen keskustelemuksen\nperästä Suomen aateliset tammik. 9 p. antoivat herttualle kirjallisen\nuskollisuusvalansa, ja Kaarle puolestaan lopullisessa vastauksessansa\nsaman kuun 15 p. suostui useihin aateliston pyyntöihin. Mutta tarkasti\nhän varoi, etteivät aateliset Suomessa pääsisi mihinkään erotukseen\nvaltakunnan aatelissäädystä yleensä, eikä hän siis myöntynyt niihin\nerioikeuksiin alusväkensä suhteen, joita aatelistomme tässä tilassa\nitselleen vaati sillä varjolla, että muka Suomessa ei ollut niinkuin\nRuotsissa alustalaisilla omia elukoita, juhtia eikä siemenjyviä, vaan\nkaikki oli muka aatelisen isännän toimittamaa ja omaisuutta. Tämä rakas\nmuisto Viron puolisista oloista täytyi Suomen aateliston toki heittää;\nsillä se oli vielä Kaarlen edessä rikollisena, joka äsken oli armoihin\notettu, ja useat sen jäsenistä olivatkin vielä vankeudessa. Näiden\nvapauttamista nyt uskallettiin herttualta anoa. Kirjoituksessaan\ntammik. 9 p. Suomen aatelisto tätä varten mainitsi Yrjö Possen, Arvid\nEerikinpojan, Aksel Kurjen, Pertteli Iivarinpoika Stiernkorsin ja Hannu\nEerikinpojan Prinkkalan herran, pyytäen samassa, että myöskin Turun\npiispa Eerik pääsisi herttuan suosioon ja entiseen virkaansa. Viisi\npäivää myöhemmin lisättiin pyyntö, että Aksel Iivarinpoika Stiernkors,\njoka nyt kaksi vuotta oli herttuata uskollisesti palvellut, saisi\nperityn omaisuutensa takaisin ja että herttua ottaisi armoihinsa ne\nleski parat ja murheelliset vaimot, joiden miehet olivat maanpaossa,\nmutta eivät olleet muka aseita kantaneet herttuata ja isänmaata\nvastaan. Kaarle vastaukseksi näihin anomusiin lupasi vangit päästää,\njahka koko valtakunnan säädyt antaisivat suostumuksensa, vieläpä hän\nlupasi Eerik piispalle antaa suosionsa ja jonkin soveliaan viran sekä\nAksel Iivarinpojalle hänen äitinsä, Elina Kurjen, perintötilukset.\nMutta ne miehet, jotka olivat ulkomaille paenneet eivätkä määräaikana\npalanneet, vaan herjauksilla ja juonilla vahingoittivat herttuata ja\nisänmaata -- niille ei herttua muka muuta tahtonut kuin luotia ja\nruutia. Tähän keskustelemukset Suomen aatelisten kanssa loppuivat.\nEerik piispasta on mainittava, että hän jo aikaa oli entisessä\nvirassansa ollut ja vastakin siinä pysyi. Muutamille leskille oli\nherttua jo antanut taikka vasta antoi osan omaisuudesta takaisin.\nNiinpä Iivar Tavastin puoliso, Katariina Fincke, oli viime kesänä\nsaanut äitinsä perinnön,[896] ja samoin sai Ebba Stenbock tyttärinensä\nosan tiluksiansa takaisin.\n\nSuotuansa etevimmille miehille virkoja ja muita etuja Kaarle helmikuun\nalussa lähti Turusta. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ollut käydä\nmyöskin Hämeessä, Savossa ja Karjalassa; mutta sen sijaan hän nyt\npäätti Pohjanmaan kautta palata Ruotsiin ensimmäisenä hallitsijana,\njoka näitä etäisiä Pohjan periä kulki. Helmik. 8 p. hän tuli Poriin,\njosta seuraavana päivänä antoi sääntönsä Suomen voudeille, kertoen\nsiinä kaikki, mitä maamme hallitusseikoissa oli korjattavaa. Yleensä ei\nherttua matkallansa paljon viipynyt, sillä jo saman kuun 14 p. hän oli\nKorsholmassa, 20 p. Kalajoella, 24 p. Iissä, ja 26 p. hänet jo tapaamme\nLänsipohjan puolella Torniossa. Mutta Pohjanmaan tarpeita hän kuitenkin\nnäkyy tarkastelleen sekä ottaneen vastaan rahvaan anomukset. Tämä\nmaakunta, joka rohkeimmasti oli pitänyt Kaarlen puolta, näytti etenkin\nansaitsevan hänen huolenpitoansa. Mutta sama maakunta oli myös ollutkin\njo enemmän aikaa Kaarlen huolen alla eikä liene siis niin pahojen\nrasitusten vallassa tuskitellut. Yksi hämmennys oli kuitenkin jo\naikaisemmin astunut Kaarlen silmiin, nimittäin pohjalaisten\ntalonpoikain maakauppa, jota jo Kustaa Vaasa oli pyytänyt estää ja\nrajoittaa. Kaarlella ei ollut valtiotaloudesta selvempää käsitystä kuin\nisälläkään, vaan hän oli jo v. 1600, kesäk. 16 p., säätänyt, että ne\nkauppamiehet, jotka muka asuivat ylimaassa ja pitkin merenparrasta,\nmuuttaisivat Mustasaareen, Pietarsaareen, Saloisiin, Oulunsaareen ja\nKemiin, joille paikoille luvattiin yhtäläiset oikeudet, kuin muut\nkaupungit nauttivat.[897] Arvattava on, että herttua nyt matkallansa\ntarkemmin tutkieli näitä paikkoja, ja muutamien vuosien perästä\nperustettiinkin Oulun, Vaasan ja Kokkolan kaupungit. Liekö Kaarle tällä\nPohjanmaata hyödyttänyt, sopii kyllä kahtaalle ajatella; mutta varmempi\netu tuli tälle maakunnalle Kajaanin linnasta, jonka Kaarle v. 1607 --\nkuten mainitaan, erään entisistä rajameteleistä mainion Klemo\nEerikinpojan kehoituksesta rakennutti Oulujärven seudun suojelukseksi.\nMyöskin Lapin maihin saakka ulottui Kaarlen huolenpito; Hieronymus\nBirkholtz, Kuitian herra, Daniel Teodorus (se sama Daniel Hjort, jonka\nnäimme Turun linnan ensimmäisessä piirityksessä) ja tuo Helsingistä\nkotoisin oleva tähtientutkija Sigfrid Aaron Forsius lähetettiin jo\njoulukuussa 1601 Lappiin rajoista tiedustelemaan, jolloin samassa\nlappalaisten veronmaksut ja kirkollisetkin seikat järjestettiin.\n\nMutta jo jättäkäämme Kaarle herttua, jonka vastainen hallitus ei kuulu\ntähän historiaan. Ainoastaan se on lyhyesti mainittava, että hän\nvihdoin v. 1604 Norrköpingin valtiopäivillä otti kuninkaallisen arvon\nja nimen, ja v. 1607 Upsalassa kruunattiin, viimeinpä v. 1611\nkuninkaana kuoli. Hän oli Suomenmaalle, niinkuin häntä nimitettiinkin,\n\"hyvä kuningas\". Häntä seurasi jalo poikansa, sankari Kustaa Aadolf.\nSota Puolanmaan la hyljätyn Sigismundin kanssa yhä kesti taukoamatta\nVirossa, Liivissä ja vihdoin Preussinmaallakin, kunnes Sigismundin\ntäytyi v. 1629 suostua välirauhaan ja Kustaa Aadolf ryhtyi Saksan\nuskonsotaan. Molemmat orpanukset kuolivat samana vuonna 1632, toinen\nvoittajana Lützenin tantereella, toinen kotosallaan levottomassa\nPuolassa. Turhaan Sigismund oli julkisella sodalla ja salaisilla\njuonilla yrittänyt saada perityn kruununsa takaisin. Hän ei muuta\nvaikuttanut, kuin että Kaarlen ja hänen sukunsa valta vahvistui ja että\nRuotsin kansa saatettiin valloituksen ja maineen tielle.\n\nMutta monelta yksityiseltä oli Sigismundin tähden elämän onni hukkunut.\nEnintä sääliä synnyttää tuon ilomielisen Arvid Eerikinpojan\nloppuvaiheet. Suomen aateliston anomuksen mukaan ja ystäväinsä\ntakauksella hän vihdoin elokuussa 1602 pääsi vapauteen, niinkuin\nmuutkin vangitut suomalaiset. Tilukset annettiin takaisin, Karjalan\nlaamannikunta palkitsi entiset kärsimykset, ja suosion merkiksi hän\nvielä samana syksynä tehtiin, vanhan uskollisen Antti Lennartinpojan\nkanssa, sotaeverstiksi Liivin sodassa. Mutta Ruotsin aseille tapahtui\nvastoinkäymisiä, ja kun samaan aikaan tuli ilmi, että Stålarm uudestaan\noli joutunut jonkinlaiseen kirjevaihtoon Sigismundin kanssa, heräsi\nvanha epäluulo häntä vastaan. Yön ja päivän läpi hänen täytyi\nsyksyllä 1604 rientää Ruotsiin, jossa hän seuraavana vuonna\nsäätyjen koossa ollessa tuomittiin uudestaan kuolemaan Tukholmassa\ntoukok. 2 p. 1605.[898] Hänen ainoat pyyntönsä olivat nyt, että\nhäntä ei mestattaisi, vaan ammuttaisiin, että ruumiinsa tulisi\nsilpomatta haudatuksi ja että hänen velkansa maksettaisiin hänen\nperintötiloistaan. Hänen vaimonsa oli jo kuollut joulun aikana 1602\nHelsingissä, ja lapsia nähtävästi ei ollut, jotka olisivat hänen\nomaisuuttaan perineet. Viidennen kerran hän nyt käytettiin\nmestauspaikalla ja viidennen kerran hänelle armo annettiin; mutta\nikuinen ja kylläkin pitkä vankeus tuli hänen osaksensa. Samassa\nGripsholman linnassa, missä hän ennen oli Aksel Kurjen kanssa istunut,\ntäytyi hänen nyt yksinänsä loppuikänsä kuluttaa. Kuningas Kaarle IX,\nentinen Kaarle herttua, oli jo aikaa Tuonelaan muuttanut, kun vihdoin\nArvid Eerikinpoika Stålarm noin 70-vuotiaana kuoli Gripsholmassa alussa\ntoukokuuta v. 1620, ja sunnuntaina saman kuun 28 p. hänet haudattiin\nsopivalla kunnioituksella.[899] Hän on epäilemättä mainittavimpia\nmiehiä Suomen kansan historiassa.\n\nOnnellisempi loppu oli Stålarmin entiselle toverille, Aksel Kurjelle,\nsallittu. Hänkin oli v. 1602 saanut vapautensa ja tiluksensa takaisin,\nja häntä käytettiin sitten useissa toimissa. Kun sota v. 1609 alkoi\nVenäjän kanssa, olivat nuo vanhat tuttavamme Aksel Kurki ja Antti Boije\nRuotsin väen päälliköitä; mutta tuo Suomessa kasvatettu, nuori Jaakko\nPontuksenpoika De la Gardie oli sodan johtajana, ja Eevert Kaarlenpoika\nHorn oli retken sankari. Kun sitten v. 1617 rauha oli solmittu\nStolbovassa, käskettiin Kurjen lähteä Moskovaan hakemaan tsaarin\nvahvistusta. Mutta Kurki, kirjeessänsä kansleri Aksel Oxenstiernalle\nTottijärveltä huhtik. 11 p. 1617, pyysi tästä toimesta päästä, koska\nhän muka sillä välin oli niin taudin valtoihin joutunut, ettei voinut\ntulla huoneesta taluttamatta. Hän eli kuitenkin vielä korkeaan ikään,\n75-vuotiaaksi, ja kuoli rauhallisesti toukok. 30 p. 1630, niinkuin\nhänen hautakivensä Ulvilan kirkossa osoittaa. Hänen tiluksensa menivät\nhänen veljensä pojalle, Juho Knuutinpojalle, joka jo seuraavana vuonna\ntuli Turun hovioikeuden presidentiksi.\n\nOlemme ennen nähneet, kuinka ne miehet, jotka syksyllä 1597 joutuivat\nKaarlen vangeiksi, tällä tapaturmallaan välttivät Kaarlen kovempaa\nkostoa syksyllä 1599. Tämän perästä he vähittäin pääsivät jälleen\nvapauteen ja suosioon, mutta aikojen tylyys oli kuitenkin moneen lyönyt\nsyvät haavat. Kun Pentti Söyringinpoika Juusten vankeudesta palasi, hän\nlöysi molemmat tyttärensä raiskattuina ja viheliäisyydessä. Vanhaa\namiraalia vielä käytettiin useissa valtakunnan toimissa, joista\nmerkillisin oli se kaivantotyö, minkä Kaarle kuningas kesällä v. 1607\nkäski hänen aloittaa Lapveden ja Juustilanjoen välillä, samassa\nseudussa, missä sata vuotta ennen Eerik Bielke oli yhtäläiseen työhön\nruvennut. Mutta Savon ja Viipurin rahvas, jonka piti työväkeä antaa,\nosoitti vastahakoisuutta, ja koko yritys jo nähtävästi seuraavan vuoden\nlopulla herkesi -- kuten mainitaan -- ruokavarojen loppuessa. Vuotta\nmyöhemmin eli syysk. 23 p. 1609 Pentti Söyringinpoika kuoli Olsbölessä,\njättäen ainoan Hannu-nimisen pojan. Hänen hautansa on Tenholan\nkirkossa. Edellisenä vuotena, lokak. 30 p., oli myöskin Hannu\nEerikinpoika Prinkkalan herra mennyt Tuonelaan ja saanut leposijansa\nTurun tuomiokirkossa. Häneltä jäi kaksi poikaa, jotka molemmat nousivat\nratsumestarin arvoon.\n\nEipä sopine tässä muistamatta jättää sitä miestä, joka näinä metelisinä\naikoina oli johdattanut Savon asiat ja jonka kopiokirjasta niin monta\ntärkeätä tietoa on saatu näiden kolmen vuoden historialle.\nTodennäköistä on, että muutamilla muillakin linnanhaltijoilla oli\nyhtäläisiä kopiokirjoja, joihin kirjoituttivat kaikki lähettämänsä ja\nsaamansa kirjeet; mutta erinäiset seikat ovat tämän kirjan pelastaneet\nmuiden muassa hukkumasta. Götrikin ainoan lapsen Margaretan oli nainut\nEevert Horn, ja Fincke-suvun kirjoitukset joutuivat sillä tavoin\nKankaisiin, josta ne Isonvihan alkaessa vietiin Ruotsin puolelle\nsäilöön. Mitä itse Götrikiin tulee, oli karttavaisuutensa hänet\npelastanut aina ahdingoista. V. 1602 Tukholman valtiopäivillä hän,\nsamoin kuin Yrjö Boije, Matti Kruus ja Arvid Horn, tehtiin\nvaltaneuvokseksi. Hän eli vielä 15 vuotta ja näki siis päivän, jona\nhänen mainio vävynsä, sankarien poika ja pojanpoika, kaatui v. 1615\nPihkovan edustalla. Götrikin loppuiältä on jäljellä kirje, lähetetty\nkansleri Aksel Oxenstiernalle Turusta toukok. 7 p. 1616, joka kirje\nelävästi muistuttaa mieleemme hänen vanhat murheensa tavaroistansa. Hän\nsiinä pyytää kanslerin toimittamaan hänelle tuomarikunnan, koska muka\nhänen vuotuinen eläkkeensä, 2 lästiä, on valtakunnan tarpeen tähden\nperäytetty, ja lupaa sen sijaan lahjoittaa kruunulle ne 100 tynnyriä\nviljaa, jotka hän pari vuotta ennen oli lainannut Venäjän puolisiin\nlinnoihin.[900]\n\nSamoin kuin Götrik Fincke, mutta toisella tavalla ja paljoa huonommalla\nmenestyksellä, oli Klaus Hermaninpoika Fleming koettanut elää rauhassa\nja sovinnossa kummankin puolen kanssa. Hän oli keskellä meteliä\nainoastaan rauhan ja sovinnon puolta pitänyt.[901] Mutta rauhan ja\nsovinnon puoli oli tällä ajalla kaikkein heikoin, ja \"nuori Klaus\nFleming\" joutui sekä Sigismundin että Kaarlen vihaan. Keväällä 1603\nhänet tapaamme maanpakolaisena Rostockissa Saksanmaalla, jossa hän\npainatti kiitettävän latinaisen kertomuksensa Suomen viimeisistä\ntapauksista. Tällä kirjalla, jonka nimi on \"Res in Finnia\", hän toivoi\nansaitsevansa Sigismundin armon ja omistikin siinä aikomuksessa\nteoksensa Olavi Sverkerinpojalle, joka oli Puolaan jäänyt Sigismundin\nluo. Mutta kun ei hänen asiansa liene Puolassa onnistunut, kääntyivät\nhänen silmänsä taas kotimaan puoleen. Täältä tarjottiinkin jo sovintoa\npakolaisille. Kun Antti Lennartinpoika ja Arvid Stålarm syksyllä 1602\nlähtivät Viroon, he saivat mukaansa valtuuden vakuuttaa armoa ja\nsuosiota niille, jotka tahtoisivat isänmaahan palata, ja Norrköpingin\nvaltiopäivillä maalisk. v. 1604 luvattiin palaajille tilukset takaisin.\nSitä vastoin ne, jotka pois jäisivät, olisivat niinkuin tuomitut,\nheidän omaisuutensa olisi kruunun, ja heidän lapsensa eivät voisi\nkorkeihin virkoihin nousta. Tämä viimeinen seikka lienee enimmän\nmurhetta Flemingille antanut, ja lisäksi tuli kesällä kehoitus\nStålarmilta, joka silloin oli Nyköpingissä ja vielä näkyy olleen\nhyvässä toivossa omasta onnestansa. Kaskisten herra siis palasi\nisänmaahansa. Häntä kohtasi aluksi vastuksia; sillä v. 1604 häntä\npidettiin vankina Tukholmassa. Puolustamisekseen hän lienee\nkirjoittanut ruotsinkielisen ajantietonsa ja pääsi luultavasti pian\nvapaaksi. Hän kuoli v. 1616, jättäen kaksi poikaa, jotka molemmat\nnousivat korkeihin virkoihin. Lauri Flemingistä, Klaun veljestä, joka\njo v. 1600 oli tehnyt sovintonsa Kaarle herttuan kanssa ja v. 1602 oli\nkuollut, lähtivät Liperin vapaaherrat. Ainoastaan nuorempi Fleminghaara\njäi tällä tavoin eleille. Sitä vastoin ei ollut vanhempaa haaraa\njäljellä kuin kaksi marskin tytärtä, joista Katariinan nai Eerik\nBielke, Linköpingissä tuomitun ja armoitetun Klaus Bielken poika, ja\ntoinen, Hebla, sai miehekseen Pietari Banérin, mestatun Kustaa Banérin\npojan, ja tuli vapaaherraisen suvun alkuemoksi.\n\nSamalla kertaa kun Kaskisten herralle, annettiin myöskin Jaakko\nKlaunpoika Hornille kehoitus kotiin tulla; mutta tämä ei uskaltanut\ntulla, vaan jäi kun jäikin Puolaan, syvästi ikävöiden isänmaataan ja\nmorsiantansa, Kristiina Bielkeä Gäddeholmasta. Pakenijain joukko yhä\nlisääntyi Ruotsista, jossa moni ei voinut taivuttaa mieltänsä uusiin\noloihin. Niinpä molemmat Yrjö Posset karkasivat Puolaan, jossa toinen\nheistä valmisti herjauskirjansa, nimeltä \"Kaarle herttuan\nteurastuspöytä\". Uusista juonista seurasi uusia rangaistuksia.\nHogenskild Bielke, joka yhä oli vankina istunut, mestattiin v. 1605;\nhänen veljensä Klaus pakeni Puolaan, josta kymmenkunta vuotta myöhemmin\nkuitenkin sai palata; mutta Krister Klaunpoika Horn, joka jo\nLinköpingissä oli kuolemaan tuomittu ja silloin armahdettu, sai vielä\nkerran, 1605 vuoden valtiopäivillä, samanlaisen tuomion perästä armon.\nKummaa ei suinkaan ollut, jos Kaarlen mieli kävi synkäksi ja kovaksi,\nkoska kavaltajia ilmaantui joka haaralta. Hannu Hannunpoika Monikkalan\nherra, joka onnella oli päässyt Sigismundin käsistä, rupesi jo pian\nsalahankkeisiin hyljätyn kuninkaan eduksi. Pääsyynä mainitaan olleen,\nettä Kaarle käski hänen tehdä tiliä kantamistansa Pohjanmaan veroista.\nHänen viimeiset kavaloimisensa eivät kuitenkaan ole tarkoin tunnetut,\nmutta tuomio lankesi Tukholman linnassa tammik. 31 p. 1605.[902]\nSeuraavan toukok. 29 p. hän mestattiin Tukholmassa ja pää pantiin\neteläportin päälle.\n\nNe talonpoikaiset miehet, jotka Nuijasodan melskeissä seisoivat rahvaan\njohtajina, olivat melkein jok'ainoa jo silloin surmansa saaneet.\nOnnellisemman päivän valoa lienee tuskin yksikään muu nähnyt kuin\nliminkalainen Hannu Krankka. Olemme jo nähneet, kuinka Kaarlen\nensimmäinen retki pelasti hänet vankeudesta ja kuinka hänelle\nverovapaus suotiin. Linköpingin valtiopäiväin aikana, maalisk. 29 p.\n1600, hän tehtiin lohivoudiksi Iihin, jossa hänen muka piti valvoa ja\nhallita kruunun lohenpyyntiä. Mutta aikaa voittain hänen toimensa\ntarvittiin sotaisemmillekin aloille. Kevättalvella 1611 hän näkyy\njohdattaneen 156 suksimiestä, jotka eversti Antti Stuartin kanssa\nretkeilivät Suur-Suman maakuntaan Vienan puolelle, ja muutoinkin häntä\nnäinä vuosina mainitaan käytetyn tiedustajana ja vartijana Venäjän\nrajalla. Palkinnoksi Kustaa Aadolf v. 1615 vahvisti hänen talonsa\nvapaaksi kaikista veroista. Vielä 1627 eli tämä entinen nuijapäällikkö,\nmutta 1633 ei häntä enää tavata, vaan sijassa nähdään eräs Kaarle\nKrankka, kentiesi Hannun poika.[903] Suku on nähtävästi levinnyt\nuseihin säätyihin. Hannu Fordellista, tuosta Pohjanmiesten tunnetusta\nyllyttäjästä, ovat tiedot vaillinaisemmat. Nähtävästi hän jo\nalkuvuodesta 1606 oli pois mennyt maailman puuhista.[904]\n\nMutta jos yksityiset siksensä jätämme ja silmämme viimein luomme koko\nkansakunnan puoleen -- mikäpä oli Suomen kansan saalis tästä\nseitsemänvuotisesta rauhattomuudesta, joka Nuijasodan nimellä on\nedellisessä kerrottuna? -- Vastaus on monihaarainen kuin itse\nkysymyskin. Mutta koska lähimmät ja ilmeisimmät vaikutukset ovat jo\ntapausten ohessa selitetyt, saatamme ottaa yleiset ja valtiolliset\nseikat yksinään tarkasteltaviksi.\n\nKun Nuijasodan väkipainit Suomessa olivat tauonneet, -- kun Kaarlen ja\nSigismundin taistelu Ruotsinvallassa oli lopetettu, niin uusi aika oli\nnoussut koko pohjoiselle maailmalle. Se työ, minkä Kustaa Vaasa oli\naloittanut, oli vihdoin hänen nuorimman poikansa jäntevällä toimella\ntäytetty ja samoin se uudistuskin, mikä Kustaan aikana oli Suomen\noloissa alkanut, tuli nyt vasta tukevalle pohjalle asetetuksi.\nUskonpuhdistus oli näillä mailla juurtuaksensa tarvinnut\nkolmeneljännestä vuosisataa, mutta olikin nyt täällä vahvemmalla\nperustalla kuin missään muualla Euroopassa. Olemme ennen nähneet,\nkuinka paavikunta tällä aikakaudella oli tointunut Lutherin aikuisesta\ntainiostaan ja kaikin mokomin, vieläpä hyvällä onnella, pyysi takaisin\nperiä entisen alansa ja entisen voimansa. Tässä katolisuuden\nvoittokulussa pohjoiseen päin nyt tapahtui kääntyminen, ja pian sen jo\ntäytyi Ruotsin ja Suomen aseiden alta peräytyä Wienin porteille ja\nAlppi-vuorten juurille saakka. Se on Kaarlen maine, että hän tämän\nsuuren uskontaistelun oli aloittanut, valmistanut ja ennustavalla\nsilmällä oivaltanut. Mutta mainittavaa sekin lienee, että tuo verinen\naalto, joka vyörytti paavilaisuuden takaperin Reinin ja Tonavan\nrannoille, oli väreenä alkanut Pohjanmaan nevoilla ja Rautalammin\njylhillä vesillä.\n\nEikä olekaan millekään kansalle yhdentekevä, katseleeko se ristissä\nkäsin maailman menoja, vaiko itsekin ryhtyy historian suuriin\ntapauksiin. Sen sivistys, sen koko tulevaisuus riippuvat siitä.\nEpäilemätöntä onkin, että Suomenmaan sivistys perustettiin tällä\nnousevalla aikakaudella, jolloin Suomen pojat Ruotsin lippujen alla\nvuodattivat verensä pitkin Euroopan tappotantereita, Moskovan ja\nAugsburgin välillä, Karpatien juurilta Juutinraumalle saakka. Mutta\nkuitenkin oli tässä sotaisessa loistossa ja sisällisessä edistyksessä\nomituinen kohtalo Suomenmaan. Ruotsin nimi peitti Suomen miesten\nurhoteot, ja juuri näinä Ruotsin kansallisuuden loistopäivinä Suomen\nkieli ja kansallisuus joutuivat ahtaimmalleen. Tämä asiain laita oli\nperustunut Suomen ja Ruotsin keskinäiseen tilaan ja kypsynyt itse\nNuijasodan tapauksista. Katselkaamme vielä siltäkin kannalta tämän\nhistorian seikkoja.\n\nKaksi on asiaa, joita kansakunnat kaikkina aikoina ovat väkensä voimin\npuolustelleet: vapauttansa sisällisissä oloissa ja kansallista\nitsenäisyyttänsä muukalaisia vastaan. Yksimielisesti ovat kansat\nteoillansa todistaneet, että jos valita täytyy jompikumpi, jälkimmäinen\nkallistakin kalliimpi on; sillä orjuus muukalaisen kansan alla on\norjuutta kolkoin. Mutta useimmiten ovat nämä molemmat, kotoinen vapaus\nja kansallinen itsenäisyys, saman onnen ja arvan alaiset. Niin oli\nRuotsillakin ollut tässä taistelussa, jota Kaarle johdatti. Mutta\nSuomen asema oli peräti toisenlainen. Aateliston ja sotaväen väkivalta\noli sille lähin, ja painavin vaara, ja sitä vastaan oli apu haettava\nRuotsin puolelta. Saman Ruotsin taholta tosin tuo toinen vaara uhkasi\nitse kansallista olentoamme; mutta tämä vaara ei silloin ollut niin\nahdistavainen. Emme siis saa kummaksi katsoa, että kansallisen\nitsenäisyyden tunto on näissä tapauksissa syrjäytyneenä. Ainoastaan\nSuomen etevimmässä ja, sanokaamme, sivistyneimmässä säädyssä on tämä\ntunto havaittavana -- tosin heikkona ja hämäränä vielä, mutta ainakin\nniin vahvana ja selvänä, että se Ruotsin puolisissa levottomuutta\nsynnytti. Laveilla lauseilla koettivat siis ruotsalaiset todeksi\nnäyttää, että Suomenmaa ei ollut muka \"yhtään etevämpi kuin Uplanti,\nLänsi-Göötanmaa tai muut Ruotsin maakunnat\", ja siihen väitökseen juuri\nkansallisuutemme vahvin osa, itse Suomen rahvas, hartaasti suostui,\npeläten kovinta kovemmin joutumistansa Ruotsin lain turvista omien\nylimystensä mielivaltaan. Niinpä kun asiat vihdoin päättyivät,\ntalonpoikainen vapaus voitolle tuli, ja aateliston hankkeet\nlannistuivat. Mutta tämän perästä tulikin Suomen maa ahtaampaan\nyhdistykseen Ruotsin kanssa, kuin milloinkaan ennen oli ollut.\n\nJa niinpä silloin täytyi olla. -- Ne, jotka Suomen kansan entisyydestä\nlaskevat tulevaisuuden enteitä, muistakoot ainakin, että Nuijasodan\naika oli kansamme lapsuuden ikää. Vasta kolme vuosisataa oli Suomi\nsilloin kansallisena kokonaisuutena ja järjestyneen hallituksen alla\nelänyt ja tarvitsi vielä sen kansan holhousta, jolta se oli valmiit\nlait ja laitokset saanut. Tälle vieraalle kansalle on suureksi\nylistykseksi se uskollisuus, jolla toinen kansa oli sen valtaan\nmieltynyt. Mutta itse Suomen kansa oli historian kuopus, eikä sen\nvaiheita käy varsin tavallisella mitalla ja määrällä arvosteleminen.\nPaljon, jopa paljonkin kovaa koulua sen vielä oli käytävänä, niinkuin\nseuraavien vuosisatojen historiasta kyllä tiedämme. Kuitenkin\nlohduttakoon meitä sananlasku:\n\n    Vilu viljan kasvattavi,\n    Lämpöinen terän tekevi.\n\nJa onhan kaikkien vaiheiden läpi säilynyt Suomen kansalle kaksi\nkallista tavaraa: saastumaton kunnia ja tulevaisuuden toivo.\n\n\n\n\n\n\nLIITTEITÄ\n\n\n\n\n1.\n\nKlaus Eerikinpoika Flemingin avoin kirje Uplannin laamannikunnan\nasukkaille Säkkijärveltä tammik. 27 p. 1593\n\n\n    Alkuperäisenä Suomen Valtionarkistossa. Ainoastaan muutamat lisätyt\n    sanat lopussa ja allekirjoitus ovat kirjoitetut Klaus herran omalla\n    kädellä.\n\nMin wänligh helsen, och allt mere gott tilförende med Gudh alz:tigh\nNäst all wälönskningh Gifuer Jagh Clas Flemingh Friherre till Vijk\nriddere till Suidie och Tuna Sueriges richz råd richsens marsk öfuerste\nAdmiral och General Krigzöfuerste, vdi finland och Liffland, Laghman\nvdi allt Vplandh med all nor och westernorlanden, Eder ärlige Suenske\nmän huar äfter sit standh, så wäll ädle som oädle Presteskapedt, bönder\nsampt alle Andre, som vdi lagsagu Vplandh med all nor och wester\nnordlanden, boendes ähre, ingen vndantagendes, här med tilkienne migh\nhafua sport ändoch iag icke weet huru der om kan sandt wara, att\nGreffue Axell skall wele vnderstå sigh nagon otilbörligh handell\nföretaga, och komme någodt bulder och Vpror tiluäge emot Sueriges Crone\nder ibland eder vdi Suerige, huilket riket och des inbyggiare til\nstörste fördärf och vndergongh, och förtryck länder om samme vpsåt och\nföretagande framgongh få skulle och kan iagh mig nogsampt icke förundre\nhuru ringe de som sådane klamber och vplop wele eller hafue kommet\ntiluäge, achte deres ordh och ähre, som de deres fädernes land äre för\nplichtade med, mykit mindre lathe gå sigh till hiertedt den blodz\nstörttningh som osz suenske synnerligen wij som på denne side mot alles\nwår heske fiende den Tyrannen, Ryszen, brukade bliffue, alrede\nöfuergongen ähr vti dette longuarige krigedt der mongen ährligh suensk\nman, hafuer satt lifuet till och liggie döde för hundh och Ram för\nderes Fädernes landz wälfärdh skull der till mykit annat ondt lidit vdi\nhungers nödh, Nakenheet af kiöld och frost och mångehande annan\nolägenhet, härmedzst deres hele ålder, med mod och blodh förslitit, och\nnu warit I den förhoppningh att de engånge hade kunnet blifue förloszat\nhär ifrå och kommit heem till någon huilo, der med trösted sigh för all\nhafde mödhe arbethe och lifz fare, som de här wtstådt hafue och skole\nnu finne sådane oroligheet och bulder för sigh oförmodet. Huilket för\nmykit klageligidt ähr, Och blifuer fiendens modh der egenom styrckt som\nhan vthan tuifuel wäl af sine kundskaper får förnimme at sådane\noenigheet och vpror är inbördes vdi riket huilken doch elfest nogh des\nföruthan är spotzsk och högfärdigh, om nu så ähr vdi sanningh att\nför:de Grefue Axell eller någon annan, oansedt huem den hälst wara\nkunde som någet sådane oråd och obestånd sigh företagit hade eller\nwille, ded wethe i gode män bädzst som der närmest äre efter iag med\nSueriges Richz Krigzmacht, är stad här vdi denne landzort, at achte på\nrichsens fiende, den och ligger med sin veldig macht, vdi sit landh här\nwidh Grentzen emot oss, Will iagh och inthet tuifle der opå, att i\nsåsom ärlige suenske män, med högste fljt eder inbördes sådane bulder\noch vpror stille, och äfter yterste för mögenhet giöre dem motstånd:\nsom sig vnderstå sådant tilluäge komme, och Sveriges Crone den otroheet\nbeuise: till tesz här ifrå kan eder hielp och vnsätningh tilkomme,\nhuilket i och wäll giöra kunne om i wele såsom i thet tilförenne giordt\nhafue både vdi danske feigde tide och elfest den tid man wiste sig\nmindre hiälp och vnsätningh till att hafue förmode, än som nu Gudh tesz\nlof ähr förhanden, om huilket huar så i sanningh ware kan, att något\nolideligit är på färde, Jagh inthet tuifler att den högbornne furste\noch Herre her Carl Sueriges richs arffurste, Hertigh till Söder\nmanlandh Näricke och Vermelandh etc. der om förhollit haffuer. Icke\ndeste mindre emedan iag en infödd Suensk ähr, som och mit fädernes land\nmed troheet mener, hälst opå mit embethes wegne ded iagh hetes skall\nware Richsens Marsk, will och skall som iagh tess Plichtig ähr, efter\nmit yterste förstondh winleggie och beflithe migh der om, ded som iagh\nwid mit samwett kan achte ware Sweriges richs gagn och bedzste, Hafwer\niagh icke vnderlathe kunnet med denne min skrifuelse, eder mit\nbetänckiande och meningh tilkienne gifue, huad migh synes rådhligest\nware wdi saken, Will iagh här med hafue warnedt såsom och troligen\nförmanet eder alle samptligen och huar för sigh synnerligen höglofligh\ni hughkommelse Kon: M:tt som afsomnedt ähr, huilkens siell gudh\nalzmechtig ware nådigh Och h. Kon: M:ttz Kong: näste lifzarfuinger, som\när den Stormechtigste högborne furste och herre her Siggismundus konung\nvdi Pålandh och tilkommende konungh vdi Suerige, lofuet och suorit\nhaffue, efter som På 3 herredager der iagh och hafuer warit tilstädes,\naf menige rikzens ständer, såsom och af h. F. N:de Hertigh Carl, siälf\när förhandhlet, den och medzst der opå drifvit haffuer, om den arfz\nföreningen huru den Kong: Linies ordningh för sigh gå skulle, och af\nalle både yppere och ringere andelige och werdzlige, så wäll adell som\noadel är beiakadt samtycht och bevilget, och deropå hvar för sigh med\nuprechte hender giordt deres liflige eedh, hvilket wij alle sampteligen\nmed bref och Segell bekräftiget och stadfäst hafve, och så med alle\nhäredz signeter, hvar härede för sigh förseglet så wäll opå den seneste\nherredagen som På de andre till förenne ähre skiedde, stadigh fast och\noryggeligen holles och äfterkommes, att h. Kon: Mtt: vdi Pålandh, och\ntillkommende konnung till Sverige och ingen annen för H. Matt näst\näfter höglofligh ihugkommelse Kon: M:ttz dödeligh afgongh, till\nSveriges Crone rike och regemente komma skall, der nu så händer att\nnågre inthz achtendes hvem the hälst wara kunne, som wele före eder På\nnågon wrångh meningh om h. Kon: M:tt alles wår tillkomande nådige\nkonnungh till Sverige, med något löst taall På hvadh sätte thz och\nhelst skie kann, Ty the såsom thet ene onde begijnne för gäthe inthet\nthet andre, så steller icke tro till sådane lögnachtige sägn, att h.\nKon: Matt anderledes än som en christen herre och konnungh giörandes\nwarder, Vthan såsom h. Kon: Matt På tvenne herredager hafuer stådt\nbrede wid höglofligh ihugkommelse h. Kon: M:ttz framlidne älskelige\nKiäre her fader, der mongen vdaf eder siälfue vthan tvifuell, hafve\nsedt och hördt opå, att h. Kon: M:ttz med en suoren eed, Hafwer\nwtloffuet och Tilsacht at h. Kon: M:tz will holle oss wid den rette\nchristelige tro, efter som vdi Sverige sedvanligit ähr, så och wid wåre\ngamble Privilegier, som wij tilförenne af ålder haft haffue, så måge I\ninthet tuifle der opå att h. Kon: M:tt thet och wäll aldeles och\nfullkomblig hollandes warder, alldenstundh h. K: M: ett gott lofordh\nhaffuer vdi Pålen, hoppas migh att h. Kon: Mtt: skall hafua dubbelt\nbätter här, vdi Sverige, derföre ähr ännu ytterligare min förmaningh\ntill dem som sig sådane orådh och obeståndh företagit haffue, att i för\ningen deell, wid all eder wälfärd tilgiörandes, icke fördriste eder\ntill någonledes, företage eller giöre thet som i wethe, h. Kon: Mtt:\nvdi Pålen wår allernådigste tilkommande konnungh ähr emot, medzst för\nthe orsaker skuld, att wij svenske kunne aldrigh betre och frommere\nkonnungh önske oss af Gud än som h. Kon: M:tt är icke allenast den\nmechtigste herre som någon Potenthat vdi Christenheten wara kan, Vthan\noch så af den förnembste slecht och börd På möderne af keijserlig\nstamme, och På fäderne af Kong: Linie och herkomst, och en infödd\nkonnungh vdi Suerige, hafuer och keijsarens syster i sängh och säthe,\nsigh till drotningh hvilket oss suenske icke häller ähr någon wahnäre,\nföruthan thet som h. Kon: M:tt äliest är befryndet, och i slechte med\nMechtige konnunger så och de förnämste Churfurster, vdi hele Tysklandh\nsom ähr Churfursten till Brandenborgh haffuer h. Kon: M:ttz morsyster,\ntill furstinne, sammaledes, hertigen till Brunswijk, hafuer och sigh\ntill furstinne den andre af samma Linie, och vdi månge andre landzskap\när vdi slächtet förbunden, och om någen annan wille sticka sigh der\nemillen eller i den stad att trängie h. K. M. ifrå thz säthe, som h. K.\nM. Tillkommer här vdi Suerige, skulle thet h. Kon. M:tt myckit förtryte\nmed sit hele kongl. slechte och wij svenske komme vdi sådane blodzbadh\nsom aldrig någen tid tilförenne vdi Suerige hafuer hördtt waridtt Der\negenom rikedt lätteligen kommer wnder fremmande herskap, hvilket Jagh\nsteller eder som förståndige vdi betänckiande hvad eders välfärd\ntilhörer, och måge inthet tuifle der opå at såsom h. K. M. är en\nmechtig konnungh vdi sit konunga rike, der h. K. M. nu ähr, så weeth h.\nK. Matt och wäll medell, till huru och På huad sätte, i så wäll som\nmenige Sueriges rike, skall bliffue försedd och försuaredt både för\ndenne fiende, som wij På denne sijde haffue, och äliest alle andre eho\nthe hälst wara kunne in eller wttrikes. Och huad Jagh för min Persson\nPå h. K. M. vdi Pålandh wår tilkommande konnunghz wägne, vdi h. K. M.\nfråvaru kan giöre till saken eder till bijståndh, med den deell i kunne\nbehöffue, både till folck, och annet min högste flijtt huad iag kan och\nförmå, will iagh haffue ospardtt, der i och måge eder aldeles tillathe,\nändoch iag inthet tuifler att h. K: M: ded föruthan huar wmtränger\nwarder wäll giörandes thz bädzste vdi saken, att allt sådant kan\nbliffue afställt och stillet, Och hafver iagh eder ärlige Suenske män\ndetta vdi en wällmeningh efter som iag achter riked till all eders\nwälfärd ware nyttigst och gagnligst icke welet eller kunnet förholle,\nBefallendes eder samptligen här medh Gudh alz:tig till all wälfärd\nwänligen. Iligt af fältläg. vdi Carelen I säckierf sochn 5 mil:r ifrå\nWiborgh den 27 Januarij Anno etc. 93.\n\nOch skall thett ingen tro eller tenckia att iagh någen her medh will\nhaff:e någedt otrohett tillmättidt, [vtann der nogenn so har förtage\nsom förbemeltt är][905] at rychtedt haff:r gåått her för wisse\nsanningh, haff:r iagh vdaf ett trogedt ge möthe welet warnadt eder widh\nhwars och ens schade etc. i tidh förekomma, effter som min edh trohz\nmit Embett thz kräff:r huilckedt alt iagh förseer migh till alle eder\nerlige Swenske män, att i thz vdj en sådane godh Meningh vptage wille\nsom thz frå migh vttgången ähr. Dat:m vt in literis.\n\n                                     Clas Flemingh. Egenn hondh\n                                        (Sinetti.)\n\n\n\n\n2.\n\nKlaus Eerikinpoika Flemingin kirje Pohjanmaan voudille Ilmajoen\nasukkaiden pyytämästä verohelpotuksesta, Suitiasta huhtik. 26 p. 1595\n\n\n    Alkuperäinen kirje kokonaisella arkilla, joka on ollut suljettu\n    Klaus Flemingin sinetillä, säilytetään Suom. Valtionarkistossa\n    Tamelanderin kokoelmassa. Käsiala sekä kirjeessä että\n    allekirjoituksessa on jonkun kirjurin eikä marskin.\n\nHelssenn medh Gudh Alzmechtigh tilforende. Jagh kan eder Thomas\nJöransson här medh icke förhålle Att kyrokeherden sampt then gemene man\nvdj Jlmola Cappell gieldh hafue hafft deris vthskickede hijdt till migh\noch giffuidt deris fattighdom och afkommenheett tillkänne,\nförthenskuldh biidit om tilgifft och förskoningh på gierderne som de\nstå tilbake medh. Szå effter Jagh icke wedt huru der om wara kan,\nBefaler eder förthenskuldh på h:te Kon. M:tz wegne, att huar så i\nSanningh är som de föregiffuidt haffue, atti då göre medell medh dem\neffter som de kunne ware oförmögne till, och icke mere kräffie vdaf dem\nän de förmåge vttgöre, på dedh de icke motte bliffwe booslittne, h:te\nKon. M:tt och Cronen till Större skada; Achtendes der hos h:te Kon.\nM:tz gagn och bedzste. Ther medh skeer dedh som h:te Kon. M:tt är\nbehagligitt Och i hafue eder att effter rätte, Gudh befalendes. Dat:m\nSwijdie den 26 Aprili san. 1595.\n\n                                       _Clas Fleming_,\n                            frijherre till Wijk Sweriges rijkes rådh\n                            Richsens Marsh öfuerste admirall samptt\n                            Generall felttöffuerste och Stodthållere\n                                    öfuer hele finladh (sic!).\n\n    Saman sivun alapuolella on, toisella kädellä lisättynä, seuraava\n    muistiinpano:\n\nJlmoila bönders Medell på 95 års gärdh. haffiie vthgiordtt 1/2 gärdh\nför oförmögenheten och then Öff:rflödighe gestningh the aff hele\nRyttere phanor hollit haffue, när the drogho till theres Borghläie.\n\n    Ulkokirjoitus:\n\n    Konngl. M:tz till Swerige och Polen, Min Allernådigste\n    Konungz tro tienere och fougdte vdi Österbotnen Ehrligh\n    wällföstånndigh Thomas Jöransson tilhånde.\n\n\n\n\n3.\n\nKlaus Eerikinpoika Flemingin kirje Kaarle herttualle Ruskiakalliolta\nsyysk. 3 p. 1595\n\n\n    Alkuperäinen kirjoitus Flemingin omalla kädellä on Suomen\n    Valtionarkistossa Gottlundin kokoelmassa, kahdella kokonaisella\n    sisätysten pannulla arkilla. Sinetti tallella, mutta epäselvä.\n    Käsiala erinomaisen sekava.\n\nHögbornne Furste Nodich Herre E. F. N. Min ödmiuke tienst altid\nbewisendes Iach har bekomedh E. F. N. breff att Iag Skulle begiffue\nmich till Swerige vtann All gennseielse Ded wett Gud huru minn\nlegenhett er till ferdas ded wett wel monge mitt förfall der Iach icke\nI tuo monad har hafft kleder po kropenn Icke heller enn nu kann och\nfebris till mz och stor till gud ner det betres och icke kann begiffue\nmich her I fronn för Iach H. K. M. befalning har [och][906] till stondh\nIach ber E. F. N. [ödmiuklich][907] Icke will taged der före att Iach\nhar giortt ded aff mott willighett Eller E. F. N. till förtrett so\nsannt mich gud hielpe ded icke er I denn motte skett vtann effter ded\nH. K. M. mich har befaled bliffue her till widerer beskedh I fronn\nH. K. M. later ded till E. F. N. högre och bettre betenkende huru ded\nwille mich bekomme dett Iach mott H. K. M. befalningh skulle göre och\nkome I H. K. M. ogunst och onode beder E. F. N. ödmiukelich E. F. N.\nded Icke will begere Iach will för min personn bewise E. F. N. all\nödmiuch och tienst I altt thz Iach kann gör vtann göre mott H. K. M.\nbefalningh kann Iach ickee göre vtann mz all hörsamhett ded för\nplichted er göre Ded wett gud Iach har altid gernne wared der E. F. N.\nhar wared och der Iach Inthz Anned hade till att förmode enn till\nförenne har wared [giorde Iach ded nu mz vtann I ded H. K. M. mich har\nbefaledh bliffue her kann Iach Icke göre][908] der Iach E. F. N. har\nvmgott och waredh hoss och har aldrich mentt E. F. N. annedh enn well\nvtann mine missgynner bringe mich sodantt vpo oförskyltt Iach hopes\ntill gud ded skall go öffuer dem sielff vtt E. F. N. skall aldrich\nbefinne mz mich nogenn falskhett vtann huad Iach gör will Iach Inthz\nwid göre Enn E. F. N. skall ware witerlich Huad Iach E. F. N. I dette\ngör noged till mishagh att Iach mich Effter K. M. befalningh her\nförholler ded er icke aff mott willighett som förbemeltt er Som\nE. F. N. breff wider förmeler att E. F. N. Ingenn kenner god före\nlemptt E. F. N. I regeringenn Eller nogenn sich ded skull tilmette der\nmich gud Ifron beware Jach so obetencht skulle ware eller Icke mere\nwett haa enn Iach mich ded skulle late tycke Eller till mette Iach wett\nmich icke I noge motte haffue giordt der nogenn E. F. N. har sodennt\nbereted har mich ded offuer dichted Som Ingenn erlich Mann Icke Er mich\nheller sodannt aff H. K. M. befaledh vtann Iach Skulle haffue her\nInsende mz H. K. M. krigsfolk och befestingerne att de motte go like\ntill och der krigsfolk och bönder giorde huar armen orett och öffuewold\nskulle sodenntt förtage dem ded skulle ju nogenn ware ded skulle[909]\nha Insende mz po ded E. F. N. icke der med sodenn ringe saker bliffue\nbekymredh ded har flere [aff rodh][910] hafft sodann befalninger hero\noch liffland Her gustaff baner war I try or I lifflandh Eehuad E. F. N.\nmich har lated till skriffue har Iach besteltt ded och enn yterliger\nwill göre Ded E. F. N. förmele att Iach icke noged skall mich före tage\nE. F. N. och ricksenns Rodh o ottsportt haffuer mich icke nogenn tingh\nföre taged Icke heller göre will E. F. N. o ottsportt der noged er ded\nmachtt po ligger ded Rijcked Angor och de E. F. N. bör wette Iach\nsuored Minn ros ed so wel som all andre denn will Iach och holle So\nIach de för gud will försuare och för huar och enn erlich mz erenn Iach\nhar mich inthz annedh före tagedh Anned enn mellenn krigs folkedh och\nbönder och med fougter och sodentt ransaked om di ha giortt bönndernne\norett och denn broslige lated straffes Ner Iach for wete Huad E. F. N.\npo K. M. wegnne befaler gör Iach ded willgenn och bör göredh [Iach\nber][911] E. F. N. Icke will ded tencke Iach ellest skulle wegre mich\nvtann som för bemeltt er H. K. M. mich har befaltt bliffue her [Till\nH. K. M. mich fordrer][912] [her fron][913] H. K. M. mich icke noged\nhar har befaled dedt Rike skulle ware skadlich och Iach Icke heller\nAnners will för holle mich enn som enn erlich svensk Mann Skulle Iach\nNu po minn alerdom tid beslute minn[914] lewerne och minne barnn ded\ngöre till testementt att Iach Anner skulle tiene mitt federnes land enn\nmz erenn der beware mich gud fronn der har Ingenn I min slech wared\nhwarkenn po federnne Eller mödernne Anners haffuer för holled sich\nenn erlich och wel mott sitt federne land de same will Iach och göre\nskulde Iach och ware so otacksam för allt det gode Mine förelder aff\n[E. F. N.][915] Her fader Er wederfared att Iach denn kunglich linniee\nSkulle mene annet enn well och wett mich för min personn ded aldrich\nhaffue giortt helle will göre och wett mich[916] Rodslach belanger har\nminne med bröder I rodh aldrich ett ord skriffued mich till Enndoch\nE. F. N. Herfader H. K. M. Hölofflich i Hugkommelse offte har\n[lated][917] skriffued minn far till Ner hann war her i finland om ros\nIach Dentid Iach war I suerge I förgongenn or den H. K. M. war I\nstokholm so offte de skriffue E. F. N. till fick Iach Aldrich se Icke\nheller ded E. F. N. skreff dem till Iach wiste Icke retter att E. F. N.\nwille war Iach icke skulle wete der före spord Iach Inthz heller der\neffter ded E. F. N. breff förmeler att E. F. N. will för minske minn\nmyndighett Iach wett mich Ingenn myndighett haffue till mett eller noge\ngiortt wider enn mich er aff H. K. M. befalle och ingenn myndighett\ntill meter Iach mich Der E. F. N. mich noge till foger de mich skadlich\ner sker ded oförskyltt och later ded till gud Iach har Inthz förskylt\nded ell wil göred Iach ber E. F. N. ödmiukelich att E. F. N. will\nha[918] mich enskylled i ded Iach icke kann kome för Iach har K. M.\ntillstondh Iach ber E. F. N. ödmiukelich icke will tage mich ded till\nonnde Iach wil inthz gör[919] E. F. N. o ott sportt som förbemeltt och\nber E. F. N. will [Icke][920] Tro minn Misgynere[921] [och Iach motte\nbliffue förskoned mz deden][922] Der Iach kann bewise E. F. N. all\nödmiuch och tienst Gör Iach thz gerne för minn personn Och will hermedh\nhaffue E. F. N. samp denn Högborne furstinne och E. F. liffsarwinger I\nGud Skyd[923] och beskerm till ett lyksalichtt longwarichtt roliged\nlewerne nu och altid ödmiukelich will ha befaledh. Dat. Röd Hell denn 3\nSeptember 95.\n\n              E. F. N.\n\n                       Med all ödmiuch\n                          till tient\n                       Clas Fleming.\n\nIach taker E. F. N. ödmiukelich för ded E. F. N. breff förmele Att\nE. F. N. mich will so wel ha I Hegnn och försuar som al andre wil ded\nmed all ödmiuch för tiene.\n\n    Ulkokirjoituksesta on jäljellä eri kädellä kirjoitettuna: '\n\n                      Den Hög\n                      Herre Her\n                      Rijkes Arff\n                      Södermanlan\n                      Wärmelandh\n                      Och Herre.\n\n\n\n\n4.\n\nTiirik Pietarinpojan ja Gabriel Tuomaanpojan kertomus Nuijakapinasta,\nluultavasti Kaarle herttualle lähetetty, Kemistä maalisk. 6 p. 1598\n\n\n    Alkuperäisen kirjoituksen mukaan Suomen Valtionarkistossa\n    (Gottlundin kokoelmassa). Hannu Hannunpojan Monikkalan herran\n    kirje Kaarle herttualle Kemistä maalisk. 8 p. 1598 (Gott. kopiok.\n    ss. 163, 164) osoittaa, että tämä todistuskappale silloin\n    lähetettiin herttualle, ikäänkuin kanteeksi Israel Laurinpoikaa\n    vastaan, ja että Hannu Krankka mukaan lähti herttuan luo.\n\nBekennes Iagh Dijderich Persson Befalningzmann vthi Westerbåtnenn Och\nGabriel Thomasson Lendzmann vthi Limingå Sochnn att Oss ähr wordet\ntilspordt, Om thz vproor som vthi forlidne winther skedde, Om wij ther\naf wethe skulle, huem ther till Orsak och Begynnelse waridt hafuer, Så\nkunne wij ther om fulkomplingen icke wette huru thett först Begyntes\nvthi Kyrå, Männ sedhan then vprustningh war tillwägha komenn, Fordrede\nthe Kyrå boor medh all flijt att the Nårbyggere af Kemi och andre\nSochner, skulle vthi lijke måtta Sampt medh them sigh vpruste, till\nhuilkidh theras begärenn the Suarade, att the thz ingalunda göre kunde,\nefther the icke af öfuerheethen, ther till någenn Befalningh eller\ntilståndh hadhe, eij heller göre wille, för ähn then som af\nöfuerheethen fulmacht hafuer, thett af them fordrer, Och j medler tijdh\nNär Suenn Olssonn som då Landzschrifuere blifue skulle, kom til Kemi,\nhuad rådh han them då gifue kunde, Då vprustede sigh någre af Kemi och\nIiå Sochner, och droge in till Limingå, och wore ther till tess, att\nIsrael Larsson som då war beskedder att blifue fougde vthi\nÖsterbåtnenn, kom tilstädes och vthi Limingå hos Gabriel Thomasson,\nkome the vpreste bönnder och tillfrågade fougdenn om the skulle länger\ndrage efther Flemingenn war wenttandes, Suarade them för:de Israel, thz\nähr hans Furstelig Nådz alfwarlige Befalning att alle här vthi\nÖsterbåtnenn schulle sigh vpreesa, och alle almogenn medh sigh öfuer\nheele Finnland, Emot Flemingens Partij, Och När the förstodhe att\nIsrael Larsson same theras vprustningh icke förwägre wille, vthann\nmeere samtycke, Och fordrade skytt Lodh och krwth ifrå vlå Befestningh,\nSå gaf sigh och Hanns Kranch till att blifua höfwidzmann för någre af\nLimingå Sochnn, och droge så sin wägh södher vthi Landet, Så hafuer\nmalen och wijdare af Hans Kranchs flere af almogens Berättelse och\nBekännelse förståt att sedhann the blefue af alle Sochner, uppfordrade,\nOch blefue församblade vthi Kyrå Sochnn, Då hafuer Israel Larsson,\nhållidh Samtaal medh almogenn, och Israel Eskilsonn j Tårne hafuer hans\ntaal På finske vthtålkadh att vthi Israel Larssonns fulmacht förmälet\nwar att thz war hanns Furstelig Nådz Befalningh att alle Bönder skulle\nvpreeses eemot krigzfålkedh och wåre stondandes På een stool och\nbålster vnder sigh [vth På platzenn och Samalunda vthi Kyrå Kyrcke hade\nhann Same taal mz almogen],[924] huilkidh Israel Låfued be och tilsadhe\natt blifue theras förmann och ahnförere Emot Rytterne, widh huars och\nEens lijfz straff som honom icke wille ware folgachtigh och\nbijståndigh, Och huar hann ifrå them wijke skulle, då skulle hann wara\nfallen vnnder same straff, och När almogenn til samme tugh så förmanat\noch befaledh war, droge the sin wägh emot Rytterne til Ilmola, ther och\nher Claes Flemingh medh Krigzfålkedh them mötte, och them Jämmerligha\nmörde och ihiäl slogh, Och medh stegel och hiul them plågadhe, Männ\nIsrael Larssonn och hans Tienere, Rymde och flydde in j Landet sedhann\nhann bönderne först till wägz komidt hade, icke achtandes thenn skadhe\noch förderf som öfuer them hände kunde, huilkedh och för:de Hanns\nKranch Ähnnu fulkompligenn Bekänner, att Så i Sanningh ähr vnder wåre\nSigneter. Dat. Kemi then 6 Martj Åhr 98.\n\n    Kaksi sinettiä, jotka ovat alla olleet, ovat jo pois varisseet.\n    Lehden toisella sivulla luetaan samalla käsialalla kirjoitettuna:\n\nSamalunda Bekenner och Hans Kranch Att När Israel Larssonn kom ifrå\nLandztingedh Mötte hann them vthi Kalaioki och sade att hann skulle\ndrage till att vpreese almogenn, Och huilkenn som icke skulle ware\nwälwillig till att drage åstad, them skulle hann lathe vphenge för sin\nstugu dör, och sadhe sigh wilia tage Bödelenn medh sigh som them\nvtdrifue skulle om the icke eliest wille etc.\n\n    Kohta tämän alla lisätty eri kädellä, jokseenkin epäselvästi:\n\nTetta för:ne Bekenner och fulkompligen [och] tillstor Jagh Hans Erson\nKrank att so ij sanningh ähr saeter Jagh mitt bomerke medh egen handh\nhaer vnder.\n\n                 (Puumerkki.)\n\n\n\n\n5.\n\nArvid Eerikinpoika Stålarmin käsky Raaseporin läänin voudille Turun\nlinnasta heinäk. 30 p. 1599\n\n\n    Alkuperäisenä Herra M. Samuelssonin kokoelmassa Tukholmassa,\n    Ulkokirjoitus: \"Ehrlig och försichtig Henrik Erikssånn fougde\n    Vdj Rassborgz Lhän Dette till Hända.\"\n\nHelssenn mz Gudh Alzmechtig tillförenne. Jagh Later Eder Henrik Erson\nförnimme, att thz ähr min Endelige vilie och begiären till Eder, Atti\nvele förskaffe till Refle, femmtijo fampnar vedh till min hustrus\nbehof, såm ähr på vägen att drage dijtt, Här om i Endeligen och Vtan\nnågon försumelse så bestellandes Varde, Att den veden måtte mz dett\nförste komme till Refle. Eder här mz Gudh beffallandes Af Åbo slott den\n30 Julij Anno 99.\n\n                   Arffedh\n                   Eriksson. M. p.\n\nI vele och förskaffe åth henne fersk fisk dett beste i kune, Och sende\ndijtt till enn 20 st:n sååge breder. I vele och skrifve en Zedell till\nhenne hvadh i dijtt förskicke vedh och annedh sådantt Jagh ähr eder\ntill vilie igen när i behöfve.\n\n\n\n\nKatsaus vuosina 1877-1928 ilmestyneeseen Nuijasotaa koskevaan\ntieteelliseen kirjallisuuteen\n\nKirjoittanut A. R. Cederberg\n\n\nYrjö Koskisen Nuijasodan ensimmäinen painos ilmestyi vuosina 1857-59\nja toinen, parannettu painos vuonna 1877. On luonnollista, että sen\npuolen vuosisadan kuluessa, mikä oli vierähtänyt teoksen toisen\npainoksen valmistumisesta, on ilmestynyt koko paljon historiallista\nkirjallisuutta, mikä valaisee Nuijasodan tapauksia tai ainakin sitä\naikakautta, johon Nuijasota kuuluu lähimpine edellytyksineen ja\nseurauksineen. On luonnollista, että tämän ajan kuluessa on saatu esiin\narkistoista ja kirjastoista lähteitä, jotka ovat joko kokonaan uusia ja\nennentuntemattomia taikka joita mainitun teoksen julkaisija ainoastaan\nvaillinaisesti on voinut käyttää hyväkseen. Samaten on luonnollista,\nettä yhä syventyvä tieteellinen tutkimus tämän ajan kuluessa on tullut\nuseihin uusiin tuloksiin, jotka joko suoranaisesti tai välillisesti\nvalaisevat sitä suurta valtiollista, uskonnollista ja yhteiskunnallista\ntaistelua, jonka tärkeänä osana oli nuijamiesten väkevä yritys. Tätä\nkirjallisuutta on tietenkin ilmestynyt niin Suomessa kuin Ruotsissa,\nniin itsenäisinä teoksina kuin vähäisinä tutkielmina aikakauskirjoissa.\nTarkoituksemme on antaa seuraavassa tästä kirjallisuudesta jonkinlainen\nyleiskatsaus.\n\nLaatiessamme tätä yleiskatsausta olemme tietenkin pitäneet silmällä\nsitä alkuteosta, jonka kirjallishistorialliseksi täydennykseksi\nkatsauksemme on tarkoitettu. Yrjö Koskisen teos ei rajoitu, kuten\ntunnettua, vain kuvailemaan n.s. varsinaisen Nuijasodan tapauksia, vaan\navaa lukijoiden silmien eteen verraten laajan taustan, jota vastaan\ntalonpoikien aloittamaa ja nostattamaa liikettä on ymmärrettävä.\nKirjoittaja luo katsauksen Suomen oloihin aina kuningas Kustaa Vaasan\nhallituksen alkupäivistä lähtien, kuvaillen maan valtiollista,\nuskonnollista ja yhteiskunnallista tilaa koko vuosisadan kuluessa. Mitä\nkauemmaksi ajassa 1500-luvun loppua kohti ennätetään, sitä\nyksityiskohtaisemmaksi muuttuu kuvaus, sitä monipuolisemmaksi ja\nlaveammaksi sen ala. Tosiasiallisesti käsittääkin Yrjö Koskisen\nNuijasodan toinen painos jokseenkin täydellisesti Suomen historian\n1500-luvun viimeisillä vuosikymmenillä, voipa sanoa melkein kaikilta\npuolin valaistuna. Rikkooko tämä menettelytapa jossakin määrässä\nvarsinaisen kuvauksen kehyksiä, on vaikeata sanoa; kaikissa\ntapauksissahan on myönnettävä, että Nuijasota on maamme historian\ntärkeimpiä tapaussarjoja 1500-luvulla, vieläpä tärkeimpiä käännekohtia\nyleensä Suomen kansan aikakirjoissa ja vaatii mahdollisimman\nmonipuolista kuvausta.\n\nAlkuteoksen mukaan emme ole tahtoneet seuraavassa yleiskatsauksessa\ntarkastella ainoastaan niitä vuoden 1877 jälkeen ilmestyneitä\ntutkimuksia, jotka koskettelevat vuosien 1596-97 tai ehkä 1593-99\ntapauksia, vaan yleensä tutkimuksia, jotka valaisevat Yrjö Koskisen\nteoksessaan kuvailemia tapaussarjoja. Käsityksemme mukaan on tämä\nollut tarkoituksenmukaista kaikissa suhteissa; jos tahdomme itse\nteoksessa säilyttää rikkomattomina vanhat kehykset, on myös\nkirjallishistorialliset täydennykset laadittava näitä kehyksiä\nsilmälläpitäen.