[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fP49jGiyCMjP-sh5Ua-0krVQBNUwEgxDTfSLfKPCiyQc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3280,"Ankarat dähdet","Helanen, Vilho",1899,1952,"3280-helanen-vilho-ankarat-tahdet","3280__Helanen_Vilho__Ankarat_tähdet","Romaani","romaani",[],[],"fi",1926,null,56635,355966,false,74722,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Ankarat tähdet: Romaani\" by Vilho Helanen is a novel written in the early 20th century. The story takes place in Finland and revolves around the lives, aspirations, and relationships of its main characters, particularly focusing on young Pentti Kaira as he navigates complex themes of love, nationalism, and disillusionment, reflective of the historical context of the time.  The opening of the novel introduces us to a scene filled with vibrant social interactions, where Pentti Kaira is engaging with a captivating young woman named Katherine during a gathering filled with music and laughter. Pentti appears enthralled by Katherine's charm, but as their conversation develops, it reveals deeper layers of introspection regarding their identities and national sentiments. Their playful banter becomes more serious, touching on themes of national pride, societal obligations, and personal disillusionment, which sets the emotional tone for the unfolding narrative. This portion of the novel deftly combines elements of romance and profound philosophical reflection, hinting at the bittersweet dichotomy of youth's optimism contrasted against the somber realities of their world. (This is an automatically generated summary.)",[],210,"Helasen esikoisromaani sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja seuraa suomalaisten vapaaehtoisten vaiheita Viron vapaussodassa. Päähenkilö Pentti Kairan tarina kulkee opiskelijapiireistä rintaman koettelemuksiin ja itsenäistymisen ajan kansallisiin aatteisiin.","Vilho Helasen 'Ankarat tähdet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3280.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ANKARAT TÄHDET\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\n— Täällähän meillä on mainio tilaisuus rupatella kahvikupin ääressä.\nTai ehkä saankin tarjota neidille jäätelöä?\n\nPuhuteltu silmäsi seuralaiseensa veitikkamaisesti. Kun hän istuutui,\ntarkastivat mustat silmät ilmeisellä mielihyvällä edessä seisovaa\nkookasta nuorta miestä. Frakkipuku valkeine liiveineen oli kuin\nvalettu ryhdikkääseen, solakkaan vartaloon. Kasvot olivat kapeat,\nvoimakaspiirteiset, otsa valoisa ja leveä. Nenä oli suora ja kapea.\nTummanruskea tukka aaltoili vapaasti taapäin. Mutta eniten kiinnittivät\nhuomiota mustien, tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät. Ne\nolivat harmaat väriltään ja omituisen välähtelevät.\n\n— Kiitos, jäätelö täyttäisi kai paremmin jäähdyttäjän tehtävän, oli\nvastaus. — Vai kuumentajaako te, maisteri Kaira, tanssimme päälle\nkaipaatte?\n\nJa pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti\nilmoille ilkamoiva nauru.\n\nPentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella\npuolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan\njotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi.\nKiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret\npalavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui\nraukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten\nsoman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen\noli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän\nnäki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille\nja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi\nhiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.\n\n— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti,\nettei voinut estää punastumistaan.\n\nHän katsoi kysyvästi tytön nauraviin silmiin.\n\n— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas\npikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?\n\nPentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset\nedessään.\n\nValssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne\nyhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa\nvaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.\n\n— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo!\nOlemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä.\nEikö voikin?\n\nPentti myönsi innokkaasti.\n\n— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin\nvoisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli,\nsanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat.\nKutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän\nmarmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne\nolivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa:\n\n— Tahdotteko?\n\n— Niin mielelläni! Katherine... Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki\nlättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?\n\n— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea\nlättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?\n\n— Kysyin typerästi, se on totta, myönsi Pentti.\n\n— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla\nsilmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä\nja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.\n\nTyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri\nsellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.\n\n— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että\nte, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen\nkuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.\n\nPentti liikahti tuolillaan hermostuneesti.\n\n— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo\nhelskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin\nmuusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista.\nTai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille\nsuurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla...\n\n— Ei, antakaa olla.\n\nTyttö katsoi seuralaistaan pitkään ja tutkivasti. Viimein virkahti hän\nkiivaasti:\n\n— Helskyväsanainen narri, sanoitte te. Miksi teette vääryyttä\nitsellenne, Pentti? Kauneimmille ajatuksillenne? Teette vääryyttä\nmyöskin kuulijakunnallenne, jonka kaunopuheisuudellanne saitte\ntemmatuksi mukaan! Minä näin miesten käsien puristuvan nyrkkiin\nvalmiina iskemään jälleen isänmaan puolesta. Näin naisten katseiden\nhehkuvan innostusta ja uhrautumishalua. Näin vanhusten silmien\nkyyneltyvän, liekö ollut ilosta ja ylpeydestä vai surustako, että he\nitse ovat vanhoja jo. Mietin: onnellinen se maa, jota noin rakastetaan!\nUskokaa minua, Pentti: jokainen kuulijanne ajatteli puheenne aikana\nvain isänmaata.\n\nNuoren miehen kädet olivat puristautuneet nyrkkiin pöydällä.\nSilmäkulmien välissä oli syvä ryppy.\n\nKatherine tunsi olonsa omituisen epävarmaksi kohdatessaan hänen\nkatseensa. Nuo silmät! Oli jotakin peloittavaa ja samalla kuitenkin\npuoleensavetävää niiden äkillisissä ilmeenvaihteluissa. Väliin välkkyi\nniissä sytyttävä innostus, joka yht'äkkiä sammui antaen tilaa kylmälle,\nraudankovalle katseelle. Väliin niissä hehkui kiihkoa, intohimoa, nyt\npoltti häntä niiden epätoivoinen ja samalla pistävän pilkallinen ilme.\n\nKun Pentti puhui, soi äänessä katkera itse-iva:\n\n— Ja tiedättekö, mitä minä ajattelin puheeni aikana? Ajattelin, että\nkunpa tämä olisi jo ohi ja saisin heittää hartioiltani narrinkaavun.\nAjattelin, että kunpa tanssi alkaisi ja löytäisin mukiinmenevän\ntanssitoverin, jonka seurassa voisi olla ajattelematta, unohtaa.\nUnohtaa kaiken muun paitsi että on nuori! Niin, sanoin mukiinmenevän,\nsillä silloinhan en vielä tiennyt, että minulla olisi onni tutustua\ntäällä teihin, Katherine, tanssittaa teidänlaistanne kaunista\nkeijukaista.\n\nTyttö ei vastannut mitään. Mustat silmät tuijottivat hellittämättä\nvalkeisiin sormiin. Hän ajatteli sitä, mitä nuori mies äsken oli\nsanonut. Hän koetti päästä selville siitä, mikä oli se tunnepohja,\njolta nuo katkerat sanat pulppusivat.\n\nSalissa oli valssi vaihtunut puolalaiseen masurkkaan. Oven lävitse\nkuului tanssijain askelten töminää, voittaen väliin kiihkeät\nsäveletkin. Joskus kajahti tanssin johtajan huuto ilmoittaen vuoron\nvaihdoksesta.\n\n— Entä se Suomi, virkahti Katherine viimein — josta äsken niin ihanasti\npuhuitte? Mihin se teiltä unohtui?\n\n— Se Suomi? Sitä ei ole.\n\nSitten lisäsi Pentti hymähtäen:\n\n— Ei muuta kuin sanoissa. Eikä sitä ole ollutkaan.\n\nTyttö säpsähti. Pistävän katkerat sanat viilsivät. Oliko tuo todellakin\nsama mies?\n\n— Ei ollutkaan?\n\n— Ei, eikä tule!\n\nPentti kohtasi tytön katseen. Sitten hän puhkesi puhumaan kiivaasti,\nkatkonaisesti:\n\n— Niin, Katherine! Sitä ei tulekaan. Se on vain saippuakupla!\nSaippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää\nyhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään. Se on vain\nunelma! Unelma, joka kyllä vajaa vuosi sitten johti kauniisiin uniinsa\nuskovan nuorisomme sotateille. Vainolaista, sortajaa vastaan! Unelma,\njonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet nuoret sotilaat kärsivät...\ntaistelivat... vertansa vuodattivat. Saippuakupla loistavine väreineen\nsilmiensä edessä! He uskoivat siihen Suomeen, josta puhuin. Onnelliseen\nSuomeen, koko onnellisen Suomen kansan onnelliseen isänmaahan. Ja nyt!\n\nKatherine ei katsonut häneen. Hän järjesteli hameensa laskoksia, jotka\ntanssissa olivat menneet hieman epäkuntoon. Mutta hän kuunteli tarkoin.\nNyt hän ymmärsi, mikä ajoi nuoren miehen huulille nuo sanat. Katkera\npettymys se oli. Hän, Katherine, oli ehtinyt kiintyä tähän maahan ja\nsen kansaan. Hänen sydämensä oli täyttynyt ilolla, kun hän oli nähnyt,\nmillä kuumeisella innolla täällä rakennettiin vapaata valtakuntaa.\nHänestä oli tuntunut, että tuo into jollakin tavoin lupasi valoisampaa\ntulevaisuutta hänenkin pienelle, kärsivälle kansalleen. Ja nyt? Oliko\ntuo kaikki vain pinnallista? Alla synkkää lamautumista.\n\n— Ja nyt? kysyi hän hiljaa.\n\n— Nyt ei siihen enää usko kukaan! huudahti Pentti.\n\nHän nousi paikoiltaan ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan\nsyksy-yöhön.\n\nRäntäinen katu oli autio. Vain silloin tällöin riensi myöhäisiä\nkulkijoita ohi, kasvot alas painuneina, hattu syvään otsalle vedettynä.\nEräs nainen oli painautunut läheisen talon seinustalle etsien siitä\nsuojaa viiltävää viimaa vastaan. Jokunen kulkija pysähtyi hänen\nkohdallaan ja vaihtoi muutaman sanan, mutta jatkoi sitten matkaansa.\n\nPentti kääntyi viimein seuralaiseensa. Otsa oli silennyt.\n\n— Älkäämme olko typeriä, Katherine! naurahti hän. — Miksi puhuisimme\ntuosta roskasta? Juhlana.\n\nTyttö tunsi harmaiden silmien polttavan hänen kasvojaan. Niissä\npaloi kuuma tuli — kuin kaiken uhalla. Ja kuitenkin, oli kuin takana\nsittenkin olisi ollut jotakin epätoivoista.\n\n— Te olette kaunis, Katherine!\n\nPentti tuli tytön luo. Tämä nousi hitaasti katsoen ylös hänen\nkasvoihinsa. Hetken seisoivat he vastatusten, sanattomina.\n\n— Katherine!\n\nJa äkkiä Pentti kietaisi käsivartensa hennon vartalon ympärille ja\npuristi hänet rintaansa vastaan. Katherine ei yrittänyt vapautua hänen\notteestaan. Hän taivutti päätään taapäin. Hän tunsi, ettei voinut\nvastustaa harmaiden silmien poltetta.\n\n— Helvetti!\n\nMolemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea\nkohden, jonka luota ääni oli kuulunut.\n\nSiellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei\nollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät,\nhyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat\nsilmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.\n\n— Erkka, mitä sinä täältä haet?\n\nPentin ääni oli kova, suuttumus sai sen hieman värähtelemään.\n\nTulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti\novenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.\n\n— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta\nhuomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä\nvirkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis.\nMutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin\nnaisseurassa. Hi-hi.\n\nPentin silmät välähtivät uhkaavasti.\n\n— Mene matkaasi, Erkka!\n\n— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi\nopetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun\nyksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös,\nöhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun?\nVaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.\n\n— Erkka!\n\nPentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen\nennusti myrskyä.\n\nJaa, öhöm, urahteli pieni mies, — parasta kai, kun lähden.\n\nHän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa\nhymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.\n\n— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen\nherra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas,\nvalmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi,\nmikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi,\nJaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.\n\nTuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä\nkerran.\n\n— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta\nsotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun,\nöhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä\nhäiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka\nkaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se\nneiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi\nkuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään\nrajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!\n\nKun he olivat jälleen kahden, virkahti Pentti:\n\n— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on\nvähän päissään. Muuten kelpo toveri.\n\nHe istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi\nkyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen\nlaskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he\nolivat puhelleet.\n\nMolemmat vaikenivat. Sitten virkahti tyttö:\n\n‒ Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin\nsynkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki\nvoinut tarkoittaa sitä?\n\nPentti tuijotti eteensä.\n\nPuhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi\nteki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän\noli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä\nkuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat\nviime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän\nei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine\nvoisi ymmärtää häntä.\n\nKatherine... Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt!\nErkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta\ntai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään\nruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli\nkäyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän\nvain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen\nhävyttömästi... Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet,\nPentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne\nolivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden\nkirotuista kahleista.\n\nJa äkkiä Pentti puhkesi puhumaan äänessä uhmaa ja ivaa:\n\n— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko\ntuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja!\nJospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan\ntapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus,\nkauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran\nloistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten,\nniin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!\n\nHän keskeytti äkisti ja pyyhkäisi otsalle valahtaneet hiukset\npaikoilleen.\n\n— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa\nteitä, Katherine.\n\n— Eivätkö?\n\nTytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet\nvärähtelivät.\n\n— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat\nteitä, Pentti?\n\nTenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja\nsamalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet\nsyliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri\nkuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen\najatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!\n\n— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin\nymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua\nymmärtämään!\n\nPentti kohautti hartioitaan.\n\n— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko\nmeidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa\nsaatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s.\njuhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme,\njoiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen\najatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka\nvainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on\njonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee,\ntuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat\nodottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on\nmaksettu, tottahan kuittauskin saadaan...\n\nOvi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen\ntanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista\nlämmennyt pari.\n\n— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin\nkyyhkyset. Herran rauha!\n\nJa ovi lensi rämähtäen kiinni.\n\nPentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta\nsaada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.\n\n— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen.\n— Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.\n\nPentti puristi kouraansa valkean käden ja siveli hiljaa sen hoikkia\nsormia. Hän tuijotti niihin puhuessaan:\n\n— Kaikki, sanoitte te, Katherine. Ei siinä paljon kaikeksi ole. Roskaa,\nsanon teille, roskaa kaikki!... Samanlainen maa se on, Suomi, kuin mikä\nmuu hyvänsä! Rikas köyhää riistää, vallassaolija heikompiaan maahan\npainaa... Tätä maata rakastetaan, sanoitte te, Katherine. Se, jolle\naurinko päin naamaa paistaa, se tietysti rakastaa. Kysykää vaikka\nukko Uljanovilta — kyllä hänkin nyt Ryssänmaata rakastaa... Mutta\nmenkää varjopuolelle — vaikka täällä. Kysykää köyhälistökortteleissa,\nrakastetaanko niissä tätä maata hyvinkin palavasti. Kysykää katujen\nrepaleisilta lapsilta! Ja... ja... ne ovat sittenkin juuri ne, joita\nsydän auttamaan käskisi. Kapinoiva — heikko sydän raukka...\n\n— Mutta miksi te nuoret, huudahti Katherine säihkyvin katsein, — ette\nryhdy eheyttämään kansaanne? Oi, mitä olisinkaan minä valmis tekemään\nmaani ja kansani hyväksi, jos Lätinmaassa kerran päivä alkaisi sarastaa!\n\nPentti katsoi hänen silmiinsä. Mitä hullua? Tuo kiilto mustissa\nsilmissä? Jos olisi ollut kysymys jostakin muusta, olisi hän voinut\nvannoa, että se paljasti fanaatikon. Mutta Katherine? Hänen huulensa,\nkapeat huulensa, tuntuivat kyllä puhuvan samaan suuntaan. Mutta ei, ei\nsittenkään. Raikas, ilakoiva nauru — niin ei naura fanaatikko.\n\n— Nuo ovat pelkkiä sanoja, Katherine, sanoi hän. — Samoja sanoja, joita\ntässä maassa on toistettu toistamasta päästyä. Kunnes nyt inhoamme\nniitä sekä muiden että omassa suussamme. »Mitä olisinkaan minä valmis\ntekemään...» Tekemään — yksin! Ei kannata. Kansa ei halua. Sellaisia\nainakin me suomalaiset olemme, molemmilla puolilla: emme voi unohtaa,\nemme anteeksi antaa. Menköön vapaus, menköön itsenäisyys, hävittäköön\nvihamies peltomme ja metsämme, suistukoot vaikka lapsemme orjuuteen,\nkunhan vain ensin saamme kostaa toinen toisellemme... Yksi puhallus\nidästä, ja Suomi on lakannut olemasta valtakunta. Meidän rikkinäinen,\nyksinäinen Suomemme! Siinä on tulevaisuus, Katherine.\n\nPentin äänessä väreili tuska. Se tuskin sopi yhteen sen pilkallisen\nsävyn kanssa, jota hän vähän aikaisemmin oli käyttänyt. Mutta hän\nei pysähtynyt sitä pohtimaan. Unettomien öiden synkät mietteet\npurkautuivat esille kuohuvana, sinne tänne hyppelehtivänä virtana.\n\n— »Miksi me nuoret emme...», sanoitte te, puhui hän tuijottaen\nnyrkkeihinsä. — Seurakunta on sekalaista joka taholla, Katherine.\nKenties ei meilläkään ole tahtoa, oikeaa tahtoa, olemmehan saman kansan\nlapsia. Ja se, mitä meillä varmasti ei ole, se on usko ja luottamus\nkansaamme. Suomi kaatuu omaan heikkouteensa, miksi siis huitoa turhaan?\nEi, me alistumme, ainakin järkemme alistuu typerän, olevan yhteiskunnan\ntahtoon, ja tukimme suumme niin kuin vaatii tämä yhteiskunta, joka on\nniin sanomattoman tyytyväinen siihen, mitä on, sellaisenaan... Ah, sinä\nonnellisten ihmisten onnellinen Suomi! Sinun eteesi ei kannata mitään\nuhrata. Muutaman kauniin, tyhjyyttään helisevän sanan puhujalavalta\nkenties. Mutta nekinhän voivat palvella omaa minää, olla astinlautana\nylöspäin. Sillä yhteiskunta — se rakastaa kauniita sanoja, vaikkei\nkauniita tekoja. Niin että...\n\nKatherine keskeytti hänet:\n\n— Oi ei, älkää jatkako, Pentti. Oli miten oli, tämäniltaisella\npuheellanne olette antanut minun elämälleni uuden suunnan. Sytyttänyt\nminussa isänmaanrakkauden. Tahtoisin puolestani antaa teille osan omaa\nuskoani.\n\n— Sille, jolla usko on ollut, mutta jolta elämä itse sen on riistänyt,\nei kukaan voi uskoa takaisin antaa, virkahti Pentti kylmästi.\n\nMutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti\nolkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi\npuhumaan aivan toisella äänellä:\n\n— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme\nsitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni\nihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin\nhäntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän\nhänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin\nmenisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan\nPappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan\nvain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!... Kuulkaa, Katherine,\nsiellä on valssi menossa. Saanko pyytää?\n\nTyttö katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän hymähti ja nousi.\n\n— Miksikäs ei, herra näyttelijä?\n\nOvi narahti saranoillaan. He sukeltautuivat tanssin vilinään.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nOli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet\nkoivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.\n\nSiinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta\nseuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain\njoustavan, miltei mittaisensa vartalon.\n\nHänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva\nolento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan\nhenki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin,\neihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla\ntiellä, kuuli vain omat askeleensa.\n\nMinne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä\nmanalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka\njohtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen\nhiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi,\nhän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina\nja kirkkaina palavat tähdet...\n\nHänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin\nja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera\nmatkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet\nmuusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että\nvalot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja\nvuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen\nlapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta,\nsuurelle valtamaantielle.\n\nKuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden\nvirkahtaen:\n\n— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme\njoulukirkkoon.\n\n— Niin, Hanna.\n\n— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on\nnyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä\nkuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä\nolin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä\njoululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä\nolin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota\nmuun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona\njouluna...\n\n— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin\ntavannut, täydensi Pentti.\n\nHänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä\npahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja\ntäyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa.\nHän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo\nhiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä\nei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi\nvarmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa,\nmieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon\nylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.\n\n— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli\ntyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan\nviimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla\nsaimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle\ntulevaisuudentuumistasi. Muistatko?\n\n— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka?\nhymähti Pentti.\n\nHanna tarttui pimeässä hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.\n\n— Miksi sinä naurat?\n\n— No, tietäähän ne, abiturienttiajan ja ensimmäisen ylioppilasvuoden\nhaaveet!\n\n— Sinusta piti tulla mies, oikea mies, sanoi tyttö vakavasti.\n\nPentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin\njo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle\nsiitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna\nkykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi\nsitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.\n\nJa muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki\nyhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia\nvähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja\nnyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai\npitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.\n\nPenttiä alkoi jostakin syystä oudosti ahdistaa.\n\n— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi\nhän väkinäisesti.\n\n— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti\naina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\nHe olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen\nveräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla\npaloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin.\nKaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.\n\n— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä\najatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä,\nsuurimpia minun elämässäni.\n\n— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi\nminäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat\nvoimaa koko tulevaksi vuodeksi.\n\nTuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko\nse totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut\nnoita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän\neikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin\nodottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen\nlämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat\nolivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut\nväliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras\nhento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.\n\nHän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.\n\n— Mitä sanoit?\n\nTyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:\n\n— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?\n\n— En tiedä.\n\n— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.\n\n— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen\npää.\n\nKun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin\nsaada äänensä kuulumaan leikkisältä:\n\n— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika\nryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei\ntulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat,\nyksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!\n\nPuhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas\nkotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi\nollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan\nsitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän\nei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen\nsanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa\ntoveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle\njonkinlaista mielihyvääkin.\n\n— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en\nvoi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti\ntiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani\nsaatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai\npoistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko\nsitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken\nhyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan\nosaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi\nrautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen\nsekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan\nopintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen —\ntapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies\npääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina.\nEikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?\n\nTyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret,\nsyvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi\ntahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki\nhänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.\n\n— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava\nääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin,\nosuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen\npuheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.\n\n— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken\nkuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) —\nMutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.\n\n— Ei koskaan!\n\n— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle\nvielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.\n\nPentti hymähti pilkallisesti.\n\n— Tuo sinun Jumalasi on jättänyt tekemättä paljon muuta, tärkeämpää.\n\nNoita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana\ntalviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.\n\n— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki\nedelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan\ntiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti\nniin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan\nkautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on\narvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.\n\nPentin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, kun hän vastasi:\n\nKaunis usko. Mutta lähtekäämme nyt. Muuten myöhästymme.\n\nHe nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden.\nVähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun\nkulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki\nkirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.\n\n— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja\nnaisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi\nkäsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?\n\nAina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo\nennakolta tiedettiin vastaus:\n\n— Kiitos, isäntä, tulemme jalan perässä.\n\n— Niin, niin, ne nuoret, ne nuoret.\n\nPiiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.\n\nAamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat,\nlähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten\nhelinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin\ntulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset —\nkaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen\nkeskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa\nlapsuudenystäviä, erottamattomia.\n\nKirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.\n\nPentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui\nsekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt\nkaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen\nmahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki\nse, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen\nkirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.\n\n— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä\nvertoja niille.\n\nKirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä\nsikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä\najoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja\nPentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.\n\nKirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa\njoka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven\npohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli\njäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä\nHanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet\nsammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman\nhuolettomina päivinä.\n\nLaiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti,\npitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin\nhalutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli\nkirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki\nkeskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.\n\nKun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He\nistuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin;\npappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä\nja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin\nmielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat\nheidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin\npenkki.\n\nKirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma\noli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen\nrovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea\ntunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas.\nKynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen\nvoimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen\nsanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät\npunaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran\nja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja\njuhlamielestä osattomiksi jääneiltä.\n\nKirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja,\nkalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista,\npalavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei\nnähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä,\nei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän\nvarmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian\nläheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.\n\nHän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina\nkajahtivat tutut säveleet:\n\n    »Enkeli taivaan lausui näin:\n    Miks hämmästyitte säikähtäin?\n    Mä suuren ilon ilmoitan\n    Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»\n\nJo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät\npois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan\nkurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon\nmielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan,\nolipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin\nsuli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen\njumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus\nvaltasi kokonaan hänen mielensä.\n\nHän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana\nse helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi\nkäyttää sitä.\n\nPentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään\npäähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät\npalavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen\nkorkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa —\notsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin\nvalo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen\nsädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu\nsuurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat\nkorvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat\nterveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan\npaljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli\npyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi\ntummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.\n\nHän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli\nPentti. Sekä ruumiilta että sielulta.\n\nVoimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan.\nPentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän\noli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt\nhenkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.\n\nHänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen\nja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että\nheidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.\n\nMonesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta.\nRenki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan\näiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän\nkolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä\nkoskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla\nleikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun\nvirta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea\nkohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa\nhuutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka\nei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet\nja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se\nkysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli\nrauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys\noli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien\nkulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi\ntyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine\nsaaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä\njaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet\nja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä\nvuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla\nkantoi.\n\nHanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja\nsamalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli\nkyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja\nsiitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen\nosaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta\njälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän\nrappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan.\nMutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos\nhän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa\njollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen\nvirtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että\nero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja\nitseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.\n\nHanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt\njotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret,\nsyvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen\nnuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.\n\nHannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja\nkasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova,\narkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.\n\nItse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä\nkolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka\npäivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat\nkuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella\nvallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa\nkynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja\nhohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.\n\nYht'äkkiä helähti Pentin rinnassa soimaan:\n\n    »Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.\n    Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»\n\nHän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä sydämellisesti.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nJoulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden\nvuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.\n\nPentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen\nlukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään.\nMutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan\nedessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen\nalaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan\npunaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti\nkatsomasta sinne päin.\n\nUlkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon\nkuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa,\nmutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti\nvanhuksille.\n\nNiin, Hanna... Hanna?\n\nPentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?\n\nHän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki\nuudelleen:\n\n                                           »Helsinki 28.XII.—18.\n\n Vanha kaveri!\n\n Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan\n nimessä nyt kutsun sinua.\n\n Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne?\n Viroon, veliseni!\n\n Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat\n aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja\n apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt\n lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.\n\n Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä\n minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.\n\n Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio\n tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi;\n jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia\n vapaussankareita olemme.\n\n Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn,\n ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa\n meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin.\n Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin,\n että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän?\n Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin\n lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken\n tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä\n tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa.\n Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa,\n jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja\n tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten\n silloin herrasväkeä häiritse.\n\n Tule!\n\n                                                Veljesi\n                                                Erkka.»\n\nHän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse.\nHän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan,\nnäyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän,\nPentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa\nkyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää\nnauranut.\n\nHän punnitsi asiaa.\n\nKunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta\nmitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.\n\nPäästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin\nhän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde\nHannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen\niloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut\nniin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut,\nisä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin\nratkaisevaa.\n\nMitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän\nei tiennyt, mitä vastaisi.\n\nHänen oli mahdotonta päästä selvyyteen. Siksi pois!\n\nSitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun.\nKaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken.\nUnohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä\nminusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä\nsiitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on\ntietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti,\nampuvat vastassa olijat minut...\n\nJa vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon\ntanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli\nsiis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni\nuuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti\nhän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle\nlopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli\ntoveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa...\n\nPentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.\n\n »Pappila 29. XII —18.\n\n H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.\n\n                                       Tuus\n                                       Pentti.»\n\nSitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.\n\nSalissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä\nhampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa.\nRuustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui\nperimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja\nkatsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.\n\nPentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan\nhuoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan,\nettä parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien\nsatojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä,\nsehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.\n\nMitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui\nsiinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan.\nEntä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan\nympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon\nsekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova\nkamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä\nsai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei\nvain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli —\nhän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli\ntullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.\n\nJa Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa\nmukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta.\nMerkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät\nystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä,\nniin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut\ntanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet\nmuuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän,\nehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät\nheijastivat.\n\nHanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin.\nMurtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli\njoskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin\nSibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun\nverhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin\nsäteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen\nrinnassaan. Miten hän voisi...?\n\nMutta päätös kuin päätös.\n\nHän astui huoneeseen.\n\nHanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin\nilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän\nMartti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.\n\nPentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä\nhiljaa.\n\n— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän\nkömpelösti.\n\n— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu\nolevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat\nahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia... Ihmis-parat. Herra\narmahtakoon heitä heidän tuskassaan.\n\nRuustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat\ntarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden\nvälinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä\nlausuttujen sanojen takana piili jotakin.\n\n— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia\nvapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken\nkuluttua.\n\nPentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti\nenemmät kiertelyt.\n\n— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan,\nsanoi hän.\n\nOli todella kuin pommi olisi heitetty keskelle rauhallista kotia.\n\nRuustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti\nsilmiin.\n\n— Pentti, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Poikani ... Viimeiseni!\n\nPentti silitti rauhoittavasti äitinsä kättä ja kääntyi katsomaan toisia.\n\nRovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli\nottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.\n\n— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa\nja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet\nilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.\n\nHanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin\nsäikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi\nvain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.\n\nMartti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut\nsitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.\n\n— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin\nEtelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo\naika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt\nonkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta\nei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja,\nvanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö\nmeidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan\nheitä?\n\nNoita kiihkeitä sanoja seurasi äänettömyys. Rovasti katkaisi sen\nviimein.\n\n— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään,\nniin... virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.\n\nPentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi\nsuostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut.\nPikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä\nhänen mieleensä, »_Jos_ sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta\nhänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään\nmieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi\nja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden\nkärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt\nliikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle\nyhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.\n\nMartti-setä silmäsi ylös.\n\n— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä\nymmärretään.\n\nRuustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen\npyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui,\nettä nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen...\nPaljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua\ntuskasta.\n\nHän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui\nhänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen\noli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli\nhänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä\nkuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan,\njotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon\nmaan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja\nomaisiaan.\n\nMutta ääneen hän sanoi:\n\n— Auttaa veljeskansaa... pelastaa koteja... suojella heikkoja ja\nturvattomia... Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi\nPentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan\nsinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.\n\n‒ Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.\n\n‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran\nkäskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle\nHerran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.\n\nRuustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät\nposkipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.\n\nHanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta.\nNyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.\n\nRuustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen.\nKuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien\nHannan kaulaan.\n\n— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!\n\nHanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta\nkyyneleet eivät ehtyneet.\n\nYht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi\ntuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:\n\n— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän\nvälillänne tapahtunut jotakin?\n\nVeri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää\nitseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:\n\n— Ei mitään ole tapahtunut... Mutta ettekö ymmärrä, täti...? Mitä\nauttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!\n\nRuustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera,\nepätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta\nhän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan\nvastaan.\n\n— Lapsi, lapsi-parkani!\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nUlkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat\nmenettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon\nvälissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.