[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0dopiWkdCFAo_YWFuel6jg0fvf-U6KKcExQOWNJAeHo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3287,"Matkamuistelmia Egyptistä, Sinailta ja Palestinasta","Beskow, Gustaf",1834,1899,"3287-beskow-gustaf-matkamuistelmia-egyptista-sinailta-ja-palestinasta","3287__Beskow_Gustaf__Matkamuistelmia_Egyptistä_Sinailta_ja_Palestinasta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1861,1877,73847,487872,false,74811,[23,24],"Egypt -- Description and travel","Palestine -- Description and travel",[26],"Travel Writing","\"Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859—1860\" by G. E. Beskow is a travel memoir written in the late 19th century. The narrative chronicles the author's experiences and observations as he journeys through Egypt, the Sinai Peninsula, and Palestine, conveying a rich tapestry of historical and cultural insights. As the book unfolds, readers are introduced to the diverse landscapes and peoples of these regions, alongside a contemplation of their historical significance.  The opening of the memoir sets the stage for the journey, beginning with the departure from Stockholm to Constantinople aboard a steamboat. The initial part of the text depicts a series of travel challenges, including a harsh winter storm that forces the passengers to seek refuge along the coast of Sweden. Beskow recounts the camaraderie among fellow travelers as they navigate this journey through various cities in Europe, painting vivid scenes of their experiences and interactions. The author reflects on both the beauty of the landscapes they traverse and the historical weight of the sites they encounter, hinting at the deeper explorations of culture, faith, and the history of these significant regions that lie ahead in the memoir. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hauvonen, Nikodemus",269,"Ruotsalaisen teologin matkakertomus kuvaa purjehdusta ja maamatkoja Lähi-idässä vuosina 1859–1860. Teos sisältää havaintoja Egyptin, Siinain ja Palestiinan historiasta, muinaismuistoista ja pyhistä paikoista sekä paikallisesta elämänmenosta 1800-luvun puolivälissä.","Gustaf Bewkowin 'Matkamuistelmia Egyptistä, Sinailta ja Palestinasta\n1859-1860' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3287. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SINAILTA JA PALESTINASTA 1859—1860\n\nKirj.\n\nGustaf Emanuel Beskow\n\n\nSuomentanut\n\nN. Hauvonen\n\n\n\n\n\nWiipurissa,\n\"Östra Finland'in\" kirjapaino,\n1877.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.\n 2. Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.\n 3. Niili-virralla.\n 4. Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö.\n 5. Erämaassa-matkustuksen alku.\n 6. Erämaassa matkustuksen jatkoa.\n 7. Erämaassa matkustuksen loppu.\n 8. Ensimäinen viikko Jerusalemissa.\n 9. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.\n10. Matkustus Filisteassa.\n11. Filisteassa matkustamisen loppu.\n12. Wiimeiset päivät Jerusalemissa.\n13. Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset.\n14. Sichemista Karmeliin.\n15. Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin.\n16. Nazaret.\n17. Nazaretista Kapernaumiin.\n18. Galilean meri.\n19. Galilean mereltä Damaskuun.\n20. Damaskos.\n21. Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.\n22. Beirutista Athenaan.\n23. Kotimatka Athenasta Tukholmiin.\n\n\n\nSuomalaisessa kirjallisuudessa on vielä tuntuva puute kelvollisista\nmatkakertomuksista, jonka tähden Wiipurin Kirjallisuusseura päätti\nryhtyä tämän puutteen poistamiseen. Waikea oli määrätä, mitkä\nteokset tällä alalla etupäässä ansaitsivat tulla suomennetuiksi,\nsillä matkakertomusten luku, muilla edistyneimmillä kielillä, on\nerinomaisen suuri. Kirjallisuusseura luuli kuitenkin parhaaksi, alottaa\ntämän toimensa tässä nyt ilmautuvalla teoksella, joka kertoo meille\nerittäinkin sen maan nykyistä tilaa ja oloa, johon kristityn mailman\nkalliimmat muistot ovat liitetyt, sen pyhän maan, joka jo lapsuudesta\nsaakka on tullut meille jokaiselle niin rakkaaksi.\n\nKirjan kelvollisuutta todistaa parhaiten sen suuri menekki Ruotsissa,\njossa jo kymmenkunnan vuoden kuluessa seitsemäs painos siitä on\nilmaantunut.\n\nWiipurissa Tammikuussa 1877.\n\n\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\nMatka Tukholmasta Konstantinopoliin.\n\n\nLokakuun 20 päivänä 1859 jätimme me Tukholmin sataman, matkataksemme\nuhkealla \"Svea\" nimisellä höyrylaivalla Lyypekkiin. — Aamu oli kylmä,\ntuuli kävi tuimasti ja talven ensimäiset lumisinkaleet alkoivat jo\nlentää ilmassa, niin että kotikaupunki oli peittynyt harmahtavaan\nvaippaan, kun me heitimme sille viimeisen jäähyväisemme. Kun matkattiin\nTukholmin saariston läpitse, rupesi tuuli puhaltamaan yhä rajummin ja\nlumentulo lisääntyi samassa niin, että meillä vihdoin oli täydellinen\nlumipyry. Saavuttua Dalarö'hön, päätti kapteeni Nylén, ettei mentäisi\nmerelle, vaan laskettaisiin tässä ankkuriin ja odotettaisiin parempaa\nilmaa. Kello 4:ltä seuraavana aamuna saatoimme me taasen pitkittää\nmatkaamme ja laskimme ankkuriin illalla, kun jo oli pimeä, juuri\nlähellä Kalmar'ia, onnellisen vaikka keinuvan matkan perästä.\n\nToisena päivänä illan päälle tulimme Ystad'iin ja menimme merelle\ntaasen k:lo 10 aikaan. Kun huomeneltain seuraavana päivänä heräsimme,\nhavaitsimme ettei masini enää tehnyt tehtäväänsä, vaikka höyrylaivan\nheiluvasta liikunnosta voimme päättää että vielä olimme ulapalla\naukealla. Kun tulimme laivan kannelle, saimme kuulla että pyöräin\nakseli oli katkennut k:lo 1 aikaan yöllä. Alus lepäsi nyt kahdessa\nankkurissa juuri lähellä Skoonen rannikkoa, muutaman peninkulman päässä\nYstad'ista. Wähän matkan päässä Sveasta virui eräs kuunari, viskattuna\nmaalle. Se oli karahtanut karille yön kuluessa, melkein samaan aikaan\nkuin me olimme laskeneet ankkuriin. Tuontuostakin hyökkäsivät suuret\naallot tuon rannalle ajautuneen aluksen ylitse, niin että hyrsky lensi\nkorkealle ilmaan, joka oli suurellainen, mutta hirmuttava näky.\n\nKapteeni oli kohta aamusella lähettänyt sanan Ystad'iin hankkimaan\nhöyryvenettä, joka vetäisi meidät satamaan; mutta kun se luultavasti\nei saapuisi, ennen kuin vasta seuraavana päivänä, pyysivät muutamat\nmatkustajista, että kapteeni jollakin laivan veneellä laskisi heidät\nmaalle, jonka hän myös suvaitsi. Meitä läksi silloin kuusi henkilöä,\njoiden joukossa oli m:r Younger, syntysin englantilainen, nyt asuva\nturkin konsulina Cadiz'issa Espanjassa, sekä muutamia ruotsalaisia ynnä\nminun matkakumppanini, paroni Lejonhufvud, ja minä. Me otimme esille\nmatkasäkkimme, jotka kaikki sälytettiin laivan suureen venheesen,\njoka sitte laskettiin alas vesille. Köysiportaat ripustettiin\naluksen perään, ja niitä myöten oli meidän kapuaminen alas tuohon\nkeinuvaan venheesen; sillä meri kävi niin rajusti, ettemme voineet\nkäyttää tavallisia kiinteitä laskuportaita. Nuo kaidat portaat, joita\nlaivan liikunto heilutteli edes takaisin, näyttivät meistä jotenkin\nepävakaisilta, kuitenkin uskalsimme me yrittää, ja hetken ajan perästä\nolimme kaikki onnellisesti päässeet venheesemme. Wenhe irroitettiin\naluksesta, ja viisi rivakkaa matruusia tarttui airoihin ja rupesivat\nsoutamaan meitä maalle. Wenheemme keinui kuin pieni lastunen aalloilla,\nkuitenkin saattoi sen vakaasta kulusta nähdä, että se oli rakettu\nsuurta merta varten ja juuri aiottu tämmöisille retkille kuin tämä.\n\nKun sillä tavoin olimme lähestyneet rannikkoa, näkyi rannalla koko\njoukko katselijoita, jotka uteliaasti pitivät silmällä meidän\nkulkuamme. He rupesivat viittaamalla ilmoittamaan meille, ettemme\nvoineet nousta maalle siinä paikassa, jossa aiomme. Me teimme siis\nkäännöksen, soutaaksemme ulos ulapalle taasen, ja olisimme, ennen kuin\nsitä aavistimmekaan, tulleet matalalle aaltojen hyrskyyn, jossa, joka\nkerta kun venhe vaipui alas aaltoihin, airot pohjasivat, vaikka olimme\nkaukana rannasta. Me pääsimme kuitenkin onnellisesti syvälle vedelle\ntaasen, ja muutamat kalastajat soutivat nyt ulos meidän luoksemme\npienellä venheellä ja veivät meidän maalle, kaksi aina erältään, ja sen\nperästä kaikki meidän kapineemme.\n\nMeitä otettiin ystävällisesti vastaan eräässä mökissä, jossa saimme\nmuuttaa vaatteita, sillä muutamat meistä olivat tulleet jotenkin\nläpimäriksi tuossa avonaisessa venheessä. Illan päälle saimme hevosia,\nniin että voimme matkata lähimpään kestikievariin, jossa lepäsimme yötä.\n\nToisena päivänä jatkettiin matkaa Malmö'hön ja sieltä yli Juutinrauman\nKyöpenhaminaan. Täällä majautuimme me kaikki samaan hotelliin.\nNe matkan-vaiheet, joita yhteisesti olimme saaneet kokea, olivat\nyhdistäneet meidät niin, että tuntui melkein siltä kuin kuuluisimme\nkaikki samaan perheesen.\n\nWietettyämme muutaman päivän Kyöpenhaminassa, matkasimme rautatietä\nKorsör'iin, sieltä höyryveneellä Kiel'iin, ja sitten rautatietä\nHampuriin.\n\nTäältä pitkitettiin matkaa Saksanmaan läpitse, jossa viivyimme päivän,\nkaksi, yhdessä ja toisessa kaupungissa. Berliinissä, jonne saavuimme\nvarhain eräänä sunnuntai-aamuna, kävimme kuulemaan erästä kuuluisata\nsaarnamiestä, pastori Knak'ia, ja harvoin olen kuullut semmoista\nsaarnaa, kuin silloin kuulla sain; niin sydämellinen, innokas ja väkevä\nse oli.\n\nSeuraavana päivänä kävimme pastori Knak'in luona ja vietimme hänen\nseurassansa monta kallista hetkeä. Hän näytti olevan oikean evankelisen\nopettajan perikuva, jonka sekä sanat että olento oli elävä saarna\nristiinnaulitusta. Ikävyydellä ja kaipauksella sanoimme me hänelle\nvihdoin jäähyväiset ja pitkitimme matkaamme.\n\nMatkalla Berlinistä Leipzig'iin sivusimme me hyvin läheltä\nWittenberg'in — sen kaupungin, jos Lutherus eli, ja näimme illan\nhämärässä sen kirkon tornit, jonka portin päälle tuo suuri\nuskonpuhdistaja löi tunnetut väitteensä katolisen kirkon erehdyksiä\nvastaan.\n\nWähän ajan perästä senjälkeen matkasimme yli Breitenfeld'in ja\nLützen'in tappelukenttäin, joilla esi-isämme kolme-kymmen-vuotisen\nsodan aikana saivat kaksi loistavaa voittoa, ja jossa suuri Kustaa\nAdolfimme kaatui.\n\nLeipzigissä tulimme tutuiksi useain armollisten miesten kanssa,\njoiden joukossa oli t:ri Besser, tunnettu hyvän piplia-teoksen\nulos-antajana, jota teosta myöskin on ruvettu ruotsiksi kääntämään,\nsekä t:ri Graul, erään lähetyslaitoksen esimies. Hänen kodissaan\ntapasimme me viisi ruotsalaista, joita valmistettiin tuohon tärkeään\nlähetyssaarnaaja-ammattiin.\n\nLeipzigistä matkasimme me Dresden'iin, jossa kävimme katsomassa sitä\nkuuluisaa taulu-kokousta, sitä yhtä kuuluisata \"Wihreää holvia\"\nsuunnattomine aarteineen, sekä useita muita kalliita kokouksia.\n\nMatkalla Dresden'istä Prag'iin kuljimme sen ihanan vuoriseudun läpitse,\njota nimitetään Saksilaiseksi Schveitz'iksi. Täällä seurasi rautatie\nhyvän matkaa Elbe-virran vasenta rantaa, ja molemmin puolin kohosi\nhirmuisia vuorentörmiä, toinen toisensa ylitse, aina siintämään\netäisyyteen asti. Milloin olivat vuoret peitetyt viiniköynnöksillä ja\nmetsillä, näyttäen penkeren-tapaisilta puutarhoilta ja puistoilta,\nmilloin olivat ne taasen ihan alastomat ja kohosivat korkeuteen kuin\nsuunnattoman suuret luonnolliset linnoitukset. Tämän ihanan alppimaan\nläpitse kiirehti nyt tuo nopsajalkanen höyryhepo, vetäen perässään\npitkän junan vaunuja, eikä mikään estänyt sen kulkua. Toisinaan olimme\nsyvän lakson pohjassa, ylt'ympäri ympäröittyinä korkeilta vuorilta,\njosta ei näyttänyt olevan mitään uloskäytävää; mutta höyryveturi\nlöysi aina semmoisen, joko kiertämällä jotakin jyrkkää kalliota, tahi\najamalla suoraan läpi hirmuisen vuoren jotakin mahtavaa tunnetta\nmyöten. On todellakin ihmetteleminen sitä suurta keksintöä, että\nyhdellä ainoalla pienellä höyrhveturilla voidaan kuljettaa pari\nkolme-kymmentä suurta vaunua, matkustajilla ja tavaroilla lastattuna,\nvahvinta vauhtia yli korkeuksien ja laksoin, läpi hirmuisten vuorten ja\nsuoraan poikki leveäin virtain.\n\nPragissa viivähdimme muutamia päiviä. Se oli vanhan-aikuinen,\nviehättävä kaupunki, monella muistomerkillä muinais-ajoista. Eräällä\nvuorentörmältä, Hradschin, joka kohouu kaupungin yhdestä kulmasta, on\nihana näkö-ala yli kaupungin ja sen lähiseudun. Heti törmän juurella\nnäkyy hirmuisen suuri vanhanaikuinen rakennus; se on Wallenstein'in\npalatsi, tuon suuren itävaltalaisen sotapäällikön kolmekymmen-vuotisen\nsodan aikana; kappaleen matkaa etäämpänä juoksee Moldau (yksi Elben\nlisäjokia) suoraan läpi kaupungin, ja sen joen ylitse vie kaksi suurta\nsiltaa, joista toinen on sievä, suljakka rippuva-silta, nykyajan\nrakennustapaa, toinen vanha suurellainen kivisilta, koristettu koko\njoukolla muotokuvia keskiajalta. Tätä siltaa yrittivät ruotsalaiset\nrynnäköllä saada valtaansa, kun he kolmekymmen-vuotisen sodan\nloppupuolla olivat valloittaneet toisen puolen kaupunkia; mutta se\nei heille onnistunut. Toisella puolella virtaa näet sitten muun osan\nkaupunkia monen kaunisten rakennustensa ja korkeain kirkkotorniensa\nkanssa, ja tuolla näköalan perässä kohouu kauniita suurellaisia\nvuorentörmiä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Todellakin ihana näky,\njota me katselimme juuri kun laskevan auringon säteet sitä valaisivat.\n\nPragista kulki matkamme sitten Wien'iin, joka on muhkea kaupunki\nviehättävän ihanilla ympäristöillä, joista me kävimme katsomassa\ntuota suloista Schönbrunn'ia, erästä keisarillista huvilinnaa, jossa\nNapoleon I:llä oli pääkortteerinsa vv. 1805 ja 1806, sitte kun hän\noli valloittanut Wienin. Muuten oli kaupunki jotenkin muiden Europan\nmantereella olevien suurempain kaupungein kaltainen.\n\nWienistä matkasimme rautatietä Pest'iin, Unkarin suurimpaan kaupunkiin,\njoka on mitä kauniimpi niistä kaupungeista kuin tähän saakka olemme\nnähneet, hyvin rakettu ja leveillä kaduilla. Sen asema on juuri\nTonava-virran varrella; ja vastapäätä Pestiä Tonavan toisella rannalla\non Ofen, Unkarin pääkaupunki. Nämät molemmat kaupungit ovat yhdistetyt\nsuurellaisella riippuvalla sillalla, joka on rakettu niin korkealle yli\nvirran, että höyrylaivat voivat uida sen alitse. Sattuipa juuri, kun me\nensi kerran matkasimme sen ylitse, että saimme nähdä suuren höyrylaivan\nkulkevan jalkaimme alta.\n\nPestissä astuimme erääsen noista kauniista Tonavan höyryvenheistä,\nmatkustaaksemme pitkin virtaa Mustalle Merelle ja senkautta\nKonstantinopoliin.\n\nMeidän höyryaluksemme oli erinomaisen mukava; siinä oli kaksi kerrosta,\njoista alimmainen oli makauskammiona ja ylimmäinen avarana salina,\nylt'ympäri ympäröittynä suurilla akkunoilla, joista voi katsella\nmaisemia, joiden kautta matkamme kävi, ja se oli meille erinomainen\nonni, me kuin tätä matkaa teimme jo alkaneella kylmällä vuoden\najalla. Matkustajia ei ollut monta, ja se teki meidän matkamme sitä\nhupaisemmaksi; ja koska me päivät umpeen oleskelimme tuossa yhteisessä\nsalissa, tulimme pian jotenkin tutuiksi toinen toistemme kanssa.\n\nNiissä monissa keskusteluissa, joihin näinä päivinä yhden ja toisen\nmatkakumppanini kanssa jouduin, tuli useasti puhe hengellisistä\naineista, jolloin sain tilaisuuden kuullella heidän eri mieliänsä\nelämän tärkeimmistä kysymyksistä. Muutamat näyttivät olevan varsin\nhuolettomia kaikista uskon asioista ja elivät vaan päivänsä illalle,\ntyytyväisinä, kun vaan pysyivät verhossa ja ruuvassa. Toiset taas\nolivat filosofeja ja heillä oli jokaisella oman järkensä jälkeen\nmuodostettu uskontonsa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän erosivat\ntoinen toisistaan, mutta kuitenkin siinä olivat yhdenlaiset, että\nsotivat raamattua ja sen oppia vastaan. Keskellä tätä kirjavaa seuraa\noli myöskin matkustajain joukossa eräs jotenkin iällinen, lihava\nroomalais-katolinen arkkipiispa, piispanristi rinnassa, punainen lakki\npäässä ja musta, pitkäliepeinen kauhtana yllä; jos sitten olisit\npuhunut hänen kanssansa, olisi hän voinut opettaa sinulle yhtä ja\ntoista paavin virheettömyydestä, anekirjain ostamisen hyödyllisyydestä,\nkuinka vaarallista on lukea raamattua, ja kuinka tarpeellinen viimeinen\nvoiteleminen on sille, joka tahtoo autuaana kuolla j.n.e.\n\nOdottamaton ilo oli siis minulle, kun keskellä tätä uskottomuutta ja\nharha-uskoisuutta tapasin kaksi henkilöä, jotka etsivät totuutta ja\nolivat alttiit sille. Nämät kaksi olivat katolilaisia naisia, toinen\nunkarilainen, toinen italialainen. Edellinen kertoi minulle, että hän\noli saanut kasvatuksensa eräässä luostarissa ja oli jo varhain ruvennut\nhuomaamaan kirkkonsa suuria vikoja; olipa hän yhteen aikaan jo ollut\nkääntymäisillään protestantilaiseksi, mutta sukulaisensa estivät\nhänen siitä. Hän sanoi nyt olevansa iloissaan että oli kohdannut\nprotestantilaisen ja kyseli minulta yhtä ja toista Lutherista ja\nhänen opistansa, ja toivonsa oli saada omaksensa raamatun, josta hän\nitse voisi tutkia totuutta. Jälkimäinen sitä vastaan piti kirkostansa\nsuuresti eikä näyttänyt milloinkaan olleen aikeissa luopua siitä, mutta\nhän tunsi aivan hyvin piplian, jota kirjaa hän tavallisesti luki joka\npäivä, ja osasi useita lukuja sekä vanhasta että uudesta testamentista\nulkoa. Hän tunnusti uskon Jesukseen ja hänen sovitukseensa olevan\nainoan keinon syntisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Joka kerta\nkuin hänen kanssansa puhuin, kummastutti minua enemmän tai vähemmän,\nettä olin kohdannut semmoisen katolilaisen.\n\nTässä seurassa matkasimme me nyt alas Tonavaa myöten, jolla ensimäisinä\npäivinä, niin kauan kuin se vielä juoksi Unkarin lakeusten läpitse,\nei ollut mitään merkillisempää meille näytettävänä; mutta jätettyämme\nUnkarin, juoksi Tonava rajana Turkin ja Walakian välillä, ja näköalat\ntulivat yhä ihanammiksi. Joka taholla näkyi hirmuisia vuorentörmiä,\njoiden välistä tuo mahtava virta luikerti milloin niin hiljakseen,\nettä tuskin voi huomata veden kulkua, milloin taas niin rajusti, että\nvesi kuohui noita jyrkkiä vuorenseiniä vastaan. Tämä seutu muistutti\nsuuresti mieleeni Saksilaista Schveitziä, jossa Elbe juoksee korkeain\nvuorten välissä, vaikka täällä Tonava oli paljoa leveämpi kuin Elbe ja\nnuo ympäröivät vuoret paljoa korkeammat kuin Saksissa.\n\nMarraskuun 18 p:nä saavuimme me, viiden päiväsen matkan perästä\nTonavalla, Galatz'iin, erääsen kaupunkiin Moldovassa. (Galatz'ssa piti\nmeidän muuttaa toiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät alas jälillä\nolevaa osaa Tonavasta ja sitten yli mustan meren Konstantinopoliin).\nKun saavuimme Galatz'iin, saimme kuulla, ettei meidän höyrylaivamme\nvielä ollut tullut, ja lähes neljätoista päivää oli turhaan odotettu\nuseita höyrylaivoja, joiden piti tulla Konstantinopolista; syynä niiden\nviipymiseen oli ankara myrsky, joka raivosi Mustalla Merellä.\n\nKoska se höyryalus, jota me tähän asti olimme käyttäneet, oli palajava\nPest'iin, täytyi meidän nousta maalle ja ottaa kortteerimme eräässä\nhotellissa. Kaikista matkustajista oli enää ainoastaan neljä jälellä,\njoilla oli aikomus pitkittää matkaa Konstantinopoliin, nimittäin eräs\nnuori italialainen ja hänen sisarensa, sama nainen josta tässä ylempänä\nolen puhunut, minun matkakumppanini ja minä; nuo muut olivat jo\nedellisenä päivänä jättäneet aluksen Orsovassa.\n\nSe hotelli, jossa me asuimme Galatz'issa, oli jotenkin meidän\nkeskinkertaisten kestikievaritaloin kaltainen Ruotsissa; mutta ne\npäivät, jotka me siellä vietimme, kuluivat varsin pikaiseen, sillä me\nolimme hyvässä seurassa.\n\nKaupunki itse oli rakennettu hyvin suurelle alalle, mutta huoneet\nolivat pienet sekä etäällä toisistaan, ja täällä voimme asukasten\nomituisesta, romantillisesta vaatetuksesta nähdä, että lähenimme\nItämaita.\n\nKun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs\nhöyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn\nkanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista\nGalatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa.\nKun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut\nkatkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä,\nmiten vaan voi.\n\nMe matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme\nSulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan\nsuussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti,\nja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään\ntulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli\nmäärällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa\naikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet\nkarille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes\nkahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä\nkauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä\nmenettänyt.\n\nSeuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt\njuuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle\nvapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka\nsen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin\ntaisteluista.\n\nMe matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma.\nMyöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja\nsiellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin\nainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta\nse kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme,\nloisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen,\nettä meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä\nmeidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden,\npurskahtaen ympärilleen valonsäteitä.\n\nKun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme\nonnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen\nperästä.\n\nTuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli\nnyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla,\nja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja\npitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat\ntäällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.\n\nKahden tiimaisen matkan perästä salmen kautta saavuimme\nKonstantinopoliin.