\n\nNiin olemme siis seuraavassa käsitelleet -- ja aivan tietoisesti\nhuomioonottaen tehtävämme rajoitukset -- niitä julkaistuja\n_asiakirjakokoelmia_ ja _asiakirjoja_, jotka valaisevat aikakautta.\nVastaavia asiakirjoja on Yrjö Koskinen kyllä osittain jo käyttänyt,\nmutta ei siinä laajuudessa, missä ne viime vuosikymmeninä ovat tulleet\ntutkimuksen käytettäviksi. Toiseksi olemme huomauttaneet lukijoillemme\neräistä _yleisesityksistä_, jotka valaisevat koko aikakautta ja jotka\nsiinä suhteessa ovat täydellisimpiä Ruotsi-Suomen kirjallisuuteen\nkuuluvista. Seuraavat sitten Nuijasotaa koskevan aikakauden\n_valtiollisen historian esitykset_, valaisten erikoisesti sitä taustaa,\njota vastaan Suomen tapauksia on tarkastettava. Sitten tulevat\ntarkastelun alaisiksi historiallisen kehityksen eri _yksityisaloja\nvalaisevat tutkimukset_, erikoisesti Suomen oloja silmälläpitäen.\nPäädymme sen jälkeen varsinaiseen _paikalliseen historiaan_, joka\ntietenkin tarjoaa Nuijasodan historialle enemmän suoranaista aineistoa\nkuin edelliset osastot. Ja lopuksi olemme tarkastaneet eräitä\nkokoelmateoksia ja yksityisiä tutkimuksia, jotka valaisevat\n_henkilöhistoriaa_ ja kuvailevat yksityiskohtaisesti eräitä Suomen\ntapauksiin osaaottaneita henkilöitä.\n\n\nI.\n\nKaikkein tärkeimpiä _lähdekokoelmia_, jotka ovat tulleet tutkimuksen\nkäytettäviksi sen jälkeen, kuin Yrjö Koskisen nyt puheenaolevan teoksen\ntoinen painos ilmestyi, on \"Svenska riksdagsakter jämte andra\nhandlingar, som höra till statsförfattningens historia under\ntidevarfvet 1521-1718\". Sen kaksi ensimmäistä osaa, jotka ovat\nilmestyneet vihkoina Tukholmassa 1887-99, käsittävät vuodet 1523-92\neivätkä tietenkään ole niin tärkeitä meidän aineellemme kuin kolmannen\nosan ilmestyneet vihot (käsittävät ajanjakson 1593-97, ilmestyneet\nkolmena vihkona Tukholmassa 1894-1900) ja neljännen osan ensimmäinen\nvihko (käsittävä kesäkauden 1597, ilmestynyt Tukholmassa 1910), jotka\nerikoisesti koskettelevat kuningas Sigismundin ja herttua Kaarlen\nvälistä taistelua ja luovat erinomaisen taustan Nuijasodan\ntapaussarjoille. Mainitaksemme yhden esimerkin on kolmannessa osassa\npainettu Söderköpingin valtiopäivien asiakirjat, joilla tietysti on\naivan perustava merkitys näiden kysymyksien perinpohjaiseksi\nvalaisemiseksi. Kokoelmassa on myös paljon suoranaisesti Suomea\nkoskevaa aineistoa, kirjelmiä, selontekoja ja mietintöjä, jotka nyt\nensi kerran täysin tyydyttävässä muodossa ovat tulleet julkisuuteen.\n\nE. V. Bergman julkaisi sarjassa \"Meddelanden från Svenska\nRiks-Archivet\" V (Tukholmassa 1881) \"Register öfver Rådslag i konung\nJohan III:s tid\" ja saman sarjan seuraavassa numerossa (Tukholmassa\n1882) \"Register öfver Rådslag i konung Sigismunds och hertig Carls tid\n1593-1597\", joilla molemmilla, ja varsinkin jälkimmäisellä, juuri\nnäiden tapauksien valaisemista varten on ollut oma arvonsa ja joita\npaljon on painetussa kirjallisuudessa käytetty. Nyt ovat ne kuitenkin,\nsen jälkeen kuin \"Svenska riksdagsakter\" vastaavalta ajalta on tullut\npainetuiksi, kadottaneet ainakin jonkin osan merkityksestänsä.\nKuitenkin voimme verratessamme näitä valtaneuvoston lausuntoja ja\nmietintöjä valtiopäiväasiakirjoissa painettuihin huomata, että\nedellisiä vielä nytkin voidaan myöskin Suomen oloja silmälläpitäen\nhyvällä menestyksellä käyttää.\n\nMitä Suomen sisäisiin oloihin tulee, tarjoaa tietenkin Reinh. Hausenin\n\"Bidrag till Finlands historia\" I-V asiakirjallisesti arvokkaita\ntietoja myös meidän tutkimusaineellemme, joskaan julkaisu vielä ei ole\nulottunut niihin vuosiin asti, jotka ovat varsinaisen Nuijasodan\nhistorian valaisemiseksi kaikkein tärkeimmät. Julkaisun viides osa\n(ilmestynyt Helsingissä 1917) käsittää vuodet 1571-89 ja tarjoaa monta\nsekä huvittavaa että tärkeätä piirtoa Suomen sisäisen historian\nymmärtämiseksi sekä on huomioonotettava etenkin henkilöhistoriallisessa\nsuhteessa. Aikaisemmatkaan osat eivät ole mielenkiintoa vailla aineemme\ntutkijalle; niinpä sisältää esim. mainitun sarjan toinen osa\n(ilmestynyt Helsingissä 1894-98) laajan tutkintopöytäkirjan vuodelta\n1588, mikä ei tosin suoranaisesti koskettele Nuijasotaa tai edes sen\nesihistoriaa, mutta valaisee Suomen sisäisiä oloja tällä aikakaudella.\n\nErikoisesti tulee mainita Suomen Historiallisen Seuran julkaisema\narvokas sarja \"Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameraalisia oloja\nI-VI\" (Helsingissä ja Joensuussa 1882-1906), jotka nekään suoranaisesti\neivät koskettele Nuijasodan vuosia, mutta tärkeällä tavalla valaisevat\nkoko aikakautta. Näistä voisimme mainita esim. neljännen osan, joka\nsisältää J. H. Vennolan julkaiseman \"Suomen vuotuiset tulot 1500-luvun\njälkipuoliskolla\" (Helsingissä 1899) tai Werner Tawaststjernan\njulkaiseman \"Suomen tilallis- ja veroluetteloita kuudennentoista\nvuosisadan jälkimmäiseltä puoliskolta\" (Helsingissä 1904).\n\nK. G. Leinbergin \"Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet\"\nI-VII (Jyväskylä 1892-1893; Helsinki 1898-1907) sekä saman tutkijan\n\"Handlingar rörande finska skolväsendets historia\" I-IV (Jyväskylä\n1884-1889, Helsinki 1901) sisältävät erittäin suuren joukon tärkeitä\nSuomen historiaa valaisevia asiakirjoja myöskin puheenaolevalta\naikakaudelta. Valitettavasti on pantava merkille, että julkaiseminen on\nollut verrattain epäsystemaattista ja että asiakirjain painatus ei\nsuinkaan kaikissa kohdin vastaa tarkkuuden ja selvyyden vaatimuksia.\nMitä 1590-lukua koskeviin asiakirjoihin tulee, tavataan ne\npääasiallisesti ensinmainitun kokoelman ensimmäisessä ja kolmannessa\nosassa (Jyväskylä 1892; Helsinki 1898), mutta myöskin rippeinä teoksen\nseitsemännessä osassa (Helsinki 1907). Asiakirjat ovat etupäässä\nkirkollista laatua, mutta sisältävät myös suoranaisia tietoja kuningas\nSigismundin ja Kaarle herttuan välisestä taistelusta, kuten esim.,\nmainitaksemme jonkin näytteen, herttua Kaarlen kirjeen Turun piispalle\nEricus Erici Sorolaiselle, päivätty Tukholmassa 16/10 1596 ja\nkoskeva Klaus Flemingiä, tai esim. Turun hiippakunnan piispan ja\ntuomiokapitulin kirjeen herttua Kaarlelle, päivätty 12/9 1599, missä he\nselittävät kantansa ajan poliittisissa kysymyksissä. Jälkimmäisessä\nsarjassa, joka koskee Suomen kouluoloja, on myös useita asiakirjoja,\njotka näitä kysymyksiä käsiteltäessä voidaan ottaa huomioon. Samassa\nyhteydessä voimme ehkä myös mainita ne asiakirjat, jotka Leinberg on\nsaattanut julkisuuteen sarjassa \"Bidrag till kännedom af vårt land\nIII-VI\" (Jyväskylä 1887-94). Nuijasodan tapauksia ne eivät kuitenkaan\nsuoranaisesti kuvaa.\n\nVielä tulee meidän mainita Kustavi Grotenfeltin julkaisemat\n\"Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta\"\n(vuosilta 1548-1809; Helsingissä 1912), joka sisältää muutamia ennen\nkäyttämättömiä asiakirjoja näiltä ajoilta ja toisia, joita aikaisemmin\nkyllä on käytetty, mutta jotka julkaisija nyt parannetussa muodossa on\ntahtonut tuoda tutkimuksen käytettäviksi. Kuinka täydellisesti\njulkaisija julkaisutyössään on onnistunut, sen jätämme ratkaisematta.\nTahdomme vain huomauttaa, että ainakin myöhempää aikakautta koskevien\nasiakirjojen julkaisemisen suhteen on esitetty painavia muistutuksia.\n\nNäihin alkulähteisiin kuuluu myös esim. S. J. Boëthiuksen julkaisema\n\"Ett regeringsprogram af hertig Karl från 1595\" (Sv. Hist. Tidskrift\n1885). Tämä ohjelma on laadittu lokakuun 4 päivänä 1595, siis juuri\nSöderköpingin valtiopäivien kokoontumisen aikaan, ja sisältää herttuan\nyksityiskohtaiset tiedustelut siitä, miten olisi meneteltävä\nerinäisissä sisä- ja ulkopoliittisissa kysymyksissä.\n\nSamaten on mainittava \"Ett par bref om Klas Flemings planer 1593\"\n(Sv. Hist. Tidskrift 1905), jonka julkaisija ei ole tiedossamme,\nja K. G. Leinbergin painattama \"Berättelse huruledes Herr Claes\nFlemmings Son Johan Flemming på Åbo Slott blef fången, sedan anklagad,\ndömd och tillika med flere afflifwad på Åbo Tårg then 10 November år\n1599\" (Historiallinen Arkisto XVIII, 2, 1903). Molemmat ovat\nhuomioonotettavat; meistä näyttää, että Leinbergin julkaisema kertomus,\nminkä alkuperäiskappale on Skoklosterin kokoelmissa Ruotsin\nvaltionarkistossa, tuskin on täysin täsmällisesti ja alkutekstiä\nvastaavasti painettu.\n\nAsiakirjalähteistä puhuessamme mainitsemme ehkä vielä Kaarle herttuaa\nvastaan tähdätyn häväistyskirjoituksen \"Hertigh Carls Slaktarebenck\",\njoka kyllä aikaisemmin on painettu, vuonna 1617, mutta joka painettuna\non siksi harvinainen, että siitä tietääksemme on säilynyt ainoastaan\nkolme kappaletta. Tämä teos on vuonna 1915 uudestaan Tukholmassa Tor\nBergin toimesta julkaistu. Kuten tunnettua, ei tällä vihaisella\ntekeleellä ole mitään erikoista arvoa, mutta kuitenkin on siitä saatu\neräitä tietoja myöskin Nuijasodan historiaan.. Mainittakoon sivumennen,\nettä Yrjö Koskisen arvelu (Nuijasota II s. 122), että Yrjö Niilonpoika\nPosse olisi tämän häväistyskirjoituksen julkaisija, lienee erehdyttävä;\nteoksen äskeinen julkaisija väittää Yrjö Knuutinpoika Possen jättäneen\nkokoelmansa käytettäväksi jesuiitta Gregorius Borastukselle, joka\nsitten niiden pohjalla on teoksen kirjoittanut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiistä Ruotsin ja Suomen historiaa koskevista _yleisesityksistä_, jotka\ntässä yhteydessä on mainittava, ovat nähdäksemme tärkeimmät Emil\nHildebrandin ja Kustavi Grotenfeltin kirjoittamat. Edellinen käsittää\nkuvauksen Kustaa Vaasan poikien aikakaudesta (Sveriges Historia 4.\nGustaf Wasas söner, Tukholma 1904; uusi painos, nyt muodostaen\nviidennen osan suurta Hildebrand-Stavenowin Ruotsin historiaa, miltei\nmuuttamatta, Tukholmassa 1923) ja antaa selvän ja täsmällisen kuvan\nvaltakunnan oloista 1500-luvun toisella puoliskolla kuvaillen\ntarkasti sisäistä sotaa ja uskonnollista sekä valtiollista taistelua\n1590-luvulla. Valtionarkistonhoitaja Emil Hildebrand, kuvauksen\nkirjoittaja, oli tämän aikakauden erikoinen tuntija ja on varsin\nselvästi käsitellyt ainettansa kiinnittäen huomiota seikkoihin, jotka\ntähän asti olivat jääneet huomaamatta. Mutta tietenkin on tämä\ntapahtunut teoksen laatua ja tarkoitusta silmälläpitäen ainoastaan\nyleisin piirtein ja tärkeimpien tapaussarjojen kuvaamiseksi. Professori\nKustavi Grotenfeltin \"Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella\n1521-1617\" (Jyväskylä 1902) on, mitä erikoisesti meidän maahamme tulee,\nerittäin hyödyllinen yleisesitys maamme vaiheista tähän aikaan ja antaa\nsekä selvän että tarkalla kädellä piirretyn kuvan isänmaamme\nhistoriasta 1500-luvulla. Erityisissä luvuissa käsittelee Grotenfelt,\njoka myös oli tämän vuosisadan erityistuntija, Klaus Flemingin aikoja\nja Nuijasotaa sekä Kaarle herttuan retkiä Suomeen vuosina 1597 ja 1599.\nMolemmat mainitut luvut perustuvat pääasiallisesti Yrjö Koskisen\nesityksiin eivätkä tarjoa mitään erikoisesti huomattavia asiatietoja;\nne ovat erittäin selvästi ja taitavasti kirjoitettuja yleiskatsauksia,\njoita laadittaessa nähdäksemme kaikki tärkein uusi kirjallisuus on\notettu huomioon.\n\nTäydellisyyden vuoksi mainitsemme vielä Carl Grimbergin \"Svenska\nfolkets underbara öden\" (toinen näitä aikoja vastaava osa, Äldre\nVasatiden, ilmestynyt Tukholmassa 1914), missä hyvin kansantajuisessa\nmuodossa kuvataan Ruotsin ja Suomen oloja vanhimmista ajoista alkaen ja\nmyös nyt puheenaolevalla aikakaudella. Mitään erikoista arvoa\nvarsinaisia tutkijoita varten ei tällä nimenomaan Ruotsin oloja\nsilmälläpitäen kirjoitetulla suuren suosion saavuttaneella\nkansankirjalla liene. Grimbergin esitykseen perustuu suureksi osaksi\nEinar W. Juveliuksen \"Suomen kansan aikakirjat II\" (Helsingissä 1928),\nmikä osa juuri koskettelee uskonpuhdistuksen ja uskonnollisten\ntaisteluiden aikakautta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSiirtyessämme sitten katsomaan tutkimuksia, jotka valaisevat ajan\n_yleisiä poliittisia oloja_, huomaamme, että semminkin Ruotsissa on\nilmestynyt useita kuvauksia, jotka juuri käsittelevät taistelua\nkuningas Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä 1590-luvulla. Sellainen\nteos on jo äsken mainitsemamme S. J. Boëthiuksen tutkimus \"Om den\nsvenska högadeln under konung Sigismunds regering I\" (Esitetty\nväitöskirjana Upsalassa 1877; ilmestynyt myös Carl Silfverstolpen\nsarjassa Historiskt bibliotek IV.) Teos ilmestyi, kuten näemme, samana\nvuonna kuin Nuijasodan toinen painos valmistui, mutta nähdäksemme ei\nYrjö Koskinen ole sitä hyväksensä käyttänyt. Tutkimus käsittää vuodet\n1592-94 ja valaisee ensi kerran täysin tieteellisessä muodossa ja\npainamattomiin asiakirjoihin perustuen kuningas Sigismundin ja Ruotsin\naatelin suhteita näinä raskaina vuosina, selvitellen niitä\nriitakysymyksiä, jotka tekivät Södermanlannin herttuan ja aateliston\nvälit kireiksi, ja niitä syitä, jotka olivat kohtalokkaiden\nerimielisyyksien pohjana.\n\nSaman tutkimuksen jatkon muodostaa Boëthiuksen perinpohjainen tutkimus\n\"Hertig Karls och svenska riksrådets samregering 1594-1596\", joka\nilmestyi kolmena eri osana Sv. Hist. Tidskriftissä 1884-86. Myös tämä\ntutkimus perustuu tarkkoihin ja yksityiskohtaisiin arkistotutkimuksiin\nja osaksi juuri niihin asiakirjoihin, mitä edellämainittu E. W. Bergman\noli julkaissut. Tutkimus antaa jotenkin hyvän yleiskatsauksen näiden\nvuosien tapauksista ja tarjoaa erityisesti Nuijasodan historialle koko\njoukon selittävää aineistoa. Kirjoitussarjasta selviää, kuinka se\nvaltiollinen tausta, jota vastaan Nuijasodan ulkonaisia tapauksia on\nymmärrettävä, muodostuu ja saa väriä.\n\nJo ennen olemme maininneet, miten Boëthius vuonna 1885 julkaisi Kaarle\nherttuan tärkeän hallitusohjelman vuodelta 1595.\n\nJokseenkin samoihin aikoihin kuin Boëthiuksen viimeksimainittu tutkimus\nilmestyi Harald Hjärnen \"Sigismunds svenska resor\" (Upsalassa 1884),\nmissä hän puolalaisten ja italialaisten lähteitten perusteella\nkäsitteli 1590-luvun tärkeitä tapauksia ja niitä yhteentörmäyksiä,\njotka sattuivat Sigismundin ja hänen setänsä välillä. Tämä tutkimus,\njoka nyt on jonkin verran vanhentunut, on nähtävästi suuressa määrässä\nhedelmöittäen vaikuttanut useihin seuraaviin tutkimuksiin.\n\nMainittuamme vielä ohimennen Emil Hildebrandin vähäisen tutkielman\n\"Brytningen i Sveriges historia\" (Sv. Hist. Tidskrift 1894), toteamme,\nettä erittäin hyvän ja arvokkaan yleiskatsauksen ajan valtiollisiin\noloihin antaa Sven Tunbergin teos \"Sigismund och Sverige 1597-1598\"\nI-II (Upsalassa 1917-1918), missä tekijä käytettävänä olleen painetun\nja osittain myös painamattoman aineiston avulla valaisee kysymystä\nkuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan suhteista Arbogan\nvaltiopäivistä aina Stångebron taisteluun. Teos, joka on ruotsalaisen\nhistoriantutkimuksen viimeisten vuosikymmenien parhaita tuotteita,\nkoskettelee myös usein, joskin vain ohimennen, Suomen oloja ja\nNuijasodan historiaan kuuluvia tapauksia asettaen ne yhteyteen näiden\nvuosien yleisten tapausten kanssa. Tämän teoksen täydennyksenä voisimme\nmainita saman tekijän kaksi vähäistä tutkielmaa, jotka perustuvat ennen\njulkaisemattomiin asiakirjoihin, nim. \"Konung Sigismunds förbindelser\nmed Ryssland 1597\" (Sv. Hist. Tidskrift 1915) ja \"De svenska\nrådsherrarna och krisen i Sveriges historia 1597-1598\" (ibid. 1916).\n\nTunbergin teoksen yhteydessä mainitsemme jo aikaisemmin ilmestyneen\nAxel Jonssonin tutkimuksen \"Hertig Karl och Sigismund 1597-1598\"\n(Göteborgissa 1906), joka sekin alkaa tapauksista Arbogan\nvaltiopäivillä vuonna 1597 ja loppuu säätyjen kokoukseen Vadstenassa\n1598. Jonssonin teos sisältää paljon uusia tietoja ja oikaisee useissa\nkohdin entisiä käsityksiä. Mitä erityisesti meidän maamme oloihin\ntulee, voimme mainita, että teoksen viidennessä luvussa on otettu\nyksityiskohtaisesti käsiteltäväksi herttua Kaarlen ensimmäinen retki\nSuomeen ja selitetään siinä ennen tuntemattomien asiakirjojen nojalla\nretken merkitystä ajan tapauksille. Suomalaisten miesten osuutta\nriitakysymyksien kehityksessä käsitellään sangen usein, kuten esim.\nArvid Stålarmin ja Kaarle herttuan keskinäistä suhdetta Flemingin\nkuoleman jälkeen tai esim. Suomen aateliston ja Södermanlandin herttuan\nvälejä kesällä 1597.\n\nTeos, joka antaa arvokkaita lisiä näiden aikojen yleiseen historiaan\nRuotsissa ja Suomessa, on Helge Almquistin tutkimus \"Sverige och\nRyssland 1595-1611. Tvisten om Estland, förbundet mot Polen, de ryska\ngränslandens eröfring och den stora dynastiska planen\" (Upsalassa\n1907). Teos antaa erittäin selvän ja tyhjentävän esityksen Ruotsin ja\nVenäjän välisistä suhteista Täyssinän rauhan jälkeisinä vuosina. Ajan\nyleistä poliittista asemaa kuvataan selväpiirteisesti ja monipuolisesti\nottaen huomioon ne eri tekijät, jotka ovat vaikuttaneet kehityksen\nkulkuun. On luonnollista, että esityksessä myös usein häämöttävät\nSuomea koskevat kysymykset ja että siinä käsitellään Kaarle herttuan ja\nKlaus Flemingin välisiä suhteita. Teokselle antaa erikoista arvoa se\nseikka, että kirjoittaja runsaassa määrin on käyttänyt venäläistä ja\npuolalaista kirjallisuutta ja käsitellyt kysymyksiä puolilta, jotka\ntähän asti ovat jääneet tuntemattomiksi.\n\nSama tekijä on myös tarkastanut taistelua kuningas Sigismundin ja\nKaarle herttuan välillä jonkin verran yleisemmältä kannalta\ntutkimuksessaan \"Bidrag till kännedom om striden mellan konung\nSigismund och hertig Karl 1598-1599\" (Göteborgs Högskolas Årsskrift XX,\n2, Göteborgissa 1915) koettaen saada selville, miten mainittua\nkysymystä aiottiin vuonna 1598 saada Saksan valtakunnan valtiopäivien\nratkaistavaksi ja miten Sigismund yritti saada Danzigin apua\ntaistellessaan Kaarle herttuaa vastaan. Tämäkin vähäinen tutkimus\ntarjoaa useita uusia näkökohtia, jotka on otettava huomioon\ntutustuessamme poliittisiin oloihin Ruotsissa ja Suomessa vuosina\n1598-99. Tutkimukselle antavat erikoista arvoa ne täysin uudet lähteet,\njoita tekijä on koonnut Ruotsin rajojen ulkopuolella olevista\narkistoista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMitä sitten tulee historiallisen kehityksen _erityisaloja_ koskeviin\ntutkimuksiin, tahtoisimme kirkollisista oloista puhuttaessa ensiksi\nmainita J. S. Pajulan tutkimuksen \"Suomen kirkon tilasta liturgisen\nriidan aikoina\" (Hämeenlinnassa 1891). Tässä tutkimuksessa käsitellään\njuuri niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat taustana kuningas\nSigismundin ja herttua Kaarlen väliselle riidalle. Teoksessa on\nselvitelty Suomen kirkon oloja Upsalan kokouksen aikoihin ja niitä\nmonia vaikeuksia, joita sen johtomiehillä oli voitettavinaan\nkoettaessaan säilyttää kirkon oppia puhtaana ja koskemattomana.\nErityisesti tarjoaa teoksen toinen luku, \"Suomen kirkon vaiheet vuosina\n1593-1599\", tärkeitä tietoja kirkollisen elämän kehityksestä ja kirkon\nsuhtautumisesta valtiomahtiin näinä vuosina. Luku sisältää m.m.\nalaosastot \"Erik Sorolaisen ja Klaus Flemingin välinen suhde\nSöderköpingin valtiopäivien jälkeen\" sekä \"Nuijasodan vaikutus\npapistoon\" sekä vielä \"Kaarle Herttuan retki Suomeen v. 1599 ja Erik\nSorolaisen kohtalo\". Tuntuu kuitenkin siltä, että nämä luvut antavat\ntutkimukselle huomattavasti vähemmän, kuin voisi odottaa siihen\nrunsaaseen tutkimustyöhön nähden, minkä kirjoittaja nähtävästi on\ntutkimustaan varten uhrannut. On myös myönnettävä, että tekijän\nkäsittelytapa niin näitä lukuja kirjoittaessaan kuin yleensä on jonkin\nverran ylimalkainen ja että hän ei niin perinpohjaisesti ja syvälti\ntunkeudu kysymyksiin, kuin kiitolliseen aineeseen nähden olisi\ntoivonut. Tutkimus antaa kuitenkin meille hyvän yleiskatsauksen ja\nkieltämättä useita lisiä vastaavan aikakauden tuntemiseen.\n\nKirkollisia oloja valaisevat myös K. A. Appelbergin väitöskirjat\n\"Bidrag till belysning af sättet för prästtjänsternas besättande i\nFinland från reformationen till medlet af 17:de seklet\" (Helsingissä\n1896) sekä \"Bidrag till belysande af kyrkans rättsliga ställning i\nSverige och Finland från reformationen intill kyrkolagen 1686\"\n(Helsingissä 1900). Molemmissa teoksissa kosketellaan Suomen\nkirkollisia oloja ja Suomen kirkon asemaa 1500- ja 1600-luvulla.\nAppelbergin tutkimukset perustuvat kyllä pääasiallisesti jo painettuun\naineistoon, mutta tarjoavat tutkimukselle hyviä ja huomioonotettavia\nyhdistelmiä ja näkökohtia, joihin ei aikaisemmin, ainakin mitä Suomen\nkirkollisten olojen kehitykseen tulee, ole kiinnitetty tarpeellista\nhuomiota. Niin käsittelee tekijä erityisesti esim. herttua Kaarlen ja\nSuomen papiston suhdetta ja sitä omavaltaista menettelyä, mihinkä niin\nJuhana III kuin hänen nuorin veljensä useasti ovat tehneet itsensä\nsyypääksi kirkollisen hallinnon suhteen. Kirjoittaja kuvaa hyvin myös\nsitä taustaa, mitä vastaan uskonnollista taistelua Ruotsissa ja\nSuomessa on ymmärrettävä, kosketellen erityisesti, kuten luonnollista\non, niitä kirkko-oikeudellisia kysymyksiä, jotka näyttelevät tärkeätä\nosaa kirkollisen elämän kehityksessä.\n\nEmme myöskään tahdo jättää mainitsematta Albin Simolinin \"Viborgs\nstifts historia\" (Helsingissä 1909), joka, joskin ehkä hiukan\nhajanaisessa muodossa, antaa arvokkaita tietoja maamme itäisestä\nhiippakunnasta kuudennellatoista vuosisadalla. Tekijä on koonnut\nteokseensa erittäin paljon sivistyshistoriallisia tietoja, hän\nkoskettelee kirkon taloudellisia kysymyksiä ja tarjoaa myös\nhenkilöhistoriallisessa suhteessa sangen paljon uusia tietoja. Hänen\nkäyttämänsä runsas painamaton aineisto, joka etenkin on saatu Ruotsin\nvaltionarkistosta, mutta myös osaksi Suomen valtionarkiston\nkokoelmista, tekee hänelle mahdolliseksi piirtää valaisevia kuvia\nkirkollisesta elämästä rauhattomina aikoina 1500-luvun lopulta ja\n1600-luvun alulta. Niin antaa hän, mainitaksemme ainoastaan yhden\nesimerkin, tietoja sotaväen majoituksesta pappien luona ja niistä\nerikoisista rasituksista, mitä tämä majoitus kirkon palvelijoille\nmerkitsi.\n\nErittäin tärkeä tutkimus, joka selvittelee hallinnollisia oloja\nSuomessa 1500-luvulla ja antaa myös paljon yksityiskohtaisia tietoja\nSuomen oloista juuri Nuijasodan aikoina, on Joh. Ax. Almquistin \"Den\ncivila lokalförvaltningen i Sverige 1523-1630\" (Tukholmassa 1917-23).\nSuuren lähdeaineiston avulla -- käytännöllisesti katsoen kaiken sen,\nmikä Ruotsissa ja Suomessa on saatavana -- on taitava tutkija\nselvittänyt myös Suomen paikallishallinnolliset olot 1500-luvulla\nantaen runsaasti tietoja voimassaolleista hallintoelimistä ja\nvirkamiehistä. On selvää, että tämä teos antaa runsaasti arvokkaita\ntietoja niille, jotka tahtovat perehtyä Suomen sisäiseen historiaan\nkuudennellatoista vuosisadalla, ja juuri sellaisia, joita aikaisemmilta\ntutkijoilta on puuttunut. Myöskin ne henkilöhistorialliset tiedot,\njoita hyvin runsaassa määrässä on kerätty suuren teoksen neljänteen\nosaan, tarjoavat myös Nuijasotaa koskevan aikakauden tutkijoille\nhuomattavan paljon uutta.\n\nTässä yhteydessä voimme myös mainita Nils Edenin \"Om centralregeringens\norganisation under den äldre Vasa-tiden\" (1523-1594, Upsalassa 1899),\njoka antaa kuvan Ruotsi-Suomen sisäisestä hallinnosta kuudennellatoista\nvuosisadalla. Teoksen jatkona on saman tekijän \"Den svenska\nriksstyrelsens organisation 1594-1602\" (Sv. Hist. Tidskrift 1901), joka\nerityisesti koskettelee niitä aikoja, jotka Nuijasodan historian\npuitteissa meitä huvittavat. Seuraavana teoksena ja tässä samassa\nyhteydessä voinemme nimittää P. E. Bergfalkin \"Om utomordentliga\npenningehjälper till kronan under sekstonde århundradet och början af\ndet sjuttonde\" (Upsala Universitets Årsskrift 1894, Upsala 1893), joka\nkäsittelee kylläkin tärkeätä kysymystä Ruotsin ja Suomen sisäisestä\nhistoriasta, etupäässä 16:nnella vuosisadalla. Suomea koskevat\nraha-avustukset tulevat usein puheeksi; mainitkaamme esimerkkinä,\nmillainen tavaton maksu määrättiin kuninkaallisella kirjeellä helmikuun\n15 päivänä 1576 Suomen kaupungeille Turulle, Viipurille, Helsingille,\nPorille, Raumalle ja Naantalille. Tai esimerkiksi, kuinka valtakunnalta\nvaadittiin erikoinen raha-apu Kaarle herttuan Suomen retkeä varten v.\n1599.\n\nJos luomme katsauksen taloudelliseen kehitykseen maassamme ja sitä\nkoskevaan tutkimukseen, on meidän tätä alaa koskevasta kirjallisuudesta\nehkä ensin mainittava Kustavi Grotenfeltin väitöskirja \"Suomen kaupasta\nja kaupungeista ensimmäisten Vaasa-kuninkaitten aikoina\" (Helsingissä\n1887), joka antaa meille runsaasti uusia ja valaisevia tietoja Suomen\ntaloudellisista oloista 16:nnella vuosisadalla. On kyllä totta, että\ntutkimus ulottuu oikeastaan vain Juhana III:n hallituksen alkuaikoihin\ntai tarkemmin sanottuna Elfsborgin lunastamiseksi kannettujen verojen\nluetteloiden laatimiseen asti v. 1571 (muutamat tiedot ulottuvat\nkuitenkin aina vuoteen 1576), mutta juuri niihin lukuihin Yrjö Koskisen\nteoksessa, lähiten toiseen lukuun, jotka käsittelevät Suomen maan tilaa\n16:nnella vuosisadalla, tämä esitys antaa hyviä täydennyksiä. Niin\nsaamme Grotenfeltin teoksesta erittäin arvokkaita tietoja esim. Turun\nja Viipurin kaupunkien taloudellisista oloista mainitun vuosisadan\nkeskellä ja yleensä tarkalla kädellä tehtyjä yleiskuvauksia Suomen\ntaloudellisesta edistymisestä tähän aikaan.\n\nJonkinlaisen jatkon Grotenfeltin tutkimukseen muodostaa T. S. Dillnerin\n\"Studier rörande Finlands handel under tidrymden 1570-1622. I.\nUtrikeshandelns beskattning 1570-1605\" (Helsingissä 1897), joka\nkuitenkin nähdäksemme antaa verraten vähän yleiskatsaukseen kelpaavia\ntietoja ja koskettelee enemmän, jos niin saisimme sanoa,\nkauppahallinnollisia kysymyksiä, kuten tuonti- ja vientitullia sekä\naksiisia koskettelevia seikkoja. Ei liene kuitenkaan kiellettävissä,\nettä nämä tiedot, mikäli ne ovat systemaattisesti kootut ja\ntarkoituksenmukaisesti järjestetyt, voinevat antaa lisiä Suomen\ntalouselämän tuntemiseen 16:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.\nSama tekijä oli jo aikaisemmin valmistanut työtään julkaisemalla koko\njoukon taulukkoja, jotka valaisevat Suomen kauppaa samalla ajalla,\nminkä väitöskirja käsittää, nim. \"Tabeller rörande Finlands handel åren\n1570-1622\" (Hist. Arkisto XIII. 2, 1894).\n\nLienee mainittava, että Tekla Hultinin väitöskirja \"Historiska\nupplysningar om bergshandteringen i Finland under svenska tiden I\"\n(Helsingissä 1896) myöskin käsittelee näitä aikoja, mutta antaa\nkylläkin, mitä taloudellisiin oloihin tulee, hyvin vähän tätä\naikakautta suoranaisesti valaisevia tietoja. Eräät hajanaiset\nilmoitukset hallituksen yrityksistä kohottaa teollisuutta Mustion\nrautaruukista ja Ojamon malmikaivannosta ovat ainoat, mitä mainitusta\nteoksesta on saatavissa.\n\nTaloushistorialliseen kirjallisuuteen kuuluu vielä Väinö Wallinin\n(Voionmaan) tutkimus \"Suomen maantiet Ruotsin vallan aikana\" (Kuopiossa\n1893). Tutkimus antaa tärkeitä ja huvittavia tietoja Suomen talous- ja\nsivistyshistoriasta, tietoja, joita paljon on painetussa\nkirjallisuudessa käytetty. Se selvittää, kuinka maantielaitos Suomessa\nyleensä on kehittynyt, kuinka näitä kulkulaitosvälineitä maassamme\nyleensä on rakennettu ja hoidettu. Niinpä saamme Nuijasodan historiaa\nvarten maamme tämänaikuisista kulkulaitoksista useita mielenkiintoisia\ntietoja, jotka kylläkin ovat tärkeitä arvostellessamme kapinaliikkeiden\nsyntymistä ja etenemistä, sotajoukkojen kuljettamista ja muita tämän\nyhteydessä olevia kysymyksiä. Kirjoittajan selvitykset talvi- ja\nkesäteistä ja esim. siitä, kuinka heikossa tilassa suuri rantatie\nMustasaarelta pohjoiseen vielä 1500-luvun lopulla oli, osoittaa tämän\nmitä selvimmin. Niistä monista kirjoitelmista, jotka valaisevat Suomen\ntaloushistoriaa puheenaolevalla aikakaudella, ansainnee vielä tulla\nmainituksi K. R. Melanderin \"Muistiinpanoja Suomen mitta- ja\npainosuhteista 15-sataluvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan\nalulla\" (Historiallinen Arkisto XI, 1891). Kirjoitus antaa hyviä lisiä\nja vaikeasti hankittavia tietoja maamme taloudellisten olojen\ntuntemiseksi.\n\nMitä Suomen sotalaitoksen historiaan tulee, on ilmestyneistä\ntutkimuksista kai tärkein Werner Tawaststjernan \"Pohjoismaiden\nviisikolmattavuotinen sota I\" (Helsingissä 1919-1920), joka laajalla\npohjalla kuvailee Ruotsin ja Venäjän välisiä taisteluja vuosina\n1570-1590. Teos ei ole sotahistoria sanan tavallisessa merkityksessä;\nse muodostuu ainakin paikkapaikoin Suomen olojen poliittiseksi ja\ntaloushistorialliseksi kuvaukseksi ja koskettelee runsaassa määrässä\nmuitakin Suomen historian kysymyksiä puheenaolevalla ajalla. Myös tätä\nteosta varten on nähdäksemme käytännöllisesti katsoen käytetty kaikki\nkäsillä oleva aineisto, ja teos onkin muodostunut kuvaukseksi, jolla on\naivan pysyvä merkitys. Yhtä arvokkaaksi on varmaan -- lausumme\narvostelumme sen perusteella, mitä meillä on ollut tilaisuus jo\npainetuista arkeista nähdä -- muodostuva teoksen melkein valmiina oleva\ntoinen osa, joka ulottuu Täyssinän rauhaan ja kuvailee siis Suomen\noloja juuri Nuijasodan kynnyksellä ja niitä rasituksia, jotka olivat\nulkonaisena syynä Nuijasodan puhkeamiselle.[925]\n\nTeos, missä annetaan sotalaitosta koskevia yleisiä tietoja, jotka\novat arvokkaita myös Suomen sotahistorialle ja jotka valaisevat\nRuotsi-Suomen sotalaitoksen yleistä kehitystä, on Gustaf Petrin\ntutkimus: \"Kungl. första livgrenadiärregementets historia I\"\n(Tukholmassa 1926). Teoksessa selvitetään sotalaitoksen eri puolia\nsotaväenosastojen muodostamista, värväämistä, muonittamista ja toisia\nsamanlaisia kysymyksiä erittäin valaisevalla ja monipuolisella tavalla.\nOikein käytettynä voinee siitä varmaan olla hyötyä myös meikäläisen\nsotalaitoksen historian selvittämiseksi. Sitä vastoin muodostaa Einar\nW. Juveliuksen \"Suomen sotahistorian pääpiirteet I. Aika vuoteen 1617\"\n(Helsingissä 1927) ainoastaan kansantajuisen yleiskatsauksen, joka\ntarjonnee suomalaisen sotahistorian tutkimukselle verraten vähän uutta.\nMitä tulee erityisesti Nuijasodan aikuisiin taisteluihin, joita\nteoksessa myöskin kuvaillaan, ei niistä ole meidän nähdäksemme\nminkäänlaisia uusia huomioonotettavia tietoja annettu, niin paikallaan\nkuin sellaiset olisivatkin olleet juuri mainitun teoksen puitteissa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOn luonnollista, että niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka ovat\nvierähtäneet Yrjö Koskisen teoksen toisen painoksen julkaisemisesta, on\nilmestynyt koko joukko paikallis-historiallista aineistoa, joka\nsuuremmassa tai vähemmässä määrässä valaisee myös Nuijasodan aikoja.\nTässä yhteydessä tahtoisimme mainita ensimmäisenä sellaisista K. R.\nMelanderin kirjoitelman \"Muutamia tietoja Hämeen Nuijasodasta\" (Hist.\nAikakauskirja 1911), joka sittemmin jonkin verran täydennettynä on\nilmestynyt nimellä \"Hämeen nuijasodasta ja maamme sekasorron tilasta\nnuijasodan aikana\" (Hist. Arkisto XXIII, I, 1912). Kirjoitukseen on\nkoottu uusia tietoja nuijasodan vaiheista Hämeessä ja etenkin sen\nseurauksista; nämä on saatu pääasiallisesti tuomiokirjoista,\nmanttaali- ja veroluetteloista, joiden nojalla kirjoittaja uudelleen\nkuvaa itse Hämeen kapinaa ja niitä sekasortoisia oloja, jotka sitä\nseurasivat. Nämä uudet tiedot antavat ehdottomasti arvoa tälle\nvähäiselle tutkimukselle, joka on harvoja Yrjö Koskisen teosta\nsuoranaisesti täydentäviä tutkielmia.[926]\n\nHistoriallisessa Aikakauskirjassa julkaistu Melanderin tutkimus antoi\naihetta Kustavi Grotenfeltille kirjoittaa vähäisen muistutuksensa\n\"Nuijasodan nimestä\" (ibid. 1911), missä kirjoittaja koettaa todistaa,\nettä nimitys nuijamiehet ei ollut mikään herjausnimi, vaan sisälsi\n\"nähtävästi muiston ja viittauksen niistä aseista, joita silloin\nkapinaan nousseet talonpojat vielä käyttivät\".\n\nPaikallis-historiallisista tutkimuksista puhuttaessa on K. J. Jalkaisen\nteos \"Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620\" (Hämeenlinna\n1892) ehdottomasti sangen tärkeä lisä Suomen sisäisen historian\ntuntemiseksi juuri näihin aikoihin. Teoksen toinen luku \"Erämaan asutus\nja olot 1550-1560\" antaa meille tietenkin suoranaisia tietoja vähemmän,\nmutta sitä enemmän sen kolmas luku \"Rautalammin pitäjä 1561-1620\".\nViimeksimainittuun lukuun sisältyvät m.m. erityiset esitykset verojen\nsuuruudesta, eri veronkantoperusteiden käytäntöönottamisesta ja\nepäkohdista tällä alalla, kaikki asioita, jotka tietenkin juuri\nNuijasotaa ja sen syitä silmälläpitäen ovat peräti tärkeitä. Myöskin on\ntekijä tarkastellut tutkimuksessaan häiriöitä sisäisissä oloissa, kuten\nveronkantomiesten ja aatelisherrojen menettelyä verojen kokoamisessa ja\njaoittamisessa. Hän käsittelee myöskin erikoisesti linnaleirikysymystä\nja sen merkitystä niillä alueilla, minkä kuvaus käsittää. Kuten\nluonnollista on, kosketellaan myös erityisesti Rautalammin miesten\nmolempia kapinayrityksiä, vuosina 1593-1596. Tekijä antaa, mitä\nerikoisesti viimemainittuihin tulee, kylläkin eräitä uusia tietoja,\njoilla saattaa olla merkityksensä; meistä tuntuu kuitenkin, että hän on\nsaanut verrattain vähän uutta sen lisäksi, mitä Yrjö Koskisen teoksessa\nennestään on. Jalkanen on sittemmin täydennyksenä ensi tutkimukseensa\njulkaissut \"Verot Rautalammilla v:ina 1562-1620\", joka kuitenkin\nsisältää ainoastaan taulukoita (Hist. Arkisto XII. I, 1892).\n\nMitään olennaista uutta sen lisäksi, mitä äskenmainittu tutkija on\nantanut nyt selostetussa teoksessaan, ei nähdäksemme sisällä hänen\n\"Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia\" (Helsinki 1900), missä\nainoastaan vuodesta 1620 Isoonvihaan ulottuva luku sisältää uusia\ntietoja edellisessä mainitun teoksen antamien lisäksi.\n\nMainitsemme sitten Santeri Ingmanin väitöskirjan \"Tutkimuksia\nPohjois-Suomen historiassa vuosilta 1595-1635\" (Helsingissä 1890), joka\ntarjoaa meille koko joukon tietoja asutuksesta ja elinkeinoista,\nverotuksesta ja hallinnosta Pohjois-Pohjanmaalla 1500-luvun lopulla ja\n1600-luvun alulla. Joskin tuntuu siltä, että tutkimus suinkaan ei ole\ntehty niin perinpohjaisesti ja että aineistoa ei ole käsitelty niin\nkriitillisesti, kuin suotavaa olisi ollut, lienee kuitenkin\nmyönnettävä, että siinä tarjotaan koko joukko uusia tietoja näiden\npohjoisten seutujen historiasta.\n\nKiinteämmän otteen kuin edellinen kirjoittaja on J. H. Vennola saanut\naineeseensa teoksessaan \"Pohjois-Suomen maalaisvarallisuus 16:lla ja\n17:llä vuosisadalla\" (Helsinki 1900), joka muodostaa huomattavan lisän\nSuomen taloudellisten olojen tuntemiseksi 1500-luvulla. Tutkimus\nkoskee, kuten otsakekin osoittaa, Pohjois-Suomen maalaisvarallisuutta\nja perustuu pääasiallisesti hopeaveroluetteloon v:lta 1571 ja Juhana\nOttenpojan tarkastusluettelon v:lta 1608 tarjoamiin tiedonantoihin.\n\nNiistä lukuisista kihlakuntakuvauksista, joita on ilmestynyt viimeisten\nvuosikymmenien kuluessa, voisi mahdollisesti mainita A. H. Snellmanin\n(Virkkusen) \"Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja kirkollisia\nlehtiä\" (Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja IX, Helsingissä\n1887) ja Antero Pelkosen \"Entisajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta\"\n(ibid. XXII, Helsingissä 1902), vaikka kumpainenkaan eivät\nsuoranaisesti koskettele varsinaisen Nuijasodan tapauksia. Snellman\nluo selvän katsauksen Pohjois-Pohjolan levottomiin oloihin 1580- ja\n1590-lukujen vaihteessa, kuvaillen rahvaan tilaa puheenaolevana aikana\nja käsitellen siten samoja kysymyksiä, jotka tulevat puheeksi hänen\nkirjoituksessaan \"Vanhan vihan aika ja Nuijasota\" (Oma Maa I, 2 painos,\nPorvoossa 1920). Pelkonen esittää koko joukon kansanmuistoja, jotka\nylettyvät myös näihin aikoihin.\n\nKiinnittäessämme huomiota niihin lukuisiin pitäjänkertomuksiin, joita\non ilmestynyt eri puolilta maata ja joista jo mainitsimme Jalkasen\nkirjoittaman, panemme merkille, että useat näistä sisältävät\nsuuremmassa tai vähemmässä määrässä tietoja, jotka tavalla tahi\ntoisella koskettelevat Nuijasotaa ja sen yhteydessä olevien\ntapaussarjoja. Sellainen pitäjän kertomus on Juho Koskimiehen \"Lapuan\npitäjän historia\" (Oulussa 1908), joka antaa koko joukon tietoja tältä\nvuosisadalta, kuten esim. virkamiehistä, taloudellisista ja\nkirkollisista oloista j.n.e. Teos sisältää myöskin erityisen luvun\nNuijasodasta., joka tosin ei ole pitkä, mutta joka kuitenkin\nnähdäksemme antaa muutamia uusia yksityistietoja kapinaan nousseiden\ntalonpoikien yrityksistä, jotka niin läheltä hipoivat puheenaolevaa\npitäjää. Toinen pitäjänkertomus, johon kiinnitämme huomiota, on K. V.\nÅkerblomin \"Korsholms sockens historia. 1500-talet\" (Vaasassa 1928),\njoka tosiasiallisesti kuvailee tarkasti tämän Keski-Pohjanmaan pitäjän\nvaiheita puheenaolevalla aikakaudella ja myös suoranaisesti koskettelee\nNuijasodan historiaa. Sitä vastoin sellaiset pitäjänkuvaukset kuin\nL. W. Fagerlundin \"Anteckningar om Korpo och Houtskärs socknar\"\n(Helsingissä 1878; sisältyy sarjaan Bidrag till kännedom af Finlands\nnatur och folk, utgifna af Finska Vetenskaps-Societeten 28), Aksel\nVarenin \"Keuruun pitäjän historia\" (Helsingissä 1890), V. Salmisen\n\"Köyliön pitäjän historia\" (Helsingissä 1905), Anders Allardtin\n\"Lappträsk socken\" (Helsingissä 1920) ja saman tekijän \"Strömfors\nsocken\" (Helsingissä 1923) antavat nähdäksemme verrattain vähän uutta\nsen aikakauden valaisemiseksi, mihin Nuijasota kuului, puhumattakaan\nvarsinaisen sodan tapauksista ja yksityisvaiheista. Viimeksimainitun\ntutkijan \"Borgå sockens historia till freden i Nystad\" I (Helsingissä\n1925), mainitaksemme yhden esimerkin, antaa kyllä hajanaisia tietoja\npuheenaolevan pitäjän taloudellisista oloista, kuten verotuksesta ja\nsotaväenotosta mainittuun aikaan, samaten myös tietoja seurakunnassa\nolevista herraskartanoista ja niiden omistajista, tietoja, joilla voi\nolla ainakin välillisen merkitys Nuijasodan aikoja tutkittaessa.\n\nMitä kaupunkien historioihin tulee, tarjoavat J. W. Ruuthin\nkaupunkikuvaukset tärkeitä tietoja nyt puheenaolevan aikakauden\nvalaisemiseksi. Erityisesti kiinnitämme huomiota hänen laajaan ja\nperinpohjaiseen \"Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet\"\n(Helsingissä 1909-1923) ja \"Viborgs stads historia\" (Helsingissä 1906,\nsuomal. painos Viipurissa 1908). Niinpä kuvailee Ruuth useissa kohdin\nensinmainittua teostaan varsin perinpohjaisesti sen murroskauden oloja,\njonka tärkeimpiä tapaussarjoja Nuijasota on. Hän kertoo esim. teoksen\ntoisessa osassa Turun porvarien suhteesta kuningas Sigismundiin ja\nKaarle herttuaan, valaisten olotilaa monin uusin lähtein. Samaten\nkuvataan täydellisemmin kuin ennen ja taas tietenkin nojautuen\npainamattomiin lähteisiin herttuan käyntejä Turussa v. 1597 ja 1599\nsekä niitä verituomioita, joita viimeisen retken aikana pantiin\ntoimeen. Myöskin sisältää Viipurin kaupungin historia koko joukon uusia\ntietoja näistä ajoista ja tapaussarjoista. Sitä vastoin sisältänee\nsaman tekijän \"Björneborgs stads historia\" (Helsingissä 1897, myös\nsuomeksi, Helsingissä 1899) verrattain vähän sellaista, mikä\nsuoranaisesti voisi valaista valtiollista ja uskonnollista taistelua\n1590-luvulla.\n\nMuissa kaupunkihistorioissa, joista kai etenkin tulisivat kysymykseen\nTorsten Hartmanin \"Borgå stads historia\" (I osa Porvoossa 1906) ja\nVolter Högmanin \"Rauman kaupungin historia\" I (Helsingissä 1907) lienee\nhyvin vähän sellaista, mikä näitä tarkoituksia varten olisi\nhuomioonotettava.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSiirtyessämme tarkastelemaan henkilöhistoriallista kirjallisuutta, joka\nvalaisee tätä aikakautta, kiinnitämme huomiota erikoisesti kahteen\ntärkeään julkaisuun, nim. Jully Ramsayn \"Frälseslägter i Finland intill\nstora ofreden\" (Helsingissä 1909-1916) ja K. G. Leinbergin \"Åbo stifts\nherdaminne 1554-1640\" (Helsingissä 1903), joita jokaisen, joka\nhiukankin syvemmältä perehtyy Nuijasodan historiaan ja tahtoo\ntarkastella sen tapauksia ja tutustua sen henkilöihin, ehdottomasti on\nkäytettävä. Ramsayn teos on, kuten tunnettua, aivan käänteentekevä\nsukutieteellisessä kirjallisuudessamme, ja Leinbergin teos muodostaa\nepäkriitillisyyksistään huolimatta varsin tärkeän lisän Suomen papiston\nhenkilöhistoriaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Samassa\nyhteydessä on myös mainittava J. W. Ruuthin erittäin ansiokas tutkimus,\nvaikka se kooltaan ei ole varsin suuri, \"Suomen rälssimiesten\nsineteistä lopulla 1500-lukua ja alussa 1600-lukua\" (Historiallinen\nArkisto XI, 1891), mikä perustuu, kuten Ruuthin tutkimukset yleensä,\nsuureen aineistoon ja tarkkaan kritiikkiin.\n\nTähän osaan lienee sopivinta lukea myöskin K. G. Leinbergin \"Om finska\nstuderande vid Jesuitkollegier\" ja Henry Biaudet'n samanniminen\nkirjoitus (Historiallinen Arkisto XI, 1891 ja XIX, I, 1905), jotka\npääasiallisesti sisältävät genealogisia tietoja niistä suomalaisista\nnuorukaisista, jotka murrosaikoina 1500-luvun lopulla ja seuraavan\nsataluvun alussa salaa lähtivät opiskelemaan jesuiittojen\noppikeskuksiin.\n\nSuoranaisen lisän Nuijasodan historiaan antaa Th. Westrinin tutkimus\n\"Om Hans Fordell, en folkledare under klubbekriget\" (Sisältyy Carl\nSilfverstolpen sarjaan Historiskt Bibliotek V, 1878). Tekijän käyttämät\ntiedot ovat saadut painamattomista lähteistä Ruotsin valtionarkistosta,\nlähteistä, joita eivät Grönblad eikä Yrjö Koskinen ole tunteneet, ja\nvalaisevat tärkeällä tavalla tämän Nuijasodan yhden johtajan hämärästi\ntunnettuja elämänvaiheita. Mainitsemamme tutkimuksen lisäksi antaa sama\ntekijä vähäisen täydennyksen Hannu Fordell nuoremman elämäkertaan\ntiedonannossaan \"Bidrag till släkten Fordells historia\" (Svenska\nlitteratursällskapet i Finland Förhandlingar och Uppsatser I 1886).\nVähäisen lisän Nuijasotaa koskevaan henkilöhistorialliseen\nkirjallisuuteen muodostaa myös Werner Tawaststjernan \"Arvi\nHenrikinpoika Tawast\" (Historiallinen Arkisto XXVIII, 1920). Vaikkakaan\nkirjoitus juuri ei sisällä paljon uusia suoranaisia tietoja Nuijasodan\nhistoriaan, on se kuitenkin täydellisin elämäkerta, mikä meillä on\ntästä näihin aikoihin huomattavaa osaa näytelleestä henkilöstä. Samaten\ntulee meidän mainita Petrus Nordmannin kirjoittaman \"Arvid Eriksson\nStålarm\" (Sv. Litt. Sällsk. i Finland Förh. o. Uppsatser XIX 1906,\nmyöhemmin ilmestynyt nimellä \"Arvid Erikson den olycklige\" tekijän\nkokoelmassa \"Krigsmän och krigsminnen. Historiska skildringar från\näldre tider\", Helsingissä 1918), joka kylläkin on aineeseen nähden\nverrattain lavea, mutta sisältää ainakin, mitä Nuijasotaan tulee, perin\nvähän. Hyvin vähän suoranaisesti Nuijasotaa koskevaa sisältää myös Kurt\nAntellin muuten selvä ja arvokas tutkimus \"Arvid Tönnesson Wildeman\"\n(ibid. XXV).\n\n\nTarkastellessamme edelläolevassa sen kirjallisuuden luetteloa, joka\npuolen vuosisadan kuluessa on ilmestynyt ja jonka tuotteet välittömästi\ntai välillisesti valaisevat Nuijasotaa, sen syitä ja tapauksia, on\nmeidän myönnettävä, että puheenaolevan ajan kuluessa on tullut\njulkisuuteen sangen paljon asiakirjoja ja valmistunut yksityiskohtaisia\nja yleispiirteisiä esityksiä, jotka koskettelevat juuri käsiteltävänä\nolevaa ainetta. Se, mikä on mainitun ajan kuluessa julkaistu, antaa\ntietenkin paljon uusia lisiä Nuijasodan aikakauden ja itse Nuijasodan\nhistoriaan ja täydentää sitä kuvaa, mikä meillä on tästä tärkeästä\nSuomen kansan historian tapahtumasarjasta. Mutta onpa myös myönnettävä,\nettä nämä uudet lisät eivät millään tavalla olennaisesti muuta meidän\nkäsitystämme kuvaillusta aikakaudesta ja itse tapauksien kulusta. Yrjö\nKoskinen oli erinomainen tutkija, joka todellisen historioitsijan\nsilmällä ja vaistolla näki ja tunsi, mikä oli olennaista ia tärkeintä\ntapahtumain kehityskulussa. Hänen esityksissään on tavaton määrä\npikkuseikkoja ja yksityiskohtaisia tietoja, mutta hän hallitsee niitä,\nei eksy niiden moninaisuuteen ja kirjavuuteen, vaan osaa järjestää ne\nselväksi kokonaisuudeksi ja osiksi, jotka erottautuvat toinen toisiansa\nvastaan. Hän on suurien piirteiden ja vapauttavien näköalojen mies.\nNiinpä on ymmärrettävä, että joskin tutkimus syventyessään kehityskulun\neri puoliin tuo esiin yhä uusia ja taas uusia asiatietoja, ne\nkuitenkaan eivät muuta niitä linjoja, joita tutkija on lukijoittensa\neteen haahmoitellut ja sitä kokonaiskäsitystä, mikä teoksessa on\nannettu. Yrjö Koskisen teos \"Nuijasota, sen syyt ja tapaukset\" on ja\npysyy Suomen historiallisen kirjallisuuden klassillisena teoksena.\n\n\n\n\nAAKKOSELLINEN AINEHISTO\n\n\nAatelissääty, Suomen, 67 seurr., 117, 118, 168-172, 208 seurr.,\n    400, 590, 591.\nAbraham Melkiorinpoika, 241, 287, 296, 306, 307, 312, 313, 315,\n    316, 342-355, 385.\nAgricola, Mikael, 29, 30, 31, 38, 77.\nAmprusi Heikinpoika, 327 seurr., 348, 359, 376, 392, 415, 437,\n    455-457, 504-506, 549, 558, 559.\nAndreas Laurinpoika, Tukholman porvari, 477.\nAngermannus, Abraham, arkkipiispa, 100, 481, 495.\nAnna prinsessa, Juhana III:n tytär, 155, 198, 491.\nAnna Eerikintytär, 423.\nAntti Eerikinpoika, 544.\nAntti Laurinpoika, Puotilan herra, 152, 219, 230, 304, 390, 423,\n    425, 426, 496, 512, 539, 588.\nAntti Lennartinpoika, 132, 139-140, 146, 419, 426, 508, 513, 597.\nAntti Niilonpoika, 565.\nAntti Sipinpoika, 110.\nAntti Tordinpoika, eräs Hämeen vouteja, 320.\nArbogan valtiopäivät, 353, 384, 385.\nArctophilacius, Pietari, 279.\nArpa, rauhanmerkki, 340.\nArvid Arvidinpoika, vouti, 505.\nArvid Eerikinpoika, ks. Stålarm\nArvid Henrikinpoika, 507.\nArvid Maununpoika, 551.\nArvid Tönnenpoika, ks. Wildeman.\nAugustinus Laurinpoika, 213, 482, 500, 503-508, 510, 511, 521,\n    532-534, 539, 544, 570, 571.\n\nBagge, Tiirik Pietarinpoika, 325, 345, 615.\nBagge, Jaakko, 50, 479.\nBagge, Pietari, 260, 262-266, 268, 479, 482.\nBagge, Sven, 262-264.\nBanér, Kustaa, 18, 104, 219, 228, 233, 234, 238, 253, 284, 296,\n    386, 447, 463, 488, 577-579, 598.\nBanér, Sten, 18, 104, 117, 174, 217, 227, 233, 386, 453, 464, 467,\n    470, 488, 577-579.\nBartholdus Johannis, 136.\nBehm, Iisak, 482, 500.\nBeureus, Tuomas, 214, 223, 224, 227.\nBielefelt, Hannu, 482.\nBielke, Eerik, 34, 479.\nBielke, Gunilla, Juhana III:n puoliso, 16, 220, 375, 462, 471.\nBielke, Hogenskild, 18, 104, 115, 166, 228, 234, 238, 284, 578,\n    579, 598.\nBielke, Klaus, 104, 158, 219, 234, 253, 447, 479, 481-484, 489,\n    495, 578, 579, 598.\nBielke, Niilo, 560, 574.\nBielke, Svante, 560, 570.\nBielke, Tuure, 18, 104, 166, 216, 233, 234, 386, 463, 488, 578-579.\nBignon, Jean, 446, 482.\nBiilefeldt, Lorens, 533.\nBirgitan luostari, lähellä Tallinnaa, 550.\nBirkholtz, Hieronymus, 108, 167, 193, 219, 393, 521, 545, 570,\n    571, 593.\nBiure, Henrik, 217.\nBiureklubbe, Skelleftessä Länsipohjan rannalla, 255.\nBiuren, von, Herman, 536.\nBiörn Pentinpoika, Tapilan herra, 219, 224, 230.\nBiörnram, Krister Matinpoika, 211, 521, 557, 558, 565.\nBlanck, Hannu, 536.\nBlosius Niilonpoika, 543.\nBoije, suku, 48, 213.\nBoije, Antti, 152, 213, 222, 224, 230, 391, 423, 437, 446, 474,\n    484, 489, 507, 525, 539, 569, 586, 595.\nBoije, Brita Eerikintytär, 188.\nBoije, Hannu, 55.\nBoije, Ingeborg Niilontytär, 213.\nBoije, Katariina, 423.\nBoije, Niilo, 50, 110.\nBoije, Martti, 117, 152, 175, 176, 177, 178, 213.\nBoije, Yrjö, 117, 122, 123, 137, 171, 174, 210, 213, 218, 238,\n    470, 537, 539, 546, 550, 551, 586, 596.\nBonde, Lindorm, 182, 213, 234, 429, 441, 464, 467, 469, 470, 492,\n    498, 499, 503-505, 514, 515, 517, 525, 550, 560.\nBothniensis, Niilo, 97, 479, 571.\nBrahe, Abraham, 578.\nBrahe, Eerik, 104, 115, 168, 234, 524, 527.\nBrahe, Maunu, 560, 578.\nBrahe, Pietari, vanhempi, 112.\nBrahe, Pietari, nuorempi, 33, 352.\nBrenner, suku, 280.\nBrinck, Maunu, 496.\nBröijer, Herman, 553.\nBuck, Hannu, Pukkilan herra, 215, 406, 471, 476, 482, 536, 537.\nBult, Juho Tiirikinpoika, 97, 166, 184, 213, 227, 239, 244.\n\nCarolus, marski Klaus Flemingin äpäräpoika, 120.\nChytraeus, David, tohtori, 530.\n\"Collegium\", 30.\nCreutz, suku, 217, 218.\nCreutz, Lauri Matinpoika, 218, 437, 554, 556.\nCröell, suku, 317.\n\nDe la Blanck, De la Blanque, Juhana, 125, 473, 484.\nDe la Gardie, Jaakko, 216.\nDe la Gardie, Pontus, 56-58, 216.\nDenhof, Gerhard, 134, 139, 175.\nDerfelt, Juhana, 482, 542, 545, 570.\nTiirik Pietarinpoika, ks. Bagge.\n\"Disting\", 163.\nDombuski, Aleksanteri, 554.\nDrake, Arvid, 524.\nDubbe, Eerik, 541.\nDundi, Blasius, 492.\n\nEden, von, Anna, 552.\nEekhammar, kartano, 484.\nEerik, Lohtajan kirkkoherra, 369.\nEerik XIV, 13-15, 32, 45, 52, 58, 70, 71, 75, 76, 109, 110, 111,\n    163, 188, 215, 216, 370, 535.\nEerik Eerikinpoika, Suomen piispa, ks. Sorolainen.\nEerik Eerikinpoika, Sorolan herra, 72.\nEerik Eerkinpoika, Kaarle herttuan suomalainen sihteeri, 192.\nEerik Markunpoika, Laukaan kappalainen, 321.\nEerik pommerilainen, kuningas, 41, 69.\nEerik Tönnenpoika, 258.\nElisabet, Meklenburgin herttuatar, Kustaa Vaasan tytär, 462.\nErkki Olavinpoika, lainlukija Pohjanmaalla, 268-275, 354-356, 360,\n    366, 377, 396, 434, 458.\nErlanti Biörninpoika, 476, 479.\nErämaat, 31.\nEskert Lindorminpoika, 488, 549, 587.\nEsko Jaakonpoika, 566.\n\nFalck, Pentti, 578, 579.\nFalentin, 395.\nFarensbach, Wilhelm, 550, 551, 556.\nFarensbach, Yrjö, 465, 483, 491, 514, 516-518, 533, 538, 550, 568.\nFellerman, Hannu, 515.\nFincke, suku, 69, 212.\nFincke, Götrik, 202, 209, 213, 312, 319, 323-341, 359, 382, 397, 398,\n    437, 438, 469, 470, 486, 503, 509, 514, 549, 557, 558, 587, 596.\nFincke, Katariina, 484, 541, 546, 556, 566, 590.\nFincke, Kustaa, 25, 43, 323.\nFincke, Olavi, Parikkalan herra, 514.\nFincke, Sten, 212, 432, 438, 439, 457, 458, 505, 559, 565, 591.\nFleming, suku, 69, 106, 107, 209.\nFleming, Anna, 108, 167, 193, 393.\nFleming, Eerik, 13, 35, 37, 73, 106, 107.\nFleming, Elina, Arvid Stålarmin puoliso, 210, 398, 446, 477, 517,\n    528, 529, 618.\nFleming, Herman, 54, 56, 57, 106, 116.\nFleming, Iivar, 13, 73, 106.\nFleming, Jaakkima, 107, 108.\nFleming, Juhana, 117, 509, 518, 533, 542, 545, 560, 563-566, 576.\nFleming, Katariina, 566, 597.\nFleming, Klaus Eerikinpoika, 54, 58, 59-61, 72, 75, 82, 86, 93, 97,\n    105-245, 253, 266-275, 277, 282-293, 297, 299, 304, 307-316, 321,\n    333, 334, 341, 355, 356, 359-376, 382-384, 388 seurr., 400, 433,\n    446, 447, 452, 605-615, 617. Hänen äpärälapsensa, ks. Olavi,\n    Gottskalk, Carolus, 120.\nFleming, Klaus Hermaninpoika, Kaskisten herra, 54, 57, 106, 112, 116,\n    117, 119, 134, 135, 140, 152, 158, 202, 209, 210, 222, 223, 224,\n    238, 240-242, 377, 391, 424, 437, 439, 441, 443-445, 449 seurr.,\n    468, 471, 474, 476, 497, 498, 507, 597.\nFleming, Lauri Hermaninpoika, 106, 116, 117, 171, 209, 217, 223,\n    224, 424, 437, 441, 443-445, 454, 457, 474, 493, 498, 525, 586,\n    587, 597.\nFleming, Lauri Iivarinpoika, 75, 106.\nFliisen satama, 474-476, 479, 480.