\n\nPentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.\n\nMitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä\ntällaiselle retkelle!\n\nNo, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä\nollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta...\n\nHän käännähti ikkunasta pois.\n\nSamaa harmaata.\n\nKolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut\nryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä\ntuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen.\nHarmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen\npiippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja\npettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman\nkerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta\nkeskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä\npohjaa.\n\nPitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla.\nLyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät\nuutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi\nvielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä\npelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt,\nkestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua\npahimman varalle.\n\n— Pata putosi, mutta ei hiivatti halennut!\n\nPentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka,\njäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta\nei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa\nnäkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus,\nmilloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut\nhieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden\nrumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja\nkauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa\nlujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai\nsilmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui\nniissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat\nkatsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.\n\n— Kersantti Kaira rykmentin komentajan luo!\n\nOvella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa\nhänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.\n\nKorttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi\nhäntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun\nhalveksivasti sieraimistaan ulos.\n\n‒ Taitavat, tuota, esikuntaan meinata, irvisti hän.\n\n— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä,\ntuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh,\nesikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!\n\nKorttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät\nihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.\n\nVeri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa\nrinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä\nole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.\n\nKun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi\nhiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin\nasteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi\nvielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.\n\n— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?\n\nPoikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja\nmiellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:\n\n— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.\n\n— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi\nmukaan.\n\nNuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:\n\n— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.\n\nPentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.\n\n— Entä äitisi?\n\nEi minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä\nväärensin lupakirjan alle.\n\n— Väärensit?\n\n— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa\nherrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta.\nHän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa\nolla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta\nei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona\ntahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.\n\nJa lähetti nauroi vapaata pojan naurua.\n\n— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä,\njatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin\nkotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.\n\n— Miksi niin?\n\n— Tahdon taisteluun, veljeskansan ja oikeuden puolesta!\n\n— Ja siksikö lähdit mukaan?\n\n— Siksi!\n\nPentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän\nhäpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat\naiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!\n\n— Mutta etkö sentään ole liian nuori sotaan?\n\n— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät\nsäikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen\n»Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan,\nkersantti?\n\nJa poikanen lausui värähtelevällä äänellä:\n\n»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma\ntaisteluun ja samaan kuolemaan.»\n\nPentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi\nsitä lujasti.\n\nSitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta\nystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.\n\nHetkistä myöhemmin seisoi kersantti rykmentin esikuntahuoneessa.\n\nPöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät,\nsilmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun\nveistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään\nuuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen\nvapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.\n\nIkkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä\nestivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli\nPohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.\n\nEversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori\naliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski,\nkun hän puhutteli tätä:\n\n— Vapaussodassako ansaitsitte arvonne, kersantti?\n\n— Niin, herra eversti.\n\n— Ja siviilissä maisteri?\n\n— Niin, herra eversti.\n\n— Tarvitsen teidänkaltaistanne miestä, kersantti.\n\nKun puhuteltu ei vastannut mitään, lisäsi eversti:\n\nSaatte jo tänään aloittaa työnne esikunnassani.\n\nPentti katsoi tyynesti tuimiin kasvoihin vastatessaan:\n\n— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla\ntäytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.\n\nEverstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että\nhänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.\n\n— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra\neversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en\nlähde koko retkelle.\n\nKiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään\nsanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin.\nEversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin\nkersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.\n\n— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni\nHamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja\nedessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.\n\n— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän\nliioitteli varmaan.\n\n— Hän suositteli teitä joukkueen johtajaksi.\n\n— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä,\n— vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte\nuskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos\nsallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole\nlähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut\nminut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin\nkunnianhimoa se ei ole.\n\nKapteeni Hamula naurahti huvitettuna.\n\n‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin\nkaltaisianne miehiä, sanoi hän.\n\nKun Pentti palasi tupaan, käännähti Jännes häneen ilkkuen:\n\n— No tarjottiinkos sulle paikkaa esikunnassa, hiivatin korkeastioppinut?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja sinä, tuota, sanoit jotta: tattis sano ruotsalainen.\n\n— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat\nomiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten\nmittelystä kysymys on, housuissa — jänis.\n\nKoko tupakunta räjähti nauruun.\n\n— Mitä sinä per...?\n\n— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen\nkiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä\nkiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen\nihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte\nkoko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä\nkuin Jaakko Jännes.»\n\n— Hyvin maksettu, Kaira!\n\nJännes oli hypähtänyt kiroten pystyyn ja sieppasi puukon vyöltään.\n\nPentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat,\nja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle,\nväisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä\nvastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui\npitkin pituuttaan lattialle.\n\nKaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin.\nNyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.\n\nPentti seisoi parin askeleen päässä.\n\n— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen\nhuoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.\n\nHän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen\nmenettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen\nääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään\nhempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.\n\nEräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.\n\n— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla\ntavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.\n\nPentti tarttui ojennettuun käteen.\n\nTorttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo\noli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset,\nrauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin\n— piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä\nkuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun\nimemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi\nhänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi\nsiinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.\n\n— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. —\nKuule, pysytään me yhdessä.\n\n— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nPojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo,\noltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi\nsilmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin\nkaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian\nmajapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.\n\nTehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla\noli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.\n\nPentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin\nkerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.\n\n                                               »Tallinna 12.I.—19.\n\n Rakas Hanna!\n\n Siis virolaisella maaperällä!\n\n Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja\n sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.\n\n Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita!\n Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita\n pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää\n palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain\n ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta:\n Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta,\n sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä\n olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne\n olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.\n\n En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa\n kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen\n juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.\n\n Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä\n tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa\n sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää\n kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu\n soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu.\n Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon\n musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut\n jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he\n olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä\n hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin\n\n Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa\n innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä.\n Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan\n laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella\n heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta\n syystä...\n\n Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen,\n puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä.\n Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat,\n niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin\n nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla,\n ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee\n ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse\n loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään,\n joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään\n Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.\n\n Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.\n\n — Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän\n pureskeli kynsiään.\n\n — Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.\n\n — Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien\n nauraessa.\n\n — Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?\n\n — Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa\n ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.\n\n Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle\n ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.\n\n Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes\n jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis\n kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea\n nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä\n kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.\n\n Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma\n halpa persoonani.\n\n Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi,\n pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon\n mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja\n hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin\n syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin\n maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.\n\n Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni,\n korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat\n ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun.\n Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.\n\n Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta,\n kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka\n yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä\n erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen\n Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan\n samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa\n veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan,\n niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa.\n Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa\n silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta\n koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan\n juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.\n\n Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja\n Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä\n hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme\n kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin\n viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin\n nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka.\n Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän\n silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein\n hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja\n senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä\n riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu\n nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja\n tuiskut purreet rosoiseksi.\n\n Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa\n hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on\n ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan\n hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän\n oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen\n seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti\n sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin\n viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi\n punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen\n — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin\n hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia.\n Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.\n\n — Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä\n merkitsee enemmän.\n\n — Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista,\n jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan\n vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat\n olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista\n antaa odottaa!\n\n Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.\n\n En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit\n tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen\n arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta\n melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille\n ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän\n sellaisena kuin se on... Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä\n tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä\n tiedä.\n\n Mitä se, lapsi? Sille tielle häipyi. Nyt viruu kai jossakin\n yhteishaudassa.\n\n Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika\n hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton\n Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee\n tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen\n päättömyyttä.\n\n Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset,\n nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä,\n paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin\n poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen\n suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.\n\n Kun tarkastelin häntä, naurahti hän huvitettuna:\n\n — Katsele sinä vain, kersantti. Kelpaakos poika ryhmääsi?\n\n Menin vähän noloksi.\n\n — Mikäpäs siinä? hymähdin sitten. — Komea poika.\n\n Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää.\n\n — Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä\n kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto,\n se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!\n\n Katsoin mieheen ihmeissäni. Hän huitaisi kädellään huolettomasti.\n\n — Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä\n isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa\n suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja\n saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen\n luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se\n jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!\n\n Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea\n ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske\n aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa\n kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä\n pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista,\n enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan\n malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta,\n niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan,\n paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat\n pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista\n kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi.\n Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa\n hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat\n mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.\n\n Kuikka, auttamaton koiranleuka, huomauttikin hänelle:\n\n ‒ Kuules, merimies. Luuletko naama-aluksesi haaksirikkoutuneen?\n\n Toikka tirkisteli häntä ihmeissään.\n\n ‒ Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko\n purjeesi vielä paikoillaan.\n\n Toikka järäytti vastaukseksi:\n\n ‒ Saakeli, poikaseni! Puhut kuin ei sulla olisi alaleukaa ollenkaan!\n\n Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät\n elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa\n kasvatettavaksi Pietariin.\n\n — Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän\n housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.\n\n Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut,\n vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi\n laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.\n\n — Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä\n taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.\n\n — Kas, kun et mennyt punakaartiin? kiusoitteli Kuikka.\n\n Toikka ei suuttunut. Hipaisihan vain nenänsä vartta ja vastasi:\n\n — Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua\n tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa\n hapankaalisopasta... Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen\n kuin tappeleminen.\n\n Kuikka huitaisi kädellään ja virkahti minulle:\n\n — Mies on pähkähullu. Nicht wahr?\n\n Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä\n kerrakseen.\n\n Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä,\n puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme\n sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä.\n Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän\n sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene\n tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin\n pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme\n symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.\n\n Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat\n ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.\n\n Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan\n mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia,\n jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta\n kukittivat kuitenkin.\n\n Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme\n lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos\n toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan,\n erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä\n oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin\n suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan.\n Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli\n Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne\n miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.\n\n Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen,\n vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän\n vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale\n keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla\n kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua\n pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta\n vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika,\n ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon\n tuuletusta täällä tarvittaisiin.\n\n Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa\n vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia,\n vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa,\n niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta\n kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain\n haaskat jäljelle.\n\n Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua\n eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö\n rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he\n afäärejään.\n\n No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin\n ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että\n olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.\n\n Parhainta vointia teille kaikille!\n\n                                              Teidän\n                                              Penttinne.»\n\nHän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla\nkasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt\nsitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin\nosa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän\npuoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen\nvelvollisuus oli auttaa.\n\nTunnin kuluttua päättyi hänen päivystysvuoronsa.\n\nKun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin\nkanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli\nmahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla\nmistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.\n\nMuut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä.\nHermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos\nyöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua\nretkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin\nkertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa\nniin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin\nmiehelle.\n\n— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla,\njoka sorkka!\n\nKuikka pysähtyi hänen eteensä. Koko naama nauroi.\n\n— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin\nme sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin\nryssäkin pohmelossa valitti.\n\nPuolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin\nsammuttaa.\n\nHän oli juuri vaipumassa uneen, kun hänet havahdutti Toikan matala\nbasso:\n\nEi, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia.\nEn saa unta, ymmärrätkös?\n\nPentti taipui:\n\n— No, anna tulla. Mutta älä vitkastele.\n\n— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin\nsulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden\nmukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas.\nSen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?\n\nToikka nauraa röhötti.\n\n— No, entä sitten?\n\n— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin\nhienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut\nmikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää\nkoreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu\nlikka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.\n\nToikka nauroi jälleen.\n\n— Kalle, nyt sinä sanot heti, missä olet ollut!\n\n— Ky-kyllä, herra maisteri... Siellä, mistä saa Wein und Weib,\nniinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia\nkoulutyttöjä»... he-he...\n\n— Hiljaa! Nyt ei sanaakaan enää!\n\nHuoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä\nToikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden\nTuomas Pentinmäen vakaa ääni:\n\n»‒ ‒ ‒ äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä\npahasta ‒ ‒ ‒.»\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\n— Kaira, kirje sinulle!\n\nPentti otti Pikku-Matilta kirjeen. Hänelle? Hänhän oli toissapäivänä\nsaanut kirjeen kotoa. Oliko siellä kenties sattunut jotakin ikävää?\n\nHermostuneena repäisi hän kuoren auki. Luojan kiitos, se ei ollut\nkotoa. Käsiala oli aivan outoa. Oli varmaa, ettei hän ollut milloinkaan\nennen lukenut tuota hentoa, hermostunutta käsialaa.\n\nHelpotuksesta huokaisten laski hän kirjeen käsistään ja jatkoi\nsyöntiään.\n\nMatti Salmi istuutui hänen viereensä ja tarttui ruokakulhoonsa. Hänestä\ntuntui hyvältä ja turvalliselta olla lähellä ryhmänjohtajaansa.\n\n— Ei ollutkaan morsiamelta, arvaan ma, sanoi hän arasti.\n\nPentti kääntyi naurahtaen pieneen seuralaiseensa.\n\n— Ei, ei ollut.\n\nHetken söivät he taas ääneti, mutta sitten kysäisi nuori sotilas:\n\n— Kaira, saanko kysyä jotakin? Mikä sai sinut lähtemään mukaan?\n\nPentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle\nsotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden\npuolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä\nyksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui\noikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut\nvoimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin\nollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi\nhänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille\nantanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti\nselkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin\nvanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti.\nAjatuksista ja ihmisistä.\n\n— Et vastaa, Kaira.\n\nMatti Salmi katsoi kysyvästi kersanttiinsa.\n\n— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun\ntästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä,\njosta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi\nkaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.\n\nPoika iski kantapäät yhteen.\n\n— Käskystä, kersantti.\n\nYksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta,\nkeneltä se oli.\n\n»Inkeri Keso.»\n\nInkeri Keso...?\n\nOh, nyt hän muisti. Eräs osakuntatoveri. Kaunis tyttö, jota pojat\nhalusta hakkailivat. Liekö sitten ollut hänen itsensä takia vai isän\nrahojen? Ylpeänlainen tyttö. Pilalle hemmoteltu, muisti hän joskus\narvostelleensa. Mitä ihmettä oli Inkeri Kesolla hänelle kirjoitettavaa?\n\n                                                 »Helsinki 14.1.—19.\n\n Hyvä Pentti!\n\n Olen näkevinäni ihmettelevän katseesi. Miksi kirje? Eihän meillä\n kahdella osakunta-aikanakaan ollut paljoa toisillemme sanottavaa.\n\n Mutta katsos, tätä kirjoittaessani en ole sama tytönheilakka, jota et\n voinut sietää. Suru, näetkös.\n\n Inkeri Kesolla suruja. Se saattaa tuntua uskomattomalta. Mutta niin\n on. Suru, joka panee etsimään apua sieltä, mistä sitä ei ennen mistään\n hinnasta olisi hakenut.\n\n Sinä olet ainoa tuttavistani, joka voi auttaa minua. Siksi kirjoitan\n sinulle. Tiedän, ettet hylkää pyyntöäni.\n\n Olen hermostunut. En saa ajatuksiani kunnolla paperille. Järjestyksestä\n puhumatta. Mutta ymmärrät varmasti minut, kun sanon, että puolituntia\n sitten sain tiedon sulhaseni haavoittumisesta. Rykmenttinsä\n ensimmäisessä taistelussa. Nyt lienee hän siellä Tallinnassa.\n\n Mutta minun täytyy kertoa kaikki. Sinun täytyy tietää kaikki. Muuten\n et voi auttaa minua. Mikäli ihmisvoima enää yleensä auttaa voi. Minun\n täytyy koettaa kertoa lyhyesti ja asiallisesti. Muuten ei tästä tule\n mitään.\n\n Puoli vuotta sitten menin — kihloihin. Sinä tuskin kiinnitit huomiota\n siihen pikku-uutiseen. Sulhaseni, Eino Halla, luki lakia. Ensi kevääksi\n hän olisi valmistunut.\n\n Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle\n satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut\n hänen tavata minua pariin viikkoon.\n\n Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen.\n Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli\n joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.\n\n Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua\n vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, _minut_ oli sulhaseni\n pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun...uh!\n\n Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän\n itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä\n ylpeyteni. Minä, _minäkö_ olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!\n\n Työnsin hänet luotani. Nauroin hänelle vasten kasvoja.\n\n — Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien\n vapaaehtoisten joukkoon?\n\n Purskahdin nauruun. Kimeään nauruun.\n\n ‒ Ihana _vapaus_sankari sinä! huusin.\n\n Hän nousi ylös. Häneen tuli jotakin tyyntä. Rauhallisesti hän sanoi:\n\n — Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään.\n Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi\n huono... Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla\n on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.\n\n Hymähdin halveksivasti ja käänsin hänelle selkäni. Kun jälleen\n käännyin, oli hän mennyt. Senjälkeen en ole nähnyt häntä. Kuulin vain,\n että hän oli liittynyt ensimmäiseen vapaaehtoisrykmenttiin.\n\n Näiden päivien kuluessa olen kärsinyt. Minun on mahdotonta uskoa, että\n tuosta päivästä on vasta kaksi viikkoa. Koko iäisyys siitä on.\n\n Senjälkeen on ylpeyteni saanut askel askeleelta väistyä. Sydämen\n tieltä. Rakastan häntä, Pentti. Nyt, kun tiedän, että hän makaa\n haavoittuneena jossakin, tunnen sen selvästi.\n\n Mikä olin minä tuomitsemaan häntä? On totta, että hän oli heikko. Mutta\n moniko meistä on niin vahva, ettei voi horjahtaa?\n\n Pentti, rukoilen sinua! Hae hänet käsiisi. Sano, että rakastan häntä.\n Että otan hänet vastaan vaikka kädettömänä tai jalattomana. Kunhan hän\n vain tulee! Merkiksi lähetän tässä jälleen hänelle kerran antamani\n sormuksen.\n\n En tee tätä säälistä, sano se hänelle. Minä rakastan häntä! Sydämeni\n on levottomuutta tulvillaan. Korvissani kaikuvat vain hänen sanansa:\n kenties minulla on rohkeutta katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ah,\n jos hän kuolee! Kuolee... Ilman, että saan edes olla hänen luonaan...\n Ilman, että hän kuulee minun rakastavan häntä... pyytävän anteeksi\n häneltä... Ah, Jumalani, Jumalani!\n\n Hyvä ystävä, kiitän sinua sydämestäni jo etukäteen.\n\n Sähkötä minulle heti löydettyäsi hänet!\n\n Sinulle alati kiitollinen\n\n                                             Inkeri Keso.»\n\nPentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja\nlähti.\n\nKenties ei ollut aikaa hukattavana.\n\nEnsimmäinen haavoittunut suomalainen ‒ Inkeri Keson sulhanen... Hän\nmuisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika... Ja\nnyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.\n\nEi ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen\nhaavoittunut suomalainen oli tuotu.\n\nTunnin kuluttua hän seisoi odotushuoneessa.\n\nKyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet\noli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka\nhoiti suomalaista?\n\nKiitos. Jos se suinkin kävi päinsä.\n\nSisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron\nsaksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.\n\n— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet\nsaavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille\npaljon päänvaivaa.\n\nSisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään\nhänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla\nsalaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia\nauttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.\n\n— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys\nkotimaasta. Hänen morsiameltaan.\n\n— Niinkö?\n\nPentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla.\nNaisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain\nsurkuttelua ja myötätuntoa.\n\n— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa\ntänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä\naikaa voimme puhella hänestä.\n\nHetken kuluttua hän palasi ja istuutui vastapäätä Penttiä.\n\n— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän,\nmiltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella...\nMutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.\n\nPenttiä alkoi ahdistaa.\n\n— Onko hän, tarkoitan maanmiestäni, onko hän pahastikin haavoittunut?\n\n— Ei ole mitään toivoa jäljellä, vastasi sisar Margot alakuloisena.\n\nPentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva.\nSellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan.\nYlioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan\nnaistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja\npunaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja\nympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli\nVapunpäivä... Ja nyt... Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?\n\n‒ Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on\nosunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin.\nEilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!\n\nSisar Margot painoi käden silmilleen. Sitten hän alkoi jälleen puhua:\n\n— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä\nseinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole\nennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut\nvenäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on\nkaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on...\nTiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen\ntaitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat\nviheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei\npäässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.\n\nKertoja ummisti silmänsä. Valoisalle otsalle ilmestyn kärsimyksen ilme.\n\n— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun\nvuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään\nouto sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä\nvoitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti\nhän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää\ntaitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut\nnukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan\npääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä\nsilmään.» Hän oli taipumaton.\n\nPentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä:\n»Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on\nrohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»\n\n— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä\nurallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni\nkäsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen\npuristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi.\nEi ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt\nhänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä\ntahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki\nkaamean vaikutuksen.\n\n— Se on oikeata suomalaista sisua! huudahti Pentti ihailevasti.\n\n— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta\nkun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin... itkin...\n\n— Entä sitten?\n\n— Sitten seurasi rauhaton ilta ja vielä rauhattomampi yö. Vasta aamun\nsarastaessa hän vaipui levottomaan uneen. Tohtori sanoo, että se on\nhänen viimeisensä. Ennen sitä unta, josta ei enää herätä.\n\nSisar vaikeni, eikä Pentti liioin osannut mitään sanoa. Hänen mielensä\noli painunut. Lähestyvä kuolema painoi. Hän tunsi suurta ihailua\naseveljeä kohtaan, jolla oli edessä pitkä matka. Mutta sittenkin...\nLoiston rinnalla oli kuvassa niin paljon harmaata. Kuolema vieraalla\nmaalla, kaukana omaisista ja ystävistä — mistä syystä? Siksikö vain,\nettä Eino Halla katkeruuksissaan oli hetkeksi heittäytynyt oikealta\ntieltä? Ja sitä vartenko vain, että voisi näyttää, ettei ollut raukka?\nSekö oli ainoa tarkoitus?\n\nEntä he, Pohjan Pojat? Mikä oli oleva heidän kohtalonsa? Kuolemako?\nHän säpsähti, kun tuo ajatus iski mieleen. Joskus ennenkin se oli\ntullut. Noussut muistona vapaussodan ajoilta. Maatessa vuoteella ja\nkuunnellessa toverien tasaista hengitystä se oli tullut. Mutta silloin\nse oli ollut niin kaukainen, takana ja edessä, kaukainen ja kevyt. Nyt\nse tuli lähelle, niin lähelle, että teki kipeää.\n\nKuolema... Miten vääntäisi se tovereiden kasvot, jotka nyt värähtelivät\nnaurusta? Entä hänen omat kasvonsa?\n\nHän vavahti.\n\nTuntui helpotukselta, kun eräs hoitajatar ilmestyi ovelle ja sisar\nMargot viittasi seuraamaan sisälle. Eino Halla oli herännyt.\n\nHuone, johon he astuivat, kylpi iltapäiväauringossa. Sen säteet, ulkona\npakkassäässä niin avuttomat, valaisivat kirkkaaksi täyteen ahdetun,\nraskasilmaisen sairassalin. Ne tunkeutuivat kaukaisimpaankin nurkkaan\nja loivat säihkyvän kehän kuolevan muukalaisen kasvoille.\n\nNe olivat kauniit — tällä hetkellä. Auringossa ei nähnyt, että ne\nolivat parroittuneet, ei kärsimysten jälkiä niillä. Näki vain palavat —\nviimeistä kertaansa palavat — silmät ja miehekkäät piirteet.\n\nVuoteissa makasi virolaisia ja Viron saksalaisia. Yhdessä he olivat\ntaistelleet, yhdessä saaneet kärsiä. Ja yhdessä he nyt tähysivät\nmuukalaista, joka oli tullut kaukaa ja oli matkalla vielä kauemmas.\n\nKun Pentti saapui maanmiehensä luo, oli tämän pää vaipunut jälleen\nraukeana tyynylle. Silmät tuijottivat jäykkinä ylös kattoon.\n\n— Eino Halla... toveri...\n\nKuoleva ei kuullut tai ei ymmärtänyt. Katse vain kävi harhailevaksi.\n\n— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu.\nPyytää anteeksi.\n\n— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta\nkatse ei ilmaissut mitään.\n\nAika oli vähissä. Elämä oli sammumaisillaan.\n\nPentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan\nkuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.\n\nEino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi\nkasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet\npehmenivät ja kirkastuivat.\n\nHän oli ymmärtänyt.\n\n— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, —\non... antanut... anteeksi...\n\nHetkistä myöhemmin oli kaikki ohi.\n\nSairassaliin oli laskeutunut juhlallinen hiljaisuus.\n\nMonessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen\nvapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.\n\nYksinäisenä, voimakkaana, jollakin tavoin saavuttamattomana.\n\nPentti nousi vuoteen äärestä.\n\nHän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen\nluokseen.\n\n— Te olette myös suomalainen?\n\nKun vastaus oli myöntävä, jatkoi hän sydämellisesti:\n\n— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän\näänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta\npyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte,\nkun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet\nuudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas\nkärsä ja kuolee ... Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa.\nSankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa\nkirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja... elää\nrampa-raukkojen sydämissä...\n\nNyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen\nkaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti\nrintaansa vastaan.\n\nPentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä\ntulvahtanut valoa ja iloa täyteen.\n\n_Siitä_ syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino\nHalla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja\nkaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan\nsiitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut\npakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä.\nVälikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen.\nSuuri ja voimia kysyvä — kunniakas.\n\nJa he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta\neivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen\nveljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.\n\nMitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien\ntaa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He\njättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa\nnimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa\ntulevaisuudessa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nJuna köryytti hiljalleen eteenpäin, pitkä, raskas sotilasjuna.\n\nYksitoikkoista... Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki\njunan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi\nmaailmaksi.\n\nVain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai\nsyystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui\nsilmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja,\nei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi.\nJossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat\ntaivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly,\nvanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki,\nellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin\ntällöin mateli.\n\nPentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva\nrautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa\nvakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta\ntammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut\nkääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään\nvälinpitämättömästi: antaa mennä...\n\n— Saakeli, eikö tuo tarkkailu jo ala riittää?\n\nPentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat\nhakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten\nkuitenkin Hannaa ‒ rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta\nhitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka... Miksei hänen\nannettu olla rauhassa omine ajatuksineen?\n\nToikka nauraa röhötti. Pienet silmät painuivat entistä syvemmälle\nnaurusta paisuvien poskien varjoon..\n\n— Saakeli soikoon, Kaira! Voisi uskoa sinun luulevan mua polsuksi, niin\nvihaisesti katsot.\n\nPentti hymähti. Tuolle jättiläiselle oli turha kantaa kaunaa. Mistä hän\nsaattoi tietää, että ihminen joskus halusi olla yksin ajatuksineen,\nhänellä itsellään ei ilmeisesti ajatuksia ollut? Ei ainakaan sellaisia,\njoiden kanssa mielellään on kahden.\n\n— Katselin vain noita peltoja, sanoi hän. — On omituista ajatella,\nettemme tiedä, ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa niitä.\n\nVaunussa oli aika rähinä. Arvaahan sen, kun moniakymmeniä sotilaita\nistuu yhteen sullottuina. Vain lähimpänä istujat kuulivat senvuoksi\nhänen sanansa. Pikku-Matin siniset lapsensilmät suurenivat tähytessään\nulos. Laukkasen kynnet hakeutuivat avuttomina suuhun. Kuikankin aina\nhymyyn valmiit huulet puristuivat tiukasti yhteen.\n\nMutta Toikka vain nauroi:\n\n— Älä ole akkamainen, Kaira! Mitäs mies paluuta ajattelee? Kaikkihan\non edessä: tappelut, tappelut, pojat! Saakeli, pojat, Tallinnassakin\nryssän uffarien kanssa...\n\nPentti keskeytti hänet:\n\n— Kyllä koko rykmentti tietää sinun yhteenottosi, Kalle.\n\nToikka räjähti nauramaan:\n\n— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon\nkäydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt\nsitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!\n\nPentti kääntyi jälleen tuijottamaan ulos.\n\nHitaasti köryytti juna edelleen. Kohti etelää. Ja mitä muuta kohden?\n\nEtelä?\n\nHänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan\ntäällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella\nvaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä\n— sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle\nrakkaille maille.» Niin, Katherine...\n\nKiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin\nkomeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan\nvaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena\nrintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun.\nNäkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän\nnaurun.\n\nKatherine... Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana?\nEntäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen...\n\nLaulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan\nlauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:\n\n    »Sun viimeinen kuiskeesi, kulta\n    Konsa tempasin laukkuni mie:\n    Se mun lietsoi rintani tulta,\n    Siitä erkani kohtalon tie.»\n\nVaunussa oli hiljaista. Kaikki olivat vaipuneet kuuntelemaan.\n\nLaulaa, niin. Kunpa, osaisikin laulaa.\n\nPentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä,\njotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä\npatoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin,\njolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan,\npainostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman\nmitään syytä.\n\nKuikka keskeytti äkkiä, keskelle säettä.\n\n— Katin hännät! Ei kannata. Ei, kuulkaapas tätä!\n\n    »Eikä se ollut kevätpäivä,\n    Kun minä tänne synnyin;\n    vaan se oli synkeä syksypäivä,\n    kun minä kulkija synnyin.\n\n    Äitini itki ja kukkia katsoi,\n    kun mua kuopusta kantoi;\n    tulipunakukkaa äitini katsoi,\n    kun mulle rintaa antoi.»\n\n— Eikös se sovi minulle? Melkein kuin nyrkki ryssän silmään!\n\n— Jatka, Tahvo, pyysi Pentti.\n\n— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan\njaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita.\nYksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä\ntuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?\n\n— Kerro!\n\nIloinen hymy välkehti hänen silmissään..\n\n— Juu, sillä tuttavuudella oli vähä tekemistä koko elämänjuoksuni\nkanssa, niinkuin sanotaan. Juttusinhan teille jo, että viidennen luokan\nalkuun se minun herraksitekoni jäi. Ja, kissa vieköön, vähän äkkiä\njäikin. Sellaista se on, kun muori liiaksi tirkistelee tulipunakukkia!\n\n— Asiaan! virkahti Laukkanen.\n\nKuikka jäi tuijottamaan pulleisiin kasvoihin. Sitten huiskautti hän\nkättään.\n\n— Asiaan? Sanotko sinä: asiaan? Sinusta, Miinan Eerikki-poika, taitaa\ntulla suuri mies. Oikea lainlaatija. Nehän ne siellä valtiopäivillä\nkirkuvat toisilleen: asiaan, kun mieli tekee päästä pöytäkirjaan\neikä muutakaan sanottavaa ole. No niin, pysytään asiassa. Siitä\nensimmäisestä rakastumisestahan olin juttuamassa. Juu, se oli sillä\nlailla, että rehtorillamme... Tiedättekös te, kaverit, mikä se\nsemmoinen rehtori on?\n\nPojat nyökkäsivät.\n\n— Jaha, katsopas, Kaira. Sinulla on ollut onni matkassasi. Et ole\nsaanut ryhmääsi ainoatakaan tomppelia. Teräviä poikia, oikeita eläviä\ntietosanakirjoja, joka sorkka. Nicht wahr? Juu, sillä suurimmalla\nperuukillamme oli seitsentoistavuotias tytär, oikea herranenkeli.\nKoettakaa nyt kuvitella sellaista. Ja minä olin kuudennellatoista.\nSehän passas. Mutta kuinka ollakaan, kun olin yhtenä iltana pussaamassa\ntyttöä, tulla tuiskahti siihen se peruukki, rehtorimme, meinaan.\nSiitäkös äläkkä syntyi, oikein pirunmoinen metakka! Minä olin muka\nvietellyt rehtorin suloisen, kiltin tytön. Ja sen tien sain matkapassit\nkoulusta. Katin hännät siitä, mutta tuo viettelyjuttu minua kaivaa\nvieläkin. Vietellyt? Luuleekos teistä kukaan, että täyttä naista\ntarvitsee vietellä muutamaan viattomaan pusuun? E-hei! Kuinkas se\ntaas olikaan? »Kukkanen kuihtuvi kastelematta, neitonen poikien\nsuutelematta!»\n\nJa Kuikka purskahti iloiseen nauruun, johon kaikki yhtyivät.\n\nKun se oli hiljennyt, käännähti Kuikka Toikkaan.\n\n— Mutta sinä, helvetin kuumuutta merillä kärsinyt. Sinä tuijotat\nvain savukkeesi päähän. Ja naama noin synkkänä. Lyönpä vetoa\nsieluni autuudesta tuota natsaa vastaan, että ajattelet ensimmäistä\nrakkauttasi, sinäkin. No, sanopas, menikö pojalta ainoan sielunsa\nautuus!\n\nPuhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti\nsavukkeensa Kuikan suuhun.\n\n— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro\nsinäkin!\n\nToikka sytytti uuden savukkeen.\n\n— Kertoa? virkahti hän oudon kumeasti. — Tylsää. Mutta olkoon.\n\nHän ei kuitenkaan alkanut heti, poltteli vain mietteissään.\n\n‒ Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. —\nYhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai\nvuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen\nparissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla\nsilmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi\npojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt\nhiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain\nveti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.\n\nKauempaa ei Kuikka jaksanut ääneti kuunnella.\n\n‒ Älä! huudahti hän. — Pistitkös nenäsi siksi aikaa taskuun?\n\nToikan silmissä välähti. Ja kotvaksi keskeytyi kertomus.\n\n‒ Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän\nhetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon!\nMolemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja\nse taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka\npenkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta\nyhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä.\nKirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja\nitki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.\n\nJa sitten taas pussattiin, pisti Kuikka nauraen väliin. — Juu, juu,\ntunnetaan.\n\nToikka ei kuullut hänen sanojaan, jatkoi vain raskaasti:\n\n— Satamaan tulin. Mutta sieltä pyörsin takaisin. Juoksin. Etsin sen ja\nseuraavat päivät. Turhaa touhua. Sinne jäin, rahatta, tavaroitta.\n\n— Yhden tytön haku suuresta kaupungista, hymähti Kuikka, — juu, se on\nsamaa kuin Saharasta etsisi kadonnutta nuppineulaa. Siihenkös se loppui?\n\n— Ei aivan, vastasi Toikka. — Vasta Lissabonissa.\n\n— Oho!\n\n— Kaksi vuotta jaksoin. Muistelin sitä ja toivoin, hölmö! Mutta\nLissabonissa se loppui. Läksin kaverien kanssa likkapaikkaan. Sattui\nkouriini sellainen saakelin musta ja pulska. Sillä oli ilkeät silmät.\nMutta — niin, se huohotti samalla lailla kuin se Kööpenhaminan likka:\n»Kuinka väkevä sinä olet!» Ja huulissa oli sama maku. Prikulleen!\nSiinä ei voinut erehtyä. Silloin käsitin. Käsitin, minkälaista olin\nmuistellut ja toivonut.\n\nKun hän lopetti, ei kukaan sanonut mitään. Kuikkakin tuijotti\nsanattomana eteensä.