[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdIpJXD1sQASw-0tS9PqXibFDWrunAtePyoqJsnDp9ME":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3283,"Suurten metsien salasta","Eronen, Simo",1881,1936,"3283-eronen-simo-suurten-metsien-salasta","3283__Eronen_Simo__Suurten_metsien_salasta","Pohjoiskarjalaisia kertomuksia","novelli",[14],"seikkailu",[],"fi",1919,null,22753,148368,false,74752,[24,25],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[27,28],"Adventure","Short Stories","\"Suurten metsien salasta: Pohjoiskarjalaisia kertomuksia\" by Simo Eronen is a collection of Northern Karelian stories written in the early 20th century. This work captures the essence of rural life in North Karelia, reflecting the connections between its inhabitants and the surrounding wilderness. The narratives likely explore themes of nature, survival, and human emotion, centered around various characters who navigate both external challenges and internal conflicts.  The opening of the book presents a gripping tale titled \"Kyttä-Larin kuolinhiihto,\" following Kyttä-Lari as he embarks on a solitary hunting expedition through the deep forests of Ilomantsi. As he tracks a wily lynx, the narrative delves into Lari’s physical struggles against the harsh winter conditions, highlighted by detailed descriptions of his exhaustion and determination. The tension builds as he faces both the demanding environment and the instinctual challenges posed by his prey, setting the stage for a profound exploration of the human spirit in the wild. This opening captures the vividness of the Finnish landscape and the resilience required to thrive within it, attracting readers interested in stories of adventure and connection to nature. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Pohjoiskarjalaisia kertomuksia sisältävä kokoelma sijoittuu erämaiden ja salojen katveeseen. Tarinat kuvaavat metsästäjien elämää, korpien asukkaita sekä ihmisen ja luonnon välistä kamppailua 1900-luvun alun Itä-Suomessa.","Simo Erosen 'Suurten metsien salasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3283. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUURTEN METSIEN SALASTA\n\nPohjoiskarjalaisia kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nViipurissa,\nSuomalainen kirjakauppa,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKyttä-Larin kuolinhiihto\nNaarvasalon uutistorpan Anni\nLupasalmen Viina-Vasilin karkuun päässyt kahvituli\nHöytiäisen Aittolahden ankara laki.\n\n\n\n\nKYTTÄ-LARIN KUOLINHIIHTO\n\n\nAjo kävi Ilomantsin Hattuvaaran takaliston pohjattomia saloja pitkin.\nKyttä-Lari oli yöpynyt Kumukankaan autiossa tukkilaistuvassa. Sieltä\nhän ensimäisen päivänkajon kera oli koirineen painunut edellisenä\niltana jättämilleen jälille, ja nyt alkoi helmikuun päivä taasen olla\niltaan päin menossa.\n\nKoko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi\nilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen\nkoiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta\nilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen\nviitanneet.\n\nOli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan\nsamasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu\njoutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo\npettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka\npanivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut\nsanoa, mistä se tuli.\n\nJa ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä\nalas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli\nvisusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä\nkoiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista\nmetsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja\ntoista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan\nhänen ja koiran ‒ ‒\n\nLari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi\nhammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä\nmyötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua\nhaittaamassa.\n\nVaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa\nkoko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka\ntavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin\naurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin\ntäyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui\nusvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä,\nheikosti kumottava kajastus.\n\nIltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain\npahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan.\nVaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun\nkorennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei\nhämärtävän.\n\nSen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen\nja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa\nkasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat\ntuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain\nsattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.\n\nLari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo\nyltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin\ntarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin\nolisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla\noikeastaan oli.\n\nLari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut\nyhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle\nkääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö\nensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen\nhartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui\nepätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi.\nSamanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle\nkaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena\nsolui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän\nilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä\nlyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli\nmahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa\nkalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla\nkädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä.\nYksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin\nsilmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli\nLarilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen\nhattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä,\nsakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut,\nniin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin\nsulattamalla.\n\nSelässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka\nsuu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon\npiippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän\nkohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli\nlohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon\nrinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.\n\nLari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti\nnytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin\npainautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin\nhiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla\npaikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja,\nsysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten\nheti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat\ntottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa\neteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi\nsuoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain\nsuinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.\n\nVähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka\npyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä,\noli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen\njohtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.\n\nJospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi\nsille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai\naukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän\nse kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön.\nPitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se\nollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan\nelävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.\n\nMutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi\nsitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän\ntannerrettu.\n\nAivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa\njalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon,\nmutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien\nraapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan\nhäntätupsu jäännöksenä ateriasta.\n\nLari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa\nei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun.\n— Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin\npainaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa\nkuusikkorinnettä ylöspäin.\n\nVastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan.\nJo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen\nhongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin\noli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut\nahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei\nollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista\nsylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin\npilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja\nvasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.\n\nLari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta\nsilloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa\nhuimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa\npäälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan\nhervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.\n\nEi ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan\nja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari\nkipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty\nkylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa\nrupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.\n\nLari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain\npalasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä\nrepussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi,\nkun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.\n\nNälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian\nvakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen\nmuistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli\nhiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä,\nja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko\nmaailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän\npysyä jaloillaan.\n\nSilloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen\nkuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla\nvilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi\npäästä, tuli mikä tuli!\n\nVapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja\nkulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi\nja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.\n\nRyyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa\nlakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa\nympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen\njatkaakseen matkaansa.\n\nMutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli\nenää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan\nhikoilemaan.\n\nOnneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan\nvaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua\nnokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan,\neivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat\nlyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.\n\nLari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa\nnahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän\nhiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut\nja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan\nvain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö\nmuka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua!\nEi mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt,\nkun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se\njo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla\nkissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä\nkurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain\nponnistaa eteenpäin!\n\nMutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas\nLarin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset\näänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua,\nmyrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien\nvihaista haukuntaa.\n\nMitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari\npysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi\nkuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei,\nkyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.\n\nJa vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko\nruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata\npois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei\nasiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi\nhijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.\n\nJa pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat\nhongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan\npudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet\nensinkään siirtyvän taaksepäin.\n\nLari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta\nsilloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin\nraskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet\ntasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja,\nniin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.\n\nLaria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi\nhän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan\nvilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän\nilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui\nkuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan,\nja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä\nnuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava\nhirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja\nhoippui paksuissa kinoksissa.\n\nMitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha\nsuurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui?\nMutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi\ninnostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.\n\nKun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen\nkurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla.\nIlta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina\nennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä\noli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.\n\nIlveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin\nunessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään.\nLari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas\nherpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen\nja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.\n\nSilloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan\nseasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo\näärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän\nkuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen\nkaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se\nkuului.\n\nLari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli\nlähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena\nhalkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli\nilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä\nsuonselälle.\n\nSaadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui,\npani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:\n\n— He—hei Sepe, Sepe! Oletko siellä?\n\nVastaukseksi kuului raju, iloinen haukunta, niin että metsä kajahteli.\n\nTämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen\nluontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt\nenää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken\nnääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän\nkompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten\nsamalla:\n\n— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se\nluihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!\n\nMuutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä\nkolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään\npystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt\nselvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun\nkorvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti\nkiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää\nvimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa\nsilloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko\najan vihaista murinaansa.\n\nJa hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja\nilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen\nkivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen\nkuin juopunut suksilleen.\n\nJa nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain\nhitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat\nsauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään\nnurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia\nsanoja koiralleen.\n\nSietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin\niankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta,\neivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli\nhänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä.\nYksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.\n\nLopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja\nmaailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän\nhiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi\nhän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.\n\nEi, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen\nmyöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti\nolisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen,\njota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi\nhäntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein\nenimmän hän jo itse halveksi itseään.\n\nMutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään\nmuuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin\nniiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi\nkyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi\nvetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä\nkoko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin\nkatajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän\npudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista\nja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi\nvirtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella\nmaaten ja ponnisteli taas eteenpäin.\n\nEi Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti.\nHän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän\npainoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa\nja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä\nvastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan\neteenpäin.\n\nMutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin\njonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta\nkertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta\nveti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä\nkumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli\npyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen.\nHän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja\nhuomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet\npyssyn kantohihnaan.\n\nSuurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin\nmielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä,\nkoska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä\ntovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen\nkaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin\nhongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe\nilmielävänä!\n\nHän oli perillä!\n\nHän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi\nhyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin\nkorokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat\npystyssä.\n\nSiellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään\njättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen\ntarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli\nmelkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui\nalaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului\nvihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale,\nnähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin\nmielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas\nkoiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli\nasettautunut aivan alimmille oksille.\n\nLari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä\ntutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa\nampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?