\n\nKun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti\nse todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin\nkorkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään\nolivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja\nulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon\nnäkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat,\nhoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät,\njotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi\nsatama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä\nkaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat\nihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta\nseralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan,\njuuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä\netäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä\nnäköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten\nhaaveellisista saduista \"Tuhat yksi yötä\" nimisessä sadustossa.\n\nMutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta,\noli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle\nsataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset\ntavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja\nTurkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita,\nettä kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu,\njonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen\nPitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus,\nja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa\npikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.\n\nMe viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt\naika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka\nkeskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet\nolimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta,\nesittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin\nsokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia\nja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli\nomituinen, haaveellinen puku yllä.\n\nMitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti\nsoimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri\npäinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he\nseisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja\nettä heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa\nja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella\nihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa\nmuukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään,\njolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä\nmaissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin\ntaipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on\ntilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos\nhän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan (\"nargileh\") eli\n\"chibukiansa\", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin\nvirvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi\ntulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä\ninnolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme\nturkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten\nnähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko\nkansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja\nlöi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille\navuksi.\n\nKun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon\nTurkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä\nkasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän\nsisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he\nkaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui\nminusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin\nsuurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran\nkristittyin kirkkona, mutta \"kynttiläjalka sysättiin pois tältä\nsialta\", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin\nminä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman\nAllah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä\nkaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä\nsuullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia\nja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.\n\nKun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra\nantanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja\nmiksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään\noikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin\nSancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän\nkummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen\nlähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin\nkaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla\nja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä\nsaarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia\ntietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat\ntullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä\nhe eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä\nsäännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta,\nvaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla\nansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen\nliikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka\nmeidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on\nsaavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin,\nja että piplioita jaellaan sadottain heille. \"Merkillistä kyllä\",\nlausui hän, \"on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme\nnäillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat\", lisäsi hän, \"meillä ei\nole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset\nkutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla\najalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa,\nemme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun.\"\n\nKenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei\nyksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta\nruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi\noleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni\nuskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti\nloppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka\nturkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä\nsuhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi\nsuvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he\neivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän\nuskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana\nraukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu\nelävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin\ntuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin\nuseimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva\nsangen veriseksi.\n\nSillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia\nretkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä\nhyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka\njoka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin\nkaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin\neräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on\nturkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia,\neroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä\nSkutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä\nhevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän\nvuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet\nolemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin\nkoko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri,\nja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me\nsaatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos\nsitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret,\njotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät\nharjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville.\nOli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria,\nsuurellaisia aloja.\n\nMeidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena\nsyynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri,\nkamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja\nsiellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni\nBeckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta\nkoska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin\nme läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja\nkuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme.\nMe kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka\nvaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun\nhän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että\nkohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä\nseurassa ylös Niili-virtaa myöten.\n\nEnsimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme\npastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko\noli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista,\nNorjasta, Tanskasta ja Suomesta.\n\nSeuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin\ntilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nKonstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.\n\n\nKaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta\nilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti\nastua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas\noli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas\nrunsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei\nollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi\nMarmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana\nniin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi\nviimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme\nItä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui \"Germania\" vahvasti ja\nnarskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.\n\nKun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla\npuolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla\npeitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat.\nPuolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain\nHellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän\ntoinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.\n\nMuutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin\nja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan,\nhämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija\nlepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella\nvalloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys,\njoka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria,\njoiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta\najoilta.\n\nWielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin\nennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja\nkaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme,\nvuorentörmiensä sylissä.\n\nMe viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan\nRuotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä\nhänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä\nkaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen\nkoulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista,\nja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua,\ntuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin\n60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka\noli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen\njohtajatar Tukholmissa.\n\nMe olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se\nseurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen\ntervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa\n8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta;\nantakoon Herra sille siunauksensa!\n\nYhden vuorokauden perästä jätimme me taasen Smyrnan samalla\nhöyrylaivalla, jolla Konstantinopolista olimme tulleet, ja matkasimme\nnyt suoraan Alexandriaa kohden. Me läksimme Smyrnasta noin k:lo 4\naikaan jälestä puolenpäivän. Tuuli puhalsi vielä vahvasti, niin että\nmeri kävi jotenkin rajusti. Ennenkuin pääsimme ulos tuosta pitkästä\nSmyrnan lahdesta, oli jo pimeä, ja juotuamme teemme, kävimme levolle.\n\nKun seuraamana päivänä tulin laivankannelle, emme vielä olleet\njättäneet Arkipelagia. Oikealla puolella meidän alustamme näkyi korkea,\nkallioinen saari, ja minä sain tietää sen nimen olevan Pathmos.\nTäällä oli siis edessäni se kallio keskellä merta, jossa kerran se\n\"opetuslapsi jota Jesus rakasti\" oli vankina evankeliumin tähden, ja\njossa hän eräsnä sunnuntaina kuuli äänen niinkuin pasunan puhuvan\nkanssansa, ja jossa hän, kun hän kääntyi katsomaan mistä se ääni\ntuli, joka hänen kanssansa puhui, näki Ihmisen Pojan, hänen rakkaan\nmestarinsa muotoisen olennon keskellä seitsemää kynttiläjalkaa, jotka\nhän itse selitti olevan ne seitsemän seurakuntaa Aasiassa, ja seitsemän\ntähteä hänen kädessään, joiden hän sanoi merkitsevän niiden seitsemän\nseurakunnan opettajia. Täällä sai Johannes vastaanottaa ne erityiset\ntervehdykset jokaiselle näistä seurakunnista. Täällä hän sitten\nkirjotti vapahtajan sanain jälkeen koko sen merkillisen kirjan, joka on\nsaanut nimeksensä Johanneksen Ilmestys.\n\nTuuli oli nyt viihtynyt, mutta meri meuroeli pitkinä, syvinä\nmaininkeina, jotka saivat meidän aluksen vahvasti heilumaan.\nPuolipäivän aikaan sivusimme me Rodus-saaren, joka on viimeinen\nArkipelagin saaria, ja meillä oli nyt koko avara Wälimeri edessämme.\nKuinka ihana on tuo vapaa, aukea meri! Mikä todistus luojan\nsuuruudesta! Se on suurellainen, ylevä, niinhyvin silloin kuin se\ntyynenä ja rauhallisena kuvastaa kirkkaalla pinnallaan taivaan, joka\nkaartelee sen ylitse, kuin silloin koska se kohottaa pilviä kohden\nkuohuvia aaltoja, jotka joka hetki uhkaavat musertaa tuon heikon\naluksen, joka on uskaltanut sille.\n\nIllan päälle rupesi tuuli uudestaan puhaltamaan tuimasti ja vieritti\nsuuria aaltoja aluksen kylkeä vastaan, niin että merenkäyminen koko\nseuraavana yönä oli vahvempi kuin milloinkaan muulloin matkamme\naikana. Milloin kallistui alus toiselle, milloin toiselle kyljelle,\nmilloin kohosi se korkeain aalloin harjalle, milloin vajosi se taasen\nsyvyyteen kahden laineen väliin, ja vapisi ja ryskyi nyt pahemmin\nkuin milloinkaan ennen. Kun olin mennyt levolle, tuntui minusta niin\noudollaiselle aatella, että nyt heiluin samalla merellä, jolla kerta\nPaavali, pakanain apostoli, neljätoista päivää viskaeltiin sinne tänne\nauttamattomassa haahdessa, särjetyllä peräsimellä, silloin kun hän\nvietiin vankina Jerusalemista Roomaan, jossa marttyrikuolema häntä\nodotti.\n\nSeuraavana aamuna taukoi tuuli kokonaan, mutta ei kauvoja kulunut,\nennenkuin rupesi puhaltamaan vastaiselta suunnalta uudella voimalla.\nKohta rupesi meri taasen kuohumaan ja tuo hieman hiljaantunut meri\npahemmin aaltoilemaan.\n\nHyvin omituista laatua olivat meidän atriamme, joissa tuontuostaki\npullot kaatuivat, talrikit ja korotit luiskahtavat sikin sokin, ja\nmeidän oli vaikea pysyä paikallamme. Ne harvat naiset, joita laivassa\noli, katosivat pian kojuihinsa eikä heitä enää nähty sen koommin koko\nmatkan kuluessa, ja toisetkin matkustajat siirtyivät pois vähitellen\ntoinen toisensa perästä, niin että meitä viimeiseksi oli vaan joku\nainoa atrioissa läsnä. Kun näin mitä toiset saivat kärsiä, tunsin\nitseni kiitolliseksi että kokonaan olin vapaa siitä ankarasta kivusta,\njoka tavallisesti on meriretkein seurauksena.\n\nMerellä oli monta ihanaa näkyä meille tarjona, kun joka aamu tuo\nnouseva aurinko kultasi sen itäisen äären, niin että se hohti kuin\njuokseva kulta; ja vielä suloisempi ehkä oli katsella auringonlaskuja,\njolloin taivas ja meri näytti uivan rusottavassa, meripunaisessa\nloisteessa. Öisinä kumotti kirkas kuu ja hopeoitsi tuon aaltoilevan\nsyvyyden, ja eräsnä iltana saimme me nähdä jotakin suurellaista, kun\nkolmella eri taholla näkyi taivaanrannalla synkkiä ukkosen pilviä,\nsoista silloin tällöin välähteli pitkiä kirkkaita salamia, mutta muuten\noli koko tuo pimeä taivas pilvetön.\n\nKolmantena päivänä, sitte kun Smyrnan olimme jättäneet, piti meidän\nkapteenin laskun mukaan varsi varhain huomeneltain olla Alexandriassa,\nmutta vielä k:lo 9 samana aamuna emme olleet nähneet maata, ja\nluultiin syynä siihen olevan, että meillä yöllä oli ollut vastatuuli.\nMyöhempään edellä puolen-päivän tuli kuitenkin näkyviimme haamoittava\nkorkeus Afrikan rannikolla, tervetullut näky sille, joka monta päivää\nperätysten on keinunut tuolla liikkuvalla elementillä ja on nähnyt\nainoastaan taivasta ja vettä. Kotvasen ajan perästä havaitsimme\nkaukana taivaanrannan äärellä tulitornin Alexandrian sataman suussa.\nLänsituuli, joka viimeisinä päivinä oli puhaltanut, oli ajanut meitä\nvähän itään päin, niin että meidän tässä oli muuttaminen suuntaa\nja seuraaminen rannikkoa pitkin, tullaksemme Alexandriaan, ja kävi\nmeidän kulkumme suoraan tuulta vastaan, joka nyt puhalsi myrskyn\nkaltaisella tuimuudella. Uljasta oli nähdä kuinka Germania vitkaan\neteni, taistellen tuulta ja aaltoja vastaan; milloin viilsi aluksen\nkokka johonkin avaraan vesiväylään, milloin kohosi se kokonaan vahdon\nvallassa yli kuohuavan aallon harjan; ja sitä kesti muutaman aikaa,\nkunnes me onnellisesti saavuimme tyyneen satamaan.\n\nMe olimme nyt ehtineet matkamme ensimäisen määrän päähän, kun\nolimme tulleet Afrikaan, tähän palmujen ja alituisen kesän maahan.\nTäällä kävimme me kesäpuvussa, lukemattomain kukkasten tuoksussa\nja lehteväin puiden varjossa samaan aikaan kuin tuolla ylhäällä\nmeidän rakkaassa kotimaassamme, Pohjassa, syvä lumi tavallisesti\npeittää vuoret ja laaksot ja vahva jää rantamme. Täällä vilvoittivat\ntuontuostakin lauhkeat tuulet polttavaa hellettä, sillä aikaa kuin\ntuolla pohjassa kylmä vihuri lisää pakkasen kovuutta. Täällä poimimme\nkypsiä apelsiineja ja palmujen hyvänhajuisia taateleja, sillä aikaa\nkuin tuolla ylhäällä kaikki kasvullisuus on haudattuna talven\nkylmän peitteen alla. Kuitenkin jos minun tulisi valita etelän koko\nloistoisuuden ja pohjan kylmyyden välillä, kylmyyden, jota ainoastaan\nlyhyet, vaikka ihanat kesät katkaisemat — ei valitseminen olisi vaikea.\n\nAlexandriassa viivyimme muutamia päiviä ja saimme siellä nähdä yhtä ja\ntoista meille uutta ja outoa.\n\nKaupunki vilisi ajoneuvoista, joita mustat arabialaiset johtivat,\nja joka paikassa näkyi pitkät junat kameleja, noita levollisia,\nväkeviä juhtia, jotka kantoivat hirmuisia kuormia, ja melkein joka\nkadunkulmassa koko joukko borikka-aaseja, joita eläimiä sekä miehet\nettä naiset käyttävät ratsastuksiinsa. Ihmeen kauniita olivat kaupungin\npuutarhat, joissa oli niin runsas kasvillisuus ja loistoisuus, ettemme\nmilloinkaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Ikivanhoja muistoja\nmenneistä ajoista löytyi täällä kaksi, nimittäin Pompejin pylväs\nja Kleopatran obeliski; ne olivat molemmat erinomaisen kauniit ja\nihmeteltävän korkeat, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta.\n\nAlexandria on suuri kauppakaupunki. Egyptin tuotteet menevät tätä\ntietä Europaan, ja kaikki Europan tavarat, jotka tulevat Egyptiin,\novat laskettavat maalle tässä. Ilman sitä käy kauppaliike Englannin\nja Indian välillä suureksi osaksi tämän kaupungin kautta, jolloin\ntavarat kuljetetaan rautatietä myöten (Nykyään Suez'in kanavaa myöten,\nvuodesta 1871 ruveten. Suom. muist.) Alexandrian ja Suez'in välillä ja\nsitten höyryaluksilla Indiaan ja sieltä samoin takaisin. Me havaitsimme\nsentähden sataman olevan aina tungokseen asti täynnä laivoja, ja itse\nkaupunkikin oli melkein puoliksi europalainen.\n\nAlexandriasta matkasimme me rautatietä Kairoon, Egyptin pääkaupunkiin,\njota matkaa kesti kuusi tiimaa.\n\nMe olimme nyt keskellä tätä ihmeellistä, muistorikasta maata, joka\nkerta oli suuri ja väkevä, nyt pieni ja mitätön. Wuosituhansia sitten\noli Egypti maailman väkirikkaimpia maita; nyt on väestä verrattavasti\nhyvin harvalukuinen. Muinoin kutsuttiin tätä hedelmällistä maata\n\"maailman jyväaitaksi\"; — nyt ovat avarat alat siitä autioina erämaina.\nMuinoin oli kaupunkein luku arvaamattoman suuri (Herodotos laskee ne\naina 20,000 asti), ja nyt näkee matkustaja ainoastaan kylän siellä,\ntoisen täällä, joissa löytyy vaan kurjia savikojuja, paremmin sopivia\nnavetoiksi kuin ihmisten asunnoiksi. Näiden viheliäisten kyläin\nasukkaat ovat vajonneet suurimpaan tietämättömyyteen, kun sitä vastaan\nnoiden vanhain Egyptiläisten sivistys muinoin oli vierasten kansain\nihmeenä. Ennen vallitsi Egypti ympärillä olevia kansakuntia; — nyt\nhallitsee vieras kuningas tätä Pharaonein kopeata ja voimallista maata.\n\nHaikeus ja sääli valtaa matkustajan, joka käy näillä seuduilla, joiden\nasukkaat näyttävät kärsivän kurjuutta ja köyhyyttä, sillä aikaa kuin\ntirannillinen hallitus kohtelee heitä kuin orjia. Olisit melkein\nepäillä historian todistusta maan entisestä suuruudesta, jollei siellä\ntäällä kohoisi mahtavia muistomerkkejä, jotka näyttävät mitä se ennen\non ollut.\n\nNiin todistavat Egyptin muinaista loistoa nuo ihmetyttävät obeliskit,\njotka ovat korkeita kivipatsaita, hakatut yhdestä ainoasta kappaleesta\nja kirjaellut täyteen Egyptin kuvakirjotusta; — nuo hirmuiset\npyramidit, jotka ovat ikivanhoja kolmikulmaisia kivivuoria, tehdyt\nihmisen käsillä niin korkeiksi, että ne näkyvät monen penikulman\npäähän; — ja nuo suunnattoman suuret salit, joita on hakattu noihin\nkorkeihin hiekkakivivuoriin, joissa Egyptiläiset tallettavat\nesi-isäinsä balsameerattuja ruumiita, jonka tähden nämä ilmalle\navonaiset lepokammiot ovat saaneet nimeksensä muumioin haudat,\nsekä viimeiseksi koko joukko sortuneitten epäjumalan-temppelein ja\nmusertuneitten palatsein raunioita, jotka kummastuttavat matkustajaa ja\njoiden vertaisia et koskaan ole nähnyt, vaikka olisitkin paljon mailmaa\nkulkenut.\n\nKansan, joka on valmistanut kaikki nämä muistomerkit, on täytynyt olla\nsuuri kansakunta ja seisoa korkealla sivistyksen asteella.