\nFolling, Pietari, piispa, 32.\nFordell, suku, 276-278.\nFordell, Hannu Hannunpoika, 276-279, 281-285, 287-290, 293, 301, 325,\n    356, 458, 578, 599.\nForshall, Sipi Eerikinpoika, 480.\nForsius, Sigfrid Aaron, 593.\nFrille, Paavali, 215.\n\nGabriel Tuomaanpoika, 287, 345, 615.\nGarp, Hannu, 256.\nGeet, Jacobus Sigfridi, 280.\nGerlinghoff, Berndt, 477, 515.\nGermund Henrikinpoika, Kokkalan herra, 330.\nGodunow, Boris, Venäjän tsaari, 502.\nGottberg, Jaakko, 482.\nGottskalk Klaunpoika, 120, 144.\nGrabbe, suku, 398.\nGreek, Bertil, 546.\nGregorius, maisteri, Turun kirkkoherra, 524, 565, 572, 583.\nGrewe, Jaakkima, 551, 554.\nGriip, Mauri, 59.\nGrothausen, Arnold, 102.\nGröneborg, satama, 476.\nGröning, Kaspar, 126, 143, 219, 542, 545.\nGulbrand Olavinpoika, 582.\nGumse, Pietari, 268, 279, 294, 295 395.\nGyllenhielm, Kaarle, Kaarle herttuan äpäräpoika, 417, 439, 509,\n    530, 577.\nGyllenhielm, Sofia, Juhana III:n äpärätytär, 216.\nGyllenstierna, Niilo, 115, 233.\n\nHannu Antinpoika, 296.\nHannu Biörninpoika, ks. Leijon.\nHannu Eerikinpoika, Kaarle herttuan kamaripalvelija, 407.\nHannu Eerikinpoika, Prinkkalan herra, 134, 140, 158, 171, 203,\n    211, 231, 388, 391, 423, 477, 489, 496, 591, 596.\nHannu Hannunpoika, Monikkalan herra, 152, 175, 186, 188, 189, 217,\n    221, 243, 290, 299, 301, 325, 366, 367, 378, 395, 406, 415-417,\n    422, 447, 455 seurr., 474, 485, 486, 490, 496, 497, 551, 586,\n    587, 598.\nHannu Henrikinpoika, 578.\nHannu Juhananpoika, Bon herra, 213, 217, 243, 290.\nHannu Juhananpoika, Viljaisten herra, ks. Stålarm.\nHannu Juhonpoika, 514.\nHannu Klaunpoika, 471, 474-476, 501, 508, 522.\nHannu Knuutinpoika, Monikkalan herra, 188.\nHannu Laurinpoika, asemestari, 260, 262.\nHannu Laurinpoika, jalkaväenpäällikkö, 307, 354, 355, 360.\nHannu Matinpoika, 521, 541.\nHannu Matinpoika, 582.\nHannu Mikonpoika, jalkaväenpäällikkö, 260, 266.\nHannu Mikonpoika, Mikkelin kirkkoherra, 324.\nHannu Niilonpoika, 132.\nHannu Pentinpoika, Tapilan herra, 219, 529, 530, 559.\nHannu Pertunpoika, 186.\nHannu Pietarinpoika, Kärkisten herra, 445.\nHartikka Henrikinpoika, Vuolteen herra, 192, 212, 213, 217, 236, 391,\n    397, 415, 416, 421, 432, 438, 439, 452, 457, 484, 486, 500, 525,\n    544, 545, 565, 570.\nHausman, Henrik, 477.\nHebla Arvidintytär, 570.\nHeittola, silloisessa Hämeenkyrössä, 360.\nHelsing, Paavali, 264, 266, 474.\nHelsinki, 35, 36, 252, 525, 539-540.\nHemming, piispa, 28.\nHenrik Eerikinpoika, 542, 618.\nHenrik Jesperinpoika, 556.\nHenrik Laurinpoika (Lithovius), 257, 279.\nHenrik Matinpoika, Tarkisten ja Biurön herra, ks. Huggut.\nHerman Hannunpoika, 566.\nHerukkahieta, Iissä, 248.\nHevonpää, Jaakko Niilonpoika, 69, 72, 215, 487.\nHjort, Daniel Teodori, 425, 593.\nHookan Biörninpoika, 458.\nHookananportti, Viipurissa, 553.\nHorn, suku, 69, 208, 216, 299.\nHorn, Arvid Henrikinpoika, 209, 224, 391, 474, 526, 541, 596.\nHorn, Henrik Klaunpoika, 25, 50, 52, 54, 55, 56, 82, 90, 130, 131,\n    138, 154, 176, 177, 209.\nHorn, Jaakko Klaunpoika, 117, 118, 208, 419, 475, 479, 481, 524,\n    525, 598.\nHorn, Klaus Kristerinpoika, 50, 52, 75, 110, 113.\nHorn, Kaarle Henrikinpoika, 55, 57, 59, 116, 117, 118, 119, 138,\n    154, 164, 171, 203-209, 221-226 229, 400, 517, 586, 588.\nHorn, Krister Klaunpoika, 118, 174, 176, 203, 208, 243, 290, 479,\n    481, 495, 578, 579, 590, 598.\nHorn, Yrjö Henrikinpoika, 202, 209, 224, 391, 424, 437, 441, 443-445,\n    474, 498, 586.\nHuggut, Henrik Matinpoika, 152, 401, 535, 539.\nHulkku, Olli, nostoväen päällikkö Savossa, 338.\nHumla, Sigart, 541.\nHund, David Danielinpoika, 194.\nHyytiäinen, Pekka, nuijapäällikkö Savossa, 332.\nHäme, uudisasutus, 42-44; kapina siellä v. 1593, ks. Rautalampi;\n    kapina v. 1596-1597, 317 seurr., 556.\nHämeenkyrö, 299, 307, 315, 360.\nHämeen linna, 539.\nHänninen, Tapani, nuijapäällikkö Savossa, 333, 334.\nHärkälä, 328.\nHärkäpää, Eerik, 30, 32, 77.\nHästesko, Jaakko Henrikinpoika, 70.\nHästesko, Martti Klaunpoika, 218, 327 seurr., 505.\n\nIi, 248, 251, 256, 258, 265.\nIitti, 547.\nIlkka, Jaakko Pentinpoika, 303-314, 325, 337, 342, 343, 369.\nIlle, Salomon, 212, 415, 416, 460, 501, 508, 509, 520-524, 541, 582.\nIlmajoki, 191, 274, 298, 357, 362, 610, 611; tappelu siellä,\n    362 seurr. 617.\nIlmarinen, Pekka, savolainen knaappi, 320.\nIngema, (Innamaa?), 475.\nInkerinmaa, 470.\nIsrael Eskonpoika, 361.\nIsrael Hannunpoika, 460.\nIsrael Laurinpoika, 281, 346 seurr., 366, 367, 455, 616, 617.\n\nJaakkima Tiirikinpoika, Muurilan herra, 218, 437, 474, 512, 542.\nJaakko Eskonpoika, 279.\nJaakko Knuutinpoika, Kernaalan herra, 188.\nJaakko Niilonpoika, ks. Hevonpää.\nJaakko Olavinpoika, Bolstadin herra, 218, 387, 394, 438, 486, 487,\n    526, 534, 556, 569, 570.\nJalasjärvi, 360.\nJempte, Joen, 285, 286.\nJohannes Magnus, 23.\nJosef Juhananpoika, Pälkäneen kirkkoherra, 320, 489.\n\"Jousi\", 38.\nJovin, Henrik, 559.\nJuhana herttua, sitten kuningas Juhana III, 13-20, 24, 26, 31, 32-33,\n    35, 37-38, 43, 44, 45, 46, 53-61, 63, 71, 72, 74-76, 90, 92, 93,\n    109, 110-123, 160, 163, 216, 217, 219, 254-258, 260, 262-267,\n    308, 399.\nJuhana herttua, Juhana III:n poika, 92, 471, 484.\nJuhana Martinpoika, 521.\nJuho Eerikinpoika, 543.\nJuho Henrikinpoika, 578.\nJuho Maununpoika, 50.\nJuho Niilonpoika, 542.\nJussoila, Johannes, 240.\nJuusten, suku, 217.\nJuusten, Paavali, piispa, 29, 30, 32, 53, 54, 63, 64, 77, 81, 83, 217.\nJuusten, Pentti Söyringinpoika, 158, 192, 194, 217, 225, 423, 424,\n    390, 391, 412, 414, 415, 423, 424, 425, 427, 512, 569, 590, 595.\nJuusten, Pekka Paavalinpoika, 217, 327 seurr., 437, 459.\nJägerhorn, suku, 69, 214.\nJägerhorn, Krister Klaunpoika, 214.\nJänis, Hannu, 566.\n\nKaakamajoki, 249.\nKaarina Hannuntytär, 141, 216, 217.\nKaarle herttua, 13, 16-17, 19, 90, 92-105, 118, 113, 115, 122-264,\n    271-275, 281-293, 372, 374, 376-378, 384-386, 390, 394, 395,\n    405 seurr., 454, 462, 463, 476 seurr., 509, 511, 518, 519-593,\n    606-609, 611-617, kuninkaana Kaarle IX, 72.\nKaarle Knuutinpoika, kuningas, 41.\nKainulaiset, 246.\nKainuunmaa, Pohjanmaan nimenä, 246, 258.\nKalajoki, 251, 617.\nKangasala, 15, 61, 315.\nKantalahden kaupunki, 258, 259.\nKarjaportti, Viipurissa, 553, 554.\nKarjalaisia Peräpohjassa, 246, 247.\nKarpalainen, suku, 69, 214.\nKarpalainen, Mikko Matinpoika, 214, 365.\nKaskisten herra, ks. Klaus Hermaninpoika Fleming.\nKastelholma, 219, 406, 448, 474-476, 501, 508, 520-524, 541.\nKatariina Jagellotar, Juhana III:n puoliso, 14.\nKatariina Maununtytär, Eerik XIV:n puoliso, 15, 215, 216, 300,\n    439, 535.\nKatovuosia, 19, 45, 227, 381.\nKauppa, 34-37, 250-251, 592.\nKeijo, Tuomas, 30.\nKeijärvi, 309.\nKemi, 246, 251, 256, 262, 371, 455.\nKemijoki, 255.\nKemin kaupunki Vienanmeren rannalla, 259, 262.\nKerdtner, Martti, 132, 133, 138, 144.\nKern, Filip, 428.\nKernaala, Janakkalassa, 188.\n\"Kestit\", 34.\nKieli, Suomen, 31, 32, 240, 434-436.\nKijl, Knuutti, 132, 133, 138, 144, 157.\nKijl, Niilo, 219.\n\"Kilven-katselmus\", 68.\nKirjallisuus, Suomen, 29, 31, 32.\nKivennapa, 50.\nKivijärvi, 317.\nKlaus Tuomaanpoika, 560.\n\"Klein-Jochum\", ks. Grewe.\nKlemo Eerikinpoika, 592.\nKnaapit, 71, 72, 85, 86, 152, 156, 157, 171, 186, 382, 383, 573, 581,\n    582; Pohjanmaalla, 268 seurr.\nKnuutti Antinpoika, \"kirjuri Monikkalassa\", 189.\nKnuutti Henrikinpoika, 556.\nKnuutti Juhonpoika, ks. Kurki.\nKokkola, 252, 315.\nKontsas, Yrjö, 294, 305, 308, 343.\nKorpon virta, 158.\nKorppolaisvuori, 110, 237.\nKorsholma, 219, 253, 487.\nKoulut, 21, 30, 77.\nKranck, Hannu, kunink. kirjuri, 156, 157, 158, 175, 227, 452, 477.\nKranck, Mikko Eerikinpoika, Turun pormestari, 227, 387, 389, 452, 560.\nKrankka, Eerik Pietarinpoika, 256, 350.\nKrankka, Hannu 301, 346, 350 seurr., 361, 362, 369, 370, 447, 598,\n    616, 617.\nKrister Klaunpoika, ks. Horn, Jägerhorn.\nKrister Niilonpoika Hevonpään herra, ks. Hevonpää.\nKristofer Antinpoika, 422, 431.\nKristiina Pertuntytär, 514.\nKristofer Niilonpoika, 307.\nKruus, Matti Laurinpoika, 87, 171, 185, 186, 203, 377, 381, 382,\n    390, 402, 437, 438, 498, 514, 540, 587, 596.\nKruus, Jesper, 381, 382, 558, 559.\nKrüger, Simo, 552.\nKulsiala, 150.\nKuolla, Kuollansuu, Jäämeren rannalla, 261, 262, 263.\nKupiainen, Heikki, 72.\nKurki, suku, 69, 213.\nKupittaa, Kupitsa, 420.\nKurki, Aksel, 72, 117, 152, 153, 169, 177, 178, 179, 199, 202, 213,\n    214, 222, 224, 230, 273, 285, 306, 312, 362, 395, 397, 420, 423,\n    446, 474, 477, 474, 484, 489, 498, 499, 503-507, 510-512, 514,\n    520, 525, 526, 533-538, 540, 547, 549, 551, 554, 555, 558, 565,\n    576, 577, 579, 580, 591, 595.\nKurki, Knuutti Juhonpoika, 151, 156, 157, 158, 161, 185, 213, 266, 269,\n307, 310, 312, 313, 432, 433.\nKustaa I Vaasa, 12-13, 24, 25-26, 27, 28, 31, 33, 34, 35, 36, 37, 38,\n    41-46, 47-52, 63, 67, 73-77, 81, 108, 109, 113, 219, 252-255;\n    hänen poikansa, ks. Eerik XIV, Juhana III, Maunu, Kaarle herttua.\nKustaa, Saksin herttua, 411, 463.\nKustaa Eerikinpoika, Eerik XIV:n poika 15, 128, 216, 325, 585, 586.\nKustaa Olavinpoika, Suur-Savon vouti, 324, 330.\nKyrö, (Isokyrö Pohjanmaalla), 246, 252, 253, 260, 271, 294 seurr., 356\nseurr., 369, 616.\nKyrö, Satakunnassa, ks. Hämeenkyrö.\nKyrönkangas, Kyrönmetsä, 249, 270, 298, 305.\nKäkisalmi, valloitetaan, 56; annetaan takaisin Venäjälle, 182-184,\n    190, 244, 245, 391, 392, 402, 451, 452, 561.\nKärkniemi, 530, 532.\nKäskynhaltijanvirka, Suomen, 81, 82.\n\nLaamannikunnat, Suomen, 80.\nLaivasto, 155-161, 173, 176, 238, 475.\nLappajärvi, 43, 303, 359, 376.\nLappalaiset, 39, 40.\nLappi, Lapinmaa, 249, 593.\nLapua, 295, 298, 357.\nLapvesi, 25, 36, 50, 60, 432.\nLapväärti, 249, 357, 360, 375.\nLaski, Samuel, 461-463, 472, 473, 474, 477, 482, 491.\nLassi Gregerinpoika, 268, 281, 295.\nLassi Kristerinpoika, 426.\nLassi Niilonpoika, ks. Hevonpää.\nLassi Niilonpoika, jalkaväenpäällikkö, 266, 268, 292, 294-296,\n    304, 306.\nLassi Yrjönpoika, 131.\nLauri Paavalinpoika, Piiloisten herra, 443, 445, 457.\nLauri Trulsinpoika, 387.\nLaurikainen, 299, 360.\nLehtisten kartano, 507.\nLeijel, Henrik, skotlantilainen, 395, 413, 489.\nLeijon, Hannu Biörninpoika, Lepaan herra, 214, 219.\nLeijon, Kaarina Biörnintytär, 568.\nLeijonhufvud, Aksel, Raaseporin kreivi, 19, 75, 89, 93, 97, 126, 127,\n    129, 151, 219, 385, 394, 509, 570, 578, 605, 606.\nLeijonhufvud, Eerik, 578, 579.\nLeijonhufvud, Mauri, 560, 563, 564, 570, 571, 578, 605, 606.\nLeinonen, Matti, Sysmän nimismies, 318.\nLempäälä, 270.\nLeskinen, Matti, 329, 331.\nLiewe, Henrik, 482, 545.\nLiminka, 253, 255, 256, 259, 263, 502, 503.\nLindö, 438.\nLinnaleiri, 63 seurr., 85, 87, 88, 89, 90, 150, 151, 153, 170, 227,\n    229, 265-293, 397, 453, 454, 573.\nLinnukkamäki, 263.\nLinnunpää, suku, 69.\nLithovius, Henrik Laurinpoika, 257, 280.\nLiuksiala, 15, 215, 299.\nLiungo Tuomaanpoika, 270, 275, 280, 385, 458.\nLoelius, Lauri, \"mestari\", 287.\nLudow, Paavali Yrjönpoika, 345, 378, 588.\nLukkolinnan (Lohden) tappelu v. 1573, 55, 212.\nLumijoki, 264.\n\n\"Makkararetki\", 478, 479.\nMalaspina, kardinaali, 100, 164, 181.\nMarkus, Mestari (maisteri), Klaus Flemingin parranajaja, 388.\nMarkus, maisteri, 527, 572.\nMartti Klaunpoika, ks. Hästesko.\nMartti Laurinpoika, 187.\nMartti Vilpunpoika, lapualainen, 293, 302, 308, 318.\nMarttila, tappelu siellä, 535 seurr., 568.\nMaunu, Narvan rovasti, 533.\nMaunu Byrgenpoika, 546.\nMaunu Gudmundinpoika, 544.\nMaunu herttua, 13, 92, 198.\nMaunu Klemetinpoika, 507.\nMaunu Niilonpoika, 217, 227.\nMaunu Yrjönpoika, 524.\n\"Mester Dijrich\", ks. Bagge, Tiitrik.\nMewes, Markus, kauppahuone Lyypekissä, 515.\nMikkelin pappila, 334.\nMikko Eerikinpoika, ks. Kranck.\nMikko Hannunpoika, Kaarle herttuan sihteeri, 194.\nMikko Henrikinpoika, 170, 534.\nMikko Olavinpoika, herttuan käsikirjuri, 292, 439, 449.\nMikko Paavalinpoika, ks. Munck.\nMinckwitz, von, Ernfrid, 183, 184.\nMonikkalan herra, ks. Hannu Hannunpoika.\nMultiainen, Inko, 25.\nMunck, Mikko Paavalinpoika, 218, 451, 454, 468, 474, 493, 542, 565.\nMunkkilähde, lähellä Viipuria, 556.\nMustalaisia, 469.\nMustasaari, 247, 250, 252, 253, 315, 457, 458, 511.\nMuurilan herra, ks. Jaakkima Tiirikinpoika.\nMynämäki, 472.\nMöl, Jaakko, 566.\nMöller, 484.\nMöykkinen, Olli, nuijapäällikkö Savossa, 329.\n\nNaantali, 35, 36.\nNaantalin luostari, 35.\nNiilo, arkkipiispa, ks. Bothniensis.\nNiilo Hannunpoika, 194.\nNiilo Iivarinpoika, 565, 566.\nNiilo Juhonpoika, 194.\nNiilo Niilonpoika, 524.\nNiilo Olavinpoika, Meltolan herra, 214, 218, 526, 551, 555, 570.\nNiilo Torkkelinpoika, 560.\nNiskainen, Tapani, nuijapäällikkö Savossa, 329.\nNoisniemi, 60.\nNokian kartano Pirkkalassa, 309-314, 371.\nNoormarkku Ulvilan pitäjässä, 360.\nNuijasota, sen nimi, 309, 310; sen luonne 336, 337.\nNurkka, Simo, 279, 369.\n\"Ny sochn\" = Iitti, 547.\nNyrhi, Maunu Pietarinpoika, 25.\nNyystölä, Padasjoella, 321.\nNät, Jaakko, 391, 482.\nNärpiö, 247, 249, 250, 298, 315.\n\nOlavi Pietarinpoika, jalkaväenpäällikkö, 415, 437, 559.\nOlavi Pietarinppika, laivanpäällikkö, 543.\nOlaus Magnus, 24, 27, 28, 37, 250, 251.\nOlavi Klaunpoika, marski Klaus Flemingin äpärä, 120, 543, 565, 566.\nOlavi Olavinpoika, Lohtajalla, 343.\nOlavi Sverkerinpoika, 144, 244, 245, 272, 311, 391, 392, 402, 430,\n    441, 464, 467, 562, 597.\nOldenburg, von, Hannu, 219, 323, 324, 328 seurr., 546.\nOulun linna, 254, 260, 264, 266, 356, 375, 377, 460, 503, 616.\nOulun satama, 251, 257.\nOulujärvi, pitäjä, 43, 255-257, 265, 447.\nOulunsalo, 264.\nOxenstierna, Kustaa Gabrielinpoika, 115.\n\nPaavali Yrjönpoika, ks. Ludow.\nPaidelinna (Wittenstein), 55, 585.\nPalainen, Pekka ja Paavo, 325.\nPalon Perttu, nuijapäällikkö Pohjanmaalla, 344, 350, 370.\nPapisto, Suomen, 513, 514, 571-573, 580-584.\nPekka Pietarinpoika, 306, 343, 348, 370, 448, 521, 578.\nPentti Hannunpoika, 506.\nPentti Juhananpoika, Hartikkalan herra, 217, 219.\nPentti Laurinpoika, 243, 290, 520, 521, 542, 545.\nPentti Laurinpoika, (Sabelhierta), 541.\nPentti Tuomaanpoika, 308.\nPernula, 343, 344.\nPertteli Iivarinpoika, ks. Stiernkors.\nPetsamon monasteri Jäämeren rannalla, 261.\nPietari Olavinpoika, 131.\nPietarsaari, 247, 250, 252, 253, 315, 349, 356, 358, 404.\nPikkala, 110, 237, 388.\nPirkkala, 309 seurr.\nPiri, Pentti, 294, 343.\nPirkkalaiset, 40, 246, 250.\nPljusa-joki, 61.\nPohjanmaa, 88, 89, 170, 186, 187, 191, 219, 246-316, 342-381, 394,\n    455-460, 485, 486, 500, 502-507, 589, 591, 592; sinetti, 281,\n    282; väkiluku, 298, 302, 358.\nPorin kartano, 375.\nPorin kaupunki, 35, 36, 220.\nPorkkola, kartano Lammin pitäjässä, 212, 319, 397.\nPorvoo, 35, 36, 54, 56.\nPosse, Niilo, 524.\nPosse, Yrjö Knuutinpoika, 125, 232, 233, 386, 488, 578-579, 591, 598.\nPosse, Yrjö Niilonpoika, 133, 419, 428, 598.\nPouttu, Pentti, 290, 301, 306, 312, 343, 344.\nPreualch, Hannu Laurinpoika, 260.\nPrytz, Pryss, Yrjö, 218, 457, 486, 521, 570.\nPutkilahti, Savossa, 328.\nPyhy, Kustaa Vaasan kansleri, 70.\nPyhäjoki, 247, 255.\nPyhäpäiviä, 294.\nPähkinäsaaren rauhanteon raja, 21, 247.\n\n\"Raha\", 29; rahannimet, 74.\nRahikainen, Olavi, 257.\nRajajoen aselepo v. 1575, 55, 56, 111.\nRajankäynti vv. 1595, 1596, 183, 184, 189, 202, 203, 221, 244, 402.\nRam, Lassi Torsteninpoika, 203, 211.\nRantalan Hannu, 560.\nRaasepori, 27, 75.\nRaaseporin kreivikunta, 75, 86, 151, 219, 393, 570.\nRask, Niilo, 175, 182, 184, 212, 239, 244, 245, 390.\nRasmus Henrikinpoika, 238.\nRauerling, Herman, 477.\nRauman kaupunki, 35, 36, 251.\nRauman luostari ja koulu, 30, 35.\nRautalampi, 42, 43, 132, 303, 308, 309, 317, 359, 375, 377, 396,\n    432, 538, 549; kapina v. 1593, 132, 133, 161, 170, 317; kapina\n    vv. 1596-1597, 317 seurr., 432.\nReimers, Mikael, 477.\nRemoinen, Antti, nuijapäällikkö Savossa, 332.\nReuter, Luukas, 537.\nRibbing, Eerik, 194, 195, 197, 215.\n\"Riitamaa\", 49.\nRoos, Kustaa, kreivi, 112.\nRovaniemi, 255.\nRukainen, Sakari, 333.\nRuotsalaiset Pohjanmaalla, 247, 297, 315, 349, 350, 358, 360, 364.\nRuskiakallio Viipurin edustalla; ks. Tuppura.\nRuskiakallio lähellä Turkua, 418.\nRutha, Juho Pietarinpoika, 429.\nRutwen, William, 219, 417, 426, 498, 512, 542-544.\nRymättylän selkä, 473.\nRyning, Aksel, 194, 521, 347, 559, 571, 586, 589.\n\nSaaristen pitäjä, 150, 170, 191.\nSabelhierta, Pentti Laurinpoika, 541.\nSaloinen, 246, 264.\nSamuel, tohtori, ks. Staben.\nSantahamina, 35, 253.\nSantavuori, Ilmajoella, 363, 365.\nSastamala, 150.\nSatakunta, 273, 306-315.\nSavo, sen asutus ja jako, 41-43, 322, 323, 331-332; tapaukset, 270,\n    323-336, 432, 469, 471.\nSavolaisten siirtokunnat, 43, 44, 248.\nSavonlinna, 322, 326, 327, 557, 558.\nSchade, Karsten, 536, 559.\nScheckerman, Dieterich, 477, 515.\nScheel, Jaakkima, Kaarle herttuan amiraali, 420, 472, 475, 480,\n    482, 483, 487, 520, 522 seurr., 532, 534, 540 seurr., 560, 570,\n    574, 585.\nSchepperus, pappi Tukholmassa, 510.\nSigismund, Ruotsin kuningas, 16-18, 92-105, 112, 113, 124-146, 271,\n    272, 393, 394, 440, 461-468, 473, 481 seurr., 504, 506, 510,\n    512, 513, 515, 517, 518, 567-569, 586, 593, 594, 606-614.\nSiikajoki, 264, 265.\nSiililä, Paimiossa, 531, 532.\nSilfverbögel, ks. Sipi Henrikinpoika.\nSimo Amprusinpoika, 514, 546.\nSimo Olavinpoika, 328.\nSipi Henrikinpoika, Koskipään herra, 321.\nSipi Sipinpoika, 213, 542, 565.\nSkinnerus, Jaakko, 479.\nSkytte, Juho Matinpoika, 215.\nSkytte, Martti, piispa, 29.\nSkytte, Mauius, 214, 243.\nSlang, Eerik Perttelinpoika, 547.\nSlang, Eerik Hookaninpoika, 54.\nSlang, Klaus Eerikinpoika, 215.\nSnell, Balthasar, 552.\nSokan Jaakko, 453.\nSolovetsin monasteri, 255, 258.\nSondergelteus, Olaus, 240.\nSorolainen, Eerik Eerikinpoika, piispa, 32, 72, 97, 130, 136, 164,\n    203, 231, 239-242, 385, 513, 524, 571, 572, 580-583, 591.\nSparre, Eerik, 18, 113, 115, 134, 158, 168, 233, 385, 464, 488,\n    577-579.\nSparre, Hebla, 107, 108, 109, 113.\nSparre, Juhana, 134-137, 518.\nSpetalsund, 479, 480.\nSpickernagel, Dirich, 438.\nSpåra, Henrik Maununpoika, 215.\nStaben, Samuel, lääketieteen tohtori, 228, 391, 527.\nStenbock, Arvid Kustaanpoika, 214, 234, 386.\nStenbock, Ebba, 112, 199, 228, 274, 311, 388, 390, 391, 393, 403,\n    404, 423, 428, 477, 482, 576, 591.\nStenbock, Katariina, Kustaa Vaasan puoliso ja leski, 109, 114,\n    220, 406.\nStenbock, Kaarle Kustaanpoika, 125, 141-143, 145, 160, 168, 386,\n    578, 579.\nStenbock, Olavi, 535.\nStiernkors, suku, 69, 214.\nStiernkors Aksel Iivarinpoika, 224, 230, 591.\nStiernkors, Hebla Maununtytär, 218.\nStiernkors, livar Maununpoika, 110, 214.\nStiernkors, Kaarle Iivarinpoika, 224, 230, 470, 509, 512, 526, 539,\n    569, 570.\nStiernkors, Maunu Iivarinpoika, Kärkniemen ja Lahdenpohjan herra,\n    214, 284, 391, 410, 418, 457, 486, 512, 526, 539, 569, 570.\nStiernkors, Niilo Iivarinpoika, 566.\nStiernkors, Pertteli Iivarinpoika, 117, 153, 158, 192, 214, 222, 224,\n    236, 390, 391, 403, 427, 496, 591.\nStilchen, Paavali, 518.\nStolpe, Pietari, 178, 179, 420, 426, 474, 475, 482, 506-508, 553,\n    554, 571, 585, 588.\nStorsund, Nauvossa, 526.\nStrang, Hannu, 188, 419, 507, 517.\nStuart, Antti, 482, 599.\nStuffue, Lauri, 414.\nSturcius, Kristofer, 464.\nSture, Kaarle, 419.\nSture, Sten, vanhempi, 27, 47, 65.\nStuut, Matti Laurinpoika, 355, 368.\nStålarm, suku, 212.\nStålarm, Aksel Eerikinpoika, 211, 391, 470, 539, 586.\nStålarm, Arvid Eerikinpoika, 60, 117, 118, 123, 124, 138, 140, 171,\n    174, 176, 182, 184, 210, 211, 245, 391 seurr., 398-405, 408-411,\n    415, 417 seurr., 429 seurr., 439 seurr., 442, 446, 449 seurr.,\n    467 seurr., 515, 525, 526 seurr., 532, 533, 541 seurr., 560 seurr.,\n    568, 576, 577, 579, 580, 591, 593, 594, 597, 618.\nStålarm, Elina Eerikintytär, 210, 211.\nStålarm, Hannu Juhananpoika, Viljaisten herra, 212, 474.\nStålarm, Kristiina, 211.\nStålarm, Svante Eerikinpoika, Kiialan herra, 212.\nStång-joen tappelu, 488.\nStegeborg, tappelu sen tienoilla, 483.\nSuma (Suur-Suma), Vienanmeren rannalla, 258, 262, 263, 599.\nSundergelt, Olavi, 240.\nSuomen herttuakunta, 14, 74.\nSuomenmaa; nimen avaruus, 21, 22; suuriruhtinaskunta, 58; sen\n    valtioasema, 23, 27, 195-196, 235, 236, 434-436, 600-601.\nSuomen kieli, 31-32, 240, 434-436.\nSursill, suku, 278-280.\nSursill, Kaarle, 179, 352, 369.\nSuur-Savon pappila, ks. Mikkeli.\nSuur-Suma, ks. Suma.\nSven Eerikinpoika, 188.\nSven Juhonpoika, 521, 578.\nSven Maununpoika, 204, 205, 207, 225.\nSven Olavinpoika, voutikirjuri, 345 seurr., 616.\nSysmä, 318, 333, 396, 432.\nSäkkijärvi, 126, 127, 128, 130, 171, 609.\nSärkilahti, suku, ks. Stiernkors.\nSärkilahti, Pietari, 29.\nSäädyt, Suomessa, 35.\nSöderköpingin valtiopäivät, 281, 282.\nSöyrinki Martinpoika, 541.\n\nTallinna, 53, 55, 550, 586; tulee Ruotsin valtaan, 52; kinastus siellä\n    v. 1589, 18, 114, 116, 117, 122, 123.\nTammisaari, 35, 36.\nTampere, 360.\nTapila, 530.\nTapilan herra, ks. Biörn Pentinpoika, Hannu Pentinpoika.\nTarharanta, 351-354.\nTaube, Lorentz, 237.\nTavast, suku, 69, 212.\nTavast, Arvid Henrikinpoika, 57, 117, 202, 209, 212, 339, 392, 395,\n    397, 402, 437, 438, 498, 509, 514, 525, 549-555, 568, 570.\nTavast, Germund Henrikinpoika, 547.\nTavast, Livar, 212, 310, 321, 415, 480, 554, 555, 591.\nTavast, Simo Tuomaanpoika, 70.\nTavisalmi, 41, 42, 329, 335.\nTegel, Eerik Yrjönpoika, 579.\nTenalensis, Eerik Juhananpoika, 279, 379.\nTeppoinen, Tuomas, 175, 186, 587.\nTiesenhausen, Kaspar, 473, 476, 484, 533, 550, 551, 554.\nTiirik Pietarinpoika, ks. Bagge.\nTomahainen, Paavo, 333, 334.\nTommola, Martti, 306 312.\nTornio, 246, 250, 251, 256.\nTott, suku, 215, 299.\nTott, Eerik Akselinpoika, 322, 548.\nTott, Henrik Klaunpoika, 216, 218, 540.\nTott, Klaus Aakenpoika, 18, 54, 55 82, 113, 117, 118, 216.\nTuomas Yrjönpoika, 170, 259, 265-274, 355, 360, 366, 377, 434, 458,\n    610, 611.\nTuomiopää, (linnavuori Tallinnassa), 550.\nTrälod, Gabriel, 228, 352.\nTuppura (Ruskiakallio), Viipurin edustalla, 197, 547, 611 seurr.\nTurjanniemi, 261.\nTurun kaupunki, 26, 35, 64, 68, 185, 203, 205, 206, 227, 231, 251,\n    413, 417, 425, 525, 560; syysmarkkinat siellä v. 1596, 240 seurr.;\n    maapäivät siellä syksyllä v. 1597, 442-545.\nTurun linna; sen piiritys v. 1563, 14, 26, 109-110; sen ryytimaa, 169;\n    aateliskokous siellä, 208, 220-224, 226, 391.\nTuure Jaakonpoika, 524.\nTäyssinän rauhanteko, 61, 173-184.\nTönne Yrjönpoika, Högsjögårdin herra, 547, 559, 574.\nTörne, Matti, 110.\n\nUladislaus, Sigismund kuninkaanpoika, 495, 518, 584.\nUlvila, 247.\nUlvilan kaupunki, 35, 36, 251; ks. Pori.\nUpsalan kirkollis-kokous v. 1593, 97-99, 100, 101, 125, 136, 198,\n    199, 223.\nUpsalan markkinat, 163, 164.\nUtmark, Esko, 325, 329, 335.\nUudisasutus, 41 seurr.\n\nValentin, 395.\nVaasa, ks. Kustaa Eerikinpoika.\nVaasa, Sigrid, 216.\n\"Vakka-suomalaiset\", 37.\nVastinki, kylä, 317, 318.\nWeijer, Hannu, 483, 488.\nVenäjän sota, Sten Sturen aikuinen, 254-255; Kustaa Vaasan aikuinen,\n    49-52, 255; Juhana III:n aikana, 19, 53-61, 115-118, 255-265,\n    399-400.\nWernberg, Gabriel, 279.\nVesainen, 258-269.\nWestgöthe, Arvid, 487.\nWestgöthe, Birgitta, 141.\nWestgöthe, Lassi, 426, 489.\nVesunta, kartano Hattulassa, 395.\nViiki, 111.\nViipurin kaupunki, 34, 35, 36, 44, 50, 51, 60, 185, 186, 514, 526,\n    547 seurr.\nWildeman, Arvid Tönnenpoika, 126, 134, 142, 143, 203, 214, 230, 430,\n    512, 516, 532, 539, 540, 546, 568, 586.\nWildeman, Henrik Tönnenpoika, 526.\nWildeman, Samuel Arvidinpoika, 541.\nViloides, Jaakko, 279, 369.\nVinikka, Maunu, nuijapäällikkö Pohjanmaalla, 343.\nViro, 52, 53-61, 134, 135, 136, 464, 465, 516, 517, 584-588;\n    ks. Tallinna.\nWitfelt, 484.\nVoitila, (ruots. Voitby), kylä Mustasaarella, 295, 487.\nVolkonskij, 263.\nWrangel, Mauri, 473, 484.\nVuolenkoski, 547.\nVuolteen herra, ks. Hartikka Henrikinpoika.\nWyk, van, Welam, mynttimestari, 477.\nWyk, van, Wilhelm, laivankapteeni, 482.\nVähäjoen tappelu Halikossa, 530, 531.\nVääksyn kartano Kangasalla, 142, 216, 308, 319.\nVöyri, 253, 315.\n\nYkskylä, Otto, 473, 484, 585, 588.\nYkspää, kuninkaan kartano, 556.\nYläneen kartano, 393.\nYrjö Maununpoika, 524.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Ks. A. G. Ahlqvist, Om Aristokratiens förhållande till\nKonungamakten under Johan III:s regering, II, (Uppsala 1866).\n\n[2] Fryxell, Berättelser ur Svenska Historien, IV osa, Stockholm 1830,\ns. 71, juttelee Aksel Leijonhufvudin väkivallantöistä. Saamme vasta\nnähdä, kuinka Suomessa oli asiat.\n\n[3] Ks. Linköpings Bibl. Handl. I, s. 31: Juhanan kirje Sigismundille\nheinäk. 19 p. 1591, missä hän myöskin Sigismundia varoittelee\nuskomasta, mitä nuo uskottomat valtaneuvokset valehtelevat Kaarle\nherttuasta.\n\n[4] Että tämä avarampi käsitys esiintyy Venäjän puolisilla\nsuomalaisilla, näemme heidän runostaan Katariina II:n kuolemasta, jossa\nlauletaan: -- -- \"Valitteli vanhat, nuoret, Pitkin suurta Suomenmaata,\nMoskovan molemmin puolin.\"\n\n[5] Ks. Grönblad, Nya källor till Finlands Medeltid, I, s. 95: -- --\n\"all Aboo biscopsdöme udj Findlandh, som kalles Östrelanden\" -- --\n(v. 1497).\n\n[6] Ks. Rühs, Svea Rikes Historia, öfversatt af Strinnholm, Sthm 1825,\nIII osa, s. 405.\n\n[7] Läksi Kustaa Vaasan ensi aikoina uskonpuhdistusta pakoon ja\nkirjoitti Venetsiassa v. 1540 kirjansa: Historia de omnibus Gothorum\nSveonumque regibus, joka v. 1554 painettiin.\n\n[8] Historia Olai Magni Gothi, Archiepiscopi Upsaliensis de Gentium\nSeptentrionalium variis conditionibus etc, kirjoitettu Roomassa v.\n1555. Kartassa, joka on tähän kirjaan liitetty, on Suomen itäinen raja\nmelkein vallan pohjoisessa.\n\n[9] J. J. Tengström, Kustaa I:n hallituksesta, aikakauskirjassa Suomi\n1853, ss. 200, 201 (kirje on tammik. 26 p:ltä 1556).\n\n[10] Ks. A. I. Arwidsson, Handlingar till upplysning af Finlands\nhäfder, III osa, ss. 175-179, 191 seur.\n\n[11] Ks. Olof Celsius, Erik XIV:s historia; Svederus, Stockholms\nMagasin, III, s. 30.\n\n[12] V. 1490 mainitaan Sten Sture vanhemman pitäneen jonkinmoista\nvaltiokokousta Raaseporissa; ks. Arwidsson, Handl. I, s. 71: \"Dominus\nRegni gubernator -- -- -- hanc nostram civitatem Aboensem est ingressus\n-- ad Dietam Rasborgensem se disponit transiturum.\"\n\n[13] Olaus Magnus, Lib. IV, cap. XVIII.\n\n[14] Arwidsson, Handl. II, s. 232 (v. 1528) ja V, 362 (v. 1538).\n\n[15] \"Otoluger allmoghe och dryxe\"; ks. Porthan, Chron. Episc. (uusi\npain.), s. 286.\n\n[16] Kirkollisista seikoista maassamme ks. Finlands minnesvärda Män: S.\nElmgrenin elämäkertomukset Särkilahdesta, Skyttestä, Agricolasta,\nJuustenista ja Eerik Eerikinpojasta; myöskin F. Collan, De\nReformationis in Fenniae Initiis.\n\n[17] Tuon vanhan erehdyksen, että \"Collegium Raumense\" merkitsisi\njotakin korkeampaa koulua Rauman fransiskolais-luostarissa, on\nBomansson oikaissut. \"Collegium\"-sana ei merkitse näet muuta kuin itse\nluostaria. Että Raumalla kuitenkin oli koulu, näkyy siitä, että Martti\nSkytten mainitaan saaneen opetuksensa Rauman ja Turun kouluissa. Tämä\nRauman koulu pysyi uskonpuhdistuksenkin jälkeen. Ks. Hist. Arkisto, IV,\ns. 168.\n\n[18] Nimi kirjoitetaan Keijoij, joka kuitenkin lienee vanhanaikainen\nmuoto, samaten kuin: \"kukkoi\", \"isoi\".\n\n[19] Suomen kouluista opinpuhdistuksen jälkeen ks. C. A. Alcenius, De\nScholis Fennia post Reformatam ecclesiam, Hki 1848.\n\n[20] Ks. W. G. Lagus, Om Finska Lagöfversättningar, s. 76; Arwidsson,\nHandl. IV, ss. 129, 220; sekä muuten J. J. Tengström, Suomi 1853, ss.\n158 seur.\n\n[21] Ks. kreivi Pietari Brahen kertomus vuodelta 1638 (Handlingar\nrörande Skandinaviens historia, XXXI osa; myöskin Suomi 1855).\n\n[22] Sama ajatus oli Wexioniuksellakin (Descr. Suecim IV. cap. 6):\n\"Fenni foris quam domi et in natali solo laboriosiores.\"\n\n[23] Ks. Arwidsson, Handlingar III, 328.\n\n[24] Ks. Kantelettaren runot Turusen Neiti ja Kestin lahja, jotka\nkuvaavat kappaleen kaupunkitapoja keskiajalta. Nimellä \"kesti\"\n(ruots. gäst, saks. Gast) merkitettiin nähtävästi Saksasta tulevia\nkauppa-vyrrejä, jotka komeudellansa viettelivät Turun tyttölöitä. Ja\nsitten talven oltuansa -- \"Kesti toivovi keseä, tuota toivo Kestin\nlaiva, Kestin laiva, Kestin lapset, Kestin entinen emäntä; muut kaikki\nkeseä toivo. Yksi pelkäsi -- --\", Kanteletar, toinen painos, ss. 263,\n294.\n\n[25] Ks. Arwidsson, Handl. II, 258; sekä muuten näistä asioista Fab.\nCollan, Finl. Allm. Tidning 1850, ss. 46 seur. ja Liljenstrand, Hist.\nteckning af lagstiftningens grundsatser för Näringarne etc. Hels. 1853;\nlisäksi J. J. Tengström, aikakauskirjassa Suomi 1853.\n\n[26] Ks. kirje Olavi Trottenpojalle huhtik. 3 p. 1549, Arwidsson,\nHandl. VII, 268 seurr.\n\n[27] Sanotaan v. 1529 Eerik Flemingin perustamaksi. Mutta jo v. 1515\nvalittaa Pohjan pitäjän kirkkoherra, että hänen kappalaisensa liikkuu\nja rehkii tuolla kauppalassa (\"ther i köpstaden\"). Ks. E. Grönblad. Nya\nBidrag till Finlands Medeltid, Hels. 1852, s. 20.\n\n[28] Uusi paikka oli ennen kuninkaankartano, nimeltä Bärnäste (s.o.\nKarhunpesä). Siitä uusi nimi Björneborg (s.o. Karhunlinna), Pori.\n\n[29] Ks. Öhman, Historik öfver staden Borgo.\n\n[30] Ks. Arwidsson, Handl. II, 286 seur.\n\n[31] Fryxell, Berättelser III, ss. 271, 272.\n\n[32] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 86, ja Linköpings Bibliotheks Handl. II,\nss. 253 (Juhana kuninkaan kirje elok. 6 p. 1577).\n\n[33] Tämä sanan käsitys näkyy runossa, kun oravaa ammuttaissa\nlausutaan: \"Jo putois puhas lumehen, Raha hangelle hajosi.\" Ks.\nLiljenstrand, Hist. tekning, s. 24.\n\n[34] Ks. Chydenius, Beskrifn. om Gamla Karleby, ja Tidn. utgifna\naf ett sällskap i Åbo, 1777, ss. 133, 134. -- Piispa Agricola sanoo\nnaimis-reguloissansa: \"Miehen poli pite (naidessansa) kieumen\nvijdhettoista kymende aiastaica, mutta vaimon poli neljättoista\nkymende.\" Ks. Finlands Minn. Män., I, s. 303.\n\n[35] Ks. Porthan, Chronicon Episc., (Uusi painos), s. 510.\n\n[36] Ks. ennenmainittu kreivi Pietari Brahen kertomus.\n\n[37] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 220, ja Eero Salmelaisen matkamuistelmat\nViitasaaresta (Suometar 1853, n:o 29). Kivijärven Kinnulan lahdessa on\nollut kolme kivistä kellaria, jotka hämäläisten mainitaan rakentaneen\nkalojansa varten; ks. Tidn. utgifna af ett sällskap i Åbo 1777, s. 68.\n\n[38] Merkillinen on suomalainen satu Lapin kansan synnystä: -- Lippo\nliukas mies, metsänkävijä (suomalainen), läksi peuran ajantaan ja\njoutui Tapiolaan. Siinä Tapio, metsän kuningas, jonka on \"parta,\nhiukset kaikki kuusen naavasta\", antoi hänelle tyttärensä, josta syntyi\nhänelle poika. Lippo nyt tahtoi palata kotiinsa, ja Tapio vihdoin\nsuostui häntä saattamaan.\n\n\"Kun edellä hiihdän, seuraa sinä jälkeäni ja jää siihen yöksi, jossa\nsomman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jotteivät taivaan tähdet\nlävitse paista.\"\n\nKolmantena yönä Lippo unohti varoituksen -- ja jäljet olivat hävinneet.\nSiinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa. -- --\nSiitä Tapion tyttären synnyttämästä, havumajassa kasvaneesta pojasta on\nLapin alku lähtenyt. Ks. Suomen Kans. Satuja I, 8-12. -- Suomalaisille\nkuului varoitus: Tee majasi tarkaksi, ettei tähdet lävitse paista.\n\n[39] Lopulla 13:tta satalukua lahjoitetaan Turun kirkolle Kantolan\nkartano Vanajassa oravimetsinensä \"sekä ne lappalaiset, jotka sen talon\nalla ovat olleet\". Ks. Franzén, de Bircarlis I, 20 (Porthan, Opera, IV,\ns. 133). -- Vielä v. 1454 oli Luulajan ja Piitimen pirkkalaisilla\njakoveljiänsä Hämeessäkin, joilla myöskin oli lappalaisia allansa.\nMutta enimmät Etelä-Suomen lappalaiset lienevät silloin jo olleet\n\"kuninkaan lappalaisia\" (Konungz Lappa). Ks. Handlingar rör. Skand.\nHistoria XXIX, Sthm 1848, s. 29.\n\n[40] Juhana kuningas ensinnä toden teolla saarnatti kristinuskoa\nlappalaisille. Ks. Tornaei Beskr. öfver Torneå ooh Kemi Lappmarker.\n\n[41] Ks. J. J. Tengström, Suomi 1853, s. 276 (viitta 46), jossa\nluetellaan nämä rajariidat, alkaen vuodesta 1415. -- Vielä v. 1544 ja\n1550 satakuntalaiset ja hämäläiset valittavat, että Savon ja Pohjan\nmiehet käyvät heidän erämaissaan. Ks. Arwidsson, Handl. VII, 144, 312.\n\n[42] Ks. Suomi 1853, s. 212 seur. ja Arwidsson, Handl. IV, 25. Tuo\ntunnettu Birger kuninkaan kirje vuodelta 1303 tarkoittaa ruotsalaisia\nuudisasukkaita Pohjanmaan rannikolla, joka siihen aikaan luettiin\nHämeen takamaihin: ks. Suomi 1857, ss. 140, 141.\n\n[43] Ks. Arwidsson, Handl. VI, 312.\n\n[44] Fabian Collanin ajatus (Suomi 1851, ss. 9, 10 ja Finl. Allm. Tidn.\n1850, s. 352), että Tavisalmen kirkko oli Luetaipaleella Saamiaisten\nkylässä nykyisillä Leppävirroilla, on myöhemmin osoitettu vähemmän\nluultavaksi; ks. A. E. F(rosterus), Kuopio sockens ålder, namn och\nförsta kyrka. Kuopiossa 1874.\n\n[45] Ks. Arwidsson, Handl. III, 289, IV, 220.\n\n[46] Ks. Arwidsson, Handl. VII, 313.\n\n[47] Ks. Åbo Tidningar 1776, s. 65; 1777, ss. 20, 67; 1778, s. 156;\n1785 Bih. s. 136; 1791 n:o 45; sekä Salmelainen (Suometar 1853,\nn:o 20-29). Toisinaan esivallan päätökset kävivät toiseenkin suuntaan.\nNiinpä esim. luetaan Juhana herttuan diariossa 1558 tammik. 10 p.:\n\"Kustaa Finckelle, että hän varoittaa yhteistä kansaa Savossa (vthi\nSagulax) tunkeutumasta Satakunnan metsiin eläinten ammuntaan tai\nmuuten.\" (Toht. Bomanssonin muistiinpanot.)\n\n[48] Vanhimman talon Lappajärvellä sanotaan olevan Nykälä, senjälkeinen\nVirsula. Ennen vuotta 1830 nimitettiin koko emäkirkkokuntaa\nmaakirjoissa \"Savon-kyläksi\". Mutta ruotsalaisia talonnimiä on paljon,\nesim.: Strang (Rankila), Öfvermark, Bredbacka (Reipakka). Lappajärvi\noli Pietarsaaren pitäjää ja nimitettiin kauan aikaa Pietarsaaren\nerämaaksi (Persöö mark). -- Kauhajoella on Havusen talo savolaisen\nperustama. -- Noormarkun Lassilan kylä on paisunut kahdesta talosta,\nnimeltä Savo ja Naperoinen; edellisen aloittajan mainitaan tulleen\nSavosta, toisen \"Mäntyharjusta\".\n\n[49] Ks. Åbo Tidningar 1791, n:o 45. -- V. 1551 käskee Kustaa voutinsa\nHämeessä rangaista Hämeen talonpoikia, kun olivat talot polttaneet\nPohjan ruotsalaisilta, jotka olivat asettuneet Hämeen vierisille\nmetsiin, luultavasti Lappajärvelle; ks. Arwidsson, Handl. VIII, 93. --\nSurmatöitä kerrotaan vuodelta 1552. Arwidsson, Handl. III, 167 seur.\n\n[50] Ks. Arwidsson, Handl. VII, 263.\n\n[51] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 106.\n\n[52] Ks. Vaaranen, Samling af Urkunder, I, 232 (v. 1602).\n\n[53] V. 1551 huhtikuussa kirjoittaa Agricola: \"Nälkä on joka miehen\nvieras, sekä talonpoikien että papistonkin, eikä ole kaupungeissa\nmitään jyviä kaupan\"; ks. Arwidsson, Handl. VI, 319. -- V. 1588 oli\nViipurin läänissä hirveä nälänhätä. -- \"Sensit tota Carelia famem\" --\nniin että paljon ihmisiä siihen kuoli: Jääskessä 43 täysi-ikäistä ja 14\nlasta, Ruokolahdella 110 täysi-ikäistä ja 62 lasta, Taipaleen pitäjässä\n142 henkeä ja Lapvedellä 42 henkeä; ks. Suom. Valtionarkiston\ntilikirjat.\n\n[54] Ks. Kalevala, toinen painos, XXXI Runo.\n\n[55] Ks. Arwidsson, Handl. VI, 300.\n\n[56] Ks. näistä rajameteleistä ja Kustaa Vaasan sodasta: M. Hongelin,\nTheser för lektorstjensten i Historie, Hels. 1851.\n\n[57] Ks. Kanteletar III, virsi \"Viron orja ja isäntä\". -- \"Virolaisia\nja orjia\" (Ehster och lifegna) sanottiin ruotsiksi.\n\n[58] --- \"ideoque Finnos -- - velut procella ingens pervasit\".\nMessenius Scond, Illustr. XV, 131. -- \"Moschi Finlandian -- -- quasi\ntempestas savissima nimium afflixerunt\", I. c. VII, 13.\n\n[59] Ks. kirje lokak. 7 p. 1571, Åbo Tidningar 1782, s. 335.\n\n[60] Ks. Åbo Tidningar 1792, n:o 21; sekä muuten näistä sotatapauksista\nKlaus Hermaninpoika Flemingin \"Memoriale Chronicon\" painettu kirjassa:\nHandlingar rör. Förhållandena i Finland mellan 1592 och 1596, Hels.\n1856; ja Aeg. Girs, Johan III:s Krönika. Täydellisen selvityksen sodan\nkoko alkuosasta antaa Verner Tavaststjerna akatemiallisessa\nväitöskirjassaan, Hels. 1875.\n\n[61] Ks. Messen. Sc. III. VII, 37, ja Akiander, Ryska krönikor (Suomi\n1848) s. 222. Tämän rauhanteon asiakirjat ovat painetut kokoilemassa\nHandl. rör. Skand. Hist., XXXVI osa, ss. 116, 137. -- Kl. Fleming,\nKaskisten herra, joka kuitenkin näinä vuosina oli ulkomailla, sanoo\nrauhan tehdyksi jo v. 1573 ja kolmeksi vuodeksi.\n\n[62] Saksaksi Wittenstein.\n\n[63] Ruotsiksi ja saksaksi Lode, Lohde, Virumaan maakunnassa; viroksi\nsitä sanotaan Kolloverre ja Lukkolinn.\n\n[64] Messenius, Scond. Ill. VII, 48; Akiander, Ryska Krönikor ss. 223,\n224; Girs, Johan III:s Krön. s. 49; Suomi 1845, s. 276.\n\n[65] Messenius, Scond. III. VII, 54.\n\n[66] Ks. Pontus-herran kirje kuninkaalle Käkisalmelta marrask. 7 p.\n1580, Handl. rör. Skand. hist. XXXVI, ss. 241 seur.\n\n[67] Ks. Hist. Arkisto III, ss. 147, 148.\n\n[68] Ks. Klaus Flemingin kirje Kaarle herttualle Tukholmasta lokak. 12\np. 1593 (Gottlundin kopiok. Suomen Valtionarkistossa, s. 34).\n\n[69] Ks. Akiander, Ryska Krönikor, Suomi 1848, ss. 239, 242. -- --\nRuotsin historioitsijat eivät mainitse tätä retkeä ollenkaan. Iloissaan\nrauhan tulosta eivät ole tietävinään, mitä Suomi vielä viimeisellä\nkerralla sai kärsiä. Mutta pari yksityistä kirjettä Ruotsin\nvaltionarkistossa, Matti Laurinpojan Viipurista maalisk. 4 p. 1592\n(Acta hist.) ja Klaus Flemingin Lapvedeltä helmik. 10 p. 1592\n(Livonica), antavat asiasta tietoa.\n\n[70] Ks. Grönblad, Handlingar rörande Klubbekriget, III, s. 34. --\nAikaa, jolloin hävitys oli tapahtunut, eivät he ilmoita. Epäilemättä se\nkuitenkin oli v. 1592 taikka -- kenties luultavammin -- v. 1590.\n\n[71] Hirmuiset rutot v. 1572 ja 1588; ks. Åbo Tidn. 1777, n:o 10; D.\nJuslenius, Aboa vetus et nova, Cap. II, 16: Lindköpings bibliotheks\nHandlingar II, s. 235. -- Myöskin v. 1579 ja 1580 kävi rutto kumminkin\nRuotsissa, ja se rutto, joka alkoi kesäkuussa 1588, kesti kaksi vuotta.\nKs. Loenbom, Svenska archivum I, 113.\n\n[72] Ks. Adlersparre, Hist. Samlingar III, s. 9. Suomesta Viroon\nvietävät, äsken otetut sotamiehet täytyi köysiin panna, niin paljon\nheitä Viron olo hirvitti; ks. Arwidsson, Handl. X, 91, 92.\n\n[73] Ks. Arwidsson, Handlingar IV, 314.\n\n[74] Ks. Arwidsson, Handl. III, 260; IV, 90.\n\n[75] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 136.\n\n[76] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 347.\n\n[77] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 349.\n\n[78] Ks. W. G. Lagus, Samling af Domkapitlets i Åbo Circulärbref ifrån\når 1564, Första delen, s. 2.\n\n[79] \"Borgläger.\"\n\n[80] Ks. Rühs, Sv. R. Hist. IV, 141. Usein joutuivat toraan ja\ntappeluun toistensakin kanssa. V. 1574 hyökkäsi Vironmaassa saksalainen\nväki Rakveren edustalla skotlantilaisten kimppuun ja tappoi heiltä\n1,500 miestä; ks. Rühs, III, 322. -- Mitä tuo onneton Viro kärsi, ei\nkuulu tämän historian aineeseen.\n\n[81] Ks. W. G. Lagus, Samling af Domk. i Åbo Circulär-bref, I,\nss. 11, 12.\n\n[82] V. 1457 mainitaan Turussa pormestarit Matis Skalenberg, Albrit\nNyendorp, Göcke Wid, ja porvarit Gert Rentfart, Anders Grystfot, Lasse\nSkalm. Muutamat näistä sukunimistä, jos eivät kaikki, ovat pelkkää\nsaksaa, ja ristimänimet \"Matis\", \"Albrit\", \"Göcke\", \"Gert\", todistavat\nnäiden herrojen saksalaista puheenpartta. Ks. Arwidsson, Handl. VI, 45.\n\n[83] Ks. Kristofer kuninkaan maanlaki, kuninkaankaari, XII.\n\n[84] Ks. Arwidsson, Handl. V, 77: \"Bencth Jönsson a vapn borgare i\nÅbo.\"\n\n[85] Ks. Rühs, Sv. R. Hist. III, s. 206; ja Suomi 1853, ss. 123, 271.\n\n[86] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 208, 243.\n\n[87] Ks. Arwidsson, Handl. X, 26.\n\n[88] Ks. Arwidsson, Handl. X, 32.\n\n[89] Ks. Rühs, Sv. R. Hist. III, s. 297.\n\n[90] Ks. knaappi-arvon synnystä muutamia tärkeitä viittauksia\nJ. M. Saleniuksen teoksissa Äyräpään kihlakunnasta ss. 29 seur. ja\nMuolan pitäjästä, ss. 77, 78. Verovapauden laveus näkyy olleen\nerilainen eri asianhaarain mukaan. Toisinaan knaappi sai, joko\notolliseksi ajaksi taikka niin kauan kuin piti varustetun miehen ja\nratsun valtakunnan palveluksessa omalla kustannuksellaan, vapauden\nkaikista suorituksista sekä määräisistä että ylimääräisistä, paitsi\npäivätöistä, joita hänen piti suorittaa niinkuin muiden veronalaisten\ntalonpoikain; ja jos hänellä ei täyttä veromaata ollut, piti hänelle\ntäytteeksi antaa autiomaata, joka on jäänyt kesannoksi ja viljelemättä;\nks. vapauskirjeet v. 1591 Heikki Kupiaiselle ja muutamille muille\nrantasalmelaisille, Suom. Valtionarkiston tilikirj. n:o 6,641, lehd.\n116, 119. Toisinaan taas suotiin vapaus ainoastaan linnaleiristä,\nkyyditsemisistä ja kestityksistä (eräs vapauskirje muutamille\nloimaalaisille v. 1592 tohtori Ranckenin hallussa), tai apuveroista,\npäivätöistä ja kyyditsemisistä, mutta ei vuotuisesta verosta\n(vapauskirjeet parille Aksel Kurjen ratsumiehelle v. 1589, Suom.\nValtionark. tilikirj. n:o 6,641, lehd. 120, 121). Edempänä\nkertomuksessamme saamme näitä knaappeja useammin nähdä. Kuinka paljon\nniitä eri aikoina löytyi, voitaisiin tietysti Valtionarkistomme\ntilikirjoista selville saada; tässä vain mainittakoon, että Juhanan\nhallituksen lopulla niitä tavataan kaikissa maakunnissa. Klaus Fleming\nkeväällä 1597 vahvisti sotavoimaansa suomalla useille Suomen\ntalonpojille knaappivapauden; ks. Lagus, Acta Soc. Scient. Fenniae II,\n1, ss. 285, 286; ja Kaarle IX v. 1606 lupasi heille myöskin vaakunan ja\nkilven, s.o. jonkinmoisen aatelisuuden; ks. Werwing, Sigismunds och\nCarls Historier, II ss. 135 seurr.; Hallenberg, Gust. Ad. hist. IV, s.\n509. Vehkalahden knaapeista muutamat lopulta pääsivätkin aateliseen\narvoon; ks. niistä Lagus, Finska adelns gods och ätter, ss. 549 seurr.\n\n[91] Eerik Eerikinpoika, Sorolan herra, kirjoittaa v. 1607 isällensä,\nTurun piispalle: -- -- \"quid Häfvompä (Hevonpää?) quid multi hujusmodi\nalii, qui parum aut nihil a rusticis differunt?\" ks. Vallenius, Finska\nAdelns och Riddarhusets hist. (Åbo 1830), s. 30.\n\n[92] Ks. aateliston vastaukset Kaarle herttualle Turussa v. 1602;\nGrönblad, De comitiis Arctopoli, s. 103; vertaa ss. 92, 118. Varovien\nsanojen alta tirkistää oikea mieli kyllä selvästi.\n\n[93] V. 1550 kieltää Kustaa kuningas Suomen aatelisia ja muita myymästä\njyviänsä rahvaalle kalliimpaan hintaan kuin ruispanni 12 äyriin,\nmallaspanni 11 äyr. ja ohrapanni 10 äyr. Kuitenkin oli hän kahta\nkuukautta ennen säätänyt kruunun saatavista rukiista, että rahvas niitä\nkyllä saisi puutteen vuoksi rahalla lunastaa, mutta ei vähemmällä kuin\n14 äyrillä pannilta. Ks. Arwidsson, Handl. VII, 301, 314. -- 8 äyriä\ntäytti markan, ja äyrissä oli 3 äyrityistä; mutta rahan sisällinen arvo\non hyvin vaihtelevainen. Panni oli 2 tynnyriä; 6 pannia luettiin\nleiviskäksi ja 12 leiviskää lästiksi; mutta pannissa lukivat\nsuomalaiset 2 karpiota ja karpiossa 3 kolmannesta. Ks. Suometar 1855\n(Y. K.), Karpiosta ja Kolmanneksesta.\n\n[94] Ks. Grönblad, Handl. rör. Förh. I, 6. -- Wieselgren,\nDela-Gardieska Archivet IV, s. 65.\n\n[95] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 229 seur.\n\n[96] Ks. Elmgren (Finl. Minnesv. Män), Agricola, Juusten, Erik\nEriksson; sekä C. A. Alcenius, De Scholis Fenniae post reformatam\necclesiam, Hels. 1848.\n\n[97] Tarkempaa selkoa näistä seikoista saadaan Suomettaresta 1856, n:ot\n28-32: (Y. K.) \"Suomen hallitus-neuvot 15:nnellä sataluvulla.\" Vrt.\nkirjoitukseni \"Ruoka-ruotsi\" Historiallisessa Arkistossa IV, s. 107.\n\n[98] Ks. Suomi 1853, s. 142.\n\n[99] Vertaa Turun hovioikeuden kirje kuningatar Kristiinalle 1637 (Karl\nTigerstedt, Handl. rör. medlet af 17:de årh., ss. 493 seur.).\n\n[100] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 233, 234.\n\n[101] Ks. Grönblad, Handl. rör. Förh. i Finland, s. 17. Jo v. 1574 oli\nsama Klaus Fleming asetettu koko Suomenmaan käskynhaltijaksi (ks.\nAnrep., Ättartaflor). V. 1576 tehtiin Klaus Aakenpoika Tott Etelä-\nSuomen ja Henrik Klaunpoika Horn Pohjois-Suomen haltijaksi. V. 1585 oli\npuheenalainen Tott Suomen ja Karjalan (se on koko Suomenmaan)\nkuvernööri. Mutta v. 1587 asetettiin Tott ainoastaan Karjalan\nlaamannikunnan haltijaksi ja kreivi Aksel Leijonhufvud sai muun Suomen.\n\n[102] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 372.\n\n[103] Ks. Grönblad, De Comit. Arctop., s. 57.\n\n[104] Ks. Arwidsson, Hand. VI, 344-352; lisäys VII, s. XIV.\n\n[105] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, III, s. 121. --\nSamanlaisia valituksia Matti Laurinpoika Kruusia vastaan on v. 1585.\nKs. Wieselgren, Dela-Gardiska Archivet, IV, 60, 61. Melkein aina\nkuuluu, että pelätään vainoa siitä, kun on valittamassa käyty.\n\n[106] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, III, 122-124. --\nVuosiluku puuttuu, mutta arvataan olevan 1590.\n\n[107] Ks. Grönblad, Handl. rör Klubbekr. III, 125; vertaa III, 10.\n\n[108] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 127 seurr.\n\n[109] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 131. Vuosilukua ei ole,\nmutta tämä valitus lienee tapahtunut loppuvuodella 1590.\n\n[110] Ks. Suom. Valtionarkistossa Gottl. kopiok. (ss. 19, 20): Martti\nKerdtnerin ja Knuutti Kijlin kirje Kaarle herttualle Turusta maalisk.\n22 p. 1593, jossa mainitaan, että alankomaalaisten ratsumiesten asut ja\naseet ovat Turussa suutarien ja kraatarien hallussa. -- Nälänhädästä\nlinnoissa on alituisia valituksia.\n\n[111] Ks. Gottl. kopiok, s. 21: Henrik Klaunpojan kirje pojallensa\nKaarle Hornille Myckilsbergistä huhtik. 1 p. 1593.\n\n[112] Ks. eräs Juhana III:n kirje heinäk. 9 p. 1584 (Laguksen kokoilema\nSuom. Valtionarkistossa), ja Juhana III:n registratuura 1591, lehti 59.\n\"Kaikille ratsumestareille, että ratsumiehet tästä lähin pysyvät K. M:n\nlinnoissa ja kartanoissa linnaleirissä\", Tukholmasta (maalisk. 1591).\nMainitaan jo ennen niin säädetyn sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä\nvarten.\n\n[113] Yleisenä lähteenä tässä ja useissa seuraavissa luvuissa: Werwing,\nSigismunds och Carls historier, (kirjoitettu v. 1694, painettu v.\n1746), I osa.\n\n[114] Ks. Aniou, Svenska Kyrkoreformationens historia, III, s. 232.\n\n[115] \"Hertig Carls Fogelnät.\" Werwing I, 129.\n\n[116] Ks. Leopold Ranke, Die Römischen Päpste. Berlin 1845. II, s. 371.\n\n[117] Ks. Arwidsson, Handl. II, 63.\n\n[118] Ks. Arwidsson, Handl. VI, 334 ja von Stiernmanin sukujohdot Aeg.\nGirsin historian esipuheessa; myöskin Wieselgren, Dela-Gardiska arkiv.\nV, 2, 3; sekä K. A. Bomansson, Hertig Johan och hans tid (Helsingissä\n1862), ss. 32 seurr. Vertaa Anrep, Svenska Adelns Ättartaflor, suku\n\"Fleming\". Flemingien sukutaulu on pantu Oppikirjani liitteisiin.\n\n[119] \"Hänen isänsä teki itse kehnon naimiskaupan; jos se vielä kerran\ntapahtuisi, se paljon kävisi sydämelleni\", kirjoittaa Klaus herra\nkesäk. 24 p. 1594 (Gottlundin kopiok. Suom. Valtionarkistossa, s. 44).\nAsian laita oli, että Kaarle herttuan saksalainen hovijunkkari\nHieronymus Birkholtz oli Annaan rakastunut, mutta ei voinut täyttää\nniitä huomenlahjanvaatimuksia, jotka Klaus herra ehdoksi pani. Maalisk.\n24 p. 1595 herttua kirjoittaa Flemingille saaneensa Birkholtzilta\ntietää, \"kuinka laita nyt on veljentyttärenne\", ja arvelee parhaaksi,\n\"että he nyt Herran nimeen tulevat yhteen\", ettei muka suurempaa häpeää\nsyntyisi; herttua lupaa huomenlahjat (ks. registr. 1594, 1595, II,\nlehti 73; Svederus, Stockholms Magasin, II, s. 773). Marski kuitenkin\noli taipumaton (ks. Gottl. kopiok. ss. 70 seurr.), ja kun Birkholtz\nalkuvuodella 1597 tuli Suomeen, hän pantiin vankeuteen Yläneen\nkartanoon. Vaan marskin kuoltua Birkholtz pääsi vapaaksi ja vei omin\nluvin morsiamensa Ruotsiin.\n\n[120] Birkholtz ja herttua sittemmin syyttivät marskia, että hän oli\npidättänyt Anna Flemingiltä hänen isänperintönsä ja enemmän kuin\nkaksikymmentä ajastaikaa oli ollut siitä mitään tiliä tekemättä; ks.\nKaarle herttuan registratuura 1597, II, lehti 82: Tukholmasta elok. 9\np. \"Avoin kirje Hieronymus Birkholtzille ottamaan Tunan kartano\n(Uplannissa) pantiksi.\" Tästä ajan määräyksestä sopisi arvata Jaakkiman\nkuolleen 70-luvun keskipaikoilla. Bomansson kuitenkin arvelee hänen\nolleen jo v. 1563 kuolleena; ks. Hert. Johan, s. 42.\n\n[121] Ks. Arwidsson, Handl. IX, 207.\n\n[122] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 116, 117, 137. Klaus herra itse\nmainitsee lokak. 12 p. 1593 (Gottl. kopiok., s. 37): \"On nyt\nkolmasneljättä vuosi sitä, kun minua ruvettiin sota-asioihin\nkäyttämään\" (siis v. 1561) \"ja kolmaskymmenes vuosi siitä, kun sain\nesivallaltani oikeuden komentaa sotaväkeä\" (siis v. 1564!). Niinkuin\nnäemme eivät nämä ajanmääräykset kuitenkaan ole täydellisen tarkkoja.\n\n[123] Suomen Valtionarkistossa alkuperäisenä kirjoituksena Gottlundin\nkokoelmassa.\n\n[124] Ks. Biografisk Lexikon öfver Svenska Män, Upsala 1838, IV,\ns. 359.\n\n[125] Tämä Viiki on Siuntion pitäjässä. Vapaaherrakunta käsitti koko\nViikin neljäskunnan sekä osan toisestakin neljäskunnasta, johon muun\nmuassa kuului myöskin Pihkala, Klaus herran mieluinen tyyssija. Koko\nläänitys sisälsi 25 1/4 veromarkkaa ja tuotti 79 1/2 taal. hopearahaa;\nks. Bomansson, Hertig Johan, s. 34.\n\n[126] Nämä kirjeet löytyvät Sven Elovinpojan kirjoituksissa Linköpingin\nkirjastossa.\n\n[127] Ks. Klaus Hermaninpojka Flemingin (Kaskisten herran) teos \"Res in\nFinnias [Grönblad, Handl. rör. Förhåll. s. 35]. Klaus herran\nkäskynhaltijanvirasta ks. ylempänä siv. 74, ja laamanninvirasta ks.\nBomansson, Hertig Johan, s. 32.\n\n[128] Ks. Palmskiöldin kokoelmat Upsalan yliopiston kirjastossa; n:o\nXIII, Tom. XVI.\n\n[129] Äitinsä kautta Klaus Flemingillä oli kaksi muutakin mainiota\norpanaa, nimittäin suomalainen sankari Klaus Kristerinpoika Horn ja\nSuomenmaan käskynhaltija Klaus Aakenpoika Tott. Tämä havaitaan\nseuraavasta sukutaulusta:\n\n          Sigge Laurinpoika (Sparre), valtaneuvos, k. 1509.\n       |                              |                         |\nHebla (Sparre),               Ingeborg (Sparre),                |\nnaitu Eerik   naitu: 1. Yrjö Hannunp. (Stiernsköld) k. 1517     |\nFlemingille          2. Krister Klaunp. (Joensuun Horn) k. 1522 |\n       |             3. Aake Klaunp. (Tott) k. 1531             |\n       |                              |                Lauri Siggenp.\nKlaus Eerikinp.      2. Klaus Kristerinp. Horn         (Sparre) k. 1554\nFleming k. 1597         Joensuun herra k. 1566                  |\n                     3. Klaus Aakenp. Tott             Eerik Sparre,\n                        k. lopulla v. 1592             valtaneuvos,\n                                                       mestattu 1600\n\n[130] Nämä varoitukset eivät kuitenkaan näytä olleen aivan jyrkkiä,\narvattavasti siitä syystä, että Juhana ensi aluksi suurella kiihkolla\noli asiaan ryhtynyt; ks. A. G. Ahlqvist, Om Aristokratins förhållande\ntill Konungamakten under Johan III:s regering (Upsala 1866), II, ss.\n98-100.\n\n[131] Ks. Klaus Flemingin kirje Kl. Bielkelle, Kust. Banérille ja Yrjö\nBoijelle Tukholmasta huhtik. 