\n\nKertoja hypähti pystyyn ja pudisti valtavaa ruhoaan kuin\nkarkoittaakseen kirvelevän muiston.\n\n— Mitä saakelia, kaverit! Miksette naura? Hameväki hiivatin tuuttiin!\nJoka sorkka! Aina niitä sen verran jää, ettei vallan unohda, mitä ne\novat. Mitäs mies niistä, niinkauan kuin sotia riittää? »Iloinen ja irti\nmaasta meinaan olla aina!»\n\nSitten heittäytyi hän jälleen istumaan, niin että penkki rytisi ja\nnojaten päänsä selkämystään jäi katsomaan kattoon.\n\nIllan hämärä kietoi tienoon yhä tihenevään huntuunsa. Sisällä vaunussa\npimeni pimenemistään. Lamppuja ei ollut. Silloin tällöin vain sähähti\nyksinäinen tulitikku liekkiin, ja siellä täällä loisti palava savuke.\n\nLaulu ja sukkeluudet ja nauru olivat tauonneet. Hämärä hillitsi, ja\nse loi verhon, jonka suojissa nuoret soturit saattoivat heittää pois\nnaamarin ja hiljentyä muistelemaan entistä elämäänsä, kotia ja kotiin\njääneitä. Siellä täällä puheli pari ystävystä puoliääneen.\n\nPentti havahtui mietteistään, tuntiessaan aran kosketuksen\nkäsivarressaan.\n\n— Minusta tuntuu niin oudolta, Kaira, kuiskasi Pikku-Matti. — En saa\nmielestäni sanojasi: ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa näitä\npeltoja.\n\nHän nyökkäsi etelään:\n\n— Minä jään tuonne, Kaira. Varmasti.\n\nPentti puristi hänen kättään.\n\n— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän hiljaa.\n\n— Uskotko niin, Kaira? Niinhän Pentinmäetkin sanovat. He sanovat, että\nkävi miten kävi, niin meidän kuolemallamme niinkuin elämällämmekin on\noma suuri tarkoituksensa. Luuletko, että minunkin kuolemallani olisi?\n\n— Varmasti. Kerroinhan sinulle, mitä virolainen invaliidi Tallinnassa\nsanoi minulle: »Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta\nnousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa.»\n\n‒ Mutta Kaira, tunnen itseni niin pieneksi ja huonoksi. Sankari on\njotakin suurta ja pyhää.\n\nPentin teki mieli kietoa suojelevasti käsivartensa nuoren toverinsa\nympärille, mutta olihan Matti sotilas. Hän ei olisi kai pitänyt siitä.\n\n— Olemme kaikki pieniä ja huonoja elämässämme. Mutta tehtävämme on\nsuuri ja pyhä.\n\nPikku sotilas ei sanonut mitään. Mutta kädenpuristus, jonka Pentti sai\nvastaukseksi, oli lämmin ja peloton.\n\nMolemmat vaikenivat. Pentti muisteli herttaista lapsuudenystäväänsä,\njonka alttiin rakkauden hän oli niin huonosti palkinnut. Ja\nMatti ajatteli isäänsä, joka oli saanut luodin päähänsä Viipurin\nvalloituksessa kaatuen paikoilleen samoin kuin Sotilaspojan isä.\n\nJuna vihelsi pitkään.\n\nTartto... Tartto!\n\nÄänettömyys, alakuloiset ajatukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Kaikki\nryntäsivät vasemmanpuolisiin ikkunoihin.\n\nAsemasillalla seisoi virolainen kunniakomppania, sotilassoittokunta\nja siviiliväkeä. Ja molemmin puolin vanhaa, synkännäköistä asemataloa\nhäämötti musta massa — vastaanottajien parvet.\n\nTahvo Kuikka oli tuskin ehtinyt vilkaista ulos ikkunasta, kun hän jo\nhihkaisi:\n\nTämä on toista kuin Tallinna! Luulen, että viihdymme Tartossa!\n\n— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila\noikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?\n\nJuna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain\nensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nAurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin\nvalkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat\niloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta\npakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan\nsulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.\n\nMiten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi\ntuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä\npäiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.\n\nRuustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna\nneuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko\nhehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän\nmusta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi\nsykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain\nhopeanhohtoisia suortuvia.\n\nHannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon\nsäteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut\njotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.\n\nNekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä\nvärisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.\n\nNe tanssivat... Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän\nhetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.\n\nEntä hän, Hanna? Yöhönkö hänenkin satunsa loppuisi?\n\nVaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin\nviime kirje.\n\nSuuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui\nnopeasti työhönsä.\n\nRuustinna nosti katseensa ompeluksesta.\n\n— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi\nvain kylliksi lämmintä yllään.\n\nHanna nyökkäsi kohottamatta päätään. Hän ei uskaltanut.\n\nVanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin\njatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon\nherttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta\nsydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori,\ntoinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti\ntyöskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.\n\n— Rakas lapsi, kenelle sinä kudot villapaitaa?\n\n— Pikku-Matille, vastasi tyttö.\n\nMolemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti\nhiljaisesti:\n\n— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon\nheitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo\nkauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on\nsellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.\n\n— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän\nsanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja\nkaruja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta... Täti,\nmikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?\n\n— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota\nymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä\nkerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen\nmenee... Kuulitko heitä taas solvattavan?\n\nHanna nyökkäsi. Siniset silmät katsoivat katkerina eteensä.\n\n— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita,\njoille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.\n\n— Entä, mitä sinä vastasit? kysyi ruustinna värähtelevällä äänellä.\n\n— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun.\nSanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun\nheistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on\nluonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa\nvielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja\nrientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.\n\n— Ja he?\n\n— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He\nhymähtivät minulle säälivästi.\n\nRuustinna huokasi raskaasti ja painui työhönsä.\n\nHetken kuluttua hän sanoi:\n\n— Etkö laulaisi jotakin, rakas lapsi?\n\nTyttö nousi heti ja meni pianon ääreen.\n\n— Mitä täti tahtoisi kuulla?\n\nRuustinna vastasi miltei kuiskaten:\n\n— Jos voit, lapsi, sen, mistä Pentti niin paljon piti.\n\nHanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän\npianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet\nilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:\n\n    »Kun ärjyivät rannan hyrskyt,\n    niin kantelo vienosti soi.\n    Kun ulvoivat syksyn myrskyt,\n    se kevättä rintahan toi.»\n\nSäveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen\ntuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.\n\nRuustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa,\njonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta\nkaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli\ntyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku\nPentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti\ntulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena\nheittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien\nhivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä\nsekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.»\nJa hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!»\nUsein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen.\nPentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin\npaikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja\nsamalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?\n\nHanna ymmärsi. Hanna...\n\n— Äiti! kuului kansliasta rovastin ääni. — Tulehan vähän tänne.\n\nLaulu keskeytyi. Hanna käännähti ruustinnaan hymyillen.\n\n— Ei, jatka sinä, rakas lapsi. Tulen pian takaisin.\n\n    »Soi vienosti murheeni soitto,\n    soi hellästi kaihoni, soi!\n    Mut hellimmin helise hälle,\n    joka murheen mun rintaani...»\n\nLaulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti\nitkuun.\n\nHän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen\njaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin...\n\nJa tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti.\nTuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.\n\n— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle\nse nostattaa kyyneleet silmiin.\n\n— Niin minullekin, oli Pentti vastannut. — Mutta samalla tekee mieleni\nnauraa. Nauraa onnesta!\n\nPentti, Pentti!\n\nVeri suonissa poltti. Kuohuva, janoava veri.\n\nHän ei voinut muuta kuin itkeä.\n\nRuustinna oli ilmestynyt ovelle. Hanna ei kuullut hänen tuloaan.\n\nVanhat, hellät silmät täyttyivät kyynelillä. Lapseni, minun molemmat\nrakkaat lapseni!\n\nHiljaa hän vetäytyi ovelta. Eteisessä risti hän kätensä.\n\n— Herra, Herra, varjele poikaani kaukana maailmalla! Varjele heidän\npuhdasta rakkauttaan! rukoili hän palavasti.\n\nSitten sanoi hän ääneen:\n\n— Hanna! Voitko tulla tänne?\n\nTyttö hypähti pystyyn ja kuivasi nopeasti kyyneleensä.\n\n— Heti, heti, täti!\n\nRuustinna tuli kynnykselle.\n\n— Siellä on Mustikkamaan torpan väki, selitti hän. — Esikoinen pitäisi\nkastaa. Pyytävät sinua ja Penttiä poikansa kummiksi.\n\n— Kummiksi?\n\nSe tuli tukahtuneesti nuoresta rinnasta. Sitten lisäsi hän iloisesti:\n\n— Sehän on hauskaa.\n\nKansliassa seisoi torppari nuoren vaimonsa kanssa. Miehellä oli käärö\nkäsivarrellaan. Sen pieniä, punaisia kasvoja hän tarkasteli, katseessa\nhellää ylpeyttä. Ja kalpea, hento vaimo katsoi noita kahta kostein,\nonnellisin silmin.\n\n‒ Anteeksi nyt, Hanna-neiti, sanoi torppari. — Mutta me tuumattiin,\nettä onnea se lapselle tietäisi, jos saatais itse pappilan maisteri\nmorsiamineen sille kummiksi.\n\n— Niin mielelläni! Ja kyllä Penttikin varmasti ilolla suostuisi, jos\nolisi täällä.\n\nKastetoimitus alkoi.\n\nHanna ei kuullut rovastin sanoja. Ei nähnyt muuta kuin köyhän\npariskunnan ja pienen käärön.\n\nHän seisoi liikkumatta, hymyillen ystävällistä hymyään. Mutta sydänalaa\npainoi, kirveli.\n\nLapsi...\n\nVeri suhisi hänen ohimoillaan.\n\nHänen teki mieli siepata lapsi ja painaa se lujasti polttavalle\npovelleen.\n\nMutta lapsihan oli heidän, noiden kahden onnellisen. Hänellä ei ollut\nmitään oikeutta siihen.\n\nHän koetti panna vastaan, mutta ei voinut olla kadehtimatta nuorta,\nkalvakkaa vaimoa.\n\nHän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt\nMaijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi\npieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi\nantanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti\nrinnallaan.\n\nVihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit.\nMustikkamaan väki oli lähtenyt.\n\nHe istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä.\nRovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.\n\n— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.\n\nTyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko\nsetä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa,\nkuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille\nloihtimat ajatukset?\n\nMutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:\n\n— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se\nsinulla mukanasi, Hanna?\n\nKun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:\n\n— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda\nomiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei\nsieltä usein kuulumisia saakaan... Lukisitko minulle kirjeen, Hanna?\nÄitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.\n\nHanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:\n\n\n                                                    »Tartto 27.1.—19.\n\n Rakas Hanna!\n\n Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä\n onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä\n voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi\n kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että\n he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.\n\n Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme,\n ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He\n kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta\n vielä mitään tehdä heidän puolestaan.\n\n Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee\n asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.\n\n Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se\n ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa.\n Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja\n ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut\n kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.\n\n Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten\n ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.\n\n Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa!\n Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi\n koholle.\n\n Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin\n niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja —\n uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin\n taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim.\n kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en\n muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat\n kauniit.\n\n Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan\n iänikuisia viiksiään:\n\n — Kaira, kunpa meillä olisi voimaa maksaa heille takaisin!\n\n Se olisi saattanut kuulostaa naurettavalta. Maksaa kukat? Me, jotka\n olimme matkalla pannaksemme vaaraan henkemme heidän ja heidän maansa\n puolesta? Mutta hän ei tarkoittanut vain kukkia. Hän tarkoitti heidän\n sydämellisyyttään, heidän ylitsevuotavaa ystävällisyyttään ja heidän\n suurta luottamustaan meihin, jota kaikkea kukat ja antajien katseet\n tulkitsivat.\n\n Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen\n rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin,\n jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.\n\n — Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella\n tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.\n\n Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi\n nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti\n kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan,\n jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme\n antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja\n kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.\n\n Kun marssimme läpi riemuitsevan ihmismeren, kuiskasi hän minulle:\n\n — Kaira, uskotko sinä kohtaloon?\n\n Myönsin. Hetken kuluttua hän lisäsi varmasti:\n\n — Niin minäkin. Hän oli minun kohtaloni.\n\n En voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoin kevyesti:\n\n — Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita\n kohtaloltasi.\n\n Mutta Kuikka vastasi vakavasti:\n\n — Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle,\n mutta... Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi\n silmäni.\n\n Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä\n paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa\n hulivilissä olevankaan.\n\n Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi\n ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme,\n mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.\n\n Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan\n vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen\n kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille\n poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä\n poskipäitä.\n\n — Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, rakkaat pojat, nyyhkytti hän.\n\n Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään\n ja lepäämään tänne kasarmiimme.\n\n Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea\n merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt.\n Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan —\n oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.\n\n Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme.\n Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja\n kuolemassa.\n\n Kun paneuduimme nukkumaan, virkahti Torttila yksivakaiseen tapaansa:\n\n — Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen\n suomalaista isänmaata puollettavaksemme.\n\n Siinä ei ollut suuria sanoja. Sellaisia ei sotilaan kieli taivu\n lausumaan. Mutta kaikessa koruttomuudessaan se vaikutti meihin\n kaikkiin kuin paras isänmaallinen puhe.\n\n Nyt on aamu. Harmaa talviaamu. Mutta minusta tuntuu kuin paistaisi\n päivä. On niin hyvä ja kevyt olla. Näiden yksinkertaisten miesten\n parissa eläessäni täällä kaukana tuntuu kuin olisin löytämässä\n uudelleen — tai kenties ensimmäistä kertaa — oman maani ja kansani.\n\n Ajattelen usein teitä siellä kotona. Olen teille kaikille niin paljon\n velkaa. Katsoessani taaksepäin, siihen aikaan, jolloin olin luonanne\n ja sieltä läksin, tunnen, että minun pitäisi pyytää teiltä niin paljon\n anteeksi, isältä ja äidiltä ja ehkä eniten sinulta, rakas Hanna.\n\n Mutta minä olen kerta kaikkiaan sellainen kuin olen. Kyllähän te minut\n tunnette.\n\n Monesti on tuntunut kuin minussa olisi kaksi »minää». Toinen, joka\n vetää vasemmalle, ja toinen, joka tempoo oikealle, niin sanoakseni.\n Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä\n nauraen ivallisesti. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on:\n kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en\n päätetyksi mitään.\n\n Mutta kuka tietää, ehkä sitä vielä voi päästä eheäksi. Ehkä nuo kaksi\n »minää» eivät olekaan niin yhdistämättömiä. Ainakin on joskus täällä\n siltä tuntunut. Hiljaisina yön hetkinä, kuunnellessa toverien tasaista\n hengitystä.\n\n No niin, senhän näemme sitten, kun »karjapolkuni» johtaa taas sinne\n rakkaalle Pohjanmaalle.\n\n Jumalan haltuun!\n\n                                                    Pentti.»\n\nPappilan salissa oli hiljaista, kun Hanna oli lopettanut. Aurinko oli\npainunut lumipilvien taa. Varhainen hämärä teki tuloaan.\n\nRovasti katkaisi äänettömyyden:\n\n— Kun kaikki käy ympäri, niin Pentti on muuttunut. Ehkäpä tämä koulu\noli tarpeen hänelle tehdäkseen hänestä miehen.\n\n— Ja meille, lisäsi Hanna hiljaa, — avatakseen silmämme oikein\nnäkemään, mitä hän meille on.\n\nRuustinnan ääni vapisi, kun hän virkkoi:\n\n— Niin, jos hän palaa, _jos_ saamme hänet takaisin.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\n— Täällä on viihtyisää.\n\nPentti Kaira silmäsi toveriinsa, joka istui hänen vieressään katsellen\nalhaalla heidän jalkojensa juuressa leviävää kaupunkia.\n\n— Niin, vastasi hän vain.\n\nMolemmat vaikenivat. Täältä ylhäältä puistomäeltä katsottuna näytti\nTartto vieläkin kotoisemmalta, vieläkin puhtaammalta kuin kaupungilla\nkävellessä. Siellä kiintyi huomio yhteen ja toiseen pikku seikkaan,\njossa oli vieras leima. Tänne näki vain kirkontornit, matalat talot ja\nsuorat, lumiset kadut jäätyneen Emajoen molemmin puolin.\n\nKuikka kääntyi katsomaan taakseen. Tämä suuri puisto komeine puineen\nja niiden keskessä kohoavine mahtavine tuomiokirkon raunioineen oli\njo ensi hetkessä tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Hiljaista täällä\noli, näin iltapäivällä. Äänetön talvinen puisto ja he kaksi, niin, ja\nnuo komeat, kaari-ikkunaiset rauniot, jotka törröttivät siinä muistona\nvuosisatojen takaisesta maailmasta.\n\n‒ Sanoitko jotakin?\n\nPentti naurahti.\n\n— Sanoin kyllä, myönsi hän. — Mutta ei se mitään niin tärkeätä\nollut, että sinun sen vuoksi olisi kannattanut keskeyttää hartauden\nharjoituksesi. Huomautinhan vain, että onni potkaisi meitä, kun\neksyimme tänne.\n\n— Munaskuuni riemuitsevat, kun sinun huulesi oikein puhuvat, sanoi jo\nvanha Salomo! Mutta kuules, Kaira. Kuinkahan sinunkin kielivärkkisi\non luotu, kun se laulaa ilmoille aina sen, mille toinen juuri\netsii sopivaa ilmaisumuotoa? Ja sitäpaitsi sinä juttelet hartauden\nharjoituksista. Katin hännät, todistelin vain tuota kaupunkia. Kuin\nlehmä uutta porttia, niinkuin sanotaan.\n\nJa Kuikka nauroi, hymy kuoppien painautuessa syvälle poskiin.\n\n— Tiedätkös, Kaira? pakisi hän edelleen vilkuttaen tummansinisiä\nsilmiään. — Olen niin vietävän hyvällä päällä.\n\nPentti hymähti.\n\n— Tietäähän tuon. Tänään on sinun suuri iltasi.\n\n— Suuri iltani? Donnerwetter! Mitäs sinä, mies meinaat?\n\nPenttiä huvitti toverin viaton ilme.\n\n— Älä nyt ole olevinasi. Tänäänhän on kaupunkilaisten juhla, jossa\ntapaat jälleen »kohtalosi».\n\nKuikka huiskautti huolettomasti kättään.\n\nSaattaa käydä sen niin kuin monen toivotun. Niinkuin sanotaan: Miestä\ntoivoin sinustai, mut tuli sinusta mela. Liian syvämietteistä, vai? No,\nkuulepas tätä!\n\nJa hän lauloi niin, että luminen puisto raikui:\n\n    »Heilini silmät kuin taivaalla tähdet\n    Ja varsi kuin elämänlanka.\n    En minä luullut maailmassa\n    Niin kaunista olevankaa.\n\n    Heililläni kultanen tukka.\n    Se tuulella liepahtelee.\n    Sitä on niin hauska kattella,\n    Kun se raitilla kiekahtelee.»\n\nSiihen hän lopetti äkisti ja hypähti ylös.\n\nTule Kaira. Heitetään silmäys noihin raunioihin, ennenkuin painutaan\nkasarmille.\n\nPentti pidätti häntä.\n\n— Laula vielä, Tahvo.\n\n— Enkä laula, torjui Kuikka. — Tiedäthän itse: Lyhyestä laulu kaunis,\nloppuvasta luontevampi.\n\nPentti nousi hymähtäen. Kuikka osasi kieltäytyä niin, ettei voinut edes\npahastua.\n\nJuhlallinen hiljaisuus ympäröi heitä heidän astellessaan pitkin\nnarskuvaa polkua. Aurinko oli pilkistäytynyt pilvien raosta esiin ja\nvälkytti puiston hankia. Sen säteet tanssivat yksinäisen muistopatsaan\nympärillä.\n\nToverukset pysähtyivät tiilijättiläisen luo, joka muinoin oli ollut\nmahtava tuomiokirkko. Juhlallisista kaari-ikkunoista näki vapaasti\nsisään. Minkään katon estämättä oli lunta satanut raunioiden keskeen,\nja tuuli oli kuljettanut sinne lisää kooten keskilaivaan komeita\nkinoksia.\n\nOmituista, virkahti Pentti, — miten pieneksi ja mitättömäksi mies\ntuntee itsensä tällaisessa paikassa. Väkisin käy mieli juhlalliseksi.\n\nKuikka huiskautti kättään.\n\n‒ Juu, Kaira, sinuun ainakin sopivat suuren ja suulaan\njuutalaiskuninkaan sanat: Syviä vesiä ovat sanat miehen suussa,\nkuohuva virta, viisauden kaivo. Sinä, mein lieber Freund, ajattelet ja\nhaastelet aina niin vietävän syvämietteisesti, että toinen tässä oikein\ntuntee halpuutensa. Minä vain yrittelin laskeskella, kuinka monta\nhikipisaraa orjan otsalta on tippunut, ennenkuin tuo rötös on pystyyn\nsaatu.\n\n— Lyönpä vaikka vetoa, ettet laskenut sitä, Tahvo, sanoi Pentti. —\nEtköhän ajatellut samaa kuin minä? Seisookohan meidän työmme kerran,\nkun olemme kaikki jo kauan levänneet haudassa? Seisooko se yhä pystyssä\npuhuen yhtä selvää kieltä tuleville sukupolville?\n\nKuikan huulet avautuivat sanoakseen jotakin. Mutta sitten muutti\nhän mieltään ja jäi vaieten katsomaan mahtavia seiniä. Kairalla oli\ntuollainen hänen vaistoiselleen miehelle vallan outo intohimo seisoa\nja töllistellä vanhoja taloja ja raunioita, silmissä haltioitunut\nilme. Mahtoikohan mies nähdä niissä jotakin katsomisen arvoista? Taisi\nnähdä aaveitakin keskellä päivää. Joistakin ihanista hienohelmoista ja\nylpeistä ritareista se oli puhunut Tallinnassakin, kun he kipusivat\nPitkän Hermannin huippuun loppumattomia, epämukavia portaita. Vaikkei\nsiellä kukaan tervejärkinen ihminen nähnyt kerrassaan minkäänlaista\nsilmänruokaa, ikävöi vain takaisin ulkoilmaan, jolla oli se suuri etu,\nettä siellä voi hengittää vapaasti. No niin, se, mitä Kaira viimeksi\noli sanonut, ei ollut niinkään hullua. Mutta hän, Kuikka, puolestaan\npani paljon enemmän arvoa sille, mitä sai puhua ennen hautaan\njoutumista.\n\nNiskaa vallan pakotti, kun piti tuijottaa ylös. Vaikkei muuten, niin\nKairan mieliksi. Mutta kauempaa ei hän enää jaksanut.\n\nMitä?\n\n— Katso, emme olekaan täällä kahden.\n\nPentti silmäsi hänen osoittamaansa suuntaan. Todellakin. Siellä istui\npenkillä nuori nainen. Heidän eilinen tuttavansa.\n\n— Sinun karjalainen onnesi, hymähti hän. — Terve mieheen! Minä painun\nkasarmille.\n\n— Donnerwetter, mies! Älä lähde, Kaira, älä jätä minua pulaan. Olenhan\nsanonut sinulle, että tarvitsen tulkkia alkuasteella?\n\nPentti taipui. Toverin äänessä oli rukoileva sävy. Mitä hullua!\nSaattoiko Shemeikkakin olla hermostunut ihailemansa naisen tavatessaan?\nNo niin, kenties, silloinkuin tosi oli kysymyksessä.\n\nKun he lähestyivät, nousi tyttö iloisesti yllätettynä seisomaan.\nToverukset veivät käden lakkiin.\n\n— Katso, hän on kaunis! kuiskasi Kuikka.\n\nPentti naurahti huvitettuna.\n\n— Voitpa sanoa oppi-isäsi Salomon sanoilla, Tahvo: Sydämeni veit sinä\nminulta, sisareni, morsiameni, sydämeni veit minulta yhdellä silmäsi\nkatsannolla, yhdellä kaulasi korulla.\n\nKuikka rypisti tuuheita kulmakarvojaan.\n\n‒ Hiljaa! sähähti hän. — Hän voi kuulla.\n\nKun he kättelivät, virkahti tyttö hymyillen:\n\n— Sallikaa minun vihdoinkin esittäytyä. Linda Lagle.\n\nToverukset mainitsivat nimensä.\n\n— Te kai piditte eilistä käyttäytymistäni hirveänä, jatkoi tyttö. —\nMutta katsokaas, sellaisena hetkenä kuin eilinen unohtaa helposti, mikä\nsopii, mikä ei.\n\n— Ei, neiti! huudahti Kuikka pitäen yhä tytön kättä kourassaan. — Älkää\najatelkokaan mitään sellaista. Antamanne kukat jo riemastuttivat minua.\nMutta vasta ystävälliset sananne tekivät eilisen päivän minulle siksi,\nmitä se on: unohtumattomaksi.\n\nPentti katsoi sivusta noita kahta. Poika oli sorja. Yksinkertainen\nsotilaspuku sopi hänelle. Ja — kieltämättä — tyttö oli hyvin sievä.\nHän oli solakka. Liikkeet miellyttävät ja sirot. Ääni pehmeä. Soman\nkarvalakin reunan alta oli pujahtanut otsalle ja ohimoille muutamia\nruskeita kiharoita. Silmät olivat harmaanvihertävät, elämänhalua ja\nveitikkamaista iloa välkkyi niissä. Mustan kaulapuuhkan yli pistäytyi\nesiin pyöreä, hieman itsepäisesti eteen työntyvä leuka. Hampaat, jotka\npaljastuivat hänen hymyillessään, olivat valkeat, ehkä liian tukevat\nja leveät. Nenä oli hieman nykerö, mutta se sopi herttaisiin, pehmeän\npyöreisiin kasvoihin.\n\nSorja pari.\n\n— Mitä pidätte puistostamme? kysyi Linda.\n\nKuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön\nkäden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä\nharmaanvihertäviä.\n\n— Suurenmoinen, vastasi Pentti.\n\nNiin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia\nyksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» ‒\nteatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla ‒,\npistäydyin tänne hetkiseksi.\n\n— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada\ntarjota teille kahvia, neiti Lagle?\n\nTyttö suostui hymyillen.\n\nPian istuivat he pienessä, viihtyisässä kahvilassa rattoisasti puhellen.\n\n— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme,\nniin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi\nKuikka.\n\nLinda naurahti.\n\n— Miksikäs ei? Minulla on vain niin vähän ja arkipäiväistä sanottavaa.\n\n— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee\nteitä, kiusoitteli Pentti.\n\nTyttö punastui, ja Kuikka potkaisi toveriaan pöydän suojassa jalkaan.\n\n— Kotini on Valkin lähettyvillä. Isäni on maanviljelijä.\n\n— Niin minunkin! huudahti Kuikka.\n\n— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta.\nMinulla on paikka eräässä konttorissa... Niin kauan kuin venäläiset\njoukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta.\nMutta nyt...\n\nTytön silmät olivat käyneet surullisiksi.\n\n— Mutta nyt? kysyi Kuikka.\n\nNiin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja\nisälle saattaisi tapahtua jotakin.\n\nPentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin\nKuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja\nsamoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista,\nvanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä,\ntärkeämmästä.\n\n— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen\nkarkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. —\nÄlkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin\nmurtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne,\nsanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?\n\n— On, yksi veli, vastasi tyttö tulen syttyessä silmiin.\n\n— Hän kuuluu Kuperjanovin pataljoonaan, siihen, joka vapautti Tarton.\n\n— Häneen minä tahtoisin tutustua, virkkoi Kuikka.\n\n— Ja hänen nimensä on myös... on...?\n\n— On Lagle, täydensi tyttö hymyn levitessä hänen kasvoilleen.\n\n— Lagle, toisti Kuikka. — Ensin se tuntui minusta niin hassulta, ei\nnimeltä ensinkään.\n\nTyttö nauroi.\n\n— Niin, eikö se ollutkin hullua? Lagle, sehän on kaunis nimi. Kaunein,\nminkä minä olen kuullut. Lagle? Kuule, Kaira, mitä se merkitsee?\n\n— Villihanhea, veliseni.\n\n— Villihanhea?\n\nKuikka katsoi tyttöä, ja hänen silmissään paistoi hellyys.\n\nVillihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä\nsure. Ei se niin vaarallista ole. _Villihanhen voi kesyttää_.\n\n— Mitä te sanoitte, kersantti? kysyi Linda.\n\n— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu\nluutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.\n\nPentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan\nmuutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta\nhe tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten\neroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän\non kaunopuheisinta.\n\nToisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä\nviittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan\nkomentaja.\n\nPentti pysähtyi upseerien eteen sotilaalliseen asentoon.\n\n— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. —\nLuutnantti Tuomisella on asiaa teille.\n\nPentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento\nluutnantti oli taas pienessä hiprakassa.\n\n— Kuka on tuo nainen? kysyi Tuominen.\n\n— Muuan virolainen tyttö.\n\n— Hiton hauskan näköinen! Ja miten herkulliset sääret! Luulenpa, että\nannan sinun esittää hänet minulle.\n\nPentti katsoi häneen lujasti.\n\n— Ja minä luulen, etten sitä tee.\n\nLuutnantti Tuomisen nyrkki pamahti pöytään. Vaikkei se ollut suuren\nsuuri, oli siinä voimaa, joka sai kupit tanssimaan.\n\n— Hitto! Sinä teet sen, kersantti!\n\nPentti oli noussut ylös ja seisoi asennossa toverinsa edessä.\n\n— En tee sitä, herra luutnantti.\n\nLuutnantti Tuominen tuijotti hetken häntä hurjasti silmästä silmään.\nSitten hän huusi:\n\n‒ No hyvä, silloin teen sen itse. Käsken sotilaan mennä helvettiin.\n\nPentti ei hievahtanut paikoiltaan.\n\n— Te ette tee sitä, herra luutnantti.\n\n— Enkö tee? No hitossa, saammepa nähdä!\n\nLuutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat\nsilmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi\nsitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli\nalkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa\nhalveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena\nvihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää.\nMutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin.\nTämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään\nentisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen\nsanottavaa!\n\n— Ette, herra luutnantti, toisti hän itsepintaisesti.\n\n— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja\ntoiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.\n\nPentti tunsi pataljoonan komentajan viisaiden silmien tarkkaavan häntä.\n\n— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika\nlähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.\n\nLuutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle\npäästyään murahti hän:\n\n— Kirottu Kaira!\n\n— Päinvastoin, virkahti kapteeni Hamula, — hän on viisas poika.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos\neteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka\nsoppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten\nvaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista\nsotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.\n\nPentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko\navuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan\ntähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin\nsota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen\njuhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.\n\nTuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan\nhänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta\nmitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti\npataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole\npataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt\nnäyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula\ntuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen\nsuupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:\n\n‒ Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa\nodottaa.\n\nPentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat\nhuomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä,\njoka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta\nmaata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan\nitseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.\n\nHän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat\nolivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.\n\n— Anteeksi, puhutteko viroa?\n\nPentti myönsi.\n\n— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on\nvanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?\n\nPentti nyökkäsi uudelleen.\n\n— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän\nhyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen,\njoka syleili teitä eilen?\n\nSilloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin\nihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.\n\n— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin\nsuuhunpantavaa, nuori ystäväni!\n\nHe lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana.\nVieras tilasi teetä.\n\n— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme\nSuomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.\n\n— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme\nvälille.\n\n— Mutta luuletteko, että ne kestävät? Yli aamun, tarkoitan.\n\n— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut\nvarmasti läpi elämän.\n\nVanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä\narpeutumatonta haavaa kirveli.\n\n— Vaikkapa niinkin. Mutta kuinka pitkän elämän? virkahti hän.\n\n— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään,\npalaako meistä kukaan kotimaahan... Ajatukseni saattaa olla mieletön,\nmutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden\ntäytyisi yhdistää kansojamme.\n\n— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme\nteihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme.\nAsiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni\nhämmästyttänyt teitä.\n\nPentti ei ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi:\n\n— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani,\nviimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän\nkuului Kuperjanovin pataljoonaan.\n\nPentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen.\nHiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.\n\n— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti\nliikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.\n\nPentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän\nilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo\nmenettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena\nhänen käsivarteensa. »Pentti... poikani... Viimeiseni...» Hän oli\nkuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun\ntukahduttamana.\n\nHän havahtui kuullessaan asianajajan äänen.\n\n— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen\nkuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema... Mutta\nkas, tuoltahan tulee tyttäreni.\n\nPentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien\nkatseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo\nvoimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.\n\n— Sallikaa minun esitellä. Kersantti Kaira. Tyttäreni.\n\n— Isä, olen valmis lähtemään kotiin. Minua ei tarvita enää.\n\n— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja.\nLöydän sinut sitten täältä.\n\nJäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti\ntytön silmien tarkkaavan häntä.\n\nIsäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa\ntavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen.\nYhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.\n\n— Nuoremman? kysyi Pentti. — Onko teillä ollut kaksi veljeä?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Isänne kertoi vain hänestä, joka kaatui Kuperjanovin joukoissa.\n\n— Niin. Jaanista hän ei puhu. Isä-parka. Se oli niin kauheaa.\n\nPentti ei tahtonut kysyä. Hänen mieleensä muistui, miten erikoisella\näänenpainolla asianajaja oli sanonut: »Kaatua rinta läpiammuttuna, se\non miehen kuolema.»\n\nEtte tiedä, miten paljon olemme saaneet kärsiä, jatkoi tyttö. — Oi, se\non niin kauheaa! Isä ei päästänyt Jaania veljensä mukaan, hänhän oli\nniin nuori, ei vielä seitsemäätoista. Mutta Jaan, hän ei voinut pysyä\nerossa, hänen verensä ajoi häntä mukaan. Eräänä yönä hän karkasi kotoa.\nKahden luokkatoverinsa kera hän lähti matkalle aikoen pohjoisessa\nolevien joukkojemme luo. Heillä oli aseinaan vain vanhoja revolvereja.\nKaupungin laidassa sattuivat he yhteen venäläisen patrullin kanssa.\nPojat ampuivat, mutta sehän oli alunperin toivotonta, samaa kuin olisi\nleikkipyssyillä ampunut. Yhden heistä onnistui paeta. Mutta Jaan ja\ntoinen hänen tovereistaan joutuivat vangiksi. Heidät kuljetettiin\nvenäläisten täkäläiseen päämajaan. Siellä tahdottiin pakottaa heidät\ntunnustamaan, missä kapinallisten johto piileksi kaupungissamme, kuten\nvenäläiset sanoivat. Pojat eivät tienneet mitään eivätkä suostuneet\nedes nimeään ilmaisemaan. Kun panssarijunat ja Kuperjanovin pataljoona\nsitten vapauttivat Tarton, löydettiin Jaankin venäläisten päämajan\nkellarista. Mutta millaisena! Oi, se näky ei häivy ikinä silmistäni!\nRanteissa ja nilkoissa rautalangat syvälle lihaan puristettuina.\nKasvot miltei tuntemattomiksi vääristyneinä. Ja ruumis ristiin rastiin\npistimillä raadeltuna. Ainoakaan hänen kiduttajistaan ei ollut ollut\nkyllin armelias antaakseen hänelle kuolettavan piston.\n\n— Elikö hän siis vielä, kun hänet löydettiin?\n\n— Kyllä, jos sitä elämiseksi voi sanoa. Hän heitti henkensä vasta\nvuorokauden kärsimysten jälkeen kotona. Se oli hirveä vuorokausi!\n\nPentti oli painanut nyrkkiin puristuneet kätensä ohimoilleen. Harmaat\nsilmät liekehtivät. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Jotakin\nhurjaa ja heti! Mutta sillä hetkellä se oli tietysti mahdotonta.\nMahdotonta, kunnes päästään rintamalle. Mutta sitten! Sitten\nsaisivatkin nuo raakalaiset tuntea, että Pohjan Poikain kiväärit\nampuvat tarkasti!\n\n‒ Ennenkuin loppu tuli, heräsi Jaan. Se katse, se katse! Hän kuiskasi:\n»Älkää itkekö, isä ja sisko. Ainoatakaan sanaa ne eivät saaneet\nlähtemään huuliltani. Olen niin onnellinen.» Tunti senjälkeen oli hänen\nelämänsä lopussa.\n\nHän kuoli sankarin kuoleman, sanoi Pentti hiljaa.\n\n— Mutta isä! virkahti tyttö. — Hän ei toivu tästä iskusta. Menettää\nmolemmat poikansa kahden päivän kuluessa. Minä vain olen jäänyt\njäljelle. Tyttö, joka ei voi mitään tehdä.\n\nTottahan toki, paljonkin, väitti Pentti vastaan.\n\n— Vähän, perin vähän. Tahdon tietysti olla mukana omalta vähäiseltä\nosaltani. Olen liittynyt ystävättäreni neiti Laglen kanssa Tarton\nPunaiseen Ristiin.\n\n— Neiti Laglen? kysyi Pentti hämmästyneenä.\n\n— Niin. Tunnetteko hänet?\n\nPentti nyökkäsi.\n\n— Olen tavannut hänet vain pari kertaa. Mutta eräs tovereistani —\niloinen, rehti poika — tuntee hänet niin hyvin kuin mies voi parissa\npäivässä oppia naisen tuntemaan. Poika-parka menetti heti ensi\nsilmäyksellä sydämensä.\n\n— Se ilahduttaa minua. Linda onkin sievä tyttö ja hyvin hyvä tyttö\nlisäksi, sanoi hänen ystävättärensä.\n\n— Muuten, teidän toverinne saattaa kai hänet kotiin?\n\nPentti hymähti. Oli sekin kysymys!\n\n— Arvelen, ettei olisi hyvä koettaa estää häntä siitä.\n\nHymy levisi tytönkin vakaville kasvoille.\n\n— Se ei tietysti ollutkaan tarkoitukseni, sanoi hän. — Mutta voisitte\nkehoittaa toverianne ottamaan varmuuden vuoksi aseen mukaansa.\n\n— Aseen?\n\n— Niin. Ystävättäreni asuu kaupungin ulkopuolella. Ei kyllä kovin\nkaukana. Mutta ympäristö ei ole vielä aivan turvallinen. Linda kertoi\neilen muutamien asestettujen miesten ahdistaneen häntä kotimatkalla.\nHän pääsi kyllä kotiin, mutta sai oven itsensä ja noiden miesten väliin\naivan viime tingassa.\n\n— Ryssiäkö?\n\n— Arvattavasti.\n\nPentti mietti hetken.\n\n— Silloin luulen, että jonkun toverini seurassa teen pienen jalkamatkan\ntänä yönä. Pariskuntamme saattaa tarvita henkivartioston. Kiitos\nneuvoistanne, neiti Kamm.\n\n— Ei kiittämistä, vastasi tyttö nousten ja ojentaen kätensä hyvästiksi.\n— Tuolta tulee isäni. Vahinko, että puhelumme supistui näin lyhyeen,\nkersantti Kaira.\n\n— Ehkäpä meille tarjoutuu tilaisuus sitä vielä jatkaa, sanoi Pentti.\n— Tehän olette Punaisessa Ristissä. Ja kun minä olen sotilas, niin ei\ntiedä, vaikkapa piankin tapaisimme jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhla oli lopussa.\n\nPentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli\npiippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa\nmolemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt\nvaloa.\n\nToverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän\nedellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.\n\nAlettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot\nränstyneemmiksi.\n\n— No, miltäs maistui? kysyi Pentti.\n\nOlihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta\nsuupielestään.\n\nMutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin\n»mutta».\n\nTorttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun\nsuustaan ja sanoi:\n\n— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle.\nSaataisiin _tehdä_, jotakin.\n\n— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen\nveljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa.\nNäitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?\n\n— Näin kyllä, myönsi Torttila. — Vaikka vähän vaikeata se oli. Sai\nkurkistella koko lailla, ennenkuin näki vilahduksenkaan pojasta,\nniin ympäröivät vanhat rouvat häntä. Yksi tarjosi voileipiä, toinen\njuotavaa, kolmas leivoksia, neljäs makeisia. — Syöttivät pojan varmaan\npuolikuoliaaksi.\n\nKaupunki jäi vähitellen taakse. Matalien puuhökkelien asemesta\nreunustivat tietä puut, ja kun nekin katosivat, avautuivat molemmin\npuolin komeat peltoaukeamat.\n\nKaikki oli hiljaista. Missään ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin tuo\npari tuolla edellä ja he.\n\n— Taisi olla hukka reisu, virkahti Torttila.\n\n— Mutta katso, miten kaunista!\n\nTien vieressä kohosi suuri kivinen mylly piirtyen tummana, jylhänä\nlumista lakeutta ja aamuyön tähtitaivasta vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinda oli seisahtunut portaille.\n\n— Tulkaa hetkeksi sisään, herra Kuikka, pyysi hän.\n\n— Keittäisin teetä. Kyllä te tarvitsette hieman lämmikettä.\n\nNuori sotilas noudatti mielihyvin kehoitusta.\n\nOli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi\nsomasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja\npuuhaili hellan ääressä.\n\nKuikka istui tuolilla ja seurasi katseellaan hänen liikkeitään.\n\nYht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille:\nOllapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!... Oli hänkin sotilas ja Pohjan\nPoika!\n\nMutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen!\nMillainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat\ntoista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu\nharva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai\nparhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda\noli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa\nja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin\nlähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei\nuskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin\nperhosmaista.\n\nKuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.\n\n— Linda!\n\nTyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina...\n\nTyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän\nsanoi:\n\n— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan\nliiasta hitaudesta.\n\nKuikka suuteli häntä kaulalle. Sitten hän myönsi.\n\n‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle\niloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa\nruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi\nsota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?\n\nLinda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa\nelämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa\ntuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.\n\n— Kyllä sinä vastata osaat, Tahvo, naurahti hän.\n\nPoika puristi hänet lujemmin syliinsä.\n\n— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus:\nJoka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.\n\n— Mutta Tahvo! Sinä...\n\nHetken kuluttua sanoi tyttö:\n\n— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa\nvieraan sotilaan sylissä.\n\n— Vieraan!\n\n— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että\nhekin tuntisivat sinut?\n\nHe istuivat kauan ääneti. Katsoen vain toisiaan.\n\n— Lupaathan, Tahvo, että pidät huolta itsestäsi rintamalla?\n\n— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä\nkylliksi, pelkään mä.\n\nKyyneleitä kiertyi tytön silmiin.\n\n— Mutta minä? Mitä tulee minusta, jos sinä...?\n\n— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo,\nseurana karjalainen hyvä onneni.\n\nSamassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä\nlattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin\nhurjasti.\n\n— Venäläisiä! huudahti Linda kauhuissaan.\n\nKuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen\nkuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty,\nsammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.\n\n— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo\nrauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.\n\nLinda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.\n\n— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että\nne ovat lujasti kiinni.\n\nYksin jäätyään kuunteli Kuikka.\n\nIkkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai\npeloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota\ntakoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi\nkestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.\n\nKuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät\npirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.\n\nVahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan.\nKunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla\nkouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa\ntyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas\nesine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti\nraskaasti maahan.\n\n— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.\n\nKehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet\nulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi\nvinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.\n\n— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää\nhyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.\n\nTyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.\n\nHetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat\niskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.\n\n— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.\n\n— Luuletko... luuletko, että ne tappavat meidät?\n\nKuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat\nkalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä\nolikin tosi edessä.\n\n— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä\njäljellä, sanoi hän kumeasti.\n\nOvi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa\nvalossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa\nseisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.\n\n— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!\n\nLinda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen\npimeässä.\n\nVanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda\noli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan\nkokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä\novesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti\npuristuneet yhteen.\n\nNyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että\nvielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu\noli lähellä, hirvittävän lähellä.\n\nKuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan?\n»Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai\najattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».\n\nLyhyt, mutta vallan vielä se ei ollut lopussa. Ensin...\n\nPari kiväärinlaukausta pamahti hieman kauempaa, sitten taas kaksi.\n\nRyssät kai ahdistavat jotakin toistakin taloa, ajatteli Kuikka.\n\nMutta mitä nyt?\n\nUlkoa, aivan oven luota kuului parahdus. Sitten kirouksia. Iskut\ntaukosivat.\n\nMitä? Olisiko se mahdollista?\n\nTaas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai\nparinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.\n\n— Tahvo, mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? huusi Linda.\n\nMutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja\noven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.\n\nLaukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli\nrauhallista.\n\n— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle\nherrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.\n\nLinda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun\ntaas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin\nkäsin.\n\n— Ovatko he menneet?\n\nKuikka nauroi huolettomasti:\n\n— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo\nKuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt\nevähät, niinkuin isämme sanovat.\n\nTyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.\n\nKuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.\n\n— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.\n\n— Mutta miten? Miksi?\n\n— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari\nuskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin,\nellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät\nvähän joka puolella.\n\nKun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea\nsivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta\ntaas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.\n\n— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään\nmerkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla\nsodassakin.\n\nKuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.\n\nPian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä.\nEllei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata\najatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa\nsilmästä silmään.\n\n— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!\n\nPöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle.\nSiellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä\nnojautuneina.\n\nKuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa\nkättä.\n\n— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja\nTorttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!\n\nSiitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä.\nIsäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa.\nEmännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman\npöydän antimet maistuivat sotilaille.\n\n— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset\nkatosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen.\n— Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin,\nkunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.\n\nLinda katsoi loistavin silmin Penttiin.\n\n— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.