\n\nMikä eroitus muinaisuuden ja nykyisyyden välillä! — Mutta olipa tämä\nmaan suuri muutos voimasta heikkouteen, kunniasta häpeään, suuruudesta\nmitättömyyteen jo ennen ennustettu, ennenkuin se tapahtui, sillä\npropheta Hesekiel sanoo 30:nen luvun 6,7 ja 8 värsyssä näin: \"Näin\nsanoo Herra, Herra: Egyptin holhoja pitää lankeemaan, ja sen väkevyyden\nylpeys on hukkuva: Sevenin tornista pitää heidän miekalla lankeemaan,\nsanoo Herra, Herra. Ja heidän autiot rajansa pitää kylmille tuleman,\nhävitettyin maakuntain keskellä, ja heidän kaupunkinsa hävitettämän\nmuiden autiain kaupunkein seassa. Että heidän pitää ymmärtämän, että\nminä olen Herra, koska minä teen tulen Egyptiin, ja kaikki, jotka heitä\nauttavat, pitää hukkuman; ja vielä: Sillä sen pitää oleman halvan\nmuiden valtakuntain suhteen, ja ei enää hallitseman pakanoita; ja minä\ntahdon vähetä heitä niin, ettei heidän vallitseman pidä pakanoita.\"\n\nWuonna 525 e.Kr. valloitti Persian kuningas Kambyses Egyptin, mutta\nse vapautui taasen noin 100 vuotta myöhemmin. Uudestaan kukisti\nPersia sen, ja se pysyi Persialaisten vallassa 26 vuotta, jolloin\nMakedonialaiset sen valloittivat. Ptolemeot hallitsivat sitä sitten,\nkunnes se 30 vuotta ennen Kristusta tuli roomalaiseksi maaksi. Egypti\npysyi sitten Roomalaisten hallussa vuoteen 641, jolloin Saracenit\nsen valloittivat. Wuonna 1250 anastivat Mamelukit (ostetut orjat,\njotka sotamiehiksi maahan oli tuotu) vallan Egyptissä ja panivat\neriskummallisimman hallitusmuodon toimeen. He valitsivat päällikön\njoukostansa, ja kun joku päällikkö kuoli, ei tullut hänen poikansa\nhallitsiaksi isän jälkeen, vaan siksi valittiin joku äsken maahan tuotu\norja. Sitä tapaa kesti sitten polvesta polveen, vieläpä vuosisatojakin\n— ja tuolla ennen niin väkevällä ja vapaalla Egyptillä oli aina vieras\nruhtinas, joka julmimmalla tavalla rasitti ja nylki alamaisiansa.\nTämäkin oli ennen ennustettu: \"Minä tahdon myydä maan tylyin ihmisten\nkäsiin ja hävitän maakunnan ja mitä siinä on muukalaisten kautta. Minä\nHerra olen sen puhunut; ja Egyptillä ei pidä ruhtinaita oleman, ja minä\nlähetän hämmästyksen Egyptin maahan.\"\n\nW. 1519 tuli Egypti veronalaiseksi Turkkilaisille, mutta Mamelukit\npysyivät kuitenkin vallassa, ja se kummallinen hallitustapa, jonka he\nolivat toimeen panneet, pysyi vielä voimassa.\n\nMutta tämän vuosisadan alussa alkoi uusi järjestys maassa Mehemed Alin\nkautta, jota historiankirjottajat ovat ruvenneet kutsumaan Egyptin\nhermoksi, sydämeksi ja ajatukseksi. Hän oli syntynyt Makedoniassa ja\ntuli monivaiheisten kohtaloin kautta Egyptin hallitsiaksi v. 1805.\nMamelukit eivät häntä valinneet, vaan kansa, jonka vaalin Turkin\nhallitus Konstantinopolissa vahvisti. Nuo vanhat hallitsiat eivät\nkuitenkaan tahtoneet väistyä syrjään tuon uuden varakuninkaan tieltä,\njoka taasen puolestansa ei suvainnut mitään kanssahallitsioita.\nSisällinen sota oli alkamaisillaan, ja Mehemed Ali päätti vapauttaa\nmaan semmoisen sodan kauhuista raivaamalla pois tieltä kaikki\nMamelukit, musertaen sillä tavoin sen vallan, joka vuosisatoja oli\nollut Egyptin vitsauksena. Tämän aikeensa toimeen panemiseen valitsi\nhän semmoisen keinon, joka todistaa oikeata itämaalaista julmuutta.\n— Maaliskuun 1 p:nä v. 1811 kutsui hän kaikki Mamelukit, jotka\nolivat Kairossa, palatsissa pidettävään kestiin. Kun pidot olivat\nlopussa, suljettiin palatsin portit, ja Mamelukit saivat surmansa\nsotamiehiltä, jotka olivat seisoneet varoilla kaltereissa. Nuo kopeat\nja urholliset Mamelukit, jotka olivat kamppailleet itsellensä voiton\nniin monessa kunniallisessa taistelussa, kaatuivat täällä yksi\ntoisensa perästä ilman mahdollisuutta vastustukseen, sillä he olivat\nsuljettuina ahtaasen pihaan, jossa sotamiehet, seisoen noilla korkeilla\nympäröivillä muureilla, ampuivat heidät maahan. \"Heidän kuolemansa oli\nkauhistava ja kunniaton.\" Ainoastaan yksi ainoa heistä kaikista pääsi\npakoon syökseymällä hevosineen päivineen alas hirmuttavaan syvyyteen,\njoka yhdeltä taholta ympäröi sitä alaa, jossa he olivat suljettuina.\nHänen hevosensa musertui, mutta hän itse jäi henkiin ja pakeni.\n\nSamalla aikaa, kuin tämä verinen työ tapahtui Kairossa, surmattiin\nkaikki Mamelukit maakunnissa varakuninkaan käskystä. Tällä tavoin\nteloitettiin 6 tai 7 tuhannen miehen paikoille.\n\nMehemed Alilla oli nyt yksin valta, eikä kukaan vastustellut hänen\nkruunuansa. Egypti oli vapautettu niiden muukalaisten orjain\npaljoudesta, jotka niin kauvan olivat sitä vallinneet, ja sillä oli nyt\noma järjestetty hallitsiasukunsa.\n\nMehemed Alin hallituksen aikana — vaikka kyllä tirannillinen — rupesi\nmaa yhä enemmän ja enemmän nousemaan pitkällöisestä alennustilastaan.\nMaanviljelys parantui, kauppa ja teollisuus rupesi kukoistamaan,\neikä varakuningas säästänyt mitään keinoja, auttaaksensa raha-asiain\nkehnoa tilaa ja avataksensa maatansa europalaiselle sivistykselle.\n— Mitä Egyptin valtiolliseen tilaan tulee, kohosi se tähän aikaan\nihmeteltävään voimaan ja mahtavuuteen. Tähän asti oli se ollut\nvierasten kansain poljettavana, mutta nyt rupesivat he pelkäämään sen\nvoimaa. Woitollisna kulkivat sen sotalaumat halki Syrian, kuninkaan\npojan, tuon urhollisen Ibraim Pashan johdolla. Siellä valloitettiin\nuseain muiden linnoitusten ohessa myöskin tuo luja S:t Jean d'Acre,\njoka vähää enemmin oli kukistumatta vastustellut maailman voittajaa\nNapoleonia. Täällä saatiin monta loistamaa voittoa Syrialaisista\nja turkkilaisista apujoukoista. Itse Konstantinopoli vapisi tämän\nvoitollisen sotajoukon edessä, kun se läheni hänen aluettansa. Turkin\nlaivasto ei tohtinut lähteä ulos Bosporista kamppailemaan Egyptin\nlaivaston kanssa, joka tarjosi tappelua. Vihdoin täytyi Sultanin pyytää\napua Wenäläisiltä, ja siinä rauhanteossa, joka kohta sen jälkeen\ntoimeen pantiin, tuli Mehemed Ali Syriankin pashaksi.\n\nEi kauvoja viipynyt, ennenkuin sota syttyi uudestaan. Turkin Sultani ei\nvoinut unohtaa sitä häpeätä, jota hän oli saanut kärsiä vasalliltansa.\nHän varusti suuren armeijan ja lähetti sen Syriaan. Egyptiläiset ja\nTurkkilaiset kohtasivat toinen toisensa vielä kerran, ja Turkkilaiset\nkärsivät hirveän tappion. Uudestaan oli Turkinmaa vaarassa, ja korkea\nPortti (Se on Turkin hallitsian palatsi eli hovi. Suom. muist.) pelkäsi\ntulevansa syöstyksi Egyptin varakuninkaan kautta. Europan suurivaltain\noli käyminen väliin hillitäksensä Egyptiä voittokulussaan — tätä samaa\nEgyptiä, joka monta vuosisataa oli ollut ainoastaan raunioin pesänä,\nhämäräisenä varjona entisestä suuruudestaan.\n\nEnglantilainen laivasto tuli Turkkilaisille avuksi, ja Mehemed Alin oli\nväistyminen ylivoiman tieltä. Hänen oli heittäminen Syria ja tyytyminen\nvaan varakuninkaan arvoon Egyptissä ja maksaminen vuotuista veroa\nTurkin hallitukselle; määrättiinpä myöskin kuinka paljon sotaväkeä hän\nsai pitää maassaan.\n\nMehemed Ali kuoli v. 1848, ja hänen poikansa Ibraim Pasha seurasi häntä\nhallituksessa; tämän veli Said Pasha on nykyään maan varakuninkaana.\n\nTämä Egyptin uusin historia näyttää osoittavan, että parempi aika on\nruvennut koittamaan tälle onnettomalle, rikkirevitylle ja poljetulle\nmaalle. Egyptillä on myös odotettava semmoinen parempi aika, sillä\nsama Jumala, joka ennakolta oli ilmoittanut ne vitsaukset, jotka me\nolemme nähneet sanasta sanaan käyneen toteen on myöskin antanut sanoa:\nHerra on vaivaava Egyptiläisiä, hän on vaivaava ja parantava jälleen;\nsillä he palajavat Herran tykö ja he rukoilevat häntä ja hän parantaa\nheitä. Silloin on tie avoin Egyptistä Assyriaan, Assyrialaisten\nmennä Egyptiin, ja Egyptiläisten Assyriaan; että Egyptiläiset ja\nAssyrialaiset ynnä palvelisivat (Jumalata). Silloin Israel pitää\nitse kolmantena olevan, Assyrialaisten ja Egyptiläisten kanssa, sen\nsiunauksen kautta, joka on oleva keskellä maata. Sillä Herra Zebaoth\non siunaava heitä ja sanova: siunattu olkoon Egypti minun kansani, ja\nAssur minun käsialani, ja Israel minun perimiseni!\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nNiili-virralla.\n\n\nKairossa emme monta päivää viipyneet, sillä meidän teki mielemme päästä\nylös Niili-virtaa myöten niin varhain kuin mahdollista. Me saimme\nmatkakumppaniksi tälle retkelle herra Due'n, joka saapui Kairoon\nmuutamia päiviä meidän jälkeemme, ja kaksi Englantilaista, herrat\nRobinson ja Pulling, joista jälkimäinen oli pappismies Londonista,\nkuuluva Independentien lahkokuntaan.\n\nMe vuokrasimme yhden niistä kauniista, mukavista pursista, sotka joka\ntalvi purjehtivat ylös tuota merkillistä virtaa myöten, kuljettaen\nmatkustajia, jotka tulevat Egyptiin joko etsimään terveyttänsä sen\nihanassa ilmanalassa tahi katselemaan maan merkillisiä muinais-muistoja.\n\nKun aika jo oli pitkälle kulunut, päätimme me siekailematta lähteä\nmatkalle ja jättää takaisintuloomme asti kaikkein niiden paikkain\nkatselemisen, jotka Kairossa ja sen läheisyydessä likempää tarkastusta\nansaitsivat. Me pestasimme kokin ja tulkin, ja kun purtemme oli\nvarottu kaikilla muonavaroilla, mitä retkellämme tarvitsimme, astuimme\npurteen ja odotimme nyt vaan myötäistä tuulta, nostaaksemme ankkurin\nja alottaaksemme matkamme. Muutaman päivän perästä kääntyi tuuli, joka\ntähän saakka oli puhaltanut ihan vastaan. Me kohotimme purjeet ja\njätimme Kairon, — se oli 29 p. Joulukuuta.\n\nMeidän purtemme oli kaksimastoinen ja varustettu kahdella\nkaleeriseilillä, joista etumainen oli hyvin suuri, toinen paljoa\npienempi. Wäestönä oli kaksitoista miestä, joista muutamat olivat\nhiilimustia nubialaisia, toiset ruskealäntäsiä egyptiläisiä ja\narabialaisia. Meidän kapteenimme oli pitkävartinen egyptiläinen,\nruskean voipa muodoltaan ja mustalla parralla. Hänen kasvonsa juonteet\nolivat kauniit ja osottivat voimaa, niinkuin laita on useimpain tämän\nmaan asukasten.\n\nMonessa suhteessa oli tämä retki viehättävä. Merkillinen oli maa, jonka\nläpitse matkasimme; ja yhtä merkillinen oli virta, jolla me purjehdimme.\n\nJos katselet Egyptin karttaa, havaitset maan muodostavan nelikulman,\njoka on melkein yhtä leveä kuin pitkä. Mutta suurin osa siitä,\njaa koko läntinen puoli ja hyvä lohko ikäistäkin, on hedelmätöntä\nhieta-aavikkoa, jossa ainoastaan siellä täällä tapaat isompia tai\npienempiä oaseja, tilkkuja, jotka hedelmällisyytensä, lähteittensä,\npalmujensa ja vihannoitsevien kenttäinsä kanssa näyttävät suloisille\nsaarille tuolla autiolla, polttavalla hietaulapalla. Oikeastaan\nhedelmällinen osa maata on kaita kaistale kahden puolin Niili-virtaa,\njoka juoksee läpi maan etelästä Pohjoseen. Tämä maankaistale on\ntoisinaan ainoastaan muutamia harvoja syliä leveä ja leveimmästä\npaikasta ainoastaan muutamia penikulmia. Sitä ympäröitsevät joka\ntaholta vuoret tahi hieta-aavikot ja on sillä tavoin suurellaisen\noasin kaltainen, jonka lähteenä on tuo mahtava Niili-virta. Tämä\nsiunausta-tuottava virta, joka vedellään kostuttaa koko maakuntia,\ntulee Afrikan sydänmaista, jossa sen lähteet vielä ovat tuntemattomat.\nArmeliaan niiden olevan Kuuvuorten seuduilla. Se juoksee sitten\nKordofanin, Sennaarin, Nubian ja Egyptin läpitse. Juoksunsa\nalkupuolella ottaa se useampia lisäjokia. Viimeinen niistä laskee\nNiilivirtaan melkein keskellä Nubiaa. Sitten etenee tuo mahtava virta\naina Wälimereen asti, noin kolmesataa Ruotsin penikulmaa, ottamatta\nvedenpisartakaan mistäkään lisäjoesta.\n\nJoka vuosi, syksyn puoleen, nousee virta yli reunainsa ja tulvaa\nyli suuren osan maata ja pitää pellot veden peitossa useat viikot.\nTähän tulvaan arvellaan olevan syynä raskas, joka vuosi palajava sade\nniissä vuorimaissa, jossa Niili-virran lähteet varmaankin ovat. Kun\nvirta muutaman ajan perästä taasen on ruvennut laskemaan, jättää se\njälkeensä jonkinlaista liejua, joka tekee tuon veden vallassa olleen\nmaan mailman hedelmällisimmiksi maiksi. Entisiin aikoin johdatettiin\ntätä veden-tulvaa useita kanavia pitkin moniin paikkoihin, joihin ei\nse nyt enää ulotu, ja sillä tavoin saattoi maa elättää lukemattoman\nväenpaljouden.\n\nKun vesi on juossut pois, rupeevat asukkaat kohta kylvämään tuohon\nvielä kosteaan maahan, joka vähässä ajassa antaa heille runsaan\nsaaliin; kuitenkin pitää sitä kasvavaa orasta vielä yhtä mittaa\nkasteltaman, jos sitä mielitään estää kuihtumasta maan helteisen\nauringon paisteessa. Tässä kastelemisen työssä käytetään niinkutsuttuja\n\"sjaduffeja\" — hyvin yksinkertasta laitosta, joten tankoin ja sankoin\navulla noudetaan vettä virrasta.\n\nNiili-virta on siis Egyptin elinvoima — sen valtasuoni. Jos nuo vielä\nkätkössä olevat lähteet kerran kuihtuisivat, ei siinä maassa enää\nvoitaisi asua — sen pellot eivät enää kasvaisi mitään viljaa, sillä\nsiellä ei juuri koskaan sada — ihmiset ja eläimet kuolisivat janoon,\nsillä siellä on puute lähteistä, ja koko maa tulisi vaan pieneksi\nosaksi tuosta äärettömästä, vielä mittaamattomasta hieta-aavikosta,\njoka peittää kenties kolmanneksen Afrikan maanpintaa.\n\nEi ihmettä siis, että vanhat Egyptiläiset palvelivat virtaansa kuin\njumalaa ja rakensivat sen rannoille uhkeita temppeleitä, rukoillaksensa\nniissä tätä jumalaansa. He eivät vielä olleet tulleet tuntemaan luodun\nmailman alkua — he eivät olleet oppineet lukemaan Hänen rakkauttansa\nluonnon ihmeellisestä kirjasta; he palvelivat sentähden lahjaa\nLahjottajan siasta — he palvelivat luotua mailmaa Luojan siasta.— —\n\nPian kuluivat päivät, jotka purressa vietimme, ja viikot vierivät\nsukkelaan. Maan ilmanala on ihana ja hyvin meidän keskikesäin kaltanen;\nsen taivas on melkein aina pilvetön, mutta kaunistuu toisinaan keveistä\nläpihohtavista hattaroista. Luonnonilmiöt olivat suurellaisia täällä\nkuuman ilmanalan läheisyydessä. Tuo hohde taivaanrannalla, joka aamusin\nilmoitti auringon nousua, ja jota iltasin vielä kesti hetken aikaa,\nauringon mentyä mailleen, oli täällä seesteisempi ja tehokkaampi, kuin\nmissäkään muualla olen nähnyt.\n\nMuutamia päiviä sitten kuin Kairon olimme jättäneet, näimme vanhan\nvuoden auringon laskevan Libyan erämaan taaksi. Tuolla kotona pohjassa\non joka uudenvuoden ilta kylmä; aurinko on silloin niin etäällä ja\ntaivas usein lumi-pilvien peitossa; — täällä näin minä meidän purtemme\nkannelta vanhan vuoden auringon laskevan viimeisen kerran, kirkkaana,\npolttavan kuumana ja lähempänä, kuin Ruotsin kesäsydännä sitä olen\nnähnyt. Erämaa ikäänkuin heijasti sen valoa, ja tiheä palmupuisto, joka\nkasvoi virran rannalla, valastui kirkkaasti tuolla takana loistavasta\nvalomerestä ja muodosti tummalla vihannuudellaan ja tuuheilla\nlatvoillaan ihanan keskustan tähän valoiseen tauluun.\n\nTammikuun 1 päivä oli kaunis, niinkuin Joulukuun viimeinenkin.\nUudenvuoden auringon nousu oli kirkas ja toivorikas, niinkuin vanhan\nvuoden laskeminen oli ollut haikea ja suloinen.\n\nMatkamme ensimäisinä päivinä oli meillä hyvä tuuli, joka kuljetti meitä\npikaisesti ylös tuota jotenkin vihaista virtaa myöten. Usein sattui\nnäinä päivinä, että meidän purtemme karahti karille, sillä Niili on\ntäällä täynnä hietasärkkiä. Joka kerta kuin tämmöinen onnettomuus\ntapahtui, riisuivat meidän mustanlännät matruusimme keveän pukunsa,\nhyppäsivät virtaan ja veivät tuon jotenkin raskaan venheen karin yli,\nkunnes taasen tultiin syvälle vedelle. Toisinaan saivat he tällä tavoin\nvetää meitä pitkät matkat, niin että ne miesparat monasti olivat\nuseita tiimoja vedessä, joka ei kuitenkaan näyttänyt heihin mitään\nvaikuttavan, vaikka vesi tähän vuodenaikaan on jotenkin kylmää.\n\nKun myötäinen tuuli lakkasi, niin ettemme voineet edemmäksi purjehtia,\nkävi miehistö maalle ja veti pitkällä köydellä venhettä eteenpäin, joka\nkuljetustapa oli hyvin vitkallista, mutta sangen mukavaa, sillä meillä\noli silloin aina tilaisuutta käydä maalla kävelemässä.\n\nKentät vilisivät kaikenlaisista linnuista, joista enimmät olivat\nkyyhkyjä, suorsia ja metsähanhia; me otimme sentähden tavallisesti\npyssyt myötämme näille kävelyille, enentääksemme muonavarastoamme\njollakin siivellisen otuksen lihalla. Nämä matkustukset maalla olivat\nhyvin suloinen vaihetus tuolle monipäiväiselle venheessä-ololle,\njolloin tuskin oli tilaisuutta ollut asettamaan jalkaansa maalle.\nMe kävimme silloin milloin viljavain pelloin ylitse, milloin halki\nautioin hietanummein, jossa ainoastaan siellä täällä joku palmupuisto\nja suuret puunkaltaiset orjantappurapensaat tarjosivat suloista suojaa.\nKeskellä tämmöisiä palmupuistoja olivat tavallisesti Arabialaisten\nkylät raketut. Joka kerta kuin lähestyimme semmoista kylää, tervehti\nmeitä koko joukko koiria, joita maassa on yltäkyllin; ne hyökkäsivät\nusein meitä vastaan suurissa joukoissa, ja haukkuivat vimmatusti,\nnäyttäen kauniita hampaitansa, niin että me usein luulimme että meidän\noli käyminen taisteluun; mutta ne tyytyivät kumminkin vaan siihen, että\nseurasivat meitä kintuillamme, haukkuen luksuttaen pahasti. Kun sillä\ntavoin olimme saapuneet kylään, lisääntyi meidän kutsumaton seuramme\nkoko joukolla lapsia ja nuorempia ja vanhempia Arabialaisia, jotka\nuuteliaina katselivat muukalaisia ja lakkaamatta mankuivat \"baksjisjia\"\n(juomarahaa). Tämä hännässä-juokseva seurue saatteli meitä toisinaan\nkauas kentälle.\n\nKylät olivat melkein ilman poikkeusta matalia Niili-virran savesta\ntehtyjä majoja; useimmat näistä asunnoista olivat kattoa vailla, ja\nniissä elelivät ihmiset, hevoset, kamelit ja aasit sekaisin, toinen\ntoisensa kanssa.\n\nAsukkailla ylimalkaan täällä on kaunis, puhdas kasvoin-muoto. Monella\nhalvalla Arabialaisella on paljoa jalompi ja kunnianarvoisempi ryhti\nkuin useimmilla niillä, jotka ovat syntyneet ylemmille asemille.\nJos hän huomenna tulisi sultaniksi, olisi hän yksinkertaisessa\nluonnollisessa ylevyydessään oleva valtaistuimensa kaunistuksena, ja\nnäissä matalissa majoissa elää monta kaunotarta, jotka riepaleisina,\nainoastaan yksinkertaisella, teeskentelemättömällä suloudellaan,\nluonnollisella hienoudellaan ja sievyydellään, joka joka liikunnossa\non huomattava, voisivat tulla määrällisiksi kilpailijoiksi Europan\nsilkkiin puetuille tyttärille.\n\nYksi virhe on kuitenkin yhteinen koko tälle suvulle — nimittäin\nvastustamaton rahan himo, yhdistettynä epäselvään käsitteesen toisen\nomasta. Syynä tähän virheesen on ehkä heidän uskontonsa ja se alhainen\naste, jolla heidän sivistyksensä muuten on.\n\nKoko matkamme ajalla ylös virtaa myöten oli tuuli hyvin epävakainen:\nmilloin oli ihan tyyni, niin että tuskin hivaustakaan kuului, mutta\nseuraavassa tuokiossa saattoi nousta jo ankara myrsky. Kolme kertaa\nsaimme kestää melkein täydellistä orkaania, niin että purjehdus oli\nhyvin vaarallista, ja kerran repi äkkinäinen tuulenpuuska meidän\nison-seilimme rikki, niin että meidän oli nouseminen maalle ja saimme\nodottaa useampia hetkiä, ennenkuin miehet saivat seilin korjatuksi.\n\nMe olimme järjestäneet päivämme seuraavalla tavalla: k:lo 7 aikaan\naamulla nousimme ja teimme silloin tavallisesti pienen kävelyn\nkannella ja katselimme ympärillä olevia maisemia, joita äsken noussut\naurinko kirkkaasti valaisi. Kello 8 söimme aamiaista, johon kuului\ntee ja joku laji lämpöistä liharuokaa. Aamupuolet päiviä mietimme\njoko purressa lukemisella, kirjoittamisella ja haastelemisella, tahi\nkävimme me maalle ja astuskelimme, pyssy olalla, pitkin virran rantaa\nja poikkesimme tiellemme sattuviin kyliin. Päivällistä söimme k:lo 2\naikaan, ja oli meidän englantilainen kokkimme silloin aina valmistanut\nkolme makeata ruokalajia. Ilta-puolet päiviä vietettiin enimmästi\npurressa. Ehtoilla, kun ei tuuli käynyt, laskimme maalle, johon\npurtemme kiinnitettiin yöksi, ja nautittuamme teetä, kävimme levolle.\nKun tuuli oli hyvä, pitkitettiin matkaa koko yökausi.\n\nErinomaista huvitusta oli meillä kahdesta matkustajavenheestä, jotka\nme tapasimme matkamme ensimäisinä päivinä Niilivirralla ja jotka\nsitte seurasivat meitä aina Assuan'iin asti, josta me palasimme\ntakaisin Kairoon. Yksi näistä pursista kuljetti amerikalaista, toinen\nenglantilaista perhettä, ja tulimme me pitämään näitä molempia perheitä\nsuuressa arvossa. Kun iltasin, tuulen lakattua, laskimme maalle,\nkiinnitettiin kaikki kolme purtta juuri lähelle toinen toisiansa,\nja me kävimme silloin ystäviämme katsomaan ja mietimme illan heidän\nseurassansa. Usein kun purjehdimme täyttä vauhtia, tulivat venheet\nniin likelle toinen toisiansa, että voimme haastella toinen toistemme\nkanssa. Meidän miehistömme purjehtivat silloin tavallisesti kilpaa,\nja oli varsin hupaista katsella, kuinka välistä yksi, välistä toinen\nvoitti.\n\nMatkallamme ylöspäin emme seisahtaneet käydäksemme katsomaan niitä\nmerkillisiä raunioita, joita löytyy siellä täällä virran läheisyydessä,\nvaan niitä katsellaan tavallisesti vasta alaspäin tullessa, sillä\nsilloin ei riiputa niin paljon tuulesta.\n\nLuxor'issa, joka kylä on lähellä vanhaa Thebe'ä, seisahdimme noin\ntiiman aikaa, matkatessamme ylöspäin. Siellä makasi höyrylaiva, jossa\nRuotsin ja Norjan konsuli Alexandriassa, herra Testa, oli isäntänä. Hän\noli seurannut Said Pashaa matkalla ylös Niiliä myöten. Varakuningas\noli nyt kääntynyt takaisin Kairoon ja oli jättänyt tämän höyryaluksen\nherra Testan ja hänen perheensä käytettäväksi. Niinpian kuin tulimme\nmaalle, saimme ystävällisen kutsumuksen tulla hänen alukseensa. Hän oli\nnimittäin tuntenut meidät Ruotsalaisiksi siitä Ruotsin lipusta, joka\noli nostettu meidän ison-maston huippuun. Haastettuamme hänen kanssansa\nhetken aikaa, kävimme taasen purteemme ja matkasimme eteenpäin.\n\nMelkein puolimatkassa Luxorin ja Assuanin välillä laski meidän\npurtemme maalle eräässä paikassa, jossa kapteenimme ja enimpäin hänen\nmatruuseinsa perheet asuivat, ja oli varsin liikuttavaa nähdä, millä\nilolla nämä tässä tapasivat ystäviänsä ja sukulaistansa ja millä\nriemulla he otettiin vastaan. Meidän miehemme hyppäsivät maalle,\nniin pian kuin pursi tuli tarpeeksi lähelle rantaa, ja heittäytyivät\nomaistensa syliin; he suutelivat toinen toisiansa ja seisoivat kauvan,\nrinta vasten rintaa, lujassa ja sydämellisessä syleilyssä. Suuri\njoukko lapsia, kaikki enemmän tai vähemmän kauniita, oli koossa heidän\nympärillänsä ja ottivat osaa matkustajin tervetuliaisiin.\n\nYhtä liikuttava kuin heidän iloinen yhtymisensä oli myös heidän\nsurullinen hyvästijättönsä, kun meidän oli lähteminen taasen matkalle,\nja saatoimme niinhyvin tuosta yhtymisestä kuin erosta nähdä, että\nhellät sydämet sykkivät heidän mustanruskeissa rinnoissaan.