\n\nLari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi\naivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin\nheikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa\nhän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon\nhongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä\nsuulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.\n\nVarovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten\neteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen\nhyvän tuen hongan rungosta.\n\nMutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella\nja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen\npäävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin\navuttomana.\n\nEi se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin\ntarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä,\nettä ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi\ntaasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän\nvapista.\n\nHän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän\nmuisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja\npaljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa\nopastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut\nitseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi.\nOli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen\nkorvaansa.\n\nSilloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän\nmieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen\nperille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan.\nHänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut\nkaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä,\nettä hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.\n\nLari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä\nlumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään\nvapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi\nmahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään,\nmiten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja,\nparahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja\nsiellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!\n\nLarille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli.\nHän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä\nkohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta\nja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan,\nanelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen\ntielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.\n\nJa hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen\nja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen!\n— Mutta Lari ajatteli:\n\n— Ei, se on myöhäistä! Tänään, nyt juuri sen täytyy tapahtua!\n\nJa kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi\nnäkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja\npelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät,\nhampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa.\nLari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.\n\nHän laukaisi.\n\nKuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten\nse horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa\nhervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen.\nSamassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt\nkamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan\nalle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain\nhampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen\nkurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen.\nSitten se oli hiljaa...\n\nLari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki\nkuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän\ntunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä\nlaukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi\najatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon\nvoi niin mukavasti nojata selkänsä.\n\nLari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki\nlumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen\noli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.\n\nÄkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos\nilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja\nhuusi Sepelle:\n\n— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!\n\nSepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta\nsaalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen\nedessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta\npuolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan\nisäntänsä viereen.\n\nLari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi\nnuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.\n\nTunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan\nlämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen\nampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.\n\nLari hymyili ylpeänä.\n\nMutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja\najatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa\npehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa\najatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä\n— tultako?\n\nMutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui\npaahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä\npuuttunut mitään.\n\nLari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset\näkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan\naamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat\nsukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä\nihastuneena, eli ne uudestaan.\n\nHän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo\nsilloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla\npaitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen\nedessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta\nsilloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana\nunohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä\nsilloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi\nansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla\nselkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä\nmuurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana\nansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut.\nJa hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän\ntaas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso:\nrihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin\nsydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän\naikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti,\nettä jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos\nhän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt\nturha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä\nhän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä\nnaarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään\npahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.\n\nLari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa\nsilmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten\nyksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin\npienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.\n\nLari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.\n\nLari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo\neikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni\npitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni\nkauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä,\nvaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti\nsen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä.\nHirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä\nhänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi\noli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi\nrohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle\notukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä\nkohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo\ntuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli\nmahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan\nlähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan.\nOnneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin\norava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot\niskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen\npotkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi\nhirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria\nnaurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt\npyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.\n\nHän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti.\nJa sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se\nparhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain\npari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja\nkaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli\nlihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.\n\nSitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira\nmukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden\nkesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka\npäivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille\nteki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä\nsieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen\nLarin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava.\nSitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle,\nja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei\nkasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä\npeltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella\nammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.\n\nJa talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne\nasustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli\npaljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän\ntukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko\nkyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä\ntuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja.\nläksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja\nsilloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai\nkokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.\n\nJa sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä.\nJa Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona.\nHän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä\nkaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia,\noli ikävä sielläkin.\n\nJa sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He\nolivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo\nkolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune\nhoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja\nAunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä\npalasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli\nniin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja\nvielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera\npirtissä.\n\nMutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja\nlapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän\nmuisti:\n\nNe vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein\nperätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä\nkylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan\nlämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei\nmitään. Aina vain yksin, yksin.\n\nJa sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät\nja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi,\nsuuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä\nsyysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin\nnuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli\nhäneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi\nmielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune\nolisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa\nja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja\nkaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.\n\nNäin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten\nkauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä\nvälittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta\nhyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.\n\nNytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän\nkäveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan\nja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän\nlensi!\n\nNiin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan,\nja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan\ntuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena\nhuminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi\nsieltä kutsuen, kiirehtien.\n\nLari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen\nallaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi\nautereeksi.\n\nTuli suuri hiljaisuus...\n\nMyrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia\nlumipyörteitä suonselällä.\n\nSepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski\nja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen\nkainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.\n\n\n\n\nNAARVASALON UUTISTORPAN ANNI\n\n\nI.\n\nNaarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän\nrakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin\nLumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon\nruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean\nahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän\nkaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi\noli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.\n\nTorpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin\nsyystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran\nlähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa\nNaarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta\nmetsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät\nsitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun\nLumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja\nitseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.\n\nAntti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle\nolivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä\nsamoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen\nja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan\nyöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen\nsaman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä\nkasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri\nkuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä\noli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.\n\nAntti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia\najatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen\ntulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin\nunettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja\nhämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.\n\nMutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään\ntutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle\nvähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille\nmitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se\nhänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin\naikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja\njoka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi.\nAnnin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se\nilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta\nalkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut\nhäntä.\n\nSilloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi\nottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa.\nJa kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen\nkatseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai\nAntin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja\npainoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.\n\nSeuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne\nuutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla\nvastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat\nsuutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille\nmyötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän,\nvaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.\n\nKoko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin\ntyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi\nloukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan\nilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni\nkyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää\nvanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.\n\nMutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet\nvierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi\ntuli heidän onnensa.\n\nSe oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka\nvuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa\nsuuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla\neläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen\nyhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet\nsinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he\npyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat\npirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen\npöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi\nkesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.\n\nJo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan\nvuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa.\nHeillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias\ntytönnypykkä Liisu.\n\nMuutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme\nlehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta\noli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa\noli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla\nmetsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus\nsen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus\nNaarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.\n\nMutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin\nsilloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä\nlämpimänä ja raikkaana.\n\nSivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian\nviettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun\nlopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.\n\nEi ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli\ntoistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin\napuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen\njälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja\nlypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni\nmakasi lapsivuoteessaan.\n\nKauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä\nhän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen\nnuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon\nkodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.\n\nMetsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän\nsilmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee\nvarpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa,\nhän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta\nkaikenlaisia hyviä lahjoja.\n\nErikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella\ntoi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi.\nSilloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta\nainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön\nvastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.\n\n\nII.\n\nSuurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.\n\nNe kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien\nneitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien\nasuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti\nkolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.\n\nNaarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet\ntähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin\nrakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden\nkalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne\nkohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista\nemäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät\nsilmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin\nrakkauden kovalle koetukselle.\n\nSe aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen,\neli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.\n\nSe tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä\npalannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas\nrepolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat\nselässään sekä kirvesnysä kainalossaan.\n\nAntti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin\nmatkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut\ntorpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän\noli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja\ntukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen\nverran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan\nreijilleen.