[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgceTElv6IgU7gdaN1gtTc0uJAKiEHH6HRV5M2axk0JA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3285,"Templen vangit","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3285-dumas-alexandre-templen-vangit","3285__Dumas_Alexandre__Templen_vangit","Romaani Ranskan vallankumouksesta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1852,1927,57777,393030,false,74824,[24,25],"France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","Marie Antoinette, Queen, consort of Louis XVI, King of France, 1755-1793 -- Fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Templen vangit: Romaani Ranskan vallankumouksesta\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the early 19th century. This work delves into the chaotic and tumultuous events surrounding the French Revolution, specifically focusing on the fate of the royal family and the grim consequences of the uprising. The narrative weaves together the experiences of key figures, such as King Louis XVI, his wife Marie Antoinette, and their loyal servants amidst the mayhem.  The opening of the book sets a dramatic tone, illustrating the violent overthrow of the monarchy as the people storm the palace, incited by a mixture of rage and desperation. We are introduced to the intense atmosphere within the Tuileries, where cries for justice escalate into bloody chaos. Amidst the turmoil, characters like the noblewomen fleeing from the rioters and the devoted royal servants reveal the personal stakes involved in the political unrest. Dumas paints a vivid picture of the impact of revolution on individuals, inviting readers to explore themes of loyalty, sacrifice, and the stark reality of power in a time of upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kivimäki, Urho",283,"Dumas’n historiallinen romaani kuvaa Ranskan vallankumouksen dramaattisia vaiheita ja kuningasperheen vankeutta Templen tornissa. Teos seuraa Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten viimeisiä aikoja sekä vallankumouksen verisiä tapahtumia kansanjoukkojen ja historiallisten henkilöiden näkökulmasta.","Alexandre Dumas'n 'Templen vangit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3285. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TEMPLEN VANGIT\n\nRomaani Ranskan vallankumouksesta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nUrho Kivimäki\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kello kuudesta yhdeksään illalla\n   II. Kello yhdeksästä kahteentoista\n  III. Leski\n   IV. Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä\n    V. Temple\n   VI. Verinen vallankumous\n  VII. Syyskuun 2 päivän aatto\n VIII. Beausire jälleen esillä\n   IX. Oksennuslääke\n    X. Syyskuun 1 päivä\n   XI. Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö\n  XII. Syyskuun 2 päivä\n XIII. Maillard\n  XIV. Mitä Templessä tapahtui verilöylyn aikana\n   XV. Valmy.\n  XVI. Maillard\n XVII. Marttyyrikuningas\nXVIII. Mestari Gamain esiintyy vielä kerran\n  XIX. Preussilaiset peräytyvät\n   XX. Oikeudenkäynti\n  XXI. Ludvig XVI:n testamentti\n XXII. Tuomio\n\n\n\n\nI.\n\nKello kuudesta yhdeksään illalla\n\n\nKansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan.\n[Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa\nhuudoilla: \"Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema\nsudenpennuille!\"\n\nJos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin,\nolisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä\nkolme päätä samalla iskulla.\n\nMyöntäkäämme, että se olisi ollut heidän onnensa!\n\nKun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita\netsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat\nsuuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he\nsärmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin\nseiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän\nverilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.\n\nKuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin\nolemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta\nkiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista\nverisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän\nvallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä\nvarkaudesta syytettyinä.]\n\nPeltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien\nhyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi\nkansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli\nlöydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi\nsanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan\nhopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan\npöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle\npöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs\npussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja\nseitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa\nlouisdoria.\n\n\"Ja\", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee\nnäin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, \"ja kansalliskokous lausui\npahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten\nnimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä\nkuninkaalta varastetut aarteet\".\n\nMe emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein\nkiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen\nrikokset että hyveet.\n\nTuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä\naatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä,\neläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja\nihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin\npiikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona\nvarastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja\njulmuuden kammottaviin iloihin.\n\nJa silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä,\nse joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.\n\nRouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline\nde Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He\nolivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi\noli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut,\nlähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.\n\nRouva de Tarente meni avaamaan oven.\n\n\"Astukaa sisälle\", sanoi hän, \"täällä on vain naisia\".\n\nVoittajat astuivat sisälle, käsissä savuavat kiväärit ja veriset\nsapelit.\n\nNaiset lankesivat polvilleen.\n\nSurmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä\nrouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan\nPitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:\n\n\"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!\" Ja naiset\nsäästettiin.\n\nRouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: \"Odottakaa minua, minä\npalaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni... Jumala yksin\ntietää, minne!\" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren\npaluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.\n\nHän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin\nraivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli\npiiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun\nsuojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen\nhuoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään\njättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.\n\nVaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara\nuhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.\n\n\"Paetkaa toki\", huusi hän, \"paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat\novat jo kaukana!... Paetkaa, vielä on aikaa!\"\n\nMies yritti nousta, mutta lysähti takaisin ja vaikeroi:\n\n\"Voi, minä en jaksa, kuolemanpelko on lamauttanut minut!\"\n\nTällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä,\nveren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja\nsilpoivat hänet kappaleiksi.\n\nRouva Campan ja molemmat kamarineidot pakenivat pikku portaille.\n\nNähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi\nheidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.\n\nKamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta\narmoja, käsillään sapelinteriin.\n\nRouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä\nraivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet\nvaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan\nsalaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän\nikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti\nvanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään\ntottunut ääni lausuvan:\n\n\"Mitä te teette siellä ylhäällä?\"\n\n\"Hei\", vastasi murhaaja, \"mikä hätänä?\"\n\n\"Naisia ei surmata, kuuletteko?\" sanoi ääni alhaalta.\n\nRouva Campan oli polvillaan. Sapeli oli jo kohonnut hänen päänsä\npäälle: hän tunsi jo kivun, jonka saisi seuraavassa sekunnissa kokea.\n\n\"Nouse, kurja nainen!\" sanoi hänelle pyöveli. \"Kansa säästää sinut!\"\n\nMitä teki kuningas tällä välin _Logographen_ aitiossa?\n\nKuninkaan oli nälkä, ja hän pyysi päivällistä.\n\nHänelle tuotiin leipää, viiniä, kana, kylmää paistia ja hedelmiä.\n\nKuten kaikki Bourbon-sukuiset hallitsijat, kuten Henrik IV,\nkuten Ludvig XIV, kuningas oli suursyömäri. Hänen henkisten\nmielenliikutustensa takana, jotka harvoin paljastuivat hänen\npöhöttyneillä, velttolihaksisilla kasvoillaan, vaanivat alati seuraavat\nkaksi voimakasta ruumiillista tarvetta: uni ja nälkä. Olemme nähneet,\nettä hänen oli täytynyt päästä nukkumaan palatsissa, ja nyt me näemme,\nettä hänen täytyi saada syödä kansalliskokouksessa.\n\nKuningas mursi leivän ja paloitti kanan ikäänkuin olisi ollut\nmetsästysretken ruoka-aika, välittämättä tuon taivaallista häntä\nsilmäilevistä katseista.\n\nNäiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei\nvoinut itkeä: kuningattaren silmät.\n\nHän oli evännyt kaikki; epätoivo rasitti häntä.\n\nHänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn\nkallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon\nikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä\nkuolema hänelle antoi.\n\nHän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon\nTuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja\ntänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin\nnyt nähdessään kuninkaan syövän.\n\nJa kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun\njokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.\n\nKansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi\nitsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.\n\nAamupäivällä se oli yrittänyt estää Suleaun murhaa, muttei ollut voinut.\n\nKello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen,\nmuttei ollut voinut.\n\nNyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:\n\"Viralta pois, viralta pois!\"\n\nValiokunta kokoontui kaikessa kiireessä.\n\nVergniaud oli siinä mukana. Hän antoi puheenjohtajan toimen Guadetille,\njottei valta mitenkään pääsisi girondelaisten käsistä.\n\nValiokunnan jäsenten neuvottelu oli lyhyt; se neuvotteli jotenkuten\nkiväärinpaukkeen ja tykkien jyskeen kajahdellessa ympärillä.\n\nVergniaud piteli kynää ja sepitti kuninkuuden väliaikaista\nlakkauttamista koskevan asetusehdotuksen.\n\nHän astui istuntosaliin alakuloisena ja masentuneena yrittämättä\npeitellä alakuloisuuttansa tai masentunutta mielialaansa, sillä\nhän joutuisi antamaan viimeisen takeen kuninkaalle siitä, kuinka\nhän kunnioitti kuninkuutta, ja vieraalle, kuinka hän kunnioitti\nkestiystävyyttä.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"erikoisvaliokunnan nimessä minä\nesitän teille hyvin jyrkät toimenpiteet, mutta minä vetoan teidät\nvallanneeseen murheelliseen mielentilaan uskaltaakseni toivoa, että\nisänmaan pelastukseksi te hyväksytte ne heti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kansalliskokous toteaa, että isänmaata uhkaavien vaarojen mitta on\ntäysi, että valtakuntaa jäytävä paha johtuu pääasiallisesti siitä\nepäluottamuksesta, jota toimeenpanovallan haltijan esiintyminen\non herättänyt sodassa, joka hänen nimessään on julistettu maan\nperustuslakia ja kansallista itsenäisyyttä vastaan, ja että tämä\nepäluottamus on kaikkialla valtakunnassa johtanut ajatukseen Ludvig\nXVI:lle uskotun vallan lakkauttamisesta.\n\nToisaalta lakiasäätävä kansalliskokous ei halua laajentaa omaa\nvaltaansa vallananastuksella eikä se voi sovelluttaa perustuslaeille\nvannomaansa valaa eikä lujaa tahtoaan pelastaa maan vapautta muutoin\nkuin vetoamalla kansan määräämisvaltaan.\n\nSiksi se säätää seuraavaa:\n\n‒ Ranskan kansa kutsutaan valitsemaan kansalliskonventti.\n\n‒ Toimeenpanovalta lakkautetaan toistaiseksi. Päivän kuluessa\njulkaistaan asetus kuninkaalliseen huonekuntaan kuuluvan kuvernöörin\nnimittämisestä.\n\n‒ Kuninkaan sivililistan suoritus lakkautetaan.\n\n‒ Kuningas ja kuninkaallinen perhe jäävät lakiasäätävän\nkansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuu.\n\n‒ Departementti valmistuttaa heidän asunnokseen Luxembourgin, missä\nkansalaiset vartioivat heitä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas kuunteli asetusta tavanomaisen kylmästi.\n\nKun Vergniaud sitten palasi puheenjohtajan paikalle, kumartui kuningas\naitiostaan häneen päin ja sanoi:\n\n\"Tiedättekö, että se, mitä nyt teette, ei ole vallan perustuslaillista?\"\n\n\"Se on totta, sire\", vastasi Vergniaud, \"mutta se on ainoa keino\npelastaa teidän henkenne. Ellemme hyväksy viraltapanoa, vievät ne\nteiltä pään!\"\n\nKuningas liikautti huuliaan ja hartioitaan kuin sanoakseen: \"Se on\nmahdollista.\" Sitten hän istuutui entiselle paikalleen.\n\nHänen päänsä yläpuolella alkoi kello lyödä.\n\nHän laski jokaisen lyönnin.\n\nKun viimeinen oli lakannut kaikumasta, sanoi hän:\n\n\"Yhdeksän.\"\n\nKansalliskokouksen laatimassa asetuksessa sanottiin, että kuningas ja\nkuninkaallinen perhe jäisivät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun,\nkunnes Pariisi rauhoittuisi.\n\nKello yhdeksän salin tarkastajat tulivat noutamaan kuningasta ja\nkuningatarta opastaakseen heidät heille varattuun tilapäiseen asuntoon.\n\nKuningas viittasi heitä odottamaan hetken.\n\nTällöin oli tosiaankin esillä kysymys hänelle tärkeästä asiasta:\nministerien nimittäminen.\n\nSota-, sisäasiain ja talousministerit oli jo nimitetty: niiksi olivat\ntulleet kuninkaan erottamat Roland, Clavières ja Servan.\n\nJäljellä olivat oikeus-, meri- ja ulkoasiain ministerien paikat.\n\nDanton nimitettiin oikeusministeriksi, Monge meriministeriksi ja Lebrun\nulkoasiain ministeriksi.\n\nKun tämä viimeksi mainittu ministerinpaikka oli täytetty, sanoi\nkuningas:\n\n\"Lähtekäämme.\"\n\nJa hän nousi ja poistui ensimmäisenä.\n\nKuningatar seurasi häntä. Hän ei ollut nauttinut mitään Tuilerieistä\nlähdettyään, ei edes lasillista vettä.\n\nMadame Elisabeth, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, rouva de\nLamballe ja rouva de Tourzel seurasivat heitä.\n\nKuninkaalle varattu huoneisto oli vanhan feuillantti-luostarin\nylimmässä kerroksessa. Siinä oli asunut arkistonhoitaja Camus, ja\nsiihen kuului neljä huonetta.\n\nEnsimmäiseen huoneeseen, joka suoraan sanoen oli vain eteinen, jäivät\nkuninkaan palvelijat, jotka uskollisina seurasivat hänen kovan onnensa\nmukana.\n\nHeitä olivat Poixin ruhtinas, parooni d'Aubier, herrat de Saint-Pardon,\nde Goguelat, de Chamillé ja Hue.\n\nKuningas otti haltuunsa seuraavan huoneen.\n\nKolmas tarjottiin kuningattarelle. Se oli ainoa paperoitu huone. Marie\nAntoinette heittäytyi heti vuoteelle ja pureutui sen poikkipielukseen\ntuntien tuskaa, johon ei voi verratakaan teloituspyörällä koettuja\ntuskia.\n\nMolemmat lapset jäivät hänen luoksensa.\n\nNeljäs, hyvin ahdas huone tuli madame Elisabethin, rouva de Lamballen\nja rouva de Tourzelin osalle, ja he sijoittuivat siihen parhaansa\nmukaan.\n\nKuningattarelta puuttui kaikkea, sillä häneltä oli riistetty\nrahakukkaro ja kello siinä mylläkässä, joka oli syntynyt\nkansalliskokouksen oven edessä. Liinavaatteita hän ei tietenkään ollut\nottanut mukaansa Tuilerieistä lähtiessään.\n\nHän lainasi viisikolmatta louisdoria rouva Campanin sisarelta ja\nlähetti noutamaan liinavaatteita Englannin lähetystöstä.\n\nIllalla kansalliskokous kuulutti soihtujen valossa Pariisin kaduilla,\nminkä päätöksen se oli päivemmällä tehnyt.\n\n\n\n\nII\n\nKello yhdeksästä kahteentoista\n\n\nSivuuttaessaan Carrousel-aukion nämä soihdut valaisivat surullista\nnäkyä!\n\nPäätaistelu oli käyty, mutta se jatkui vielä ihmisten sydämessä, sillä\nviha ja epätoivo elivät taistelun jälkeen.\n\nAikalaisten kuvaukset ja rojalistinen perintätaru ovat kauan ja\nhartaasti säälineet, kuten mekin olemme valmiit tekemään, niitä\nkorkeita päitä, joiden otsalta tämä kauhea päivä riisti kruunun. Ne\novat merkinneet muistiin sveitsiläisten ja aatelismiesten osoittaman\nuljuuden, kurin ja uhrautuvaisuuden, ne ovat laskeneet veripisarat,\njotka valtaistuimen puolustajat vuodattivat, mutteivät ole laskeneet\nkansan ruumiita, äitien, sisarten, leskien kyyneliä.\n\nMainitkaamme niistä pari sanaa.\n\nJumalalle, joka korkeassa viisaudessaan ei ainoastaan salli, vaan\nmyöskin johtaa maanpäällisiä tapahtumia, veri on verta, kyynelet\nkyyneliä.\n\nVainajien lukumäärä oli rahvaan joukossa paljoa huomattavampi kuin\nsveitsiläisten ja aatelismiesten riveissä.\n\nKatsokaamme, mitä _Elokuun 10 päivän vallankumouksen historian_\nkirjoittaja, samainen Peltier, rojalisti, siitä sanoo.\n\n\"Elokuun 10 päivä maksoi ihmiskunnalle arvioita seitsemänsataa\nsotilasta ja kaksikymmentäkaksi upseeria, kaksikymmentä\nkuningasmielistä kansalliskaartilaista, viisisataa liittoutunutta,\nkolme kansallisten joukkojen päällikköä, neljäkymmentä poliisia, yli\nsata kuninkaan palvelijaa, _kaksisataa varkaudesta ammuttua_[Olemme\nvuosien 1830 ja 1848 keikauksissa nähneet tämän kansanomaisen\noikeudenkäytön uudistuvan.], feuillantti-luostarissa surmatut yhdeksän\nkansalaista, herra de Clermont-d'Amboisen, ja lähes _kolmetuhatta\nrahvaanmiestä_, jotka saivat surmansa Carrousel-aukiolla, Tuileriein\npuutarhassa tai Ludvig XV:n torilla, yhteensä noin neljätuhatta\nkuusisataa ihmistä.\"\n\nSe onkin ymmärrettävissä: olemme nähneet, minkälaisiin varokeinoihin\noli ryhdytty Tuileriein vahvistamiseksi. Sveitsiläiset olivat yleensä\nampuneet lujien muurien suojasta, hyökkääjät sensijaan saivat torjua\niskut pelkällä rinnallaan.\n\nKolmetuhatta viisisataa hyökkääjää, laskematta mukaan _niitä\nkahtasataa varasta, jotka oli ammuttu_, oli siis tuhoutunut! Voi\notaksua haavoittuneita olleen lähes yhtä paljon; elokuun 10 päivän\nvallankumouksen historioitsija puhuu vain kuolleista.\n\nMonet näistä kolmestatuhannesta viidestäsadasta sanokaamme puolet\n— olivat aviomiehiä, köyhiä, perheenisiä, jotka sietämätön kurjuus\noli ajanut taisteluun ja tarttumaan ensimmäiseen käsille osuneeseen\naseeseen tai lähtemään aseettomina ja jotka kuolemaan mennessään\njättivät hökkeleihinsä nälkiintyneet lapset ja epätoivoiset äidit.\n\nSen kuoleman he olivat löytäneet joko Carrousel-aukiolla, missä\ntaistelu oli alkanut, tai palatsin huoneissa, missä se oli jatkunut,\ntai Tuileriein puutarhassa, missä se oli sammunut.\n\nKello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen\nhautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.\n\nRahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja\nkuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat\nolivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.\n\nSinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin ja\nPanthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.\n\nJoka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot,\njotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat\njompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja,\nsisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa\nMicheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa\nkuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille\nhuudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja\ntuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen\nlailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina\nsynkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi\ntaistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia,\nsitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä\naatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa —\nja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset\ntarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin\nahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan... Surmaamaan ketkä?\nSurmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon\nhovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä\ntapaisivat!\n\nJos heille olisi sanottu: \"Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren\nte teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte\nmaailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!\" olisivat vaimot, sisaret\nja lapset vastanneet: \"Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme\nsurupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!\" Ja sydän nyyhkytystä\ntulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät\npäänsä niiden oviin ja huusivat: \"Kostoa, kostoa!\"\n\nVerinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat\nkaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä\nvartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan\ntulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista\nasuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.\n\nJokaisessa eteishuoneessa ja kaikkien portaitten juurella oli vahti.\n\nHorloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi\nmuuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys\nnäytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen\nkasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin\nsyystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin\ntarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään\nsen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista\nillalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa\npainavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan,\npuukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja\nviiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa\nsaamaansa ravintomäärään.\n\nNojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen\nlailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue\nliukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä\nhaeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä,\npuolisoittensa ja poikiensa ruumiit.\n\nÄkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen\nolennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.\n\n\"Rouva kreivitär de Charny!\" jupisi hän.\n\nHaamu sivuutti hänet mitään kuulematta ja pysähtymättä.\n\nNuori kapteeni viittasi luoksensa luutnanttinsa.\n\nLuutnantti tuli.\n\n\"Désiré\", sanoi kapteeni, \"tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema\nnais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien\njoukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi\ntietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo\nkahden puolesta!\"\n\n\"Hitossa\", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja\nme täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — \"sinun naisesi on tavattomasti\nylimyksen näköinen!\"\n\n\"Hän onkin ylimys!\" myönsi kapteeni. \"Kreivitär!\"\n\n\"Mene siis, minä vartioin kahden edestä.\"\n\nKreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen,\nkun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen\nkunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.\n\nNuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin\nmiestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan\nepätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.\n\nKun Pariisin tapahtumien kaiut herättivät heidät ilon ja onnen\nlumoista, oli Charny sanonut vaimolleen kalpeana, mutta päättävästi:\n\n\"Rakas Andrée, Ranskan kuningas on hengenvaarassa ja tarvitsee kaikki\npuolustajansa. Mitä minun on tehtävä?\"\n\nAndrée oli vastannut:\n\n\"Mentävä sinne minne velvollisuutesi sinua kutsuu ja kuoltava kuninkaan\npuolesta, jos se on välttämätöntä.\"\n\n\"Mutta sinä?\" oli Charny kysynyt.\n\n\"Oh, älä ole minusta huolissasi!\" oli Andrée vastannut. \"Koska minä\nolen elänytkin vain sinussa, Jumala varmaankin sallii minun kuolla\nkanssasi.\"\n\nNämä ylevät sydämet olivat heti sopineet asiasta. Siitä ei keskusteltu\nenempää. Tilattiin postihevoset ja lähdettiin. Viittä tuntia myöhemmin\nhe astuivat Coq-Héron-kadun varrella olevaan pikku hotelliin.\n\nSamana iltana — kuten olemme nähneet — ja hetkellä, jolloin Gilbert,\nhänen vaikutusvaltaansa luottaen, kirjoitti hänelle ja kehoitti häntä\ntulemaan Pariisiin. Charny oli mennyt kuningattaren luokse, yllä\ntavanomainen meriupseerin virkapuku.\n\nSiitä hetkestä alkaen hän ei ollut poistunut kuningattaren luota; sen\nme jo tiedämmekin.\n\nAndrée oli sulkeutunut naistensa pariin rukoilemaan. Hetken hänkin\noli ajatellut jäljitellä miehensä uhrautumista ja lähteä pyytämään\nentistä tointansa kuningattaren palveluksessa, kuten hänen miehensä oli\ntarjoutunut kuninkaan palvelukseen, mutta hän ei ollut rohjennut.\n\nElokuun 9 päivä oli kulunut hänelle syvässä ahdistuksessa, mutta mitään\nvarmaa hän ei ollut saanut kuulla.\n\nElokuun 10 päivänä kello yhdeksältä aamupuolella hän oli kuullut\nensimmäiset tykinlaukaukset.\n\nOn tarpeetonta mainita, että jokaisen laukauksen kajahdus pani hänen\nsydämensä värisemään viimeistä ydinhermoa myöten.\n\nKello kahdelta ammunta taukosi.\n\nOliko kansa voittaja vai voitettu?\n\nHän lähetti tiedustelemaan: kansa oli voittaja!\n\nKuinka oli Charnyn käynyt tässä hirveässä taistelussa? Andrée tunsi\nhänet: kreivi oli ollut mukana kaikilla voimillaan.\n\nHän lähetti tiedustelemaan uusia tietoja: hänelle kerrottiin, että\nmelkein kaikki sveitsiläiset oli surmattu, mutta melkein kaikki\nylimykset olivat pelastuneet.\n\nAndrée odotteli.\n\nCharny voisi tulla valepukuisena, Charnyn tarvitsisi ehkä paeta\nviivyttelemättä: hevoset valjastettiin; ja niille annettiin apetta\najoneuvojen edessä.\n\nHevoset ja vaunut odottelivat isäntää, mutta Andrée tiesi hyvin, että\nuhkasipa isäntää millainen vaara tahansa, tämä ei lähtisi hänettä.\n\nHän aukaisutti portit, jottei mikään viivästyttäisi Charnyn pakoa, jos\nCharny pakenisi, ja hän jatkoi odotteluaan.\n\nTunnit vierivät.\n\n‒ Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei\nvoi lähteä piilopaikastaan ennen yötä... Odottakaamme siis yön tuloa!\n\nYö tuli, mutta Charnyta ei kuulunut.\n\nElokuussa yö tulee myöhään.\n\nVasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi\nharsohuivin päänsä ympärille ja lähti.\n\nMatkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät\nkäsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: \"Kostoa!\"\n\nHän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja\njälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille\näkäiltykään, vaan miehille.\n\nSinä iltana naiset itkivät puolella jos toisellakin.\n\nAndrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä\njulistettavan.\n\nKuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä\nkaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi,\nmitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä\noli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.\n\nSinne asti vasta oli ehditty vainajien korjuupuuhassa.\n\nAndrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut\nCarrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai\nkuningattaren oven edessä.\n\nHän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta\nportaita.\n\nJuuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen\nsijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä\nseuraamaan.\n\n\n\n\nIII\n\nLeski\n\n\nOn tuiki mahdotonta luoda itselleen kuvaa siitä, miltä hävitetty\nTuileries-palatsi tällöin näytti.\n\nHuoneitten lattiat olivat yltyleensä veressä ja sitä virtasi portaita\nalas...Jokunen ruumiskin oli vielä jäänyt sisähuoneihin.\n\nAndrée menetteli kuten muutkin etsiskelijät: hän otti tuohuksen ja\ntutki vainajat ruumis ruumiilta.\n\nJa näin hän lähestyi kuningattaren ja kuninkaan huoneistojen ovea.\n\nPitou seurasi häntä yhä.\n\nKuninkaallisten huoneissa Andréen etsintä oli yhtä tuloksetonta kuin\nmuuallakin. Hetken hän näytti olevan ymmällä, tietämättä, minne nyt\nmenisi.\n\nPitou huomasi hänen epäröintinsä, lähestyi häntä ja sanoi:\n\n\"Ah, rouva kreivitär, tiedän hyvin, mitä te haette.\" Andrée kääntyi.\n\n\"Rouva kreivitär tarvitsee kenties minun apuani?\"\n\n\"Herra Pitou?\" sanoi Andrée.\n\n\"Palvelukseksenne, rouva kreivitär.\"\n\n\"Ah, niin, niin\", virkkoi Andrée, \"tarvitsen kipeästi apuanne!\"\n\nHän tarttui nuoren kapteenin molempiin käsiin ja kysyi:\n\n\"Tiedättekö, kuinka kreivi de Charnyn on käynyt?\"\n\n\"En tiedä, rouva\", vastasi Pitou, \"mutta minä voin auttaa teitä häntä\netsiessänne\".\n\n\"On eräs henkilö\", jatkoi Andrée, \"joka tietää hyvin, onko hän kuollut\nvai elossa, ja joka tietää, missä hän on, elävänä tai ruumiina\".\n\n\"Kuka se henkilö on, rouva kreivitär?\" kysyi Pitou.\n\n\"Kuningatar\", jupisi Andrée.\n\n\"Tiedättekö missä kuningatar on?\" sanoi Pitou.\n\n\"Kansalliskokouksessa luullakseni. Minulla on vielä hitunen toivoa:\nherra de Charny on kenties myöskin siellä hänen kerallaan.\"\n\n\"Vallan oikein\", myönsi Pitou yhtyen tähän toivoon, ei itseään\nvakuuttaakseen, vaan rohkaistakseen leskeä. \"Haluatteko mennä\nkansalliskokouksen puolelle?\"\n\n\"Kyllä, mikäli ei ovia minulta suljeta...\"\n\n\"Minä kyllä avautan ne teille.\"\n\n\"Lähtekäämme siis!\"\n\nAndrée heitti tuohuksen kauas luotaan, välittämättä, vaikka lattia\nsyttyisi palamaan ja sen mukana koko Tuileries-palatsi. Mitä\nmerkitsivät Tuilerieit tämän syvän epätoivon rinnalla? Niin syvän,\nettei se vaatinut edes kyyneliä!\n\nAndrée tunsi palatsin, sillä hän oli asunut siellä. Hän meni\npalveluskunnan pikku portaitten kautta keskikerrokseen ja sieltä\nedelleen isoon eteishuoneeseen. Tarvitsematta uudelleen käväistä veren\ntahraamissa huoneissa Pitou joutui Horloge-vartioston eteen.\n\nManiquet teki kunniaa.\n\n\"No\", sanoi tämä, \"entä kreivittäresi?\"\n\n\"Hän toivoo löytävänsä miehensä kansalliskokouksen puolelta, ja me\nolemme nyt menossa sinne.\"\n\nSitten hän kuiskasi:\n\n\"Koska me voimme löytää kreivin, mutta ruumiina, lähetä\nFeuillant-pengermän portille neljä kelpo miestä, joiden voin\nodottaa puolustavan ylimyksen ruumista, ikäänkuin se olisi jonkun\nisänmaanystävän ruumis.\"\n\n\"Hyvä on. Mene kreivittäresi kanssa! Saat miehesi.\"\n\nAndrée odotteli puutarhan portilla, jonka eteen oli pantu vartija.\nKoska Pitou oli tämän vartijan siihen sijoittanut, oli luonnollista,\nettä vartija päästi Pitoun menemään.\n\nTuileriein puutarhaa valaisivat lamput, joita oli sytytetty sinne tänne\nja varsinkin kuvapatsaitten läheisyyteen.\n\nOli miltei yhtä lämmin kuin päivällä, puiden lehdet tuskin\nvärähtivätkään yötuulen heikossa virissä, ja lamput paloivat\nliikkumattomina kuin tulikärkiset keihäät. Ne valaisivat etäälle, eivät\nainoastaan puutarhan lakeaa nurmikenttää, vaan lisäksi puiden suojassa\nviruvia yksinäisiä ruumiita.\n\nMutta Andrée oli nyt ihan varma siitä, että vain kansalliskokouksesta\nhän saisi tietoja miehestään, ja hän astelikin eteenpäin sivuilleen\nvilkaisematta.\n\nNäin he sitten tulivat Feuillant-pengermän puolelle.\n\nKuninkaallinen perhe oli tunti sitten lähtenyt kansalliskokouksen\nistuntosalista ja mennyt omalle puolelleen, toisin sanoen siihen\ntilapäiseen huoneistoon, joka oli heitä varten pantu kuntoon.\n\nJos mieli päästä kuninkaallisten huoneistoon saakka, oli selviydyttävä\nkahdesta esteestä: ulkona seisovista vartijoista ja aatelismiehistä,\njotka vartioivat sisäpuolella.\n\nPitou, kansalliskaartin kapteeni ja Tuileriein vartioston päällikkö,\ntiesi tunnussanan ja voi siis opastaa Andréen aatelismiesten huoneeseen\nsaakka.\n\nSenjälkeen Andrée saisi yrittää omin voimin kuningattaren puheille.\n\nMe tiedämme jo, minkälainen huoneisto kuninkaallisella perheellä oli\nasuttavanaan. Olemme niinikään maininneet kuningattaren epätoivosta,\nolemme sanoneet, että astuttuaan tähän viheriällä paperoituun pikku\nhuoneeseen kuningatar oli heittäytynyt vuoteelle ja nyyhkytysten ynnä\nkyynelten vallassa pureutunut vuoteen poikkipielukseen.\n\nSe, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin,\nkadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja\njotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä\nvieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset\nhänen rintaansa!\n\nTätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli\nheti jätetty omaan rauhaansa.\n\nKuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja\nsulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen\nvuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen\nuponneena.\n\nMutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.\n\nMuuan hyvin tuttu ääni oli lausunut yhden ainoan sanan:\n\n\"Madame!\"\n\n\"Andrée!\" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan.\n\"Mitä te minusta tahdotte?\"\n\n\"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä:\n'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’\"\n\n\"Sillä erotuksella kuitenkin\", huomautti kuningatar, \"että Kain oli\ntappanut veljensä, mutta minä... ah, minä olisin antanut elämäni,\nkymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen\nhenkensä!\"\n\nAndrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa\nalkoivat kalista.\n\n\"Hänet on siis surmattu?\" sai hän tavattomin ponnistuksin kysytyksi.\n\nKuningatar silmäili Andréeta.\n\n\"Luuletteko minun itkevän kruunuani?\" sanoi hän.\n\nSitten hän osoitti veren tahraamia jalkojaan.\n\n\"Luuletteko, etten olisi pessyt jalkojani, jos tuo veri olisi minun\nvertani?\"\n\nAndréen kasvot valahtivat tuhanharmaiksi,\n\n\"Te tiedätte siis, missä hänen ruumiinsa on?\" kysyi hän.\n\n\"Jos minut lasketaan ulos, opastan teidät hänen luoksensa\", vastasi\nkuningatar.\n\n\"Odotan teitä portailla, madame\", sanoi Andrée.\n\nJa hän lähti.\n\nPitou odotteli oven edessä.\n\n\"Herra Pitou\", sanoi Andrée, \"muuan ystävättäreni haluaa opastaa\nminut kreivi de Charnyn ruumiin ääreen. Hän on muuan kuningattaren\nhovinaisista. Voiko hän seurata mukanani?\"\n\n\"Tiedätte kai\", vastasi Pitou, \"että hän voi lähteä vain sillä ehdolla,\nettä minä saatan hänet samaan paikkaan, mistä hän on lähtenyt?\"\n\n\"Te saatatte hänet\", sanoi Andrée.\n\n\"Hyvä on.\"\n\nPitou sanoi sitten vartijalle:\n\n\"Toveri, muuan kuningattaren hovinaisista lähtee meidän kanssamme\nhakemaan erään kelpo upseerin ruumista, upseerin, jonka leski tämä\nrouva on. Minä vastaan siitä naisesta omalla ruumiillani, omalla\npäälläni.\"\n\n\"Se riittää, kapteeni\", vastasi vartija.\n\nTällöin aukeni eteishuoneen ovi ja kuningatar, pää harsohuivin\npeitossa, tuli paikalle.\n\nLähdettiin portaita alas. Kuningatar kulki edellä, sitten Andrée ja\nviimeisenä Pitou.\n\nSeitsemänkolmatta tuntia kestäneen istunnon jälkeen kansalliskokouksen\njäsenet olivat vihdoinkin poistuneet salista.\n\nTämä avara sali, missä seitsemänkolmatta tunnin aikana oli tapahtunut\nniin paljon meluavaa, oli nyt mykkä, autio ja pimeä kuin hauta.\n\n\"Valoa!\" sanoi kuningatar.\n\nPitou otti lattialta sammuneen tuohuksen, sytytti sen lyhdyn liekissä\nja antoi sen kuningattarelle, joka nyt jatkoi matkaansa.\n\nSisäoven edessä Marie-Antoinette osoitti soihdulla ovea ja sanoi:\n\n\"Tuossa oviaukossa hän sai surmansa!\"\n\nAndrée ei vastannut. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka seurasi\nmanaajaansa.\n\nKun tultiin käytävään, valaisi kuningatar Sainiollaan permantoa.\n\n\"Tuossa on hänen vertansa\", sanoi hän.\n\nAndrée pysyi yhä mykkänä.\n\nKuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka\noli vastapäätä _Logographe_-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi\ntuohuksellaan huonetta ja sanoi:\n\n\"Tuossa on hänen ruumiinsa!\"\n\nYhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoin\nOlivierin pään polvilleen.\n\n\"Kiitos, madame\", sanoi hän, \"siinä onkin kaikki, mitä minulla oli\nteiltä pyydettävää\".\n\n\"Mutta minä\", virkkoi kuningatar, \"minä pyydän teiltä myöskin jotakin\".\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Annatteko minulle anteeksi?\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Andrée näytti epäröivän.\n\n\"Annan\", vastasi hän lopulta, \"sillä huomenna minä olen hänen luonansa!\"\n\nKuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne\npiilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran\nuhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.\n\n\"Siinä tapauksessa...\" sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi\nsakset Andréelle.\n\nAndrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten\nsekä sakset että suortuvan kuningattarelle.\n\nKuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.\n\nAndrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten\nhuulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.\n\n\"Ah\", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, \"kuka\nvoi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!\"\n\n\"Oi, rakas, rakas Olivier\", jupisi Andrée vuorostaan, \"minä toivon,\nettä sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!\"\n\nKuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen\npuolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua\nvaloaan pienestä ristikkoikkunasta.\n\nPitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän\noli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen,\nolivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.\n\nNe neljä miestä odottelivat.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi Pitou heille.\n\nMiehet astuivat sisälle.\n\nKuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja\nopasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla\nistuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun\nystävällisesti valaisemia.\n\nTuohuksen loimo sai kreivittären katsahtamaan ylös.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi\npelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä\ntämän rakkaan ruumiin.\n\n\"Madame\", vastasi Pitou, \"me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn\nruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne\".\n\n\"Vannotteko, että olette tulleet vain sitä varten?\" kysyi Andrée.\n\nPitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain,\nettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.\n\n\"Minä vannon, madame\", sanoi hän.\n\n\"Siinä tapauksessa\", virkkoi Andrée, \"minä kiitän teitä ja rukoilen\nJumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne\ntuskilta, jotka minut ovat yllättäneet...\"\n\nNuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin,\nja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.\n\nAndrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo\nkangistunutta kättä.\n\nCoq-Héron-kadun asunnossa ruumis pantiin Andréen vuoteeseen.\n\nKreivitär de Charny sanoi näille neljälle miehelle:\n\n\"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan\nluona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne.\"\n\nPitoulle hän virkkoi:\n\n\"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan\nmaksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?\"\n\n\"Käskekää, rouva\", sanoi Pitou.\n\n\"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello\nkahdeksalta aamulla.\"\n\nPitou kumarsi ja lähti.\n\nPoistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen\npolvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.\n\nKun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon\ntornikello kolme kertaa.\n\n\n\n\nIV\n\nMitä Andrée tahtoi Gilbertiltä\n\n\nSeuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputti\nCoq-Héron-kadun pikku talon ovelle.\n\nKun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan\nkerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.\n\nSitten hän oli vaipunut syviin mietteihin.\n\nEnnen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun,\noli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja\ntuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.\n\nPerille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luona\nGilbertin poistumista talosta.\n\nHotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin\ntulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka\noli makuuhuoneen edessä.\n\nAndrée odotteli häntä. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.\n\nKaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä\nitkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.\n\nMilloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka\nkehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.\n\nOli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt,\nmutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.\n\nGilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen\nensimmäisellä silmäyksellä.\n\nHän tervehti ja odotti.\n\n\"Herra Gilbert\", sanoi Andrée, \"olen kutsuttanut teidät puheilleni\".\n\n\"Ja kuten näette, rouva\", virkkoi Gilbert, \"minä olen täsmällisesti\nnoudattanut kutsuanne\".\n\n\"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä,\njolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä\npyyntöäni.\"\n\n\"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää,\nniin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta\nkaikki, yksinpä henkenikin.\"\n\nAndrée hymyili katkerasti.\n\n\"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen,\nettä minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi\nja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä... Mutta\nmyöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen\nvaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää\nvainoavan kohtalokas tähti.\"\n\nGilbert oli vaiti.\n\n\"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?\" jatkoi Andrée\nlyhyen äänettömyyden jälkeen.\n\nKun Gilbert painoi katseensa alas mitään vastaamatta, Andrée lisäsi:\n\n\"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla... Olkaa rauhassa,\nen aio ketään soimata!\"\n\nGilbert teki eleen, joka näytti sanovan: \"Puhukaa!\"\n\n\"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen\nsyntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette\ntuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen\nhellyytensä minua kohtaan.\n\n\"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja\ntoisen... vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla\ntavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi\nminun henkeni, jälkimäinen ruumiini.\n\n\"Tulin äidiksi, aavistamatta, että olin lakannut olemasta neito...\n\n\"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli\nminua aina rakastanut, veljeni hellyyden.\n\n\"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni\nrakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen\njälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!\n\n\"Erään kuningattaren ystävyys lohdutti minua.\n\n\"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean\nmiehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään\nrakastanut, rakastuin häneen.\n\n\"Hän rakasti kuningatarta!\n\n\"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert,\nolette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää,\nmitä minä kärsin.\n\n\"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée,\npelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta\nminun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin\nrakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.\n\n\"Minusta tuli hänen vaimonsa.\n\n\"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta\npinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa,\nlääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi...?\n\n\"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! ‒ alttiuteni,\näänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä.\nSeitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan\nkatseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi\nvärähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'\n\n\"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan\nlöytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti,\nkuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.\n\n\"Neljä päivää sitten salama iski minuun.\n\n\"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut\nmitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.\n\n\"Kun olimme tulleet perille, hän lähti luotani.\n\n\"Viime yönä löysin hänet ruumiina! Hän on viereisessä huoneessa...\n\n\"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän\njälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että\nvoitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?\n\n\"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra\nGilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on\npaljon sovitettavaa... No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa,\nvarmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan\nlisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"Rouva kreivitär\", sanoi Gilbert, \"teidän elämänne on ollut, kuten\nolette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut\nteille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!\"\n\nAndrée nyökäytti kevyesti päätänsä, mikä merkitsi: \"Minä odotan.\"\n\n\"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna\nminulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä\non oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole\noikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän...?’\"\n\n\"Siis, hyvä herra?\"\n\n\"Vaaditteko yhä myrkkyä, rouva?\"\n\n\"Pyydän teitä sitä antamaan, hyvä ystävä.\"\n\n\"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta\nsitä kestää?\"\n\n\"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle\nantaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!\"\n\n\"Kymmenen minuutin perästä, rouva\", sanoi Gilbert, \"saatte, mitä olette\nminulta pyytänyt\".\n\nHän kumarsi ja aikoi lähteä.\n\nAndrée ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää\nkuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä\nsiunatkoon. Gilbert!\"\n\nGilbert poistui.\n\nPortilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä\najoneuvoissa.\n\n\"Sébastien\", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui\nkultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, \"Sébastien,\nmene antamaan tämä kreivitär de Charnylle\".\n\n\"Kuinka kauan saan viipyä hänen luonansa, isä?\"\n\n\"Niin kauan kuin haluat.\"\n\n\"Entä missä tapaan teidät?\"\n\n\"Minä odotan sinua tässä.\"\n\nNuorukainen otti pullon ja meni sisälle\n\nNeljännestunnin kuluttua hän palasi.\n\nGilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana\ntakaisin.\n\n\"Mitä hän sanoi sinulle?\" kysyi Gilbert.\n\n\"Hän sanoi: 'Voi, ei sinun kädestäsi, rakas lapsi!'\"\n\n\"Mitä hän teki?\"\n\n\"Hän itki.\"\n\n\"Hän on pelastettu!\" sanoi Gilbert. \"Tule, lapseni.\"\n\nHän syleili Sébastienia kenties hellemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.\n\nGilbert oli tehnyt laskelmansa ottamatta huomioon Maratia.\n\nViikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja\nviety Abbayen vankilaan.\n\n\n\n\nV\n\nTemple\n\n\nMutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty\nepäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään\nrikollisena.\n\nOlemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä\nkahnauksesta.\n\nKansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut\nsamassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n\npäivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.\n\nPariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja\njuuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota\nkansalliskokous oli saarnannut.\n\nKansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi\nmielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin,\nkuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja\nkruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.\n\nKansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin\ninhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.\n\nKoska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta,\nkruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis\nkuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan\nasunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis\nkuningasmielinen.\n\nKuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri\nvivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli\nkuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.\n\nEikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan\nkeisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?\n\nKommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä.\nSilloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen,\nlitteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.\n\nRobespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava\npuolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin\nherttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä\nolivat huutaneet: \"Aseihin!\" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet\nkäsivartensa Ranskaa puolustamaan!\n\nVallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen,\nvastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.\n\nKansalliskokous oli hyväksynyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin.\n\nKommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi\nLuxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin\nkommuuni vakuutti.\n\nKansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin\nvähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten\nolinpaikan.\n\nKommuuni valitsi Templen.\n\nKatsokaa, eikö ollutkin hyvin valittu!\n\nTemple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee\nkatakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella\nja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja\nkaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin\nsilmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa\nkätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen\ntorni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja,\nsynkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus,\nnujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt\nkuninkuus uudenajan nujertamana.\n\nKuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta\nkaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa\npäivänpaisteessa!\n\nSen tornin kommuuni määrää kuninkaan ja hänen perheensä asunnoksi.\n\nHarkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä\nentiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä ja _koputtivat\npyllyllään kivipermantoa_, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo,\nminkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma,\nkohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian\njulmalta.\n\nElokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth,\nrouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan\nkamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija,\nsiirrettiin Templeen.\n\nKommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon,\nettei tornia edes ehditty panna kuntoon.\n\nKuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan,\nmissä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa,\nja jota sanottiin palatsiksi.\n\nKoko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista\noli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä,\ntämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien\nliittolainen, kuningas oli vankina!\n\nKaikki Templeä ympäröivät talot loistivat juhlavalaistuksessa.\n\nLamppuja oli sijoitettu yksinpä tornin ampuma-aukkoihinkin.\n\nAstuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli\nhäntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.\n\nKaksi valtuuston jäsentä astui kuningasta vastaan, hattu kädessä.\n\n\"Sisään, hyvä herra\", sanoivat he hänelle.\n\nKuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa\nlaadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.\n\nValtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle,\nettä tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän\njoutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.\n\nKuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet\nnauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.\n\nKello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi\nkuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi,\nvaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!\n\nOlettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi\nkuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.\n\nNyt vasta alkoi todellinen vankeus.\n\nElokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu\nyksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein\naskelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa\nmestauslava.\n\nHän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle\nja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän\nsuistuisi sieltä alas.\n\nKatsokaa, kuinka nopeasti häntä työnnetään!\n\nKello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin\nsalongissa.\n\nKuningas _on_ vielä tai ainakin luulee _olevansa_.\n\nHän ei tiedä, mitä tapahtuu.\n\nKello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski\nkamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät\nliinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.\n\n\"Minne me seuraamme teitä?\" kysyivät kamaripalvelijat.\n\n\"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon\", vastasi komissaari. \"Palatsi on\nainoastaan päiväasunto.\"\n\nKuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain\nkamaripalvelijoittensa isäntiä.\n\nPalatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi\nkulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.\n\nTämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan\njuhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen\nasuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen\ngraniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.\n\n\"Hyvä Jumala\", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, \"tuohon torniinko\nte meidät opastatte?\"\n\n\"Siihen juuri\", vastasi valtuustonjäsen. \"Ah, palatsien aika on ollutta\nja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan.\"\n\nTätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle\naskelmalle.\n\nKamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta\nlyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.\n\nToisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi\noikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan\nhuoneen oven.\n\nYksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja\nkehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.\n\n\"Kumpi teistä on kuninkaan palvelija?\" kysyi valtuustonjäsen.\n\n\"Minä olen kamariherra\", vastasi Chemilly.\n\n\"Kamariherra tai palvelija, sehän on sama asia.\"\n\nSitten hän osoitti vuodetta ja virkkoi:\n\n\"Kas, tuossa saa isäntäsi maata.\"\n\nJa lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia,\nsytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja\njätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.\n\nOli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli\nensimmäisessä kerroksessa.\n\nHue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä\nsilmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja\nkomeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin\nkurjaan hökkeliin!\n\nOnnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.\n\nHe tutkivat huonetta.\n\nSänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu\nsäleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja\nluteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.\n\nKamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat\nparhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.\n\nToisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.\n\n\"Voi, sire\", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, \"mikä häväistys!\"\n\nKuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta!\nHän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.\n\nSeinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat\naiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. \"En halua\", sanoi hän \"jättää\ntuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi.\"\n\nKun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui\nyhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä\nrauhallisemminkin.\n\nJos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen\nlivren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto,\nkappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan,\nkymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää\nkaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja\nkuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja\n— vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut\nvaltakuntansa onnellisin ihminen.\n\nMutta niin ei ollut kuningattaren laita.\n\nEllei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään,\njohtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska,\nettä hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään\ntapahtui.\n\nHänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi\nprinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni\nsuoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka\njärjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.\n\nTäällä oli jonkun verran siistimpää kuin kuninkaan puolella.\n\nManuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen\njohdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen\nPalloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin,\ntulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen\nvastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.\n\nSillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel\nsijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun\nkirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton\nkentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys\nkaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja\ntarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten\nkaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen\ntähtää diktatuuriin.\n\nKatselkaamme miehiä: he selittävät meille teot.\n\nElokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien\njyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty\nkuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi\nkäsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään\nräpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.\n\nHän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli\nvarma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.\n\nHäntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu\njuuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!\n\nHänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli\nlapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.\n\nNämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin\nkeskuuteen.\n\nSamoin kuin rampa Vulkanus aikoinaan oli viskattu jumalten neuvostoon.\n\nVulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään\nmonet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.