\n\nTammikuun 25 p:nä tulimme me Assuan'iin, jotenkin suureen kylään\nNiili-virran ensimäisen kosken korvalla. Me olimme nyt Nubian rajalla,\nmatkattuamme 27 päivää ja kuljettuamme noin 80 Ruotsin penikulmaa.\nMeidän aikomuksemme oli ollut matkata vielä edemmäksi katsomaan Niilin\ntoista vedenputousta, joka on noin 18 penikulman päässä Nubiassa, mutta\naika oli täpärällä ja meidän olisi siinä tapauksessa myöskin ollut\nvaihtaminen iso, tilava purtemme pieneen venheesen, josta niin suurelle\nseuralle kuin me olimme, olisi ollut paljon haittaa; paitsi sitä eivät\ntäällä löytyivät venheet meitä ensinkään miellyttäneet. Me päätimme\nsiis kääntyä takaisin.\n\nAssuanin läheisyydessä on yhtä ja toista merkillistä katseltavana. Me\nviivyimme siellä neljä päivää ja retkeilimme niinhyvin virralla kuin\nmaaseuduilla.\n\nLuonto oli täällä suurellaisempi kuin missäkään muualla ylöspäin\nmatkatessamme olimme nähneet. Wirta juoksi korkeain jylhäin vuorten\nvälistä, jotka kohosivat korkeuteen, tehden eriskummaisimpia muotoja\nja kaarroksia; milloin olivat ne korkeain pylvästön kaltaisia, ladotut\nraskaista kallionlohkareista toinen toisensa päälle, milloin näyttivät\nne hirmuisen suurille lahonneiden jättiläisrakennusten raunioille.\nKoko niiden ulkomuoto oli jylhä ja epäsäännöllinen, joka näytti\ntodistavan että joku väkevä maanmullistus oli ne muodostanut. Kenties\nmursi Niili-virta tämän vuorenselänteen silloin, kun se ensin raivasi\ntiensä mereen, tahi on virta sen vähitellen kuluttanut ja kaivertanut,\nruvetessaan kuohuamaan sen ylitse, jolloin vuori oli virranuomana,\ntahi on tuo kova kallio äkkiä särkynyt jonkun väkevän maanjäristyksen\nkautta, ettei se olisi esteenä Niilin siunaustatuottaville tulville?\n\nKeskellä virtaa, taipaleen matkaa yläpuolla vesi-putousta, suuri näiden\nruhjottuja muorien, näiden luonnon jättiläis-raunioiden sylissä, on tuo\nviehättävän ihana saari Philæ, joka kauniin asemansa tähden on saanut\nliikanimen: \"ihana\". Täällä seisoi kerran kuun jumalalle Isissille\npyhitetty temppeli, yksi niistä Egyptin mestariteoksista, jotka vielä\nmonien tuhansien vuosien perästä ihmetyttävät maailmaa.\n\nKaikki ne temppelein rauniot, joita me olimme tilaisuudessa näkemään,\nolivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa kaltaisia, ja selvästi\nsaattoi havaita, että ne kerran oli rakettu saman mallin mukaan.\nSuuren portin kautta tullaan tavallisesti käytävään, jonka kahden\npuolin seisoo sphinksejä, kuvaillen hirmuisen suuria leijonia\nihmiskasvoilla, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Kun\nolet käynyt näiden sphinksikäytäväin läpitse, tulet niinkutsuttuun\npropyloniin, temppelin esikartanoin varsinaiseen sisäänkäytävään.\nTämmöisenä sisäänkäytävänä on kaksi hirmuisen suurta pyramidinkaltaista\nkivirakennusta, jotka, samassa kun ne kaunistivat temppeliä, myöskin\nolivat vartiatorneina. Näiden välissä on vähempi portti. Wähän\nmatkan päässä näiden propylonein edessä seisoi tavallisesti molemmin\npuolin itse sisäänkäytävää kaksi obeliskia, ja kohta niiden takana\nkaksi mahtavaa kivistä kuvaa, ikäänkuin vartioimassa temppelin\nsisäänkäytävää. Propylonin kautta tullaan temppelin esikartanolle, joka\non avara nelikulma ja sen seininä ovat ihanat pylväsrivit. Itse piha\neli kartano oli tavallisesti tyhjä, ja ainoastaan muutamissa harvoissa\ntemppeleissä näimme pylväskäytävän jäännöksiä, jotka kävivät suoraan\nyli kartanon propylonista varsinaisen temppelin sisäänkäytävään.\nMuutamilla temppeliraunioilla oli useampia esikartanoita perätysten,\neroitetut toinen toisistaan yhtä monella propylonilla.\n\nWiimeisen propylonin kautta tullaan vihdoin varsinaiseen temppeliin,\njohon kuuluu yksi tai useampi neljäkulmainen kammio mahtavilla\npylväsriveillä, jotka käyvät tasasuuntaisesti toisesta seinästä\ntoiseen. Kun kaikkein näiden läpitse olet käynyt, tulet temppelin\nkaikkein pyhimpään siaan (adytum), erääsen vähempään tai isompaan\nhuoneesen, yksinkertaisilla kiviseinillä. Täällä seisoi mahtavia kuvia,\nesitellen niitä jumalia, joille temppeli oli pyhitetty. Tätä huonetta\nympäröi sitten joukko pyhiä kammioita, jotka olivat joko varsin pimeitä\ntahi valaistut pienillä nelikulmaisilla aukoilla muurissa. Paitsi\nnäitä löytyi siellä täällä vähempiä syrjätemppeleitä ynnä koko joukko\nkäytäviä ja pimeitä maanalaisia kammioita, joiden tarkoituksesta\nei tarkoin tiedetä; arvellaan niiden olleen sekä aarreaittoja että\nvankihuoneita.\n\nKaikki nämä temppelit olivat ihan täyteen varustetut kuvilla,\nhieroglypheillä ja merkkikirjotuksilla. Seinät, katot, obeliskit,\npropylonit, esikartanot, pylväät, vieläpä nuo pimeät, pyhät kammiotkin\nolivat täyteen kirjaellut. Tämä kaikki yhteensä, vaikka nyt raunioksi\nrauenneena, ajan hampaan raiskaamana, näytti kuitenkin niin\nsuurellaiselta, että ken kerta sen on nähnyt, ei milloinkaan voi sitä\nunohtaa.\n\nIsis-jumalan temppelistä Philæn saarella oli jälillä kaksi propylonia\nja koko joukko pienempiä kammioita, joista useimmat olivat ihan\npimeitä, niin että meidän täytyi käyttää tulta, kun niissä kävimme. Me\nnousimme noiden molempain propylonien torniin kaitoja kiertorappusia\nmyöten. Tornien ylimmäinen osa oli jonkinlainen laakakatto, josta\nmeillä oli vapaa näkö yli tuon murentuneen temppelin, yli tuon kauniin\nsaaren ja yli sen suurellaisten, jylhäin ympäristöjen. Siellä täällä\nnäky vielä jotenkin eheitä jäännöksiä tuosta entisestä temppelistä ja\nne muodostivat korkeain portteinsa, kaunisten pylväskäytäväinsä ja\nraskasten kivikattoinsa kanssa ikäänkuin toisia temppeleitä erikseen.\nMuutenkin on koko saari täynnä soraläjiä ja langetessaan murtuneita\nkivilohkareita. Muutamat palmupuut, joita siellä täällä kasvaa pitkin\nsaarta, olivat viehättävinä vastakohtina tälle hävitykselle, ja\nNiili-virta, joka kahden puolin virutteli saaren rantoja, kuvasti\npinnallaan raunioin katkaistut, kulmikkaat hahmot ja palmujen pyöreät,\nlehtiset latvat. Näköalaa rajoittivat ylt'ympäri nuo hirmuisen korkeat,\nrikkiruhjotut kalliot, ja tämä luonto oli laatuansa mitä kauniimpia\nnähdä saa.\n\nEräsnä päivänä katselimme me tätä näkyä toiselta taholta. Me läksimme\nAssuanista varhain aamusella ja ratsastimme borikka-aaseillamme\npitkin Niili-virran vasenta rantaa, sivusimme Philæn ja ajoimme sille\nniemekkeelle, joka hyvän matkan päässä saaresta pistihe ulos virtaan.\nTäällä tapasimme me eräällä vuorella vanhan moskeijan rauniot ja söimme\npäivällistä siellä eräässä ikivanhassa salissa, jonka toinen seinä oli\nluhistunut maahan ja näköala sillä tavoin oli vapaa. Tuolla välkkyi nyt\nNiili allamme, juosten hiljaa ja rauhallisesti kuin sisämaan järvi;\ntoisella rannalla oli meillä uusi näköala yli kaunisten, suurellaisten\nvuortemme, joita jo niin paljon olimme ihailleet vastaiselta puolelta,\nja tuolla näköalan perällä rehoitti tuo \"ihana\" Philæ temppeleinensä\nNiilivirran sylissä.\n\nAlapuolla Philæn kiihtyy Niili-virran juoksu yhä enemmän ja enemmän,\nkunnes se vihdoin kuohuaa vahtoavana koskena. Philæn ja Assuanin\nmäkiseltä tieltä olet tilaisuudessa katselemaan tätä kaunista\nluonnon-ilmettä. Weden putous ei ole erittäin korkea; minulle\nkerrottiin sen ei olevan yli viiden kuuden jalan korkean, jota en pidä\nmahdottomana. Siinä löytyy useampia vedenputouksia perätysten, niin\nettä se kokonaisuudessaan näyttää väkevästi kuohuavalta virralta.\nKoko tämä mahtava koski on täynnä kallioisia luotoja, joiden ympäri\ntuo vahtoava vesi kuohuaa, sillä aikaa kuin läheiset vuoret kaiullaan\nvastaavat sen suloiseen kohinaan. Tuntikausia saatat katsella tätä\nnäkyä ja kuullella veden-putouksen omituista ääntä ilman väsymättä\nsiihen.\n\nNoin puolen tunnin matkaa Assuanista erämaahan päin löytyy muutamia\ngranitivuoria, joita matkustajat tavallisesti käyvät katsomassa, sillä\nsiellä ovat vielä kivilouhokset selvästi nähtävänä siltä ajalta,\njolloin vanhat Egyptiläiset vielä rakensivat temppeleitänsä. Jokainen\nobeliski, jok'ainoa granitin lohkare, joka on löytynyt tai vielä\nlöytyy missä hyvänsä Egyptin temppeleistä, on tuotu tästä kaukaisesta\npaikasta. Wielä voi selvästi nähdä millä tavoin he olivat lahonneet\nnäitä hirmuisia lohkareita. He porasivat koko joukon suuria reikiä\nvuoreen, toisen toisensa perästä, suorissa riveissä, nämä reiät\ntäytettiin kuivalla puulla, jota sitten valettiin vedellä. Tuo kuiva\npuu imi vettä sisäänsä ja rupesi paisumaan yhä enemmän ja enemmän,\nkunnes vihdoin kallionlohkare lohkesi. Siellä täällä näimme suuna\nirtilohkaistuja kiviä, joita jo oli ruvettu hakkaamaan jonkun temppelin\nrakennusaineeksi, ja yhdellä paikalla näimme alotetun obeliskin,\njoka ei milloinkaan voi tulla valmiiksi, vaan viruu nyt siinä hiekan\nja soran keskellä, puoliksi hakattuna kalliosta, näyttääksensä\njälkimailmalle millä ihmeellisellä tavalla vanhat Egyptiläiset\nhakkasivat kiveä.\n\nWastapäätä Assuania löytyy saari nimeltä Elefantine. Siellä on muutamia\nmuistomerkkejä, mutta ne ovat niin harvat ja vähäpätöiset, että ne\ntuskin ansaitsevat kertomista.\n\nItse Assuanin kaupungista ei ole paljon sanottavaa; se on muiden\narabialaisten kaupungein ja kyläin kaltainen. Sen savikojut ovat\nmatalia eikä juuri ensinkään viehättäviä, sen kadut ovat kaidat ja\nepäsäännölliset. Kaupunki vastaa entistä Seveneä, joka muinoin oli\nsuuriarvoinen, sillä se oli Egyptin eteläinen rajakaupunki. Tästä\nkaupungista lausui Herra propheta Hesekielin kautta: Minä tahdon sinun\nja sinun Wirtas kimppuun, ja teen Egyptiin maan peräti tyhjäksi ja\nautiaksi, Sevenen tornista Ethiopian rajaan asti. Sevenen tornista\npitää heidän miekalla lankeeman, sanoo Herra, Herra.\n\nMuuan niistä päivistä, kuin me Assuanissa viivyimme, oli sunnuntai.\nSattumalta oli silloin useampia matkustajain pursia kokoontunut tälle\npaikalle. Muutamissa oli amerikalaisia, toisissa englantilaisia\nvieraina. Me lähetimme edellä puolenpäivän sanan kaikkiin näihin\nvenheisin kysymään niiden matkustajilta, tahtoivatko yhtyä meidän\nkanssamme yhteiseen Jumalanpalvelukseen. He tulivat melkein kaikki, ja\nmeidän salonkiimme mahtui hädin tuskin meidän vähäinen seurakuntamme,\njohon kuului kaksitoista jäsentä. Me veisasimme useampia englantilaisia\nvirsiä, jonka jälkeen M:r Pulling piti hyvän saarnan. Tuntui hyvältä\nsaada europalaisten keskuudessa viettää yhteistä jumalanpalvelusta niin\nkaukaisessa sopessa tässä pimeässä, puolivillissä maassa.\n\nTammikuun 30 p:nä jätimme me Assuanin ja ulotimme palausmatkaa. Me\nseisahdimme nyt hyvin usein käydäksemme katsomassa niitä paikkoja,\nsoilla soitakin muinaisjäännöksiä oli nähtävänä.\n\nEnsimäinen paikka, jossa kävimme, oli Kom Ombo, tuo entinen Ombos,\njonne saavuimme Tammikuun 31 p:nä. Täällä oli erään temppelin rauniot,\njonka Ptolomeus Philometer oli perustanut ja hänen veljensä Phiscon\nvalmistanut. Temppeli oli rakettu juuri virran rannalle, niin että\nvirran vesi melkein virutti sen perustuksia. Kahdet rappuset veivät\nkahteen propyloniin mutta kaikki nämä olivat niin sortuneet, että\ntuskin voi saada mitään selvää käsitystä niiden entisestä muodosta.\nToinen propyloni oli ihan sorana, toisesta oli vaan toinen torni\njälillä. Noiden jättiläis-porttein takana nähtiin vielä osa varsinaista\ntemppeliä pylväskäytäväinsä kanssa, mutta suurin osa siitä oli\nhaudattuna hiedassa. Wirralta katsoen oli tämä temppeli kerran mahtanut\nihanalta näyttää.\n\nSe oli pyhitetty kahdelle jumalalle: Aroeris Apollolle ja Savak'ille,\njumalalle, jolla oli krokotiilin pää.\n\nSeuraavana päivänä saavuimme me Edfoo'hon, joka on entinen\nApollinopolis Magna. Täällä löytyy kaksi temppeliä, joista toinen\nsuuri ja majesteetillinen ja vielä hyvästi säilynyt, toinen niin pieni\nja vähäpätöinen, että se melkein katoaa mitättömiin tuon edellisen\nrinnalla. Nämä temppelit oli rakettu samaan aikaan, kuin Kom Ombossa\nlöytyvä, Ptolomeus Philometerin ja Phiscon'in hallitessa.\n\nTuo isompi temppeli oli aina tähän vuoteen asti levännyt ikäänkuin\nhaudattuna paksuin hietakerrosten alla ja arabialaisten kyläin\npeitossa; mutta juuri tänä syksynä on se varakuninkaan käskystä\nkaivettu ylös maasta ja sen temppelikartanot on puhdistettu, niin että\nnyt saattoi vapaasti katsella koko tätä uljasta ihmeteltävää rauniota,\njoka on suurin ja parhaiten säilynyt kaikista mitä tähän saakka\nnähneet olemme. Mahtavan propylonin kautta tulimme me esikartanoon,\njoka oli pylväsriveillä ympäröitty nelikulma, ilman kattoa. Pylvästen\nkorkeus ja kartanon avaruus oli hirmuisen suuri. Ihminen melkein\nkatosi mitättömiin sen sisässä ja näytti vaan vähäpätöiseltä pilkulta\nsiinä. Toisella puolella tätä kartanoa löytyi useampia suuria\ntemppelikammioita perätysten, täpötäynnä mahtavia pylväsrivejä, joiden\npylväät olivat 18 jalkaa ympärimitaten. Näillä pylväillä lepäsi raskas\nkivikatto, tehty pitkistä, hakatuista lohkareista. Näiden pylvässalien\nsisäpuolella oli \"adytym\" (kaikkein pyhin), jotenkin suuri huone,\nympäröittynä paksuilla kivimuureilla. Täällä seisoi vielä hirmuinen\nkivipatsas, joka kuvaeli yhtä niistä kolmesta jumalasta, joita\ntässä temppelissä palveltiin. Nämä jumalat olivat Hor-Hot, myöskin\nAgathodaemon'iksi kutsuttu, jota tavallisesti merkitään siivellisellä\npallolla, ja Athor, Egyptiläisten Aphrodite, ja heidän poikansa\nHor-senet-to.\n\nSe pienempi temppeli oli kahtena, pylväsriveillä varustettuna huoneena,\nja, samoin kuin tuo suurempi, täyteen viivailtu hieroglyphejä ja kuvia.\n\nSamana päivänä, jonka aamusella me olimme katselleet Edsoo'ssa\nlöytyvää temppeliä, saavuimme me iltapuolla erääsen paikkaan, nimeltä\nEl Kab, joka on vanhain Eiletyas, Lucinan kaupunki. Täällä kävimme\nme loppupuolta päivää katsomassa muutamia hautoja, jotka oli hakattu\nläheiseen hietakivi-vuoreen. Haudat olivat avaria, neliskulmaisia\nkammioita, vähän matkan päässä ylhäällä vuoren toisella sivulla.\nNiiden seinät ja katot olivat täpötäynnä kuvia, sotka kylliksi selvään\nesittelivät vanhain asukasten pellonviljelystä ja muita askareita.\nEräässä näistä haudoista oli koko joukko Egyptin entisten hallitsiain\nnimiä. Kun aurinko laski, palasimme me purteemme ja pitkitimme\nmatkaamme.\n\nWähän matkaa alaspäin El Kab'ista on Esnc, jonka kaupungin\nKreekkalaiset ja Roomalaiset tunsivat Latopolis-nimellä. Täällä\nseisoi muinoin temppeli, pyhitetty jumalalle, jonka nimi oli Cnouphis\neli Kneph. Se oli aikain kuluessa hautaantunut hiekkaan, mutta sen\ntemppelikartanon sisusta kaivettiin kokonaan esiin aina lattiaan asti\nvuonna 1842, Mehemed Alin käskystä. Tähän suurellaiseen temppelisaliin\nastutaan nyt hyvin pitkiä rappusia myöten alas. Seinät ja katto ovat\nvielä eheinä, ja pylvästen korkeus ja paksuus on ihmetyttävä. Kun\nkerran olet astunut alas näihin miltei maanalaisiin pylväskäytäviin,\ntekee mielesi kauvan viipyä siellä, ja kaipauksella luot viimeisen\nsilmäyksen tähän kauniisen raunioon, jättääksesi se iäksi päiväksi ja\npalataksesi venheesesi.\n\nSyvästi koskivat meihin nämä tuhatvuotiset jättiläis-rakennukset, ja\nkuitenkaan emme olleet vielä nähneet maailman suurimpia ja ihanimpia\nmuinaisjäännöksiä: temppeliraunioita Thebe'ssä.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\nTheban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö.\n\n\nHelmikuun 2 p:nä saavuimme me illan tullessa Luxoriin, joka on osa\nsiitä vanhasta, kerran niin suuresta ja kummallisesta Thebe'stä. Et\nvoi enää eroittaa paikkaa, missä kaupunki ennen on ollut, sillä Thebe\nei ole enää olemassa — se on raastettu, murrettu, hävitetty. Useammat\nvoimat ovat yhtyneet pyyhkimään pois maan päältä tätä Pharaonein\npääkaupunkia, joka oli aikakautensa ihmeenä ja vanhain Egyptiläisten\nkerskauksena. Se on useat kerrat tullut valloitetuksi, rynnätyksi,\nraastetuksi muukalaisten sotajoukkojen kautta, aina siitä ajasta asti,\nkuin Kambyses noin viisisataa vuotta ennen Kristusta valloitti Egyptin.\nMitä nämä sotalaumat ovat jättäneet pitelemättä, se on hautaantunut\nympäröivien erämaiden hietakinosten alle.\n\nSillä alalla, jolla kaupunki muinoin seisoi, näet nykyään muutamia\nvähäpätöisiä kaupunkeita ja kyliä, niinkuin Luxor, Karnak, Gournat,\nMedinet, Habu j.n.e. Näiden kyläin asujamet viljelevät nyt niitä\nkenttiä, joilla vuosituhansia takaperin se mahtava kaupunki seisoi\n\"satain portteinsa kanssa\", joita Homerus on lauluillaan ylistänyt.\nNäiden kyläin keskeltä ja näiden viljavain kenttäin ylitse matkustaa\nnyt matkamies etsimään ja ihmettelemään niitä jäännöksiä vanhasta\nThebestä, jotka, kestettyänsä ajan hävitykset, vierasten sotajoukkoin\nraastamiset ja noiden läheisten erämaiden lentohiekan, vielä seisovat\njälillä todistamassa tuon kadonneen kaupungin entistä loistoa.\nWiivailtuna täyteen hieroglyphejä ja merkkikirjotusta, ovat nämä\nrauniot suurenmoisten kivikirjain kaltaisia, jotka kertovat Egyptin\nvanhinta historiaa ja ylistävät sen onnen päiviä.\n\nLähellä Luxoria löytyi erään ikivanhan temppelin rauniot, joka temppeli\nrakettiin Amunaph IIl:nen ja Remeses II:sen aikana.\n\nTästä temppelistä on vielä jälillä osa adytumia sekä muutamia\npylväsrivejä ja niiden edessä hirmuinen propyloni molempain\nkartion-kaltaisten torneinsa kanssa, joiden edessä ennen on seisonut\nkaksi obeliskia ja kaksi istuvaa, kivistä kuvapatsasta. Kaksi näistä\nobeliskeista on viety Franskan maalle ja seisoo nyt Place de la\nConcorde'lla Parisissa. Toinen on vielä paikallansa. Ne on hakattu\npunaisesta granitista ja ovat täyteen kirjotellut hieroglypheillä,\njotka ovat hakatut erinomaisen sievästi ja ihmeteltävän syvälle,\nmuutamat aina kahta tuumaa syviksi. Kivikuvista oli jälillä ainoastaan\ntoinen. — Me kävimme toisen tornin huippuun, josta voimme katsella\nyli raunion, yli koko Luxorin ynnä ympärillä olevan lakeuden, joka\ntäältä ulottui hyvin kauvaksi kahden puolin virtaa. Me seisoimme nyt\nkenties keskellä sitä paikkaa, jossa ennen Egyptin uljas pääkaupunki\noli. Täällä saattoi jokaisesta soraläjästä, jokaisesta musertuneesta\nrauniosta, jokaisesta ruohonkorresta, joka kasvoi tuon entisen\nkaupungin alalla, oppia tuntemaan ja tunnustamaan kaiken maallisen\nsuuruuden katovaisuutta.\n\nTämä temppeli oli pyhitetty sekä Niili-jumalalle että Jupiter\nAmmonille, joka jälkimäinen oli Theben ylimmäinen jumala.\n\nPäivänä jälkeen tulomme Luxoriin ratsastimme varhain aamulla\nKarnak'iin, jonne on noin kolme neljännestä peninkulmaa siitä\npaikasta, jossa meidän venheemme oli laskettu maalle. Kun lähestyimme\ntemppeliä, näimme etäällä korkean, vahvan kiviportin ikäänkuin\nhirmuisen suuren riemu-kaarroksen pielinensä. Ennen kuin saavuimme\ntälle portille, ratsastimme sphinksi-käytävän läpitse, jonka kuvat,\nvaikka rikkimurtuneina, kuitenkin osoittivat meille, kuinka kaunis,\nkuinka suurellainen tämä tie kerta oli ollut. Muinoin oli tämä\nsphinksi-käytävä lähes kolme neljännestä penikulmaa pitkä ja yhdisti\nLuxorin ja Karuakin temppelit.\n\nKun saavuimme tuolle mainitulle portille, näimme edessämme mahdottoman\nsuuren joukon raunioita, jotka ottivat tilan, joka oli kolmea, neljää\nsataa jalkaa leveä ja lähes kahtatoista sataa jalkaa pitkä.\n\nMe ratsastimme sitten vasemmalle kädelle toiselle portille, joka oli\nitse pää-sisäänkäytävänä tähän kaikkein suurimpaan ja ihanimpaan\ntemppeliin, kuin mailmassa milloinkaan on rakettu. Täälläkin oli\nportin edessä leveä ja pitkä sphinksi-käytävä. Kun tämän portin kautta\nensimäisen kerran katsahdimme sisään temppeliin, seisahduimme kaikki\nhämmästyksestä, nähdessämme mitä täällä aukeni silmäimme eteen. Korkea,\ntilava käytävä kävi suoraan läpi raunion, ikäänkuin mahdottoman suuri\nkatu tässä temppelikaupungissa. Ennenkuin menimme edemmäksi, katselimme\nkauvan tätä kaunista näkyä, joka osoitti meille toisen temppelisalin\ntoisen perästä, melkein niin kauvaksi kuin silmä kantoi.\n\nKahden puolin itse porttia kohosivat nuo paksut, vahvat kivitornit\nhuimaavan korkealle. Tämän propylonin kautta tullaan erääsen\nesikartanoon, paljoa suurempaan ja kunnioitusta vaativampaan, kuin\nmitä ennen olimme nähneet. Se muodosti ison nelikulman, kahden puolin\nrajoitettuna katetuilla pylväskaytävillä, joiden takana löytyi kaksi\nsyrjätemppeliä. Suoraan poikki tämän kartanon, portista ruveten\npylvässalien propyloniin asti, kävi muinoin kaksinkertainen pylväsrivi,\njoista pylväistä enimmät nyt olivat kokonaan kadonneet. Harvoista\njälillä-olevista oli ainoastaan yksi ainoa eheä ja osoitti meille\nniiden entistä muotoa.\n\nKun olet käynyt tämän esikartanon läpitse, tulet toisen propylonin\nkautta erääsen pylvässaliin, joka majesteetillisen suuruutensa tähden\nvoittaa kaikki muut raunio niinhyvin Egyptissä kuin muualla. Tämä\nsali on 170 jalkaa leveä ja 329 jalkaa pitkä. Sen kattoa kannattaa\n134 jättiläispylvästä, joista 12 keskimmäistä, jotka seisovat kahden\npuolin salin läpikäytävää, ovat noin 80 jalkaa korkeat ja enemmän kuin\n30 jalkaa ympärimitaten; toiset ovat vähän pienempiä. Muutamat näistä\npylväistä olivat jo kaatuneet, toiset olivat kaatumaisillaan, ja nämä\ntekivät tuon uljaan raunion ehkä vielä uhkeammaksi.\n\nWiivyttyämme hyvän hetken tässä pylvässalissa, kävimme läpitse\nsen osan temppelistä mikä jälillä oli, kulkien yhdestä salista ja\ntemppelikartanosta toiseen, ja niistä olivat muutamat jo kokonaan\nruhjoontuneet, toiset vähän paremmin säilyneet. Paljon oli täällä\nihastelemista jokaisella askelella, jonka eteenpäin astuimme, mutta\nliian pitkäksihän venyisi tämä kirjotus, jos koettaisin kertoa tätä\nkaikkea tyystin.\n\nKauan katselimme muutamia hirmuisen suuria, kivisiä kuvapatsaita, jotka\nseisoivat pitkin seinuksia eräässä huoneessa. Kauvan katselimme koko\njoukkoa suurempia ja pienempiä obeliskeja, jotka uljaasti nousivat\nluhistuneitten temppelein soraläjistä, joiden kaunistuksina ne ennen\nolivat olleet. Eräs näistä obeliskeista on suurin, kuin milloinkaan on\npystytetty; sen kumppanin on ihmiskäsi joskus väkivaltaisesti murtanut\nmaahan. Se oli kaatuissaan särkynyt useampiin palasiin, jotka nyt\nosoittamat tuon muinaisen pylvään hirmuista suuruutta. Muutamin paikoin\noli hävitys kauhistava; koko avarat osat tuosta suuresta temppelistä\neivät voineet meille muuta näyttää kuin soraläjiä.