\n\n‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia,\noikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja\nammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.\n\n— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki\nyhteen osunut, koska verta oli hangella.\n\nKun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.\n\nPuristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:\n\n— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi\nhetkestä tottua. Miltäs tuntuu?\n\nTyttö vastasi hymyillen:\n\n— Ihanalta!\n\nPentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku\ntalosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.\n\n— Perusteellinen hyvästijättö, lausahti Torttila oikeasta suupielestään.\n\nJa Pentti lisäsi naurahtaen:\n\n— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti,\nsiihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.\n\nKuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen.\nToverit silmäilivät häntä huvitettuina.\n\nViimein hän käännähti jatkamaan matkaa.\n\n‒ Vanha Salomo on sentään viisas mies.\n\n— Joko taas? hymähti Pentti.\n\n— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti\nhän osasi naisesta laulaa.\n\n— Ehkäpä juuri sentähden, pisti Pentti väliin.\n\n— No, Tahvo, anna kuulua.\n\n— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi\nlaineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.\n\nPentti ja Torttila purskahtivat nauruun, johon Kuikka iloisesti yhtyi.\n\n— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli\nPentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!\n\nKuikka huiskautti huolettomasti kättään.\n\n— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen,\nettä sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta.\nEtkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nPohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku\nyritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.\n\nPentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan,\nkukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat\ntavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän\nnosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja\nkoetti hymyillä urhoollisesti.\n\nPentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista\nmiesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen\nluo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi\nLuoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän\nkaikkien.\n\nPentti havahtui ajatuksistaan kuullessaan pataljoonan komentajan tutun\näänen:\n\n— No, kersantti. Ovatko miehenne valmiit?\n\nPentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan.\nMolemmissa paloi sama tuli.\n\n— Kaikkeen, herra kapteeni!\n\nKapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan\nvilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.\n\n— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä\ntilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.\n\nKuikka puristi lujemmin kivääriään ja hymyili iloisesti.\n\n— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen\ntaisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa\non lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen\nvihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu\nisänmaan ja sen kunnian puolesta!\n\nHän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman\nvastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa.\n_Tällaisilla_ miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen\nsitä johtaisi!\n\nSamassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat!\nMistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.\n\nPataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat\nmiehet.\n\nNyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi\nturvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.\n\n— Tiedätkös mitään asemasta, Kaira? kysyi Torttila harvakseen.\n\n— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä\npuolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella\nturvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa\nryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.\n\nTorttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti\npiipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.\n\n— Mutta, Kaira, eikö Valk ole kauempana?\n\nPentti nyökkäsi.\n\n— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet\npääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono\ntukikohdaksi.\n\n— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme...?\n\nTorttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset\nasiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun\ntavalliselle paikalleen ja vaikeni.\n\nJoukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.\n\nTykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui\nhiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella\ntiellä, oudon syvältä.\n\nJälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.\n\nSamassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon\nlähempää.\n\nJa yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja\nkonekiväärien vihlova rätinä.\n\nMitä? Ketkä?\n\nPian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet\ntaisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät\nkoviksi.\n\n— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti\nnenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten\nreserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?\n\nTyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet\ntunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.\n\n— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin\nsissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä\ntuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.\n\n— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille.\nMitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että\ntoiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta\nminä vain en sitä varten tänne tullut!\n\nKuikka huitaisi kädellään, ja silmissä väikkyi veitikka.\n\n— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on\nsanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja\nvirvoitus sinun luillesi.\n\nYmpärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla\ntässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.\n\nPikku-Matti tarttui kersanttinsa käsivarteen.\n\n‒ Luuletko, Kaira, ettemme pääsekään mukaan?\n\n— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota\ntulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä\npäivänä yllin kyllin tekemistä.\n\nIkäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn\nlähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi\nkiväärituli edessä.\n\nMiehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän\nliepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät\nryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi\nlähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.\n\nLähellä olevaan torppaan oli sijoittunut suomalainen ambulanssi.\n\n— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen\näänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.\n\nPentti nousi pystyyn paremmin nähdäkseen.\n\n— Maahan, Kaira!\n\nMutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset\nsairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat\nvinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni,\nhaavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen\ntalven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö,\nhänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.\n\n— Käyn kuulemassa uutisia.\n\nKun hän palasi, olivat hänen kasvonsa vakavat.\n\n— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti\nalussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.\n\nNyt!\n\nPohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa,\ntoiset kauempaa oikealta kaartaen.\n\n— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.\n\nPentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä.\nPikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.\n\nKuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja\nkonekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.\n\n— Maahan! Tulta!\n\nPentti makasi maassa ja ampui.\n\nEdessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot.\nLuja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella\nlaajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli\nhyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen\nkonekiväärien tulelle täysin alttiina.\n\nKivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain\ntykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon.\nKas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen\npuolelta vastaili enää vain yksi tykki.\n\n— Kaira, miehiä vasemmalla!\n\nPentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni\nmiesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin\nkimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen\nolivat he virolaisia.\n\nPentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja\njuoksi kuulasateessa virolaisten luo.\n\n— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä\nketään, joka osaisi korjata sen?\n\nPentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin\nkupeelle avaten tulen.\n\nHe eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä\nliikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi.\nVihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä\nsuuntasi suihkunsa heidän asemaansa.\n\n— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja,\njoka makasi Pentin vieressä.\n\n— Niin sanotaan.\n\n— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen.\n— Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.\n\nKaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja\nelämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin\ntavoin tutuilta.\n\n— Te olette luutnantti? kysyi hän.\n\n— Aliluutnantti. Aliluutnantti Lagle.\n\nKuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan\nniin, että unohti ampua.\n\n— Lagle! huudahti hän.\n\nAliluutnantti katsoi häneen kysyvästi.\n\n— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me\ntutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin\ntämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.\n\nAliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan\nhänelle, miten asiat olivat.\n\n— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen\naina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani\ntutustua teihin, suomalainen toveri.\n\nYmpärillä riehui taistelu yhä verisemmäksi käyden.\n\n— Valmis, kuului alempaa vanhemman Pentinmäen ääni.\n\nJa samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja\nvirolaisten kiväärien tuleen.\n\nPentti tarkasti tilannetta. Se oli yhä sekava, ratkaisematon.\n\n— Pentinmäki, suoraan edessä, kolmas puu oikealta — konekivääri.\n\nPentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä\nmyöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.\n\n— Hyvä, Pentinmäki!\n\nMies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä.\nSitten jatkoi hän taas tyynesti.\n\nVihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi.\nKolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.\n\nYht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään\nkatsomaan.\n\nAmpuja makasi hervottomana konekiväärinsä päällä, ja veri punasi hankea.\n\nKauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli\nkaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.\n\nEräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki\ntyönsi hänet syrjään.\n\n— Minun paikkani!\n\nHän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä\nvihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen\näänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.\n\nKalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.\n\n— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti\nLagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti\nhaavoittunut.\n\nPentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.\n\nMitä nyt?\n\nPaha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi\nkonekivääri taas oli vaiennut.\n\nJumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon.\nPentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui\nhän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.\n\n— Maahan, Pentinmäki!\n\nMutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.\n\n— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!\n\nPentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan\nsilmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta.\nHetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen\nilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.\n\n— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.\n\nMuusta ei enää ole väliä.\n\n— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.\n\nSamassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle.\nLuoti oli osunut suoraan otsaan.\n\n— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.\n\nTilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa.\nRyssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset\nsaapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.\n\n— Eteenpäin! Eteenpäin!\n\nPentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.\n\nViholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet\nkonekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin\nkiväärinperin.\n\nTaistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten\nmuutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman\naskeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen\nkanssa.\n\n— Lagle! Varo!\n\nVirolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen\nasemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä\ntuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.\n\nMutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki\noli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä\nkäsittänyt, mitä oli tapahtunut.\n\n— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.\n\nKuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä\nmiestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.\n\nAliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.\n\n— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.\n\n— Varokaa!\n\nViholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja\nsamassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä,\nosuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne\niskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.\n\n— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. —\nTakaisin pian!\n\nTakaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä,\nettä oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla\nrynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.\n\nHyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät\nryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja\nvastasivat tuleen.\n\nPentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan,\nvai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta\nPentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut\nsilmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta —\nsilmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet\nhäneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten\nkuolonsyleilyä.\n\nIkäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen\njalkeille.\n\nMutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:\n\n— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!\n\nÄäni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi\nmies, Pohjan Poika. Haavoittunut!\n\nHän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.\n\nSäpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot,\njäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden\nhartioiden väliin.\n\n— Jännes! Sinä!\n\nMies väisti hänen katsettaan.\n\n— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut\nkäteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.\n\nPentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja\ntähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa.\nHänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi\nhän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän\noli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole\nviimeisemme, ei hänen eikä minun.\n\nNiin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta\ntämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna\njäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen\nlakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan\nsaavuttaisi.\n\nKaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut.\nHiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin.\nMeidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota,\nrukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.\n\nPentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli\nhullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja\ntuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku\noli kuitattu.\n\n— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä\näsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa\ntakki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut\nselkääni.\n\nHaavoittunut tarrautui Pentin käteen.\n\n— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi\nliikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.\n\n— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai\nyhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos\nyksin yrittäisin.\n\nKun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla.\nJänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella\npöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.\n\nPentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!\n\nNyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi\nnähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen\nkonekiväärin piipun.\n\nOikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui\nsiellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.\n\nNyt! Pari askelta enää.\n\nSamassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen.\nJännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi\nsuojavallin harjalta notkelmaan.\n\nEnsin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä\non tapahtunut?\n\nSamassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole\nhaavoittunut?\n\nAsetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta\nsiihen tarttunutta.\n\nJalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt\ntunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!\n\nJännes? Miten oli Jänneksen käynyt?\n\nToveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen\nhautautuneina. Oliko hän kuollut?\n\nKäsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi,\nsanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.\n\nPäästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen\nvoimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää\nJännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt\ntajuntansa.\n\nMutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki\npimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒\n\nKun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis\noli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.\n\nKiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli\ntauonnut. Kaikki oli hiljaista.\n\nYlhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla\noli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen\nlaskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin\nyhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi.\nVarmasti, oli hän silloin uskonut.\n\nYhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana,\njolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.\n\nHannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa?\nSeuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos\nsinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin\nitkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut\ntänne — paleltunut taistelukentälle.\n\nHuu, olipa nyt kylmä.\n\nMiten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti\npaljon.\n\nKuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet\nlyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän\nvirua täällä paleltumassa?\n\n»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.\n\nIsänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa.\nPentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet\nratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se\nheille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin,\nurhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa\nkatsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.\n\nIsänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi\ntuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.\n\nRaskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta,\nperusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen\nkatkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se\nkaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli\njotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin\nvain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin.\nNiinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!\n\nTähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.\n\nTähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin\nilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille\nhaavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille\nja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan\nmaan hangilla odottaen kuolemaa.\n\nTähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin\nloistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen\nlasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin,\nmutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄäniä! Ihmisääniä!\n\nRyssiä, jotka olivat ryöstämässä kaatuneiden vihollistensa ruumiita?\n\nEi! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin\nääneltä.\n\nVoittaneet! Voittaneet he olivat, Pohjan Pojat!\n\n— Tänne.\n\nPentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän\nluo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.\n\nAskeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä\nheittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.\n\n— Kaira, Kaira! Sinä elät! Oletko pahasti haavoittunut?\n\nPentti tarttui kiihkeästi kohmettuneella kourallaan pojan käteen.\n\n— Voitto? Voitimmeko me?\n\n— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme.\nRyssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.\n\n— Entä pojat?\n\n— Täällä ollaan, kuului Torttilan tuttu ääni.\n\nLaukkanen ja Toikka ovat matkassa.\n\n— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli\nkuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on\nväsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!\n\n— Entä Kuikka? kysyi Pentti. — Miksette sano mitään Kuikasta!\n\n— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin.\nVatsaan.\n\nÄänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen\nmustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut... Linda Lagle... heidän\nunelmansa...\n\n— Entä muut? kysyi hän hiljaa.\n\n— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita\nkymmenkunta enemmän.\n\nSeitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa\npäivässä!\n\nSeitsemänkymmentä...\n\nPenttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia\nkoteja ja äitejä. Äitejä!\n\nIsänmaa, isänmaa...\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\n— Hyvää huomenta, neiti Kamm!\n\nPuhuteltu käännähti yllätettynä.\n\n— Te täällä, kersantti Kaira! Miten olette joutunut tänne?\n\nPentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.\n\n— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain,\nkysymättä minulta lupaa.\n\n— Te olette haavoittunut?\n\n— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.\n\nPenttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli\nhän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot\narkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön.\nNo niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja\nvartalo kaunis.\n\n— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että\npuhelumme supistui niin vähiin.\n\n— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä\nviikkoakaan.\n\nVarjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui\nkuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.\n\nTyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli\nollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen\najatteli. Rintamaa. Vainajia.\n\n— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille\ntoisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus\njatkaa puheluamme.\n\n— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.\n\nTyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja\nvirolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin\nkuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan\nnousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla\nEtelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa\nsairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja\nkäyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.\n\n— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.\n\nPentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.\n\nTyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä\nolisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo\nlepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja\nhymyilevillä kasvoilla.\n\n— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan\nsota!\n\nMolemmat vaikenivat.\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet\nlepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin\nei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta\nvierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari\nsuomalaista keskenään puoliääneen.\n\nKädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla\nopi jotenkin tulemaan toimeen.\n\nToinen virkahti hetken kuluttua:\n\n— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla\ntapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä\nolin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.\n\n— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen\nylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me\nseuraisimme vaikka helvettiin.\n\nToinen virkkoi:\n\n— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi,\nmiten hän valitsi miehiään viime aikoina.\n\nEnsimmäisen pataljoonan mies naurahti.\n\n— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. —\nOlin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein\njoka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä\nen ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka.\nHän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui\nitse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti\nlaukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin,\nmutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti\nuusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen\nilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.\n\n— Odotit?\n\n— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.\n\nKauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä,\nmutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun\nkolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi\nkättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa\nteidänlaisellenne», sanoi hän.\n\nToisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta\nkunnioitusta.\n\nNeiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:\n\n— Voiko tuo olla totta?\n\n— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä\nihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien\nsankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan\nmiehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta\nvai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta\nkokemuksestaan».\n\n— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri,\n— maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo _tehdä_ jotakin. Päivätyönsä.\n\n— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää\npoiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi\ntulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.\n\nKumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta\nkirkkaaseen helmikuun aamuun.\n\nPentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.\n\n— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä\nonkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se\nei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin\nkuin vain synkkää ja kaameaa.\n\nTyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.\n\n— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette\nmuuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.\n\n— Muuttunut?\n\n— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne.\nTe hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.\n\nPentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä,\nväikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn.\nOli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä\nolivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä,\nniinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain\ntaistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima.\nYhdessäolossa...\n\n— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule\nsitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä\npäivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en\ntehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes\nsiksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään,\nettä nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen\nsaanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten\ntoverieni uhraavan henkensä, ja _tuo_ nauru on kuollut huuliltani.\nMinusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä\nkäsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään\nolen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja\nonhan sekin jo jotakin.\n\n— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa\nmakaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa\nhuonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? —\nkuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit\nminut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos\nhän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt\nmakaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.\n\n— Älä nyt Jaakko...\n\n— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten\nistumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina,\nuskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä\nystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun\njälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi,\nseurata sinua. Minne hyvänsä!\n\nPentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.\n\n‒ Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.\n\nKuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui\nyhteenpuristettujen huulien välitse.\n\n‒ Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.\n\nPentti nyökkäsi.\n\n— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.\n\n— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän\non aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä»,\nvaikeroi hän.\n\nPentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla\nmuistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen»\ntanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.\n\n— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa\nvihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.\n\nPentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli\nvaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko\nTahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.\n\n— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin,\nkersantti Kaira.\n\n— Näkemiin, neiti.\n\nJänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian\nmiehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun\nluona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan\npoistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:\n\n— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?\n\n— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat\nveljensä.\n\nIsola oli vaiti hetken.\n\n— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. —\nVaikka...\n\n— Vaikka? kysyi Pentti.\n\n— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita\ntuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain\nmuistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa...\nMutta ehkä väsytän sinua?\n\n— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.\n\n— Se tapahtui Tallinnassa...\n\n— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.\n\n— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa\nehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet\nmitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis.\nKuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut\ntulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista\npuhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos\nteitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.»\nVänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.\n\n— Kunnes?\n\n— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän\nsattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten\nhän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän\nsentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä\nollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin\nkanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen\nolento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä\nvastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti.\nKun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen.\n»Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli,\n»tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten\nsai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti\ntavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin...\n\n— No, ja vänrikkisi?\n\n— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin\nsinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän\nkirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa\npöydällä ja itki.\n\n— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?\n\n— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki\nhänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle\ntyttölapselle.\n\n— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille\nvirolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista\nhistoriaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on\nsuomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain\npäinvastaiset.\n\n— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.\n\nPentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:\n\n— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää\nsaada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa\nkäsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen\nheittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee —\nrakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta\nuskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen\nlahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen\nvirolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää\nkauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat\nkaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on\nmyöhäistä?\n\nIsola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit\n— oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän\nsuosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja\nnyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi,\npilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.\n\nPenttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin\najatuksiinsa.\n\n— Kaira.\n\nPentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa\nkatsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari\npäivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.\n\n‒ Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?\n\nToinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli\nhuulten hitaasti, vaivalloisesti:\n\n— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on\nlopussa. Huomenna tai ylihuomenna.\n\nPentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei\nTahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse\nuskoi paranevansa.\n\n— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.\n\nRaukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.\n\n— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi\nhän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla,\non ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei\nkiitetä, ei laiteta.\n\nHetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo\nsamassa.\n\nPentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.\n\n— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle.\nLiian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..\n\nHe tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa\npäivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he\ntahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.\n\nPentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:\n\n— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin...\nOn niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt... Olisin tahtonut elää ja\nmaksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut... Jään niin\nsuureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle\nrakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi\nminulle puhtaan, suloisen minänsä... Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt\nminut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta\nelämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä\nsiivet... Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?\n\nKun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:\n\n— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan\nosaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen\nisänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät\ntulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa,\nlainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi\nsinulle Tallinnassa. Mutta Linda... Linda! Hänen tähtensä minä suren.\n\nHuoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.\n\nKuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin\nkättä.\n\n— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. —\nAjattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.\n\nLinda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan\ntuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun\nhän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.\n\n— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain\nhäneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita\nsanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta... Miten voit\ntänään, rakas?\n\nKuikka vastasi reippaasti:\n\n— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun\ntäällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa\nvain.\n\nHän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.\n\n— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen\ntästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo\nkuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja\npuhdistavat sisuksen kammiot.\n\nPentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot\nsäteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen\neron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa.\nMutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä,\njotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään\nei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi\nhetkeksi...\n\n— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?\n\nPentti vastasi:\n\n— Tietysti, hyvä ystävä.\n\nLinda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa\nrakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja\npidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti\nyhä vain hymyillä.\n\n— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme\nkuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille\nluvattu maata täällä.\n\nHän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään\nrintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.\n\n— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan!\nMetri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata,\npiru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!\n\nLinda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli\nhätäytynyt ilme.\n\n— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän\nei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja\nvanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.\n\n— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. —\nVoitko sinä jättää isän maasi?\n\nLindan ääni vapisi, kun hän vastasi:\n\n— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!\n\n— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo\ntummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen\nvaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä,\nsiellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä,\nkorvata sinulle suuren rakkautesi... Linda, Linda, sinä olet antanut\nminulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!\n\n— Tahvo, rakas...\n\n— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme?\nUsein. Joka kesä.\n\n— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.\n\nHaavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän\nnäytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut\nesiin.\n\n— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan\nterveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä\nkarjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.\n\nLinda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin\nhänen poskiaan peitteelle.\n\n— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?\n\n— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten\nonnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.\n\nKuikka hyväili hänen käsiään.\n\n— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat\ntervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti.\nJa Pentinmäen veljekset. Ja muut.\n\nPenttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin?\nNousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin\nkenties... He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi\nuuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.\n\n— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy\nsinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.\n\nNeiti Kamm oli ilmestynyt ovelle.\n\n‒ Linda, tohtori haluaa puhua kanssasi.\n\nTyttö ojentautui.\n\n‒ Minun täytyy mennä, rakas, mutta pian tulen taas luoksesi.\n\nKuikka veti hänet luokseen ja suuteli häntä.\n\n— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa.\nKarjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.\n\nTyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo\nvastasi hymyssä suin.\n\nMutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen\npäänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.\n\nOli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode\noli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen.\nLindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta\noli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet\ntautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.\n\nUseimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo\npoissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.\n\nKaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.\n\nHänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja\nolla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut\nvielä hänen palata. Rintamalle...\n\nÄiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän\njo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos\ntietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät\nvain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä,\nmutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut\npalata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että\nhänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt\nheidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja...\n\nPentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.\n\n— Miten on laitasi, Jaakko?\n\n— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus\nymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä\nhän kyllä osaa jauhaa.\n\nPentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän\nnopeasti. Hän oli melkein ennallaan.\n\n— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton\nlumet jaloistamme?\n\nVihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot\nkirkastuivat.\n\n— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?\n\nPentti nyökkäsi.\n\n— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en,\ntuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.\n\nJännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.\n\n— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa\npaukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!\n\nPentti hymyili hänen innolleen.\n\n— Ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, sen lupaan sinulle, Jaakko.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nPakkanen paukkui nurkissa.\n\nHanna seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti illan hämärään.\n\nMiten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta\npappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!\n\nTäti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille.\nMutta miten hän voisi?\n\nPolttavassa päässä ajoi rauhaton, tuskaisa ajatus toistaan.\n\nPentti... Pentti!\n\nTätä oli siis tiennyt se levottomuus, joka häneen oli iskeytynyt.\n\nPentti oli haavoittunut!\n\nLievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka\nsen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?\n\nHanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa\nmissään. Ei yöllä eikä päivällä.\n\nHänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei\nPentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi\nvain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.\n\nJa nyt oli Pentti haavoittunut.\n\nEntä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!\n\nNyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä\nja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin\nodottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.\n\nSamaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin\nKuikan vanhemmat: kaatunut ... ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä\nsanoja, ei muuta.\n\n»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon\ntakaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo\nvallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun\nmelskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista\nsilmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira!\nLinda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka\nkuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»\n\nJa sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna:\n\n»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä\nnäytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen\npäättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»\n\nKuulumiin?\n\nTuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin\närsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi.\nUhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.\n\nHanna värisi.\n\nHän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen\nmielessään.\n\nHänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän\noli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä\nympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei\ntiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt\nkirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.\n\nHän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.\n\nHän itki, itki.\n\nItki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä\nmustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.\n\nHän itki Penttiä.\n\nAina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista\nvuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut\npikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän\noli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän\noli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi,\nkaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa,\nettä hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä —\nmutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti\nviedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka\npikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana\noli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen\nvakavana:\n\n— Kun minä tulen suureksi, menen naimisiin Kairan Pentin kanssa.\n\nMutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen\nkertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli\nkulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja\nkun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset\nhakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä\nnaimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi\njulman sedän kynsistä.\n\n— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut\nväittää.\n\n— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai\nellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!\n\nSiitä hän sai. Sinä iltana hän oli itkenyt itsensä uneen.\n\nNiin, se oli lapsuutta se. Ihania, huolettomia vuosia.\n\nLapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä.\nMuuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että\näitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean\nniin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi\noli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.\n\nMutta kiintymys kasvinkumppaniin oli säilynyt. Hän salasi sen nyt vain.\n\nKunnes... Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut\npäästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että\nPentti kohteli häntä toisin kuin ennen.\n\nSiitä se alkoi.\n\nMiten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä\nhymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli\nsanonut hänelle:\n\n— Sinä olet kaunis, Hanna!\n\nKesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat\nhänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa\ntai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen\nsieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut\nheinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa\ntukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti\nhänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli\nsarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut\nhänellekin kodiksi.\n\nSe kesä, jolloin Pentti pääsi ylioppilaaksi, nousi selvänä Hannan\nmieleen. Setä ja täti olivat matkustaneet Helsinkiin ollakseen\nnäkemässä, kun heidän poikansa sai valkoisen lakin. Sitten oli\nPentti matkustanut pariksi kuukaudeksi ulkomaille. Se aika oli ollut\nhänelle, Hannalle, pitkä, vaikka Pentti kirjoitti usein. Tukholmasta\nhän kirjoitti, Mälarin kauniista kuningattaresta, sen upeista\nlinnoista ja rikkaista museoista. Kööpenhaminasta, sen iloisesta\nelämästä ja hymyilevästä ihmisvilinästä Strøgetillä. Ja Berliinistä,\nTiergartenin syvästä, ihanasta rauhasta ja Saksan pääkaupungin ylpeistä\nmuistomerkeistä. Siihen hänen matkansa oli äkisti päättynyt; Pentin oli\npakko palata kesken, uhkaavat pilvet ennustivat myrskyä, maailmansotaa.\n\nSota — siihen ei hän, Hanna, ollut ensi päivinä kiinnittänyt lainkaan\nhuomiota. Olihan hän juuri saanut Pentin kotiin, Pentin, jota hän\noli odottanut häälyen toivon ja epäilyksen välimailla. Olihan Pentti\nollut ulkomailla, nähnyt niin paljon uutta ja kaunista. Millaisena hän\npalaisi? Ei kai hän enää välittäisi yksinkertaisesta pohjalaistytöstä.\n\nHän muisti selvästi sen päivän aattoillan, jolloin Penttiä odotettiin\nkotiin. Hän oli rauhattomana kulkenut metsissä ja vainioilla.\n\nAurinko oli jo laskenut. Lehtikään ei liikkunut. Lintujen laulu oli\nvaiennut. Vastapäinen metsä oli musta. Sen takana hehkuva rusotus.\n\nAuringon puna oli vaalennut. Se jätti jälkeensä vain kelmeän, keltaisen\nheijastuksen. Muutamia tummia pilviä ui hitaasti taivaalla.\n\nNotkelmasta nousi usvaa. Salaperäisenä se leijaili häntä kohden.\n\nJa usvassa — siinä liihotteli häntä vastaan naisia, kauniita, hienoja.\nKatsellen häntä säälivän ivallisesti.\n\n— Meille, meille kuuluu sinun Penttisi!\n\nHänen sydäntään kouristi kauhu. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin, ja hän\nkääntyi juoksemaan kohti kotia.