\n\nJa viimeksi mainitut olivat oikeassa.\n\nMutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen\njäseneksi, hänet oli sinne tuotu.\n\nHän jäi sinne.\n\nHänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten\naitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin\nkäskettäväksi, kuten _Logobraphe_ oli kansalliskokouksen käskettävänä,\nkommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.\n\nKuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa\nAngelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin\noli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin\nyläpuolellaan.\n\nKatsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota\nkansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:\n\n\"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan\nisänmaallisille kirjanpainajille.\"\n\nSaman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani\nsen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti\nkotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia\nkirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?\n\nKansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli\nollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen\novella oli murhattu.\n\nDanton oli sanonut:\n\n\"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston\ntauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen\nhuostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan\nheistä.\"\n\nDanton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin\ntultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.\n\nKäärmeen edestä leijona väistyi: hän yritti tekeytyä ketuksi.\n\nLacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka\noli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja\nehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen,\njonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen\nsykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi\nsveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.\n\nLacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän\nsotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat\ntaistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä.\nRohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.\n\nJa jo voittajinakin he kavahtaisivat tuomita voitettuja kuolemaan.\n\nEmmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina,\nraatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan\nheitä?\n\nSotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai\nmarseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta,\nolisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli\narmelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.\n\nMarat piti verilöylyä parempana; se lopettaisi kaikki pian.\n\nHän vaati päitä, yhä vain päitä ja edelleen päitä!\n\nHänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta\npäätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän\nvaati _kaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhatta_ päätä.\n\nMiksi tämä omituinen luku, tämä kummanlainen määrä?\n\nHän itsekään ei olisi voinut sitä selittää.\n\nHän vaatii verilöylyä, siinä kaikki. Ja verilöylyä aletaan järjestää.\n\nNiinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken\nhänen aikansa, niin hän ainakin väittää.\n\nMitä tekee kommuuni?\n\nSe toimittaa kansalliskokoukseen lähetystöjä.\n\nElokuun 16 päivänä kolme lähetystöä tulee perätysten aitauksen eteen.\n\nElokuun 17 päivänä esiintyy uusi lähetystö.\n\n\"Kansa\", sanoo se, \"on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei\nse ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa\nläpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri\nvalitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette\nhalusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!\"\n\nMoinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan:\nJakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.\n\n\"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä\", sanoi Choudieu,\n\"eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan\ninkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!\"\n\n\"Te haluatte halventaa vallankumousta!\" huudahti Thuriot. \"Vallankumous\nei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!\"\n\nAnomuksia seuraavat uhkaukset.\n\nNyt tulevat paikalle piirien edustajat ja sanovat:\n\n\"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa\nnimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu\nPariisissa suuria ikävyyksiä.\"\n\nTällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti\nperustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.\n\nSe teki tämän päätöksen elokuun 17 päivänä.\n\nElokuun 19 päivänä tuomioistuimen jäsenet oli valittu.\n\nElokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan\nerään rojalistin.\n\nElokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu\nteloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.\n\nTämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei\npyövelikään voinut sitä sietää.\n\nNäyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi\ntien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään\nkadulle ja suistui maahan.\n\nHänen apurinsa kohottivat hänet ylös: hän oli kuollut!\n\n\n\n\nVI\n\nVerinen vallankumous\n\n\nVuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous\noli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten\nvallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen\nvallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli\nalkanut.\n\nLiittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa,\nemme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin,\nmeidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine\nominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.\n\nDanton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 ja\nRobespierre vuonna 1794.\n\nTapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten\ntutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden\nkulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.\n\nMe olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit,\nharvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen\nrajusäähän.\n\nKuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin?\nHe ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat\nvankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.\n\nElokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän\nkehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan\nperustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan\nkuninkaan valtaistuimelle takaisin.\n\nLafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki\ntoisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja\nitävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.\n\nArmeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin\nhylkäsi Dumouriezin.\n\nHistoria olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden\nmiehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi\nkaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen\nkarkaamisensa.\n\nElokuun 18 päivänä Lafayette meni rajan yli.\n\nElokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden\nliittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita\nvastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset,\njoita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin\nkuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä\nitävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia\nkestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.\n\nEdellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut\nkapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.\n\nNäiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen\narmeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.\n\nSe päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi\nranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia\nlukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että\nkaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi\nkotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien\nomaisuuden.\n\nMitä kommuuni teki sillävälin?\n\nOlemme maininneet, kuka oli sen ennustaja: Marat.\n\nKommuuni antoi giljotiinin toimia Carrousel-aukiolla. Se syötti\nsille päivässä pään. Mutta elokuun loppupuolella ilmestyneessä\nlentokirjasessa tuomioistuimen jäsenet selittävät, kuinka suunnaton\ntyötaakka on heidän hartioillaan tähän epätyydyttäväänkin tulokseen\npyrittäessä. Lentokirjasen on tosin allekirjoittanut Fouquier-Tinville!\n\nNäemme pian, mistä kommuuni uneksi. Kohta näemme sen unen toteutumisen.\n\nElokuun 23 päivän illalla se julkaisi ohjelmansa.\n\nTyöläiskorttelien ja hallien kujilta kerätyn lauman saattamana\nkommuunin lähetystö saapuu sydänyön hetkellä kansalliskokoukseen.\n\nMitä se vaatii! Että Orleansin vangit siirrettäisiin Pariisiin\nkärsimään siellä rangaistuksensa.\n\nMutta Orléansin vankeja ei ole vielä tuomittu.\n\nMitä siitä, sen muodollisuuden kommuuni sivuuttaa.\n\nSillä on muuten elokuun 10 päivän juhla, joka tulee sen avuksi.\n\nSergent, kommuunin taiteilija, on sen järjestäjä. Hän on jo pannut\nnäyttämölle isänmaan vaaran kulkueen, ja tiedämmehän jo, kuinka hän\nsiinä onnistui.\n\nTällä kerralla Sergent ylittää entisen menestyksensä.\n\nOn järjestettävä surun, koston, kuolettavan tuskan juhla niiden\nkunniaksi, jotka elokuun 10 päivänä ovat menettäneet jonkun rakkaan\nomaisen.\n\nVastapäätä giljotiinia, joka toimii Carrousel-aukiolla, Sergent\npystyttää Tuileriein suureen vesialtaaseen suunnattoman pyramiidin,\njoka verhotaan kauttaaltaan mustalla saralla. Sen kaikki neljä sivua\nkuvastavat verilöylyä, joista rojalisteja syytetään: Nancyn verilöylyä,\nNimesin verilöylyä, Montaubanin verilöylyä, Mars-kentän verilöylyä.\n\nGiljotiini sanoi: \"Minä tapan!\" Pyramiidi sanoi sille: \"Tapa!\"\n\nSunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien\nyllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen\nkun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut\nLongwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä\nsalaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.\n\nHalki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan\nvarrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot,\nvalkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan\narkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland\noli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja\njonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17\npäivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.\n\nHeidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten\nvankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein\npihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin\nkuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin\nsurun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten\nseurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat\ntuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän\nvallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt\npudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.\n\nHeidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen\näiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain\npatsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka\nkenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!\n\nTämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin\nsurusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.\n\nOsa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden\nsuorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin\nnyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita\nja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja\nrojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.\n\nKun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset\ntukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.\n\nLain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta\nruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön\naikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä\ntai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret\nolivat vähemmän kuin naisia.\n\nSen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja,\nryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa,\npuetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.\n\nMyöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21\npäivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka\nniitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!\n\nSamana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt\nkotitarkastuksia koskevan asetuksen.\n\nKansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten\narmeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut\nkenraali Clerfayt.\n\nKuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa\nPariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä\nkymmenen päivämarssin perästä.\n\nMitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri\nja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko\nmaailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli\nsanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli\nmuuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!\n\nTiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä,\nhirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin\ntuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio\npantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat\nteille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka\nsensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.\n\nMiksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä\nlöydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme\nlukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat\nvalmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien\noikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi\ntutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin\npanna se täytäntöön.\n\nJa kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa\nsotatiedonannossa seuraava painettu kohta:\n\n\"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt\nisänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.\n\n\"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja\npuhkaisseet naulalla heidän otsansa.\"\n\nJos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä\ntehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?\n\nMitä sille tehtäisiin, ei ollut enää salaisuus.\n\nSeuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi\nkaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin\nlaidoille:\n\nLiittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin\nentisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin,\najettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin\nviimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin.\nHyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle\npuolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis\nvallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he\ntapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon\nvallankumous hukkuisi.\n\nVallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se\nei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten —\neikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!\n\nMiksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut\njulistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on\nsanonut: \"Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!\"\nSe on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin\nerehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus\non sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin\nrikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin\ntehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan\nmaailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se\nkuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!\n\nKuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli\nihmisten naurun ja pilkan keskellä!\n\nMutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea\nnäitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on\njumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?\n\nEi.\n\nSen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne\nhänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja\nitävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien\njohdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.\n\nVankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään\nRanskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää\nilohuutoja Templessä ja Abbayessa.\n\nNiinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin\nkansalliskokoukseen raivosta karjuen.\n\nOikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan\nvoimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.\n\nHän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa\njäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein\nportit.\n\n\"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota\", sanoo\nhän. \"Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä\nkurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on\nlaumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla.\n_Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän\nvahingolliset puuhansa!_\"\n\nJa Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja\nkuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.\n\nDanton sai kaikki, mitä hän pyysi.\n\nJos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.\n\n\"Milloinkaan\", kirjoittaa Michelet, \"ei kansa ole ollut niin lähellä\nkuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei\nnähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua,\nuhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena\nnäki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi\nmaan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut\nniin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri\nTemistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos\nei piillyt sen seassa.\"\n\nRanska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu!\nRanska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat\npiirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta\ndespotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti\nkäsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!\n\nMutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan\nvoimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä\nelämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan\najaksi valaisi koko maailmaa.\n\nTässä auringossa on tosin veripilkku.\n\nSyyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka\nsen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta\nsitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua\nMichletiltä.\n\nSen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin\nlailla me kutsumme voimaa avuksemme.\n\nLukekaa!\n\n\"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla\nolevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita,\nvahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia:\nvihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman\npäässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen\nyhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan,\njokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui\npestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille,\njotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä\nmitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat,\nkaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa\nei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut\nkirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä\nnäytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa\nkaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa,\npuhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului\nlaulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja\nkaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni,\nmykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi... Ranskan oma ääni, kaunopuheinen\nkaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan:\nisänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon\nikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan\nkansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle,\nSeineltä Reinin rannoille!\n\n\"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on\nmentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja\näitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata\nkertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran\nlähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät\nkuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt,\njotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt\nharvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä\nviimeisten tuskien päivää varten.\n\n\"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein,\nuhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli\nenemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin\nvaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta\nheidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät\npelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan.\nMikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?\n\n\"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa\n— eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat\nhäntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä\nvallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa\nkuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä\nkaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään\nkynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli\nheitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja\nheitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan.\nEnsimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat\nsanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi\nheidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin\nnojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja\nvoimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen,\nmissä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä\noli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa\npeloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen\nkiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden.\nVoimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja\nmyötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon\nvääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo\nhirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen.\nNämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken\nsen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen\njohdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka\nhalusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden,\nmikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan\nisänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin\nolemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti.\nKoko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat,\njotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon\nnäköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin\nVesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne\nolivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat\nitkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat\npaikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa.\"\n\nOi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?\n\nNervissä!\n\nOi, missä olet sinä, suuri runoilija, jonka nimi on\n\nHugo?\n\nJerseyssä!\n\n\n\n\nVII\n\nSyyskuun 2 päivän aatto\n\n\n\"Kun isänmaa on vaarassa\", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle\nelokuun 28 päivänä, \"kuuluu kaikki isänmaalle\".\n\nElokuun 29 päivänä kello neljä iltapuolella rumpu alkoi päristä.\n\nTiedettiin mistä oli kysymys: kotietsinnät olivat alkamassa.\n\nJa kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen\npärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se\nvaihtui autioksi ja kuolleeksi.\n\nMyymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot\nsulkivat ja valtasivat kadut.\n\nTulliportteja vartioitiin, Seineä vartioitiin.\n\nKello yhdeltä aamuyöllä kotitarkastus aloitettiin kaikissa taloissa.\n\nPiirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan\nlain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.\n\nHe kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille\naukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.\n\nNäin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta\nkansalaista.\n\nTarvittiin kauhua, ja se saatiin.\n\nTästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu\ntai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.\n\nNämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot.\nAseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat\nvoineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien\nsilkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat\nniissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei\nryöstönhalu, vaan kostonhimo.\n\nRyöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa,\nkertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa\nverrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä\nnainen tahdottiin viskata Seineen.\n\nJa huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni\noli säätänyt, _että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus_.\n\nKommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti\nkuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat\nja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi\narmahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen\nnaulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi\nvihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli\nhänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä\njohdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.\n\nJa kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!\n\nTarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken\npuhkeaisi hirveä kamppailu.\n\nSellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.\n\nElokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään\nsanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka\noli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.\n\nGirey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta\nkansalliskokoukseen.\n\nHuguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön.\nanastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen\nsanomalehtimiehen.\n\nGirondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä.\nGirondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan\nja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.\n\nPuheenjohtaja Huguenin ei edes vastannut kansalliskokouksen haasteeseen.\n\nElokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojalla\nPariisin valtuusto lakkautettaisiin.\n\nMuuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin\nvarkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän\nasetuksen syntyyn.\n\nEräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen,\noli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen\ntykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun\ntämä oli ollut lapsi.\n\nCambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä\ntästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen\naitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi\nvain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja\nettä hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa\nkuin missään muualla.\n\nMoinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen\nmielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin\nLombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että\nkommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.\n\nHuomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti,\nettä kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt\nvapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne\nväkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit\nnimittäisivät uuden kommuunin.\n\nTämä päätös tehtiin elokuun 30 päivänä kello viisi iltapuolella.\n\nLaskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti\nsyyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie\naskelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista,\nkauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!\n\nMutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti\nsamalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria\npalveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.\n\n_Ornandum, tollendum!_ oli Cicero aikoinaan sanonut Oktavianuksesta.\n\nKommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä,\nmuttei sallinut itseään karkotettavan.\n\nKahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka\nkovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin\nsihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä\nvastaan.\n\nAh, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta,\nporvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri\npiiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.\n\nTällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen\nharrastelijana, korottivat äänensä.\n\nMarat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään,\nsillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.\n\nMutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo\narkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin\naseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin\nhyökättäisiin.\n\nRobespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska\nuskalsi lausua moiset sanat!\n\nKommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri\nTallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen\netunenässä.\n\n\"Kommuuni\", sanoi hän, \"ja vain kommuuni on korottanut\nkansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni\non säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut\nmiehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni\", sanoi\nhän lopuksi, \"_tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden\nmaaperän heidän läsnäolostaan!_\"\n\nElokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn\nsyntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin\nviralta.\n\nKuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi\nvielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?\n\nTallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin\nthermidor-kuun 9 päivän.\n\nKansalliskokous kuohahti; se ansio on sille tunnustettava.\n\nManuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian\npitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan\nkansalliskokouksen nuhdeltavaksi.\n\nJa silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta\nhyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä\nkatsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta\nrehtisydäminen mies.\n\nAbbayessa oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä: Beaumarchais.\n\nBeaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli\najatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana,\ntämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun\ntiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin\npuheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja\nantaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.\n\n\"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä\narvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette\nhalua saada surmaanne huomenna!\"\n\n_Figaron_ kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti\nraollaan olevasta ovesta ja katosi.\n\nOlettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille,\nnäyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja\nBeaumarchais olisi ollut kuoleman oma!\n\nElokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi\nkansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun\nväliset valtasuhteet.\n\nKommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.\n\nKansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan\nuuden.\n\nKommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.\n\nKansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä\njonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun\n10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä\ntarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.\n\nTäytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat\nyllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi\nvalloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko\nRanska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa\n— Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen\npäättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.\n\nMuuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta\nBraunschweigin herttualle.\n\nMitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta?\nKansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit,\ntarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.\n\nKommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama\npuolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut\nitseään syyttää!\n\nSe mahtava puolue oli siis girondelaisten puolue.\n\nOlemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien\npäättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin\nsyyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja\nItävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?\n\nEntä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud,\nRoland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein\nkiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!\n\nMutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää\nmitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo\nmitä tahansa.\n\nOli siis tultu elokuun 31 päivään.\n\nLääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut\nvaltimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.\n\nKuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi\niltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien\nneljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.\n\nElokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla\ntoteutettuna.\n\nMutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset\nsaivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit\nuskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät,\netteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.\n\nElokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous\nhuomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä\ntoteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi,\nasettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?\n\nKommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten\nmuistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja,\njoka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin\ndiktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli\nvalittava _Lahjomaton_. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja.\nTyöläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.\n\nTyöläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat\nkyllä kansalliskokouksenkin ovet.\n\nKansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia\nvastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen,\nniiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja\nettä — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea\nmaltillisten rojalistien taholta.\n\nSilloin se olisi auttamattomasti hukassa!\n\nKellon lähetessä kuutta illalla levisi istuntosalissa huhu, että\nAbbayen ympärillä raivosi kansanmeteli.\n\nMuuan herra de Montmorin oli vapautettu. Rahvas luuli häntä samaksi\nministeriksi, joka oli nimellään varmentanut Ludvig XVI:n passin,\njonka turvin tämä oli yrittänyt paeta. Vankilan ympärille kertyi väkeä\nja äänekkäin huudoin vaadittiin petturin kuolemaa. Oli ollut perin\ntyölästä saada se huomaamaan erehdyksensä. Koko sen yön Pariisin kadut\nolivat kauheassa käymistilassa.\n\nIlmassa tuntui, että seuraavana päivänä vähäisinkin tapahtuma, joka\nkiihdyttäisi tätä käymistilaa, saisi valtavat mittasuhteet.\n\nTämä tapahtuma — kerromme siitä hieman seikkaperäisemmin, koska sen\nmukana tapaamme kertomuksemme sankareista erään, jonka olemme pitkäksi\najaksi kadottaneet näkyvistä — sikisi Châteletin vankiloissa.\n\n\n\n\nVIII\n\nBeausire jälleen esillä\n\n\nElokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan\nTuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli\ntosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse\nteosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden\nonnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.\n\nNäiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra de\nBeausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.\n\nLukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren\nToussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden\njoukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle\nsiitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.\n\nBeausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä.\nHän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes\nensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.\n\nValtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän\nkuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen\nkuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei.\nBeausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten\nheikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä\nollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat\nkadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin\nkoristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.\n\nMutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen\nmyssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa\nja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä\nvoittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun\njälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä\nvoittajalta.\n\nVoittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan:\n\"Kuolema aatelisille!\" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta,\naukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku\naristokraatti ollut piiloutunut niihin.\n\nMutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla\noli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle,\njoka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä\ntullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut,\nja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut\njuhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä,\nnukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin\näänensä sanomaan:\n\n\"Älkää unohtako, kansalaiset, ettei naisia saa surmata eikä koruihin\nkajota!\"\n\nNiille, joiden hän näki surmaavan miehiä ja viskaavan huonekaluja\nikkunoista, miehemme ei katsonut oikeudekseen sanoa mitään.\n\nEnsimmäisellä silmäyksellä hän oli huomannut, ettei Beausire kuulunut\nviimeksi mainittujen miesten luokkaan.\n\nNiinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten\ntiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun\nvartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden\njättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle\nkohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda\njärjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:\n\n\"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä,\nsapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies\nja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut\ntimanttilippaan.\"\n\n\"Tapahtuu, herra Maillard!\" vastasi Pitou ja kohotti käden lakkinsa\nreunalle.\n\n\"Vai niin, te tunnette minut, hyvä ystävä!\" virkkoi entinen\nvahtimestari.\n\n\"Miksen tuntisi!\" sanoi Pitou. \"Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä\nme valtasimme Bastiljin!\"\n\n\"Se on mahdollista\", myönsi Maillard.\n\n\"Sitten lokakuun viidentenä ja kuudentena me olimme yhtaikaa\nVersaillesissa.\"\n\n\"Minä olin tosiaan siellä.\"\n\n\"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että\nteillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei\nmielinyt päästää teitä sisälle.\"\n\n\"Teette siis, mitä olen pyytänyt, eikö niin?\" sanoi Maillard.\n\n\"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette\noikea isänmaanystävä, te!\"\n\n\"Siitä minä ylpeilenkin\", sanoi Maillard, \"ja siksipä me emme saakaan\nsallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio,\ntuolta tulee miehemme!\"\n\nBeausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan\nja huutaen: \"Eläköön kansa!\"\n\nPitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina\nmiehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle\nBeausirea vastaan.\n\nTämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti\nhuolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin\nolisi jotakin unohtanut.\n\n\"Anteeksi, kansalainen\", sanoi Pitou, \"tätä tietä mennään ulos\".\n\n\"Ah, tätäkö tietä?\"\n\n\"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa\nhyvä.\"\n\nBeausire suoristihe ja jatkoi matkaansa portaita alas.\n\nAlimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä\ntasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:\n\n\"No, toveri, pääseekö tästä vai eikö pääse?\"\n\n\"Pääsee kyllä, mutta sitä ennen on alistuttava pieneen muodollisuuteen.\"\n\n\"Hm! Minkälaiseen, hyvä kapteeni?\"\n\n\"On sallittava vaatteitten tarkastus, kansalainen.\"\n\n\"Tarkastus?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee\naristokraatteja nitistämästä?\"\n\n\"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita\", sanoi\nPitou, \"pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska\naristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen,\nmuutoin minun on turvauduttava väkivaltaan\".\n\n\"Väkivaltaan?\" sanoi Beausire. \"Niin, sinä puhut noin, hyväkäs\nkapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi,\nmutta jos me olisimme kahdenkesken...\"\n\n\"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen\", sanoi Pitou, \"tekisin\nnäin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla\nnykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska\nrehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on\npidellyt.\"\n\nJa Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään\nvalheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä\nsapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.\n\n\"Varas!\" huudahti punamyssyinen mies. \"Minäkö varas, minä, herra de\nBeausire?\"\n\n\"Toverit\", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon,\n\"tarkastakaa tämä herra de Beausire!\"\n\n\"Niin, tarkastakaa vain\", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä,\n\"tarkastakaa!\"\n\nBeausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta\nPitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin,\nkäännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen\nkersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot\nolivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.\n\nPitou silmäili Maillardia.\n\nTämä kohautti hartioitaan, mikä merkitsi: \"Mitä arvelette?\"\n\nBeausire jälleen esillä 71\n\n\"Vielä kerran!\" kehoitti Pitou, jonka pääominaisuuksia, kuten\nmuistamme, oli kärsivällisyys.\n\nToimitettiin toinen tarkastus, mutta se oli yhtä tulokseton kuin\nedellinenkin. Löydettiin vain sama korttileikki ja samat yksitoista\nsouta.\n\nBeausire riemuitsi.\n\n\"No\", sanoi hän, \"vieläkö nytkin sapeli saastuu, kun minun käteni\nsiihen kajoaa?\"\n\n\"Ei, hyvä herra\", vastasi Pitou, \"ja ellei teitä tyydytä\nanteeksipyyntöni, antaa joku miehistöni teille miekkansa, ja minä annan\nteille sellaisen hyvityksen kuin haluatte\".\n\n\"Kiitos, nuori mies\", sanoi Beausire suoristautuen. \"Te olette toiminut\nohjeitten mukaan ja entisenä sotilaana minä tiedän, että sotilasohjeet\novat pyhitetty asia. Nyt minun täytyy mainita teille, että rouva de\nBeausire varmaankin on perin levoton pitkällisen viipymiseni johdosta,\nja jos minun sallitaan poistua...\"\n\n\"Menkää, hyvä herra\", sanoi Pitou, \"olette vapaa!\"\n\nBeausire tervehti ujostelematta ja lähti.\n\nPitou haki Maillardia, mutta Maillard ei ollut enää paikalla.\n\n\"Oletteko nähneet herra Maillardia?\" kysyi hän.\n\n\"Olin näkevinäni\", vastasi muuan haramontilainen, hänen nousseen\nportaita ylös\".\n\n\"Ja te näitte oikein\", virkkoi Pitou, \"sillä nyt hän tulee niitä alas\".\n\nMaillard sieltä tosiaankin tuli, ja koska hänen pitkät koipensa\nsallivat hänen harpata yhden porrasaskelman yli kerrallaan, oli hän\npian eteisessä.\n\n\"No\", kysyi hän, \"oletteko löytäneet mitään?\"\n\n\"Emme\", vastasi Pitou.\n\n\"Minä olen siis ollut teitä onnekkaampi, sillä olen löytänyt lippaan.\"\n\n\"Me olimme siis väärässä.\"\n\n\"Emme suinkaan, me olimme oikeassa.\"\n\nMaillard aukaisi lippaan ja otti siitä kultakellon, jonka kehyksistä\noli poistettu kaikki kallisarvoiset, kivet.\n\n\"Mitä tämä tietää?\" kysyi Pitou.\n\n\"Se tietää, että se vekkuli on aavistanut pahaa, irroittanut timantit\nja arvellen olevan hankalaa kuljettaa kelloa mukanaan hän on viskannut\nsen koteloineen käymälään, josta minä sen löysin.\"\n\n\"Entä timantit?\" kysyi Pitou.\n\n\"Hän on osannut ne puijata meiltä!\"\n\n\"Kas vain sitä epattoa!\"\n\n\"Onko siitä kauankin kun hän poistui?\"\n\n\"Kun te tulitte portaita alas, meni hän keskipihan portista.\"\n\n\"Mille taholle hän kääntyi?\"\n\n\"Laiturikadulle päin.\"\n\n\"Hyvästi, kapteeni!\"\n\n\"Te lähdette, herra Maillard?\"\n\n\"Haluan saada tämän asian selväksi\", sanoi entinen vahtimestari.\n\nJa hän jännitti pitkät koipensa kuin harpiksi ja lähti tavoittamaan\nBeausirea.\n\nPitou jäi pohtimaan tapahtunutta seikkailua, ja hän pohti sitä yhä\nsilloinkin, kun hän luuli tuntevansa kreivitär de Charnyn ja kun\nsattuivat ne tapaukset, jotka olemme kertoneet niiden oikealla ajalla\nja paikalla haluamatta niihin sekoittaa välikohtausta, joka meidän\nkäsittääksemme ansaitsi oman järjestysnumeronsa.\n\n\n\n\nIX\n\nOksennuslääke\n\n\nVaikka Maillard harppailikin nopeasti, ei hän tavoittanut Beausirea,\njonka pakoa suosi kolme seikkaa: hänellä oli kymmenen minuutin\netumatka, oli jo hämärä ja Carrousel-aukiolla liikuskeli paljon väkeä,\njonka sekaan Beausire oli kadonnut.\n\nMutta saavuttuaan Tuileriein puoliselle laiturikadulle Châteletin\nentinen vahtimestari jatkoi silti matkaansa. Hän asui, kuten olemme\nmaininneet, Saint-Antoinen työläiskorttelissa, joten hän voisi kulkea\nrantaa pitkin Grève-torille asti.\n\nNeuf- ja Change-silloilla oli aikamoinen tungos: Oikeuspalatsin torille\noli järjestetty ruumiitten näyttely ja jokainen pyrki sinne toivoen tai\npikemminkin peläten tapaavansa vainajien joukosta veljen, omaisen tai\nystävän.\n\nMaillard seurasi joukon mukana.\n\nBarillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola,\njonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiin _apteekkariksi_.[Nykyisin\nniiden nimi on pharmacien. Suom.]\n\nMaillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän\ntapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät\napteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen\nsitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului\nyhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku\npoloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten\njoukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.\n\nKelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä\nkäynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin\nmielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja\ntyöläiskortteleissa haiskahti palsamilta.\n\nHän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet\nkoukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun\nmyymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen\nnainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä\nnäkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan\nilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin\nopittuja.\n\nMutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen\noli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi\nhuudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton\ntaito hänellä oli, kuten tiedämme.\n\nNainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän\nlähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan\npeitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi\nhuolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja\nkätensä.\n\nVähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä\nvallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan\nisännälle:\n\n\"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on\nsairastunut.\"\n\n\"Mitä oksennuslääkettä haluatte, kansatar?\" kysyi apteekkari.\n\n\"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta\nenempää.\"\n\nTämä rahamäärä herätti Maillardin huomiota. Yksitoista souta oli\ntarkalleen se rahamäärä, joka oli löydetty, kuten muistamme. Beausiren\ntaskusta.\n\n\"Miksei saa maksaa yhtätoista souta enempää?\" huomautti apteekkari.\n\n\"Koska miehelläni ei ollut antaa minulle enempää.\"\n\n\"Valmistakaa tamariinin ja sennalehtien sekoitus ja antakaa se tälle\nkansattarelle\", sanoi apteekkari pääoppilaalleen.\n\nPääoppilaan ryhtyessä valmistamaan sekoitusta apteekkari jo vastaili\ntoisten kysymyksiin.\n\nMutta Maillardin huomio oli kokonaan keskittynyt tuohon\noksennuslääkettä haluavaan naiseen ja hänen yhteentoista\nsou-kolikkoonsa.\n\n\"Kas tässä, kansatar\", virkkoi apteekkioppilas, \"tässä on lääkkeenne\".\n\n\"Kuule, Toussaint\", sanoi vaimo laahustelevalla äänellä, mikä tuntui\nolevan hänen tapansa puhua, \"annahan tänne ne yksitoista souta, lapsi\nkulta\".\n\n\"Tuossa ne ovat\", vastasi pieni miehenalku.\n\nJa hän viskasi kourallisen vaskilantteja myymäläpöydälle.\n\n\"Tule nyt, mamma Oliva\", kehoitti hän äitiänsä, \"tule pian, pappa\nodottaa\".\n\nJa hän yritti viedä äitiään ulos hokien yhä:\n\n\"Mutta tule toki, mamma Oliva, tule pian!\"\n\n\"Anteeksi, kansatar\", virkkoi apteekkioppilas, \"tässä on vain yhdeksän\nsouta\".\n\n\"Mitä, vain yhdeksän souta?\" kummasteli vaimo.\n\n\"Niin, laskekaa itse!\" kehoitti oppipoika.\n\nVaimo laski rahat. Niitä oli tosiaankin ainoastaan yhdeksän souta.\n\n\"Mitä olet tehnyt puuttuvilla kahdella soulia, häijy lapsi?\" tiukkasi\nhän.\n\n\"En tiedä\", vastasi lapsi. \"Tule, mamma Oliva!\"\n\n\"Sinun täytyy tietää, koska kerran halusit kuljettaa rahat ja koska\nminä annoin ne sinulle.\"\n\n\"Olen ne kadottanut\", selitti poika. \"Lähtekäämme, tule jo!\"\n\n\"Teillä on sievä poika, kansatar\", virkkoi Maillard. \"Hän näyttää aika\nälykkäältä. Mutta on varottava, ettei hänestä kehity varas!\"\n\n\"Varas!\" huudahti nainen, jota pikku miehenalku oli nimittänyt mamma\nOlivaksi. \"Selittäkää herra, olkaa hyvä!\"\n\n\"Hän ei ole suinkaan kadottanut niitä kahta souta, vaan on piilottanut\nse kenkäänsä.\"\n\n\"Minäkö?\" sanoi lapsi. \"Se ei ole totta!\"\n\n\"Vasemman jalan kenkään, kansatar, vasemman jalan kenkään\", sanoi\nMaillard.\n\nNuoren Toussaintin huudoista välittämättä mamma Oliva riisui kengän\nhänen vasemmasta jalastaan ja löysi kengästä puuttuvat kaksi souta.\n\nHän antoi kolikot apteekkioppilaalle ja lähti taluttamaan poikaansa\nulos uhaten tätä rangaistuksella, joka apteekissa olevista olisi voinut\ntuntua hirveällä, elleivät he olisi ottaneet huomioon sitä seikkaa,\nettä äidin hellyys varmaankin lieventäisi sitä melkoisesti.\n\nTämä sellaisenaan varsin vähäpätöinen tapaus olisi varmaankin\nhuomaamattomana hukkunut niihin vakaviin tapauksiin, joita silloin\nelettiin, ellei tuon naisen ja kuningattaren samannäköisyys olisi\noudosti askarruttanut Maillardin mieltä.\n\nTämän ajatusaskartelun tulos oli, että hän lähestyi ystäväänsä\napteekkaria, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin tämä sai hieman levähtää,\nja sanoi:\n\n\"Huomasitteko?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Vastikään poistuneen kansattaren yhdennäköisyyden...\"\n\n\"Kuningattaren kanssa?\" täydensi apteekkari nauraen.\n\n\"Niin... Olette siis huomannut sen kuten minäkin?\"\n\n\"Aikoja sitten.\"\n\n\"Kuinka niin, aikoja sitten?\"\n\n\"No, totta kai, sehän on historiallinen yhdennäköisyys.\",\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Ettekö muista kuulua kaulanauha-juttua?\"\n\n\"Ah, eihän Châteletin vahtimestari voi unohtaa sellaista juttua!\"\n\n\"No, silloin te myöskin muistatte erään Nicole Leguayn, jota\nnimitettiin neiti Olivaksi.\"\n\n\"Hitossa, se on totta! Joka kardinaali de Rohaninille esitti\nkuningattaren osaa, eikö niin?\"\n\n\"Ja joka eli yhdessä erään huonomaineisen vekkulin, entisen kersantin,\nlurjuksen, varkaan, Beausire-nimisen miehen kanssa.\"\n\n\"Häh?\" pääsi Maillardilta, ikäänkuin käärme olisi puraissut häntä.\n\n\"Beausire-nimisen miehen kanssa\", toisti apteekkari.\n\n\"Sitäkö Beausirea hän sanoo miehekseen?\" kysyi Maillard.\n\n\"Sitä.\"\n\n\"Ja miehelleenkö hän tuli noutamaan lääkettä?\"\n\n\"Se veitikka lienee saanut vatsansa epäkuntoon.\"\n\n\"Oksennuslääkettä?\" jatkoi Maillard miettivästi kuin henkilö, joka\non päässyt tärkeän salaisuuden jäljille ja joka ei mieli poiketa\najatustensa kulkusuunnasta.\n\n\"Oksennuslääkettä, juuri niin.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Maillard ja iski otsaansa. \"Siinä se on minun mieheni!\"\n\n\"Mikä mies?\"\n\n\"Yhdentoista soun mies.\"\n\n\"Mikä yhdentoista soun mies?\"\n\n\"Herra se Beausire, lempo soikoon! Nyt minä sieppaan hänet!\"\n\n\"Te sieppaatte hänet?\"\n\n\"Niin... jos vain saan selville, missä hän asuu.\"\n\n\"Minä tiedän, ellette te tiedä.\"\n\n\"Hyvä juttu! Missä hän asuu?\"\n\n\"Juiverie-kadun kuudessa.\"\n\n\"Tässä lähellä?\"\n\n\"Parin askelen päässä\".\n\n\"Niin, niin, minua ei kummastuta enää ollenkaan.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Että pikku Toussaint varasti äidiltään kaksi sonta.\"\n\n\"Mitä, eikö se kummastuta teitä enää?\"\n\n\"Ei. Hän on herra de Beausiren poika, niinhän?\"\n\n\"Hänen ilmetty kuvansa.\"\n\n\"Ajosta rotukoira tunnetaan! Ja nyt, hyvä ystävä\", jatkoi Maillard,\n\"käsi sydämelle ja sanokaa, pitkänkö ajan perästä lääkkeenne vaikuttaa.\"\n\n\"Vakavastiko?\"\n\n\"Ylen vakavasti.\"\n\n\"Kahden tunnin kuluttua.\"\n\n\"Enempää en tarvitsekaan. Aikaa on riittävästi.\"\n\n\"Olette siis huolissanne herra de Beausiren terveydestä?\"\n\n\"Vieläpä niin huolissani, että peläten hänen saavan huonoa hoitoa\nlähden hakemaan hänelle...\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kaksi sairaanhoitajaa. Hyvästi, ystäväiseni!\"\n\nMaillard lähti apteekista nauraa hykertäen äänetöntä naurua, sitä\nainoaa naurua, mikä milloinkaan pani kurttuihin hänen synkeät kasvonsa,\nja suuntasi kulkunsa lakaisin Tuilerieihin.\n\nPitou oli poissa. Kuten muistamme, hän oli seurannut Andréeta\npuutarhaan kreivi de Charnyn ruumista etsimään. Mutta hän tapasi\nManiquetin ja Tellierin, jotka Pitoun poissaollessa hoitivat vartioston\npäällikkyyttä.\n\nMolemmat miehet tunsivat Maillardin.\n\n\"Ah, te, herra Maillard?\" kysyi Maniquet. \"No, tavoititteko miehenne?\"\n\n\"En\", vastasi Maillard, \"mutta olen päässyt hänen jäljilleen\".\n\n\"Se on onni se\", virkkoi Tellier, \"sillä uskallan panna veikkaa, että\nhänellä oli timantit, vaikkei hänen taskuistaan niitä löydettykään!\"\n\n\"Pankaa veikkaa, kansalainen, ja te voitatte\", sanoi Maillard.\n\n\"Hyvä juttu!\" sanoi Maniquet. \"Ja ne voi saada häneltä pois?\"\n\n\"Ainakin toivon saavani, jos te autatte minua.\"\n\n\"Kuinka voimme auttaa teitä, kansalainen Maillard? Olemme\nmäärättävissänne.\"\n\nMaillard viittasi luutnanttia ja aliluutnanttia tulemaan lähemmäksi.\n\n\"Valitkaa osastostanne minulle kaksi taattua miestä.\"\n\n\"Taattuja urheina?\"\n\n\"Taattuja rehellisinä.\"\n\n\"Oh, silloin voitte ottaa umpimähkään kenet vain!\"\n\nSitten Désiré kääntyi vartiostoon päin ja huusi:\n\n\"Kaksi vapaaehtoista tänne!\"\n\nToistakymmentä miestä astui esille.\n\n\"Kas niin, Boulanger\", sanoi Maniquet, \"tule tänne!\"\n\nMuuan miehistä erkani joukosta.\n\n\"Ja sinä, Molicar.\"\n\nToinen mies astui edellisen rinnalle.\n\n\"Haluatteko muuta, herra Maillard?\" kysyi Tellier.\n\n\"En, tämä riittää. Tulkaa, kelpo miehet!\"\n\nMolemmat Haramontin kansalliskaartilaiset seurarivat Maillardia.\n\nMaillard opasti heidät Juiverie-kadulle ja pysähtyi numero kuuden\nportin eteen.\n\n\"Olemme perillä\", sanoi hän. \"Nouskaamme!\"\n\nMolemmat miehet työntyivät hänen kerällään porttikäytävään, sitten\nportaille ja tulivat pian neljänteen kerrokseen.\n\nSiellä herra Toussaintin huudot opastivat heitä. Pikku mies ei ollut\nvielä oikein rauhoittunut saamastaan kurituksesta, joka ei ollut\nlähtenyt ainoastaan äidin kädestä, sillä katsoen asian vakavuuteen\nukko Beausire oli pitänyt velvollisuutenaan esiintyä hänkin ja lisätä\nkovalla, luisevalla nyrkillään muutaman sivalluksen niihin melko\npehmeihin näsäyksiin, jotka neiti Oliva raskain sydämin oli jaellut\nrakkaalle pojalleen.\n\nMaillard yritti avata ovea.\n\nSe oli salvattu sisäpuolelta.\n\nHän koputti.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului neiti Olivan laahaava ääni kysyvän.\n\n\"Avatkaa lain nimessä!\" vastasi Maillard.\n\nHuoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli,\nettä nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden\nkahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire\npuolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti\nrauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.\n\nLopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard\naikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.\n\nNämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin\nsuureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.\n\nBeausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota\nrautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard\nhuomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli\nvain odotettava sen vaikutusta.\n\nMatkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä\napteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat\nsiis täydellisesti selvillä tilanteesta.\n\nSijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin\nheille lausumaan vain seuraavat sanat:\n\n\"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin se _Tuhannen ja\nyhden yön_ prinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan,\nja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti!\nKun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä\nhänen puheensa sisältää... Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun\ntällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet\nChâteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta,\nja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut.\"\n\nMolemmat kansalliskaartilaiset kumarsivat nöyrän kuuliaisuuden merkiksi\nja sijoittuivat, kivääri käsivarrella, Beausiren vuoteen kumpaankin\npäähän.\n\nApteekkari ei ollut erehtynyt. Kahden tunnin perästä lääke alkoi\nvaikuttaa. Vaikutusta kesti lähes tunnin ajan, ja se oli mahdollisimman\ntyydyttävä!\n\nKellon lähetessä kolmea aamuyöllä molemmat miehet saapuivat Maillardin\nluokse.