\n\nKun koko raunion läpitse olimme kulkeneet, tulimme toiselle portille,\njoka oli melkein samannäköinen kuin se, jonka kautta olimme sisään\ntulleet. Me luimme viisi näitä hirmuisia jättiläisportteja, kaksi sillä\nsivulla, joka antoi Luxoria päin, tahi joka kerran viittasi itse Thebeä\nkohden, ja yhden kullakin noista jälillä olevista kolmesta.\n\nTämän arvaamattoman suuren temppelirakennuksen valmistus on vaatinut\nuseampain polvikuntain työtä. Sen voi selvästi nähdä niiden eri\nkuningasten nimistä, jotka on hakattu raunion eri osiin. Wanhin\nnäistä nimistä on Ositarsin I, se Pharao, jonka arvellaan hallinneen\nJosephin aikana. Tämä osa rauniota on siis noin kolmentuhannen\nkuudensadan vuoden vanha. Seuraavat kuninkaat ovat sitten jälistäpäin\nvähitellen rakentaneet yhden osan toisensa perästä ja kaunistaneet\nsitä kokonaisuudessaan. Thatmes III:s, se Pharao, jonka hallituksen\naikana Israelin lasten luullaan lähteneen ulos Egyptistä luvattuun\nmaahan, ja joka kuningas sotajoukkonsa kanssa hukkui Punaiseen\nMereen, laitatti useampia uusia rakennuksia ja laajensi temppeliä\nmelkoisesti (Russell'in Ancient and Modern Egypt, s. 211). Osiris,\nsuuri valloittaja ja Nemeses II, arvattavasti sama kuin tuo kuuluisa\nSesostris, kaunistivat ja laajensivat temppeliä suuressa määrässä.\nEdellinen rakennutti tuon suuren temppelisalin 134 pylväällään.\nRemeses II:sen poika jatkoi isänsä työtä ja rakensi lisään tuon\nhirmuisen suuren esikartanon ynnä tuon jättiläis-propylonin ja pystytti\nsphinksit sen eteen. Sitten ovat useat muut kuninkaat kaunistaneet\ntämän merkillisen rakennuksen eri osia, kunnes se vihdoin kaikkein eri\nkammioinsa kanssa oli yhtenä ainoana temppelinä.\n\nSe jumala, jota kerta tässä temppelissä palveltiin, oli Jupiter Ammon,\neli No Ammon, joksi häntä myöskin kutsuttiin.\n\nKuljettuamme useat tiimat edes takaisin näiden merkillisten raunioin\nkeskellä, palasimme takaisin purteemme sillä aikomuksella, että vielä\nkerran kävisimme katsomassa tätä ihmeellistä temppeliä, ennenkuin\njätimme Theben. — Me panimme sen toimeen eräsnä iltana, sittekuin\nensin purressamme olimme juoneet teetä. Aurinko oli jo muutamia\ntunteja sitten laskenut ja täysikuu kumotti korkealla taivaalla ja\nlevitti lumoavaa valoaan yli tuon muistorikkaan seudun. Me ratsastimme\nKarnak'iin erään oppaan kanssa, joka oli varustettu pitkällä keihäällä,\njolla hän suojeli meitä koirilta niissä arabialaisissa kylissä, joiden\nkautta meidän oli kulkeminen.\n\nKun olimme ehtineet rauniolle, nousin minä erääsen noista vahvoista\ntorneista, jotka seisovat molemmin puolin temppelin pääporttia. Ja\ntäältä, tältä ylhäiseltä asemalta, katselimme me yöllistä maisemaa,\nluonnollista kuutamokuvausta, jota taitavimmankaan maalarin penseli ei\nvoisi oikein heleillä väreillä osoittaa; kuinka voisi siis minun heikko\nkynäni kuvailla sitä!\n\nYlt'ympäri meitä vallitsi jo yön hiljaisuus. Lavea, hedelmällinen\nlakeus levisi kahden puolin. Koko joukko kyliä näkyi siellä täällä\nhajallaan lakeudella, ja niistä välkkyi useampia valkeita. Lasten\nkirkuna ja koirien haukunta, joka silloin tällöin noista kylistä kuului\nkorviimme sekä yhden ja toisen kiven kolina, jonka jalkamme sysäsi\npois asemaltaan alas syvyyteen, olivat ainoat äänet, jotka häiritsevät\nluonnon juhlallista hiljaisuutta.\n\nKuun eksyttävässä valossa, joka muodosti kaikkialle kaikenlaisia\nhaaveellisia varjoja, hahmoitti tuolla jalkaimme alla No Ammonin ihanan\ntemppelin rauniot. Mikä suuruus ja mikä hävitys! Wastapäätä meitä\nesikartanon toisella puolella näkyi suuria vuorenkaltaisia soraläjiä,\nkahden tornin jäännökset, jotka ennen olivat olleet saman näköiset kuin\nse torni, jonka huipussa me nyt seisoimme. Tuolla, noiden soraläjien\ntakana, tuo hirmuisen suuri pylvässali vielä seisovien, kaatumaisillaan\nolevain ja kaatuneitten pylvästensä kanssa, ja vielä etäämpänä nuo\nvielä jälilläolevat obeliskit keskellä paljaita soraläjiä, ja kaiken\ntämän takana adytum, temppelin pyhin paikka, joka nyt oli tyhjä, mutta\njota kerran Jupiter Ammonin kuvapatsas kaunisti.\n\nTäällä voi nähdä kuinka \"oikea Jupiter Ammon, El Amunah, totuuden\nJumala, oli antanut oikeuden käydä Yli Egyptin jumaloin ja erittäinkin\nyli tämän Hänen väärän kuvansa, yli epäjumalankuvan maailman\nsuurimmassa temppelissä. Hiljaisuus vallitsee sen kartanoissa, Noon\npaljous on hävitetty\".\n\nKun katselin kaikkia näitä temppelikartanoita tai käyskentelin niiden\nraunioilla tyynellä, kuuvaloisella yöllä, tuntui minusta hyvin\noudolle aatella, kuinka vuosituhansia takaperin pitkät saattojoukot\njuhlallisesti kulkivat näiden salien läpitse, kuinka täällä vahvat\nlaulukunnat korottivat äänensä ja runsaita uhreja annettiin jumalalle,\njoka ei enää ole olemassa. Nyt on hiljaista tällä sialla, salit ovat\njätetyt kylmille, kansa, joka juhlapuvussa otti osaa saattokulkuihin,\nylistysveisuihin ja uhreihin, lepää nyt pitkää untansa noissa hirveän\nsuurissa vuorihaudoissa tuolla Niili-virran toisella rannalla, ja\njumala itse, tuo äänetön kivinen kuva, viruu nyt särjetyillä jäsenillä,\nmuserrettuna jossakin lahonneen jättiläisasuntonsa soraläjän alla.\n\nKuitenkin tulee ihmetellä sitä uutteruutta ja niitä kustannuksia,\nmillä vanhat Egyptiläiset koristivat jumalainsa temppeleitä. He eivät\ntunteneet totuuden Jumalaa, Kaikkivaltiasta, armiasta, joka ei asu\nihmisten käsillä tehdyissä temppeleissä, jota eivät mitkään muut\nkaunistetut asunnot tyydytä kuin köyhäin syntisten sydämet, puhdistetut\nsovituksen verellä ja pyhitetyt Hänen omalla Hengellänsä.\n\nLuxor ja Karnak lepäävät Niili-virran itäisettä rannalla; mutta Thebe\nulottui kerran sekä virran itäiselle että läntiselle puolelle ja on\njättänyt muistomerkkejänsä Niilin kummallekin rannalle. Kun muutaman\najan olimme idänpuolista rantaa katselleet, käytimme siis ne päivät,\njotka vielä Thebessä viivyimme, niiden muistomerkkien tarkastelemiseen,\njotka olivat virran läntisellä rannalla.\n\nPurtemme oli vielä samassa valkamassa, jossa ensin olimme maalle\nnousseet. Me soudimme yli virran pienellä ruuhella, joka kuului meidän\nalukseen. Vastaisella rannalla oli valmisna hevosia ja borikka-aaseja\nviemään meitä niille eri paikoille, jotka ansaitsivat katselemista.\n\nNoin kolmen neljänneksen penikulman päässä rannasta löytyi suuri ja\nkorkea vuorenselkä. Sinne kävi meidän kulkumme ensimäisenä päivänä; me\nmenimme siis yli virran toiselle rannalle. Koko tämä vuorenjono oli\nniin sanoen tehty läpikuultavaksi koko joukolla vähempiä ja isompia\nhautoja, jotka hakattuina tuohon kamaan kallioon, läpäsivät vuoren\nristiin ja rastiin.\n\nMe kävimme ensiksi katsomassa niin kutsuttuja kuningasten hautoja,\njoista tähän saakka on löydetty jo seitsemäntoista. Ensimäinen, jota\nme katselimme oli Velzon'in hauta, kutsuttu niin erään matkustajan\njälkeen, joka sen löysi. Tämän haudan sisäänkäytävä on taipaleen\nmatkaa ylöspäin vuoren sivulla. Jotenkin jyrkkiä portaita myöten\nastutaan alas itse holvin aukkoon. Täällä sytytti oppaamme laivasta\npuusta tehdyn suuren tulisoiton, osoittaaksensa meille tietä, joka\npimeänä, viertävänä käytävänä kulki vuoren sisään. Kuljettuamme täällä\nhyvän matkaa, saavuimme vihdoin avaraan saliin, joka oli varustettu\nuseammilla aimollisilla pylväillä. Seinät, katto ja pylväät olivat\ntäyteen piirustetut hieroglyphejä ja kuvia, jotka olivat erinomaisen\nhyvin säilyneet; värit olivat vielä niin selviä, ikäänkuin olisivat\nne olleet vasta muutamia päiviä sitten maalatut. Tästä salista kävi\nmeidän tiemme erästä toista käytävää, siksi kunnes me saavuimme vielä\ntoiseen saliin. Niin kuljimme me käytävästä käytävään ja salista\nsaliin, kunnes vihdoin tulimme käytävään, joka ulottui niin pitkälle ja\nniin viertävänä vuoren sisään, että meidän oppaamme vakuutti, ettemme\nvoisi sitä myöten kulkea. Me astuimme kuitenkin sitä myöten alas\ntaipaleen matkaa. Useammissa näissä pimeissä saleissa löytyi hirmuisten\nkatafalkien (Ruumis-alttarien) jäännöksiä, joissa muinoin kuningasten\nbalsameeratut ruumiit olivat levänneet. Muutamissa paikoissa löytyi\nmyös pienempiä ja suurempia sivukammioita, jotka luultavasti olivat\nolleet erityisiä hautoja.\n\nMe kävimme vielä samana päivänä katsomassa muutamia noita toisia\nkuningasten hautoja, jotka olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa\nnäköisiä, mutta suurin ja viehättävin niistä kaikista on Belzon'in\nhauta.\n\nToisella puolella vuoren ovat kuningattarien haudat. Ne olivat jotenkin\nsamankaltaiset kuin kuningasten haudat ja yhdessä niistä löytyy vielä\nsälillä useampia mumieita (balsameerattuja ruumiita).\n\nPaitsi näitä kuninkaallisia hautoja löytyi myöskin koko joukko muita\nniin kutsututta yksityisiä hautoja, joissa Theben entinen väestö lepää\nhaudattuna. Muutamissa näissä haudoissa olivat lattiat tykkänään\npeitetyt mumieilla, joista muutamat olivat eheitä, toiset särjettyjä ja\nsilvottuja, niin että pääkallot, kädet, sääret ja jalat viruivat sikin\nsokin.\n\nKoko tämä hirmuinen vuori oli sillä tavoin vaan yhtenä ainoana\nsuurena hautana, joka talletti pimeässä povessaan sen uutteran\nja nerokkaan väestön, joka muinoin vuosisadan toisensa perästä\nasui Egyptin mahtamassa pääkaupungissa. Tämä ihmeellinen kansa on\njättänyt jälkimailmalle ei ainoastaan aimollisia kivitemppeleitänsä,\npalatsejansa ja pyramidejansa, vaan myöskin noissa hirmuisissa\nkalliohaudoissa omat ruumiinsa, jotka he ovat osanneet niin hyvin\nbalsameerata, että useat niistä vielä monien vuosituhansien perästä\novat eheinä säilyneet.\n\nPaitsi hautoja, kävimme me myös katselemassa muutamia temppeliraunioita\ntällä puolella virtaa. Wiehättävin kaikista näistä temppeleistä oli\nniin kutsuttu Memnonium, joka oli erinomaisen suuri ja kaunis, mutta\njota ei kuitenkaan käynyt verrata Karnakissa oleviin raunioihin.\nMerkillisimmät näiden raunioin joukossa olivat kaksi hirmuista\nkivistä kuvapatsasta, jotka seisoivat kappaleen matkaa itse temppelin\nsisäänkäytävän edessä. Toinen näistä kuvapatsaista oli hakattu yhdestä\nainoasta kivestä, toinen oli rakettu useammista lohkareista. Ne ovat\nnoin 6, 7 kymmentä jalkaa korkeat ja niiden hartiat ovat noin 20 jalkaa\nleveät. Toista näistä patsaista sanotaan soivaksi Memnon'iksi. Tarun\nmukaan olisi tämä patsas muinoin joka aamu, kun auringon ensimäiset\nsäteet siihen sattuivat, antanut suloisesti sointuman äänen. Nämä\npatsaat, vaikka jotenkin särkyneinä, kaunistivat kumminkin paikkaansa\nja tekivät raunion sitä uhkeammaksi.\n\nMe viivyimme Thebessä ainoastaan 5 päivää ja ehdeimme tällä lyhyellä\najalla ainoastaan varsin pintapuolisesti ja vaillinaisesti tarkastella\nsen mailman-mainioita muistomerkkejä, mutta siitä mitä näimme,\nvoimme kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen tämän kaupungin\nentisestä suuruudesta. Näiden mailman suurimpain raunioin tarkkaan\ntutkistelemiseen menisi kuukausia.\n\nHelmikuun 8 p:nä jätimme me Theben ja oli meillä muutamat päivät\nhirveä hieta-myrsky, niin ettemme voineet purjehtia, vaan vene ajeli\nvitkalleen alas pitkin virtaa. Tuuli ryöpytti hiekkaa noista läheisistä\nerämaista niin rajusti, että ilma näytti melkein semmoiselta, kuin\nmeidän kotimaassa vahvan pyryn aikana.\n\nEräsnä iltana tuuli niin tuimasti, että meidän oli laskeminen maalle,\nsillä me pelkäsimme purtemme kaatuvan, niin ankara oli tuuli, niin\nrajusti kävivät aallot.\n\nMuutaman päivän perästä taukosi myrsky, ja me saimme taas kauniin ilman.\n\n10:tenä p:nä saavuimme erääsen arabialaiseen kylään, nimeltä Khine,\njossa meidän purtemme laski maalle, sillä meidän teki mielemme nähdä\nvastaisella rannalla Den- Derassa löytyvää temppeliä. Me laskimme\nmaalle Khinessa, koska siellä oli parempi valkamapaikka. Sitten\nsoudimme ylitse toiselle rannalle pienellä kuirullamme, otimme sieltä\nborikkoja ja ratsastimme rauniolle, joka oli noin puolen penikulman\npäässä rannasta. Tämä raunio oli jotenkin suuri, ja melkein parhain\nsäilynyt kaikista kuin nähneet olimme. Siihen kuului propyloni ja sen\ntakana useampia isoja saleja, vahvoilla seinillä; katot oli rakettu\nsuurista kivilohkareista. Kaikkein Pyhin kammio oli täällä suurempi\nkuin missäkään muussa rauniossa ennen olimme nähneet. Se oli leveä ja\nkorkea huone, paksuilla kiviseinillä. Ylt'ympäri tämän adytumin kulki\njotenkin leveä käytävä, jota taas vuorostaan rivi pienempiä pimeitä\nkammioita ympäröitsi.\n\nMatkallamme alas virtaa myöten seisahdimme vielä useassa kohden\nniinkuin Syout'issa, Benihassanissa ja Minieh'ssä, katsellaksemme\nsiellä löytyviä hautoja ja raunioita. Koska ne olivat jotenkin noiden\nennen mainittuin kaltaisia, tulisin vaan matkimaan mitä ennen olen\nsanonut, jos niitä koettaisin tässä kuvailla.\n\nMuutamia päiviä ennenkuin saavuimme takaisin Kairoon, istuimme\nme matkakumppanit keskenämme eräsnä iltana peräsalongissa ja\nkeskustelimme, sillä aikaa kuin purtemme ajeli jotenkin vahvaa\nvauhtia alas myötävirtaa. Kello oli noin 10 paikoilla, niin että oli\njo ihan pimeä, kun samassa meidän purtemme sattui johonkin esineesen\nniin kovasti, että me kaikki olimme luiskahtaa pois paikoiltamme. Me\nkuulimme samassa vahvan ryskeen, ikäänkuin olisi purren kylki särkynyt,\nja alus painui kallelleen. Me riensimme ulos ja näimme koko etumaisen\nison salongin seinän puhkaistuna ja kaikki akkunaruudut pirstaleina.\nKun tulimme ylös kannelle, havaitsimme sattuneemme kahteen suureen\nvenheesen, jotka olivat sidotut yhteen ja yhteisesti lastatut hirmuisen\nsuurella heinäkeolla. Nämä venheet makasivat ankkurissa keskellä virtaa\nja me olimme työtäneet pimeässä niitä vastaan.\n\nSuurella vaivalla saivat molempain venheitten miehistöt meidät viimein\nirti, ja kun nyt tutkimme sitä vauriota, jonka purtemme oli saanut\nkärsiä, havaitsimme iloksemme, että itse laivan runko, joka oli rakettu\nraudasta, oli ollut niin vahva, ettei se tuosta todellakin hirmuisesta\ntyötäyksestä ollut mitään vahinkoa saanut, paitsi maalaus, joka oli\nhiestautunut. Salongin sivu sitä vastaan, joka oli rakettu puusta\nja oli yläpuolla vedenrajan, oli saanut pahimman työtäyksen ja oli\nmelkeinpä palasiksi särkynyt.\n\nSeuraavina päivinä kohtasimme me suurempia ja vähempiä purje-venheitä\nkosolta, ja niiden luku lisääntyi mitä likemmäksi Kairoa tulimme, niin\nettä me toisinaan saatoimme lukea aina sataan asti yhdellä haavaa\nnäkymissä olevia venheitä.\n\nHelmikuun 18 päivän illalla, kun jo oli pimeä, saavuimme takaisin\nKairoon, ja olimme siis onnellisesti päättäneet tämän niin viehättämän\nja suloisen matkan. Kaipauksella jätimme sitten purtemme ja sanoimme\njäähyvästi oivalliselle kapteenillemme ja hänen matruuseillensa;\nmutta iloitsimme samalla että tämä osa retkestä oli tehty; olimme nyt\nikäänkuin lähempänä kotoa, ja aika, jolloin saisimme palata sinne, ei\nollut enää niin etäällä.\n\nMe olimme taas Kairossa, jonka kaupungin näimme uudestaan samalla\nilolla, kuin vanhaa ystävää tavataan; ja mitäpä pitäisi minun lopuksi\nsanoa tästä kauniista itämaalaisesta kaupungista, nykyisen Egyptin\npääkaupungista! Sanoin kaupunkia \"kauniiksi\", ja toden perästä luulen\nsen ansaitsevan sen nimityksen. Niin kutsutusta \"Sitadellista\",\njossa Pashan palatsi löytyy ja jossa näet sen linnan pihan, jossa\nMehemed Ali antoi ampua niin monta tuhatta Mamelukkia — tästä,\nkorkealle kalliolle raketusta Sitadellista on vapaa näköala yli koko\nkaupungin. Se on rakettu hajalleen avaralle, melkein yli-näkymättömälle\nlakeudelle. Korkealle yli noiden valkoisten huonetten laaka-kattoja\nnousemat moskeijain kupoolit ja minareetit. Lukuisa soukka lehtokujia,\npuutarhoja ja puistoja tekevät vihannuudellaan suloisen värinmuutteen\nrakennusten häikäsevästä valkeudesta, ja näyttävät antavan tuolle\npäivänpaisteiselle kaupungille varjoa ja viileyttä. Mamelukkein ja\nKalifein kauniit, pienempäin moskeijoin näköiset haudat ympäröivät\npuolipyöränä kaupungin itäisiä puolta. Tuolla luikertaa sitten\nhyvintunnettu Niili-virta ohitse Kairon ja ikäänkuin viruttaa sen\nläntistä kylkeä, ja tuolla etäällä, noin puolentoista penikulmaa\nkaupungista, seisoo kolme pyramidia, ja vielä kappaleen matkaa\netäämpänä useampia toisia näitä iki-vanhoja jättiläis-rakennuksia,\njotka muodostamat kauniin pohjan tälle näköalalle, jossa Kairo on\nkeskustana.\n\nTämän kaupungin kadut tarjoamat omituisen näön, jota on vaikea kertoa.\nIhmisiä melkein kaiken värisiä, valkeasta europalaisesta ruveten\nhiilimustaan neekeriin, tungeiksen noilla ahtailla kaduilla. Puvut ovat\nkirjavat, itämaalaiset ja tekevät tämän hyörinän vielä eloisammaksi.\nValkeat, mustat, vihreät tai punaiset turbanit ovat tavallisimmat\npäähineet. Egyptiläisten pukuna on fez eli turbani, leveät housut,\nkiinitetyt alapuolta polvien, sukat ja kengät, monivärinen silkkiliivi\nja punoksilla kirjaeltu takki.\n\nUseat noista ahtaista kaduista ovat varustetut katoilla, suojaksi\npaahtaman auringon hellettä vastaan; erinomattainkin on näin niiden\nkatujen laita, joiden varrella kauppapuodit ovat. Joka paikassa on\nvilkas liike, ja toisinaan on tungos niin suuri, että on vaikea päästä\nliikkumaan. Kaupungin kadut eivät ole kivillä lasketut, jonka tähden\nvaunut ilman jyskettä vierivät matkojaan. Jokaisella ajoneuvolla\non keveään, mukavaan pukuun puettu edelläjuoksiansa, joka juoksee\nvaunujen edessä tekemässä tilaa väkijoukossa. Kaupungilla ei ole\nmitään yhteistä valaistusta, jonka tähden kaikki, niin pian kuin\naurinko on laskenut, peittyy syvään pimeyteen, ja sentähden täytyy\njokaisen, joka jälkeen auringonlaskun liikkuu kaduilla, käyttää\nlyhtyä. Heillä on hyvin sieviä semmoisia, halpaan hintaan. Ne omat\ntehdyt monivärisestä kankaasta. Joka taholla näet iltasin runsaasti\nnäitä lyhtyjä, ja hyvin omituista on niitä katsella. Ajoneuvoilla ei\nole mitään lyhtyä, vaan edelläjuoksijalla on tavallisesti kädessään\nsuuri palava tulisoitto, joka kirkkaasti valaisee koko kadun sitä\nmyöten kuin hän etenee. Aina iltapuolla päivää kuullaan europalaista\nsoitantoa jossakin kauniissa lehtevässä puistossa, joita Kairossa\nlöytyy yltäkyllin. Ne Europalaiset, jotka ovat kaupungissa, kokoontuvat\nsentähden tavallisesti siihen aikaan sinne. He käyskentelevät\nsilloin kesäverhoissa keskellä talvea noiden mahtavain lehvakkain\nAkasia-puiden alla tahi lepäävät loikovat palmulehdistä tehdyillä\npenkeillä ja tuoleilla, juoden Turkin kahvia, jota täällä tarjotaan\nvartavasten raketuissa ravintoloissa. Hyvin suloista oli tavata täällä\nEuropalaisia, joiden kanssa olimme tutustuneet joko matkalla Egyptiin\ntahi Niili-retkellä.\n\nSoitantoa kesti vielä hetken aikaa jälkeen auringon laskun, ja silloin\nvalaistiin puisto suurilla kuivasta puusta tehdyillä tulisoitoilla.\nTuota viileätä illanilmaa nautitsimme siksi, kunnes aika oli palata\nhotelliin päivälliselle, joka Itämailla aina syödään hyvin myöhään.\n\nEhtoot kuluvat enimmästä päästä sisällä huoneessa keskusteluissa\nhotellissa asuvain kumppanein kanssa tahi lukemisessa ja\nkirjoittamisessa.\n\nMuutamana perjantaina olimme tilaisuudessa näkemään niin kutsuttuja\n\"kiljuvia ja tanssimia dervishejä\", kun he harjoittivat nurin-niskaista\njumalanpalvelustansa. Kerran viikossa viettävät he sitä ja luulevat\nsiten osottavansa Allahille suurta kunniaa.\n\nTämä jumalanpalvelus toimitettiin pienenlaisessa moskeijassa. Ensin\nistuivat kaikki dervishit puoliympyrässä, rähisten muutamia rukouksia\nja virsiä ja keikkuen samassa yhtaikaa tahdissa oikealle ja vasemmalle\npäin. Kun tätä oli hetken aikaa kestänyt, nousivat he seisaalle, ja nyt\nvasta alkoi tuo niin kutsuttu tanssi, joka oli siinä, että he kaikki\nseisten puoliympyrässä yhtäaikaa kumartuivat syvästi maahan päin,\njonka perästä he nousivat ja taivuttivat ruumistansa taaksepäin niin\npaljon kuin voivat. Näitä kumarruksia tekivät he ensin vitkaan, mutta\nvauhti enentyi ehtimiseen, kunnes he vihdoin kumarsivat niin vilppaasti\nkuin mahdollista oli. Sitä tepastusta kesti sitten pitkän aikaa, kunnes\nhe vihdoin näyttivät menettäneen tuntonsa ja vaan koneentapaisesti\nkumartuivat eteenpäin ja taaksepäin, tuontuostakin huudahtaen: Allah.\nKuin vihdoin merkki annettiin lakkaamaan, jatkoivat useat temppuansa\nottamatta huomioonsa tätä ilmoitusta. Kun sitten heidän johtajansa\nseisahti heidät, vaipuivat he vääntelyksiin ja päästelivät suuria\nhuutoja.\n\nWastenmielistä oli katsella tätä kaikkea, ja kun läksimme moskeijasta,\nmakasivat muutamat dervishit puolikuolleina lattialla.\n\nKairosta teimme useampia retkiä maaseuduille, sillä sen läheisyydessä\non yhtä ja toista joka ansaitsee katselemista.\n\nMuutamana päivänä läksimme me kahden Amerikalaisen kanssa aamulla\nvarhain katsomaan noita merkillisiä pyramideja. Me ratsastimme\nborikka-aaseilla Niilivirran rannalle, purjehdimme suoraan poikki\nvirran isolla venheellä, jossa oli tilaa kylliksi meille ja meidän\naaseillemme. Täältä pitkitettiin ratsastusta noin puolentoista\npenikulmaa läpi palmupuistoin, yli viljavain kenttäin ja halki\nhedelmättömäin hieta-aavikkoin. Kun lähestyimme matkamme määrää, saimme\ntekemistä arabialaisten kanssa, joita siellä aina on varulla auttamassa\nmatkustavaisia, jos heidän mielensä tekee nousta jonkun pyramidin\nhuippuun. Siihen tarkoitukseen valitaan tavallisesti Keop'in pyramidi,\njoka on korkein, mutta samassa myös helpoimmin kiivettävä. Nämä\narabialaiset huusivat nyt kaikki yhtä suuta: \"take me, sir, take me,\nsir\" (ota minut, herra, ota minut). Kaikki nämä arabialaiset osasivat\npuhua jotenkin hyvästi Englannin kieltä. Siinä oli hirveä rähinä\nsiksi kun me vihdoin jokainen valitsimme itsellemme muutamia heistä\navuksemme ja alotimme kiipeemistä. Minä olin ottanut kaksi näistä\nmiehistä itseäni varten; mutta tuskin olin ruvennut kiipeemään, kun\nnäin neljä heitä ympärilläni, jotka väittivät, ettei nouseminen voinut\ntapahtua vähemmällä määrällä, ja samoin oli käynyt matkakumppaneilleni.