\n\nNiin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan\njo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä,\neikä vielä hämärän tultuakaan.\n\nAnnin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään.\nSurkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska\nsyödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet\nenää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät\npöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle,\nkoettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.\n\nHämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut.\nAnni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja\npyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa,\nse piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa,\njonka juskat olivat hiukan raollaan..\n\nAnni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti\nyksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään\nrahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa\npikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja,\njotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän\niltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli\ntuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti\nensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.\n\nMutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun\nhitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan\nyllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.\n\nAntin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin...\n\nKuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää\nriemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea\navaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja\nhävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna,\nhätääntyneenä.\n\nEi Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja\nkaraistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa\nyrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että\nIlo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän\ntunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa\nalla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.\n\nKun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja\nsysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti\nja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan\nmieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen\nAnnin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen\nhätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.\n\nIlon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut\ntapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt\nIlon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen\nkoko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen\nviimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae\nAnni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin\nja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle\nkäskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo\nlähtee.\n\nKun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut.\nHänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja\nhänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla\nkasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän\nalkoi valmistautua lähtöön.\n\nEikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai\npäällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta\nhirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä\nnaulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen\nmyttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen\nväänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten\nsänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.\n\nIlo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti,\njoutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava\njumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman\nvertaa eteensä.\n\nVasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat\nhänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut,\nettä hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin\nihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä.\nHänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin\nolisi myöhäistä.\n\nHän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn\nkelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri\nsekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon\nperästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua\nhongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.\n\nAnni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan.\nHän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä\nhevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään,\nvetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että\nheiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan,\nhelpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä\nylimääräisiä lepohetkiä.\n\nViime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu\nhevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan\nmetsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt\nAnnin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä\nesivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli\nsuurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä\nliikkumisen tottumus unohtua.\n\nSiksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa,\njossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen\npolvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan\nhapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon\nkorven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä.\nAnni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa,\nvirvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma\nelämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo,\nettä hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon\nkäyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin\nsilloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.\n\nMyrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta\nAnnin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili\nja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta\nsäveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih,\nho-hoih se sammuu, sammuu!\n\nAnni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa\nputoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi\nvälttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi\njaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi\nhän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan\nhyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen\nedessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen\nhaukahtelu.\n\nEi Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut,\nennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki\nkuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle\nolevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.\n\nKorpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen\nalaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen\nlisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat\nsuksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni\nkorvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi\nlyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden\nriippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä,\npyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan\nsekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.\n\nAnni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja\nveri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut.\nHänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!\n\nÄkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti\nsitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.\n\nAnni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti\nvauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan\nsuuren kuusen oksien lomitse:\n\nSen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä\nmakasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.\n\nToisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä\nyhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena,\nhänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se\nkäsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan\nhengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta\npyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin\naivan tyyni.\n\nJoka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui\nlyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat,\nsilmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti\nkätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti\neli!\n\nTulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä\nhaavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean\nkäsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle\npaksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat\nyltäpäältä hyytyneen veren peitossa.\n\n— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti\nAnnin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon\nniitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä.\nVerenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei\nehtisi paleltua!\n\nAnni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti\nhirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän\npainoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin\nvarovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä\nsitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.\n\nVerenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla\nkoskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset\nhän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan\nitselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo\nteuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.\n\nAnni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko\nkuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas\nmies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa\npajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja\npyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti,\npahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta\ntupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä\nsulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan\nhengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi\nvalui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni\nponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi\nvihdoin selkosen laitaan.\n\nSiitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle,\nja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi\nse silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän\npani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien\neteenpäin.\n\nMyrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja\nvaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään\nsykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se\noli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä\nheidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi\nkaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan\nhänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä\nkauheampaa.\n\nAnni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei\nriistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin,\nsaisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.\n\nAnni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan\nalhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi\nkelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti\nhänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen\nsydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen\nlihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne\neivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena\nAnni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan\npiiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat\ntemmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo\nhiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä\nja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä\nolivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa\npimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen\nhäviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli\nsammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman\nuupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi,\nkiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä\nhänen käsiänsä nuoleskelemaan.\n\nAnni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi\nystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut\naivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei\nheittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja\nlyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta\najatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän\nhän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!\n\nVälistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä\nvain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli\nlämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon\najatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän,\nheidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan,\nkun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että\ntupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.\n\n\nIII.\n\nAntti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä\nonttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää\nsärkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren\njuuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen\nrintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.\n\nAntin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja\nmuiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee\npahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen\nläheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt\nvaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.\n\nNiinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli\nluonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä\nvuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella\nmetsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä\nliikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.\n\nVerenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni\npitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen\nensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden\ntilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa.\nNieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja\nvaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.\n\nSeuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa\nlaskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa\nympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli\nainoa, mikä meni alas.\n\nSe oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä,\njonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se\npelasti Antin hengen.\n\nEi ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa.\nLihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei\nollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon,\nmutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä\nolemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä\npoikia vasta kuukauden kuluttua.\n\nSe maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut\nAntin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta\nmennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta\nsen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä\nmuusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva\nsalotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut\naika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla.\nMutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei\nheidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet\nodottaa ketään vierasta.\n\nSanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä\nihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan\nomin voimin.\n\nAnni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin\nlujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä\nAntti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan\nhänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä\nriitti kyllä viini.\n\nTällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti\npois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä\ntuskin huomasikaan.\n\nMutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä:\nAntin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista\nuseammin juotavaa.\n\nSalainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän\nkoetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja\ntiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta\nhaavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan\njollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.\n\nAntti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä\nlisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras\nlääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.\n\nAnnia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain\nsuuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin\naikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.\n\nAnni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes\nkahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia\nkuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne\njääneet hankkimatta.\n\nHänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän\nasetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin\nkylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran,\nmutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena\nalkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni\nsekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän\nAntin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.\n\nSeuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti\nmetsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta\nhyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän\nmuuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja\nheidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli\nsilloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana\nsanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin\noli unohtunut Annin mielestä.\n\nMutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta\naivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta\nja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella\nkäsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli\npyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon.\nHän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa,\nvereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei\ntiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen\nkäsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken\nvoimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.\n\nKauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana\nhetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä\nsekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.\n\nEivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet\nne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi\nAntti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain\nhetkisen.\n\nJäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa\nsydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan\nkuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin\nsilmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää,\nhätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi\npuhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat\nuuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä\nkuristuvan kokoon.\n\nHänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän\nonnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan\ntakaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen,\narmottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.\n\nAnni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta\nrasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan\nkuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi\nja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä\nja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan.\nKuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras\ntarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi\nsiellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen.\nVilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin,\nypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.