\n\nHe toivat sadantuhannen frangin arvoiset, mitä puhtaimmat timantit\nherra de Beausiren oksennusliman mukana.\n\nMaillard talletti omassa ja molempien haramontilaisten nimessä nämä\ntimantit kommuunin prokuraattorin virastoon. Prokuraattori antoi heille\ntodisteen, jossa mainittiin, että kansalaiset Maillard, Molicar ja\nBoulanger olivat tehneet isänmaalle ansiokkaan palveluksen.\n\n\n\n\nX\n\nSyyskuun 1 päivä\n\n\nJa nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme\nlystillis-surullisen tapauksen seuraus.\n\nChâteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka\nkäsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina\npäivinä tehdyt varkaudet.\n\nHän ei voinut kieltää: rikos oli liian ilmeinen.\n\nNiinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili\ntuomioistuimelta armahdusta.\n\nTuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun\ntämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen\nkersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.\n\nBeausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat\njohtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen\nja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa\ntuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei\ntuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää\nmyöhemmin.\n\nAh, miksei sitä pantu täytäntöön heti!\n\nKohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire\npiti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä\ntovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys\nsyntyi.\n\nUusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn\nsalahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai\noikeuspalatsin aukiolla.\n\nSalaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena\njoukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä —\nsiihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla,\nmilloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon:\n\"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!\" he\nvaltaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta\nkaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia,\npanisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen\npäätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin\nrojalistisen vastavallankumouksen.\n\nValitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu\nmerkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan\nja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu\nmerkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: \"Eläköön kuningas!\nEläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!\" ei kapinasta tulisi mitään.\n\nSe oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei\nmilloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli\nehdottoman varma.\n\nBeausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa\nvalitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua,\npaeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja\nkaleerit.\n\nVaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli\nhän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän\naloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen\npuolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.\n\nÄkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.\n\n\"Mutta\", sanoi hän toverilleen, \"minähän tässä joudunkin ensimmäisenä\nmerkittäväksi!\"\n\n\"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen.\"\n\n\"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?\"\n\n\"Ei kukaan tiedä siitä.\"\n\n\"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi\nvangittukaan?\"\n\n\"Vallan niin.\"\n\n\"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?\"\n\n\"Niin... mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi\nsaada sanaa kenellekään?\"\n\n\"Minä!\" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään,\nhäh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!\nKuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni.\"\n\nBeausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.\n\n\"Olen aina sanonut\", huudahti hän, \"että sinä olet nerokas mies!\"\n\nBeausire kumarsi.\n\n\"Jos sinä teet sen\", jatkoi rojalistivanki, \"niin sinua ei vain\nvapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä\nselitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo\nennakolta iloita kauniista palkkiosta\".\n\n\"En minä sitä ajattele\", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän\nnäköisenä.\n\n\"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!\" sanoi ystävä. \"Mutta kun palkkio\ntulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan.\"\n\n\"Jos sinä neuvot...\" sanoi Beausire.\n\n\"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua\nhyväksymään sen\", intti ystävä mahtipontisin elein.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi Beausire.\n\n\"No niin\", virkkoi ystävä, \"huomenna syömme yhdessä aamiaista —\nvankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta\ntoverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen\nonnistumiseksi!\"\n\nBeausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli\nse koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai\ntoverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.\n\nHänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.\n\nToverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen\npullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!\n\nNeljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi\nhäntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides\npullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan\nriemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän\nvalmistaisi niin hirveän yllätyksen.\n\nNotre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat\nhänen tuloaan.\n\nBeausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren\nToussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:\n\n\"Se on oikein! Miksi löit minua!\"\n\nBeausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt\ntähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin\nmajesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.\n\nKaupungintalon tori oli täynnä kansaa.\n\nKaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä\nvarkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa\nolosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä\nkukaan säälinyt tuomittua.\n\nKun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ\npitää väkijoukkoa loitolla.\n\nBeausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka\nnäytti sanovan: \"Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!\"\n\nKun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta\nkun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että\nolkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa\nrautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin\nedessä kaikki vaikenivat.\n\nBeausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi\ntäyteläisellä, kaikuvalla äänellä:\n\n\"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!\"\n\nJos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet\ntapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se\nulvoi.\n\nHirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.\n\nNyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit\nmurtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu\nriuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan\nmuurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.\n\nHänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty\npalasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka\nkaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.\n\nTämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.\n\nHänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein\nosasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille\ntämäntapaisissa tilaisuuksissa.\n\nHänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen\nylitseen ja huusi kovalla äänellä:\n\n\"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!\"\n\nKansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä\nväkijoukon yläpuolella ja huusi:\n\n\"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!\"\n\n[Tarkoituksemme ei suinkaan\nole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on\nvallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]\n\n[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]\n\n[\"Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan\nmerkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa,\njohtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon\nkansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty\npalasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti\nhänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli\nitsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan\nvalitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin\njulisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä\nja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana\npäivänä.\"]\n\nParikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.\n\nBeausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.\n\nManuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin\nkaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.\n\nManuel ilmestyi parvekkeelle.\n\n\"Tämä mies on syyllinen\", sanoi hän, \"mutta vikapää rikokseen, josta\nhäntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä\ntuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön\nsyyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan\ntäytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!\"\n\nEikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä,\njoita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen\npuheen?\n\nPolitiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.\n\nTämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin\nManuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli\nyksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.\n\n\"Ovatko nämä miehet edustajianne?\" kysyi Manuel kansalta.\n\nVastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Manuel; \"koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon\noikeus\".\n\nJa lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen\nkaupungintalon saliin.\n\nEnemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen\ntuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen\nrikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä\nse oli paljoa raskaampi.\n\nHuutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli\nTemplessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset\njuurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta\npenikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa\nvääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati\nmitä ankarinta rangaistusta!\n\nNiinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan,\nja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan\nhäpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että\nhänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli\ntehty.\n\nPyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli\nkohonnut.\n\nVäkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei\nvanki voisi päästä pakoon.\n\nTämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti\nkansalliskokousta.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.\nKansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.\nKommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis\nhirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.\n\nKansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä.\nSe peruutti päätöksensä.\n\nSilloin muuan edustaja nousi puhumaan.\n\n\"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne\", sanoi hän. \"Kaksi päivää\nsitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt\nisänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen,\nsillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut\nisänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä\nkiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis\nsanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet.\"\n\nKansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet\nisänmaalle hyvän palveluksen.\n\nSamaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä,\nRobespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että\nkoska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut\nyleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston\noli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi\nkansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.\n\nKuten aina, Robespierre oli epäselvä ja häälyväinen, mutta hirveä.\n\nMitä merkitsi lause: luovutettava valta kansalle?\n\nSitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja\nhyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.\n\nSitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla\nselitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän,\nkatsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä\nja uskoi kansalle työn työdentämisen?\n\nJos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa,\nuskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden\nmiesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä\nvastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.\n\nSellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen\ntuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.\n\n\n\n\nXI\n\nSyyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö\n\n\nNäin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän\nillalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu\ntasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin\nhuoneeseen ja ilmoitti:\n\n\"Kansalainen Gilbert, vaunut odottavat portin edessä.\"\n\nGilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan\nasti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan\nmies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät\nhatunlieret.\n\nGilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä\nkaikki ovat vihamiehiä.\n\n\"Minä se olen, Gilbert\", sanoi ystävällinen ääni.\n\n\"Cagliostro!\" huudahti tohtori.\n\n\"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enää\nCagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosin\nmuuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, Josef\nBalsamo.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Gilbert, \"ja sen todistukseksi mainitsen, että\nolin lähdössä tapaamaan teitä\".\n\n\"Sitä aavistinkin\", sanoi Cagliostro, \"ja sitä varten tulen tänne,\nsillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä\nherra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle\".\n\n\"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen\nteidät... Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!\"\n\n\"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?\" kysyi Cagliostro\nseuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.\n\n\"Istukaa, mestari!\"\n\nCagliostro istuutui.\n\n\"Te tiedätte, mitä tapahtuu\", aloitti Gilbert.\n\n\"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu\", oikaisi Cagliostro, \"sillä\ntällä hetkellä ei tapahdu mitään\".\n\n\"Niin, olette oikeassa. Mutta jotakin kauheaa on tekeillä, eikö niin?\"\n\n\"Kauheaa tosiaankin... Mutta kauheakin on toisinaan välttämätöntä.\"\n\n\"Mestari\", sanoi Gilbert, \"kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä\nkylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!\"\n\n\"Minkä sille voi? Minä olen vain kaiku: kohtalon kaiku!\"\n\nGilbert taivutti päätänsä.\n\n\"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun\nkuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?\"\n\nGilbert säpsähti.\n\nHän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän\nsalaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.\n\n\"Sanoin teille\", jatkoi Cagliostro, \"että jos kuninkaan poloisissa\naivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en\ntoivonut olevan, hän pakenisi\".\n\n\"No, hän pakeni\", vastasi Gilbert.\n\n\"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta\nhyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette\nole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos\nkuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme\nvallankumouksen.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!\"\nsanoi Gilbert huokaisten.\n\n\"Ei täydellisesti\", vastasi Cagliostro. \"Mutta se kehittyy, kuten\nnäette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä\nkoneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt?\nOletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No\nniin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn\nlinnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku\npoika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja...\nmalttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään\ntuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii.\"\n\n\"Niin\", sanoi Gilbert, \"ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa\nhalutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja\".\n\n\"Kuulkaahan\", virkkoi Cogliostro, \"on sovittava eräästä seikasta,\nsiitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa!\nAatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan\nkaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä.\nBastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes\npäivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei\nauta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan\nTempleen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään\nei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat\nLongwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt\npreussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii\nvettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu\nleipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos\ntulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä\nkohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi:\n'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat\nvoi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa\npelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea\npelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle... Siitä on\ntehtävä loppu.\"\n\n\"Loppu mistä?\" huudahti Gilbert.\n\n\"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista.\"\n\n\"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?\"\n\n\"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava,\nheidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo\nensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori,\nja mitä pikemmin, sitä parempi.\"\n\n\"Entä kuka on sen päättänyt?\" huudahti Gilbert. \"Älykö, rehellisyyskö,\nsen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti\nneroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos\nolisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä:\n'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä\nolisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun\nHébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos\nvihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin\ntäytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta,\nsatatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari,\njäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja\nsuurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot\nnäytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat\näkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia\ntaikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet\nJumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen\nuomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä\nsanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla\nyhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli\ntarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne\nmiehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!\"\n\n\"Gilbert ystävä\", sanoi Cagliostro, \"erehdytte jälleen. Sanotte niitä\nmiehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain\nvälikappaleita.\"\n\n\"Hävityksen välineitä!\"\n\n\"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen\nkirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan,\nJumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on\nyleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole\nneroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä\non jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa\nhellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa.\"\n\n\"Attilan vaisto!\"\n\n\"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseään _Jumalan vasaraksi_\nja joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa\ntallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan\nlaho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen\nhallituksen johdosta.\"\n\n\"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly\nmeidät johtaa?\"\n\n\"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen,\nkommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä,\nymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus,\ntämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto\nolisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan\nedellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle.\"\n\n\"Mutta ettehän te ole ranskalainen!\" huudahti Gilbert. \"Mitä se siis\nteitä liikuttaa?\"\n\nCagliostro hymyili.\n\n\"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte\nsanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä\net ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman\nasioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti?\nKuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on\ntulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule,\nGilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli\nvallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai\nhengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti\nminulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman\nvapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät\nole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin\nkumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain\nkatsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli\njotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi.\nMainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa.\"\n\n\"Haluan pelastaa naisen, jonka te, mestari, ja minä emme voi sallia\nkuolla.\"\n\n\"Haluat pelastaa kreivitär de Charnyn?\"\n\n\"Haluan pelastaa Sébastienin äidin.\"\n\n\"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan\navaimia.\"\n\n\"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille:\n'Aukaise tai sulje tuo ovi.'\"\n\nCagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle\nneliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:\n\n\"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä\nhaluat.\"\n\nGilbert nousi.\n\n\"Mutta mitä sen jälkeen aiot tehdä?\" kysyi Cagliostro.\n\n\"Minkä jälkeen?\"\n\n\"Kulumassa olevien päivien jälkeen, kun kuninkaan vuoro tulee.\"\n\n\"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja\nvastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa.\"\n\n\"Niin, niin, käsitän sen\", vastasi Cagliostro. \"Toimi omantuntosi\nmukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Oli aika, jolloin lupasit ehdoitta, Gilbert.\"\n\n\"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla,\nihmiskunta verilöylyllä.\"\n\n\"Olkoon... No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on\ntuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin\nsinulle annan.\"\n\nGilbert ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Kaikki teidän antamanne neuvot ovat minulle kalliita\", sanoi hän.\n\n\"Entä noudatatko sitä?\" kysyi Cagliostro.\n\n\"Vannon noudattavani, ellei se loukkaa omaatuntoani.\"\n\n\"Gilbert, olet kohtuuton\", moitti Cagliostro. \"Minä olen antanut\nsinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?\"\n\n\"Ette, mestari\", vastasi Gilbert, \"ja tälläkin kerralla olette\nlahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi\".\n\n\"Mene siis\", sanoi Cagliostro, \"ja johtakoon askeliasi sen Ranskan\nhenki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!\"\n\nCagliostro lähti, ja Gilbert seurasi häntä.\n\nVaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa\noikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.\n\nOikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä\nkommuunissa.\n\nMitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet\nsiellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen\nvaljastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä\nkaitsemassa.\n\nDantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin\nja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai\nkansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi\noikeusministerinä.\n\nHän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous\npuolestaan ei välittänyt hänestä.\n\nKun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai\noikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli\nniin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.\n\nHän, vaimo-rukka, kuolisi tuskasta, jos se verilöyly pantaisiin toimeen.\n\nDanton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa:\nhän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous\nantaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa\nhänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.\n\n\"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!\" huusi vaimo-rukka. \"Mutta älä\nsalli verilöylyn tapahtua!\"\n\n\"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti\", vastasi Danton. \"Haluan\nkyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!\"\n\nTohtori Gilbert ilmoitettiin.\n\n\"Minä en lähde\", sanoi rouva Danton, \"ennenkuin olet luvannut tehdä\nvoitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen\".\n\n\"Jää siis\", sanoi Danton.\n\nRouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä\ntohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.\n\n\"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä\", sanoi hän. \"Jos olisin\ntiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä.\"\n\nGilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän\nnaisen kumarsi.\n\n\"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo,\njoka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään\nherroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni,\ntekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta,\ntuhoamasta, murhaamasta!\"\n\nGilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.\n\n\"Hyvä rouva\", sanoi Gilbert, \"sallitteko minun suudella näitä\narmeliaita käsiä?\"\n\n\"Kas niin\", virkkoi Danton, \"nyt sait avustajan!\"\n\n\"Voi, hyvä herra\", huudahti poloinen vaimo, \"sanokaa hänelle, että hän\ntahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!\"\n\n\"Ellei olisi muusta kysymys\", sanoi Gilbert, \"jos se tahra jäisi\nvain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen\nnimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja\nolisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun,\nkuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden\nkansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt\nelämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!\"\n\n\"Kansalainen\", sanoi Danton, \"kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle\nmies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää\nkäsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren\".\n\n\"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan:\n'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin\ntuomitaan!\"\n\n\"Te olette kaikki hulluja!\" huudahti Danton. \"Täytyykö siis minun\nsanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on\ntahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla\nolisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui\nMirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa\nkanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen\nkauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta.\nKansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa.\nMinä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi,\nvenyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että\nminä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes\nkolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin\njoku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin\npantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten\nveri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen\nnäyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät\nkorkeudet! Niin\", lisäsi hän suurenmoisin elein, \"Ranskaa siitä ei\nsyytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja\nantaisin sen vyöryä ylitseni!\"\n\n\"Entä minä! Entä lapsesi?\" huudahti vaimo-poloinen.\n\n\"Sinä\", vastasi Danton, \"sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit,\neikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni\non surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus\nmiehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät\nDantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut.\nSitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän\nheidät jo ennakolta!\"\n\n\"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!\" huudahti\nGilbert.\n\n\"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne\nThuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he\ntulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle.\"\n\nRouva Danton poistui nopeasti.\n\n\"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert\", sanoi Danton. \"Te\nolette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut.\"\n\nOvi aukeni.\n\n\"Tässä tulee kansalainen Thuriot, hyvä ystävä\", ilmoitti rouva Danton.\n\n\"Tule tänne!\" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka\nhänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin\nrinnalla. \"Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat:\n'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on\ntehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava\nkaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana.\"\n\n\"Puhu\", kehoitti Thuriot.\n\n\"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan,\nsinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan\nkolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä\npysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen\nvaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle,\nme laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me\ntasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä\nkäsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti.\nHän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai\nvälillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten\nkiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita.\nJos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan\ntoimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään\nantaa se minulle, minä otan sen!\"\n\n\"Entä mitä sitten teette?\" kysyi Gilbert.\n\n\"Silloin\", sanoi Danton, \"minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin\nverilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan\npimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen,\njoka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa.\nMinä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet\nsurmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi\nvankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta\nmurhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa,\nhajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan\nvapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle,\nvihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä\naines vallitsee!\"\n\n\"Tehkää se, tehkää se\", huudahti Gilbert, \"ja te olette tehnyt suuren,\nvaltavan, ylevän työn!\"\n\n\"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!\" sanoi Danton\nkohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta\nja epäilyä. \"Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!\"\n\nRouva Danton suuteli miehensä kättä.\n\n\"Sinua autetaan, Danton\", sanoi hän. \"Kukapa ei asettuisi sinua\ntukemaan, kun kuulee sinun puhuvan.\"\n\n\"Niin\", vastasi Danton, \"valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos\najan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn\nensimmäiseksi uhriksi.\"\n\n\"Eikö olisikin parempi kuolla sillä tavoin?\" sanoi rouva Danton\nvilkkaasti.\n\n\"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka\nvallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen\nhaaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä\nkuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan\ntoimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja\notettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni\nkohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle.\"\n\nTallien tuli.\n\n\"Tallien\", sanoi Danton, \"huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu\nkirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri.\nJärjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole\nsitä saanut.\"\n\n\"Hitossa, kuinka se käy päinsä?\" sanoi Tallien.\n\n\"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja\nmitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert,\nteillähän on jokin pyyntö esitettävänä?\"\n\nHän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja\nseurasi itse perässä.\n\n\"No niin\", sanoi Danton, \"mitä voin tehdä hyväksenne?\"\n\nGilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti\nsen Dantonille.\n\n\"Ah, te tulette hänen lähettämänään!\" sanoi Danton.\n\n\"No, mitä haluatte?\"\n\n\"Erään Abbayessa olevan naisvangin vapauttamista.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Kreivitär de Charny.\"\n\nDanton kirjoitti vapauttamismääräyksen.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän. \"Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä\npuolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!\"\n\nGilbert kumarsi.\n\n\"Minulla on nyt kaikki mitä haluan\", sanoi hän.\n\n\"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa\nsuoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin\nonnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne.\"\n\nOpastaessaan häntä ulos hän jupisi:\n\n\"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton\nmaineenne, herra Gilbert!\"\n\nJa hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien\nhikeä otsaltaan.\n\nGilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka\nantaisi hänelle Andréen.\n\nVaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia\njoukkoja.\n\nGilbert tunkeutui niiden välistä ja kolkutti vankilan portille.\n\nSynkkä, matalaholvinen portti aukeni.\n\nGilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän\nvankilaan, vaan hautaan.\n\nHän esitti saamansa paperin päällikölle.\n\nPaperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin\nesittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja\npäällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin\nkoppiin.\n\nGilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen\nkapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.\n\nMuuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun\nrinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu,\nja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella\nristillä.\n\nTakassa hänen vierellään hehkui sammuva hiillos.\n\nOven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten\nääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan\nsyventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert\nseisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt\nsillaikaa lehteä.\n\nVanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli\nulkopuolella.\n\n\"Rouva kreivitär\", sanoi Gilbert.\n\nAndrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä.\nMietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka\nseisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.\n\n\"Ah, tekö, herra Gilbert?\" kysyi Andrée. \"Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Rouva\", vastasi Gilbert, \"kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna\ntapahtuu vankiloissa\".\n\n\"Niin\", sanoi Andrée, \"tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata.\nMutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan.\"\n\nGilbert kumarsi.\n\n\"Minä tulen noutamaan teitä, rouva\", sanoi hän.\n\n\"Tulette minua noutamaan?\" ihmetteli Andrée. \"Minne aiotte viedä minut?\"\n\n\"Minne haluatte, rouva. Te olette vapaa.\"\n\nJa hän ojensi kreivittärelle Dantonin kirjoittaman\nvapauttamismääräyksen.\n\nAndrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen\nkädessään..\n\n\"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori\", sanoi hän ja yritti\nhymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.\n\n\"Mikä, rouva?\"\n\n\"Se, että te tulisitte estämään minua kuolemasta.\"\n\n\"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä\nisä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi\nsuonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!\"\n\n\"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle\nantamanne sanan.\"\n\n\"En ole pettänyt sanaani, rouva. Minä lähetin teille myrkyn.\"\n\n\"Annoitte poikani sen tuoda.\"\n\n\"Enhän ollut sanonut, kuka sen toisi teille.\"\n\n\"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun\ntakiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta\nhallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?\"\n\n\"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te\nette saa kuolla.\"\n\n\"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert\", sanoi Andrée ja hymyili\nonnistuneemmin kuin äsken, \"minä luulen saavani kuolla!\"\n\n\"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä\nteidät täältä, te ette kuole!\"\n\nMitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja\nviskasi ne hiillokseen.\n\n\"Yrittäkää vieläkin!\" sanoi hän sitten.\n\nGilbert huudahti.\n\n\"Herra Gilbert\", jatkoi Andrée, \"olen luopunut itsemurha-ajatuksesta,\nmutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta\".\n\n\"Voi, rouva, rouva!\" vaikeroi Gilbert.\n\n\"Herra Gilbert, minä tahdon kuolla!\"\n\nGilbert voihkaisi.\n\n\"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja\npelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut\nvälttää... Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan\nhautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät.\nHaluan levätä hänen rinnallaan.\"\n\n\"Voi, rouva, taivaan tähden, minä pyydän hartaasti...\"\n\n\"Ja minä, herra Gilbert, rukoilen teitä onnettomuuteni nimessä!\"\n\n\"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä.\nMinä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu.\"\n\n\"Älkää unohtako viimeistä toivomustani, herra Gilbert\", sanoi Andrée.\n\n\"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva\", vastasi Gilbert, \"niin\nse toivomuksenne täytetään\".\n\nTervehdittyään Andréeta Gilbert lähti.\n\nHänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten\nvankilanovi ainakin.\n\n\n\n\nXII\n\nSyyskuun 2 päivä\n\n\nDantonin ennustus toteutui. Istunnon alkaessa Thuriot esitti\nkansalliskokoukselle, mitä oikeusministeri oli edellisenä iltana\nsuunnitellut. Kansalliskokous ei ymmärtänyt. Sensijaan, että olisi\ntehnyt päätöksen kello yhdeksän aamulla, se keskusteli, se aikaili ja\nteki päätöksensä vasta kello yksi iltapäivällä.\n\nLiian myöhään!\n\nNämä neljä tuntia hidastuttivat vuosisadaksi Euroopan vapauden.\n\nTallien oli taitavampi.\n\nHän sai kommuunilta tehtäväkseen käskeä oikeusministerin saapua\nkaupunginvaltuustoon.\n\nHän kirjoitti:\n\n \"Herra ministeri.\n\n Tämän saatuanne tulkaa heti kaupungintaloon.\"\n\nMutta hän erehtyi osoitteesta! Hänen olisi pitänyt osoittaa kirje\noikeusministerille, mutta hän osoittikin sen sotaministerille.\n\nDantonia odotettiin. Mutta paikalle tulikin Servan, joka hämmentyneenä\nkysyi, mitä häneltä tahdottiin. Häneltä ei tahdottu kerrassaan mitään.\n\nErehdys selvisi, mutta kepponen oli tehty.\n\nOlemme maininneet, että äänestäessään kello yksi kansalliskokous teki\npäätöksensä liian myöhään. Mitä kommuuni halusi? Se halusi verilöylyä\nja diktatuuria.\n\nSe menetteli seuraavalla tavalla.\n\nKuten Danton oli sanonut, murhaajia ei ollut niin paljon kuin luultiin.\n\nSyyskuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä, Gilbertin yrittäessä turhaan\npelastaa Andréeta Abbayesta, Marat lähetti nalkuttajansa kerhoihin\nja piireihin. Mutta näiden raivohullut hyökkäykset eivät tehonneet\nkerhoissa ollenkaan, ja kahdeksastaviidettä piiristä vain kaksi,\nPoissonnièren ja Luxembourgin piirit, oli äänestänyt verilöylyn hyväksi.\n\nDiktatuuria kommuuni taas ei luullut voivansa anastaa saamatta tukea\nMaratin, Robespierren ja Dantonin nimistä. Senvuoksi se oli käskettänyt\nDantonin kaupungintaloon.\n\nOlemme nähneet Dantonia varustautuneen torjumaan tätä iskua. Danton ei\nsaanut kirjettä eikä siis voinut saapua.\n\nJos hän olisi saanut sen, ellei Tallienin erehdys olisi vienyt sitä\nsotaministeriöön kun sen piti mennä oikeusministeriöön, Danton ei olisi\nuskaltanut olla noudattamatta käskyä.\n\nHänen poissaollessaan kommuunin täytyi päättää asia ominpäin.\n\nSe päätti nimittää valvontavaliokunnan. Mutta valvontavaliokuntaan ei\nvoitu nimittää jäseniä kommuunin ulkopuolelta.\n\nToisaalta tähän _teurastuskomiteaan_ — se oli sen oikea nimitys — oli\nsaatava Marat. Mitä tehdä? Marat ei ollut kommuunin jäsen.\n\nPanis sai tehtäväkseen järjestää tämän asian. Jumalansa Robespierren\nja lankonsa Santerren avulla Panisilla oli sellainen vaikutusvalta\nkommuunissa — ymmärtää helposti, ettei Panis, entinen prokuraattori,\nvalheellinen, tyly luonne, naurettavien pikku viisujen pikku\nkirjoittaja, merkinnyt sellaisenaan mitään — mutta Robespierren ja\nSanterren avulla, kuten sanottu, hänellä oli sellainen vaikutusvalta\nkommuunissa, että hänet määrättiin valitsemaan kolme jäsentä, jotka\nsitten täydentäisivät valvontavaliokunnan jäsenmäärän.\n\nPanis ei uskaltanut toteuttaa tätä valtuutta yksinään.\n\nHän turvautui kolmen virkaveljensä apuun: Sergentin, Duplainin ja\nJourdeuilin.\n\nNämä puolestaan kutsuivat avuksi seuraavat viisi kommuunin jäsentä:\nDeforguesin, Lenfantin, Guermeurin, Leclercin ja Durfortin.\n\nAlkuperäisessä asiakirjassa on neljä nimikirjoitusta: Panis,\nSergent, Duplain ja Jourdeuil. Mutta sen reunassa näkee viidennenkin\nnimen, jonka joku näistä neljästä allekirjoittajasta on varustanut\npuumerkillä, epäselvällä puumerkillä, missä silti voi huomata Panisin\npuumerkin.\n\nTämä nimi oli _Marat_. Marat, jolla ei ollut oikeutta päästä\nvaliokuntaan, koska hän ei ollut kommuunin jäsen. [Lukekaa Micheletiä,\nainoaa historioitsijaa, joka on saanut luoda valaistusta syyskuun\ntapahtumien veriseen hämärään. Poliisilaitoksen arkistossa voitte\nniinikään silmäillä kyseellistä asiapaperia, jota oppinut ystävämme\nherra Labat, arkistonhoitaja, mielellään näyttää uteliaille, kuten hän\non näyttänyt sen meillekin.]\n\nSen nimen mukana tuli valiokuntaan murha.\n\nKatsokaamme, kuinka se leviää kaikessa valtavassa voimassaan.\n\nOlemme maininneet, ettei kommuuni ollut menetellyt kuten\nkansalliskokous, se ei ollut vitkastellut.\n\nKello kymmeneltä valvontavaliokunta oli nimitetty ja se oli antanut\nensimmäisen määräyksensä. Tämän ensimmäisen määräyksen mukaan oli\nraatihuoneelta, missä valiokunta piti kokouksensa — raatihuone oli\nsilloin siinä, missä nykyisin on poliisilaitos — tämän ensimmäisen\nmääräyksen mukaan siis oli raatihuoneelta siirrettävä Abbayeen\nneljäkolmatta vankia. Näistä neljästäkolmatta vangista kahdeksan tai\nyhdeksän oli pappeja, toisin sanoin, kahdeksan tai yhdeksän vangin\nyllä oli puku, jota kirottiin ja vihattiin enemmän kuin mitään muuta,\npuku, jonka pitäjät olivat järjestäneet kansalaissodan Vendéessa ja\nEtelä-Ranskassa, pappispuku.\n\nMarseillen ja Avignonin liittolaiset noutivat heidät tyrmästä, paikalle\ntilattiin neljät vankkurit, kuusi vankia sijoitettiin jokaiseen\najoneuvoon ja sitten lähdettiin.\n\nLähtömerkin antoi kolmas hälytyslaukaus, joka ammuttiin tykillä.\n\nKommuunin pyrkimys oli selvä: tämä hidas ja synkkä kulkue kiihdyttäisi\nkansan vihaa. Voisi käydä niin, että jo matkalla tai Abbayen portilla\nvankkurit pysäytettäisiin ja vangit surmattaisiin. Sitten teurastus\njatkuisi itsestään. Kadulla tai portilla alkaneena se menisi helposti\nkynnyksen yli.\n\nVankirattaitten lähtiessä raatihuoneelta Danton astui\nkansalliskokoukseen.\n\nThuriotin ehdotus oli ajanut karille. Päätös tehtiin liian myöhään,\nkuten olemme sanoneet, jotta kommuunille olisi voitu siitä ajoissa\nilmoittaa.\n\nJäljellä oli kysymys diktatuurista.\n\nDanton nousi puhujalavalle. Valitettavasti hän oli yksin. Roland oli\npitänyt itseään liian rehellisenä seuratakseen virkaveljeään.\n\nKansalliskokouksen jäsenet etsivät katseillaan Rolandia; Rolandia ei\nnäkynyt.\n\nNähtiin kyllä voima, mutta turhaan etsittiin sille voimalle siveellistä\ntukea.\n\nManuel oli vastikään ilmoittanut kommuunille Verdunia uhkaavasta\nvaarasta ja ehdottanut, että vielä samana iltana sotaväkeen\nkirjoittautuneet kansalaiset leiriytyisivät Mars-kentälle, jotta he\nvoisivat heti päivänkoitteessa lähteä marssimaan vihollista vastaan.\n\nManuelin ehdotus oli hyväksytty.\n\nMuuan toinen jäsen ehdotti, että maata uhkaavan vaaran vuoksi\nlaukaistaisiin hälytystykki, soitettaisiin hätäkelloa ja pantaisiin\nrumpu pärisemään.\n\nTämäkin ehdotus hyväksyttiin äänestyksellä. — Se oli saastainen\ntoimenpide, hirveä murhan kiihdytin niissä olosuhteissa, joissa sillä\nhetkellä elettiin. Rumpu, hätäkello ja tykki synnyttävät kumean äänen,\nne panevat rauhallisimmatkin sydämet oudosti värisemään, sitä enemmän\nsydämet, jotka jo ennestäänkin olivat voimakkaassa kuohumistilassa.\n\nKaikki tämä oli muuten ennalta laskettua.\n\nEnsimmäisen tykinlaukauksen jälkeen piti Beausire hirtettämän.\n\nMainitkaamme jo tässä, murhemielin, koska kadotamme näkyvistämme\nniin mielenkiintoisen henkilön, että Beausire tosiaankin hirtettiin\nensimmäisen tykin lauettua.\n\nKun kolmas laukaus olisi pamahtanut, lähtisivät mainitsemamme\nvankirattaat liikkeelle raatihuoneen edustalta. Tykki laukaistiin\nkymmenen minuutin väliajoin. Ne, jotka tulisivat katsomaan Beausiren\nhirttämistä, ehtisivät mainiosti saattamaan vankien kuljetusta ja\nottamaan osaa heidän surmaamiseensa.\n\nDanton oli Tallienin välityksellä jatkuvasti selvillä kaikesta, mitä\nkommuunissa tapahtui. Hän tiesi siis Verdunia uhkaavasta vaarasta,\nhän tiesi siis päätöksestä, että vapaaehtoiset leiriytyisivät\nMars-kentälle, hän tiesi siis, että hälytystykki laukaistaisiin, että\nhätäkelloa soitettaisiin ja rumpu pantaisiin pärisemään.\n\nEnnenkuin antoi sananvuoron Lacroixille — jonka, kuten muistamme,\ntuli ehdottaa diktatuuria, — hän vetosi isänmaata uhkaavaan\nvaaraan ja ehdotti päätettäväksi, \"että jokaista, ken kieltäytyy\nhenkilökohtaisesta palveluksesta tai luovuttaa aseensa, rangaistaan\nkuolemalla\".\n\nJa jottei hänen aikeitaan käsitettäisi väärin ja jottei hänen\nsuunnitelmiaan sekoitettaisi kommuunin puuhiin, hän sanoi:\n\n\"Pian pauhaava hätäkello ei ole hälytysmerkki, _se on hyökkäysmerkki\nisänmaan vihollisia vastaan!_ Hyvät herrat, jos mielimme ne voittaa,\ntarvitaan rohkeutta, yhä vain rohkeutta ja ainoastaan rohkeutta;\nsilloin Ranska on pelastettu!\"\n\nMyrskyiset suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja.\n\nSilloin Lacroix nousi puhumaan ja ehdotti vuorostaan, \"että kuolemalla\nrangaistaisiin jokaista, joka suoraan tai välillisesti kieltäytyy\npanemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan\nantamia määräyksiä ja toimintaohjeita\".\n\nKansalliskokous käsitti nyt selvästi, että sitä kehoitettiin päättämään\ndiktatuurista. Se hyväksyi ehdotuksen periaatteellisesti, mutta\nnimitti girondelaisista kokoonpannun valiokunnan laatimaan asetuksen\nsanamuotoa. Mutta girondelaiset, kuten Rolandkin, olivat liian\nrehellisiä miehiä luottaakseen Dantoniin.\n\nKeskustelua kesti kello kuuteen asti illalla.\n\nDanton tuli kärsimättömäksi. Hän tahtoi hyvää, ja hänet pakotettiin\nsallimaan pahan tapahtua!\n\nHän kuiskasi pari sanaa Thuriotille ja poistui.\n\nMitä hän kuiskasi? Hän mainitsi paikan, niistä hänet löydettäisiin, jos\nkansalliskokous uskoisi vallan hänen käsiinsä.\n\nMistä hänet löydettäisiin? Mars-kentältä, vapaaehtoisten keskeltä.\n\nMikä oli hänen suunnitelmansa, jos valta uskottaisiin hänen käsiinsä?\nJulistautua näiden aseellisten miesten avulla diktaattoriksi, ei\nverilöylyä, vaan sotaa varten, marssia heidän kanssaan Pariisiin ja\nviedä, kuin suunnattomassa verkossa, murhaajat rajalle.\n\nHän odotti kello viiteen asti; ketään ei tullut.\n\nMitä oli sillävälin tapahtunut vangeille, joita kuljetettiin Abbayeen?\n\nSeuratkaamme heitä. He kulkevat hitaasti, joten meidän on helppo\ntavoittaa heidät.\n\nAlkumatkalla rattaat, joihin heidät oli pantu, suojasivat heitä\njotenkuten. Vaaran aavistus sai jokaisen painautumaan ajoneuvojen\nperälle ja näyttäytymään niin vähän kuin mahdollista. Mutta heidän\nsaattajansa paljastivat heidät. Kansan viha ei kuohahda kovin nopeasti.\nSaattajat yllyttivät sitä sanoillaan.\n\n\"Katsokaa\", sanoivat he ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kuuntelemaan,\n\"tässä ne ovat ne maankavaltajat, preussilaiset kätyrit! Tässä ne,\njotka luovuttavat kaupunkimme, ne, jotka surmaavat vaimonne ja\nlapsenne, jos jätätte ne selkänne taakse rajalle marssiessanne!\"\n\nMutta yllytys näytti tuloksettomalta. Kuten Danton oli sanonut,\nmurhaajia oli vähän. Kuului kyllä vihaista murinaa, huutoja, uhkauksia,\nmutta siihen se jäikin.\n\nSaattue kulki pitkin laiturikatua, sitten Pont-Neufin yli ja sitten\nDauphine-katua.\n\nVankien kärsivällisyyttä ei saatu loppumaan, kansan kättä ei saatu\nkohoamaan murhaan. Lähestyttiin Abbayea, tultiin Bussyn kadunkulmaan,\noli jo aika jotakin tehdä.\n\nJos pidätetyt pääsisivät vankilan seinien sisäpuolelle ja jos heidät\nsurmattaisiin vasta siellä, olisi ilmeistä, että heidät oli surmannut\nkommuunin harkittu määräys eikä kansan äkkiä teoksi puhjennut närkästys.\n\nSattuma tuli näiden katalien aikeitten, näiden veristen suunnitelmien\navuksi.\n\nBussyn kadunkulmassa oli teatteri, missä vapaaehtoisia merkittiin\nsotilasluetteloihin.\n\nVäkeä oli paikalla tungokseen saakka, ja ajoneuvojen täytyi pysähtyä.\n\nTilaisuus oli kerrassaan mainio: jos se päästettäisiin livahtamaan\nkäsistä, ei toista sellaista ilmaantuisi.\n\nMuuan mies erkani saattojoukosta, joka teki tilaa. Hän nousi\najoneuvojen astinlaudalle, sapeli kädessä, sohi sapelillaan\numpimähkäisesti vaunujen sisälle ja veti sapelinsa verisenä ulos.\n\nJollakin vangeista oli sauva. Tällä sauvalla hän yritti torjua\nsapeliniskuja. Sauva satutti erästä saattomiestä kasvoihin.\n\n\"Äh, teitä roistoja!\" kiljahti mies. \"Me suojelemme teitä ja te iskette\nmeihin! Apuun, toverit!\"\n\nParikymmentä miestä, jotka odottivat vain tätä merkkihuutoa, syöksyi\nesille väkijoukosta, aseinaan piikit ja puukkosauvat. Piikit ja\npuukot työnnettiin ajoneuvojen ovista sisälle, ja sitten kuultiin\ntuskanhuudahduksia ja nähtiin uhrien veren tihkuvan rattaitten pohjasta\nja muodostavan kadulle punaisia lätäkköjä.\n\nVeri vetosi vereen. Verilöyly oli alkanut ja sitä jatkui neljä päivää.\n\nAbbayeen ahdetut vangit olivat aamusta alkaen huomanneet, että jotakin\nkaameaa oli tekeillä. He olivat päätelleet sen vartijoittensa kasvojen\neleistä ja näiden huulilta puhjenneista viittailuista. Kommuunin\nmääräyksestä oli kaikissa vankiloissa tänä päivänä kiirehditty aterian\naikaa. Mitä merkitsi tämä vartioinnissa tapahtunut muutos? Varmastikin\njotakin kauheaa. Pidätetyt odottivat siis levottomin mielin.\n\nKello neljän seuduissa alkoi vankilan muurien kupeelta kuulua\netäistä kohua, kuin nousuveden ensimmäisten aaltojen kohinaa.\nSainte-Marguerite-kadun puolella olevan pikku tornin ristikkoikkunoista\neräät vangit näkivät vankkurit. Sitten raivon ulina ja tuskan huuto\ntunkeutuivat vankilaan kaikista aukoista ja huuto: \"Murhaajat tulevat!\"\nlevisi käytäviin, tunkeutui koppeihin ja syvimpiin tyrmiin asti.\n\nSitten kuului toinen huuto:\n\n\"Sveitsiläiset, sveitsiläiset!\"\n\nAbbayessa oli sataviisikymmentä sveitsiläistä. Elokuun 10 päivänä\nheidät oli saatu vaivoin pelastetuksi kansan vihalta. Kommuuni tiesi,\nkuinka kansa vihasi noita punaisia asetakkeja. Oli siis verraton keino\npanna kansa liikkeelle aloittamalla verilöyly sveitsiläisistä.\n\nKesti lähes kaksi tuntia, ennenkuin nämä sataviisikymmentä poloista\nsaatiin hengiltä.\n\nKun viimeinen oli surmattu — tämä viimeinen oli majuri Reading, jonka\nnimen olemme jo varemminkin maininneet — tuli pappien vuoro.\n\nPapit vastasivat, että he halusivat kyllä kuolla, mutta tahtoivat sitä\nennen ripittäytyä.\n\nTämä toivomus hyväksyttiin: heille myönnettiin kaksi tuntia armonaikaa.\n\nMihin nämä kaksi tuntia käytettiin? Niiden aikana järjestettiin\ntuomioistuin.\n\nKuka sen järjesti? Kuka sen puheenjohtajaksi? Maillard.\n\n\n\n\nXIII\n\nMaillard\n\n\nHeinäkuun 14 päivän miehestä, lokakuun 5 ja 6 päivän miehestä, kesäkuun\n20 päivän miehestä, elokuun 10 päivän miehestä tuli siis myöskin\nsyyskuun 2 päivän mies.\n\nMutta Châteletin entinen vahtimestari halusi noudattaa muodollisuutta,\ntehdä verilöylyn juhlalliseksi, näöltään lailliseksi toimitukseksi.\nHänenkin mielestään aristokraatit oli surmattava, mutta surmattava\nlaillisesti kansan lausuman tuomion jälkeen, sillä hän piti kansaa\nainoana erehtymättömänä tuomarina, jolla yksin oli oikeus sitoa ja\npäästää.\n\nEnnenkuin Maillard sai tuomioistuimensa kuntoon, oli surmattu jo lähes\nkaksisataa vankia.\n\nVain yksi oli säästetty: apotti Sicard.\n\nMetelin turvin kaksi muuta vankia oli hypännyt ikkunasta ulos ja\njoutunut Abbayessa istuntoaan pitävän piirivaliokunnan keskuuteen. Nämä\nmiehet olivat sanomalehtimies Parisot ja kuninkaan taloudenhoitaja La\nChapelle. Valiokunnan jäsenet olivat sijoittaneet pakolaiset riveihinsä\nja pelastaneet heidät sillä tavoin. Mutta murhaajia ei saa syyttää,\njos nämä kaksi miestä olivatkin päässeet heiltä karkuun: se ei ollut\nmurhaajien vika.\n\nOlemme maininneet, että poliisilaitoksen arkistossa on muuan\nmielenkiintoinen asiapaperi, joka käsittelee Maratin nimitystä\nvalvontavaliokunnan jäseneksi. Siellä on toinenkin, yhtä\nmielenkiintoinen, nimittäin Abbayen vankiluettelo, yhä vieläkin\ntahrainen verestä, jota pärskyi tuomioistuimen jäseniin asti.\n\nJos pyydätte nähdäksenne tuota luetteloa, te, joka tutkitte mieltä\nliikuttavia muistoja, huomaatte kaikkialla sen reunoissa kookkaalla,\nkauniilla, raskaalla, selvästi luettavalla, täysin tyynellä,\nepäröintiä, pelkoa tai katumusta tuntemattomalla käsialalla kirjoitetun\nnimen: _Maillard_. Se nimi esiintyy säännöllisesti seuraavien\nmerkintöjen jälkeen: \"Kansan tuomio surmannut\" ja \"Kansa vapauttanut\".\n\nJälkimäinen merkintä toistuu neljäkymmentäkolme kertaa.\n\nMaillard on Abbayessa siis säästänyt kolmenviidettä vangin hengen.\n\nSillaikaa kun hän ryhtyy hoitamaan uutta virkaansa kello yhdeksän tai\nkymmenen aikaan illalla, seuratkaamme kahta miestä, jotka lähdettyään\njakobiini-kerhosta suuntaavat askelensa Sainte-Anne-kadulle päin.\n\nSiinä kulkevat suuri saarnaaja ja opetuslapsi, mestari ja oppilas:\nRobespierre ja Saint-Just.\n\nSama Saint-Just, jonka olemme nähneet esiintyvän, kun yhtenä iltana\nPlâtrière-kadun looshiin otettiin kolme uutta vapaamuuraria,\nSaint-Just, jonka ihonväri on valju ja epäilyttävä, liian veretön\nmiehen hipiäksi, liian kalpea naisen, kaulassa raskastekoinen, jäykkä\nnauha, kylmän, kuivan ja tylyn mestarin oppilas, joka on mestariansakin\ntylympi, kuivempi ja kylmempi.\n\nMestari tuntee vielä jonkunlaista mielenliikutusta niistä politiikan\ntaisteluista, missä mies iskee mieheen, intohimo intohimoon.\n\nOppilaalle sellainen merkitsee vain shakkisiirtoa, joka tehdään\nshakkilaudalla, missä siirtoina on ihmiselämä.\n\nPitäkää varanne, te, jotka pelaatte häntä vastaan, ettei hän voita!\nSillä hän on säälimätön eikä armahda hävinneitä!\n\nRobespierrellä lienee ollut omat syynsä, miksei hän tänä iltana mennyt\nDuplayn perheeseen.\n\nHän oli sanonut aamulla käväisevänsä mahdollisesti maaseudulla.\n\nSaint-Justin, tuon nuoren miehen, voisi sanoa tuon vielä tuntemattoman\nlapsen, vuokrahotellin pieni huone tuntui hänestä tänä hirveällä\nsyyskuun yönä turvallisemmalta kuin hänen omansa.\n\nMiehet saapuivat perille kello yhdentoista tienoissa.\n\nOn tarpeetonta kysyä, mistä he keskustelivat. He puhelivat\nverilöylystä. Mutta toinen haasteli siitä Rousseaun koulukuntaan\nkuuluvan ajattelijan tavoin hentomielisesti, toinen kuivakiskoisesta\nkuin Condillacin koulukunnan matemaatikko.\n\nKuten sadun krokotiili, Robespierrekin itki toisinaan niitä, jotka hän\ntuomitsi kuolemaan.\n\nHuoneessaan Saint-Just pani hattunsa tuolille, irroitti kaulanauhansa\nja riisui takkinsa.\n\n\"Mitä sinä teet?\" kysyi Robespierre häneltä.\n\nSaint-Just silmäili häntä niin kummastelevin ilmein, että Robespierre\nsanoi toistamiseen:\n\n\"Minä kysyn, mitä sinä teet.\"\n\n\"Menen makuulle, hitossa!\" vastasi nuori mies.\n\n\"Entä miksi menet makuulle?\"\n\n\"Tehdäkseni, mitä vuoteessa tehdään, nukkuakseni.\"\n\n\"Mitä\", huudahti Robespierre, \"aiotko nukkua tällaisena yönä?\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Sinä aiot nukkua, kun tuhannet uhrit kaatuvat tai ovat kaatumassa, kun\ntämä yö on viimeinen niin monelle, jotka vielä tänä iltana hengittävät\nja ovat huomenna lakanneet elämästä!\"\n\nSaint-Just mietti tuokion.\n\nSitten hän sanoi, ikäänkuin olisi tämän lyhyen vaitiolon aikana\nammentanut sydämestään uutta vakaumusta:\n\n\"Niin, se on totta. Tiedän sen. Mutta tiedän myöskin, että se on\nvälttämätön paha, koska sinä itse olet tehnyt sen luvalliseksi.\nKuvittele keltakuumetta, kuvittele ruttoa, kuvittele maanjäristystä; ne\ntuhoavat paljon ihmisiä, enemmänkin kuin mitä nyt kuolee, eikä niiden\nkuolemasta koidu hyötyä yhteiskunnalle. Mutta vihollistemme kuolema\non meidän turvamme. Neuvon sinua siis lähtemään kotiisi, menemään\nmakuulle, kuten minäkin menen, ja koettamaan nukkua, kuten minäkin aion\nnukkua.\"\n\nJa tuo tunteeton, kylmä politiikan harrastaja oikaisihe vuoteelleen.\n\n\"Hyvästi\", sanoi hän, \"huomiseen!\"\n\nJa hän vaipui uneen.\n\nHänen unensa oli yhtä kestävää, yhtä levollista, yhtä häiriintymätöntä,\nikäänkuin mitään erikoista ei olisi Pariisissa tapahtunutkaan. Hän oli\nnukahtanut kello puoli kaksitoista illalla. Kello kuusi aamulla hän\nheräsi.\n\nSaint-Just huomasi varjon ikkunan ja itsensä välissä. Hän kääntyi\nikkunaan päin ja tunsi Robespierren.\n\nHän arveli, että illalla lähdettyään Robespierre oli jo palannut.\n\n\"Mikä sinut on saanut jalkeille näin varhain?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mikään\", vastasi Robespierre. \"En ole lähtenytkään\".\n\n\"Mitä, etkö ole lähtenytkään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö ole ollut makuulla?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö ole nukkunut?