\nNouseminen on hyvin hankala. Jonkinlaiset portaat vievät aina huippuun\nasti, mutta nämä portaat ovat aivan epäsäännölliset noin kahden\nneljän jalan korkeat ja tuskin jalkaa leveät. Minä alotin kiipeämisen\nilman avutta ja nousin jotenkin sukkelaan, mutta kun olin ehtinyt\npuolimatkaan, olin niin väsynyt ja hengästynyt, että pelkäsin että, jos\ntällä tavoin olisin pitkittänyt, ei olisi minulla ollut voimia kylläksi\nnousta huippuun asti. Minä annoin sentähden arabialaisten auttaa minua\nja nyt kävi kiipeeminen hyvin helposti. Itse huippu on laakea ja sille\nmahtuu hyvin pari kolmekymmentä henkeä seisomaan. Täällä istuimme liki\ntunnin ajan ja ihmettelimme tuota merkillistä rakennusta, jonka päälle\nolimme kiivenneet. Tämä pyramidi peittää yli 550,000 neliöjalan alan\nmaata ja on lähes 500 jalkaa korkea. Se on hirmuisen suuri kiviraunio,\njonka pohja on nelikulma ja nuo neljä kolmionkaltaista sivua\nkallistuvat toinen toistansa kohden, kunnes ne päättyvät terävällä\nkärjellä. Tämä kärki oli jollakin tavoin Kropin pyramidista tullut\nkatkaistuksi, niin että itse huippu nyt oli tasainen.\n\nMitä enemmän tätä tavatonta rakennusta katselimme, sitä suuremmalta\nnäytti se ja me melkein kummaksuimme, kuinka se oli voitu saada\nvalmiiksi ainoastaan 30 vuoden kuluessa.\n\nLuullaan pyramidein olleen muutamain Egyptin mahtavimpain kuningasten\nhautoja ja vielä nähdään eräässä kammiossa keskellä Keopin pyramidia\nkatafalkin jäännöksiä. Me kävimme tässä kammiossa alas-astuissamme.\nSen sisäänkäytävä on keskellä pohjoista kylkeä, jotenkin korkealla\nmaasta. Ylösnouseminen tapahtuu itäistä kulmaa pitkin. Käytävä, joka\nvie pyramidiin sisään, oli hyvän matkaa niin matala, ettemme voineet\nkäydä siinä suorana, ja se oli alkupäästä hyvin viertävä. Kun näin\nolimme kotvasen aikaa kulkeneet, kääntyi käytävä oikealle ja heti\nsen perästä vasemmalle. Tässä nousi käytävä hyvin ylöspäin ja kohta\nkun olimme poikenneet vasemmalle kädelle, tulimme erään pystysuoran\nkallion luoksi, joka oli noin 7 jalkaa korkea. Me nousimme sen päälle\nArabialaistemme avulla, joista jokaisella oli tulisoitto kädessä,\nvalaistaksensa tätä pimeätä tietä. Tämän vähäisen kallion edessä aukeni\nsyvyys, joka luultavasti oli suuna jollekin toiselle maanalaiselle\nkäytävälle. Kuinka syvä tämä aukeama oli, emme voineet nähdä, sillä\nse oli ihan pimeä. Kaita polku kävi meidän käytävän oikeata puolta\nmyöten tämän pimeän syvyyden ohitse tuolle ennen mainitulle kalliolle.\nMe kuljimme tätä polkua yksi erältään. Minä kävin keskimmäisnä, kaksi\nArabialaista kävi minun edelläni ja kaksi seurasi perästä. Ensimäinen\nmiehistöni kiipesi, liukkaana kuin kissa, ylös kalliolle, jossa tuskin\noli mitään jalan pidäkettä. Mies, joka järjestyksessä oli toinen\nheistä, otti minuun uumilta kiini ja nosti minun ylös tuota toista\nkohden, joka seisoi ylhäällä, ja minä heiluin nyt tuokion aikaa yli\ntuon äsken mainitun syvyyden seuralaiseni vahvoilla käsivarsilla.\n\nTie kävi nyt jyrkästi ylöspäin, kunnes me vähänläntäisen kiviholvin\nkautta, joka oli niin matala ettemme voineet suorana kulkea siitä,\ntulimme pyramidin sisustaan. Täällä oli ilma tukehduttavan lämmin.\nPimeä käytävä johti tästä suoraan eteenpäin erääsen vähempään\nhuoneesen, jota on ruvettu kutsumaan kuningattaren kammioksi. Isompi\nhuone löytyy sen yläpuolta ja sillä on nimenä kuninkaan kammio.\nTullaksemme tuohon jälkimmäiseen huoneesen oli meidän seuraaminen\njotakin niistä kaidoista, katuvierustain kaltaisista poluista, jotka\nnousivat hyvin jyrkkinä pitkin seinuksia kahden puolin sitä isoa,\ntuohon ensin mainittuun kammioon viepää käytävää. Näiden polkuin\npohja oli liukkaista kivistä, joilla jalka luiskahteli melkein kuin\nsileällä jäällä. Meidän oli kulkeminen tässä yksi erältään; ja ilman\nArabialaisten apua emme suinkaan olisi päässeet pois tällä liukkaalla\ntiellä. Jos nyt joku Arabialaisistamme tässä olisi astunut harhaan tahi\nvaan vähän luiskahtanut, olisimme me suistuneet alas syvyyteen, joka\neroitti nuo molemmat polut toinen toisistansa.\n\nMinun Arabialaiseni käyttivät tätä tilaisuutta, jolloin minä olin\nkokonaan heidän vallassansa, pyytääksensä vaativalla äänellä\n\"baksjisjia\". Mutta kun olin kuullut erään amerikalaisen, joka nykyään\noli käynyt pyramideilla, tulleen ryöstetyksi myötäseuraavain miestensä\nkautta, juuri kuin hän oli pyramidin sisässä, olin minä jättänyt rahani\nkumppaneilleni, jotka eivät olleet seuranneet minua sisään, niin\nettei minulla ollut muassani yhtäkään piasteria. Minä vastasin siis\nheille, kun he pyysivät rahaa, ettei minulla mitään ollut. He kysyivät\nnuhaisella äänellä, miks'en ollut ottanut rahaa myötäni, ja minä annoin\nheidän ymmärtää, että muutamilta, jotka tunsivat asian, olin saanut\nviittauksen siitä että oli paras olla ilman rahoja, kun pyramidiin\nsisään aiottiin. He rukoilivat, että lupaisisin antaa heille kun ulos\ntultiin. Minä vastasin: \"sitte se nähdään\" ja siihen se jäi.\n\nKun olimme kulkeneet tuota vaivalloista polkua neljän, viidenkymmenen\njalan paikoille, tulimme taas leveään ja tasaiseen käytävään. Kun\nmuutamia askelia olimme astuneet, kääntyi minun edelläni käymä\nArabialainen taaksepäin ja laski, lausumatta sanaakaan, kätensä\nminun pääni päälle, painaaksensa minua maahan. Minä kysäsin vähän\nkummaksuen, mitä hän tällä aikoi, mutta ennenkuin hän ehti vastaamaan,\nhuomasin syyn siihen; käytävä oli, näet, nyt yht'äkkiä tullut niin\nmatalaksi, ettei voitu siinä suorana käydä, ja hän tahtoi vaan estää\nminua loukkaamasta päätäni. Muutamain askelten perästä saavuimme nyt\nniin kutsuttuun kuninkaan kammioon, erääsen isoon saliin. Täällä\nseisoi äsken mainittu katafalki, mutta ainoastaan jalka siitä oli enää\njälillä. Tämä pimeä sali, himeästi valaistuna meidän tuliltamme, näytti\nhyvin omituiselle. Nuo mustan-ruskeat Arabialaiset, jotka rähisten\nympäröivät meitä, samassa kuin he päästelivät hilpeitä hurraahuutoja\nja vielä jupisivat \"baksjisjiansa\", enensivät vielä tämän näyn\nomituisuutta.\n\nPaitsi jo mainittuja kammioita, löytyy myös käytäviä ja komeroita\nsyvemmällä pyramidin sisässä.\n\nKun taasen olimme ulkoilmaan tulleet, katselimme kauan aikaa pyramidia\nalhaalta maasta, ja mitä enemmän tätä jättiläistä rakennusten seassa\nsilmäisimme, sitä enemmän se meitä ihmetytti, ja tuskin voimme uskoa,\nettä ihmiskäsi oli tämän vuoren tehnyt.\n\nToiset pyramidit olivat eri suuria, muutamat hyvin vähäisiä, muutamat\nisompia, vaan ei yksikään niin korkea kuin Keopin.\n\nLähellä pyramideja löytyi useita hautoja ja temppeliraunioita, joista\nenimmät olivat täynnä hietaa.\n\nKappaleen matkaa Keopin pyramidista seisoo hirmuisen suuri sphinksi,\njoka on hakattu yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Mahdottoman\nsuuruutensa tähden kaunistaa se paikkaansa, vaikka nuo hirmuiset\npyramidit sitä ympäröivät. Et oikein tiedä kumpaa sinun enemmän\ntulee ihastella, pyramidiako, tätä rakennustaiteen ihmettä, vai\njättiläis-sphinksiä sen juurella, tätä verrattoman suurta, mutta niin\nhyvästi hakattua kiveä. — Kuinka tämä suunnaton kivenlohkare on lohottu\nkalliosta, kuinka se on hakattu ja kuljetettu paikalleen, tämä näyttää\nkatselialle ihan ihmeeltä.\n\nWielä kerran loimme silmäyksen näihin maailman mainioihin\nmuinaisjäännöksiin ja palasimme sitte Kairoon, jonne saavuimme auringon\nlaskeissa.\n\nNoin tiiman matkaa Kairosta toiselle suunnalle päin löytyy\nhuvilinna nimeltä Schubra, jota ympäröivi puutarha, niin ihana\nja runsaskasvuinen, jommoista en milloinkaan ennen ole nähnyt.\nItse rakennus pylväittensä, marmorilattiainsa, vesisäiliöinsä ja\nkoristelluin saleinsa kanssa näyttää lumotulta linnalta, josta jossakin\nitä-maalaisessa sadussa kerrotaan.\n\nKahden tiiman matkan päässä itäänpäin Kairosta löytyi muinoin\nihana Heliopolis (auringon kaupunki). Se on nyt kadonnut, ja ainoa\nmuistomerkki, joka vielä on jälillä osoittamassa sen asemaa, on\neräs obeliski, joka kerran kaunisti auringolle pyhitetyn temppelin\nsisäänkäytävää. Wähän matkaa tästä obeliskista löytyy kaivo, jota\nsanotaan auringon lähteeksi, eikä juuri etäällä siitä seisoo vanha puu,\njonka juurella, niinkuin taru kertoo, pyhä perhe lepäsi pakomatkallaan\nPalestinasta Egyptiin.\n\nNoin penikulman matkaa etelään päin Kairosta oli muinoin Memphis,\njoka Theben jälkeen tuli Egyptin pääkaupungiksi. Tämäkin kaupunki on\nkadonnut maan päältä, ja maahan lahistunut hirmuinen kivinen kuvapatsas\nynnä jotkut suuret kivet ovat sen ainoat jäännökset. Paikalla, jossa\nkaupunki ennen seisoi, kasvaa nyt tiheässä palmupuistoja — ja karja käy\nlaitumella musertuneen Memphiin tomusta nousemassa ruohostossa.\n\nTuo vanha, voimallinen Egypti on nyt ainoastaan hämäräisenä, ikivanhana\nmuistona. Se on kasvanut, kukoistanut ja kadonnut, ennenkuin meidän\naikuiset voimalliset valtakunnat saivat perusteensakaan.\n\nTämä maa on herättämä suurta osanottoa, syvää haikeutta matkustajassa;\nsillä sen rajain sisässä lepää mainio muinaisuus ikäänkuin haudattuna,\nja se säilyttää povessaan suuren kadonneen kansakunnan. Nuo murtuneet\nrauniot ovat hirmuisten hautapatsasten kaltaisia, joiden himeät\nkirjoitukset kertovat mitä nuo vanhat edesmenneet Egyptiläiset ovat\nolleet, mitä jumalia he ovat palvelleet ja mitä mainioita töitä he ovat\ntehneet.\n\n\n\n\nWiides luku.\n\nErämaassa-matkustuksen alku.\n\n\nKairosta aioimme Jerusalemiin, mutta olimme kahdella päällä minkä tien\nvalitsisimme, sillä kolme tietä vie täältä Pyhään Maahan. Yksi menee\nAlexandrian kautta meritse Joppe'en ja sieltä Jerusalemiin, johon\nmatkaan kuluu neljä tai viisi päivää. Toinen läpi erämaan suorastaan\nHebron'iin Jerusalemiin, jota matkaa kestää neljätoista päivää. Ja\nkolmas, pisin tie, menee niinkutsutun pitkän korven läpitse Suezin,\nSinain ja Hebronin kautta Jerusalemiin, joka matka vie lähes kuukauden\najan. Niin hyvin minä kuin matkakumppanini toivoimme halulla saada\nmatkata tätä viimeksimainittua tietä, joka oli kaikkein viehättävin;\nmutta tämä retki ei ole mikään helppo tehtävä. Moni koetti luovuttaa\nmeitä tästä aikomuksesta, kuvaten tätä matkaa sangen määrälliseksi,\ntoiset taasen kehoittivat meitä siihen kaiken mokomin, vakuuttaen\nsen olevan mitä suloisimpia matkoja, joita tehdä voidaan. Muutaman\npäiväisen miettimisen perästä teimme viimein päätöksemme. Me\ntutustuimme nimittäin kolmen amerikalaisen kanssa, jotka aikoivat\nsamalle matkalle, ja koska he olivat taipuvaiset yhtymään meidän\nseuraamme, päätimme matkata yhdessä heidän kanssa. Nämä amerikalaiset\nolivat: eräs jumaluusopin tohtori, herra Nickels, herra Moor — jotka\nmolemmat olivat iällisiä miehiä, 50 ja 60 vuoden vaiheilla — sekä herra\nDoughty, joka oli vähän yli kahdenkymmenen. Mitä enemmän näitä miehiä\ntulimme tuntemaan, sitä suuremmassa arvossa rupesimme heitä pitämään,\nja pidimme itseämme onnellisina, että olimme löytäneet semmoista seuraa\nsemmoiselle matkalle. Moni käy Sinailla ja pyhässä maassa enemmän\nuuteliaisuuden tähden, nähdäksensä näitä paljon ylistettyjä paikkoja,\nkuin pyhästä halusta, saadaksensa käydä samoilla paikoilla, jossa hänen\nJumalansa on ilmestynyt, jossa hänen Vapahtajansa on työtä tehnyt,\nkärsinyt ja kuollut. Semmoinen halu löytyi kumminkin kahdella meidän\nmatkakumppaneistamme, ja me tunsimme itsemme kiitollisiksi Jumalaa\nkohtaan, että Hän oli saattanut meidät heidän pariinsa.\n\nUseimmat niistä, jotka lähtevät tälle retkelle, suostuvat jonkun\nkuljettajan kanssa, että hän vie heidät erämaan läpitse ja hankkii\nkamelit, teltit, muonan ja kaikki mitä matkalla tarvitsevat, joko\nmäärättyä palkintoa vastaan koko retkellä kerrallaan tahi joka päivältä\nerältään. Kuljetusmaksu on silloin tavallisesti hyvin kallis, aina\npuoleen-kolmatta englantin puntaan päivässä hengeltä.\n\nMe emme seuranneet tätä tapaa, vaan järjestimme valmistuksemme toisella\nlailla. Me vuokrasimme itse kamelimme, ostimme telttimme, muonavaramme\nj.n.e., ja palkkasimme kuljettajan määrättyyn hintaan kuukaudelta.\nHän seurasi muassa vaan meidän palvelianamme ja tulkkinamme. Paitsi\ntätä pestasimme me kokin ja passaajan. Tällä tavoin tuli matka paljoa\nhalvemmaksi. Tämän neuvon antoi meille t:ri Nickels joka tyystin oli\nnämä seudut tutkinut ja jonka opettajana oli ollut eräs t:ri Robinson;\nja tämä viimeksimainittu oli retkeillyt paljon sekä erämaassa että\nPalestiinassa ja on antanut painosta hyvin ansiollisen, kolmea suurta\nniosta vahvan kirjan matkoistaan.\n\nMe suostuimme erään Beduini-Sheikin kanssa, että hän hankkisi meille\nkameleja määrättyyn hintaan kappaleelta, ja että hän itse seuraisi\nmyötä, varjellaksensa meitä niiltä eri Beduini-heimoilta, joiden\nalueiden läpitse aioimme matkata.\n\nMeidän valmistuksiimme kului viikon päivät, ja keskiviikkona Maaliskuun\n7 p:nä olimme valmiit lähtemään.\n\nMeidän kamelimme olivat jo ennen puolta-päivää koossa hotellin edessä,\nja puolipäivän-aikoina rupesivat beduinimme niitä kuormittamaan.\n\nPaitsi niitä kameleita, joita me itse ja meidän kuljettajamme käytimme,\noli meillä kolmetoista kantamassa kapineitamme, niin että meidän\nkaravanissa oli yhteensä yhdeksäntoista kamelia. Tämä näyttänee hyvin\npaljolta, kun meitä oli ainoastaan viisi matkustajaa; mutta meidän oli\nmyöskin kuljettaminen muassamme kaikki, mitä enemmän kuin kuukauden\nkuluessa tarvitsimme. Meidän muonavaramme, huonekalumme, asuntomme,\nneljä suurta vesitynnyriä, ja paitsi näitä vielä meidän matkasäkkimme\nja me itse — kaikki oli enemmän kuin kolmekymmentä päivää kuljetettava\nkamelin selässä läpi kuivain, hedelmättömäin seutujen, jossa ainoastaan\nhyvin harvassa löytyy lähteitä ja jossa aivan niukasti saa muonavaroja\nostaa.\n\nKun kamelia kuormitetaan, pakoitetaan hän ensin laskeumaan polvillensa.\nHänestä ei ole tämä mieluista, vaan hän tepastelee vastaan ja mörähtää\nsilloin useasti kuin kiukkuinen sonni. Hänen on kuitenkin totteleminen,\nja nyt kiinnitetään tuo raskas kuorma hänen selkäänsä vahvoilla\nköysillä, jonka jälkeen hän ensimäisellä käskyllä mieluisasti nousee\ntaasen jaloillensa, ellei kuorma tunnu hänestä liian raskaalta, sillä\nsiinä tapauksessa on melkein mahdoton saada häntä nousemaan.\n\nKun kaikki kamelimme oli kuormitettu, lähetimme ne menemään edeltäpäin,\nja ainoastaan ne kamelit, joiden tuli kantaa meidät itse, odottivat\nvielä hotellin edessä, sillä aikaa kuin me suoritimme maksettavamme.\nWähässä ajassa olimme valmiit lähtemään; me sanoimme jäähyväiset\nniille ystäville ja auttajille, sotka olivat tulleet katsomaan meidän\nlähtöämme ja nousimme kameleimme selkään aloittaaksemme tätä omituista\nmatkaa.\n\nMeidän matkakumppaneistamme Niili-virralla oli h:ra Pulling jo palannut\ntakaisin Englantiin, h:rat Due ja Robinson olivat vielä Kairossa.\n\nMeidän oli nyt sanominen jäähyvästi kauniille Kairolle, ja sivutessamme\njonkun puiston tahi lehväkkään käytävän, jonka suloisessa siimeksessä\nme täällä ollessamme usein olimme käyskennelleet, viipyi silmä\nsiinä kauvan; me emme luultavasti milloinkaan enää saisi nähdä tätä\npaikkaa, emmekä moneen aikaan katsella niin runsasta kasvullisuutta\nkuin tämä on, sillä erämaa oli nyt edessämme — nuo hiekka-aavikot ja\nalastomat vuoret ilman puita, ilman vihannuutta. Nyt oli tämä elävä\ntotuus; meidän matkamme kävi pyhään maahan sen erämaan kautta, josta\njo lapsuudessa olimme lukeneet niin paljon ihmeellisiä asioita, jonka\nvaaroista moni on puhunut ja jonka suloutta moni toinen on ylistänyt;\nme saimme nyt itse tilaisuuden nähdä näitä outoja seutuja ja kokea tätä\nomituista romantillista elämää erämaassa, ja tuskin minä puolestani\nvielä voin käsittää, että tämä kaikki oli totta.\n\nMieleni oli hehkunut saada tehdä tämä retki korven läpitse ja samassa\nsaada viipyä matkallamme muutamat päivät Sinailla, mutta useita esteitä\nnäytti ilmaantuman tätä aikomusta vastaan, kun se ensin juohtui\nmeille mieleen, niin että minä jo kerran olin heittänyt toivonkin.\nSitä suurempi oli sentähden iloni nyt, kun kaikki nämä esteet olivat\nkadonneet ja tämä halattu matka todellakin aloitettu.\n\nEnnenkuin rupeen kertomaan matkaamme erämaan läpitse, on ehkä sopivin\nettä tässä ensin mainitsen jotakin siitä merkillisestä, omituisesta\nelävästä, jota näillä seuduilla on käyttäminen. Kameli on varustettu\nmonilla omaisuuksilla, jotka tekevät hänen erittäin sopivaksi\ntänkaltaisille retkille. Hän on väkevä, niin että hän voi kantaa\nhirmuisia kuormia ja pitkittää kulkuansa koko päiväkauden, varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan, lepäämättä. Paahtava aurinko ja tuo usein\ntukehduttava kuumuus ei näytä hänelle miksikään haitaksi olevan.\nHän voi kuljeskella noilla kuivilla hieta-aavikoilla päiväkaudet,\ntarvitsematta mitään vettä, ja jos hän jolloin kulloin tapaa lähteen,\njuo hän kerrallaan monen tulevan päivän varaksi. Hän tarvitsee\naivan vähän ruokaa ja tulee hätätilassa toimeen niillä ohdakkeilla\nja puoliksi poltetuilla kasveilla, joita hän kohtaa tiellänsä. Hän\nhaukkelee niitä suuhunsa käydessään eteenpäin, ja kun hän iltasin\npäästetään kuormastansa, menee hän etsiskelemään lähitienoilta\ntänkaltaista ruokaa. Hänen jalkansa on jotenkin leveä, jonka tähden hän\nei vajookkaan liian syvälle hietaan niillä paikoilla, jossa pohja on\nhöllää ja antaa myöten hänen askeleillensa. Paksu nahka peittää hänen\njalkansa, ja se seikka tekee mahdolliseksi että hän voi käydä kuumalla\nhiekalla kärsimättä mitään vahinkoa siitä.\n\nKameli on hyvin korkea, niin että, noustuasi sen selkään, istut lähes\nseitsemää jalkaa korkealla maasta. Tämä tuntuu ensi-alussa vähän\nhaitalliselta, sillä kamelin käynti on hyvin heiluva, niin ettäs\nolet alituisessa liikunnossa edes ja takaisin, etkä siis voi istua\noikein vakaasti satulassa. Silloin tällöin päästelee hän mörähtävän\näänen, josta tiedät hänen olevan pahalla päällä; silloin pelkäät\nhänen kiukkunsa puhkeevan vielä johonkin, vikurimaisuuteen, ja varot\nputoovasi selästä, ehkä niin pahasti, ettet enää milloinkaan nouse.\nTämä kaikki on muutamissa vaikuttanut sen, että heistä on tämmöinen\nmatkustaminen tuntunut hankalimmaksi mitä milloinkaan kokeneet ovat.\nMuutaman päiväisen harjoituksen perästä havaitsimme me kuitenkin\nkokonaan tottuneemme istumaan kamelin selässä, ja meistä tuntui\ntämmöinen matkustustapa hyvin mukavalle. Tuon ylhäisen aseman, joka\nalusta näytti vähän pelottavalta, huomasimme me jälestäpäin olevan\nhyvin edullisen, sillä, kun kuumeentunut hieta uumasi liiallista\nlämpöä, oli meillä siitä vähemmän haittaa kamelin selässä kuin alhaalla\nmaassa.\n\nKello puoli-neljältä iltapuolla päivää läksimme me Kairosta. Me emme\nensi päivänä ehtineet ratsastaa, pitkälle, mutta sen verran kumminkin\nettä matkamme oli aloitettu. Jo puoli-kuudelta rupesi hämyttämään\nja me seisahduimme, matkattuamme noin penikulman matkan erämaahan.\nKahdessa-kymmenessä minutissa olivat meidän kamelimme riisutut,\ntelttimme pystytetyt ja vuoteemme valmistetut.\n\nAmerikalaisilla ystävillämme oli yhteinen iso teltti; L. ja minä\nasuimme vähän pienemmässä. Meidän telttimme oli sisäpuolelta verhottu\nsiniseksi ja keltaseksi noilla rakkailla Ruotsin väreillä. Ilman sitä\noli meillä vielä vähempi teltti, joka samassa oli sekä kyökkinä että\nkuljettajamme, kokkimme ja passaajamme lepokammiona.\n\nKun pienen leirimme olimme pystyttäneet, oli se niin omituisen\nnäköinen, etten sitä milloinkaan voi unohtaa, mutta työläs on minun\nkuitenkin kuvata sitä semmoiseksi, kuin se todella oli. Siinä seisoivat\nnuo kolme matkoista telttiä juuri lähellä toinen toistaan avaralla\nhieta-aavikolla. Kamelimme makasivat ympärillä aivan tyynesti ja\nrauhallisesti, leväten päivän vaivoista, ja tuossa istuivat kehässä ne\nkaksitoista Beduinia, jotka seurasivat meidän karavania; he haastelivat\nkeskenänsä äkäisellä, tiuskimalla äänellä, niinkuin heidän tapansa on\nja toisinaan tuli heidän kiistansa niin ankaraksi, että me pelkäsimme\nheidän tarttuvan aseisiinsa; he olivat nimittäin kaikki aseilla\nvarustetut. Ympäri koko leirin hyppeli noin sata-määrä kananpoikia,\njotka äsken oli päästetty ulos ahtaista häkeistään; ne taistelevat nyt\nvoimainsa perästä, ja kukkoin hyvintunnettu laulu teki tämän kaiken\njotenkin kodikkaaksi ja ikäänkuin muutti meidät takaisin asutuille\nseuduille.\n\nAurinko oli jo laskenut ja lakeus kävi yhä pimeämmäksi, mutta ei kauvan\nviipynyt ennenkuin täysikuu nousi veripunaisena taivaan rannalle ja\nlevitti omituista valoaan noille autioille seuduille.\n\nEräs amerikalainen lähetyssaarnaaja h:ra Barnet, joka asuu Kairossa,\ntuli kaupungista meidän leiriimme katsomaan kuinka me voimme ja\nilahdutti meitä läsnäolollaan aina myöhään iltaseen. Syötyämme\nystäväimme teltissä päivällistä ja juotuamme teetä, palasi h:ra Barnet\nKairoon. L. ja minä sanoimme hyvää yötä matkatovereillemme ja menimme\ntelttiimme lepäämään yöksi. Meidän pieni telttimme oli todellakin\nmiellyttävä eikä meistä suinkaan näyttänyt vaikealta elää täällä kolme\nkuukautta, joka aika meiltä oli kuluma korvessa ja Palestinassa. Teltin\nhietalattia oli peitetty sievillä matoilla, vastapäätä sisäänkäytävää\ntoisella seinuksella seisoi pöytä, jolla meidän kynttilämme, kirjamme\nja kirjotuskalumme olivat, kahden puolin seisoivat nuo keveät ja\nmukavat telttivuoteet, joiden alle olimme panneet matkasäkkimme, ja\nteltin tankoon, joka kohosi keskeltä kelttiä ja kannatti sitä, oli\ntehty vaatevaarna, jossa meidän takkimme riippuivat, ottamatta suurta\ntilaa.\n\nMe viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä\niltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.\n\nMainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen\nedemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta\nkansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.\n\nBeduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat\nnäillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä\nlaidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa\nniitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa\ntavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä.\nHe ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma\nsheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.