4 p. 1590; Kust. Banérin tekemänä kopiona\nSuom. Valtionarkistossa (Acta hist.).\n\n[132] Ks. ylempänä s. 18.\n\n[133] Ks. Klaus Flemingin kirjeet Kaarle herttualle lokak. 20 ja\njouluk. 12 pp. 1594 (Suom. Valtionarkisto, Gottl. kopiok., ss. 51, 55).\n\n[134] Gottl. kopiok. s. 64 viittaa tilusriitoihin kreivi Eerik Brahen\nja Eerik Sparren kanssa. Epäsuosijoikseen mainitsee Fleming v. 1595\nHogenskild Bielken ja \"useat joukossa\", mutta erottaa kuitenkin tuon\nvanhan varovaisen Niilo Gyllenstiernan sekä Kustaa Gabrielinpoika\nOxenstiernan (joka vasta v. 1590 oli neuvoskuntaan tullut) ja Yrjö\nKnuutinpoika Possen (joka vasta v. 1591 tuli valtaneuvokseksi).\n\n[135] Ennen mainitussa kirjeessään huhtik. 4 p. 1590 Klaus Fleming jo\nilmoittaa ajatuksensa asiasta: \"Ilmoitatte, että Kaarle Henrikinpoika\non heittänyt Venäläisille Ivangorodin ja Kaprion, puhumatta Jaamasta,\njoka ennen oli annettu pois, ja sanotte sen tapahtuneen siitä syystä,\nettä jos ei niin olisi tehty, olisi hänen täytynyt jättää Narva\nsaaliiksi. Olisipa saattanut ollakin parasta, että hän olisi asettunut\nIvangorodiin, koska sitä ei ollut vielä ammuttu ja se on vahva linna ja\nvähemmällä väellä puolustettava ja venäläinen luultavasti jo oli\nampunut pois enimmän ruutinsa [Narvan piiritykseen]. Kellä Ivangorod\non, se voi kovemmin ahdistaa Narvaa kuin Narvasta Ivangorodia.\nIvangorodin linnanhaltija ei ollut kuuliaisuuteen velvoitettu Kaarle\nHenrikinpojalle, vaan hänen olisi pitänyt enemmän silmällä pitää\nvalaansa Kunink. M:a ja isänmaata kohtaan. Ivangorod on paha\nnaapuritupa Narvalle.\" -- Niin pitkälle Klaus herra. Mutta jos Horn\ntodellakin olisi heittänyt Narvan ja säilyttänyt Ivangorodin ja\nKaprion, olisi epäilemättä syytös ja soimaus ollut vieläkin ankarampi.\n\n[136] Ks. joukko kirjoituksia Suomen Valtionarkistossa (Acta hist.),\nmuun muassa Suomen ja Viron sotaväen valituspykälät, \"Tukholmaan\ntulleet marrask. 19 p. 1589\"; Suomen aateliston rukouskirjat\nkuninkaalle ja kuningattarelle, \"Heinäkuussa 1590 Tukholmassa\"; Sten\nBanérin kirjeitä; Arvid Eerikinpojan kirje Tukholmasta (luultavasti\nEerik Sparrelle), perille tullut heinäk. 11 p. 1590, y.m.\n\n[137] Ks. Gottl. kopiokirja, ss. 54, 55: Klaus Flemingin kirje Kaarle\nherttualle Pikkalasta jouluk. 12 p. 1594.\n\n[138] Ks. Klaus Hermaninpoika Flemingin (Kaskisten herran) \"Memoriale\nChronicum\" [Grönblad. Handl. rör. Förhåll, s. 17].\n\n[139] Ks. Bomansson, Hertig Johan och hans tid, ss. 33, 35. Olavi\nKlaunpoika, joka v. 1599 mestataan, on historiassa paraiten tunnettu.\nMutta vv. 1588, 1589 ja 1593 mainitaan tilikirjoissa Gottskalk\nKlaunpoika (ks. Suom. Valtionarkisto, vanha osasto, n:o 1536, lehti 62;\nn:o 2,812 leht. 19; ja n:o 2,813, lehd. 24 ja 25), ja hänestä muutoin\ntiedämme, että hän huhtikuussa v. 1593 lähti isänsä asioissa Puolaan,\nmutta sillä matkalla Puolassa kuoli (ks. Gottl. kopiok. s. 369 ja\nGrönblad, Handl. rör. Förh. I, s. 121). Vihdoin tiedämme eräästä\nkolmannesta äpärästä ainoastaan sen, että hän oli nimeltä Carolus ja\nelok. 19 p. 1596 haudattiin Turun tuomiokirkkoon kaikilla kelloilla\n(ks. main. ark. n:o 258, leht. 3).\n\n[140] Arnold Johan Messenius, Historia om orsaken till oenigheten\nemellan Sigismund och Carl (Grönblad, Handl. rör. förhäll. 1592-1596).\n-- Ks. myös Fryxell, Berättelser IV, 15 luku; ja Åbo Tidningar 1793,\nn:o 13. -- Enimmät Flemingin kirjeet ovat säilyneet ainoastaan\nkopioina, ja muutoin Fleming, niinkuin muutkin sen ajan hallitusmiehet,\nusein käytti kirjureita. Suomen Valtionarkistossa kuitenkin löytyy\nmuutamia näytteitä hänen käsialastansa, esim. kirje Kaarle herttualle\nRuskiakalliolta syysk. 3 p. 1595, jonka painatan tämän teoksen\nliitteisiin.\n\n[141] Ks. ylempänä ss. 59 ja 116.\n\n[142] Ks. Suom. Valtionarkistossa Gottlundin kokoileman kopiokirja, ss.\n1-6 ja 366. Yrjö Boijea kutsutaan \"ståthållar och namesenick till\nRäfle\", main. paik. s. 364. Ennen kuin marski Narvasta lähti, oli\nlokak. 28 p. aselepo jatkettu, mutta ainoastaan kolmeksi viikoksi. Sitä\nnähtävästi sitten yhä jatkettiin.\n\n[143] Ks. Werwing, Historier I, ss. 110, 117. -- Herttuan ja\nneuvoskunnan kirje Klaus Flemingille, ilman päivämäärättä, löytyy sekä\nkonseptina että kopiona Suomen Valtionarkistosta (Acta hist.). Että\nkirje on kirjoitettu ensi viikolla Juhanan kuoleman jälkeen, näkyy\nsiitä, kun sanotaan kuninkaan kuolleen \"viime perjantaina\".\n\n[144] Ks. Ruots. valtionark., Juhana III:n registratuura 1592, lehti\n280; Kaarle herttuan kirje Kaarle Kustaanpojalle Tukholmasta jouluk.\n29 p. -- Kaarle Kustaanpoika Stenbock, Klaus Flemingin nuorin lanko,\noli koko jalkaväen sotaeversti Suomessa, ja oli Turusta kirjoittanut\njouluk. 7 p., että hän tiedon saatuansa kuninkaan kuolemasta, oli\nsotaväkeänsä kehoittanut uskollisuuteen.\n\n[145] Ks. registr. 1592, lehti 71: Neuvoskunta Klaus Flemingille\njouluk. 30 p., ja lehti 275 (vertaa 265): Kaarle herttua Klaus\nFlemingille Tukholmasta jouluk. 29 p. -- Sam. päiv. (lehti 278)\nherttuan kirje eräälle ulkomaalaiselle sotapäällikölle Narvaan, Dela\nBlancille, ettei pidä huolia siitä, mitä Klaus Fleming oman päänsä\nmukaan käskee; tuota väliaikaista aselepoa kolmeksi viikoksi, joka oli\ntehty lokak. 28 p., kutsutaan kirjeessä \"kanarauhaksi\" (höne-fridh).\n\n[146] Ks. ylempänä s. 95.\n\n[147] Vielä jouluk. 28 p. 1592 oli marski Suitiassa; ks. Suom.\nValtionark. vanh. osasto, n:o 4,322, lehti 59. Hän oli jouluk. 12 ja 22\npp. ollut Turun linnassa; ks. n:o 4,318, lehd. 1, 2.\n\n[148] Ks. Werwing, I, s. 161. -- Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.)\nkopio Klaus Flemingin valtuudesta eräälle laivanpäällikölle lähteä\n\"itse neljäntenä\" Porkkalan niemelle vartioitsemaan, annettu\nsotaleiristä Säkkijärvellä tammik. 22 p. 1593. Laivanpäällikön nimi oli\nAntti Kneck eli Knäk; vert. Gottl. kopiokirj., s. 370.\n\n[149] Alkuperäinen kirjoitus, omakätisine allekirjoituksineen ja Klaus\nFlemingin sinetti alla, säilytetään Suom. Valtionarkistossa. Se on\nannettu \"hätäisesti sotaleiristä Karjalassa Säkkijärven pitäjässä 5\npeninkulmaa Viipurista\". Jälkimaineessa, joka on lisättynä päivämäärän\nja allekirjoituksen väliin, on vähän korjattua Klaus herran omalla\nkädellä. Kopio samasta kirjeestä tavataan Gottlundin kokoelman\nkopiokirjassa, s. 7. -- Werwing (I, s. 162) mainitsee tätä kirjettä\nesimerkiksi Klaus herran kehnosta ruotsintaidosta; mutta mielestäni\nesimerkki ei ole hyvin valittu; sillä kirjuri, jonka käsialaa tämä on,\non nähtävästi hyvin osannut ruotsia. Werwing tuskin lieneekään itse\nkirjettä nähnyt, vaan lainaa koko lauseensa Arnold Juh. Messeniuksen\nhistoriasta. (ks. Grönblad, Handl. rör. Förhåll, s. 136). Olen\npainattanut koko kirjeen tämän teoksen liitteisiin. -- Että Klaus\nherra, niinkuin hän perästäpäin väitti (Gottl. kopiok. s. 13), olisi\ntarkoittanut Eerik kuninkaan maanpakolaista poikaa, Kustaa\nEerikinpoikaa, joka oli tullut jesuiittain kasvatiksi Itävallassa, ei\nole vähintäkään todennäköistä.\n\n[150] Kopio sovintokirjasta tavataan Gottl. kopiokirjassa, s. 364, ja\nsiinä on päivämääräksi pantu tammik. 23 p., mutta kirjeissä sanotaan\nsovinnon tapahtuneen tammik. 20 p., ks. Gottl. kopiok. s. 295.\n\n[151] Marski itse oli vielä helmik. 5 p. 1593 Säkkijärvellä, vapauttaen\nSuurpään kyläläisiä kruununpäivätöistä, koska sotaleiri oli ollut siinä\nkylässä ja heille vahinkoa tehnyt; ks. Suom. Valtionark. n:o 5,670,\nleht. 28 ja n:o 5,671, lehd. 75, 76. Suurpää on eteläpuolella\nSäkkijärven kirkkoa.\n\n[152] Ks. Saml. af Domkapitl. i Åbo Circulärbref 1564-1700, I s. 39.\nKiertokirje ei kanna muuta ajanmääräystä kuin \"Anno Christi MDXCIII\",\nmutta on nähtävästi kirjoitettu tammikuun alulla, ennen kuin vielä\nkutsu Upsalan kokoukseen oli tullut. Piispa kuitenkin vienosti viittaa,\nmitä oli pelkääminen Sigismundin katolisuudesta: historia muka opettaa,\nettä hallitsijain kuoleman jälkeen usein seuraa muutoksia\nkirkollisissakin oloissa.\n\n[153] Henrik Klaunpojan kirje, annettu \"Myckilberg\"istä helmik. 6 p.\n1593, tavataan Gottl. kopiok. s. 22 siihen lisättynä muistutus, ettei\ntullut kirjallista eikä suullista vastausta.\n\n[154] Ks. Pietari Olavinpojan, Länsipohjan jalkaväen päällikön, ja\nLassi Yrjönpojan, taalalais-jalkaväen päällikön, kirje herttualle\nYlä-Satakunnasta helmik. 17 p. 1593; Gottl. kopiok. ss. 11, 12.\n\n[155] Herttuan kirje Gripsholmasta maalisk. 18 p. 1593 kopiona Suom.\nValtionark. Acta hist; vert. Gottl. kopiok,, ss. 34-41, 58.\n\n[156] Ks. Arnold Messeniuksen hist. (Grönblad, Handl. rör Förhåll., I,\nss. 137, 139), ja Antti Lennartinpojan kirje herttualle, Gottl. kopiok.\ns. 18.\n\n[157] Kertomus tästä tapauksesta on otettu kirjasta \"Hertig Carls\nSlagtarebänk\" (Kaarle herttuan teurastuspöytä), jonka eräs\nmaanpakolainen ruotsalainen Yrjö Niilonpoika Posse on painattanut v.\n1617. Teos on varsin harvinainen eikä se ole historiallisena lähteenä\naivan luotettava. Oikeasta ajasta se varmaankin erehtyy lausuessaan:\n\"Genom desse Hertigens pracktiker Vpreste sigh först en stor hop Bönder\nuti Rauthe Land som ihielsloge någre Vplandz Ryttere Anno 1595 strax\nefter Juhle tidh.\" Tätä kuitenkin nimitetään \"talonpoikien\nensimmäiseksi kapinaksi\", ja sanotaan alkaneeksi jouluyönä(!). Että jo\ntalvella 1593 oli Hämeessä meteli, juttelevat sekä Arnold Juhana\nMessenius että Klaus Fleming itse, vaikk'eivät tarkemmin määrää aikaa;\nks. Klaus herran kirje Kaarle herttualle lokak. 12 p. 1593, Gottl.\nkopiok. s. 39. Mutta loppupuolella helmikuuta oli Klaus Fleming\nHämeessä, johon hän tätä meteliä varten oli lähtenyt.\n\n[158] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, iv (viitta): (kesäkuun\n20 p. 1594) \"Till Bertill Simonsson att han förehåller bönderna\" etc.\n\n[159] Martti Kerdtner ja Knuutti Kijl kirjeessään herttualle Turusta\nmaalisk. 22 p. 1593 puhuvat yleisesti talonpoikien kapinallisesta\ntaipumuksesta: \"Den es geht erbermlich zu hier im lande. Die Pauren\nVersammelen sich mitt grossen haufen, erschlagen die Hoffleute des\nnachts, in ihren Borchlegeren, nehmen ihn ihre Pferde, rustung und\nkleidung, dass mancher nur mitt noth das leben davon bringen kan. -- --\nHer Claes hat etzliche davon gefangen, die will er auf Rade und Pfal\nsetzen lassen, Gott gebe dass es dardurch gestillet wurde und helffen\nmuchte\"; ks. Gottl. kopiok. s. 20. Tämä näyttää pääasiallisesti, mutta\nei yksistään, tarkoittavan Rautalammin kapinaa. -- Klaus herra oli\nhelmik. 19 p. Turun linnassa (ks. useita kirjeitä Suom. Valtionark.\nActa hist.), mutta lopulla kuuta Hämeessä, niinkuin kohta saamme nähdä.\nMyöhemmin hän itsekin kehuu käyneensä talonpoikien kapinaa asettamassa\n(ks. Gottl. kopiok. s. 17).\n\n[160] Ks. Gerhard Denhofin kirje herttualle Tallinnasta helmik. 1 p.\n1593 (Gottl. kopiok. s. 297): Sparre on sinne tullut tammik. 27 p. ja\nlähtee edemmäs helmik. 1 p. -- Stålarmin kirje herttualle Narvasta\nhelmik. 28 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 365): Sparre on tullut Narvaan\nhelmik. 7 p.\n\n[161] Ks. Kaskisten herran teos \"Res in Finnia\" (Grönblad, Handl. rör.\nFörhåll. I, s. 38; vert. ss. 93, 94) ja Gottl. kopiok. s. 15.\nViimeksimainitussa paikassa on eräs marskin kirje herttualle, annettu\nTurun linnasta helmik. 22 p. 1593, ynnä siihen liitetty seteli samalta\npäivältä, jossa sanotaan, että sitten kun itse kirje jo oli\nkirjoitettu, oli Sparre vast'ikään tullut. Mutta tämän kirjeen on\nmarski silminnähtävästi tahallansa varustanut liian aikaisella\npäivämäärällä, kuten kohta edempänä saan osoittaa.\n\n[162] Koko vala allekirjoituksinensa löytyy Grönbladin kirjasesta\nHandl. rör. förhåll. 1592-1596, ss. 99-103. Viipurin lääniltä on\nerityinen valakirja, s. 97.\n\n[163] Ks. Gottl. kopiok. s. 12.\n\n[164] Ks. Hiärn, Ehst- Lyf- und Lettländische Geschichte; Gottl.\nkopiok. ss. 366, 369. Sparre lähti Tallinnasta Puolaan maalisk. 22 p.\nViron ritariston vakuutuskirja, jonka on allekirjoittanut \"Auschos der\nRete\" ja \"Auschos der Ritterschafft\", säilytetään alkuperäisenä Suom.\nValtionarkistossa (Acta hist.).\n\n[165] Someron kirkkoherra Bartholdus Johannis on matkalla Upsalan\nkokoukseen Taivassalossa helmik. 1 p.; ks. Suom. Valtionarkiston\ntilikirj. n:o 1,538, lehti 109.\n\n[166] Registratuurassa 1593, lehti 40, on yksi kirje Vesbystä helmik.\n18 p., mutta muitakin näyttää, Flemingin vastauksesta arvaten, tähän\naikaan herttualta lähteneen.\n\n[167] Ks. Gottl. kopiok., ss. 12-16. Että marski on pannut väärän,\nliian aikaisen päivämäärän, päätän useistakin seikoista, joista tässä\nselvimmät mainittakoon. Ensiksikin marski ei ollut Turun linnassa\nsilloin, kun Sparre sinne saapui. Toiseksi puhutaan setelissä siitä\nvalasta, joka Sparren tulon johdosta Sigismundille tehtiin (maalisk. 4\np.). Arvatakseni oikea päivämäärä on maaliskuun keskipaikoilla.\nNähtävästi marski tahtoi salata, että hän niin kauan oli ollut selkoa\ntekemättä herttualle. Eräässä herttuan kirjeessä maalisk. 29 p.\n(registr. 1593, lehti 71) sanotaan, että Flemingiltä on tullut kirje,\njoka on \"annettu 22 p. tätä nykyistä kuuta\". On melkein syytä luulla,\nettä juuri puheenaolevaa kirjettä tarkoitetaan.\n\n[168] Ks. Kerdtnerin ja Kijlin saksankielinen kirje herttualle Turusta\nmaalisk. 22 p. 1593; Gottl. kopiok. s. 19. Valtuuskirja Kijlille ja\n\"Kärner\"ille toimittaa sotaväen lähtöä Suomesta on annettu Upsalasta\nmaalisk. 3 p. 1593 (registr. B, leht. 28. -- Eräs Klaus herran seteli\nKaarle herttualle, ilman päivämäärättä, jossa valitetaan siitä, että\nherttua lähettää käskyjään marskin ohitse, on nähtävästi näiltä ajoin\n(kopiona Suomen Valtionarkiston Acta hist.).\n\n[169] Ks. Henrik Klaunpojan kirje pojallensa Kaarle Hornille (joka\nvankeudesta vapautettuna oleskeli Ruotsissa) Myckelbergistä huhtik.\n1 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 21); ja Arvid Stålarmin kirje herttualle\nNarvasta maalisk. 15 p. 1593, jossa pyydetään, että herttua\nkirjoittaisi Flemingille \"kovan kirjeen\" muonavarain asiasta (Gottl.\nkopiok. s. 366). Vertaa myöskin Denhofin kirje herttualle Haapsalosta\nhuhtik. 9 p. 1593, jossa valitetaan marskin raaoista soimauksista\n(Gottl. kopiok. s. 298).\n\n[170] Ks. Gottl. kopiok. s. 20: äskenmainittu kirje.\n\n[171] Ks. registratuura 1593, lehd. 48-52: herttuan kirjeet Upsalasta\nmaalisk. 4-7 pp.\n\n[172] Ks. Grönblad, Handl. rör. Förh. I, s. 106, ja Gottl. kopiok.\ns. 23.\n\n[173] Ks. Gottl. kopiok. s. 369: Arvid Eerikinpojan kirje Narvasta\ntoukok. 2 p. 1593. -- Antti Lennartinpojan tulo Turkuun mainitaan\nmaalisk. 12 päiväksi hänen kirjeessään herttualle samalta päivältä\n(kopiona Gottl. kopiok, s. 18). Vaan koska valtuus hänelle vasta\nmaalisk. 6 p. Upsalassa annettiin, arvaan, että kopioitsija lienee\nväärin lukenut 12, kun pitäisi olla kenties 18. Tallinnaan hän tuli\nmaalisk. 25 p.; ks. Gottl. kopiok. s. 366.\n\n[174] Ks. registratuura 1593 A., lehd. 62 ja 68; Upsalasta maalisk. 19\nja 21 pp. ja registr. 1593 B., leht. 41: Valtuus herra Kaarle\nKustaanpojalle käskynhaltijaksi Käkisalmen linnaan, Upsalasta maalisk.\n18 p.; vert. Arnold Messeniuksen hist. (Grönbl., Handl. rör. Förh. I,\ns. 137).\n\n[175] Ks. Kaarle Kustaanpojan kirje herttualle Turusta huhtik. 13 p.\n1539, Gottl. kopiok. s. 25. Stenbock ilmoittaa hääpäivänsä tulevan\ntoukok. 20 p. ja pyytää herttuata sinne lähettämään edusmiehensä. Hän\nnäet nai Birgitta Westgöthen, jonka äiti Kaarina Hannuntytär (Juhana\nIII:n entinen jalkavaimo) vielä eli Vääksyssä Kangasalla.\n\n[176] Ks. registratuura 1593, lehd. 71-79: \"Vastaus herra Klaus\nFlemingin kirjeeseen, että hän luopuu yrityksestä omalla yksityisellä\nneuvollansa, Vaskivuorelta maalisk. 29 p.\"; \"Herra Klaus Flemingille,\nettä ilmoittaa H. Ruht. Armollensa, mitä tietoja Arvid Tönnenpoika on\nPuolasta tuonut, Gripsholmasta huhtik. 5 p.\"; \"Herra Klaus Flemingille,\nettä hän ensi kevätpäivänä vihdoinkin niin toimittaa, että Narvan linna\nelatusvaroilla autetaan, sekä niistä laivoista, joita voidaan käyttää\nKunink. M:n kotiintuloa varten, Gripsholmasta huhtik. 7 p.\"\n\n[177] Ks. vanha kopio Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.).\n\n[178] Ks. seteli ilman päivämäärättä kopiona Suom. Valtionarkistossa\n(Acta hist.). Luulisin tämän setelin kuuluvan kirjeeseen toukok. 17\npäivältä.\n\n[179] Kasper Gröning ja Arvid Tönnenpoika olivat maaliskuun alussa\nVarsovasta lähteneet; sillä maalisk. 1 p. on Sigismund Varsovasta\nantanut kumpaisellekin läänityksiä (ks. Suom. Valtionark. tilikirjoja).\nMaalisk. 20 p. tuli Arvid Tönnenpoika Tallinnaan; ks. Gottl. kopiok.\ns. 368.\n\n[180] Ks. Gottl. kopiok. s. 23: Kijlin ja Kerdtnerin kirje herttualle\nHelsingistä huhtik. 5 p. 1593. -- Lause \"allhier auf königlichem hause\"\nei voi muuta tarkoittaa kuin Helsingin kuninkaankartanoa, -- Klaus\nherran puheesta kokoontuneelle väelle ei muuta mainita kuin: \"Seines\neigenen röhmen dabey auch nicht vergessen.\"\n\n[181] Ks. Arnold Messeniuksen historia (Grönbl., Handl. rör. förh. I,\ns. 142.\n\n[182] Molemmat valtuuskirjat ovat painetut Grönbl., Handl. rör. förh. I\nss. 126-128.\n\n[183] Ks. Grönbl., Handl. rör. förhåll. I, ss. 103-114. -- Sama kirje,\nvaikka ainoastaan alkuosaltaan ja väärin päivämäärin (maalisk. 22 p.),\nlöytyy kopiona Gottl. kopiok. s. 16.\n\n[184] Ks. registratuura 1593, lehti 97: Kirje (nuorelle) Klaus\nFlemingille Gripsholmasta huhtik. 25 p.\n\n[185] Ks. Grönbl., Handl. rör. förhåll. I, ss. 114-119: Klaus Fleming\nKaarle herttualle Turun linnasta toukok. 16 p. 1593. -- Eräs kirje\nKlaus herralta valtaneuvoksille Turun linnasta toukok. 17 p. 1593\nlöytyy kopiona Suomen Valtionarkistosta (Acta hist.), mutta sisältää\nsamoja asioita kuin ylempänä on kerrottu.\n\n[186] Tämä ajatus lausutaan sekä Kaarle Stenbockin mainitussa kirjeessä\nhuhtik. 13 p. että myöskin Turun linnanisäntäin kirjeessä herttualle\ntoukok. 15 p. (ks. Gottl. kopiok. s. 28).\n\n[187] Ks. registratuura 1593, lehti 131: Nyköpingistä toukok. 27 p\n\n[188] Ks. registratuura 1593, lehd. 119 ja 141; Nyköpingistä toukok. 21\np. ja kesäk. 11 p.\n\n[189] Ks. Grönblad, Handl. rör. förhåll. I, ss. 119-126.\n\n[190] Karkkulaiset.\n\n[191] Urjalan ja Akaan (yhtenä nimismiehen pitäjänä).\n\n[192] Tyrvännöstä (nimismiehen pitäjänä).\n\n[193] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget III, ss. 2-30.\n\n[194] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 5-10.\n\n[195] Ks. Martti Boijen kirje Henrik Matinpojalle Gennarbystä heinäk. 9\np. 1593 (Gottl. kopiok. s. 30), ja Henrik Matinpojan kirje herttualle\nPorvoosta elok. 5 p. 1593 (sam. paik. ss. 32, 33).\n\n[196] Ks. näistä asioista useita kirjeitä Gottl. kopiokirjassa, ss. 32,\n35, 299 y.m., sekä Grönblad, Handl. rör. förh. I, ss. 123, 124.\n\n[197] Ks. Aksel Kurjen kirje Klaus Flemingille Anolasta kesäk. 24 p\n1593, Gottl. kopiok. ss. 28, 29.\n\n[198] Ks. Pertteli Iivarinpojan kirje Valtaneuvoskunnalle Järppilästä\nelok. 15 p. 1593, Gottl. kopiok. s. 33.\n\n[199] Ks. registratuurassa herttuan seteli kirjeeseen huhtik 7 p. 1593,\njossa kerrotaan tietoja tulleen, että muka Suomen talonpojat ovat\nkarkoittaneet Helsinglannin ja Gestriklannin jalkaväen sekä ratsumiehiä\nja muita ulos maasta, jonka vuoksi marskia käsketään olemaan\nvaruillansa venäläisiä vastaan.\n\n[200] Ks. esim. Henrik Klaunpojan kirje pojallensa Kaarle Hornille\n\"Myckilbergistä\" huhtik. 1 p. 1593, Gottl. kopiok. s. 21.\n\n[201] Ks. paitsi edellisiä herttuan kirjoituksia ja lähetyksiä kirjeet\nhuhtik. 7 p. ja toukok. 21 p. 1593.\n\n[202] Ks. Gottl. kopiok. ss. 45 ja 51. Klaus herra ei sano saaneensa\nenempää kuin muut, mutta myöntää kuitenkin saaneensa kaksi, joista\ntoinen oli 90 lästin vetoinen. Yhden laivan kuningas oli lahjoittanut\nkuningattarelle ja \"Frökenille\" (Anna prinsessalle) yhdessä. Myydyistä\nlaivoista oli saatu 8 ja 9 tuhatta taalaria.\n\n[203] Klaus Flemingin kirje valtaneuvoksille huhtik. 22 p. 1593\nluettelee 8 galeijaa, sekä \"Björnen\". \"Finska Barcken\", toisen\nsamanlaisen aluksen ja \"pinkkaa\". Turun porvareilta odotetaan yhtä tai\nkahta laivaa, Porin ja Rauman porvareilta yhteisesti yhtä laivaa ja\nhelsinkiläisiltä yhtä \"pinkkaa\".\n\n[204] Ks. Knuutti Juhonpojan ja Hannu Kranckin kirje Turusta heinäk. 23\np. 1593 (Gottl. kopiok. s. 32): \"någre hundrade Hoffmän, mäst sine egne\nmän af hvar fahna, som Högbem:te K. M:t till ähre och tjenst blifve H.\nHerl:t fölgaktige på den reese\". Arnold Messenius (Grönblad, Handl.\nrör. förh. I, s. 144) on väärin ymmärtänyt tämän lauseen, luullen noita\n\"omia miehiä\" Klaus herran omiksi palvelijoiksi. Sisällys osoittaa että\nne olivat itsenäisiä talollisia, jotka talojensa edestä ratsastivat.\n\n[205] Ks. Klaus Flemingin kirje herttualle Brindsundista Paraisista\nheinäk. 1 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 29).\n\n[206] Ks. registratuura 1593, lehd. 143-145, Nyköpingistä kesäk. 15 p.\nkirjeitä laivaväelle, että laivat on Dalehamniin tuotava, ja Klaus\nherralle tästä ja muista asioista sekä Nyköpingistä kesäk. 20 p.\nvaltuus mainituille lähettiläille.\n\n[207] Ks. Knuutti Juhonpojan ja Hannu Kranckin kirje herttualle Turusta\nheinäk. 23 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 32).\n\n[208] Ks. Gottl. kopiok. ss. 30-32.\n\n[209] Vanhempi Messenius (Scondia 111. VII, 15) sanoo: \"non aliquam\nnavium conscendit Sueticarum ipsemet, sed Höllandicam auro conductam.\nQua porro de causa istam Sueticis, licet mediocriter instructis\nproetulerit, mihi nec dum innotuit\".\n\n[210] Ks. Gottl. kopiok. s. 44: Klaus Flemingin kirje herttualle\nTukholmasta kesäk. 28 p. 1594.\n\n[211] Ks. Arnold Messeniuksen historia (Grönblad Handl. rör. förhåll.\nI, s. 145). Itse kirje, annettuna Tukholmasta lokak. 12 p. 1593, ei ole\nMesseniuksella eikä Werwingillä kerrottuna, mutta tavataan kopiona\nGottlundin kopiokirjassa, ss. 34-41. Kopion yläpuolelle on lisätty\nlyijykynä-muistutus: \"Ett trotsigt och spotskt bref\", luullakseni\nArnold Messeniuksen kädellä.\n\n[212] \"buller och munsmöda\". --\n\n[213] \"Kofahrter.\" -- Tämän syytöksen perusteena näkyy olleen seuraava:\nEräs porvarinleski Porista oli käynyt herttuan luona valittamassa, että\nKlaus herra oli häneltä vienyt uuden laivan, aikoen käyttää sitä\nDanzigin matkalle. Sen johdosta herttua oli Nyköpingistä kesäk. 26 p.\nkirjoittanut Knuutti Juhonpoika Kurjelle, joka vastikään oli lähtenyt\nlähettiläänä Flemingin luokse Turun saaristoon, käskien hänen puhutella\nFlemingiä asiasta. Herttuan mielestä se laiva oli tarpeeton, koska\nmuutoinkin aluksia kylliksi saataisiin, eikä olisi valtakunnalle\nkunniaksi, että porvarihaaksia semmoiselle matkalle käytettäisiin; ks.\nKaarlen registr. 1593 B, leht. 137. Että Klaus herra tässä kohden olisi\nherttuan käskyä todellakin noudattanut enempää kuin muissakaan\nasioissa, ei ole ensinkään luultavaa, vaikka hän nyt sitä käytti\nsyytökseksi herttuata vastaan.\n\n[214] Arnold Messenius (Grönblad, Handl. rör. förhåll. I, s. 145)\n\n[215] Yleisenä lähteenä on minulla ollut Arnold Juhana Messenius\n(Grönblad, Handl. rör. förh. I), joka näyttää käyttäneen hyväksensä\nvarsin paljon senaikuisia kirjeitä ja todistuskappaleita.\n\n[216] Arnold Messeniuksen sanat, nähtävästi senaikuisten lauseiden\nmukaan.\n\n[217] Näin Klaus herra kertoo kirjeessään lokak. 12 p. 1593 ja tekee\nsiihen itse sen järkevän vastauksen, että \"kaikkien ihmisten viisaus ja\nymmärrys on Jumalan kädessä, eikä kukaan ole pidempi kuin Jumala\ntahtoo\".\n\n[218] Ks. Sigism. ruotsinkielinen registratuura, 1594, lehti 49.\nOsoitus niihin asioihin, joista Klaus herran piti keskustella\nhengellisten ja maallisten kanssa, jotka saapuvat \"Distingiin\" (Upsalan\nmarkkinoille), Tukholmasta tammik. 23 p.\n\n[219] Marski eräässä kirjeessänsä herttualle joulukuussa 1594 (Gottl.\nkopiok. s. 58) mainitsee, että kuninkaan kansliassa sitten pidettiin\ntutkinto sotaväen kanssa sekä Upsalassa että Tukholmassa, jolloin\nsotaväki muka kielsi marskia soimanneensa. Mutta mahdollista on,\netteivät kaikki silloin tienneet, mitä allekirjoittivat; ks. Gottl.\nkopiok. s. 374.\n\n[220] Eräs pohjakirja herttuan kannepykäliin Klaus Flemingiä vastaan\nlöytyy Suomen Valtion arkistosta (Gottlundin kokoelma, Acta hist.).\nFleming on muka 1:o tehnyt vastarintaa (\"lagdt sig op emoth\") herttuan\nkäskyille; 2:o syyttänyt herttuata aikomuksesta vastustaa kuningasta ja\nestää hänen tuloansa valtakuntaan; 3:o sanonut kuninkaalle ja\nmuutamille valtaneuvoksille, että herttua on kirjoittanut salaisia\nkirjeitä Suuriruhtinaalle estääksensä Hänen M:nsa kotiintuloa; 4:o\nsyyttänyt herttuata laivaston huonosta varustuksesta, vaikka Klaus\nherra siihen on itse syypää, kun ei tuonut laivastoa Ruotsin\nsaaristoon, vaan on Suomesta nostanut kovan apuveron, josta tehköön\ntiliä; 5:o vastoin herttuan sääntöä pitänyt sotaväen Suomessa ja\nrasittanut rahvasta linnaleirillä, josta sotaväki ja rahvas ovat\nsurkeasti toisiansa tappaneet ja Klaus herra on muutamia mestauttanut;\n6:o kuluttanut Narvaan lähetetyt muonavarat ja jonkin osan\nkuljetuttanut omaan kartanoonsa; 7:o soimannut Upsalan kokouksen\npäätöstä loukkaukseksi kuningasta vastaan; 8:o käyttänyt valtakunnan\nasioissa oman neuvonsa mukaan kelvottomia miehiä niinkuin Antti Knekia;\n9:o lähettänyt sopimattomia kirjeitä maaseuduille ja kirjoittanut\nherttualle monta valheellista kirjettä; 10:o haukkunut kavaltajiksi\nniitä sotamiehiä, jotka herttuan ja neuvoskunnan käskyn mukaan läksivät\npois Suomesta. Näin hän on tahtonut synnyttää eripuraisuutta kuninkaan\nja herttuan välille ja solvannut herttuata. Siitä herttua pyytää\nsäätyjä antamaan laillisen tuomion.\n\n[221] Ks. herttuan kaksi kirjettä, toinen laivaston asiasta, toinen\nBirkholtzin kosimiskaupasta, Nyköpingistä kesäk. 14 p. 1594; Kaarle\nherttuan registratuura 1594, Pars I, lehd. 95-97. -- Marskin\nveljentyttärestä ks. ylemp. s. 198.\n\n[222] Ks. Gottlundin kopiok., s. 42.\n\n[223] Ks. Gottlundin kopiok., ss. 44-46.\n\n[224] Ks. Klaus Flemingin kirje neuvoskunnalle huhtik. 22 p. 1593\n(Suom. Valtionark. Acta Hist.), jossa marski mainitsee neuvoskunnan\nsiitä muistuttaneen ja sanoo itsensäkin jo talvella siitä heidän\nkanssansa keskustelleen; sekä Kaarle herttuan kirje Tukholmasta heinäk.\n16 p. 1593 (Kaarle hertt. registr. 1593 B., lehti 98). -- Mainita\nsopii, että syksyllä (lokak. 12 p.) 1593 lähetettiin kasviksia\nkuninkaan kyökkiin Tukholmaan Turun linnan ryytimaasta, joka\nniinmuodoin lienee joltisessakin kunnossa ollut (ks. Suom. Valtionark.\ntilikirj. n:o 1541, lehti 25).\n\n[225] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, II, s. 155. Kun\nNuijakapinan jälkeen uusi vala oli otettava Savon miehiltä keväällä\n1597, lähetti Klaus herra sinne kopion Upsalassa tehdystä valasta\nsuomeksi. Ei ole nimenomaan mainittu, että vala jo kruunausjuhlassa oli\nsuomennettuna, mutta katson luultavaksi niin olleen.\n\n[226] Ks. Werwing, Historier, I, ss. 208, 209.\n\n[227] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 31.\n\n[228] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, esipuhe IV (viitta).\n\n[229] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 11, 20, 43, 48.\n\n[230] Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget III, ss. 33, 34.\n\n[231] Sigismundin registratuurat näyttävät olevan varsin\nepätäydellisiä, mutta niissä kuitenkin tavataan useita\nlahjoituskirjeitä suomalaisille herroille, jopa semmoisillekin, jotka\neivät olleet Klaus herran ystäviä, esim. Kaarle Hornille, ja Lauri\nFlemingille. Tilikirjoista ja muualta tavataan Sigismundin kirjeitä,\njotka registratuuroista puuttuvat. Erään knaappivapaus-kirjeen\nmuutamille loimaalaisille kesäk. 11 p. 1594 olen nähnyt tri O.\nRanckenin kokoelmissa. -- Ratsuväen palkkaukseen määrättiin, paitsi\nvero ratsumiesten omista taloista, jos heillä niitä oli, ja veroa\nmuistakin heille jaetuista (tildelte) tiloista (jolloin ei kuitenkaan\nhuoveilla saisi olla talonpoikien kanssa tekemistä, vaan voudit\nkantaisivat), vielä täytteeksi Pohjanmaan, Ala-Satakunnan sekä\nPohjois- ja Etelä-Suomen voivero alkaen vuodesta 1595; ks. Sigismundin\nregistr. 1594 H. B., lehti 133: Tukholmasta toukok. 16 p. 1594.\n\n[232] \"Vapaasukuinen Hannu Eerikinpoika\" Prinkkalan herra, Turun linnan\nhaltija, lähti kesäk. 1 p. 1594 Turusta Tukholmaan; ks. Suom.\nValtionark. n:o 1,541, leht. 26. Matti Laurinpoika Krulls, Viipurin\nlinnanisäntä, näyttää samoin tähän aikaan Ruotsissa käyneen; myöskin\nArvid Eerikinpoika Stålarm Narvasta ja arvattavasti Yrjö Boije\nTallinnasta tulivat silloin Ruotsiin.\n\n[233] Ks. Gottlundin kopiok. ss. 47-49.\n\n[234] Sovintokirja on painettu Stiernmanin kokoelmassa \"Riksdagars och\nMötens beslut\", I, ss. 430 seurr.\n\n[235] Valtuus on annettu Tukholmasta syysk. 17 p. 1594; ks. Kaarle\nhertt. registr. 1594, lehti 159, vert. lehti 164. -- Niilo Rask, joka\nHannu Kranckin kanssa oli sihteerinä rauhanteossa, kirjoittaa myöskin\nkuninkaalle tästä asiasta Narvasta marrask. 24 p.; ks. Suom.\nValtionark. Acta Hist. -- Denhof ei kumminkaan tullut osalliseksi\nrauhansovitukseen.\n\n[236] Valtuuksia Tuomas Tepposelle Nyköpingistä heinäk. 29 p. ja\nTukholmasta syysk. 8 p., ks. Kaarlen registr. 1594, lehd. 125 ja 147 ja\nvaltuus Monikkalan herralle syysk. 9 p., sam. paik. lehti 150. --\nRegistratuurassa 1594, 1595, Pars 2, lehti 5, on verovapautuskirja\nTuomas Tepposen lipulliselle, \"joka on 390 henkeä\", annettu Tukholmassa\nsyysk. 19 p. 1594.\n\n[237] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 125, seteli.\n\n[238] Herttuan kirjeet syysk. 9 ja 10 pp.; ks. registr. 1594, lehd.\n148, 149, 150. Käsky Klaus herralle lähetettiin Krister Klaunpojan ja\nArvid Stålarmin kanssa, jotka molemmat juuri silloin lähtivät Ruotsista\nNarvaan. Koska herra Klaus Fleming kuuluu Suomeen tulleen ja saaneen\nvaltuuden Suomen ja Liivinmaan maaherranvirkaan sekä sen ohessa\nmarskin, sotaeverstin, amiraalin ja muihin korkeihin virkoihin, joita\nkaikkia hänen olisi vaivalloinen hoitaa, niin Krister Klaunpojan ja\nStålarmin piti häntä kehoittaa niistä ajoissa luopumaan.\n\n[239] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 151; Tukholmasta syysk. 10 p.\n\n[240] Ks. sam. paik., lehti 158; syysk. 16 p. -- Tässä kirjeessä\nmainitaan, että Arvid Eerikinpoika (Stålarm) antaa suullisesti tiedon\nherttuan mietteistä.\n\n[241] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 162; Tukholmasta syysk. 21 p.\n\n[242] Ks. Klaus herran kirje Sauvon pappilasta lokak. 20 p. 1594,\nGottl. kopiok. ss. 50, 51.\n\n[243] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 184; Tukholmasta lokak. 14. p.\n\n[244] Kirje ei ole säilynyt, mutta Werwing mainitsee sen, I, s. 268.\n\n[245] Ks. kopio Ruotsin valtionarkistossa Acta hist. 1596. Kirje on\npäivämäärää ja vuosilukua vailla; vaan takapuolella on muistiinpano,\nettä se \"Tukholmaan tuli marrask. 5 p. Pietari Stolpen kanssa\".\nSisällys tarpeeksi todistaa sen olevan vuodelta 1594. Huomattava on,\nettä tätä kirjettä ei tavata Gottlundin kopiokirjassa, missä enimmät\nkirjeet herttualle ovat kopioituina. Vaan näistä arvaten sopii päättää,\nettä herttua syyskuun loppupuolella oli lähettänyt Stolpen viemään\nkirjeitä rauhansovittajille Narvaan, jolloin samalla kertaa myöskin\nherttuan kirje syysk. 21 p. Flemingille lähetettiin. Stolpe näkyy\npalanneen marraskuun alussa ja sai nyt viedä kirjeen Flemingiltä\nneuvoskunnalle. Sillä välillä oli jo muuta kirjeenvaihtoa ollut muiden\nsanansaattajain kautta, nimittäin neuvoskunnan äsken mainittu kirje ja\nFlemingin kirje herttualle Sauvon Pappilasta lokak. 20 p. (vastaus\nherttuan kirjeeseen syysk. 21 päivältä), lähetetty erään herttuan\nhovijunkkarin (tokko saman Stolpen?) kanssa. Seuraavista kirjeistä ks.\nlähin viitta.\n\n[246] Herttuan kirje Tukholmasta marrask. 11 p. 1594 (registr., lehti\n206) on vastauksena sekä kirjeeseen lokak. 20 päivältä että tuohon\nneuvoskunnan saamaan kirjeeseen. Marrask. 25 p. herttua kirjoitti\nFlemingille ruotsalaisen sotaväen tulosta mitään riitakysymyksiä\nmainitsematta. Mutta jokin toinen herttuan kirje näiltä ajoilta on\nkenties registratuurasta pois jäänyt, ja siihen on Flemingin vastaus\nPikkalasta jouluk. 12 p. (ks. Gottl. kopiok. ss. 51 seurr.). Marskin\nlyhyt kirje herttualle \"sine circumstantia loci et temporis\" (Gottl.\nkopiok. s. 57) on vastauksena herttuan marrask. 11 p. annettuun\nkirjeeseen ja näyttää olevan annettuna joulukuun alulla. Fleming siinä\nmainitsee, että hänen vanhin rakas poikansa on kuollut, vaan että hän\nkuitenkin lähtee Viipuriin ja pitää maahanpaniaiset vasta takaisin\ntultuaan. Vähäistä sen jälkeen on Klaus herran pidempi kirje Suitiasta\n\"sine circumstantia temporis\" (Gottl. kopiok. ss. 57 seurr.)\nvastauksena herttuan kirjeesen marrask. 25 p.; mainitsee, että\nedellinen kirje muutamia päiviä takaperin lähetettiin Flemingin oman\npalvelijan kanssa. Tähän kirjeeseen herttua vastaa Tukholmasta jouluk.\n16 p. (registr. 1594, lehti 240). Sitten seuraa Klaus herran kirjeet\nPikkalasta jouluk. 12 p. (Gottl. kopiok. s. 51) ja Pikkalasta jouluk.\n26 p. (Gottl. kopiok. s. 56).\n\n[247] Ks. kirje sotapäälliköille Tukholmasta marrask. 12 p. 1594\n(registr, lehti 210), ja eräs kirje Arvid Eerikinpojalle marrask. 24 p.\n(sam. paik., lehti 216).\n\n[248] Ks. Werwing, Historier, I, s. 269, ja eräs kopio Suom.\nValtionarkistossa (Acta hist.). Päivämäärä marrask. 30 p. on uutta\nlukua, jota jo Puolassa käytettiin.\n\n[249] Ks. regist. 1594. lehti 240: Tukholmasta jouluk. 16 p.\n\n[250] Ks. registr. 1594, lehti 237; Tukholmasta jouluk. 14 p.\n\n[251] Ks. Arvid Stålarmin kirjeet herttualle ja Klaus herralle Narvasta\nmarrask. 12 p. 1594 (Gottl. kopiok. s. 373). Ristinsuuteleminen oli\ntapahtunut marrask. 5 p. ja ensimmäinen istunto 9 p. Venäläiset silloin\nvaativat Käkisalmen läänin ja Vironmaan, Ruotsin asiamiehet taas\nIvangorodin, Jaaman, Kaprion, Pähkinälinnan ja Riitamaan sekä osan\nLapista.\n\n[252] \"Quater convenimus, bis inimici, demolitis tentoriis,\ndiscessimus\"; N. Raskin kirje Lindorm Bondelle Narvasta marrask. 26 p.\n1594. (Suom. Valtionark. Acta Hist.)\n\n[253] Ks. Suomen Valtionarkistossa (Acta Hist.) joukko kirjeitä\nasiasta, varsinkin Ruotsin rauhansovittajain kirjeet Kaarle herttualle\nWesenbergistä huhtik. 1 p. 1595 ja neuvoskunnalle Narvasta toukokuussa\n1595 sekä pari von Minckwitzin kirjettä; myöskin muutamia Stålarmin ja\nmuiden kirjeitä Gottl. kopiokirjassa. Itse rauhankirja on painettuna,\nSuomi 1841 (V vihko). -- Keisarin lähettilään ansioita rauhanteossa\narvattiin varsin -- suuriksi. Arvid Stålarm sitten osti kihtelyksen\nsoopelinnahkoja ja toisen näädännahkoja antaaksensa hyväntekiäisiä von\nMinckwitzille ja hänen palvelijoilleen; ks. Gottl. kopiok. s. 381.\n\n[254] - - - - \"non solum nulla exinde utilitas capiatur, sed etiam\ndimidia pars redituum Viburgi et Arcis Nouae in eius sustentationem\nquotannis impendantur\"; N. Raskin kirje Bultille Tallinnasta lokak. 19\np. 1590. (Ruotsin valtionark. Acta Hist. 1596.) -- Jo ennenmainitussa\nkirjeessä marrask. 26 p. 1594 oli Rask lausunut: - - - - \"cuius\n[Kexholmiae] amissae damnum, meo iudicio, facile compensaret, cum\npecuniaria eius redemtio (si id assequi possimus), tum mercaturae in\nposterum commoditas, vt iam taceam sumptuum diminutionem, qui in ea\ntuenda, sine ullo nostro fructu, qvotidie fiunt\".\n\n[255] Ks. useita Klaus herran kirjeitä Gottlundin kopiokirjassa, ss.\n48, 56, 57, 59, 61, 74 ja 75.\n\n[256] Ks. Sigismundin ruotsink. registr. 1594, lehti 68: Tukholmasta\nmaalisk. 25 p. avoin kirje pormestareille, raadille ja yhteiselle\nporvaristolle Turussa jotakin (vero-) vapautta varten; ja Suom.\nValtionark. n:o 1,536, lehti 70: eräs Turun raastuvassa annettu\ntodistus kesäk. 13 p. 1594. Molemmissa sanotaan palon tapahtuneen\n\"mennä vuonna\". Juslenius, Aboa Vetus et Nova, tietää koko kaupungin ja\nkoko kirkon kelloinensa tuhaksi palaneen v. 1594! Se vuosiluku on\nväärä.\n\n[257] Lavea ja asiallinen kertomus Viipurin palosta on eräässä Knuutti\nJuhonpojan kirjeessä Matti Laurinpojalle Viipurista syysk. 7 p. 1594\n(Gottl. kopiok. s. 47). Talo, josta palo alkoi, oli erään Hannu\nPertunpojan, joka par'aikaa oli sotavankina Venäjällä. Kahden puolen\nVesiporttia oli puuvarustus palanut, niin että kaupunki siltä puolen\noli ihan avoinna linnaa kohden. Matti Laurinpoika (Kruus), joka oli\nViipurin linnanhaltija, näkyy silloin olleen poissa, arvattavasti\nRuotsissa käymässä Sigismundin luona. -- Syysk. 30 p. 1594 kirjoitti\nKaarle herttua Matti Laurinpojalle sekä kaupungin porvaristolle ja\nraadille käskien, että kaupunkia uudesta rakennettaessa kadut ovat\ntehtävät 14 kyynärää leveiksi ja raitit 11 kyynärää (ks. Suom.\nValtionark. Acta Hist). Myöskin Klaus Fleming muistutti, ettei pitäisi\nrakentaa liian likelle muureja (ks. Gottl. kopiok. s. 53).\nKorjaustöistä useita kirjeitä registratuurassa. Sekä Monikkalan herran\nettä Tuomas Tepposen vapaatalonpojat käskettiin verovapautensa\nkadottamisen uhalla auttamaan vallien rakentamisessa.\n\n[258] Ks. Gottl. kopiok. s. 59: Klaus Flemingin kirje herttualle\nViipurin linnasta helmik. 2 p. 1595.\n\n[259] Eräs herttuan kirje Ruotsin sotaväen kotiintulosta, \"ohjesääntö\nMartti Laurinpojalle, Viipurin tykönä olevain Ruotsin jalkamiesten\npäällikölle\", on annettu jouluk. 18 p. 1594 (registr. lehti 241), mutta\nnähtävästi oli jo aikaisemmin samaa säädetty. -- Marskin avoin\nkäskykirje palvelijallensa Sven Eerikinpojalle lähteä Itäpohjaan ja\nLänsipohjaan on annettu Pikkalasta jouluk. 15 p. 1594. (Suom.\nValtionark, Acta hist.). Herttuan avoin kirje tämän johdosta\nTukholmasta helmik. 14 p. 1595, on painettu Grönbladin teokseen Handl.\nrör. Klubbekr. III, s. 41. -- Kirjeessään herttualle Turusta maalisk.\n18 p. 1595 (Gottl. kopiok. s. 65) marski ilmoittaa sijoittaneensa\nherttuan \"oman kirjeen mukaan\" Hannu Strangin ratsumiehiä Pohjanmaalle.\n\n[260] Hänen isoisänsä, Knuutti Antinpoika, jota nimitetään \"kirjuri\nMonikkalassa\", oli lainlukijana Hattulan kihlakunnassa v. 1538; ks.\nArwidsson, Handl. VI, 160, 188. Tämän poika Juhana eli Hannu\nKnuutinpoika mainitaan vapaasukuiseksi jo v. 1564; ks. Arwidsson,\nHandl. VI, 339. Sekä Juhana Knuutinpoika että hänen veljensä Jaakko\nKnuutinpoika Kernaalan herra mainitaan v. 1565 rälssimiesten seassa;\nks. Suom. Valtionarkiston tilikirj. n:o 3,995, leht. 31. Juhana\nKnuutinpoika oli nainut ensiksi Brita Eerikintytär Boijen Tirmulasta ja\ntoiseksi erään Märtan Kernaalasta. Jälkimmäisestä avioliitosta oli\nsyntynyt puheenaoleva Hannu Hannunpoika. V. 1585 suotiin Hannu\nHannunpojalle oikeus kantaa samaa vaakunaa kuin hänen isällänsä ennen\nhäntä oli ollut; ks. valtioregistratuura 1585, kesäk. 4 p. -- Vrt.\nLagus, Finska Adelns gods, ss. 336, 362, ja Schlegel & Klingspor,\nÄttartaflor, s. 192 -- Marski Klaus Fleming kertoo, että Hannu\nHannunpoika kerrankin oli vietellyt erään aviovaimon ja hänen kanssansa\nkarannut ulos valtakunnasta Lyypekkiin, levittäen siellä puhetta,\nkuinka Ruotsin kuningas oli kykenemätön palkkaamaan sotaväkeänsä; ks.\nGottl. kopiok. s. 84.\n\n[261] Ks. useita Klaus Flemingin kirjeitä herttualle, Gottl. kopiok.\nss. 61, 62, 65, 68, 71 ja 72. Ensimmäisessä, Hämeenlinnasta helmik. 24\np. 1595, hän sanoo haastaneensa Monikkalan herran Hämeenlinnaan\nvastaamaan kanteisiin, mutta tämä oli karttanut saapua. Hän pyytää siis\nherttuata kieltämään mieheltä suojelustaan, jos hän Ruotsiin tulee.\nHerttuan suojeluskirjoja Hannu Hannunpojalle on painattanut Grönblad,\nHandl. rör Klubbekr. III, ss. 43, 45 ja 47. Jo maalisk. 8 p. 1595\nmarski valittaa, että 8 taloa hänen Ruotsin puolisista läänityksistään\non otettu pois (Gottl. kopiok. s. 64); mutta siihen oli syynä muutamien\nRuotsin herrain velkomiset. Vihdoin jouluk. 9 p. 1596 herttua antaa\nMonikkalan herran etsiä korvausta niistä Flemingin tiloista, jotka ovat\nKaarlen herttuakunnassa; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s.\n71. Erään Monikkalan herran \"muonareen\", joka marskin käskystä\nryöstettiin Hämeenlinnan tykönä talvella 1595-1596, mainitsee Grönblad,\nHandl. rör. Klubbekr. I, s. 60.\n\n[262] Ks. Klaus herran kirjeet herttualle Hämeenlinnasta helmik. 24 p.\n1595, Laitikkalan nimismiehentalosta maalisk. 6 p., Karkun pappilasta\nmaalisk. 8 p., Turusta maalisk. 18 p. ja Turun linnasta samana päivänä\n(Gottl. kop. ss. 61-67), sekä varsinkin kirje Turusta kesäk. 20 p.\n(Gottl. kopiok. s. 73), jossa myöskin viitataan maanlakiin. --\nMatkustuksen alkuosasta sopii mainita, että Klaus herra vielä helmik. 2\np. oli Viipurin linnassa (Gottl. kopiok. s. 58), samoin vielä helmik. 7\np. (Tamelanderin kokoelm.). Mutta helmik. 12, 15 ja 16 pp. on hän Savon\nlinnassa (Suom. Valtionark. tilikirj. n:o 6,639, lehd. 136, 137: n:o\n6,641, lehd. 116, 117). Helmik. 21 p. hän on Suur-Savosta tullen\nMäntyharjun Toivolassa, nähtävästi lähdössä Hämeeseen, ja kuittaa\nkuluttaneensa Suur-Savon voutikunnassa 3 hiehoa, 10 lammasta ja 3\ntynnyriä olutta, \"siihen aikaan, jolloin kuljin maan lävitse,\nkeskustelemassa alamaisten kanssa K. M:n armollisen käskyn mukaan\"\n(Suom. Valtionark. n:o 6,639, leht. 145). Hämeen linnassa näkyy olleen\njokin sotapäällikköjen kokous (Gottl. kopiok. s. 62), ja marski siinä\nviipyi ainakin helmik. 28 päivään saakka (Suom. Valtionark. irtaimia\npapereita). Maalisk. 12 p. hän oli Kokemäen kartanossa (Tamelanderin\nkokoelm.). -- Marskin käynti Käkisalmella mainitaan erään nimettömän\nkertomuksessa (Grönblad, Handl. rör. förhåll. i Finland 1592-1596, I,\nss. 57, 58); mutta että hän sinne oli lähtenyt muka helmik. 16 p., on\nsilminnähtävä erehdys. Käynti Käkisalmella on kenties tapahtunut\ntammik. 18 ja helmik. 2 p:n välillä.\n\n[263] Ks. Klaus herran kirje herttualle Turun linnasta heinäk. 1 p.\n1595 (Gottl. kopiok. ss. 74, 75).\n\n[264] Tämän kirjeen, joka alkuperäisenä löytyy Suomen Valtionarkistosta\n(Tamelanderin kokoelmassa), painatan liitteisiin n:oksi 2.\n\n[265] Ks. esim. eräs herttuan suojeluskirja muutamille Saaristen\npitäjän miehille, jotka ovat sanoneet vainoa varovansa Klaus herralta;\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 44.\n\n[266] Kirjeessään herttualle Turun linnasta maalisk. 18 p. marski\narvelee, että herttua ei itse pidä asioita tarkalla silmällä, ja pyytää\nnöyrästi, että herttua aina kirjoituttaisi hänelle ilmoituksen, mitä\ntahtoo toimitettavaksi, niin marski muka tahtoo siitä tointa pitää,\n\"kuten näen K. M:n ja valtakunnan edun vaativan\", noudattaen sitä,\n\"mikä ei ole vastoin K. M:n kirjeitä!\" Kirjeeseen liitetään eräs\ntodistus, jonka antavat Pertteli Iivarinpoika Stiernkors, Hartikka\nHenrikinpoika Vuolteen herra, Pentti Söyringinpoika Juusten y.m. sekä\nUudenkirkon molemmat papit, että marski on haastanut Uudenkirkon ja\nVehmaan rahvasta todistamaan, onko hän heille pannut omavaltaisia\nveroja, kuten heidän asiamiehensä ovat herttualle valittaneet -- johon\nrahvas yksimielisesti vastasi, että ei tiennyt semmoisesta\nvalheellisesta jutusta, vaan oli lähettänyt ainoastaan valittamaan\nköyhyyttänsä. Lähettiläät eivät olleet saapuvilla, mutta marski vaati\nsaada heidät haltuunsa (ks. Gottl. kopiok. ss. 65-07).\n\n[267] Ks. Pentti Juustenin kirje Toivolasta helmik. 21 p. 1595 (Suom.\nValtionark. tilikirjat n:o 6,639, lehti 144), jossa mainitaan, että\nmarski Savossa on rahvaan kanssa sopinut, että sen sijaan, että pitäisi\ntoimittaa tykistöhevosia, kukin talonpoika suorittaa 2 markkaa rahaa.\n\n[268] Ks. Gottl. kopiok. s. 78. -- Herttuan ankara vastaus ks. registr.\n1594, 1595, II, s. 247.\n\n[269] Sen lisäksi, mitä ylempänä, ss. 108 ja 167 asiasta mainitaan, ks.\nKlaus herran kirje herttualle Turusta kesäk. 25 p. 1595 (Gottl. kopiok.\ns. 70) sekä herttuan kirjeet leskikuningattarelle elok. 19 p. ja Klaus\nherralle elok. 24 p. (registr. 1594, 1595, II, lehd. 240, 245.)\n\n[270] Ks. edellä viite [231].\n\n[271] Ks. useita kirjeitä registratuuroissa, varsinkin heinäk. 9-28 pp.\n1595 (Registr. 1594, 1595, II, lehd. 209-219): Herttuan palvelija David\nDanielinpoika Hund kirjoittaa Turusta elok. 8 p., että tulivat 5 p.\nsinne. Toinen kirje samalta päivältä, eräältä Niilo Hannunpojalta\nherttuan sihteerille Mikko Hannunpojalle, kertoo kuinka kirjeentekijä\nomassa majatalossaan Turussa sai kärsiä väkivaltaista rääkkäystä tuon\nvoiveron tähden; ks. Gottl. kopiokirj., ss. 75, 76. -- Hundin kirje\nherttualle Viipurista elok. 27 p. 1595 kertoo, että edellisenä päivänä\novat tavanneet Klaus herran Uuraassa; ks. Gottl. kopiok. ss. 79, 80;\nvrt. Niilo Juhonpojan kirje Turusta syysk. p. 1595 (s.p. s. 80).\n\n[272] Ks. käskyt, Juustenille elok. 6 ja 22 p. 1595 (registr. 1594,\n1595, II, lehd. 228, 242) ja äreä vastaus Juustenin esteilemisiin\nsyysk. 2 p. (lehti 253). Juustenin kirje herttualle Olsbölestä syysk.\n13 p. 1595 löytyy Ruotsin valtionarkistosta (Livonica 447); eräs toinen\nsamasta asiasta marrask. 6 p. tavataan Gottl. kopiok. s. 82.\n\n[273] Ks. Klaus Flemingin kirje Kaarle herttualle Turun linnasta\nmaalisk. 18 p. 1595 ja toinen kirje laivureille Turun linnasta maalisk.\n20 p.; Gottl. kopiok. ss. 66 seurr. -- Herttuan valtuus Aksel\nRyningille, Nyköpingistä huhtik. 6 p., lähteä Tukholmaan tuomaan\nmarskin kirjettä herttuan valtaan sekä samasta asiasta huhtik. 29 p.;\nregistratura 1595, I, lehd. 89, 118.\n\n[274] Ks. Herttuan kirjeet Tukholmasta elok. 13 p. ratsumestareille ja\nelok. 18 p. Klaus herralle: registratuura 1594, 1595, II, lehd. 235,\n239.\n\n[275] Ks. Werwing, Historier, I, ss. 273, 274; registr. 1595, I, lehti\n186. Klaus herran vastaus herttualle on Turusta kesäk. 30 p. 1595 (ks.\nGottl. kopiok. ss. 73 seurr.). Marski siinä sanoo, että hänellä ei\nollut vielä niin paljoa aikaa, että olisi voinut haudata poikansa\n(josta ylempänä viite [246]). Sen perästä hän aikoo lähteä Viipuriin\nkatsomaan, kuinka rajoista sovitaan.\n\n[276] Ks. Sigismundin pitkä memoriaali, lähetetty kesäk. 27 p. (uutta\nlukua) erään Jonas Pietarinpojan kanssa, Werwing, I. ss. 279-281, sekä\nherttuan kirje kuninkaalle Tukholmasta elok. 8 p. (registr. 1594, 1595,\nII, lehti 229) ja kirje Klaus herralle Tukholmasta heinäk. 12 p. (sam.\nregistr., lehti 210). Viimeksimainitussa luetaan: \"Dy den landzenden\nFindland är så väl medh Swerigis Rijke Jncorporeret som andre som vnder\nSwerigis Crone lyde.\"\n\n[277] Viimeksimainittu kirje löytyy kopioituna Götrik Fincken\nkopiokirjassa vuodelta 1597 niinkutsutussa Kankaisten kokoelmassa\nRuotsin valtionarkistossa. Edelliset kuninkaan käskyt mainitsee\nWerwing, I, s. 287.\n\n[278] Ks. Suomen Valtionarkiston \"Acta historica\", Klaus Flemingin\nalkuperäinen, omakätinen kirje, annettu \"Röd Hell\" syysk. 3 p. 1595.\nKoska se antaa paraimman kuvan Klaus herran omasta kirjoitustavasta,\nolen sen painattanut teokseni liitteisiin, n:o 3. Rödhälliä\n(Ruskiakallio) kutsutaan suomeksi Tuppuraksi. -- Klaus herra oli jo\nelok. 3 p. Viipurissa (ks. Ruotsin valtionarkiston \"Gräntze handlingar\n1594, 1595\"). Elok. 16 p. hän oli Ruskiakalliolla (Gottl. kopiok. s.\n77), elok. 26 ja 29 pp. sekä syysk. 1 p. Uuraassa (Gottl. kopiok. s.\n79, Tamelanderin kokoelmat ja Gräntzehandlingar). Herttuan kirje\nGripsholmasta syysk. 18 p. 1595 (registr. 1594, 1595, II, lehti 269) on\nvastauksena ainoastaan Flemingin kirjeisiin elok. 16 ja 17 pp. (joista\njälkimmäinen on kadoksissa); herttua nimittää niiden sisällystä \"een\nhoop Hackemath tilsammen blandet\" (yhteenhämmennettyä pylsyä).\n\n[279] Ks. registr. 1594, 1595, II, lehd. 267 seur.: Gripsholmasta\nsyysk. 18 p. 1595.\n\n[280] Ks. registratuura 1594, 1595, II, lehti 182. Jo ennen, esim.\nheinäk. 1 p., herttua lausuu aikeensa kutsua säädyt kokoon. Heinäkuun\nalkupuolella oli pidetty neuvoskuntakokous Tukholmassa, jolloin muun\nmuassa keskusteltiin Suomen voiveroasiasta; ks. ylemp s. 193. Sitten\nherttua palasi Gripsholmaan.\n\n[281] Jo elok. 25 p. oli Aksel Kurki saanut Kokemäelle herttuan ja\nneuvoskunnan kutsun Söderköpingiin Mikon päivän ajaksi; ks. hänen\nkirjeensä mainitulta päivältä, Suomen Valtionark. Acta hist. Mutta\nsamassa paikassa on myöskin eräs herttuan yksin antama valtiopäiväkutsu\nkaikille säädyille (aukko jäänyt maakunnan nimeä varten), varustettuna\nherttuan sinetillä, ja tämä on annettu vasta Tukholmasta elok. 29 p.\n1595.\n\n[282] Ks. Aksel Kurjen kirje Klaus herralle Kokemäeltä elok. 25 p.\n1595, Suomen Valtionarkiston Acta hist.\n\n[283] Ks. Götrik Fincken kirje Kaarle herttualle Savon linnasta lokak.\n25 p. 1595, Gottl. kopiok. s. 387.\n\n[284] Rajakirjat painettuina Suomi-kirjassa 1841, VI. Muu rajankäyntiä\nkoskeva kirjevaihto Ruotsin valtionarkistossa \"Gräntze handlingar 1594,\n1595\".\n\n[285] Ks. Lauri Flemingin kirje Hannu Eerikinpojalle Louhisaaresta\nsyysk. 13 p. 1595, Gottl. kopiok. s. 88.\n\n[286] Kaksi tämmöistä valituskirjaa on Grönblad painattanut: Handl.\nrör. Klubbekr. III ss. 137, 138. Toinen on Marttilan pitäjästä,\nvarustettuna kirkkoherran sinetillä, toinen Kemin ja Iin miehiltä.\n\n[287] Ks. registratuura 1594, 1595, II, lehti 305. Samassa\nregistratuurassa, leht. 343, on sama ohjesääntö toistamiseen, mutta\nannettuna marrask. 3. p. 1595. Kirje Klaus herralle marrask. 7 p. on\nlehdellä 346 ja lisäohjesääntö lähettiläille (ilman päivämäärättä)\nlehdellä 347.\n\n[288] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 48, 52.\n\n[289] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 53.\n\n[290] Ks. Kaarle Hornin kirje herttualle Kankaisista kelmik. 18 p.\n1596, Gottl. kopiok. s. 94. Horn sanoo kokouksen tapahtuneen \"ennen\njoulua\". Koska marskin vastalause, joka on Gottl. kopiokirj. ss. 82-85,\non annettu Turun linnassa marrask. 26 p. 1595, voimme arvata hänen heti\nsen jälkeen puhutelleen Turun porvareita.\n\n[291] Ks. lähettilästen kirje herttualle Turusta tammik. 20 p. 1596,\nKaarle Henrikinpojan kirje herttualle Turusta helmik. 2 p. 1596 ja\nlähettiläiden \"kertomus\" helmik. 5 p. 1596; Gottl. kopiok. ss. 91, 92.\n\n[292] Yleisenä lähteenä: Anrep, Svenska Adelns Ättartaflor ja von\nStiernman, Svea och Götha Höfdingaminne. Suvut Horn, Fleming, Kurki ja\nCreutz nähdään niistä sukutauluista, jotka olen Oppikirjaani liittänyt.\n\n[293] Herttuan kirje Kaarle Hornille Gripsholmasta heinäk. 1 p. 1595\n(registr. 1595, 1 lehti 204) osoittaa, että Henrik Klaunpoika jo\nsilloin tiettiin kuolleeksi, jonka tähden Kaarle Horn saapi luvan\nlähteä isänsä maahanpaniaisiin, mutta hänen käsketään sitten heti\ntulemaan takaisin Tukholmaan, koska muka säädyt ovat kutsuttavat kokoon\n-- ja tuomaan tullessaan tietoa siitä, mitä Klaus herra askaroitsee.\nMaahanpaniaiset olivat määrätyt tapahtumaan Olavin päivän aikana\nheinäk. 27 p.; ks. Kaskisten herran ja Yrjö Henrikinpojan kirje Götrik\nFinckelle ja Arvid Tavastille Kankaisista kesäk. 30 p. 1595 (Ruots.