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Missä olet yösi viettänyt?\"\n\n\"Olen ollut jalkeilla, nojannut otsaani tuota ikkunanruutua vasten ja\nkuunnellut kadun ääniä.\"\n\nRobespierre ei valehdellut. Hän ei ollut nukkunut sekuntiakaan!\nIlmaisiko se epäilyä, pelkoa, katumusta?\n\nSaint-Justiin taas nukkuminen ei ollut vaikuttanut sen enempää kuin\naikaisempienkaan öitten nukkuminen.\n\nSeinen toisella rannalla, Abbayen muurien sisäpuolella, oli\nmuuten toinenkin mies, joka ei ollut nukkunut yhtään enempää kuin\nRobespierrekään.\n\nTämä mies nojasi viimeisen, pihanpuolisen kopin nurkkaukseen ja oli\nmiltei häipynyt sen pimentoon.\n\nTämä viimeinen koppi, joka oli muutettu tuomioistuinsaliksi, esitti\nseuraavanlaisen sisäkuvan.\n\nIson pöydän ympärillä, jolle oli kasattu sapeleita, miekkoja ynnä\npistooleja ja jota valaisi kaksi kuparilamppua — niiden valo oli\nvälttämätön kirkkaalla päivälläkin — istui kaksitoista miestä.\n\nMiesten tummasta hipiästä, jykevästä rakenteesta, punaisista myssyistä\nja jakobiini-nutuista voi päätellä heidän olleen rahvaanlapsia.\n\nHeidän keskellään istui kolmantenatoista puheenjohtaja, yllä musta,\nnukkavieru takki, valkoiset liivit ja lyhyet housut, paljain päin,\njuhlallisen synkeän näköisenä.\n\nTämä mies, joka varmaankin oli joukon ainoa lukuja kirjoitustaitoinen,\noli levittänyt eteensä vankiluettelon, pannut käden ulottuville\npaperia, kyniä ja mustetolpon.\n\nNämä miehet olivat Abbayen tuomareita, hirveitä tuomareita; sillä\nheidän tuomioistaan ei voinut vedota sillä ne pantiin heti täytäntöön.\nVerestä lainehtivalla pihamaalla odotteli viitisenkymmentä teloittajaa,\nkäsissä sapelit, puukot ja piikit.\n\nHeidän puheenjohtajansa oli vahtimestari Maillard.\n\nOliko hän tullut paikalle omasta aloitteestaan? Oliko hänet lähettänyt\nDanton, joka halusi tehdä toisissakin vankiloissa, Cannesissa,\nChâteletissa, La Forcessa, mitä tehtiin Abbayessa: armahdettiin joku\nvanki?\n\nKukaan ei tiedä.\n\nSyyskuun 4 päivänä Maillard katoaa. Häntä ei nähdä enää, hänestä ei\npuhuta sen koommin, hän hukkuu kuin veren nielaisemana.\n\nMutta eilisillasta, kello kymmenestä lähtien hän on toiminut\ntuomioistuimen puheenjohtajana.\n\nHän oli tullut, kannattanut huoneeseen tämän pöydän, toimittanut\nitselleen vankiluettelon, valinnut umpimähkään ensimmäisistä\ntapaamistaan henkilöistä kaksitoista tuomaria, oli sitten istuutunut\npöydän taakse sijoittanut kuusi tuomaria oikealle puolelleen ja kuusi\nvasemmalleen, ja verilöyly oli jatkunut, mutta nyt jonkunlaisin\nsäännöllisin muodoin.\n\nLuettelon mukaan lausuttiin vangin nimi. Vartijat lähtivät noutamaan\nvankia. Maillard selosti hänen vangitsemisensa syyt. Vanki saapui.\nPuheenjohtaja neuvotteli katsein virkaveljiensä kanssa. Jos vanki\ntuomittiin syylliseksi, tyytyi Maillard sanomaan:\n\n\"La Forceen!\"\n\nSilloin ulko-ovi aukeni ja tuomittu kaatui murhaajien iskuista.\n\nJos sensijaan vanki vapautettiin, nousi musta haamu, laski kätensä\nhänen päälaelleen ja sanoi:\n\n\"Tehtäköön tilaa!\"\n\nJa vanki oli pelastunut.\n\nKun Maillard oli saapunut Abbayen portille, oli muuan mies lähtenyt\nmuurin kupeelta ja astunut hänen eteensä.\n\nHeti ensimmäisten sanojen jälkeen Maillard oli tuntenut tämän miehen\nja kumartanut kookasta varttansa, ehkei alistumisen, niin toki\nmyöntyväisyyden merkiksi.\n\nHän oli sitten kutsuttanut tämän miehen vankilaan, ja kun pöytä oli\nkunnossa ja tuomioistuin oli saatu järjestetyksi, hän oli sanonut:\n\n\"Pysytelkää tuolla ja kun esille tulee henkilö, jonka kohtalosta olette\nhuolissanne, tehkää minulle merkki.\"\n\nMies oli painunut nurkkaansa ja illasta alkaen hän oli istunut siinä\nmykkänä, liikkumattomana, odottavana.\n\nTämä mies oli Gilbert.\n\nHän oli vannonut Andréelle, ettei sallisi hänen kuolla, ja hän yritti\npitää valansa.\n\nKello neljästä kuuteen murhaajat ja tuomarit levähtivät. Kello kuudelta\nhe söivät.\n\nNiiden kolmen tunnin aikana, jotka tämä nukkuminen ja ateriointi\nkestivät, kommuunin lähettämät vankkurit olivat kuljettaneet pois\nuhrien ruumiit.\n\nKoska pihalla oli verta kolme tuumaa paksulta, koska jalka lipesi\ntässä veressä ja koskei ollut aikaa puhdistaa pihaa, oli sinne tuotu\nsatakunta olkikupoa, jotka sitten hajoitettiin pihan kivipohjalle\nja joiden katteeksi levitettiin uhrien vaatteita ja varsinkin\nsveitsiläisten asetakkeja.\n\nVaatteet ja oljet imivät itseensä veren.\n\nMutta tuomarien ja teurastajien nukkuessa vangit valvoivat. Kauhu piti\nheidät hereillä.\n\nKun huudot lakkasivat, kun nimenhuuto taukosi, alkoivat he jälleen\ntoivoa. Surmaajille olikin kai tarkoitus antaa vain määrätty annos,\nteurastus rajoittuisikin kukaties vain sveitsiläisiin ja kuninkaan\nkaartiin? Tämä toivo oli lyhytikäinen.\n\nKello puoli seitsemän seuduissa huudot ja vankien kutsuminen alkoivat\njälleen.\n\nSilloin muuan vartija tuli sanomaan Maillardille, että vangit olivat\nvalmiit kuolemaan, mutta pyysivät päästä sitä ennen kuulemaan messua.\n\nMaillard kohautti hartioitaan, mutta suostui silti pyyntöön.\n\nHän oli muuten paraikaa kuuntelemassa onnitteluja, jotka kommuunin\nnimessä muuan sen lähetti esitti, hentovartaloinen, lempeän näköinen\nmies, yllä ruskea nuttu ja päässä pieni peruukki.\n\nTämä mies oli Billaud-Varennes.\n\n\"Kunnon kansalaiset\", sanoi hän murhaajille, \"te olette puhdistaneet\nyhteiskunnan suurista rikollisista! Kaupunginvaltuusto ei tiedä kuinka\nteidät palkitsisi. Vainajien ryöstö olisi epäilemättä oikeutenne, mutta\nse näyttäisi varkaudelta. Tämän tappion hyvitykseksi minä olen saanut\ntehtäväkseni tarjota teille kullekin kahdeksankymmentä livreä, jotka\nsuoritetaan teille heti paikalla.\"\n\nJa Billaud-Varennes käski tosiaankin jakaa heti murhaajille palkkarahat\nnäiden verisestä työstä.\n\nOli tapahtunut seuraavaa, mikä selittää kommuunin suorittaman palkkion.\n\nSyyskuun 2 päivän kuluessa jotkut murhaajista — niitä oli vähän, sillä\nenemmistö oli pikkukaupustelijoita [Poliisilaitoksen arkistossa oleva\nsyyskuun 2 päivän tapausten tutkintopöytäkirja kertoo samaa] — jotkut\nmurhaajista olivat sukitta ja jalkineitta; siksipä he katselivatkin\nkademielin aristokraattien jalkavarusteita. Lopulta he lähettivät\npiirilleen anomuksen, että he saisivat luvan panna jalkoihinsa\nvainajien tamineet. Piiri suostui anomukseen.\n\nSiitä lähtien Maillard huomasi, että katsottiin oltavan vapaita\nenemmistä anomuksista ja että sen mukaan otettiin vainajilta sukkien\nynnä jalkineitten ohella kaikki, mikä oli ottamisen arvoista.\n\nMaillardin mielestä moinen ryöstö pilasi hänen teurastuksensa arvon ja\nilmoitti asiasta kommuunille.\n\nSiitä taas oli seurauksena Billaud-Varennesin lähettitoimi ja se\nuskonnollinen hartaus, millä hänen sanojaan kuunneltiin.\n\nSillävälin vangit kuuntelivat messua. Sen saneli apotti Lentänyt,\nkuninkaan saarnaaja, ja sen toimitti apotti de Rastignac, uskonnollinen\nkirjailija.\n\nMolemmat olivat valkohapsisia, kunnianarvoisia vanhuksia, joiden sanat,\nkun he saarnasivat eräänlaiselta korokkeelta, ja joiden nöyryys ja usko\nvaikuttivat ylevästi ja kohottavasti vankipoloisiin.\n\nJuuri kun kaikki olivat polvillaan ottamassa vastaan apotti Lenfantin\nsiunausta, alkoi nimenhuuto jälleen.\n\nEnsimmäiseksi huudettu nimi oli lohduttajan.\n\nHän nyökkäsi, lopetti rukouksensa ja seurasi noutajiansa.\n\nToinen pappi jäi ja jatkoi hautajaispuhetta.\n\nSitten tuli hänen vuoronsa ja hänkin seurasi kutsujiansa.\n\nVangit jäivät omiin oloihinsa.\n\nKeskustelu käsitteli synkkiä, hirveitä, outoja asioita.\n\nHe haastelivat erilaisista kuolintavoista ja mikä rankaisumuoto olisi\nenemmän tai vähemmän pitkällinen.\n\nYhdet tahtoivat kurkottaa päänsä, jotta se katkeaisi yhdellä iskulla,\ntoiset kehoittivat kohottamaan käsivarret, jotta rinta voitaisiin\nlävistää kaikilta tahoilta, kolmannet neuvoivat pitämään käsivarret\nselän takana, jotta vastarinta tulisi niin vähäiseksi kuin mahdollista.\n\nMuuan nuorukainen erkani joukosta ja sanoi:\n\n\"Menenpä katsomaan, mikä tapa on paras.\"\n\nHän kiipesi pieneen torniin, jonka ristikkoikkuna oli teurastamon\npihalle päin, ja sieltä hän tutki kuoleman kulkua.\n\nPian hän palasi toisten luo ja selitti:\n\n\"Nopeimmin kuolevat ne, joilla on onni saada iskut suoraan rintaansa.\"\n\nTällöin kuultiin sanat: \"Jumala, minä tulen luoksesi!\" ja näitä sanoja\nseurasi syvä huokaus.\n\nMuuan vangeista oli suistunut kumoon ja vääntelehti nyt permannolla.\n\nSe oli herra de Chantereine, kuninkaan perustuslaillisen kaartin\neversti.\n\nHän oli työntänyt puukon kolmesti rintaansa.\n\nVangit ottivat puukon perinnökseen, mutta he iskivät itseään\nepävarmasti. Vain yhden onnistui surmata itsensä.\n\nHuoneessa oli kolme naista: kaksi nuorta, kauhun valtaamaa tyttöä,\njotka olivat takertuneet kahteen vanhukseen, ja muuan surupukuinen\nnainen, joka tyynenä rukoili polvillaan ja hymyili rukoillessaan.\n\nNuoret tytöt olivat neiti de Cazotte ja neiti de Sombreuil.\n\nMolemmat vanhukset olivat heidän isänsä.\n\nSurupukuinen nainen oli Andrée.\n\nHerra de Montmorin kutsuttiin.\n\nTämä de Montmorin oli, kuten muistettaneen, se entinen ministeri,\njonka kirjoittaman matkaluvan turvin kuningas oli yrittänyt paeta.\nHän oli siihen aikaan niin vihattu, että jo edellisenä iltana muuan\nnuorukainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi, oli hädin tuskin\nvälttänyt kuoleman tuon nimen takia.\n\nHerra de Montmorin ei ollut tullut kuuntelemaan lohdutussaarnaa. Hän\npysytteli kopissaan, raivoissaan, epätoivoisena, manasi vihollisiaan,\nvaati aseitaan, reutoi vankilansa rautaristikkoja, pirstoi tammipöydän,\njonka laudat olivat kahden tuuman vahvuiset.\n\nHänet täytyi raahata tuomioistuimen eteen. Hän astui sisälle kalpeana,\nsilmät säkenöiden ja nyrkkiään puiden.\n\n\"La Forceen!\" sanoi Maillard.\n\nEntinen ministeri tulkitsi tämän tuomion sananmukaisesti ja arveli,\nettä kysymyksessä oli vain vankilan muutos.\n\n\"Puheenjohtaja\", sanoi hän Maillardille, \"koska suvaitset nimittää\nitseäsi siksi, minä toivon, että minut viedään ajoneuvoissa, jotta\nsäästyisin murhamiestesi häväisyiltä\".\n\n\"Valjastuttakaa vaunut herra kreivi de Montmorinille\", sanoi Maillard\nvalikoidun kohteliaasti.\n\nSitten hän lisäsi puhuen herra de Montmorinille:\n\n\"Suvaitkaa istuutua, herra kreivi, vaunujanne odottamaan.\"\n\nKreivi istuutui muristen jotakin.\n\nViittä minuuttia myöhemmin ilmoitettiin, että vaunut olivat portin\nedessä. Joku koiranleuka oli käsittänyt, mikä pikku ilveily voitiin\nesittää tässä murhenäytelmässä, ja teki mainitun ilmoituksen.\n\nKohtalokas ovi avattiin, se josta mentiin kuolemaan, ja herra de\nMontmorin astui ulos.\n\nHän oli edennyt tuskin kolmeakaan askelta, kun hän jo suistui maahan\nparinkymmenen piikin lävistämänä.\n\nSitten tuli muita vankeja, joiden tuntemattomat nimet ovat häipyneet\nunohdukseen.\n\nKaikkien näiden tuntemattomien nimien joukossa muuan esille huudettu\nnimi leimahti kuin tulenlieska: Jacques Cazotten nimi, Cazotten,\ntuon illuminaatin, joka kymmenen vuotta ennen vallankumousta oli\nennustanut jokaiselle, mikä kohtalo itsekutakin odotti, Cazotte,\njoka oli _Rakastuneen paholaisen, Olivierin_ ynnä _Tuhannen ja yhden\npaltun_ kirjoittaja, Cazotte, tuo raisun mielikuvituksen, haltioituneen\nhengen, palavan sydämen mies, joka intomielisenä oli omaksunut\nvallankumousvastaiset yritykset ja joka ystävä Pouteaulle, kuninkaan\nsivililistan intendenttilaitoksessa palvelevalle toimihenkilölle,\nosoittamissaan kirjeissä oli lausunut mielipiteitä, jotka\nkuvattavanamme olevana ajankohtana rangaistiin kuolemalla.\n\nTytär oli toiminut sihteerinä näitä kirjeitä sepitettäessä. Ja kun isä\noli vangittu, oli Elisabeth Cazotte pyytänyt päästä hänen mukaansa.\n\nMikäli rojalistinen maailmankatsomus oli kenellekään sallittu, niin\nvarmastikin tälle viisikahdeksattavuotiaalle vanhukselle, jonka\njalat olivat juuttuneet Ludvig XIV:n aikaiseen kuninkuuteen ja joka\nBurgognen herttuan tuutulauluksi oli sepittänyt kaksi kansanomaiseksi\ntullutta viisua: _Tout au beau milieu des Ardennes_ ja _Commère,\nil faut chauffer le lit!_ Mutta moiset perustelut kelpasivat vain\najattelijoille eivätkä Abbayen teurastajille. Cazotte olikin jo\nennakolta tuomittu.\n\nNähdessään tuon kauniin, valkohapsisen, tulisilmäisen, jalopiirteisen\nvanhuksen Gilbert poistui nurkastaan ja liikahti kuin mennäkseen\nhäntä vastaan. Maillard huomasi tuon liikkeen. Cazotte astui esille\ntyttäreensä nojaten. Mutta tytär oivalsi heti, että hän seisoi\ntuomariensa edessä.\n\nSilloin hän jätti isänsä ja tuli kädet ristissä rukoilemaan tätä\nverituomioistuinta ja teki sen niin liikuttavin sanoin, että\nMaillardin avustajat alkoivat empiä. Poloinen lapsi älysi, että noiden\nkarkeitten pintojen alla sykki sydän, mutta niitä herkyttääkseen oli\nvaivuttava syvyyksiin. Hän syöksyi niihin, pää nöyrästi taipuneena,\nsääli oppaanaan. Nämä miehet, jotka eivät tienneet mitä kyyneleet\nolivat, nämä miehet itkivät! Maillard pyyhkäisi hihalla kuivia Ja\ntylyjä silmiään, jotka kahdenkymmenen tunnin aikana olivat katselleet\nteurastusta kertaakaan rävähtämättä.\n\nHän kohotti kätensä, laski sen Cazotten päälaelle ja sanoi:\n\n\"Tehtäköön tilaa!\"\n\nNuori tyttö ei tiennyt mitä ajattelisi.\n\n\"Älkää pelätkö, neiti\", sanoi Gilbert, \"isänne on pelastettu!\"\n\nKaksi tuomaria nousi saattamaan Cazottea kadulle asti, peloissaan, että\njokin kohtalokas erehdys veisi kuolemaan uhrin, joka juuri oli sen\nvälttänyt.\n\nCazotte oli pelastunut — tällä kerralla ainakin.\n\nTunnit kuluivat. Teurastus jatkui.\n\nPihalle oli tuotu penkkejä katselijoita varten. Murhamiesten vaimoilla\nja lapsilla oli oikeus katsella tätä näytelmää. Ei sillä hyvä, että\nnämä vilpittömät näyttelijät saivat palkan: he tahtoivat lisäksi\nkättentaputuksia.\n\nKello viisi iltapäivällä kutsuttiin esille herra de Sombreuil.\n\nHän oli yhtä tunnettu rojalistina kuin Cazotte ja häntä tuntui\nolevan sitäkin mahdottomampi pelastaa, kun muistamme, että hän\nInvalidi-hotellin kuvernöörinä oli heinäkuun 14 päivänä ammuttanut\nkansaa. Hänen poikansa olivat ulkomailla vihollisarmeijassa. Yksi\nnäistä oli kunnostautunut Longwyn piirityksessä, niin että Preussin\nkuningas oli antanut hänelle sen johdosta ritarimerkin.\n\nHänkin tuli tuomarien eteen ylevänä ja alistuneena, pitäen päätänsä\npystyssä valkohapsisten suortuvien ulottuessa hänen asetakilleen asti.\nHänkin nojasi tyttäreensä.\n\nTällä kerralla Maillard ei uskaltanut lausua vapauttavaa päätöstä.\nMutta hän sai sanotuksi:\n\n\"Viaton tai rikollinen, minun käsittääkseni kansa ei voi tahrata\nkäsiään tämän vanhuksen vereen.\"\n\nNeiti de Sombreuil kuuli nämä ylevät sanat, jotka laskivat punnuksensa\njumalalliselle vaakalaudalle. Hän tarttui isänsä käteen ja lähti\ntaluttamaan häntä elämän ovelle päin huudahtaen:\n\n\"Pelastettu, pelastettu!\"\n\nVarsinaista tuomiota ei ollut julistettu, ei kuolemaan vievää eikä\nvapauttavaa.\n\nPari kolme murhamiestä kurkisti ovesta sisälle ja tiedusteli, mitä oli\ntehtävä.\n\nTuomioistuin oli vaiti.\n\n\"Tehkää mitä haluatte\", sanoi vihdoin yksi sen jäsenistä.\n\n\"Hyvä on\", huusivat murhaajat, \"juokoon nuori tyttö maljan kansan\nmenestykseksi!\"\n\nJa sitten muuan veren punaama mies, jonka hihat oli kääritty ylös\nja jonka kasvoilla oli villi ilme, tarjosi neiti de Sombreuilille\nlasin, jossa toisten arvelujen mukaan oli verta, toisten mukaan\nyksinkertaisesti viiniä.\n\nNeiti de Sombreuil huusi: \"Eläköön kansa!\" Hän kostutti huulensa\nnesteessä, mitä se lienee ollutkin, ja herra de Sombreuil oli\npelastettu.\n\nJälleen kului pari tuntia.\n\nJa sitten Maillardin ääni, yhtä tunteettomana eläviä kutsuessaan kuin\nMinoksen ääni vainajaa manatessaan, Maillardin ääni lausui seuraavat\nsanat:\n\n\"Kansatar Andrée de Taverney, kreivitär de Charny.\"\n\nTämän nimen kuullessaan Gilbert tunsi jalkojaan herpaisevan ja\nsydämensä lakkaavan sykkimästä.\n\nElämä, joka hänen silmissään oli hänen omaansa kallisarvoisempi,\narvioitaisiin ja tuomittaisiin, joko tuhoutumaan tai pelastumaan.\n\n\"Kansalaiset\", jatkoi Maillard hirveän tuomioistuimensa jäsenille,\n\"vanki, joka kohta astuu eteenne, on muuan poloinen nainen, joka\non uhrautunut Itävallattaren hyväksi, mutta jonka alttiuden\nItävallatar, kiittämättömänä kuten kuningattaret yleensä, on palkinnut\nkiittämättömyydellä. Hän on tälle ystävyydelle uhrannut kaikki:\nomaisuutensa ja puolisonsa. Te näette hänet mustiin puettuna, ja ketä\nhän saa kiittää siitä surupuvusta? Templen naisvankia! Kansalaiset,\nminä pyydän teiltä sen naisen elämää.\"\n\nTuomioistuimen jäsenet nyökkäsivät myöntymisen merkiksi.\n\nYksi ainoa huomautti:\n\n\"Hänet on nähtävä ensin.\"\n\n\"Katselkaa siis\", virkkoi Maillard.\n\nOvi aukeni ja käytävän perältä tuli yksin, kenenkään tukematta, lujin\naskelin muuan mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta harso.\n\nHäntä olisi voinut pitää ilmestyksenä, joka oli tulossa varjojen\nmaailmasta, mistä, kuten Hamlet sanoo, kukaan vaeltaja ei ole vielä\npalannut.\n\nHänet nähdessään tuomarit säpsähtivät.\n\nHän astui pöydän eteen ja kohotti harsonsa.\n\nMilloinkaan eivät tuomarit olleet nähneet näin kiistämätöntä\nkaunotarta, mutta eivät myöskään kalpeampaa: hän oli kuin marmoriksi\nkiteytynyt jumalatar.\n\nKaikki tuijottivat häneen. Gilbert hengitti läähättäen.\n\nAndrée sanoi Maillardille lempeällä, mutta lujalla äänellä:\n\n\"Kansalainen, tekö olette puheenjohtaja?\"\n\n\"Minä, kansatar\", vastasi Maillard kummastellen, kun häneltä,\nkyselijältä, kyseltiin.\n\n\"Minä olen kreivitär de Charny, sen kreivi de Charnyn vaimo, joka\nsurmattiin saastaisena elokuun kymmenentenä päivänä. Olen aristokraatti\nja kuningattaren ystävätär. Olen ansainnut kuoleman ja tulen sitä\nhakemaan.\"\n\nTuomarit huudahtivat hämmästyksestä.\n\nGilbert kalpeni ja painui nurkkaansa niin syvälle kuin pääsi koettaen\nvälttää Andréen huomiota.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi Maillard, joka näki Gilbertin kauhistuksen, \"tämä\nnainen on hullu. Hänen miehensä kuolema on sekoittanut hänen järkensä.\nSäälikäämme häntä ja vaalikaamme hänen elämäänsä. Kansan tuomio ei\nrankaise mielenvikaisia.\"\n\nHän nousi ja aikoi laskea kätensä syytetyn päälaelle, kuten hän teki\njulistaessaan vapauttavan tuomion.\n\nMutta Andrée työnsi Maillardin käden syrjään.\n\n\"Minä olen täydessä tolkussani\", sanoi hän. \"Jos te haluatte armahtaa,\nniin armahtakaa niitä, jotka sitä pyytävät ja sen ansaitsevat, älkääkä\nminua, joka sitä en ansaitse ja joka kieltäydyn siitä.\"\n\nMaillard silmäili Gilbertiä. Tämä oli ristinnyt kätensä.\n\n\"Tämä nainen on hullu\", toisti hän. \"Tehtäköön tilaa!\"\n\nJa hän viittasi erään jäsenen opastamaan Andréen elämän portista.\n\n\"Viaton!\" huusi mies. \"Vapaa menemään!\"\n\nAndréen tieltä väistyttiin. Sapelit, piikit ja pistoolit painuivat\ntämän surupatsaan edessä.\n\nMutta kymmenen askelta astuttuaan, Gilbertin kumartuessa ikkunasta\nkatsomaan hänen lähtöään, Andrée pysähtyi.\n\n\"Eläköön kuningas!\" huudahti hän. \"Eläköön kuningatar! Häpeä elokuun\nkymmenennelle päivälle!\"\n\nGilbert parahti ja syöksyi pihalle.\n\nHän oli nähnyt säilänterän välähtävän. Salamannopeasti terä oli\npainunut Andréen rintaan.\n\nHän ehti paikalle parahiksi ottamaan käsivarsilleen kuolevan nais-rukan.\n\nAndrée käänsi häneen sammuvan katseensa ja tunsi hänet.\n\n\"Sanoinhan teille, että kuolen vastoin tahtoanne\", kuiskasi hän.\n\nSitten hän lisäsi tuskin tajuttavalla äänellä:\n\n\"Rakastakaa Sebastienia meidän molempien edestä!\"\n\nJa yhä heikommin hän jatkoi:\n\n\"Hänen viereensä, eikö niin? Olivierini viereen, puolisoni viereen...\nikuisesti!\"\n\nJa hän heitti henkensä.\n\nGilbert nosti hänet käsivarsilleen.\n\nViisikymmentä veren piinaamaa kättä uhkasi häntä yhtaikaa.\n\nMutta Maillard ilmestyi hänen taaksensa, laski kätensä hänen\npäälaelleen ja sanoi:\n\n\"Tehkää tietä kansalaiselle Gilbertille, kun hän vie vahingossa\nsurmatun nais-rukan ruumista!\"\n\nKaikki väistyivät syrjään, ja Gilbert kantoi pois Andréen ruumiin.\nKukaan näistä murhaajista ei ajatellut estää hänen kulkuaan: niin\nvoimakas oli Maillardin sanojen teho tähän mieslaumaan.\n\n\n\n\nXIV\n\nMitä Templessä tapahtui verilöylyn aikana\n\n\nJärjestellessään tätä verilöylyä, josta olemme yrittäneet luoda\njonkunlaista kuvaa, ja haluten kauhulla alistaa kansalliskokouksen ja\nsanomalehdistön kommuuni pelkäsi tavattomasti, että Templen vangeille\ntapahtuisi jokin onnettomuus.\n\nJa silloisessa tilanteessa — Longwy oli vallattu, Verdunia uhattiin,\nvihollinen oli parinkymmenen penikulman päässä Pariisista — kuningas ja\nkuninkaallinen perhe olivat kallisarvoisia pantteja, jotka takasivat\npahimminkin itsensä paljastaneitten hengen.\n\nTempleen lähetettiin siis komisaareja.\n\nViisisataa aseellista miestä ei olisi kyennyt puolustamaan tätä\nvankilaa, jonka he itse sitäpaitsi olisivat ehkä aukaisseet kansalle.\nMuuan komisaari keksi tällöin keinon, joka oli varmempi kuin kaikki\nPariisin piikit ja pistimet. Templen muuriin kiinnitettiin kolmivärinen\nnauha, jossa oli kirjoitus:\n\n\"Kansalaiset, te, jotka kostoonne osaatte yhdistää\njärjestyksenrakkauden, kunnioittakaa tätä estettä! Se on välttämätön\nvalvonnallemme ja vastuullemme.\"\n\nKummallinen aikakausi, jolloin tammiovet pirstottiin, jolloin\nrautaristikot ruhjottiin ja jolloin polvistuttiin kolmivärisen nauhan\nedessä!\n\nKansa polvistui Templen kolmivärinauhan eteen ja suuteli sitä; kukaan\nei astunut sen yli.\n\nSyyskuun 2 päivänä kuningas ja kuningatar eivät tienneet, mitä\nPariisissa tapahtui. Templen ympärillä kävi kyllä tavallista\nvoimakkaampi kuohunta, mutta oli jo alettu tottua näihin kiihkon\nyltymistä osoittaviin oireilun.\n\nKuningas söi päivällisensä tavallisesti kello kaksi. Tapansa mukaan hän\nsöi päivällisensä kello kaksi syyskuun toisellakin päivänä. Aterian\njälkeen hän edelleen tapansa mukaan meni puutarhaan kuningattaren,\nmadame Elisabethin, kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin kanssa.\n\nHeidän kävellessään ulkopuolelta kuulunut melu alkoi yltyä.\n\nYksi komisaareista, jotka saattoivat kuningasta, sanoi eräälle\nvirkatoverilleen, mutta niin hiljaa, ettei Cléry voinut kuulla:\n\n\"Taisimme tehdä hullusti, kun suostuimme tähän iltapäivä-kävelyyn.\"\n\nKello oli tällöin kolmen seuduissa ja juuri sillä hetkellä alettiin\nsurmata vankeja, jotka siirrettiin raatihuoneelta Abbayeen.\n\nKuninkaalla oli enää kaksi kamaripalvelijaa: Cléry ja Hue.\n\nPoloinen Thierry, jonka olemme nähneet elokuun 10 päivänä tarjonneen\nkuningattarelle huonettaan herra Rödererin asunnoksi, oli Abbayessa ja\nsaisi siellä surmansa syyskuun 3 päivän kuluessa.\n\nToinen komisaari tuntui olleen samaa mieltä, että näet oli tehty\nhullusti, kun kuninkaallinen perhe oli päästetty kävelylle, koskapa\nmolemmat käskivät kävelijöiden heti palata sisälle.\n\nKäskyä toteltiin.\n\nMutta tuskin oli ehditty kokoontua kuningattaren huoneeseen, kun\nsisälle astui kaksi muuta komisaaria, jotka eivät kuuluneet ensinkään\ntornin palveluskuntaan, ja joista toinen, entinen kapusiinimunkki,\nnimeltään Mathieu, lähestyi kuningasta ja sanoi:\n\n\"Tiedättekö, herra, mitä tapahtuu? Isänmaa on mitä huutavimmassa\nvaarassa.\"\n\n\"Kuinka minä voisinkaan mitään tietää, hyvä herra?\" vastasi kuningas.\n\"Olen vanki ja suljettuna ulkomaailmasta.\"\n\n\"No, minä sanon teille, mitä ette tiedä. Vihollinen on tunkeutunut\nChampagneen ja Preussin kuningas marssii Châlonsia kohden.\"\n\nKuningatar ei voinut pidättää ilon aiheuttamaa liikahdusta.\n\nKomisaari äkkäsi tuon liikkeen, niin hetkellinen kuin se olikin.\n\n\"Kyllä se tiedetään\", sanoi hän kuningattarelle, \"että me, meidän\nvaimomme ja meidän lapsemme tuhoudumme, mutta te olette siitä\nvastuussa. Te kuolette ennen meitä, ja silloin on kansan puolesta\nkostettu.\"\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto\", virkkoi kuningas. \"Minä olen tehnyt\nkaikkeni kansan parhaaksi enkä soimaa itseäni mistään.\"\n\nSamainen komisaari kääntyi sitten puhuttelemaan herra Hueta, joka\nseisoi oven suussa.\n\n\"Kommuuni on antanut tehtäväkseni vangita sinut\", sanoi.\n\n\"Kuka vangitaan?\" kysyi kuningas.\n\n\"Kamaripalvelijanne.\"\n\n\"Kamaripalvelijani? Kumpi?\"\n\n\"Tuo.\"\n\nJa komisaari osoitti Hueta.\n\n\"Herra Hue!\" sanoi kuningas. \"Mistä häntä syytetään?\"\n\n\"Se ei kuulu minulle. Hänet viedään tänä iltana ja hänen paperinsa\nsinetöidään.\"\n\nPoistuessaan entinen kapusiinimunkki sanoi Clérylle:\n\n\"Varokaa käyttäytymistänne, sillä teidän voi käydä samalla lailla,\nellette esiinny vilpittömästi.\"\n\nSeuraavana päivänä, syyskuun 3:ntena, kello yhdentoista tienoissa\naamupuolella, kun kuningas oli perheineen kuningattaren huoneessa,\nmuuan komisaari tuli käskemään Cléryn saapua kuninkaan huoneeseen.\n\nManuel ja pari kolme muuta kommuunin jäsentä odottelivat siellä.\n\nKaikkien kasvot ilmaisivat tavatonta levottomuutta. Olemme varemmin\nnähneet, ettei Manuel suinkaan ollut verenhimoinen mies ja että\nkommuunissakin oli maltillinen ryhmä.\n\n\"Mitä kuningas arvelee kamaripalvelijansa vangitsemisesta?\" kysyi\nManuel. [Cléry oli kruununprinssin palvelija.]\n\n\"Hänen majesteettinsa on sen johdosta syvästi huolissaan\", vastasi\nCléry.\n\n\"Hänelle ei tapahdu mitään\", sanoi Manuel, \"mutta minut on valtuutettu\nilmoittamaan kuninkaalle, ettei Hue palaa ja että neuvosto panee hänen\ntilalleen toisen. Te voitte ilmoittaa kuninkaalle tästä toimenpiteestä.\"\n\n\"Se ei kuulu minun tehtäviini, hyvä herra\", vastasi Cléry. \"Suvaitkaa\nsiis vapauttaa minut tekemästä ilmoitusta, joka on isännälleni perin\nepämieluinen.\"\n\nManuel tuumi hetken.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän. \"Minä menen kuningattaren luo.\"\n\nJa hän meni todella ja tapasi siellä kuninkaan.\n\nKuningas suhtautui tyynesti kommuunin prokuraattorin ilmoitukseen.\nSitten hän virkkoi, kasvot yhtä värähtämättöminä kuin ne olivat\nolleet kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivänä ja jommoisina ne olisivat\nmestauslavallakin:\n\n\"Hyvä on, kiitän teitä. Voin turvautua poikani palvelijaan, ja jos\nneuvosto ei hyväksy sitä, olen itse oma palvelijani.\"\n\nHän nyökäytti kevyesti päätänsä ja lisäsi:\n\n\"Olen niin päättänyt.\"\n\n\"Onko teillä syytä valittaa mistään?\" kysyi Manuel.\n\n\"Meiltä puuttuu liinavaatteita\", vastasi kuningas, \"ja me olemme\nkipeästi niiden tarpeessa. Luuletteko voivanne saada neuvoston\nsuostumaan, että meille annetaan niitä tarpeittemme mukaan?\"\n\n\"Ilmoitan asiasta neuvostolle\", vastasi Manuel.\n\nJa kun kuningas ei kysellyt häneltä enempää, Manuel poistui.\n\nKello yksi kuningas ilmoitti haluavansa lähteä kävelylle.\n\nNäiden kävelyjen aikana saatiin nähdä joku ystävyyden osoitus, milloin\njostakin ikkunasta, milloin ullakon parvekkeelta tai uutimien takaa, ja\nse tuotti vähäisen lohtua.\n\nKomisaarit epäsivät kuninkaalliselta perheeltä luvan päästä ulos.\n\nKello kaksi istuttiin päivällispöytään.\n\nKesken ateriaa kuului ulkoa rummunpärrytystä ja yhä yltyvää huutoa.\nMelu läheni Templeä kohden.\n\nKuninkaallinen perhe nousi pöydästä ja kokoontui kuningattaren\nhuoneeseen.\n\nMeteli läheni yhä.\n\nMikä sen aiheutti?\n\nLa Forcessa surmattiin kuten Abbayessakin. Mutta siellä ei toiminutkaan\npuheenjohtajana Maillard, vaan Hébert. Teurastus olikin siellä\nhirveämpää.\n\nJa kuitenkin vankien oli siellä helpompi pelastautua. La Forcessa oli\nvaltiollisia vankeja vähemmän kuin Abbayessa. Murhaajia oli niinikään\nvähemmän ja katselijat olivat vähemmän verenhimoisia. Mutta kun\nAbbayessa Maillard hallitsi verilöylyä, hallitsi La Forcessa verilöyly\nHébertiâ.\n\nAbbayessa armahdettiin neljäkymmentäkaksi vankia, La Forcessa ei\nkuuttakaan.\n\nLa Forcen vankien joukossa oli myöskin poloinen pikku prinsessa de\nLamballe. Aikaisemmissa kertomuksissamme olemme nähneet hänen liikkuvan\nkuningattaren uhrautuvana varjona.\n\nHäntä vihattiin suunnattomasti, häntä nimitettiin _Itävallattaren\nneuvojaksi_. Hän oli kuningattaren uskottu, läheinen ystävä, ehkä\njotakin enempääkin — niin ainakin väitettiin — muttei suinkaan hänen\nneuvojansa. Tämä Eugene Savoijalaisen hentoinen tyttärentytär,\njonka suu oli hieno, mutta tiukka ja jonka hymy oli jäykkää, kykeni\nrakastamaan, hän on sen osoittanut, muttei milloinkaan neuvomaan, ei\nainakaan kuningattaren kaltaista jäntevää, itsepäistä ja hallitsevaa\nluonnetta.\n\nKuningatar oli rakastanut häntä, kuten hän oli rakastanut rouva\nde Guémenétä, rouva de Marsania, rouva de Polignacia, mutta\nkevytmielisenä, häälyvänä, epätasaisena kaikissa tunteissaan kuningatar\noli ehkä antanut hänen kärsiä ystävänä yhtä paljon kuin Charny oli\nkärsinyt rakastajana. Olemme nähneet, että rakastaja väsyi. Ystävätär\nsensijaan pysyi uskollisena.\n\nMolemmat tuhoutuivat sen henkilön puolesta, jota he olivat rakastaneet.\n\nMuistettaneen vielä muuan iltahetki Flora-paviljongissa, jonne kerran\nlukijan opastimme. Rouva de Lamballella oli vastaanotto huoneistossaan,\nja kuningatar tapasi rouva de Lamballen luona henkilöt, joita hän\nei voinut ottaa vastaan omalla puolellaan: Suleaun ja Barnaven\nTuilerieissä ja Mirabeaun Saint-Cloudissa.\n\nJoku aika senjälkeen rouva de Lamballe oli lähtenyt Englantiin. Sinne\nhän olisi voinut jäädäkin ja siellä säilyttää elämänsä vielä pitkiksi\nvuosiksi. Mutta kuultuaan, että Tuilerieitä uhattiin, tuo hyvä ja\nhelläsydäminen nainen palasi pyytämään entistä tointansa kuningattaren\nluona.\n\nElokuun 10 päivänä hän joutui erilleen ystävättärestään. Kuningattaren\nmukana hän oli sitten tullut Templeen, mutta sieltä hänet oli miltei\nheti siirretty la Forceen.\n\nVankilassa hän oli tuntenut menehtyvänsä uhrautumisensa taakan alle.\nHän oli tahtonut kuolla kuningattaren rinnalla, hänen kanssansa, hänen\nnähtensä; kuolema olisi silloin kenties tuntunut suloiselta. Mutta\netäällä kuningattaresta hänellä ei ollut rohkeutta kuolla. — Hän ei\nollut lujatarmoinen nainen kuten Andrée. — Kauhu teki hänet aivan\nsairaaksi.\n\nHän ei tiennyt, kuinka syvästi häntä vihattiin. Hänet oli teljetty\nrouva de Navarren kanssa erääseen vankilan yläkerroksen huoneeseen.\nSyyskuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä hän oli nähnyt rouva de Tourzelin\nlähtevän. Oli kuin hänelle olisi sanottu: \"Te jäätte tänne kuolemaan.\"\n\nHän makasi vuoteellaan, piiloutui hurstien alle aina kun huutojen kaiku\nehätti hänen korviinsa asti, vallan kuin pelkäävä lapsi. Joka toinen\nminuutti hän pyörtyi ja kun hän toipui jälleen, sanoi hän:\n\n\"Voi hyvä Jumala, toivoisin olevani jo kuollut!\"\n\nSitten hän lisäsi:\n\n\"Jospa voisi kuolla samalla lailla kuin pyörtyy! Se ei ole tuskallista\neikä kovin vaikeaa!\"\n\nKuolema liikkui muuten kaikkialla: pihalla, portilla, huoneissa. Veren\nlemu lehahti hänen sieraimiinsa kuin kuoleman huuru.\n\nKello kahdeksan aamulla hänen huoneensa ovi aukeni.\n\nHänet valtasi tällöin niin voimakas kauhu, ettei hän edes pyörtynyt\neikä piiloutunut peitteittensä alle.\n\nHän kääntyi katsomaan ja näki kaksi kansalliskaartilaista.\n\n\"Hei, nouskaa siitä, rouva!\" sanoi toinen miehistä prinsessalle\ntöykeästi. \"Nyt lähdetään Abbayeen.\"\n\n\"Voi, hyvät herrat\", sanoi poloinen nainen, \"minun on mahdotonta\nnousta, olen niin heikko, etten voi kävellä\".\n\nSitten hän jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n\"Jos olette tulleet murhaamaan minut, voitte tehdä sen yhtä hyvin\ntäällä kuin muualla.\"\n\nToinen miehistä kumartui kuiskaamaan hänelle, toisen jäädessä ovelle\nvakoilemaan:\n\n\"Totelkaa, rouva, me haluamme pelastaa teidät.\"\n\n\"Poistukaa siis hetkeksi, jotta voin pukeutua\", sanoi vanki.\n\nMiehet poistuivat, ja rouva de Navarre auttoi häntä pukeutumassa tai\nparemminkin puki hänet.\n\nKymmenen minuutin perästä miehet palasivat.\n\nPrinsessa oli valmis lähtemään, mutta kuten oli sanonut, hän ei kyennyt\nkävelemään. Poloisen naisen koko ruumis vapisi. Hän takertui häntä\npuhutelleen kansalliskaartilaisen käsivarteen ja tähän käsivarteen\nnojaten hän laskeutui portaat alas.\n\nPienestä ovesta astuttuaan sisälle hän oli äkkiä verituomioistuimen\nedessä, jonka puheenjohtajana toimi Hébert.\n\nNähdessään nuo ylös käärityn hihoin istuvat miehet, jotka olivat\ntekeytyneet tuomareiksi, nähdessään nuo veren tahraamin käsin seisovat\nmiehet, jotka olivat tekeytyneet teloittajiksi, hän pyörtyi.\n\nKolmesti häneltä kysyttiin ja kolmesti hän pyörtyi kykenemättä\nvastaamaan.\n\n\"Vastatkaa toki, sillä teidät halutaan pelastaa\", kuiskasi hänelle sama\nmies, joka oli häntä puhutellut.\n\nTämä lupaus vahvisti hieman nais-rukan voimia.\n\n\"Mitä te minusta tahdotte, hyvät herrat?\" mutisi hän.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi Hébert.\n\n\"Marie Louise de Savoie-Carignan, Lamballen prinsessa.\"\n\n\"Arvonne?\"\n\n\"Kuningattaren ylitaloudenhoitajatar.\"\n\n\"Tiesittekö hovin salahankkeesta elokuun kymmenentenä päivänä?\"\n\n\"En tiedä, oliko elokuun kymmenenneksi päiväksi valmistettu jotakin\nsalahanketta, mutta jos sellainen oli, minä en ollut siinä mukana.\"\n\n\"Vannokaa vala vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle, viha kuninkaalle,\nkuningattarelle ja kuninkuudelle.\"\n\n\"Vannon mielelläni kahdelle ensiksi mainitulle, mutten muulle, koska se\non vastoin sydäntäni.\"\n\n\"Vannokaa toki\", kuiskasi kansalliskaartilainen, \"muutoin olette\nkuoleman oma!\"\n\nPrinsessa kohotti molemmat kätensä ja astui vaistomaisesti\nhorjahtelevin askelin ovelle päin.\n\n\"Mutta vannokaa jo!\" kehoitti hänen suojelijansa.\n\nIkäänkuin peläten, että kuolemankammo saisi hänet lausumaan tuon\nhäpeällisen valan, hän painoi käden suullensa tukehduttaakseen sanat,\njotka voisivat pujahtaa esille vastoin hänen tahtoaan.\n\nHänen sormiensa raosta kuului jonkunlaista voihkaisua.\n\n\"Hän on vannonut!\" huudahti kansalliskaartilainen.\n\nSitten hän kuiskasi prinsessalle:\n\n\"Menkää nopeasti ovesta, joka on edessänne, ja huutakaa mennessänne:\n'Eläköön kansa!' ja te olette pelastettu.\"\n\nAstuttuaan ovesta ulos hän joutui erään häntä odotelleen murhaajan\nsyliin. Tämä mies oli iso Nicolas, sama, joka Versaillesissa oli\nleikannut kahden vartijan päät.\n\nTällä kerralla hän oli luvannut pelastaa prinsessan.\n\nHän kantoi nais-rukan jotakin muodotonta, pöyristyttävää, veristä\nkohden ja kuiskasi hänelle:\n\n\"Huutakaa: 'Eläköön kansa!' huutakaa pian: 'Eläköön kansa!'\"\n\nPrinsessa olisi varmaan huutanutkin, mutta hän tuli avanneeksi\nsilmänsä. Hän näki edessään ruumisröykkiön, jonka laella muuan mies\nasteli raudoitetut saappaat jalassa. Hänen jalkojensa alta tihkui\nverta, niinkuin viininpusertaja panee rypälemehun tihkumaan.\n\nHän näki tämän hirveän röykkiön, kääntyi eikä voinut lausua muuta kuin:\n\n\"Hyi, kuinka kauheaa!\"\n\nTämä huuto tukahdutettiin.\n\nKerrotaan herra de Penthièvren, prinsessan langon, antaneen satatuhatta\nfrangia hänen pelastamisekseen.\n\nHänet työnnettiin siihen ahtaaseen solaan, joka Saint-Antoine-kadulta\nvie vankilaan ja jota nimitettiin \"Pappien säkinpohjaksi\". Silloin\nmuuan heittiö, Chariot niminen kähertäjä, joka juuri oli pestautunut\nrummuttajaksi vapaaehtoisten joukkoon, murtautui prinsessaa ympäröivän\nmiesjonon läpi ja lennätti piikillään hilkan hänen päästänsä.\n\nAikoiko hän vain lennättää hilkan vai halusiko hän iskeä prinsessaa\nkasvoihin?\n\nVeri alkoi vuotaa. Veri vaatii lisää verta. Muuan mies heitti halon\nprinsessaa kohden. Halko iski häntä takaraivoon. Hän kompastui ja\nvaipui toiselle polvelleen.\n\nNyt ei häntä voinut enää mikään pelastaa. Kaikilta tahoilta sapelit ja\npiikit työntyivät esiin ja upposivat häneen.\n\nHän ei edes äännähtänyt. Hän oli tosiasiallisesti kuollut jo äskeisen\nhuudahduksen jälkeen.\n\nTuskin hän oli henkensä heittänyt — ehkä hän elikin vielä silloin — kun\nhänen kimppuunsa hyökättiin, ja seuraavassa tuokiossa hänen yltään oli\nriistetty vaatteet paitaa myöten, ja viimeisiä kertoja nytkähtelevä\nruumis oli ihan alasti.\n\nRivo tunne oli sanellut hänen kuolemansa ja kiirehti tätä\nriisumistakin. Haluttiin nähdä tuo ruumis, jota Lesboksen naiset\nolisivat palvoneet.\n\nAlastomana, jommoisena hän oli syntynytkin, hänet pantiin eräälle\nkivelle kaikkien nähtäväksi. Neljä miestä ryhtyi pesemään ja pyyhkimään\nverta, jota vuoti seitsemästä haavasta. Viides selitti kepillä\nosoittaen niitä suloja, jotka, niin sanottiin, olivat aikoinaan\njohtaneet hänet suosioon ja jotka tänään ihan varmasti olivat\naiheuttaneet hänen kuolemansa.\n\nNäin hän oli näytteillä kello kahdeksasta kahteentoista.\n\nVihdoin väsyttiin tähän ruumista käsittelevään historialliseen\nesitelmään. Muuan mies tuli ja katkaisi hänen kaulansa.\n\nAh, tuo pitkä ja notkea joutsenenkaula ei tehnyt suurta vastusta!\n\nTämä heittiö mieheksi, joka teki tämän rikoksen, kenties inhoittavamman\nkuin jos olisi elävältä kaulan katkaissut, oli nimeltään Grison.\n— Historia on jumalattarista kaikkein heltymättömin. Se nyhtäisee\nsiivestään sulan, kastaa sen vereen, kirjoittaa nimen, ja se nimi jää\nikiajoiksi jälkipolvien kirottavaksi.\n\nTämä mies mestattiin myöhemmin varasjoukon päällikkönä.\n\nToinen mies, nimeltään Rodi, aukaisi prinsessan rinnan ja kiskoi irti\nhänen sydämensä.\n\nKolmas mies, Manin niminen, leikkasi erään toisen osan hänen\nruumiistaan.\n\nPoloisen naisen ruumis silvottiin näin, koska hän oli ollut\nkuningattaren lemmikki. Kuningatarta vihattiin varmaankin pohjattomasti!\n\nNämä kolme ruumiista leikattua palasta pantiin piikkien kärkeen ja\nsitten lähdettiin marssimaan Templeä kohden.\n\nSuunnaton joukko saattoi näitä kolmea murhamiestä. Mutta\nlukuunottamatta lapsia ja eräitä humalaisia miehiä, jotka oksensivat\nyhtaikaa sekä viiniä että herjauksia, muu saattue oli kauhusta mykkänä.\n\nMatkan varrella oli muuan kähertämö. Sinne poikettiin.\n\nMies, joka kantoi päätä, pani sen pöydälle.\n\n\"Kähertäkää tämä pää nätiksi\", sanoi hän. \"Se on menossa Templeen\ntapaamaan emäntäänsä.\"\n\nKähertäjä suori prinsessan verrattoman kauniit hiukset. Sitten\njatkettiin matkaa Templeen päin, tällä kerralla kovasti hoilaten.\n\nNämä huudot juuri kuninkaallinen perhe oli kuullut.\n\nMurhaajat saapuivat. Heitä kannusti saastainen halu näyttää\nkuningattarelle prinsessan päätä, sydäntä ja sitä kolmatta ruumiinosaa.\n\nHe pysähtyivät Templen portin eteen.\n\nKolmivärinauha katkaisi heidän tiensä.\n\nNämä miehet, nämä murhaajat, surmaajat, teurastajat eivät uskaltaneet\nastua nauhan yli!\n\nHe pyysivät, että kuusimiehinen lähetystö — kolme kantaisi\nmainitsemiamme ruumiinosia — pääsisi Templen alueelle ja saisi kiertää\ntornin näyttääkseen kuningattarelle näitä jätteitä.\n\nPyyntö oli niin asiallinen, että se hyväksyttiin vastaväitteittä.\n\nKuningas ja kuningatar pelasivat lautapeliä. — Pelin suojassa he saivat\nolla lähekkäin ja vaihtaa jonkun sanan niin, etteivät komisaarit\nkuulleet.\n\nÄkkiä kuningas näki yhden komisaareista sulkevan oven, rientävän\nikkunaan ja vetävän nopeasti uutimet kiinni.\n\nMies oli muuan Danjou, entinen seminaarilainen, jättiläinen, jota\nsanotuinkin _Kolmen kyynärän apotiksi_.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi kuningas.\n\nMies käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuningatar käänsi hänelle\nselkänsä, ja teki kuninkaalle merkin, ettei tämä kyselisi.\n\nHuudot, herjaukset ja uhkailut kantautuivat huoneeseen asti suljetun\noven ja ikkunan takaa. Kuningas oivalsi, että jotakin hirveää oli\ntekeillä. Hän laski kätensä kuningattaren olalle pysyttääkseen hänet\npaikallaan.\n\nOvelle koputettiin ja Danjoun oli pakko avata.\n\nTulijat olivat kaartin upseereja ynnä komisaareja.\n\n\"Hyvät herrat\", kysyi kuningas, \"onko perheeni turvassa?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi muuan kansalliskaartin upseeri, jolla oli\nkaksoisolkalaput, \"mutta kaupungilla liikkuu huhu, ettei tornissa\nole enää ketään ja että te olette paenneet. Menkää siis ikkunaan\nrauhoittaaksenne kansan.\"\n\nKuningas, joka ei tiennyt, mitä oli tekeillä, oli valmis tottelemaan.\n\nHän aikoi lähteä ikkunaan, mutta Danjou pidätti hänet.\n\n\"Älkää tehkö sitä, herra!\" sanoi hän.\n\nSitten hän sanoi kansalliskaartin upseereille:\n\n\"Kansan pitäisi toki luottaa viranomaisiinsa.\"\n\n\"No niin\", virkkoi olkalappu-upseeri, \"siinä ei olekaan kaikki. Kansa\nhaluaa, että te tulisitte ikkunasta katsomaan prinsessa de Lamballen\npäätä ja sydäntä, jotka esitetään teille todistukseksi, kuinka kansa\nkohtelee tyrannejaan. Neuvon teitä näyttäytymään, ellette halua, että\nnäytteet tuodaan tänne.\"\n\nKuningatar parahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin ja\nkuninkaallisen prinsessan syliin.\n\n\"Ah herra\", sanoi kuningas, \"olisitte toki voinut säästää\nkuningattarelta tällaisen onnettomuuden kuulemisen\".\n\nSitten hän osoitti noita kolmea naista ja jatkoi:\n\n\"Katsokaa, mitä olette tehnyt!\"\n\nMies kohautti olkapäitään ja lähti laulaen carmagnolea.\n\nKello kuusi tuli Pétionin sihteeri tuomaan kuninkaalle\nkaksituhattaviisisataa frangia.\n\nNähdessään kuningattaren seisovan liikkumattomana hän arveli,\nettä häntä kunnioittaakseen kuningatar esiintyi noin, ja kehoitti\nhyväntahtoisesti häntä istuutumaan.\n\n\"Äitini esiintyi näin\", kertoo kuninkaallinen prinsessa muistelmissaan,\n\"sillä sen hirveän kohtauksen jälkeen hän oli pysynyt liikkumattomana,\nnäkemättä, mitä huoneessa tapahtui\".\n\nKauhu oli hyydyttänyt hänet patsaaksi.\n\n\n\n\nXV\n\nValmy\n\n\nJa nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä\nja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä\nhaavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.\n\nJokainen käsittää, että on kysymys Dumouriezista.\n\nOlemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas\nlähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen\nhänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.\n\nTämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista\nihmeellistä kaukonäköisyyttä.\n\nDumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta\nhän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet\ntunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa\nRanskan.\n\nGirondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat\ntehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut\nheidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen\narmeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.\n\nJakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat,\nettä sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko\nvoittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre\nei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä\nkannattamaan.\n\nDanton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä\ntukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka\nvähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen\npaheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta\nvaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili\ntämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä:\ntoinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann,\nhänen käsivartensa.\n\nKaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin\njuonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli\nosoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin\npestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali,\njoka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella\nhäntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle\nkyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; \"Sinä vain voit\nminua puolustaa; puolusta minua!\"\n\nKellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti,\nja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan\nuhrautuvan pojan.\n\nMiksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin\nmerkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn\nvaltauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?\n\nHeidän ja Pariisin välissä oli haamu: Beaurepairen haamu.\n\nBeaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut\nMaine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet\noli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan\nmaaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa,\nlännestä itään.\n\nMatkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli\nmenossa kotiseudulleen.\n\n\"Mitä sanon terveisiksi omaisillenne?\" kysyi kansanedustaja.\n\n\"_Että me olemme vainajia!_\" vastasi muuan ääni.\n\nKukaan Termopyleen marssinut spartalainen ei vastannut ylevämmin.\n\nVihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä\n1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.\n\nBeaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen.\nMarceau kannatti heitä.\n\nPuolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin\nhuomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.\n\nBeaurepaire hymyili halveksivasti.\n\n\"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun\", sanoi hän. \"Eläkää\nte, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn\nuskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen.\"\n\nJa hän ampui luodin otsaansa.\n\nSe haamu oli mahtava ja hirveä kuin Adamastor-jättiläinen.\n\nLisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen\nuskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.\n\nHe huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan\nmuuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu\nolisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.\n\nAseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy,\nolivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate,\nolivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat\ntarttuneet heinähankoihin.\n\nSää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet,\nliotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin\ntoisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui\nranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä.\nTalonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai\nviikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi\nmaanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen\nalle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin\nsalaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi\nsotilasvuoteeksi.\n\nMutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja\nMuistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa\ntekemistä.\n\nHän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: \"Argonnien solat ovat\nRanskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana\nminä en niihin kuole!\"\n\nMutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä\nvallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen\nupseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin\nmiltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa,\njotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari\nkertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä!\nMutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa\nja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: \"Minä vastaan kaikesta.\"\nVihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin\nliittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin\nviiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet\nkenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin\nkentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia\noli vain seitsemänkymmentätuhatta.\n\nHänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari\nkolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.\n\n\"Hyvät ystävät\", sanoi hän heille, \"kuulu Saksin marsalkka on\nkirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää,\nettä ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta\nne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi\nvälttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin\nonnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla\ntoisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita\nhevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä\nvapaus ne höystää!\"\n\nOli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen\npäivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan.\nHe olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen _Käy päinsä!_ ja huutaen,\netteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei\nkirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti\nkaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.\n\nNäin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän\nympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa\ntai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että\nseuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.\n\nSeuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman\nsiirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli\nmonipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät\nsapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.\n\nSilloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.\n\n\"Te muut\", sanoi hän, \"sillä minä en halua nimittää teitä\nkansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne\nratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut\nteidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä\nen siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät\npalasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne,\njos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä\non ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä\ntiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä\nrikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle\nniiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!\"\n\nNämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät\nainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia,\nvaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli\nhalolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä\npiikinkärjessä.\n\nJuuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu\nmitään uskaltaa.\n\nSyyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä\noli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.\n\nDumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.\n\nHän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen\nväliin, Auven taakse.\n\nPaikka oli tarkoin määritelty.\n\nLähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki\npreussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat\nhänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.\n\nKaikesta päättäen preussilaiset hankkiutuivat taisteluun.\n\nDumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja\nGizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi\nleiripaikakseen Valmyn kukkulat.\n\nSe oli paha erehdys tai hirveä taidonnäyte.\n\nSiltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla\nkoko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä\nDumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka\nnielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei\nvoinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen\nväkensä olisi tuhoutunut.\n\nPeräytyminen oli mahdotonta.\n\nSiihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli\nonnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!\n\nBraunschweigin herttua katseli sotamiehiämme kummastelevin silmin.\n\n\"Tuonne sijoittuneet miehet\", huomautti hän Preussin kuninkaalle, \"ovat\npäättäneet pysyä paikoillaan\".\n\nPreussilaisten annettiin jäädä siihen luuloon, että Dumouriez oli\nsaarroksissa, ja heille vakuutettiin, että tämä räätälien, irtolaisten\nja suutarien armeija, kuten emigrantit sitä nimittivät, hajoaisi\npreussilaisten ensimmäisestä tykinlaukauksesta.\n\nOli lyöty laimin vallata Gizaucourtin kukkulat — se olisi ollut\nkenraali Chazotin tehtävä, sillä hän oli sijoittunut Châlonsin\nvaltamaantien varrelle — kukkulat, joilta olisi voitu ahdistaa\nvihollisen sivustajoukkoja. Preussilaiset käyttivät hyväkseen tätä\nlaiminlyöntiä ja vakasivat mainitun aseman.\n\nHe puolestaan pääsivät nyt hätyyttämään Kellermannin sivustajoukkoja.\n\nPäivä koitti synkän sumuisena. Mutta välipä sillä! Preussilaiset\ntiesivät, missä Ranskan armeija oli. Se oli Valmyn kukkuloilla eikä\nvoinut olla muualla.\n\nKuusikymmentä tulikitaa syttyi yhtaikaa. Preussilaiset tykkimiehet\nampuivat summittain, mutta he ampuivat joukkoihin: ei siis tarvinnut\nampua tarkkaan.\n\nEnsimmäiset laukaukset olivat hirveitä tälle armeijalle, joka oli\ntulvillaan innostusta, joka olisi osannut ihmeteltävästi hyökätä, mutta\nosasi huonosti odottaa.\n\nSattuma — se ei ollut taitavuutta — oli aluksi meitä vastaan.\nPreussilaisten ammukset sytyttivät kahdet ampumatarve-vankkurit.\nNe räjähtivät. Hevosmiehet hypähtivät satulasta maahan mennäkseen\nräjähdystä suojaan. Heidät pidätettiin karkureina.\n\nKellermann ohjasi ratsunsa sille taholle. Siellä vallitsi täydellinen\nhämminki, jota usva ja savu olivat omiaan lisäämään.\n\nÄkkiä nähtiin hänen ja hänen hevosensa suistuvan maahan.\n\nTykinammus oli lävistänyt hevosen. Ratsastajaan ei onneksi ollut\nsattunut. Hän hyppäsi toisen hevosen selkään ja kokosi pataljoonat,\njotka olivat hajaantumistilassa.\n\nKello oli tällöin yksitoista. Sumu alkoi hälvetä.\n\nKellermann huomasi preussilaisten järjestyvän kolmeksi kolonnaksi ja\nvalmistavan hyökkäystä Valmyn kukkuloille. Hänkin järjesti joukkonsa\nkolmeksi rintamaksi ja ratsasti rivien editse.\n\n\"Sotilaat\", sanoi hän, \"ei laukaustakaan! Odottakaa vihollista ja\nottakaa se vastaan pistimin!\"\n\nHän kohotti hattunsa miekankärkeen ja huudahti:\n\n\"Eläköön kansa! Voittoon sen puolesta!\"\n\nKoko armeija noudatti hänen esimerkkiään. Kaikki kohottivat hattunsa\npistimien nenään ja huusivat: \"Eläköön kansa!\" Sumu nousi, savu\nhaihtui, ja kiikarillaan Braunschweigin herttua näki omituisen,\nsuurenmoisen, ennenkuulumattoman näytelmän: kolmekymmentätuhatta\nranskalaista, liikkumattomina, päät paljaina, aseitaan heiluttaen ja\nvastaamassa vihollisen tuleen huudolla: \"Eläköön kansa!\"\n\nHerttua ravisti päätänsä. Jos hän olisi ollut yksin, ei Preussin\narmeija olisi edennyt askeltakaan. Mutta kuningas oli mukana. Tämä\nhalusi taistelua. Oli toteltava.\n\nPreussilaiset kiipesivät, lujina ja synkkinä, kuninkaan ja herttuan\nkatsellessa heidän kulkuaan. He taivalsivat alueen, joka erotti heidät\nvihollisesta, vakaasti, kuten suuren Fredrikin vanhan armeijan tulikin.\nJokainen mies tuntui olleen rautarenkaalla sidottu edeltäjäänsä.\n\nÄkkiä hyökkääjien keskuuteen syntyi suunnaton, luikerteleva repeämä,\nmutta sen reunat liittyivät heti toisiinsa.\n\nViittä minuuttia myöhemmin uusi repeämä, ja se täyttyi jälleen.\n\nKaksikymmentä Dumouriezin tykkiä ampui sen kylkeen ja murskasi sen\nrautasateellaan. Etupää ei voinut päästä ylemmäksi, sillä tuhoava tuli\ntyönsi sitä hetki hetkellä taemmaksi.\n\nBraunschweig huomasi, että päivä oli menetetty, ja annatti\nperäytymismerkin.\n\nKuningas määräsi hyökkäämään, asettui sotamiestensä etunenään ja työnsi\nnöyrän, urhean jalkaväkensä Kellermannin ja Dumouriezin kaksoistuleen.\nSe murtui ranskalaisten rivejä vastaan.\n\nJotakin kirkasta ja hohtavaa väikkyi tämän nuoren armeijan yläpuolella:\nse oli uskoa!\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt moisia hurjapäitä uskonsotien jälkeen!\"\nsanoi Braunschweig.\n\nNe olivat yleviä hurjapäitä, vapauden hurjapäitä.\n\nNämä vuoden 92 sankarit olivat aloittaneet sen suuren sotaretken, joka\npäättyisi hengen valtaamiseen.\n\nSyyskuun 20 päivänä Dumouriez pelasti Ranskan.\n\nSeuraavana päivänä kansalliskonventti vapautti Euroopan julistamalla\nRanskan tasavallaksi.\n\n\n\n\nXVI\n\nSyyskuun 21 päivä\n\n\nSyyskuun 21 päivänä kello kaksitoista — ennenkuin Pariisissa tiedettiin\nedellisen illan voitosta, jolla Dumouriez pelasti Ranskan — Maneesin\novi aukeni ja sisälle astui uuden kansalliskokouksen seitsemänsataa\nneljäkymmentäyhdeksän jäsentä, verkkaisesti, juhlallisesti ja\nsilmäten toisiaan kysyvin katsein. Näistä seitsemästäsadasta\nneljästäkymmenestäyhdeksästä jäsenestä kaksisataa kuului edelliseen\neduskuntaan.\n\nKansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä.\nEnsi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli\ntaantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu:\nkansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja\njotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.\n\nNämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia,\nprofessoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä,\nsanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja\nhäälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet\ngirondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista,\nminkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.\n\nMutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan,\nviha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan\nkommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.\n\nOlisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin\nlattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin\nmuista jäsenistä.\n\nKeskustakin kallistui oikealle, ikäänkuin kantaakseen tuota punaista\nvirtaa.\n\nNiinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä\nvastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa\nasennetta.\n\nAlimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella\nse kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja\nylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet\nhirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.\n\nEnsiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä\nkurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien\ntakana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä\nkuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin,\nsfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta\njolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.\n\nHänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu,\nelehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi\nihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä\ntiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan\nvärähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka\ntotteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään\npystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.\n\nJa näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla,\nheidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä\ninhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta\n— kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat,\njonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset,\nsilmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan,\nsopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä\nvääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä\nkansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi\nvirrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä\ntahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat,\nusein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai\nparemminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti\nleveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita\nnauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka\npuolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä\nvasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina,\nalati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua\ntukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen\nkannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen\nkääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei\nse olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja\nsilloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen\nMedusan-pään edessä.