\n\nKolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi\nAntin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään\naamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten\naivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti\nsamoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin\npilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti\nhän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen\ntieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän\nheittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna\nkuumeen kuluttava tuli.\n\nAnni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä\npyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti\nolevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin.\nPisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti\nolevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.\n\nKauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen\nvalvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella,\nhänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen\nääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken.\nMutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän\nkuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan\narmotonta työtään.\n\nPäivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin\nharvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt,\nettä jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei\nhän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja\nse piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.\n\nAntin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja\nkulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain\nkovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne\npalavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella.\nAnni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.\n\nPäivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän\nruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen\nhyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä\nyhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.\n\nNavetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi\nkartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan\npäin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse\nhuomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei\nhän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri\nhiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se\nhiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se\nhenki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti\nuhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta\nrauhaa häiritä..\n\nToivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän\nlopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä\nlohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana\nlaskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.\n\nLapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja\näänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan\nenää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat\nkeskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden\npikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä\nelottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja\npelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden\nherkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien\nolon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää\nhe tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja\nvakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän\nmaatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.\n\nSe oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se\nkuultiin Naarvasalon uutistorpassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja\npuhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta\nlopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja\nhänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen\nvoisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen\nlievittäisi Antin tuskia.\n\nHaavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen\nreunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä,\njoiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat\nnähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen\nainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan\nhuolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.\n\nAntti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä\nhän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas\nkatkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli\nheliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti,\nettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja\ntuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta\nAnnille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina\nhelpommalta.\n\nMutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta\nei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen\nalenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa\nollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti\nlopulta heiketä.\n\nKuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut,\nvaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti\nkääreitä.\n\nAamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni\npainoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys\ntuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa,\nettä sen hädintuskin voi erottaa.\n\nAnni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki\nvai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa.\nHäntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä\npaljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas\nsytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.\n\nMutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä\nAntin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä\nummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina\nöinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä\nvuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet.\nNyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi\nhänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä\npyrkivät väkisin kiinni.\n\nAnni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus\nja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille.\nHän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja\nalkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui\nnyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.\n\nAnni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää\nmaitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi\nedelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan\nonnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja\nne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli\nlopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo\nhyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa,\nettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo.\nSen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili\nmuhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä,\njoilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi\nvielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi\ntoisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja\nNaarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki\nkuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan\nkauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin\nNaarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon\nonnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se\nelämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta\nrakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.\n\nAnni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen\ntoinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän\nsykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti,\nhengitys ei ollut vielä lakannut.\n\nSilloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti.\nJospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään\nniin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo\naivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin,\nmutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se\nloppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia\nhengissä pitää.\n\nAivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin\npalasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan\nväkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi,\njos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon\nkuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin,\nehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt\nheruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi,\nmutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.\n\nSydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi\nkiulu kädessä navettaan.\n\nParhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä\nodottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli\nniille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja\nkyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja\nkoetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.\n\nMansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin\npyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.\n\nKun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen\nsisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi\ntarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä\npuhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja\nkäsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi\nmielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.\n\nKuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli\nsammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut\nerämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut\nauttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin\nsydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua\neikä valoa tuonut.\n\nPienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua\nkätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän\nhuudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun\nsyliinsä ja paljasti rintansa.\n\nPoju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja\nvaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset\nelonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille\nja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.\n\nAnni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen\naivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli.\nHän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä\nrupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.\n\nHätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä\nvain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen\nsyliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti\nhyllyltä tyhjän juomalasin.\n\nAnni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin\nja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen\nhän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen\nhengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti\nhän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen,\npuristella niitä.\n\nJa maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin,\nse täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin\nsydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli\nsiinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä\nneuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti\nkäsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.\n\nHän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä\nhiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin\nsille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän\nhiipi Antin sängyn viereen odottamaan.\n\nEikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään\nenää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se\ntakoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren\nsylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän\nhulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.\n\nJa Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty.\nRajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle\noli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän\nelämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä,\nse elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä\nkyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle\njäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen,\nlämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän\nelämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.\n\nSiitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja\nsen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan.\nTähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä\nsitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta\nsanottavammin häirinnyt.\n\nKuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin\nAnnin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana\nmieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen\nkalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden\npiirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo\nenimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä\nlasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.\n\nElämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema\nikkunain takana kurkkimasta.\n\n\nIV.\n\nPohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken\npuhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin\ntiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin\nhävitystyölle rajoja panemaan.\n\nVaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä\numpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin\ntartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli\nmahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja\nmuille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.\n\n— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra\ntyönjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin\njatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan\nsulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän,\nsillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.\n\nPaluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin\noikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua\npitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä\nsaisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka\nperheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.\n\nLääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva\nnuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He\npalkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.\n\nYllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat\nläpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan\nulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa\nkatosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon\nvieraiden tulosta.\n\nAnni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden\ntulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko\npirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita\nvastaan.\n\nTervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla.\nAnni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita\nvastaan.\n\n— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —\nTämä toverini on lääkäri.\n\nSamassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman\nkalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:\n\n— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?\n\n— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti\nAnni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten\ntapaturmalaukauksen rintaansa.\n\nSäikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis,\nheitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään,\ntarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet\nkuitenkin täydellisesti, hän selitti:\n\n— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette\ntakaisin jalkeilla.\n\nHän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä.\nSenjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti\nollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi,\nvaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä\ntehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut\nja miten Anni oli haavaa hoitanut.\n\nAnni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella\näänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen\nkertomustaan.\n\nMetsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen\npäätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan\nAnnin kättä ja puhui:\n\n— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te\nolette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja\nsillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla,\nsiitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan\nmiehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne\nestivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on\nmiehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!\n\nHupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille\nja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan,\njotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut.\nSenjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä\nammattitehtävistään.\n\nLääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä\nmieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa.\nLääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja\nse vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia\nkatseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan\nkullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen\nolentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että\npakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.\n\nLääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä\nköyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä\nmakaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva\nonnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta\neristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.\n\nMaukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen,\nettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan\npainikkeena.\n\n— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä\non sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin\nedistynyt?\n\n— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.\n\n— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman\nmaitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun\nmiehenne veret olivat niin vähissä.\n\nNäistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta\nkauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.\n\nEivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka\nsängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä\noudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja\nvähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti\nhänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat\npuhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti.\nHänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian\nAnnin kanssa puheeksi.\n\nSeuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset\nsattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa.\nAnni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:\n\n— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota\nen millään saa ajatuksistani.\n\nHänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi.\nAnni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä\nviereen sekä kysyi hymyillen:\n\n— No mikä se niin tärkeä asia on?\n\n— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —\nLupaatko sen, rakas Anni?\n\n— Tietysti minä lupaan, sanoi Anni yhä enemmän ihmeissään.\n\nAntti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli\nhäntä kauan silmiin.\n\n— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä\nmaidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!\n\nAnni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti\nhyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät\nkyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:\n\n— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti!\nEnkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle\nmelkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.\n\nAnni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa\nsilmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu.\nNäkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon\nkautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat\ntoisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.\n\n\n\n\nLUPASALMEN VIINA-VASILIN KARKUUN PÄÄSSYT KAHVITULI\n\n\nI.\n\nPääsi ihan puolivahingossa karkaamaan se Lupasalmen Viina-Vasilin\nkahvituli.