\nvaltionarkiston \"Gräntzehandlingar\"). Kirjeen tekijät olivat näet tästä\nsyystä viivyttäneet tuloansa rajankäynnille ja saapuivat Viipuriin\nvasta elok. 14 p.\n\n[294] Ks. ylempänä ss. 59 ja 116.\n\n[295] Teoksen nimi on \"Res in Finnia qui mutarint et variarint per\noctoennium\", painettu (luultavasti Rostockissa) v. 1603, jolloin tekijä\noli maanpakolaisena ulkomailla. Se on uudesta painettuna Grönbladin\nkirjaan Handlingar rör. förhåll. i Finland mellan 1592, och 1596, I\nvihko, jossa myöskin on julkaistu saman tekijän ruotsinkielinen\n\"Memoriale Chronicum\".\n\n[296] Ks. suuri joukko Stålarmin kirjeitä Gottlundin kopiokirjassa.\nOlen edellisessä useinkin niihin viitannut. Lokak. 10 p. 1595 oli\nStålarm Lindössä (ks. Gottl. kopiok. s. 82), mutta lienee pian palannut\nNarvaan. Että hänen liian liukas kielensä toisinaan saatti matkaan\nsekaannuksia, ei ole kieltämistä. Tähän aikaan hän puhui kumpaisenkin\npuolen mieliksi, niinkuin seuraava esimerkki osoittaa. Hän kävi\nsyksyllä 1596 taas Suomessa ja kirjoitti siitä herttualle Narvasta\nlokak. 29 p. 1596: \"Kävin Suomessa ja kerjäsin jotakin apua (Narvan\nlinnaan), vaikka se aivan vähän on hyödyttänyt. Emme mitään, Yrjö Boije\nja minä, sekaantuneet asioihin, vaan neuvoimme Klaus herraa parhain\npäin kaikin tavoin\" (Ks. Gottl. kopiok. s. 393). Mutta kuninkaalle hän\nkirjoitti vähäistä myöhemmin, marrask. 17 p.: \"Narva on Ruotsista\ntykkänään unohdettu; sieltä ei ole tullut rahoja eikä verkaa eikä\nmuonaa eikä muuta, ei puolenkaan taalarin arvosta, siitä saakka kuin\nTeidän Kunink. Majesteettinne lähti. Kiitän hyvää herraa, herra Klaus\nFlemingiä, joka vähistä varoistaan on apua tehnyt, niin myös Yrjö\nBoijea. Ruotsista on vain tullut suullinen vastaus ja kummallinen\nmuona, josta ei sovi kirjoittaa. Olen sinne takaisin kirjoittanut ja\nmaininnut, kutka ansaitsevat semmoista muonaa syödä. Nyt minulle on\nepäsuosiota uhattu ja syyksi sanottu, että Boije ja minä pidämme Klaus\nFlemingin puolta.\" -- Olen katsonut velvollisuudekseni tuoda esiin nämä\ntodistuskappaleet, koska tuo tekstissä tehty arvostelu Stålarmin\nluonteesta muutoin kuulunee odottamattoman ankaralta.\n\n[297] Ks. esitykseni Historiallisen Seuran pöytäkirjaan lokak. 30 p.\n1875. -- Arvid Eerikinpoika kirjeessään kuninkaalle Narvasta marrask.\n17 p. 1596 mainitsee tämän lankonsa kuolleeksi.\n\n[298] Ks. Lagus, Finska Adelns Gods, ss. 168, 169; Grönblad, Handl.\nrör. förhåll. I, s. 112. Gyllenhjelmin jatkajan kertomus Ruotsin\nvaltionarkistossa mainitsee, että hän oli nainut Stålarmin sisaren.\n\n[299] Ks. Raskin kirje Juho Bultille Tallinnasta lokak. 19 p. 1596,\n(Ruots. valtionark. Acta hist.), jossa sanoo naivansa Svante\nEerikinpojan tyttären Helenan, \"a. d. quartam Cal. Decembr\".\n\n[300] Ks. Gottl. kopiokirj. s. 103, jossa on eräs Kaarle herttualle\nlähetetty valitus siitä väkivallasta, mitä appi ja vävy yhdessä olivat\nharjoittaneet.\n\n[301] Hartikka Henrikinpojan Vuolteen herran sukuperästä on ollut eri\narveluita. Anrep sekoittaa häntä Hartikka Henrikinpoika Speitziin, joka\neli vasta seuraavalla vuosisadalla (ks. Ättartaflor: \"Delphin\"). --\nHänen isänsä näkyy olleen Henrik Juhonpoika Turun linnan vouti, joka v.\n1527 tuli rälssimieheksi (ks. Arwidsson, Handl. II, s. 214; vert. Suomi\n1860, s. 248). Götrik Fincke kutsuu häntä langoksi heinäk. 14 p. 1598\n(Fincken kopiokirja Ruots. valtionarkistossa). Kaksi Vuolteen herran\nsisarista, Kaarina ja Saara, olivat menneet aatelittomiin naimisiin,\nkolmannen oli nainut eräs Hannu Juhananpoika Bon herra (ks. registr.\n1595, I, lehti 234), neljännen eräs Sipi Sipinpoika (ks. Lagus, Finska\nAdelns Gods, s. 171). -- Niinkuin vasta saamme nähdä, oli eräs herttuan\nkäyttämä mies, Augustinus Laurinpoika, Vuolteen herran sisarenpoika,\nluultavasti aatelittomasta avioliitosta.\n\n[302] Ks. Lindorm Bonden kirje Juho Bultille Tallinnasta lokak. 6 p.\n1597 (Ruots. valtionark. Acta hist.): -- \"Quid non dictitarunt de ...\nD. Georgio Boije? quas de illo non narrarunt fabulas? quem tamen ego\nita Regi fidum reperio, ut ipsum cor Regis.\"\n\n[303] Werwing (II, s. 68), Stiernman (Höfdingaminne, II, s. 377) ja\nGrönbladkin (De Comit. Arctop., s. 64) antavat Pertteli Iivarinpojalle\nsukunimen \"Teet\"; vaan tämä on erehdystä. Sigismundin ruots.\nregistratuurassa lehti 87, on kirje huhtik. 3 p. 1594, jossa Pertteli\nIivarinpoika mainitaan Iivar Maununpojan perilliseksi. -- Että Iivar\nMaununpoika todellakin väkivaltaisesti surmattiin, on jo Geijer\ntodistanut (Saml. Skrifter, II, iii, s. 216), vaikka luultavasti tuon\nylhäisen Stenbock-suvun tähden murhanteko sitten hämmennettiin. --\nMaunu Iivarinpoika oli luutnanttina Aksel Kurjen lipullisessa v. 1597\n(ks. Suom. Valtionark. n:o 4,332, lehti 50) ja tuli v. 1599 keväällä\nsaman lipullisen ratsumestariksi.\n\n[304] Yhden, nimeltä Sofia, nai sittemmin Tuomas Beureus (Erik XIV:n\nopettajan, Dionysius Beureuksen, poika). Juuri tähän aikaan näyttävät\nsekä Beureus että Niilo Olavinpoika Meltolan herra häntä kosineen; ks.\nGottl. kopiok. s. 93. Toinen Hannu Biörninpojan tyttäristä, nimeltä\nKristiina, tuli Aksel Kurjen toiseksi puolisoksi.\n\n[305] Tässä on oikaisuksi mainittava, että Juho Matinpoika Skytte, joka\noli nainut Arvid Henrikinpoika Tavastin sisaren, Margaretan, oli jo v.\n1591 kuollut (ks. Arwidsson, Handl. X,, s. 215; Lagus, Finska Adelns\nGods, s. 307); mutta hänen poikansa Maurus Skytte mainitaan\nratsumiehenä Aksel Kurjen lipullisessa (ks. Suom. Valtionark. n:o\n4,332, lehti 50). Maurus näkyy sitten kuolleen maanpakolaisena\nPuolassa.\n\n[306] Ks. Lagus, Finska Adels Gods. ss. 141, 216. Suku otti myöhemmin\nvaakunastaan nimen \"Gyllenhjerta\". Lassi Niilonpojan nimi ja sinetti\ntavataan Suomen aateliston kirjeessä elok. 3 p. 1596 (Suom. Valtionark,\nActa Hist.); muutoin emme tietäisi häntä lukea tähän sukuun. --\nHevonpää on Paimiossa ja kantaa nykyään nimeä \"Viksberg\".\n\n[307] Ne Tottit, joita Suomen historia tuntee, ovat seuraavalla tavalla\nlähteneet yhteisestä alkujuuresta:\n\n                      Suku Tott:\n\n            Aksel Pietarinpoika, Tanskan marski.\n        |                      |             |                |\nAake Akselinp.        Eerik Akselinp.  Iivar Akselinp.  Lauri Akselinp.\nTanskan valtaneuvos.  Viipurin isäntä  Gottlannin halt. Raaseporin is.\n        |             k. 1480.\n        |\n        |                               |\n1. Ingeborg, Sten Sture          2. Eerik Aakenp.\nvanhemman puoliso.               Tanskassa asuva.\n                                        |\n                                  Tönne Eerikinp.\n                                  mestattu Turussa 1522.\n                                        |\n                                  Ingeborg,\n                                  Juho Knuutinpoika\n                                  (Kurjen) puoliso\n                                  (Heidän lapsensa\n                                  Knuutti Juhonpoika\n                                  ja Aksel Kurki).\n\n3. Yrjö Aakenp.                   4. Klaus Aakenpoika\nRuotsin valtaneuvos                          |\n        |                          Aake Klaunpoika k. 1531\n Aake Yrjönp.                                |\n mestattu Hämeenlinnassa 1520      Klaus Aakenpoika k. 1593\n                                             |\n                                   nainut Kristiina\n                                   Henrikintyttären Hornin\n                                             |\n\n                                   Henrik Tott\n                                   nainut Sigrid Vaasan\n                                             |\n                                   Aake Tott, \"lumiaura\"\n                                             |\n                                   Klaus Tott, kreivi.\n\n[308] Henrik Tott määrättiin niiden aatelismiesten joukkoon, joiden\npiti keväällä 1593 lähteä Tuure Bielken kanssa Puolaan kuningasta\nvastaan; ks. Kaarle herttuan registr. 1593 B. lehti 87: Nyköpingistä\ntoukok. 20 p.\n\n[309] Ks. O. Rancken, Karin Månsdotter (Suomi 1849), ss. 57-61;\nMessenius, Scondia Illustr. VIII, s. 34; sekä esitykseni Historiallisen\nSeuran pöytäkirjoissa, maaliskuussa 1876.\n\n[310] Kaarina Hannuntyttärestä ks. Bomansson, Hertig Johan, s. 66, sekä\nWieselgren, De la Gardieska Arch. IV, ss. 200, 201.\n\n[311] Tiedämme vain, että hänen veljensä oli Pentti Juhananpoika\nHartikkalan herra, joka oli ollut jonkin aikaa linnanhaltijana\nKäkisalmella ja nyt oli kuollut; ks. registr. 1595, I, lehti 242. Hannu\nJuhananpoika oli nainut Vuolteen herran sisaren (ks. ylempänä s. 213),\nmutta oleskeli Ruotsissa. Hän oli ensin käskynhaltijana Teljessä, mutta\nkeväällä 1596 hän tuli amiraaliksi Tukholman varviin (Skeppsholmassa)\nja tarkastusmieheksi Vaxholmaan; ks. Maunu Niilonpojan kirje Sten\nBanérille Tukholmasta huhtik. 27 p. 1596 (Suom. Valtionarkist. Acta\nHist.). -- Molemmilla veljeksillä oli vaakunassaan kolme lehteä; ks.\nAnrep. Ättart. II, s. 430, Stiernman I, s. 34.\n\n[312] Pentti Söyringinpojan ahneudesta löytyy jo vuodelta 1574\nesimerkki; ks. Tavaststjerna, Lisätietoja, s. 81. Edempänä tulee siitä\nmyöskin puhetta. Lauri Fleming kertoo v. 1596 hänen saaneen marskilta\nMaskun kihlakunnan ja kutsuu häntä Klaus herran imartelijaksi. --\nBomanssonin (Hist. Arkisto III, ss. 165, 166) ja Laguksen (Finska\nAdelns Gods, s. 547) mukaan panen tähän Juustenien sukutaulun.\n\n                Pekka Juusten, Viipurin porvari\n        |                       |                    |\nSöyrinki Juusten,        Paavali Juusten,       Birgitta (?)\nHauhon Kirkkoherra.           piispa.           Viipurin pormestarin\n                         Nainut Anna Sipintyt., Henrik Biuren puoliso.\n                         joka eli vielä v. 1603\n                         Viipurissa.\n         |                       |                      |\nPentti Söyringinpoika    Pekka Paavalinpoika     Anna\nJuusten,                 Juusten Juustilanjoen   Hannu Cröellin,\namiraali, k. 1609        herra.                  Viipurin pormestarin\n         |                                       puoliso.\nSuku \"Gyllenlood\"                    |                  |\n                            Juhana, pormestari,    Samuel Cröell,\n                            aateloitu              kamariviskaali.\n                            \"Rosencroëll\".\n\n[313] Ks. Lagus, Finska Adelns Gods, ss. 448-450, ja Bomansson, Hertig\nJohan, s. 37. -- Kirjeessään Kaarle herttualle Narvasta marrask. 13 p.\n1594 hän puolustaa itseänsä siitä, kun on Tukholmassa kuninkaan\nkansliassa pannut sinettinsä erään kirjoituksen alle; häntä oli muka\nuskoteltu, että kirjoituksen sisällys oli toinen kuin todella oli:\n\"mädan iagh Fattig Man icke sielff kan skriffwe eller läse\" (kirje\nalkuperäisenä Livonica-kokoilemassa Ruots. valtionarkistossa ja kopiona\nGottl. kopiok. s. 374, jossa kuitenkin väärin on nimi \"Olavi\nNiilonpoika\"). -- V. 1596 syksyllä hän kävi Klaus herran asioita\nkuninkaan luona, ja silloin Yrjö Boije ehdotteli häntä linnan voudiksi\nTallinnaan (ks. Boijen kirje kuninkaalle lokak. 26 p. 1596, Suom.\nValtionark. Acta hist.). Siksi hän ei kuitenkaan tullut; mutta kuningas\noli määrännyt hänelle kihlakunnan sekä muita läänityksiä Suomesta.\nNarvaan palattuansa hän kirjoittaa, että Kaarle herttua häntä vihaa ja\non antanut saman kihlakunnan Henrik Tottille, joka ei kuitenkaan ole\nuskaltanut edes Klaus herraa puhutella asiasta (ks. Suom. Valtionark.\nActa hist.).\n\n[314] Syytä on arvata, että näiden isä oli tuo viiteessä (311] mainittu\nPentti Juhananpoika Hartikkalan herra ja äiti tämän ensimmäinen puoliso\nKaarina Biörnintytär Leijon Lepaasta. Siinä tapauksessa oli heillä\nsisar Anna, jonka on nainut Niilo Kijl (ks. Anrep, Ättartaflor, Suku\nKijl n:o 61). Että heillä oli jokin sukulaisuus Kijlin kanssa, aavistaa\nLagus, Finska adelns gods, ss. 129, 271.\n\n[315] Ks. Gottl. kopiok. s. 227.\n\n[316] Ks. lähettiläiden kertomus Turusta helmik. 5 p. 1596 (Gottl.\nkopiok. s. 92), ja Kaarle Hornin kirje herttualle Kankaisista helmik.\n18 p. 1596 (sam. p. ss. 94-96). -- Yhteentörmäys Klaus herran ja Kaarle\nHornin välillä tapahtui tammik. 31 p., joka oli kolmas keskustelupäivä.\nHorn itse siitä kirjoittaa: \"Sattuipa meidän välillämme muutamia\nsanoja, joita Klaus herra nurjasti selittää minun muka panetelleen\nK. M.-vainajan ja nyt hallitsevan K. M:n korkeutta ja vääntää sen asian\ntekosyyksi, miksi hän ei tahdo minua pitää missään toimissa\"; ks.\nHornin kirje herttualle Kankaisista helmik. 15 p. 1596 (Gottl. kopiok.\ns. 94). Tästä arvaten Horn lienee muun muassa viitannut siihen vainoon,\njota hän itse oli kärsinyt Juhana kuninkaan aikana. Kaskisten herra\nkirjassaan \"Res in Finnia\" sanoo asiasta: \"Carolum Henrici Flemingius\nfecerat a reliquis discedere, cum decipere prudentiam ducit. In calore\nenim contentionis vocem aliquam Caroli elicit et retrahit, quam\nintenderet et diduceret curva aliqua interpretatione, tamquam laesae\nmajestatis crimen\"; ks Grönblad, Handl. rör. förh. I, siv. 40. Marski\nnäkyy heti teettäneen pöytäkirjaa siitä, mitä Kaarle Horn oli sanonut\nja ilmoitti aikovansa kanteen nostaa; ks. Klaus herran kirje\nvaltaneuvoksille Turun linnasta helmik. 12 p. 1596 (Suom. Valtionark.\nActa hist.). Viroon tultuansa Horn näyttää jo vuoden lopulla tulleen\nvankina pidetyksi muutamassa kartanossaan: ks. edempänä s. 229.\n\n[317] Ks. Kaarle Hornin kirje herttualle Kankaisista helmik. 18 p. 1596\n(Gottl. kopiok. s. 96) ja Lauri Flemingin kirje Tuomas Beureukselle\nLouhisaarelta helmik. 12 p. 1596 (Gottl. kopiok. s. 93) sekä Klaus\nHermaninpoika Flemingin \"Res in Finnia\". Lähettiläisten \"Kertomus\"\n(Gottl. kopiok. s. 92) mainitsee, milloin ja millä tavoin vastauskirja\nheille tuotiin. Itse vastauskirjaa en ole voinut löytää.\n\n[318] Ks. Klaus Hermaninpoika Flemingin \"Res in Finnia\" ja Lauri\nHermaninpoika Flemingin äsken mainittu kirje Beureukselle.\n\n[319] Ks. Kaarle Hornin usein mainittu kirje Kankaisista helmik. 18 p.\n1596 ja Sven Maununpojan ja Eerik Ribbingin kirje herttualle Turusta\nhelmik. 29 p. 1596 (Gottl. kopiok. s. 96).\n\n[320] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, III, s. 145.\n\n[321] Maalisk. 10 p. 1596 Sven Maununpoika ja Eerik Ribbing söivät\nkaksi ateriaa Prunkkalan nimismiehen luona; ks. Suom. Valtionark.\ntilikirj. n:o 1,566, lehti 87.\n\n[322] Ks. Klaus Flemingin kirje valtaneuvoksille helmik. 12 p. 1596,\nSuom. Valtionark. Acta hist. Siinä on muun muassa myöskin mainittuna\nKaarle Hornin muka kuninkaan kunnialle käypä käytös.\n\n[323] Ks. Werwing, Historier, I, s. 295.\n\n[324] Ks. Ruots. valtionarkiston Acta Hist.: Sigismundin kirje\nVarsovasta toukok. 15/25 p. 1596. -- Kokouksesta Turun linnassa\npuhutaan eräässä luultavasti Lauri Flemingin Tuomas Beureukselle\nlähettämässä kirjeessä, joka on kopiona Suom. Valtionarkistossa (Acta\nhist.).\n\n[325] Ks. herttuan kirjeet tästä asiasta Gripsholmasta heinäk. 21 ja 22\npp. 1596; registr. 1596, lehd. 19, 20.\n\n[326] Ks. Maunu Niilonpojan kirje Sten Banérille Tukholmasta huhtik. 27\np. 1596 (Suom. Valtionark. Acta hist.). -- Mikko Kranckin veli oli tuo\nvaltiotoimissa paljon käytetty kuninkaallinen sihteeri Hannu Kranck.\nHeidän syntyperänsa oli Pohjan pitäjän Bolstarbystä, jossa heidän\nisänsä oli syntynyt; ks. Hannu Kranckin kirje Juho Bultille Tallinnasta\nhuhtik. 6 p. 1595 (Suom. Valtionark. Acta hist.).\n\n[327] Ks. Kustaa Banérin kirje Hogenskild Bielkelle Eknäsistä toukok.\n16 p. 1596, seteli (Ruots. valtionark. Acta Hist). Banérin palvelija\noli äsken tullut Korsholmasta (Banérin läänityksestä), tuoden sieltä\nkuulumisia. Kerrotaan myöskin, että Klaus herra on mestauttanut\nmuutamia Suomen talonpoikia, jotka edellisenä syksynä kävivät Ruotsissa\nvalittamassa. Ruis ja ohra maksoi Pohjanmaalla 12 tai useammin 14\nmarkkaa tynnyriltä, mutta sitä ei ollut rahallakaan saatavana. Samaa\nkerrotaan tähän aikaan Turustakin; Tukholmassa oli ruistynnyrin hinta\n10-11 markkaa. -- \"Ebba rouvan esirukousta\" mainitaan Grönblad, Handl.\nrör. Klubbekr. I, s. 12.\n\n[328] Werwing, I s. 293, mainitsee niiden seassa kaksi maallistakin\nmiestä, lääketieteen tohtorin Samuel Stabenin ja erään Trälodin.\nJälkimmäinen sai sitten surmansa Pohjanmaalla, niinkuin edempänä saamme\nnähdä. -- Ennenmainitussa kirjeessä Tuomas Beureukselle sanotaan:\n\"Niistä paavilaisista ja jesuiitoista, jotka ovat Ruotsista\nkarkoitetut, ovat muutamat eksyneet tieltä, niinkuin tohtori Samuel, ja\nsaapuneet tänne satamaan; -- he lääkitsevät ruumista ja turmelevat\nsielua. Kaikki ovat tuon suuren miehen (marskin) suojassa.\" (Suom.\nValtionark. Acta hist.)\n\n[329] Ks. Kaarle Hornin kirje herttualle Tallinnasta heinäk. 17 p. 1596\n(alkuperäisenä Ruots. valtionark. Livonica kokoelmassa, 447; kopio\nGottl. kopiok. s. 392). Hän sanoo jo saaneensa kuulla, että kuningas on\nkäskenyt hänet vangita. Niin näkyy käyneenkin. Hänen pyynnöstään\nvaltaneuvokset lokak. 26 p. 1596 kirjoittivat kuninkaalle esirukouksen\nhänen puolestaan. Alkuvuodella 1597 hän pidettiin vankina muutamassa\nkartanossaan Vironmaalla; Ks. Grönblad, de Comit. Arctopol, s,, 61.\n\n[330] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 59, 60.\n\n[331] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 62, 63.\n\n[332] Ks. Suom. Valtionark. Acta hist.\n\n[333] Ks. herttuan kirjeet Suomen aatelistolle, Suomen sotaväelle ja\nHannu Eerikinpojalle Gripsholmasta heinäk. 21 ja 22 p., registr. 1596,\nlehd. 19-22; sekä aateliston ja sotaväen yhteinen vastaus Turusta elok.\n3 p. 1596, alkuperäisenä, 16 sinettiä syrjässä ja 23 nimeä alla, Suom.\nValtionarkistossa (Acta hist.); vieläpä Hannu Eerikinpojan kirje Turun\nlinnasta elok. 4 p. 1596, sam. paik. -- Suomen aateliston ja sotaväen\nkirjeestä arveli neuvoskunta: \"ähr icke olijkt vare Her Claes Flämmings\nsammansättning\" (ks. neuvoskunnan kirje elok. 20 p. 1596, Suom.\nValtionark. Acta hist.).\n\n[334] Turun porvariston kirje herttualle elok. 4 p. 1596 tavataan\nalkuperäisenä, kaupungin sinetti alla, Suom. Valtionarkistossa (Acta\nhist.). Herttuan kirje Gripsholmasta heinäk. 21 p. ja kirje Turun\npiispalle samasta asiasta heinäk. 22 p. on registratuurassa 1596, lehd.\n19, 20.\n\n[335] Ks. Klaus herran kirje valtaneuvoksille Turun linnasta elok. 8 p.\n1596, kopiona eräässä kirjevaihtovihossa, ss. 45-50 (Suom. Valtionark.\nActa hist.).\n\n[336] Herttuan ja neuvoskunnan kirjevaihto, josta olen voinut\nainoastaan pääkohdat tähän ottaa, tavataan erityisessä kopiovihossa\nSuomen Valtionark. Acta hist. -- Anonymon kertomus (Grönblad, Handl.\nrör. förhåll. I, ss. 64 seurr.) sisältää neuvoskunnan mietinnön (ei\nkuitenkaan aivan tarkasti luettuna, esim. s. 64, rivi 5 alh., seisoo:\n\"Intill sines\", lue: siw till sinnes\"). Neuvoskunnan jäsenet tässä\ntilaisuudessa olivat Niilo Gyllenstierna, Sten Banér, Kustaa Banér,\nTuure Bielke, Eerik Sparre, Yrjö Posse ja Klaus Bielke. --\nPuolalaisesta lähetystöstä kertoo laveasti Werwing I, ss. 298-313.\nLähettiläiden nimet luetellaan Grönblad, Handl. rör förhåll. I, s. 74.\nRuotsin miehiä oli lähetyskunnassa ainoastaan kreivi Eerik Brahe\n(katolisuskoinen) sekä herra Arvid Stenbock ja tuo oppinut Lindorm\nBonde (katolisuskoinen).\n\n[337] S.o. Suomeksi: mutta joiden jumalana vatsa on!\n\n[338] Ks. kirje Tukholmasta syysk. 20 p. 1596 (Ruots. valtionark. Acta\nHist.).\n\n[339] Ks. registratuura 1596, II A. A., lehti 91: Suomen aatelistolle\nGripsholmasta syysk. 7 p.\n\n[340] Ks. kopio, ilman allekirjoituksitta, Suomen valtionark. (Acta\nhist).\n\n[341] Herttuan kirje näille kolmelle herralle (jotka satunnaisista\nsyistä eivät olleet allekirjoittaneet Suomen aateliston kirjettä elok.\n3 p.) tavataan registr. 1596, II A. A., leht. 90: \"Sille Suomen\naatelille, joka ei pidä herra Klaus Flemingin puolta, Gripsholmasta\nsyysk. 5 p.\" Heidän vastauksensa Turun linnasta syysk. 29 p. 1596, ks.\nGottl. kopiok. s. 106.\n\n[342] Ks. Gottl. kopiok. ss. 108-110, Turun linnasta lokak. 20 p. 1596.\nAllekirjoittaneina luetellaan 31 nimeä.\n\n[343] Ks. Lorentz Tauben kirje herttualle Viipurista heinäk. 20 p.\n1596, Gottl. kopiok. s. 105.\n\n[344] Ks. Rasmus Henrikinpojan kertomus (Suom. Valtionarkiston Acta\nhist.), ja Kustaa Banérin kirje Hogenskild Bielkelle Tukholmasta syysk.\n11 p. 1596 (Ruots. valtionark. Acta hist.). Molemmissa mainitaan\nrahavero, jolla muka oli ostaminen tuoretta ruokaa (\"fersk math\")\nkuninkaan kotiintuloksi.\n\n[345] Ks. Kaskisten herran \"Res in Finnia\", Grönblad, Handl. rör.\nförhåll. I, ss. 41, 42. Kaskisten herra itse joutui tästä syystä uuteen\nrettelöön marskin kanssa.\n\n[346] Ks. muun muassa erään Flemingin palvelijan todistus, Werwing,\nI s. 342.\n\n[347] Huhun kuninkaan tulohankkeesta Viron kautta kertoo Tallinnasta jo\ntoukok. 7 p. 1596 Yrjö Boije herttualle; ks. Gottl. kopiok. s. 391.\nKehoituksia tuli arvattavasti moniaalta; niinpä esim. Rask. kirjoittaa\nBultille, Tallinnasta jouluk. 14 p.: \"Et, crede mihi, nisi Majestas\nRegia proximo vere redierit in regnum suum haereditarium, haud dubie\nille [Carolus] non quiescet, et fideles etiam subditi de ipsius\nMajestatis reditu plane desperabunt\". (Suom. Valtionark. Acta hist.)\n\n[348] Ks. Eerik piispan kiertokirje helmik. 10 p. 1596; Saml. af\nDomkapitlets i Åbo Cirkulärbvef, Supplement, ss. 41 seur.: \"Et quamvis\nquibusdam peregrinum et mirum videatur nos ceremonias usitatas\nimprobare earumque abusum damnare, et multi calumniis et\ndebacchationibus nos deformare conentur, et facem discordiarum et\nseditionum vociferentur, non tamen movemur calumniis.\"\n\n[349] Jesuiittain seminaareissa oli Juhanan aikana ollut monta\nsuomalaistakin; ks. Theiner, Schweden und seine Stellung zum heil.\nStuhl, Augsburg 1839, II, ss. 315, 318, 327; vert. Hist. Arkisto IV, s.\n166. Eräs Olaus Sondergelteus oli Olmutzin kollegiossa v. 1580 saanut\ntoimekseen kirjoittaa Suomen kieliopin, jonka avulla aiottiin sitten\nsuomennuttaa katolinen katkismus. Sama \"Olaus Sundergelt\" oli silloin\npappina Pärnussa Liivinmaalla; ks. hänen kirjeensä kesäk. 15 p. 1596\n(Suom. Valtionark. Acta hist.). Eräs Johannes Jussoila, joka v. 1585\nkävi Brunsbergin seminaarissa, oli nykyään hovisaarnaajana kuninkaan\nluona Puolassa; vert. Gottl. kopiok. s. 115. Myöskin Vilnan\nseminaarissa oli v. 1589 ollut suomalaisia, jotka tervehtivät\nSigismundia suomenkielisellä runolla: \"Terwen mule Sigismunde tule,\nNijn caiki cansa Vilnas lule\"; ks. Pippingin Luettelo, s. 7.\n\n[350] Ks. Werwing, I, s. 300, jossa mainitaan eräs kuninkaan kirje\nelok. 20/30 p. 1596.\n\n[351] Ks. yllämainittu \"Res in Finnia\", Grönblad, Handl. rör. förhåll.\nI, ss. 42, 43.\n\n[352] ... \"rei testem, et quasi censorem\". Abraham Melkiorinpoika tuli\nPuolasta ja oli määrätty Pohjanmaan voudiksi. Hänen määräyksestään on\nherttualla tieto jo heinäk. 9 p. (nähtävästi Puolasta tulleiden\nsanomain mukaan); ks. registr. 1596, II, lehti 6.\n\n[353] Ks. piispa Eerikin kiertokirje syysk. 24 p. 1596 (Saml. af\nCirculärbref, Supplement, s. 45). Herttua kiitti Suomen piispaa hänen\nkäytöksestään erityisellä kirjeellä Tukholmasta lokak. 16 p. (registr.\n1596. II, lehti 123).\n\n[354] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 53.\n\n[355] Ks. pöytäkirja siitä tutkimuksesta, minkä Krister Klaunpoika\nHorn, Hannu Juhananpoika Bon herra, Hannu Hannunpoika Monikkalan herra\nja Tukholman linnanvouti Pentti Laurinpoika pitivät lokak. 13 p. 1596\nSuomen talonpoikain valituksista, Suom. Valtionark. Acta hist. Että\nsaapuvilla oli Käkisalmenkin lääniläisiä, näkyy siitä, kun mainitsevat,\nmitä heidän vanhempansa ovat veroksi maksaneet suuriruhtinaalle.\n\n[356] Ks. Raskin kirje Bultille Tallinnasta jouluk. 14 p. 1596, Ruots.\nvaltionark. Acta hist. -- Maurus Skytten ja hänen seuralaistensa\nväkivallan teot Pälkäneellä ja Rautalammilla (Arwidsson, Handl. X. ss.\n219 seurr.), todistavat myöskin jotakin.\n\n[357] Ks. Olavi Sverkerinpojan kirje Turusta jouluk. 16 p. 1596, Gottl.\nkopiok. s. 114. -- Venäläisten uhkauksista ja varustuksista puhutaan\nalituisesti sen ajan kirjevaihdoissa. -- Rajankäynti Pisamäestä\nJäämereen oli suoritettu vasta maaliskuussa 1596. Vaan etelässäkin oli\nvielä eräs kohta Puruveden ja Paasiveden välillä riidanalaisena, koska\nSavon puolelta väiteltiin, että erehdyksestä oli pantu rajapaikaksi\n\"Tervajärvi\", kun pitäisi olla \"Tervalampi\". Asia oli kuitenkin aivan\nvähäpätöinen, ja Suomenmaa oli kumminkin rajankäynnissä voittanut\nitselleen 11 talonpoikaa Paljakossa ja Hangasniemellä (Putkilahdella),\njotka aina olivat muinoin kuuluneet Käkisalmen lääniin; ks. Gottl.\nkopiok. ss, 88, 89, 383, 386.\n\n[358] Rask, äskenmainitussa kirjeessä jouluk. 14 p., kertoo Olavi\nSverkerinpojan tulosta Turkuun Käkisalmen heittämistä varten. \"Sed\nquoniam expressum Majestatis Regim mandatum ea de re Illustris Dns\nFlemingius non habet, intelligo ipsum adhuc reniteri (Sic!), vtinam non\nnimis diu.\" -- Eräässä kirjeessä Baresundista toukok. 14 p. 1597\n(Gottl. kopiok. ss. 395, 396) sanoo Arvid Eerikinpoika Stålarm\nnähneensä erään Ebba rouvan (marskin lesken) antaman kopion Sigismundin\nkirjeestä Klaus herralle tämän asian suhteen, josta havaitaan \"att K.\nM:tt vore rådfördt, att medh förb:de Kexholms lefwerering icke något\nhastes skulle, medh mindre dess mehre omträngde\".\n\n[359] Ks. kirjoitukseni Pohjanmaan asuttamisesta, Suomi 1857, ss. 111\nseurr., ja tutkimukseni Pähkinäsaaren rauhanteon rajasta,\nHistoriallisen Seuran pöytäkirjoissa 1875; sekä J. R. Aspelin,\nKorsholman linna ja lääni, Helsingissä 1869, jonka arvelut kuitenkin\nuseissa kohden ovat omituisia. Että Venäjän alamaisiksi luettuja\nkarjalaisia vielä v. 1365 oleskeli Peräpohjassa, näkyy eräästä Albrekt\nkuninkaan kirjeestä Turun linnan edustalta helmik. 7 p. (\"feria sexta\nproxima post festum b. Agatha\") 1365: kuningas kirjoittaa Ulvilan ja\nPohjanmaan asukkaille saaneensa tietää, että muutamat niistä\nkarjalaisista, jotka siellä asuvat (\"Karelom, som när idher boo\"), ovat\npurjehtineet kauppansa kanssa edemmäs, kuin heillä vanhastaan on tapa\nollut, ja että muutamat pohjalaisista ovat olleet heille saattajina ja\nmuulla tavoin heitä edistäneet \"Ruotsin valtakunnan suureksi vaaraksi\";\nsen vuoksi kielletään karjalaisia purjehtimasta edemmäs Pohjan\nrannasta, kuin ennen ovat tottuneet; ks. Ruots. valtionarkistossa\nPalmsköldin kokoelmat.\n\n[360] Ks. ylempänä ss. 42, 43.\n\n[361] Ks. Suomi 1857, ss. 111-150.\n\n[362] Ruotsiksi: Norrlanden, Norrbottn, Bottnen. -- Ruotsalainen sana\n\"Botten\" merkitsee sekä astianpohjaa että lahdenpohjaa, mutta ei\nkoskaan pohjoista suuntaa, joka on ruotsiksi: \"norr\", \"nord\".\n\n[363] Iin pitäjässä on \"Herukkahieta\" niminen lahti, jota pidettiin\nPohjanmaan rannikon viimeisenä perukkana ja josta sanottiin:\n\"Herukkahieta santamaa, ranta pisin (s.o. kaukaisin) Pohjanperän.\" Ks.\nP. N. Mathesius, Kertomus Pohjanmaasta, Suomi 1843, s. 127.\n\n[364] \"Oesternorlandia\" Maunu kuninkaan kirjeessä v. 1329; ks.\nMathesius Suomi 1843, s. 123. -- Kustaa Vaasan aikoina merkitsee nimi\n\"Norlanden\" ainoastaan Angermanlantia, Medelpadia ja Helsinglantia; ks.\nArwidsson, Handl. IV, 309 ja IX, 196. \"Östrabotnen\", \"Österbothnen\" on\nsilloin jo Pohjanmaan tavallinen nimitys, mutta toisinaan myöskin\n\"Norrebotn\" käytetään Suomenkin puolisesta Pohjasta. Muutoin on\nmuistettava, että Kustaa Vaasan hallituksen lopulla myöskin Savon\nläänin pohjoisempaa voutikuntaa kutsuttiin \"Norbotn\". Ks. Arwidsson,\nHandl. IV, 209, VI, 307, VIII, 42. Samaa nimeä käytettiin silloin myös\nHämeen takamaista; ks. Aspelin, Korsholman linna ja lääni, s. 3.\n\n[365] Ks. maaherra Johan Grahnin kertomus v. 1668 (Handl. rör. Skand.\nHist. 31 osa, s. 296).\n\n[366] Ks. Porthan, Chron. Episc. Finl. (uusi painos), s. 268.\n\n[367] Ks. Hist. de Septentr. Gent. XX, luku 1, 2. Tornion saari eli\nTornion suun saari, lyhennettynä Suunsaari (Svensar), on nykyisen\nkaupungin asema.\n\n[368] ... \"omne genus necessarii leguminis\"...\n\n[369] \"Kijm, Jjå, Ulå voro i Kon. Gustaf I:s tid fria hamnar. Olaga\nhamnar voro Salu, som ej hade skepp: ej Kaljoki, utan Rama [Rauma]\nhandlade der\", j.n.e., sanotaan eräässä vanhassa kirjoituksessa, jonka\nJ. J. Tengström on julkaissut (Joukahainen II, s. 18; vertaa Mathesius,\nSuomi 1843, s. 129). -- V. 1590 valittavat Pohjan miehet, että \"Södre\nström\" (Määlarijärven lasku) oli ollut heiltä kielletty; ks. Grönblad,\nHandl. rör. Klubbeke III, s. 128. V. 1533 kirjoittaa Kustaa kuningas\nMustasaaren, Kyrön, Pietarsaaren ja Kokkolan asukkaille, jotka\n\"köpslagen bruka pläga anthen mett Ryssarne, eller mett the Sockner nör\n[norr] i Östrabotnen\"; ks. Arwidsson, Handl. V, 293. -- Että\nturkulaisten ja Kokemäen puolisten oli tapa käydä Peräpohjassa,\narvattakoon siitä, kun v. 1374 paikoilla tiesivät antaa todistuksia\nTurun hiippakunnan rajoista siellä päin; ks. Porthan, Chron. Ep., ss.\n372 seurr.\n\n[370] Ks. Mathesius, Suomi 1843, s. 286: A. Sjögren, Om Kemi Lappmark,\nss. 42 seurr. ja Arwidsson, Handl. III, 162, VII, 116.\n\n[371] Ks. Arwidsson, Handl. II, 295.\n\n[372] V. 1586 elok. 5 p. sai Klaus Bielke läänitykseksi koko vuotuisen\nveron puolesta Limingasta ja v. 1595 elok. 27 p. läänitettiin hänelle\nLimingan toinenkin puoli. V. 1591 kesäk. 9 p. sai Klaus Fleming\n(Eerikinpoika) vuotuisen veron Pietarsaaresta. Jo v. 1571 oli Kustaa\nBanér saanut Korsholman kartanon ja v. 1594 elok. 4 p. hän sai\nvuotuisen veron kolmesta Mustasaaren neljäskunnasta sekä kruunulle\nsäästyneet heinät Kyröstä ja Vöyristä. Ks. Suomen Valtionarkiston\ntilikirjat n:o 4,807, leht. 12, 13.\n\n[373] Ks. Aspelin, Korsholman linna ja lääni, s. 40, jossa arvellaan\ntähän sovitettavaksi, mitä Venäjän kronikat kertovat: että v. 1375\n\"seitsenkymmeniset Karjalaiset\" (näinkö Peräpohjan asukkaita\nnimitettiin siitä syystä, kun karjalaisia oli heihin sekaantunut?)\nrakensivat pienen uuden linnan ja että v. 1377 nuoret miehet\nNovgorodista tekevät retken nemtsien (ruotsalaisten) uutta linnaa\nvastaan \"Owlan\" (Oulun?) tykönä (Suomi 1849, s. 282, ja Suomi 1848,\ns. 114).\n\n[374] Ks. M. A. Castrén, Utdrag ur Solovetska klosterkrönikan (Suomi\n1843); Koskinen, Oppikirja Suom. kansan historiassa, ss. 62, 77, 99;\nAspelin, Korsh., ss. 52 seurr.\n\n[375] Peräpohjalaiset valituskirjassaan puolipaaston aikana 1490\nlausuvat: \"tha seije the, ath Landet ok vatnet hör töm till som vijbom\npa. Ok villie the betvinge oss, att vijskulom göre thöm arligen skatt\ntrijhwijth skinn af hvar man ij landhet är, Ok halffdelin af Kim aa. Ok\nalle the Lax aar ij Landit äre, in till en aa som heter Pöheiokij,\nliggandes i Sala sokn.\" Venäläiset sanoivat rajakiveksensä Hanhikiveä,\njoka on Pyhäjoen edustalla; siitä vetivät rajansa meren yli \"Biwre\nklubbe\"en, joka on Skelleften rannassa, ja siitä pohjoista suuntaa\nTornioon ja Kemiin sekä pitkin Kemijokea Rovaniemelle asti, jonka he\nitsellensä omistivat. Ks. Ruots. valtionark. \"Moscovitica\", ss. 23-28;\nHadorphin lisät Ruots. riimikronikaan, II, s. 344.\n\n[376] Retkistä Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa ks. Ignatius, Bidrag\ntill Södra Österbottens hist., s. 31.\n\n[377] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,452, lehti 76 seurr. Seuraavat\nkyläkunnat mainitaan poltetuiksi: Saarismäki, osa Manamansaloa,\nKoutaniemi, Melalahti, Kienansuu ja Kienanjoki, Ristivesi ja Paltamo,\npaitsi yksityisiä taloja Kongasjärvellä ja Vaajärvellä.\n\n[378] Suom. Valtionark. n:o 4,793, lehd. 94, 175, mainitaan, että eräs\nEerik Pietarinpoika Krankka, Limingan kylästä, nostoväen päämiehenä sai\nv:n 1580 paikoilla surmansa vihollisilta (hänen nimensä tavataan vielä\n1580 vuoden maakirjassa, mutta seuraavana vuonna on hänen sijassaan\nhänen leskensä Sigrid Antintytär). Keväällä 1581 eräs Hannu Garp näkyy\nolleen hallituksen määräämä vartijaväen johtajaksi (wdi landwährn)\nPohjanmaan rajalle (ks. Suom. Valtionark. n:o 4,761, lehti 125). Että\nliminkalaisilla oli rajan vartioiminen, mainitaan tuolla täällä (ks.\nsam. paik., lehti 114). Oulujärven seutu olikin alkuansa Limingan\npitäjää.\n\n[379] Ks. Suom. Valtionark. n:ot 4,758 ja 4,761. Ne kylät, jotka\nv. 1580 poltettiin olivat Säräisniemi, Vuolijoki, Vuottolahti ja\n\"Voraxelax\" (2 taloa) sekä osia Kangasjärvestä, Kivesjärvestä,\nManamansalosta, Mieslahdesta ja Vaajärvestä. V. 1581 oli jäänyt\nseisomaan ainoastaan 18 taloa. Seuraavana vuonna luettiin kuitenkin\ntaas 46 taloa.\n\n[380] Toukok. 24 p. 1582 kuningas kirjoittaa Tukholmasta, että Tornion\nja Kemin asukkaat ovat pyytäneet sotaväkeä rajan puolustukseen, mutta\nkoska Pohjanmaalla ei ole varaa, millä tämmöistä väkeä elättää, eikä\nkuninkaalle ole elatusvaroja sinne lähettää eikä väkeäkään liikenemään,\nniin Tornion, Kemin, Iin ja Limingan pitäjät vapautetaan siitä\nlisäverosta, joka viljassa olisi maksettava, koska pitävät\nrajavartioimista ja itseänsä puolustavat. Ks. Suom. Valtionark. n:o\n4,764, lehti 138.\n\n[381] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,761, lehti 114 ja 4,766, lehti 43\nsekä 4,767, lehti 119. Poltettuina olivat Karjalan, Pirttitörmän ja Iin\nkyläkunnat, sekä Olhava, Kuivaniemi ja Simo; ks. n:o 4,764 lehd. 73\nseurr.\n\n[382] Ks. Limingan kirkkoherran, Henrik Laurinpojan (Lithovius-suvun\nkantaisän), todistus, annettu Oulunsatamasta heinäk. 25 p. 1586, Suom.\nValtionark. Acta hist. -- Syyskuussa 1585 oli vihollinen karannut\nRaappanaan ja Kurjenpolveen, viidentenä joulupäivänä poltettiin\nJerkunan kylä ja maalisk. 23 p. 1586 tapettiin Oulujärven rannalla 120\nliminkalaista, jotka olivat matkalla huhtamaillensa. Kirje annettiin\nniiden lähettilästen mukaan, jotka pantiin pyytämään kuninkaalta apua\nja puolustusta maakunnalle.\n\n[383] Jo 1579 vuoden tileissä sanotaan, että venäläiset ovat polttaneet\nherra Olavin pappilan; mutta 1581 vuoden tileistä hän on itsekin\nkadonnut. -- Vasta v. 1599 Oulujärven pitäjä toistamiseen erotettiin\nLimingan alta; ks. Kaarle herttuan registr. 1599, II, lehti 117.\n\n[384] Ks. Henrik Laurinpojan todistukset Oulunsatamasta heinäk. 18 p.\n1587 ja heinäk. 19 p. 1588, Suom. Valtionark. n:o 4,780, lehti 137 ja\nn:o 4,783, lehti 106.\n\n[385] Ks. Saloisten ja Limingan nimismiesten kuitit vastaanotetusta\nruudista ja ampumavaroista kesällä 1586; Suomen Valtionark. n:o 4,777,\nlehti 104.\n\n[386] Ks. Eerik Tönnenpojan kirje kuninkaalle Käkisalmelta marrask.\n30 p. 1588 (Ruots. valtionark. \"Livonica\", 444), jossa kerrotaan, että\nBoris Godunov kuuluu lähettäneen kaksi päällikköä Pohjan rajalle\nkokoamaan väkeä ja tekemään hävitysretkeä Savoon, \"tähän lääniin\" ja\nKainuuseen (Kainus). Solovetsin kronikka sanoo retken tapahtuneen\nKajaanin kaupunkia eli linnaa vastaan, joka kuitenkin vasta v. 1607\nperustettiin! Siitä sopii päättää, että tämä kronikka ei ole tapausten\nkanssa yht'aikainen, eikävätkä sen vuosiluvut olekaan luotettavia, vaan\ntavallisesti vuotta myöhemmät kuin muiden lähteiden.\n\n[387] Ks. Åbo Tidningar v. 1785, lisät., s. 29 ja v. 1791 n:o 18;\nJoukahainen II, s. 23; J. W. Calamnius, Muinais-tiedustuksia Pohjan\nperiltä, Suomi-kirjan toisessa jaksossa, VII, ss. 221, 222; Solovetsin\nkronikka; Arwidsson, Handl. VI, s. 354; Åbo Tidn. 1777, s. 142. --\nLimingan hävityksestä, joka näkyy pääasiallisesti tapahtuneen\nalkuvuodesta 1590, on täydellinen luettelo Tuomas Yrjönpojan\ntilikirjassa vuodelta 1590 (Suom. Valtionark. n:o 4,790, lehd. 50\nseurr.), jossa \"Venäläisten polttamat v. 90\" mainitaan neljäskunnittain\nja kylittäin: Limingan neljäskunta: Limingan kylä 56, Temmes 2,\nÄngeslevä 5, = 63; Lumijoen neljäskunta: Lapinniemi 13, Lumijoki 29,\nHirvasniemi 8, Rantakylä ja Virkula 21, = 71; Oulunsuun neljäskunta:\nOulunsalo 37, Oulunsuu 50 = 87; Laitiasaaren neljäskunta: Laitiasaaren\nkylä 41, Sotkajärvi 5, Utajärvi 11, Ahmajärvi 2, Oulunniska 5,\nSankijärvi 18, = 82; summa 303. Pitäjässä oli jo sitä ennen 50\nautiotaloa.\n[388] Ks. P. H. Vidmark, Beskrifn. öfver Helsingland, II, s. 182. -- Jo\nkeväällä oli jalkaväenpäällikkö Hannu Mikonpoika väenottoa tekemässä\nSuupohjassa, mutta valittaa, että rahvas ainakin Kyrössä oli kovin\nvastahakoinen; ks. hänen kuittinsa Ojaniemeltä toukok. 11 p. 1590,\nSuom. Valtionark. tilikirj. n:o 4,790, leht. 33.\n\n[389] \"Hans Larson, tillförordnad Tygmestare i Österbotten\" hän\nnimittää itseänsä kuitissa Kemistä heinäk. 11 p. 1590 (Suom.\nValtionark. n:o 4,790, lehti 127). En voi varmaan sanoa, onko hän sama\nmies kuin \"Hans Larsson Preualch skipshöfuizman på thet norlenske\ntåget\" (sam. paik. lehti 137 ja n:o 4,793, lehti 179). Asemestari Hannu\nLaurinpoika kuoli täällä Pohjassa marrask. 2 p. 1591 (ks. eräs Pietari\nBaggen kirje, \"Livonica\" 444). Myöhemmin mainitaan \"the värier, som\nframledne Hans Larsson hafver utdelt emellan undersåtarne\" (ks. Suom.\nValtionark. n:o 4,805, lehti 131).\n\n[390] ... \"locum olim artis, ubi et multa sepultorum ossa reperta\nsunt\"; ks. Åbo Tidn. 1785, s. 29.\n\n[391] Ks. kirjoitukseni \"Suomalaisten uutis-asutuksesta Jäämeren\nrannikolla\" Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1868, s. 68; A. Sjögren, Om\nKemi Lappmark, ss. 374 seurr. (Gesamm. Schriften I, ss. 213, 214). --\nKuollan kaupunkia nimitetään ruotsalaisissa lähteissä aina \"Colensu\";\nsana Kuolla on oikeastaan Lappalainen muoto sanasta: kala, niin että\nKuolla joki merkitsee kalajokea.\n\n[392] Ks. Suomi 1843, s. 195, ja Suomi 1848, s. 238.\n\n[393] Ks. Arwidsson, Handl. VI, s. 355. Verokirjoista en ole kuitenkaan\nlöytänyt mitään puhetta Vesaisen lesken verovapaudesta.\n\n[394] Ks. Hannu Laurinpojan ja Pietari Baggen kirjeitä kuninkaalle\nv. 1591 \"Livonica\"-kokoelmassa Ruots. valtionarkistossa, n:o 444. Hannu\nLaurinpoika, kuten jo mainittiin, kuoli marrask. 2 p. 1591. Hän näkyy\ntalviretkellänsä jättäneen tykistönsä Norjan puolelle, ja Bagge lähetti\nmyöhemmin sitä sieltä noutamaan.\n\n[395] Ks. Jörgen Vagessan kertomus ensimmäisestä retkestä Suman linnaa\nvastaan (Suom. Valtionark. Acta hist.); Virallinen kertomus Sven Baggen\nretkestä, annettu Oulun linnasta tammik. 19 p. 1592 (Handl. rör. Skand.\nhist., XXXVIII, ss. 103-109); Venäjän kronikat (Suomi 1848, s. 238); ja\nkaksi Pietari Baggen kirjettä kuninkaalle syksyllä 1591 (\"Livonica\"\n444). -- Suom. Valtionark. n:o 4,795, lehti 23, mainitaan yksi\nMustasaaresta ja kaksi Kokkolasta surmansa saaneina retkillä\nSuur-Sumaan ja Kuollansuuhun.\n\n[396] Ks. Pietari Baggen kirje Kaarle herttualle Oulusta helmik. 7 p.\n1592 ja eräs toinen kirje kuninkaalle, perille tullut huhtik. 20 p.\n1592 (\"Livonica\" 445); Åbo Tidningar 1785, lisät. s. 30, ja 1791 n:o\n18; Joukahainen II, s. 23 (jossa kuitenkin on väärä vuosiluku \"1591\");\nVenäjän kronikat (Suomi 1848). -- Bagge kertoo ensimmäisessä kirjeessä,\nettä venäläisten koko voima luultavasti nousi 20,000 mieheen. Toisessa\nkirjeessä hän sanoo, että lukumäärästä ei ole varmaa tietoa, mutta että\nse lukumäärä, 3- tai 4-tuhatta, joka kuninkaalle on kerrottu, ei ole\ntotta. Tuo vanha ajantieto, joka on painettu Joukahaisessa ja Åbo\nTidningarissa, mainitsee joko 3000 (Joukah.) tai 8000 (Åbo Tidn.).\nMonikkalan herra (Grönblad, Handl. rör Klubbekr. I, s. 19) sanoo 600!\n\n[397] Ks. Grönblad, Handl. rör Klubbekr. III, s. 140.\n\n[398] Ks. ylempänä s. 77 ja Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 127\nseurr. Valituskirja on annettu Mustasaaresta huhtik. 6 p. 1590.\n\n[399] Ks. kuninkaan kirje Pohjanmaan voudille Tuomas Yrjönpojalle\nTukholmasta toukok. 14 p. 1590, Suom. Valtionark. n:o 4,790, lehti 86.\n\n[400] Ks. kuninkaan kirje Tuomas Yrjönpojalle Tukholman linnasta elok.\n4 p. 1590, Suom. Valtionark. n:o 4,790, lehti 93. -- Pohjalaisten uusi\nvalitus tämän johdosta on ilman päivämäärättä, Grönblad, Handl. rör.\nKlubbekr. III, s. 131. Että pohjalaiset lukivat vuodesta 1590 alkaen\ntämän etuoikeutensa, näkyy sekä eräästä vanhasta muistiinpanosta\n(Joukahainen II, s. 27) että Monikkalan herran kertomuksesta (Grönblad,\nHandl. rör. Klubbekr. I, s. 19).\n\n[401] Ks. Pietari Baggen kirje kuninkaalle, perille tullut huhtik. 20\np. 1592, Ruots. valtionark. \"Livonica\" 445. Eteläinen rovastikunta\nkäsitti koko Suupohjan ja myöskin Pietarsaaren ja Kokkolan pitäjät,\njotka muutoin hallinnollisesti luettiin Peräpohjaan; ks. Ignatius,\nBidrag till Södra Österbottens äldre historia, s. 38.\n\n[402] Itse kirje löytyy kopiona Suom. Valtionarkiston tilikirjoista n:o\n4,801 lehti 105. Kuninkaan kirje Tuomas Yrjönpojalle samasta asiasta\nKongsöristä heinäk. 31 p. 1592, löytyy painettuna registratuuran mukaan\nGrönbladin teoksesta Handl. rör. Klubbekr. III, s. 1.\n\n[403] Jo 1590 vuoden tilissä sanotaan, että Erkki Olavinpoika\nVoitilasta (tämä oli lainlukijan asunto Mustasaaren pitäjässä) piti\nvarustushevosia Knuutti Juhonpojan lipullisessa; ks. Suom. Valtionark.\nn:o 4,789, lehti 18. Nimi \"Erich Ollsson till Lahanasari\" tavataan\nesim. sam. ark. n:o 4,780, lehti 138. Mutta aatelista kilpeä hänellä ei\nollut, sillä hänen sinetissään on paljas puumerkki. -- V. 1591\nmainitaan erään Mikko Olavinpojan Petsmosta kuninkaalle kannelleen,\nettä Erkki Olavinpoika otti lahjoja oikeudessa; mutta käräjärahvas muka\nvapautti lainlukijan, ja Mikko Olavinpoika sai sakkoa 40 taalaria.\nTämmöiset tuomiot eivät kuitenkaan ole aivan luotettavia.\n\n[404] Tilikirjoista tavataan ainoastaan 9 miestä, jotka knaappeina\nsaivat talonsa verovapaiksi. Täytyy ajatella, että enin osa, esim.\nTuomas Yrjönpojan poikapuolet, olivat tilattomia, jotka nauttivat\nainoastaan palkkaa ja linnaleiriä.\n\n[405] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, 10, 11: Kalajoen\nkirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan kertomus.\n\n[406] Ks. Klaus herran kirje Säkkijärveltä helmik. 3 p. 1593, Suom.\nValtionark. tilikirj. n:o 4,801, lehti 112.\n\n[407] Klaus Flemingin kirje Tuomas Yrjönpojalle Lempäälästä maalisk. 24\np. 1593, alkuperäisenä Suom. Valtionarkiston tilikirj. n:o 4,805, lehti\n128: ... \"attj försörie dhe Ny tilsatte hoffmän som haffue effther H:te\nKon. M:ttz fulmachts brefz lydelsse lathe[t sigh] bruke widh Vle\nbefestningh, medh Borgläger, att bekomme den deel der vdj E. Fögderij\nhuar j kunne sticke dem in Jblandh Almogen der om i medh dem fogligen\nhandle skole att de lathe finne sigh wällwillige att göre deris\nnödtorffter effter rätte och gewanlige ordning såsom alle andre ryttere\nhär i landet till videre beskedh ifrå migh\".\n\n[408] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 14.\n\n[409] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr I, ss. 11, 20, 43, 44, 48.\n\n[410] Tämä huomataan siitä, että, niinkuin edempänä näemme, heitä\nseuraavana vuonna vaadittiin korvaamaan nämä kuusi kuukautta.\n\n[411] Ks. Erkki Olavinpojan ja Tuomas Yrjönpojan kirje kuninkaan\nsihteereille, Olavi Sverkerinpojalle ja Sipi Henrikinpojalle,\nMustasaarelta tammik. 25 p. 1594, Gottl. kopiok. ss. 41, 42; sekä\nMonikkalan herran kertomus, Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 20.\n\n[412] ... \"the nya Norländske beställte Ryttarnes wederlag\"; ks. Erkki\nOlavinpojan ja Tuomas Yrjönpojan yllämainittu kirje.\n\n[413] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, alkulause, s. IV; vert.\nylemp. s. 170.\n\n[414] Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 36-39.\n\n[415] Ks. Klaus Flemingin kirjeet Kaarle herttualle Laitikkalasta\nmaalisk. 6 p. 1595 ja Turusta maalisk. 18 p. 1595 Gottl. kopiok. ss.\n63, 65, 66. -- Kirje, jonka Klaus herra sanoo pohjalaisille\nlähettäneensä tästä asiasta, ei ole säilynyt.\n\n[416] Ks. ylemp. s. 191, ja liite n:o 2.\n\n[417] Herttuan lähettämät rajankävijät, jotka heinäkuussa 1595 tulivat\nPeräpohjaan, vaativat herttuan käskyn mukaan Erkki Olavinpojan mukaansa\nrajankäynnille, mutta tämä vastasi, \"että ei voi palvella kahta\nherraa\"! ks. Gottl. kopiok. s. 383.\n\n[418] ... \"brukat deres otilbörligh mun ock gifvit Högb:te K. M:t alle\ndee Tusen det värste dee hafve kunnet nämpne\"; ks. Klaus herran\nennenmainittu kirje Laitikkalasta, Gottl. kopiok. s. 63.\n\n[419] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 11, 12. -- Että\ntodellakin tähän aikaan pohjalaisia talonpoikia vankeuteen pantiin,\nnäemme Ilkan esimerkistä, josta edempänä.\n\n[420] Ks. Klaus herran kirje herttualle Turusta maalisk. 18 p. 1595,\nGottl. kopiok. s. 65.\n\n[421] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 40-55: Kaksi\nkirjoitusta vuodelta 1597, joissa eräs pohjalainen selvästi ja\ntaitavasti puolustelee maakuntansa asiaa ratsuväen väitöksiä vastaan.\nYllämainittu ajatus löytyy s. 54, Argt:m XV. Grönblad hyvällä syyllä\narvelee, että näiden puolustuskirjain tekijä on ollut joku Pohjanmaan\npapeista.\n\n[422] Suvun nimi kirjoitettiin milloin Fordeel, milloin Fordell.\nIgnatius, Bidrag till Södra Österbottens historia, ss. 32-36, on\nkoonnut nuo hajalliset tiedot suvun jäsenistä. Siitä lainaamme\nseuraavan, muista lähteistä vähän lisätyn sukutaulun:\n\n                      Knuutti Fordell.\n               |                             |\n  Vanhempi Hannu Fordell,            Lassi Fordell,\n  ajottaisin tuomarina tai voutina   Kustaa Vaasan \"turkistenostaja\"\n  Pohjanmaalla, k. noin v. 1579.     Pohjanmaalla, Pohjanmaan tuomarina\n  puoliso; Anna.                     v. 1555, toisinaan voutina.\n               |\n               |                                    |\n  Hannu Hannunpoika Fordell.         Elisabet Fordell, Juhana kuninkaan\n               |                     ristilapsi.\n               |\n               |                         |                |\n  Lucia, f. 1599.                Barbro, naimisissa    Elisabet.\n  naimisissa Pietarsaaren        Kruununkylän\n  Knuutti Henrikinpojan kanssa.  kirkkoherran kanssa.\n\nMuutoin löytyy joukko Fordell-nimisiä henkilöitä, joita en osaa\ntarkemmin sovittaa yhteiseen sukujohtoon. Eräs Juho Fordell, kenties\nKnuutin veli, tuli v. 1538 Pietarsaaren kirkkoherraksi (ks. Arwidsson,\nHandl. V, 366) ja näkyy kuolleen v. 1542 (ks. Suom. Valtionarkisto n:o\n4,530, lehti 5). Eräs Knuutti Fordell mainitaan Oulun seuduilla\nSigismundin ruotsink. registratuurassa v. 1594 (lehti 16). Myöskin se\nHenricus Nicolai, joka v. 1557 tuli Pietarsaaren kirkkoherraksi ja nai\nKatariina Sursillin, lienee kuulunut samaan sukuun; kumminkin hänen\npoikansa Juhana Henrikinpoika, joka tuli Pietarsaaren kappalaiseksi v.\n1558, kantoi Fordell-nimeä (ks. Genealogia Sursilliana, s. 1). Vihdoin\nmainitaan seuraavan vuosisadan alulla eräs Hannu Juhonpoika Fordell\nporvarina Oulun kaupungissa (ks. Geneal. Surs. ss. 20, 87). Tästä\nkaikesta havaitaan, että suku oli varsin levinneenä Pohjanmaalla.\n\n[423] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,772, lehti 16.\n\n[424] Tästä velasta puhutaan vielä v. 1595, lokak. 28 p. ja v. 1600\ntoukok. 20 p.; ks. Kaarle herttuan registr. -- Vrt. 1595 vuoden tilit\n(Suom. Valtionark. n:o 4,808, lehti 114), jossa mainitaan nuoremman\nHannu Fordellin saama korvauskirje, jolla hänelle oli määrätty mainitun\nvelan maksuksi liikenevä nimismies- ja lukkarivero Kokkolan pitäjästä.\n\n[425] Kummallista on, ettei ainoatakaan kirjettä tältä mieheltä tavata\ntuossa muutoin niin rikkaassa Gottlundin kokoelmassa. Eräs hänen antama\ntodistuksensa, sinetti alla, on Suom. Valtionarkistossa n:o 4,805,\nlehti 114. Sinetissä on vain tavallinen puumerkki.\n\n[426] Ks. E. R. Alcenius, Genealogia Sursilliana, s. 1. Siinä hänen\nnimensä on Henric Nicolai eli Jacobi, ja hänen sanotaan kuolleen v.\n1568 tai toisen tiedon mukaan vasta v. 1583. Mutta eräs kunink. kirje\nTukholmasta maalisk. 5 p. 1569, joka hänelle vahvistaa ennen\nnauttimansa 6 lästiä viljaa kruunun kymmenyksistä, nimittää häntä\n\"Henricus Nicolai\" (Suom. Valtionark. n:o 4,712, lehti 13), ja toinen\nkunink. kirje \"Svartziö\"sta heinäk. 21 p. 1569 asettaa herra Eerik\nJuhananpojan (Tenalensis) kirkkoherraksi Pietarsaareen, määräten\nhänellekin ne 3 lästiä rukiita ja 3 lästiä ohria, mitkä edeltäjällä oli\nollut (Suom. Valtionark. n:o 4,737, lehti 40).\n\n[427] Ks. näistä pappissuvuista E. R. Alcenius, Genealogia Sursilliana,\nHelsingissä 1850, ja C. H. Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne.\n\n[428] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 22: Monikkalan herran\nlause. Mainioin esimerkki papillisesta mahtavuudesta oli ollut\nIsonkyrön kirkkoherra (vv. 1550-1587) Jacobus Sigfridi Geet, \"Kyrön\nsuurruhtinas\", kuten hänen vihamiehensä, vanha Hannu Fordell, häntä\nnimitti. Ks. hänestä Ignatius, Bidrag, ss. 41-45.\n\n[429] Alkuperäinen valituskirja Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.).\nPohjanmaan sinettinä mainitaan siihen aikaan olleen \"ristikettu\", ja\nsiksi tässä oleva kuva soveltuu.\n\n[430] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 51 (viitta), jonka\nmukaan Tuomas Yrjönpoika kenties jo syyskesästä 1595 oli virastaan\ntoistaiseksi erotettu.\n\n[431] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 141-145. Grönblad\narvelee niiden vuosiluvuksi 1596, mutta se ei ole mahdollista.\nKumminkin toinen niistä on tehty suvisella ajalla ja molemmissa\npuhutaan voudista ja lainlukijasta, jotka maakuntaa rasittavat. Mutta\nnämä otettiin vangiksi kevättalvella 1596.\n\n[432] Ks. Kaarle herttuan registratuura 1594, 1595, II, lehti 317,\nlokak. 28 p. 1596. Isän antaman velan maksuksi sai Fordell Pinonäsin\nvapaaksi veroista sekä kruunun kymmenykset Pietarsaaresta ja\ntallellaolevan lukkari- ja nimismiesveron Pietarsaaresta ja Kokkolasta.\n\n[433] Ks. Gottlundin kopiok. ss. 85, 86. Samana päivänä on Klaus herra\nantanut verohelpotuskirjeen eräälle Mustasaaren talonpojalle (ks. Suom.\nValtionark. n:o 4,808, lehti 172).\n\n[434] Ks. pohjalaisten kirje tammik. 12 p. 1596, kopiona Suom.\nValtionarkistossa (Acta hist.).\n\n[435] Ks. Pohjanmaan kansan yhteinen kirje herttualle tammik. 20 p.\n1596, kopiona irrallisella, jostakin kopiokirjasta leikatulla lehdellä\nSuom. Valtionarkistossa (Acta hist.).\n\n[436] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 60, III, ss. 55, 57,\nMaunu Iivarinpojasta sanotaan \"till Bäckenäs\", joka on luettava: till\nKärkenäs.\n\n[437] Ks. Kustaa Banérin kirje Hogenskild Bielkelle Ekenesistä toukok.\n16 p. 1596, seteli (Ruotsin valtionark. Acta hist.). Banér oli saanut\nKorsholmasta kirjeitä, jotka olivat annetut helmik. 3 p. -- Vrt. siihen\nSuomen herrain vastaus herttualle elok. 3 p. 1596 (ks. ylemp. s. 220),\njossa sanotaan, että ratsumiehiä oli Pohjanmaalla kuoliaaksi lyöty ja\nryöstetty.\n\n[438] Ks. kaksi kopiota Suom. Valtionarkistossa (Acta Hist.).\n\n[439] Ks. herttuan valtuus Joen Jemptelle, annettu helmik. 