\n\nSiinä ne kolme miestä, joita girondelaiset syyttivät diktatuurin\ntavoittelusta.\n\nNämä puolestaan syyttivät girondelaisia federalistisista pyrkimyksistä.\n\nKaksi muuta miestä, jotka erilaisine harrastuksine ja mielipiteineen\nliittyvät kertomuksemme kulkuun, istui kokoussalissa, vastakkaisilla\nsivuilla: Billot ja Gilbert Gilbert, äärimmäisessä oikeistossa\nLanjuinaisin ja Kersaintin välissä, Billot äärimmäisessä vasemmistossa\nThuriotin ja Couthonin välissä.\n\nEntisen kansalliskokouksen jäsenet saattoivat konventin jäseniä.\nHe tulivat juhlallisesti luopumaan toimestaan, antamaan vallan\nseuraajiensa käsiin.\n\nFrançois de Neufchâteau, eronneen eduskunnan viimeinen puheenjohtaja,\nnousi puhujalavalle ja lausui:\n\n\"Kansanedustajat!\n\n\"Lakiasäätävä kansalliskokous on lakkauttanut toimintansa. Se luovuttaa\nvallanpidon teidän käsiinne.\n\n\"Teidän tehtäväksenne tulee antaa Ranskalle vapaus, lait ja rauha;\nvapaus, jota ilman Ranska ei voi elää; lait, vapauden varmin turva,\nrauha sodan ainoa päämäärä.\n\n\"_Vapaus, lait, rauha_, nämä kolme sanaa kreikkalaiset ovat kaivertaneet\nDelfoin temppelin porttien otsikkoon. Painakaa te ne Ranskan koko\nmaahan.\"\n\nEdellinen kansalliskokous oli toiminut yhden vuoden.\n\nSe oli nähnyt suunnattomien ja hirveitten tapausten sarjan: kesäkuun\n20, elokuun 10, syyskuun 2 ja 3 päivän! Se jätti perinnökseen sodan\nkahta mahtavaa valtaa vastaan, Vendéen kansalaissodan, kahden miljardin\nkahdensadan miljoonan assignaattivelan — ja Valmyn voiton, joka oli\nsaatu edellisenä päivänä, mutta josta kukaan ei vielä tiennyt.\n\nPotion huudettiin puheenjohtajaksi,\n\nCondorcet, Brissot, Rabaut-Saint-Etienne, Vergniaud, Camus ja Lasource\nvalittiin sihteereiksi — viisi girondelaista kuudesta.\n\nKolmea tai neljääkymmentä jäsentä lukuunottamatta koko konventti\nhalusi tasavaltaa. Mutta girondelaiset olivat rouva Rolandin luona\npitämässään kokouksessa päättäneet, että hallitusmuodon muutoksesta\nsallittaisiin keskustella vain heidän määräämällänsä hetkellä, heille\nsopivana ajankohtana ja heidän esittämässään paikassa, toisin sanoin\nvasta senjälkeen kun he olisivat vallanneet toimeenpanevat valiokunnat\nja perustuslakivaliokunnan.\n\nMutta syyskuun 20 päivänä, Valmyn taistelupäivänä, toiset taistelijat\nsuunnittelivat vallan toisella tavalla ratkaisevaa taistelua.\n\nSaint-Just, Lequinio, Panis, Billaud-Varennes, Collot-d'Herbois\nja eräät muut uuden eduskunnan jäsenet söivät päivällistä\nPalais-Royalissa. He päättivät, että jo seuraavana päivänä heidän\nvihollisilleen viskattaisiin sana tasavalta.\n\n\"Jos he hyväksyvät sen\", sanoi Saint-Just, \"ovat he hukassa, sillä\nme olemme ensimmäisinä sen sanan lausuneet. Jos he epäävät sen, ovat\nhe hukassa, sillä vastustaessaan tätä kansan intohimoa he menehtyvät\nsiihen epäsuosioon, jonka me vyörytämme heidän ylitseen.\"\n\nCollot-d'Herbois sai tehtäväkseen esittää anomuksen.\n\nTuskin oli François de Neufchâteau luovuttanut entisen eduskunnan\nvallan uudelle, kun Collot-d’Herbois jo pyysi puheenvuoroa.\n\nSe myönnettiin hänelle.\n\nHän nousi puhujapaikalle. Kärsimättömiä kehoitettiin rauhoittumaan.\n\n\"Kansalaiset, kansanedustajat!\" sanoi Collot-d'Herbois. \"Ehdotan\nseuraavaa: olkoon nyt kokoontuneen eduskunnan ensimmäinen säädös\nkuninkuuden poistaminen.\"\n\nNämä sanat herättivät salissa ja parvekkeilla suunnattoman\nsuosionosoitusten myrskyn.\n\nVain kaksi edustajaa nousi vastustamaan ehdotusta, tunnetut\ntasavaltalaiset Barrère ja Quinette. He ehdottivat, että odotettaisiin\nkansanäänestystä.\n\n\"Kansanäänestystä? Miksi!\" kysyi muuan vähäpätöinen kyläpappi. \"Miksi\nenää vitkastellaan, kun kerran kaikki ovat yksimielisiä? Kuninkaat\novat siveellisessä maailmanjärjestyksessä samaa mitä kummituseläimet\nluomakunnassa; hovit ovat kaikkien rikosten työpajoja. Kuninkaitten\nhistoria on kansojen kärsimyshistoriaa!\"\n\nEdustajat kyselivät toisiltaan, kuka oli tuo mies, joka noin lyhyesti\nja noin jäntevästi oli esittänyt kuninkuuden historian. Harvat tiesivät\nhänen nimensä: hän oli apotti Grégoire.\n\nGirondelaiset tunsivat iskun. He olivat joutumassa vuorelaisten\ntalutusnuoraan.\n\n\"Laatikaamme asetus heti!\" huusi paikaltaan Ducos, Vergniaudin ystävä\nja oppilas. \"Asetus ei kaipaa perusteluja. Elokuun kymmenennen\npäivän valaistuksen jälkeen teidän kuninkuuden poistamista koskevan\nasetuksenne perustelu merkitsee Ludvig kuudennentoista rikosten\nhistoriaa!\"\n\nTasapaino oli saavutettu. Vuorelaiset olivat ehdottaneet kuninkuuden\npoistamista, mutta girondelaiset tasavallan perustamista.\n\nTasavaltaa ei päätetty, se hyväksyttiin huutoäänestyksellä.\n\nEi ainoastaan syöksytty tulevaisuuteen mennyttä pakoon, vaan hypättiin\ntuntemattomaan tunnetun vihan kautta.\n\nTasavallan julistaminen vastasi kansan suunnatonta kaipuuta. Se\nmerkitsi sen pitkällisen taistelun pyhittämistä, jota kansa oli\nsaanut käydä kolmannen säädyn perustamisesta alkaen. Se merkitsi\njacquerie-sodan, Maillot-kapinan, pyhän liigan, fronde-sodan ja\nvallankumouksen synninpäästöä. Se merkitsi joukkojen kruunaamista\nkuninkuuden kustannuksella.\n\nOlisi voinut sanoa, että jokaisen rinnasta oli kirvoitettu\nvaltaistuimen raskas paino: niin vapaasti nyt kukin tunsi hengittävänsä.\n\nTämä harhakuvitelma oli lyhytikäinen, mutta häikäisevä. Oli uskottu\njulistettavan tasavalta, mutta olikin uhrattu vallankumous.\n\nVälipä sillä! Oli tehty jotakin suurta, mikä vuosisadan ajan\njärkyttäisi koko maailmaa.\n\nTodelliset tasavaltalaiset, ainakin puhtaimmat, ne, jotka halusivat\nrikoksista vapaata tasavaltaa, ne, jotka seuraavana päivänä iskisivät\nDantonin, Robespierren ja Maratin kolmivallan kimppuun, — girondelaiset\nolivat riemunsa huipulla. Tasavalta, se oli heidän rakkain\npyrkimyksensä. Heidän avullaan oli vihdoinkin löydetty kahdenkymmenen\nvuosisadan sirpaleitten alta inhimillisen hallitusmuodon esikuva. Frans\nI:n ja Ludvig XIV:n aikana Ranska oli ollut Ateena. Heidän avullaan\nsiitä tulisi Sparta!\n\nSe oli kaunista, ylevää unta.\n\nSamana iltana he kokoontuivat ministeri Rolandin luokse. Siellä olivat\nVergniaud, Guadet, Louvet, Pétion, Boyer-Fonfrède, Barbaroux, Gensonné,\nGrangeneuve, Condorcet, vieraat, jotka ennenkuin vuosi vierähtäisi\nkerääntyisivät toisiin pitoihin, toisella tavalla juhlallisiin kuin\ntämän illan olivat! Mutta tänään kaikki käänsivät selkänsä huomiselle,\nummistivat silmänsä tulevaisuudelle, kohottivat vapaaehtoisesti purjeen\nsille tuntemattomalle valtamerelle, jonne oltiin menossa ja missä jo\nkuultiin sitä möyryämistä, joka skandinaavilaisten tarujen kurimuksen\nlailla nielisi, ellei itse alusta, niin ainakin peränpitäjän ja\nmerimiehet.\n\nKaikkien hautoma ajatus oli syntynyt, se oli saanut muodon, hahmon,\nruumiin. Siinä se nyt oli kaikkien katseltavana: nuori tasavalta,\nkypärä päässä, keihäs kädessä kuten Minervalla. Voivatko he vaatia\nenempää?\n\nKaksi tuntia kesti tätä juhlallista rakkaudenateriaa, ja sen kuluessa\nvaihdettiin korkealentoisia ajatuksia, joihin sisältyi suurta\nuhrautuvaisuutta. Nämä miehet puhuivat elämästään, ikäänkuin se ei enää\nolisikaan heidän, vaan kansan. He säilyttivät itselleen kunnian, siinä\nkaikki. Tarpeen tullen he luopuisivat maineesta.\n\nJoukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa\nnäkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen\nnäkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita,\nmiehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan\ntaisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos,\nBoyer-Fonfrède.\n\nJoukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta\nkerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne\nolivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten\npäivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné,\nGrangeneuve, Vergniaud.\n\nJoukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja\noivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun\nversovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko\nenää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan,\nsillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä\nolivat Roland ja Pétion.\n\nMutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?\nKuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?\nVergniaud.\n\nPäivällisen loputtua hän täytti lasinsa ja nousi.\n\n\"Ystävät\", sanoi hän, \"muuan malja!\"\n\nKaikki nousivat!\n\n\"Tasavallan ikuisuuden malja!\"\n\nKaikki toistivat:\n\n\"Tasavallan ikuisuuden malja!\"\n\nVergniaud aikoi kohottaa lasin huulilleen.\n\n\"Odottakaa!\" sanoi rouva Roland.\n\nHänen rinnassaan oli tuore ruusu, joka oli juuri auennut, niinkuin se\nuusi aika, johon oltiin menossa. Hän irroitti ruusun ja, kuten eräs\nateenatar Perikleen lasiin, niin hänkin riipi ruusunsa terälehdet\nVergniaud'n lasiin.\n\nVergniaud hymyili surullisesta tyhjensi lasin ja kumartui kuiskaamaan\nhänen vasemmalla puolellaan istuvalle Barbarouxille:\n\n\"Ah, pelkään tuon suuren sielun erehtyneen! Tänä iltana pitäisi\nviiniimme riipiä kypressin oksia eikä suinkaan ruusun terälehtiä.\nJuodessamme maljan tasavallan menestykseksi, tasavallan, jonka jalat\novat ryvettyneet syyskuun vereen, Jumala tietää, olemmeko kohottaneet\nmaljan kuolemaksemme! Mutta välipä sillä\", lisäsi hän ja loi\nhaltioituneen katseen ylös korkeuteen, \"vaikka tämä viini olisi omaa\nvertani, minä joisin sen vapauden ja yhdenvertaisuuden maljana!\"\n\n\"Eläköön tasavalta!\" kertasivat kuorossa kaikki vieraat.\n\nJokseenkin samaan aikaan kuin Vergniaud esitti tämän maljan, johon\npöytävieraat vastasivat huudolla: \"Eläköön tasavalta!\" samaan aikaan\nrummut pärisivät Templen edustalla, ja heti senjälkeen syntyi syvä\nhiljaisuus.\n\nHuoneistaan, joiden ikkunat olivat auki, kuningas ja kuningatar voivat\nkuulla, kun muuan kaupungin viranomainen kuulutti lujalla kaikuvalla\näänellä, että kuninkuus oli poistettu ja tasavalta perustettu.\n\n\n\n\nXVII\n\nMarttyyrikuningas\n\n\nLukijat lienevät huomanneet, kuinka tasapuolisesti olemme romaanin\nmuodossa esittäneet kaikki, mikä oli hirveää, julmaa, hyvää, kaunista,\nsuurta, verenhimoista, alhaista niissä ihmisissä ja tapahtumissa, jotka\novat toisiaan seuranneet.\n\nMiehet, joista puhumme, ovat nyt vainajia. Tapahtumat, jotka historia\non tehnyt kuolemattomiksi, tapahtumat, jotka eivät kuole, pysyvät alati.\n\nNo niin, me voimme manata haudasta kaikki ruumiit, jotka siellä ovat\nmaanneet ja joista vain harvat ovat kuolleet ehdittyään täyttää\nelämänsä päivät. Me voimme sanoa Mirabeaulle: \"Nouse, kansantribuuni!\"\nLudvig XVI:lle: \"Nouskaa, marttyyri!\" Me voimme sanoa: \"Nouskaa\nkaikki te, joiden nimi on ollut Favras, Lafayette, Bailly, Fournier\namerikalainen, Jourdan kaulankatkaisija, Maillard, Théroigne de\nMéricourt, Barnave, Bouillé, Gamain, Pétion, Manuel, Bantou,\nRobespierre, Marat, Vergniaud, Dumouriez, Marie-Antoinette, rouva\nCampan, Barbaroux, Roland, rouva Roland, kuningas, kuningatar, työmies,\nkansanjohtajat, kenraalit, murhaajat, valtiolliset kirjailijat, nouskaa\nja sanokaa, enkö ole esittänyt teitä nykypolvelle, kansalle, isoisille,\nennenkaikkea naisille — poikiemme äideille, joille haluan opettaa\nhistoriaa — esittänyt teitä, ellen sellaisina kuin olitte — kukapa voi\nkerskua pohjanneensa teidän salaisuuksiinne? — niin ainakin sellaisina\nkuin olen teidät nähnyt.\"\n\nMe voimme sanoa tapahtumille, jotka yhä reunustavat edessämme olevaa\ntaivalta: \"Suuri ja valoisa heinäkuun neljästoista päivä, lokakuun\nviidennen ja kuudennen päivän synkät ja uhkaavat yöt, Mars-kentän\nverinen myrsky, missä ruuti sekoittui salamaan ja tykkien jyske ukon\njyrinään, kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ennustava hyökkäys,\nelokuun kymmenennen päivän hirveä voitto, syyskuun toisen ja kolmannen\npäivän viiltävät muistot, sanokaa, olenko kuvannut teidät oikein,\nolenko kertonut teidät hyvin, olenko tieten valehdellut, olenko\npyrkinyt puhdistamaan tai herjaamaan teitä?\"\n\nJa miehet vastaavat — tapahtumatkin vastaavat: \"Olet etsinyt totuutta\nvihatta ja intohimotta. Olet luullut sanoneesi totuuden silloinkin\nkun et ole totta puhunut. Olet pysynyt uskollisena menneisyyden\nmainetöille, tunteettomana nykyisyyden huikaisevalle loistolle,\nluottavana tulevaisuuden lupauksille. Saat synninpäästön, vaikket\nylistystä saakaan.\"\n\nNo niin, mitä olemme tehneet, emme valittuna tuomarina, vaan\npuolueettomana kertojana, sen me teemme loppuun asti. Ja tämä loppu\nlähenee, sivu sivulta, hyvin nopeasti. Me kiidämme tapahtumien\nkaltevalle pinnalla. Ei ole monta pysähdystovia syyskuun 21 päivästä,\nkuninkuuden kuolinpäivästä, tammikuun 21 päivään, kuninkaan\nkuolinpäivään.\n\nOlemme kuulleet valtuustonjäsen Lubinin kuninkaallisen vankilan\nikkunoitten alla kuuluttavan lujalla äänellä, että tasavalta oli\nperustettu, ja tämä kuulutus on vienyt meidät Templeen.\n\nAstukaamme siis siihen jylhään rakennukseen, joka sulkee sisäänsä\nkansalaiseksi muuttuneen kuninkaan, kuningattarena pysyneen\nkuningattaren, marttyyrina kuolevan hurskaan naisen ja kaksi poloista,\niältään, ellei syntyperältään, viatonta lasta.\n\nKuningas oli Templessä. Kuinka hän oli sinne joutunut? Oliko hänelle\nalusta pitäen varattu se häpeällinen vankila, missä hän nyt asui?\n\nEi.\n\nAluksi Pétion oli ehdottanut, että kuningas siirrettäisiin\nKeski-Ranskaan, että hänelle annettaisiin Chambordin linna ja että\nhäntä kohdeltaisiin siellä toimettomana kuninkaana.\n\nKuvitelkaamme, että kaikki Euroopan hallitsijat olisivat vaientaneet\nministerinsä, kenraalinsa ja julistuksensa ja tyytyneet vain\nkatselemaan, mitä Ranskassa tapahtui sekaantumatta Ranskan sisäisiin\nasioihin, silloin tämä elokuun 10 päivänä tapahtunut viraltapano,\ntämä elämä kauniissa palatsissa, ihanassa ilmastossa, seudulla, jota\nsanotaan Ranskan puutarhaksi, ei olisi ollut kovin julma rangaistus\nmiehelle, joka sai sovittaa, ei ainoastaan omia virheitään, vaan\nmyöskin Ludvig XV:n ja Ludvig XIV:n erehdykset.\n\nVendée oli noussut kapinaan. Pelättiin jotakin rohkeaa kaappausta\nLoiren taholta. Se oli riittävä syy: Chambord hylättiin.\n\nSilloin kansalliskokous ehdotti Luxembourgia. Luxembourg, Maria\nmediciläisen firenzeläis-palatsi, eristettynä puutarhoineen, jotka\nkilpailivat Tuileriein istutusten kanssa, olisi yhtä sopiva kuin\nChambordkin virkaheittokuninkaan asunnoksi.\n\nMutta pelättiin palatsin kellareita, joista pääsi katakombeihin. Se\noli kenties vain veruke kommuunin taholta, joka halusi pitää kuninkaan\nulottuvillaan, mutta se oli järkevä veruke.\n\nKommuuni äänesti siis Templeä, ei Templen tornia, vaan Templen\npalatsia, temppeliherrain ritarikunnan suurmestarien entistä asuntoa,\nArtoisin kreivin huvitteluasuntoa.\n\nSiirron hetkellä tai oikeastaan hieman myöhemmin, kun Pétion oli\njo saattanut kuninkaallisen perheen palatsiin, kun se oli jo sinne\nsijoittunut ja kun Ludvig XVI oli antanut huoneitten sisustamista\nkoskevat määräykset, kommuunille tulee ilmianto, ja Manuel lähetetään\nmuuttamaan vielä kerran kaupunginvaltuuston päätöstä ja vaihtamaan\npalatsin torniin.\n\nManuel saapuu paikalle, tutkii Ludvig XVI:lle ja Marie-Antoinettelle\nmäärätyn huoneiston ja palaa retkeltään tuiki häpeissään.\n\nTorni oli asumaton, eräänlaisen portinvartijan hallussa; se tarjosi\nvain perin rajoitetun asumatilan, sen huoneet olivat pienet, sen\nvuoteet likaiset ja syöpäläisten saastuttamat.\n\nSiinä kaikessa on enemmän sitä kohtaloa, joka painaa kuolevia rotuja,\nkuin harkittua häväistystä tuomarien taholta.\n\nKansalliskokous ei puolestaan kitsastellut kuninkaan ateriarahoja\nmyöntäessään. Kuningas söi paljon. Emme moiti häntä siitä. Bourbonien\nluonteeseen kuuluu hyvä ruokahalu. Mutta kuningas söi sopimattomilla\nhetkillä. Hän söi, ja vankasti söikin, kun Tuilerieissa surmattiin.\nEi sillä hyvä, että hänen oikeudenkäyntinsä aikana tuomarit moittivat\nhäntä siitä sopimattomasta ateriasta, mutta mikä on paljoa vakavampaa,\nhistoriakin, heltymätön historia on merkinnyt sen aikakirjoihinsa.\n\nKansalliskokous oli siis myöntänyt viisisataatuhatta livreä kuninkaan\nruokarahoiksi.\n\nNiiden neljän kuukauden aikana, jotka kuningas oli Templessä, kulut\nolivat neljäkymmentätuhatta livreä, siis kymmenentuhatta kuukaudessa,\nkolmesataakolmekymmentäkolme livreä päivässä — assignaatteja tosin,\nmutta siihen aikaan assignaatit olivat menettäneet arvostaan kymmenen\ntai kahdeksan prosenttia.\n\nLudvig XVI:lla oli Templessä kolme palvelijaa ja kolmetoista\nkeittiövirkailijaa. Päivälliseksi tarjottiin joka päivä neljä\nesiruokalajia, kaksi paistosta, joista kummassakin oli kolme palasta,\nneljä väliruokalajia, kolme muhennosta, kolme lautasellista hedelmiä,\nyksi karahvillinen bordeauxia, yksi karahvillinen muskottiviiniä ja\nyksi karahvillinen madeiraa.\n\nKuningas ja kruununprinssi yksin joivat viiniä, kuningatar ja\nprinsessat joivat vain vettä.\n\nTällä taholla kuninkaalla siis ei ollut syytä valitella.\n\nMutta häneltä puuttui kokonaan ilma, ruumiinliikunto, aurinko ja siimes.\n\nTottuneena Compiègnen ja Rambouilletin metsästysretkiin, Versaillesin\npuistoihin ja isoon Trianoniin, Ludvig XVI huomasi joutuneensa\nahdetuksi, ei edes pihaan, ei edes puutarhaan, ei edes kävelykujalle,\nvaan kuivalle, alastomalle maaperälle, missä oli neljä kulonpolttamaa\nnurmisarkaa ja joku heiveröinen, kitukasvuinen, syystuulten riipoma puu.\n\nSillä aukeamalla kuningas ja hänen perheensä kävelivät joka päivä kello\nkahden jälkeen. Erehdymme: kuningasta ja hänen perhettään kävelytettiin\njoka päivä kello kahden jälkeen.\n\nSe oli ennenkuulumatonta, julmaa, raakaa, mutta vähemmän raakaa,\nvähemmän julmaa kun Madridin inkvisitsioni-luolat, kuin Venetsian\nkymmenen neuvoston lyijykamarit, kuin Spielbergin tyrmät.\n\nHuomatkaa tarkoin: me emme puolusta kommuunia enempää kuin puolustamme\nkuninkaitakaan.\n\nMe sanomme vain: Temple ei ollut muuta kuin kostoa, hirveää,\nkohtalokasta, epäonnistunutta kostoa, sillä tuomiosta tehtiin vaino,\nsyyllisestä marttyyri.\n\nMiltä nyt näyttivät ne eri henkilöt, joiden elämän päävaiheita olemme\nkäyneet kuvailemaan?\n\nKuningas, likinäköisine silmineen, pöhöposkineen, riippuhuulineen,\nraskaine, heiluvine askelineen, näytti kunnon maanviljelijältä, jonka\non käynyt huonosti. Hänen alakuloisuutensa oli sellaisen maanviljelijän\nmielentilaa, jolta salama on polttanut eloaitat tai raekuuro kaatanut\nviljan.\n\nKuningattaren asenne oli, kuten aina, jäykkä, ylpeä, korskea,\nuhitteleva. Marie-Antoinette oli suuruutensa päivinä herättänyt\nrakkautta; lankeemuksensa hetkellä hän herätti uhrautuvaa mieltä,\nmutta ei sääliä. Sääli syntyy myötätunnosta, mutta kuningatar ei ollut\nlaisinkaan rakastettava.\n\nMadame Elisabeth, valkoisessa asussaan, joka kuvasi hänen ruumiinsa\nja sielunsa puhtautta, vaaleine hiuksineen, jotka olivat tulleet yhä\nkauniimmiksi senjälkeen kun ne oli täytynyt suoria jauheetta, madame\nElisabeth, taivaansininen nauha myssyssään ja vyötäröllään, näytti koko\nperheen suojelusenkeliltä.\n\nKuninkaallinen prinsessa ei miellyttänyt ikäkautensa viehkeydestä\nhuolimatta. Itävallattarena kuten äitikin, kokonaan Maria Teresiaa,\nkauttaaltaan Marie-Antoinettea, hänellä oli jo katseessaan\nkuningassukujen ja petolintujen ylpeyttä ja halveksivaa ilmettä.\n\nPikku kruununprinssi sen sijaan oli miellyttävä kullankeltaisine\nhiuksineen, valkoisine, hieman sairaloisine hipiöineen. Mutta hänenkin\nsinisilmänsä olivat tylyt ja kovat ja joskus niissä oli hänen\nikäisekseen liian varttunut ilme. Hän käsitti helposti kaikki. Hän\noivalsi äitinsä viittaukset yhdellä silmäyksellä ja hän leperteli\npolitiikasta tavalla, joka joskus pani pyövelitkin kyynelehtimään. Hän\noli saanut Chaumettenkin liikutetuksi, lapsi-rukka! Chaumetten, tuon\nsuippokuonoisen näädän, tuon silmälasiniekkakärpän.\n\n\"Minä ryhtyisin mielelläni häntä kasvattamaan\", sanoi tämä entinen\nprokuraattorinapulainen Huelle, kuninkaan kamaripalvelijalle, \"mutta\nhänet olisi erotettava omaisistaan, jotta hän unohtaisi säätynsä\".\n\nKommuuni menetteli sekä julmasti että typerästi. Julmasti,\nkohdellessaan kuninkaallista perhettä huonosti, kiusaten, jopa\nsolvaisten sitä; typerästi salliessaan kaikkien nähdä sen heikkona,\nmurtuneena, vankina.\n\nJoka päivä se lähetti Templeen uudet vartijat, valtuuston virkamiehinä.\nNämä tulivat Templeen kuninkaan vannoutuneina vihamiehinä ja poistuivat\nMarie-Antoinetten vihamiehinä, mutta miltei säälien kuningasta,\nsurkutellen hänen lapsiaan, ylistellen madame Elisabethia.\n\nMitä he näkivät Templessa suden, naarassuden ja sudenpentujen\nasemasta? Kunnon porvarisperheen, ylpeähkön äidin, toisen Elmiran,\njoka ei sietänyt, että edes hänen hameensa helmaa hipaistiin, — mutta\ntyrannista ei merkkiäkään!\n\nKuinka tämä perhe vietti päivänsä?\n\nKertokaamme Cléryn kuvausten mukaan.\n\nMutta silmätkäämme sitä ennen itse vankilaa ja tarkatkaamme vasta\nsitten vankien elämää.\n\nKuningas oli suljettu pikku torniin. Tämä pikku torni nojasi isoon\ntorniin, mutta niiden välillä ei ollut kulkuyhteyttä sisäpuolelta. Se\noli neliötorni, jonka kahdesta nurkasta kohosi pyörötorni. Toisessa\npyörötornissa oli pienet portaat, joita pitkin pääsi ensimmäiseen\nkerrokseen ja parvekkeelle. Toisessa pyörötornissa olivat käymälät,\njotka olivat yhteydessä tornin kaikkiin kerroksiin.\n\nToinissa oli neljä kerrosta. Ensimmäisessä oli eteishuone, ruokasali\nja pyörötornin sivuhuone. Toinen kerros oli jaettu jokseenkin\nsamanlaisiin huoneisin. Tilavimmassa huoneessa nukkuivat kuningatar ja\nkruununprinssi. Toisessa huoneessa, jonka edellisestä erotti miltei\npimeä välikkö, asustivat kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth.\nTämän huoneen kautta oli kuljettava, jos mieli mennä pyörötornin\nsivukamariin. Ja tämä sivukamari oli englantilaisten _water-closet_ ja\nse oli yhteinen kuninkaalliselle perheelle, valtuuston virkailijoille\nja sotamiehille.\n\nKuningas asui kolmannessa kerroksessa, jossa oli yhtä monta huonetta\nkuin alemmissakin. Hän nukkui isossa huoneessa. Pyörötornin sivukamaria\nhän käytti lukuhuoneenaan. Sivummalla oli keittiö ja sen edessä pimeä\nhuone, jossa ensi aikoina olivat asuneet de Chamilly ja Hue, ennenkuin\nheidät karkotettiin kuninkaan palveluksesta. Huen lähdettyä sen ovi oli\nsinetöity.\n\nNeljäs kerros oli suljettu. Pohjakerroksessa oli keittiöitä, joita ei\nenää käytetty.\n\nKuinka nyt kuninkaallinen perhe eleli tässä ahtaassa tilassa, joka oli\npuolittain vankila, puolittain asumus?\n\nMainitkaamme siitä muutama sana.\n\nTapansa mukaan kuningas nousi kello kuusi aamulla. Hän ajoi itse\npartansa. Cléry kähersi hänen hiuksensa ja puki hänet. Pukeuduttuaan\nhän meni heti lukukammioonsa, toisin sanoin Malta-ritarikunnan\narkistohuoneeseen, jonka kirjastossa oli tuhatviisi- tai\ntuhatkuusisataa nidettä.\n\nEräänä päivänä hakiessaan jotakin kirjaa hän näytti Huelle Voltairen ja\nRousseaun teoksia ja sanoi:\n\n\"Nuo miehet ne ovat vieneet Ranskan perikatoon!\" Lukukammioon tultuaan\nLudvig XVI polvistui ja rukoili viisi kuusi minuuttia. Sitten hän luki\ntai kirjoitteli kello yhdeksään asti. Sillaikaa Cléry siivosi kuninkaan\nhuoneen, valmisti aamiaisen ja meni alas kuningattaren puolelle.\n\nYksin jäätyään kuningas istuutui ja käänteli huvikseen Vergiliusta\ntai Horatiusta. Kruununprinssin jatkuvaa opetusta varten hän veresti\nlatinantaitoaan.\n\nTämä huone oli perin pieni. Sen ovi pidettiin alati auki. Valtuuston\nvirkailija oleskeli makuuhuoneessa ja näki avoimesta ovesta, mitä\nkuningas milloinkin teki.\n\nKuningatar avasi ovensa vasta Cléryn saapuessa. Valtuuston virkailija\nei voinut tulla hänen puolelleen, niin kauan kun ovi oli kiinni.\n\nCléry suori nuoren prinssin tukan, pani kuntoon kuningattaren\npukeutumislaitteet ja meni sitten kuninkaallisen prinsessan ja madame\nElisabethin huoneeseen tekemään näille saman palveluksen. Tätä lyhyttä\nja kallisarvoista hetkeä Cléry käytti hyväkseen ilmoittaakseen\nkuningattarelle ja prinsessoille, mitä oli saanut kuulla. Kädenliike\nilmaisi, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Kuningatar tai toinen\nprinsessoista ryhtyi silloin puhelemaan valtuuston virkailijan kanssa\nja Cléry käytti hyväkseen tämän hetkellistä hajamielisyyttä ja kuiskasi\nnopeasti sanottavansa.\n\nKello yhdeksän kuningatar, lapset ja madame Elisabeth nousivat\nkuninkaan huoneeseen, minne aamiainen oli katettu. Jälkiruuan aikana\nCléry kävi siistimässä kuningattaren ja prinsessojen huoneet. Cléryn\napulaisiksi oli määrätty muuan Tison ja tämän vaimo muka häntä\nauttamaan, mutta tosiasiallisesti vakoilemaan kuninkaallista perhettä\nja valtuuston virkailijoitakin.\n\nAviomies, entinen vähäpätöinen tullivirkamies, oli tyly ja\nhäijyluontoinen vanhus, vailla kaikkia inhimillisiä tunteita. Hänen\nvaimonsa — rakastaen vain tytärtään — meni tässä rakkaudessaan niin\npitkälle, että päästäkseen jälleen tyttärensä luokse, josta oli ollut\nerossa, hän antoi ilmi kuningattaren. [Lukekaa _Maison Rottgen ritari_,\njoka on jatkoa näille kertomuksillemme.]\n\nKello kymmenen kuningas meni kuningattaren puolelle ja vietti siellä\nkoko aamupäivän. Aika kului miltei yksinomaan kruununprinssin\nopetukseen. Kuningas antoi hänen lukea jonkun sivun Corneillea tai\nRacinea ja opetti hänelle maantietoa ja neuvoi häntä laatimaan\nkarttaluonnoksia. — Kolmea vuotta aikaisemmin Ranska oli jaettu\ndepartementteihin ja nimenomaan tätä kuningaskunnan maantietoa kuningas\nselitti pojalleen.\n\nKuningatar puolestaan askarteli kuninkaallisen prinsessan opetuksessa.\nToisinaan opetus keskeytyi, kun kuningatar vaipui synkkiin, syviin\nmietteihin. Kun sellainen hetki tuli, jätti kuninkaallinen prinsessa\näitinsä tämän tuntemattoman tuskan valtaan, jolla oli toki itkun\nlohdutus, ja poistui varpaillaan ja viittasi veljeään pysymään hiljaa.\nKuningatar oli näissä mietteissään milloin pitemmän, milloin lyhemmän\najan. Sitten hänen silmäripsiensä kulmaan ilmestyi kyynel, se vieri\nhänen poskelleen ja tipahti hänen keltaiselle, norsunluunväriselle\nkädelleen. Silloin miltei aina poloinen naisvanki, joka oli hetken\nliidellyt vapaana ajatuksen mittaamattomassa maailmassa, muistojen\nrajattomilla kentillä, poloinen naisvanki kavahti äkisti haaveilustaan\nja, silmäiltyään ympärilleen, astui takaisin vankilaansa, pää kumarassa\nja sydän murtuneena.\n\nKello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin\nhuoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne\noli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei\nollut läsnä.\n\nKello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin\npuutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin\nlegionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun\nTemplessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja\nuusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin\nMarronniers-lehtokujan alkupäässä.\n\nCléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä\nantaen tämän heittää palloa tai teikata.\n\nKello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka\npäivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin\nseurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.\n\nJoskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli\nunohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.\n\nAterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi\npikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.\n\nSillaikaa Cléry haukkasi päivällisensä.\n\nKello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin\nlepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus.\nPrinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi\nliikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.\n\nLudvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset\ntarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas\nnukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli\nherännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei\nollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen\nkirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin\nmadame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai\nnauhapalloa.\n\nKun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän\nympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa\ntai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello\nkahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi\niltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian\naikana kuningas otti esille kokoelman _Mercure de Francea_, jonka hän\noli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.\n\nKruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua\nseuraavan rukouksen:\n\n\"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä\npalvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni\nelonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille\nvoimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme\nkärsimään.\"\n\nSitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi\nprinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.\n\nJoka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen\nohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja\ntiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.\n\nKello yhdeksän tuli kuninkaan iltaisen vuoro.\n\nCléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku\nprinssin vuoteen ääressä.\n\nLopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi\nhänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle\npuolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.\n\nPrinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston\nvirkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä\nkaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.\n\nCléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.\n\nMutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut,\nnähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin\nkello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello\nkaksitoista yöllä.\n\nNäin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä\ntornissa, syyskuun 30 päivään asti.\n\nTilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään\nsääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein\nvihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan\nhirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut\nranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan\nkuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen\nirstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen\nporvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja\nnukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa\nja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen,\njoka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi\narvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen\nkoruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti\nja sanoi kamaripalvelijalle: \"hyvä ystävä\".\n\nEnsimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka\ntulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä\nnämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään\naamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla\nkotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.\n\n\"Ah, vihdoinkin tulet!\" huudahti hän.\n\n\"Niin tulen\", kuului lyhyt vastaus.\n\n\"No, oletko nähnyt tyrannin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oliko hän verenhimoisen näköinen?\"\n\n\"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta.\"\n\n\"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja...\"\n\n\"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa,\npelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen\nvaimoaan.\"\n\n\"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?\"\n\n\"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä\nomatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei\npainajainen häntä ahdistele.\"\n\nJa vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen\nkuin hänen väitetään olevan?\"\n\n\"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti\nhän on onneton!\"\n\n\"Mies-rukka!\" sanoi vaimo.\n\nNäin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä\nkarkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi\nkuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin\ntunsivat hänet vertaisekseen.\n\nTämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja\nCléryta kohtaan.\n\nEräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä\neteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat.\nTyömiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen\ntyökaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan\nja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.\n\nHaukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli\nkummastellen tätä kohtausta.\n\nKuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja\nlapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta\nhattu kädessä.\n\n\"Niinpä niin\", hän virkkoi kuninkaalle, \"kun lähdette tästä tornista,\nvoitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!\"\n\n\"Ah,\" vastasi kuningas, \"milloin ja kuinka minä lähden täältä?\"\n\nKruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan.\nKuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä\nhän käveli pitkän rupeaman.\n\nMuuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan\nvartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti,\nmutta siististi puettu.\n\nCléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin\ntarkkaavasti.\n\nJonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän\nnousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa\nja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:\n\n\"Tästä ei mennä!\"\n\n\"Miksei?\" kysyi Cléry.\n\n\"Koska ohjesääntö määrää minut pitämään teitä silmällä.\"\n\n\"Minua?\" ihmetteli Cléry. \"Ihan varmasti te erehdytte.\"\n\n\"Ettekö te ole kuningas?\"\n\n\"Te ette siis tunne kuningasta?\"\n\n\"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni,\ntoivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä.\"\n\n\"Puhukaa hiljemmin!\" neuvoi Cléry.\n\nSitten hän osoitti muuatta ovea ja sanoi:\n\n\"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu\npöydän ääressä ja lukee.\"\n\nCléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin\nkuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies\nsaisi katsella häntä mielin määrin.\n\nTämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan.\nHän sanoi Clérylle:\n\n\"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani\nen jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä\nhäntä syytetään.\"\n\nMuuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan\ntoiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin\nsanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan\nhänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi\nvahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti\ntämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti:\nse osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi\nhänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin\nilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien\nvälistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan\nroskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat,\nmitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan\npuhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin\nkuninkaan luota.\n\nMutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle,\nilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha\nja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus,\njoka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan\nkuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia,\nhäväistystäkin.\n\nEräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli\nmuuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta\nkuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas\nmeni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen\nviereensä.\n\n\"Hyvä herra\", huomautti kuningas ystävällisesti, \"teidän virkaveljenne\nsallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati\nauki, minä en voi päästä heidän näkyvistään\".\n\n\"Virkaveljeni noudattavat omia tapojaan, minä omaani\", vastasi James.\n\n\"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne\noikein mahdu kahta yhtaikaa.\"\n\n\"Menkää isompaan huoneeseen\", sanoi valtuuston virkailija töykeästi.\n\nKuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne\nenglanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta,\nkunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.\n\nEräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin\noli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin\ntavallisesti sydänyön aikaan.\n\nHän astui vartijan luo ja sanoi osaaottavasti:\n\n\"Ah, herra, kuinka valitettavaa, että teidät on unohdettu vapauttaa!\"\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte?\" kysyi valtuuston virkailija töykeästi.\n\n\"Tarkoitan, että lienette nyt hyvin väsynyt.\"\n\n\"Herra\", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, \"minä olen täällä\npitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun\ntehtäviini\".\n\nSitten hän painoi hatun syvemmälle päähänsä ja lähestyi kuningasta.\n\n\"Kenelläkään\", lisäsi hän, \"kaikkein vähimmän teillä on oikeutta\nsekaantua niihin!\"\n\nKerran kuningatar vuorostaan sattui puhuttelemaan vartijaa.\n\n\"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?\" kysyi hän eräältä niistä\nmiehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.\n\n\"Isänmaassa!\" vastasi tämä ylpeästi.\n\n\"Mutta minun nähdäkseni\", virkkoi kuningatar, \"isänmaa on Ranska\".\n\n\"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on\nvallannut.\"\n\nPuhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai\nkruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä\nsanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.\n\nYhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin\näänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:\n\n\"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen\nmestaan!\"\n\nKävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava\nmelkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen\ntorniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi,\nvahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas\ntuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle\nselkänsä.\n\nSamoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle.\nKuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta\nkun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.\n\nHäväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies\ntyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja\nvartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti\nvankilan portin sisäsivulle sanat:\n\n\"Giljotiini on pysyvä laitos, ja se odottaa tyranni Ludvig XVI:ta.\"\n\nSe oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies\nsai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin\nkuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia,\njoissa sanottiin:\n\n\"Rouva Veto hypittää sitä!\"\n\n\"Me osaamme panna röhösian hallitsemaan!\"\n\n\"Alas punainen naru! Sudenpennut on kuristettava!\"\n\nToiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset,\nselittelivät jotakin kaameaa töherrystä.\n\nMuuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle\noli kirjoitettu sanat:\n\n\"Ludvig ottamassa ilmakylpyä.\"\n\nMutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivaja\nRocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.\n\nSimonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan\nlisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan\nmyöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa\nTemplessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen\nvirka esti häntä poistumasta tornista.\n\nTämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta\nkohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit,\nhän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.\n\nJos kamaripalvelija pyysi jotakin kuninkaalle, sanoi hän:\n\n\"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä\nhalua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa.\"\n\nRocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä\nhän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin\nsyliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.\n\nSatulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja\nsitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti\nsapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä\nmustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.\n\nHänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta\nja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän\nitse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin\nkaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän,\nomaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.\n\nKun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi\nkuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän\nkirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja\nportti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon\ntaa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten\nkasvoille.\n\nNäiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset,\njotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat\nitselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.\n\nSe vain yllytti Rocheria. Hän kerskui kaikkialla:\n\n\"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään,\nminä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet\nminua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!\"\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani.\nEikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?'\n— 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä.\"\n\nKaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua\nrangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja\nsappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai\nSimon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on\nrangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa\nkuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa\nrunolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St\nHelena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple\nilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä\nonkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa\ntarinoissa.\n\nMutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he\nsaivat elää yhdessä.\n\nKommuuni päätti erottaa kuninkaan perheensä keskuudesta.\n\nSyyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen\njälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto,\njoka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.\n\nTuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen.\nMutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:\n\n\"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja\nilmoittakaa se minulle.\"\n\nValitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa\nkuninkaalle mitään.\n\nSyyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston\nvirkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli\nkerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta\npaperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain\nhuonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.\n\n\"Jos tarvitsette jotakin\", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli\nCharbonnier, \"kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne\nanomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen\".\n\nKuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa\nja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja\npalvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.\n\nVasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa\nlausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana\nisoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä\nkertoi sen kuninkaalle.\n\nPäivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun\noven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut\nkätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.\n\nKuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta\nhänen täytyisi joskus lähteä.\n\nVihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka\naamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat\nkuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan\nvirallisen määräyksen.\n\nNyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä\nuusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja\ntuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.\n\nJäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi\nlopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka\npainui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.\n\nSellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei\nkuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä\noli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu\noli sietämätön.\n\nKuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen\nvuoteensa vieressä.\n\nAamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän\naikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei\npäästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:\n\n\"Te ette tapaa enää toisia vankeja eikä kuningas näe enää lapsiaan.\"\n\nTällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa\nuutista.\n\nKello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä,\npyysi päästä perheensä luokse.\n\n\"Emme ole saaneet ohjeita\", vastasivat komisaarit.\n\nKuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan\npoistuivat.\n\nKuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi\nseinään. Molemmat olivat masentuneita.\n\nPuolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle.\nHeitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen\nleipää ja pullollisen marjamehua.\n\n\"Hyvät herrat\", kysyi kuningas, \"enkö siis pääse päivälliselle perheeni\nluokse?\"\n\n\"Me saamme ohjeet kommuunilta\", vastasi toinen miehistä.\n\n\"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai\nkamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä\nmikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?\"\n\nKuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti,\netteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy,\ntuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta,\nmitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.\n\nHe tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja\npoistuivat.\n\nCléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä\nmieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka\nhänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle\ntoista puolikasta.\n\n\"Poloinen Cléry\", sanoi kuningas, \"teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.\nOttakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli.\"\n\nCléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän\nleipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää\nnyyhkytystään. Kuningaskin itki.\n\nKello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet,\njotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi\nkuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:\n\n\"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut\ntehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin.\"\n\nKuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen\nniin syvästi.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi hän, \"ja minä pyydän teitä viemään perheelleni\ntiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi\nsaada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen?\nJos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen\nlähettäessänne ne minulle.\"\n\nValtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin\nhämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa\nClérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan\nhaluamat kirjat.\n\nCléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle\nsaataisiin tietoja hänen miehestään.\n\nLudvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko\nmaailmallinen tervehdyksiä.\n\nKuningatar oli huoneessaan madame Elisabethin ja lastensa kanssa.\n\nNaiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta\nlasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.\n\nNähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen\nprinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.\n\nPikku kruununprinssi juoksi häntä vastaan ja huudahti:\n\n\"Kiltti Cléry on tullut!\"\n\nValitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston\nvirkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.\n\nMutta kuningatar ei malttanut olla puhuttelematta suoraan näitä miehiä.\n\n\"Voi, hyvät herrat\", sanoi hän, \"sallikaa meidän tavata kuningas edes\nmuutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!\"\n\nToiset naiset eivät puhuneet mitään, vaan panivat kätensä ristiin.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi kruununprinssi, \"sallikaa isän tulla jälleen\nluoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!\"\n\nValtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä\näänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.\n\n\"Ah, totisesti, sitä pahempi!\" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut\nkuningasta. \"Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!\"\n\n\"Entä huomenna?\" sanoi kuningatar.\n\n\"Madame\", vastasi virkamies, \"meidän menettelytapamme määrää kommuuni.\nHuomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette,\nkansalainen?\" kysyi hän toveriltaan.\n\nTämä nyökytti päätänsä myöntymyksen merkiksi.\n\nKuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein\nmielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan\nrintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti\nJumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja\nkyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.\n\nToinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka\nsattui olemaan paikalla, huudahti:\n\n\"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!\"\n\nSitten hän sanoi kuningattarelle:\n\n\"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!\"\n\n\"Voi, hyvä herra\", vastasi kuningatar, \"kansa on erehtynyt perinpohjin\nmeidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo\nherra, se itkisi meitä!\"\n\nCléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä\noli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta\nvaltuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama\nilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!\n\nPäivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi\nsinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli\nvoitettu päivä!\n\nOli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin\nmääräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja\naterioida sen parissa.\n\n\n\n\nXVIII\n\nMestari Gamain esiintyy vielä kerran\n\n\nSaman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä,\nilmoittautui sisäministeriöön muuan _carmagnole_-asuinen ja\npunamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.\n\nRolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä\nhänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut\nyksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt\nsijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.\n\nKainalosauvainen, _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies joutui\nsiis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka\nkatkaisi häneltä tien kysymällä:\n\n\"Mitä te haluatte, kansalainen?\"\n\n\"Haluan puhutella kansalaista ministeriä\", vastasi _carmagnole_-asuinen\nmies.\n\nPari viikkoa varemmin puhuttelusanat _kansalainen_ ja _kansatar_ oli\npantu korvaamaan entiset nimitykset _herra_ ja _rouva_.\n\nVahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä —\ntarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme\nsauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista,\nkäyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!\n\nVahtimestari vastasi suojelevasti:\n\n\"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin\npuheille ei mennä muitta mutkitta.\"\n\n\"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen\nvahtimestari!\" kysyi punamyssyinen kansalainen.\n\n\"Hänen puheilleen pääsee, jos on mukana vastaanotto-kortti.\"\n\n\"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että\ntasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin\nvähemmän ylimyksellisiä.\"\n\nTämä mietelmä pani vahtimestarin miettimään.\n\n\"Nähkääs\", jatkoi punamyssyinen, _carmagnole_-asuinen ja\nkainalosauvainen mies, \"ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista\nsaakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei\npääsekään hänen puheilleen\".\n\n\"Te tulette tarjoamaan palvelusta kansalaiselle Rolandille?\"\n\n\"Siihen suuntaan.\"\n\n\"Minkälaatuista palvelusta?\"\n\n\"Tulen paljastamaan erään salahankkeen.\"\n\n\"Hyvä! Me olemme hukkua salahankkeiden paljouteen!\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Sitäkö varten tulette Versaillesista?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, te voitte yksin tein palata Versaillesiin.\"\n\n\"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua,\nettei päästänyt minua puheilleen.\"\n\n\"Hyväinen aika... ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja\ntulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu\nitsestään.\"\n\n\"Onko se viimeinen sananne?\"\n\n\"Se on viimeinen sanani.\"\n\n\"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen\nmajesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sanon mitä sanon.\"\n\n\"No, mitä te sanotte?\"\n\n\"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin\nhalusin.\"\n\n\"Te?\"\n\n\"Minä juuri, eikä minun sitä varten tarvinnut muuta kuin lausua nimeni.\"\n\n\"Kuka te siis olettekaan? Kuningas Fredrik Vilhelmkö vai Frans keisari?\"\n\n\"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen\nyksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien\nmestari.\"\n\n\"Minkä mestari?\"\n\n\"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia,\nherra Capetin entistä opettajamestaria?\"\n\n\"Mitä kummaa, kansalainen, olisitteko te...?\"\n\n\"Nicolas Claude Gamain.\"\n\n\"Entisen kuninkaan lukkoseppä?\"\n\n\"Hänen opettajamestarinsa, ymmärrättekö, kansalainen?\"\n\n\"Sitä tarkoitinkin.\"\n\n\"Luineen nahkoineen, se olen minä.\"\n\nVahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät\npäätänsä.\n\n\"Se on toinen juttu\", sanoi vahtimestari.\n\n\"Mitä tarkoitatte sanoilla: se on toinen juttu?\"\n\n\"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä\nilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille.\"\n\n\"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin\nhe myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa,\nkuinka arsenikki on minut runnellut!\"\n\nJa Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti\nkoukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.\n\n\"Mitä, nekö ovat panneet teidät tuollaiseen kuntoon, mies-rukka!\"\n\n\"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille\nja paljon muutakin... Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu\nkohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä\najankohtana.\"\n\n\"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät\nkansalaiselle ministerille.\"\n\nJa vahtimestari kirjoitti paperilipulle sanat:\n\n\"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää\npäästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen\nvuoksi.\"\n\nSitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä\noli ilmoittaa puheillepyrkijät.\n\nViiden minuutin perästä tämä toveri palasi ja sanoi\nlukkoseppä-mestarille:\n\n\"Seuratkaa minua, kansalainen.\"\n\nVaivaloisesti ja tuskasta ulvahtaen Gamain nousi ja seurasi\nvahtimestaria.\n\nVahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin\n— viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar\nRolandin — huoneeseen.\n\nSe oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä\nseinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä\nolevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.\n\nRoland seisoi takan edessä.\n\nVahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja\nkansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.\n\nLukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja\nmenestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies.\nMutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten\n— vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei\nollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa\nmiellyttäväisyyttä.\n\nNiinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan\nmilloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos\nkukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti,\ntyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman\nja viheliäisimmän heittiön kanssa.\n\nMinisterin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän\nsilmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi\ntämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli\nyhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että\nkansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä\nsäälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:\n\n\"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia.\"\n\n\"Totta kai minä kärsin tuskia!\" virkkoi Gamain istuutuessaan. \"Hamasta\nsiitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut.\"\n\nMinisterin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän\nvaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa\nikkunakomerossaan.\n\n\"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?\"\nkysyi Roland.\n\n\"Siitä ja muista asioista.\"\n\n\"Voitteko todistaa ilmiantonne?\"\n\n\"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä\ntodistaa kylliksi!\"\n\n\"Mikä kaappi?\"\n\n\"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa... Oh, minun olisi tosiaankin\npitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle\nmielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa\ntämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt\nepäillä, että viini oli myrkytettyä.\"\n\n\"Myrkytettyä?\"\n\n\"Nii-in! Tiesinhän\", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen\nkasvoilleen, \"että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään\naarteita, eivät elä kauan!\"\n\nRoland lähestyi vaimoaan ja silmäsi tätä kysyvästi.\n\n\"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä\", sanoi rouva Roland.\n\"Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan\nlukkoseppä-mestari.\"\n\n\"Entä se kaappi?\"\n\n\"No, kysy häneltä, mikä kaappi se on.\"\n\n\"Mikä kaappi se on?\" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin\nsanat. \"Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa\non bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja\npapereitaan.\"\n\n\"Entä kuinka te tunnette sen kaapin olemassaolon?\"\n\n\"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan\nkuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt.\"\n\n\"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja\nryöstetty puhtaaksi.\"\n\n\"Oh, ei pelkoa!