\n\nJos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein\nettä se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa\nheimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit\nkäyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän\nvaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty\nvyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan\npistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi\nkokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho;\njaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan\njalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat\nolallaan.\n\nMitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei\nne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla\non täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa\nmatkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat\nsentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta\nei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta\njotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi\nannettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä\nonnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on\ntie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja\nystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo\non lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on\nkulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin\non karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa\nhenkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla.\nJos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että\nampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä,\nniin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen\nmatkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi.\nSemmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois\nja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.\n\nBeduinein, niinkuin kaikkein muidenkin Arabialaisten, luullaan\ntodellakin olevan Ismaelin, Abrahamin toisen pojan, jälkeläisiä. Kun\nhän ja hänen äitinsä Hagar ajettiin pois Abrahamin majasta, \"sillä\nei palkkavaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa\", niin \"eksyi\nhänen äitinsä korpeen, ja Ismael kasvoi ja asui siellä ja tuli tarkaksi\njoutsi-mieheksi\". Jo Ismaelin syntyissä oli Herra ennustanut: \"Hän\ntulee tylyksi mieheksi ja hänen kätensä jokaista vastaan, ja jokaisen\nkäsi häntä vastaan, ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä.\" Ja\nvielä lisäksi: \"Minä teen hänen hedelmälliseksi ja lisään hänen sangen\nsuuresti ja teen hänen suureksi kansaksi\".\n\nWielä tänä päivänä ovat Ismaelin jälkeläiset semmoisia, jommoiseksi\nennustus tässä kuvailee heidän esi-isäänsä — he ovat hurjaa ja julmaa\nsukua, jokaisen miehen vihollisia. Ei milloinkaan ole valloittajalle\nonnistunut kukistaa heitä, eivätkä he ole milloinkaan käyneet minkään\ntoisen kansan kanssa liittoon. He ovat aina olleet erityisenä\nsukukuntana, heidän kätensä on ollut jokaista vastaan ja jokaisen käsi\nheitä vastaan.\n\nEnnustus kansan \"suuresta kasvamisesta\", sen mahtavuudesta kävi\ntoteen silloin kun Arabialaiset seitsemännellä vuosisadalla rupesivat\ntulvana levenemään yli suuren osan tunnettua mailmaa ja valloittivat\nalueen, joka oli suurempi kuin noiden ylpeitten Roomalaisten hallussa\nmilloinkaan on ollut. Wäärän uskon kiihkossa läksi tämä hurja kansa\nvalloittamaan mailmaa heidän prophetansa Muhammedin hyväksi ja sen\nuskonnon eduksi, jonka hän oli antanut heille. He valloittivat\nPalestinan, Syrian ja suuren osan Aasiaa aina Judiaan asti. He\nvalloittivat Egyptin ja koko pohjoisen Afrikan aina Gibraltarin\nsalmeen saakka. He kävivät yli tämän salmen ja Espanjakin lankesi\nheidän käsiinsä. He menivät Pyrenein vuorten yli Franskan maahan,\nlaskeaksensa koko Europan heidän prophetansa jalkain juureen; mutta\ntäällä Karl Martellin miekka särki heidän voimansa ja pani rajan heidän\nvalloitus-retkellensä Poitiers'in tappelussa vuonna 732.\n\nKauvan pysyivät he vallanpitäjinä niissä maissa, jotka he olivat\nvoittaneet, kunnes he vihdoin kadottivat yhden toisensa perästä, ja\nheidän valtansa supistui takaisin entisiin rajoihinsa.\n\nWaikka Arabialaiset näin kauan aikaa olivat yhteydessä niin monen\nkansakunnan kanssa, ovat he kuitenkin pitäneet vanhat tapansa ja\nalkuperäisen, jo ennen ennustetun luonteensa, — he ovat vielä tänä\npäivänä villiä kansaa, julmaa ja kesyttämätöntä sukukuntaa — heidän\nkätensä on jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.\n\nEräs kirjailia, joka nykyään on käynyt arabialaisissa maissa, lausuu\ntästä asiasta muun ohessa näin: \"Tämä kansa on alhaisimmankin laskun\njälkeen pitänyt samat tavat ja samaa elinkeinoa vähintänsäkin kolme\ntuhatta vuotta. Täten toteutuu kaikin puolin se ennustus, joka\nIsmaelin syntyissä julisti että hän ja kaikki hänen jälkeisensä\nolisivat ja tulisivat aina olemaan villiä kansaa, vaikka he aina\ntulevat asumaan veljeinsä edessä. Että vilpas ja toimelias kansakunta,\neläen keskellä kukoistavia, viljelyksen tilassa olevia heimokuntia, on\nmuinaisista ajoista ruveten nyky-aikaan asti pysynyt villinä kansana,\nkukistumattomana ja muuttumattomana, on todellakin silmiin-pistävä ihme\n— yksi niistä käsittämättömistä seikoista, jotka näyttävät ennustuksen\nkäyneen toteen (Porter'in Travels).\"\n\nMeidän päiväjärjestyksemme erämaassa matkustaissamme oli seuraava.\nJoka aamu nousimme vähän ennen aurinkoa, s.t.s. k:lo 5 aikaan. Kun\nkapineemme oli kokoon sälytetty ja kaikki valmisna lähtöön, syötiin\naamiaista isommassa teltissä; sillä aikaa kuormittivat Beduinit\nkamelimme, ja kun kaikki oli valmisna, nousimme korkeain konkareimme\nselkään ja alotimme päivämatkamme. Ratsastamista pitkitettiin siten\nk:lo 12:een, jolloin seisahdimme ja nautimme vähän virvokkeita,\nniinkuin lihaa ja leipää, apelsineja ja taateleja. Matkaa jatkettiin\nsitten k:lo 3:een tai 4:ään j.p.p., jolloin seisahdimme ja pystytimme\nleirimme. Päivällistä syötiin nyt niin pian kuin se ehti valmistua,\npäivällisen perästä joimme teetä, ja sitten oli meillä muutamia\ntunteja loma-aikaa, jota käytimme lukemiseen, kirjottamiseen ja\nkeskustelemisiin, ennenkuin tuli aika mennä levolle. Tervetulleet\nolivat todellakin nämä levähdyshetket tuon jotenkin rasittavan\npäivämatkan perästä.\n\nMe olimme suostuneet siitä, ettemme matkustaisi sunnuntaisin, vaan\nlepäisisimme pyhäpäivänä häiritsemättömässä rauhassa, ja me havaitsimme\nsiitä olevan suurta hyötyä niinhyvin ruumiin kuin sielun puolesta.\n\nMe olimme päättäneet matkata joka päivä noin 10 tiimaa, mutta\nensimäisenä päivänä sen jälteen tuin Kairosta taksimme, emme ehtineet\nratsastamaan enempää kuin 6 tiimaa; sai nimittäin useampia tunteja\nkuluneeksi, ennenkuin kaikki meidän kamelimme olivat koossa, sillä\nmiehemme olivat palanneet useimmilla niistä Kairoon ostamaan yhtä\nja toista, mitä olivat unohtaneet hankkia itsellensä matkaa varten.\nPäivänä sen jälkeen ratsastimme 10 tiimaa ja seuraavana päivänä\nsaavuimme Suez'iin, pitkitettyämme sinä päivänä ratsastustamme 12\ntiimaa yhtä mittaa. Tämä oli sangen raskas päivämatka, ja me tulimme\nleiripaikkaamme jotenkin väsyneinä; mutta seuraava päivä oli sunnuntai,\njonka me lepäsimme Suez'issa, ja saimme niin tilaisuuden koota uusia\nvoimia.\n\nSe matka, jonka me näinä päivinä olimme tehneet, kävi yli autioin\nhieta-ulappain ja hietakumpuin, jossa tuskin yhtään ruohonkortta\nkasvoi; muutamia ohdakkeita näkyi vaan siellä täällä vihannoivan.\nPaikka paikoin kohosi eriskummallisia alastomia muoria, jotka\nvivahtivat kaikenlaisilta väreiltä ja antoivat koko seudulle kolkon ja\naution muodon. Molempina ensimäisinä päivinä oli meillä vahva tuuli,\nniin että hietaa lentää ryöpytteli; mutta koska tuuli oli meille\nmyötäinen, ei ollut siitä suurta haittaa.\n\nMe olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka\nheidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme\nitsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja\ntoivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.\n\nKamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin\nsattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän\nkuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia\nhurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu,\nkatkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka\njälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme\ntoisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin,\nettä minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka\njohti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka\njälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun\nannoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida.\nKamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan\nkuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä\nohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle\npuolelle kaulaa.\n\nEnsimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta\nsitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me\nratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös\nravia.\n\nSuez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren\nluoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa\nkylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden\ntavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja\nIndian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä\nmatkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset\nhöyrylaivat tullessaan tuovat tänne.\n\nMe emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle\neräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja\nsen ihanain rantain.\n\nSunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille\ntilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään\nmielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki\nyhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme\nmeikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta\nmainitussa luvussa kerrotaan.\n\nMeidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren\nläntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri,\njoka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt\novat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota\nläheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain\nkuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät\nhöyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen\nmatkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa\nmatkustajat ja tavarat kaupunkiin.\n\nEtelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat\naina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon\navaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset\npystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla\nmaahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset\neräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa,\nvaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät\nsilloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle:\n\"eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen\nkuolemaan.\" Moses vastasi kansalle: \"Älkäät peljätkö, seisokaat ja\nkatsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä\nEgyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi\nnäkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää\nalallanne oleman.\"\n\nKuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä\nvapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä\npaikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut\nmeren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei\ntuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että\nHerra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren\nrannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa\nkunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset\nnäkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli\nkäskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri\nedessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki.\nMoses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa\nheille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin\npuolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki\nmahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo\nnäin: \"Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?\" Kansa ei\ntätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: \"älkäät peljätkö,\nHerra on sotiva teidän puolestanne;\" mutta Herra, sydämen tutkia,\nkuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle:\n\"mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat.\"\nKummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra\nselitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo:\n\"Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se\nyhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten.\"\n\nSitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille\ntietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin\netteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä\nvalaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.\n\nTämä pilvi, josta puhutaan niin paljon Israelin lasten matkan aikana\nKanaan maahan, ja joka \"ei milloinkaan erinnyt kansasta\", ansaitsee\ntodellakin likempää tarkastusta. Mitä siitä pitää uskoa? Raamatun\nyksinkertainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu näin: \"Ja Herra kävi\nheidän edellänsä päivällä pilven patsaassa, johdattaaksensa heitä\ntiellä, ja yöllä tulen patsaassa, valistaaksensa heitä vaeltamaan\nsekä yöllä että päivällä\". Mikä oli pilvi, mikä oli tulen patsas\ntämän selityksen jälkeen? Eivät ne olleet muuta kuin se puku, jonka\nJehovah otti, kun hän tuli täyttämään sitä lupausta, jonka hän oli\nvannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille, että Hän antaisi luvatun\nmaan heidän jälkeentulevaisillensa omaisuudeksi, että Hän veisi\nIsraelin pois maasta, jossa heitä ahdistettiin, maahan, joka tulisi\nolemaan heidän omanansa. Tämän kansan seassa aikoi Hän panna toimeen\nne \"mainiot työt,\" jotka tulisivat olemaan koko mailman pelastuksen\nikuisena perusteena. Siinä maassa, johon Hän nyt kuljetti tätä kansaa,\naikoi hän sytyttää sen kirkkaan valkeuden, joka poistaisi mailman\npimeyden. Heidän siassansa aikoi hän antaa sen ruhtinaan ilmestyä, joka\noli perustava Jumalan valtakunnan ihmisten seassa, sen ruhtinaan, josta\nHän sanoi Abrahamille: \"sinun siemenessäs pitää kaikki sukukunnat maan\npäällä siunatuksi tuleman.\"\n\nAika rupesi nyt lähestymään, jolloin Jumala tahtoi täyttää tämän\nlupauksensa ja Hän alotti valmistuksiansa siihen sillä, että teki\nIsraelin omaksi erityisiksi kansaksensa ja vei heidät Kanaan maahan,\njoka oli tuleva Hänen suurten ihmeillensä näyttämöpaikaksi.\n\nHän lähestyi kansaa puettuna pilviin, peittääksensä loistoansa. Hän\ntuli heidän luoksensa samassa puvussa, jossa Hän ilmaantui Thaborin\nvuorella, kun hän tuli puhumaan pojastansa mailmalle. Tämä ihmeellinen\npilvi siirtyi nyt Israelin lasten taaksi ja varjeli heitä heidän\nvihollisiltansa koko yön.\n\n\"Koska Moses ojensi kätensä meren ylitse, antoi Herra vedet juosta pois\nvahvalla itätuulella koko sen yön; ja teki meren kuiville ja vedet\nerkanivat. Ja Israelin lapset kävivät keskeltä merta kuivaa myöten,\nja vedet olivat heille niinkuin muurit heidän oikialla ja vasemmalla\npuolellansa.\"\n\nEgyptiläiset ajoivat heitä takaa, mutta kun Israel oli ehtinyt toiselle\nrannalle, sanoi Herra pilvistä Mosekselle: \"ojenna kätes meren Ylitse,\nettä vedet juoksisivat Egyptiläisten ylitse, heidän vaunuinsa ja\nratsasmiestensä ylitse. Niin ojensi Moses kätensä meren ylitse, ja\nmeri palasi ennen huomenta voimiinsa. Ja koska Egyptiläiset pakenivat,\nkohtasi heitä vesi ja Herra syöksi heidän keskelle merta, niin että\nvedet kävivät vaunuin ja ratsasmiesten ja koko Pharaon sotajoukon\nylitse, niin ettei yksikään heistä päässyt, mutta Israelin lapset\nkävivät kuivaa myöten keskeltä merta, ja vedet olivat heille niinkuin\nmuuri heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa, ja niin vapahti Herra\nsinä päivänä Israelin Egyptiläisten kädestä.\"\n\nNiin kertoo raamattu Israelilaisten matkasta Punaisen meren kautta ja\nsanoo sitä ihmeeksi, jonka Jumala teki osoittaaksensa että Hän on Herra.\n\nPaljon ovat ihmiset ajatelleet ja puhuneet tästä tapauksesta, ja moni\non selittänyt asian varsin yksinkertaisesti riippuvan siitä vahvasta\nluoteesta ja vuoksesta, joka kunakin päivänä ilmaantuu näillä tienoin.\nHe sanovat ettei Jumalalla ollut mitään muuta tämän tapauksen kanssa\ntekemistä, paitsi että Hän lähetti vahvan tuulen puhaltamaan yöllä,\njoten vesi luoteen aikana laski enemmän kuin tavallisesti. Mikään ei\nkuitenkaan ole helpompi näyttää vääräksi kuin tämä luulo; ensiksikin ei\nitä-tuuli täällä auttaisi veden laskemista, sillä se puhaltaa suoraan\npoikki meren; vaan sen tuulen, jolla semmoinen vaikutus pitäisi olla,\ntäytyy tulla Pohjosesta ja puhaltaa pitkin merenselkää, että se ajaisi\nmedet ulos Suezin lahdesta; — toiseksi tapahtui Israelin matkustus yli\nmeren yölliseen aikaan aina aamuun asti, joka on juuri se aika, jolloin\nvuoksi on voimassa ja meri on korkeimmallansa; kumminkin oli laita\nsemmoinen niinä päivinä kuin minä olin Suezissa; — kolmanneksi sanotaan\nkahdessa paikassa tuossa piplian kertomuksessa, että vedet olivat kuin\nmuuri heidän oikealla ja vasemmalla puolellansa, ja tätä ei voi mikään\nluode eikä vuoksi sinä ilmoisna ikänä vaikuttaa, eikä myöskään palaja\nvuoksi niin pikaisesti, että se hukuttaisi kokonaisen armeian, joka on\nlähtenyt kulkemaan luoteen aikana kuivuneelle matalalle, ja hukuttaisi\nsen niin, ettei yksikään jäisi jälille; vaan kun vesi luoteen perästä\ntaasen rupee nousemaan, tapahtuu se niin hiljakseen, että sen\nnousemista tuskin voi huomatakaan.\n\nIlman sitä, eihän kukaan voi otaksua ett'eivät Egyptiläiset, jotka\nolivat niin korkealla sivistyksen asteella, olisi tunteneet luoteen ja\nvuoksen aikoja eivätkä voineet arvata, mikä vaara oli odotettavana, jos\nmentiin matalalle, kun vuoksi oli tulossa.\n\nRaamattu esittelee tämän tapauksen ihmeenä, Jumalan tekemänä työnä;\nja epäusko, joka aina nauraa semmoiselle, joutuu hyvin ahtaalle tätä\ntapausta tyydyttävästi selittäissään.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\nErämaassa matkustuksen jatkoa.\n\n\nMe viivyimme vielä maanantainkin Suez'issa, sillä meillä oli yhtä\nja toista toimittamista Sheikkimme kanssa täkäläisten Turkin\nhallitusmiesten edessä.\n\nMe emme sentähden jatkaneet matkaamme, ennenkuin vasta tiistaina\n13:tena päivänä. Silloin purjehdimme yli Suez'in lahdekkeen Aasian\nrannalle ja odotimme siellä kameleitamme, jotka kiersivät lahden ympäri.\n\nPuolipäivän aikaan tulivat kamelimme perille, jolloin me pitkitimme\nmatkaamme, ja saavuimme muutaman tiiman kuluttaa erääsen oasiin,\nnimeltä Ayun Mosa. Täällä löytyi useita lähteitä, joita sanottiin\n\"Moseksen lähteiksi\", ja tällä paikalla kasvoi palmuja sekä muita\npuita. Me pystytimme tähän leirimme yöksi, ja olipa varsin hyvä että\nsaimme seisahtaa niin varhain, sillä tuuli puhalsi jotenkin vahvasti ja\noli meille varsin vastainen.\n\nSeuraavana päivänä pitkitimme matkaamme yli avaran hietalakeuden,\nja tämä päivämatka oli kenties raskahin kaikista; sillä koko päivän\nkesti tuima, myrskyn-kaltainen tuuli. Hieta lensi kuin lumi meidän\ntalvipäivinä, niin ettemme voineet nähdä pitkälle eteemme. Tuo hieno\nhieta tunkihe silmiin ja kirventeli pahasti, vaikka me peitimme\nkasvomme hunnulla, varjellaksemme itseämme. Matkaa voitiin kuitenkin\npitkittää koko päiväkausi; me seisahdimme illalla tavalliseen aikaan\nja pystytimme leirimme erään töyrään varjoon, jolta toivoimme jotakin\nsuojaa tuulta ja lentävää hiekkaa vastaan. Auringon tehdessä laskua,\ntaukosi toki tuuli, niin että saimme kauniin ja tyvenen ehtoon, jonka\nme tosiaankin pidimme suuremmassa arvossa kuin tavallisesti, semmoisen\npäivän perästä kuin tämä oli ollut.\n\nSeuraavana päivänä kävi meidän matkamme vähän epätasaisemman seudun\nläpitse ja etäällä näimme kauniita, hämäräisiä törmiä. Päivän päälle\nsivusimme erään paikan, nimeltä Mara. Täältä löysimme muutaman töyrään\nkukkulalta lähteen, jonka vesi oli katkeran suolaista. Töyräan alla\nnäimme tuoreita hyenain jälkiä. Pedot olivat luultavasti edellisenä\nyönä käyneet lähteellä juomassa.\n\nTälle paikalle tulivat Israelin lapset, kun lähdettyänsä Suezista kolme\npäivää olivat kulkeneet Surin korvessa, löytämättä mitään vettä. Kun\ntulivat Maraan, eivät voineet he juoda siellä löytyvää vettä, sillä se\noli sangen katkeraa, jonka tähden tämän paikan nimikin on Mara. Siellä\nnapisi kansa Mosesta vastaan ja sanoi: \"Mitä me juomme? Hän huusi\nsilloin Herran tykö, ja Herra osotti hänelle puun, jonka hän heitti\nveteen, ja vedet tulivat makiaksi\".\n\nSieltä matkustavat Israelin lapset edemmäksi ja tulivat Elimiin. Siellä\noli kaksitoista vesikaivoa ja seitsemän kymmentä palmupuuta; siellä\nsijoittivat he itsensä vetten luoksi.\n\nSaman päivän illalla, jolloin Maran olimme jättäneet, saavuimme mekin\ntälle paikalle. Wielä löytyi siellä useampia lähteitä ja koko joukko\npalmupuita, ja me pystytimme sinne leirimme lähelle vettä.\n\nOmituiselta tuntui sillä tavoin seurata Israelin lasten matkaa\nerämaassa, ja raamattu oppaana etsiä heidän jälkiänsä korvesta. Tästä\nsyystä tuntui erämaa minusta melkein vanhalle tuttavalle, hyvälle\nystävälle. Usein luin jo lapsuuden aikana halulla ja kummastuksella\nniitä ihmetöitä, joita Jumala täällä teki, ja nyt sain minä lukea\nkaikki nämä tapaukset juuri samoilla paikoitta, jossa ne olivat\ntapahtuneet.\n\nSeutu, jonka kautta seuraavana päivänä kuljimme, rupesi käymään yhä\nvuorisemmaksi. Me sivusimme kolme lähdettä, joiden vesi oli katkeraa,\nja niitä kutsuttiin Murk-hahen katkeriksi lähteiksi.\n\nIllalla tulimme me Punaisen meren rannalle. Siitä asti kuin Suez'in\njätimme, oli meidän matkamme kulkenut eteläistä suuntaa tasan tämän\nmeren rantojen kanssa, vaikka hyvän matkaa sisämaahan päin, niin\nettemme olleet voineet merta nähdä. Se tuli nyt taas näkymiimme ja\nsuloista oli katsella tuota raitista sinistä merta, elettyämme useat\npäivät erämaassa, keskellä hietaa ja alastomia kallioita. Me pystytimme\ntäällä leirimme juuri meren rannalle.