2 p. 1596,\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 54, ja lyhyt muistelma\ntapauksesta, sam. kirj. I, s. 60. Mainita sopii, että puuttuu\nPohjanmaan tilikirjoja vuosilta 1596 ja 1597, ja siitäkin syystä ovat\ntiedot tämän vuoden tapahtumista Pohjanmaalla vaillinaisia.\n\n[440] Ks. Tuomas Yrjönpojan ja Erkki Olavinpojan sitoumuskirja, sinetit\nalla, Örebron linnasta huhtik. 28 p. 1596 (Suom. Valtionark. Acta\nhist.), sekä herttuan kirjeet pohjalaisille toukok. 5 p. ja elok. 14 p.\n1596 (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 61, 66); vert. Grönblad,\nHandl. rör, Klubbekr. I, s. 20.\n\n[441] Ks. Sam. kirj. I, ss. 71 seurr.\n\n[442] Ks. Monikkalan herran kirje Kaarle herttualle kesäk. 13 p. 1597\n(Gottl. kopiok. s. 136).\n\n[443] Kaksi Abraham Melkiorinpojan kuittia Mustasaarelta elok. 14 p.\n1596 (Suom. Valtionark. n:o 4,807, lehti 55, ja 4,808, lehti 92)\nosoittavat hänen jo silloin sinne tulleen. Edellinen mainitsee hänen\nottavan vastaan voutikirjurilta jo kannetut verorahat siltä vuodelta,\nja siitä sopii päättää hänen nyt juuri astuvan virkaansa. Hänen\nkäyntinsä Turun syysmarkkinoilla on mainittu ylempänä s. 241. Hänen\nsyntyperänsä ja tulonsa Puolasta mainitsee Grönblad, Handl. rör.\nKlubbekr. I, s. 6. -- J. Chydenius kertomuksessa Kokkolan pitäjästä\n(II, s. 8) kertoo muinaistarun mukaan, että Abraham Melkiorinpojalla\noli katolinen pappikin muassaan Pohjanmaalla. Tämä kenties lienee se\n\"Mestari Lauri Loelius\", joka hänen aikanaan nautti 89 taalaria\nIlmajoen pitäjästä; ks. Suom. Valtionark. n:o 4,807, lehti 53.\n\n[444] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 66.\n\n[445] Ks. esim. kertomus siitä, mitä Niilo Juhonpoika Kokkolan\nBråthesta ja ne 18 haahta, jotka hänen seurassaan oli, saivat kärsiä;\nSuom. Valtionark. Acta Hist.\n\n[446] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 65. Samassa kirjassa\nuseita herttuan kirjeitä senpuolisista asioista. Myöskin herttuan\nkirjevaihdossa neuvoskunnan kanssa (ks. ylempänä s. 232) mainitaan nämä\nPohjanmaan valittajat, \"neljättä kymmentä miestä kuudesta pitäjästä\".\n\n[447] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 20.\n\n[448] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 65.\n\n[449] Ks. valituskirja ilman päivämäärättä, Suom. Valtionark. Acta\nHist.\n\n[450] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, s. 64, sekä Werwing I,\n299, 300. -- Pouttula on Ylistaron kappelissa, joen oikealla puolella\nLapuan tien varrella.\n\n[451] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 4.\n\n[452] Ks. ylempänä, ss. 243.\n\n[453] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 68-70.\n\n[454] Ks. valituskirja ilman päivämäärättä Suom. Valtionark. Acta Hist.\n-- Pyyntö saada herttuan luvalla ryhtyä aseelliseen vastarintaan\nkuuluu: \"eller och att E. F. N. werdiges för Jesu nampn skull och af\ngunst gifue oss en fullmakt att vij sjelfue måtte förfeckte och fordre\noss lag och rätt dhett besta vij kunne\". -- Erityisessä setelissä\npyydetään herttuan käsikirjuria Mikko Olavinpoikaa viemään valitusta\nesille sekä toimittamaan niin, että saavat \"sen esimiehen ja voudin,\njota olemme pyytäneet\".\n\n[455] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I. s. 65: Lapualaisen Martti\nVilpunpojan tunnustus heinäk. 3 p. 1597. -- En ole huolinut mainita\nsitä juttua, minkä \"Kaarle herttuan Teurastuspöytä\" ja sen mukaan\nFryxellkin kertoilee. Kaarle olisi muka kysynyt pohjalaisilta, montako\ntalonpoikaa oli määrätty elättämään yhtä huovia ja yhtä hevosta, johon\nlähettiläät olisivat vastanneet, että yksi ratsumies tuli 20:lle\ntalonpojalle ja yksi jalkamies 40:lle. Silloin muka olisi herttua\narvellut: \"jos ei 20 talonpoikaa voi tappaa yhtä huovia ja 40\ntalonpoikaa yhtä jalkamiestä, niin lempo teitä surkutelkoon\". -- Tämä\njuttu on siitä syystä merkillinen, koska se tahtoo luulotella, että\nPohjanmaan linnaleiri niin varsin vähäinen oli. Kuitenkin oli jo v.\n1590 yksi huovi _kuuden_ talonpojan elätettävänä; ks. ylemp. s. 88.\n\n[456] Ks. S. Elmgren, Finl. Minnesv. Män, II, 211, 221. -- Sinä vuonna\nse oli torstai.\n\n[457] Kaikki lähteet kapinan alkutapauksiin ovat koottuina ja\npainettuina E. Grönbladin kirjassa: Handl. rör. Klubbekr. I. Siinä\nolevista vaillinaisista ja osittain ristiriitaisista jutuista olen\nkoettanut todennäköisimmät tiedot kokoon sovittaa enkä tahdo lukijata\nväsyttää liioilla viittauksilla. Se \"Sanfärdig Berättelse\", jonka\nGrönblad (I, ss. 4-9) on painattanut erään kopion mukaan, on\nalkuperäisenä Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). Samassa. paikassa\ntavataan myöskin \"Sven Joenssons Berättelse\" (Grönblad, I, s. 16, 17).\n\n[458] Luultavasti se talo, jota nykyänsä kutsutaan Kompsilaksi eli\nGumsilaksi, uuden virstan päässä Isonkyrön kirkolta alempana.\n\n[459] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 32, 33.\n\n[460] Koska Pohjanmaa tähän aikaan oli yhtenä voutikuntana, mutta\njakaantui kahteen rovastikuntaan, tarkoittivat nimet eteläinen\nPohjanmaa (Suupohja) ja pohjoinen Pohjanmaa (Peräpohja) tätä\nviimeksimainittua jakoa. Kuitenkin on luultavaa, että ratsuväen\nlinnaleiri usein ei ulottunut niihin molempiin pitäjiin, jotka\nkuuluivat hallinnollisesti Peräpohjaan, mutta kirkollisesti Suupohjaan.\nNämä olivat Pietarsaari ja Kokkola. Muutamat tilastolliset tiedot\nlienevät tässä paikallaan. V. 1595 oli verokirjain mukaan (vrt. Suomi\n1847, s. 110):\n\n           Suupohjassa:                       Peräpohjassa:\n\n                Kokoveroja   Nokkia          Kokoveroja  Nokkia  Jousia\n Närpiö           249         749    Kalajoki  22 1/2      425     -\n Mustasaari       646 1/2    1848    Pyhäjoki 119 1/2      445     -\n Kyrö ynnä Vöyri,                    Saloinen 207          469     -\n Ilmajoki, Lapua                     Liminka  267          471     -\n ja Laihia        803        1898    Ii       128 1/2      397\n Pietarsaari      459 1/2    1399    Kemi     115 1/2       -     126\n Kokkola, Lohtaja 413        1089             960        2,207    126\n                2,571       6,983\n\nKoko Pohjanmaalla oli siis 3,531 kokoveroa ja 9,190 nokkaa sekä\n126 jousta. Nokka-lukuun näyttää otetun isäntä itse ja jokainen\ntäysi-ikäinen mies talosta. Jousi-luku (jota ainoastaan Kemissä\nkäytettiin) lienee ollut melkein samanlainen. Jos siis tämän mukaan\nkoetetaan arvata Pohjanmaan väenpaljoutta, täytyy panna ainakin kaksi\nsen vertaa lisäksi naisia, lapsia ja irrallisia varten. Koko maakunnan\nväkiluku oli niinmuodoin noin 30,000 henkeä. -- Linnaleiri tietysti\nsuoritettiin kokoverojen ja puoliverojen mukaan. Kun pohjalaisten\nvalituskirja huhtik. 1590 mainitsee ratsumiehiä heillä olevan siihen\nmäärään, että 6 talonpoikaa elätti yhden huovin ja saman vuoden\nlinnaleirisääntö määrää Pohjanmaalle 351 ratsumiestä, niin\n(poisluettuamme Närpiön, joka silloin kuului Satakuntaan) emme saa\nlinnaleiriä ulottumaan juuri Pietarsaarta edemmäksi; ks. Grönblad,\nHandl. rör. Klubbekr. III, ss. 126, 128. Samoin herttua lokak. 1595\nlausuu, että peräpohjalaiset olivat vähemmällä linnaleirillä päässeet;\nks. sam. kirj. III, s. 51.\n\n[461] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 66. -- Laurikainen on\ntalo nykyisessä Parkanossa eli pohjoisosassa entistä Ikaalisten\npitäjää, joka silloin kuului Hämeenkyröön.\n\n[462] ... \"haf:e sig i trij hopar åttskilleligen begif:t, achtandes\nförhärrie och sköfle Finland\" --; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.\nII, s. 16 ... \"skulle inge flere gårder förskona och obrände blifva\nlata, Enn Kanckas, Hans Hanssons, her Claes Åkessons gårder två Aminne\noch Liuxala\", ks. sam. kirj. s. 63.\n\n[463] ... \"skole begiffwe oss till Åbo, mot wår fiende Clas Flemingh,\n... efter wår nådige Herres, Hertigh Carls befalningh\"; kuuluvat sanat\nmuutamassa pohjalaisten yllytyskirjeessä; ks. Grönblad, Handl. rör.\nKlubbekr. II, s. 4.\n\n[464] Ks. sam. kirj. I, 62. Fordellin rinnalla tässä mainitaan\ntoinenkin Hannu Hannunpoika, luultavasti Monikkalan herra. Mutta tämä\nitse väittää peräti toista kirjeessänsä Limingan, Iin ja Kemin\nasukkaille joulukuussa 1597. Ks. sam. kirj. I, s. 149.\n\n[465] Sekä Pohjanmaalla että Savossakin saamme nähdä ruotsinkielisiä\nkirjoituksia lähtevän kapinoitsijoilta. Satakuntaan samoavista\npohjalaisista mainitaan muutamasti: -- \"doch wette the inthz berätte,\n... huem thz först tiluega kommidt haf:r eller huem deris Ahnförere ähr\nannadt ähnn een skrifuare ifro Österbottnnen then höre the lithz\". Ks.\nsam. kirj. II, s. 14.\n\n[466] Ks. semmoinen päästökirja kahdelle raajarikolle\nTodistus-kappaleissani Nuijasodan Historiaan, Suomi 1857. -- \"Kolmesta\npitäjästä jok'ainoa mies\", mainitaan Grönblad, Handl. rör Klubbekr. I,\ns. 17; ja mitkä ne pitäjät olivat, mainitsee Hannu Krankka puhuessaan\nniiden Peräpohjaan lähettämästä kirjeestä; ks. sam. kirj. I, s. 14.\n\n[467] Sennimistä miestä ei tavata manttaaliluetteloissa tilallisten\nseassa.\n\n[468] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 63.\n\n[469] \"Jacob Illka\", \"Jacob Ilkannann\", \"Illkene Jacob\", \"Jacobum\nIlkainen\", \"Jacop Benthson Jlcka\"; ks. Grönblad Handl. rör. Klubbekr.\nI, ss. 5, 17, 82, 89; Kaskisten herran \"Res in Finnia\" ja Suomi 1857,\ns. 101. -- Ilkka on nykyänsä kahtena talona 5 nyk. virstaa Ilmajoen\nkirkolta ylempänä joen varrella. Yli-Ilkan nykyiset asujaimet arvelevat\nolevansa mainion nuijasankarin sukua; mutta luultavampi on, että tämä\nsuku kokonaan sammui ja että Yli-Ilkka on se talo, jossa knaappi asui.\n\n[470] Ks. Suom. Valtionark. manttaalikirjat. -- Pentti Juhonpoika\ntavataan jo Kustaa Vaasan aikana ja mainitaan v. 1587 nimismieheksi,\nmutta oli jo v. 1589 kuollut, jolloin hänen sijassaan saman tilan\nhaltijana on Jaakko Pentinpoika, joka vuodesta 1592 mainitaan\nratsumieheksi. Hänen talossaan on pannimaata 38, toisella Ilkalla\nainoastaan 17. Molempain välillä on kolmas talo, 22 pannimaata, samoin\nhallanarka kuin vähäisempi Ilkka, ja sen isännällä on nimi \"Höfuelti\".\n\"Höweltt\" (nyk. Hyöveltti). Vuoden 1595 manttaalikirjassa on köyhemmän\nIlkan suhteen muistutus: \"Dhenna mantal blef år 95 öde lagd mz jord och\nallo.\" 1596 ja 1597 vuosien kirjat puuttuvat; mutta v. 1598 on\nknaapilla molemmat talot, 55 pannimaata. V. 1599 on hänellä vain oma\ntalonsa, ja toinen Ilkka on \"autiona\". V. 1600 ja 1601 (mutta ei\nedemmäksi) mainitaan yhä \"autiona Jaakko Ilkka 17 pannimaata\";\nisommassa talossa on silloin Mikko Jaakonpoika Ilkka.\n\n[471] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,808, lehti 92: Tammik. 19 p. 1595\nMartti Tuomaanpoika, ratsumies Antti Laurinpojan lipullisessa, ja Esko\nOlavinpoika, jalkamies Lassi Niilonpojan lipullisessa, kuittaavat 2\ntaalaria rahaa ja 1 tynnyrin silakoita (2 taalarin arvosta), palkaksi\nsaatuna Klaus herran lupauksen mukaan siitä vaivasta, minkä ovat\nnähneet vangista Jaakko Ilkasta.\n\n[472] Ks. Eräs H. G. Porthanin kädellä kirjoitettu runonpätkä Suom.\nYliopiston kirjastossa.\n\n[473] Tämä päästökirja, johon jo pari kertaa olen viitannut, on\nkopioituna Götr. Fincken kopiokirjassa ja on nyt painettu: Suomi 1857;\ns. 101.\n\n[474] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 63, 64: Pekka\nPietarinpojan tunnustus.\n\n[475] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 1, 2.\n\n[476] Ks. Suom. Valtionark. n:o 2,428, lehti 44-51. (Kuittiluettelo\nkannetuista elatusaineista.)\n\n[477] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 4, 5, 8; vertaa I, s.\n112. -- Vääksy oli alkuansa kuninkaankartano, kunnes Juhana kuningas\nantoi sen Lassi Henrikinpoika Hordeelille, joka nai Juhanan jalkavaimon\nKaarina Hannuntyttären. Lassi Hordeel oli kuollut v. 1591, ja vaimonsa\nluultavasti kuoli aivan näinä aikoina; ks. ylemp. ss. 216 seur. --\nSarsankoski oli siihen aikaan Längelmäveden lasku Roineesen, kunnes\nv. 1604 \"ilkeä Iharinkoski saatti Sarsan vaivaiseksi\".\n\n[478] Ks. Suom. Valtionark. Acta hist. -- Kirje on painettu Gottlundin\nluettelossa ja sen mukaan myöskin Grönbladin julkaisussa (Handl. rör.\nKlubbekr. II, s. 3), joka kuitenkin epäilee sen todenperäisyyttä;\nmutta hänen syynsä ovat mielestäni varsin mitättömiä. -- Keijärvi\n(\"Geijarffwi\") oli Nuijasodan aikana koko luoteinen neljäskunta\nPirkkalan pitäjää, missä nykyänsä Ylöjärven (\"ylarearff\") kappelikunta\non.\n\n[479] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 21, 112 ja II alusta.\n-- Nokian kartano oli tätä aikaa Matti Kruusin hallussa, jonka appi,\nBiörn Klaunpoika Leijon Lepaan herra, oli sen perinyt apeltansa Yrjö\nHannunpojalta.\n\n[480] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,805, lehti 131: kirje Tuomas\nYrjönpojalle Tukholmasta huhtik. 26 p, 1594; kuningas käskee\ntoimittamaan Oulunlinnan kaikki tykit takaisin Ruotsiin, mutta tekemään\nluettelon muista aseista, keillä ne olivat ja mitä kullakin henkilöllä.\n\n[481] Nuijasota-nimestä sopii muutoin mainita, että vielä 1808 vuoden\nsodassa sotamiehet kutsuivat \"nuijaväeksi\" niitä talonpoikaisia\nsiepposissejä, jotka Lapuan tappelun jälkeen Rothin ja Kaarle Juhana\nSpofin johdolla hätyyttivät venäläisten selkää.\n\n[482] Ks. Vilh. Carlsson, Kertomus Pirkkalan pitäjästä, ss. 14, 15.\n\n[483] K. Grönblad, Handl, rör. Klubbekr. ss. 14, 16, 31.\n\n[484] Ks. Scondia Illustrata, VIII, s. 41.\n\n[485] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 5, 75, 77, II,\nss. 9, 10, 14, 16.\n\n[486] Ks. Ebba rouvan kirje sisarellensa leskikuningattarelle Turun\nlinnasta kesäk. 5 p. 1597, Gottl. kopiok. s. 131.\n\n[487] ... \"här Class Fleming ähr wttrychtt ifro Åbo 9,000 stark\nförwthen Archelij till adt besökie den hopen som ifron Nerppis\"...;\nks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 12, 14 (Götr. Fincken\nmainitsema hänen veljensä Sten Fincken kirjeestä).\n\n[488] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 77. Muutamat Skotlannin\nhuovit, jotka Viipurista Narvaan tulivat, juttelivat asian sillä tavoin\nArvid Stålarmille.\n\n[489] Ks. Arvid Tavastin kirjeet Käkisalmesta tammik. 7 p. 1597\n(Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 75 ja II, s. 16).\n\n[490] Ks. Suom. Valtionark. n:o 2,428, lehti 156.\n\n[491] Vihola ja Tyrkkölä ovat järven puolella Nokiasta, ja niillä\npaikoin siis taistelu tapahtui. Vilh. Carlsson (Kert. Pirkkalan\npitäjästä, s. 15) mainitsee, että Tyrkkölästä vielä löydetään\npääkalloja ojia kaivettaessa ja että erästä niittyä Nokian alla\nViholaan päin vielä nykyaikana nimitetään \"Hautausmaaksi\".\n\n[492] Nokian tapauksista jutellaan Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I,\nss. 4, 5, 21, 22, 96, 97, 111, II, s. 31; ja Kaskisten herran \"Res in\nFinnia\" (Grönblad, Handl. rör. förhåll., s. 44).\n\n[493] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 76. -- Että Abraham\nMelkiorinpoika oli Pohjanmaalle lähtiessään \"af S(alig) her Clas med\nfolck stofferedh\", mainitaan sam. kirj. I, s. 65. -- Flemingin\nsotaleiri Pirkkalan kylässä mainitaan vielä tammik. 4 p., mutta 7 p. on\nherra Klaus Fleming hoveinensa Kyrön nimismiestalossa; ks. Suom.\nValtionark. n:o 2,428, lehti 156 seurr. -- Hämeenkyrön hävityksestä\npuhuu Götrik Fincke kirjeessään Stålarmille toukokuussa 1598; ks.\nFincken kopiokirja Ruots. valtionarkistossa.\n\n[494] Ks. Eero Salmelaisen matkakertomus, Suometar 1853, n:ot 23-27.\n\n[495] Ks. ylempänä ss. 132, 133.\n\n[496] Ks. Åbo Tidningar 1777, s. 75; ja Porthan, De poesi fenn. s. 70\n(Opera Selecta III, s. 359). -- Saari on pohjoiseen Kivijärven kirkolta\nja Vastinki Kivijärven ja Saarijärven kirkkojen välillä, jälkimmäisen\nseurakuntaa.\n\n[497] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 62, 63.\n\n[498] Ks. Grönbl. Handl. rör. Klubbekr. II, s. 5: Götr. Fincken kirje\nArvid Tavastille Savon linnasta jouluk. 31 p. 1596.\n\n[499] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 17, 31: Arvid\nTavastin ja Matti Kruusin kirjeet Käkisalmesta ja Viipurista. --\nEdellisessä (tammik. 7 p.), jossa Tavast juttelee Knuutti Kurjen\nlähdöstä (tapanina) Hämeen linnasta ja marskin lähdöstä (jouluk. 23 p.)\nTurusta, lisätään: \"Mutta nyt äskettäin ovat Rautalampi ja Kuhmoinen\nruvenneet varustautumaan\". Jälkimmäisessä (tammik. 10 p.), jossa Kruus\npuhuu Ilkan paosta (uunna vuonna), mainitaan lisäksi: \"Sysmästä,\nJämsästä ja Padasjoelta on myöskin noin 60 tai 70 talonpoikaa\nviltiössä; heitä asettamaan on lähetetty vouti Antti Tordinpoika 50\nhuovin ja rahvasjoukon kanssa ja toivotaan kapinoitsijat viime\nperjantaina (7 p.) kaadetun.\"\n\n[500] Ks. Gottlundin kopiokirja, s. 115: Antti Torsteninpojan\n(Tordinpojan) kirje sisarensapojalle (nimeä ei mainita) \"Aitilasta\"\n(?Ahtialasta?) tammik. 9 p. 1597. -- Antti Tordinpoika oli voutina\nHauhon ja Ylisessä kihlakunnissa. Edelliseen kihlakuntaan kuuluivat\nHauho, Tuulos ja Lammi, jälkimmäiseen Padasjoki, Sysmä, Asikkala,\nHollola, Uuskylä ja Tennilä (Koski ja Kärkölä). Muut Hämeen kihlakunnat\nolivat Hattulan ja Sääksmäen.\n\n[501] Tiedot marskin retkestä Hämeeseen eivät ole aivan täydellisiä.\nEttä hän piti leiriä Laitikkalassa Pälkäneen pitäjässä, tiedämme\neräästä Pälkäneen kirkkoherran Josef Juhananpojan syksyllä 1599\nantamasta todistuksesta, mutta päivää ei ilmoiteta. Sanotaan vain: Sinä\nnuijavuonna, jolloin herra Klaus Fleming kulki sotaväkinensä Hollolaan\nja oli leirissä täällä Laitikkalassa, hän antoi lyödä auki Laitikkalan\nneljännysmiehen veroaitan ja sotaväen hyväksi ajaa ulos viljan; mutta\naitan avain oli neljännysmiehen luona, vaikk'ei kukaan sitä kysynyt\neikä myöskään mitään kuittia annettu. Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,332,\nlehti 51.\n\n[502] Ks. Arvid Tavastin kirje Götrik Finckelle Käkisalmelta tammik. 25\np. 1597 (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 71) ja Matti\nLaurinpoika Kruusin kirje pojallensa Jesperille Viipurista huhtik. 25\np. 1597, Gottl. kopiok. s. 119. Kruus arvelee: \"Ei kenkään ole niin\nepäkristillisesti ja tyrannillisesti talonpoikaraukkoja kohdellut kuin\nIivar Arvidinpoika.\" Molemmat todistavat, että kaikki surmattiin. Iivar\nTavastin kanssa lienee ollut eräs Sipi Henrikinpoika Koskipään herra,\n\"vahtimestari Aksel Kurjen lipullisen alla\" ja Silfverbögel-suvun\nkantaisä, koska Porthan Tuneldin maatieteessä (jossa muutoin\nmuinaistarut tappelupaikasta mainitaan) sanoo sigismundilaisten\npäällikön kantaneen tätä sukunimeä; vrt. Lagus, Finska adelns gods,\nss. 124, 125, ja Anrep. Ättartaflor III, s. 724.\n\n[503] Hämeen tapauksista ovat tiedot erinomaisen vaillinaisia.\nTilikirjatkin sekä Hämeen linnasta että Hattulan kihlakunnasta vv.\n1595-1599 ovat kadoksissa, ja muista kihlakunnista antavat voutien\ntilit varsin epäselviä tietoja. Että Orihvedelläkin oli nuijamiehiä,\nilmoittaa eräs seuraavana vuonna annettu kuitti: Hannu Jaakonpoika,\nmunsterikirjuri Aksel Kurjen lipullisessa, on 40 huovin kanssa\nvieraillut Iloilassa \"siihen aikaan jolloin lähdimme kapinallisia\ntalonpoikia vastaan Orihvedelle\"; ks. Suom. Valtionark. n:o 4,332,\nlehti 50.\n\n[504] Tämä seutu on nykyään autiona, mutta rauniot ja muut löydöt\ntodistavat siinä ennen olleen asukkaita. Hra nimismies Olsoni\nKerimäeltä ja hra tohtori Fr. Poltin olivat tämän tiedon antaneet.\n\n[505] Ks. Suom. Valtionark. n:o 6,652: H. von Oldenburgin kuitti,\nannettu Savosta jouluk. 20 p. 1597, \"jolloin ensin lähdin\ntiedustusmatkalle noita nuijavarkaita vastaan\". Lause osoittanee, että\nvuosiluvun pitää olla 1596.\n\n[506] Näistä ja seuraavista tapauksista Savonmaassa on meillä tarkat\ntiedot Götrik Fincken kopiokirjoissa (Tukholman valtionarkistossa,\nKankaisten kokoelmassa), missä kaikki Finckelle tulleet ja häneltä\nlähteneet kirjeet vv. 1597-1599 ovat kopioituina. Ne kirjoitukset,\njotka Savon kapinaa koskevat, on Grönblad painattanut: Handl. rör.\nKlubbekr. II osa, johon nyt kerrassaan tämän luvun osalta viittaan.\n\n[507] \"Eskill wttmark\", \"Eskell uthanmarck\", \"Eskill wthenmark\". jo\nnimestä näkyy, ettei tämä mies ollut suomensukuinen talonpoika, vaikka\nhänellä näyttää talo olleen Rautalammin paikoilla (ks. Grönblad, Handl.\nrör Klubbekr. II, 98). Kustaa Vaasan aikoina oli alisempia\nkäskynhaltijoita Savon linnassa eräs Tuomas Uttermark (ks. Arwidsson,\nHandl. V, s. 324, VI, s. 187), jonka sukua tämä Esko saattoi olla. Hän\nolisi sillä tavoin ollut melkein samassa tilassa kuin Hannu Hannunpoika\nFordell.\n\n[508] ...\"hans hansson Per bagges Sen Mester Dijrich och hans fordell\";\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr, II, s. 13. -- Kaarlen registratuurassa\nv. 1597, pars II, lehti 235, tämä \"Mester Dijrich\" mainitaan\nkäskynhaltijaksi Länsipohjassa. Hän muutoin nimittää itseänsä Dijderich\nPietarinpojaksi (ks. tämän teoksen liite n:o 4), eikä ole mahdotonta\nhänen olleen Pietari Baggen poikia, niinkuin yllämainittu lause näyttää\nvakuuttavan. Nimi \"Mester\" = maisteri osoittaa hänen saavuttaneen jonkin\nopillisen arvon.\n\n[509] Vuorenmaa ja Kaitainen ovat kaksi kylää, toinen luoteisessa\nJuvassa, toinen Joroisten eteläosassa. Niiden väli on noin puolentoista\npenikulmaa lounaasta koilliseen.\n\n[510] Arvattavasti kuninkaan. Sanovatpa jo kirjeen alussa: \"meidät on\nlähettänyt Hänen armonsa, kuninkaallinen majesteetti.\"\n\n[511] Mieli on nähtävästi: niille ei pidä vahinkoa tapahtuman, elleivät\nj.n.e.\n\n[512] Kopiossa (Fincken kopiokirjassa) on: 17 p; mutta kirje tuli jo 12\np. Savon linnaan; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II s. 29. --\n17 p. olivat jo \"nuo ratsumiehet\" kyllä \"ulos tulleet\", nuijamiehille\nkovaksi onneksi.\n\n[513] Simo Olavinpoika näkyy olleen alisempia käskynhaltijoita Savon\nlinnassa, koska hän kutsuu itseänsä: \"Slottslofven\" s.o. semmoinen,\njolle linna on uskottu; ks. Suom. Valtionark. 6,654, lehti 31.\n\n[514] Tarkempia tietoja Savonmaan paikoista antoivat minulle\nhyvänsuovasti herrat Paavo Tikkanen, Egidius Olsoni, Antti Manninen,\nA. T. Mikkelistä ja Tahvo Taskinen Rantasalmelta.\n\n[515] Remojärvi on nykyänsä kylä Juvan länsiosassa. Suur-Savon\nvoutikunta oli jaettu kolmeen kirkkopitäjään: Suur-Savo eli Mikkeli,\nJuva ja Pieksämäki; mutta hallintopitäjät olivat toisenmuotoisia,\nvaikka niitäkin kolme: Pellosniemen (Ristiina ja Mikkelin eteläpuoli),\nVisulahden ja Juvan. Remojärvi oli Visulahden neljäskuntia.\n\n[516] Suom. Valtioarkistossa n:o 6,658, lehti 39, on kuitti, joka\nnäyttää osoittavan, että tammik. 20 p. oli Vehkalahdella 50 Aksel\nKurjen ratsumiestä ajamassa niitä talonpoikia takaa, \"jotka hävittivät\nsiinä kihlakunnassa\".\n\n[517] Kruus kirjoitti 22 p. Viipurista Götr. Finckelle, että Klaus\nherra on ollut Hollolassa ja jälleen palannut. Luultavasti oli Fleming\ntämän tiedon Viipuriin lähettänyt juuri paluumatkalle kääntymäisillään,\nja Kruus arvattavasti kohta lähetti tiedon Savon linnaan, niinkuin oli\nsiihen aikaan tapa linnojen välillä uutisia vaihettaa. Sanansaattajat\nkulkivat tavallisesti 6 peninkulmaa päiväänsä, ja kun Hollolasta\nViipuriin on noin 22 penikulmaa, tapahtui arviolta Flemingin lähtö\nHollolasta 19 p. -- Sakari Rukainen, josta edempänä, sanoo lähteneensä\nmarskin tyköä (luultavasti Hollolasta) tammik. 17 p.; Suom. Valtionark.\nn:o 6,652, kuitit Suur-Savosta.\n\n[518] Stålarmille kirjoitti Fincke kuukautta myöhemmin, että\nseitsemättäsataa oli muutamien päivien kuluessa tapettu. Mutta jos\nlaskemme yhteen, mitä eri paikoissa oli kaadettu, emme isompaa määrää\nsaa kuin korkeintaan 500.\n\n[519] Itse kansanruno tunnustaa nuijamiesten vallattomuuden pääsyyksi\nyrityksen kukistumiseen, lausuen Ilkan kelvottomaksi, koska \"joi joka\ntalossa, joka knaapin kartanossa\"; ks. edellisessä siv. 305. Että\npaljon julmuutta oli harjoitettu, on epäilemätöntä. Aateliston ja\nsotaväen kirjeessä Kaarle herttualle heinäk. 24 p. 1597 (Gottl. kopiok.\ns. 143) sanotaan: ... \"om wij hade låtet dee Vproriske oss och wår\nfattige hustrur och barn mörde och ihielslå vthi wåre egne stugur och\ngårdar, som Gud bettre alrede alförmycke skedde, der somlige blefwe\nlefwandes vnder ijsen stuckne och mange halsshugne vthi deres egne\nstugu dörer\".\n\n[520] ... \"mz 3 C, öfwer fire (ofvanföre?) brende, och stämpill Crona\nwnder\". Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 100, 162. -- Näitä\nrauhanmerkkejä kutsuttiin ruotsiksikin arvoiksi: \"Fridz Arper\", ks.\nsam. kirj. II, s. 106. Sanasta: Arpa ja Arpa-kapula, ks. A. Reinholm,\nOm Finska Folkens Hedniska dop och dopnamn: H:ki 1853, s. 31.\n\n[521] ... \"Sågh sigh icke kunna försvara Fengligh, till öfversten\nSalige her Claes förd\"; Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 65.\n\n[522] Sen voimme arvata tulevista tapauksista, jolloin J. Messeniuksen\nkertomuksen mukaan (Scond. Ill. VIII) \"victrix plebecula, ad Ilmolensem\ndigressa paroeciam\", ottaa teilatut virvistä. -- Samaten Werwing sanoo:\n\"togade in till Ilmola Kyrekia, der de utaf de upreste steglen\nnedertogo deras Stallbröder, och begrofvo deras kroppar i kyrkiogården\nder sammastädes\". -- Kirkkoherra Gabriel Peldanin v. 1674 kertoma\nmuinaistaru (Suomi 1858, s. 129), jonka mukaan mestaus oli tapahtunut\nKyrön kirkon luona, jolloin eräs Pentti Posso kapinoitsijain joukosta\nolisi pantu muita mestaamaan, tarkoittaa nähtävästi Klaus Flemingin\nomaa käyntiä helmikuussa, vaikka Ilkan mestausta on siihen sekoitettu.\n\n[523] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss, 6, 22, 33 seurr. --\nPernula on lähes 2 peninkulmaa Isonkyrön kirkolta ylempänä.\n\n[524] Paitsi ennen painetuita lähteitä löytyy Peräpohjassa syttyneestä\nkapinasta eräs Tiirik Pietarinpojan ja Gabriel Tuomaanpojan Kemistä\nmaalisk. 6 p. 1598 antama kertomus, jonka nyt alkuperäisen, Suom.\nValtionarkistossa säilytetyn kirjoituksen mukaan painatan tämän teoksen\nliitteisiin. Niinkuin näkyy, on myöskin Hannu Eerikinpoika Krankka\npuumerkillänsä vahvistanut tämän kertomuksen.\n\n[525] \"His autem compatiens superior Ostrobothniae populus\"..., sanoo\nMessenius, Scond. Illustrata.\n\n[526] Hannu Krankka kutsuu häntä Iivari Laurinpojaksi (\"Ifvare\nLarsson\"), joka kuitenkin on sama mies kuin Israel. Hänen\nvoutivaltuutensa on Kaarle herttuan registratuurassa. Ks. hänestä\nmuuten Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I. ss. 7, 9, 14, 22. -- Paavali\nYrjönpojasta ks. erittäin sam. kirj. I, ss. 66, 93, 94.\n\n[527] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 12, 14: II, s. 97.\n\n[528] Ks. Grönblad, Handl, rör. Klubbekr. I. s. 22.\n\n[529] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, s. 35, 83.\n\n[530] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 97, 98, 107, 116;\njosta näkyy, että Amprusi tämän lähetyksen kautta joutui epäluuloon.\nItse hän silloin valalla vannoi, ettei ole lähettänyt mitään sanaa eikä\nkirjettä Pohjanmaalle; mutta hänen käytöksensä ei ole aina oikein\nselvä.\n\n[531] Ks. Marskin vastaus heille Pirkkalasta helmikuun 7 p. (Grönblad..\nHandl, rör. Klubbekr. I, s. 86).\n\n[532] Ks. ylempänä s. 256. Käytän Pohjanmaalla puheessa tavallista\nmuotoa \"Krankka\", erottaakseni nuijapäällikön hänen kaimastaan,\nkuninkaallisesta sihteeristä, joka myöskin oli Eerikinpoika. Mitään\nviittausta sukulaisuuteen niiden välillä en ole voinut löytää.\n\n[533] Tiedon tästä paikasta oli minulle antanut herra tohtori Otto\nDonner. -- Grönbladin käyttämä kopio kirjoituksesta \"Sanfärdig\nBerättelse\" (Handl. rör. Klubbekr. I, s. 6) nimittää paikan: \"een äng\nbenembd Karanant engen\"; mutta alkuperäinen kirjoitus (Suom.\nValtionark. Acta hist.) antaa nimen \"Cararant\" ja reunassa \"Taranant\".\n\n[534] Ks. ylempänä s. 228 ja Von Stiernmanin muistiinpano Werwingin\nhistoriassa I, s. 293, sekä Silfverstolpe, Hist. Bibliotek II, s. 354.\n\n[535] Hästön talot ovat meren rannassa, Hopsalan kylää. -- Grönblad on\nnimen painattanut \"Hussöö\", mutta alkuperäisessä kirjoituksessa seisoo\noikein \"Hästöö\".\n\n[536] Ks. Silfverstolpe, Historisk Tidskrift II, ss. 351-353. --\nAbraham Melkiorinpoika tuotiin helmik. 26 p. päivällisaikaan Arbogaan\nja helmik. 28 p. kysyttiin säätyjen mieltä hänen asiastaan.\n\n[537] Ei minun tarvinne mainita, että Abraham Melkiorinpojan omia\ntodistuksia täytyy varovasti käyttää, missä muut tiedot eivät vahvista\nniitä. Hänen epäyskirjansa on painettu: Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.\nI, ss. 27 seurr.\n\n[538] Ks. \"Kaarle herttuan teurastuspöytä.\"\n\n[539] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 83. -- Että kuninkaan\nkirje pohjalaisille koski voudin ja lainlukijan vangitsemista, nähdään\nselvästi marskin kirjoituksesta herra Matille Ilmajoelle. Ks. sam.\nkirj. I, s. 86.\n\n[540] Kaikki nämä Flemingin kirjeet on Grönblad painattanut, ks. Handl.\nrör. Klubbekr. I, ss. 84-86.\n\n[541] \"Post cladem regiorum, sub Karleby, victrix plebecula victoriam\nprosequens, reliquarum incolis paroechiarum ad suam convocatis simul\nmilitiam, hostium residuos passim extirpat.\" Messenius, Scond. Illustr.\nVIII.\n\n[542] V. 1595 oli Pohjanmaalla 3,531 kokoveroa (ks. ylemp. s. 298);\nmutta muistaminen on, että talojen luvussa oli myöskin puoliveroja.\n\"Mies talolta\" merkitsee epäilemättä samaa kuin \"mies savulta\", kuten\nGötrik Fincke sanoo maakäräjissä päätetyksi (ks. Grönblad, Handl. rör.\nKlubbekr. II, 97), vaikka \"savu\" sanalla ainoastaan Savonmaassa lienee\nnykyinen merkityksensä ollut. -- Senaikaisista kertomuksista ei saada\nmitään selkoa, kuinka iso nuijamiesten lukumäärä oli. Muutamissa\nkertomuksissa luetaan kaatuneiksi 5000. Monikkalan herra taas sanoo\nkoko nuijajoukon ainoastaan 800:ksi (ks. sam. kirj. I, 104). Kaskisten\nherran mukaan (\"Res in Finnia\") oli niitä \"sexmille\" (6000.)\n\"Teurastuspöytä\" sanoo talonpoikien lukumäärän 6 tai 8 tuhanneksi\nmieheksi, joista muka 3500 kaatui!\n\n[543] Sitähän esivartijaa Götrik Fincke tarkoittanee puhuessaan\ntalonpoikien \"kahdesta leiristä\"; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.\nII, ss. 138, 140. -- Saan vasta osoittaa, missä esivartija luultavasti\noli.\n\n[544] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 117, 118.\n\n[545] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I. ss. 89-92. -- Heidän\nvaltuuksensa kantaa päivämäärän: \"Tammerkoski helmik. 17 p. vuonna\n1597\"; mutta tämä on epäilemättä väärin ja pitää oleman 13 tai 14 p.\n\n[546] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. s. 136, ja Suomen Valtionark.\nn:o 2,428, lehdet 156-158. -- Hämeenkyrön emäkirkko ja pappila olivat\nsilloin nykyisessä Viljakkalassa; ks. Suomi 1851, s. 85. -- Heittola on\nKyrösselän pohjoispuolella lahdenpohjassa, ja Laurikainen on\nKuivasenjärven rannalla Parkanon pitäjässä.\n\n[547] Werwing (I, s. 337) sanoo marskin seurassa olleen 2500\nratsumiestä. Tämä näyttää minusta mahdottomalta, vaikka ylipäänsä on\nvaikea mitään tarkasti päättää vanhojen kertomusten antamista\nlukumääristä. Muutama kertomus (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I,\ns. 8) puhuu ainoastaan kolmesta ratsuväen lipullisesta.\n\n[548] Ks. Monikkalan herran kertomus (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.\nI, s. 23) ja Tiirik Pietarinpojan ja Gabriel Tuomaanpojan kertomus\n(Suom. Valtionark.). Grönbladin painattamassa on: \"Och båda tessa\nhaffua stååt på en Hool.\" Mutta tämä viimeinen sana on epäilemättä\nväärin luettu; sillä toisessa kertomuksessa luetaan: \"och wore\nståndandes På een stool och bålster vnder sigh.\"\n\n[549] ... \"mittit (Flemingius), qui rusticos admonerent, ut arma\nponerent, factiosos traderent et turbatores. Sed ipsi, furore et\nimpatientia nihil audientes, summa celeritate ... contendunt ad castra\nFlemingji.\" (Kaskisten herran Res in Finnia). -- Aateliston ja sotaväen\nkirje herttualle heinäk. 24 p. 1597 (Gottl. kopiok. s. 143) vakuuttaa\nmarskin tässä tilassa \"melkein rukoilleen\" kapinallisia luopumaan\nyrityksestään.\n\n[550] Kansantarina näistä asioista on kahdella eri ajalla kerätty\nsiellä asuvaisen rahvaan suusta. Ensikerran Jaakko Widman v. 1727 kävi\nSantavuorella tutkimassa Nuijasodan jäännöksiä ja tarinoita (ks. Åbo\nTidn. 1778, ss. 68, 69). Sata kolmekymmentä vuotta myöhemmin eli\nsyksyllä v. 1857 oli minun pyynnöstäni silloinen ylioppilas, jo\ntuonelaan mennyt ystäväni, tohtori Oskar Blomstedt, käynyt uudestaan\nnäitä asioita tutkimassa. Vainajalle tahdon tässä kantaa erityiset\nkiitokset, varsinkin koska hänen antamansa tiedot ovat paljoa\ntäydellisemmät kuin edelliset. Häneltä yksistään on tieto nuijajoukon\nja sotaväen marsseista Paavolasta Piirtolaan. Sitä vastoin Widmanin\njuttu, että nuijajoukko muka Paavolan pellolle oli leirinsä varustanut,\non nähtävästi perätön ja erehdyksestä lähtenyt.\n\n[551] ... \"ut ante ortum solis quinque milliaria confecerint\" (Res in\nFinnia). -- ... \"the ifrå Kyro lupå om Natten emot her Claes läger i\nIlmola udjden Meningh att dem förraska öfver 5 1/2 Mijll\" (Hannu\nKrankan tunnustus). -- ... \"lupe samme natt siw store mijlor och\nbegynte bruke sine wärier efter deres sätte\" (Aateliston ja sotaväen\nkirje Kaarle herttualle heinäk. 24 p. 1597, Gottl. kopiok. s. 143).\n\n[552] Tappelusta Ilmajoella ja sen edellisistä toimista ks. (paitsi jo\nmainittuja paikkoja): Messenius, Scond III; Werwing, Historier; ja\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 7, 8, 14, 15, 23, 38, 39, 67,\n94, 95, 104; II, 146. -- Vangittujen luvun mainitsee marski itse\n(Handl. rör. Klubbekr. I, s. 99), ja sama määrä todistetaan muuallakin\n(sam. kirj. s. 57). -- Kaatuneen sotaväen määrää ei mainita missään;\nsillä paljaaksi loruksi ymmärrämme Kaskisten herran sanat: \"Ut agnoscas\nmeras oviculas fuisse (rusticos), redit Flemingius tot interfectis,\nnullo suorum ne oulnerato quidem, ut taceam caeso.\" -- Kansantarina\ntaas mainitsee \"kenraali-kiven\" (Piirtolassa ja toinen Paavolassa),\njonka alla muka puolalainen kenraali (!) olisi haudattu. G. Peldan\n(Suomi 1858, s. 129) kertoo v. 1674, että Paavolan ja Plosilan välillä\noli ollut neliskulmainen kolme syltä leveä ja pitkä hautapaikka\naidattuna honkahirsillä, jotka kuitenkin jo 40 vuotta takaperin olivat\nkokonaan mädäntyneet. Mutta Piirtolan kohdalla niinkutsutussa \"Kapalan\nsaaressa\" eli kankaan reunalla lähellä nykyisiä Piirtolan taloja on\nvielä nytkin pari isompaa hautaa nähtävänä. Senaikuisen Piirtolan talon\nmainitaan olleen aivan joen rannalla.\n\n[553] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 92, 93.\n\n[554] Ks. Ilmajoen kirkonarkistosta: \"Historica Descriptio paroeciae\nIlmola.\"\n\n[555] Ks. Jaakko Widmanin kertomus: Åbo Tidn. 1778, s. 69.\n\n[556] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,810, leht. 13, 14, 24.\n\n[557] Peldanin kertoma taru Kyrössä tapahtuneesta mestauksesta (ks.\nylempänä s. 343) on silminnähtävästi perätön; sillä tietysti Krankka\netupäässä olisi sen kohtalon saanut. Luultavasti tuo muutoin ankara\nkohtelu, jota talonpojat saivat kärsiä Kyrössä, on saattanut\nmuinaistarun siirtämään siihen paikkaan ja aikaan myöskin Ilkan\nkuoleman seikat Ilmajoella tammikuussa.\n\n[558] Hannu Krankka sanoo heitä tutkitun joka kahdeksas päivä; ks.\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 15. Yhdestä ainoasta\ntutkimuksesta, heinäk. 3 p., on pöytäkirja jäljellä; ks. sam. kirj. I,\nss. 62 seurr.\n\n[559] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 68 seurr. --\nMinkälaatuinen pohatan rikkaus siihen aikaan oli, näemme seuraavasta\nluettelemuksesta: noin 1000 taalaria selvää rahaa, 2 hopeista\nsotapuukkoa, kumpikin yhdeksättäkymmentä luotia painoltansa, 26\nhopealusikkaa, 1 kullattu 20-luotinen kaularengas (jonka Eerik kuningas\nhänelle muinoin oli lahjoittanut), joukko tinaisia vateja ja pulloja,\nenglannin-verkaisia vaatteita, 3 teräksistä kappaa; 1 hirvennahkainen\nvaate varustettu sametilla ja hopeanapeilla, 2 ketunnahkaista hametta\nhopeisilla hakasilla, 3 vilttikappaa, monenaineisia polstareita ja\ntyynyjä, 30 penkkityynyä, 2 karhuntaljaa, 6 lampaan ja hylkeen taljaa,\n8 vaippaa, 8 ryijyä, 8 pöytäliinaa, 5 paria lakanoita, sarkaa, liinaa\nja hollannin-liinaa, viljaa ja ruoka-aineita, 5 ruunaa rekinensä,\nvaljaineen, satuloineen sekä alukset aseinensa.\n\n[560] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 96-102.\nKäsikirjoituksesta on Limingan nimi pois pyhitty ja sijaan pantu Kemin.\nPäivämääränä on maaliskuun 28 p., joka on mahdotonta; eikä myöskään\nsovi maalisk. 8 p., kuten Grönblad arvelee. Oikea ajanmäärä lienee\nhelmikuun 28 p.\n\n[561] Ks. esimerkiksi vakoojan kertomus Turun linnan tilasta kesällä\n1597 (Suomi 1857 s. 102) ja Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 56.\n\n[562] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s 104.\n\n[563] Ks. sam. kirj. I, s. 94.\n\n[564] Ks. senvuotinen tilikirja leskikuningattaren \"huomenlahjasta\",\nSuom. Valtionark. n:o 207, lehti 70: Luettelo siitä, mitä \"herra Klaus\nFleming seuransa kanssa on kuluttanut Porin kartanossa maalisk. 11 ja\n12 pp. v. 1597 palatessaan Pohjanmaan retkeltä sekä yhdessä yösijassa\".\nPaitsi nisuleipää ja muuta leipää 10 3/4 tynn., eri lajeja olutta\n11 2/3 tynn., voita 2 L lb 13 lb, suoloja, lihaa, kanoja, kalaa,\nryynejä, jauhoja, herneitä, kynttilöitä 22 1/2 lb ja halkoja 30\nkuormaa, mainitaan seuraavat hienommat aineet: Reinin viiniä 16 kannua,\npippuria 1 lb 12 luotia, sokeria 1/2 lb, sahramia 2 luotia, muskottia\n2 luotia, muskottikukkaa 4 luotia, kanelikuorta 6 luotia, inkivääriä\n8 luotia, rusinoita 1 1/2 lb, väskynöitä 3 lb, korintteja 10 lb,\nsitrooneja (\"lemoner\") 6 kpl ja kurkkua 8 kpl. Hevosille oli apetettu\n12 tynnyriä kauroja, 63 aamia heiniä ja 48 kupoa olkia. Joukko punkkia,\nvateja ja lautasia oli viety tai rikottu. Myöskin yksi kirjava tapetti\noli viety ja on muistoon pantu, että sen otti Klaus herran palvelija\nJuhana Näf.\n\n[565] Maalisk. 19 päivästä alkaen löytyy marskilta kirjeitä Turun\nlinnasta; ks. W. G. Lagus, om Clas Flemings dödsdag, Acta Societ,\nScient. Fenn. II 1, s. 287.\n\n[566] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 104, II, ss. 130, 145,\n160, 162, ja Suom. Valtionarkisto n:o 6,655, leht. 79 (Amprusin kuitti\nLeppävirroilta maalisk. 25 p. 1597 \"palatessamme Pohjan retkeltä, Klaus\nherran luota, takaisin Savon linnaan\"). Monikkalan herran kirje\nherttualle Oulusta jouluk. 30 p. 1597 mainitsee myöskin Amprusi\nHeikinpojan edellisenä talvella harjoittamaa väkivaltaa \"Ilmajoen,\nLapuan ja Pietarsaaren erämaassa (marckbygd)\"; ks. Gottl. kopiok.\ns. 160.\n\n[567] Ks. herttuan kirje Amprusi Heikinpojalle Vesteråsista helmik. 10\np. 1597 (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 75 ja Amprusi\nHeikinpojan vastaus Savon linnasta huhtik. 8 p. 1597 (Gottlundin\nkopiok. s. 117).\n\n[568] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 114, II, ss. 151, 153.\nTodennäköisintä on, että tämä uusi valanteko tapahtui itse marskin\nedessä Kyrössä.\n\n[569] Ks. Kaarle herttuan registratuura vuodelta 1597, I osa, lehti 22.\n\n[570] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 72-77. Toinenkin\nyhtäläinen kirje löytyy Kaarlen registratuurasta annettuna Arbogasta\nmaalisk. 6 p., ja on todennäköistä, että ainoastaan jälkimmäinen\njulkaistiin. Ks. sam. kirj. III, ss. 82-85.\n\n[571] Monikkalan herran ja Paavali Yrjönpojan valtuuden, annettu\nVesteråsista helmik. 12 p., on painattanut Grönblad (Handl. rör.\nKlubbekr. III, s. 78). Luultavasti he eivät lähteneet matkalle ennen\nArbogan valtiopäiväin loppua (maalisk. 5 p.). Maalisk. 29 p. olivat\nUumajassa; mutta huhtikuun 12 ja 18 pp. olivat Limingassa, josta\nkirjoittivat Götrik Finckelle ja herttualle; ks. Grönblad. Handl. rör.\nKlubbekr. I, ss. 103-115, II, s. 167. -- Huhtik. 18 p. on myöskin\nMonikkalan herralta erinäinen kirje herttualle, annettu Limingasta\n(Gottlundin kopiok. ss. 117-119). Hän kehuu aikoneensa marssia Klaus\nFlemingiä vastaan, jos vain olisi saanut tarpeellista väkeä ja varoja:\nvaan Länsipohjan jalkaväenpäällikkö, joka oli käsketty häntä seuraamaan\n(ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, siv. 77) oli hänet pettänyt\neikä tullutkaan. Tuo kavala mies ei säästä suuria sanoja: nimittää\nFlemingin puolisia \"perkeleen ja Pilatuksen jäseniksi\" ja varoittaa\nherttuata heidän juonistaan, vakuuttaen itsestään: \"Jumala kirotkoon\nsydäntäni, jos se on petollinen Teidän Ruht. Armoanne vastaan!\"\n\n[572] Herttua kirjoittaa huhtik. 20 p. (Hogenskild Bielkelle), että\nSuomessa äskettäin on murhattu ja tapettu enemmän kuin 1,500\ntalonpoikaa; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 92. Tämä\nlukumäärä on hyvin todennäköinen, jos arvaamme, että Kaarle ei vielä\npaljoa tiennyt Hämeen ja Savon tapauksista. Korkein samanaikuinen\nluvunlasku \"widh pass 7000\" tavataan Matti Laurinpoika Kruusin\nkirjeessä pojallensa Jesper Kruusille Viipurista huhtik. 25 p. 1597\n(ks. Gottl. kopiok. s. 120). Se on silminnähtävästi liioiteltu.\n\n[573] Ks. Ilmoni, Nordens Sjukdomshistoria II, ss. 123 seurr.;\nLinköpings Bibliotheks Handl. I, s. 117; ja De la Gard. Archiv. IV,\nss. 192 seurr.\n\n[574] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss., 17; 132; Götr.\nFincken kopiokirja (Kankaisten kokoelmassa Ruotsin valtionarkistossa):\nGötrik Fincke marskille maalisk. 16 p. ja Stålarmille toukok. 28 p.\n1597; sekä Suomi 1842, 4:s vihko, s. 59: Mikko Eerikinpojan kirje\ntoukokuussa 1597.\n\n[575] Niin kumminkin valittaa Matti Laurinpoika Kruus äskenmainitussa\nkirjeessä pojallensa (Gottl. kopiok. s. 120): \"Jagh haf:r nu så ofta\nskrifvet Her Claes till om then arme bondens eländigheet att han war så\nwredh på migh, att han haf:r låtet taga migh alt mit Vnderhold ifrån,\nthz iagh i åhr icke till ett korn bekommet haf:r, Doch andre alle hafva\nfått sitt, Thet hafver iagh vunnet för thet iagh om landsens\neländigheet klagat hafver.\"\n\n[576] Ks. W. G. Lagus, Claes Flemings Dödsdag (Acta Societ. Scient.\nFenn. II 1), ja Suom. Valtionark. tilikirjat.\n\n[577] Näistä valan seikoista ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II,.\nss. 147-160, jossa suomenkielinen vala on painettu senaikaisella\nkirjoitustavalla.\n\n[578] Ks. näistä asioista, paitsi ennen tunnetuita lähteitä,\nSilfverstolpen Historisk Bibliothek, II, jossa E. W. Bergman on\njulkaissut valtaneuvosten kirjevaihdon sekä erään kertomuksen Arbogan\nvaltiopäivistä.\n\n[579] Ks. Kaarle herttuan registratuura 1597: tammik. 27 p. valtuus\ntarkastaa, kutka kulkevat Ahvenan ja Veddön väliä ja mitä tointa heillä\non. Flemingin ja Stenbockien välinen kirjevaihto pitää estettämän. --\nMaalisk. 11 p. herttuan trapanteille, jotka Ahvenanmaalla ovat, ottaa\nkiinni kaikki Flemingin palvelijat ja sanansaattajat. -- Huhtik. 16 p.\nvaltuus ottaa kiinni Klaus herran torvensoittaja, joka on Tunan\nkartanossa (Flemingin kartanoja Uplannissa) ja ilmoittelee hänelle\nkaikki seikat täältä puolen. -- Huhtik. 17 p. valtuus ottaa kiinni eräs\npappi, hra Eerik Hammarlandista (Ahvenasta), jonka Klaus herra on\nsalaisesti tänne puolen lähettänyt -- j.n.e.\n\n[580] Ks. registratuurassa herttuan kirjeet arkkipiispalle huhtik. 17\np. ja Hogenskild Bielkelle huhtik. 20 p.: ... \"mitä sillä\ntarkoittanevat, kun tuovat tänne joukon sotaväkeä, ja ketä vastaan\nsotia tahtovat, emme taida tietää\".\n\n[581] Ks: Mikko Eerikinpoika Kranckin kirje Lauri Trulsinpojalle\nTurusta toukok. 11 p. 1597, alkuperäisenä Suom. Valtionarkistossa (Acta\nhist.) ja erään Ruotsin valtionarkistossa olevan kopion mukaan\npainettuna Suomi 1842, 4:nnessä vihossa, s. 57.\n\n[582] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, s. 114, III, s. 88.\n\n[583] Pikkalan hyvästä satamasta puhuu Kustaa Vaasa jo v. 1556, sanoen\nsiinä päästävän kulkemaan jos kuinkakin suurilla laivoilla ja siis\nsoveliasta olevan siihen rakennuttaa sekä kaupungin että linnan. Ks.\nArwidsson, Handl. IX, 223. -- Näistä kaupunkihankkeista ei kuitenkaan\ntullut mitään.\n\n[584] Ks. Ebba Stenbockin kirje sisarellensa, leskikuningattarelle,\nTurun linnasta kesäk. 5 p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 131, 132) ja Mikko\nEerikinpojan äskenmainittu kirje. Vrt. Bomansson, Hertig Johann, ss.\n35-37. W. G. Lagus, Clas Flemings dödsdag (Acta Societ. Scient. Fenn.\n11 1). Kellorahat jäivät tuomiokirkolle maksamatta; ks. Suom.\nValtionark. n:o 258, leht.\n\n[585] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 98.\n\n[586] Ks. Gottlundin kopiok. s. 120: Viipurista huhtik. 25 p. 1597.\n\n[587] Ks. Niilo Raskin kirje Haapsalosta toukok. 8 p. 1527, painettu\naikakauskirjassa Suomi 1842, I vihko, s. 38.\n\n[588] Ks. \"Res in Finnia\" ja Mikko Eerikinpoika Kranckin kirje Lauri\nTrulsinpojalle Turusta toukok. 11 p. 1597. Kuolemansanan viejäksi\nlähetettiin marskin palvelija Juhana Näf, ja vene, joka kuljetti Näfin\nTallinnaan, toi takaisin Jaakko Olavinpojan, jonka marski Pohjanmaalta\ntullessaan oli lähettänyt Puolaan. Tohtori Samuelin lähetyksestä\nmainitsee Olavi Sverkerinpoika, Gottl. kopiok. s. 121, ja venäläisten\nuhkauksesta puhuu Arvid Stålarm, Gottl. kopiok. s. 126.\n\n[589] Stålarm tuli huhtik. 10 p. Suomeen (ks. Gottl. kopiok. s. 126) ja\nsaapui Turkuun muutamia päiviä sen jälkeen, kuin marskin ruumis oli\nsinne kuljetettu; mutta toukok. 4 p. hän ja Olavi Sverkerinpoika\nlähtivät Turusta rajan puolelle (ks. Mikko Kranckin kirje); toukok. 4\np. ovat Baresundissa ja kumminkin toukok. 24 p. Viipurissa (ks. Gottl.\nkopiok. ss. 395 ja 121).\n\n[590] Ks. Suomen Valtionarkiston kuitit, n:o 6,655, lehti 88.\n\n[591] Ks. Arvid Eerikinpoika Stålarmin kirjeet Viipurista kesäk. 11 p.\n1597, Gottl. kopiok. s. 134.\n\n[592] Jo helmik. 10 p. 1597 mainitsee herttua, että Klaus herra on\npannut Hieronymus Birkholtzin vankeuteen (registr.). Että häntä Yläneen\nkartanossa pidettiin vankina, sanotaan Gottl. kopiok. s. 152. Hänen\npaostaan marskin kuoleman jälkeen valittaa Ebba rouva kirjeessään\nleskikuningattarelle, kesäk. 5 p. 1597. Gottl. kopiok. s. 132.\n\n[593] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 116-118. Tämän kirjeen\npäivämäärä on Fincken kopiokirjan mukaan huhtik. 28 p. Mutta siihen\nnähden on muistettava, että Sigismund Puolanmaalla aina käytti uutta\nlukua, joka jo kymmenkunnan vuotta oli ollut paavilaisissa maissa\ntavallinen. Vanhan luvun mukaan oli siis tämä kirje annettu huhtik. 18\np. Se arvattavasti tuli Suomeen Jaakko Olavinpojan kanssa noin\ntoukokuun keskipaikoilla.\n\n[594] Ks. Turun linnanhaltijain valtuus kahdelle kamarikirjurille ottaa\nRaaseporin kreivikunta kruunun alle, Turun linnasta kesäk. 4 p. 1597;\nGottl. kopiok. ss. 130, 131. On muka \"näinä päivinä\" tullut Jaakko\nOlavinpojan kanssa kuninkaan kirje asiasta Klaus herra vainajalle.\n\n[595] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 95-97.\n\n[596] Ks. niiden, jotka linnanhaltijoina Turussa olivat, kirje Aksel\nKurjelle Turusta toukok. 29 p. 1597, Gottl. kopiok. ss. 124, 125, ja\nsamojen kirje samana päivänä Henrik Leijelille, Gottl. kopiok. s. 125.\n\n[597] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 119.\n\n[598] Kirjeenkantajan nimi oli Valentin eli Falentin. Tämä oli\nmatkallansa Ahvenanmaan yli tullut Porin seuduille, missä Aksel Kurjen\nmunsterikirjuri otti hänet kiinni ja vei Poriin, jolloin kirjeet\navattiin. Erkki Olavinpoika ja Pietari Gumse, kaksi vanhaa tuttavaamme\nPohjanmaalta, näyttävät saaneen toimekseen (niin Monikkalan herra\nkertoo) viedä herttuan kirjeen Puolaan; mutta Valentin tuotiin vankina\nTurun linnaan. Ks. Monikkalan herran kirje herttualle Mustasaarelta\nkesäk. 13 p. 1597, Gott. kopiok. s. 136. Jo kesäk. 9 p. on Monikkalan\nherralla ensimmäinen tieto tapauksesta; ks. Gottl. kopiok. s. 140.\n\n[599] Ks. herttuan kirjeet Monikkalan herralle Grönbladin teoksessa\n(Handl. rör. Klubbekr. III), ja Monikkalan herran kirje herttualle\nMustasaarelta kesäk. 13 p. 1597, Gottl. kopiok. ss. 136-138.\n\n[600] Ks. Sysmän papin kirje Arvid Tavastille, Grönblad, Handl. rör.\nKlubbekr. I, s. 123.\n\n[601] Viipurin herrain kirje Pohjanmaalle lopulla toukokuuta, ks.\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 120 (vrt. Gottl. kopiok. s. 123);\nHämeenlinnan läänin kirje Pohjanmaalle ja Arvid Tavastin sekä Sten\nFincken kirje Kurki veljeksille, molemmat annetut Hämeen linnasta\nkesäk. 12 p., ks. Gottlundin kopiok. ss. 134, 135.\n\n[602] Ks. Gottl. kopiok. s. 133. Stålarm erittäin valittaa\nskotlantilaisten huovien kiskomisesta Viipurin läänissä; ne ovat\nylöskantaneet 124 ratsulle yhdeksän kuukauden linnaleiriksi 4,747 tynn.\nviljaa ja tahtoisivat vielä pantata ulos talonpojilta kolmen kuukauden\nedestä; mutta kun kysytään, missä miehet ja ratsut ovat, saavat tuskin\nkokoon 20 ratsua ja 30 huovia, muut ovat Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa\nja Skotlannissa! -- Linnaleirin määrä, yllämainituista numeroista\narvaten, näkyy olleen noin 4 1/4 tynnyriä kuukaudelta.\n\n[603] Ks. Arvid Henrikinpojan seteli Hämeen linnasta kesäk. 13 p. ja\nGötr. Fincken kirje Porkkolasta kesäk. 17 p. 1597; Grönblad, Handl.\nrör. Klubbekr. I, s. 131 ja II, s. 176. -- \"Jumala antakoon, että\nsemmoiset ylöskannot viimeinkin saisivat loppunsa, jotta maa kerrankin\ntoipuisi ja rauhaantuisi\", kirjoittaa Götr. Fincke Savon linnasta\nkesäk. 23 p.; sam. kirj. II, s. 183.\n\n[604] Ks. sam. kirj. II, s. 181.\n\n[605] Ks. valtuuskirja Ruotsin valtioarkistossa, \"Acta hist.\", ja\nStålarmin kirje Finckelle Viipurista heinäk. 1 p. 1597, Fincken\nkopiokirjassa.\n\n[606] Ks. ylempänä, ss. 210-212.\n\n[607] V. 1599 hän itse sanoo olevansa 50-vuotinen; ks. Arvid\nEerikinpojan kirje Ebba Stenbockille marrask. 22 p. 1599 (Suom.\nValtionark. Acta hist. \"Documenta vthskrefna af sjelfva Originalierna\",\ns. 1).\n\n[608] Ks. Bomansson, Hertig Johan, s. 70.\n\n[609] Ks. ylempänä ss. 116-117.\n\n[610] Ks. suuri joukko Stålarmin kirjeitä Gottlundin kopiokirjassa.\n\n[611] Ks. Tavastin, Kruusin ja Henrik Matinpojan Biurön herran kirje\nGötr. Finckelle Viipurista syysk. 16 p. 1597 Fincken kopiokirjassa. --\nRajankäynti pitkin Savonlinnan lääniä uudistettiin sillä välin\nheinäkuussa ja elokuussa; ks. Suom. Valtionarkisto, n:o 6,655, lehdet\n79 seurr. Se koski tuota Puruveden ja Paasiveden väliä; ks. ylemp.\ns. 244.\n\n[612] Ks. Monikkalan herran kirje Kaarle herttualle Mustasaarelta\nkesäk. 13 p. 1597, Gottl. kopiok. s. 137.\n\n[613] Ks. Gottl. kopiok. s. 141.\n\n[614] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 81, 85: herttuan\nkäskyt Israel Laurinpojalle maalisk. 3 ja 8 pp.\n\n[615] Ks. Suom. Valtionarkisto n:o 4,810, lehti 28, josta näkyy, että\nEbba rouvalla vielä v. 1598 oli puheenalainen läänitys.\n\n[616] Ks. Gottl. kopiok. s. 402.\n\n[617] ... \"Occupatis enim omnibus portubus et arcibus Sueciae, si etiam\neo usque exspectandum putatis, quoad nutantem, atque inter nobilitatem\net milites quoque parum concordem, Finlandiam occupet Dux: fallimini.