\"\n\n\"Kuinka niin ei pelkoa?\"\n\n\"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta,\njoka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan.\"\n\n\"Oletteko varma asiastanne?\"\n\n\"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi\nhänen lähtiessään Tuilerieista.\"\n\n\"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista\nsulkemaan sen kaapin?\"\n\n\"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta\nennen hänen pakoyritystään.\"\n\n\"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu\ntuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja,\nennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia.\"\n\n\"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä\nniistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista.\nVaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti\npahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä\nvaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää\nnoutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun\nmennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua,\nkuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'\"\n\n\"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis\nlähditte?\"\n\n\"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En\nolisi nyt tällaisessa kunnossa... Mutta he saavat sen maksaa minulle,\nne myrkynsekoittajat!\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Niin, palataksemme siihen kaappijuttuun...\"\n\n\"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö\nniin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti.\"\n\n\"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt,\nmikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt\nnoutamaan minua, se petturi!\"\n\n\"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?\" sanoi\nministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.\n\n\"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire,\nminun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.'\nSitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko\nkäy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy,\nsire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy,\nsire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä...' Kuunnelkaa\ntarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä\nkuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta\nnyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko.\"\n\n\"Yhdentekevää, hyvä ystävä\", sanoi Roland. \"Arvasitte oikein, minä en\nole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on\nbernhardilaislukon ja lipaslukon välillä.\"\n\n\"Selitän sen eron kädenkäänteessä...\"\n\n\"Ei tarvitse. Te siis selititte kuninkaalle...?\"\n\n\"Miksei lukko sulkeutunut... Täytyykö teille sanoa, miksei lukko\nsulkeutunut?\"...\n\n\"Kuten haluatte\", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin\noli annettava rauhassa laverrella.\n\n\"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui\nlukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei\npitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko\njuttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli\nkymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja... Ymmärrättehän?\"...\n\n\"Mainiosti!\" myönsi Roland, joka ei käsittänyt yhtään mitään.\n\n\"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia\nnimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä,\nmitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän\nmestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari.\"\n\n\"Te siis...?\"\n\n\"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli\noppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi\nylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas\nrautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire!\nHyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä,\nminä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten\npimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin\nhuoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä.\nKuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.'\n(Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden\nseinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa\nläpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen\nvalmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet,\nGamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian\ntehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin\nlukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi\nsen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani\npaikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!\"\n\n\"Ja te luulette, hyvä ystävä\", kysyi Roland, \"että se kaappi oli tehty\ntalletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa\nkätkeäkseen rahansa jonnekin?\"\n\n\"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa\naika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se\nkävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja,\njotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi\nmiljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin.\nMutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani,\nettä kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain\npapereita... ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty\npapereita varten, raha on vain silmänlumetta!\"\n\n\"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?\" kysyi Roland vaimoltaan ja\nkumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän\npuhettaan.\n\n\"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole\nhetkeäkään hukattava.\"\n\nRoland soitti.\n\nVahtimestari tuli esille.\n\n\"Ovatko vaunut valjaissa hotellin pihalla?\" kysyi ministeri.\n\n\"Ovat, kansalainen.\"\n\n\"Toimittakaa ne portin eteen.\"\n\nGamain nousi.\n\n\"Ah\", sanoi hän lopen loukkaantuneena, \"olette näemmä saanut minusta jo\ntarpeeksenne?\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Roland.\n\n\"Koskapa tilasitte vaununne... Ministereillä on siis yhä vaunut\ntasavallankin aikana?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi Roland, \"ministerillä on vaunut kaikkina\naikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on\nsäästämistä.\"\n\n\"Minkä säästämistä?\"\n\n\"Ajan, tuon kaikkein kallisarvoisimman tavaran, säästämistä!\"\n\n\"Minun täytyy siis tulla takaisin joskus toiste?\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"No, opastaakseni teidät aarrekaapille.\"\n\n\"Tarpeetonta.\"\n\n\"Kuinka niin tarpeetonta?\"\n\n\"Minä tilasin vaunut lähteäkseni sinne.\"\n\n\"Lähteäksenne minne?\"\n\n\"Tuilerieihin.\"\n\n\"Me lähdemme siis sinne?\"\n\n\"Heti paikalla.\"\n\n\"Se sopii!\"\n\n\"Mutta asiasta toiseen\", sanoi Roland.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi Gamain.\n\n\"Avain?\"\n\n\"Mikä avain?\"\n\n\"Kaapin avain... Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä\nsuulle.\"\n\n\"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin\nnäyttää olevan.\"\n\n\"Teidän on siis otettava mukaan työkaluja.\"\n\n\"Mitä niillä?\"\n\n\"Niillä avataan kaapin ovi.\"\n\nGamain otti taskustaan ihka uuden avaimen.\n\n\"Entä mikä tämä on?\" kysyi hän.\n\n\"Avain.\"\n\n\"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen\ntarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä...\"\n\n\"Tuo mies on oikea heittiö!\" sanoi rouva Roland miehelleen.\n\n\"Sinä siis arvelet...?\" kysyi tämä epäröivästi.\n\n\"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta\nhyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät\ntotuuden perille.\"\n\n\"Ja tässä se on totuus!\" riemuitsi Gamain avainta näyttäen.\n\n\"Te siis luulette\", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, \"te\nsiis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan\nvalmistettu avain aukaisee kaapin?\"\n\n\"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!\" vastasi Gamain. \"Ei sitä\nturhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!\"\n\n\"Kansalaisen ministerin vaunut odottavat\", ilmoitti vahtimestari.\n\n\"Lähdenkö minä mukaanne?\" kysyi rouva Roland.\n\n\"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö\nsinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?\"\n\nSitten hän sanoi Gamainille:\n\n\"Tulkaa, hyvä ystävä.\"\n\nGamain seurasi heitä mutisten hampaittensa raosta:\n\n\"Enkö sanonut, että kostan sen sinulle, herra Capet?\"\n\nSen! — Mitä tarkoitti tuo sen?\n\nSitä hyvää, mitä kuningas oli hänelle tehnyt!\n\n\n\n\nXIX\n\nPreussilaiset peräytyvät\n\n\nSillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin,\nkun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan\nsepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee\nihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi\nluovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei\nse sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva\nCampanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin\nvaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta,\nlajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta\npaljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.\n\nSanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttua\nDantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.\n\nHän oli noussut puhujalavalle ja sanonut:\n\n\"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi\ntyökseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi\ntehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut.\nOtin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja\nuudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu\nja sellaisena aion puhuakin.\"\n\nSanoihin: \"Armeijat ovat yhtyneet\" Danton olisi voinut lisätä sanat:\n\"Ja preussilaiset on lyöty\". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21\npäivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton\nei tiennyt sitä.\n\nHän tyytyi jatkamaan:\n\n\"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin\npeloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki\non pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä\ntaisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille,\njotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan,\nannettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme\nkaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja\nteollisuuslaitosten omistusoikeus _taataan ikiajoiksi_.\"\n\nTaitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen\nsuureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa\npuolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta?\nUudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat\nvielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut\nvanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset\naateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat\npitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä\ntodistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä.\nMutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat\npitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä\npyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään\nulkomaille.\n\nDanton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa\nei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin\nne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus\noli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta\nei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa\ntuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.\n\nVallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin\nlausumissa sanoissa:\n\n\"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden\nloukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita\nitseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa\nhedelmät!\"\n\nKuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun\n2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen\nja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja\nomistusoikeuden.\n\nGironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta\nvastenmielisyyttä tuota... kuinka häntä nimittäisi?... tuota löyhää\nDantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä\npyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.\n\nMuuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä\ntälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta\npelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:\n\n\"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa\nsen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se.\nOmistusoikeus on ennen lakia.\"\n\nKonventti teki seuraavat kaksi päätöstä:\n\n\"Ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä.\"\n\n\"Henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden turva ovat kansan suojeluksessa.\"\n\nSiinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin\nhirveää kuin: osapuilleen!\n\nDantonille myönnettiin ero.\n\nMutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen\ntililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun\nvihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti\nhyvin mahtava!\n\nHän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan\nlankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.\n\nValmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä\nvaltavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli\npidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.\n\nÄärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle.\nKerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.\n\n\"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta\ntuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty\nReinin taakse?\"\n\nNäin sanottiin ääneen.\n\nJa sitten kuiskattiin:\n\n\"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset\novat ostaneet hänet!\"\n\nDumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta:\nkiittämättömyyttä.\n\nPreussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli\nyrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä\nkaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä.\nRanskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä\nperäytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina,\nranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä\nvähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.\n\nSitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me\ntarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille\nWestermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat\nperäytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun\njälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.\n\nDumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä\nneuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän\nkysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä,\nylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä\nja tyyni.\n\nMinisteriön kirje sanoi mahtipontisesti:\n\n\"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen\non poistunut tasavallan alueelta.\"\n\nDantonin kirje sanoi:\n\n\"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa\nmihin hintaan tahansa.\"\n\nNeuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin\nkuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin\nsaapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden\nlakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli\nraivoissaan.\n\nTämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja\nsen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun\n2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja\nkuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin\nsynkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan\nasti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun\ntaisteluun.\n\nKuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan\nalueelta.\n\nSyyskuun 29 päivänä ei ollut taistelua, vaan oli sotaneuvottelu.\n\nDumouriez oli muuten valmiina kaiken varalle.\n\nBraunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli\nperin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi\nenemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin\nkuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin\nyhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi\ntaistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella\nEnglannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät\nvetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa\nhuotraan.\n\nSyyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa\nEnglannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä\nmaat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille\npäin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi\nFredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.\n\nLisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita\nvakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli\nrakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan\nmukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa\nPreussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnosti _Faustinsa_ ensimmäiset\nnäytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi\nnähdä Pariisin.\n\nSitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä\nja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä\nkaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten\nluoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa\njälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden\nkyhääjättären ajatusten loppuponsi oli: _tule!_\n\nPreussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne,\nettä joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat\nhäneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa\nkyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.\n\nHän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton\nkiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki\nkommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankia _kohdeltiin kaikin\npuolin hyvin_. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee,\nettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen\nperäytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan\nlupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän\nväitteen pätevyyttä.\n\nSyyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja\nkulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli\npenikulmaa.\n\nRanskan armeija saattoi sitä kuin kunniavartiostona.\n\nAina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä\npaluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi,\nDantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.\n\nDantonin ainoa halu oli saada preussilaiset pois Ranskasta.\n\nLokakuun 22 päivänä tämä isänmaallinen toive toteutui.\n\nMarraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala\noli Ranskan vallankumouksesta langettanut.\n\nMarraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.\n\nSuunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun\n20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana\npäivänä oli julistettu tasavalta.\n\nKumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen\neteenpäin vallankumouksen tiellä.\n\nTällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista\npäämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten\nluonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä,\nmikä oli nähty vain hahmona.\n\nMitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!\n\nTänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston\nalhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet,\njolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen\nsyyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi,\naatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät\nkäsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka\nvaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.\n\nKuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei\nhalunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien\nvalkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja\nsaastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen,\nihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus\noli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli\nkehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat\nkohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa\nkatuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan —\ntämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta\njäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta\nsisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen\nsanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta,\ntätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot\nolivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.\n\nEräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen\nlakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.\n\nHän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.\n\n\"Voi, madame\", sanoi hän, \"mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa\nWienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut\naavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät\nnäin alas?\"\n\n\"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on\nkunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?\" vastasi\nMarie-Antoinette.\n\nNäin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt,\nettä hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi\nkuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä\nsommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun\npäähän!\n\nMuuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan —\nsaksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan,\njolla hän paikkaili kuningattaren pukua.\n\n\"Sisar-parka\", sanoi hän, \"mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa\nsiihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut\nmitään!\"\n\n\"Oh, rakas veli\", vastasi tuo hurskas nainen, \"onko minulla syytä\nvalitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?\"\n\nJa kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se\nkirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.\n\nKuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri\nja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin\nharvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi\nvain työläästi ilmoille.\n\n\"Kansa on pelastettava, mutta _sen puolesta ei tarvitse kostaa!_\" sanoi\nDanton kordelier-kerhossa.\n\n\"Kuningas on tuomittava\", sanoi Grégoire konventissa, \"mutta hänen\ntilansa on niin kurja, ettei tuomiossa _voi olla tilaa kostolle!_\"\n\nPayne kirjoitti:\n\n\"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta\nvastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme\non yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle...\n_Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten\nvälttämättömyyttä_.\"\n\nKehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton\nja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli\nryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita\nvastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi.\nTasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja\nniiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis\nvajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina,\nvaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio\nei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi\nkuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.\n\nKuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi\nja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan\nteloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat\npaljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä,\nkuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen\nhäpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta\noikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.\n\nMuuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on\ntehtävänä.\n\n\n\n\nXX\n\nOikeudenkäynti\n\n\nRautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari\nGamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen\nelinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä,\njonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti\ngiljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa\nnousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme\nnähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit\neivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi —\nmitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat\nennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n\npoloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi\nniitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea,\nMirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.\n\nMarraskuun 13 päivänä ryhdyttiin pohtimaan tätä oikeudenkäyntiä.\n\nKuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren\nkalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella\nkuin tuomionenkeli?\n\nMuuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi,\njoka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo\nmonesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.\n\nHän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä\noli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä,\nniin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä\noli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikana _kohonnut_ Pyhän Ludvigin\nristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt\nalakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli\npieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia,\nja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen\nrunoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet\nlähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui\nhuonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman\nrunoelman _Raivoavan Rolandin_ ja _Pucellen_ malliin. Se julkaistiin\n1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi\npainos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.\n\nHänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille\nDesmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa\nkourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta.\nTämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta,\nnäki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka\nesiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti,\npudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka\npuhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen\nsilmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen\nvahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin\nsairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee\nsaanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua\nkruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan,\njoka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä\nhöllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen\nvartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se\nmuuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin\nmatala, että tukka ulottui silmiin asti.\n\nCamille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen\nolennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.\n\nNuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten\nmietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.\n\nCamillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän\nivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi\nBlérancourtin yksinäisyyteen \"Tarquiniuksen lailla\", sanoo Michelet,\ntämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, \"piesten kepillä\nunikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia\".\n\nMutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan\npuutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku\nkaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se\neli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle,\npyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä\nmukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa,\ns.o. kaikki, mitä hänellä oli.\n\nSe, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren\nhaaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan,\ntutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään\nvallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli\njakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei\ntämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja,\nJean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan\npapinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta\nvuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki\ntämän vastalauseen turhaksi.\n\nTämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi.\nTämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies\noli — Saint-Just.\n\n\"Saint-Just\", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, \"tiedätkö, mitä\nDanton sinusta sanoo?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän sanoo, että sinä pidät päätäsi kuin pyhää sakramenttia.\"\n\nNuoren miehen naisellinen suu vääntyi kalpeaan hymyyn.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä\nDenis!\" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin\nkäsin päähänsä. Suom.]\n\nJa hän piti sanansa.\n\nSaint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti\npuhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa ... _Ehdotti_,\nerehdymme: hän _vaati_ kuolemaa.\n\nTämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen.\nToistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole\nsiihen rohkeutta.\n\n\"Kuningasta ei tarvitse tuomita\", sanoi hän, \"_hänet on tapettava_!\n\n\"_Hänet on tapeltava_, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet\ntuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.\n\n\"_Hänet on tapettava_ niinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia\ntuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen\ntehdä kansalainen.\n\n\"_Hänet on tapettava_ niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen,\njonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos.\nKuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole\nminkäänlaista luonnollista yhdyssidettä.\"\n\nHän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä,\npaasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin,\njotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten\nmieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: \"hänet on\ntapettava!\"\n\nPuhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki\ntuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti,\nkun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas\npisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.\n\nSiitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta\nkuolemaantuomittuna.\n\nKen koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.\n\nDanton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli\nollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta\nhänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan\nnimen.\n\nJoulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.\n\nKolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen\nkommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja\nlukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot,\npartaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka\nkuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.\n\nHeti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä\nseurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten\ntavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa,\njoka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä\nsillaikaa kuiskatessa:\n\n\"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen... oikeudenkäynti\nalkaa... kuningas voi ottaa itselleen avustajan... kaikki tämä on\nvarmaa.\"\n\nKuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen\nkuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen.\nTänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka\nedellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt\neristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.\n\nLudvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella\nkuningattaren kanssa.\n\nHän kiitti Clérytä tämän uskollisuudesta.\n\n\"Koettakaa\", sanoi hän, \"edelleenkin saada selville, mitä ne minusta\ntahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut\nomaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu\npaljastamaan teitä.\"\n\nMutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa,\nsitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei\nvoinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty\nsanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun\n11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.\n\nJoulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä\nkaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui\nratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi\ntiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut\nsuurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja\npalvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi.\nVartijat kieltäytyivät vastaamasta.\n\nKello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle\nprinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä,\nmutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä\nheidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään\ntietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.\n\nKruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu\nsäästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka\nkuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui\nhän huvittamaan poikaansa.\n\nKruununprinssi hävisi kaikki erät ja sai kolmesti numeron 16.\n\n\"Paha kuusitoista!\" huudahti hän. \"Minä luulen, että se tuottaa minulle\nonnettomuutta.\"\n\nKuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin\nsynkkä ennustus.\n\nKello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui\nhuoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat\nnoutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas\nhalusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että\nhe toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.\n\nKuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin\nkuningattaren luokse.\n\nCléry totteli ja palasi pian.\n\n\"Minne jätitte poikani?\" kysyi kuningas.\n\n\"Kuningattaren syliin, sire\", vastasi Cléry.\n\nMuuan komisaari tuli huoneeseen.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän Ludvig XVI:lle, \"kansalainen Chambon, Pariisin\npormestari\" — hän oli Pétionin seuraaja — \"on neuvostosalissa ja saapuu\npian tänne\".\n\n\"Mitä hän minusta tahtoo?\" kysyi kuningas.\n\n\"En tiedä\", vastasi valtuuston virkailija.\n\nJa hän poistui jättäen kuninkaan yksikseen.\n\nKuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä\nolevaan nojatuoliin.\n\nValtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen\nja sanoi siellä kamaripalvelijalle:\n\n\"Minä en uskalla mennä vangin luo, sillä pelkään hänen kyselyjään.\"\n\nMutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli\nkomisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig\nXVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin\nmietteihin.\n\nOven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja\nkysyi kovalla äänellä:\n\n\"Mitä te tahdotte minusta?\"\n\n\"Pelkäsin\", valtasi valtuuston virkailija, \"että te voitte pahoin\".\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi kuningas, \"mutta minä en voi pahoin. Minua vain\nsurettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni.\"\n\nValtuuston virkailija poistui.\n\nPormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin\nuusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä\nvaltuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.\n\nKuningas nousi.\n\n\"Mitä te tahdotte minusta?\" kysyi hän pormestarilta.\n\n\"Olen tullut noutamaan teitä, herra\", vastasi tämä, \"vetoamalla\nkonventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille\".\n\nJa notaarin kirjuri levitti erään paperin ja aloitti:\n\n\"Kansalliskonventin päätös, joka määrää, että Ludvig Capet...\"\n\nKuningas keskeytti lukemisen sanomalla:\n\n\"Capet ei ole nimeni, se on erään esi-isäni nimi.\"\n\nJa kun kirjuri aikoi jatkaa, sanoi hän:\n\n\"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä\nsanomalehdestä.\"\n\nJa hän kääntyi komisaarien puoleen ja lisäsi:\n\n\"Olisin toivonut, että poikani olisi jätetty minun seuraani niiksi\nkahdeksi tunniksi, jotka olen saanut viettää teitä odotellessani. Ne\nkaksi julmaa tuntia olisivat silloin tulleet minulle hyvin suloisiksi.\nMenettelynne on muuten sen kohtelun jatkoa, jota olen saanut tuta jo\nneljän kuukauden aikana... Seuraan teitä, en siksi, että tottelen\nkonventio määräystä, vaan koska vihollisillani nyt on voima.\"\n\n\"Tulkaa siis, herra\", virkkoi Chaumette.\n\n\"Odottakaa, kunnes saan ylleni päällystakin. — Cléry, päällystakkini!\"\n\nCléry auttoi kuninkaan ylle pähkinänruskean päällystakin.\n\nChambon lähti ensimmäisenä. Kuningas seurasi häntä.\n\nPortaitten juurella kuningas silmäili levottomana kiväärejä, piikkejä\nja etenkin taivaansinisiä ratsumiehiä, joiden kerääntymisestä hän ei\ntiennyt mitään. Sitten hän loi viimeisen silmäyksen tornin ikkunoihin,\nja niin lähdettiin.\n\nSatoi.\n\nKuningas ajoi vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat tyynet.\n\nKun oli sivuutettu Saint-Martinin ja Saint-Denisin portit, kysyi hän,\nkumpi niistä oli päätetty hajoittaa.\n\nManeesin ovella Santerre laski kätensä hänen olalleen ja johdatti hänet\naitauksen eteen, samalle paikalle ja samaan nojatuoliin, mistä hän oli\nvannonut valan hallitusmuodolle.\n\nKaikki edustajat pysyivät istuallaan kuninkaan astuessa saliin. Vain\nyksi nousi tervehtimään, kun kuningas asteli hänen ohitseen.\n\nKuningas kääntyi kummastuneena katsomaan, kuka se oli, ja tunsi\nGilbertin.\n\n\"Hyvää päivää, herra Gilbert\", sanoi hän.\n\nSitten hän jatkoi Santerrelle:\n\n\"Tunnettehan herra Gilbertin? Hän oli aikoinaan minun lääkärini.\nEttehän lue hänelle liian suureksi viaksi, kun hän tervehti minua?\"\n\nKuulustelu alkoi.\n\nJa silloin onnettomuuden lumousvoima alkaa haihtua julkisuuden edessä.\nKuningas ei ainoastaan vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan\nvastasi lisäksi huonosti, epäröiden, kierrellen, kieltäen, luikerrellen\novelasti kuin joku maaseutuasianajaja, joka ajaa kahden naapurin\nraja-aitaa koskevaa juttua.\n\nTämä ei ollut kuningas-poloiselle suuri päivä.\n\nKuulustelua kesti kello viiteen asti.\n\nKello viisi Ludvig XVI opastettiin neuvottelusaliin, missä hän odotteli\nvaunujaan.\n\nPormestari tuli häneltä kysymään:\n\n\"Onko teidän nälkä, herra, ja haluatteko syötävää?\"\n\n\"Kiitos\", vastasi kuningas ja teki kieltävän eleen.\n\nMutta nähdessään erään krenatöörin ottavan repustaan leivän ja antavan\npuolikkaan kommuunin prokuraattorille Chaumettelle, hän lähestyi tätä\nja sanoi:\n\n\"Haluatteko ystävällisesti antaa minulle palasen leivästänne, hyvä\nherra?\"\n\nMutta koska hän oli puhunut hiljaa, väistyi Chaumette taaksepäin ja\nsanoi:\n\n\"Puhukaa kovaa, herra!\"\n\n\"Oh, voin kyllä puhua kovaakin\", vastasi kuningas alakuloisesti\nhymyillen. \"Pyydän palasen leivästänne.\"\n\n\"Annan mielelläni\", vastasi Chaumette.\n\nJa hän ojensi kuninkaalle leipänsä.\n\n\"Taittakaa itse\", sanoi hän. \"Tämä on spartalainen ateria. Jos minulla\nolisi juuri, antaisin siitäkin toisen puolen.\"\n\nMentiin pihalle.\n\nKuninkaan nähdessään väkijoukko alkoi laulaa Marseljeesin kertoa,\nkorostaen erikoisen ponnekkaasti säettä:\n\n    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa!\n\nLudvig XVI kalpeni lievästi ja astui vaunuihin.\n\nNyt hän alkoi syödä, mutta söi vain leipänsä kuoren. Sisus jäi hänen\nkouraansa, eikä hän tiennyt, mitä sillä tekisi.\n\nKommuunin prokuraattorin apulainen otti sen hänen kädestään ja heitti\nsen vaununovesta kadulle.\n\n\"Ah, on väärin heittää leipää kadulle\", sanoi kuningas, \"varsinkin\nnykyisin kun leipä on harvinaisuutta!\"\n\n\"Entä kuinka te tiedätte sen harvinaiseksi?\" kysyi Chaumette. \"Eihän\nteiltä ole puuttunut!\"\n\n\"Tiedän sen harvinaiseksi, koska se, jota minulle tarjotaan, maistuu\nmullalta.\"\n\n\"Isoäitini\", virkkoi Chaumette, \"sanoi minulle alati: 'Poikaseni,\nei koskaan pidä hävittää leivän sisusta, sillä et voisi kuitenkaan\nkasvattaa samaa määrää tilalle'.\"\n\n\"Herra Chaumette\", sanoi kuningas, \"isoäitinne oli kaikesta päättäen\nälykäs nainen\".\n\nSyntyi äänettömyys. Chaumette istui mykkänä vaunujen perällä.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, herra?\" kysyi kuningas. \"Näytätte kalpealta.\"\n\n\"En tosiaankaan voi hyvin\", myönsi Chaumette.\n\n\"Ehkä hiljaa kulkevien ajoneuvojen tärinä vaivaa teitä?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niinpä kai.\"\n\n\"Oletteko ollut merellä?\"\n\n\"Olen ollut sodassa la Motte-Picquetin johdolla.\"\n\n\"La Motte-Picquet oli kelpo soturi\", sanoi kuningas.\n\nJa nyt hän vuorostaan pysyi vaiti.\n\nMitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä\nvoittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa\namiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen\nkuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista\npaukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!\n\nHän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä\nnäihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen\nväkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen,\ntuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin\ninhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena,\ntuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen\npoimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki\nja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: \"Ah, nyt\non tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!\"\n\nKun tultiin Orléans-kadulle, sanoi hän:\n\n\"Nyt me olemme Orléans-kadulla.\"\n\n\"Sanokaa Egalité-kadulla\", vastattiin hänelle.\n\n\"Vallan niin\", sanoi hän, \"koska herra...\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä.\nEgalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.\n\n\n\n\nXXI\n\nLudvig XVI:n testamentti\n\n\nKun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet\nvietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut\nminkäänlaisia ohjeita.\n\nLudvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki\ntuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.\n\n\"Ilmoittakaa sentään perheelleni, että olen palannut\", sanoi hän.\n\nVälittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka\nympäröivät häntä, hän alkoi lukea.\n\nKuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi\nillalliseksi hänen luoksensa.\n\nHän odotteli turhaan. Ketään ei tullut.\n\n\"Mutta minä oletan\", sanoi hän, \"että poikani viettää yönsä minun\nluonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?\"\n\nAh, vanki ei ollut tästäkään asiasta niin varma kuin teeskenteli\nolevansa.\n\nHänelle ei vastattu tähän kysymykseen enempää kuin toisiinkaan.\n\n\"Menkäämme siis levolle\", sanoi kuningas.\n\nCléry riisui hänet kuten ennenkin.\n\n\"Voi, Cléry\", kuiskasi kuningas, \"en osannut odottaa heidän tekevän\nsellaisia kysymyksiä!\"\n\nJa melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä\nrautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei\nliioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.\n\nMutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä\nlevollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota\neräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.\n\nNiin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän\nmielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.\n\nKun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti\nkuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen\npäänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.\n\nHänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi\npoikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth\nja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla\nseisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston\nvirkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään\nmakuulle.\n\nSeuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin\nvartijoiltaan.\n\nHän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle\ntuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.\n\nNämä molemmat pyynnöt esitettiin neuvostolle.\n\nToinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin\nosittain.\n\nKuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset\nvoisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää\npääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.\n\nTämä uhkavaatimus esitettiin kuninkaalle.\n\nHän tuumi hetken ja sanoi sitten alistuvana, kuten aina:\n\n\"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä\nilosta... Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa,\njonka he tarvitsisivat... Jääkööt lapset äitinsä luokse.\"\n\nTämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin\nkuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista,\nennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten\nkonventti tuomitsi kuninkaan.\n\nOli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin\nlähettää viestejä puolelta toiselle.\n\nCléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan,\nTurgyn, avulla.\n\nCléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä\ntoimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti\nheidän keskustelujaan.\n\nAinoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti\nseuraavasti: \"Kuningas voi hyvin\" ja \"kuningatar, prinsessa sekä lapset\nvoivat hyvin\".\n\nMutta eräänä päivänä Turgy pani Cléryn käteen pienen paperilipun.\n\n\"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana\",\nsanoi hän virkaveljelleen.\n\nCléry kiiruhti viemään tämän kirjelipun kuninkaalle.\n\nSiihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta\noli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:\n\n \"Voimme hyvin, rakas veli. Kirjoittakaa meille.\"\n\nKuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä,\nmustetta ja paperia.\n\nOjentaessaan kirjeen avoimena Clérylle hän sanoi:\n\n\"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole\nmitään, mikä voisi paljastaa teidät.\"\n\nCléry kieltäytyi lukemasta ja torjui punehtuen kuninkaan käden.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin Turgy sai tämän vastauksen.\n\nSamana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi\nTurgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä\nlankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.\n\nSe oli nokkela keino.\n\nCléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän\nastiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.\n\nNäin jatkui tätä kirjeenvaihtoa monena, päivänä.\n\nMutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen\nuskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja\nsanoi:\n\n\"Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, te panette vapautenne alttiiksi!\"\n\nKeino oli tosiaankin liian hatara. Cléry keksi toisen.\n\nKomisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa\nkääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä\ntuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi\njatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka\nsujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka\nmakuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan\nCléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi\nyöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan\nvastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti\nkirjeitä putoamasta puutarhaan.\n\nSamaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia\nja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä\nneulalla.\n\nNäin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat\nkuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.\n\nLudvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti\nsenjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.\n\nYleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi\nvastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian\nhän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti,\nylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu\ntuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta\ntaistelukintaan.\n\nValitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen\nvalitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.\n\nHän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet.\nJa huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään\njoutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin,\npoloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.\n\nKuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja\nkysymys avustajasta hyväksyttiin.\n\nSeuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä\nasiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut\navustajakseen.\n\n\"Herra Targetin\", vastasi kuningas.\n\nKomisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian\nkuningas oli suonut hänelle.\n\nKuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän\nkansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat\nsuunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!\n\nHän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä\nsaadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!\n\nMutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin\npuheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:\n\n \"Kansalainen presidentti.\n\n En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä\n puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa.\n Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle,\n että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen\n ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille,\n sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä,\n että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen\n miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli\n kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman\n palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.\n\n Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelle\n tarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.\n\n Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuin\n kukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.\n\n Suvaitkaa, hyvä herra, j.n.e.\n\n                                              Malesherbes.\"\n\nSamaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan\nTroyesin asianajaja, herra Sourdat. \"Olen valmis\", sanoi hän rohkeasti,\n\"puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!\" Toisen\ntarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen\nnaiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin,\nhän ei osannut kirjoittaa.\n\nOlympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että\nnaisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he\npääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää\nrauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä\nväitteellä: \"Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran\nnousevat mestauslavallekin?\"\n\nHän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli\njulistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen\nlain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.\n\nTuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi.\nTutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se\nraskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.\n\nMestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen\nlaisensa naisen tulee kuolla.\n\nMalesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut\nministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin\nmaininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta\nikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi\nja rahvaanomaiseksi, ja \"oikea apteekkarityyppi\", kuten Michelet sanoo,\neikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.\n\nKonventissa hän puhutteli kuningasta aina sireksi.\n\n\"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?\" kysyi häneltä muuan\nkonventin jäsen.\n\n\"Koska halveksin kuolemaa\", vastasi Malesherbes mutkattomasti.\n\nJa hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen\nvankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme\ntohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vain _kevyttä raikkautta_\nniskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin\nMonceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla\ntämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta\nhän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan\nkuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä,\njolloin hän nousi mestauslavalle.\n\nKun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja\nTronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen,\nsillä aika oli täpärällä.\n\nJoulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin\nneuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de\nMalesherbes saapuisi hänen puheilleen.\n\nTämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta,\njoka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.\n\nNähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon\nyksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti\nkäsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin\naukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:\n\n\"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!\" Puristettuaan häntä\nkiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:\n\n\"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen\nsiihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä\nolen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!\"\n\nJoulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä\nkonventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.\n\nKaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun\ntutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.\n\nHe esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan\nkäsittelevät asiapaperit.\n\nKoko päivä kului näiden papereitten tarkastukseen.\n\nSihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi:\n\"Oletteko ymmärtänyt?\" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja\nkaikki oli sanottu.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja\nluettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän\nallekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.\n\nYhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset\njätettiin kuninkaan huostaan.\n\nPian senjälkeen kuningas sai köhäkohtauksen.\n\nHän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin\nistuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä\nGilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.\n\n\"Jättäköön Capet juomatta jäävettä\", sanoi muuan sen jäsenistä, \"niin\nei tule köhää\".\n\nJoulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin\naitauksen eteen.\n\nHänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli\nruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne\ntuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän\nkomisaarin läsnäollessa!\n\nJoulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan\ntestamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme\nesitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.\n\nTämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen\njälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin\ntasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin\nherttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän\nnäki vain tasavallan.\n\nLudvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa\nmeitä valaisemaan muuatta kysymystä _eräältä näkökulmalta_. Jokainen\ntarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan\nlisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.\n\n\"Minä lopetan\", kirjoitti Ludvig XVI, \"selittämällä Jumalan edessä\nja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä\nrikoksista, joista minua syytetään\".\n\nKuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen\nmaineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI,\nkaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää\nvastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli\narvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten\nja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen,\nkuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan\neteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen\nvanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI\non voinut sanoa: _\"Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista\nminua syytetään\"?_\n\nLauseen rakenne sen selittää.\n\nLudvig XVI ei sano: _\"Minua syytetään väärin.\"_\n\nEi, hän sanoo: _\"En soimaa itseäni rikoksista, joista minua\nsyytetään.\"_ Mikä ei suinkaan ole sama asia.\n\nLudvig XVI, joka on menossa mestauslavalle, pysyy yhä herra de la\nVauguyonin oppilaana!\n\nSanoa: \"Minua syytetään väärin\" olisi merkinnyt rikosten kieltämistä,\neikä Ludvig XVI voinut niitä kieltää. Sanoa: \"En soimaa itseäni\nrikoksista, joista minua syytetään\" merkitsee sananmukaisesti: \"Ne\nrikokset on tehty, _mutta minä en soimaa itseäni niistä_.\"\n\nEntä miksi Ludvig XVI ei soimannut itseään niistä?\n\nKoska hän tarkasteli asioita, kuten äsken mainitsimme, kuninkuuden\nnäkökulmalta, koska kuninkaat siltä pohjalta, missä he ovat kasvaneet,\nvallanperimyksen pyhyyden ja jumalallisen oikeutensa erehtymättömyyden\nnojalla eivät katsele rikoksia, varsinkaan poliittisia rikoksia, samoin\nsilmin kuin muut ihmiset.\n\nLudvig XI ei pitänyt rikoksena kapinaa omaa isäänsä vastaan: se oli\n_sotaa yleisen edun hyväksi_.\n\nKaarlo IX:n mielestä Pärttylinyö ei ollut rikos: se oli _toimenpide\nyleisen hyvän turvaamiseksi_.\n\nKumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta:\nse oli yksinkertaisesti _valtiota suojaava järkevä teko_.\n\nSama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan,\nministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille\nentiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.\n\n\"Ei\", sanoi kuningas hänelle, \"ei, protestanttien karkoitus on\n_valtionlaki_, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja\nrajapyykkejä.\"\n\n\"Sire\", huomautti Malesherbes, \"politiikka ei milloinkaan kumoa\noikeutta\".\n\n\"Mutta\", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, \"voiko\nNantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä?\nNantesin ediktin kumoaminen ei koituisi _valtion eduksi_.\"\n\nLudvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan\ntekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet,\ntämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien\nlaaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei\nollut rikos, vaan päinvastoin _järkevä valtioteko!_\n\nLisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden\nnäkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynyt _ulkomaalaisesta_\näidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli miltei\n_ulkomaalaisena_ kansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä\nkeiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.