\n\nOlivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä\nSuomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli\ntavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään\npirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli\nopastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.\n\nOlivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen\nkellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut\nkysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan\npirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.\n\nOlivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä\npoudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet\npuolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan\nristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt\nkotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen\nkahvitulensa ääreen kellimään.\n\nMuisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen\nmennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin.\nMuisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä\nlähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi.\nOli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä\nkerran ettonettaan kellii.\n\nNelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut\nJeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän\nvain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi\nsaamistaan puolikupposista.\n\nMutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin\nkantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren\nnokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli\nmelkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä\nhehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli.\nSe muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista\npalaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen\nnenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.\n\nMutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui\nkitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti\nkorkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle,\nmutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi\nsemmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se\nsuli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi\nharsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen\nylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade\nei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.\n\nMutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana\nmuistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa\nlitvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin\ntaipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei\nsittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja\nsanotuksi:\n\n— Pidähän silmäsi auki ja katso, ettei kahvitulesi karkuun livistä!\n\nMutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen\nmielestään ja ajatteli:\n\n— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä\nrajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne\nkulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen\nlemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin\nsen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset\nukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!\n\nKolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi\nkutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa\nkuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui\nsiihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas\nkavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia\nilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin\nmonta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla\nja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos\nkyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut\nheidän ilmiantajakseen lähteä!\n\nTämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta\nhänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi\nJere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan\nlaskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan\njoutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman\nsiksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi\nripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.\n\nSeuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain\nvalitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä\nkitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään,\neikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka\nsemmoisesta tuli.\n\nJere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut,\nkivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla\nsaloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka\nlupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman\npäivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.\n\nKestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään\nkokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää\npuhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen\nläpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli\npäivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan\nverenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä\nmilloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä\nkirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että\npakosta piti kakistella ja yskiä.\n\nKiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään\nsinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät\nRajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan\nasti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen\naivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne\nyhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista\nlaskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena\nsulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen\nrajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä\ntarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri\nkauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä,\njotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään\nusvamereen.\n\nIhmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa,\netteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista\nnousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat\nsalot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella,\nmutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin\ntarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä\nmolemmin puolin rajaa.\n\nJerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin\nkahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan\nlohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana.\nSiellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi,\nkun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja\nkatkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen\nkävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään\nrajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja\nsuonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään\nhätää ollut!\n\nJärvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua,\nei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi\nkuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että\nmökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.\n\nSeuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin\nyskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa\nkutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla\npuhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset,\nkaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia\nnähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta\nsinä yönä mitään tulla.\n\nAamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä\nihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti\nJere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot\nmuka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin\nkyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan\nSuomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia\nsaloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet!\nJa vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja\nlennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen\nmaalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä\nmonipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne\nasti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!\n\nNäin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja\nkiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän\nvoinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän\nvalkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään.\nAuringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut\nyölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava\nja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo\nja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti\nsen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja,\nja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista\npelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja\ntaivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat\nheikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä\nsateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi\nkuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että\nsitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.\n\nMutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä,\neikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja\nraskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani\nähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät\nihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja\nruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.\n\nHikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan,\nmiltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta:\nSe edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle\nja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani\nsen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka\npaikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia\nsavupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa\nja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen,\nkoillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä,\njoka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja,\nyhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän\nhienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa,\nsuurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana,\nsaattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni\nvääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun,\njoka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne\nvoimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat\npitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat\nvuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja\nvihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun\nmerkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä\npitkien taipalien taa.\n\nHyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin\nrajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida\npalon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat\nSuomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä\npäivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni.\nKaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman\npäivän perästä.\n\nJo juolahti Jeren mieleen Lienan neuvo, että pitäisi lähteä sanan\nlennätykseen ihmisten ilmoille. Mutta jo seuraavassa tuokiossa iski\nhänen aivoihinsa kysymys:\n\n— Mitenkäs käy omalle torpallesi sillä aikaa?\n\nNiin, siinäpä sitä oltiin! Menet sanan vientiin ja jätät mökkisi\npariksi päiväksi naishöntön ja pojanmukuloiden hoitoon. Ja kun palaat\ntakaisin, saattaa olla mökkisi porona, ja hyvässä menossa nainen ja\npojatkin. Visaisimmat luunsolmut vain löydät kaivelemalla porokasoista.\nSiinä palkka sananviennistäsi!\n\n— Parasta pysyä kotona! päätteli Jere laskeutuessaan vaaran laelta.\n\nKotiin tultuaan tapasi hän siellä jo toisen hätäviestin lennättäjän.\nSe oli eräs lähellä rajaa etelämpänä olevan Joutsenkivaaran talojen\nmiehistä. Mies oli aivan menehtymäisillään ja tiesi kertoa, että heidän\nkylänsä läheiset- salot olivat jo vaarassa, Heidän kylästään olivat\nasukkaat jo edellisenä päivänä paenneet, sillä sakea savu teki elämän\nsiellä mahdottomaksi.\n\nEi mies tiennyt lähimainkaan sanoa, miten kaukana palon pohjoinen reuna\noli, mutta monen peninkuorman alalta olivat metsät jo tulessa. Aunuksen\npuolella oli palo hävittänyt metsiä jo toista viikkoa, ja siellä kuului\nolevan huikeat alat kirveen koskemattomia saloja puhtaiksi palaneina.\n\nVielä tiesi mies mainita, että Aunuksen puolella liikkuvien\nkulkupuheiden mukaan oli palo saanut alkunsa erään rajantakaisen\nviinasaksan kahvitulesta siellä Lupasalmen lähisalolla. Miten lie\nmies viinapäissään varomattomasti nukahtanut, ja kun heräsi, oli\nkahvitulensa kuivalla kanervikkokankaalla paisunut jo hävittäväksi\npaloksi. Pahasti kuului mies itsekin kärventyneen, ennenkuin heräsi.\nMutta parahiksipa hänelle kävi, kun semmoisen tihutyön teki!\n\nJere kuunteli miehen kertomusta synkeänä murjottaen. Hän arvasi\nkysymättä, kuka se rajantakainen viinasaksa oli ja hänelle vilahti\nsiinä tuokiossa mieleen ajatus:\n\n— Vietävä kun ei tykkänään kärventynyt siihen paikkaan! Saattaa vielä\nitseään puolustellessaan lörpötellä vaikka mitä.\n\nTeki Jeren mieli jo kysäistä, eikö niissä kulkupuheissa mainittu mitään\nsen viinasaksan kahvikumppanista. Mutta säikähti samassa aiettaan ja\nalkoi kiroilla minkä suusta läksi niiden rajantakaisten varomattomuutta.\n\n— Että menivätkin sillä tavalla kahvia kokittamaan kuivuuttaan\nrutisevalla kanervikkokankaalla! pauhasi hän. — Siitä saa nyt puoli\nmaailmaa kärsiä.\n\nMutta kun mies pyysi Jereä jatkamaan hätäviestin lennätystä, niin\nkieltäytyi Jere jyrkästi. Ei voinut häneltä muka vaatia, että hän\njättäisi mökkinsä vartiatta, kun ei peninkuormien alalla ollut ketään\nnaapuria. Ei itse juutaskaan voisi häntä siitä syytteeseen panna.\n\nMies sai niine hyvineen lähteä taivaltaan jatkamaan.\n\nJere puolestaan päätti ryhtyä varokeinoihin oman nahkansa\nsuojelemiseksi. Hän ei enää ensinkään luottanut välillä oleviin\nesteisiin, vaan arveli palon jo muutamien päivien perästä ennättävän\nhänen mökilleen, jollei sadetta tai ankaraa vastatuulta sattuisi väliin\ntulemaan, ja niitä kumpaistakin näytti olevan turha toivoa. Siispä ei\nollut muuta neuvoa kuin rakentaa itse este palolle.\n\nJere käveli kirves olalla pohjoisen puolelta mökkinsä lähelle pistävään\nmetsäniemekkeeseen. Siltä suunnalta oli hänen mökkinsä pahimmin\nvaarassa.\n\nEtelän puolella oli Piilojärvi ja idän sekä lännen puolella hänen\npeltotieransa ja niiden jatkona aukeita ahoja. Niiltä suunnilta ei\nsiis tuli hevillä pääsisi asumuksiin käsiksi. Piti saada vain siihen\nmetsäniemekkeeseen puhdas aukio, johon tuli pysähtyisi.\n\nJere päätti ensin hakata metsäniemekkeen poikki leveän linjan ja sitten\npolttaa sen pohjalta kaikki murrot sekä muut tulen ottavat jätteet\nputipuhtaaksi.\n\nMutta pian sai hän kokea, että aukean linjan hakkaaminen oli\nylivoimainen tehtävä. Metsäniemeke oli iänikuista korpikuusikkoa,\njonka rungot olivat keskimäärin paria miehen syltä ympärysmitaltaan.\nJo yhden sellaisen kuusen kaataminen vei Jeren voimat kerrassaan.\nTukehuttava kuumuus ja ankara savunkatku ahdistivat niin pahasti, että\nhän vaipui kaatamansa kuusen tyvelle aivan uupuneena. Hiki virtasi joka\nreijästä ja hänen korvansa humisivat niin riivatusti, että Jere tunsi\npyörrytystä heti, kun yritti nousta seisalleen. Hakkuun jatkamisesta\nei tullut mitään, ja semmoisenaan ei Jere taas uskaltanut ryhtyä\nkuusikkoniemekkeen polttamiseen. Kuuset olivat juuresta latvaan asti\nnaavaisia hurrikkaita ja koko metsä niin murrokkoa, että siihen tulen\npaneminen olisi sytyttänyt pelottavan roihun, joka luultavasti olisi\nnuolaissut hänen mökkinsä siinä tuokiossa.\n\nHorjuen ja masentunein mielin palasi Jere mökilleen. Siellä ehdotti\nLiena, että lähdettäisiin pakomatkalle. Palon katku alkoi näet tulla\nniin ankaraksi, että lapset siihen pian menehtyisivät. Korkeintaan\nhuomiseen he enää voisivat olla mökillään, ja silloin saattaisi jo\npakomatkakin olla mahdoton sakean savun vuoksi.\n\nLienan ehdotus sai Jeren raivoihinsa. Navakasti kirota porauttaen hän\njulisti, ettei jättäisi mökkiään, vaikka koko maailma ympärillä tuleen\nleimahtaisi. Olihan järvi vaaran alla ja siinä saari keskellä. Kyllä\nhe aina siellä säilyisivät, eikä siellä savukaan niin tukehuttavaksi\ntulisi.\n\n‒ Aja kakarasi rannalle ja ala vain kantaa sinne omiakin hynttyitäsi!\nlopetti Jere pontevasti.\n\nLienan täytyi tyytyä perheensä pään jyrkkään päätökseen. Jo samana\niltana kannettiin Jeren huonekunnan vähäinen irtaimisto järven rantaan.\nSiellä lastasi Jere tavarat veneeseen ja souti ne keskellä järveä\nolevaan pikku saareen. Sinne rakensi hän havuista ja mukana viemistään\ntuohista majantapaisen, ja niin oli Jeren perheen pakopaikka valmis.\n\nEi siellä vedenhengessä palon katku vielä niin pahasti ahdistanutkaan.\nSakeata oli ilma kyllä ylempänä ja savunsekaista, mutta vedenpinnan\nyläpuolella oli puhdas vyöhyke, jossa illan tultua vain hiukan\ntuoksahteli palaneen lemu.\n\nAuringon mailleenmeno värjäsi koko luoteisen taivaanrannan\nveripunaisiin rusoihin. Aurinko näytti kuin hukkumaisillaan kahlaavan\nsakeiden veriusvien läpi, ja siinä työssä loppuun nääntyneenä se\nvihdoin vaipui taivaanrannan taa hengähtääkseen siellä hetken\nkaksi, ennenkuin alettaisi uuden tukalan taivalluksensa savusta yhä\nsakeammiksi täyttyvien ilmanpihojen kautta.\n\nJereä ei nukuttanut sinä yönä. Naisensa ja poikien levolle mentyä istui\nhän saaren rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä Piilovaaran laelle\njäänyttä kotimökkiänsä kohti. Siellä törötti se vielä kauas näkyvänä,\nmutta miten kävisi huomenna tai ylihuomenna.\n\n— Onpa tosiaan kirottua, ettei nouse minkäänlaista sadepilveä eikä tule\nedes tuulenhengähdystä, ajatteli Jere.\n\nHän koetti tähyillä ilmanmerkkejä, mutta mitään sateen tai tuulen\nenteitä ei näkynyt. Järven kalvosta kohoava hieno yön usva uiskenteli\nraukeana pitkin peilityyntä vedenpintaa sulaen ylempänä yhteen ilman\ntäyttävän savuautereen kera. Jere sai äkkiä mielijohteen:\n\n— Entäpä jos järvikin syttyy lopuksi palamaan niinkuin öljytty ja alkaa\ntodenperästä noinikään savuta. Mihinkäs silloin mennään?\n\nHäntä nauratti tuo hassu ajatus, mutta yhtäkaikki se karmaisi hänen\nselkäpiitään. Kiroten hän alkoi kömpiä jaloilleen mennäkseen levolle,\nmutta silloin hätkähytti häntä mökkinsä puoleiselta rannalta tulevat\noudot äänet. Ensin kuului raskasta mylvähtelyä ja hökimistä, sitten\nvoimakasta veden polskintaa.\n\nJere silmäsi rannalle ja huomasi siellä kolme hirveä, jotka paraikaa\nlaskeutuivat veteen. Kahlatessaan ne pitivät turpansa vedessä, nostaen\nsen silloin talloin ylös ja hökien sekä päristellen kuuluvasti. Jere\najatteli:\n\n— Pakomatkalla ovat jo nuokin, ja pahastipa tuntuukin yskittävän!\n\nJouduttuaan syvälle läksivät hirvet uimaan suoraan saarta kohti. Koosta\npäätteli Jere siinä olevan emän kahden vasikkansa kera. Ne uivat\nnopeasti, päät korkealla vettä halkaisten ja päästellen tämän tästä\nsyviä, öhkiviä hengähdyksiä.\n\nKun ne olivat joutuneet lähelle saaren rantaa, päästi Jere huudahtuksen\nja alkoi huitoa uhkaavasti käsillään. Silloin hirvet hätkähtivät ja\nkäänsivät sitten suuntansa saaren päitse toista rantaa kohden.\n\nTämän ensimäisen etujoukon perästä seurasi yön pitkään useampia\ntoisia pakenevia hirvijoukkueita, joskus suurempia, joskus pienempiä.\nKaikkiaan laski Jere pakolaisia kolmisenkymmentä päätä. Useimmilla\njoukkueilla oli uljas ruunupää uros johtajanaan, ja kaikki ne\nmylvähtelivät mielihyvästä veteen päästyään. Ja kun ne olivat särpineet\ntarpeekseen vilvottavaa vettä sisäänsä sekä puhdistaneet keuhkonsa\nkaivelevasta katkusta, suuntasivat ne poikkeuksetta matkansa saarta\nkohti. Nähtävästi niillä oli sama ajatus kuin Jerelläkin: ottaa saari\nensimäiseksi pakopaikakseen.\n\nMutta Jere puolusti hanakasti omistusoikeuttaan, ärjyi ja huitoi\nkäsiään rannalla. Kovalle otti välistä sittenkin, ennenkuin pakolaiset\nsuostuivat uimaan ohi. Varsinkin vanhat ruunupäät olivat itsepintaisia\nuiden aivan lähelle saaren rantaa ja mylvähdellen Jerelle vihaisesti.\nSilloin tempasi Jere pitkän kangen käteensä ja sillä heristellen kiljui\nminkä keuhkoista läksi:\n\n— Ettekö mene, senkin vietävät, matkaanne! Näettehän, että täällä on jo\nennen teitä ennättänyt isäntä, eikä tästä pienestä saaren nyppylästä\nole kuitenkaan meille kaikille turvapaikaksi!