\n\nHän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen. Sieltä ne tietysti tulivat,\nnuo naiset. Ne ajoivat häntä takaa kurkottaen sormuksista välkkyviä\nsormiaan tarttuakseen hänen pitkiin palmikkoihinsa ja nauraen\npilkallisesti, voitonriemuisina.\n\nKovalle otti, kun sinä iltana piti istua vastapäätä isää\nillallispöydässä. Mutta hän kesti, hän oli jo oppinut kestämään.\nVasta päästyään omaan, rauhaisaan huoneeseensa hän voi antaa vallan\ntunteilleen.\n\nEikä kiduttava levottomuus ollut väistynyt edes seuraavan päivän valoa.\nEi, ennenkuin Pentti oli tullut kotiin.\n\nSamanlaisena oli Pentti tullut takaisin, kuin oli joulun jälkeen\nlähtenyt. Vain paljon iloisempana. Miten hän, Hanna, olikaan ihaillut\nhäntä tuollaisena, uuden uusi valkea lakki päässä, kultalyyra loistaen!\n\nSamana iltana olivat he olleet purjehtimassa. Tuuli oli tyyntynyt\nelokuun lauhan illan pimetessä. Mutta he eivät huomanneet sitä. Pentti\nistui peräsimessä ja kertoi. Hän, Hanna, istui lähellä pidellen\npurjenuoria. Tähdet olivat syttyneet. Toinen toisensa jälkeen. Mutta\nyhä he viipyivät ulkona järvellä... Sinä iltana suuteli Pentti häntä\nensi kerran...\n\nVuodet vierivät. Yhä lujittui heidän ystävyytensä. Pentti uskoi hänelle\nkaikki huolensa, kaikki toiveensa ja tulevaisuudenunelmansa... Miten\nhän oli ihaillut Penttiä! Tuollainen juuri oli hänen ihanteensa: mies,\njoka tahtoi suurta. Nuo unelmat olivat muodostuneet hänenkin omikseen.\nViittoivathan ne tietä tulevaisuuteen, joka olisi heille yhteinen.\n\nSitten tuli raskas, synkkä syystalvi ja sen jälkeen vapaussota. Pentti\nveljineen oli lähtenyt taisteluun.\n\nLähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen.\nBriljantti välkkyi siinä.\n\nHanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja:\n»Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi,\nmenet naimisiin minun kanssani?»\n\nHän oli vastannut hymyillen kyyneltensä takaa:\n\n— Ja sinä vakuutit, että tahdoit linnanneidon, halvempi ei kelvannut.\n\n— Niin, oli Pentti sanonut, — mutta sinäpä oletkin minun linnanneitoni.\n\nSe kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän\nei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo\nsama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.\n\nSurullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti\nja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku\nhänelle.\n\nToukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä\nja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä\njuhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon\nsiellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa\nsotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa\nohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien\ntuhatpäiset joukot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuiston toisensa jälkeen noustessa mieleen olivat Hannan kyyneleet\nehtyneet.\n\nMutta nyt?\n\nNykyisyys iski taas kyntensä häneen.\n\nMiten toisenlainen oli Pentti ollut jo viime joululomalla! Hän oli\npuhunut ivaten kaikesta siitä, mikä heille molemmille oli yhteistä,\nrakasta.\n\nMutta Hanna ei tahtonut ajatella sitä.\n\nPentti, hänen Penttinsä oli haavoittunut! Ja nyt jälleen vaarassa.\n»Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä», oli\nhän kirjoittanut. Taisteluun, vaaraan paloi hänen mielensä. Ei kotiin.\n\nMiksi ei kotiin?\n\nHanna tuijotti eteensä — eikä nähnyt mitään.\n\nHän kirjoittaisi Pentille, hänen täytyi saada kirjoittaa!\n\nHän nousi ylös, sytytti kynttilän ja kirjoitti nopeasti sydämen\ntakoessa rauhattomasti, kiivaasti:\n\n»Rakas Pentti!\n\nKiitos kirjeestäsi!\n\nSe saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta\nPentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme\npoikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman\nKuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja\nLinda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää,\nmiten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?\n\nTe miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me\nnaiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te\nsaatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa\nteidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen\nsalpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita\nsen olosuhteet, vieraita sen lait.\n\nKyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte,\non suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa\nomakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta\nmuistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan\nmyöskin meidän kotonaolijain.\n\nPentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian\npuolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko\nsinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston,\nniin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta\njääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää\nmilloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.\n\nSamaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle.\nJa ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun\nmielesi niin palaa.\n\nTiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita,\nylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää.\nSydämeni nousee kapinaan.\n\nPentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea\naavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.\n\nEnkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa\ntukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää\nmilloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?\n\nRakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni,\nottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut...\n\nEnsi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että\njos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa\nvaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla\nPentinmäellä Pajun kartanon hangilla.\n\nPentti, rukoilen Sinua: palaa takaisin!\n\nTiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen\nvaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä\nläksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en\nkoettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!\n\nSinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan.\nRakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä\npäivään ja viikosta viikkoon.\n\nTai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta\nläksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin\ntapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei\ntarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!\n\nPentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän\nsuree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi,\nharmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!\n\nJa isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole\nsaarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli\nsinusta.\n\nPentti, palaa Jumalan tähden. Sinä olet meidän kaikkemme.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitemmälle hän ei ehtinyt. Ovelle koputettiin.\n\nRuustinna astui sisään.\n\n— Rakas täti! Ettekö ole vielä makuulla?\n\nHanna riensi tulijaa vastaan ja talutti hänet mukavaan nojatuoliin.\n\n— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko\nillan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin,\nettä olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.\n\nViimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja\nloisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.\n\nHanna katsoi vanhusta. Sääli ja hellyys täyttivät hänen sydämensä.\n\n— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En\nvain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve\nja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.\n\n— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut\nsydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan\nkuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua.\nHän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon —\nkaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.\n\nHetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta\nsilmissä oli iloisempi ilme.\n\n— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä\nsinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle\nhuomenna.\n\nHän tuli Hannan luo ja suuteli häntä hellästi:\n\n— Hyvää yötä, lapsi. Herra siunatkoon sinua, tyttöseni! Mihin\njoutuisimmekaan ilman sinua?\n\nHanna kietoi käsivartensa ruustinnan ympärille.\n\n— Tulen saattamaan teitä, rakas täti.\n\nKun hän palasi huoneeseensa, istuutui hän lukemaan kirjettään.\n\nNyt, näin luettuna, se pani hänet ajattelemaan.\n\nMikä oikeus hänellä oli kirjoittaa tuolla tavoin Pentille?\n\n»Rakastavan sydämen oikeudella», oli hän kirjoittanut.\n\nRakastavan sydämen? Saneliko se tuollaista? Ei, polttava ikävä,\nkaipaava, kuuma veri se oli. Ja niiden sytyttämä itsekkyys.\n\nKirje sattuisi Penttiin. Se kirvelisi. Eihän hän kuitenkaan voisi\nlähteä kesken, pettää tovereitaan ja yhteistä asiaa.\n\nEikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla,\ntaisteluissa, kuolemankentillä?\n\nMikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa?\nSiihen ei voinut olla mitään oikeutta.\n\nHäntä kauhistutti Lindan kohtalo.\n\nMutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja\nKuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien\nheidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että\nhe olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin,\nhyvin rakasta.\n\nNurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa.\nSäikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä,\nmissä toiset olivat voimakkaita?\n\nEi!\n\nHanna avasi pöytälaatikkonsa ja kätki kirjeen muiden paperien alle.\n\nHuomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota\nsotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.\n\nTuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän\nodottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista\nriveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli\nkuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli\nnimittänyt.\n\nValju hymy vilahti Hannan kasvoilla.\n\nNiin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli\njonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.\n\nSanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut\nliian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä.\nMutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen\nluokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista,\nreippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään\ntuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!\n\nPentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen\ntyyneyden» pettäneen.\n\nPalattuaan?\n\nNiin, mutta palaisiko Pentti enää milloinkaan?\n\nHanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen\nkohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös,\nkullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret,\nsielukkaat. Napoleonin poika.\n\nHän jäi tuijottamaan siihen. Kuuma kaipuu syöksähti vereen.\n\nHän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle\npieluksiin.\n\nNyyhkytykset tärisyttivät nuorta ruumista.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nReen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui\nkiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan\ntunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu\npuistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan\nJännes oli tiukasti painautunut.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli\nkaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi,\nei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan\nkuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis\nuskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin\ntuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle\noman onnensa nojaan jätetyiltä.\n\nKolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä\najomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja\nrokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut\nkilometrien jäädessä taakse.\n\nUkko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain\nilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen\nkyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan\nläpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa\nseikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää —\njoutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta\nsiinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.\n\nPentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei\nollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen\ntaistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän\nseutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli\nMarienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he\nolivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin\npitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt\nturvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä,\nmutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.\n\nJännes liikahti rauhattomasti.\n\n— Hiivatti, miten puree!\n\nKun Pentti ei vastannut, jatkoi hän hetken kuluttua:\n\n— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten\nmukamas sitä lättiläisten maata?\n\n— Niin kuuluu olevan. On ollut sitä muuten jo heti Valkista\nlähdettyämme.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken\nkuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie\npanimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä\nlättiläiset ryssien kanssa.\n\n— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa\nnahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun\nhänellä on kivääri kourassa.\n\nJännes tuhahti kiukuissaan.\n\n— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän\nkivääreillä ampuu, intti hän.\n\nPentti käänsi keskustelun toisaalle:\n\n— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole.\nLuutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.\n\n— Älä hiivatissa! Likkojako se taas on ahdistellut?\n\n— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä\nTuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet.\nOli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen\nupseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt\nitsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan\nnurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja\npaiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen\nkuollut! Vainaja, mars manalaan!»\n\n— Entäs sitten?\n\n— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia\nsotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin\nyöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat\nsaivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin\nkaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja»\nitselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti\nseppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan»\nnimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään\n»surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue\nennen hautuumaalle tuloa.\n\n— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla,\npunakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?\n\n— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen\nhautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan,\njolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan\nkättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen\nosa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa\nja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle\nkunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti\npuolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan,\nheittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista\nunta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta\nvälittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista\nylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan\narkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän\nluutnantin jälleen ihmisten ilmoille.\n\n— Ja, tuota, siihenkös juttu jäi?\n\n— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä\nTuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.\n\nJännes silmäsi toveriinsa epäuskoisena.\n\n— Hiivatti! Sehän on mahdotonta!\n\n— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna\nlähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona.\nJa tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia\ntaisteluretkillä.\n\n— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä\nmeinaat jutusta?\n\n— En tiedä oikein. Itkeä tai nauraa sille pitäisi. Mutta kumpaa?\n\nJännes tuumi hetken hieroen kämmenellään mustan, tiheän parransängen\npeittämiä leukapieliään. Sitten hän sanoi:\n\n— Tuota, sinusta, Kaira, ei pääse selville. Sinä juttelet ja juttelet.\nKaikenlaista. Outo luulisi sinun olevan hiivatinkin hyvällä päällä.\nMutta minusta tuntuu, että tuumit vallan muuta. Tuota, kuinka minä\nsanoisin? Jotakin raskasta.\n\nPentti ei pitänyt kiirettä vastauksella. Ryppy silmäkulmien välissä\npainui entistä syvemmäksi. Tuuheat silmäripset olivat painuneet alas\nkätkien toverilta alakuloisen, raskaan katseen.\n\n— Niin, ehkä, virkkoi hän viimein äänellä, josta äskeinen ilakoiva\nsävy oli kaukana. — Taisin, suoraan sanoen, ajatella Pajun lakeutta\nja Marienburgia. Kukahan ryhmästämme tänä päivänä seuraa Pentinmäen\nveljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.\n\nKummallakaan ei ollut halua jatkaa puhelua. Hiljaisuuden käydessä yhä\nsyvemmäksi ajettiin eteenpäin.\n\nMiten hitaasti matka joutui! Kiduttavan hitaasti. Epätietoisuus raateli\nmieltä. Kun oltiin toverijoukossa, levättiinpä sitten tai oltiin\ntaistelussa, oli paljon helpompaa. Tiesi ainakin, mitä tapahtui.\n\nPakkanen oli alkanut hellittää. Taivas peittyi vähitellen raskaitten\npilvien taa, jotka painuivat yhä alemmaksi, kunnes henkeä vallan\nsalpasi.\n\nAlkoi pyryttää. Ensin hiljalleen. Kuin leikitellen putoilivat hiutaleet\nhyväillen matkamiesten kasvoja. Mutta sitten lumentulo tiuheni\ntiuhenemistaan.\n\nYht'äkkiä säpsähtivät kaikki. Ajomies vetäisi säikähtyneenä ohjakset\nkireälle, seistiin liikahtamatta keskellä tietä. Hiljaisuuden\nrikkoutuminen oli niin odottamaton, että molemmat vapaaehtoiset\nhypähtivät vaistomaisesti reestä. Ja vaikka äkillistä häiriötä seurasi\nheti entistä syvemmältä tuntuva hiljaisuus, vavahteli hevonen yhä.\n\nSitten hymähti Pentti ja laski kiväärinsä takaisin rekeen.\n\n— Se kuului kaukaa, ainakin parin kilometrin päästä, virkahti hän.\n\n— Se? murahti Jännes. — Monta niitä oli, jos, tuota, noita laukauksia\ntarkoitat.\n\n— Niin, niin kai, myönsi Pentti. — Yhteislaukaukselta kuulosti.\n\n— Väijytys ehkä.\n\nPentti nyökkäsi.\n\n‒ Ei meidän kuitenkaan kannata tässä seisoa. Jatketaan matkaa, Jaakko.\n\nJännekseltä pääsi kirous, kun hän pyörähti ajomieheen päin. Tämä oli\njuuri kääntämässä hevostaan.\n\n— Katsos lurjusta! huusi hän, ja posken arpi paloi pahaenteisenä. —\nKaira, ryssänkielen taitoasi taas tarvitaan. Tee nyt sille hiivatille\nkerta kaikkiaan selväksi, että suorinta tietä se helvettiin pääsee, jos\nvikuroi!\n\nUkko näki kyydittäviensä kasvoista, mitä he ajattelivat hänen\npuuhastaan. Hän ryhtyi sopertaen puolustautumaan:\n\n— Ampuvat, ampuvat. Hevonen menee. Henki menee. Herroilta henki myös.\nParas kääntyä. Minulle paras. Herroille paras.\n\nLyhyiden, jyrkkien selvittelyjen jälkeen taipui hän kuitenkin ajamaan\neteenpäin.\n\n— Piru heidät periköön! mutisi hän istahtaessaan jälleen raskain mielin\nkuskipukille. — Piru periköön, periköön...\n\n— Pidä kivääri valmiina, virkahti Pentti, kun hevonen lähti jatkamaan\nhiljaista hölkkäänsä.\n\n— Valmis on, vastasi Jännes ykskantaan.\n\nAjettiin hetkinen äänettömyyden vallitessa. Joka hermo jännittyneenä\nistuivat vapaaehtoiset tähyten kumpikin tiukasti omaa tiepuoltaan.\n\n— Seis! huudahti Pentti äkkiä hypäten reestä.\n\nReki pysähtyi tienristeykseen. Jännes ei ollut kuullut mitään.\n\n— Mitä hiivattia nyt?\n\nPentti kiskoi hevosen rekineen puiden suojaan ja asettui tiheikön taa\naivan tien laitaan virittäen kiväärinsä hanan.\n\n— Juokse toiselle puolen ja ota ukko mukaasi. Pian! käski hän. Kun\nJännes yhä vitkasteli, lisäsi hän: — Etkö kuule? Suoraan edestä\nnelistää tänne joku tai joitakuita.\n\nJännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen\nniskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.\n\nNyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla\nenempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.\n\nPentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi\nsitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.\n\nPentti hypähti tielle. Hän oli heti tuntenut tutun sotilastakin.\n\n— Jännes, tänne! huusi hän. — Omia miehiä!\n\nToverukset juoksivat tulijaa vastaan. Ajomieskin löntysti uteliaana\nperästä.\n\nRatsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset\nkireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän\ntovereistaan.\n\n— Pikku-Matti!\n\nPoikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta\nkättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki\nPentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös\npunaisena verestä.\n\n‒ Kaira, äännähti Pikku-Matti.\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi, vaan horjahti satulasta ystävänsä\nsyliin.\n\nKesti kauan, ennenkuin toverit saivat sotilaspojan virkoamaan. Ennen\nniin säteilevät silmät avautuivat vihdoin raskaina ja sameina. Kun\nniiden katse osui Penttiin, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi, suli\njäykistynyt ilme kasvoilta antaen tilaa lapsen pehmeille piirteille.\n\n— Kaira, kuiskasi hän onnellisena, — Kaira, ajattelin juuri sinua.\nAjattelin, että kunpa näkisit minut. Näkisit, että haavoittuneenakin\nkestin hevosen selässä.\n\nPentti silitti hyväillen pojan hiuksia. Hänen mielensä oli raskas.\nHetkeä aikaisemmin hän oli kysynyt: »Kukahan tänä päivänä seuraa\nPentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai\nPikku-Matti.» Pikku-Matti se siis oli. Sitoessaan äsken haavaa hän oli\nnähnyt, että Pikku-Matti oli mennyttä. Pikku-Matti... Nyt vasta, kun\nhän sen tiesi, ymmärsi hän täydellä todella, miten kiintynyt hän oli\npieneen toveriinsa. Mennyttä oli Pikku-Matti, jota ei jäisi suremaan\nkukaan, pieni orpo-raukka! Tai ei sentään, kaikki he surisivat häntä,\ntoverit, ja muistaisivat koko elämänsä.\n\n— Kaira, virkahti haavoittunut, äänessä huolestunut sävy, —\nsatulalaukussa on tärkeä ilmoitus. Antaessaan sen minulle sanoi\npataljoonan komentaja: »Sinä olet Kairan poikia. Minä luotan sinuun.»\nRyssien väijytyksestä päästyäni ajattelin: olen haavoittunut, mutta\ntäytyy kestää, Kairan poikien täytyy kestää. Ajattelin: jos ei muu\nauta, tarraudun niin satulaan, että kuolleenakin tulen perille.\nTähän tienhaaraan olisin aina kestänyt, ja tästä vie tie suoraan\nmääräpaikkaan. Olisin kestänyt, Kaira, varmasti. Mutta kun te äkkiä\nilmestyitte eteeni, en jaksanut enää... Kaira, ilmoituksen täytyy tulla\nperille. Taistelu on alkanut... Verta vuotaa...\n\nPoikanen ei jaksanut puhua pitemmälle. Raukeana painui pieni pää Pentin\nrintaa vastaan, ja silmät sulkeutuivat.\n\nPentti ja Jännes katsoivat toisiaan. Taistelu oli alkanut. Taistelu,\njohon kummankin mieli paloi.\n\n— Jaakko, sanoi Pentti viimein, — minä en voi lähteä hänen luotaan.\nMutta ilmoituksen täytyy joutua perille. Sinun on noustava ratsaille.\nLöydät kyllä tien.\n\nJännes tuijotti synkkänä maahan. Jämerä pää painui entistä syvemmälle\nhartioiden väliin, ja harmi sai vasemman posken arven taas painumaan\npunaiseksi.\n\n— Tuota...\n\n— Et kai tahdo, että ilmoitus, jonka vuoksi Pikku-Matti antoi henkensä,\njää saapumatta perille?\n\nJännes ei vastannut.\n\n— Aja lujaa ja samaa vauhtia takaisin, ehkä ehdit vielä mukaan.\n\n— Käskystä, kersantti!\n\nJännes heilautti ruhonsa satulaan, ja hetkistä myöhemmin katosi hän\nlennossa vasemmalle, rautatielle päin.\n\nAjomies oli hakenut hevosensa rekineen jälleen maantielle.\n\n— Jatketaan, herra, sanoi hän ja hänen äänessään värähti karua\nmyötätuntoisuutta. — Ehkä pojan voi vielä pelastaa.\n\nPentti kumartui haavoittuneen puoleen.\n\n— Pikku-Matti, kuiskasi hän. — Voitko sinä kuulla?\n\nPoikanen avasi silmänsä.\n\n— Ilmoitus...\n\n— Ole rauhassa, Pikku-Matti. Se on jo matkalla. Jännes vie sen perille.\nVarmasti.\n\nRaukea, tyytyväinen hymy levisi kalpeille kasvoille.\n\n— Pikku-Matti, luuletko, että jaksaisit maata reessä? Ajaisimme\nvarovasti. Sitomapaikalle..\n\nHaavoittunut pudisti väsyneesti päätään.\n\n— Ei, Kaira. Ei kannata. Anna minun levätä tässä. Loppu tulee pian.\n\nPentti ojensi ajomiehelle savukelaatikkonsa. Ukko pani tupakaksi ja\nistahti tyytyväisenä tien laitaan vedellen hartaana haikuja. Väliin hän\nkääntyi katsomaan noita kahta ja puisti osaaottavana päätään.\n\n— Kaira, virkahti Pikku-Matti kaiuttomasti, — tahtoisin tulla\nhaudatuksi isän viereen. Kotipitäjän kirkkomaahan. Tässä lepäävät Juho\nSalmi, kaatunut Viipurissa Suomen vapauden puolesta, ja poikansa Matti\nSalmi, kaatunut Marienburgissa veljeskansan vapauden puolesta. Se on\nkaunista. Eikö olekin?\n\n‒ On, Pikku-Matti, hyvin kaunista ja kunniakasta.\n\nPoikanen oli vaiti hetken, sitten hän jatkoi vaivalloisesti:\n\n— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt,\npoikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla\nelää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.\n\n— Rakas, pieni ystäväni, sanoi Pentti hellästi.\n\n— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista.\nJa jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka\nei kuole. Sankarin muiston.\n\nHaavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui\nniin. Hän sanoi... niin, mitä hän sanoikaan?... Sankari... Eikö Kaira\nollut sanonut _sankari?_ Hän, orpo, mitätön poika?... Hän, sankari?...\nNiin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.\n\n— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. —\nLuuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?\n\n— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen\nhellästi.\n\nPikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se\noli, mutta onnellista hymyä.\n\n— Minun on niin hyvä olla tässä... Kaira... sinä olet ollut niin\nhyvä minulle... Kuin rakas iso veli... Veljeä ei minulla ole koskaan\nollut... ei koskaan... Paitsi sinut... Se on ihmeellistä... Sinä olet\noppinut, viisas... Minä oppimaton, typerä ... poika-pahanen... Mutta...\nvälitäthän sinä sentään hitusen minusta...?\n\nKyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän\npuristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli\nnyyhkytyksistä, kun hän vastasi:\n\n— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa\ntietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!\n\nPoikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi\nystävänsä sylissä.\n\nLumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää\nsilloin tällöin.\n\n— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. —\nMiten paljon verta!... Koikylään!... Ei, ei... se on ohi... ohi...\nMarienburgiin! Marienburgiin...\n\nLoppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon,\nkeskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.\n\nHetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat\nkäsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin\nolisi hän nähnyt siellä jotakin.\n\nVerettömien huulten yli huo'ahti tuskin kuuluva viimeinen kuiskaus:\n\n— Isä! Äiti!\n\nSitten oli kaikki lopussa. Pieni ruumis retkahti taapäin.\n\nPentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui\nväkisin ilmoille.\n\nHän havahtui vasta, kun ajomies puhutteli häntä:\n\n— Herra, jatketaan.\n\nJatketaan? Niin, niin tietysti. Marienburgiin.\n\nPentti nousi ylös. Yhdessä he kantoivat ruumiin rekeen. Pentti peitti\nsen huolellisesti. Itse hän istahti vainajan viereen. Reki lähti\nliikkeelle.\n\n»Miten tyhjäksi minua sydämeni jää sinun lähdettyäsi!» oli hän äsken\nsanonut pienelle ystävälleen, joka nyt makasi kylmänä hänen vieressään.\n\nNiin, tyhjän paikan oli Pikku-Matti jälkeensä jättänyt. Niinkuin vähän\naikaisemmin Pentinmäen veljekset ja Kuikka.\n\nNäin taivaltaessaan läpi oudon, vaaroja täynnä olevan seudun pieni\nvainaja vierellään, Pentti tunsi autiuden, yksinäisyyden painavan\nraskaasti.\n\nRakkaimmat toverit oli tuoni jo hänen ympäriltään vienyt.\n\nHän oli näinä harvoina viikkoina ehtinyt kasvaa kiinni tovereihinsa.\nHe olivat kaikki kansan lapsia, suomalaisen kansan, johon hän vasta\ntäällä oli oikein tutustunut. Yhteinen taistelu ja yhteiset kohtalot,\nne olivat yhdistäneet hänet heihin.\n\nYhteiset kohtalot — niin ja yhteinen rehellinen työ yhteisiksi\ntunnettujen päämäärien eteen, siinä oli varmaan myös se taikakeino,\njolla hajanainen kansa löytäisi takaisin yhteiselle kansalliselle\nkalliopohjalle.\n\nSehän oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei olisi luullut\ntarvittavan sitä lähteä erikoisesti etsimään. Mutta ainakin hänen\noli täytynyt sitä etsiä, etsiä veren ja kuoleman kentiltä, uusien\nystäviensä kylmenneitten ruumiitten äärestä.\n\nHänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa\nylioppilasjuhlassa.\n\n»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on\nvain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia\nliittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»\n\n»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut.\n»Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»\n\nNiin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka\noli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen,\nvapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien\nkukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon\nsekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta,\nkeskinäisestä vihasta.\n\nPentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti\nsynkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien\nrauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista\nluottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa\nonnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden\nkuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.\n\nYhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu.\nLuotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle\njäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu,\nvarsinainen sisällys.\n\nEnnenkaikkea oli luotava umpeen hirvittävä kansaa pirstova kuilu.\n\n»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on\ntyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se\noli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon,\nkoko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella\neläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää\nRyssänmaan liepeillä.\n\nMutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo\ntottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin\nyliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan\ntuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa.\nHänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi\naikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen\nunohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli\nluullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria\najatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.\n\nTänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien\nitseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi\nvastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka\nhänelle olisi vapahtava?\n\nJos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon,\neheyttämisen tielle hän astuisi.\n\nNiin — jos... Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin\notsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan\nkuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen?\nParhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet...\n\nPentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat\nrauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea\npoikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.\n\nHän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin\nsilloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat\ntäysin käyneet toteen:\n\n    »Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,\n    samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»\n\nPentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen\nkääntyi hänen puoleensa:\n\n— Kuulkaa, herra. Ammutaan.\n\nTodellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja\nkiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.\n\n— Se on Marienburgista! Siellä taistellaan yhä. Nyt nopeasti!\n\nUkko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki\nkiisi pitkin tietä.\n\nKuta lähemmäs tultiin, sitä kiivaammalta kuulosti taistelu.\n\n»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut.\nNiin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen\nvuoti Marienburgin hangille.\n\nPentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja\nhän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!\n\nNyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä\nvoinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion\ntoisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana,\nvimmattuna.\n\nAjomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen\ntalon edustalle.\n\nHaavoittuneita!\n\nEnsimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven\nluona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö.\nKuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.\n\nPentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä\nkasvoja.\n\n— Kersantti Kaira!\n\n— Herra kapteeni!\n\nPentti pysähtyi asentoon pataljoonan komentajan eteen, joka nojautui\nraskaasti keppiin — hänkin oli, johtaessaan tapansa mukaan kuolemaa\nhalveksuen poikiaan taisteluun, haavoittunut jalkaan.\n\n— Mistä te tulla tupsahditte?\n\n— Tarton sairaalasta, herra kapteeni.\n\nKapteeni Hamuta hymähti:\n\n— Karannut?\n\n— Niin, herra kapteeni.\n\nHamulan katse osui rekeen.\n\n— Onko toverinne haavoittunut?\n\n— Kuollut, herra kapteeni. Matti Salmi, lähettinne.\n\nJoutui ryssien väijytykseen.\n\nPataljoonan komentaja astui reen luo. Hänen tuimille kasvoilleen\nilmestyi hellä ilme hänen tarkastaessaan hennon vainajan kasvoja.\n\n— Hän oli reipas poika, kersantti Kaira. Oikea Pohjan Poika, parasta\nlajia.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Sotilas Jännes lähti viemään sitä perille.\n\n— Jännes? Eikö hänkin haavoittunut Pajun luona?\n\n— Kyllä, herra kapteeni.\n\nKapteeni Hamula silmäsi kersanttiin huvitettuna:\n\n— Toinen karkuri siis. Poikani eivät näy viihtyvän sairaalassa.\n\n— Eivät, herra kapteeni, silloinkuin tapellaan, jos he vain kynnelle\nkykenevät.\n\nPataljoonan komentaja kääntyi katsomaan taistelukenttää. Huolien rypyt\npainuivat entistä syvemmiksi.\n\n— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo\ntuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka\nlähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa\nperille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy... Kaatuneita\nja haavoittuneita on paljon... No niin, kersantti. Näen, että käytte\nmalttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa...\n\nPentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin\nmaantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi\naivan korvan ohitse suhahtaessaan.\n\n»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja\nsanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan,\nkostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta\nhän puri huultaan ja juoksi.\n\nTuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja\nheittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat\ntiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman\nkivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla\nmaannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.\n\nTaistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti\nPentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä\njatkuisikaan?\n\nKuin vastauksena hänen ajatukseensa kajahti samalla vasemmalta huuto:\n\n— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun!\nRyssät peräytyvät!\n\nSe vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi\nPohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten\njaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan\nlaitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.\n\nMoista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät\nryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset\njoukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.\n\nJuostessaan vilkaisi Pentti sivulleen.\n\n— Terve, Torttila!\n\nPuhuteltu pysähtyi ällistyneenä. Hän kiskaisi piipun suupielestään,\nsitten hän hihkaisi riemastuneena:\n\n— Kaira! Pojat, Kaira on täällä! Eteenpäin nyt ja lujasti!\n\nRyhmä keräytyi johtajansa ympärille. Siinä ei ollut aikaa kyselyihin\neikä selittelyihin. Juostiin hurjaa vauhtia.\n\nViholliset pakenivat edellä. Kun Pohjan Pojat saavuttivat kauppalan\nlaidan, pakenivat ryssät jo kaukana kaduilla, paitsi ne monet, jotka\nkesken juoksunsa syöksyivät maahan hengettöminä, tappavan kuulan\ntapaamina.\n\n— Kaira! kuului äkkiä Laukkasen käheä huuto.\n\nPentti vilkaisi taakseen. Kiinalainen! Portista, jonka hän juuri oli\nsivuuttanut, oli hypännyt esille kiinalainen heittäytyen sokeana\nraivosta muutamaa askelta muita jäljempänä juoksevan Laukkasen\nniskaan. Juuri silloin oli Laukkanen huutanut. Nyt makasi hän maassa,\nja kiinalainen, jolta kivääri oli pudonnut viereen, kuristi häntä\nkurkusta. Pulleat kasvot olivat jo painuneet mustanpuhuviksi. Pentti ei\nsiekaillut, seuraavassa silmänräpäyksessä jysähti hänen kiväärinperänsä\nraskaana keltaihoisen päähän. Kiinalainen retkahti maahan elottomana.\n\n— Näinpä jo helvetin portit, huohotti Laukkanen kömpiessään pystyyn ja\nkoetellessaan lihavilla kourillaan kaulaansa — Kiitos, Kaira!\n\nMutta Pentti ei enää kuullut. Hän juoksi katua ylöspäin. Heti nähtyään\nLaukkasen avaavan silmänsä hän oli rientänyt toverien perään. Hän ei\nvoinut katsoa vainajaa.\n\n— Hei, hei, Kaira, reilusti tehty!\n\nSe oli Jännes, joka niska kyyryssä pinnistäytyi Pentin rinnalle.\n\n— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan!\nMitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?\n\nPentti ei vastannut.\n\n— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä\nsilmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin\nportista. Reilusti teit. Sota on sotaa!\n\nRyssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa\nasemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla.\nToiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan\nPoikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies\nmiehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren\npiinaamalle hangolle.\n\nTaistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan\nvoittoon.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\n— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen\nalakuloisena kynsiään.\n\nPentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin\noli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma\nollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun\ntaistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen\nvierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.\n\nNyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien.\nLaukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina.\nHermanni oli jossakin ulkosalla.\n\nMolemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen.\nToikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän\nvaltauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut\nKuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.\n\nHiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui\nkaikkien kasvoilla.\n\n— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on\ntäällä tekemistä?\n\nPentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla\npulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman\nhieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.\n\n— Pohjan Poika menee sinne, mihin päällikkö käskee, sanoi hän lyhyesti.\n\n— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me,\nhitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole\noikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka\ntulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se\nriitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä\npidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan\npesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta\nkymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti\nhupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä\npuolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.\n\nTorttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen\ntapaansa:\n\n— Ja sinä sanot olevasi väsynyt.\n\n— Minä _olen_ väsynyt!\n\nTorttila irvisti happamasti.\n\n— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista\npuhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin\ntiskinsä taa. Miinansa luo.\n\nLaukkanen lennähti tulipunaiseksi.\n\n— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. —\nMutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole\nherkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa\nvarpaat hangella.\n\n— Mutta kun saappaita ei ole, huomautti Pentti hiljaisesti.\n\nToikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän\nnousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja\njäräytti kumealla bassollaan:\n\n— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen\nvarpaillaankin!\n\nJa hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää\nkuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka\npaljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.\n\n— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi,\nottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään\nkeksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain\nloppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa!\nTuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen\nsiellä. Oikein priima miehen Miinallesi!\n\n— Enkä lähde! kivahti Laukkanen. — Tahdon kotiin.\n\n— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. —\nSaakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.\n\nLaukkasen pulleille kasvoille lennähti raivon puna. Hän ei saanut\nsuuttumukseltaan sanaakaan suusta.\n\n— Antakaa olla jo, pojat, kiiruhti Pentti rauhoittamaan.\n\nToikka naurahti säälivästi ja käänsi selkänsä Laukkaselle.\n\nKukin vaipui märehtimään omia ajatuksiaan...\n\nOvelle koputettiin. Sisään astui kaksi virolaista sotamiestä.\n\n— Terve, Suomen pojat!\n\nPentti vastasi miestensä puolesta tervehdykseen. Torttila teki\ntulijoille tilaa penkillä. Oljilla loikojat vääntäytyivät istumaan.\nTarjosihan vierailu vähän vaihtelua.\n\n— Tahdoimme vain omin silmin kerran nähdä Pohjan Poikia, joista on niin\npaljon puhetta kuulunut, selittivät virolaiset.\n\n— Tässähän niitä nyt sitten olisi, oikein neljä kappaletta, kehaisi\nToikka leveästi.\n\n— Merkillisiä miehiä, te, sanoi toinen vieraista, — marssitte noin vain\nläpi rintaman ja valtaatte vihollisen selän takana sen tukikohtia.\n\nTunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat\nkertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi\nsilloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen\nja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.\n\n— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset\nahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan\nmahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi.\nMitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme\nvarovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat\nMarienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä\nhetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!...\nSotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä,\nvoittamattomia.\n\nPentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja\npureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.\n\nNauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken\npakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.\n\n— Täytyy lähteä jo. Komppaniamme vapauttaa teikäläiset vartiosta.\n\nKun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen\nivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.\n\n— No? kysäisi hän.\n\n— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo\nmuutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne\nloivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin\nhautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen\nymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut.\nSen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.\n\nKellään ei ollut mitään lisättävää.\n\nTalvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei\nvoinut enää erottaa toverien kasvoja.\n\nKaikki säpsähtivät, kun ovi avautui narahtaen.\n\n— Minä vain, kuului Hermannin käheä ääni. — Minä ja tyttäreni.\n\nPojat hypähtivät pystyyn.\n\nHermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten\nkeskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista\nvuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?\n\n— Laukkanen, sytytä lamppu!\n\nKun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs\nnurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat\novelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen\npiipunnysästä.\n\nHermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa,\nloivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.\n\nOvensuussa nyyhkytti tyttö.\n\nPentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta,\nisää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa\ntäällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.\n\nHän viittasi tyttöä astumaan peremmälle.\n\n— Tulkaa istumaan, neiti.\n\nTyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen,\nkatse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös\nja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet\nvavahtelivat vielä.\n\nKolkko hiljaisuus laskeutui himmeästi valaistuun huoneeseen.\n\nPentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen\nmielessään säälin kanssa.\n\nTyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää.\nJa sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö\nnenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät\nolivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin\nvaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat\nhymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä»\nollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli\nnaisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja\nitse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on\nenemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin\nkultaa!»\n\nKuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin\npistänyt väliin:\n\n— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet\nottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla\npolvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.\n\nHermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne\nolivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon.\nMitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan\npilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta\nsenjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.\n\nTytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli\nilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli\nirtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin\nselkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta\nlatva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain\nsuupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta\nsen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen\naateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen\nlahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat,\ntaistelivat.\n\nHermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla\nkädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.\n\n— Ala kertoa, Helmi! ärähti hän sitten. — Niin, Kaira. Helmiksi hänet\näitinsä määräsi. _Helmi_ tosiaan!\n\nToverit eivät sanoneet mitään. He eivät voineet. Jokainen odotti jatkoa.\n\n— Kuuletko, likka? Kerro näille miehille! Päättäkööt he sitten.\n\nPentin puoleen kääntyen Hermanni lisäsi neuvoton ilme rosoisilla\nkasvoillaan..\n\n— En jaksa ajatella. Tuumin: no niin, Hermanni, Kaira on viisas mies,\nKaira tietää... Mihin minä tuon likan panen? En voinut sitä kadullekaan\njättää. Isähän sitä on. Kaikesta huolimatta.\n\n— Oikein, Hermanni, sanoi Pentti. — Tuumitaan yhdessä. Olemmehan täällä\nyhtä perhettä.\n\nHän istahti olkikuvolleen. Toiset seurasivat esimerkkiä.\n\n— Jaha, että korkia oikeus siis istuu, naurahti Toikka sipaisten\nkämmenellään nenänsä vartta. — Menishän se, näin tottumattomaltakin,\nmutta saakeli, suitsutusneuvot on otsas, niinkuin virolainen sanoo.\n\n— Niin, ollapa tupakkaa, huokasi Hermanni raskaasti.\n\nTorttila otti piipun suustaan ja ojensi hänelle.\n\n— Ime tuosta. On vielä muutama piipullinen jäljellä.\n\n— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on\nvielä laatikollinen kotimaan savukkeita.\n\nMiehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat\nolla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään\n— osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa\njoukoissa oli pääsemässä vallalle.\n\nHuoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista\nsavukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja.\nTyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului\nhiljaisena haikea laulu:\n\n    »Jäivät itkemään äiti ja siskot\n    ja mun tyttöni turvaton jäi...»\n\n— No niin, virkahti Pentti viimein, — kertokaa nyt, neiti.\n\nTyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä\noli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua\nkatkonaisesti:\n\n— Tiedän, että halveksitte minua... Mutta mitä minä voin?... Kuolla en\ntahtonut... En sittenkään ... Kärsin kaiken... Jospa tietäisitte...\nOlen kärsinyt... kärsinyt... Ne laahasivat minut mukaansa...\nPietariin... Narvaan... Tarttoon... Valkkiin... Lopuksi tänne...\nVihasin niitä... ja pelkäsin... Tehkää minulle, mitä tahdotte... Kaikki\non samantekevää... samantekevää...\n\nJa hän purskahti uudelleen itkuun.\n\nPentti antoi hänelle aikaa rauhoittua. Vihdoin hän sanoi:\n\n— Erehdytte, neiti. Kukaan meistä ei halveksi teitä. Tunnemme vain\nsääliä. Tahtoisimme auttaa teitä.\n\nHelmi hymähti katkerasti:\n\n— Auttaa? Minua? Te?\n\n— Niin, vahvisti Pentti. — Tahtoisitteko palata Suomeen?\n\nTyttö vavahti. Isänmaan nimi tunki omituisen kipeästi ja kuitenkin\nsamalla sykähdyttävän suloisena kärsimysten turruttamaan nuoreen\nmieleen. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta, kun hän kuiskasi:\n\n— Suomeen? Saisinko minä palata Suomeen?\n\n— Tietysti, vastasi Pentti. — Kai teillä on omaisia siellä?\n\nHermannin sameihin, vihreisiin silmiin oli syttynyt toivon kipinä. Hän\nehätti sanomaan tyttärensä puolesta:\n\n— On. Sisareni toki elää.\n\n— Se on hyvä, virkkoi Pentti. — Rykmenttimme palaa parin päivän\nkuluttua Valkiin, neiti. Puhun pataljoonan komentajalle, hän kyllä\nantaa teille luvan seurata mukanamme. Valkista pääsette helposti\nkotimaahan tätinne luokse.\n\nToiset eivät olleet lainkaan ottaneet osaa keskusteluun. Toverit\nolivat tottuneet siihen, että kun jokin pulma tuli eteen, jäi sen\nratkaiseminen Pentin huoleksi. Mutta nyt virkahti Torttila ykskantaan:\n\n— Tuo puku...\n\nSe sattui kuin ruoskanisku. Tyttö karahti tummanpunaiseksi.\n\n— Kyllä sekin järjestyy, lohdutti Pentti. — Olemmehan kauppalassa.\nHuomisaamuna ostamme uuden. Siihen meillä on aina varaa. Ja viereinen\npikku huone on tyhjä, sinne voimme valmistaa teille vuoteen. Kuten\nnäette, neiti, kaikki järjestyy.\n\nPentti kohtasi Hermannin kiitollisen katseen. Hän virkahti kevyesti,\nveitikkamaisen hymyn karehtiessa suupielissä:\n\n— Oikeastaan, neiti, me olemme täällä jo kovasti kaivanneet naisen\nauttavaa kättä, joka mies. Vaatteemme vallan itkevät pikaisten\nkorjausten tarpeessa. Kyllä teillä työtä on näinä päivinä. Enemmän kuin\ntarpeeksi. Vai mitä, toverit?\n\nMiehet purskahtivat vapautuneeseen nauruun. Arka, kiitollinen hymy\nhäivähti tytönkin kasvoille. Ja äkkiä, odottamatta, kumartui hän ja\nsuuteli Pentin kättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko paistoi vanhan linnan raunioille.