\n\nKansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen\nliittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen.\nSensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia.\nKuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa\nvaltakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa\nturvautumatta ministerien välitykseen.\n\nEspanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta\nsukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.\n\nItävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen\nsukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.\n\nKun kansa sitten oli johtunut vaatimaan kuninkaaltaan sitoumuksia,\njoita tämä ei katsonut olevan edullista täyttää, keitä Ludvig XVI\nkutsui avukseen kapinallisia alamaisiaan vastaan? Hän kutsui näitä\nserkkuja, lankoja, sukulaisia. Hänelle espanjalaiset ja itävaltalaiset\neivät olleet Ranskan vihollisia, koska ne olivat hänen sukulaisiaan,\nystäviään, hänen, _kuninkaan_, ja koska kuninkuuden kannalta kuningas\non Ranska.\n\nMitä asiaa nämä hallitsijat tulisivat puolustamaan? Kuninkuuden pyhää,\nloukkaamatonta, miltei jumalallista asiaa.\n\nSenvuoksi Ludvig XVI ei _soimannut itseään_ rikoksista, joista häntä\nsyytettiin.\n\nKuninkaitten itsekkyys oli synnyttänyt kansan itsekkyyden, ja kansa,\njoka oli ulottanut kuninkaanvihansa niin pitkälle, että pani viralta\nJumalankin, koska sille oli saarnattu kuninkuuden lähteneen Jumalasta,\nkansa oli, epäilemättä jonkun _valtioedun_ takia, arvostellen asiaa sen\nnäkökulmalta, järjestänyt heinäkuun 14 päivän, lokakuun 5 ja 6 päivän,\nheinäkuun 20 ja elokuun 10 päivän.\n\nEmme sano sen järjestäneen syyskuun 2 päivää. Toistamme, ettei kansa\nollut järjestänyt syyskuun 2 päivää, vaan kommuuni.\n\n\n\n\nXXII\n\nTuomio\n\n\nJoulukuun 26 päivä koitti. Kuningas oli valmistautunut kaikkeen,\nkuolemaankin.\n\nHän oli tehnyt testamenttinsa edellisenä iltana. Hän pelkäsi, tiesi\nmistä syystä, että hänet murhattaisiin matkalla konventtiin.\n\nKuningatar oli saanut kuulla, että kuningas oli menossa toistamiseen\nkonventin eteen. Sotajoukkojen liikkeet, rummunpärinä olisivat\nsäikyttäneet hänet, ellei Cléry olisi keksinyt keinoa tiedoittaa\nhänelle, mistä ne johtuivat.\n\nKello kymmenen aamusella Ludvig XVI lähti Chambonin ja Santerren\nvartioimana.\n\nPerillä hän sai odottaa tunnin. Kansa kosti. Se oli saanut odotella\nviisisataa vuotta Louvren, Tuileriein ja Versaillesin odotushuoneissa.\n\nNeuvoteltiin eräästä asiasta, mitä kuningas ei saanut olla\nkuulemassa. Avain, jonka hän oli uskonut Cléryn huostaan, oli\nsiepattu kamaripalvelijan kädestä. Sillä avaimella oli koeteltu avata\nrautakaappia. Se oli aukaissut kaapinoven.\n\nTätä avainta näytettiin Ludvig XVI:lle.\n\n\"En tunne sitä\", vastasi tämä.\n\nIlmeisesti hän oli sen itse takonut.\n\nTämäntapaisissa pikkuseikoissa kuninkaalta puuttui tykkänään kaikki\nsuuruus.\n\nKun tämä neuvottelu oli päättynyt, ilmoitti puheenjohtaja eduskunnalle,\nettä syytetty ja tämän puolustajat olivat valmiit astumaan aitauksen\neteen.\n\nKuningas tuli esille Malesherbesin, Tronchetin ja Desèzen seurassa.\n\n\"Ludvig\", sanoi puheenjohtaja, \"konventti on päättänyt kuulla teitä\ntänään\".\n\n\"Avustajani esittää teille puolustuspuheeni\", vastasi kuningas.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin\nsuoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus\nmurskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.\n\nEhkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja\nluonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus,\nvalmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo\nkiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran\nkuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi\nlehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.\n\nMitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea\nasianajajan puhe.\n\nOlisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien\nperillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan\nsovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.\n\nMeistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen\npaikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.\n\nOlisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimme\nantaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksi\nLudvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja Ludvig\nXV:n irstailuista!\n\nMutta niin ei käynyt, sanomme sen jälleen.\n\nDeséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu\njärjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua\nsydämelle eikä järjelle.\n\nMutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi\npuhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä\npuolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!\n\n \"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"teille on esitetty puolustukseni\n perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille\n luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa\n minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.\n\n En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta\n sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua\n syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun\n kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.\n\n Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa\n olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt,\n pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen\n pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka\n väärin on minua sellaisesta syyttää.\"\n\nVoitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla,\nLudvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta\nsanottavaa syyttäjilleen?\n\nMutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire,\nsitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät!\nTeidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin\npyöveleillenne syydetty ylevä kirous!\n\nHämmästynyt konventti kysyikin häneltä:\n\n\"Eikö teillä ole muuta lisättävä puolustukseenne?\"\n\n\"Ei\", vastasi kuningas.\n\n\"Voitte poistua.\"\n\nLudvig poistui.\n\nHänet opastettiin erääseen odotushuoneeseen. Siellä hän syleili Desèzeâ\nja puristi hänet rintaansa vasten. Ja kun Desèze oli likomärkä,\npikemminkin mielenliikutuksesta kuin väsymyksestä, pakotti Ludvig XVI\nhänet vaihtamaan alusvaatteita ja lämmitti itse paidan, joka sopi\nasianajajalle.\n\nKello viisi iltapuolella palattiin Templeen.\n\nTuntia myöhemmin kaikki kolme avustajaa astuivat kuninkaan huoneeseen,\njuuri kun tämä lopetteli ateriaansa.\n\nLudvig XVI tarjosi heille virvokkeita. Vain Desèze hyväksyi tarjouksen.\n\nTämän syödessä kuningas sanoi Malesherbesille:\n\n\"No niin, nyt huomannette, että olen alusta pitäen ollut oikeassa ja\nettä tuomioni oli tehty, ennenkuin minua oli kuultukaan.\"\n\n\"Sire\", vastasi Malesherbes, \"konventista lähtiessäni minut ympäröi\njoukko kelpo kansalasia, jotka vakuuttivat minulle, ettette tuhoudu tai\nettä te tuhoudutte vasta heidän ja heidän ystäviensä jälkeen\".\n\n\"Tunnetteko heidät, herra?\" kysyi kuningas nopeasti.\n\n\"En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta varmasti tunnen heidät\nulkonäöltä.\"\n\n\"Koettakaa tavata joku heistä ja sanokaa heille, etten anna itselleni\nmilloinkaan anteeksi, jos veripisarakin vuotaa minun takiani! En ole\nsallinut sen vuotaa edes silloin, kun se veri olisi voinut pelastaa\nvaltaistuimeni ja henkeni, vielä vähemmän nyt, kun olen uhrannut\nmolemmat.\"\n\nMalesherbes lähti kuninkaan luota hyvissä ajoin toteuttamaan saamaansa\nmääräystä.\n\nKoitti vuoden 1793 ensimmäinen päivä.\n\nLudvig XVI:tta pidettiin nyt niin tarkoin eristettynä, että hänelle oli\nsuotu enää vain yksi palvelija.\n\nHän oli vaipunut alakuloisiin, yksinäisiin mietteihin, kun Cléry\nlähestyi hänen vuodettaan.\n\n\"Sire\", sanoi kamaripalvelija kuiskaavalla äänellä, \"pyydän lupaa\nesittää teille mitä palavimmat onnentoivotukset, jotta teidän\nonnettomuutenne pian päättyisivät\".\n\n\"Otan vastaan toivomuksenne, Cléry\", sanoi kuningas ja ojensi hänelle\nkätensä.\n\nCléry tarttui hänelle ojennettuun käteen, suuteli sitä ja peitti sen\nkyynelillään. Sitten hän auttoi isäntäänsä pukeutumaan.\n\nTällöin astuivat huoneeseen valtuuston virkailijat.\n\nKuningas silmäili heitä kutakin ja huomatessaan yhden piirteissä\nsäälintapaisen ilmeen hän lähestyi tätä ja sanoi:\n\n\"Hyvä herra, tehkää minulle ystävän palvelus!\"\n\n\"Minkälainen?\" kysyi mies.\n\n\"Olkaa hyvä ja menkää kysymään, kuinka perheeni voi, ja viekää\nomaisilleni onnentoivotukseni nyt alkaneelle uudelle vuodelle.\"\n\n\"Teen sen\", vastasi virkailija liikutettuna.\n\n\"Kiitos\", sanoi kuningas. \"Toivon Jumalan palkitsevan teille, mitä nyt\nteette hyväkseni.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi muuan valtuuston virkailijoista Clérylle, \"miksei\nvanki pyydä päästä tapaamaan perhettään? Olen varma, ettei se kohtaisi\nesteitä nyt kun kuulustelu on päättynyt.\"\n\n\"Kenelle se pyyntö on esitettävä?\" kysyi Cléry.\n\n\"Konventille.\"\n\nHetken perästä palasi virkailija, joka oli lähtenyt kuningattaren luo.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"perheenne kiittää teitä onnentoivotuksista ja\nlähettää teille puolestaan onnittelunsa\".\n\nKuningas hymyili alakuloisesti.\n\n\"Mikä uudenvuoden päivä!\" sanoi hän.\n\nIllalla Cléry mainitsi hänelle, mitä valtuuston virkailija oli arvellut\nmahdollisuuksista kuninkaan päästä tapaamaan omaisiaan.\n\nKuningas tuumi hetken ja näytti epäröivän.\n\n\"Ei\", sanoi hän sitten. \"Jonkun päivän perästä he eivät epää minulta\nsitä lohtua. Täytyy odottaa.\"\n\nTällaista hirveää sydämen kidutusta katolinen uskonto vaatii\nvalituiltaan!\n\nTammikuun 16 päivänä oli määrä ruveta tekemään tuomiota.\n\nMalesherbes oli koko aamupäivän kuninkaan luona. Puolenpäivän tienoissa\nhän lähti ja lupasi palata heti kun tuomio olisi julistettu.\n\nOli äänestettävä kolmesta pelottavan yksinkertaisesta kysymyksestä:\n\n1. Onko Ludvig syyllinen?\n\n2. Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?\n\n3. Minkälainen rangaistus?\n\nJotta jälkimaailma näkisi, että äänestettiin, ellei vihalla niin\nainakin pelotta, päätettiin äänestys toimittaa julkisesti.\n\nMuuan girondelainen, nimeltään Birotteau, ehdotti, että kukin edustaja\nnousisi puhujapaikalle ja lausuisi lujalla äänellä tuomionsa.\n\nMuuan vuorelainen, Léonard Bourdon, meni pitemmälle: hän vaati, että\näänestyspäätökset allekirjoitettaisiin.\n\nMuuan oikeistolainen vihdoin, Royer nimeltään, ehdotti, että\nvirkamatkoilla olevista edustajista laadittaisiin luettelo ja että\nsyyttä poissaolevia konventinjäseniä nuhdeltaisiin ja heidän nimensä\nlähetettäisiin departementteihin nähtäväksi.\n\nJa sitten alkoi tämä suuri ja hirveä istunto, jota kesti\nseitsemänkymmentäkaksi tuntia.\n\nIstuntosali esitti tällöin omituisen katseltavan, joka sointui huonosti\nsiihen, mitä tapahtui.\n\nTapahtui jotakin surullista, synkkää, kaameaa, mutta istuntosalissa ei\nhavainnut murhenäytelmän merkkiäkään.\n\nSen peräpäähän oli laitettu aitioita, joissa Pariisin kauneimmat\nnaiset, talvipuvuissaan, yllä sametit ja turkikset, söivät\nappelsiineja, särpivät jäätelöä.\n\nMiehet kävivät heitä tervehtimässä, puhelivat heidän kanssansa,\npalasivat paikoilleen ja vaihtoivat kaikenlaisia merkkejä. Olisi voinut\nluulla istuvansa jossakin italialaisessa teatterissa.\n\nVarsinkin vuoren puoli herätti huomiota loisteliaisuudellaan.\nVuorelaisten joukossa istuivat näet miljoonamiehet. Orléansin herttua,\nLepelletier de Saint-Fargeau, Hérault de Séchelles, Anacharsis\nCloots, markiisi de Châteauneuf. Kaikki nämä herrasmiehet olivat\nvaranneet hempukoilleen parvekepaikat; naiset saapuivat liehuvin\nkolmivärinauhoin, esittivät erikoiskortit — tai suosituskirjeet\nvahtimestarille, jotka toimittelivat aitioitten vartijan virkaa.\n\nKansalle varatut yläparvekkeet olivat alati täynnä näiden kolmen päivän\naikana. Siellä juotiin kuin nurkkakapakassa, syötiin kuin ravintolassa\nja rupateltiin kuin jossakin kerhossa.\n\nEnsimmäiseen kysymykseen: Onko Ludvig syyllinen? kuusisataa\nkahdeksankymmentakolme ääntä vastasi: On.\n\nToiseen kysymykseen: Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?\nkaksisataa kahdeksankymmentäyksi vastasi myöntävästi, neljäsataa\nkaksikymmentäkolme kieltävästi.\n\nSitten tuli kolmas kysymys, vakava kysymys, ratkaiseva kysymys:\nMinkälainen rangaistus?\n\nTämä kysymys tuli esille kolmantena päivänä kello kahdeksan illalla,\nalakuloisena, sateisena, kylmänä tammikuun päivänä. Kaikki olivat\nkyllästyneitä, kärsimättömiä, väsyneitä. Sekä näyttelijöitten että\nkatsojien voimat olivat menehtyneet viisiviidettä tuntia kestäneen\nistunnon aikana.\n\nEdustajat nousivat vuoronsa jälkeen puhujalavalle ja esittivät jonkun\nneljästä rankaisumuodosta: vankeuden — karkoituksen — kuoleman, joka\nalistettaisiin kansan ratkaistavaksi — ehdottoman kuoleman.\n\nKaikki hyväksymis- ja paheksumisilmaisut oli ankarasti kielletty, mutta\nsiitä huolimatta kansan parvekkeet murisivat, kun kuului joku muu\ntuomio kuin ehdoton kuolema.\n\nKerran silti näitäkin kahta sanaa seurasi murina, huudot ja\nvihellykset. Silloin näet kun Filip Egalité nousi puhujalavalle ja\nsanoi:\n\n\"Yksinomaan velvollisuudentunnosta ja vakuutettuna siitä, että kaikki\nne, jotka ovat rikkoneet tai rikkovat kansan majesteettia vastaan,\nansaitsevat kuoleman, minä äänestän kuolemaa.\"\n\nTämän hirveän äänestyksen aikana muuan sairas edustaja, Duchâtel,\nkannatti itsensä konventtiin, yömyssy päässä, aamunuttu yllä. Hän tuli\näänestämään karkoituksen puolesta. Äänestys hyväksyttiin, koska se\nosoitti suvaitsevaisuutta.\n\nVergniaud, joka oli toiminut puheenjohtajana elokuun 10 päivänä, johti\nkokousta tammikuun 19 päivänäkin. Julistettuaan viraltapanon hän\njoutuisi julistamaan kuolemantuomionkin.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi hän, \"te olette nyt suorittaneet suuren\noikeustehtävän. Toivon, että inhimillisyys velvoittaisi teitä mitä\nhartaimpaan äänettömyyteen. Kun oikeus on puhunut, kuultakoon silloin\nihmisyyden ääntä.\"\n\nJa hän luki äänestyksen tuloksen.\n\nSeitsemästäsadasta kahdestakymmenestäyhdestä äänestä kolmesataa\nkolmekymmentäneljä oli puoltanut karkoitusta tai vankeutta ja\nkolmesataa kahdeksankymmentäseitsemän kuolemaa — niistä toiset ilman\nlykkäystä, toiset jonkun päivän lykkäystä.\n\nKuolemaa äänestäneitä olisi siis viisikymmentäkolme enemmän kuin\nkarkoitusta puoltaneita.\n\nMutta kun näistä viidestäkymmenestäkolmesta ottaa pois ne\nneljäkymmentäkuusi ääntä, jotka olivat kannattaneet lykkäytyvää\nkuolemaa, jäi ehdottoman kuoleman kannalle seitsemän äänen enemmistö.\n\n\"Kansalaiset\", sanoi Vergniaud äänessä syvän tuskan sävy, \"minä\njulistan konventin niinessä, että Ludvig Capet on tuomittu kuolemaan!\"\n\nÄänestys oli toimitettu lauantai-iltana, tammikuun 19 päivänä, mutta\nvasta sunnuntaina, tammikuun 20 päivänä, kello kolme aamusella,\nVergniaud julisti äänestyksen tuloksen.\n\nSillävälin Ludvig XVI, joka oli täydellisesti eristetty, kunnes hänen\nkohtalonsa saataisiin ratkaistuksi, yksinään, etäällä vaimostaan ja\nlapsistaan — hän oli kieltäytynyt tapaamasta heitä kiduttaakseen\nsieluaan, niinkuin katuva munkki kiduttaa lihaansa — odotteli\ntuomiotaan täysin välinpitämättömänä, siltä ainakin näytti, ja pani\nelämänsä ja kuolemansa Jumalan käsiin.\n\nSunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig\nXVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua\nlamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.\n\nKun hänen puolustajansa astui huoneeseen, havahtui hän mietteistään.\n\n\"No?\" kysyi kuningas.\n\nMalesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista\npiirteistään, että kaikki oli lopussa.\n\n\"Kuolemantuomio!\" sanoi Ludvig. \"Olinkin siitä varma.\"\n\nHän levitti sylinsä ja puristi kyynelehtivän Malesherbin rintaansa\nvasten.\n\n\"Herra de Malesherbes\", sanoi hän sitten, \"kahtena viime päivänä olen\nkoettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille\naihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin\nsydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen\neteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan\nsuunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja.\"\n\nCléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan\ntuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne\ntämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran\npuolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.\n\n\"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni\", sanoi hän Clérylle\nastuessaan huoneeseensa. \"Mutta mikä teidän on?\"\n\nTämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin\nhän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut\nhänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.\n\nCléry halusi peittää liikutustaan niin hyvin kuin taisi ja ryhtyi\npanemaan kuntoon kuninkaan parranajotarpeita.\n\nLudvig XVI saippuoi leukansa itse ja Cléry seisoi hänen edessään\npidellen vesiastiaa.\n\nÄkkiä kuninkaan posket valahtivat kalpeiksi, hänen huulensa ja korvansa\nkävivät verettömiksi. Cléry pelkäsi, että kuningas voi pahoin, pani\nvesiastian pöydälle ja aikoi ryhtyä tukemaan häntä. Mutta kuningas\npuolestaan tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:\n\n\"Kas niin, rohkeutta vain!\"\n\nJa hän ajoi partansa tyynesti.\n\nKello kahden tienoissa saapui toimeenpaneva neuvosto ilmoittamaan\nvangille tuomion.\n\nSiinä olivat oikeusministeri Garat, ulkoasiain ministeri Lebrun,\nneuvoston sihteeri Grouvelle, departementin puheenjohtaja ynnä\nyleinen prokuraattori, kommuunin pormestari ja prokuraattori ja\nrikostuomioistuimen yleinen syyttäjä.\n\nSanterre astui näiden edellä.\n\n\"Ilmoittakaa toimeenpaneva neuvosto\", sanoi hän Clérylle.\n\nCléry aikoi totella, mutta kuningas, joka oli kuullut ulkoa melua,\nsäästi häneltä sen vaivan. Ovi aukeni ja hän tuli käytävään.\n\nSilloin Garat sanoi, pitäen hatun päässänsä:\n\n\"Ludvig, kansalliskonventti on valtuuttanut väliaikaisen toimeenpanevan\nneuvoston ilmoittamaan teille päätökset, jotka se on tehnyt tämän kuun\nviidentenä-, kuudentena-, seitsemäntenä- ja yhdeksäntenätoista sekä\nkahdentenakymmenentenä päivänä. Neuvoston sihteeri lukee ne teille.\"\n\nGrouvelle aukaisi erään paperin ja luki vapisevalla äänellä:\n\n \"1. Kansalliskokous julistaa Ludvig Capetin, ranskalaisten viimeisen\n kuninkaan, syypääksi vehkeilyyn kansan vapautta vastaan ja valtion\n yleisen turvallisuuden loukkaukseen.\n\n 2. Kansalliskonventti päättää, että Ludvig Capet saa kärsiä\n kuolemanrangaistuksen.\n\n 3. Kansalliskokous julistaa mitättömäksi Ludvig Capetin\n puolustuskirjelmän, jonka hänen avustajansa esittivät jutun ollessa\n esillä ja jossa vedotaan kansantuomioon kansalliskokouksen tekemästä\n päätöksestä.\n\n 4. Väliaikainen toimeenpaneva neuvosto ilmoittaa mainitun päätöksen\n Ludvig Capetille päivän kuluessa ja ryhtyy välttämättömiin\n toimenpiteihin pannakseen tuomion täytäntöön vuorokauden\n kuluessa siitä hetkestä jolloin ilmoitus on tehty, ja esittää\n kansalliskokoukselle pöytäkirjan heti kun tuomio on pantu täytäntöön.\"\n\nKoko lukemisen ajan kuninkaan kasvot pysyivät liikkumattoman tyyninä.\nMutta kahdesti hänen piirteensä ilmaisivat tykkänään erilaista\ntunteita: kuullessaan sanat: syypääksi vehkeilyyn hän hymähti\nhalveksivasti, ja kuullessaan sanat: saa kärsiä kuolemanrangaistuksen\nhän kohotti katseensa, joka ikäänkuin liitti kuolemaantuomitun Jumalaan.\n\nKun lukeminen oli päättynyt, astui kuningas Grouvellen luo, otti\npäätöspaperin, taittoi sen kokoon, pani sen lompakkoonsa ja otti sieltä\ntoisen paperin, jonka hän ojensi ministeri Garatille sanoen:\n\n\"Herra oikeusministeri, pyydän teitä esittämään tämän kirjelmän heti\nkansalliskokoukselle.\"\n\nJa kun ministeri näytti epäröivän, lisäsi hän:\n\n\"Luen sen teille.\"\n\nJa hän luki äänellä, joka erosi tykkänään Grouvellen äänestä:\n\n \"Pyydän kolme päivää valmistuakseni astumaan Jumalan eteen. Pyydän\n sitä tarkoitusta varten lupaa saada vapaasti tavata henkilöä,\n jonka nimen ilmoitan kommuunin komisaareille, ja pyydän lisäksi,\n että mainittu henkilö saa pelotta ja huolestuksetta suorittaa sen\n laupeudentyön, jonka hän joutuu minun hyväkseni täyttämään.\n\n Pyydän päästä vapaaksi siitä yhtämittaisesta valvonnasta, jonka\n neuvosto on viime päiviksi järjestänyt.\n\n Pyydän näiksi välipäiviksi valtuutta tavata omaisiani silloin kuin\n haluan ja todistajitta. Toivon, että kansalliskokous hetimiten\n päättäisi perheeni kohtalosta ja sallisi sen vapaasti mennä paikkaan,\n jonka konventti sille määräisi.\n\n Uskon kansan ystävälliseen huomaan kaikki henkilöt, jotka ovat\n olleet palveluksessani. Niiden joukossa on moni uhrannut kaiken\n omaisuutensa minun hyväkseni ja joutunut varmaankin puutteeseen.\n Niiden henkilöitten joukossa oli paljon vanhuksia, vaimoja ja lapsia,\n jotka elivät vain palvelustoimestaan.\n\n Kirjoitettu Templen tornissa tammikuun 20 päivänä 1793,\n\n                                       Ludvig.\"\n\nGarat otti kirjeen.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"tämä kirje esitetään heti\nkansalliskonventille\".\n\nKuningas aukaisi jälleen lompakkonsa ja otti esille pienen neliöpaperin.\n\n\"Jos konventti suostuu pyyntööni, mikäli se koskee henkilöä, jonka\nhaluan tavata\", sanoi hän, \"niin tässä on hänen osoitteensa\".\n\nPaperissa oli seuraava nimi ja osoite, madame Elisabethin käsialaa:\n\n\"Herra Edgeworth de Firmont, Bac-katu 483.\"\n\nJa kun kuninkaalla ei ollut enää mitään sanottavaa eikä kuunneltavaa,\nastui hän askelen taaksepäin, kuten aikoina, jolloin hänellä oli\nvastaanotto; hän oli tällä liikkeellä ilmaissut, että vastaanotto oli\npäättynyt.\n\nMinisterit seuralaisineen poistuivat.\n\n\"Cléry\", sanoi kuningas kamaripalvelijalleen, joka nojasi seinään,\nsillä hänen jalkansa olisivat muutoin pettäneet, \"Cléry, pyytäkää\npäivälliseni\".\n\nCléry meni ruokasaliin täyttääkseen kuninkaan määräyksen. Siellä\nhän tapasi kaksi valtuuston virkailijaa; nämä lukivat hänelle erään\npäätöksen, joka kielsi kuninkaalta veitsen ja haarukan käytön. Cléryn\nkäytettäväksi uskottiin veitsi, jolla hän paloittaisi isäntänsä leivän\nja liha-annokset kahden komisaarin läsnäollessa.\n\nPäätös luettiin kuninkaallekin, sillä Cléry ei halunnut esittää\nisännälleen, mihin uusiin toimenpiteihin oli ryhdytty.\n\nKuningas mursi leivän sormillaan ja paloitti lihan lusikallaan. Vastoin\ntapaansa hän söi vähän. Päivällinen kesti vain pari kolme minuuttia.\n\nKello kuusi ilmoitettiin oikeusministeri.\n\nKuningas nousi ottamaan hänet vastaan.\n\n\"Herra\", sanoi Garat, \"olen esittänyt konventille kirjeenne ja se on\nvaltuuttanut minut ilmoittamaan teille seuraavan vastauksen:\n\n \"'Ludvig saa vapaasti kutsua luokseen haluamansa sielunpaimenen ja\n tavata perhettään vapaasti ja todistajitta.\n\n Kansa, joka on aina suuri ja oikeamielinen, huolehtii hänen perheensä\n kohtalosta.\n\n Hänen huoneensa velkojille myönnetään kohtuullinen hyvitys.\n\n Kansalliskonventti on siirtynyt yksinkertaiseen päiväjärjestykseen\n tämän välikysymyksen jälkeen.'\"\n\nKuningas nyökäytti päätänsä, ja ministeri poistui.\n\n\"Kansalainen ministeri\", kysyivät palvelusvuoroiset valtuuston\nvirkailijat Garatilta, \"kuinka Ludvig saa tavata perhettään?\"\n\n\"Omissa oloissaan tietenkin.\"\n\n\"Mahdotonta! Kommuunin määräyksen mukaan emme saa päästää häntä\nnäkyvistämme päivällä eikä yöllä.\"\n\nTilanne oli melko sekava. Lopulta sovittiin niin, että kuningas tapaisi\nperheensä ruokasalissa. Oven ikkunasta hänet nähtäisiin, mutta ovi\npantaisiin lukkoon, joten mitään ei kuultaisi.\n\nSillävälin kuningas sanoi Clérylle:\n\n\"Katsokaa, vieläkö oikeusministeri on paikalla, ja kutsukaa hänet\ntänne.\"\n\nHetken kuluttua oikeusministeri astui sisälle.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi kuningas hänelle, \"unohdin äsken kysyä, onko herra\nEdgeworth de Firmont tavattu ja milloin voin nähdä hänet\".\n\n\"Olen tuonut hänet mukanani vaunuissani\", vastasi Garat. \"Hän on\nneuvostosalissa ja tulee heti luoksenne.\"\n\nJa tuskin oli oikeusministeri lausunut nämä sanat kun Edgeworth de\nFirmont ilmestyi oviaukkoon.\n\n\n\n\nXXIII\n\nTammikuun 21 päivä\n\n\nEdgeworth de Firmont oli madame Elisabethin rippi-isä. Jo kuusi viikkoa\nsitten kuningas, aavistaen, mikä tuomio häntä odottaisi, oli kysynyt\nsisareltaan neuvoa, kenet hän valitsisi saattamaan itseään viimeisillä\nhetkillä, ja madame Elisabeth oli itkien neuvonut häntä valitsemaan\napotti de Firmontin.\n\nTämä kunnianarvoisa kirkonmies, englantilainen synnyltään,\noli välttänyt syyskuun verilöylyn ja siirtynyt Essex-nimisenä\nChoisy-le-Roin pikkukaupunkiin. Madame Elisabeth tiesi hänen\nkaksoisosoitteensa ja ilmoitettuaan hänelle ajoissa Choisyhyn hän\ntoivoi, että apotti olisi Pariisissa tuomiota tehtäessä.\n\nHän ei erehtynytkään.\n\nApotti Edgeworth oli alistuvana suostunut kuninkaan pyyntöön, kuten\nolemme nähneet.\n\nJoulukuun 1 päivänä hän kirjoitti eräälle ystävälleen Englantiin:\n\n \"Poloinen isäntäni on valinnut minut kuolinhetkensä avustajaksi, jos\n hänen kansansa tylyys menee niin pitkälle, että tehdään isänmurha.\n Minä valmistun itsekin kuolemaan, sillä olen varma, ettei kansan\n raivo suo minun elää hetkeäkään sen hirveän näytelmän jälkeen. Mutta\n minä alistun. Minun elämäni ei merkitse mitään. Jos sen menettäessäni\n voin pelastaa sen, jonka Jumala on pannut niin monen turmioksi ja\n ylösnousemiseksi, teen mielelläni sen uhrauksen enkä kuole turhaan.\"\n\nSellainen oli mies, joka joutui eroamaan Ludvig XVI:sta vasta kun tämä\njättäisi maan astuakseen Jumalan eteen.\n\nKuningas sulkeutui hänen kanssansa työhuoneeseensa.\n\nKello kahdeksan illalla kuningas tuli huoneestaan ja sanoi\nkomisaareille:\n\n\"Hyvät herrat, saattakaa minut perheeni luokse, olkaa hyvät.\"\n\n\"Ei käy päinsä\", vastasi muuan komisaareista, \"mutta omaisenne voidaan\nopastaa tänne, jos haluatte\".\n\n\"Hyvä on\", virkkoi kuningas, \"kunhan vain saan tavata heidät\ntyöhuoneessani, vapaasti ja todistajitta\".\n\n\"Ette omassa huoneessanne\", huomautti sama komisaari, \"vaan\nruokasalissa. Olemme niin päättäneet oikeusministerin kanssa.\"\n\n\"Mutta\", sanoi kuningas, \"olettehan kuulleet, että konventti on\nsallinut minun tavata omaisiani todistajitta\".\n\n\"Se on totta. Saatte seurustella omissa oloissanne. Ovi suljetaan,\nmutta sen ikkunasta voimme pitää teitä silmällä.\"\n\n\"Hyvä on, tehkää niin.\"\n\nKomisaarit poistuivat, ja kuningas meni ruokasaliin.\n\nCléry seurasi häntä. Hän siirsi pöydän sivummalle ja työnsi tuolit\nperemmälle, jotta huoneeseen tulisi enemmän tilaa liikkua.\n\n\"Cléry\", sanoi kuningas, \"tuokaa hieman vettä ja juomalasi siltä\nvaralta, että kuningattaren tulisi jano\".\n\nPöydällä oli karahvillinen jäävettä, samaa, josta muuan kommuuninjäsen\noli moitiskellut kuningasta. Cléry toi siis vain juomalasin.\n\n\"Tuokaa tavallista vettä, Cléry\", sanoi kuningas. \"Jos kuningatar juo\njäävettä, johon hän ei ole tottunut, voisi se tehdä hänelle pahaa...\nJa malttakaa, Cléry, sanokaa samalla herra de Firmontille, ettei hän\npoistuisi huoneestani. Pelkään, että hänen läsnäolonsa vaikuttaisi\nliian voimakkaasti omaisiini.\"\n\nKello puoli yhdeksän ovi aukeni. Ensimmäisenä astui sisälle kuningatar\ntaluttaen kruununprinssiä. Kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth\nseurasivat häntä.\n\nKuningas levitti sylinsä. Molemmat naiset ja molemmat lapset\nheittäytyivät itkien hänen syliinsä.\n\nCléry poistui ja sulki oven.\n\nJonkun tovin vallitsi huoneessa synkkä äänettömyys, jonka nyyhkytykset\nkeskeyttivät. Sitten kuningatar halusi viedä kuninkaan tämän huoneeseen.\n\n\"Ei\", sanoi Ludvig XVI ja pidätti hänet, \"saan tavata teidät vain\ntäällä\".\n\nKuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat sanomalehtipoikien huudoista\nkuulleet, minkälainen tuomio oli tehty, mutta he eivät tienneet\nmitään oikeudenkäynnin yksityiskohdista. Kuningas kertoi ne heille\nsanoen antavansa anteeksi tuomareilleen. Hän huomautti lisäksi\nkuningattarelle, ettei Pétion eikä Manuelkaan ollut äänestänyt kuolemaa.\n\nKuningatar kuunteli ja aina kun hän yritti puhua, hän puhkesi\nnyyhkytyksiin.\n\nJumala soi poloiselle vangille yhden lohdun: viimeisinä hetkinään\nkuningas sai huomata, että kaikki hänen läheisimmät ystävänsä palvoivat\nhäntä, vieläpä kuningatarkin.\n\nKertomuksemme romanttisessa osassa olemme nähneet, että kuningatar\nviehättyi helposti elämän maalaukselliseen puoleen; hänellä oli\nvoimakas mielikuvitus, joka useammin kuin luonnonlaatu saa naiset\nharkitsemattomiksi. Kuningatar oli harkitsematon kaiken elämänsä ajan,\nharkitsematon ystäviä valitessaan, harkitsematon lemmenasioissa.\nVankeus pelasti hänet moraalisessa suhteessa. Hän oppi jälleen puhtaat\nja pyhät perhetunteet, joista nuoruuden intohimot olivat hänet vieneet\nloitos, ja koska hän teki kaikki kiihkeästi, hän päätyi rakastamaan\nintohimoisesti tuota poloista kuningasta, tuota aviomiestä, jossa hän\nonnensa päivinä oli nähnyt vain raskaat ja kömpelöt ominaisuudet.\nVarennes ja elokuun 10 päivä olivat osoittaneet Ludvig XVI:n\nalotekyvyttömäksi, epäröiväksi, saamattomaksi, miltei pelkurimaiseksi\nmieheksi. Templessä Marie-Antoinette alkoi huomata, ettei ainoastaan\nvaimo ollut väärin arvostellut miestään, vaan myöskin kuningatar\nkuningasta. Templessä hän näki kuninkaan tyyneksi, solvauksista\npiittaamattomaksi, lempeäksi ja lujaksi kuin Kristuksen. Kaikki mikä\nhänessä — kuningattaressa — oli ylhäisen maailmannaisen kuivuutta,\npehmeni, suli ja muuttui hyviksi tunteiksi. Liiaksi halveksittuaan\nhän rakasti nyt liian voimakkaasti. \"Ah\", sanoi kuningas Firmontille,\n\"kuinka minä voin näin rakastaa ja kuinka minua voidaan näin rakastaa!\"\n\nTämän viimeisen yhdessäolon aikana kuningatar antoikin vallan\ntunteelle, joka vivahti katumukseen. Hän oli halunnut viedä kuninkaan\ntämän huoneeseen saadakseen olla hetken kahdenkesken hänen seurassaan.\nKun se oli mahdotonta, hän vei kuninkaan ikkunakomeroon.\n\nSiellä kuningatar varmaankin olisi langennut hänen jalkojensa juureen,\nitkenyt ja nyyhkyttänyt ja pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta kuningas,\njoka ymmärsi kaikki, pidätti häntä, otti taskustaan jälkisäädöksen ja\nsanoi:\n\n\"Lukekaa tuo kohta, rakas vaimoni!\"\n\nJa hän osoitti sormellaan seuraavaa kohtaa, jonka' kuningatar luki\npuoliääneen:\n\n \"Rukoilen vaimoani suomaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset,\n jotka hän saa kestää takiani, ja ne murheet, joita olen hänelle\n aiheuttanut yhdyselämämme aikana. _Hän voi olla vakuutettu siitä,\n etten minä kanna kaunaa hänelle mistään, jos hän arvelee aiheita\n olevan soimata itseään jostakin._\"\n\nMarie-Antoinette tarttui kuninkaan käsiin ja suuteli niitä. Lauseessa:\n\"_hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle\nmistään\"_ oli armahtavaa anteeksiantoa, ja sanoissa: _\"jos hän arvelee\naihetta olevan soimata itseään jostakin_\" hienoa herkkyyttä.\n\nHän voisi kuolla rauhassa, tämä kuninkaallinen Magdaleena-rukka. Hänen\nrakkautensa, vaikka se heräsikin kovin myöhään, oli jumalallisen ja\ninhimillisen säälin arvoinen, ja kuningas oli antanut hänelle anteeksi,\nei kuiskaten, ei salaisesti, ei armonosoituksena, jota kuningas itsekin\nolisi hävennyt, vaan kovalla äänellä, julkisesti.\n\nKuka tohtisi soimata häntä mistään, häntä, joka jälkimaailmalle\nesiintyisi kaksinkertaisesti kruunattuna marttyyrin seppelellä ja\npuolisonsa anteeksiannolla?\n\nKuningatar tajusi sen. Hän käsitti, että tästä hetkestä lähtien hän\nolisi luja historian edessä. Mutta hän oli sitä heikompi sen edessä,\njota hän rakasti näin myöhään, tuntien selvästi, ettei ollut rakastanut\nkylliksi. Poloisen vaimon rinnasta ei lähtenyt sanoja, siitä pusertui\nnyyhkytyksiä ja epätoivoisia huudahduksia. Hän halusi kuolla miehensä\nkanssa ja jos häneltä evättäisiin se suosionosoitus, näännyttäisi hän\nitsensä nälkään.\n\nKomisaarit, jotka katselivat tätä tuskien näytelmää oven ikkunasta,\neivät voineet sitä kestää. Ensin he käänsivät katseensa muualle ja\nsitten kun he, näkemättä mitään, kuulivat yhä voihkeet ja nyyhkytykset,\nmuuttuivat he vilpittömiksi ihmisiksi ja puhkesivat itkemään.\n\nTätä murheellista hyvästelyä kesti lähes kaksi tuntia.\n\nLopulta, kello neljänneksen yli kymmenen, kuningas nousi. Vaimo,\nsisar, lapset riippuivat hänessä kuin hedelmät puussa. Kuningas ja\nkuningatar pitelivät kruununprinssiä kädestä, kuninkaallinen prinsessa\nseisoi isänsä vasemmalla puolella ja syleili hänen keskiruumistaan,\nmadame Elisabeth, joka oli samalla puolella kuin veljentytärkin, mutta\ntaempana, oli tarttunut kuninkaan käsivarteen. Kuningatar — hänellä\noli oikeus saada suurin lohdutus, sillä hän oli vähimmän puhdas — oli\nkietonut kätensä miehensä kaulaan. Ja koko tämä tuskan täyttöinä ryhmä\nteki samat liikkeet, voihkien, nyyhkyttäen, huudahdellen.\n\nSilloin tällöin kuului sanoja:\n\n\"Näemmehän vielä toisemme, eikö niin?\"\n\n\"Niin... niin... olkaa rauhassa!\"\n\n\"Huomenaamuna... huomenna... kello kahdeksan?\"\n\n\"Lupaan sen teille.\"\n\n\"Miksei jo kello seitsemältä?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Hyvä... niin... kello seitsemältä\", vastasi kuningas. \"Mutta nyt...\nhyvästi... hyvästi!\"\n\nHän lausui nämä jäähyväissanat niin särkyneellä äänellä, että olisi\nvoinut luulla hänen pelkäävän voimiensa pettävän.\n\nKuninkaallinen prinsessa ei kestänyt enempää. Hän huoahti ja luisui\nlattialle. Hän oli pyörtynyt.\n\nMadame Elisabeth ja Cléry riensivät nostamaan hänet ylös.\n\nKuningas tunsi, että hänen täytyi olla luja. Hän irroittautui\nkuningattaren ja kruununprinssin syleilystä ja astui omaan huoneeseensa\nhuutaen:\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nSitten hän sulki oven.\n\nKuningatar, lopen epätoivoisena, nojasi tähän oveen, uskaltamatta\npyytää kuningasta avaamaan, itkien, nyyhkyttäen ja takoen oven\nlaudoitusta ojennetulla kädellään.\n\nKuninkaalla oli mielenlujuutta eikä hän tullut huoneestaan.\n\nKomisaarit kehoittivat kuningatarta poistumaan ja toistivat\nvakuutuksen, että hän tapaisi miehensä seuraavana aamuna kello\nseitsemän.\n\nCléry halusi kantaa yhä tajuttoman prinsessan kuningattaren huoneeseen\nsaakka, mutta jo toisella askelella komisaarit ehkäisivät sen ja\npakottivat hänet poistumaan.\n\nKuningas oli tavannut ripittäjänsä pikku tornin sivuhuoneessa. Hän\npyysi Firmontia kertomaan, kuinka hänet oli tuotu Templeen. Tajusiko\nhän mitään tästä kertomuksesta? Eivätkö kertojan sanat vain humisseet\nhänen korvissaan? Eivätkö omat ajatukset tehneet häntä kuuroksi\nkaikelle muulle? Kukaan ei tiedä.\n\nKuinka tahansa, apotti kertoi seuraavaa.\n\nMalesherbes oli tavannut hänet rouva de Senozanin luona ja ilmoittanut,\nettä kuningas kaipasi hänen apuaan, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.\nApotti Edgeworth oli häntä uhkaavaa vaaraa pelkäämättä palannut\nPariisiin ja saatuaan sunnuntaiaamuna kuulla kuolemantuomiosta odotteli\nasunnossaan Bac-kadun varrella.\n\nKello neljän tienoissa iltapäivällä muuan tuntematon henkilö tuli hänen\nluoksensa ja esitti hänelle paperin, johon oli kirjoitettu:\n\n \"Toimeenpaneva neuvosto, jolla on mitä tärkein asia ilmoitettavana\n kansalaiselle Edgeworth de Firmontille, kehoittaa tätä saapumaan\n neuvoston kokoukseen.\"\n\nTuntematon oli saanut tehtäväkseen saattaa apottia.\n\nAjoneuvot odottivat portin edessä.\n\nApotti lähti tuntemattoman seurassa.\n\nVaunut pysähtyivät Tuileriein kohdalle.\n\nMinisterit olivat koolla. Kun apotti astui sisälle, nousivat he\ntervehtimään.\n\n\"Oletteko apotti Edgeworth de Firmont?\" kysyi Garat.\n\n\"Olen\", vastasi apotti.\n\n\"Hyvä\", jatkoi oikeusministeri. \"Ludvig Capet on ilmoittanut meille\nhaluavansa teidät lähelleen viimeisiksi hetkikseen, ja me olemme\nkutsuttaneet teidät tänne kuullaksemme, suostutteko tekemään hänelle\npalveluksen, jota hän teiltä pyytää.\"\n\n\"Koska kuningas on valinnut minut\", sanoi apotti, \"on velvollisuuteni\ntotella\".\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi ministeri, \"te lähdette kanssani Templeen.\nLähdemme heti.\"\n\nJa hän otti apotin vaunuihinsa.\n\nOlemme nähneet, että tavanomaiset muodollisuudet täytettyään hän oli\npäässyt kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli sitten käväissyt tapaamassa\nperhettään, palannut apotti Edgeworthin seuraan ja pyytänyt tätä\nkertomaan yksityiskohdat, jotka juurikään olemme lukeneet.\n\nKun kertomus oli päättynyt, sanoi kuningas:\n\n\"Hyvä herra, unohtakaamme nyt kaikki muu ja ajatelkaamme vain sieluni\npelastuksen suurta ja ainoaa asiaa.\"\n\n\"Sire\", vastasi apotti, \"olen valmis tekemään parhaani, ja toivon,\nettä Jumala täydentää vähäiset kykyni. Mutta eikö teidänkin mielestänne\nolisi suuri lohtu, jos saisitte kuulla messun ja nauttia pyhän\nehtoollisen?\"\n\n\"Epäilemättä\", myönsi kuningas, \"ja voitte olla varma, että minä annan\ntäyden arvon sellaiselle armonosoitukselle. Mutta kuinka voitte sen\njärjestää?\"\n\n\"Se on minun asiani, sire, ja minä aion todistaa teidän\nmajesteetillenne, että olen sen kunnian arvoinen, jota olette minulle\nosoittanut valitsemalla minut avustajaksenne. Kuningas antakoon minulle\ntäydet valtuudet, ja minä vastaan kaikesta.\"\n\n\"Menkää siis, hyvä ystävä\", sanoi Ludvig XVI.\n\nSitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:\n\n\"Menkää, mutta te ette onnistu.\"\n\nApotti Edgeworth kumarsi ja lähti. Hän pyysi itsensä opastettavaksi\nneuvostosaliin.\n\n\"Hän, joka huomenna kuolee\", virkkoi apotti Edgeworth komisaareille,\n\"haluaa ennen kuolemaansa kuulla messun ja ripittäytyä\".\n\nValtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan kummastuneina. Heidän\nmieleensä ei ollut juolahtanut, että heille voitaisiin esittää moinen\npyyntö.\n\n\"Entä mistä hitosta me saamme papin ja kirkon korut tähän vuorokauden\naikaan?\" sanoivat he.\n\n\"Pappi on saapuvilla\", vastasi apotti Edgeworth, \"koska minä olen\ntässä. Välineet taas saa lähimmästä kirkosta. Ei tarvitse muuta kuin\nlähettää noutamaan.\"\n\nKomisaarit epäröivät.\n\n\"Mutta jos se onkin ansa?\" huomautti muuan.\n\n\"Mikä ansa?\" kysyi apotti.\n\n\"Jos te pyhän ehtoollisen suojassa aiottekin myrkyttää hänet?\"\n\nApotti Edgeworth silmäili kiinteästi miestä, joka oli lausunut tämän\nepäilyksen.\n\n\"Kuulkaahan\", jatkoi komisaari, \"historia tarjoo meille riittävästi\nesimerkkejä siinä suhteessa, jotta meidän sietää olla epäluuloisia\".\n\n\"Hyvä herra\", sanoi apotti, \"tänne tullessani minut tutkittiin niin\ntarkoin, että teidän pitäisi olla selvillä, etten ole tuonut myrkkyä\nmukanani. Jos minulla on sitä huomenna, olen voinut saada sen vain\nteiltä, koska mitään ei voi tulla haltuuni käymättä sitä ennen teidän\nkäsissänne.\"\n\nPaikalle kutsuttiin puuttuvat jäsenet ja kysymyksestä neuvoteltiin.\n\nPyyntöön suostuttiin kahdella ehdolla: ensiksi apotin olisi tehtävä\nkirjallinen anomus, jonka hän varmentaisi nimikirjoituksellaan, ja\ntoiseksi juhlamenot olisi lopetettava viimeistään kello seitsemän\naamulla, koska kello kahdeksan vankia lähdettäisiin viemään\nteloituspaikalle.\n\nApotti kirjoitti anomuksen ja jätti sen pöydälle. Sitten hänet\nsaatettiin kuninkaan luokse, jolle hän ilmoitti iloisen uutisen, että\nhänen pyyntöönsä oli suostuttu.\n\nKello oli tällöin kymmenen. Apotti Edgeworth oli kuninkaan luona kello\nkahteentoista.\n\nKellon lyödessä kaksitoista kuningas sanoi:\n\n\"Herra apotti, olen väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Tarvitsen\nhuomenna voimia.\"\n\nSitten hän kutsui kahdesti:\n\n\"Cléry, Cléry!\"\n\nCléry astui sisälle ja riisui kuninkaan, ja kun hän aikoi kiertää\nkuninkaan hiukset kokoon, virkkoi tämä hymyillen:\n\n\"Ei maksa vaivaa.\"\n\nSitten hän meni makuulle ja Cléryn vetäessä vuoteen kaihtimet kiinni\nsanoi:\n\n\"Herättäkää minut kello viisi.\"\n\nJa tuskin oli vangin pää koskettanut pielusta, kun hän jo vaipui uneen:\nniin voimakkaat olivat tässä miehessä ruumiin vaatimukset.\n\nApotti Edgeworth heittäytyi Cléryn vuoteelle, ja kamaripalvelija vietti\nyönsä tuolilla.\n\nCléryn uni oli täynnä kauheita näkyjä ja hän heräili ehtimiseen. Hän\nkuuli kellon lyövän viisi.\n\nHän nousi heti ja alkoi sytyttää takkaan tulta. Siihen meluun kuningas\nheräsi.\n\n\"No, Cléry\", kysyi hän, \"joko kello on lyönyt viisi?\"\n\n\"Sire\", vastasi kamaripalvelija, \"monet kellot ovat lyöneet viisi,\nmutta ei vielä meidän kellomme\".\n\nJa hän astui vuoteen ääreen.\n\n\"Olen nukkunut hyvin\", sanoi kuningas. \"Ja se olikin tarpeen, sillä\neilispäivä oli hirveän rasittava! Missä on herra de Firmont?\"\n\n\"Minun vuoteessani, sire.\"\n\n\"Teidän vuoteessanne! Entä missä te olette yönne viettänyt!\"\n\n\"Tuolla tuolilla.\"\n\n\"Olen pahoillani... teillä on varmaankin ollut perin epämukavaa.\"\n\n\"Voi, sire\", sanoi Cléry, \"saanko ajatella itseäni tällaisella\nhetkellä?\"\n\n\"Ah, poloinen Cléry!\" sanoi kuningas.\n\nJa hän ojensi kamaripalvelijalleen kätensä, jota tämä itkien suuteli.\n\nViimeistä kertaa uskollinen palvelija alkoi pukea kuningasta. Hän oli\nhankkinut sitä varten paikalle ruskean takin, harmaat polvihousut,\nharmaat silkkisukat ja valkoiset liivit.\n\nKun kuningas oli puettu, suori Cléry hänen hiuksensa.\n\nSillaikaa kuningas irroitti kellostaan sinetin, pisti sen liiviensä\ntaskuun ja pani kellon takan reunakkeelle. Sitten hän otti sormestaan\nsormuksen ja työnsi sen samaan taskuun minne sinetinkin.\n\nKun Cléry auttoi hänen yllensä takkia, otti hän sen povitaskusta\nlompakon, silmälasit ja nuuskarasian ja pani ne takan reunakkeelle ja\nlisäksi kukkaronsa. Kaikki tämä tapahtui komisaarien nähden, jotka\nolivat tulleet kuolemaantuomitun huoneeseen heti kun olivat nähneet\nsiellä valoa.\n\nKello löi puoli kuusi.\n\n\"Cléry\", sanoi kuningas, \"herättäkää herra de Firmont\".\n\nApotti oli jo herännyt ja noussut. Hän kuuli kuninkaan kehoituksen ja\nastui esille.\n\nKuningas tervehti häntä viittauksella ja pyysi häntä tulemaan hänen\ntyöhuoneeseensa.\n\nCléry kiiruhti panemaan kuntoon alttaria: siksi sopi pieni lipasto,\njoka peitettiin pöytäliinalla. Pyhät ehtoolliskalut oli saatu, kuten\napotti Edgeworth oli maininnut, ensimmäisestä kirkosta, josta niitä oli\npyydetty. Se kirkko oli Maraisin kapusiinikirkko, Soubisen hotellin\nvieressä.\n\nKun alttari oli kunnossa, meni Cléry ilmoittamaan asiasta kuninkaalle.\n\n\"Voitteko te avustaa messutoimituksessa?\" kysyi Ludvig Cléryltâ.\n\n\"Luulen voivani\", vastasi kamaripalvelija, \"mutta en osaa ulkoa\nvastauksia\".\n\nKuningas antoi hänelle messukirjan, jonka hän avasi alkurukouksen\nkohdalta.\n\nApotti Edgeworth oli mennyt Cléryn huoneeseen pukeutumaan.\n\nAlttaria vastapäätä kamaripalvelija oli siirtänyt nojatuolin ja pannut\nison pieluksen tämän nojatuolin eteen, mutta kuningas käski hänen ottaa\nsen pois ja meni itse noutamaan pienemmän jouhipieluksen, saman, jota\nhän tavallisesti käytti rukoillessaan.\n\nHeti kun pappi astui sisälle, valtuuston virkailijat, jotka varmaankin\npelkäsivät saastuvansa kirkonmiehen läsnäolosta, vetäytyivät\neteishuoneeseen.\n\nKello löi kuusi. Messu alkoi. Kuningas kuunteli sitä polvillaan ja\nsyvän hartaana. Messun jälkeen hän sai pyhän ehtoollisen. Apotti\nEdgeworth jätti hänet rukoilemaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen\nriisuakseen yltänsä virkapuvun.\n\nKuningas käytti hyväkseen tätä hetkeä kiittääkseen Clérytä ja\nsanoakseen hänelle hyvästi. Sitten hän meni työhuoneeseensa, jonne\nFirmontkin saapui hetken perästä.\n\nCléry istuutui vuoteensa laidalle ja alkoi itkeä.\n\nKello seitsemän kuningas kutsui häntä.\n\nCléry riensi hänen luokseen.\n\nLudvig XVI vei hänet ikkunakomeroon ja sanoi hänelle:\n\n\"Antakaa tämä sinetti pojalleni ja tämä sormus vaimolleni... Sanokaa\nheille, että eroan heistä syvää tuskaa tuntien... Tämä pieni\nkäärö sisältää kaikkien omaisteni hiussuortuvia; antakaa sekin\nkuningattarelle.\"\n\n\"Mutta\", kysyi Cléry, \"ettekö siis enää tapaakaan heitä, sire?\"\n\nKuningas empi hetken, ikäänkuin hänen sydämensä oli lähtenyt hänen\nrakkaimpiensa luokse, mutta sitten hän sanoi:\n\n\"Ei, ei sittenkään!... Lupasin tavata heidät tänä aamuna, mutta haluan\nsäästää heiltä sen kauhean hetken tuskat... Cléry, jos te tapaatte\nheidät, sanokaa heille, kuinka kipeästi minuun koski, kun lähdin\nsaamatta syleillä heitä viimeistä kertaa...\"\n\nTätä sanoessaan hän pyyhki kyynelen silmästään.\n\nSitten hän virkkoi, ääni mitä syvintä tuskaa värähdellen:\n\n\"Cléry, te viette heille minun viimeiset terveiseni, eikö niin?\"\n\nJa hän meni työhuoneeseensa.\n\nValtuuston virkailijat olivat nähneet, mitä kuningas oli uskonut Cléryn\nhuostaan. Muuan heistä vaati kamaripalvelijaa luovuttamaan esineet.\nMutta toinen ehdotti, että Cléry saisi pitää ne hallussaan, kunnes\nneuvosto ratkaisisi asian. Tämä ehdotus hyväksyttiin.\n\nNeljännestuntia myöhemmin kuningas tuli jälleen työhuoneestaan.\n\nCléry oli paikalla odottamassa hänen määräyksiään.\n\n\"Cléry\", sanoi kuningas, \"tiedustelkaa, voisinko saada hetkeksi sakset\".\n\nJa hän palasi huoneeseensa.\n\n\"Voiko kuningas saada hetkeksi sakset?\" kysyi Cléry komisaareilta.\n\n\"Mitä hän niillä tekee?\"\n\n\"En tiedä. Kysykää häneltä.\"\n\nYksi valtuuston virkailijoista meni kuninkaan huoneeseen. Ludvig XVI\noli polvillaan Firmontin edessä.\n\n\"Olette pyytänyt saksia\", sanoi komisaari. \"Mitä niillä teette?\"\n\n\"Cléry leikkaisi niillä hiukseni\", vastasi kuningas.\n\nKomisaari meni alas neuvostosaliin.\n\nAsiaa pohdittiin puoli tuntia ja lopulta evättiin sakset.\n\nKomisaari palasi kuninkaan huoneeseen.\n\n\"Neuvosto on evännyt pyynnön\", sanoi hän.\n\n\"Minä en olisi kajonnutkaan saksiin\", selitti kuningas. \"Cléry olisi\nleikannut hiukseni teidän nähtenne... Menkää uudelleen tiedustelemaan,\nhyvä herra, minä pyydän sitä.\"\n\nKomisaari meni takaisin neuvostosaliin ja esitti toistamiseen kuninkaan\npyynnön. Neuvosto pysyi äskeisessä epäävässä päätöksessään.\n\nMuuan valtuuston virkailija lähestyi silloin Clérytâ ja sanoi hänelle:\n\n\"Minä luulen, että sinun on aika valmistua seuraamaan kuningasta\nmestauslavalle.\"\n\n\"Miksi, hyvä Jumala?\" kysyi Cléry koko ruumis väristen.\n\n\"Ei tarvitse\", virkkoi toinen komisaari. \"Pyöveli kyllä kelpaa siihen!\"\n\nPäivä alkoi sarastaa. Rumpu pärisi kaikissa Pariisin piireissä.\nJoukkojen liikehtiminen ja muu melu kuului Templen pihaan asti ja\nhyydytti veren apotti de Firmontin ja Cléryn suonissa.\n\nMutta kuningas, heitä tyynempänä, kuunteli hetken ja sanoi sitten\nosoittamatta vähäisintäkään mielenliikutusta:\n\n\"Kansalliskaartia kai aletaan kutsua koolle.\"\n\nJonkun tovin kuluttua saapui Templen pihaan ratsuväki-osastoja. Kuului\nhevosten tömistelyä ja upseerien ääniä.\n\nKuningas kuunteli jälleen ja sanoi sitten yhtä tyynesti kuin äskenkin:\n\n\"Ne tuntuvat lähestyvän.\"\n\nKello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin\nminkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen\novelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli,\nettä kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka\nkerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti\nhäiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.\n\nApotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta\nhän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen\ntulijan sanovan vangille:\n\n\"Soo, se kävi päinsä kun olitte kuningas, mutta nyt ette enää olekaan!\"\n\nKuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän\nsanoi:\n\n\"Kas näin ne minua kohtelevat... Mutta täytyy kaikki kestää!\"\n\nJälleen kolkutettiin ja jälleen kuningas meni ovelle.\n\nPalattuaan hän virkkoi:\n\n\"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut\nhuonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla.\"\n\nVihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre\nastui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta\nsotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.\n\nOdottamatta kolkutusta kuningas lähti huoneestaan.\n\n\"Olette tulleet noutamaan minua?\" sanoi hän.\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Pyydän teitä odottamaan minuutin.\"\n\nJa hän sulkeutui huoneeseensa.\n\n\"Tällä kerralla kaikki on lopussa, isä\", sanoi hän ja polvistui apotti\nde Firmontin eteen. \"Antakaa siis minulle viimeinen siunauksenne ja\nrukoilkaa Jumalaa suomaan minulle voimia loppuun asti!\"\n\nKun siunaus oli annettu, nousi kuningas, avasi työhuoneensa oven ja\nastui komisaareja ja sotamiehiä kohden, jotka odottelivat keskellä\nmakuuhuonetta.\n\nKaikilla oli hattu päässä.\n\n\"Cléry, hattuni\", sanoi kuningas.\n\nItkien Cléry riensi noudattamaan kuninkaan kehoitusta.\n\n\"Onko teidän joukossanne ketään kommuunin jäsentä?\" kysyi Ludvig XVI.\n\"Te luullakseni?\"\n\nJa hän kääntyi erään komisaarin puoleen. Tämä on valantehnyt pappi,\nnimeltään Jacques Roux.\n\n\"Mitä haluatte?\" sanoi puhuteltu.\n\nKuningas otti taskustaan jälkisäädöksen.\n\n\"Pyydän teitä toimittamaan tämän paperin kuningattarelle... vaimolleni.\"\n\n\"Emme ole tulleet tänne toimittelemaan asioitasi\", vastasi Jacques Roux,\n\"vaan viemään sinut mestauslavalle\".\n\nKuningas suhtautui tähän herjaukseen lempeästi kuin Kristus ja kääntyi\nyhtä lempeästi kuin Ihmisen poika erään toisen komisaarin puoleen,\njonka nimi oli Gobeau.\n\n\"Entä te, hyvä herra\", kysyi hän, \"kieltäydyttäkö tekin?\"\n\nGobeau tuntui epäröivän.\n\n\"Oh\", sanoi kuningas, \"se on vain minun testamenttini! Voitte sen\nlukea. Siinä on eräitä määräyksiä, jotka haluan saattaa kommuunin\ntietoon.\"\n\nValtuuston virkailija otti paperin.\n\nNähdessään, että Cléry — tämä pelkäsi, kuten Kaarlo I:n\nkamaripalvelija, että hänen isäntänsä voisi ruveta värisemään vilusta,\nminkä arveltaisiin johtuvan pelosta — nähdessään, että Cléry tarjosi\nhänelle ei ainoastaan hattua, jota hän oli pyytänyt, vaan lisäksi\npäällystakkia, hän sanoi:\n\n\"Ei, Cléry, antakaa minulle vain hattu.\"\n\nCléry ojensi hänelle hatun. Ludvig XVI käytti hyväkseen tätä\ntilaisuutta ja puristi viimeisen kerran uskollisen palvelijansa kättä.\n\nSitten hän sanoi käskijänäänellä, jota hän oli elämänsä varrella niin\nharvoin käyttänyt:\n\n\"Lähtekäämme, hyvät herrat!\" Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän\nlausui huoneistossaan.\n\nPortailla hän tapasi tornin portinvartijan, Mathayn, jonka hän oli\nparia päivää aikaisemmin yllättänyt istumasta takkavalkeansa ääressä ja\njota hän oli melko jyrkällä äänellä kehoittanut siirtymään muualle.\n\n\"Mathay\", sanoi hän, \"toissa päivänä olin teille hieman töykeä. Älkää\nkantako siitä minulle kaunaa!\"\n\nMathay kääntyi häneen selin mitään vastaamatta.\n\nKuningas kulki ensimmäisen pihan jalan. Matkalla hän kääntyi kahdesti\nkolmesti lausuakseen hyvästit ainoalle rakkaudelleen, vaimolle,\nainoalle kiintymykselleen, sisarelle, ja ainoalle ilolleen, lapsille.\n\nPihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi\nsotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen\nheistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui\nkuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen\nvaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki\nvaununoven.\n\nKaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että\ntoinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että\nmolemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin\nyritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei\nperustunut tosiseikkoihin.\n\nKello neljänneksen yli yhdeksän saattue lähti liikkeelle...\n\nPari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista\nlapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä\nkatseella.\n\nEdellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen,\nkuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan\nkruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa\nvuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja\nkuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja\ntuskasta.\n\nKello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin\nhakemaan messukirjaa.\n\nSiitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan\nlupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului.\nKuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet,\njotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan\nsekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan\nkolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan\nlähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.\n\nKuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: \"Hän on lähtenyt\nsanomatta meille hyvästi!\" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa\npolvistuivat hänen eteensä.\n\nNiin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin\noli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten\noli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive\noli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin\ntoive oli nyt pettänyt!\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" vaikeroi kuningatar.\n\nJa tähän viimeiseen epätoivoiseen vetoamiseen onneton nainen tyhjensi\nloputkin voimansa...\n\nSillävälin vaunut vierivät edelleen ja saapuivat bulevardille.\n\nKadut olivat miltei tyhjät, myymälät melkein kaikki kiinni, ketään ei\nnäkynyt porteilla tai ikkunoissa.\n\nKommuunin määräys oli kieltänyt kaikkia, jotka eivät kuuluneet\naseelliseen miliisiin, liikkumasta bulevardille johtavilla\npoikkikaduilla tai näyttäytymästä ikkunoissa kuninkaan saattueen\nkulkiessa ohitse.\n\nTaivas oli matala ja usvainen eikä päästänyt näkyviin muuta kuin\npiikkimetsän, jonka seasta välähti joku harva pistin. Vaunujen edessä\nkulki ratsujoukko ja ratsumiesten edessä lauma rummuttajia.\n\nKuningas oli halunnut keskustella rippi-isänsä kanssa, mutta ei voinut\nmelun takia. Apotti de Firmont antoi hänelle rukouskirjansa. Kuningas\nalkoi lukea.\n\nSaint-Denisin portilla hän kohotti päätänsä, sillä hän oli kuulevinaan\njotakin erikoista hälinää.\n\nKymmenkunta nuorta miestä oli syöksynnyt esille Beauregard-kadulta.\nSapeli kädessä he tunkeutuivat väkijoukkoon ja huusivat:\n\n\"Apuun kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!\"\n\nKolmentuhannen salaliittolaisen piti vastata tähän kehoitukseen, jonka\noli lausunut parooni de Batz, muuan vehkeilyjä harrastava seikkailija.\nUrheasti hän antoikin sovitun merkin, mutta kolmentuhannen asealasta\nvain joku harva siihen vastasi. Kun parooni de Batz ja nuo kymmenkunta\nkuninkuuden yltiöpäätä huomasivat, ettei voitu tehdä mitään,\nkäyttivät he hyväkin yrityksensä aiheuttamaa hämminkiä ja katosivat\nkatusokkeloon, joka luikertelee Saint-Denisin portin lähistöllä.\n\nTämä tapaus se oli keskeyttänyt kuninkaan lukemisen, mutta se oli\nniin vähäpätöinen, etteivät vaunut olleet edes pysähtyneet. — Kun\nne pysähtyivät, kahden tunnin kymmenen minuutin perästä, olikin jo\nsaavuttu matkan päähän.\n\nHuomatessaan, että vaunujen liike oli tauonnut, kuningas kumartui\nsanomaan apotille:\n\n\"Ellen erehdy, olemme perillä, hyvä herra.\"\n\nApotti de Firmont oli vaiti.\n\nTällöin muuan Samsonin veljeskolmikosta, Pariisin pyöveli, aukaisi\nvaunujen oven.\n\nKuningas laski kätensä apotti de Firmontin polvelle ja sanoi käskijän\näänellä:\n\n\"Hyvät herrat, suljen tämän herran teidän suosioonne... Pitäkää huoli,\nettei hänelle tapahdu mitään kuolinhetkeni jälkeen. Uskon teille sen\ntehtävän.\"\n\nSillävälin oli kaksi muuta teloittajaa tullut vaunujen lähelle.\n\n\"Kyllä me huolehdimme siitä\", vastasi yksi miehistä. \"Jättäkää se\nmeidän asiaksemme.\"\n\nKuningas astui ulos.\n\nPyövelin apulaiset ympäröivät hänet ja aikoivat riisua hänen takkinsa.\nMutta kuningas työnsi heidät halveksivasti syrjään ja alkoi itse\nriisuutua.\n\nHetken kuningas seisoi yksin tämän piirin keskellä, Hän viskasi\nhattunsa maahan, riisui takkinsa, päästi kaulanauhansa. Mutta silloin\nteloittajat lähestyivät jälleen.\n\nYksi piteli kädessään nuoraa.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi kuningas.\n\n\"Sitoa teidät\", vastasi teloittaja, jolla oli nuora.\n\n\"Oh, siihen en suostu milloinkaan!\" huudahti kuningas. \"Heretkää\nyrittämästä... Tehkää, mitä teidät on määrätty tekemään, mutta te ette\nsido minua! Ei, ei, ei koskaan!\"\n\nTeloittajat korottivat äänensä. Käsikähmä oli maailman silmissä\nriistämäisillään uhrilta kuuden kuukauden aikana osoitetun tyyneyden,\nrohkeuden ja alistumisen maineen, mutta silloin muuan Samsonin\nveljeksistä, heltyneenä, mutta silti pakotettuna panemaan täytäntöön\ntuon hirveän teon, astui kuninkaan luo ja sanoi kunnioittavasti:\n\n\"Sire, tällä nenäliinalla...\"\n\nKuningas katsahti rippi-isäänsä.\n\nTämä ponnistautui puhumaan.\n\n\"Sire\", sanoi apotti de Firmont, \"siten teidän majesteettinne\nmuistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!\"\n\nKuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli\näärettömän tuskallinen.\n\n\"On tosiaankin liikaa\", sanoi hän, \"että minä tarvitsen hänen\nesikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!\"\n\nJa hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja\nsanoi:\n\n\"Tehkää, mitä haluatte. Tyhjennän kalkin pohjasakkaa myöten.\"\n\nMestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana\nkuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan\nkäsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät\ntällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle\nkuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki\nirtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.\n\nHän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta\nja vilkkaalta.\n\nRummut pärisivät. Hän vaiensi ne katseellaan.\n\nJa lujalla äänellä hän lausui seuraavat sanat:\n\n\"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään.\nAnnan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei\nvuodattamanne veri kostaisi Ranskalle...!\"\n\n\"Rummut käymään!\" komensi muuan ääni, jota kauan luultiin Santerren\nääneksi, mutta joka oli de Beaufranchetin, kreivi d'Oyatin ääni. Tämä\nkreivi oli Ludvig XV:n ja Morphise nimisen hovinaisen äpärä ja siis\nkuolemaantuomitun setäpuoli.\n\nRummut alkoivat päristä.\n\nKuningas polki jalkaa.\n\n\"Vaietkaa!\" huusi hän hirveällä äänellä. \"Minulla on vielä muutakin\nsanottavaa.\"\n\nMutta rummut vain pärisivät.\n\n\"Täyttäkää velvollisuutenne!\" huusivat mestauslavaa ympäröivät\npiikkimiehet teloittajille.\n\nNämä kävivät käsiksi kuninkaaseen, joka nyt palasi verkkaisin askelin\nteloituskoneen luo silmäillen sitä viistoteräistä rautaa, jonka mallin\nhän vuosi sitten oli itse piirustanut.\n\nSitten hänen katseensa siirtyi apottiin, joka rukoili polvistuneena\nmestauslavan laidalla.\n\nSyntyi jotakin epäselvää liikettä giljotiinin patsaitten takana,\nvipulauta heilahti, kuolemaantuomitun pää ilmestyi kaameaan aukkoon,\nnäkyi välähdys, kuului pehmeä, kumahtava ääni, ja pään paikalta\nsyöksähti esiin verisuihku.\n\nMuuan teloittajista otti vasusta pään, näytti sitä kansalle ja tahrasi\ntällöin mestauslavan laidat kuninkaalliseen vereen.\n\nPiikkimiehet alkoivat ulvoa ilosta ja kiiruhtivat kastamaan tähän\nvereen, kuka piikkinsä, kuka sapelinsa, kuka nenäliinansa — kellä\nsellainen oli — ja sitten he huusivat: \"Eläköön tasavalta!