\n\nKulki yön pitkään muitakin pakenevia metsän otuksia. Kulki joukottain\nteiriä, metsoja ja muita lintuja, jotka hätääntyneinä lentelivät\npitkät ajat järven päällä. Jere arvasi niiden lentoon pystymättömien\npoikueiden juoksentelevan rannalla, ja emot etsivät hädissään\npakopaikkaa odottamatta eteen tulleen vesiesteen ohi. Lopulta ne\npääsivätkin selville järven asemasta ja koosta sekä ohjasivat perheensä\nsen ympäri, mutta niiden sijaan tuli yhtenään uusia ja uusia aamua\nvasten aina taajentuvia parvia. Yöllä järvestä kohoavat viilentävät\nhöyryt vetivät niitä viekotellen puoleensa, mutta jouduttuaan järven\nluo ne joutuivat hämmästyksen valtaan, kun näkivät tien nousevan\npoikasilleen pystyyn. Mielettömän pelon vallassa ne tahtoivat viedä\nperheensä mahdollisimman kauas takana uhkaavan tuhon kidasta.\n\nAamun vaietessa uskalsi Jere hetkiseksi käydä levolle. Kun hän heräsi,\noli aurinko kohonnut jo hyvän matkaa taivaalle, mutta sen veripunainen\nkehrä häämötti vain hyvin heikosti yhä sakenevan savuelementin läpi.\nSavu himmensi ja hämärrytti joka suunnalla näköalan. Yhä tihenevänä\nseinänä se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi, se oli piirittänyt järven\nympäriinsä, se lepäsi raskaana, taivaisiin asti ulottuvana vaippana\nvedenpinnan yläpuolella painuen vähitellen alemmaksi ja alemmaksi. Koko\nmaailma näytti olevan yhtenä ainoana ankarasti savuavana tervahautana.\nVäkivaltaisesti ilmoille lyövät tulenlieskat eivät vain vielä\nleimahdelleet.\n\nEi voinut Jere savun läpi enää kunnolla erottaa vaaran laelta\nkotitölliään. Paikallaan se näytti kuitenkin vielä olevan. Jeren ja\nLienan ainoa lehmä seisoi rannalla puolikylistään vedessä ja ammua\nmöllitti siellä haikeasti. Vieressä seisoi vasikka ynähdellen surkeata\nynähtelyään. Liena oli juuri ollut lehmäänsä lypsämässä ja palasi\nsieltä veneellä, ja siitäpä juuri lehmän haikea ammuminen, kun ei\nuskaltanut lähteä emäntänsä perästä saareen yrittämään.\n\nLienan jouduttua saareen läksi Jere veneellä rannalle tarkastaakseen\nlähempää tilannetta mökillään ja keräilläkseen sieltä viimeiset tavaran\nrippeet, jotka edellisenä iltana kiireisessä muuttotouhussa olivat\nmahdollisesti unohtuneet.\n\nRannalta vaaralle johtavalla polulla tapasi Jere pari räpistelevää\nteiren poikasta. Ne olivat aivan lopussa eivätkä kyenneet enää\npakomatkaansa jatkamaan. Sulinkäsin otti Jere ne kiinni ja nitisti\nhengiltä. Poikettuaan polulta metsään hän löysi menehtymässä olevia\nmetson, teiren ja pyyn poikasia miten paljon hyvänsä. Nähtävästi ne\nolivat emoistaan eksyneinä ravanneet siinä pitkin rantaa edestakaisin,\nkunnes savu ja tukehuttava kuumuus pökerrytti ne kokonaan. Pensaiden ja\nlehvien alle koettivat ne painautua joka puolelta ahdistavaa turmaansa\npakoon.\n\nJere keräsi tätä helposti saatavissa olevaa riistaa kantamuksen ja\nkuletti ne veneeseensä puhellen itsekseen:\n\n— Joutaapahan Liena niitä tulella korventelemaan, niin ei ainakaan\nnälkä rupea saaressa ahdistamaan vaikka pakoaika pitemmäksikin venyisi!\n\nVilisi metsässä nelijalkaisia pakolaisiakin: loikki hätääntyneitä\njäniksiä, vilahti kuusten alaitse joskus tuuheahäntäinen kettu ja koko\nmetsä oli täpösen täynnä oravia. Niitä ravasi maassa, niitä kapuili\npuiden alaoksilla, niitä hyppeli pitkin rantakiviä järvimatkalle\nyritellen.\n\nKaikki pakenevat otukset olivat niin mielettömän kauhun pökerryttämiä,\netteivät enää osanneet oikein ihmistäkään pelätä. Siinä oli kokonainen\npakeneva siintävien salojen valtakunnan asujamisto, Aunuksen rajamaiden\nriistarikkaiden ikimetsien karja. Kitkerä savunkatku oli ne karkottanut\nhiljaisista metsistään, tutuilta synnyinselkosiltaan. Sadat ja tuhannet\nolivat ehkä jo pakomatkalla menehtyneet, mutta taajat parvet samosivat\nvielä eteenpäin pakotietä ja pelastusta etsien. Emo eksyi poikasistaan,\npoikaset emostaan, ei välitetty enää vaanivasta ikivihollisestaan\neikä mistään. Kettu ei muistanut saalistamistaan, ei orava repolaisen\nnähtyään sille oksaltaan ilkastellen hampaitaan tirskutellut. Kaikkien\nkintereillä oli sama kuolonkauhu, mahtava ja yliluonnollinen. Se\nhävitti kaikki erotukset ja raja-aidat, se ajoi kaikkia yhtenä sekavana\nkarjana edellään, se oli suurten sinisalojen ja koskemattomien korpien\nsavuksi sakeneva tuomiopäivä. Se oli säälimätön tuomiopäivä, mutta\nankaran tasapuolinen. Se ei erottanut hyviä pahoista eikä lampaita\nvuohista, se tuhosi ja hävitti tieltään kaikki, koko metsien elämän.\n\nHetkisen rantametsikössä viivyttyään uskaltausi Jere vaaran laelle,\nmutta siellä oli ilma jo niin savunsekaista ja kitkerää, että sitä\noli melkein mahdoton hengittää. Keräili Jere kuitenkin torpaltaan\ntavaroiden jätteet, kapusipa vielä vaaran korkeimmalle nyppylällekin\nnähdäkseen, eikö tulta jo lähimetsistä erottaisi. Jere ajatteli:\n\n— Kun kerran hävitys on tullakseen, niin tulkoon joutuin. Sittenpähän\nnähdään, mitä jää jälelle vai jääkö mitään!\n\nHävitys ei kuitenkaan niin nopeasti joutunut, palon riehuvasta\nrintamasta ei ollut vielä mitään tietoa. Se kätkeytyi edellä leviävään\nsavuun salaperäisenä ja pelottavana...\n\nKoko sen päivän istui Jere saarensa rantakivillä ja tuijotti kulmat\nrypyssä mökilleen päin. Savu järven yläpuolella sakeni sakenemistaan,\naurinko hävisi kokonaan näkyvistä ja tuli salaperäinen, kaamea hämärä.\nIlmasta alkoi rasvatyynelle vedenpinnalle sataa hienoa nokea. Se\nmuodosti vedenkalvolle ensin likaisen mustia, kovapintaisia läiskiä,\nmutta vähitellen läiskät laajenivat, kutoutuivat yhteen, ja illan\ntullen alkoi koko peilipinta olla yhtenäisen, ohuen nokikerroksen\npeitossa. Satoi sitä nokea muuannekin, puiden lehville, rantakiville,\njoka paikkaan. Jere huomasi päivettyneiden kädenselkiensä käyvän\nvähitellen nokisiksi, sieramien ja silmien ympärille kertyivät\nnokirenkaat, vaatteilla välkkyi kuivaa nokitomua, joka iskeytyi lujaan\nkuin liima joka paikkaan mihin se kerran oli laskeutunut.\n\nJere vilkaisi ohimennen majan edessä häärivää Lienaa ja poikiansa. Ne\nolivat nokisia kuin riihimiehet ja kakistelivat tämän tästä nokitahmaa\nja savunkatkua kurkustaan. Aivan pyrki Jereä naurattamaan likaisia\nmustalaismukuloita muistuttavien poikiensa näkeminen, mutta Lienaa ei\nnaurattanut. Hän alkoi haikeasti valitella, että ihan tässä hukutaan\nnokeen ja savuun, jos tätä menoa vielä muutaman päivän jatkuu.\n\nJere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä\nlähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli,\nniin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen\nsaunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.\n\nKoko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja\nvasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen\nuittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin\nillan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen\nvalitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja\nohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin\nsarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti\nvastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.\n\nOmituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies\nperässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä\nvenettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä,\njärven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden\nhimmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen\nkätköön häviävällä tuonenjärvellä.\n\nPäivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi\nja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere\nkomensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään\nkarttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa\nsiellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin\nkera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon\nuhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.\n\nMutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei\nsinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan\npainuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.\n\nHiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää\npakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin\nkurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne\nlie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja\nhänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran\ntienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.\n\nMonenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren\nmieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä\ntuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin,\njossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen\nvieriessä.\n\nJa vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken:\nEnsin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon\nkaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin\nviimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.\n\nJere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan\nmetsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä\nvalellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan\nselvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten\nnaavaisia oksia ylöspäin.\n\nVeri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi.\nTulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän.\nSe näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi\nparvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä.\nNiitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta\nvain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere\noli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se\npaloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta,\nkirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se\ntoista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean\nsavumeren keskelläkin.\n\nJuuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto\nsiitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt\nvalkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi\nlitvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi\nhänen huuliltaan.\n\nSamassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan\nkipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain\nhohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.\n\nJere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä\nraunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain\nkokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen\nainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa\noli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.\n\nMutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven\nrantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten\nja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja\nkipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli\npalon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti\nmuuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi\ntulijärveksi.\n\nJa sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen\nmies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä\nJumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.\n\n\nII.\n\nMiesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa\nsattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa\nja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen\nrajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä\narvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä\nmiespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon\nmaahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat\nsalojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan\nvitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan\numpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen\ntasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.\n\nAunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan\nhuoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun\nEgyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot\nkutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman\nSoimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan\njärven rantametsiäkin.\n\nSuomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten\nsieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa\njo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä\nJoutsenkivaaran saloja.\n\nPalon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa\narvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan\nsuuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella\nviiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta\nmonituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat\npahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana\nPielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin\nkaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan\npäässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon\nyläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon\nnousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat\ntähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan\nAunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä\nsuoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä\naikaansaada.\n\nMutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön\nmetsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen\nhävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä\npaennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita\nhirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka\nvarsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi\nja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen\nseutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli\nniin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella\naskeleella.\n\nLuonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa\nhämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa.\nMetsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa\nkodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa.\nOlemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin\nverroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan\nsekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat\nsortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven\nkolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä.\nMetsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua\nniukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta\ntai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin\nheikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia\nkohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille\nseuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien\nasujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa\nluonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja\nja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja\nnälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.\n\nSemmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen\nkolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.\n\nSuomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja.\nVähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit\nruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä\nkomennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan\nkolmisensataa miestä sammutustyössä.\n\nMutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin\nlaajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan\nyhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen\nketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa\nhyödyttänyt.\n\nKaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset\npoudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja\nvetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki\nkuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin\nkuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle\nsammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi\najoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi\nyhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille\nuusia tuhoja tekemään.\n\nHyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin\npaikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla\npysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien\nohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta\npalon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret\nmiesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren\nkeskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa\nsaivat raivatuksi itselleen pakotien.\n\nKuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman\nlähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan,\nkun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän\ntästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet\nkoolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt.\nMonet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois\nsammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita\nja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa\nkorpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki\nmuut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven\npuhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä\nrajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa.\nJa siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi\nsyöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen\npitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät\nukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi,\nhurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin\nsammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.\n\nNäännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön\njohtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät\nverta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat\nkäheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta\nkaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.\n\nEikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes\nsanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja,\nniinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan\nsotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat\nvihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.\n\nSilloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei\nkyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli\nkytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien\nviikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.\n\nSiksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka\npitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan.\nVasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä\npoistaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle.\nMonta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat\nkauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat\nmäärät tulen ruoka-ainetta.\n\nMutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen\nkorventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään\njuuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään\nkuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle\nja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta\nravintoa.\n\nLopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin,\nettä puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon\nmätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin.\nSiitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä\nlieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään\ntoisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.\n\nÖillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi\nmuuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven\nyläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa\npitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea\nrako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.\n\nSaaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi\nvähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla\nrantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren\nperhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen,\npojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena\npuuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.\n\nJeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä\nnoesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden\nihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi\netsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa,\nkeitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat\nlopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt\nihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi,\nniin että lopulta ihan välähteli.\n\nKaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu\nnokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi,\naivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia\nvesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin\nmelalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen\nsen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen\nsaamatta pulahtaa.\n\nLienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa\nja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää.\nSiksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla\njärvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain\nsai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin\nsiten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui\nlehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen\näänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja\npihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä\nsyvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta\nyhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä\nammuntaansa.\n\nKovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin\nhengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut\nja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa\npainuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin\nankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere\nkestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän\ntapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin\nihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin\nettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta.\nKorvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin\nvietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella\nhaalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa\nlähenevän, vitkalleen, kiduttavana.\n\nEikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon\npäärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut\ntuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat\nkuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat\nja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina,\nhiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli\nsaaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt\nmitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin\njärven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja\njärvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.\n\nMutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu\nhiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi\npainumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi\nkokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti\nhämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi\ntuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua\nmaata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset\neläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat\nisältään, mitä nyt oli tulossa.\n\nJere tunsi itsekin tukehuttavaa ahdistusta, mutta murahti yhtäkaikki:\n\n— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin\nnokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!\n\nPian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa.\nKaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi\nvavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten\njärven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana\nmelkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava\njyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla\nlukkoon.\n\nJa sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne\nristeilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle\nvivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi\npalon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko\ntienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja,\nkertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin\nräjähdyksiin.\n\nPian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita\nkohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten\ntemmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset,\nvihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja\nroiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla\nja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä\nvinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat\nyläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.\n\nMyrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin,\nniin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä\nsalamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja\nilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva\nmyrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina\nroiskuvia sadepisaroita.\n\nLiena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten\nsuojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut\nrantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja\nraesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä\ntuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat\nrypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.\n\nKoko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan\nheiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen\nmenoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja\nantoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä\nkuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn\nmukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta,\nvilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat\npalonroihut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea\nluojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin\ntaikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille\nilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen\njälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen\nsitä veti keuhkoihinsa.\n\nÄänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli,\nkädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta\nmasentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle\ntahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut\nKadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään\nnäkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta\nvihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat\ntuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan\nvärisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa\nmaisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain\nparemmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä\nsiellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja\nvaltoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.\n\nKävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei\nsynnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa.\nHaudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta,\nei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo\noli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä\nsäteitään. Ei se siitä vironnut.\n\nHetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä\nraunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu,\nmutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä.\nJere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta\nohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta\npaikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu\njokainen vihanta tilkku.\n\nSyvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa\nJeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen\nmielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes\npienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään\nne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli\nJere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa\nsen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei\nhän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa\nsaloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen\ntuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä\nminne muuanne hyvänsä.\n\nMutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren\neteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia,\nkellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt.\nSeisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain\naavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä,\nmetsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.\n\nLiena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona,\njoutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta\nsäästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena\noitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut\nmuka enää päivääkään täällä viivytellä.\n\nSanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen\nmielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta\npitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään\nraskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän\nperästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on\nsullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän\nitse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he\ntaivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä,\nväsyneinä.\n\nJerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle\ntuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut\nkerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti\nmaailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä.\nEi Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt,\nmutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli\nnyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä\nselkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa\nvainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan\nja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren\nmetsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta\nparahiksi sille!\n\nTaas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä\nkuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana,\njyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet\nlähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella\nosoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!\n\nHän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään\nmuuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän\npitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!\n\n— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.\n\n— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja\nsiinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton.\nPuuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä\nvielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin\nparhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:\n\n— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään!\nPiilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja\ntuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi\ntalven varaksi.\n\nHän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia,\njohon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä\npistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen\nenempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja\nläksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.\n\nEi hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa\ntavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen\nhän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris\nensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen\njälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.\n\nToisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri\nhikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen\nlapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta\nselkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat\nkatsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.\n\nYleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut\nkysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana\nsunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa\nLienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu.\nVarmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa,\njos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta\nvoitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.\n\nMutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä,\ntosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka\ntapauksessa.\n\nMiesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön\npiiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä\nomistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä,\nmitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä\nkapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat\nkerran miesjoukolla tulleet.\n\nTämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi\nkulmainsa alta puhujaan.\n\n— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän\nepävarmalla äänellä.\n\n— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran\nnimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?\n\n— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin\nmaata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa\nmiesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta\nlennähteleviä multalapiollisia.\n\n\n\n\nHÖYTIÄISEN AITOLAHDEN ANKARA LAKI\n\n\nHe istuivat pehmeässä, illan kosteutta tuoksuvassa heinikossa\nrannan tuuheiden pajupehkojen alla. Piirin keskellä kellotti maassa\nsuuri tuohinen eväskontti, josta he juuri olivat popsineet vankan\nkalakukkoillallisen. Nyt pelasivat he viimeistä pistoa, ja kontti sai\ntässä työssä palvella heidän pelipöytänään.\n\nHeitä oli kaikkiaan viisi miestä: Rotevakasvuinen ja komeapartainen\nHalos-Eerikka, nuoremmat Lehikois-veljekset Antti ja Junnu sekä\nTuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas. Kaikki olivat he sellaisia\npuolikalastajia, joita Höytiäisen kalarikkailla vesillä onkin hyvin\npaljon. Varsinkin lahnan nousuaikana he olivat ahkerasti vesillä, ja\nmaatyöt saivat silloin jäädä muun kotiväen huoleksi.\n\nVeneensä olivat he kiskoneet ylös rannalle ja kätkeneet metsikköön.\nAirot ja huoparit olivat kuitenkin tuhdoilla valmiina äkillisen\nlähdön varalta. Veneen alle oli asetettu kuorituista pajuista tehdyt\nnilatelat, joita myöten sen voi nopeasti ja vaivatta sysätä veteen.\nPeli ei näyttänyt miehiä innostavan. Keskustelu liikkui kokonaan\ntoisilla aloilla. Nuoremmat miehistä tuntuivat epäilevän, ettei se,\njota odottamaan he viisissä miehin olivat lähteneet, saapuisikaan sinä\niltana.\n\nSilloin puuttui puheeseen Halos-Eerikka. Hän vetäisi parisen\ntuoksahtavaa haikua lankivarsipiipustaan, nojasi selkänsä takana\nolevaan pajupehkoon, laski savun kauniina renkaina tyyneen ilmaan ja\nkatseli toisia varma, levollinen hymy huulillaan.\n\n— Minä olen teidät innostanut tänä iltana lähtöön. Elkää te siis siitä\nhuolehtiko, tuleeko hän vai ei. Minä sanon teille, pojat, että niin\nvarmasti, kuin me olemme tässä, saapuu myöskin Lahna-Aapeli. Ennen\nkello kahta aamulla on hän meidän käsissämme.\n\n— Mistä sen niin varmasti päätät? epäili Junnu, nuorempi\nLehikois-veljeksistä.\n\n— Junnu poikaseni, vastasi Eerikka, minä päätän sen siitä, että\nlahna nousee tänä yönä. Ja kun lahna on liikkeellä, liikkuu myöskin\nLahna-Aapeli. Vaikka hän makaisi kuolinvuoteellaan, ja pappi olisi\nantanut hänelle jo viimeisen ripityksen, niin nousisi hän vielä\nsittenkin lahnankudulle. Nousisi salaa vuodepeitteidensä alta ja\nkäpsisi silmät joka puolelle vilhuen veneelleen aivan hoitajiensa\nhuomaamatta. Semmoinen on se mies, tunnetaanhan tuo mokoma näillä\nvesillä.\n\n— Kyllä Eerikka puhuu totta, myönsi Junnun vanhempi veli Antti, ja\nkyllä lahnan pitäisi nousta tänä yönä. Eilen olivat jo liikkeellä\nrannikolla ja Aittolammessa. Ja koko eilisen päivän puhalsi voimakas\neteläinen, joka tavallisesti nostaa Höytiäisen syvänteiden kössipäät\nnäille kutupaikoille.\n\n— Se nostaa ne varmasti, vakuutti Eerikka. — Katsokaas tuonne\nvasemmalle Aittolahteen. Vesi on siellä aivan savivellinä eilisen\ntuulen jäleltä. Samoin tässä rannikolla aina tuonne kauas Koivuniemen\nnenään saakka, niin pitkälle kuin rantamatalikkoja riittää. Lahna\nrakastaa sekavettä, siinä mönkiessä sen luonto nousee oikeaan\nvireeseen. Ja sillä on vainu, joka sanoo sille siellä syvänteissään:\nlähde eteläisen kera lorrimaan, niin ennätät juuri parahiksi!\n\n— Mutta kun on nyt tyyntynyt, intti vastaan Junnu.\n\n— Ei tee mitää. Parvet lähestyvät jo näitä vesiä ja ainoastaan kylmä,\näkkiä tuleva pohjatuuli voisi ne käännyttää takaisin.\n\nTämän lausuttuaan viskasi Eerikka seattavanaan olevan likaisen\nkorttipakan kontin päälle, haukotteli mahtavan haukotuksen oikoen\nvaltavia jäseniään sekä alkoi sitten kömpiä seisalleen. Hän käveli\naivan rantapenkereelle sekä alkoi tarkkaavaisena katsella selälle päin.\n\nRannikolla kävivät vielä päivän tuulen jäleltä heikot mainingit,\nmutta etempänä selällä levisi vedenpinta rasvatyynenä niin kauas kuin\nvaloisan kesäyön hämyssä silmä kantoi. Sinne kaukaisuuteen tähysteli\nEerikka kauan kulmat rypyssä. Äkkiä hän hätkähti ja hymy levisi hänen\nparrakkaille kasvoilleen.\n\n— Heittäkäähän, pojat, ne likaiset kortit ja tulkaa tänne! kutsui hän\ntaakseen katsomatta. — Täällä on alkamassa pieni näytös eikä maksa\nmitään!\n\nSiinä tuokiossa olivat kaikki miehet jaloillaan ja alkoivat uteliaina\ntähystellä Eerikan osottamaan suuntaan.\n\nSiellä parin kolmen kilometrin päässä selällä, Koivuniemen kaiskun\nkohdalla, näkyi omituisia väreitä vedenpinnalla. Ne ilmestyivät äkkiä,\naivan kuin vieno tuulenviri olisi rikkonut peilipinnan. Mutta yhtä\näkkiä ne taas katosivat, ilmestyäkseen seuraavana hetkenä toisella\nkohdalla.\n\n— Mitäs peliä tuo on? ihmettelivät miehet silmät suurina. — Eihän tuuli\ntuolla tavalla — —\n\n— E-hei se tuulta ole. Siellä ovat ne etujoukot, ne syvänteiden\nkössipäiden patrullit. Ne lähenevät ja tarkastavat väylää. Ne ovat\npeijakkaan varovaisia alussa, mutta ne lähenevät sentään vähitellen.\nNäettehän miten väreet siirtyvät tännepäin. Tuolla tavoin ne aina\npelaavat kutupaikoilleen noustessaan, jos on tyyni ilma. Vähänväliä\nkuin komennosta pistää koko parvi käsnäiset nokkansa vedenpintaan.\nNe haistavat mantereen tuoksua ja imevät sillä tavoin uutta kiimaa\nvereensä.\n\nVäreet lähenivät lähenemistään ja samalla alkoivat ne käydä yhä\ntaajemmiksi. Pian näytti koko kolmisen kilometrin päässä olevan\nSelkäluodon ja Koivuniemen kaiskun väli olevan täynnä kisailevia\nkalaparvia. Ja nyt alkoivat ne painua lähemmäs rannikkoa, uiden samalla\nhyvää vauhtia Aittolahden perukkaa kohti.\n\nMutta siinäpä joutuivatkin jo niiden eteen ensimäiset verkkorivit. Ne\nnäkyivät matalalla rannikkovedellä selvästi vedenpinnalla kelluvista\ntuohikohoistaan. Näitä kohorivejä oli koko Koivuniemen varsi ja\nAittolahden rannat täynnä. Siinä oli varmaan useampia satoja verkkoja\nodottamassa Höytiäisen syvänteiden nousulahnoja.\n\nÄkkiä päästi eräs nuoremmista miehistä heikon huudahduksen. Niemen\nvarrella jonkun matkaa heistä alkoi kohorivi nytkähdellä, aivan kuin\nnäkymätön käsi olisi temponut sitä.\n\n— Jo näppää, jo näppää, pojat, katsokaahan!\n\nKohorivi tempoutui yhä enemmän. Näki hyvin, että niihin verkkoihin oli\ntarttunut jo useampia lahnoja.\n\nJännityksellä seurasivat miehet nyt alkavaa näytelmää. Ennen pitkää\nolivat kymmenet kohorivit liikkeessä. Välistä näytti eksyvän vain\njoku yksityinen kala, joka hiljakseen liikutteli kohoja lyhemmällä\nmatkalla. Mutta joskus alkoi koko kohorivi yhtaikaa elää synnyttäen\nvahvan virin tyynelle peilipinnalle. Hetkisen tempoilemisen perästä\nupposivat kohot tykkänään pitkiltä matkoilta, ja sikloissa olevat\nhienot verkkovaajatkin alkoivat notkahdella kuin näkymättömän käden\nravistelemina. Kokonainen parvi kaloja oli sekavedessä törmännyt\nverkkoriviä vasten, ja ne sotkivat sen siinä tuokiossa pahanpäiväiseksi\nsekä painoivat lopuksi pohjaan. Mutta toiset uivat yli, ja pian alkoi\nsama leikki seuraavalla verkkorivillä.\n\nJa selältä tuli yhä uusia parvia. Hetkisen perästä näytti koko\nvedenpinta silmän kantamattomiin asti olevan huttunaan nousevia\nlahnoja. Ne ryntäsivät eteenpäin kuin taajat sotajoukot, lähenivät\nnopeasti rannikkoa ja alkoivat uida sen suuntaa lahden perukkaa kohden.\nVerkkorivi verkkorivin perästä sai täytensä ja katosi vedenpinnalta,\nmutta parvet näyttivät vain taajenevan. Ne eivät välittäneet enää\nmistään esteistä, lemmen hurmiossaan ne riensivät eteenpäin kuin\nmielettömät. Siellä täällä rannikolla alkoi kuulua voimakkaita\nposahduksia vedestä, ja tämä yhä enemmän kiihdytti nousevien\nlahnaparvien kiimaa.\n\nNe olivat lämpimän eteläisen nostattamina jättäneet peninkulmia laajat\nHöytiäisen syvänteet. Ne tulivat valtaisina parvina juhannuskudulle\nvanhoille synnyinsijoilleen Aittolahteen ja siitä ylöspäin olevaan\nlyhyen salmen erottamaan Aittolampeen, jonka heinäisissä tahdissa ja\npoukamissa oli kosolta verrattomia kutupaikkoja. Sadat ja tuhannet\njäivät ennen kutupaikoille pääsemistä Höytiäisen kalastajat verkkoihin\nja Aittolampeen johtavassa salmessa oleviin rysiin sekä katiskoihin.\nMutta toiset riensivät heidän ohitseen eteenpäin mistään välittämättä,\npysähtymättä. Arkuus ja varovaisuus, nuo viisaan lahnan ominaisuudet\nolivat nyt unohtuneet. Elämän suuri lemmenjuhla kutsui kiehtovana, ja\nsitä kutsua täytyi totella.