\n\nPentti ja hänen toverinsa tähysivät kauppalaa, joka täältä saarelta\nnäytti aika somalta mataline, yksinkertaisine puutaloineen. Heidän\nseurassaan oli myöskin Jännes, joka oli saanut tahtonsa läpi ja\nsiirtynyt Kairan ryhmään. Muutaman askeleen päässä kivenlohkareella,\njoka kerran oli kuulunut linnanmuuriin, istui Helmi. Uuden,\nyksinkertaisen puvun kerällä oli hänen olemuksensakin muuttunut\neilisestä toiseksi. »Lapsi», oli Pentti ajatellut nähdessään tytön\nilon, kun hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Oli kuin hän samalla\nolisi karistanut yltään menneiden kuukausien kärsimykset, hän puheli\nja nauroi huolettomasti. »Lapsi». Mutta tuolla valoisalla kuvalla\noli myöskin taustansa, musta tausta, ja se oli pakottanut Pentin\najatuksissaan lisäämään: »Lapsi-parka.»\n\n— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla,\nnäillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva\nlinnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä,\nMarienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää,\nvaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä\ntuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku\nesi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.\n\nAjatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan.\nÄänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.\n\nKolmattasataa vuotta sitten... Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän\nmerkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat,\nelimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa\nvuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin\nkauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta\nkatkeamattomana.\n\nTorttila katkaisi äänettömyyden:\n\n— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. —\nTänäänhän on paraati.\n\n— Niin, lähdetään, vastasi Pentti.\n\nMutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja\nkivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.\n\n— Menkää te edeltä, sanoi hän. — Tulen Jaakon kanssa perästä.\n\nJäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja\ntoveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.\n\nHermannin tytär ja Jännes...\n\nNo niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä\ntuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan\nsen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa\nlukuunottamatta.\n\nHän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä\npeittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla\noli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen\njälkeen oli tapahtunut.\n\nMutta...\n\nPentti heitti savukkeen menemään ja nousi.\n\nNo niin, oli liian aikaista ruveta sitä miettimään.\n\nSaaren toiseen päähän ehdittyään hän pysähtyi äkisti.\n\nAlhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin\najautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui\nhänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla.\nPunakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi\nhellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.\n\nPentti kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nHän kulki hitaasti, ajatuksissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä\noli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti,\nviikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.\n\n— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun\ntäytyy saada hänet, Kaira!\n\nKun Pentti ei sanonut mitään, jatkoi Jännes:\n\n— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni\nhänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän\non tullut tänne.\n\nPenttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?»\nHermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:\n\n— Oletpa sinä tulessa, Jaakko.\n\n— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken\nHelmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei\nhän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!\n\nAjatus oli Jänneksestä niin hassunkurinen, että hän purskahti nauruun.\n\n— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä\nmuuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin.\nOlkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa\ntyttö on aina liiankin hyvä minulle.\n\nPentti käveli ja kuunteli. Sitten hän kysyi äkisti:\n\n— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi\nkestää kyselemättä mitään.\n\nJännes ajatteli tuokion, sitten hän vastasi lujasti:\n\n— Olen. Minulle riittää, että hän, tuota, pitää minusta.\n\n— Onko hän sanonut sen sinulle?\n\nJännes naurahti.\n\n— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki,\npitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.\n\nPentti mietti.\n\nKuka tietää? Ehkä Jänneksellä tosiaan oli voimaa sellaiseen rakkauteen.\n\nHän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja.\nVoimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman\nkumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.\n\nEhkä...\n\nPentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä\nouto käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa\ntoverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut\ntehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta\noli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma\nulkomuoto.\n\nEhkäpä...\n\nPohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus\noli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi\nvirolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin\nlepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.\n\nKomppaniat seisoivat paikoillaan odottaen lähtökäskyä.\n\n— Kersantti Kaira pataljoonan komentajan luo!\n\nPentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta\npäästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat\nrivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden\nvallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:\n\nMissä on Helmi?\n\nTyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut\ntakaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.\n\nJännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli\nkävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään\nleveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei\nollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt,\npää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan\nhän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.\n\nHelmi ei ollut palannut.\n\nKun Pentti astui huoneeseen, jossa pataljoonan esikunta oli\nMarienburgissa-olon aikana sijainnut, sattui hänen korviinsa katkelma\nparin upseerin keskustelusta.\n\n— Ryssät ovat toipumassa iskusta. He ahdistavat jälleen joka puolella\nvirolaisia.\n\n— Saa nähdä, eivätkö yritä katkaista meiltä paluutietä.\n\nPataljoonan komentajan ryhdikäs hahmo ilmestyi ovelle.\n\n— Tulkaa tänne, kersantti Kaira.\n\nPentti seurasi häntä toiseen huoneeseen. He olivat kahden.\n\n— Minulla on outoja uutisia teille, kersantti. Ikävä kyllä, ne ovat\nsurullisia.\n\nPentti odotti, että kapteeni jatkaisi. Outoja... surullisia?\n\n— Painakaa puuta, kersantti.\n\nPentti noudatti kehoitusta. Kapteeni istahti tyhjäksi raivatun pöydän\nkulmalle ja ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan. Raskas edesvastuu\nja rasitukset olivat painaneet jälkensä miehekkäisiin piirteihin,\nsilmänalustat siintivät mustina.\n\n— Luokseni tuli äsken eräs virolainen luutnantti, alkoi hän viimein. —\nHän saapui suoraan etuvartiosta, taistelusta. Heillä oli ollut raskas\nyö. Te kai tiedätte jo, että ryssät parveilevat jälleen aivan kauppalan\nliepeillä?\n\nPentti nyökkäsi vaieten.\n\n— Yöllä oli komppanian vahvuinen vihollisjoukko hyökännyt hänen\njohtamansa etuvartion kimppuun. Lopulta heidän onnistui karkoittaa\nryssät. Mutta heitä kaatui viisi. Neljä miestä ja yksi — nainen.\n\nPentti säpsähti.\n\n— Nainen!\n\nAjatus tuntui mahdottomalta, mutta se iskeytyi sittenkin hänen\nmieleensä:\n\n— Hermannin tytär?\n\nKapteeni Hamula nyökkäsi ja alkoi mitellä huonetta edestakaisin.\n\n— Siinä ei ole vielä kaikki, puheli hän. — Tyttö oli tullut etuvartion\nluo puolenyön tienoissa lopen uupuneena juoksusta. Hän oli kertonut\njoutuneensa kauppalan läheisyydessä kuulemaan parin ryssän keskustelun.\nMiehet olivat puhuneet aloitetusta etenemisestä ja maininneet, että\nöisellä yllätyksellä aiottiin tuhota kauppalan eteläpuolella oleva\npieni virolainen etuvartio ja senjälkeen syöksyä nukkuvan kauppalan\nkimppuun.\n\nPataljoonan komentaja pysähtyi Pentin eteen.\n\n— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin...\nMehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.\n\nRypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan\nkävelyään.\n\n— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut\nepäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti\nryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin\narvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he\nolisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista\nkauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti\nlähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki\nliikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että\nvasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä\nlähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.\n\nPentti kuunteli ihmeissään.\n\nHermannin tytär...\n\n— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo\nsankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia\nkahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö\nmiehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle\npaikalle.\n\nPentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi\ntavatessaan.\n\nHän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan\nkeskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.\n\n— Helmi! Minne sinä olet menossa?\n\nTyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen\nsävy hänen vastatessaan:\n\n— En tiedä.\n\n— Et tiedä?\n\nHelmi oli pudistanut päätään.\n\n— En.\n\nHänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli\nestänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun\ntyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja\ntarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.\n\n— Ettekö te ymmärrä, kersantti Kaira? Ettekö te ymmärrä?\n\nSiniset silmät olivat kyynelissä, ja huulet värisivät.\n\n— Herra Jumala, voi Herra Jumala, miten onneton minä olen!\n\nSamassa hän päästi otteensa ja juoksi pois.\n\nPentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään\nymmärtämättä mitään.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen öistä taistelua.\n\nKapteeni Hamula oli jälleen istahtanut pöydän laidalle.\n\n— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti\npaikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan,\nei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan\nhaavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan\npaperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä\nhengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten\nriemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän\noli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän\nkuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt\nseisonut kauan, paljain päin.\n\nPataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän\nlisäsi:\n\n— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille,\nkersantti.\n\nPentti otti rypistyneen paperin ja astui ikkunan luo lukemaan sitä.\n\nSe oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli\nvaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin,\nväliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella\nhartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena\noli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.\n\n »Kersantti Kaira!\n\n Kuolen pian. Haluan sitä ennen kiittää Teitä.\n\n En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän\n puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja —\n häpeästä.\n\n Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin.\n Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi\n minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli\n rukoukseni.\n\n Kuolen pian. Mutta olen niin onnellinen. Tunnen olevani yksi teistä.\n\n Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian.\n Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»\n\nPentti ojensi kirjeen kapteenille ja käännähti ikkunaan.\n\nMiten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan\nmeidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa\nivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita\nsanoja.\n\nUlkona seisoi pataljoona odottaen liikkeelle lähtöä.\n\nPentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun\njoku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä\nsilmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan,\naina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään,\njoka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla\nloppuun suorittaneen tyyni hymy.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nHevoset ravasivat tasaisesti.\n\nPentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia\nkenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.\n\nHe tuijottivat synkkinä eteensä näkemättä muuta kuin pimeyden,\nläpitunkemattoman pimeyden, joka piiritti heitä joka puolelta.\n\nJa kuitenkin — minä hetkenä hyvänsä voi kaikki muuttua. Yössä\nleimahdella tulia vihollisen kiväärinpiipuista. Hiljaisuus vaihtua\ntaistelun melskeeksi, taisteluksi elämästä ja kuolemasta.\n\nTehtävä, jota he olivat suorittamassa, oli vaarallinen.\n\nPohjan Pojat olivat palaamassa Marienburgista Valkiin. Rivit pahasti\nharvenneina ja lopen uupuneena tarvitsi voitokas rykmentti ehdottomasti\nlepoa. Mutta paluu saattoi muodostua voimia kysyväksi taisteluksi.\nMuutamia päiviä sitten suoritetulla Marienburgin valtauksella rintama\noli kyllä työnnetty kauas etelään, mutta ryssät olivat ehtineet jo\ntoipua säikähdyksestään. Heidän suuret joukkonsa olivat taas kaikkialla\netenemässä. Marienburg oli kyllä vielä virolaisten hallussa, mutta\nsinne sijoitettujen heikkojen puolustusjoukkojen asema kävi päivä\npäivältä yhä uhatummaksi. Menestys rohkaisi ryssiä niin, että he\nliikehtivät yhä uhkaavammin. Väestön ilmoitusten mukaan oli heitä\nnäkynyt jo puolimatkaan ehtineiden suomalaisjoukkojen edessäkin,\nsiis kaukana varsinaisen rintaman takana. Arveltiin heidän pyrkivän\nkatkaisemaan Pohjan Pojilta paluutien.\n\nPentti muisteli pataljoonan komentajan huolestunutta ilmettä, kun hän\noli selvittänyt tilannetta:\n\n— Lännessä kulkevia teitä myöten ryssät voivat kuljettaa kokonaisia\nrykmenttejä eteemme. Käykää ryhmänne kanssa tarkastamassa, onko siellä\njotakin tekeillä. Me lepäämme täällä yön ja jatkamme matkaa vasta\naamulla. Teidän ei kannata välittää vihollispartioista. Tuhotkaa ne,\nmikäli mahdollista. Jos kohtaatte suurempia joukkoja, kiiruhtakaa\ntakaisin. Muuten jatkatte matkaa tienristeykseen Valkin eteläpuolella\nja odotatte meitä siellä. Luotan teihin, kersantti Kaira. Onnea\nmatkalle!\n\nIllan suussa he olivat nousseet ratsaille. Miehet olivat väsyksissä\nja lisäksi oli matkattava nopeaan, joten ei voinut ajatellakaan\nlähteä jalkaisin. Kahteen rekeen he kyllä olisivat mahtuneet, ja\nrekiä oli Hermanni puolestaan innokkaasti puoltanut, mutta vihollinen\nolisi silloin voinut paljon helpommin yllättäen tuhota tuollaisen\nraskasliikkeisen partion. Pentti oli pitänyt päänsä ja myöskin\nhankkinut hevoset.\n\nPysähtymättä he olivat ratsastaneet. Hermanni oli aluksi murissut\n— siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi istunut hevosen selässä —\nmutta pian tottui hänkin, ja olihan se helpompaa antaa hevosen kantaa,\netenkin hänelle, jolle marssiminen oli vaikeaa jalan vuoksi.\n\nOlihan marssi sujunut häneltä näihin asti, vaikka vasen jalka olikin\noikeaa lyhyempi, kun kaikella oli ollut oma merkityksensä. Mutta\nnyt... niin Helmin kuoleman jälkeen... tuntui Hermannista kaikki\nniin tyhjältä. Nyt vasta, menetettyään tyttärensä ainiaaksi, hän oli\nhavahtunut huomaamaan, miten kiintynyt hän sittenkin oli tyttöön.\nHänen vuokseen hän oli koko retkelle lähtenytkin. Jonkinlainen hämärä\naavistus oli ajanut hänet esille rauhaisasta, yksinäisestä kolostaan.\nEi hän kyllä ollut voinut kuvitella tapaavansa Helmiä täällä, mutta\nhänessä oli, jossakin syrjäisessä sopukassa, itänyt toivo saada tietoja\njäljettömiin kadonneesta tyttärestään. Kenties hän oli ajatellut\nyllyttävänsä täällä ne ryssät, jotka olivat lyöneet hajalle hänen\nkotinsa, ja nehän olivat ainoat, jotka jotakin Helmistä saattoivat\ntietää. Ja nyt? Nyt makasi Helmi kylmänä haudassa... Onnellinen hymy\nhuulilla, oli Kaira sanonut, työnsä kunnialla loppuun suorittaneen\ntyyni hymy... Niin, niin, mutta vanhan isänsä hän oli jättänyt yksin...\nyksin...\n\nHermanni huokasi lipoessaan mietteissään alahuulella siivottomia\nviiksiään. Miten väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja vanhaksi!\n\nToinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka\nratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta,\noli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta\nkatseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen\nkääntynyt poispäin.\n\nJotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja\nhellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan\nhän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä\ntovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä\nkertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.\n\nVaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä,\njota Kaira johtaisi. Niin, Kaira... Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen\nluotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys\nKairaan pitämään häntä kiinni elämässä.\n\nTorttila karautti Pentin rinnalle.\n\n— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta\nsuupielestään.\n\nPartio pysähtyi. Kaikki tähysivät osoitettuun suuntaan.\n\n— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti.\n— Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja\nmainitsi.\n\n— Hitunen ruokaa ei, saakeli soikoon, olisi haitaksi, murahti Toikka.\n\n— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän\njohtoon.\n\nVähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio\nkohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että\nvalo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.\n\nHe olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti\npysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.\n\nHiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen\nkomennus kauas: avatkaa!\n\nToisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua\navautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:\n\n— Tämä ei ole mikään majatalo. Ovi on ja pysyy lukossa.\n\nKiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät\nensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.\n\nPentti kääntyi miehiinsä.\n\n— Ryssiä!\n\n— Päälle vain, sähähti Hermanni.\n\nRyssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri\nkiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui\nyhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin\nkuolema pystyisi lievittämään.\n\nNyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin!\nJollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi\ntaistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin\nkiväärinlaukauksella.\n\nPentti kuunteli vielä hetken.\n\n— Niitä on kymmenkunta, sanoi hän sitten. — Ajaa karautamme niiden\nkeskelle. Sitten seuraavat Jännes ja Hermanni minua. Sinä, Torttila,\njäät Laukkasen ja Toikan kanssa kartanoon ja tarkastat sen. Onko selvä?\n\nTorttila ei ollut tyytyväinen jakoon, hänkin olisi tahtonut päästä\nmukaan takaa-ajoon. Mutta hän ei yrittänyt asettua vastahankaan.\n\n— Selvä, murahti hän.\n\n— Hö-hö, naurahti Toikka hieroen kämmenellään suurta nenäänsä. — Tämä\nse on jotakin! Toista kuin hiilien lapiointi!\n\nRyssät olivat niin syventyneet oven murtamispuuhaan, etteivät kuulleet\nhevosten kavioiden iskuja suojan pehmentämällä tiellä. Pohjan Pojat\npysähtyivät viimeisten puiden luo.\n\n— Tähdätkää ääniä kohden, pojat, kuiskasi Pentti.\n\n— Yksi laukaus ja sitten päälle!\n\nHetkistä myöhemmin pamahti melkein yhtä aikaa kuusi kivääriä. Oven\nluota kuului kauhunparahdus. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkarauttivat Pohjan Pojat yllätettyjen ryssien keskelle. Pari kivääriä\nlaukesi, mutta kuulat lensivät korkealta hyökkääjien päiden ylitse.\n\nViholliset eivät yrittäneet kauempaa vastarintaa, vaan hajautuivat\nhillittömään pakoon. Pari kaatui Pohjan Poikain kiväärinperien maahan\niskeminä. Kolme saavutti lähelle sidotut hevosensa. Muut syöksyivät\npuistoon ja sen turvissa kohti läheistä metsää.\n\nPentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla\npakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan\nPoikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän\nkuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.\n\nPentti pysähdytti hevosensa ja tarttui kivääriinsä.\n\nToiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä.\nRatsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien\nkajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas\noli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli\nheti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa\nratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli\nlakeuden kohti metsää.\n\nHermanni nosti uudelleen kiväärin poskelle.\n\n— Älä ammu! huusi Pentti.\n\n— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski\nkuitenkin kiväärin.\n\nPentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä\nlyheni sekunti sekunnilta.\n\n— Antautukaa!\n\nRyssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula\nulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin\nJänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen\njuuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen\nkäsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:\n\n— Olen upseeri ja toivon tulevani sellaisena kohdelluksi. Keitä te\nolette?\n\n— Suomalaisia!\n\nPentin vastaus vaikutti ryssään kuin sähköisku. Hän heittäytyi sivulle\nja sieppasi maasta nagaaninsa.\n\nSilmänräpäykset olivat kalliit. Pentti ei siekaillut. Hän syöksyi\nsatulasta vihollisen päälle. Syntyi hurja käsirysy. Sokeana raivosta\nryssä yritti irtautua sen verran vastustajastaan, että olisi päässyt\nampumaan. Mutta Pentin kourat puristivat häntä kuin rautapihdit, ja\nhetken kamppailun jälkeen kirposi ase ryssän herpautuneesta kädestä.\nSamassa karauttivat Jännes ja Hermanni paikalle.\n\n— Siinä näit, murisi Hermanni sitoessaan ryssää.\n\n— Olisit antanut ampua. Salakavalia koiria ne ovat, joka sorkka!\n\nPentti ei vastannut, pyyhki vain takinhihaan hikeä otsaltaan. Ohimoissa\njyskytti viha. Päästyään hieman rauhoittumaan kääntyi hän vankiin.\n\n— Tämän vaivan olisitte tosiaan voinut säästää meiltä.\n\nRyssä kyräili voittajiaan kulmien alta.\n\n— Mutta sanoittehan olevanne suomalaisia, huomautti hän.\n\n— Entä sitten?\n\n— Suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa, kyllä minä tiedän. Ajattelin:\nmyynpähän henkeni niin kalliista kuin voin, kun se kerran kumminkin on\nmennyttä.\n\nPentti naurahti. Vai sellainen käsitys ryssillä oli heistä. No, se oli\nkenties hyväksi vain. Ymmärsivätpä sitten ainakin tarpeeksi pelätä\nvihollisiaan.\n\nRyssä koetti kelmeässä kuunvalossa tutkia hänen kasvojaan. Kourat,\nniin, kourat tuolla miehellä oli juuri sellaiset kuin maine\nsuomalaisista tiesi kertoa. Mutta kasvot olivat toista maata, hienot ja\nälykkäät.\n\n— Olette kai tiedustelumatkalla? kysäisi hän.\n\nHermanni ei ymmärtänyt sanaakaan vangin solkkauksesta, mutta sitä\nsynkempää vihaa hän miestä kohtaan tunsi. Hän kääntyi Penttiin.\n\n— Tehdään nyt loppu, Kaira, sähähti hän. — Johan Kuikka-vainaa selitti:\n»Häviävä!» sanoi piru kun ryssän loi. Annetaan tämän hävitä!\n\nMutta Pentti pidätti häntä.\n\n— Älähän nyt intoile, Vaari. Voimme saada mieheltä tärkeitä tietoja.\n\nRyssään päin kääntyen hän lisäsi:\n\n— Oikein arvattu. Olemme tiedustelemassa.\n\n— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse\nkauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän\nkaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani\nkautta.\n\n— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin\nkysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.\n\nKun he kääntyivät palaamaan kartanoon, virkahti vanki kevyesti:\n\n— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä\ntaistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.\n\nHänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja\ntaannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli\nomituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka\nveriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä\ntulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin\nvihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut\nuhmata.\n\nHän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi\nkeisariajasta ja maailmansodasta.\n\n— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt\nihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.\n\n— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne\npaljonkin näillä mailla.\n\n— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina\npikku partioihin.\n\n— Entä suuremmat joukot?\n\n— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, —\nmuutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija,\nmahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita,\ntyperien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan\nmeitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin\nsen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä\nmiestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte?\nNe ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.\n\n— Marienburgia vastaan?\n\n— Niin. Ensi kuun ensimmäisenä päivänä vallataan se takaisin.\n\nPentti naurahti.\n\n— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne».\nIhmeellisesti.\n\n— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun\nsuomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.\n\nPentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen\nyliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat\naivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla\nolivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja\nhaavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain,\nettä se näin pian jälleen menetettäisiin?\n\n— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. —\nMiehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun\nkuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia\nrykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät\nliikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa.\nMutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat\nperiköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja\narvatkaapa, mitä silloin tapahtui?\n\nPentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä\ntutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa\nkasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja\nsamalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut\nantanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.\n\n— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me\nolemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy\nminun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän\ntoverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja\nkaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt\n— nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja\nitkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan.\n»Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat\nNarvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi\nkallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme\ntakana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde\nvoittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha.\nVain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse\nmitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus —\nsuostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin\npaljon kuin mahdollista.\n\nHe saapuivat kartanon edustalle. Kaikissa ikkunoissa loisti tulta.\nOven pielessä seisoi Laukkanen vahdissa. Hänen pulleille kasvoilleen\nilmestyi leveä irvistys, kun hän näki vangin.\n\n— Hei, Kaira! Pääsikös ainoakaan karkuun?\n\n— Ei, entäs teiltä?\n\n— Kahta emme löytäneet, vastasi Laukkanen. — Kolme pääsi hengestään\ntässä oven luona, ja kaksi tavoitimme puistossa. Painukaa sisään vain.\nMinä hoidan kyllä hevoset.\n\nJo eteinen todisti talon varakkuutta. Puoliväliin seiniä ulottui\ntumma tamminen laudoitus. Kaikki huonekalut olivat tukevatekoisia ja\ntaiteellisilla leikkauksilla koristettuja.\n\nHienossa, kirkkaasti valaistussa salissa, johon ovi eteisestä oli\nauki, näkyivät Torttila ja Toikka istumassa hämillään. He silmäilivät\nväliin suuria, häikäiseviä peilejä seinillä, väliin kauniita\nrokokoohuonekaluja; sitten katse painui taas omiin kouriin.\n\nHe tunsivat olonsa peräti oudoksi. Kun he näkivät Pentin, valahti\nkasvoille helpotuksen ilme.\n\nSalista kuului keveitä askeleita. Kartanon emäntä astui kynnykselle.\n\n— Te? Pentti!\n\n— Katherine!\n\nHän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri\nsyöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän\ntunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.\n\nMolemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden\nseuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli\nvälähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran\ntavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista\nolivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä\nKatherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa\nparroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi\nhämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut.\nSe ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine\noli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen.\nSuupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!\n\nPentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä\nmerkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen\ntiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen\nkautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai\nehkä paremminkin taka-alalle.\n\nHän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut\nse tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti\nsekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin\nohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä\nseisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa\nkynnyksellä.\n\nNarri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien\nvarjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren\npolttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt,\nniinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän\nmiten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja\nse riittää minulle, verelle.\n\n— Tervetuloa kotiini, maisteri Kaira, sai Katherine vihdoin sanotuksi.\n\nPentti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä lujasti.\n\n— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että\nte olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.\n\nSydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä\nhän oli taas entinen hurmaava Katherine.\n\n— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne,\nsanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut\nteille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.\n\n— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä\nherrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.\n\nVanki ehätti puhumaan:\n\n— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt... en\ntodellakaan tiennyt...\n\nKatherine käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä.\n\n— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt\nteitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään\nteitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.\n\n— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki\nihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?\n\n— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä\npitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä\nraukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat.\nEn jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin.\nPelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet\ntunkeutumassa sisään.\n\nPentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla\ntuo uusi, kova ilme.\n\n— Ei vaaraa, neiti hyvä, sanoi hän. — Suomalaiset vapaaehtoiset eivät\ntunkeudu rauhallisten ihmisten koteihin väkivalloin.\n\nKatherine hymähti. Hieman epäuskoisesti. Hieman katkerasti. Mutta hän\nei jatkanut puhelua tästä aiheesta, viittasi vain astumaan saliin.\n\n— Käyn katsomassa, että valmistavat ruokaa, virkkoi hän. —\nTovereiltanne kuulin, että olette nälissänne.\n\nKun miehet istuivat yksin salissa, lausahti Torttila yksikantaan:\n\n— Vanha tuttavasi? Emäntämme, meinaan.\n\nPentti nyökkäsi.\n\n— Tutustuin häneen puoli vuotta sitten Helsingissä.\n\n— Ihastuttava nainen, virkkoi vanki. — Onko hän virolainen?\n\n— Lättiläinen, vastasi Pentti.\n\nHermanni oli koko ajan tarkannut ryssää epäluuloisena. Mitä enemmän hän\nkatsoi tämän laihoja, mustanpuhuvia kasvoja, sitä voimakkaammaksi yltyi\nviha.\n\n— Parasta ampua kuula tuon kalloon, ennenkuin on myöhäistä, sähähti hän.\n\n— Näetkö taas peikkoja, Vaari?\n\nHermanni raapi tuumivan näköisenä hiustupsua niskassaan. Hetken\nkuluttua hän virkkoi:\n\n— Naura vain, Kaira, mutta ellei siinä ennen pirua ollut, niin nyt se\nsiihen meni. Olisitpa nähnyt, miten sen ketunsilmät välähtivät, kun\nsanoit, että emäntämme on lättiläinen.\n\nToikka hieroi valtavan nenänsä vartta. Sitten hörähti hän nauramaan ja\nsanoi leveästi ojennellen pitkiä, voimakkaita käsivarsiaan:\n\n— Jaha, pojat, se tehdään! Antakaa hänet vain minulle. Kenraali\nToikka vie tuon saakelin mustanaaman ulos, pikkusen vain ulos. Mutta\nsenjälkeen ei teidän tarvitse kuulla hänestä mitään.\n\n— Älkäähän nyt, rauhoitti Pentti. — Meillä on tällä hetkellä\ntärkeämpääkin miettimistä.\n\nHän kaivoi taskustaan muistikirjan ja kartan. Nopeasti hän kirjoitti\nilmoituksen kahakasta ja vangitun upseerin antamista tiedoista. Sitten\nsyventyi hän tutkimaan karttaa.\n\n— Heti kun olemme syöneet, palaavat Jännes ja Hermanni joukkojemme\nluo ja vievät tämän ilmoituksen, määräsi hän. — Se on tärkeä. Samalla\notatte mukaanne kaikki hevosemme. Lupasin talonpojille toimittaa ne\ntakaisin, jos suinkin mahdollista, ja sanassani tahdon pysyä. Ryssien\nhevosista saamme itsellemme paremmat ratsut, huonoin niistä saa jäädä\nvangillemme. Onko selvä?\n\nMiehet nyökkäsivät vaieten.\n\n— Sinä, Torttila, lisäsi Pentti, — jatkat Toikan ja Laukkasen kanssa\ntiedusteluretkeä määrättyyn tienristeykseen saakka; jäätte sinne\nodottamaan rykmenttiä. Partiomme on suoritettava tehtävänsä loppuun.\nTäytyy saada varmuus siitä, ettei täällä todellakaan ole suurempia\nvihollisjoukkoja liikkeellä.\n\nKun Pentti oli lopettanut, katsoivat toverit epävarmoina toisiaan.\nVihdoin otti Torttila piipun suustaan ja kysäisi hiljaa:\n\n— Entäs sinä?\n\nHermanni lisäsi hampaittensa välistä:\n\n— Ja vanki?\n\n— Minä vastaan vangista, sanoi Pentti. — Hänen kuljettamisensa\nhaittaisi pahasti partion liikkumista. Jos taas jättäisin\nhänet Hermannin haltuun, ampuisi Vaarimme hänet ensimmäisessä\ntienristeyksessä. Tulin antaneeksi ryssälle sanani, ettei hänelle\ntapahdu mitään. Se oli ehkä typerästi tehty. Vai mitä, Vaari?\n\nHermanni käsitti, että kersantti koetti lepyttää häntä. Mutta vanhan\nmetsäläisen sisu ei antanut perään. Hän sähähti vihaisesti:\n\n— Typerästi! Vähintään typerästi!\n\nPentti naurahti väkinäisesti.\n\n— Siis typerä, hyvin typerä lupaus, hyväksyi hän.\n\n— No niin, itsepä saan kantaa vastuunkin hänen vartioimisestaan. Kai\nte nyt sentään luotatte vielä niin paljon minuun, että uskotte minun\nvoivan huolehtia yhdestä vangista?\n\n— Totta kai, murahti Torttila.\n\n— Mutta miksi saakelissa sinä et seuraa meitä, Kaira? ihmetteli Toikka.\n\n— Kylläpä te olette tänä iltana uteliaalla tuulella! ärähti Pentti,\njota toverien katseet alkoivat hermostuttaa. — Seuraan kyllä partiota,\nmutta hetkistä myöhemmin. Ettekö te käsitä? Ensi kerran tavatessani\nemäntämme ihastuin häneen aika lailla. Kun kohtalo on nyt heittänyt\nhänet toistamiseen tielleni, tahtoisin puhella hänen kanssaan hetken\nkaikessa rauhassa. Pitäisihän sen olla hyvin järkeen menevää. Saattaa\nolla, ettemme tämän jälkeen enää milloinkaan tapaa toisiamme.\n\nMiehet silmäilivät äänettöminä väliin johtajaansa, väliin toisiaan.\nKyllä, kyllä he ymmärsivät. Mutta sittenkin. Ensimmäistä kertaa\nlähettäisi heidän ryhmänjohtajansa heidät suorittamaan tehtäviään\nja jättäytyisi itse jälkeen. Eikä se ollut pahinta. Kaira jäisi\nyksin kartanoon, jonne minä hetkenä hyvänsä saattoi eksyä uusia\nvihollisparvia.\n\nTorttila puhkesi puhumaan:\n\n— Kaira, tule sittenkin mukaamme. Se on tietysti naurettavaa\ntaikauskoa, mutta minusta tuntuu, että jos jäät tänne, olemme nyt\nviimeistä kertaa yhdessä. Kaira, älä keskeytä. Enhän yleensä ole sinua\nliioilla puheilla rasittanut. Sanoit, että emäntämme on lättiläinen.\nMistä tiedät, miten hän suhtautuu taisteluun, jota käymme? Muistanet\nPajun kartanon lättiläiset tarkkampujat. Ja muutenkin, lättiläiset,\njotka ovat tiellemme osuneet, ovat kohdelleet meitä vihollisinaan.\nKaira, älä jää tänne, älä luota tuohon tyttöön!\n\nVeri oli noussut Pentin päähän toverin puhuessa. Kiivas vastaus pyöri\nhänen kielellään, mutta hän pakottautui sanomaan rauhallisesti:\n\n— Tiedän, että tarkoitat parastani, Jussi. Olihan se sitäpaitsi kai\npisin puhe, minkä eläessäsi olet pitänyt. Mutta katsos, minä tunnen\ntytön ja luotan häneen. Siksi jään.\n\nSiihen ei ollut mitään sanomista. Toverit vaikenivat. Painostava\näänettömyys laskeutui huoneeseen.\n\nJännes oli vaieten seurannut syrjästä keskustelua. Punakoilla,\nnäppylöiden rumentamilla kasvoilla oli neuvoton ilme. Nyt hän nousi ja\nastui Pentin luo.\n\n— Kaira, anna Hermannin yksin viedä ilmoitus, pyysi hän, ja äänessä\nvärähteli liikutus. — Tuota, tahtoisin jäädä luoksesi. Kaksi miestä\npystyy torjumaan vaaran, joka yhdelle voi olla ylivoimainen.\n\n— Mutta tehän olette mielettömiä, joka mies! tulistui Pentti. — Mistä\nolette nyt yht'äkkiä saaneet päähänne, että olen mennyttä miestä, jos\ntunniksi jättäydyn toisista jälkeen? Ellette tosiaankaan tahdo suostua\njärjestelyyni, niin täytyy minun tietysti jättää käyttämättä ainoa\nkohtalon minulle suoma tilaisuus ja lähteä suoraa päätä kanssanne.\n\nTorttila pölläytti suustaan sakean savun ja vastasi jurosti:\n\n— Kyllä sinä tiedät, Kaira, mistä tässä on kysymys.\n\nMutta käske sinä, me tottelemme.\n\nPuhelu katkesi siihen.\n\nKatherine ilmestyi kynnykselle:\n\n— Pöytä on katettu. Tehkää hyvin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPentti seisoi Katherinen vieressä katsoen poistuvien tovereittensa\njälkeen. Kavionkapse heikkeni heikkenemistään.\n\nOmituista, miten raskaaksi hän tunsi mielensä. Ja kummallisen kumeina\nkaikuivat yhä hänen korvissaan Torttilan viime sanat: »Jumalan haltuun,\nKaira!»\n\nMitä hullua! Oliko toverien taikauskoinen pelko tarttumassa häneenkin?\n\nHän riistäytyi irti alakuloisista ajatuksista ja kääntyi tytön puoleen:\n\n— Ihmettelettekö te, Katherine, etten lähtenyt muiden mukana?\n\nTyttö ei katsonut häneen vastatessaan:\n\n— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki\nteen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran\nsattuma on vienyt meidät yhteen.\n\nKatherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua.\nHän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän\noli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka\nilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen\nvoimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli\nparasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa\nhevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi\naikaa ottaa ryssää mukaansa.\n\nVarmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti\nsisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.\n\nHermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen\nhuone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa.\nMutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin\nvarokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että\njaloista.\n\nKun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan\noven käyvän nosti hän päätään.\n\n— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin\nkavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?\n\n— Lähti.\n\n— Niitä oli monta?\n\nKun Pentti ei vastannut, jatkoi ryssä:\n\n— Teidän ystävänne eivät sallineet minun tulla syömään kanssanne. He\neivät kai käsitä, että vangillakin saattaa olla nälkä.\n\n— Minusta näytti, ettei teillä ollut erikoista haluakaan syödä samassa\npöydässä, sanoi Pentti.\n\nRyssä säpsähti.\n\n— Eikö halua?\n\n— Ei vastasi Pentti jyrkästi.\n\nVanki mietti hetken. Sitten alkoi hän puhua nopeasti: Te olette järkevä\nmies, te. Katsokaas, asia on todellakin niin, että tunnen suurta\nvastenmielisyyttä istua pöydässä, jossa minua pidetään vihollisena.\nVarsinkin eräs miehistänne, se vanha, kaljupäinen, hermostutti minua.\nEn olisi saanut palaakaan alas jos hän olisi istunut lähelläni.\nYmmärrättehän te. Mutta nyt minulla on nälkä, hirvittävä nälkä. Ja\nonhan vankikin ihminen. Eikö teidänkin mielestänne. Niin, niin,\narvasinhan sen, te olette sivistynyt mies. Senvuoksi rohkenisin esittää\nteille pyynnön, pienen pyynnön. Täyttäkää se, olen siitä teille\nikuisesti kiitollinen.\n\nPentti oli liian kiintynyt omiin ajatuksiinsa, jo ryssän kiihkeä\npyytely ja mairitteleva ääni olisivat voineet herättää hänessä mitään\nepäluuloja. Häntä askarrutti edessä oleva kohtaus Katherinen kanssa.\n\n— Ja se olisi?\n\n— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö.\nHuomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni\nhiukan, mitä hyvänsä.\n\n— Saatanhan sanoa, myöntyi Pentti.\n\nRyssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän\noli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen\nhymyyn.\n\nPentti oli palannut saliin odottamaan Katherinea.\n\nOmituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu\nkai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi\nitsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan\nPoikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista\ntovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä\nollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet\nPentinmäen veljesten ruumiit.\n\nHän seisoi kattoon ulottuvan seinäpeilin edessä tarkastaen omaa\nkuvaansa.\n\nLaihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut\nsyvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.\n\nÄidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän\ntuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli\npuhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna...\n\nVälähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia,\ntyhjyyttä...\n\nYhtäkkiä iski hänen mieleensä ajatus: mitä minä haen täältä?\n\nTorttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle\nhän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin,\nkersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa\nmatkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.\n\nMiksi? Miksi minä jäin?\n\nSamassa astui Katherine saliin.\n\n— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. —\nPalvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun\ntarjoiluuni.\n\nPentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä\nnyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään,\nseurasi vain tyttöä.\n\nKun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä\nnojatuoleissa, virkkoi Katherine:\n\n— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni\npöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.\n\nHänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa\nvaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen\nkylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi\nhänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin\nsormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.\n\nMutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana,\npuolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien\npalon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.\n\nTyttö oli vetänyt sanaa sanomatta pois kätensä.\n\nHe silmäilivät ääneti toisiaan.\n\nVihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella\näänellä sanoa:\n\n— Te jätitte niin äkkiä Suomen, neiti.\n\n— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne.\nTahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.\n\n— Ja mitä uusi elämä on antanut teille?\n\nKatherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä\nriippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:\n\n— Vähän. Toistaiseksi kovin vähän.\n\nHetken vaitiolon jälkeen Pentti alkoi puhua:\n\n— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on\nelämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin.\nEräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa\nsinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä\nnauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä.\nSe erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin\nmiehen uskon. Uskon kansaani.\n\nKatherinen ajatukset kulkivat omia teitään.\n\n— Niin, te, sanoi hän raskaasti. — Toista on meillä. Me emme pääse edes\nalkuun. Aina riehuvat viholliset meidän maillamme tukehduttaen kaikki\nmeidän pyrkimyksemme. Kun palasin kotiin, vallitsivat saksalaiset\ntäällä. Heidän jälkeensä tulivat venäläiset. Ja nyt viimeksi te\nsuomalaiset ja teidän jäljessänne virolaiset.\n\nPentti katsoi ihmeissään tyttöä.\n\n— Katherine! Nyt en ymmärrä teitä. Viholliset, sanoitte. Ette kai voi\npitää meitä vihollisina?\n\nTytön mustat silmät kohtasivat kovina hänen katseensa. Uhma loisti\nniissä. Pidätetty viha värisytti hienoja sieraimia. Ja sanat pursuivat\nkapeitten huulien ylitse kylminä, ivallisina:\n\n— Ystävinäkö minun pitäisi teitä pitää? Ettekö te ole valloittaneet\nValkia ja Marienburgia? Valkista aina Marienburgiin saakka olette\nlahjoittaneet virolaisille lättiläistä maata!\n\n— Niin, jatkoi hän yhä kiihtyen, kun Pentti ei vastannut, — katsokaa\nvain kummissanne minua, maisteri Kaira! En ole sama isänmaaton\npakolaistyttö, jota tanssititte silloin kerran. Olen lättiläinen\nhenkeen ja vereen. Lättiläinen, jolle isänmaa, niin turvaton ja maahan\ntallattu kuin se nyt onkin, on kalleinta maailmassa! Nauratteko te,\nmaisteri Kaira?\n\nPentti pudisti päätään, surullisena, ymmällä ollen. Hän oli odottanut\nheidän tapaamisensa muodostuvan vallan toisenlaiseksi. Käänne, jonka\nkeskustelu oli saanut, oli niin yllättävä, ettei hän tiennyt, miten\nselittää, mistä alkaa.\n\n— Suomessa! huudahti Katherine, ja mustat silmät paloivat synkkinä,\nhurjina. — Suomessa opin kunnioittamaan ja rakastamaan teidän\nkansaanne. Näinä kuukausina olette te ja teidän toverinne, jotka\nyritätte pirstoa maa-raukkaani, opettaneet minut vihaamaan Suomea!\n\nPentin silmissä välähti ja hän puhkesi kiivaasti puhumaan:\n\n— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan\nväärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne?\nLahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan\nveljeskansaamme, pelastamaan Viroa!\n\nTyttö nauroi. Ivallista, katkeraa naurua.\n\n— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä\ntaloja? Viette heinät ja ruo'at!\n\nPentti yritti tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois.\n\n— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään\npikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.\n\n— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. —\nRakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista?\nPitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla\nnälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta\nsitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle\nyksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin\ntunnustan teidän olevan oikeassa.\n\nTyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille,\nei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.\n\n— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä\nkaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua\npistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki\nkukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen,\nmutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.\n\nHuoneeseen laskeutui äänettömyys.\n\n— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa\nväittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan\ntapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut\ntovereitani.\n\n— Te olette kohtelias mies, te, maisteri Kaira... Minun mielestäni\nolimme velkaa toisillemme tämän selvittelyn. Ja mitä keskustelumme\nsävyyn tulee, niin muunlainen se tuskin olisi voinut näissä oloissa\nolla lättiläisen isänmaanystävän ja suomalaisen palkkasoturin välillä.\n\nPentti nousi äkisti paikoiltaan ja astui ikkunan luo. Veri suhisi\nohimoilla. Suuttumus jäyti rintaa.\n\nKatherine? Oliko tuo nainen hänen selkänsä takana tosiaan sama tyttö,\njohon hän olisi ollut valmis vaihtamaan lapsuuden leikkitoverinsa\nuskollisen rakkauden?\n\nEihän heillä ollut mitään yhteistä pohjaa. He eivät voineet edes\nymmärtää toisiaan.\n\nUlkona oli pilkkosen pimeää. Puoliyö oli ohitse.\n\nAlhaalla, ikkunan alla, kuopi hänen ratsunsa kärsimättömänä lunta. Sen\nteki mieli päästä liikkeelle.\n\nLiikkeelle? Niin jos hän lähtisi heti, saavuttaisi hän pian Torttilan\nja toiset.\n\n— On parasta, että lähden nyt, virkkoi Pentti kääntyen jälleen\nhuoneeseen.\n\nTyttö nousi. Äskeinen palo oli silmistä sammunut.\n\nKasvot olivat värittömät.\n\n— Niin, sanoi hän hiljaa. — Kenties se on parasta.\n\nMeille molemmille. Onnea matkalle, Pentti!\n\n— Hyvästi, Katherine! Ja kiitos kestityksestänne!\n\nSotilas astui ovelle, mutta käännähti kynnykseltä jälleen tyttöön päin.\n\n— Tosiaan, olin aivan unohtaa! Vankini pyysi saada jotakin syötävää.\n\n— Palvelusväki on levolla, vastasi Katherine, — mutta jos toivotte\nsitä, niin voin itse viedä hänelle haukattavaa.\n\nPentti ojensi hänelle avaimen. Tyttö otti sen vastaan ja virkahti\nhieman omituisesti hymyillen:\n\n— Jäättekö tänne? Ehkä olisi viisainta teille tulla mukaan,\nvartioimaan, etten vain vapauta vankianne.\n\nPentti pudisti päätään.\n\n— Te ette tarvitse vartijaa, Katherine.\n\nJotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi\nsamassa.\n\n— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän\närsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan,\nettä molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon\nlättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!\n\nPentti hätkähti, mutta vastasi sitten rauhallisesti:\n\n— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että\nerään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota\ntuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen\ntytön.\n\nKatherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi\narvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:\n\n— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän\nsijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En\nainakaan vihollismaassa.\n\nSeuraavassa hetkessä hän oli poissa.\n\nPentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen.\nMutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä\noli pelätä? Mutta sittenkin... Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta\nsaattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman\nvallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa\nvihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä.\nAinakin Katherine oli sanonut niin.\n\nNo niin. Oli miten oli, hän jäisi paikoilleen. Pohjan Poika ei pelkää.\n\nKiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan\nmitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö\ntosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi\nhän vielä joutua tarvitsemaan asetta.\n\nHän koetti pysytellä levollisena. Mutta järki kävi kylmän ivallisena\nhänen tekojensa kimppuun. Se takoi aivoissa ja ohimoissa säälimättä:\nKas niin, kauniin sopan olet taas keittänyt itsellesi, Pentti Kaira.\nEikö riittänyt, että olet kantanut tuon oudon tytön kuvaa sydämessäsi\nkuin joku keskiaikainen trubaduuri, yhtä hupsuna ja hullunkurisena?