\nNon cessabit ille, mihi credite, donec totum regnum in potestatem suam\nredigat. Haec vero provincia [Viro], etsi M:ti Regim fidelissima, quid\npostmodum contra totum regnum poterit?\"... ks. Niilo Raskin kirje\nBultille Tallinnasta heinäk. 8 p. (Ruots. Valtionark. Acta hist. 1598).\nVuosiluku on epäilemättä oikeastaan 1597; sillä kesällä 1598 Rask itse\nseurasi kuningasta Ruotsiin. \"Occupatio Calmarix\", joka samassa\nkirjeessä mainitaan, sopii myöskin ainoastaan tähän eikä seuraavaan\nvuoteen.\n\n[618] Ks. Kaarlen registratuura vuodelta 1597, II osa: heinäk. 8 ja 10\npp. Nyköpingistä Monikkalan herralle; -- 12 p. Eskilstunasta\nLänsipohjan rahvaalle ja Angermanlantiin; -- 15 p. Gripsholmasta Niilo\nGudmundinpojalle ja Hannu Buckille käsky Ahvenaan mennä; -- 16 p.\nGripsholmasta Harald Tyrielinpojalle (Katarina Stenbockin voudille\nKastelholmaan); -- elok. 9 p. Tukholmasta käskynhaltijoille Ahvenaan.\n\n[619] Ks. Kaarlen registr.; heinäk. 26 p. Tukholmasta Jaakko\nKoschieldille ja Niilo Gudmundinpojalle.\n\n[620] Kaarle herttuan kirje Kalmarista kesäk. 17 p. 1597 tavataan\nRuots. valtionarkistossa, siinä nidoksessa, jolla on nimenä \"Hert.\nCarls och Sigismundi registratur\". Että se Turkuun tuli heinäk. 22 p.\nherttuan kamaripalvelijan Hannu Eerikinpojan kanssa ja että muassa\nseurasi kopio turvauskirjeestä, mainitaan Suomen herrain vastauksessa\nRuotsin säädyille. -- Kaarle herttuan kirje Gripsholmasta heinäk. 18 p.\n1597 tavataan herttuan tavallisessa registratuurassa, mutta\npäivämääräyksellä \"heinäk. 16 p\". -- Mikä itse kirjeen päivämäärä oli\nja milloin se perille tuli, näkyy Suomen herrain vastauskirjeestä,\njossa myöskin mainitaan Upsalan hengellisten herrain manauskirje.\n\"annettu kesäk. 8 p. 1597\".\n\n[621] Ks. Gottl. kopiok. ss. 142-144.\n\n[622] Ks. eräs loppupuolelta keskeytetty pohjakirja tähän kirjeesen,\nSuom. Valtionark. Acta hist. -- Yläreunaan on kirjoitettu \"24 Julij\n1596\", mutta sisällys selvästi osoittaa, että se kuuluu vuoteen 1597.\nLoppu on keskeytynyt tällä tavoin: \"Men thett buller och skilachtighett\nsom här i landet kan tilfalled hafue, endoch wij wetha oskyllige till,\nhafue wij förnumedt thett förorsakas och ther af skedt wara att [en\nPartt] Presterskapedt.\" -- Tarkoitus oli luultavasti sanoa, että\npapisto liian jyrkillä muutoksilla jumalanpalveluksessa oli\nlevottomuutta rahvaassa vaikuttanut; vrt. ylemp. ss. 239 seurr.\n\n[623] Kirje herttualle tavataan Gottlundin kopiokirjassa s. 144; toiset\nkirjeet löytyvät Ruotsin valtionarkistosta \"Acta hist. 1597\", (kirjeen\nneuvoskunnalle on Grönblad painattanut, Handl. rör. Klubbekr. I,\ns. 133).\n\n[624] Ks. Kaarle herttuan registratuura 1597: Tukholmasta heinäk. 22 p.\n-- Sama kirje on jonkin kopion mukaan painettuna vanhoissa Turun\nSanomissa 1797, n:o 6; mutta kirjeen loppupuoli siinä on vaillinainen.\nPäivämäärä heinäk. 28 p., joka siinä on, saattaa olla itse kirjeen,\nvaikka registratuurassa on aikaisempi määrä. Se tuli Turkuun, kuten\nvastauksesta näkyy, vasta elok. 9 p.\n\n[625] Ks. Gottl. kopiok. ss. 147-149. Reunaan on muistiin pantu, että\nkirje tuli perille elok. 19 p. (niinmuodoin ennen kuin herttua\nTukholmasta lähti).\n\n[626] Ks. Kaarlen registr. -- Osoitus Kustaa herttualle on annettu\nTukholmasta elok. 20 p. Samana päivänä on muita kirjeitä annettu\nGröneborgin satamasta, josta vielä 25 p. kirjoitetaan. Ensimmäinen\nkirje Kastelholmasta on elok. 30 p. [... \"viime sunnuntaina tulimme\nKastelholmaan\" ...] ja viimeinen syysk. 2 p. -- Kreivi Abraham Brahen\naikakirja sanoo herttuan lähteneen Tukholmasta jo elok. 16 p. (ks.\nLoenbom, Sv. Arch. II), ja Werwing panee lähtöpäiväksi 14 p.\n\n[627] Ks. Fryxell, Berättelser IV osa, 2 jakso, 18 luku. -- Gottlundin\nkopiok. s. 142: Arvid Eerikinpoika Lauri Martinpojalle Turusta heinäk.\n16 p. 1597; -- Suomi 1842, I vihko, s. 140. -- Grönblad, Handl. rör,\nKlubbekr. I, s. 61. -- Suom. Valtionark. n:o 1,568, lehdet 22, 29; n:o\n207, lehdet 66-68.\n\n[628] Ks. Götr. Fineken kopiok.: Stålarm Finckelle elok. 4 p. ja syysk.\n6 p. 1597.\n\n[629] Ks. Gottl. kopiok: s. 148. Henrik Leijel (arvattavasti nimen\noikea muoto on Lyel) näkyy jo aikoja olleen Ruotsin palveluksessa ja\nnauttineen läänityksiä Ruotsinmaalla.\n\n[630] En katso tästä lähin tarpeelliseksi aina viitata Kaarlen\nregistratuuraan, kun herttuan kirjeet mainitaan.\n\n[631] Ks. erään nimettömän Turun porvarin kirje herttualle\n[ulkokirjoitus \"Wmlbördigh Larens stwffue\"] Tukholman valtionarkistossa\n\"Acta hist. 1597\". Tämän kirjeen olen painattanut aikakauskirjaan Suomi\n1857, ss. 102-104.\n\n[632] Ks. Gottl. kopiok. ss. 149, 150: Samuel Niilonpoika Rosenin kirje\nherttualle Korpoon virralta elok. 31 p. 1597. Turusta oli saatu tieto\ntästä tapauksesta: oli elok. 27 p. pidetty väen tarkastus, jolloin yksi\njalkamies oli vastannut: \"ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle\nherttuata vastaan; sitä en minä milloinkaan uskalla tehdä\"; elok. 29 p.\nhäneltä lyötiin pää poikki kaiken sotaväen läsnä ollessa ja hänen\nruumiinsa laahattiin kappaleiksi.\n\n[633] Tämä anteeksianomus ja uskollisuuden vakuutus on Tukholman\nvaltionarkistossa, Acta hist. 1597, ja on painettu aikakauskirjassa\nSuomi 1857, s. 104.\n\n[634] Ks. Suomi 1842, I vihko, s. 40.\n\n[635] Fincken kopiok.: Kruus Finckelle Käkisalmelta elok. 30 p. 1597\n\n[636] Illen ja Hartikka Henrikinpojan toimista ks. Grönblad, Handl.\nrör. Klubbekr. I, ss. 135-138, II, ss. 187-193. Siinä kuitenkin\nStålarmin Illelle antama valtuus kantaa väärän päivämäärän: \"Turun\nlinnasta elok. 21 p.\" Suom. Valtionarkistossa (n:o 6,660, lehti 83) on\neräs Illen antama kuitti Suur-Savosta syysk. 22 p., joka todistaa, että\nhän \"elok. 12 p. 1597\" lähetettiin Stålarmin valtuuden kanssa Turun\nlinnasta. Vaikea olisikin Illen ollut ennättää kolmena neljänä päivänä\nTurusta Juvalle.\n\n[637] Ks. Monikkalan herran kirje herttualle Kemistä heinäk. 24 p.\n1597, Gottl. kopiok. ss. 145, 146. Hän kertoo olleensa Mustasaarella\nmelkein joutua Erkki Olavinpojan valtaan, koska tämä oli tulossa 200\nmiehen kanssa (nähtävästi meritse) ja sekä papisto että muut koettivat\nkoreilla puheilla vietellä Monikkalan herraa siellä viipymään; hänellä\nei silloin ollut enempää kuin 20 miestä, jotka tahtoivat häntä auttaa,\nja hänen täytyi siis pakoon lähteä. Kirje valittaa, että sekä\npapistossa että rahvaassa ja jalkaväessä on paljon petollisuutta ja\nettä Erkki Olavinpoika väkineen liikkuu Närpiön saaristossa.\n\n[638] Ks. Gottl. kopiok. s. 150: kirje Skutskäristä syysk. 1 p.; ja\nmuutama kolmen ratsumiehen (Monikkalan herran entisestä lipullisesta)\nantama uskollisuusvala herttualle, kirjoitettu \"Räfzö Hampn\" syysk. 12\np. Ruots. valtionarkistossa (Acta hist. 1597).\n\n[639] Herttuan sotateoista Suomessa on Ruotsin Valtionarkistossa (\"Acta\nHistorica\") eräs Kaarlen julistama julkinen kertomus eli \"relatsioni\",\njoita oli useita kappaleita (yksi saksankin kielellä). Tämä kertomus on\notettu registratuuraankin, jossa muuten on muutamia kirjeitä asiasta.\nSamassa arkistossa on myöskin Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhielmin\n(herttuan äpärän) kertomus, joka näihinkin asioihin koskee. Että olen\nnäitä lähteitä varovasti käyttänyt, ei tarvinne mainita; mutta\npäivämäärien puolesta ovat ne kumminkin mielestäni luotettavia.\nSigismundin puolisilta löytyy erään nimettömän, nähtävästi Willam\nRutwenin, huonolla ruotsinkielellä kirjoittama kertomus, joka on\nkuninkaalle \"annettu Danzigissa marrask. 8 p. 1598\" (säilytettynä Suom.\nValtionarkistossa Acta hist.), sekä tuo aikakauskirjassa Suomi 1842,\nI vihko, painettu, jonka tekijä ei kuitenkaan näytä tapauksissa\nsaapuvilla olleen. Myöskin Lencqvistin kertomus Turun linnasta\n(painettu aikakauskirjassa Mnemosyne 1823) on minulla lähteenä ollut.\nFryxell on Lencqvistin mukaan sommitellut juttunsa jotenkin sekavasti.\n\n[640] Ks. Rutwenin kertomus ja herttuan \"relatsioni\".\n\n[641] Ks. Stålarmin kirje herttualle Turun linnasta syysk. 7 p. 1597,\nGottl. kopiok. s. 151. Kirje on myöskin herttuan relatsionissa ja siinä\nlisäksi eräs Stålarmin seteli, josta näkyy, että Stiernkorsin vaimo\noikeastaan vasta silloin linnaan saapui, kun Stålarmin vastauskirje jo\noli valmis. Koska sotapäälliköt sillä hetkellä olivat hajalla,\n\"muutamat hevostensa luona ja osa itse linnassa\", luvataan\n(Stiernkorsin asiasta) vastaus huomispäivänä. Semmoista vastausta\nkenties ei sitten ehditty antaa.\n\n[642] \"Ruskikali\", \"Råskiakali\", \"Raskikalle\", \"Ruskekalie\". --\nRuskiakallio on Ispoisten kartanon alustaa, Ilpoisten kylän rajalla,\nNummen pitäjää. Ruskiakalliosta 2 uuden virstan päässä linnalle päin on\nleveä ja latuskainen kivi, nimeltä \"Kuninkaankivi\", jonka ääressä muka\nkuningas kerran on ruokaillut. Vähän matkaa tästä kivestä linnalle päin\nsaavutaan Uittamon rusthollin tiluksille, jossa osa herttuan väestä\nnäyttää maalle nousseen. -- Tiedon näistä paikoista ovat ystäväni A. F.\nRosendal-vainaja sekä herra rovasti F. G. Hedberg minulle antaneet. --\nRuno, joka Yliopiston kirjastossa säilytetään, mainitsee maallemenon\nseuraavilla sanoilla:\n\n    \"Hyvä herra, herttu Kaarle,\n    Isänmaan iso isäntä,\n    Vahva Suomen valtaherra\n    Näki maan, havaitsi rannan,\n    Purren puomihin pysätti.\n    Istui Ilposten mäelle\n    Jalkojansa levähtämähän,\n    Henkiänsä vedättämähän.\n    Kirjan linnahan lähetti\", j.n.e.\n\n[643] \"Kupis källen\" (relatsioni): Runo kertoilee Kaarlen huovillensa\nneuvoneen:\n\n    \"Kulkekaamme Kupitsalle,\n    Käykäämme hanhen-pajuhun.\"\n\n[644] Ks. registratuurassa herttuan kirje Arvid Eerikinpojalle Turusta\nsyysk. 27 p.: Stålarm on muka Suitiasta syysk. 23 p. kirjoittanut Klaus\nFlemingille Kaskisten herralle päästäneensä suosiolla herttuan Turun\nkaupunkiin. Sen herttua sanoo päävalheeksi; \"olisit kyllä estänyt, kun\nolisit voinut\". Myöskin on Stålarm sanonut, ettei pidetty häntä kohtaan\nvalaa ja lupausta. Sen herttua samoin kieltää.\n\n[645] Ks. Rutwenin kertomus.\n\n[646] Ks. Fincken kopiokirjassa Stålarmin kirje Götr. Finckelle\nHelsingistä syysk. 27 p.: Pyytää muutamia ketunnahkoja ja muita\nturkiksia, että saisi vuoria vaatteisiinsa, sekä pari näätää lakiksi.\nSanoo Turusta häpeällä lähteneensä paljaissa housuissa ja röijyssä,\nainoastaan vilttikappa muassansa. Hartikka Henrikinpojan selitys\nkirjeessään Monikkalan herralle Judikkalasta jouluk. 26 p. 1597 (Gottl.\nkopiok. s. 159), että muka Suomen väki oli tahtonut karttaa\nilmivihollisuutta, ei näy siis olevan kokonaan todenmukainen.\n\n[647] ... \"Da sie nun viederumb eingtriebenn, liessenn S. F. G. ihr\nläger schlahn vndt beschantztenn daraussen vohr dem Wintmuhlenn\nberge\"... (Ennenmainitun relatsionin saksankielinen kappale).\n\n[648] Ks. registratuura: Turusta syysk. 12 p. valtuus Kristofer\nAntinpojalle ottaa käskynsä alle Paraisten, Nauvon, Korpoon ja\nRymättylän jalkamiehet ja rahvas.\n\n[649] Ks. Fincken kopiokirjassa Arvid Tavastin kirje Götr. Finckelle\nViipurista syysk. 25 p,, jossa hän mainitsee äsken saaneensa\nStålarmilta kirjeen ja sen mukaan juttelee sotaväen hajoittamisesta\nsekä puolalaisen laivaston tulosta.\n\n[650] Herttuan ensimmäinen vallitus tehtiin Myllyvuorelle vastapäätä\nlinnanporttia, jonka edustalla oli muutama puinen, mullalla täytetty\netuvarustus. Siitä suomalaiset ampuivat ankarasti. Kerrankin kun\nherttuan tykistömestari seisoi itse tähtäämässä tykkiä, tuli\nsuomalaisten puolelta kuula, joka sattui tykin suun ylisyrjään ja oli\nvähällä viedä pään poikki tykistömestarilta. Sitten rakennettiin toinen\npatteri Myllyvuoren ja linnan välille ja joen toiselle puolelle kaksi\npatteria, toinen Korppolaisvuoren juurelle ja toinen vuoren kukkulalle;\nks. Gyllenhielmin kertomus.\n\n[651] Tämä häpeällinen seikka mainitaan sekä herttuan puolisissa\nkertomuksissa että Arvid Eerikinpojankin kirjeessä Götr. Finckelle\nKurjalasta lokak. 12 p. 1597: ... \"Mutta Jumala anteeksi antakoon\nPentti Söyringinpojalle, joka epäilemättä taisi olla siihen syypää,\nettä linna niin pian tuli ruhtinaan käsiin, koska hän kitsasteli\n(\"slaggade\") niin paljon noilta merimiehiltä, tykkiniekoilta ja\njalkamiehiltä linnassa.\"\n\n[652] Ks. Rutwenin kertomus.\n\n[653] Tästä miehestä, jonka täydellinen nimi oli Daniel Theodor Hjort,\nsitten aateloittuna Hiortvipa ja syntymäpaikkansa mukaan kutsuttu\n\"Fabrivillensis\", löytyy muutamia tietoja Pippingin kirjasta \"Histor.\nBidr. till Finlands Calendariografi\", ss. 24 seurr., sekä hänen\nkirjoituksessaan \"Om hjelten i sorgespelet Daniel Hjort\" (Bidrag till\nkänned. af Finl. natur och folk VIII). Miehen syntyperästä ei ole\nPipping saanut varmaa selkoa. Että hän oli ruotsalainen, eikä\nsuomalainen, näkyy Leipzigin yliopiston matrikkelista, johon hän\nkesällä 1598 kirjoitettiin nimityksellä \"Suecus\".\n\n[654] Ks. Lassi Kristerinpojan kirje Lassi Westgöthelle [Turusta]\nlokak. 7 p 1597 (Tukholman valtionarkistossa, Acta Hist.). -- Tämän\nkirjeen tekijä on arvattavasti joku Kaarlen alapäälliköistä.\nLinnalaisista puhuessaan hän käyttää nimiä: \"ne järkähtämättömät\n(\"stode\", engl.: stout) ja pahankuriset suomalaiset\", \"ne myrkylliset\nsuomalaiset\".\n\n[655] ... \"Vid sju slog\" ... \"vid åtta slog\" -- on eri kappaleissa\nennen mainittua relatsionia.\n\n[656] Ks. kopio Suomen Valtionarkistossa, Acta hist.\n\n[657] Ks. ennenmainitut herttuan \"relatsioni\" ja Lassi Kristerinpojan\nkirje.\n\n[658] Herttuan mieshukka mainitaan kirjassa \"Kaarle herttuan\nteurastuspöytä\", jonka tekijä, Yrjö Niilonpoika Posse, itse oli näissä\ntapauksissa saapuvilla.\n\n[659] Ks. Fryxellin kertomukset ja ennenmainittu sigismundilaisen\nkertomus painettu Suomi-kirjassa 1842.\n\n[660] Ks. Lassi Kristerinpojan kirje.\n\n[661] Ks. sama kirje.\n\n[662] Ks. Fincken kopiok.: Juho Rutha Pietarinpoika Finckelle Hämeen\nlinnasta lokak. 1 p. -- Arvelee, että herttua ei ole vielä muka mitään\npahaa voinut matkaan saattaa.\n\n[663] Ks. Ruotsin valtionarkistossa Acta Historica 1597: Lindorm\nNiilonpoika Bonden kirjeet Stålarmille Haapsalosta syysk. 15 p.,\nBultille Haapsalosta syysk. 17 p. ja Sigismundille marrask. 3 p. --\nKaarlen kirje Bondelle on annettu lokak. 1 p. (registr.) -- Vertaa\nsiihen Arvid Tönnenpojan ja Olavi Sverkerinpojan kirje Suomen herroille\nTallinnasta syysk. 26 p.: \"Kuukausi pian kuluu; sitten herttuan kaiketi\ntäytyy Ruotsiin palata. On myöskin jo niin hyvin toimitettu, että Hänen\nruhtinaallinen armonsa saa vieraita Ruotsiin, ennen kuin itse\narvaakaan\". (Gottl. kopiok. ss. 404-406).\n\n[664] Sekä Stålarmin kirje että Sigismundin kirjoitus, annettu\nVarsovasta elok. 31 p./syysk. 10 1597, ovat painetut Grönbladin kirjaan\nHandl. rör. Klubbekr. I, ss. 140-144.\n\n[665] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 139.\n\n[666] Ks. Tukholman valtionarkiston Acta Hist. 1597; kymmenen\nallekirjoittamatonta paperia: 1. Kokemäelle, 2. Kokemäelle ja Ulvilaan,\n3. Tyrvääsen ja Karkkuun. 4. Lietoon ja Marttilaan, 5. Loimaalle ja\nHuittisiin, 6. Laitilaan, Uudellekirkolle ja Lapin pitäjään, 7.\nKöyliöön, Euraan ja Eurajoelle; 8. Vehmaalle, Mynämäelle ja\nTaivassaloon, 9. Halikkoon ja Perniöön, 10. Kyröön, Pirkkalaan ja\nRuovedelle.\n\n[667] Ks. Fincken kopiok.: Sten Fincke ja Hartikka Henrikinpoika\nGötrikille Hämeen linnasta lokak. 23 p. 1597: Knuutti Kurki on\nkirjoittanut, että Satakunta on varusteilla ja herttua valmis\npurjehtimaan.\n\n[668] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 189: Herra Hannun\nkirje Götr. Finckelle Savon pappilasta syysk. 8 p. 1597. -- Lapveden\nmaamarkkinat pidettiin vanhastaan syysk. 8 p.\n\n[669] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Savon linnasta\nlokak. 8 p.\n\n[670] ... \"Per octiduum autem quo Principi adfui, tantum accusationes\net queerelas subditorum, qui magno numero affuerunt, jussu ejus audivi\"\n--, sanoo Kaskisten herra (Res in Finnia).\n\n[671] Ks. Suomi 1857, s. 105 seurr. -- Ruotsinkielisenä se on\nregistratuurassa, mutta suomenkielinen kappale kantaa herttuan\nallekirjoituksen ja sinetin. Suomenkielen tässä kirjeessä ei tarvitse\nhävetä senaikaisen ruotsinkielen tai saksankielen rinnalla, ja surra\ntäytyy, ettei se ulkonaisessakin arvossa saanut tulla niiden verroille.\n-- Kielinäytteeksi panen tänne vähäisen kappaleen: ... \"Että sijs\nnäidhen cansa täydellisest on åsotettu, että Arwed Erikinpoicka ia\nhänen apulaisens owat iuri ne samat, kuin armolisen herran kuningan\nkorkeut ia walda wastoin tekevät, ia että se sanoma, ionga hän meistä\ntällä tawalla vlwos saattanut on, eij ole mw kuin yxi pää walhe, ...\nSentehden on meiden Vscolinen neuwo ia manaus\"... \"Jota me teilde\ncunnialiset Talonpoiat caicki, emme tahtonet salata. Jumalan huoman ia\nhaltun teitä andaden. Suomen Turusta.\"\n\n[672] Ks. registratuurassa Kaarlen kirjeet syysk. 11 ja lokak. 5 pp.\nsekä Gottl. kopiok. s. 151: Amprusin kirje Vehmaisten kylästä Hämeestä\nsyysk. 28 p.\n\n[673] Ks. Fincken kopiok.: Viipurin herrain kirje syysk. 23 p. ja\nGötrikin vastaus lokak. 1 p. sekä muita. -- Herttuan kirjeenkuljettaja\noli nimeltä Maunu Avoinen.\n\n[674] Ks. Dirich Spickernagelin kirje herttualle Helsingistä lokak. 20\np. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 154, 155). Hän on lähetetty kirjeitä\nviemään Viipuriin, ja pelkää suuresti lähteä edemmäs. Eräs Viipurista\ntullut huovi on hänelle kertonut, että \"de motståndigen ein part Vnder\nsick ein morthsolten Vprichten wollen, alhee nämliken Anders Boije Vnde\nJacob Ollsson, welche sick ein ander thorscheten (thotscheten? =\ntodtschiessen) wollen, haben sick och mit worten hardt geschulden,\nBoije to N: Jacobsson(!) gesaget, du hast dit alles mit Her Klaes\ngestiftet, dat wij nu alle mothen idt endtgelden, moten ock alle datt\nVnse dadorch misten sint also ock mit groten iwer Van einander\ngescheden.\" Matti Laurinpoika oli muka vankeuteen pantu ja linnan\nhallitus häneltä pois otettu. -- Monikkalan herra, jonka juttuihin\nkuitenkin harvoin on luottamista, kertoo herttualle, Kalajoelta jouluk.\n16 p. 1597, tietoja Viipurista tulleen, että Arvid Tavast tahtoo\nväkisin ottaa linnan avaimet Matti Laurinpojalta ja päästää Arvid\nEerikinpojan sotaväkinensä sisään, mutta Matti on muka lyönyt Tavastia\nniin, että tämä on haavalääkärin hallussa (Gottl. kopiok. s. 157).\n\n[675] Ks. Fincken kopiok.: Sten Fincke ja Hartikka Henrikinpoika\nGötrikille, Hämeen linnasta lokak. 23 p. 1597, jossa Vuolteen herra\npyytää vähän apua, \"ettei vaimoni ensi talvena viluun kuole, jos se\nherttuan vallasta pelastetaan\"; sekä Acta Hist. 1597: Klaus Fleming\nMikko Olavinpojalle Turun linnasta lokak. 2 p. ja Stålarm Flemingille\nViipurista marrask. 6 p. Fleming mainitsee muun muassa, että 16 Antti\nLennartinpojan huovia oli Hämeestä palannut ryöstösaaliinsa kanssa,\njosta osan myivät lähellä Turkua. Kohta sen jälkeen tulivat \"muutamat\nsyyttömät raukat\" valittamaan ja saivat takaisin, mitä oli myymätöntä.\nLokak. 9 p. annattaa herttua 4 tynnyriä voita Eerik kuninkaan leskelle,\nkoska Kaarlen sotaväki oli häneltä sen verran vienyt.\n\n[676] Ks. Gyllenhielmin relatsioni.\n\n[677] Ks. Sigismundin ruots. registratuura: Valtuus Arvid\nEerikinpojalle Varsovasta syysk. 12/22 p. 1597.\n\n[678] Ks. Gottl. kopiok. s. 152, 153; Stålarmin kirjeet \"niille, jotka\nTurun linnassa olivat ja nyt ovat herttuan tykönä vankina\",\nHämeenlinnasta lokak. 12 p. 1597 ja Kaarle herttualle Hollolasta lokak.\n17 p. 1597; sekä Ruots. valtionarkiston Acta Hist. 1597: Stålarm Klaus\nFlemingille Uudestakylästä (matkalla Viipuriin) lokak. 16 p. 1597 ja\nBonden kirje Bultille marrask. 23 p. 1957.\n\n[679] Bonde kirjoittaa Bultille Tallinnasta lokak. 6 p. 1597: ...\n\"intellexi fidem D. Arvidi esse apud Regiam M:tem in dubium revocatam.\nQua de re quid sentiam vix sentio, aut reperio, nisi diem et tempus\nomnia revelatura. Hactenus tamen nihil audivi quod esset contra ab illo\nactum. Sed provincia, quam sustinet, et haec tempora tam periculosa\nfacile reddunt illum ad cujusvis malevoli calumniam pabulum.\" (Jatko\nylemp. s. 213).\n\n[680] Ks. yllämainittu kirje Klaus Flemingille.\n\n[681] Ks. registratuura. Myöskin Geijer (Sv. Folk. Hist.) nämät sanat\nkertoilee.\n\n[682] Erityinen kutsu Lauri Paavalinpojalle Piiloisten herralle, syysk.\n29 (?) p. 1597, on painettuna Lagus, Finska adelns gods, s. 7.\nPiiloisten herra oli voutina Maskun ja Vehmaan kihlakunnissa ja näkyy\ntodellakin saapuville tulleen (Rutwenin kertomus). Muutoin tulivat\naatelistosta Fleming-veljekset, Yrjö Horn ja muutamat halvemmat\nhenkilöt.\n\n[683] Ks. herttuan esitykset registratuurassa ja säätyjen vastaukset\nKaskisten herran kirjassa \"Chronologia Brevis\" (Grönblad, Handl. rör.\nförh. I, s. 29). Kummassakaan ei ole päivämäärää, mutta järjestyksestä\nsopii arvata, että esitykset tehtiin lokak. 5 ja 9 p. välillä.\n\n[684] Kaskisten herran kirje Stålarmille Turun linnasta jouluk. 3 p.\n1597 (Gottl. kopiok. s. 155) näyttää todistavan, että Stålarm oli häntä\nkehoittanut ryhtymään tarjottuun virkaan mainituilla ehdoilla.\n\n[685] Ks. registratuura sekä \"Res in Finnia\" ja \"Chronologia Brevis\";\nmyöskin Fincken kopiok.: Juho Tönnenpoika. Esko Pentinpojalle\nVehkalahdelta lokak. 22 p. 1597; ja \"Acta Hist. 1597\": Lindorm Bonden\nkirje Bultille Tallinnasta marrask. 23 p.\n\n[686] \"Carolus huc veni, vici fudique rebelles;\n      Hinc abeo, prorsus vestigia nulla relinquens:\n      Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis;\n      Non illo parcet tempore dextra reis.\" --\n\nTekijä oli eräs herttuan palveluksessa oleva ranskalainen Jean Bignon\n(nimi kirjoitetaan myöskin \"Joen Peersson Bignien\").\n\n[687] Ks. Yrjö Boijen kirje kuninkaalle Tallinnasta marrask. 3 p.,\nRuots. valtionarkistossa (Acta Hist. 1597): ... \"alles grobe geschutze,\nausbenhommen etz, liche wenig und geringe Feldtstucke, nebenst allen\nfrawen, Jungfrawen vnnd Kindern\". -- Katson todennäköiseksi, että Arvid\nEerikinpoika Stålarmin puoliso, joka oli Fleming-veljesten sisar,\nnäiden mieliksi jätettiin Turun linnaan. Hän ei ainakaan ole myöhemmin\nvankien joukossa Ruotsin puolella.\n\n[688] Ks. Res in Finnia: ... \"deducentes ipsum rebus necessariis juvi\".\n\n[689] Ks. registratuura ja Suom. Valtionarkiston tilikirjat. -- Krankan\nvapauskirja on annettu maalisk. 26 p. 1598.\n\n[690] Ks. Ruots. valtionark. Acta hist. 1597, pari kirjettä Stålarmilta\nKlaus Flemingille. Yksi on annettu Viipurista marrask. 6 p., toisessa\nei ole mitään ajanmäärää, mutta sisällys todistaa sen olevan saman kuun\nloppupuolelta. Samassa tukussa on kirjeitä Flemingiltä herttuan\nsihteerille Mikko Olavinpojalle, joissa jutellaan sovintotuumista\nStålarmin kanssa.\n\n[691] Ks. Sigismundin kirje Stålarmille Varsovasta marrask. 4/14 p 1597\n(Ruots. valtionark. Acta hist.). Vertaa: Res in Finnia.\n\n[692] Ks. Gottl. kopiok. s. 158: Stålarm Klaus Flemingille \"Näsgårdista\njouluk. 17 p. 1597.\n\n[693] Ks. Kaskisten herran kirjeet Stålarmille Turun linnasta jouluk. 3\np. ja Turusta jouluk. 12 p. sekä hänen ja muiden linnan haltijain kirje\nsamalle Turun linnasta jouluk. 17 p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 155-159).\nViimeisessä kirjeessä olivat Klaus Fleming ja Yrjö Horn luvanneet joko\ntulla Hämeen linnaan toisena joulupäivänä taikka, jos Stålarm aikoi\nTurkuun, tulla häntä vastaan Somerolle.\n\n[694] Kirje löytyy Tukholman valtionarkistosta, Acta hist. 1597.\n\n[695] Ks. Stålarmin kirjeet Turun linnasta jouluk. 30 p. 1597, Suom.\nValtionark. Acta hist. ja Ruots. valtionark. Acta hist. 1597.\n\n[696] Venäläisten kyllä mainitaan syksyllä hokeneen jotakin Käkisalmen\nlinnan nykyisestä tilasta, ettei se muka enää ollut semmoisena kuin\nvalloitettaissa; mutta Stålarm siihen vastasi, että olisi kyllä voitu\nrepiä se alas ja uudesta rakentaa puiseksi, niinkuin se oli Venäjän\naikana, ja että niin olisi tehtykin, ellei toivottaisi hyvää\nnaapuruutta (ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Olavinpojalle Turusta\nmarrask. 12 p. 1597, tukussa Acta hist.). Siihen se väitös loppui.\nLapin puolisista rajoista ei myöskään ollut täyttä sovintoa; mutta ne\nasiat koskivat pääasiallisesti Pohjanmaata.\n\n[697] Ks. Klaus Flemingin kirje Hannu Kranckille (Ruotsiin) Kaskisista\ntammik. 2 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.), jossa hän muun muassa\nkertoo, että hän ja Arvid Eerikinpoika ovat käyneet Mikko Kranckin,\nTurun pormestarin, luona ja siellä juoneet Hannu Kranckin ja Ruotsiin\nvietyjen vankien terveydeksi. Stålarmin ja Turun porvariston väli oli\nsiis jo ystävällinen. Vaan semmoiset miehet kuin Hartikka Henrikinpoika\neivät olleet sovinnollisella mielellä; Vuolteen herra näet muisti\nkartanonsa ryöstöä ja vei korvaukseksi talonpojilta hevosia; ks.\nKaskisten herran kirje hänelle maalisk. 9 p. 1598 (Suom. Valtionark.\nActa hist.), jossa tätä väkivallantekoa soimataan: \"Effther thz migh\nförhoppes Thz ochristelige Regemente Som her Claes Fleming\n(marskivainaja) förtt haf:r här i landett, måste engångh få enda\".\n\n[698] Stålarmin matkoista mainitsen tässä selvyyden vuoksi muutamat\nkirjeistä ja kuiteista nähtävät päivämäärät. Tammik. 6 p. hän on\nTammisaaressa, josta silloin aikoo Turkuun ja siitä kohta Poriin,\nyliseen Satakuntaan, Hämeen linnaan ja Savon linnaan (Fincken kopiok.).\nTammik. 24 p. hän on Turun linnassa (Suom. Valtionark. Acta hist.).\nHelmikuun alulla hän on Kokemäeltä kirjoittanut Kaskisten herralle\n(Gottl. kopiok. s. 161). Helmik. 13 p. hän on Sääksmäestä (ks. alemp.).\nja 16 p. Hämeen linnassa (ks. Gottl. kopiok. s. 161). Helmik. 23 p. hän\noli Viipurissa, tuli maalisk. 1 p. Savon linnaan, josta 7 p. taas lähti\nja oli maalisk. 13 ja 14 pp. jälleen Viipurissa (Suom. Valtionark.\ntilikirj. n:ot 6,657 ja 6,662 ja Arwidsson, Hand. X, s. 227). Maalisk.\n24 p. hän on äsken palannut Turun linnaan (Fincken kopiok.).\n\n[699] Ks. Stålarmin avoin käsky Sääksmäestä helmik. 13 p. 1598 ja eräs\nkäskyseteli Mikko Paavalinpojalle Turun linnasta maalisk. 1 p. 1598\n(Suom. Valtionark. Acta hist.). Viimeksimainitussa setelissä on Arvid\nEerikinpojan omakätinen allekirjoitus; mutta koska Stålarm silloin oli\nSavon linnassa asti, on luultavaa, että joku muu, kenties Kaskisten\nherra, on saanut käyttää hänen allekirjoittamaansa tyhjää paperia.\nSiihen luuloon on meillä vahvistuksena Klaus Flemingin kirje Mikko\nPaavalinpojalle (Turun linnasta) helmik. 18 p. 1598 (Suom. Valtionark.\nActa hist.), jossa hän sanoo saaneensa mainitun avoimen käskyn\nStålarmilta, että jalkamiehet Marttilan pitäjästä ovat sijoitettavat\nPohjois-Suomeen ja Raumalle. Fleming arvelee: \"Niille papeille, joilla\non vähän varoja, niinkuin Maskun, Nousiaisten ja Maarian, ei voi\nlähettää kuin yhden jalkamiehen ja rikkaimmille nimismiehille niin,\nettä kaksi nimismiestä pitää kolme jalkamiestä kuukauden ajan, kunnes\nvoidaan siitä sovitella, jos herra Sten Banér [jota Puolasta odotettiin\nrahoja tuomaan] ei voi tulla niin pian. Jumala tietää, että on joka\npaikassa tyhjää, ja joka mies tahtoo saada.\" Hän vaatii, että pantu\napuvero kootaan Turun linnaan ja ratsumiehet kutsutaan sinne\nelatustansa saamaan.\n\n[700] Ks. Lauri Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle Louhisaarelta\nhelmik. 12 (?) p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Munck oli\nhänelle lähettänyt linnaleirisetelin hänen palvelijoitansa varten; sen\nhän lähettää vihaisesti takaisin: \"Ej heller begärar att hafua Nogott\nborgläger hos bönderne, Effther the äre så borglagde och plågade att\nthe haffua huarken koo eller soo, ther the kunne föda sig mz.\" Sanoo\nMunckin antaneen ratsumiesten ja omain palvelijainsa ryöstää\nTaivassalossa, Iniössä ja muualla lehmät ja ainoat viljat. Vert. Lauri\nFlemingin kirje Stålarmille Louhisaarelta huhtik. 11 p. 1598 (sam.\npaik.), sekä Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle,\nhelluntaipäivänä (kesäk. 4 p.) 1598 (sam. paik.).\n\n[701] Ks. herttuan kirje Monikkalan herralle tammik. 30 p. 1598\nregistratuurassa. Kerrallaan tahdon muistuttaa, että kaikki Kaarlen\nsäännöt ja kirjeet on registratuurasta haettava.\n\n[702] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 149: Stålarmin kirje\nkemiläisille Hämeen linnasta jouluk. 13 p. 1957.\n\n[703] Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.) on eräs kemiläisten tekemä\nvalituskirja Monikkalan herraa vastaan, josta miehestä he Jumalan\ntähden pyytävät päästäksensä erilleen. Päivämäärää ei ole, ainoastaan\nvuosiluku 1598. Että mainitun vuoden alussa jo tuli herttualle\nvalituksia, näkyy registratuurasta. \"Kuulemme, että liikoihin rupeatte,\nsekä verottamalla että muuten, ja rahvasta rasitatte\", kirjoittaa\nherttua tammik. 30 p. Monikkalan herralle. Ylipäänsä Monikkalan herra\nliikkui jotenkin omavaltaisesti hallituskunnassaan. Hän oli erottanut\nIsrael Laurinpojan voudinvirasta, samoin voutikirjurin, arvellen, että\nkirjuri oli muka \"julkea varas\" ja Israel itse \"ei myöskään vapaa\nsamasta viasta\" (ks. Gottl. kopiok. ss. 150, 164). Hän oli omin luvin\npannut apuveron, ja herttuan täytyi lähettää erityisiä palvelijoitaan\ntutkimaan asiain laitaa. Koska herttua kielsi häntä ryhtymästä\nnostettuun apuveroon, hän taas omalla uhallaan vei neljänneksen pappien\nkorvauseläkkeestä (vederlag); ks. hänen kirjeensä eräälle herra\nEerikille huhtik. 22 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Hänen\nasemansa herttuankin suhteen alkoi näistä syistä käydä varsin\narveluttavaksi.\n\n[704] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 148.\n\n[705] Ks. Götrik Fincken kopiokirja vuosilta 1598 ja 1599.\n\n[706] Ks. Monikkalan herran kirjeet herttualle Kalajoelta jouluk. 16 p.\nja Oulusta jouluk. 30 p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 157, 160) ja herttuan\nkirjeet Tukholmasta tammikuun 5-10 pp. 1598 (registr.). Eräs Hartikka\nHenrikinpojan Vuolteen herran kirje Monikkalan herralle Judikkalasta\njouluk. 26 p. 1597 osoittaa, että Monikkalan herra oli avoimella\nkirjeellä luvannut suojelusta kaikille, jotka tahtoivat hänen\npuolellensa karata -- \"mitä törkeitä rikoksia ovatkin tehneet\", lisää\nVuolteen herra (Gottl. kopiok. s. 159.).\n\n[707] Ks. näistä seikoista katkonaisia tietoja Monikkalan herran\nkirjeissä herttualle Piitimestä tammik. 23 p. 1598, Kemistä maalisk. 8\np. ja huhtik. 15 p. ja Oulusta huhtik. 23 p. ja toukok. 26 p. 1598\n(Gottl. kopiok. ss. 160-172). Kaskisten herran kirje herttualle\nKaskisista helmik. 14 p. 1598 (Gottl. kopiok. s. 161) mainitsee näiden\nherrain lähteneen rajantoimeen. Herttuan soimauskirje pohjalaisille on\nUpsalasta maalisk. 2 p. (registr.); se on vastausta kirjeeseen, jonka\nhe ovat lähettäneet Kokkolasta herttuan palvelijan, Hookan\nBiörninpojan, kanssa.\n\n[708] Ks. Fincken kopiok.\n\n[709] Ks. Gottl. kopiok. ss. 161, 162. Hän sanoo lähettävänsä kuninkaan\nkirjeet ja mandaatit Louhisaaren herran ja muiden lähettilästen mukaan,\njosta näkyy, että näiden oli määrä matkustaa Peräpohjaankin. Niin ei\nkuitenkaan tapahtunut, ja Stålarmin seuraavasta kirjeestä näkyy, että\nedellisen viejänä oli ollut eräs hänen \"postinsa\" Israel Hannunpoika.\n\n[710] Ks. Gottl. kopiok. s. 162: Arvid Eerikinpojan kirje niille, jotka\nasuvat pohjoisessa rovastikunnassa Pohjanmaalla, Savon linnasta\nmaalisk. 6 p. 1598.\n\n[711] Ks. Suom. Valtionark. n:o 6,652, lehti 73, n:o 6,655, lehti 79,\nja 6,662, lehdet 87-89, 102, 103: Illen ja Oldenburgin kuitteja Savosta\nmaalisk. 13-21 pp. 1598, -- \"siihen aikaan kun olin sotaeverstin\nkäskystä menossa Pohjanmaalle puistamaan Oulun linnaa (Olu befästningh)\nja kuuluttamaan Kunink. M:n julistuksia.\" Ille jo maalisk. 15 p.\nmainitsee palaamistaan 25 hengen kanssa.\n\n[712] Ks. Fincken kopiok.: Kirje Pohjanmaan nimessä Pyhäjoelta maalisk.\n21 p. 1598; Limingan, Saloisten ja Kalajoen kirkkoherrat sekä muut\nmiehet niiltä seuduin ovat allekirjoittaneet.\n\n[713] Ks. Werwingin historia I, ss. 356-372.\n\n[714] Kirjan nimi on \"Ausa Caroli Ducis Sudermannix\" (Kaarlen,\nSödermanlannin herttuan, uhkateot). Tekijäksi oli haettu eräs\nprofessori Rostockista, nimeltä Kristofer Sturcius.\n\n[715] Ks. Sigismundin saksankielinen registratuura: Vastaus Viron\nmaaneuvoksille ja ritaristolle Varsovasta huhtik. 26 p. 1598: ... \"Wo\nnicht alle, huhtik. 26 p./toukok. 6 p. doch der mehren theill, vndt zum\nwenigstenn die, so noch bey zimlichen vermugenn (derenn dennoch eine\nzimbliche anzahll zusein, wir guttenn bericht haben), erstes tages\n[vähäistä myöhemmin määrätään kesäk. 15 päivä vanhaa lukua] nach\nFinlannde ... begebenn.\" Kuningas lupaa heille mieluisan palkinnon\nlausuessaan: \"Mitä noihin paenneisiin talonpoikiin [s.o. orjiin] tulee,\njoista valitatte, tahdomme niin laittaa, jahka kapina Ruotsissa on\nasetettu, että senkin puolesta tulette tyydytetyiksi.\" -- Heinäk. 21/31\np. kuningas sanoo mielihyvällä kuulleensa, että Viron ritaristo on\ntotellut hänen käskyään. -- Enimmät tiedot Sigismundin varustuksista\novat hänen saksankielisestä registratuurastaan.\n\n[716] Juuri valtiopäiväin jälkeen hän huhtikuussa kävi Krakovassa\npuolisoansa hautaamassa. Ks. Raskin kirje Vilnasta maalisk. 12 p. 1598,\nSuom. Valtionark. Acta hist.\n\n[717] Ks. Leopold Ranke, Die Römischen Päpste. Berlin 1845, II osa, ss.\n374-376.\n\n[718] Ks. säätyjen ja herttuan kirjeet helmik. 21 ja 27 pp. 1598\n(registr.) ja Suomen aateliston vastaus Turun linnasta (Gottl. kopiok.\nss. 166, 167.\n\n[719] Ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle Kaskisista\nhelluntaipäivänä (kesäk. 4 p.) 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.),\njossa yhä valitetaan rahvaan rasituksista: \"Förty them bliffuer ifrå\nthen ena månadz tijd ifrå then andra allehanda ny pålagor wppå lachtt,\ngärder och hielp boskap aff röktall och skatter, föruthan många slagz\nbårglege och gestninger. Ther doch H. K. M:tt inthz weeth vdaff eller\när H. K. M. befhalning, Såsom och nw mz the knechters wmläggiande vdi\nMasco heredt i Nåwsis och andra sockner the thär hwar dag gnella och\nsigh beklaga. Hwilket man iche weett åm thz är krigzöffuerstens\nbefalningh.\"\n\n[720] Vertaa Arwidsson, Handl. III, ss. 283 seurr. ja Fincken kopiok.:\nGötr. Fincken kirje Stålarmille Savon linnasta marrask. 7 p. 1598.\n\n[721] Pikku-Savossa oli yhteensä 300 kokoveronmaata, niistä 90\nverovapaata. Stålarm kirjoittaa toukok. 26 p. 1598, että semmoiset\ntalonpojat nauttikoot ainoastaan veronsa vapaaksi, mutta muissa\nulosteoissa olkoot yhdellä ololla toisten kanssa.\n\n[722] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Porkkolasta kesäk.\n24 p. 1598: ... \"yhä vielä karkailevat\".\n\n[723] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Savon linnasta\njouluk. 10 p. 1597. Fincke aikoo ajaa ne läänistään Ruotsin puolelle,\nluultavasti Pohjanmaalle. Tämä mustalaisparvi lienee sama, joka\nedellisenä syksynä oleksi Länsipohjassa, luultavasti Norjan puolelta\ntulleena, ja Kaarle herttuan käskyn mukaan olisi ollut pois\nkarkoitettava. Monikkalan herra kirjeessään herttualle syysk. 1 p. 1597\nvalittaa, että \"ovat tulossa tänne Suomeen\"; ks. Gottl. kopiok. s. 150.\n-- Sitä ennen oli mustalaisia joskus Ahvenassa ja Turun seuduilla\nnähty, ensi kerran v. 1559; ks. Hist. Arkisto III, ss. 196-198.\n\n[724] Ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle helmik. 18 p.\n1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.).\n\n[725] Ks. Ruots. valtionark. \"Acta hist. 1597, 1598\": Yrjö Boije ja\nLindorm Niilonpoika (Bonde) Sten Banérille Paidelinnasta jouluk. 24 p.\n1597; ja Sten Banér, Bonde ja Olavi Sverkerinpoika Sigismundille\nHaapsalosta (Virosta) tammik. 14 p. 1598.\n\n[726] Valtuus on annettu Varsovasta tammik. 15 p. ja löytyy Fincken\nkopiokirjasta. -- Kuninkaan lähettämistä rahoista olivat ratsumiehet\nsaaneet 4 Unkarin guldenia ja 1 taalarin jokaiselle hevoselle; ks.\nSuom. Valtionark. n:o 6,662, lehti 100. -- Että osa rahoista meni Viron\nsotaväelle, mainitsevat Banér ja hänen toverinsa kirjeessä Raskille\nTallinnasta helmik. 18 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Heidän\ntulonsa Suomeen luultavasti viivästyi sulan veden ajaksi, koska ei\nollut turvallista rahasumman kanssa kulkea tavallista talvitietä\nvenäläisen alueen (Inkerinmaan) kautta. \"Nam fama est quod Muscouita\nnon permittit libere per Russiam proficisci\", kirjoittaa Kaskisten\nherra Mikko Paavalinpojalle helmik. 18 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta\nhist.).\n\n[727] Ks. Fincken kopiok. tuolla täällä. -- Götrik Fincken vuosipalkka\noli 74 tynnyriä jyviä, 50 taalaria rahaa ja 12 kyynärää verkaa. Paitsi\nsitä oli hänelle jo v. 1573 heinäk. 12 p. suotu elinkautiseksi\neläkkeeksi 2 lästiä viljaa vuodessa ylisestä Satakunnasta.\n\n[728] Ks. Stålarmin kirje Mikko Paavalinpojalle Turusta tammik. 24 p.\n1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.); Kaarlen voutikirja Hannu Buckille\nUpsalasta helmik. 17 p. 1598 ja valtuuskirja Hannu Klaunpojalle olemaan\nkäskynhaltijana Ahvenassa, Upsalasta maalisk. 8 p. 1598; sekä samana\npäivänä kirje Stålarmille.\n\n[729] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Porkkolasta kesäk.\n24 p. 1598.\n\n[730] Ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle helluntaipäivänä\n(kesäk. 4 p.) 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.).\n\n[731] Ks. Sigismundin saks. registr., jossa kirjeen alla on lisättynä:\n\"Hierauf ist von Jochim Schelen nichts erfolget.\"\n\n[732] Ks. Sigismundin ruots. registr.: kirjeet Danzigin edustalta\nheinäk. 22 p/elok. 1 1598.\n\n[733] Ks. Werwing I, s. 387.\n\n[734] Ks. Stålarmin retken suhteen useat hänen kirjeensä Suom.\nValtionarkistossa (Gottl. kopiok. ja Acta hist.). -- Kirjeet kesäk. 5\np., toinen Turun linnasta, toinen Rymättylän selältä, osoittavat,\nkuinka oli vaikea saada ratsumiehet kaupungista ulos. \"Ja sanokaa Hannu\nRasmuksenpojalle, Martti Jaakonpojalle ja muille useille, että he\ntuhannen p----leen nimessä, jolleivät Jumalan nimessä, sieltä lähtevät,\nnuo olutkoirat; jos eivät nyt ole täytetyt, niin piru heidät enää saa\ntäyttymään. Luottavat siihen, ettei voida vastatuulen tähden kulkea;\nvaan koska öisin voivat juoda, voisivathan, jos tahtoa olisi, samalla\naikaa soutaakin.\" -- Kirjeet Rymättylän selältä kesäk. 6 ja 7 pp.\nkäskevät Munckin mestauttaa \"tuon syntisen, Paavali Helsingin\",\njalkaväenpäällikön, (ei mainita mistä rikoksesta) ja kustantaa 15 taal.\nhänen hautaamiseensa.\n\n[735] Stolpen kirjeet herttualle Fliisen satamasta heinäk. 6 ja 8 pp.\n(Gottl. kopiok. ss. 175, 176) osoittavat, että laivasto, joka\noikeastaan oli lähetetty tiedustusmatkalle, oli tullut Fliisen satamaan\nkesäk. 27 p. Suomalaisia oli heinäk. 7 p. käynyt Pikku-Sottungan\nsaarilla ryöstämässä.\n\n[736] Ks. herttuan kirjeet Nyköpingistä heinäk. 2 ja 3 pp. 1598 ja\nHannu Klaunpojan kirje herttualle Kastelholmasta heinäk. 26 p. 1598\n(alkuperäisenä Suom. Valtionark. Acta hist.). Fryxell on väärin\nymmärtänyt viimeksimainitun kirjeen numeromerkkejä ja siitä syystä\nmaininnut 25 isompaa laivaa. Stolpe, kirjeessään heinäk. 6 p.,\nmainitsee suomalaisten isommat alukset seuraavalla tavalla: \"Jngema\nWalbors, Jonatas, Siunby Pincken, then E. F. N:de nädigast gaf förlof i\nÅbo, igenom Claes Flemmings förböön, Så är ther och ett Skipp, som\nbygdt är wid Helsingforss, så och sex stånge kreijer och Pineker Vthan\nSkutor.\"\n\n[737] Ks. herttuan kirjeet Tukholmasta heinäk. 11 p. 1598. --\nSenpäiväinen kirje tuli Stålarmille Sottungaan, josta vastaus annettiin\n18 p. (Gottl. kopiok. s. 181). Sillä välin oli Kaarle 13 p. määrännyt\nkolme miestä, nimittäin arkkipiispan, Jaakko Klaunpojan (Hornin)\nMustialan herran ja Erlanti Biörninpojan Skatmansön herran, rakentamaan\nsovintoa suomalaisten kanssa; mutta tietämätöntä on, mitä nämä herrat\ntoimittivat.\n\n[738] Ks. Arvid Eerikinpojan kirje Hannu Klaunpojalle Fliisen\nsatamasta heinäk. 24 p. 1598 sekä Hannu Klaunpojan kirjeet herttualle\nKastelholmasta heinäk. 26 ja 29 pp. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.\nja Gottl. kopiok. ss. 184, 185).\n\n[739] Sigismundin saks. registr. Varsovasta huhtik. 22/toukok. 22 p.\n1598: \"An Andreas Larson, Dieterich Scheckerman, Heinrich Hausman,\nBerndt Gerlinghoff, Herman Rauerling vndt Michel Reimers\", \"den\nEhrsamen vnsern lieben getrewen vnterthanen, Rathman, Burgern, vndt\nhandtierenden Kauffgesellen, vnserer Stadt Stockholm\".\n\n[740] Kirjeet Gottl. kopiok. ss. 183, 184 ovat annetut\n\"Timbron\"-nimisestä paikasta, joka luultavasti on sama kuin Gröneborg.\n-- Stålarm kyllä mainitsee \"minun veljieni rakkaat puolisot\", mutta ei\nomaa vaimoansa. Siitä voimme päättää, että tätä ei ollutkaan edellisenä\nsyksynä Ruotsiin viety (ks. ylemp. s. 446).\n\n[741] Werwing I, s. 388, sanoo Sigismundin tulleen Kalmarin edustalle\nheinäk. 30 p., \"joka oli kolmas päivä siitä, kun suomalaiset olivat\nGröneborgista purjehtineet\". Sigismundin saks. registratuuran\nainehistossa mainitaan taas, että Sigismund vasta heinäk. 31/elok. 10\ntuli Kalmarin edustalle. Arviolta olen pannut Suomen väen lähtöpäiväksi\n29 p.; sillä senaikuisen puhetavan mukaan merkitsi \"kolmas päivä\" samaa\nkuin kaksi päivää sen jälkeen.\n\n[742] Ks. paitsi muuta eräs kirje, jonka herttuan puolesta kirjoittivat\nKlaus Bielke, Eerik Bielke, Pietari Bagge, Krister Klaunpoika, Jaakko\nKlaunpoika ja Erlanti Biörninpoika Suomen väelle Tukholmasta elok. 1 p.\n1598 ja herttuan oma kirje Stålarmille Furusundista elok. 2 p. 1598\n(Suom. Valtionark. Acta hist.).\n\n[743] Ks. Stålarmin kirje Hannu Klaunpojalle Fliisen satamasta elok. 2\np. ja Hannu Klaunpojan kirje herttualle Kastelholmasta elok. 3 p. 1598\n(Gottl. kopiok. ss. 185, 186). Spetalsund on vähän koilliseen\nFliisesta, Degerbyn tulliaseman ja Gripön välillä (R. T. Hansenin\nantama tieto). Vielä elok. 6 p. oli Stålarm Fliisen satamassa.\n\n[744] Suomalaisen sotaväen mainitaan neljässä pitäjässä ryöstäneen,\nniinkuin heillä oli Suomenmaassa tapana; ks. Piet. Stolpen ja Söyrinki\nJuhonpojan kirje herttualle Kastelholmasta elok. 10 p. 1598 (Gottl.\nkopiok. ss. 186, 187).\n\n[745] Ks. Sipi Eerikinpoika Forshallin kirje Iivar Arvidinpojalle\nKurjalan herralle, antopaikkaa ja aikaa ilmoittamatta alkuperäisenä\nSuomen Valtionarkistossa (Acta hist.). Kirje on kirjoitettu elok. 10\np:n jälkeen ja itse laivastossa; mutta missä laivasto oli, ei\nilmoiteta. Iivar Arvidinpoika oli ennen pakotapausta lähtenyt\nFliisestä. -- Vertaa muutoin suomalaisten paosta \"Kaarle herttuan\nteurastuspöytä\" ja Gyllenhielmin \"relatsioni\" sekä Scheelin ja Stolpen\nkirje Stålarmille Fliisen satamasta elok. 17 p. 1598 (Suom. Valtionark.\nActa hist.).\n\n[746] Ks. Stålarmin kirje Pentti Hannunpojalle Turun linnasta elok. 10\np. 1598 (Fincken kopiok.) ja yllämainittu Forshallin kirje.\n\n[747] Ks. Alkuperäinen tuomio Willem van Wykistä, elok. 31 p. 1598,\nSuom. Valtionarkistossa (Acta hist.). Allekirjoitusten seassa ovat\nPietari Bagge, Jaakkima Scheel, Pietari Stolpe, Henrik Lijue, Juhana\nDerfelt, Antti Stuardt, Jean Bignon, Augustinus Laurinpoika, Iisak\nBehm, Hannu Buck, Jaakko Gottberg, Hannu Bielefelt y.m. Tunnustuksessa\nsanotaan: \"fru Ibbe her Claws Flemings hade råedt honom till, thz han\nskulle tage sigh till ware, handla medh her Claus Bielke och her\nlaskij, att han kunde få nådher\".\n\n[748] Ks. Sigismundin ruots. registratuura: kirjeet Kalmarista elok. 7\np. ja Stegeborgista elok. 27-30 pp. sekä syysk. 9 p. 1598; Sigism.\nsaks. registr.: kirje annettu \"Bahresundt\" elok. 19 p. 1598. \"An\nCaptein de la Blanque, Obersten Leuttenandt, Otto Vxkuln,\nFeldtmarschaln, Caspar Tiesenhausen, Moritz Wrangeln Rittmeistern, vndt\nandere Liffiendische Ritterschaft, so bey den kriegs Obersten Arwidh\nErichson, in Finlandt anwesendt sein\". -- Ruots. valtionark. Acta hist.\n1598: Laskin kirjeet Aksel Kurjelle ja Antti Boijelle Tukholmasta\nsyysk. 1 p. ja Klaus Bielken sekä Witfeltin ja Möllerin kirjeet\nStålarmille syysk. 2 p.. -- Suom. Valtionark. Acta hist.: Klaus Bielken\nkirje Stålarmille ja laivaston päälliköille Tukholmasta syysk. 1 p.\n1598 ynnä seteli Aksel Kurjelle. -- Katariina Fincken \"relatsioni\"\n(Ruots. valtionark. Acta hist. 1598) sanoo, että suomalaiset rouvat\ntavattiin Eckhammar-nimisestä kartanosta; se paikka on Jädersin\npitäjässä Strängnäsin ja Thorshällan välissä.\n\n[749] Ks. Stiernmanin lisäkappaleet Werwingin historiaan, s. 209.\n\n[750] Ks. Fincken kopiok.\n\n[751] Ks. Fincken kopiok. Götr. Fincke Sten Finckelle.\n\n[752] Ks. kopio Monikkalan herran kirjeestä Suom. Valtionarkistossa\n(Acta hist.).\n\n[753] Ks. Hannu Hannunpojan kertomus (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.\nI, s. 26), ja Suom. Valtionark. n:ot 4,810, lehti 28, ja 4,812, lehdet\n110, 111: kuitit Mustasaarelta syysk. 10 ja 11 pp. 1598. -- Korsholman\nkartanokin näkyy tässä metelissä tulleen jokseenkin paljaaksi\nryöstetyksi. Merkittävää on, että tähän aikaan oli Voitilassa\nMustasaarella salpietarikeittämö ja ruutitehdaskin. -- Lokak. 9 p.\nlahjoitti Sigismund vapaasukuiselle luutnantille Jaakko Olavinpojalle\nyhden haahden (\"en pincke\"), jonka hän oli ottanut tuolta kavaltajalta\nHannu Hannunpojalta; ks. Sigismundin ruots. registr.\n\n[754] Ks. Gottl. kopiok. s. 187: Stålarmin kirje Arvid Westgöthelle\nTukholmasta lokak. 5 p. 1598: ... \"näinä päivinä tullut Tukholmaan\".\nSuom. Valtionark. n:o 1,574, lehti 103, osoittaa Monikkalan herran\ntulleen Turun linnaan vasta 53:nnella viikolla tilintekovuotta 1598,\njoka vuosi alkoi Mikkelin ajasta.\n\n[755] \"Verum cum Holmia iter jam essent ingressuri, invaluit\nfama de clade Lincopensi, et simul adferuntur litterae R(egiae)\nM(ajestatis)\"...; Res in Finnia.\n\n[756] Ks. Pälkäneen rovastin Josef Juhananpojan kiertokirje Pälkäneeltä\nlokak. 26 p. 1598 (Samling af Circulärbref, Suppl., ss. 50, 51).\n\n[757] Ks. Gottl. kopiok. ss. 188, 189; Arvid Eerikinpojan ja muiden\nkirje Tukholmasta lokak. 8 p. 1598 sekä seteli Stålarmilta ja Klaus\nBielken ja Arvid Eerikinpojan kirje Lauri Westgöthelle Tukholman\nlinnasta sam. päiv.\n\n[758] Ks. Sigismundin ruots. registr.\n\n[759] Ks. Kaarlen registr.\n\n[760] Ks. Fryxell (Berättelser), joka viittaa protonotariojen\ntodistuskirjaan (Ruots. valtionarkiston Acta hist. 1598).\n\n[761] Ks. Res in Finnia... \"Atque ita in sua discedunt, quos\nsubsequitur Lindormus Nicolai... Hic primum animis omnes concidimus\".\n\n[762] Ruots. valtionark. Acta Historica 1598: Stålarmin kirje eräälle\nBlasius Dundi-nimiselle Tukholman porvarille Turun linnasta marrask. 2\np. 1598, jossa Stålarm sanoo kyllä tahtovansa, mutta ei voivansa\nmaksaa, mitä Blasius oli antanut Suomen sotaväen tarpeeksi ja nyt\ntahtoo korvatuksi. Kirjeessä myöskin ilmoitetaan, että Stålarm on\nsaanut kuninkaalta selityksen hänen lähdöstään. Sovinnonteossa on muka\nollut muutamia kovia pykälöitä K. M:n uskollisia palvelijoita vastaan.\n\n[763] Ks. Lauri Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle Louhisaaresta\nlokak. 26 p. 1598, alkuperäisenä Suom. Valtioarkistossa (Acta hist.).\nKirjeen tekijä sanoo luvanneensa koko eläkkeensä Turun linnan\nmuonitukseen ja käskee lähettää noutamaan viljat hänen luotaan,\narvellen: tehkööt muut, joilla on enemmän saatavaa, kukin kohdastansa\nsamoin.\n\n[764] Ks. Sigismundin saks. registr., helmik. 1599.\n\n[765] Ks. Kaarlen registr.: Tukholmasta jouluk. 4 p. 1598: valtuus\ntutkia Tukholman kaupungissa; syyllisten pitää muka maksaa sakkoa, joka\non annettava köyhille kärsineille. -- Krister Klaunpoika näyttää vasta\nvähää myöhemmin joutuneen kiinni; sillä maalisk. 31 p. 1599 kirjoittaa\nherttua Tukholman linnanhaltijoille: \"että Kr. Klaunpoika on sinne\nlinnaan käskymme mukaan vankeuteen otettu, se meille mieleen\".\nSäädetään, ettei hänen vaimonsa saa pysyä hänen luonansa eikä kukaan\nmuu kuin yksi ainoa palvelija; myöskin on varominen, ettei hän saa\nsalaisia kirjeitä tai sanoja lähettää eikä salaisesti ketään vierasta\npuhutella.\n\n[766] Ks. registratuurassa Kaarlen kirjeet marrask. 1, 7 ja 27 pp. sekä\njouluk. 5 p. 1598 ja tammik. 11 p. 1599; sekä Perttu Iivarinpojan,\nHannu Eerikinpojan, Pentti Söyringinpojan ja Antti Laurinpojan kirje\nStålarmille, Aksel Kurjelle, Klaus Flemingille ja Hartikka\nHenrikinpojalle Tukholmasta jouluk. 9 p. 1598 (kopiona Suom.\nValtionark. Acta hist.) ja Stålarmin kirje herttualle Turun linnasta\njouluk. 22 p. 1598 (Gottl. kopiok. s. 189). -- Monikkalan herran\nkuljetus Turun linnasta tapahtui jo marraskuun keskipaikoilla; ks.\nSuom. Valtionark. n:o 1,579, lehti 68. Hänen oman kertomuksensa mukaan\n(Suom. Valtionark. Acta hist.) oli eräs liiviläinen Maunu Brinck hänet\nkuljettanut käsiraudoissa Venäjän kautta Tallinnaan.\n\n[767] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 111-116; Monikkalan\nherra tarjosi ilmoittaaksensa suuria salaisuuksia Kaarlen hankkeista,\njoita oli tuntevinansa, ja vietteli sillä tavoin Sigismundin säästämään\nhänet.\n\n[768] Kaikki yllämainitut kirjeet ja säännöt on otettu Sigismundin\nruots. registratuurasta marrask. 10-14/20-24 pp. 1598. Kurjen nimi\nkirjoitetaan siinä: \"Axel Kurke\"; itse hän aina kirjoitti \"Korck\". --\nSotaneuvoskunnasta ks. Fincken kopiok.: Kurki Stålarmille Hämeen\nlinnasta helmik. 25 p. 1599: ... \"ne hyvät miehet, jotka Hänen Kunink.\nMajesteettinsa on asettanut sotaneuvoskunnaksi\".\n\n[769] Ks. Kaarlen registr: Nyköpingistä lokak. 30 p. 1598 käsky\nAugustinus Laurinpojalle lähteä Itäpohjaan. -- Neljä päivää ennen oli\neräs Iisak Behm sinne lähetetty muutamia askareita varten.\n\n[770] Ks. \"Kaarle herttuan teurastuspöytä\" ja registr. 1600, toukok. 20\nja kesäk. 12 p.\n\n[771] Ks. Augustinus Laurinpojan kirjeet herttualle Oulunsaaresta\ntammik. 7 p. ja helmik. 5 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 191).\n\n[772] Ks. Fincken kopiok.; Stålarmin kirje Peräpohjaan Turun linnasta\ntammik. 10 p. 1559; ja Suom. Valtionark. Acta hist.: suupohjalaisten\nkirje Stålarmille Mustasaaresta jouluk. 11 p. 1598.\n\n[773] Ks. Fincken kopiok.: Stålarm Götrik Finckelle Kastelholmasta\n(\"Casterholm\") tammik. 22 p. 1599. -- Kuningas sitten vahvisti Illen\nKastelholman linnanhaltijaksi ja Ahvenan maaherraksi kirjeellänsä\nVarsovasta  maalisk. 26/huhtik. 5 p. 1599; ks. Sigism. ruots. registr.\n\n[774] Ks. Gottl. kopiok. s. 191: Stålarmin kirje Illelle Espoon\nkartanosta helmik. 7 p. 1599.\n\n[775] Ks. Arvid Eerikinpojan kirjeitä Suom. Valtionarkistossa; vertaa\nAkiander, Ryska Krönikor, s. 245.\n\n[776] Ks. Fincken kopiok.: mainitut Augustinuksen ja Stålarmin kirjeet\nsekä Götr. Fincken kirje Stålarmille Savon linnasta helmik. 6 p. 1599.\n\n[777] Ks. Fincken kopiok.: \"Axill Korck\" Stålarmille (Hämeen linnasta)\nhelmik. 25 p. 1599.\n\n[778] Kaikki nämä tiedot ovat Suom. Valtionark. tilikirjain kuiteista.