\"\n\nMutta ensimmäisen kerran tämä voimakas huuto, joka oli saanut kansat\nilosta värähtämään, sammui herättämättä vastakaikua. Tasavalta oli\nsaanut otsaansa sen kohtalokkaan merkin, joka ei ikinä haihtuisi! Se\noli, kuten myöhemmin muuan suuri valtiomies sanoi, tehnyt pahempaa kuin\nrikoksen, se oli tehnyt virheen.\n\nPariisissa vallitsi sanoin kuvaamaton hämminki. Eräissä henkilöissä\ntämä hämminki kehittyi epätoivoksi: muuan nainen hukuttautui Seineen,\nmuuan kähertäjä leikkasi kurkkunsa, muuan kirjakauppias tuli hulluksi,\nmuuan entinen upseeri kuoli mielenliikutukseensa.\n\nKonventio istunnon alkaessa puheenjohtaja avasi erään kirjeen, jonka\nkirjoittaja pyysi, että Ludvig XVI:n ruumis luovutettaisiin hänelle,\njotta hän hautaisi sen hänen isänsä viereen.\n\nNiin, kuinka kävi tämän ruumiin ja tämän pään, jotka oli irroitettu\ntoisistaan? Katsokaamme.\n\nEmme tunne ainoatakaan niin kammottavaa selostusta kuin on tämän\nhautauspöytäkirjan sanamuoto. Seuraavassa julkaisemme sen sellaisena\nkuin se mestauspäivänä laadittiin.\n\n \"LUDVIG CAPETIN HAUTAUSTA KOSKEVA PÖYTÄKIRJA.\n\n Tammikuun 21 päivänä 1793, vuonna II Ranskan tasavallan aikaa, me\n allekirjoittaneet, Pariisin departementin viranomaiset, departementin\n yleisneuvoston määräyksestä ja tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan\n neuvoston tekemän päätöksen nojalla, menimme kello yhdeksän\n aamulla kansalaisen Ricaven, Sainte-Madeleinen pastorin, asuntoon.\n Kun tapasimme hänet kotoa, kysyimme häneltä, oliko hän ryhtynyt\n toimenpiteihin, joista toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat\n hänelle edellisenä iltana puhuneet, Ludvig Capetin hautaamista varten.\n Hän vastasi tehneensä tarkalleen kaikki, mitä toimeenpaneva neuvosto\n ja departementti olivat määränneet, ja että kaikki olisi tuossa\n tuokiossa valmiina.\n\n Sieltä me lähdimme, mukanamme kansalaiset Renard ja Damoreau, jotka\n molemmat ovat Sainte-Madeleinen seurakunnan apulaispappeja ja\n jotka kansalainen pastori oli määrännyt avustamaan Louis Capetin\n hautaustoimitusta, mainitun seurakunnan hautuumaalle, joka on\n Anjou-Saint-Honoré-kadun varrella. Perille tultuamme totesimme, että\n määräykset, jotka me departementin yleisneuvostolla saamamme tehtävän\n mukaan olimme antaneet edellisenä iltana kansalaiselle pastorille, oli\n tarkalleen täytetty.\n\n Pian senjälkeen muuan jalkaväenosasto toi hautuumaalle, meidän\n läsnäollessammc, Ludvig Capetin ruumiin, jonka me totesimme ehjäksi\n kaikilta jäseniltään, paitsi että pää oli irroitettu vartalosta. Me\n huomasimme, että pään takaosan hiukset oli katkaistu, että ruumis oli\n vailla kaulanauhaa, takkia ja kenkiä. Ruumiin yllä oli muuten paita,\n valkoiset liivit, harmaat polvihousut ja harmaat silkkisukat.\n\n Näin puettuna ruumis pantiin arkkuun, joka laskettiin valmiiksi\n kaivettuun hautaan. Kaikki järjestettiin ja suoritettiin Ranskan\n tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston antamien ohjeitten\n mukaan. Pöytäkirjan olemme allekirjoittaneet yhdessä kansalaisten\n Ricaven, Renardin ja Damoreaun, Sainte-Madeleinen pastorin ja\n apulaispappien, kanssa.\n\n                         Leblanc, departementin viranomainen.\n                         Dubois, departementin viranomainen.\n                         Damoreau. Ricave. Renard.\"\n\nNäin kuoli ja haudattiin tammikuun 21 päivänä 1793 kuningas Ludvig XVI.\n\nHän oli yhdeksänneljättä vuoden viiden kuukauden ja kolmen päivän\nvanha. Hän oli hallinnut kahdeksantoista vuotta. Hän oli ollut\nvankeudessa viisi kuukautta kahdeksan päivää.\n\nHänen viimeinen toivomuksensa ei toteutunut. Hänen verensä kosti ei\nainoastaan Ranskalle, vaan koko Euroopalle!\n\n\n\n\nXXIV\n\nCagliostron neuvo\n\n\nTämän kauhunpäivän iltana — kun piikkimiehet juoksivat Pariisin\nautioilla ja valaistuilla kaduilla, jotka näyttivät sitäkin\nalakuloisemmilta kun ne olivat valaistut, kantaen aseittensa nenässä\nveren tahraamia nenäliinan ja paidan riekaleita sekä huutaen: \"Tyranni\non kuollut! Tässä näette tyrannin verta!\" — kaksi miestä nähtiin\nSaint-Honoré-kadun varrella olevan talon ensimmäisen kerroksen\nhuoneessa. Molemmat olivat äänettömiä, mutta muuten tykkänään\nerilaisessa vireessä.\n\nToinen, mustapukuinen, istui pöydän ääressä, pää käsien varassa,\nja näytti vaipuneen syviin mietteihin tai syvään suruun. Toinen,\nmaalaisittain puettu, mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa,\nsynkkäkatseisena, otsa kurttuisena ja käsivarret ristissä rinnalla.\nMutta joka kerta kun hän matkallaan huoneen yhdestä nurkassa toiseen\nsivuutti pöydän, hän loi salavihkaa kysyvän silmäyksen toveriinsa.\n\nKuinka kauan nämä miehet olivat näin seurustelleet? Emme osaa sanoa.\nMutta lopulta maalais-asuinen mies, joka piti käsivarsaan ristissä\nrinnalla, jonka otsa oli kurtussa ja katse synkkä, näkyi väsyneen tähän\näänettömyyteen, koskapa pysähtyi mustapukuisen, pää käsien varassa\nistuvan miehen eteen ja sanoi:\n\n\"Kuulkaas, kansalainen Gilbert, te siis sanotte minua roistoksi, koska\näänestin kuninkaan kuolemaa?\"\n\nMustapukuinen mies kohotti katseensa, ravisti päätänsä, ojensi käden\ntoverilleen ja vastasi:\n\n\"En Billot, te ette ole roisto enempää kuin minäkään aristokraatti.\nOlette äänestänyt omantuntonne mukaan, niinkuin minäkin. Mutta minä\näänestin elämää, te kuolemaa. On kauheaa, kun ihmiseltä riistetään,\nmitä mikään inhimillinen mahti ei voi antaa hänelle takaisin!\"\n\n\"Teidän mielestänne siis\", huudahti Billot, \"despotismi on\nloukkaamaton, vapaus kapinaa ja oikeus olisi iässä maailmassa vain\nkuninkaitten, siis tyrannien puolella? Mitä siis jää kansoille? Oikeus\npalvella ja totella? Ja te, herra Gilbert, Jean-Jacquesin oppilas,\nYhdysvaltain kansalainen, puhutte noin!\"\n\n\"En minä niin puhu, Billot, sillä se olisi loukkaus kansoja vastaan.\"\n\n\"Kuulkaas, minä aion puhua teille, herra Gilbert, aion puhua teille\nsuorasukaiseen, karkeaan tapaani ja minä sallin teidän vastata kaikilla\nälynne hienouksilla. Myönnättekö, että kansalla, joka huomaa olevansa\nsorrettu, on oikeus kirvoittaa itsensä kirkon kahleista, vapautua\nvaltaistuimestaan, vieläpä tuhotakin se, ja taistella itsensä vapaaksi?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Sillä on siis myöskin oikeus lujittaa voittonsa tulokset?\"\n\n\"Niin, Billot, sillä on se kiistämätön oikeus, mutta väkivallalla ja\nmurhalla ei lujiteta mitään. Muistakaa, mitä on kirjoitettu: 'Älä tapa\nlähimmäistäsi!\"\n\n\"Mutta kuningas ei ole minun lähimmäiseni!\" huudahti Billot. \"Kuningas\non minun viholliseni! Minä muistan, kun poloinen vaimoni luki minulle\nraamattua, minä muistan, mitä Samuel sanoi israelilaisille, jotka\npyysivät häneltä kuningasta.\"\n\n\"Minä muistan myöskin, Billot. Ja kuitenkin Samuel voiteli Saulin\nkuninkaaksi eikä suinkaan tappanut häntä.\"\n\n\"Oh, tiedän hyvin, että jään tappiolle, jos ryhdyn kanssanne\ntieteelliseen kiistaan. Senvuoksi sanonkin teille mutkattomasti: oliko\nmeillä oikeus vallata Bastilji?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko meillä oikeus, kun kuningas aikoi rustaa kansalta\nkokoontumisvapauden, tehdä Pallohuoneen vala?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko meillä oikeus, kun kuningas tahtoi peloittaa kansalliskokousta\nkaartinsa juhlalla ja kokoamalla sotajoukkonsa Versaillesiin, oliko\nmeillä oikeus mennä noutamaan kuningas Versaillesista ja tuoda hänet\nPariisiin?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko meillä oikeus, kun kuningas yritti paeta vihollisen puolelle,\noliko meillä oikeus vangita hänet Varennesissa?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko meillä oikeus, kun kuningas vannottuaan valan vuoden 1791\nhallitusmuodolle yhä neuvotteli emigranttien kanssa ja vehkeili\nmuukalaisten kanssa, oliko meillä oikeus järjestää kesäkuun\nkahdeskymmenes päivä?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Kun hän kieltäytyi tunnustamasta kansan tahdon sanelemia lakeja, oliko\nmeillä oikeus järjestää elokuun kymmenes päivä, toisin sanoin vallata\nTuilerieit ja lakkauttaa kuninkuus?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko meillä oikeus, kun kuningas Templeen teljettynäkin oli\njatkuvasti vapauden elävänä, vehkeilevänä uhkana, oliko meillä oikeus\nvai eikö ollut tuoda hänet kansalliskonventin eteen, joka oli nimitetty\nhäntä tuomitsemaan?\"\n\n\"Teillä oli oikeus.\"\n\n\"Jos meillä oli oikeus kuulustella häntä, meillä oli myöskin oikeus\ntuomita hänet.\"\n\n\"Niin, mutta vain maanpakoon, karkotettavaksi elinkautiseen vankeuteen,\nmutta ei kuolemaan.\"\n\n\"Entä miksei kuolemaan?\"\n\n\"Koska syyllisenä tuloksiin hän ei ollut syyllinen alkuunpanijana.\nTe tuomitsitte hänet kansan kannalta, hyvä Billot; hän oli toiminut\nkuninkuuden kannalta. Oliko hän tyranni, kuten te häntä nimitätte?\nEi. Oliko hän kansan sortaja? Ei. Ylimystön rikostoveri? Ei. Vapauden\nvihollinen? Ei.\"\n\n\"Te olette siis tuominnut hänet kuninkuuden kannalta!\"\n\n\"En, sillä kuninkuuden kannalta minä olisin vapauttanut hänet.\"\n\n\"Ettekö vapauttanut häntä äänestäessänne elämää?\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta elämää elinkautisessa vankeudessa. Billot,\nuskokaa minua, olen tuominnut hänet puolueellisemmin kuin oikeastaan\nhalusinkaan. Kansanmiehenä tai paremminkin rahvaanlapsena vaaka, jota\npitelin kädessäni, painui kansaan päin. Te katselitte häntä etäältä,\nBillot, ettekä nähnyt häntä niinkuin minä: tyytymättömänä kuninkuuteen,\njoka hänelle oli suotu, yhtäältä kansalliskokouksen ahdistelemana, joka\npiti häntä yhä liian mahtavana, toisaalta kunnianhimoisen kuningattaren\nyllyttämänä, huolestuneen ja nöyryytetyn aateliston kiihoittamana,\nleppymättömän papiston kiusaamana, itsekästen emigranttien vaivaamana\nja lopulta veljiensä viekoittelemana, jotka kiersivät maat ja manteret\nkeräämässä hänen nimessään vihollisia vallankumoukselle... Sanoitte\näsken, Billot, ettei kuningas ollut lähimmäisenne, vaan että hän\noli vihollisenne. Hyvä, vihollisenne oli voitettu eikä masennettua\nvihollista surmata. Kylmästi harkittu murha ei ole oikea tuomio,\nse on teurastusta. Te olette antanut kuninkuudelle marttyyrin ja\noikeudelle koston. Varokaa, varokaa, tehdessänne liikaa ette ole\ntehnyt kylliksi! Kaarlo ensimmäinen mestattiin ja Kaarlo toinen on\nollut kuningas. Jaakko toinen karkoitettiin ja hänen jälkeläisensä\novat kuolleet maanpaossa. Ihmisluonne on intomielinen, Billot, ja me\nolemme vieroittaneet viideksikymmeneksi, kenties sadaksi vuodeksi\nsen suunnattoman kansanosuuden, joka arvostelee vallankumouksia\nsydämellään. Ah, uskokaa minua, hyvä ystävä, tasavaltalaiset saavat\nhaikeimmin itkeä Ludvig kuudennentoista verta, sillä se veri huutaa\nkostoa heille ja se maksaa heille tasavallan!\"\n\n\"Sanoissasi on paljon perää, Gilbert!\" vastasi muuan ääni, joka tuli\noviaukosta.\n\nMolemmat miehet säpsähtivät ja kääntyivät yhtaikaa— ja sanoivat yhteen\nääneen:\n\n\"Cagliostro!\"\n\n\"Niin, niin, minä täällä\", vastasi kreivi. \"Mutta Billotinkin sanoissa\non paljon perää.\"\n\n\"Ah\", huoahti Gilbert, \"siinäpä onnettomuus onkin, että katsellessamme\nasioita kahdelta vastakkaiselta näkökulmalta kumpikin kiistapuoli voi\nsanoa: 'Minä olen oikeassa.'\"\n\n\"Niin, mutta on myöskin sanottava, että hän on väärässä\", huomautti\nCagliostro.\n\n\"Selittäkää, mestari?\" kehoitti Gilbert.\n\n\"Niin, selittäkää\", sanoi Billot.\n\n\"Te olette juurikään tuominneet syytetyn\", virkkoi Cagliostro. \"Minä\narvostelen tuomiota. Jos te olisitte tuominneet kuninkaan, olisitte\nolleet oikeassa. Tuomitessanne ihmisen olitte väärässä.\"\n\n\"Minä en käsitä\", sanoi Billot.\n\n\"Kuunnelkaa, sillä minä arvaan\", virkkoi Gilbert.\n\n\"Kuningas olisi ollut surmattava\", jatkoi Cagliostro, \"silloin kun\nhän oli Versaillesissa tai Tuilerieissä kansalle tuntemattomana,\nhoviväkensä ja sveitsiläistensä turvissa. Hänet olisi pitänyt surmata\nlokakuun seitsemäntenä tai elokuun yhdentenätoista päivänä, sillä\nniinä päivinä hän oli tyranni! Mutta kun hänet oli teljetty viideksi\nkuukaudeksi Templeen, missä hän joutui seurustelemaan kaikkien kanssa,\nsöi kaikkien nähden, nukkui kaikkien häntä silmätessä, köyhälistön,\ntyömiehen, kaupustelijan toverina, ja kohosi tässä alennustilassaan\nihmisen arvoon, häntä olisi pitänyt kohdella ihmisenä, toisin sanoin,\nolisi hänet pitänyt tuomita karkoitettavaksi tai vankeuteen.\"\n\n\"Minä en käsittänyt teitä\", sanoi Billot Gilbertille, \"ja nyt minä\nkäsitän kansalaisen Cagliostron\".\n\n\"Kas, näiden viiden vankeuskuukauden aikana hänet esitetään teille\nliikuttavana, viattomana, kunnioitettavana, hänet esitetään teille\nkelpo aviomiehenä, kelpo isänä, kelpo ihmisenä. Vätykset! Luulin heidän\npystyvän parempaan, Gilbert! Hänet muokataan, luodaan uudelleen.\nNiinkuin kuvanveistäjä loihtii marmorimöhkäleestä patsaan paljolla\ntakomisella, samoin tästä arkipäiväisestä, halvasta, ei häijystä eikä\nhyvästä olemuksesta, joka on täydellisesti aistillisten tottumustensa\norja, ahdasmielisesti, muotoihin takertuneesi uskonnollinen, jonka\nmaailmankatsomus ei ole valistuneen miehen, vaan kuin jonkun\nseurakunnan kirkkoväärtin, tästä karkeasta aineksesta veistetään\nrohkeuden, kärsivällisyyden ja alistumisen patsas ja sitten tämä patsas\npannaan kärsimysten jalustalle. Tuo poloinen kuningas korotetaan,\ntehdään suureksi ja pyhäksi, jopa niin, että hänen vaimonsakin rakastuu\nhäneen! — Ah, hyvä Gilbert\", lisäsi Cagliostro nauruun purskahtaen,\n\"kukapa olisi voinut aavistaa heinäkuun neljäntenätoista, lokakuun\nviidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä, että\nkuningatar joskus rakastaisi miestänsä?\"\n\n\"Oh,\" mutisi Billot, \"jospa minä olisin arvannut kaiken tämän!\"\n\n\"Mitä olisitte silloin tehnyt, Billot?\" kysyi Gilbert.\n\n\"Mitäkö olisin tehnyt! Olisin surmannut kuninkaan joko heinäkuun\nneljäntenätoista tai lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun\nkymmenentenä päivänä. Se olisi käynyt helposti.\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin synkeän isänmaallisesta että Gilbert antoi\nne anteeksi ja Cagliostro ihaili niitä.\n\n\"Niin\", virkkoi viimeksi mainittu lyhyen äänettömyyden jälkeen, \"mutta\nte ette tehnyt sitä. Te, Billot, olette äänestänyt kuolemaa ja te,\nGilbert, olette äänestänyt elämää. Hyvä, haluatteko nyt kuunnella\nviimeistä neuvoa? Te, Gilbert, te halusitte päästä konventin jäseneksi\ntäyttääksenne velvollisuuden, ja te, Billot, toteuttaaksenne koston.\nVelvollisuus ja kosto on täytetty. Teitä ei tarvita täällä enää.\nLähtekää!\"\n\nMolemmat miehet silmäilivät Cagliostroa.\n\nTämä jatkoi:\n\n\"Te ette ole kumpikaan puoluemiehiä, te olette vaiston ihmisiä. Nyt\nkun kuningas on kuollut, joutuvat puolueet vastakkain, ja kun puolueet\njoutuvat vastakkain, ne tuhoavat toisensa. Kuka ensiksi sortuu? En\ntiedä. Sen vain tiedän, että ne sortuvat kukin vuorollaan. Huomenna,\nGilbert, teidän suvaitsevaisuutenne on rikos ja ylihuomenna, Billot,\nehkä jo aikaisemminkin, teidän ankaruutenne on rikos. Uskokaa minua,\nsiinä kuolettavassa taistelussa, jota viha, pelko, kosto ja kiihko pian\nkäyvät, vain harva säilyy puhtaana. Yhdet tahraantuvat lokaan, toiset\nvereen. Lähtekää, hyvät ystävät, lähtekää!\"\n\n\"Mutta Ranska?\" sanoi Gilbert.\n\n\"Niin, Ranska?\" toisti Billot.\n\n\"Ranska on aineellisesti pelastettu\", vastasi Cagliostro.\n\"Ulkonainen vihollinen on lyöty, sisäinen vihollinen on kuollut.\nNiin vaarallinen kuin tammikuun yhdennenkolmatta päivän\nmestauslava onkin tulevaisuudelle, on se hetkellisesti valtava\nvoima, peruuttamattomien päätösten voima. Ludvig kuudennentoista\nmestaus aiheuttaa Ranskalle toisien valtaistuinten koston ja antaa\ntasavallalle kuolemaantuomittujen kansojen kimmoisen, epätoivoisen\nvoiman. Katsokaa vanhanajan Ateenaa, katsokaa uudenajan Hollantia.\nNeuvottelut, keskustelut, haihattelut ovat tauonneet tämän aamun\njälkeen. Vallankumous heiluttaa toisessa kädessä kirvestä, toisessa\nkolmiväristä lippua. Lähtekää rauhallisin mielin. Ennenkuin se laskee\nkirveen kädestään, on aristokratia mestattu; ennenkuin se laskee\nkolmivärilipun, on Eurooppa voiteltu. Lähtekää, hyvä ystävät, lähtekää!\"\n\n\"Ah\", sanoi Gilbert, \"Jumala olkoon todistajani, etten kaipaa Ranskaa,\njos teidän ennustamanne tulevaisuudenkuva on oikea. Mutta minne me\nlähdemme?\"\n\n\"Kiittämätön!\" sanoi Cagliostro. \"Unohdatko toisen isänmaasi, Amerikan?\nUnohdatko sen suunnattomat järvet, sen aarniometsät, sen rannattomat\nlakeudet? Etkö sinä, joka voit levätä, tarvitse luonnon tarjoamaa lepoa\nnäiden yhteiskunnan aiheuttamien hirveitten kiihtymysten jälkeen?\"\n\n\"Lähdettekö kanssani, Billot?\" kysyi Gilbert ja nousi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Annatteko minulle anteeksi?\" kysyi Billot ja astui askelen Gilbertiin\npäin.\n\nMiehet syleilivät toisiaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Gilbert, \"me lähdemme\".\n\n\"Milloin?\" kysyi Cagliostro.\n\n\"Viikon perästä.\"\n\nCagliostro ravisti päätänsä.\n\n\"Te lähdette tänä iltana\", sanoi hän.\n\n\"Miksi tänä iltana?\"\n\n\"Koska minä matkustan huomenna.\"\n\n\"Entä minne te menette?\"\n\n\"Saatte tietää sen joskus, hyvät ystävät.\"\n\n\"Mutta niillä tavoin me matkustamme?\"\n\n\"_Le Franklin_ lähtee kuudenneljättä tunnin perästä Amerikaan.\"\n\n\"Entä passit?\"\n\n\"Ne ovat tässä.\"\n\n\"Ja poikani?\"\n\nCagliostro meni avaamaan oven.\n\n\"Astukaa sisälle, Sébastien\", sanoi hän, \"isänne kutsuu teitä\".\n\nNuorukainen tuli esille ja heittäytyi isänsä syliin.\n\nBillot huoahti raskaasti.\n\n\"Nyt ei meiltä puutu muuta kuin postivaunut\", sanoi Gilbert.\n\n\"Minun vaununi ovat portin edessä\", vastasi Cagliostro.\n\nGilbert otti pöytälaatikosta yhteisen kassan — tuhatkunta louisdoria —\nja viittasi Billotia ottamaan siitä osuutensa.\n\n\"Onko meillä kylliksi varoja?\" kysyi Billot.\n\n\"Meillä on enemmän kuin mitä tarvitaan kokonaisen maakunnan ostoon.\"\n\nBillot silmäili ympärilleen hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Mitä etsitte, hyvä ystävä?\" kysyi Gilbert.\n\n\"Etsin\", vastasi Billot, \"etsin jotakin, mistä en paljoa kostuisi,\nvaikka sen löytäisinkin, koska en osaa kirjoittaa\".\n\nGilbert hymyili, otti esille kynän, musteen ja paperia.\n\n\"Sanelkaa\", kehoitti hän.\n\n\"Haluan lähettää hyvästit Pitoulle\", sanoi Billot.\n\n\"Kirjoitan teidän puolestanne.\"\n\nJa Gilbert kirjoitti.\n\nKun hän oli lopettanut, kysyi Billot:\n\n\"Mitä olette kirjoittanut?\"\n\nGilbert luki:\n\n \"Hyvä Pitou.\n\n Lähdemme Ranskasta, Billot, Sébastien ja minä, ja kaikin kolmen me\n sylellemme teitä hellästi.\n\n Arvelemme, ettei teiltä puutu mitään, koska hoidatte Billotin maatilaa.\n\n Jonakin päivänä kirjoitamme teille ja keholtamme teitä saapumaan\n luoksemme.\n\n                                       Ystävänne Gilbert.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Billot.\n\n\"On siinä jälkikirjoituskin\", vastasi Gilbert.\n\n\"Minkälainen?\"\n\nGilbert katsoi tilanhoitajaa suoraan kasvoihin ja sanoi:\n\n\"Billot uskoo huostaanne Catherinen.\"\n\nBillot huudahti kiitollisena ja heittäytyi Gilbertin syliin.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin le Havren tiellä vierivät postivaunut,\njotka kuljettivat Gilbertin, Sébastienin ja Billotin kauas Pariisista.\n\n\n\n\nJÄLKIKATSAUS\n\n\n\nI\n\nMitä Ange Pitou ja Catherine Billot tekivät\n\n\nKuninkaan mestauksesta ja Gilbertin, Sébastienin ja Billotin\nlähdöstä oli kulunut vähä enemmän kuin vuosi. Eräänä kauniina ja\nkylmänä aamupäivänä — tuona hirveänä pakkastalvena 1794 — kolme\nneljäsataa henkeä, toisin sanoin lähes kuudesosa Villers-Cotteretsin\nasukasmäärästä, seisoskeli linnan torilla ja raatihuoneen pihalla,\nodottelemassa morsiusparin lähtöä, vanhan tuttumme, pormestari de\nLongprén, paraikaa tehdessä siitä avioparia.\n\nTämä morsiuspari olivat Ange Pitou ja Catherine Billot.\n\nAh, oli ilmeisesti tapahtunut monenlaista vakavaa, ennenkuin varakreivi\nde Charnyn entisestä rakastajattaresta ja pikku Isidorin äidistä oli\ntullut rouva Pitou.\n\nKukin kertoi ja selitti näitä tapahtumia omalla tavallaan. Mutta\nmillä tavalla niitä seliteltiinkin ja kertoiltiinkin, kaikki nämä\ntorijutustelut ylistelivät Ange Pitoun uhrautuvaa alttiutta ja\nCatherine Billotin viisautta.\n\nMutta mitä mielenkiintoisempi tämä vastainen aviopari oli, sitä enemmän\nsitä surkuteltiin.\n\nPitou ja Catherine olivat kenties onnellisempia kuin yksikään tuon\nodottelevan joukon miehistä ja naisista. Mutta joukko on nyt kerta\nkaikkiaan sellainen, että sen täytyy surkutella tai kadehtia.\n\nTänä päivänä se oli säälivällä tuulella, se surkutteli.\n\nTapaukset, joita Cagliostro oli ennustanut tammikuun 21 päivän iltana\n1793, olivat tosiaankin kehittyneet nopeasti ja jättäneet jälkeensä\npitkän ja lähtemättömän veriviirun.\n\nHelmikuun 1 päivänä 1793 kansalliskonventti oli päättänyt\npainatettavaksi assignaatteja kahdeksansataa miljoonaa. Assignaattien\nkokonaismäärä tuli täten kolmeksi miljardiksi sadaksi miljoonaksi.\n\nMaaliskuun 28:ntena Treilhardin ehdotuksesta konventti päätti, että\nemigrantit karkotettiin maasta ikiajoiksi, että heidät katsottiin\nvirallisesti kuolleiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin\ntasavallan hyväksi.\n\nMarraskuun 7:ntenä konventti oli päättänyt, että yleisen\nvalistusvaliokunnan tuli laatia ehdotus, jonka mukaan järkeen perustuva\nmaallikkokultti korvaisi katolisen uskonnon.\n\nEmme puhu girondelaisten karkotuksesta ja kuolemasta, emme puhu\nOrleansin herttuan, kuningattaren, Baillyn, Dantonin, Camille\nDesmoulinsin ynnä monen muun mestauksesta. Niiden tapausten kaiku\nkyllä ehti Villers-Cotteretsiin asti, mutta ne eivät vaikuttaneet\nhenkilöitten kohtaloon, joista meidän on vielä puhuttava.\n\nEmigranttien tilusten takavarikoinnista oli seurauksena, että Billotin\nja Gilbertin tiluksetkin otettiin tasavallan haltuun ja pantiin\nmyytäviksi. Billot ja Gilbert näet laskettiin emigranttien joukkoon\nkuuluviksi.\n\nSamoin oli käynyt elokuun 10:ntenä surmatun kreivi de Charnyn ja\nsyyskuun 2:sena murhatun kreivittären tilusten.\n\nTämän päätöksen nojalla Catherine karkotettiin Pisseleun maatilalta,\njoka nyt oli tullut kansallisomaisuudeksi.\n\nPitou olisi kyllä mielellään ruvennut käräjöimään Catherinen nimessä,\nmutta Pitousta oli tullut maltillinen. Pitou oli jo epäiltyjen\nkirjoissa, ja järkevät henkilöt neuvoivat häntä olemaan teoin ja\najatuksin vastustelematta kansan määräyksiä.\n\nCatherine ja Pitou olivat siis siirtyneet Haramontiin.\n\nCatherine oli ensin aikonut sijoittua, kuten varemminkin, ukko\nClouisin majaan, mutta kun hän ilmestyi Orléansin herttuan entisen\nmetsänvartijan ovelle, oli tämä painanut sormen huulilleen vaitiolon\nmerkiksi ja ravistanut päätänsä mahdottomuuden merkiksi.\n\nTämä mahdottomuus johtui siitä, että paikka oli jo ennestään varattu.\n\nVannomattomien pappien karkoitusta koskeva laki oli pantu tiukasti\ntäytäntöön, ja kuten helposti ymmärtää, apotti Fortierkin, joka ei\nollut halunnut valaa vannoa, oli karkoitettu tai oikeammin, hän oli\nlähtenyt itse.\n\nMutta hän ei ollut tuominnut itseään karkoitettavaksi rajan taakse; hän\ntyytyi lähtemään Villers-Cotteretsista, asunnostaan, jonne hän jätti\nneiti Alexandrinen irtaimistoa vartioimaan, ja meni pyytämään turvaa\nukko Clouisilta, joka olikin heti suostunut hänen pyyntöönsä.\n\nUkko Clouisin maja oli, kuten muistamme, vain maahan kaivettu\nyksinkertainen kuoppa, jossa yhdenkin ihmisen oli työlästä asua. Apotti\nFortierin lisäksi sinne oli siis vaikea majoittaa Catherine Billotia ja\npikku Isidoria.\n\nLisäksi muistettaneen, kuinka tylysti apotti Fortier oli esiintynyt\nrouva Billotin kuolinhetkenä. Catherine ei ollut kylliksi\nkristillismielinen antaakseen apotille anteeksi, että tämä oli\nevännyt hänen äidiltään haudan, ja vaikka hän olisi ollutkin kyllin\nkristillismielinen antaakseen sen anteeksi, niin apotti oli liian\npinttynyt katolinen antaakseen anteeksi.\n\nOli siis luovuttava ajatuksesta sijoittua ukko Clouisin hökkeliin.\n\nJäljellä olivat täti Angéliquen asunto Pleuxissa ja Pitoun mökki\nHaramontissa.\n\nTäti Angéliquen asuntoa ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä mukaa kuin\nvallankumous kehittyi, oli täti Angélique muuttunut yhä ärtyisämmäksi,\nmikä tuntuu uskomattomalta, ja yhä laihemmaksi, mikä tuntuu\nmahdottomalta.\n\nTämä muutos hänen henkisessä mielentilassaan ja ruumiillisessa\nkunnossaan oli seurausta siitä seikasta, että Villers-Cotteretsissa,\nkuten muuallakin, kirkot oli suljettu, koska yleinen valistusvaliokunta\noli keksinyt järkeen perustuvan maallikkokultin.\n\nKun kirkot suljettiin, lakkasi samalla tuolien vuokraaminen, joka oli\nollut täti Angéliquen pääasiallinen tulolähde.\n\nTämä tulojen hupeneminen juuri teki täti Angéliquen entistäkin\nlaihemmaksi ja ärtyisämmäksi.\n\nLisätkäämme tähän, että hän oli niin usein kuullut kerrottavan Billotin\nja Ange Pitoun vallanneen Bastiljin, nähnyt niin usein tilanhoitajan\nja sisarensapojan karauttavan täyttä laukkaa pääkaupunkiin aina kun\nPariisissa tapahtui jotakin merkittävää, että hän lopulta uskoi Ange\nPitoun ja Billotin johtavan koko vallankumousta ja kansalaisten\nDantonin, Maratin, Robespierren ja muiden olevan vain näiden\npääjohtajien toisarvoisia kätyreitä.\n\nKuten hyvin käsittää, neiti Alexandrine tuki häntä näissä, vain\nosittain virheellisissä ajatuksissa, jotka Billotin äänestys sitten\nhuipensi yltiömäiseksi vihaksi.\n\nEi siis voinut ajatellakaan majoittaa Catherinea täti Angéliquen luokse.\n\nNäin jäi jäljelle vain Pitoun mökki Haramontissa.\n\nMutta kuinka he voisivat asua kahden, oikeastaan kolmisin, tässä\nvaivaisessa hökkelissä joutumatta ilkeitten juorujen uhriksi?\n\nSe olisi vieläkin mahdottomampaa kuin asua ukko Clouisin turvemajassa.\n\nPitou päättikin lopulta turvautua ystävänsä Désiré Maniquetin\nvierasvaraisuuteen. Tuo kunnon haramontilainen suostui auliisti\nantamaan apuaan, jonka Pitou palkitsi monenlaisilla palveluksilla.\n\nMulta se ei vielä turvannut poloisen Catherinen asemaa.\n\nPitou oli hänelle huomaavainen kuin ystävä, avulias kuin veli, mutta\nCatherine tunsi hyvin, ettei Pitou rakastanut häntä vain veljenä tai\nystävänä.\n\nPikku Isidorkin tunsi sen hyvin; tuo lapsirukka, joka ei ollut\nmilloinkaan tuntenut isäänsä, rakasti Pitouta, niinkuin olisi\nrakastanut isäänsä, enemmänkin ehkä, sillä täytyy sanoa, että Pitou\njumaloi äitiä, mutta hän oli lapsen orja.\n\nOlisi voinut sanoa, että taitavan sotapäällikön lailla hän — Pitou —\nkäsitti, että Catherinen sydämen hän valloittaisi vain Isidorin avulla.\n\nRientäkäämme kuitenkin sanomaan heti, etteivät moiset laskelmat olleet\ntahraamassa rehdin Pitoun tunteitten puhtautta. Pitou oli pysynyt\nsellaisena, jommoiseksi olemme hänet aina nähneet, kertomuksemme\nalkulukujen lapsekkaana ja uhrautuvana nuorukaisena, ja mikäli jotakin\nmuutosta oli hänessä tapahtunut, tiesi se vain sitä, että täysimieheksi\nvartuttuaan Pitou oli tullut entistä uhrautuvammaksi ja viattomammaksi.\n\nKaikki nämä ominaisuudet liikuttivat Catherinea kyyneliin saakka.\nHän tunsi, että Pitou rakasti häntä palavasti, rakasti häntä\njumaloiden, uskonnollisen hartaasti, ja toisinaan hän päätteli, että\nsellainen suuri rakkaus, sellainen täydellinen alttius oli palkittava\ntoisenlaisella tunteella kuin ystävyydellä.\n\nTällaisia ajatuksia pohtien kävi vähitellen niin, että poloinen\nCatherine, tuntien — Pitouta lukuunottamatta — olevansa maailmassa\nyksin, ymmärtäen, että jos hän kuolisi, hänen lapsirukkansa — yhä\nPitouta lukuunottamatta — olisi maailmassa yksin, kävi siis vähitellen\nniin, että Catherine päätti palkita Pitoun sillä ainoalla tavalla, joka\noli hänelle mahdollinen: antamalla hänelle kaiken ystävyytensä ja koko\nolemuksensa.\n\nAh, hänen rakkautensa, tuo nuoruuden heleä tuoksukukka, hänen\nrakkautensa oli nyt taivaassa!\n\nLähes kuusi kuukautta kului näin. Catherine ei ollut vielä oikein\nsaanut tätä ajatusta kypsäksi, vaan vaali sitä järjellään paljoa\nenemmän kuin sydämellään.\n\nTämän puolen vuoden aikana, vaikka Pitou otettiin vastaan joka päivä\nyhä suloisemmin hymyillen ja hyvästeltiin joka ilta yhä hellemmin\nkädenpuristuksin, Pitou ei voinut laisinkaan käsittää, mikä oli\naiheuttanut Catherinen tunteissa tällaisen elpymisen hänen hyväkseen.\n\nMutta koska Pitou ei ollut uhrautuva ja rakastava palkkiota toivoen ja\nvaikka hän ei tiennyt, mitkä olivat Catherinen tunteet häntä kohtaan,\noli hän entistäkin uhrautuvampi ja rakastuneempi.\n\nJa näin olisi jatkunut Catherinen tai Pitoun kuolemaan saakka —\nPitou olisi voinut ehtiä Filemonin ja Catherine Bancin ikään — eikä\nminkäänlaista muutosta olisi tapahtunut Haramontin kansalliskaartia\nkomentavan kapteenin tunteissa.\n\nNiinpä Catherinen olikin puhuttava ensimmäiseksi, kuten naiset puhuvat.\n\nEräänä iltana hän ei tarjonnutkaan kättänsä, vaan tarjosi otsansa.\n\nPitou arveli Catherinen olevan hajamielisen. Hän oli liian rehti mies\neikä käyttänyt hyväkseen toisen hajamielisyyttä.\n\nHän väistyi askelen taaksepäin.\n\nMutta Catherine ei ollut päästänyt hänen kättänsä. Hän veti Pitoun\nlähemmäksi ja tarjosi hänelle, ei enää otsaansa, vaan poskensa.\n\nPitou epäröi yhä enemmän.\n\nPikku Isidor huomasi hänen epäröintinsä ja sanoi:\n\n\"Mutta suutele nyt mammaa, pappa Pitou.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" sopersi Pitou ja valahti kuolonkalpeaksi.\n\nJa hän painoi kylmät, värisevät huulensa Catherinen poskelle.\n\nSilloin Catherine otti lapsensa, pani sen Pitoun syliin ja sanoi:\n\n\"Annan teille lapsen, Pitou. Tahdotteko ottaa hänen mukanaan myöskin\näidin?\"\n\nNyt meni Pitoun pää pyörälle. Hän sulki silmänsä ja puristaen yhä\nlasta rintaansa vasten hän vaipui tuolille ja huudahti sillä sydämen\nherkkyydellä, jonka vain sydän ymmärtää:\n\n\"Voi, herra Isidor, voi, rakas herra Isidor, kuinka minä teitä\nrakastankaan!\"\n\nIsidor sanoi Pitouta pappa Pitouksi, mutta Pitou sanoi varakreivi de\nCharnyn poikaa herra Isidoriksi.\n\nJa koska Pitou tunsi, että poikaansa rakastaen Catherine halusi\nhäntäkin rakastaa, hän ei sanonutkaan Catherinelle:\n\n\"Voi, kuinka minä rakastan teitä, neiti Catherine!\"\n\nVaan hän sanoi Isidorille:\n\n\"Voi, kuinka minä rakastan teitä, herra Isidor!\"\n\nKun näin oli päästy selville, että Pitou rakasti enemmän Isidoria kuin\nCatherinea, puhuttiin avioliitosta.\n\nPitou sanoi Catherinelle:\n\n\"Minä en vaadi teitä kiirehtimään, neiti Catherine. Määrätkää te aika.\nMutta jos haluatte tehdä minut ylen onnelliseksi, älkää määrätkö aikaa\nkovin kauaksi.\"\n\nCatherine määräsi kuukauden.\n\nKolmen viikon perästä Pitou lähti juhlapuvussaan kunnioittavalle\ntervehdyskäynnille täti Angéliquen luokse ilmoittaakseen tälle\nmenevänsä piakkoin naimisiin Catherine Billotin kanssa.\n\nTäti Angélique näki jo kaukaa sisarensa pojan tulevan ja riensi\nsulkemaan ovensa.\n\nMutta Pitou jatkoi matkaansa tuota epäystävällistä ovea kohden ja\nkoputti sille leppeästi.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi täti Angélique kaikkein käreimmällä äänellään.\n\n\"Minä täällä, sisarenpoikanne, täti Angélique.\"\n\n\"Mene tiehesi, syyskuunmurhaaja!\"\n\n\"Täti\", jatkoi Pitou, \"tulin ilmoittamaan teille uutista, joka teidän\npitäisi olla ilahduttavaa kuulla, koska se merkitsee minun onneani\".\n\n\"Entä mikä se uutinen on, jakobiini?\"\n\n\"Avatkaa ovi, niin minä sanon sen.\"\n\n\"Sano oven takaa. Minä en avaa oveani sinunlaisellesi sanskulotille.\"\n\n\"Onko se viimeinen sananne, täti?\"\n\n\"Se on minun viimeinen sanani.\"\n\n\"Hyvä on, pikku täti, minä menen naimisiin.\"\n\nOvi aukeni kuin taikaiskusta.\n\n\"Kenen kanssa, onneton?\" kysyi täti Angélique.\n\n\"Neiti Catherine Billotin kanssa\", vastasi Pitou.\n\n\"Voi, sinua kurjaa, sinua viheliäistä, sinua brissotistia! Sinä aiot\nnaida sen hunningolle joutuneen tyttöletukan! Mene matkaasi, onneton!\nMinä kiroan sinut!\"\n\nJa juhlallisesti täti Angélique kohotti keltaiset, kuivettuneet kätensä\nsisarensa poikaan päin.\n\n\"Täti\", sanoi Pitou, \"te käsitätte hyvin, että olen liian tottunut\nkirouksiinne piitatakseni tästä yhtään enempää kuin aikaisemmistakaan.\nKatsoin kohteliaisuuden velvoittavan minua ilmoittamaan teille\navioliitostani. Olen sen ilmoittanut ja kohteliaisuuden vaatimus on\ntäytetty. Hyvästi, täti Angélique!\"\n\nPitou kohotti kätensä sotilaallisesti kolmikolkkahattunsa reunalle,\nkumarsi täti Angéliquelle ja jatkoi matkaansa Pleuxin halki.\n\n\n\nII\n\nKuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa\naikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa\n\n\nPitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle,\njoka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti\nAngéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta\nsiitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.\n\nPitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän\nonneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.\n\nAito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa,\nsillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa\nvaativat toimenpiteetkin poistettu.\n\nHerra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine\nBillot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.\n\nSitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän\nPisseleun maatila ja Boursonnesin linna.\n\nMaatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan\ntuhannen frangin arvoiseksi.\n\nAssignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai\nyhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.\n\nMutta kenelläkään ei ollut enää louisdoreja.\n\nPitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät\nuutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua\nvihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi\nCatherinelle jotenkuten vastenmielistä.\n\nCatherine ei näyttänyt pahastuvan, ja Pitou oli ylen onnellinen.\n\nMutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti\nAngéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen\nhänet siihen juhlatilaisuuteen.\n\nTäti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen\nollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti\nhäntä kohtaan.\n\nTorstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen\ntoistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.\n\nKello löi yhdeksän, kun hän saapui perille.\n\nTällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique\nolisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.\n\nPitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi\nsellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja\nhyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut\npitää.\n\nMutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän\nlukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään\navaamaan.\n\nPitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.\n\n\"Kas, eukko Fagot\", sanoi Pitou, \"tiedättekö, onko tätini lähtenyt\njonnekin?\"\n\n\"Eikö hän vastaa?\" kysyi eukko Fagot.\n\n\"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona.\" Eukko Fagot ravisti\npäätänsä.\n\n\"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän\", sanoi hän. \"Minun oveni on\ntännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä\nnoutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta\non lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?\"\n\nTämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa\nsekaantui keskusteluun.\n\n\"Mitä te sanotte, eukko Fagot?\"\n\n\"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt\nhäntä tänään?\"\n\n\"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi\nlähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki.\"\n\n\"Kas, se on totta\", myönsi Pitou. \"Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle\nsattunut jokin onnettomuus?\"\n\n\"Se on hyvinkin mahdollista\", virkkoi eukko Fagot.\n\n\"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä\", sanoi Farolet\nmiettivästi.\n\n\"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen\",\nsanoi Pitou, \"mutta välipä sillä, olen kovin levoton... Kuinka pääsemme\nasiasta selville?\"\n\n\"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa\", vastasi kolmas naapuri. \"Lähetetään\nhakemaan lukkoseppä Rigolotia.\"\n\n\"Oven avataksemme se on tarpeetonta\", sanoi Pitou. \"Olen tottunut\navaamaan sen veitselläni.\"\n\n\"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni\", kehoitti Farolet. \"M olemme\ntodistajia, ettet tee sitä pahoin aikein.\"\n\nPitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt\njo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja\nkäsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin\nkuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa\nasuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.\n\nHuone oli pilkkosen pimeä.\n\nOven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun\nalakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin\nvähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.\n\nPitou huusi kahdesti:\n\n\"Täti Angélique! Täti Angélique!\"\n\nVanhus pysyi liikkumattomana eikä vastannut.\n\nPitou lähestyi vuodetta ja kosketti täti Angéliquea kylkeen.\n\n\"Ah, hän on kylmä ja kankea!\" huudahti hän.\n\nAvattiin ikkuna.\n\nTäti Angélique oli kuollut!\n\n\"Mikä onnettomuus!\" vaikeroi Pitou.\n\n\"Eipä suuren suuri!\" huomautti Farolet. \"Täti Angélique ei sinua liikaa\nrakastanut, poikaseni.\"\n\n\"Se on mahdollista\", vastasi Pitou, \"mutta minä pidin hänestä paljon\".\n\nKaksi isoa kyyneltä vierähti tuon kelpo nuorukaisen poskille.\n\n\"Voi poloista täti Angéliquea!\" sanoi hän.\n\nJa hän polvistui vuoteen viereen.\n\n\"Kuulkaahan, herra Pitou\", sanoi eukko Fagot, \"jos tarvitsette apuamme,\nolemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!\"\n\n\"Kiitos, eukko Fagot. Onko poikanne kotona?\"\n\n\"On kyllä. — Hei, Fagotin!\" huusi tuo kunnon vaimo.\n\nNeljäntoista vuoden ikäinen poika ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Tässä olen, äiti\", sanoi hän.\n\n\"Se sopii\", virkkoi Pitou. \"Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin\nja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen\ntavannut täti Angéliquen vainajana... Täti-rukka...!\"\n\nPitou pyyhki uudet kyyneleet silmistään.\n\n\"Ja että se pidättää minua Villers-Cotteretsissa\", lisäsi hän.\n\n\"Oletko kuullut, pikku Fagot?\" sanoi eukko Fagot.\n\n\"Olen.\"\n\n\"No, mars matkaan!\"\n\n\"Mene Soissons-kadun kautta\", neuvoi mietiskelevä Farolet, \"ja\nilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on\ntodettava\".\n\n\"Kuuletko?\"\n\n\"Kyllä kuulen, äiti\", sanoi poika.\n\nPikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on\nPleux-kadun jatko.\n\nVäkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli\npian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti\nAngéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta\njäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet\ntäydellisestä loppuunkulumisesta.\n\nKaikki kuiskailivat:\n\n\"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin\nylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin\npellavasukasta.\"\n\nKesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen\nkanssa.\n\nPian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.\n\nTohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista,\npaineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko\nkuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut\nyksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.\n\nTämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.\n\n\"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!\" vaikeroi hän. \"Ja minä kun luulin\nhäntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa\nolisin sen tiennyt...! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi\nolla mahdollista!\"\n\n\"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko\npuulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se\nvanha saituri!\"\n\nTehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän\nmurustakaan ruokakaapissa.\n\n\"Voi, miksei hän puhunut minulle!\" huudahti Pitou. \"Olisin\nkäväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut\nsalametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne\", lisäsi\npoloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, \"miksette\nsanoneet minulle, että hän oli köyhä?\"\n\n\"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou\", vastasi\nFarolet, \"siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki\nluulivat häntä varakkaaksi\".\n\nTohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle\npäin.\n\nPitou riensi hänen luokseen.\n\n\"Te lähdette, herra Raynal?\" sanoi hän.\n\nTäti Angéliquen nojatuoli 290\n\n\"Entä mitä minä täällä tekisin, poikaseni?\"\n\n\"Onko hän ihan varmasti kuollut?\"\n\nLääkäri kohautti olkapäitään.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" vaikeroi Pitou. \"Ja kuollut viluun,\nkuollut nälkään!\"\n\nTohtori Raynal kehoitti nuorukaista tulemaan lähemmäksi.\n\n\"Nuori mies\", sanoi hän tälle, \"neuvon sinua silti etsimään ylhäältä ja\nalhaalta, ymmärräthän?\"\n\n\"Mutta, herra Raynal, koska kerran väitätte hänen kuolleen nälkään ja\nviluun...\"\n\n\"On nähty kitupiikkejä\", sanoi Raynal, \"jotka ovat kuolleet nälkään ja\nviluun lojuessaan aarteellaan\".\n\nSitten hän kohotti sormen huulilleen ja sanoi:\n\n\"Vaiti!\"\n\nJa hän lähti.\n\n\n\nIII\n\nTäti Angéliquen nojatuoli\n\n\nPitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli\nsanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi\nsylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.\n\nSiitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut\nnälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen\npalvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.\n\nCatherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti\nitseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti\nAngéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja\nkunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.\n\nPitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten,\njotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä\nkuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata\nvasta kahden vuorokauden kuluttua.\n\nAsiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja\nhaudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten\nvihkimisestäkin.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa\nlähteäkseen herra de Longprén puheille, \"eikö tämän tapauksen jälkeen\nole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria\ntuonnemmaksi?\"\n\n\"Ihan niinkuin haluatte, neiti Catherine\", vastasi Pitou.\n\n\"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat\ntätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?\"\n\n\"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus\", myönsi Pitou, \"koska se\nmerkitsee vastaista onneani\".\n\n\"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän\nsanoo, se tehdään.\"\n\n\"Tapahtukoon niin, neiti Catherine.\"\n\n\"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin\nlähellä hautaa...\"\n\n\"Oh\", sanoi Pitou, \"kun kerran tulen mieheksenne, en salli\nonnettomuuden kajota meihin!\"\n\n\"Rakas Pitou\", sanoi Catherine, \"siirtäkäämme se maanantaihin... Kuten\nhuomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi\nsiihen, mikä on sopivaa.\"\n\n\"Voi, neiti Catherine, kaksi päivää on pitkä aika!\"\n\n\"Mutta kun olet jaksanut odottaa viisi vuotta...\"\n\n\"Kahden vuorokauden aikana voi sattua monenlaista.\"\n\n\"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan\nsinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa\nseikka, mitä pelkäät...\"\n\n\"Niin, ainoa, ainoa, neiti Catherine!\"\n\n\"Hyvä, siinä tapauksessa... Isidor?\"\n\n\"Mitä, äiti?\" vastasi lapsi.\n\n\"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua\npaljon ja äiti rakastaa sinua aina!'\"\n\nLapsi toisti viattomalla äänellään:\n\n\"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa\nsinua aina!\"\n\nTämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén\npuheille.\n\nPitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja\nvihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.\n\nLopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi\npäiväksi.\n\nOlikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon\nviima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.\n\nPitou tapasikin Catherinen puolikohmettuneena.\n\nCatherinen toivomuksen mukaan vihkiminen oli lykätty maanantaiksi.\n\nSeuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja\nPitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi\nyötä vainajan vuoteen ääressä.\n\nVaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli\nasumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että\nmikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin\nvoinut kuolla viluun.\n\nKoitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut\npitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.\n\nKoko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa\ntämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat\nhautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.\n\nKun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja\nvainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut\nvihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.\n\nJäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen\njättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku\nIsidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä\nnurkassa kasvoi kypressi.\n\nTämä hauta oli eukko Pillotin hauta.\n\nNämä neljä kypressiä Pitou oli noutanut metsästä ja istuttanut haudalle.\n\nPitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa.\nMutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara\nvilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.\n\nValitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista\naietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.\n\nPitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat\nhuvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.\n\nPitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi\nuhrata hetken tarpeeseen.\n\nValittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.\n\nLeipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten\npaljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin\naikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen\nistuutua.\n\nNojatuoli siis tuomittiin.\n\nPitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio\njulistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.\n\nPitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle\nistuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.\n\nVasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.\n\nIkäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli\nvoihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän\nvoinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.\n\nMutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli\ntuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä\nrunsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän\nloihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.\n\nPitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin\nja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt\nmiltei hajallaan.\n\nNojatuolista kuului jälleen omituinen metallinen ääni.\n\nPitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan,\nkohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.\n\nTällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi\nhämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta —\nvaan kultainen vuo.\n\nKuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet\nneljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä\nlouisdori nojatuoliin.\n\nPitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli\npäästänsä pyörällä.\n\nHänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku\nIsidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.\n\nMutta muuan hirveä ajatus pidätti hänet.\n\nMitä Pitou teki kultarahoilla\n\nNäinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen\nolevan rikkaan?\n\nHän ravisti päätänsä.\n\n\"Ei\", puheli hän, \"ihan varmasti hän kieltäytyisi!\"\n\nTuokion hän seisoi näin, liikkumattomana, mietteissään, huolestuneena.\n\nSitten hänen kasvoilleen levisi valoisa hymy.\n\nHän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon\ntämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.\n\nHän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään\nistuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.\n\nKoko istuin oli ahdettu täyteen kultarahoja.\n\nNiistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli\naikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja\nsisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.\n\nPitou laski kultarahat.\n\nNiitä oli tuhat viisisataa viisikymmentä!\n\nPitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli\nkolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.\n\nJa koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä\nassignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa\nkaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!\n\nEntä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?\nHetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt\nCatherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.\n\nMikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että\nnojatuoli oli näin vanha!\n\nKukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo\nilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?\n\nPitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan\nvimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan\nrovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä\nkuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin\nroihun palamaan.\n\nJo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta\nvärjöttäen.\n\nPitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä\nkäsiä ja sanoi lähtiessään:\n\n\"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa\nminua.\"\n\n\"Minne pappa Pitou menee?\" kysyi Isidor.\n\n\"En tiedä\", vastasi Catherine, \"mutta koska hän juoksee noin rivakasti,\non hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä\nitseään, vaan sinua tai minua\".\n\nCatherine olisi voinut sanoa:\n\n\"Sinua ja minua.\"\n\n\n\nIV\n\nMitä Pitou teki täti Angéliquen nojatuolista löytämillään kultarahoilla\n\n\nEi pidä unohtaa, että Pillotin maatila ja Charnyn linna aiottiin myydä\nseuraavana päivänä julkisella huutokaupalla.\n\nMuistettaneen vielä, että maatilan hinnaksi oli määrätty\nneljäsataatuhatta frangia ja linnan hinnaksi kuusisataatuhatta frangia\nassignaatti-frangia.\n\nHuutokauppa-päivänä de Longpré osti erään tuntemattoman henkilön\nnimiin molemmat tilukset yhteensä tuhannen kolmensadan viidenkymmenen\nlouisdorin eli miljoonan kahdensadan neljänkymmenenkahden tuhannen\nassignaatti-frangin kauppasummasta.\n\nHän maksoi käteisellä.\n\nTämä tapahtui sunnuntaina, siis päivää ennen kuin Catherine ja Pitou\nvihittäisiin.\n\nSunnuntaina Catherine oli lähtenyt jo varhain aamulla Haramontiin joko\njärjestämään eräitä sievistysasioita, joita yksinkertaisimmallakin\nnaisella on hoidettavana hääpäivänsä aattona, tai ollakseen poissa\nkaupungista päivänä, jolloin julkisesti myytäisiin se kaunis kartano,\nmissä hänen nuoruutensa oli kulunut, missä hän oli ollut ylen\nonnellinen ja missä hän oli niin paljon kärsinyt!\n\nNiinpä siis maanantaina, kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä,\nraatihuoneen portille kertynyt väkijoukko surkutteli ja ylisteli\nPitouta, joka oli aikeissa ottaa vaimokseen rutiköyhän naisen — ja\nsaisi kaupan päällisiksi lapsen, joka oli syntynyt äitiään rikkaampana,\nmutta oli nyt vieläkin köyhempi kuin tämä!\n\nSillävälin de Longpré kysyi Pitoulta kaavojen mukaisesti:\n\n\"Kansalainen Pierre Ange Pitou, otatteko vaimoksenne kansatar Anne\nCatherine Billotin?\"\n\nCatherine Billotilta hän kysyi:\n\n\"Kansatar Anne Catherine Billot, otatteko aviomieheksenne kansalaisen\nPierre Ange Pitoun?\"\n\nMolemmat vastasivat: \"Otan.\"\n\nKun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta\nvärähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja\npormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi,\nviittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.\n\nPikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni\nhänen luoksensa.\n\n\"Lapsi kulta\", sanoi de Longpré hänelle, \"anna nämä molemmat paperit\näidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa\".\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi lapsi.\n\nJa hän otti molemmat paperit pieniin kouriinsa.\n\nKaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten\nhämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne\npormestarille ja sanoi:\n\n\"Köyhille, herra pormestari.\"\n\nCatherine hymyili.\n\n\"Me olemme siis rikkaat?\" kysyi hän.\n\n\"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine\", vastasi Pitou,\n\"ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen\".\n\nJa hän tarjosi hänelle käsivartensa, johon nuori vaimo hellästi nojasi.\n\nUlos tullessaan he tapasivat portilla äsken mainitun väkijoukon.\n\nSe tervehti nuorta aviopaperia yksimielisin onnentoivotuksin.\n\nPitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti\nystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.\n\nPitou poikkesi oikealle.\n\n\"Minne sinä aiot, ystäväiseni?\" kysyi Catherine.\n\nTosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä\nvasemmalle, puistoon päin.\n\nJos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä\nsuoraan eteenpäin linnatorin yli.\n\nMinne hän siis aikoi poiketessaan Fontaine-aukiolle päin?\n\nSitä juuri Catherine kysyi.\n\n\"Tule, rakas Catherine\", vastasi Pitou, \"vien sinut katsomaan paikkaa,\njonka mielelläsi näet jälleen\".\n\nCatherine alistui Pitoun johdettavaksi.\n\n\"Minne he oikeastaan menevät?\" kyselivät ihmiset toisiltaan\nkatsellessaan heidän lähtöään.\n\nPitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja\nsen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin\noli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti\nAngélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin\nhakisi itselleen tyyssijan.\n\n\"Emmehän toki mene Pisseleuhun?\" kysyi Catherine ja pysähtyi.\n\n\"Seuratkaa vain mukana, Catherine\", kehoitti Pitou.\n\nCatherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian\ntasangolle.\n\nKymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta\nPitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli\nlähtenyt Pariisiin.\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Pitou\", sanoi hän, \"en tule edemmäksi\".\n\n\"Voi, Catherine\", pyysi Pitou, \"vain ontolle raidalle asti!\"\n\nPitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa\nIsidorin kirjeet.\n\nCatherine huoahti jälleen ja jatkoi matkaansa.\n\nRaidan kohdalle saavuttuaan hän sanoi:\n\n\"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!\"\n\nMutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:\n\n\"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää.\"\n\n\"Voi, Pitou!\" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy,\nettä Pitou vuorostaan pysähtyi.\n\n\"Oh, Catherine\", sanoi hän, \"ja minä luulin tekeväni sinut ylen\nonnelliseksi!\"\n\n\"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi\nminut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut\nvanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen\nvieraalle, jonka nimeä en edes tiedä.\"\n\n\"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää.\"\n\nNämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja\nnäkivät edessään maatilan ison portin.\n\nTämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset\npäivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi\nensimmäisten joukossa.\n\nKaikilla oli kädessä kukkavihko:\n\n\"Ah, nyt ymmärrän\", sanoi Catherine, \"ennenkuin uusi omistaja saapuu,\nsinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset\npalvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!\"\n\nJa hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni\ntervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät\nhänet päärakennuksen isoon pirttiin.\n\nPitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia\npapereita kädessään — ja seurasi Catherinea.\n\nNuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi\nvastikään unesta havahtunut.\n\n\"Taivaan tähden, Pitou\", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni\nkuumeisena, \"mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät...? Hyvä ystävä, en\nkäsitä hitustakaan, mitä he sanovat!\"\n\n\"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle\nenemmän, rakas Catherine\", virkkoi Pitou.\n\nJa hän työnsi Isidorin äitinsä eteen.\n\nCatherine otti paperit lapsen kätösestä.\n\n\"Lue, Catherine\", kehoitti Pitou.\n\nCatherine aukaisi umpimähkään toisen paperin ja luki:\n\n \"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut\n Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti\n Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin\n linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin\n omistusoikeuksin.\n\n                                          _De Longpré_,\n                                  Villers-Cotteretsin pormestari.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Pitou?\" kysyi Catherine. \"Arvaathan, etten käsitä\ntästä yhtään mitään.\"\n\n\"Lue toinenkin paperi\", sanoi Pitou.\n\nCatherine aukaisi toisen paperin ja luki:\n\n \"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut\n Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin\n nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis\n hänelle täysin omistusoikeuksin.\n\n                                            _De Longpré_\n                                   Villers-Cotteretsin pormestari.\"\n\n\"Taivaan tähden\", huudahti Catherine, \"sano pian, mitä tämä merkitsee!\nMuutoin tulen hulluksi!\"\n\n\"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla\nviidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti\nAngéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni\nteitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei\nBoursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila\nBillotin suvun hallusta.\"\n\nJa sitten Pitou kertoi Catherinelle, minkä me olemme kertoneet\nlukijalle.\n\n\"Oh\", sanoi Catherine, \"ja sinä olet tohtinut polttaa\nsen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli\ntuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!\"\n\n\"Catherine\", sanoi Pitou, \"te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi\ntäytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja\nkuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu\".\n\nCatherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku\nIsidorin.\n\n\"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!\" sanoi Catherine.\n\nJa samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja\nmiehensä.\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja\nvuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, \"ja hän kuoli\nnälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!\"\n\n\"Sanonpa vainen\", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille\nnavettatytölle, \"sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole\nkuolla sillä tavalla!\"\n\n\n\n"]