\nEikö riittänyt, että samaisen naisen vuoksi jätit toisen päätettäväksi\ntyön, jonka pataljoonan komentaja sinulle uskoi? Taisitpa, mies parka,\nodottaa vanhan sotaveikkosi lupaamaa tuliaissuukkoa noilta kapeilta\nhuulilta. No, saitko sen? Et, sait vain kauniin ja kunniakkaan\narvonimen palkkasoturi ja ryöväri! Ja kaiken kukkuraksi: avaimen\nluovutus, se oli huippu! Tahdoit tietysti leikkiä suurpiirteistä,\nvaikuttaa tuohon naiseen luottamuksellasi. Naurettavaa! Ikäänkuin\nluottamuksesi painaisi vaa'assa hitustakaan, jos hänen mustakutriseen\nfanaatikonpäähänsä juolahtaa asettua suoraan vihollisen puolelle!\n\nHän avasi ikkunan ja arvioi matkaa maahan. Tiukan tullen ei olisi\ntemppu eikä mikään hypätä ikkunasta hevosen selkään ja sitten metsään.\n\nHetkisen hän tunsi halua tehdä sen heti. Mutta ei, ei sittenkään!\n\nHänen toinen minänsä — se, joka hänen tekojaan oli tähänkin asti\njohtanut — piti puolensa.\n\nKatherine ei voinut pettää häntä. Hän oli tietysti vain paloitellut\nnähdäkseen, kestikö suomalaisen luottamus koetuksen.\n\nYht’äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan risauksen alhaalta\npuistosta. Hän sammutti lampun ja kiiruhti ikkunaan.\n\nJos ryssä sittenkin oli päässyt vapaaksi ja hiipi nyt hänen hevostaan\nkohden rientääkseen hakemaan apua! No niin, siinä tapauksessa hän\nampuisi miehen.\n\nPentti odotti. Odotti kauan. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli jälleen\naivan äänetöntä alhaalla puistossa.\n\nMutta merkillisen kauan Katherine viipyi.\n\nNyt! Salin parkettia vastaan kuului askeleita.\n\nPentti vetäytyi pois ikkunasta ja sytytti nopeasti lampun.\n\nOvi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli\npaennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.\n\n— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt\nsen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa\ntoisten kanssa täällä.\n\n— Katherine!\n\nTyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina.\nHento vartalo värisi.\n\n— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät\nvangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko\nLätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia\nvastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille\nautonomian!\n\n— Autonomian? Venäjä? Kuka teille on mokomaa uskotellut?\n\n— Hän, vankinne!\n\nPentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken.\nRyssä oli hoitanut asiansa hyvin.\n\n— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis\nmurhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä\nvapautensa.\n\n— Hän ei valehdellut! Vaikka te ette tietenkään usko, että myöskin\nminun kovia kokeneelle isänmaalleni kerran voisi koittaa parempi aika!\n\nPentti katsoi häntä pitkään. Tieto siitä, että Katherine oli hänet\npettänyt, kouristi hänen sydäntään. Hän teki sen luullen sillä\npalvelevansa isänmaataan, koetti jokin ääni hänen sisässään puolustaa\ntyttöä. Mutta se ei voinut suojella Katherinen kuvaa, jota hän tähän\nasti oli vaalinut sydämessään. Se pirstoutui auttamattomasti.\n\n— Katherine, sanoi hän hiljaisesti, äänessä katkera pettymys, — uskon\nkyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä. Mutta se ei\nsaavu sitä tietä, jolle te olette nyt astunut. Ei petoksen tietä.\nEikä vapaus ikinä tule ryssiltä lahjana, ei teillekään. Lätin kansan\ntäytyy taistella se itselleen, samoinkuin suomalaisten ja virolaisten.\nEivätkä pienet kansamme sitä saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten\nkuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien. Niillä ei\ntotisesti ole varaa keskinäiseen epäluuloon, toistensa pettämisestä\npuhumattakaan.\n\nTyttö katsoi häneen uhmaten. Oli turhaa kuvitella, että hän uskoisi\nvihollista!\n\nSamassa säpsähtivät molemmat.\n\nUlko-ovi oli temmattu auki. Eteisestä kuului monien askelten töminää.\n\nHetket olivat kalliit. Pentti juoksi ikkunan luo, mutta kääntyi vielä\nkerran tytön puoleen.\n\nKiitos, neiti. Te olette antanut minulle hyvän opetuksen siitä, minkä\nverran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa.\n\nKatherine hätkähti. Sanat sattuivat.\n\nKun Pentti hyppäsi ikkunalaudalle, kuulin jo salista kiireisiä\naskeleita. No, ryssät eivät saavuttaisi häntä. Pian olisi hän metsän\nturvissa.\n\nHän hyppäsi alas. Seuraavassa hetkessä hän istui ratsunsa selässä ja\niski kantapäänsä sen kupeisiin. Mutta hevonen ei hievahtanutkaan.\nJoku piti sitä kiinni. Pentti nosti browninkinsa ampuakseen. Mutta\nsamassa musteni kaikki hänen silmissään. Hän oli saanut ankaran iskun\ntakaraivoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pentti toipui, huomasi hän makaavansa samalla leposohvalla, jolla\nvangittu upseeri oli loikonut. Ympärillä tuijotteli parvi ryssiä\nhäneen. Oven pielessä seisoi Katherine kalmankalpeana. Hänen vierellään\noli pari kartanon palvelustyttöä.\n\nEnsi hetkessä oli Pentin mahdotonta käsittää, mitä oli tapahtunut.\nSitten hän muisti.\n\nHän oli vanki. Niin, muistuttivathan siitä jo kireät köydet käsissä ja\njaloissa. Vanki! Ryssien kynsissä!\n\nHuoneen toisessa päässä istui heidän äskeinen vankinsa selaillen\njoitakin papereita.\n\n— Toveri, tämä on jo herännyt, ilmoitti muuan sohvan luona seisovista.\n\n— Irroittakaa köydet jaloista ja tuokaa se tänne, komensi upseeri.\n\nKun vanki seisoi hänen edessään, virkahti hän ivallisesti:\n\n— Te luulitte meitä typeriksi vai? Poika parka, hevosen luona seisoi\nneljä miestä valmiina vastaanottamaan teitä.\n\nPentti ei sanonut mitään, katseli vain levollisesti häntä silmiin.\n\nMies muutti äänensävyään. Karskisti hän käski:\n\n— Lyhyesti: missä on Pohjan Poikain rykmentti?\n\nPentti vaikeni.\n\n— Mikä on sen vahvuus?\n\nEi vastausta.\n\n— Tuleeko se nyt palaamaan Suomeen vai ottaako se vielä osaa\ntaisteluihin?\n\nKun vastausta ei nytkään kuulunut, hypähti upseeri raivoissaan\nseisomaan ja sieppasi ruoskansa.\n\n— Vastaatteko vai...?\n\n— En!\n\nRuoska vingahti ja osui Penttiä suoraan kasvoihin. Ovelta kuului\nKatherinen parkaisu. Pentti seisoi hievahtamatta pää pystyssä. Ruoska\noli viiltänyt leveän jäljen kasvoihin, otsalta leukaan saakka. Sitä\nkirveli sietämättömästi. Huulista juoksi virtanaan verta.\n\nHän katsoi halveksivasti lyöjäänsä ja virkahti pilkallisesti:\n\n— Tosia olivat sananne: harvinainen nautinto nykypäivinä tavata\nsivistynyt ihminen. Jos teissä joskus lie ollut, min nyt ei teissä\nainakaan enää ole jälkeäkään sivistyneestä ihmisestä.\n\nRyssä kuohahti uudelleen.\n\n— Sinä ivaat vielä, sinä sika! Mutta kyllä meillä on keinoja pakottaa\nsinut puhumaan!\n\nPentti vastasi lujasti:\n\n— Tehkää, mitä tahdotte, ryssät, Pohjan Pojalta ette tietoja saa.\n\n— Vai emme saa!\n\nRyssä heitti ruoskan luotaan ja iski nyrkillään vasten vankinsa\nkasvoja, niin että veri purskahti nenästä. Pentti horjahti pari askelta\ntaapäin, mutta saavutti sitten tasapainonsa ja jäi hammasta purren\nodottamaan seuraavaa iskua. Harmaissa silmissä salamoi viha.\n\nRyssä nosti jälleen kätensä, mutta samassa heittäytyi Katherine väliin.\n\n— Te julmuri! huusi hän leimuavin katsein. — Olette upseeri ettekä\nhäpeä lyödä sidottua miestä!\n\nRyssä työnsi hänet syrjään, mutta kääntyi sitten kuitenkin hänen\npuoleensa jättäen Pentin hetkeksi rauhaan.\n\n— Menkää nukkumaan, tyttö! käski hän tylysti. — Te olette näytellyt\nosanne loppuun tässä näytelmässä.\n\nHän silmäsi tyttöä pilkallisesti. Sitten kääntyi hän tovereihinsa:\n\n— Tässä on, toverit, naikkonen, joka toimitti tuon lurjuksen käsiimme.\nMinä olin vankina täällä, mutta hän vapautti minut salaa, kun\nvalehtelin, että Venäjä on myöntänyt lättiläisille autonomian ja että\nhe saavat vapauden, kunhan vain auttavat meitä ensin karkoittamaan\nkirotut suomalaiset ja virolaiset.\n\nRyssät purskahtivat ivanauruun.\n\nPentti kääntyi katsomaan Katherinea. Tyttö oli valahtanut\nkalmankalpeaksi. Suuret silmät tuijottivat avuttomina puhujaan.\nPalvelijattaret riensivät hänen luokseen peläten hänen kaatuvan.\n\n— Autonomian tosiaan, jatkoi ryssä raa'asti. — Noille koirille, joista\nviimeisetkin ovat alkaneet karata joukoistamme. Pakenevat virolaisten\nluo ja haaveilevat »kansallisen lättiläisen armeijan» muodostamista,\njoka muka virolaisen ylijohdon alaisena on vapauttava Lätin. Mainio\npila!\n\nKatherine katsoi Penttiin. Polttava tuska paloi hänen silmissään.\n\n— Pentti, Pentti, valitti hän hiljaa.\n\nRyssä kääntyi jälleen tyttöön:\n\n— Ja veljenne sitten? naurahti hän pirullisesti. — Toinen pääsi pakoon\nja on nyt kai »kansallisen armeijanne» kapteeni, jos tarkkoja tietoja\nhaluatte. Toinen saatiin kiinni, kun hän yllytti muita noudattamaan\nesimerkkiä ja karkaamaan. Hänet hirtettiin muutama päivä sitten.\n\nEnempää ei Katherine kestänyt. Käheä huuto pääsi hänen huuliltaan, kun\nhän lysähti tajuttomana maahan.\n\nSamassa syntyi huoneessa liikettä. Muuan ryssä syöksyi sisään huutaen:\n\n— Suomalaiset tulevat!\n\nUpseerin ääni kajahti yli hälinän, joka seurasi noita sanoja:\n\n— Suomalaisia? Mistä? Paljonko?\n\n— Kolme tai neljä, mutta ne ovat täysiä piruja!\n\nRajoittivat kymmenmiehisen partiomme tiellä. Tänne tulevat!\n\nRyssät eivät vitkastelleet. He syöksyivät huoneesta laahaten Pentin\nmukaansa. Hänet heitettiin satulaan. Ja seuraavassa hetkessä syöksyivät\nhevoset neliin, kohti metsää.\n\nMaantieltä kartanoon johtavalta kujalta kuului hurjaa kavionkapsetta.\n\nLiian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet\nratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen\nuupuneet.\n\nKun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin\nJänneksen valittava huuto:\n\n— Kaira! Kaira!\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nVankijono laahusti eteenpäin. Raskaasti nousivat jalat maasta. Miehet\nmarssivat kuolemanväsyneinä, tylsästi edessäkulkevan jalkoihin\ntuijottaen.\n\nVierellä ratsastivat vartijat. Toisilla kivääri poikittain edessä,\nvalmiina ampumaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi yrittää pakoon.\nToisilla nagaikka kädessä. Silloin tällöin vingahti ruoska johonkin\nryysyiseen selkään pakottaen horjuvat jalat kestämään.\n\nEteenpäin. Yhä vain eteenpäin.\n\nMinne? Sitä ei tiennyt vangeista kukaan. Mutta jokainen aavisti matkan\nsynkän määrän.\n\nPentti Kaira laahusti murheellisen kulkueen keskipaikkeilla. Kumarana,\nryysyisenä.\n\nHän tuijotti eteensä. Näkemättä mitään.\n\nHuhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi\nlikainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia\nnuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien\nlumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät\nvankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.\n\nHän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä\nkauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat\nkaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.\n\n— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta,\nmutta hän vie aina perille.\n\nPerille?\n\nKotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli\ntäällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne\nhän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan... Ja\nsittenkinkö perille?\n\nNiin, ehkä jossakin mielessä.\n\nHänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli\nkirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut,\n»on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi\ntehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai\nminun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa\nryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»\n\nNiin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa.\nSe oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien\ntoverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset\nolivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt\nhän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.\n\nTyötä?\n\nMutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa.\nEhdottomasti lopussa!\n\nÄitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan\npaistaisi hänelle enää isänmaan päivä.\n\nIsänmaa... Kaukainen, ihana isänmaa...\n\nPelkkä sen ajatteleminen värähdytti häntä, nostatti kyyneleet silmiin.\n\nIsänmaa...\n\nNyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä\nlämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan\nedessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi\npikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven\nrantaa.\n\nMutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän\näiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme\npoikaansa... Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja\nparempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto\nvankeudesta, kidutuksesta.\n\nKuolleena...\n\nAjatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen\nmieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.\n\nJo ensimmäisessä vankilassa...\n\n»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen\nsellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa.\nPiikkilankakatolla varustettu.\n\nSinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan\nPoikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin\nlikaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille\nvaatteita kyllin.\n\nKaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt\nolivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen.\nJoskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet\nvankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet\njääkylmää vettä kuoppaan.\n\nEntä tutkinnot? Yhtämittaiset, tuntikausia kestäneet kuulustelut.\n\nPentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas\nilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen\nkohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei,\nkiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat\nheidän kuulusteluvälineitään.\n\nEpätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto.\nSilloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän\nlukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille»,\nainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset\nkuristivat itsensä epätoivoissaan.\n\nSilloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä,\nviekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli\nmasennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä\nisänmaan ja toverien muisto ja viha.\n\nNiin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista\nvihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta\ntoiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa\nalastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän,\nsotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden\nainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja\nkotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä,\nkidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.\n\nEnnen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan\ntoisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka\nhankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät\ntoisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli\nhirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat\nhäneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei\n— raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen\npartailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi\nriittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja\nlupaukset eivät pystyneet sokaisemaan...\n\nVankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän.\nSuuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän\nvasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan\ntuijottamaan kulkuetta.\n\nYht'äkkiä kajahti jostakin rakennusten suojasta huuto:\n\n— Pentti! Pentti!\n\nSuomalainen vanki säpsähti. Taas tuo sama huuto. Jänneksen ääni!\n\nHän jatkoi välinpitämättömän näköisenä kulkuaan. Vartijat silmäilivät\ntuikeina vankejaan nähdäkseen, koskiko huuto jotakuta heistä. Jos he\nhuomaisivat jotakin, olisi kaikki jälleen ehdottomasti hukassa.\n\nHetken kuluttua kuului sama ääni:\n\n— Älä masennu! Me seuraamme!\n\nSitten oli kaikki taas hiljaista. Laahustettiin eteenpäin.\n\nMe? Keitä olivat nuo »me»? Jännes. Niin, uskollinen, sitkeä Jännes.\nMutta keitä olivat muut?\n\nJos Pentti olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt kahden\nratsastajan ajavan neliä kylästä ja katoavan metsään.\n\nJännes?\n\nJännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut\nkotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin\nrintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta\nvirolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana\nrykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi\njoutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat\nrynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.\n\nHän hymähti surullisesti muistaessaan sen yön.\n\nHän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä\ntaas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut\nkymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli\nyöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut\ntoistamiseen:\n\n— Pentti! Pentti! Älä masennu! Me seuraamme!\n\nSe oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen\nkääntynyt ääntä kohden.\n\nVartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt\ntakaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen\nvankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty\nkulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.\n\nMetsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa.\nKunnes... Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille\nmuutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää.\nIskettiin miekoilla.\n\nHyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut.\nMutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli\nkuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut\nolivat jääneet tielle makaamaan.\n\nRyssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi\n— tapansa mukaan.\n\nPentti oli kuullut johtajan mutisevan:\n\n— Omituista. Lättiläisiä.\n\nLättiläisiä? Oliko Jänneksellä ollut apunaan lättiläisiä? Miten se oli\nmahdollista?\n\nSitä Pentti oli pohtinut yöt päivät pääsemättä selvyyteen. Ryssän oli\ntäytynyt erehtyä!\n\nTuon yöllisen taistelun jälkeen hän ei ollut enää uskonut pelastukseen.\nJännes oli kai kaatunut muiden mukana.\n\nJa nyt?\n\nNyt hän tiesi, että Jännes oli elossa ja suunnitteli yhä hänen\nvapauttamistaan.\n\nMitä vaivoja ja vastuksia olikaan tuottanut hänen jälkiensä\nseuraaminen, vankilasta vankilaan!\n\nJännes, niin, hän oli kestävä. Hän ei hevin jättänyt kesken sitä, mihin\nkerran oli ryhtynyt.\n\n— Kaira, oli hän sanonut Tarton sairaalassa, — Pajun taistelun jälkeen\net pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata\nsinua. Minne hyvänsä!\n\nHän, Pentti, ei ollut silloin tiennyt, mihin kaikkeen oli pystyvä se\nystävyys, jota nuo sanat tulkitsivat. Eikä kumpikaan heistä silloin\nvoinut aavistaa, mitä tulisivat sisältämään sanat: minne hyvänsä!\n\nJännes uskalsi henkensä auttaakseen häntä vapauteen. Mutta onnistuisiko\nhän?\n\nNäissä oloissa? Ei, se oli mahdotonta. Parin päivän, ehkäpä jo päivän,\nkenties vain muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki myöhäistä.\n\nMutta sittenkin, niin toivoton kuin Jänneksen yritys olikin, tuotti\nPentille lohdutusta tietoisuus, että ystävä seurasi häntä ja koetti\nauttaa.\n\nMe, oli Jännes huutanut. Keitä olivat nuo toiset tai toinen?\n\nSamassa syntyi hämminkiä vankijonossa. Pentin sivulla astunut nuori\nvirolainen oli lyyhistynyt maahan, jalat eivät enää kestäneet.\n\nPari vartijaa ratsasti paikalle. Kulkue pysähtyi.\n\n— Ylös, sinä sika!\n\nMies pudisti raukeasti päätään.\n\nNagaikat vingahtivat ilmassa.\n\nVirolainen vavahti iskujen sattuessa, mutta ei jaksanut nousta.\nKirkkaansiniset silmät katsoivat kärsivinä ja avuttomina lyöjiä.\n\n— Äiti, äiti, kuiskasi hän valittaen.\n\nRyssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän\nlysähti jälleen maahan.\n\nYmpärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama\nkohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.\n\n— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat —\nEteenpäin, mars!\n\nRuoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan\nsilmät ummessa huohottaen raskaasti.\n\nKun oli edetty satakunta askelta, kajahti takaa yksinäinen laukaus.\n\nNuoren virolaisen maallinen matka oli päättynyt.\n\nPentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa,\njotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi\nkiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli\njuuri äsken katkaissut.\n\nJüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän\nlesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta\nkuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri\nunelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon\nsaakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.\n\nJüri Kask, hän rakasti äitiään, palavasti, yli kaiken.\n\n— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen\nhänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan\nelämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein\nkaikista.\n\n— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli\nvastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:\n\n— Jumala pitää hänestä huolen.\n\nKerran he olivat puhelleet kansojensa tulevaisuudesta.\n\n— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask\nsanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin\nmahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan\nKarjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen\nsuku eikä enää kaadu!\n\nKun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli\nkuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.\n\nSuomen suku. Suomi... Viro... Inkeri... Aunus... Vienan Karjala...\n\nNiin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien\nmiljoona-armeijainkaan edessä!\n\n— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas\ntuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt\nkasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen:\nSuomen suuri suku nousee, nousee!\n\nNiin, hän oli sortunut heistä ensimmäisenä...\n\nSatoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä\nhän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki\nvallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa\nhän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija\noli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi\noli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus\nvoittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä\nurhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää\nkohtaloaan.\n\nPentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi\nnyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.\n\nUusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta,\ntietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän\noma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty\nvirolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta\ntakaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui\nviikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen\ntietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja\nvoittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarssia, aina vain marssia...\n\nVangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin\nhuonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..\n\nVasta kun komennettiin pysähtymään, nostivat he katseensa.\n\nHe seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät\noli siis tuotu.\n\nYmpärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja\nikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan\nsamaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.\n\nAivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan\nkumarainen ukko.\n\nJoku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja,\najatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän,\nharmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen\ntutuilta.\n\nKun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se\noli Jännes. Varmasti!\n\nPienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja.\nSamassa ukko kuiskasi:\n\n— Kohta!\n\nJälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin\nkovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.\n\nJoka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa.\nPenkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei\nnostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä\nsotavankeja.\n\nKeskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän\noikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti\ntyöhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.\n\nPenttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan\nlähelle naista.\n\nHän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui\nhäpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin.\nTukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän\nmustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen\njyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle.\nKäsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi\nhienon ihon alta.\n\nSääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan\ntoisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän\nkuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!\n\nHän ei voinut katsoa kauempaa pesijätärtä, vaan kääntyi ikkunaan.\nSilloin hän hätkähti. Ruutua vastaan olivat painautuneet eräät kasvot.\nVihreät silmät tuijottivat hellittämättä naiseen. Se oli ukko tuolta\nulkoa. Jännes!\n\nMitä hullua? Antoiko hän joitakin merkkejä?\n\nSamassa kasvot katosivat.\n\n— Pentti.\n\nHän tuskin kuuli hiljaisen kuiskauksen.\n\nMistä? Kuka?\n\nPentti katsahti ympärilleen. Muutaman askeleen päässä seisoi hänen\nkohtalotovereitaan. Kukaan heistä se ei voinut olla.\n\nNainen? Mutta hänhän jatkoi työtään kuten ennenkin.\n\n— Älkää katsoko minuun, älkää antako niiden huomata mitään, jatkui\nkuiskaus. — Teidät viedään vaunuihin. Sitten ammuttaviksi. Kaikki.\nJättäytykää loppupäähän, Pentti. Jännes on asemasillalla. Hänen\nkohdallaan heittäytykää ihmisjoukkoon. Seuratkaa Jännestä.\n\nKatherinen ääni!\n\nKatherine? Tuo nainen?\n\nNainen kääntyi pesemään lattiaa aivan vangin jalkojen juuressa silmäten\nsamalla ylös.\n\nSilloin Pentti tunsi. Se oli Katherine.\n\nSilmänräpäyksen he katsoivat toisiaan. Tytön mustissa silmissä kuvastui\nrukous, anteeksipyyntö. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä.\n\nKatherine! Niin, Pentistä tuntui nyt ihmeelliseltä, ettei hän ollut jo\näsken tuntenut tyttöä. Mutta eihän hän ollut voinut kuvitellakaan, että\nKatherine olisi täällä.\n\nMiten kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat olleet, verettömät ja\nrasittuneet.\n\n»Me», oli Jännes huutanut hänelle, »me seuraamme!» Katherine oli siis\ntoinen hänen auttajistaan. Katherine, joka kaksi kuukautta sitten oli\ntoimittanut hänet ryssien käsiin!\n\nPentti kääntyi katsomaan vartijoita. Ei, kukaan heistä ei ilmeisesti\nollut huomannut mitään.\n\nMutta nyt astui muuan ryssä naisen luo ja potkaisi häntä.\n\n— Oletko hullu, akka? tiuskaisi hän. — Ei lattiaa kannata nyt pestä!\nSaat tulla tunnin kuluttua takaisin.\n\nKatherine nousi nöyränä, otti ämpärinsä ja riepunsa ja lähti pää\npainuksissa huoneesta.\n\nAmmuttaviksi! Nyt heidät siis vietäisiin ammuttaviksi. Olihan hän,\nPentti, aavistanut sen. Olivathan he kaikki aavistaneet sen. Mutta\nsittenkin, tieto siitä viilsi kuin kylmä teräs rintaa. Se oli siis\nvarmaa, peruuttamattoman varmaa.\n\nHän katsoi kohtalotovereitaan. Heitä oli seitsemisenkymmentä.\nVirolaisia, lättiläisiä ja hän suomalainen. Miehiä parhaassa iässä,\njoukossa joku harmaahapsinen ja muutamia poikasia. Tunnin, parin\nkuluttua olisi heidän elämänsä lopussa. Ja vain siksi, että he olivat\nnousseet puoltamaan maataan ryssien sortoa vastaan!\n\nSeitsemänkymmentä! Niin, seitsemänkymmentä miestähän hekin, Pohjan\nPojat, olivat menettäneet Pajun kartanon luona. Kaatuneina ja\nhaavoittuneina. Mutta sittenkin, kaatua kivääri kourassa, se on toista\nkuin tulla ammutuksi. Ammutuksi kuin hullu koira!\n\nJännes ja Katherine uskoivat saavansa hänet pelastetuksi tuosta\nkohtalosta. Hänet — hänet yksin? Niin, oli tietysti mieletöntä\najatellakin, että he olisivat voineet pelastaa heidät kaikki. Mutta\nsittenkin...\n\nHänestä tuntui kuin hän tekisi jollakin tavoin väärin\nkohtalotovereitaan kohtaan yrittäessään yksin pakoon.\n\nPako. Voisiko se onnistua? Oliko suunnitelmalla, jonka Jännes ja\nKatherine olivat laatineet, mitään onnistumismahdollisuuksia?\n\nHän koetti uskoa. Mutta hän ei jaksanut. Olihan ensimmäinenkin yritys\nepäonnistunut, ja siihen oli kuitenkin käytetty paljon enemmän voimia,\nja se oli suoritettu paljon suotuisammissa olosuhteissa. Tämä oli\nepätoivoinen koe, hukkuvalle heitetty oljenkorsi. Hullua oli ajatella\nvangin riistämistä ryssien pistinten välistä. Mutta hänen ystävillään\nei ollut kai valitsemisen varaa.\n\nAseman edustalle puuskutti juna ajaen sillan toiseen päähän. Veturi ja\nkolme suljettua vaunua.\n\nHeidän junansa! Kuolemanjuna.\n\nUlkona syntyi liikettä. Sillalla tungeksivaa yleisöä työnnettiin\noikealle ja vasemmalle. Odotussalin ovelta vaunuille muodostettiin\nvartioketju, miehet parin metrin päähän toisistaan.\n\nVartijat alkoivat järjestää vankeja parimiehiseen jonoon. Pentti\npainautui toisten taakse. Ryssät huomasivat hänet viimeiseksi.\n\nOvet avattiin, ja murheellinen kulkue työntyi hitaasti asemasillalle.\n\nPentti tunsi vapisevansa. Sydän takoi aivan haljetakseen.\n\nEnsimmäinen vaunu oli täynnä. Raskas salpa työnnettiin oven päälle.\n\nVankijonon loppupää lähti liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti.\n\nToisen vaunun ovi paukahti kiinni.\n\nPentti astui ulos asemasillalle. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus.\nHän tarkasti kasvoja molemmin puolin. Useimmissa silmissä kova,\neläimellinen katse. Muutamissa pelokas, säälivä ilme. Mutta kaikki\nvaikenivat. Joku humalainen vain naurahteli käheästi.\n\nOutoja! Outoja kaikki.\n\nTuolla! Muutaman askeleen päässä näki hän tutut kasvot. Jännes seisoi\ntaampana, neljä tai viisi ihmistä oli hänen edessään. Hän seisoi nyt\nsuorana ja katsoi toveriinsa edessäolevien päiden ylitse.\n\nEpäonnistunut? Kaikki oli hukassa!\n\nEi, Jännes hymyili hänelle rohkaisevasti.\n\nÄkkiä syntyi tungosta. Takaa työnnettiin edessäseisovia, jotka vasten\ntahtoaan painautuivat vartijoiden päälle. Huutoa. Kirouksia. Sotamiehet\nkääntyivät ympäri, komensivat ja ärjyivät. Mutta he eivät voineet\nkäyttää pistimiään tungoksessa.\n\nSitä silmänräpäystä käytti Pentti hyväkseen. Kun vartijoiden huomio\noli kokonaan kääntynyt yleisöön, kumartui hän nopeasti ja syöksähti\ntungeksijoiden väliin.\n\nSekasortoa kesti vain hetken. Vartijat saivat yleisön työnnetyksi\ntakaisin.\n\nMutta järjestyksen palautuessa oli Pentti jo turvassa. Hän seisoi\npusertuneena kahden paksun, haisevan juutalaisen väliin. Hänen\nlikainen, löyhkäävä pukunsa ei millään tavoin eronnut ympärillä olevien\nvaatteista.\n\nMutta hän vapisi vielä. Hirvittävän jännityksen lauettua pettivät hänen\nhermonsa. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.\n\nViimeiset vangit katosivat vaununovesta sisään. Hetkistä myöhemmin juna\nlähti liikkeelle.\n\nPentti seisoi paikoillaan tuijottaen jäykin katsein vaunujen perään.\n\nSiellä menivät hänen vankitoverinsa. Milloinkaan he eivät palaisi.\nEivät milloinkaan...\n\nHän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä\nkylkeen.\n\nAsemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet\nuteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina\nkoteihinsa.\n\nPentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman\naskeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen.\nMutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti\nräpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa\nkumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa,\nvapisevaa kättä.\n\nMiten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan\nmiestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa\nseisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.\n\nVarovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla\nhukassa.\n\nEdellä kulkeva ukko ei pysähtynyt, ei kertaakaan katsonut taakseen.\n\nPentti asteli perässä päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.\n\nHän kulki kuin unessa. Vapaa? Oliko hän todella vapaa?\n\nJoka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä\npäällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»\n\nMutta ruoska ei vinkunut. Kukaan ei huutanut hänelle.\n\nHän oli _vapaa!_\n\nSe, joka on sotavankina virunut kaksi kuukautta ryssäläisissä\nvankiloissa ja pelastettu juuri, kun hän on astumassa yli kuoleman\nkynnyksen, vasta se oikein käsittää, mitä on vapaus.\n\nPentti ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Hän ei nähnyt\nvastaantulijoita eikä taloja kadun molemmin puolin. Tunteet ryöppysivät\nhänen rinnassaan.\n\nVapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa\nkättä! Ja sitten! Kohti kotia.\n\nIsänmaata!\n\nVaaroja täynnä se tie olisi. Mutta kävihän se kohti Suomea!\n\nHe poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan,\nmutta Pentti ei tuntenut sitä.\n\nHän ajatteli kotia...\n\nOpas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista\nkamaa oli kerätty siihen.\n\nKun Pentti ehti hänen luokseen, kääntyi hän puhuttelemaan:\n\n— Taidat olla, toveri, outo tässä kaupungissa?\n\nPentti tuijotti ystäväänsä ällistyneenä. Jännes puhui ryssää!\n\n— Jaakko! Mistä sinä olet oppinut...?\n\nRäpyttelevissä silmissä välähti varoittavasti.\n\n— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin\nsuomeksi. — Puhu ryssää.\n\nSeinilläkin on täällä korvat.\n\nSitten lisäsi hän ääneen:\n\n— Etsitkö kattoa pääsi päälle, toveri?\n\n— Sitä juuri, sitä juuri, isäseni, myönsi Pentti.\n\n— Seuraa minua, toveri. Hyvän huoneen saat.\n\nHe kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat\nmuutamia turhanpäiväisiä sanoja.\n\n— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!\n\nMatalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi\nkäsivarrellaan.\n\nPentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame.\nYläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset\nja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui\nhajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei\nkai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan\npaljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet\nkasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.\n\nPentti ei saanut sanaakaan suustaan.\n\nMutta hänen toverinsa ärjäisi:\n\n— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet\npaitsi toveri Lenin?\n\n— Luulin... arvelin... änkytti nainen.\n\n— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä\nmeillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.\n\nNaisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen\näänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:\n\n— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria\ntyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu.\nEttä mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.\n\nPentti kääntyi inhoten poispäin. Mutta Jännes vastasi silmää iskien:\n\n— Näkemiin siis, pikku äiti.\n\nKun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa äänettöminä, virkahti Pentti:\n\n— Iljettävää.\n\nJännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään,\nuskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:\n\n— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se,\nhiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.\n\n— Ja nyt hän?\n\n— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti.\n— Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.\n\nPentti alkoi ymmärtää. Häntä oli äsken hirvittänyt toverinsa raaka puhe.\n\n— Ja siksikö sinä äsken...? kysyi hän.\n\n— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut\nkeskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen\nvastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota,\npitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen\nentisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.\n\nPentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui\nhalveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui\nolevan mahdollista.\n\nHetken kuluttua lisäsi Jännes:\n\n— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä\nmeikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu,\ntottuu kaikkeen. Soromnoo vain.\n\nSamassa vaihtoi hän kieltä. Poikkikadulta läheni pari sotilasta.\n\nNiin sitä nyt eletään, toveri, kun herrasroistoista on päästy.\n\nOikein, toveri! huusivat ryssät nauraen. — Eläköön pyhä vallankumous!\n\nJännes ja Pentti huikkasivat vastaan:\n\n— Eläköön!\n\nVihdoin olivat he perillä.\n\nJännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä\nkaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä\nporraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.\n\nJännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen.\nSaatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi\nharmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.\n\n— Kaira!\n\nPentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.\n\n— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja...\n\nHänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun\nei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt\ntunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat\ntuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.\n\nKumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime\ntapaamisen jälkeen.\n\nJänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää\nilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen\njälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän\npakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.\n\nVihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.\n\n— Jaakko, häpeän heikkouttani, mutta...\n\nJännes ehätti sanomaan:\n\n— Ymmärrän, Kaira.\n\nViitaten eteisestä vasemmalle johtavaan oveen hän lisäsi:\n\n— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen.\nKatunut hän on.\n\n— Vihainen?\n\nPentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes\ntarkoitti.\n\n— Ole huoleti, Jaakko.\n\nKun he koputtivat oveen, kuului sisältä Katherinen ääni:\n\n— Jumalan kiitos! Viimeinkin!\n\nPentti ja Jännes astuivat sisään.\n\nHuone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli\njäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä\nseinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan\nluona oli pieni kirjahylly.\n\nJännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen\ntoisille selkänsä.\n\nKatherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona\nkohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.\n\nMiten toisenlaista kaikki oli nyt!\n\nKatherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset\nolivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät.\nParta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt\ntummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta.\nVain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.\n\nPentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen\nkauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti\nmuuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä\nkadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut\nniissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa\nsilmissä oli kostea kiilto.\n\n— Pentti, kuiskasi tyttö rukoilevasti, voitteko antaa minulle anteeksi?\n\nPentti ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\n— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin\nkärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna\nteitä kohtaan.\n\nKatherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.\n\n— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut\nhetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne\nminulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen,\nminkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet\nminua päivin ja öin.\n\n— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen\nteitä kohtaan vain kiitollisuutta.\n\nJännes kääntyi heihin.\n\n— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän.\nTuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään\npelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan\nmatkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa\njälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt.\nTuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.\n\nKatherine naurahti hämillään.\n\n— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken.\nMinä olen vain seurannut teitä.\n\nHän kääntyi Penttiin.\n\n— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.\n\nPenttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien\nparissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.\n\nKun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.\n\nKatherine oli pistäytynyt keittiöön.\n\nToverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta\nkesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä\njäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu\nTarton sairaalassa.\n\n— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, —\nminä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko\nsinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton.\nParta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin\nLieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan\nsydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä\nkannat.\n\nPentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti.\nEihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain\nniin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena\nsarjana.\n\nMusta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit... Kuikka...\nMitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut\ntytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti\nKamm sanonut. Linda-parka...\n\n— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi\nhevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin\nyhdentekevä.\n\nKatherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.\n\nPentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän\nviimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta...\n\nKatherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.\n\n— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos\ntahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat\nsinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän\nkuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki\nolisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.\n\nJänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja\nvasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.\n\n— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että\nyksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin,\nniin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä»,\nsanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin\nsuusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se\npaikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi\nvain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.\n\nJännes naurahti jäyhästi.\n\n— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin\npuheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja\ntöllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko\nte ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta\nkun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän\näkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa\nyrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota\nei ole varaa menettää.»\n\nJännes vaikeni. Hetken kuluttua hän lisäsi hymähtäen:\n\n— Ja hiivatti, sitten minä karkasin.\n\nKatherine puuttui puheeseen:\n\n— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis\nteidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut\nvaarassa näiden kuukausien kuluessa!\n\nJännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän\nsuututti. Mitä se tuo neiti...? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen,\nmihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.\n\n‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä\nmustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta\nparemmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä\nvastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta\nhän oppi.\n\n‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot\nloistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne\nhiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita\nolisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä,\njotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen\nöisen tappelun, Kaira?\n\nPentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin\nolleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.\n\n— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta\nvartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä\npelastuimme.\n\nPentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.\n\n— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?\n\n— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin\nmies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun\nitse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos,\nKaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!\n\nTyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea\nitsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan\nkaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.\n\n— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät,\nPentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän\nte kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.\n\n— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!\n\nKatherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat\nsavukkeihin.\n\n— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun\nvedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.\n\nPentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan\nennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.\n\n— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä\nsanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän\nluottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa\npäivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette\nastunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta,\nvielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen\ntoistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne.\nNe olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte\nkansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko,\nettä ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin\nvapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.\n\nMustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän\nkatsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä\npoltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen\nhelvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.\n\nHän, juuri hän, joka kuitenkin...\n\nNiin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten\nkäsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen\npaljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja\nsitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä\nyhä voimistunut.\n\nJännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista\nlapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa\ntuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa\nvihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli\nnukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt\nPentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin\nvoiminensa pitänyt auttaa?\n\n— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut\nkunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin\nmaanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt\nolette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden\nsiteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.\n\nJännes puuttui puheeseen:\n\n— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla.\nMinun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota,\nsellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.\n\nVilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä,\nja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui\nilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin,\nse sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin\nantamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia\nToikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä\nkuin sinä ja minä mielensä mukaan.\n\nJännes naurahti hieroskellen leukapieliään.\n\n— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä,\ntuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli\ntekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla\nsaa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka\nsielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.\n\nSamassa Pentti hypähti kauhistaneena pystyyn. Eteisestä oli kuulunut\nkolinaa.\n\nRyssiä! välähti hänen mielessään. Kaikki on hukassa!\n\nMutta Jännes työnsi rauhallisesti hänet istumaan.\n\n— Ei se mitään. Isäntäväkemme vain tulee kotiin.\n\n— Isäntäväkemme?\n\n— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan\nkotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo\nlöytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.\n\nOvi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta.\nRehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo\npieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.\n\n‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään\nPenttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!\n\n— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti\npuristaessaan pelastetun kättä.\n\nKun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet\npoltellen savukkeita, virkahti isäntä:\n\n— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?\n\n— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan\nelävänä mieleeni.\n\nMies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.\n\n— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa\nSuomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä\npalveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun\noli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin\npunakaartissa.\n\nPentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa\nodottava, hieman arka ilme.\n\n— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan\nmaanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.\n\n— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän\nantavan ilmi.\n\n— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.\n\nVaimo kiirehti puhumaan:\n\n— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja\nkertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut\nJumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan\nkärsiä!\n\n— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen\nteille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi\nolla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan,\nvastakkaisella puolella.\n\nPentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:\n\n— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen,\nkarannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen\ntähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se\nole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä\nkaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan\nlapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.\n\nMiehen silmät kostuivat.\n\n— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan\nsitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa.\nTätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.\n\n— Niin, Suomessa... huokasi vaimo.\n\n— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi\nkoti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä.\nSuomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin\nsinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.\n\n— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan\nsillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa\nteitä siellä taas alkuun.\n\n— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut\npelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin,\nettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän\nsiellä on.\n\nKeskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he\najattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.\n\nIllan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin\naskeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.\n\nVihdoin nousi isäntä paikoiltaan.\n\n— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä\njokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät\nheti porvareiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna he erosivat.