\nN:osta 6,657 nähdään, että Stålarm maalisk. 1 p. tuli Savon linnaan ja\n7 p. siitä lähti. N:ossa 6,664, lehti 40, on Martti Klaunpojan\nNummilahden herran kuitti Savon linnasta maalisk. 1 p. 1599, että on\nsaanut huoviensa tarpeeksi ruutia ja lyijyä lähtiessään Pohjanmaalle.\nAksel Kurjen kirjeet Hämeen voudeille sekä jalkamiespäällikölle Arvid\nArvidinpojalle Laukosta maalisk. 5 p. 1599, löytyvät n:osta 4,343,\nlehti 204. N:ossa 6,664 lehti 60, on kirje Sten Finckeltä Götrik\nFinckelle Hämeen linnasta maalisk. 20 p., jossa mainitaan retkentuuma\nsiellä hyljätyn; Stålarm oli sinne tullut 18 p., Bonde jo ennen. [Kirje\non painettukin Bomanssonin kirjassa: Ålands Fornminnen, lisäys, s. 51.]\n\n[779] Ks. Suom. Valtionark. n:o 6,664, lehti 42: Amprusin kuitti\nHaapajärveltä Kalajoen pitäjästä maalisk. 29 p. 1599, että on saanut\nruutia ja lyijyä jalkamiehilleen sekä nostorahvaan tarpeeksi; Gottl.\nkopiok. s. 197: Augustinuksen kirje Amprusille Oulusta maalisk. 25 p.\n1599 tietää Amprusin olleen jonkin aikaa Pyhäjärven kylässä ja nyt\nlähteneen alas Haapajärvelle päin; sam. paik. s. 198: Augustinuksen\nkirje Stålarmille ja Kurjelle (ilman paikatta) huhtik. 11 p. 1599\n(valittaa kenties liioittelemalla, että Amprusi on hävittänyt noin 100\ntalonpoikaa Pyhäjoen, Kalajoen ja Lohtajan pitäjissä, surmannut\nmuutamia satoja, raiskannut naisia j.n.e.). -- Fincken kopiokirjassa on\nvihainen kirje Kurjelta Amprusille ja Pentti Hannunpojalle Anolasta\nhuhtik. 4 p. 1599: ... \"Olette vielä Pyhäjärvellä Pohjassa\" ... \"minua\nkummastuttaa, kuka p----le on järjen vienyt niin vanhalta mieheltä kuin\nte olette\". -- Pohjalaisten vihaa mainitsee Götr. Fincke huhtik. 22 p.\nja kesäk. 5 p.\n\n[780] Ks. Augustinuksen kirje Pietari Stolpelle Oulunsaaresta\nmaalisk. 20. p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 193) ja herttuan kirjeet\nregistratuurassa. Kaarle ei kuitenkaan oikein uskonut, että Suomen\nherrat aikoivat valloittaa Oulun linnan, ks. esim. kirje Stolpelle\nmaalisk. 24 p. 1599.\n\n[781] Ks. Sigismundin ruots. registr.: toukok 2/12 p. 1599 Varsovasta\nStålarmille: -- -- \"Olisimme mielellämme nähneet, kun olisitte\ntalvi-tilalla täyttäneet aloittamanne retken Pohjanmaalle. Teidän pitää\nse vielä tehdä joko maitse tai meritse, ennen kuin herttuan hankkeet\npääsevät mihinkään alkuun.\"\n\n[782] Ks. Arvid Henrikinpojan ja Maunu Klemetinpojan kirje herttualle\nMustasaaresta maalisk. 18 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 192): alamaiset\nmuka odottavat herttualta apua ja pelastusta, \"vaikka tässä on monta\npahaa niiden seassa\". Augustinukselta on kirje herttualle Mustasaaresta\nhuhtik. 30 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 196).\n\n[783] Ruotsin säätyjen kirjeen toi eräs Hannu Strang, joka silloin,\nmuka pakotettuna, jäi Suomeen, mutta sittemmin antoi todella käyttää\nitseänsä tänpuolisissa asioissa. Hän tapasi ensin Stålarmin Lehtisissä,\nKlaus Flemingin kartanossa, josta Stålarmin mainitaan olleen menossa\nAhvenaan. Samassa siihen tulivat Aksel Kurki, Antti Boije ja useat muut\npäälliköt. Ks. Strangin kirje Piet. Stolpelle Porista maalisk. 28 p.\n1599 (Gottl. kopiok. s. 193, 194).\n\n[784] Ks. kopiot Gottl. kopiok. ss. 194, 195 ja Suom. Valtionark. Acta\nhist.\n\n[785] Ks. Fincken kopiok.: Stålarm Arvid Tavastille, Lindöstä huhtik.\n27 p. ja Gört. Finckelle Turun linnasta huhtik. 29 p. 1599; Gottl.\nkopiok. s. 195, 196: Lindorm Bonden kiitoskirje Illelle Turusta huhtik.\n28 p. 1599; sekä Kaarlen registr.: Stolpelle Kalmarista toukok. 18 p.\n1599.\n\n[786] Ks. Gottl. kopiok. ss. 199 ja 206; Arvid Eerikinpoika Salomon\nIllelle Turun linnasta toukok. 1 ja 9 pp. 1599.\n\n[787] Ks. äskenmainittu Stålarmin kirje Illelle toukok. 9 p. ja Fincken\nkopiok.: Arvid Tavast Götrik Finckelle Viipurista kesäk. 1 p, ja\nheinäk. 13 p. 1599; sekä Sigismundin ruots. registr.: Stålarmille\nVarsovasta kesäk. 5/15 p. 1599.\n\n[788] Ks. Fincken kopiok.: Tavast Finckelle kesäk. 1 p. -- Sigismund\nkirjoittaa kesäk. 5/15 vastaukseksi Stålarmin kirjeisiin Turusta\ntoukok. 4 ja 12 pp.: \"hyvä kun aiotte lisätä varustusväkeä\nKastelholmaan; mutta että tahdotte lähettää väkeä Väddöhön, emme\nhyväksy: ne tulevat suden suuhun\". -- Vertaa Kaarlen registr.: kesäk. 6\np. Nyköpingistä (johon herttua päivää ennen oli Kalmarista tullut)\nScheelille, \"noista suomalaisista, jotka jonkin aikaa sitten ovat 95\nlotjan kanssa tulleet Ahvenaan ja sitten muutaman kerran käyneet\n(Ruotsin puolella) Väddössä ja muualla pitkin merenparrasta tekemässä\nkonnuuttaan\".\n\n[789] Ks. Gottl. kopiok. ss. 207, 208: Augustinus Laurinpojan kirjeet\nherttualle Mustasaaresta toukok. 10 p. ja Pietarsaaren pappilasta\ntoukok. 31 p. 1599; Fincken kopiok.: Tavast Finckelle kesäk. 1 p. 1599\nsekä Kaarlen registr.: Nyköpingistä kesäk. 12 p. 1599 Iisak Behmille ja\nseur. p. Augustinukselle, vieläpä Tukholmasta heinäk. 30 p. 1599\nScheelille.\n\n[790] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta maalisk. 10/20 p.\n1599 kirjeet Aksel Kurjelle ja Stålarmille, valtuukset Maunu\nIivarinpojalle ja Kaarle Iivarinpojalle, y.m.; maalisk. 22/huhtik. 1 p.\nvaltuus Arvid Tönnenpojalle Tiusterbyn herralle; huhtik. 12/22 p.\nvaltuus Jaakkima Tiirikinpojalle.\n\n[791] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta toukok. 313 p. 1599,\nsekä Fincken kopiot ja De la Gard. Arch. IV, s. 79: Sigismund\nVarsovasta toukok. 2/12 p. 1599; vertaa Geijer, Saml. Skr. II iii s.\n347.\n\n[792] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta toukok. 10/20 p.\n1599, vastaus Arvid Henrikinpojan (\"Tavestes\") mietintökirjaan.\n\n[793] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Hannu Juhonpojalle  ja Simo\nAmprusinpojalle Savon linnasta maalisk. 15 p. 1599.\n\n[794] Ks. Fincken kopiok.: Stålarm Finckelle maalisk. 24 p. ja syysk.\n19 p. 1598, jolloin mainitaan Fincken pelkäävän kanteita (... \"minä en\nole, niin minua Jumala auttakoon, havainnut kenenkään kantavan Veljeni\npäälle\" ...); huhtik. 25 p. 1598, jolloin Stålarm syyttää Fincken\nantavan herttuan puoleisten kirjeenkantajain kulkea edestakaisin pitkin\nrajaa, jota Fincke seuraavassa kirjeessä ei myönnytä todeksi. --\nMainittava on myöskin, että Sigismund maalisk. 29/huhtik. 8 p. 1599\nantoi häntä vastaan suojeluskirjeen hänen velivainajansa, Olavi Fincken\nParikkalan herran, leskelle, Kristiina Pertuntyttärelle, joka muka\nGötrikiltä vääryyttä kärsi. Asian laita näyttää olleen se, että Olavin\ntilukset olivat velasta panttautetut (esim. Hopola Siunnassa Matti\nKruusille ja toinen talo Arvid Tavastille). ja Götrik ne rahalla oli\nlunastanut; ks. Fincken kopiok.: maalisk. 30 ja toukok. 3 pp. 1598. --\nNäillä ajoin oli edullisempi pitää maatiluksia kuin rahaa ja viljaa!\n\n[795] Ks. Sigismundin ruots. registr.: toukok. 12/22 p. 1599\nVarsovasta Viipurin kaupunkilaisille vastaus heidän\nuskollisuudenvakuutus-kirjaansa, joka oli annettu maalisk. 15 p.\n\n[796] Sotaväen kurjuudesta nähdään lauseita useassa paikassa, esim.\nGötr. Fincken kirjeissä toukok. 2 p. ja heinäk. 26 p. 1599 (Fincken\nkopiok.).\n\n[797] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta maalisk. 20/30 p.\n1599 Lindorm Bondelle: -- vaikka kuninkaalla on muka rahanahtaus, hän\nlähettää ratsumestari Leijelin kanssa 8,000 \"polniske f--\".\n\n[798] Ks. Sigism. ruots. registr.: Varsovasta kesäk. 9/19 p. 1599,\n\"Befehlich schreiben an Hans Fellerman (kuninkaan lähettiläs\nLyypekissä), das Er Berndt Gerlinghoff, vndt Dieterich Scheckerman\n(samat jotka edellisenä vuonna mainittiin porvareina Tukholmassa ja\nkäskettiin Suomen vangeille apua lainaamaan; ks. s. 477) samt ihren\nConsorten Sieben tausendt thaler, von dem zu Lybegk beij Marcus Mewes\nErben arrestirten Kupfer, liefern solle, damit sie ihrer zusage nach\ndoppelt so viell an gutten dienlichen wahren nach Finlandt verschaffen,\nvndt den kriegsleuten daselbst liefern mugen\". -- Kuukautta myöhemmin\nhän määräsi ostamaan ja Suomeen lähettämään 2 lästiä rikkiä eli\ntulikiveä, joka ei kuitenkaan voinut perille ennättää.\n\n[799] Ks. Sigism. saks. registr.: Varsovasta kesäk. 16/26 p. 1599,\njollekulle Tallinnan porvarille (?): ... \"nach dem wir berichtet\nwerden, dass auff erforderung undt begehr Vnser verordneten General\nObersten in Finlandt ... Arvit Erichsson zu Lindöö, durch euch etzliche\nwahren ausgeliebert worden, als an Kabelgarn 30 Schiff: lb, Hanff 10\nSchiff: lb vndt bleij 4 1/2 Schiff: lb. Womit wir zufrieden solches in\newere rechenschafft gut gethan werde, Wollen aber das ihr ferner mit\ndergleichen mehren lieberung einhalten sollett, welches wir ohne\nweithem unsern bescheidt für unnöthigk erachten.\"\n\n[800] Ks. Sigism. ruots. registr.: Varsovasta heinäk. 16/26 p. 1599\nArvid Tönnenpojalle ja Gottl. kopiok. s. 220: Arvid Eerikinpojan kirje\nherttualle syysk. 11 p. 1599.\n\n[801] Ks. Sigism. saks. registr.: kirjeet tallinnalaisilta kesäk. 16/26\nja elok. 20/30 pp. 1599: ... \"das nehest Unser königlichen person, Ihr\newere gobuerliche Eits plichts nicht zuvor aus undt furnemblich auff\nUnsere Leibes, Erben, Sondern aber Unsere Successoren erstrecken, auch\nsolches zu thun, Unnöthigh zusein vermeinen\".\n\n[802] Ks. Arvid Eerikinpojan kertomus Kaarle herttualle vankeudestansa\nTukholman linnasta loppuvuodesta 1599, painettuna kirjassa: Samuel\nLoenbom, Anekdoter om Svenska Män, I osa, ensimmäinen kappale. ss.\n36-40, ja myöskin kopiona Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). --\nKuninkaan kehoituskirjeitä Suomen väelle on iso joukko hänen ruots.\nregistratuurassaan. Jo maalisk. 20/30 p. hän käskee Bonden tulla Puolan\nhoviin, niin pian kuin Suomen asiat ovat oikein valmistetut.\n\n[803] Ks: Kaarlen registr.: heinäk. 17-27 pp. 1599; Fincken kopiok.:\nStålarm Götr. Finckelle Turun linnasta heinäk. 18 ja 30 pp. 1599 sekä\nArvid Tavast Götr. Finckelle ja Krister Matinpojalle Viipurista heinäk.\n26 p. 1599; Gottl. kopiok. ss. 410, 411: Pentti Laurinpoika ja Juhana\nMartinpoika herttualle Kastelholman leiristä heinäk. 24 p. 1599 (jossa\nmainitaan, että muutamia päiviä takaperin Kaarle Iivarinpoika\nviidellätoista lotjalla on tullut tiedustukselle Löföhön, josta syystä\njalkamiehet ovat alakuloisina, varsinkin koska heiltä puuttuu ruokaa,\njoka on laivastossa); sekä Ruotsin säätyjen lähettilästen kertomus\nSuom. Valtionarkistossa (Acta hist.). -- Jo juhannuksen aikana näkyy\njokin ruotsalainen partiokunta käyneen Ahvenassa, kuten Salomon Ille ja\nHannu Matinpoika kirjeessään Aksel Ryningille Kastelholmasta kesäk. 30\np. valittavat; ks. Gottl. kopiok. ss. 209, 210.\n\n[804] Ks. Gottl. kopiok. s 199 ja 205: Augustinus Laurinpojan kirjeet\nherttualle Mustasaaresta heinäk. 7 p. 1599 (Pryssin kuolemasta) ja\nBirckholtzille Mustasaaresta heinäk. 19 p. 1599; Fincken kopiok.: Arvid\nTavast Götr. Finckelle ja Krister Matinpojalle Viipurista heinäk. 18 p.\n1599 (Pryssin kuolemasta); ja Suom. Valtionark. tilikirjat n:o 4,814,\nlehdet 110-116, josta näkyy, että Augustinus heinäk. 30 p. piti Porissa\nkatselmuksen väestänsä. Siinä ei mainita kuin kaksi lipullista,\nnimittäin Pekka Pietarinpojan (201 miestä) ja Sven Juhonpojan (247\nmiestä).\n\n[805] Ks. Bomansson, Kastelholm, ss. 74, 75, jossa muinaistarina\nkerrotaan Tärnströmin mukaan (De Alandia).\n\n[806] Ks. Ruotsin säätyjen lähettilästen kertomus Suom.\nValtionarkistossa (Acta hist.); vert. Hist. Arkisto IV, ss. 180, 181.\n\n[807] Ks. Scheelin kirje herttualle Spitalsundista elok. 5 p. 1599,\nGottl. kopiok. ss. 199, 200.\n\n[808] Ks. Kaarle herttuan registr.: Tukholmasta elok. 14 p. 1599.\n\n[809] Luetelluista miehistä olivat muutamat jo poissa Suomesta. Bonde\noli Puolaan mennyt. Lauri Fleming oli kuninkaan käskyn mukaan lähtenyt\nViroon vastaamaan johonkin tilusriitaan. Jaakko Klaunpoika Horn lienee\nedellisenä syksynä lähtenyt Suomen väen kanssa Tukholmasta ja oli nyt\nTallinnassa (ks. Gottl. kopiok. s. 412).\n\n[810] Ks. Kaarlen registr.: heinäk. 22 p. 1599, ja Suom. Valtionark.\n(Acta hist.), missä kuitenkin käytössäännön päivämäärä on heinäk. 27 p.\nja turvavakuutuksen heinäk. 30 p. Suom. Valtionarkistosta löytyy sitä\npaitsi lähettiläiden alkuperäinen matkakertomus: \"En kort och sanferdig\nberettelse huru sennigebud till Findland Anno 1599 afferdades, huru\nresan gick, huru handlad wardt och huru hemressan lyctas.\" Siinä\nkerrotaan, että lähdettiin Tukholmasta elok. 3 p. klo 5 illalla ja\ntultiin 7 p. klo 7 aamulla Fliisen satamaan, josta samana päivänä\npurjehdittiin Spetalesundiin Scheelin puheille. Täällä saatiin tieto,\nmillä tavoin Kastelholma oli valloitettu (josta edellisessä on\nkerrottu). Samana päivänä iltapuolella purjehdittiin edemmäs\nVähä-Sottungan saarille.\n\n[811] \"Storsund\"-niminen salmi on kulkuväylässä lounassa Nauvon\nkirkolta, Vansor- ja Petsor-nimisten luotojen välissä. Suomenkielisiä\nnimiä ei näillä paikoilla oikeastaan ole. (Rovasti J. J. Fogelbergin\nantamat tiedot.)\n\n[812] Ks. Gottl. kopiok. s. 220: Arvid Eerikinpojan kirje herttualle\nsyysk. 11 p. 1599.\n\n[813] Ks. Gottl. kopiok. ss. 200-204: Ruotsin lähettilästen kirjeet\nelok. 7, 9, 11 ja 14 pp. 1599 ja kehoitus papistolle sovintoa\nedistämään, \"Storesund\"ista elok. 11 p., sekä suomalaisten vastaukset\nTurun linnasta elok. 9, 10 ja 13 pp. 1599. Vertaa lähettilästen\nennenmainittu kertomus, jossa myöskin mainitaan, että elok. 13 p. tuli\nSuursalmeen Turun papiston puolesta maisteri Markus sekä tuomiokirkon\ntaloudenhoitaja pyytämään suojeluskirjaa, jota ei kuitenkaan heille\nannettu. Siinä on myöskin kopio eräästä kirjeestä, jonka \"Filosofian ja\nLääketieteen tohtori\" Samuel Staben on Turun linnasta elok. 12 p.\nlähettänyt kreivi Eerik Brahelle, nuhdellen häntä, että hän on\nkuninkaan asiasta luopunut. Suom. Valtionark. Acta hist. sisältävät\nlisäksi useita alkuperäisistä kirjeistä.\n\n[814] Tämä kirje ei ole säilynyt, mutta sen sisällys ja päivämäärä\nnähdään Sigismundin vastauksesta syysk. 15/25 p; ks. hänen ruots.\nregistr.\n\n[815] Stålarm itse näkyy hyvin arvanneen vaaran suuruuden ja oli äsken\nlähettänyt puolisonsa Tallinnaan, kuten näkyy hänen kirjeestään\nRaaseporin läänin voudille Turun linnasta heinäk. 30 p. 1599 (Herra\nSamuelssonin autografi-kokoelmassa Tukholmassa). Voudin pitää\nTallinnaan toimittaa kaikenlaisia tarve-esineitä Stålarmin vaimolle,\njoka on lähdössä sinne.\n\n[816] Abraham Brahen aikakirja (ks. Loenbomin Svenska Archivum II, ss.\n1 seurr.) sanoo herttuan Tukholmasta lähteneen elok. 19 p.; mutta\nsaamme kohta nähdä, että tämä on erehdystä, ellei Brahe tässä käytä\nuutta lukua, joka ei muutoin ole hänen tapansa. -- Registratuuran\npäivämäärissä tältä alalta on iso sekasorto.\n\n[817] Ks. Palmsköldin kokoelmat Upsalassa n:o XI Tom. VI: \"Continuatio\nom Hertig Carls infall uti Finland andra gången\" etc. (on kokonansa\nWerwingillä I, ss. 461, 462). Tämä kirjoitus kuuluu oikeastansa Kaarle\nGyllenhielmin kertomukseen ja on siinä, s. 58, Gyllenhielmin omalla\nkädellä kirjoitettuna (Ruotsin valtionarkistossa), mutta loppuu juuri\nennen Marttilan tappelua. Sitten Gyllenhielmin omakätinen kertomus\nRuotsin asioista seuraa. Mutta Gyllenhielmin kertomuksen perässä on,\nss. 163 seurr., toinen laveampi ja toisella kädellä kirjoitettu\n\"historiallinen teos\", jota nimitetään: \"Berättelse om Hert. Carls\nlandstigning på Finland och hvad där sedan passerat och hvilka där\nblifvedt aflijfvade.\" Tämä on nähtävästi myöhemmin muista kertomuksista\nja todistuskappaleista kokoon sommiteltu, eikä ole aina oikein tarkka.\nTohtori J. E. Vaaranen on hyväntahtoisesti minulle kopion toimittanut.\n-- Suom. Valtionarkistossa on useita kappaleita erästä saksankielistä\nkertomusta päällekirjoituksin: \"Relation huru Åbo, Helssingfors och\nWiborg sampt Finland om hösten 1599 wardt intagin. Item Relation om\n8 skep som K. Sigismundus sände att intaga Elfsborg, huru medh dhen\naflöp.\" Takapuolelle on yhteen kappaleeseen kirjoitettu: \"Die Finnische\nhistoria. Hieuon ist Doctori David Chytrwo eine Collationierte Copey\ngeschickt.\" Kertomuksen päivämääränä on toukok. 7 p. 1600.\n\n[818] Tapilan kartano on Sauvossa, 4 uuden virstan päässä kirkolta\netelälounaa kohden, ei varsin meren rannalla. Pari kolme uutta virstaa\nTapilasta länsi-lounassa on meren rannassa Kärkniemen kartano (kansan\npuheessa \"Kär'niemi\").\n\n[819] Lencqvist (Mnemosyne 1823) nimittää siltaa \"Vähäjoen sillaksi\nHalikon pitäjässä\". -- Mitenkä Lencqvist ja muut kertoilijat ovat\ntapaukset sekoittaneet, ei käy minun laveammin selitteleminen. Tutkija\nsen kohta itsekin havaitsee.\n\n[820] Ks. Kaarlen registr.: \"Siilestä\" (useita kirjeitä) elok. 19 p. ja\nSomeron pappilasta (useita kirjeitä) elok. 19 p. 1599 -- - \"eilen\n(\"elok. 18 p.\") olimme kahakassa suomalaisten kanssa\". -- Siililä on 4\nuutta virstaa Paimion kirkolta Marttilaan päin. -- Paljon selitystä\nsaadaan Suom. Valtionark. n:o 1,590, jossa selvästi mainitaan, että\nherttua meni maalle Sauvon pitäjässä Kärkniemen kartanon alueella\n(lehti 122), että herttua sotavoimansa kanssa oli 2 vuorokautta Paimion\nSiililässä, Sukselassa, j.n.e. (lehti 32) ja että hän jo elok. 17 p.\noli Paimiossa (lehti 36). Paimiolaiset saivat seuraavalta vuodelta\nvuotuisen veron ja apuveron anteeksi sen rasituksen tähden, jonka he\nolivat herttuan väeltä kärsineet (lehti 34). -- Augustinus Laurinpoika\noli vielä elok. 14 p. Porin kuninkaankartanossa; ks. Suom. Valtionark.\nn:o 2,432 lehti 242.\n\n[821] Ks. Suom. Valtionark. n:o 1,590, lehti 97: -- -- jolloin herttuan\nväki \"kulki Kärkniemeltä Sauvosta Turkuun, tuon toisen laivaston\nluokse\" --. Kaarlen registratuurassa ovat Someron kirjeet elok. 19 p.\nsen kuukauden viimeiset, ja historioitsijan täytyy kahden viikon ajaksi\netsiä tietojansa muualta.\n\n[822] Ks. Gottl. kopiok. ss. 205, 206, 210-213: Yrjö Farensbachin\nvastaus Juhana Flemingille Karkusista heinäk. 28 p. 1599 sekä Stålarmin\nja Kurjen kirje Tiesenhausenille Turusta elok. 21 p. ja Farensbachille\nTurusta elok. 23 p. 1599. Viimeksimainitussa sanotaan: ... \"auch ist\nihnen die gantze Baur mitt treuge bewogen welche alle Kundschafft von\nvns geben.\" Myöskin erään Lorens Biilefeldtin kirje Narvan rovastille\nMaunulle Turun linnasta elok. 23 p. 1599 (alkuperäisenä Suom.\nValtionarkistossa Acta hist.) sanoo herttuan laivaston olevan\nRymättylän selällä ja siellä odottavan herttuan tuloa. Kaarlen tulosta\nPaimioon ei niinmuodoin silloin vielä tietty Turun linnassa mitään.\n\n[823] Ks. Suom. Valtionark. n:o 2,432, lehti 211: Stålarmin ja Kurjen\nkirje Mikko Heikinpojalle Turun linnasta elok. 20 p. 1599: ...\n\"Kuulustelkaatte ahkerasti, tuleeko Augustinus maitse vai meritse, että\ntiedämme sen mukaan asiamme sovittaa.\" -- Virtsaa on Loimaalla, missä\nYlä-Satakuntaan mentävästä Turun tiestä poikkee tie Säkylään ja\nKöyliöön.\n\n[824] Ks. ennen mainittu \"Continuatio\" ja Werwing I, s. 462, sekä\nGyllenhielmin jatkajan kertomus. -- Augustinus oli syysk. 2 p.\nTaivassalossa; ks. Suom. Valtionark. n:o 1,596, lehti 10.\n\n[825] Lencqvist sanoo maallemenon tapahtuneen Ispoisten kohdalla.\n\n[826] Ks. Suom. Valtionark. n:o 1,583, lehti 73, josta näkyy, että\nScheel elok. 26 p. 1599 kävi \"itse 40:ntenä\" Piikkiön pappilassa.\nEnnenmainittu saksankielinen kertomus (Suom. Valtionark. Acta hist.)\nsanoo: \"wie nun die Finnen also ... vom Sloss Abo gewichen, so hatt\nJochim Schiele sein Kriegsvolck zu lande angesetzt vnd ist den\ngedachten Finnen nachgeilt vnd ist bey einer brucken Pemar genand zu\nSr. f. g. kommen.\"\n\n[827] Ks. Fryxellin kertomukset (IV osa, 2 kert., 41 luku) ja\nGyllenhielmin jatkajan kertomus. Myöskin Henrik Matinpoika Hugguth\nkirjoittaessaan kuninkaalle Tallinnasta jouluk. 8 p. 1599 mainitsee,\nettä herttua on ammuttanut kuoliaaksi Olavi Kustaanpojan (Suom.\nValtionark. Acta hist.).\n\n[828] Ks. Elmgrenin kertomus Marttilan pitäjästä (Suomi 1857) ja Suom.\nValtionark. n:o 1,590, lehti 25, 28.\n\n[829] \"Continuatio\" (Gyllenhiemin kertomuksessa ja Palmsköldin\nkokoelmissa) sanoo: ... \"Finnarne ... aktade samla sig tillhopa med en\ndel värfvade ryttare, som konung Sigismundus hade ur Liffland\nförskickat\"... Werwing on tämän lauseen muuttanut näin: ... \"Finnarne\n... conjungerade sig med en del af de värfvade\" etc. Tässä Werwing on\nväärässä.\n\n[830] Päälähteenä on tuo saksankielinen relatsioni sekä Werwing, joka\nkuitenkin panee perätysten kaksi kertomusta yksistä ajasta. Kaatuneet\nherttuan puolella mainitsee \"Teurastuspöytä\". -- Oikeasta ajasta on\ntähän asti ollut hairausta. Werwing ja muut kertoilevat Marttilan\ntappelun tapahtuneeksi yhdessä jaksossa edellisten Paimion tapausten\nkanssa, ja Elmgren (Suomi 1857, s. 243) arvelee: elok. 16 p. tai\nainakin ennen Elok. 19 p. Että tämä on erehdys ja mistä erehdys on\nsyntynyt, näkyy edellisestä kertomuksestani. Oikean päivämäärän näemme\nKaarlen registratuurasta 1599, 2 osa, lehti 134: kirje Viipurin\nedustalta Viipurin pormestareille ja raadille, jossa mainitaan, että\nsäätyjen lähettiläät muka ovat saaneet pilkallisia sanoja vastaukseksi\nja herttuan väkeä on sittemmin lyöty, vangittu ja pahasti pidelty,\njosta on syntynyt \"suurempi verilöyly, kuten tapahtui elok. 29 p\". --\nEttä tämä päivämäärä on oikea, näkyy myöskin eräästä Tallinnan\nkaupunginarkistossa säilytetystä Yrjö Boijen kirjeestä kuninkaalle,\nTallinnasta syysk. 8 p. 1599, jossa kerrotaan Kaarle herttuan tulleen\nSuomen maahan, tuoden mukaansa 6 lipullista valittua ratsuväkeä ja 14\nlipullista hyvin varustettua jalkaväkeä. \"Elok. 29 p. vanhaa lukua\" on\nhän karannut Suomen väen päälle, ja vaikka tämä on kolmasti lyönyt\nhänet takaisin ja ajanut häntä takaa 1 1/2 penikulmaa, on hän yhä\ntuonut tuoretta väkeä avuksi, niin että suomalaisten on täytynyt 10\ntykkinsä kanssa lähteä pakoon. (Herra C. Russwurmin antama tieto.)\n\n[831] Ks. Aksel Kurjen saksankielinen kirje Yrjö Farensbachille\nViipurista syysk. 18 p. 1599, alkuperäisenä Suom. Valtionark. Acta\nhist. Kirjoitus on kovin himmentynyt.\n\n[832] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille syysk. 13 ja Arvid\nTavastille syysk. 16 p. 1599. Jälkimmäisessä mainitaan: \"Menneellä\nviikolla ovat Rautalammin talonpojat täällä käyneet\" j.n.e. -- siis\nsyysk. 9 ja 15 pp:n välissä.\n\n[833] Ks. Augustinus Laurinpojan kirje herttualle Mustasaaresta heinäk.\n7 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 199), jossa lyhyesti mainitaan, että\nHämeen linna on ruudista räjähtänyt väkineen päivineen, sekä De la\nGard. Arch. V, s. 211, jossa on Stålarmin ja Kurjen yhteinen käsky,\nannettu Turun linnasta heinäk. 13 p. 1599, että Hämeen linna kohta\nmaakunnan avulla on jälleen rakennettava. Liekö työhön ruvettu, emme\ntiedä.\n\n[834] Ks. Yrjö Boijen kirje kuninkaalle Tallinnasta syysk. 8 p. 1599\n(Tallinnan kaupunginark.), sekä Gottl. kopiok. s. 411. Myöskin Henrik\nMatinpoika Hugguth sekä useita aatelisia naisia tavataan pakolaisten\njoukossa.\n\n[835] Ks. herttuan kirje Helsingistä syysk. 5 p. Jaakkima Scheelille,\nettä Ruht. armonsa on tullut Helsinkiin. Hän sanoo saaneensa yhteensä\n50 vaskitykkiä ja viisi lästiä ruutia valtoihinsa. -- Gyllenhielmin\njatkaja kertoo, että myöskin osa liiviläisestä apujoukosta oli tänne\ntullut ja äkkiarvaamatta nyt lankesi Kaarlen valtoihin. Mutta tämä\nnäyttää olevan erehdystä.\n\n[836] Ks. Kaarlen registr.; Helsingistä syysk. 3-17 pp. 1599. Muita\narmonsaajia oli Samuel Arvidinpoika Wildeman Gammelbyn herra, Pentti\nLaurinpoika (Sabelhierta) Kräplebyn herra ja Eerik Dubbe.\n\n[837] Ks. Jaakkima Scheelin kirje herttualle Turusta syysk. 7 p. 1599\n(Gottl. kopiok. ss. 213, 214). \"Teurastuspöytä\" luettelee mestattujen\nnimet: Illen, tullikirjoittajan Hannu Matinpojan, jalkamiespäällikön\nSigart Humlan ja erään Söyrinki Martinbojan sekä kolme skotlantilaista\nratsumiestä. -- Katariina Fincke sanoo: \"Samuel Ille\" ja kuusi\naatelitonta.\n\n[838] Ks. Mnemosyne 1823 (kesäk.): Lencqvistin kertomus Turun linnasta,\nviitaten erääsen käsikirjoitukseen \"Commentarius\", joka on piispa\nMennanderin hallussa; k. myöskin Gyllenhielmin jatkajan kertomus.\n\n[839] Ks. Gottl. kopiok. s. 214.\n\n[840] Ks. Turun linnalaisten kirjeet, osittain irtonaisina kopioina\nSuom. Valtionarkistossa, osittain myöskin Gottl. kopiok. ss. 214-220\n(heittäymysehdot ovat sitä paitsi Ruots. valtionarkistossa Acta hist.\n1599), ja Scheelin kirjeet syysk. 12 ja 13 pp. 1599, Gottl. kopiok. ss.\n220, 222, sekä Ruotsin sotapäällikköjen kirje sam. paik. s. 223. Eräs\nRuotsin päällikköjen kirje linnalaisille, Turun kaupungista syysk. 11\np. (ennen kuin vielä on syntynyt sopimusta piiritystöiden\nlakkauttamisesta) löytyy Suom. Valtionark. Acta hist.\n\n[841] Augustinus lienee Porista marssinut maamatkaa Turkuun päin ja\nsillä tiellä saanut Vuolteen herran vangiksi. Sitä vastoin Birkholtzin\njohtama osakunta Pohjan väkeä (Maunu Gudmundinpojan ja Antti\nEerikinpojan lipulliset), joka syysk. 6 p. saapui Turkuun, oli tullut\nmerta myöden (\"Wir haben bey 40 meilen rudern mussen\"); ks. Gottl.\nkopiok. s. 214.\n\n[842] Ks. Kaarlen registratuura: Helsingistä syysk. 1599.\n\n[843] Ks. Gottl. kopiok. ss. 229, 230: Stålarmin ja Flemingin kirje\nTurun kaupungista syysk. 28 p. 1599 (sanovat jo muutamia päiviä sitten\nheittäneensä linnan sekä jättäneensä kopioita kaikista kirjeistä, mitkä\novat kuninkaalle lähettäneet ja kuninkaalta saaneet); ja sam. paik. ss.\n230, 231: Ruotsin päällikköjen kirje Turun linnasta syysk. 28 p. 1599,\njonka ovat allekirjoittaneet Jaakkima Scheel Suchowin herra, Henrik\nLiiwe, Pentti Laurinpoika, Juhana Derfelt, Hieronymus von Birckholtz ja\n6 jalkaväenpäällikköä. -- Kahta päivää ennen oli Birckholtz antanut\nesirukouskirjeensä sukulaiselleen Kaspar Gröningille, joka sai lähteä\nherttuan luokse, armoa itsellensä anomaan: ks. Gottl. kopiok. s. 227.\n\n[844] Heitä oli Simo Amprusi eli Simo Amprusinpoika muka \"ratsumestari\nSuomessa\" (?varmaankin joku vouti tai muu kruunun käskyläinen),\n\"Bertil Greek\" tullimies tai porvari Helsingistä, \"Jöns\" (Juho)\nkaupunginkirjoittaja, \"Per\" (Pekka) ryytimaanhoitaja, eräs\nmarskivainajan palvelija \"Pentti ja 3 ratsumiestä\". Registratuurasta\nnähdään, että ensimmäinen näistä jo oli mestattu syysk. 11 p., jolloin\nannetaan suojeluskirja hänen leskellensä. -- Katariina Fincke ei\nollenkaan mainitse Helsingissä mestatuita; hän lienee ne unohtanut, kun\nei ollut muuta aatelista kuin Oldenburg, hänkään ei aivan kuuluisa.\nGyllenhielmin jatkaja ei myöskään Oldenburgia mainitse, vaan Greekin,\njoka oli pitänyt sopimatonta puhetta herttuasta, ja Simo Amprusinpojan,\njalkaväenpäällikön, jotka molemmat muka hirtettiin.\n\n[845] Ks. Kaarlen registr.: Helsingistä syysk. 11 p. 1599 Maunu\nByrgenpojalle, että hän muutamilla laivoilla lähtee Tallinnaan ottamaan\nvaltaansa ne kaksi kruunun laivaa, jotka viimeksi täältä sinne\nkulkivat, sekä niin monta Lyypekin laivaa, kuin siinä satamassa on,\njoka kuuluu olevan melkoinen joukko; syysk. 14 p. Tallinnaan aatelille\nja porvaristolle; syysk. 17 p., Arvid Tönnenpojalle, että tuokoon\ntakaisin Turkuun ne kaksi laivaa ja väen, minkä on viettänyt. -- Yrjö\nBoijelle herttua kirjoitti (syysk. 14 p.) muun muassa käskyn päästää\nMonikkalan herra vankeudesta. Boije nöyrästi vastasi syysk. 26 p.\ntahtovansa kirjoittaa asiasta kuninkaalle; ks. Gottl. kopiok. s. 411.\n\n[846] Ks. Aksel Ryningin kirjeet Porvoosta syysk. 14 p. ja Säkkijärven\npappilasta syysk. 23 p. 1599, Gottl. kopiok. s. 224-226; Tönne\nYrjönpojan kirjeet Janakkalasta syysk. 18 p. ja Selänpäästä\n\"Vehkalahdella\" (nyk. Valkealassa) syysk. 28 p. 1599, Gottl. kopiok.\nss. 226, 228. Edellisessä kirjeessään sanoo Tönne Yrjönpoika, että\nKurki paetessaan on polttanut \"Wänokosken\" sillan \"Ny\" pitäjässä.\nJälkimmäisestä kirjeestä näkyy, että tarkoitetaan Vuolenkosken siltaa.\n\"Ny sochn\", \"Nykyrka\" oli ensi aikoina Iitin nimi (ks. Akiander,\nHerdaminne, I, ss. 233, 234). Vangittujen aatelismiesten joukossa\nmainitaan Germund Henrikinpoika, Arvid Tavastin veli (vrt. Arwidsson,\nHandl. X s. 215) sekä \"nuori Eerik Perttelinpoika (Slang)\nStensbölestä\". -- Herttuan merimatkasta lisää saksankielinen\nrelatsioni: \"seind also nicht mehr als eine nacht vntern wegen gewesen\nvnd den andern tag gegen die nacht zu Rotthelle (Ruskiakallio eli\nTuppura) auff die Rede vor Wijborch vnd den andern tag vor die Stad\nankommen\".\n\n[847] Näistä paikanselityksistä olen kiitollisuuden velassa silloiselle\nylioppilaalle, nyk. lehtorille J. Krohnille, joka erinomaisella\nhyväntahtoisuudella ne minulle kokoili osittain herra rehtori\nAhrenbergilta, osittain muilta. -- Minkä määrän puolustajia Viipuri\ntarvitsi, kertoo Werwing, I, s. 464; ja saman määrän mainitsee Tavast\nitse (ks. Fincken kopiok.: syysk. 9 p. 1599). Simo Kruger (Suom.\nValtionark. Acta hist.: syysk. 15 p. 1599) arvelee 8,000 tarvittavan.\n\n[848] Ks. Fincken kopiok.: syysk. 9-18 p. 1599. Arvid Tavastin, Aksel\nKurjen, Götrik Fincken ja Amprusin kirjeet. -- Porthanin keräämä runo\n(Yliopistomme kirjaston kokolehtiset käsikirj. n:o 54: 13) osoittaa,\nkuinka rahvas käsitti sotatapaukset.\n\n[849] Ks. Thomae Hiärns Ehst-, Lyf- und Lettländische Geschichte, Ed.\nNapierski ss. 379, 380, sekä Gottl. kopiok. ss. 411-414: Monikkalan\nherran kirje Matti Laurinpojalle Tallinnasta syyskuussa ja Fincken\nkopiok.: Yrjö Farensbachin kirje Tallinnasta syysk. 4 p. ja Tavastin\nkirje Viipurista syysk. 11 p. 1599; myöskin Sigismundin saks. registr.:\nNie-Polomitzista marrask. 18/28 1599 vastaus Farensbachin kirjeisiin,\njoissa oli mainittu, että pestattu väki oli perille tullut Viipuriin,\nvaikka muka muutamat olivat \"in mangel der Uberfur zu rücke geblieben\".\n-- Yrjö Boije kirjeessään kuninkaalle syysk. 8 p. (Tallinnan kaup.\nark.), ilmoittaa Tiesenhausenin lähtöpäiväksi syysk. 6 p. ja sanoo,\nettä suomalaiset pakenijat eivät ole tahtoneet lähteä Tiesenhausenin\nkanssa takaisin isänmaahansa.\n\n[850] Ks. Fincken kopiok.: Arvid Tavastin kirje syysk. 11 p. 1599.\nLähtö oli määrätty tapahtuvaksi, Jumalan suodessa, syysk. 13 p.\n\n[851] Ks. hänen ennenmainittu kirjeensä Yrjö Farensbachille Viipurista\nsyysk. 18 p. 1599, Suom. Valtio-ark. Acta hist.\n\n[852] Ks. Simon Krigerin kaksi kirjettä Viipurista syysk. 15 p. 1599,\ntoinen hänen enollensa Balthasar Schnellille, toinen hänen\ntädillensä (\"Medder\") Anna v. Edenille, Pietari Fromholtin leskelle\nViljantiin (Suom. Valtionarkiston Acta hist.):... \"auch so halten es\ndie vinnen (Finnen) mehr mit hertzog Carl alse mit dem Kunnige, was sie\nthun, das thun sie nur zum scheine\". Sanotaan herttuan muka syysk. 12\np. (!) valloittaneen Turun. Viipurin oloista kerrotaan muun muassa:\n\"Gott weis es das hir so viele alte böcke geschlachtet werden, alse ich\ndie tage meines lebens nieh gesehen, und muss för einen 1/2 stinkenden\nbock 6 dukaten geben und alles was man haben will muss man auffs\ntewerste zahlen.\"\n\n[853] Ks. Gottl. kopiok. s. 225.\n\n[854] ... \"Håkans porten som emoth Skipsbryggan är\" (Gyllenhielmin\njatkajan kertomus); ... \"die Wasser Pford\" (Saksank. relatsioni).\n\n[855] Ks. Werwingin historiat ja Silfverpatronin kertomus Tukholman\nvaltionarkistossa, Acta hist. 1598, sekä ennenmainitut Gyllenhielmin\njatkajan kertomus ja saksankielinen relatsioni. Päivämäärät saadaan\nKaarlen registratuurasta. Kirje Viipurin pormestarille ja raadille ei\nsisällä mitään päivämäärää, mutta seuraava kirje on annettu \"Viipurista\nsyysk. 22 p.\" Seuraavissa kirjeissä juttelee herttua: \"toisena päivänä\n(\"syysk. 22\") maalle menon jälkeen valloitimme kaupungin ja kolmantena\npäivänä (\"23 p.\") linnankin\". Mutta ruotsin puheen mukaan on toinen ja\nkolmas päivä yhtä kuin suomeksi ensi päivä ja toinen päivä jonkin\ntapauksen jälkeen. Maallemeno siis tapahtui syysk. 21 p. Semmoisen\nkäsityksen antaa Werwinginkin kertomus.\n\n[856] Ks. Fryxell ja Werwing sekä \"Teurastuspöytä\", Katariina Fincken\nkertomus ja Gyllenhielmin jatkajan kertomus. Montako aatelitonta\nmestattiin, ei näy selvästi. Katr. Fincke sanoo: \"yksi pappi ja toinen\naateliton\"; mutta \"Teurast.\" luettelee vähintään seitsemän, niiden\nseassa Henrik Jesperinpojan ja Knuutti Henrikinpojan (jälkimmäinen\nluultavasti linnankirjoittaja). -- Mestauspäiväksi sanoo Stiernman\nsyysk. 30 p. Mutta kun hän luulee linnan valloitetuksi vasta syysk. 28\np., on hän nähtävästi toisessa erehtynyt niinkuin toisessakin. Herttua\nkirjoitti syysk. 25 p., että hän muka \"huomenna\" aikoi mestauttaa\nKurjen, molemmat Tavastit j.n.e. (registr.). -- Gyllenhielmin jatkaja\npanee mestauspäiväksi syysk. 27 p.\n\n[857] Ks. saksankielinen relatsioni, joka kuitenkin tässä paikassa\nnimittää häntä Yrjöksi, mutta sanoo hänen olleen tuon Ruotsissa käyneen\nsotaeverstin (Yrjö Farensbachin) veljen.\n\n[858] Ks. Kaarlen registr. 1599: kirjeet Götr. Finckelle Helsingistä\nsyysk. 13 p., Viipurista 26 p. ja lokak. 1 p.; Amprusi Heikinpojalle\nsyysk. 28 p.; muistoseteli ja valtuus Jesper Matinpojalle ja Olavi\nPietarinpojalle syysk. 30 p.; valtuus neljännysmestarille Sten\nKlaunpojalle viedä Sten Fincke ja Krister Matinpoika Turkuun, lokak. 9\np.; ja Gottl. kopiok. ss. 227, 231, 232: Götrik Fincken kirjeet\nherttualle Savon linnasta syysk. 27 ja 30 pp. 1599 sekä Amprusi\nHeikinpojan armonanomus Savon linnasta lokak. 2 p. 1599. -- Herttuan\nensimmäinen kirje Finckelle oli ollut Tönne Yrjönpojan haltuun annettu\nperille toimitettavaksi (ks. Gottl. kopiok. ss. 226, 228). -- Jesper\nMatinpoika Kruus asetettiin seuraavana vuonna huhtik. 16 p. ratsuväen\nluutnantiksi Karsten Schaden suomalaiseen lipulliseen ja viimein\nPohjois-Suomen laamanniksi ja sotamarsalkaksi; kuoli marrask. p. 1621.\nHänen vaimonsa oli Birgitta Pontuksentytär De la Gardie.\n\n[859] Ks. Kaarlen registr. 1559 ja Suom. Valtionarkiston n:o 5,779,\nlehti 7. Suojeluskirja viipurilaisten tavaroille Lapveden rannalla on\nannettu syysk. 26 p., avoin kirje Viipurin läänin rahvaalle lokak. 4 p.\nja avoimet kirjeet Henrik Jowin-nimiselle Viipurin kauppamiehelle\n(köpsven), omistaa Pekka Paavalinpojan kartano Juustila sekä saamaan\nmaksunsa kapinallisten Suomen aatelisten omaisuudesta, ovat annetut\nlokak. 4 ja 5 pp. -- Eskertin valtuus on lokak. 2 p. ja Ryningin 4 p.\n\n[860] Jo syysk. 25 p. hän juttelee Turun asioista: ... \"me emme\nruvenneet mihinkään sovintokauppaan, vaan käskimme heidän antautua\nmielivaltaamme\".\n\n[861] Edellisen kertomuksen lähteet ovat: Gyllenhielmin jatkaja (Ruots.\nvaltionarkistossa); Werwingin historiat; eräs vihko \"Documenta\nvtskrifna af sielfwe Originalierna\" (suom. Valtionark. Acta hist.),\njossa muun muassa tavataan Juhana Flemingin sisaren, Katariina\nFlemingin (Eerik Bielken lesken) relatsioni Tukholmassa jouluk. 15 p.\n1643 sekä Juhana Flemingin kirje äidilleen y.m. (joka erinomaisen\nvalaiseva kokoelma on painettu Loenbomin kirjaan: Anekdoter, I osa,\n§ Juhana Fleming); Lencqvistin kertomus Turun linnasta ja siinä\nmainittu \"Commentarius\" (Mnemosynessä 1823); Katariina Fincken\nrelatsioni; ja \"Tuomio julistettu Turussa marrask. 7 p. 1599\" (Ruotsin\nvaltionarkiston Acta hist.); sekä herttuan kysymyspykälät Stålarmille\nja Kurjelle, mitkä Vaaranen on painattanut vuoteen 1605 kuuluvina\n(Saml. af. Urk. II, s. 183), mutta jotka selvästi tähän aikaan\nkuuluvat. -- Fryxell panee mestauspäiväksi marrask. 12 p., mutta sanoo\nitse sen lauantaiksi; marrask. 12 päivä oli kuitenkin maanantai. --\nSama historioitsija mainitsee, että Olavi Klaunpoika mestattiin\nneljäntenä järjestyksessä; mutta se ei ole todennäköistä. Katariina\nFincke luettelee hänet viidenneksi, samaten Gyllenhielmin jatkaja,\nmutta \"Teurastuspöytä\" seitsemänneksi eli aateliston jälkeen. --\nMestatuksi mainittu Niilo Iivarinpoika ei voi olla Stiernkors Varsalan\nherra, koska tämä vielä v. 1625 näkyy eläneen. Mihin sukuun hän lienee\nkuulunut, en ole voinut selville saada.\n\n[862] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta lokak. 7/17 p. 1599,\nkirjeet Stålarmille ja Tavastille; Varsovasta marrask. 7/17 p. 1599,\nkirjeet Suomen sotaväelle, joka on Liivin puolelle tullut, ja Arvid\nTönnenpojalle; -- sekä Sigismundin saks. registr.: Nie Polomitzista\nmarrask. 18/28 p. 1599, kirje Yrjö Farensbachille.\n\n[863] Ks. Sigismundin ruots. registr: tammik. 22/helmik. 1 p. 1600 Yrjö\nBoijelle. -- Ne anomuskirjeet, joiden johdosta nämä avut annettiin,\ntavataan Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). Muun muassa on kirje\nAntti Boijelta, Maunu Iivarinpojalta ja Karel Iivarinpojalta \"ynnä\nkaikilta aatelisilta, jotka Suomesta ovat paenneet\", Tallinnasta\njouluk. 20 p. 1599, jossa vastataan Sigismundin nuhteisiin marrask.\n7/17 p. ja pyydetään elatusta. -- Jaakko Olavinpojan leski oli nimeltä\nHebla Arvidintytär. Tämä lienee ollut jälkimmäinen vaimo, koska Anrep\n(Ättartaflor, suku Stubbe) mainitsee Jaakko Olavinpojan vaimoksi erään\nBrita Frillen.\n\n[864] Kaarlen registratuuroissa nähdään iso joukko näitä sääntöjä\nSuomen kartanoista. Ensimmäinen on syysk. 14 p. 1599 (uudistettu\nmarrask. 16 p), jolla Juhana Derfelt saa Kaarle Iivarinpojan tilukset.\nMarrask. 16 p. sai Jaakkima Scheel Maunu Iivarinpojan tilukset\nvastaisen säätämisen ajaksi ja marrask. 21 p. Yrjö Pryssin kartanon.\nSvante Bielke sai marrask. 16 p. Niilo Olavinpojan tilukset ja\nHieronymus Birckholtz marrask. 21 p. Kuitian. Seuraavana vuonna 1600\nyhä tapahtuu tämmöisiä lahjoja. Huhtik. 4 p. sai herttuan parranajaja\nRaab marskin kivihuoneen Tukholmasta. Huhtik. 14 p. sai Stolpe Arvid\nTavastin kartanon, nimeltä Kumdis, Virosta (Rakveren läänistä). Toukok.\n20 p. sai Augustinus enonsa kartanon Judikkalan ja puolen kaikista\nperintötiluksista, vieläpä kesäk. 12 p. Vuolteen kartanon. Jouluk. 8 p.\nsai Aksel Ryning Tunan kartanon Uplannista (marskin tiluksia). --\nRaaseporin kreivikunta laskettiin kesäk. 13 p. 1600 kruunun alle ja\nannettiin jouluk. 10 p. Mauri Leijonhufvudille. -- Birckholtzin vaimon\nperintöoikeuksia mainitsee herttua jo elok. 9 p. 1597, antaessaan\nhänelle pantiksi Tunan kartanon, koska muka marskivainaja ja tämän\nleski ovat Birckholtzilta pidättäneet hänen vaimonsa isäisen perinnön\nja nyt kolmattakymmentä vuotta olleet tekemättä tuosta tiliä.\n\n[865] Ks. Kaarlen registr.: Helsingistä syysk. 12 p. 1599 maisteri\nNiilolle: vertaa siihen: \"Alegrosundh\"ista elok. 7 p. 1600 Suomen\npapistolle. -- Että herttua ei luullut Suomen kieltä tarpeettomaksi\nSuomen kansan opettajille, näkyy selvästi hänen kirjeestään toukok. 20\np. 1600 Upsalan kapitulille, jonka käsketään Ruotsin piispain neuvolla\nnimittämään uusi piispa Turkuun. Kaarle siihen virkaan ehdottelee Turun\nkirkkoherraa, Gregoriusta, \"niiden seasta, jotka siinä maakunnassa ovat\nsyntyneet ja Suomen kielen osaavat\" (thz finske Tongemålett kunne).\n\n[866] Suom. Valtionarkistossa nähdään, että piispa ja kouluttaja olivat\nvankina Turun linnassa VII:ksi viimeisellä viikolla vuotta 1599, s.o.\nmarrask. 4-10 pp:n välillä 1599.\n\n[867] Ks. Kaarlen registr.: Tukholmasta jouluk. 24 p. 1599 maisteri\nNiilolle (arkkipiispalle), että hän ottaa Turun piispan tutkintoon ja\nsitten antaa omansa ja koko kapitulinsa mietinnön asiasta; ja\nLinköpingistä maalisk. 12 p. 1600, Kaarlen pykälät papistolle: ...\n\"koska Ruht. armonsa Tukholmasta kirjoitti Upsalan kapitulilaisille,\nettä he antaisivat mietintönsä maisteri Eerikistä (Turun piispasta) ...\nja silloin samassa lähetti sekä piispan että kannepykälät heidän\ntykönsä\".\n\n[868] Tämän käsityksen minä luulisin olevan herttuan antamassa\nvaltuudessa (Viipurista lokak. 2 p. 1599) Herman von Biurenille; ks.\nGrönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 117. Grönblad taas luulee\nherttuan aikoneen rangaista nuijamiehiä!\n\n[869] Ks. Kaarlen registr.: Turusta marrask. 6 ja 14 pp. 1599 Suomen\nrahvaalle. Vertaa Grönbladin De comitiis Arctopoli, ss. 43-46.\n\n[870] Ks. Kaarlen registr.: Viipurista lokak. 3 p. 1599 avoin kirje\nSuomen rahvaalle, että perivät takaisin ne tilukset, jotka ovat heiltä\npanttautetut taikka ryöstetyt; myöskin Viipurin linnasta syysk. 28 p.\n1599, voutivaltuus ottaa takaisin kruunun alle kaikki läänitetyt ja\npanttautetut kartanot Suomesta.\n\n[871] Ks. alkuperäinen valtuuskirja Suom. Valtionarkistossa (Acta\nhist.).\n\n[872] Registratuurasta havaitaan, että hän marrask. 15 p. tuli\nTukholmaan. Samalta päivältä on eräs Bielken, Scheelin ja Tönne\nYrjönpojan kirje herttualle Turusta (Gottl. kopiok. s. 239). Suom.\nValtionarkistossa n:o 2,436, lehdet 132, 181, on herttuan kirjeitä\nTurusta marrask. 20 ja 21 pp. 1599; mutta nämä lienevät Bielken\ntoimittamia herttuan nimessä.\n\n[873] Loenbom, Anekdoter, § Juhana Fleming, s. 33, ja \"Documenta\nvtskrifna af sielfve Originalierna\", Suom. Valtionark. Acta hist.\n\n[874] Ks. Fryxell, Berättelser, IV osa, toinen jakso, 32 luku.\n\n[875] Nämä pykälät, joihin jo ennen olen viitannut, ovat Loenbomin\nteoksessa ja ennenmainitussa \"Documenta\"-kokoelmassa.\n\n[876] Ks. Werwingin, Fryxellin ja Geijerin historiat.\n\n[877] Tohtori J. E. Vaaras-vainaja, jolle tässä tilaisuudessa tahdon\nkiitokset kantaa, on muun seassa toimittanut minulle muutamat tärkeät\ntiedot Stålarmista ja Kurjesta. Gripsholman tilikirjojen mukaan tulivat\nnämä miehet sinne alussa huhtikuuta 1600, eli, niinkuin itse ovat\nvankihuoneensa muuriin kirjoittaneet, huhtik. 3 p.\n\n[878] Ks. registratuura v. 1600 (painettu Vaarasen kokoelmaan \"Samling\naf Urkunder\" I, s. 21).\n\n[879] Kokemäen kirkkoherra Hannu Matinpoika näyttää juuri nuijametelien\naikana ruvenneen ratsuvarustukseen; sillä tammik. 31 p. 1597 antoi\nmarski hänelle läänityksen ylisestä Satakunnasta sillä ehdolla, että\nhänen oli pitäminen kaksi hyvinvarustettua hevosta ja miestä\nvaltakunnan palveluksessa; ks. Suom. Valtionark. n:o 2,427, lehti 29.\n-- Vuoden 1599 lopulla hän luultavasti tuli vangiksi ja säilytettiin\nmuutamia viikkoja erään Gulbrand Olavinpojan tykönä, joka oli voutina\nGunilla Bielken läänityksissä. Tammik. 14 p. 1600 hän tuli Turun\nlinnaan viikoksi ja näkyy sitten siellä olleen, jos ei yhtä mittaa,\nkumminkin tuolloin tällöin, kunnes maalisk. 25 p:n perästä katoaa. --\nSe Kemiön pappi Antti, joka syyskuun lopulla tavataan Turun linnassa,\nlienee ollut sigismundilaisten vankina.\n\n[880] Ks. Åbo Tidningar 1791, n:ot 48 ja 50: pappissäädyn tekemä\ntutkinto Linköpingissä maalisk. 15 p. 1600. Se löytyy myöskin Suom.\nValtionarkistosta (Acta hist.), varustettuna 60 allekirjoituksella,\njotka eivät kuitenkaan ole omakätisiä.\n\n[881] Registratuura: toukok. 20 p. 1600 Nyköpingistä Upsalan\npapistolle; ja kesäk. 27 p. 1600 Nyköpingistä \"Vastaus Turun piispan\nanomuskirjaan\", jonka Vesteråsin piispa Olavi oli herttualle tuonut\n(molemmat painetut Vaarasen \"Samling af Urkunder\" I, ss. 58, 73).\n\n[882] Ks. registratuura: elok. 7 p. 1600 \"Alegrosundh\"ista avoin kirje\nSuomen papistolle. Ettei Kaarle kuitenkaan pitänyt kaikkia Suomen\npappeja syyllisinä, näemme hänen kirjeestään samalle papistolle\nmaalisk. 27 p., siis kohta Linköpingin valtiopäiväin jälkeen. Kirje\nkoskee papiston eläkettä ja korvausjyviä (vederlag), eikä herttua sano\nvoivansa nyt antaa täydellistä vastausta, \"varsinkin koska osa heitä on\nsopimattomasti meitä vastaan käyttäinnyt, joiden pitää saaman\nrangaistuksensa, jahka laillinen tutkinto siitä pidetään.\" Sillä välin\nsuotiin nämä oikeudet otolliseksi ajaksi niille, jotka virassa olivat\neivätkä olleet törkeästi rikkoneet. Molemmat kirjeet ovat painetut\nVaarasen Saml. af Urk. I, ss. 25, 81.\n\n[883] Ks. Grönblad, De comitiis Arctopoli, s. 70.\n\n[884] Ks. näistä asioista joukko kirjeitä. Gottl. kopiokirjassa ss.\n234, 238, 417, 420. Stolpe oli vielä lokak. 18 p. 1599 vastatuulen\ntähden Tuppuran tykönä, mutta pääsi sam. kuun 24 p. vaivalla perille ja\nsai seuraavana päivänä kaupungin haltuunsa. Kirjeessään herttualle\nmarrask. 6 p. Stolpe muun muassa mainitsee, että 10 viikkoa takaperin\nKustaa prinssi, Eerik kuninkaan poika, on tullut Riiasta Ivangorodin,\njossa venäläiset ovat ottaneet hänet juhlallisesti vastaan\ntykinlaukauksilla linnan koko tykistöstä ja saattaneet häntä muutamilla\ntuhansilla miehillä matkalle Venäjälle, nimittäen häntä \"Kustaa\nkuninkaaksi\" (Gottl. kopiok. s. 422).\n\n[885] Ks. Gottl. kopiok. s. 243: Ilmoitus asiasta Ivangorodin\nkäskynhaltijalta, marrask. 21 p. 1599.\n\n[886] Ks. Gottl. kopiok. ss. 251 seurr. (Vaaranen, saml. af Urk. I, s.\n18): Scheel herttualle Helsingistä helmik. 20 p. 1600.\n\n[887] Ks. näiden anteeksianomukset Tallinnasta maalisk. 10 p. 1600 ja\nniiden kirjeet Ryningille kaksi päivää myöhemmin, Gottl. kopiok. ss.\n427-429. Jouluk. 10 p. 1599 olivat Yrjö Horn ja Lauri Fleming saaneet\nherttuan turvauskirjeen ja lupasivat tulla Ruotsiin, niin pian kuin\nkeli sallisi (Suom. Valtionark. Acta hist.).\n\n[888] Ks. registratuura 1600. -- Hannu Hannunpoika oli toukok. 6 p.\n1600 Turun linnassa menossa Ruotsiin ja heinäk. 19 p. hän sai\nläänitykseksi Oriniemen (\"Orivieni\") ja Urjalan kylät Saaristen\npitäjästä, koska hän oli erkaunut siitä kapinallisesta joukosta ja\nsiitä syystä kärsinyt vankeutta ja rääkkäystä (\"bestrickningh\"). --\nKaarle Horn sai toukok. 8 p. 1600 Pakkisten neljäskunnan Pöytyältä sekä\nlaamannisaatavat Pohjois-Suomesta.\n\n[889] Kustaa Eerikinpojasta ks. viitta [884]. -- Että Venäjältä\npelättiin rauhattomuutta, todistaa registr. runsaasti. Niinpä elok. 11\np. 1600 herttua Tallinnasta sääsi, että Tuomas Tepponen seuroinensa\nlähtisi Venäjän rajalle ja samaten Eskert Lindorminpoika jalkaväkineen.\n\n[890] Ks, registr. 1600: Tukholmasta heinäk. 29 ja 30 pp. -- Tavastien\nkartanot, Vesunta ja Kurjala, kuitenkin erotettiin.\n\n[891] Ks. registr. 1600: Paidelinnasta (Wittenstein) marrask. 30 p. --\nVertaa Gottl. kopiok. s. 456.\n\n[892] Näitä Viron tapauksia olen ainoastaan lyhyimmiten maininnut.\nGottl. kopiokirja sisältää niistä paljon kirjeitä.\n\n[893] Ks. Grönblad, De comitiis qum dicuntur Arctopoli celebrata fuisse\nanno 1602, joka kirja laveasti selittää, mitä herttua tällä matkalla\nSuomessa toimitti. Paitsi tätä kirjaa ovat Suom. Valtionarkiston\ntilikirjat olleet minulla lähteenä. Vaarasen \"Samling af Urkunder I\"\nsisältää enimmät todistuskappaleet.\n\n[894] Ks. registr. 1600: Paidelinnasta marrask. 30 p. valtuus Aksel\nRyningille keskustella rahvaan kanssa yli koko Suomen. Herttuan tahto\noli, että nuo neljä varustaisivat viidentensä aseilla sekä muonallakin\nhänen kotona ollessaan; retkillä taas hän saisi herttualta, niinkuin\nSuomen jalkamiehet ainakin, 6 kyyn. verkaa ja 8 markkaa rahoja.\n\n[895] Ks. registr. 1600: Nyköpingistä marrask. 27 p. vastaus\npohjalaisten kirjoitukseen.\n\n[896] Ks. registr. 1601, heinäk. 7 p.; vrt. Lagus, Finska Adelns Gods,\ns. 316. Isänsä ja miehensä tiluksia hän ei saanut takaisin. Tämä\nKatariina Fincke on nähtävästi kirjoittanut tuon edellisessä mainitun\nkertomuksen Kaarle herttuan retkistä Suomeen. Katariinan äiti (Sten\nFincken puoliso): oli ollut Friskalan Flemingejä.\n\n[897] Ks. Vaaranen, Saml. af Urk. I, s. 67: \"Kaarle herttuan vastaus\nniihin pykälöihin, jotka vapaasukuinen Augustinus Laurinpoika,\nkäskynhaltija Pohjanmaalla, on kansliaan antanut.\"\n\n[898] Ks. Vaaranen, Saml. af. Urk. II, s. 187, sekä Jordan Andersson,\nOm riksdagen i Stockholm 1605 (Linköping 1875), ss. 31-47, 75-78.\nStålarmin syyllisyys ei ole selvä, mutta hänen käytöksensä ei\nkumminkaan näytä oikein vakavalta. Muutama hänen selityskirjansa ilman\npäivämäärättä Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.) puhuu ainoastaan\nsodassa tapahtuneista vaurioista sekä muutamista kirjeistä, jotka hän\nsen johdosta oli Kaarle herttualle kirjoittanut. Stålarm sanoo itsensä\nhuonoksi kirjoitusmieheksi, joka \"toisinaan kääntää ajatuksen takaperin\nja tuskin osaa illalla lukea mitä aamulla on kirjoittanut\".\n\n[899] Tiedon Stålarmin kuolinajasta on tohtori Vaaras-vainaja antanut\nGripsholman tilikirjoista, jotka osoittavat hänen kuolleen toukok. 6 ja\n13 pp:n välillä 1620. Hautaus tapahtui toukok. 28 p. 1620 Kernbon\nkirkossa. Hän oli vankeudessa istunut milloin \"itse kolmantena\",\nmilloin \"itse viidentenä\", s.o. kahden ja neljän palvelijan kanssa.\nLaveammat tiedot saadaan Vaarasen väitöskirjasta \"Öfversigt af Finlands\ntillstånd i början af sjuttonde seklet\", ss. 26-29, IX, X. --\nTyttäriänsä mainitsee Stålarm kesällä 1598, jolloin nämä olivat Turun\nlinnassa, mutta enempää ei heistä tiedetä.\n\n[900] Ks. Oxenstiernan kirjekokoelma Ruots. valtionarkistossa.\n\n[901] ... \"fuerunt consilia mea pacis et togae, non armorum socia\" (Res\nin Finnia).\n\n[902] Ks. Vaaranen, Saml. af. Urk. II, s. 172.\n\n[903] Ks. registratuura ja Suom. Valtionarkiston tilikirjat, sekä\nVaarasen Saml. af Urk. III, s. 131.\n\n[904] Ks. Vaaranen, Saml. af Urk. II, s. 244.\n\n[905] Nämä sulkujen väliin asetetut on Klaus herra omalla kädellään\nreunaan liittänyt. Sitä vastoin on pyyhitty pois: \"Vten effter som\nförbem:tt ät.\"\n\n[906] Jälkeenpäin pantu; ennen oli seisonut: \"der vpo\".\n\n[907] Jälkeenpäin pantu; ennen oli seisonut: \"der vpo\".\n\n[908] Reunaan lisätty.\n\n[909] \"göre\" pyyhitty pois.\n\n[910] Reunaan lisätty.\n\n[911] Reunaan lisätty.\n\n[912] Kirjoitettu rivin päälle, mistä entinen kirjoitus on musteella ja\nveitsellä poistettu.\n\n[913] Reunaan lisätty.\n\n[914] Sana \"verd\" pyyhitty pois.\n\n[915] Pyyhitty pois sana \"Idea\" ja E. F. N. reunaan lisätty.\n\n[916] Pyyhitty pois sanat: \"aldrig ha ha giortt Huad Rod slach\".\n\n[917] Reunaan lisättynä.\n\n[918] Pyyhitty pois sana \"tolemod\".\n\n[919] Pyyhitty pois sana \"som\".\n\n[920] Reunaan lisättynä.\n\n[921] \"Tro\" sijassa on ollut \"ware\", ja \"Misgynere\" sanan sijassa on\nollut \"gunstich Herre\".\n\n[922] Reunaan tehty lisäys, josta kuitenkin on kaksi viimeistä sanaa\n\"elest wederfars\" jälleen pyyhitty pois.\n\n[923] \"Skyd\" on ollut kahdesti kirjoitettu; mutta edellinen kerta on\npyyhitty pois.\n\n[924] Nämä sanat on reunaan lisätty samalla kädellä.\n\n[925] Senjälkeen kuin ylläoleva oli kirjoitettu ja ladottu, on\nvaltioneuvos Tawaststjernan suuren teoksen toinen osa ilmestynyt\nnimellä: Pohjoismaiden sota 1590-1595 ja Täyssinän rauha (Helsingissä\n1919). Vielä tärkeämmällä tavalla kuin edellinen osa valaisee\nse Nuijasodan alkuhistoriaa ja sen syitä; viittaamme vain\nmielenkiintoiseen kahdenteenkymmenenteen lukuun \"Suomessa välirauhan\naikana pidetty sotaväki\", missä uuden, ennen käyttämättömän\narkistoaineiston pohjalla valaistaan maan sotilasoloja Nuijasodan\nkynnyksellä.\n\n[926] Kun kirjoituksemme jo oli ladottu, osui käsiimme Jalmari Finnen\nkirjoitus \"Vuosisatojen takaa 40. Unohtunut hirmuteko\" (Aamulehti 1929,\nn:o 12), missä kerrotaan erään huovipäällikön, katselmuskirjoittaja\nSöyrinki Sigfridinpojan hirmuteosta Hämeessä Nuijasodan aikana.\n\n\n\n"]