\n\nSanattomina ja silmää räväyttämättä seurasivat miehet rannalta\nlahnaparvien karkeloa. Ei juolahtanut heidän mieleensä tällä hetkellä,\nettä tämä leikki lupasi heille aamulla kuulumattoman runsaan\nkalansaaliin, runsaamman ehkä kuin vuosikymmeniin oli saatu yhdellä\nkertaa. He hajottivat kyllä jokainen kalastusta puoliammattinaan;\nsen tuottama ansio oli suurena tuloeränä heidän taloudessaan. Mutta\nansioitaan eivät he nyt laskeneet. Vedenvaltakunnan asukkaiden\njuhannusleikki oli tällä hetkellä kokonaan heidän huomionsa\nkahlehtinut. He elivät itse niin lähellä tuota valtakuntaa, että sen\nasujanten kiihkeät sydämenlyönnit panivat heidänkin verensä kiivaammin\nsuonissa kiertämään.\n\nMutta sillä välin kun miehet henkeä pidättäen katselivat lahnaparvien\nkisailua, oli selän vastapäiseltä noin kuutisen kilometrin päässä\nolevalta koillisrannalta ilmestynyt vesille yksinäinen vene ja alkoi se\nnopeasti lähestyä yli selän.\n\nHalos-Eerikan vaaniva haukansilmä oli huomannut veneen heti sen\nrannasta lähdettyä. Hetkisen seurasi hän sen liikkeitä toisille\nsanaakaan virkkamatta. Mutta kun hän pääsi varmuuteen, että vene oli\nse, jota odotettiin, lausui hän voitonriemuisella matalalla äänellä:\n\n— Katsokaahan eteenne, pojat!\n\nKaikki hätkähtivät ja vetäytyivät tiiviimmin pehkojen suojaan, vaikka\nvene olikin vielä hyvin kaukana.\n\nNopeasti se kuitenkin läheni, ja pian voi huomata, että sitä souti\nyksi ainoa mies, joka istui keskituhdolla. Soutaminen ei synnyttänyt\nvähintäkään ääntä, vene liukui kuin varjo pitkin rasvatyyntä\npeilipintaa.\n\n— Öljytä on se vietävä tainnut hankavitsansa! lausui tovin kuluttua\nykskantaan Rajalan Tuomas, joka tähän saakka ei ollut koko iltana juuri\nsuutansa avannut.\n\n— Saatpa olla jotenkin varma, että niin on tehnyt, vakuutti Eerikka. —\nSe mies kyllä tietää konstit eikä kolise liikoja vesillä liikkuessaan.\nMutta katsokaahan nyt, että pysytte piilossa. Sillä on vietävän tarkat\nsilmät, ja pian alkaa se niitä myös käyttää!\n\nMiehet painautuivat alas pehkojen juurelle ja tähystelivät sieltä\noksien alaitse silmät kovana veneen liikkeitä. Kohta oli se saapunut\nSelkäluodon kohdalle. Siinä lakkasi soutu, ja veneessä istuja alkoi\ntähystellä vaanivasti joka suunnalle käännellen venettään äänettömästi\ntottuneilla airon liikkeillä.\n\n— Mutta jospa se jääpikin tuonne Selkäluotoon, onhan sielläkin verkkoja\nmiten paljon hyvänsä, lausui huolestuneena Junnu.\n\n— Elä pelkää, vakuutti Eerikka. — Luuletko sitä niin typeräksi, että\njäisi sinne keskelle selkää kaikkien silmän alle. Saat nähdä, että\ntänne se tulee aivan kopiksi meidän syliimme. Täällä tuuheametsäisen\nniemen varrella se luulee olevansa täydellisesti piilossa. Ja onhan\ntäällä sitäpaitsi lähellä ranta minne pistäytyä, jos joku kutsumaton\nvieras äkkiä vesille ilmestyisi.\n\nEerikan otaksuma osottautui oikeaksi. Hetkisen kuluttua läksi vene\nuudelleen liikkeelle rannikkoa kohti, hiukan ylemmä niemen nenään päin\nmiesten piilopaikasta.\n\nKello oli jo sivuuttanut puoliyön, ja juhannuksen aikuisen yön\nhämy oli hälvennyt. Helposti saattoikin siis jo pitkältä matkalta\ntuntea soutajan. Se oli Lahna-Aapeli, Höytiäisen kalastuspaikkojen\npahamaineinen rosvohukka. Itsellään oli Aapelilla vain muutamia\nverkkorääsyjä, sen verran että nimeksi. Mutta kun tuli kalojen\nnousuaika, niin venelastittain silloin Aapeli kaloja souti. Vaan hänpä\nolikin liikkeellä aina silloin, kun muut kalastajat makasivat ja kun\nlahnaparvien olisi pitänyt häiritsemättä antaa nousta kutupaikoilleen.\n\nAapeli souti keskituhdolla latteat hartiat kyyryssä, mutta pää eli\nhartioiden välissä. Se vilhui yhtenään joka suunnalle, se näytti voivan\nvaivattomasti pyöriä ympäriinsä kuin kissahavukan pää, muun ruumiin\nhiventäkään asentoa muuttamatta.\n\n— Kylläpä on pakana varovainen! supisi Lehikois-Antti.\n\n— Hiljaa, kuiskasi Eerikka, ja muistakaa miten teemme. Sinä Antti ja\nTuomas tulette minun kera veneeseen. Junnu ja Tuonos-Mikko jäävät\nrannalle ja antavat meille alkuvauhdin.\n\n— Sanovat sillä olevan aina valmiina revolverin, kuiskasi Junnu.\n\n— Olkoon! Eerikka puristi uhkaavasti vieressään olevan rihlan piippua.\n\nVene oli sillä välin tullut aivan lähelle rannikkoa. Nyt veti\nAapeli aironsa veneeseen, siirtyi vähintäkään kolinaa herättämättä\nkeskituhdolta perään, otti huoparin ja alkoi sillä hiljakseen meloa\ntähystellen koko ajan vaanivasti pitkin rannikkoa.\n\nNähtävästi hän tuli lopulta vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut\nlähettyvillä, ja niinpä meloi hän rohkeasti lähimmän verkkorivin luo,\njoka pitkin pituuttaan oli upoksissa kalojen painamana. Verkon kohdalle\ntultuaan kohensi Aapeli veneessään olevan suuren kalavasun jalkojensa\njuureen, otti polvilleen kalastushaavin, upotti huoparinsa sivuttain\nsyvälle veteen ja kohotti sen lavalla verkkoa.\n\nRaskaasti nousi verkko vedenpintaan, ja siinä rimpuilevat lahnat\nalkoivat kuuluvasti posahdella. Siekailematta pisti Aapeli haavinsa\nalle, ja toisessa kädessä välähti hänellä pitkä puukko.\n\n— Se on sinun verkkosi, Mikko! supisi Antti.\n\n— Leikkelee piru uuden verkon, murisi Mikko hammasta purren.\n\n— Sillä on kiire, ymmärräthän veikkonen! hymyili Eerikka. — On niin\nhiton paljon verkkoja!\n\nNopeasti liikkuikin Aapeli siirtyen yläpaulasta kiinni pitäen pitkin\nverkkoa ja toisella kädellään haavia liikutellen. Saatuaan kalan,\njoskus kaksi kolmekin yhdessä rykelmässä haaviinsa, pisti hän varren\nvikkelästi polviensa väliin, tarttui toisella kädellään kalan kiduksiin\nja rapsautti toisessa kädessään olevalla puukolla rihmat poikki. Kalat\nhän heitti takakäteen taitavalla liikkeellä vasuunsa, jonka pohja oli\npeitetty sammalilla kolinan estämiseksi.\n\nKaikki sujui kuin luomisentyö. Näki hyvin, ettei Aapeli ollut\nensikertalainen. Ei hän kuitenkaan verkkoa vallan puhtaaksi pannut,\nsakeimmista rykelmistä vain raapi?\n\n— Jättää se sinullekin osasi, huomautti Eerikka Mikolle ivallisesti. —\nKeventää vain hiukan sinun vaivojasi ja päästelee pahimmat potkurit,\njotteivät ne kiskoisi kokonaan irti siklavaajoja.\n\n— Elähän ilku vielä, murisi Mikko. — Seuraava on sinun verkkorivisi.\n\nNyt jättikin Aapeli jo Mikon verkot rauhaan ja läksi melomaan\nseuraavalle riville, joutuen siten vielä lähemmäs piilossa olevia\nmiehiä. Siinä uudistuivat samat temput, jos mahdollista, vielä\nnopeammin ja äänettömämmin.\n\nEerikka seurasi toimitusta tarkkaavaisena, huulet yhteen purtuina.\nNäytti kuin hän olisi tahtonut painaa visusti mieleensä Aapelin terävän\npuukon jokaisen liikkeen. Mikko supisi:\n\n— Katsohan, Eerikka, yhä parantaa vauhtiaan! Aapelin vanhat jäsenet\nvertyvät vähitellen.\n\nEerikka ei vastannut sanallakaan Mikon pisteliääseen huomautukseen,\nmutta hänen muotonsa synkkeni synkkenemistään, ja käsi puristi\nrihlaluodikon piippua, niin että sorminivelet nauskuivat.\n\nAapeli siirtyi seuraavalle riville, tullen täten aivan miesten\nkohdalle. Hän alotti selkäpäästä ja läheni vähitellen rannikkoa.\n\nPehkojen alta ei kuulunut hengitystäkään, mutta viisi leimuavaa\nsilmäparia seurasi kuin kiinni naulitut venettä ja siinä häärivää\nmiestä. Aapeli oli sysännyt lakkinsa takaraivolleen, ja sen lippa\noli poikittain korvallisella. Silmät vilhuivat kahden puolen sinisen\npuhuvaa nenää kuin vartaan nenissä katsoen yhtaikaa joka puolelle.\nKädet tekivät työtänsä ihmeteltävällä tottumuksella, ja venekin näkyi\ntottelevan Aapelin ruumiin liikkeitä. Harvoin hänen tarvitsi huoparilla\nkääntää sitä oikeaan asentoon.\n\nVähitellen oli Aapelin vene joutunut noin viidenkymmenen metrin päähän\nrannasta. Siitä maalle päin alkoi kaloja olla harvemmassa, mutta\nvielä kauhasi Aapeli kerran saaden pari jättiläiskokoista käsnäpäätä\nhaaviinsa.\n\nEerikka liikahti ja suhahti:\n\n— Nyt, pojat!\n\nRannalta kuului rusaus ja samassa syöksyi metsiköstä vene veteen. Kolme\nmiestä hyppäsi siihen, ja rannalle jääneet antoivat kokasta sysäten\nvoimakkaan alkuvauhdin.\n\nEnsi säikähdyksessä putosi Aapelilta kauha veteen, mutta jo seuraavassa\nsilmänräpäyksessä koppasi hän taskuansa ja hänen kädessään välähti\nrevolveri.\n\nMutta yhtä nopeita oltiin toisessakin veneessä. Perä edellä se neljän\nvoimakkaan käden huopaamana syöksyi nuolena Aapelia kohti. Ja kun\nAapeli yritti kohottaa revolveriaan, seisoi Eerikka jo rihla häntä\nkohti ojennettuna veneensä perässä.\n\n— Anna olla sen leikkikalun! lausui Eerikka tyynesti, tähdäten\nvavahtamatta Aapelin rintaa kohti.\n\nAapelin käsi vaipui alas. Siinä samassa joutuikin jo Eerikan vene aivan\nrinnalle.\n\n‒ Tänne revolveri! komensi Eerikka lyhyesti.\n\nAapeli ojensi revolverinsa vastustelematta. Hänen luontonsa\nnäytti kokonaan menneen. Pää painui hartioiden väliin, aivan kuin\nkilpikonnalla vaaran uhatessa, ja hänen kätensä tutisivat ankarasti.\n\n— Puukko myös!\n\nAapeli tapasi puukkoansa vierestään tuhdolta, mutta se oli pudonnut\nveneen pohjalle.\n\n— Ota sieltä missä se on! kivahti Eerikka. — Hyväthän sinulla on silmät\npäässäsi!\n\n— Voi herra jumala, säälikää vanhaa miestä, vaikeroitsi Aapeli\nhaparoidessaan vapisevin käsin puukkoaan ja ojentaen sen Eerikalle.\n\n— Herra jumalaa ei tässä nyt tarvita. Siirrytään keskelle venettä, minä\ntulen perään.\n\nAapeli ei ensin näyttänyt tajuavan Eerikan viimeistä käskyä. Mutta kun\nEerikka voimakkaalla otteella tarttui hänen veneensä perään ja sysäsi\nsamalla Aapelin pois perätuhdolta, yritti hän pökertyneenä kompuroida\nkeskelle venettä langeten kuitenkin siinä yrityksessään kalavasuunsa.\n\n— Muistahan miten äsken liikuit eläkä siinä joutavaa könttyröi! nauroi\nEerikka viskautuen samalla yli laidan Aapelin veneeseen, joka hänen\nraskaan painonsa alla kohosi aivan perälleen.\n\n— Tule sinä Antti tänne soutamaan, ei tästä Aapelista näy olevan enää\nmihinkään! komensi Eerikka. — Sinä Mikko menet sillä toisella veneellä\nmaalle. Sieltä otatte eväät ja muut tavarat ja menette sitten tuonne\nKoivuniemen nenään odottamaan, niinkuin on sovittu. Mutta soutakaa\naivan lähitse rantaa ja joutavaa kolisematta.\n\n— Voi hyvät miehet, mitäs te minulle teette? uikutti Aapeli, kun Antti\noli noussut hänen veneeseensä ja istuutunut etutuhdolle airoihin.\n\n— Me emme ole tällä kertaa hyviä miehiä, se sinun pitäisi ymmärtää,\nlausui Eerikka. — Sinulle tehdään ansiosi mukaan, ei hiventäkään\nenempää eikä vähempää. Nyt sanot vain nopeasti, missä ovat sinun\nverkkosi!\n\n— Mitäh, minun verkkoni?\n\n— Niin juuri, verkkosi, mihin olet ne illalla laskenut, vai eikö niitä\nole ensinkään?\n\n‒ Mi-mitäs te niistä?\n\n— Nopeasti, missä ne ovat? Eerikan silmät leimahtivat uhkaavasti.\n\n— Tuolla, tuolla niitä on kaksi, alkoi Aapeli hätäillen selittää,\nviittoen Aittolahteen päin. — Ei ne ole kaukana.\n\n— Souda! komensi Eerikka.\n\nAirot rusahtelivat, kun Antti alkoi vedellä. Siinä tuokiossa\njouduttiinkin Aapelin verkoille.\n\nSiekailematta kiskasi Eerikka siklavaajan pohjasta, repäisi verkon\nsiitä irti ja alkoi pitkin kahmauksin lappaa sitä veneeseen,\nsovittelematta ensinkään puikkarille.\n\n— Voi, voi, sehän aivan sotkeutuu sillä tavoin, vaikeroi Aapeli, ja\nkalatkin kaikki karkailevat. Antakaa minun itseni lappaa.\n\n— Minä lapan! tokaisi Eerikka lyhyesti. — Kalat tulevat mukana. Mikä ei\ntule, se menköön. Aivan mätähän tämä näkyy jo olevankin, ei elävä kala\ntällaisessa pysy.\n\nVähän olikin kaloja Aapelin verkoissa, jotka olivat aivan riekaleina,\npaulat monesta kohden katkeilleet. Kun molemmat verkot olivat lapetut,\nkysyi Eerikka:\n\n— Vieläkö on?\n\n— Vielä on kolme, vaan ne ovat tuolla niemen nenässä päin. Ja otanhan\nminä ne itsekin ja menen vaikka ikitielleni näiltä vesiltä.\n\n— Niin sinä menetkin, mutta ennen lähtöäsi saat istua herroiksi. Me\npalvelemme, souda!\n\n— Vinhaa vauhtia kiisi vene takaisin niemen nenään päin. Pian oltiin\nAapelin verkoilla. Ne olivat, jos mahdollista, vielä repaleisemmat kuin\nedelliset.\n\nKylläpä ovat vehkeet, mutisi Antti katsellessaan veneeseen kohoavia\nriekaleita.\n\n— Niin, kyllähän näillä kelpaa! Mutta paraat saaliit se Aapeli silti on\ntähän asti korjannut, lausui Eerikka kiskaistessaan viimeisen verkon\nsiklan veneeseen.\n\n— Vieläkö on? kysyi hän senjälkeen istahtaen raskaasti veneen perään.\n\n— Ei ole enää.\n\n— Sano jos on, sillä muuten taitavat ne jäädä pitkäksi aikaa lappamatta.\n\n— Ei ole enää, intti Aapeli.\n\n— No hyvä, omapahan on asiasi. Jos jäävät niin jäävät. Souda tuonne\npoikien luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukana Koivuniemen pisimmän kaiskun nenässä istuivat Junnu Lehikoinen,\nTuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas veneessään suuren kiven kupeella\nodotellen toisen veneen saapumista. Tiirat kiertelivät niemen\nlouhikoisia rantoja kirkuen aamulauluaan. Koillinen taivas alkoi\nvärjäytyä nousevan auringon rusoista. Niemen nenästä suoraan etelään\naukesi avara selkä, jonka takaa silmä ei ensinkään mannerta erottanut.\nSiellä täällä häilähteli selällä hienon hienoja utuhaituvia. Hyvin\nkaukaa siinti keskeltä rannatonta näköalaa pari pientä metsäsaarta. Ne\nnäyttivät sinne kaukaisuuteen päin viettävää vesilakeutta vasten kuin\nilmassa riippuvilta metsätylvöiltä.\n\nMiehet tupakoivat äänettöminä katsellen juhlallista auringonnousua.\nNyt välähtivät päivänkehrän ensimäiset säteet kaukana Höytiäisestä\nkoilliseen siintävien Rasivaarojen takaa. Ensimäisenä ne tapasivat\nvastaisella rannalla kohoavan Martonvaaran huiput. Selällä alkoivat\nutuhaituvat kohota väräjöiden ylöspäin. Mutta päivän loistava kehrä\nkohosi korkeammalle syytäen kimputtain soihtujaan joka haaralle.\nJo tapasivat ne Höytiäisen peilipintaankin, joka vipaji hiljaisen\naamutuulen henkäyksistä. Utuhaituvat hävisivät paikalla, ja seesteinen\nkirkkaus levisi ulapan yli. Vesilakeus alkoi välkkyä kuin ääretön,\nsula hopeajärvi. Sen väreet leikitsivät öljymäisen raukeina niitä\nhyväilevien päivänsäteiden aamukarkelossa. Riemukkaasti tervehti\nKoivuniemen metsiköstä auringonnousua laululintujen monisointuinenn\nkuoro, ja siihen vastasivat niemen takaa ja siitä länteen olevien\nsaarien rannoilta sorsaparvet, jotka pesimispuuhiensa lomassa olivat\nsiellä suorittamassa aamu puhdistustaan ja haukkaamassa heinäsiltä\nrantavesiltä mehukasta suurustaan. Mutta kaukaa selältä kajahti kuikan\nlaulu kantavana ja soinnukkaana.\n\nSunnuntaiaamun harras tunnelma valtasi veneessä istuvain nuorten\nmiesten mielet. Sen rikkoi kuitenkin jyrkästi pitkin Koivuniemen vartta\nlähestyvä vene, joka kiisi miehiä kohti kokka kohisten Lehikois-Antin\nvoimakkaiden käsien soutamana.\n\nSurkean näköisenä istui veneen keskituhdolle lyyhistyneenä\nLahna-Aapeli. Ilmeettömät silmät tähystelivät veneen sivulle syntyviä\nlaineita, ja ruumis heilahteli hervotonna soutajan voimakkaiden vetojen\ntahdissa. Eerikka ohjasi veneen toisen viereen, potkaisi jalallaan\nkasassa olevia verkkorääsyjä ja lausui:\n\n— Kas siinä, pojat, ovat ne Aapelin kalastusvehkeet. Niillä sitä on\npyydetty kesä toisensa perästä ja aina ne ovat antaneet paremman\nsaaliin kuin meidän muiden pyyntineuvot.\n\nMiehet tarkastelivat uteliaina Aapelin verkkoja, kääntelivät ja\nkoettelivat niiden rihmojen lujuutta sekä ihmettelivät kuorossa:\n\n— Jopa onkin kalastusneuvot, on totisesti neuvot! Kelpaa ne veteen\nvirittää ja sittenhän on ihme, jos ei kaloja tule ihan seläkkäin.\n\n— Väkisinkin tulee, ilkkui Tuonos-Mikko, varsinkin kun on niin hyvä\nonni kuin tällä Aapelilla.\n\n— Ja vielä parempi vainu haistamaan, missä ovat ne oikeat kalahaudat,\nsäesti Junnu Lehikoinen.\n\n— Mitäs ne vainu ja onni yksinään, vaan kun on aamuvirkku, niinkuin\ntämä Aapeli, niin sehän se jyrinän pitää. Näittehän sen itse äsken,\nselitti Rajalan Tuomas.\n\nAapeli näytti olevan kuuro miesten pistopuheille. Istua lyyhötti vain\nkuin nukkuneena siinä tuhdollaan pää hartioiden väliin uponneena.\n\nEi Eerikkakaan toisten ilkasteluun puuttunut. Poltteli äänetönnä\npiippuansa katsellen kuin mietteisiinsä vaipuneena kaukaisia\nMartonvaaran huippuja. Mutta kun hän oli viimeiset haikunsa vetänyt,\nkopisti hän huolellisesti piippunsa tyhjäksi veneen laitaan, tarkasti\nvielä varmuuden vuoksi, etteivät pohjaperät jääneet kytemään, sekä\npisti sen sitten taskuunsa. Näiden valmistusten jälkeen hän kiinnitti\nkatseensa Aapeliin ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän puhui:\n\n— Ei sillä tavoin, Aapeli! Kun mies on mitä tehnyt, niin mies vastaa\nmyöskin tekonsa. Se on laki. Et sinä tuolla surkealla luuhottamisella\nmeidän luontoa pehmitä, se on nyt mitattu täyteen. Ne veitsen jälet,\njotka kesän toisensa perästä olet jättänyt verkkoihimme, täytyy lopulta\ntilittää. Me voisimme jättää sen tilinpidon vallesmannin tehtäväksi,\nmutta se olisi kai turha vaiva. Hän on jo muista kolttosista kulettanut\nsinua lakituvissa niin monasti, että protokollat senaattia myöten\nalkavat olla täynnä sinun ansioluettelojasi. Mutta turhaan menee\nsinussa ruunun leipä, ja monet kallispalkkaiset ruununmiehet vain sinun\nlaistesi tautta harmentuvat ja joutuvat eläkkeelle ennen aikojaan.\nSiksi me tuomitsemme itse. Vikoja lie meissä vähän itsekussakin, mutta\nrajansa se sentään olla pitää, ja me panemme sinulle rajan:\n\nSinä lopetat tästä päivästä kalastuksen näillä vesillä. Sinä et enää\nerehdyksessäkään soutele näiden rannikkojen lähettyvillä et minkään\nasian takia, olipa se miten tähdellinen tahansa. Jos sen erehdyt\ntekemään, maksaa se ruokahalusi ja terveytesi. Muista se! Ja tämä sinun\nveneesi, nämä revolveri ja puukko ja nämä pyydyksesi, ne pannaan tuonne!\n\nEerikka viittasi selälle päin ja jatkoi kovalla äänellä:\n\n— Siellä on parempi kätköpaikka kuin viisinkertaisen ruununlukon\ntakana. Onko tämä kaikkien mielipide?\n\n— On! kajahti kuorossa.\n\n— Hyvä, sinä olet kuullut tuomiosi, Aapeli! Siitä ei vedota! Omista\nverkoistasi saadut kalat saat pitää. Ne, jotka varastit tänä aamuna\nmuiden verkoista, menevät veneen ja pyydyksien mukana hautaan. Ne ovat\nHöytiäisen jakamatonta tavaraa.\n\nTämän sanottuaan alkoi Eerikka päästellä Aapelin verkkorääsyistä kaloja\nja pyysi Antin ojentamaan kokasta Aapelin eväskontin. Hän pani kalat\nkonttiin, ojensi sen Aapelille ja komensi:\n\n— Nouse maihin ja katsele sieltä mitä tapahtuu!\n\nVaivoin kompuroi Aapeli veneestä ja lysähti ensimäiselle rantakivelle\nistumaan. Sieltä katseli hän suu itkuun väännyksissä, kun miehet\nEerikan viittauksesta alkoivat nostella suuria paasilohkareita Aapelin\nveneen pohjalle. Lopulta itkeä ryysti Aapeli aivan täyden päältä\nhartiat tutisten ja uikutti katkonaisella äänellä:\n\n— Pitääkö minun vielä sekin nähdä, kun te hu-hukutatte veneeni. Se on\nainut tavara, minkä omistan maan päällä.\n\n— Pitää! Se kuuluu asiaan sitä varten, ettäs muistaisit. Ja sitäpaitsi\nkaiken pitää käydä järjestyksessä.\n\nPian oli veneessä siksi suuri pohjalasti, että se häthätää pysyi\nvedenpinnalla. Nyt sysättiin molemmat veneet vesille, Eerikka siirtyi\noman veneensä perään. Lehikois-Antti ja Tuonos-Mikko istuivat airoihin.\nEerikka tarttui toisella kädellään Aapelin veneen kokkaan ja käski\nsoutaa.\n\nJunnu ja Rajalan Tuomas jäivät rannalle Aapelin luo ja katselivat\nsieltä poistuvaa saattuetta.\n\nPuolenkymmenen kivenheiton päässä rannasta se pysähtyi. Eerikka katseli\nympärilleen. Ketään ei vielä näkynyt liikkeellä koko selällä. Eerikka\nvirkkoi:\n\n— Tässä pitäisi olla kolmisenkymmentä syltä. Eiköhän se riittäne!\n\nEerikka löi äyskärin syrjällä tapin irti Aapelin veneestä. Vesi alkoi\npulputtaen juosta reijästä sisään. Sitten käänsi Eerikka, molemmin\nkäsin perään tarttuen, Aapelin veneen kokan selälle päin ja sysäsi sitä\nvoimakkaasti. Kivilastissa oleva vene ui vähän matkaa ja seisahtui\nsitten hitaasti.\n\nEerikka kaivoi taskustaan piipun ja alkoi täyttää sitä verkalleen,\nseuraten koko ajan silmillään vajoavan veneen liikkeitä.\n\nHieno tuulenviri käänsi sen kokkaa vähitellen Aittolahteen päin.\nLipajavat laineet alkoivat nuoleskella reunakaarta. Sitten kävi\nvähäinen nytkähdys, kokka keikahti ylös ja vesi hösähti laitojen yli\nsisään. Vene vajosi nopeasti, jättäen jälkeensä kiivaasti pyörivät\nhäränsilmät. Mutta pian nekin silisivät, ja vain kellanvihreä\nrasvaläiskä jäi kieriskelemään vedenpinnalla.\n\nTiira kierteli ylhäällä ilmassa ja tarkasteli sitä uteliaana kirkuen\nhermostuneesti veneessä istujille. Muuten levisi koko Höytiäisen\nulappojen yli sunnuntaiaamun suuri rauha.\n\n— Soutakaa pois, pojat! käski Eerikka ja asettui mukavaan asentoon\nveneensä perään.\n\nMuutamilla aironvedoilla oltiin rannassa. Sieltä nousivat Junnu ja\nRajalan Tuomas veneeseen äänettöminä ja vakavina. Aapeli istui yhä\nkivellään. Hän ei itkenyt enää, tuijotti vain eleettömin silmin siihen\nkohtaan, mihin hänen veneensä oli kadonnut.\n\nEerikka havahutti hänet lausuen:\n\n— Nyt, Aapeli, on tämä asia selvä. Sinä olet muuttunut venemiehestä\njalkamieheksi, ja kalastus jää sinulta muiden hoitoon. Koeta unohtaa\nse mielestäsi kokonaan. Se on sinulle parasta. Ja nyt ota konttisi ja\nkävele!\n\nVaivoin nousi Aapeli ylös ja läksi, horjuen kuin unissakävijä,\ntaivaltamaan kivikoista rannan hietikkoa poispäin. Toisesta\nviilekkeestä olalla riippuva kontti heilahteli veltosti askelten\ntahdissa.\n\n\n\n"]