\n\n— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli\nRajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä\novat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan.\nOlen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.\n\nPentti kääntyi tyttöön.\n\n— Entä te, Katherine?\n\nPuhuteltu säpsähti.\n\n— Minä?\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa.\n\nNyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.\n\nPentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt\nPohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut\ntaka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä\npolton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä\ntytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt?\nNyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.\n\nErota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin,\nhaikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä\nerotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja\n— Hannan luo.\n\nKatherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot\nolivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä\npyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen\nelämä kutsui häntä.\n\n— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on\nkesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja\ntyttärensä.\n\nHänen katseensa säihkyi.\n\nTuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen\nmieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt\nsille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin.\nKuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä\nrakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli\nensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas\ntuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja\nsen myös säilyttää.\n\nHetken kuluttua tyttö lisäsi:\n\n‒ Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.\n\n‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen\nvalkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä,\nettä minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän\nteitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen\ntovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset.\nMutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.\n\nKatherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta\nsittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.\n\n— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan\nsilloin joskus tervehtimään meitä?\n\n— Tulen, Katherine. Varmasti.\n\nJännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:\n\n— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.\n\n— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas,\nurhoollinen taistelutoverini!\n\n— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan\nteidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän\ntomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin\naina vain Ryssänmaa!\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\n— Tämä on nyt sitten Pietaria.\n\nPentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi\nkatua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.\n\nPietaria, niin...\n\nPentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta\npääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli\nmahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä\noli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli\nvielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista.\nEremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi\nhienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia\nupseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa\nkeisarikaupungissa.\n\nHän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt\nhänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti,\nHannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle,\nhänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus\nlepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka\noli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa\nsuomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli\nhän kysynyt:\n\n— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?\n\nEi, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä\npaaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen\nliejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot\najoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen.\nSinne Pietarin koko mahtavuus.\n\nNyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea\nkaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut\nelämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.\n\nHe olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti\noli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne\ntuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli\nollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka-\nja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei\npeloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain\naallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet\nheidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!\n\nJa kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa\nelämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina\ntuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan\nsilmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät.\nNe, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa\nmyöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan\nEremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä,\njolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.\n\nPentti hymähti.\n\nHän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan\nkiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut\nerottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä\nvain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos\nheidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä\nsiivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki\nsaa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat\nympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja\nvielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista,\ntäällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.\n\nPentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi\nsanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari,\nlahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa\njatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se\nkerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko\nuusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.\n\nJoku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän\nsilmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa\nkatsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän\nPentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:\n\n— Verzeihen Sie, mein Herr!\n\nMies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.\n\nTe puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole\nvenäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.\n\nPentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn\nvoittaakseen aikaa.\n\n— En, vastasi hän sitten levollisesti. — Olen suomalainen.\n\nRuskeat silmät katsoivat häneen tutkivina.\n\n— Mitä sitten haette tästä saastanpesästä, herra?\n\nPentti silmäili vuorostaan vähän tarkemmin puhekumppaliaan.\n\nVäkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi\npuettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä.\nPiirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään\nsiveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.\n\n— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni\nvuoksi piti minun jättää syntymämaani.\n\n‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän\npuhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.\n\n— Olen ollut Saksassa. Opintomatkoilla.\n\nVieraan mielenkiinto kasvoi..\n\n— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen\ninsinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.\n\n— Peltonen, filosofiantohtori, vastasi Pentti esittelyyn.\n\n— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä,\ntohtori?\n\n— Näen nälkää. En paljon muuta.\n\n— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen\nivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin\ntakaisin.\n\n— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi,\nminulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute\nkykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman\nliikaa heidän sulatettavikseen.\n\nVieras tarkkaili häntä huvitettuna.\n\n— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa\nkeskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori\nPeltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen\nkommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?\n\nPentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin\nhän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään,\nminkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun\nhän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin\nuhkaavaa.\n\n— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. —\nMuuan suomalainen työmies.\n\nRyssä vilkaisi epäluuloisesti Jännekseen.\n\n— Ymmärtääkö tuo saksaa?\n\n— Ei valitettavasti, vastasi Pentti.\n\nSitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan.\nIlta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme.\nEi oikeauskoisimmillekaan.\n\nPentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä\nhän oli ryssälle heistä kertonut.\n\n— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos\nhän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä\nhänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen\nsotkeutuneet.\n\nJännes nyökkäsi.\n\n— Niin, tuota, mennään vain. Emme voi kuitenkaan vielä jatkaa matkaamme.\n\nHe lähtivät liikkeelle kolmisin. Taival kesti kotvan.\n\nKaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta.\nKatottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen\nseinä puuttui.\n\nHe pysähtyivät erään oven eteen.\n\n— Herrat ovat hyvät! kehoitti heidän oppaansa.\n\nHe astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa\nsoittoa.\n\n— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. —\nSiellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni.\nHän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..\n\nPortaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa\npoikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.\n\nSali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien\nleyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia\noli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden\nääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja\nmiehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä.\nTakana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.\n\nPietari, autio, luhistunut Pietari huvitteli. Nauru helisi.\n\nSoitto oli tauonnut. Tanssipaikka oli tyhjänä.\n\nLattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen,\nyllään verenpunainen iltapuku.\n\n— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen\ninsinööriä.\n\nNikolai Ivanovitš esitti seuralaisensa:\n\n— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa,\nsuomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta\npuhuin, Nataša Nikolajevna.\n\n— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa,\naateveljet, tervetuloa!\n\nHän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti\npöytään.\n\n— No, Kolja? virkahti hän kysyvästi.\n\nInsinööri ymmärsi vihjauksen.\n\n— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni\nkanssa hetkisen kaikessa rauhassa.\n\nNainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti\nkeskusteluun, vaan tarttui pulloon.\n\n— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne.\nTäällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän\nkuin tarpeeksi.\n\nRyssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman\nlasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen\nlasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet\nviinipisarat.\n\n— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse\nkovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme,\nelämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas\nlaulaa ja nauraa. Kuulkaahan!\n\nJa hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis\nääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat\nruskeisiin silmiin.\n\nSoitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset\npainautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa\nsilmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat\nviekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat\nhuulet kurkottautuivat suudeltaviksi.\n\nInsinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru\nja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.\n\n— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen\nmustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita\nolekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin\nvaruillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin\nääniä, kummempiakin.\n\nHän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:\n\n— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen.\nNäyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja\nvenäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi,\njoka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin,\nkommunistiin, verrattuna.\n\nUudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.\n\n— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten!\nintoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan.\nKoettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri\nNikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan\nja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin\non venäläistä.\n\nHän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.\n\n— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen\nnaurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme\nolevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan\ntehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina\nhuulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta.\nEntä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen\nvärin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä\nnimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa.\nSe on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän\non sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne\nsuomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla,\ntohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette\nPeltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette\nSuomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä\nanna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu\nsellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole\nkommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät.\nSiihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te\nottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla.\nOikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä\npäihtymystä.\n\nPenttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän\nvakuutti:\n\n— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.\n\n— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme\nnyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka\nkommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon\nniin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren\nVenäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin\nvihollismaasta.\n\nJa ryssä kumosi taas lasinsa.\n\nJännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä\nymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat\nkaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa\nnaamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan.\nNiin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä\nuhata. Hän nousi lähteäkseen.\n\n— Pentti, odotan sinua ulkona.\n\n— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat\nkahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla,\nkun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa\ntaatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.\n\nJa insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui,\nvaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen\nhumalaisesta, puheliaasta ryssästä.\n\n— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme\nvielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista\nsodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne\nedullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?\n\n— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä\nomaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on\nainoa, millä minulle on arvoa.\n\nRyssä hymähti.\n\n— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette\nkommunisti. Sanotte olevanne... Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen\nitsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme.\nMutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä!\nPietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me\nkostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä\nte teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin\nsoi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa\nja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset,\nlättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen.\nSilloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä\ntapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä\nVenäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso:\nsurina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri\nylösnousemus!\n\nRyssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen\nruskeista silmistä.\n\n— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän\nväsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.\n\nHän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia\noven pielessä.\n\nPentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt,\nettä insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian\nvälinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka\nnyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.\n\nTämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen\nedessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi,\njoka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat\nhäneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja\nnuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan\nsielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.\n\nSamanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla\nnyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos\nsuuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi,\nuusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja!\nVälinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia\nolisi joka miehen asia...\n\nSuomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan\ntakana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja\ntulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen\nkaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja\nruumiita, ruumiita...\n\nKestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?\n\nEi, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei\npienenä. Ei yksin.\n\nPentti huokasi.\n\nHän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden\naallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!\n\nHäntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!\n\nEntistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata\nvoimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava\nluoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä\npuolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä\ntukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen\nvaara.\n\nSiinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin\nliittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat\nmeidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän\nmaamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!\n\nHänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.\n\nSisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita.\nToinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen\npuku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen,\nsilmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan\nhovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja\nhartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin\nnilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen\nimelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.\n\nPentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!\n\nMutta ryssä ehätti esittämään:\n\n— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni\n— hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin _ystävä_, ymmärrättekö, tytöt.\nTässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun.\nPuluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli\nsiekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.\n\nSitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat\nkatsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.\n\n— Piru vieköön! Olettehan kuin kirkossa!\n\nHän sulki tumman tytön syliinsä.\n\n— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut,\nsiivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän\non tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.\n\nSitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät\nkiukkuisina:\n\n— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?\n\n— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla\näänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen\nseuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän\nnäköinen hän on, tuo ystäväsi.\n\n— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä.\nPentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän\nole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä!\nMitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille\nkreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin\ntäyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso,\nmitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin\nihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti.\nKatso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret\nja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta\nnähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori\npaju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana\nhelmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista,\nsuomalainen!... Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on\nlähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää\nsinua, minun ystävänäni.\n\nKun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä\njälleen:\n\n— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa\nympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä\nvaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian\npaljon!\n\nSe oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa\n— kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!\n\nHän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien\nsaksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää\nkaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi\neikä kuulisi enää mitään.\n\nHän kääntyi tyttöön hymähtäen ja viittasi häntä istumaan.\n\n— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne!\nKas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä.\nLähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini,\neikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen\n»kommunistitohtori».\n\nHän nauroi hieroen tyytyväisenä käsiään.\n\n— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä,\njotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan\nturhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.\n\nHän veti vaaleaverikön luokseen toiselle sohvalle.\n\nMutta vielä kerran hän kääntyi Penttiin:\n\n— Suutele häntä, suomalainen! Kädelle? No niin, onhan se hyvä alku.\n\nHän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin\nseuralaisensakin.\n\n— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo\nomat asiansa.\n\nPentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö\nkeimailevan huvitettuna.\n\n— Saanko pyytää lasin sampanjaa, tohtori?\n\nPentti nousi paikoiltaan ja täytti lasin.\n\n— Olkaa hyvä, neiti.\n\nTyttö naurahti.\n\n— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla,\nhyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.\n\nPentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis,\nvaarallisen kaunis.\n\nMaša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi\nseuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.\n\n— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne\nantamasta minulle tulta?\n\nPentti sytytti vitkastellen hänen savukkeensa.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\nMaša poltteli tarkastellen seuralaistaan. Parroittunut, ryysyinen.\nMutta silmät, harmaat, omituisen välähtelevät, olivat kauniit,\npuoleensavetävät. Hän naurahti veikeästi.\n\nTehän olette Suomesta, tohtori? kysäisi hän heittäen oikean säärensä\nvasemman yli, niinettä punaisen silkkisukan verhoama siro polvi pisti\nnäkyviin hameenhelman alta. — Ihana maa.\n\n— Oletteko te ollut Suomessa, neiti?\n\nTyttö oli naisellisella vaistollaan osannut koskettaa oikeata kieltä.\n\n— Kyllä, olen viettänyt siellä monta kesää. Terijoella. Meillä oli\nkaunis huvila siellä.\n\n— Todellakin?\n\n— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten\nkatseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä\nole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.\n\nRuskeat silmät kääntyivät nuoreen mieheen. Niiden katse poltti.\n\n— Eikö teille maistu viinikään, tohtori?\n\nPentti pudisti päätään.\n\n— Ottakaa nyt — minun mielikseni, kuiskasi Maša pehmeästi.\n\n— Ei kiitos.\n\n— Ettekö, vaikka minä kuinka pyytäisin?\n\n— En, en sittenkään, neiti, vastasi Pentti jäykästi.\n\n— Kylläpä te olette kova.\n\nTytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan.\nHän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä.\nKasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka\nelämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille.\nMutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton\nhalu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että\nmiehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä\njärkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin\npyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä\nmurtamaan vastustuksen.\n\nSalista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat\nintohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.\n\nSäihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä\nsilmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies\nkauemmas.\n\nHänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista.\nKaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä\nsuonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka\nhuulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana,\nrukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden\nkyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.\n\nHänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka\nvielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa,\nvarma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt,\nvankeuskuukausien murtama.\n\nVaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä\nsaattoi käydä tuhoisaksi.\n\n— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän\ntukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.\n\nTytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti\nehti nähdä sen.\n\nMaša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina\nvaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on\nmennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»\n\nNiin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta\nNataša ei laske. Viekää te minut sinne!\n\nPentti säpsähti. Ääni oli kiihkeän rukoileva. Mutta hän ei vastannut.\n\n— Oi, kuinka janoankaan sinne! jatkoi tyttö. — Odotan kesää, jolloin\npääsemme takaisin huvilaamme. Lasken kuukausia.\n\nPentin pää selveni heti. Hänen äänensä oli jälleen kylmä ja kova, kun\nhän sanoi:\n\n— Laskette kuukausia? Mihin?\n\nMaša huomasi äkillisen muutoksen, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui.\nHän oli jo luullut olevansa lähellä voittoa. Ja nyt? Nyt oli vastassa\nentistä lujempi jää.\n\n— Venäjän nousuun, tietysti, vastasi hän suoraan.\n\n— Pyhän Venäjän nousuun, jolloin meille avautuvat taas kaikki portit,\njotka nyt ovat kiinni, jolloin meille annetaan takaisin se, mikä meiltä\non vääryydellä riistetty.\n\n— Sitäkö te odotatte? Suomeenkin nähden?\n\nTytön katse ilmaisi lapsellisen vilpitöntä hämmästystä.\n\n— Tietysti, onhan se luonnollista, sanoi hän. — Sitä me odotamme\nkaikki. Koko Venäjän kansa.\n\nPentti nousi äkisti. Nikolai Ivanovitš oli nukahtanut vaaleaverikkönsä\nviereen. Mikään ei enää estänyt hänen lähtöään.\n\nMaša juoksi hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen. He olivat kahden\naitioiden takana sijaitsevassa pitkässä käytävässä.\n\n— Älkää menkö, tohtori!\n\nRuskeissa silmissä paloi rukous. Hän tahtoi, tahtoi saada tuon miehen\njäämään. Mutta hän näki harmaista, kovista silmistä, ettei juuri mikään\nvoisi pidättää lähtevää.\n\n— Älkää menkö, tohtori! toisti hän intohimoisesti.\n\n— En päästä teitä! Jääkää luokseni! Minulla on huone ylhäällä. Kukaan\nmies ei ole ollut siellä ennen teitä, vannon sen pyhän Jumalan Äidin\nnimessä! Katsokaa, minä olen nuori ja kaunis!\n\nTyttö tarrautui Penttiin. Notkea vartalo painautui kiihkeästi häntä\nvastaan, niin että hän tunsi nuoren poven kuumana polttavan silkin alta\nruumistaan. Valkeat käsivarret puristivat hänen kaulaansa.\n\nSuuttumus kuohahti Pentissä. Veri syöksähti ohimoille. Hän työnsi tytön\ninhoten luotaan.\n\n— Sanoin äsken, että olette liian hyvä tänne! huudahti hän. — Kaikkea\nvielä, tänne te kuulutte, juuri tänne! Ja Jumala varjelkoon, ettei\nteidän jalkanne enää milloinkaan polkisi Suomen maata!\n\nSen sanottuaan hän kiirehti pois. Hän raivasi itselleen tien keskeltä\ntanssijain parvea ja harppi alas kadulle kolme neljä porrasta\nkerrallaan.\n\nMaša katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän käännähti ja palasi aitioon.\nKatkerasti nyyhkyttäen hän heittäytyi sohvalle.\n\nSiihen heräsi Nikolai Ivanovitš.\n\n— Mikä sinua vaivaa, kultaseni?\n\nHän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli.\nLoukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä\nsuomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota\nvastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.\n\n— Mennyt? Piru vieköön!\n\nRyssä oli heti jalkeilla. Hän riensi juoksujalkaa ulos kadulle.\n\nMutta silloin oli jo myöhäistä. Pentti ja Jännes olivat kaukana.\n\n— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet\nahtaalle sivukujalle.\n\n— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin\nsiitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän\nsaastaisen luolan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli käsissä.\n\nPentti ja Jännes makasivat hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat\neteensä.\n\nParinsadan metrin päässä luikersi heidän silmiensä edessä kapea joki.\n\nRajajoki!\n\nHeidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi.\nIsänmaa!\n\nKyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua.\nSydän takoi haljetakseen.\n\nIsänmaa!\n\nSe oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa,\nvoisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.\n\nJa kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen\nuupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä,\nviluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen\nmurtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet\njalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.\n\nTänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon\nelottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä\nnäkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren\ntuntemattoman rajan.\n\n— Tuota, kohta täytyy yrittää, kuiskasi Jännes.\n\nMutta Pentti pudisti toivottomana päätään.\n\n— Mahdotonta. En jaksa. Jos sinulla on voimia, niin yritä yksin.\n\n— Kaira!\n\nJännes tarttui toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.\n\n— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde.\nHiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota,\nsinun täytyy pelastua.\n\nPentti hymyili raukeasti.\n\nNiin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen\nvoimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään\npelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän\noli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä,\nniin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli\nsälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää\nystäväänsä.\n\n‒ Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta.\nMutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.\n\n‒ Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele\näitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa.\nAjattele isänmaata.\n\nÄiti ja isä ja Hanna — niin... Heidän surunsa ja tuskansa... Isänmaa...\n\n— Mutta se on mahdotonta. Alinomaa vartiopatrulleja. Turha yrittääkin.\n\n— Tuota, juuri sitä vartenhan valitsimme tämän kohdan. Leveimmän.\nHuonoimmin vartioidun.\n\n— Mutta sittenkin... epäröi Pentti.\n\n— Tuota, suunnitelmani on valmis, Kaira. Ryömimme hitaasti, hiivatin\nhitaasti kyynärpäiden ja polvien varassa rantaan ja painumme jokeen.\n\nMutta Pentti ei uskonut onnistumiseen.\n\n— Joku partio saattaa kuulla veden loiskeen, kun hyppäämme jokeen,\nväitti hän. — Ilta on tyyni, äänetön. Silloin olemme hukassa.\n\n— Olen, tuota, ajatellut sitäkin, sanoi Jännes. — Sitä varten otin\nmukaan onttoja ruokoja. Jokeen päästyämme piiloudumme veden alle.\nHiivattikaan ei löydä meitä sieltä. Hämärässä ei erota pinnan ylitse\nkohoavia ruokojen päitä, jotka tuovat meille ilmaa. Saatamme, tuota,\nolla piilossa tarpeen tullen kauankin. Ja uida osaamme molemmat. No,\nmitä sanot?\n\nPentti oli kuunnellut tarkkaavasti. Suunnitelman onnistuminen ei ollut\nmahdoton. Jännes oli kekseliäs. Hän otti kaiken huomioon.\n\n— Hyvä on, vastasi hän päättävästi. — Koettakaamme.\n\nKun vartiopatrulli oli taas kulkenut ohi, lähtivät he liikkeelle.\nHitaasti, sanomattoman hitaasti se kävi. Pentin voimat olivat miltei\nlopussa. Heidän täytyi levähtää vähäväliä. Silloin tällöin kulki\npatrulli heidän editseen pitkin rantaa. He saattoivat selvästi kuulla\nryssien puhelevan puoliääneen. He makasivat hiljaa kuin hiiret, kunnes\nvartiomiehet olivat häipyneet pimeään. Sitten he jatkoivat hidasta\nryömimistään. Parinsadan metrin taival kesti toista tuntia.\n\nHe olivat jo aivan lähellä rantaa. Jälleen kuului askeleita, uusi\npatrulli.\n\n— Kim nuo ovat menneet ohi, silloin, tuota, ruoko suuhun ja veteen,\nkuiskasi Jännes.\n\nHe pidättivät hengitystään, kun ryssät sivuuttivat heidät niin läheltä,\nettä kädellä olisi hyvin yltänyt tarttua ohikulkevien jalkoihin.\n\nAskeleet etääntyivät. Hiljaisuus oli täydellinen.\n\nNyt!\n\nHe kohottautuivat ja juoksivat muutamat jäljelläolevat askeleet.\n\nVesi loiskahti peittäessään pakolaiset.\n\n— Piru vieköön! Siellä oli joku.\n\n— Takaisin!\n\nPentti ja Jännes kuulivat ryssien huudot, kuulivat patrullin\njuoksujalkaa palaavan. He olivat sittenkin kiirehtineet liiaksi. Heidän\nolisi pitänyt odottaa hieman kauemmin, jotta ryssät olisivat ehtineet\nloitota pitemmälle.\n\nHiljaisuutta kesti kotvan.\n\n— Joella ei näy ketään.\n\nMutta täällä oli joku! Kuulin varmasti vedenloiskeen.\n\n— Näethän itse, Pjotr: ei ketään.\n\n— Sen on täytynyt sitten piiloutua!\n\nRyssät hakivat rannalta, mutta eivät löytäneet mitään.\n\n— Tyhjiä. Pjotrin korvat valehtelivat! Mennään pois, vartiovuorokin\nlähenee loppuaan.\n\n— Ei! Haetaan vene, niin saamme nähdä, valehtelivatko korvani.\n\n— Niin, haetaan!\n\nÄänet loittonivat.\n\nRyssät hakisivat veneen! Hetket olivat kalliit.\n\n— Pidä ruoko mukanasi, kuiskasi Jännes, kun he nousivat pinnalle. —\nSaatamme, tuota, tarvita sitä toisella rannalla.\n\nPentti huohotti. Hän oli ollut tukehtua veden alla.\n\nJa pohjassa oli ollut vaikea pysytellä.\n\nHe uivat nopein vedoin kohti pimeässä häämöittävää rantaa.\n\nTakaa kuului loisketta. Ryssät saapuivat veneineen sauvoen pitkin\nrantaa.\n\nHakekoot!\n\n— Katsokaa! Tuolla! Kaksi päätä vedessä!\n\n— Missä?\n\n— Tuolla suoraan!\n\n— En näe.\n\n— En minäkään.\n\n— Mutta minä näen! kuului Pjotriksi nimitetyn karkea ääni.\n\nSamassa kantautui pakolaisten korviin tuttu ääni: kivääri oli\nampumavalmis.\n\nLuoti lensi vinkuen yli heidän päänsä.\n\nKolme neljä kivääriä pamahti hetken perästä, mutta niiden kuulat\niskivät veteen kauas taakse ja sivuille.\n\nPentti ja Jännes ponnistelivat eteenpäin. Ranta oli jo aivan lähellä.\n\nTaas kajahtivat laukaukset. Likelle osuivat. Kaiku kiiri pitkin\nhiljaisia rantoja.\n\nNyt! He tunsivat pohjan allaan.\n\n— Veden alle! huudahti Jännes. — Kulkeudutaan, tuota, tuonne niemen\ntaa. Siellä maihin.\n\nSamassa kun heidän päänsä katosivat pinnalta, paukahtivat kiväärit\nkolmannen kerran. Luodit pureutuivat rannan turpeisiin.\n\n— Poissa! kuului toiselta rannalta riemukas huuto.\n\n— Niihin osui, osui varmasti!\n\nÄänet vaikenivat.\n\nMutta pakolaiset eivät nousseet rannalle. Ryssät saattoivat odottaa\nsormi liipasimella, ilmestyisikö sittenkin joku pää pinnalle.\n\nJännes konttasi edellä pohjaa pitkin. Pentti laahusti perässä.\n\nVihdoinkin! Jännes nosti päänsä pinnalle ja tuijotti yöhön. He olivat\nturvassa.\n\n— Pelastetut! Tule, Kaira!\n\nHän ojensi toverilleen kätensä ja tuki häntä.\n\n— Pelastetut, mutisi Pentti, mutta ei käsittänyt. Hän vaistosi\nhämärästi veden loppuvan, kuiva maa oli jalkojen alla.\n\nMutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen\nmaahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nKun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen\nraollaolevia silmiään.\n\nMissä minä olen? Missä ihmeessä olen?\n\nSitten välähti hänen aivoissaan:\n\nMinähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat\nvaloivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun\nkärsimyksistä.\n\nMutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa\nvankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista\nja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se\noli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin,\nnehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin.\nMitä, sitähän ei jaksanut muistaa.\n\nSiihen kai kuolin.\n\nMutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne\nolivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.\n\nJa Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta\nsiellä oli.\n\nSitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen\njonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet\nrukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet... kuka oli sanonut,\nettä ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja\njonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.\n\nSiihen kuolin. Pehmeät, sirot kädet kuristivat minut\n\nMutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin\nkirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en\nmilloinkaan saavuttanut...\n\nOlin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin.\nNäkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän\ntahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?\n\nTulin rantaan. Niin, mehän saavutimme rannan. Sittenkin. Siihen kaaduin.\n\nEntä sitten?\n\nHän ei muistanut, mitä senjälkeen olisi tapahtunut.\n\nEi, vaikka kuinka olisi pinnistänyt muistiaan.\n\nSitten? Sitten ei enää mitään. Vain pimeätä, pimeätä...\n\nSiihen siis kuolin. Rajajoen Suomen puoleiselle rannalle.\n\nTässä on hyvä olla. Pehmeä maata. Ja niin helppo hengittää.\n\nJoku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin\npainettuina. Joku valkea ja hyvä.\n\nHän sulki silmänsä väsyneenä.\n\nMiten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei\nkiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.\n\nMutta tuo valo? Merkillinen, häikäisevä valo.\n\nHän avasi silmänsä.\n\nNiin, nyt hän näki, kun silmät olivat selkosenselällään.\n\nValo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse.\nAurinkohan se oli.\n\nEnkö sitten olisikaan kuollut?\n\nHän käänsi katseensa ikkunasta.\n\nHuoneessahan hän oli. Huoneessa, joka tuntui merkillisen tutulta.\n\nOlen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en\nole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.\n\nMissä minä olen?\n\nHän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati\nponnistusta. Ja päätä huimasi.\n\nMiten väsynyt olenkaan!\n\nSilloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa,\nsyvänsinisissä silmissä loisti riemu.\n\nMiten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka.\nTerveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen\nleuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?\n\nSamassa hän muisti:\n\nHanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan\nrauhaisassa huoneessa.\n\nHän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien\nylitse vierähti kuiskaus:\n\n— Hanna!\n\nMutta enempää hän ei jaksanut. Kädet vaipuivat peitteelle. Pää retkahti\nraukeana tyynylle.\n\n‒ Pentti! Jumalan kiitos, viimeinkin! Minun Penttini!\n\nSairas kuuli hänen sanansa, ne lämmittivät niin suloisesti. Kuuli\ntutun, pehmeän äänen, josta tunsi, että sanat tulivat syvältä sydämestä.\n\nMiten minä olenkaan kaivannut tuota rakasta ääntä! välähti hänen\nmielessään. Näinä pitkinä, kauheina kuukausina.\n\nHän tunsi, että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hanna itki,\nnyyhkytykset värisyttivät nuorta, sorjaa vartaloa.\n\nHänen teki mieli sanoa jotakin, jotakin hellää, hivellä kullanruskeita\nkutreja, hiljaa, lempeästi. Mutta hän ei jaksanut.\n\n— Pentti, rakas Pentti! nyyhkytti tyttö. — Palasit siis sittenkin\nluokseni. Saan sinut, saan takaisin kuoleman portilta. Ah, miten\nJumala on hyvä, hyvä! Olen rukoillut sinua Häneltä, Pentti. Rukoillut\nja itkenyt. Yöt päivät. Näinä pitkinä, lohduttoman pitkinä viikkoina,\nsenjälkeen kuin saimme sinut kotiin.\n\nViikkoina? Oliko Hanna sanonut: viikkoina? Oliko hän, Pentti, ollut jo\nviikkoja kotona? Hän ei muistanut siitä mitään. Yhtä vähän kuin siitä,\nmiten hän oli kotiin tullut. Kotiin!\n\nTyttö jatkoi, kuin olisi aavistanut sairaan ajatukset:\n\n— Kun Jännes sähkötti, että sinä makasit kuumeessa Viipurin\nsairaalassa, emme ensin voineet uskoa, että se olit todella sinä.\nOlimmehan saaneet ilmoituksen, kauhean ilmoituksen, että olit kuollut.\nOlimme itkeneet sinua viikkokaudet. Vanhempasi ja minä matkustimme heti\nViipuriin. Ja Jänneksen kanssa toimme sinut tänne. Olet ollut sairaana,\nrakas, hyvin sairaana.\n\nPentti kuunteli tarkkaavasti. Sitten kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:\n\n— Äiti... isä...\n\nTyttö nousi.\n\n— Menen ilmoittamaan heille, rakas. Miten he ilostuvatkaan!\n\nÄiti...\n\nPentti aukaisi silmänsä. Luomet tuntuivat lyijynraskailta, mutta katse\noli kirkas ja selvä.\n\nHuone oli tyhjä. Hanna oli poissa.\n\nNiin, Hannahan oli mennyt ilmoittamaan äidille ja isälle.\n\nSairas hän oli siis ollut. Ja Hanna oli hoitanut häntä. Omassa\nrauhaisassa huoneessaan, johon mikään häly ei kantautunut.\n\nNyt! Kiireisiä askeleita, monia askeleita. Ovi avautui.\n\n— Poikani, poikani! Oma pikku Penttini!\n\nRuustinna heittäytyi itkien poikansa vuoteen ääreen.\n\nPentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei\nainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän\noli mahtanutkaan kärsiä.\n\n— Äiti, rakas äiti.\n\nÄidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin.\nVielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan.\nSilmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.\n\nHanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen\nvieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään\nlempeä ilme.\n\nMutta muut? Nuo, jotka olivat pysähtyneet ovensuuhun?\n\nSiinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja\nTorttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa\nhän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi\nHermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan\ntakkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin\nsilmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!\n\nMutta siellä oli vielä eräs. Nuori nainen.\n\nNuo ruskeat kiharat olen nähnyt ennenkin, mietti Pentti. Ja\nharmaanvihertävät silmät, joiden katse oli surullinen, ikäänkuin\nsisäänpäinkääntynyt.\n\nKuka?\n\nLinda! Neiti Laglehan se oli. Urhean, iloisen Kuikka-vainajan morsian.\n\nRovasti oli seurannut poikansa katsetta.. Nyt hän virkkoi:\n\n— Kutsuimme tänne toverisi, kaikki, jotka olivat olleet sinua lähellä\nsiellä kaukana. Kun luulimme menettäneemme sinut, tahdoimme edes kuulla\nkaiken sinusta. Poikani, olen ylpeä sinusta.\n\nJa vanhus puristi lujasti Pentin kättä.\n\n— Jumalalle olkoon kiitos, että saimme heidät tänne, lisäsi äiti\nhiljaa. — Ensin Lindan — sinähän olit kirjoittanut hänestä meille niin\npaljon. Sitten tuli Torttila pistäytymään täällä. He ovat auttaneet\nmeitä kestämään tuskamme.\n\n— Ja muutama päivä sitten, lisäsi rovasti, — kun lääkäri sanoi, että\nolit toipumassa kutsuimme kaikki toverisi tänne. Ajattelimme, että\nheidän näkemisensä auttaisi sinua pikemmin jalkeille.\n\nPentti kätteli liikutettuna entisiä sotaveikkojaan\n\n— Niin, Kaira, sanoi Torttila tasaiseen tapaansa — Tässä me nyt\nsitten olemme kaikki. Kaikki, mitä on jäljellä ryhmästäsi. Toikka on\nAunuksessa jatkamassa tappelua ryssiä vastaan. Hänen ei tarvinnut vielä\nlähteä Meksikoon asti saadakseen sotia. Laukkanen kaatui Petserin\nrintamalla.\n\nVarjo lensi Pentin kasvoille. Laukkanen! Laukkanenkin oli seurannut\nPentinmäkiä, Kuikkaa ja Pikku-Mattia. Kaatunut... Hän ei siis\nmilloinkaan päässyt takaisin Miinansa luo, joka oli lähettänyt hänet\nViroon, koska hänelle ei kelvannut sodassa käymätön sulhanen.\n\n— Miehenä hän kaatui, lisäsi Hermanni. — Nurkumatta kesti kaiken, kun\nmuut jo napisivat. Sellainen hänestä tuli. Ja paikallensa kaatui.\n\nHanna huomasi levottomana, minkä vaikutuksen kuolonsanoma Penttiin\nteki. Hän veti Lindan mukaansa sairaan vuoteen ääreen.\n\n— Ja tässä, sanoi hän iloisesti, — tässä on minun uusi sisareni? Hän on\nollut sisareni jo kaksi kuukautta. Ja siksi hän on luvannut jäädäkin.\n\n— Niin, Pentti, virkahti Linda hymyillen hänelle kyyneltensä lävitse, —\ntäältä olen löytänyt toisen isänmaan, toisen kodin.\n\nPentti katsoi heitä. Siinä olivat kaikki, jotka olivat hänelle\nrakkaimpia maan päällä.\n\n— Miten ihanaa on olla täällä! huo'ahti hän. — Ja miten hyviä te kaikki\nolette.\n\nHanna naurahti iloisesti.\n\n— Mutta tältä vuoteelta et pääsekään karkaamaan niin kuin Tarton\nsairaalasta. Et, ennenkuin minä annan sinulle luvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivän aurinko paistoi heleänä.\n\nKesä oli vihdoin tullut. Tullut kauas Pohjanmaallekin.\n\nKoivujen nuorten lehtien ja tuomenkukkien tuoksu täytti ilman.\n\nPikkulinnut visersivät iloisesti puutarhan koivuissa. Käki kukkui\njossakin kauempana.\n\nHanna laski laskemistaan, montako kertaa se kukahtaisi. Monta, monta\nkertaa! Hän tiesi, että Penttikin vieressä kuunteli käkeä.\n\nOnnen vuosiahan käki kukkuu...\n\nPentin laihoilla, verettömillä kasvoilla leikki hymy.\n\nKesä... Kesä, jonka hän ei ollut luullut enää milloinkaan hänelle\nkoittavan...\n\nHän oli nyt ensimmäistä kertaa jälleen ulkona. Hän loikoi nuorelle\nnurmelle levitetyllä paksulla huovalla pää Hannan sylissä ja hengitti\nsyvään ihanaa, tuoksuvaa kesäilmaa.\n\nHänen oli niin hyvä olla, sanomattoman hyvä.\n\nHanna siveli hellästi hänen hiuksiaan.\n\nOli ihanaa tietää, että Hanna oli siinä. Nyt ja aina!\n\n— Mitä sinä mietit, rakas?\n\nPentti vei hänen kätensä kaulalleen. Katse hakeutui kauas, yli tyynenä\nlepäävän kotijärven vuotta sitten.\n\n— Muistelen keskusteluamme puoli vuotta sitten, matkallamme\njoulukirkkoon, vastasi hän. — Olen ajatellut sitä monesti, siellä\nkaukana. Muistathan typerät jaaritukseni? Sinä vakuutit, että Jumala\nvoi armossaan vielä antaa minulle takaisin vanhan mieleni. Ja noina\nkuukausina, taisteluissa ja vankiloissa, sainkin sen takaisin.\nPoikamaisista haaveiluista kiteytyi siellä miehen ajatuksia, piirtyi\nmiehen työkenttä, suuri, rannaton. Siellä sain vahvan uskon kansamme\nvoimaan, yhtenäisyyteen, puolustuskykyyn. Hanna, palan aivan halusta\npäästä työhön!\n\nHanna hymyili hänelle hellästi. Hän punnitsi mielessään ajatuksia,\njoista Pentti oli sairasvuoteella maatessaan kertonut hänelle.\nNiitä, jotka olivat tulleet, kun Pentti virui Pajun kentällä\nhaavoittuneena: isänmaasta, kaiken keskinäisen katkeruuden takana\nolevasta, häikäisevästä, voittavasta isänmaasta... Niitä, jotka olivat\nhänen seuranaan, kun hän matkasi kohti Marienburgia Pikku-Matin\nruumis vierellään: varjopuolella elävien auttamisesta, jotta\nyhteiskuntaluokkien välissä ammottava kuilu saataisiin luoduksi umpeen,\nyhteisestä rehellisestä uurastuksesta rinnakkain, joka vähitellen,\nvuosien vieriessä, loisi eheäksi Suomen kansan ja rakentaisi sille\nkansallisen kalliopohjan millä seisoa... Niitä, jotka olivat painuneet\nsyvälle hänen sydämeensä, kun hän virui ryssäläisissä vankiloissa:\nsuuresta Suomen suvusta, joka nostettuna, yhteenkoottuna muodostaisi\nsekä henkisesti että aineellisesti suuren mahdin... Niitä, jotka olivat\nmuodostaneet tuolle kaikelle uhkaavan taustan, tietoisuus, joka oli\nsyöpynyt hänen mieleensä, kun hän kuolemanväsyneenä harhaili kohti\nisänmaata: hirvittävästä ryssäläisestä kaaoksesta, suunnattomasta\nkansasta, joka odotti vain rautaista kättä tarttumaan ohjaksiin\nsyöksyäkseen Suomen yli, hävittäen, polttaen kaiken, niin köyhän kuin\nrikkaankin kodin, uhkasta, joka sisälsi Suomen koko kansalle osoitetun\nvoimakkaan kehoituksen yksimielisyyteen, jos se tahtoi elää...\n\nNiin, noissa ajatuksissa aukeni suuri työsarka, vaikea ja raskas.\nAukeni sadoille ja tuhansille, joille isänmaa ja omat kodit olivat\nrakkaita. Sadat ja tuhannet uupuisivat siinä työssä, mutta toiset,\njälkeen tulevat, pääsisivät kenties saran päähän — heidän täytyi päästä!\n\nHanna tunsi ilon ailahtavan sydämessään: Pentti, hänen Penttinsä oli\nyksi tuon saran työntekijöistä.\n\n— Niin, rakas, sanoi hän. Se on miehen työtä. Yrjö-veljesi ja\nPentinmäkien, Kuikan, Pikku-Matin, Laukkasen ja satojen muiden\nsankarivainajien työn jatkamista. Mutta ensin täytyy sinun kunnolla\nparantua. Muista toki, että olet vasta ensimmäistä päivää ulkona.\n\nHän tarttui Pentin käteen ja painoi sen poveaan vastaan.\n\nMiten voimaton tuo käsi nyt oli! Kestäisi kuukausia, ennenkuin se\nsaisi takaisin entisen jäntevyytensä. Eikä aikakaan voisi pyyhkiä\npois kaikkia hirveiden kärsimysten jälkiä. Se ei voisi tummentaa\nharmaantuneita hiuksia rakkailla ohimoilla. Ne jäisivät, jäisivät\nmuistuttamaan kiduttavista päivistä ja kaameista öistä ryssäläisissä\nvankiloissa.\n\nKesä kukki ja tuoksui heidän ympärillään.\n\n— Tuntuu sadulta, että makaan tässä, virkahti Pentti. — Kaiken sen\njälkeen.\n\n— Niin, Pentti. Jumala on johdattanut sinua raskasta tietä pitkin.\nMutta Hän toi sinut kuitenkin kotiin.\n\nPentti katsoi nuorta morsiantaan. Hänen äänessään oli ollut arka,\nrukoileva sävy. Luuliko Hanna, että hän, Pentti, kantoi kaunaa\nkärsimyksistään?\n\n— Niin, sanoi hän. — Muistatko, mitä sanoit minulle viime jouluaamuna?\n»Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä», sanoit sinä, »ja siksi on\nihmisten monesti niin vaikea hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa\nkuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille.» Niin, Hän\non kuljettanut minua monen mutkan kautta. Enkä tiedä, mikä on oleva tuo\n»perille». Mutta Hän on antanut minun löytää tien, joka johtaa työhön\nja jolle paistaa toivon ja luottamuksen ihana päivä. Kiitän Häntä siitä.\n\nHanna kumartui ja suuteli kiitollisena rakkaita, välähteleviä\nsilmiä. Minkä vapautuksen nuo sanat olivatkaan tuoneet hänelle! Hän\noli pelännyt, pelännyt, että Pentti... Nyt hän oli niin iloinen ja\nonnellinen!\n\nAurinko painui yhä lähemmäs taivaanrantaa. Ihana, valoisa pohjolan ilta\noli käsissä.\n\nPentti nousi seisomaan. Hän ei malttanut enää maata.\n\nHän ojensi kätensä kohti laskevaa aurinkoa, joka kultasi kotijärven\npintaa, vastapäisen rannan viljavainioita ja puiston puita.\n\n— Isänmaa! Meidän rakas, ihana isänmaamme, joka kutsuu meitä kaikkia\nastumaan tielleen, isänmaan onnen ja kunnian tielle! Nyt ja aina.\n\n\n\n"]