\n\nSeuraavana päivänä kulki meidän tiemme useat tiimat pitkin rantaa. Meri\noli meidän oikealla puolellamme ja vasemmalla kädellä kohosi korkeita\nvuoria. Nämä vuoret olivat toisinaan niin lähellä vettä, että tie\nsupistui vaan kaidaksi poluksi, jolla kamelein oli käyminen yksitellen.\nKahdessa paikassa ylettyivät vuorensivut aina mereen asti, niin että\nmeidän oli kiertäminen niitä kahlaamalla, jolloin vesi nousi kameleimme\npolviin saakka. Onneksemme sattui sinä päivänä olemaan jotenkin tyyni\nilma, sillä tuulisena aikana mahtaa tämä tie olla ihan mahdoton kulkea.\n\nSeurattuamme muutamat tiimat meren rannikkoa, poikkesi tiemme taasen\nsisämaata kohden. Me ratsastimme nyt jotenkin suuren lakeuden poikki,\nse oli Ginin korpi, jossa Israelin lapset napisevat Mosesta ja Aronia\nvastaan ja sanomat heille: \"joska Jumala olisi suonut, että olisimme\nEgyptin maalla Herran käden kautta kuolleet, koska me istuimme\nlihapatain tykönä ja oli leipää yltä kyllä syödä; sillä te olette\nsentähden johdattaneet meidän tähän korpeen kuollettaaksenne nälällä\nkaikkea tätä joukkoa.\"\n\nTäällä rupesi Herra antamaan kansalle mannaa ja peltokanoja ja antoi\nkäskyn, että he kokoisivat sitä joka aamu niin paljon kuin päiväksi\ntarvitsivat, mutta sabbatina eivät he saaneet mitään koota, vaan piti\nheidän edellisenä päivänä koota kahta vertaa enemmän.\n\nKuljettuamme tämän korven läpitse, tulimme korkea-vuoriseen seutuun,\njossa tie kävi ahtaita laksoja pitkin. Nämä laksot kapenivat\nkapenemistansa, kunnes vihdoin olimme tulleet umpisoppeen keskellä\nvuoristoa, josta ei näkynyt olevan mitään uloskäytävää. Me ohjasimme\nnyt kulkumme erään näiden vuorten juurille, ja vasta sitte kun varsin\nlähelle sitä olimme tulleet, huomasimme kapean käytävän, joka ei\nollut kamelin jalkaa leveämpi, monimutkaisena luikertavan ylös vuoren\njyrkkää rinnettä pitkin. Oli tosiaankin omituista nähdä kaikkein\nmeidän suurten, uljasten kameleimme hirmuisten kuormainsa kanssa\npitkänä jonona ikäänkuin kiipeevän ylöspäin tätä yhtä kapeata kuin\njyrkkää tietä myöden. Minä en milloinkaan ollut aatellut että nämä\nsuuret ja raskaat eläimet voivat niin hyvin ja niin vakaasti käydä\nraivaamattomilla poluilla. Tällä osalla matkastamme oli meillä useamman\nkerran tilaisuus ihmetellä tätä heidän oivallista kykyänsä. Tämän\nvuoripolun arabialainen nimi on: Nuklo Bade-reh (tie miekan terällä).\n\nSamana päivänä kuljimme läpi lakson, nimeltä luolien lakso, jossa\nnäimme vuoreen piirrettynä useita hieroglyphejä ja hebrealaisia\npuustaveita, sekä kaksi suurta luolaa, jotka oli hakattu kappaleen\nmatkaa ylös vuoreen.\n\nMe pystytimme leirimme illalla avaraan laksoon, nimeltä Wady Mukatteb\n(kirjoitusten lakso); täällä olivat nuo korkeat vuoret kahden puolin\nlaksoa milt'ei täyteen kirjaellut hieroglyphejä ja hebrealaisia\npuustaveja, jotka muistuttavat Israelin lasten matkustuksesta näiden\nseutujen kautta ja näyttävät todeksi mitä raamattu kertoo tästä\nmailman-mainiosta retkestä. Kirjoitusten paljous todistaa, että\nIsraelilaiset täällä mahtoivat viipyä enemmän aikaa, joka myöskin pitää\nyhtä raamatun kertomuksen kanssa heidän matkastansa Sinaille. Seuraava\npäivä oli Sunnuntai, jonka me lepäsimme täällä, ja tämä levähdys oli\naivan tervetullut koko viikkoisen raskaan matkustuksen perästä, jolloin\nme olimme ratsastaneet kameleimme selässä noin yhdeksän tiimaa joka\npäivä. Lepopäivä oli aivan hiljainen ja häiritsemätön näillä autioilla\nseuduilla, jossa me olimme eroitettuina kauas muusta mailmasta.\nErämaissa ympärillämme vallitsi syvin rauhallisuus, joka on niin\nomituista näillä seuduilla.\n\nMe itse, meidän miehemme ja eläimemme, olimme ainoat elävät olennot\ntässä tyynessä, kuolleessa mailmassa, paitsi muutamia kaarneita, jotka\nsilloin tällöin lensivät ohitse, ja joitakuita vikkeliä sisiliskoja,\njotka juosta vilahtelivat lakson kulmissa pensaissa.\n\nSeuraavana maanantaina saavuimme illan tullessa erääsen oasiin,\njota hirmuiset vuoret ympäröivät. Tämän paikan nimi oli Wady Feran.\nTäällä löytyi lähde ja koko joukko palmupuita, joiden varjoon me\nsioituimme. Täällä tapasimme useita viljeltyjä kenttiä ja joukko\nBeduineja kokoontui meidän leirimme ympärille, niinhyvin pakisemaan\nmeidän miestemme kanssa, joiden hyviä ystäviä he näyttävät olevan, kuin\nmyöskin myymään muonavaroja.\n\nMe viivyimme täällä koko tiistain, noustaksemme eräälle korkealle\nvuorelle, nimeltä Serbel, lähellä sitä oasia, johon me olimme leirimme\npystyttäneet.\n\nSerbel on yli 7000 jalkaa korkea, ja lähes neljä tiimaa kesti,\nennenkuin olimme sen harjalla. Tämä vuori ynnä itse Sinai ovat\nmerkillisimmät kohdat tällä niemellä. Se kohouu korkealle yli tuon\nympäröivän vuoriseudun. Sen harja on jakautunut useampiin korkeisin\nhuippuihin, jotka näyttävät nousevan pystysuorasti ilmaan ja ovat\neroitettuina toisistaan syvillä uurroksilla.\n\nWarhain aamulla läksimme leiristämme, noustaksemme vuorelle. Me\nratsastimme ensin kameleillamme noin tiiman matkan yli korkeain ja\njyrkkäin kiviraunioin, vuoren juurelle asti. Sitte rupesimme kiipeemään\nja monta sangen raskasta hetkeä kului, ennenkuin vihdoinkin pääsimme\nkukkulalle. Hyvin usein oli meidän pysähtäminen, levätäksemme ja\nkootaksemme uusia voimia. Tie oli toisinaan niin jyrkkä ja täynnä\npienempiä ja isompia kiviä, että näytti melkein mahdottomalta päästä\nedemmäksi. Kappaleen matkan päässä ylhäällä vuoren sivulla tapasimme\nkirkkaan vuorilähteen, jonka äärellä lepäsimme hyvän tuokion ja\nvirvottelimme itseämme sen raittiilla vedellä. Lähes neljä-tiimaisen\nmatkustuksen perästä saavuimme vuoren korkeimman kukkulan huipulle.\nMe olimme silloin jotenkin uuvuksissa, niin että istuimme hyvän\nhetken ja levähdimme, ennenkuin rupesimme katselemaan tuota vuorista,\njylhää seutua, joka nyt leveni melkein meidän jalkaimme alla. Näköala\ntältä korkealta vuorenhuipulta palkitsi kyllin sen vaivan, minkä\nsinne kiipeäminen oli maksanut. Nuo ympärillä olevat vuoret, joita\nennen syvistä laksoista olimme katselleet ja joita olimme pitäneet\nmahdottoman suurina, näyttivät nyt tältä ylhäiseltä asemalta pieniltä,\nmitättömiltä kummuilta, ja etäältä näimme tuon äärettömän hieta-ulapan\nlevenevän pohjaan ja koilliseen päin. Tämän lakeuden kautta oli\nmeidän tiemme kulkeva Pyhään Maahan, kuin ensin olimme matkanneet\ntuon mahtaman vuoriseudun läpitse, joka nyt varsin hämärästi häämötti\ntuolla etäällä etelässä. Niin! täältä näimme ensimäisen kerran sen\nmerkillisen vuoren, jota niin suuresti olimme halanneet nähdä ja jonka\ntähden olimmekin lähteneet tälle pitkälle matkalle erämaahan. Niinkuin\nSerbel tässä kohosi noiden ympärillä olevain vuorten yli, niin nousi\nSinai tuolla etäällä yli läheisyydessään olevan vuori-maiseman, ja me\nnäimme sen täältä ihan selvästi, vaikka olimme enemmän kuin päiväkauden\nmatkan päässä siitä. Lännessä päin meistä näkyi vielä kerta Punainen\nmeri, jonka vastaiselta rannalta Egyptin vuoret kohosivat, niin että\nme olimme tilaisuudessa vielä luomaan silmäyksen hyvästijätöksi sille\nmaalle, jossa olimme viettäneet niin monta kallista päivää.\n\nOli ehkä vielä vaikeampi astua alas Serbeliltä, kuin ylösnouseminen\noli ollut, ja tunsimme itsemme hyvin kiitollisiksi, kun kaikki taasen\nterveinä istuimme telteissämme.\n\nIllalla saivat meidän Beduinimme vieraikseen koko joukon Beduineja\nnäiltä tienoilta, ja hyvin omituista oli nähdä näiden mustanruskeain,\naseilla varustettuin miesten istuvan koossa ympäri ison valkean,\njonka kuumassa tuhassa he kypsensivät leipäänsä ja valmistivat\nillallisatriaansa, pakisten vilkkaasti ja korkealla äänellä. Yhellä\nheistä oli jonkinlainen yksikielinen viulu, jolla hän soitti ja\nlauloi samassa, ilahduttaaksensa kumppaneitansa. Me istuimme hyvän\naikaa tuoleillamme teltteimme edessä katsellen tätä erämaan elämää.\nSeuraavana päivänä matkasimme yhdeksän tiimaa ja sioitimme leirimme\nerääseen laksoon, kuuden tiiman matkan päässä Sinaista, ja toisena\npäivänä, joka oli tuorstai Maaliskuun 22:s päivä, saavuimme mainitulle\nvuorelle. Kun tie oli tehnyt polven ja minä viimeinkin sain Sinain\nnäkyviini, en voinut kääntää silmiäni siitä pois koko sillä ajalla,\njoka vielä kului, ennenkuin sen saavutimme. Wuoren edessä levisi\nmahdottoman suuri ylhäinen tasanko, joka ulottui aina vuoren juurelle\nasti. Tältä lakeudelta katseli vapiseva Israel Jumalan ihmeitä, jotka\ntapahtuivat tuolla korkealla vuorenhuipulla, ja kuuli Hänen äänensä,\nkun Hän julisti heille lakinsa. Täällä rupesivat he pelkäämään ja\npakenivat, siirtyen taaemmaksi.\n\nMinkä suurellaisen näyn lie tämä korkea, jylhä vuori monien kukkulainsa\nkanssa silloin tarjonnut, kun Jehova astui alas sen päälle tulessa\nja kun nuo kovat harmaat kalliot vapisivat Hänen jalkainsa alla ja\nsuitsivat ja savusivat kuin pätsi ja jolloin taivaallisten pasunain\nääni enemmän ja enemmän eneni, kunnes Jumala vihdoin julisti\njumalallisen lakinsa.\n\nTätä suurta tapausta aattelin sydämessäni, kun vitkalleen keikuin\nedespäin kamelini selässä yli suuren lakeuden, kunnes me viimein\nsaavuimme tuon halatun vuoren juurelle.\n\nMuutamassa kapeassa laksossa, jota Sinain vuoret joka taholta\nympäröivät, on kreikkalainen luostari, johon matkustajat voivat\nmajaantua. Siinä tapauksessa on ainoastaan tarpeesen hankkia itsellensä\nlupakirja kreikkalaiselta pispalta Kairossa. Muutamat asuvat\nmieluisemmin telteissään luostarin ulkopuolella, mutta me puolestamme\nmajoitimme itsemme luostariin, saadaksemme asua edes muutaman päivää\nvarsinaisissa huoneissa.\n\nSinain luostari on oikea oasi erämaassa-matkustavalle. Suloinen levon\nja turvallisuuden tunne valtaa hänet, niinpian kuin hän astuu muurien\nsisään — tunne, jota ainoastaan se voi käsittää, joka on kokenut tämän\npitkän ja vaarallisen matkan vaivoja, kulkeissaan läpi aution maan,\njossa ainoastaan villit Beduinit ovat hänellä seuralaisina.\n\nTämä oli ensimäinen kerta kuin olin luostari-muurien sisäpuolla, ja\nvaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää\ntäällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin\nkaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta.\nHe viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä\ntiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.\n\nMe olimme läsnä yhdessä näitä jumalanpalveluksia eräsnä\nsunnuntai-aamuna. Sitä vietettiin lukemalla koko joukko pitkiä\nkreikkalaisia rukouksia, ja samassa tehtiin kaikenlaisia ulkonaisia\ntemppuja, niinkuin ristinmerkkejä, kumarruksia ja muuta semmoista.\nSuurta, hopeakansiin sidottua raamattua kannettiin ympäri juhlasaatossa\nja useat munkeista suutelivat sitä. Paitsi sitä kävivät he lakkaamatta\nsuutelemassa tauluja, jotka kaunistivat kirkon seiniä. Tuontuostakin\ntoivat he esille suitsutusastiat, joita he heiluttivat edestakaisin,\nsiksi että kirkko täyttyi hyvällä hajulla.\n\nTämän luostarin munkit ottavat aina hyväntahtoisesti ja kohteliaasti\nvastaan matkustajia, tarjoavat mielellänsä heille virvokkeita. He\nkorjaavat aivan kernaasti ne vauriot, joita kapineet erämaan-matkalla\novat kärsineet, ja varustavat matkustajan kaikella mitä hän tarvitsee.\nMutta kun tulee lähtemisen aika ja pitää velkansa heille suorittaa,\nsilloin saadaan nähdä että tämä heidän rakkautensa, hyväntahtoisuutensa\nja alttiutensa on ollut sulaa itserakkautta ja oman voiton pyyntöä.\nNuo rauhalliset, kunnian-arvoisat ja nöyrät munkit menettävät\nkärsivällisyytensä, ellet kyllin korkeaksi annostele ja kyllin\nkalliisti maksa heidän alttiiksi-antavaa ihmisrakkauttansa. He\nmuuttumat, yhtäkkiä saaliin himoisiksi Beduineiksi, jotka tiuskien,\nmilt'ei uhkaamalla, vaativat enemmän, vaikka kreikkalainen kirkko\nelättää heitä täällä juuri sitä varten että ilmaiseksi holhoisivat\nmatkustajia.\n\nTämä ilkivaltaisuus oli ollut niin suuri ja matkustajilla oli ollut\nheisiä niin paljon haittaa, että siitä oli nostettu kanne kreikkalaisen\nkirkon esimiesten edessä, ja seurauksena oli, että Kairon piispa juuri\ntänä talvena oli käynyt luostarissa maalimassa ankaraa tiliä noilta\n\"pyhiltä isiltä.\" Hän jätti luostariin kirjan, johon joka matkustaja\nsai tehdä muistutuksensa ja kirjoittaa ne rahalahjat, joita hän\nvapaa-ehtoisesti oli munkeille antanut. Matkustajille ilmoitettiin\nmyös tässä kirjassa, ettei heidän ollut tarvis maksaa äyriäkään, koska\nluostari oli rakettu matkustajain majoitusta varten, ja sentähden\nmunkit saivat eläkkeensä kreikkalaiselta kirkolta. Joka vuosi oli\npiispa tarkasteleva tätä kirjaa.\n\nOnneksemme olimme tulleet juuri kohta sen jälkeen, kuin piispa\nluostarin oli jättänyt, eikä meillä ollut siis mitään moittimista\nmunkkein käytöstä vastaan.\n\nTämän luostarin historia ulottuu hyvin kauaksi menneisiin aikoihin.\nJo ensimäisinä vuosisatoina jälkeen Kristuksen syntymän rupesi Sinain\njylhä ja autio vuoristo olemaan hurskasten erakkoin tyyspaikkana; he\nasuivat siellä täällä noilla korkeilla vuorilla luolissaan, joita\nluonto oli muodostanut tahi erakot itse kaivertaneet. Niiden ankarain\nvainoin aikana, joita kristityt silloin saivat kärsiä, siirtyi yhä\nenemmän hurskaita miehiä näille kaukaisille, autioille seuduille,\nsaadaksensa häiritsemättömässä rauhassa palvella Jumalaansa tällä\npyhällä paikalla. Kolmannen vuosisadan alussa asuskeli jo useampi\nsatamäärä erakoita näissä vuoriseuduissa. He rupesivat vähitellen\nlikenemään toinen toistaan ja elämään yhdessä määrättyjen sääntöjen\nmukaan ja rakensivat vakinaisia asuntoja, kunnes vihdoin erakoista tuli\nmunkkeja ja nuo hajanaiset suojukset muuttuivat isoksi luostariksi.\n\nUsein ovat Beduinit karanneet erakkoin ja sittemmin myöskin munkkein\npäälle ja ovat hävittäneet heidät melkein perinpohjin. Ilman armotta\nsaivat he surmansa luolissaan tahi luostarissaan, ja ne vähät\nelatus-varat ja vaatteet, jotka heillä oli, ryöstettiin.\n\nSanoma näistä tuhotöistä ei suinkaan pelättänyt toisia asettumasta\ntänne asumaan, vaan näytti päinvastoin kiihoittavan erakkoja ja\nmunkkeja rientämään tänne, jossa he, samassa kuin joka päivä saivat\npitää rukouksiansa näin pyhällä paikalla, myöskin voivat saavuttaa\ntuon suuresti halatun marttyyri-kruunun. Munkkien lukumäärä enentyi\nsentähden vaan enentymistään. Viimeisinä vuosisatoina on heidän lukunsa\nkuitenkin melkoisesti vähennyt, niin ettei heitä tätä nykyä ole enempi\nkuin kahden eli kolmen kymmenen paikoille.\n\nTuorstaina maaliskuun 22 päivänä saavuimme tähän luostariin, ja kun\nsitä lähestyimme, kuulimme kovan tykin ampumisen; luostarissa on\nnimittäin useampia tykkejä. Näillä tykin laukauksilla kunnioitettiin\nParisin kreiviä, Ludvig Philipin pojanpoikaa, joka nuoremman veljensä\nkanssa oli luostaria katsomassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme\nfranskalaisten prinsien leirin pystytettynä eräälle vähäiselle\nlakeudelle. He olivat tulleet tänne Kairosta ja heidän karavanissaan\noli lähes satomäärä kameleja, hevosia ja muuleja. Kello kahdentoista\naikana olimme jo majotetut pariin hupaiseen ja mukavaan huoneesen,\nja hyvältä tuntui saada levätä tämän päivän tuon jotenkin väsyttävän\nmatkan perästä.\n\nIltapuolla päivää katselimme luostaria ja kuljimme läpi täydellisen\nsokkelon käytäviä ja huoneita. Me kävimme luostarin rikkaassa kirkossa,\nsen kirjastossa, jossa on lähes 2000 niosta, ja sen kaikenlaisia\nhedelmäpuita kasvavissa puutarhoissa, sekä viimeiseksi noissa\nhautaholveissa, jotka tallettavat Sinailla kuolleitten munkkein\nluurankoja. Kävellessämme luostarissa kohtasimme useat kerrat Franskan\nprinsit, jotka samoin kuin me, käyskentelivät katselemassa luostarin\nmerkillisiä paikkoja.\n\nSeuraavana päivänä läksimme varhain aamulla luostarista ja rupesimme\nkiipeemään Sinain vuorelle.\n\nKun vähäistä ennemmin olimme kiivenneet melkein luoksepääsemättömälle\nSerbelin kukkulalle, tuntui meistä jotenkin helpolta nousta Sinain\nvuorelle.\n\nSerbelillä olimme vaivoin löytäneet kuljettavaa polkua noissa syvissä\nja jyrkissä uurroksissa; Sinailla sitä vastaan kävivät jotenkin hyvät,\nvaikka vähän epätasaiset, kiviportaat aina vuoren huipulle asti.\nHetken aikaa matkustettuamme tapasimme täällä, samoin kuin Serbelillä,\nkirkkaan lähteen, jossa oli erinomaisen hyvää vettä.\n\nMe nousimme yhä korkeammalle. Näköalat rupesivat joka askeleelta\nlaakenemaan ja tulivat yhä jylhemmiksi ja mahtavammiksi.\nYlt'ympärillämme vaan kovia harmaita kallioita ja niiden välissä\nkapeita, syviä laksoja. Näitä vuoria eivät kaunistaneet mitkään\nvihannoitsevat metsät, näistä laksoista ei tuoksunut mitään kukkasten\nlemua. Kaikki oli autiota, kuollutta — elämä näytti paenneen pois\nHorebin vuori-seuduilta, ja Sinain kalliohuiput kohosivat pilviä\nkohden, kovina, niin että tuskin mikään ruohonkorsi voi yletä niiden\nhalkeimista, komina ja taipumattomina kuin se laki, jonka Herra täältä\njulisti.\n\nSilloin tällöin rikkoi tuota syvää hiljaisuutta joka meitä ympäröitsi,\ntuolla alhaalla olevan luostarikirkon kellojen juhlallinen soiminen,\njoka kutsui munkkeja rukoukseen, ja luostari itse puutarhoinensa\nnäytti, tältä ylhäiseltä asemalta katsoen, hyvin somalta. Se oli\nvähäisenä oasiana tässä vuorisessa erämaassa, ja silmä vihtyi kauvan\ntämän kuolleen seudun ainoassa, eloisassa, kukoistamassa kohdassa.\n\nMe olimme jo tehneet melkein puolen matkaa, kun jonkinlaisen kiviportin\nkautta tulimme eräälle aukealle ylhäiselle alalle, jota nuo korkeat\nvuoren-huiput ympäröivät.\n\nTässä jakautui tie kahtiaalle: toinen polku vei vasemmalle kädelle ylös\nMoseksen vuoren huipulle, jonka tarinan mukaan pitäisi olla se paikka,\njossa Herra antoi lakinsa — ja eräs toinen käytävä kukki oikealle\nkädelle kapeata laksoa myöten eräälle Sinain kukkulalle, nimeltä\nSufsafeh, jota vuorta nykyisinä aikoina on ruvettu pitämään sinä\nvuorena, jolta Herra ilmoitti itsensä Israelin lapsille.\n\nKeskellä tätä lakeutta kasvoi yksinäinen kypressi, joka latvallaan\nsuojasi kirkasta lähdettä, ja siinä lähteessä oli hyvää, raitista\nvettä saatavana. Tämä paikka oli matkustajalle suloisena lepopaikkana,\nja täältä saatoimme katsella noita korkeita vuorenhuippuja, joille\naioimme nousta. Wasemmalla kädellä kohosi Moseksen vuori melkein\npystysuorasti ilmaan. Juuri suoraan edessämme yleni toinen kukkula,\njoka oli korkein näistä kaikista; sen nimi oli S:t Chatharina, ja\noikealle kädelle ulottui jono vuoria, jotka päättyivät korkealla\nhuipulla, tuolla äsken mainitulla Sufsafeh'lla. Sillä vuoriseudulla,\njossa nyt olimme ja jota niin moni kallis muisto Wanhasta Testamentista\npyhittää, on raamatussa kaksi eri nimeä. Kaikkia näitä kukkuloita ynnä\ntuota lähellä olevaa erämaata kutsutaan toisessa Moseksen kirjassa\nSinaiksi. Toisissa paikassa taasen, esimerkiksi kun puhutaan Moseksen\nkeskustelusta Jumalan kanssa palavan pensaan vieressä ja Eliaan paosta\ntänne, nimitetään sitä Horebin vuoreksi. Tarkoitetaanko Horebilla\njotakin erinäistä osaa Sinaista tai oliko koko vuoristolla myöskin tämä\nnimi, on vaikea ratkaista. Me olimme kuitenkin nyt kalliilla paikalla\nja jalkamme tallasivat pyhää maata. Joka hetki tämän matkustuksen\naikana oli sanomattoman kallis, ja me tunsimme ikäänkuin joutuvamme\npyhän vavistuksen valtaan, kun kiipesimme näillä vuorilla, joita\nJumala pyhässä, peloittavassa majesteetillisyydessään oli koskettanut\njalallaan. Wähän matkan päässä ylhäällä Moseksen vuorella sivusimme\nerään rakennuksen, joka oli rakettu yli sen luolan, jossa Elias asui,\nkun hän pakomatkallaan pyhästä maasta oli tullut Jumalan vuorelle\nHorebille.\n\nElias oli tappanut Baalin papit, ja Isebel, kuningas Ahabin puoliso,\noli vannonut sentähden ottamansa häneltä hengen. Jumalan mies pakeni\nsilloin ja tuli yksinänsä korpeen päiväkunnan matkan etelään päin Judan\nmaasta ja istui maahan katavan alle ja toivotti itsellensä kuolemaa,\nsanoen: \"Jo kyllä on, Herra, ota nyt minun sieluni; sillä en minä ole\nparempi minun isiäni.\"\n\nVäsymyksestä ja surusta uupuneena vaipui hän vihdoin uneen pensaan\nalla, jossa hän lepäsi. Mutta Herran enkeli herätti hänen ja käski\nhänen syödä ja juoda, ja kun hän katsahti ympärillensä, näki hän\nvieressänsä hiilillä kypsetyn leivän ja astiallisen vettä.\n\nSyötyänsä ja juotuansa pani hän maata jälleen, kunnes Herran enkeli,\nuudestaan herätti hänen ja sanoi: \"nouse ja syö, sillä sinulla on pitkä\nmatka.\" Hän nousi, söi ja joi ja kävi sen ruoan voimalla neljäkymmentä\npäivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuoreen Horebiin asti. Ja tuli\nsiellä luolaan ja oleskeli siellä yötä; ja Herran sana tuli hänelle ja\nsanoi: \"mitäs tässä, Elia, teet?\" Hän vastasi: \"minä olen kiivaudella\nkiivannut Herran Jumalan Zebaothin tähden; sillä Israelin lapset ovat\nhylänneet sinun liittos, ja sinun alttaris kukistaneet ja tappaneet\nsinun prophetas miekalla ja minä yksinäni jäin, ja he etsivät minun\nhenkeäni, ottaakseen sitä pois.\"\n\nTäällä sai myös Elias käskyn astumaan Herran eteen, ja katso: Herra\nmeni ohitse, ja suuri ja väkevä tuuli kävi, joka vuoret halkaisi ja\nmäet särki Herran edellä. Tuulen perästä tuli maanjäristys, vuori\nvapisi perustuksissaan ja erämaa värisi. Maanjäristyksen perästä tuli\ntulta, ukkonen jyrisi vuorilla ja ilmassa välähteli uhkaavia salamoita.\nMutta ei Herra ollut tuulessa, ei Herra ollut maanjäristyksessä, eikä\nHän ollut tulessa; nämä väkevät luonnon voimat olivat vaan Hänen\nedelläkäviöitänsä, jotka ilmoittivat Hänen tuloansa, hänen voimaansa\nja väkevyyttänsä.\n\nNaiden peloittavain enteiden perästä tuli vieno tuulen hyminä. Myrsky,\nmaanjäristys, tuli, nämä Jumalan vihan väkevät tunnusmerkit, uhkaavat\nhänen vihamiehiänsä, ei hänen tunnustajiansa ja ystäviänsä. Ne uhkaavat\nAhabia, hänen jumalatonta puolisoansa ja hänen epäjumalia palvelevaa\nkansaansa, vaan ei Eliasta — Jumalan prophetaa. Tuo hiljainen tuuli\noli häntä varten. Kun se hiljaan ja viileästi liehui hänen ohitsensa,\ntuntui siltä kuin Jumala olisi häntä kädellään sivellyt, kun sen\nsuloinen hyminä kävi hänen karvaansa, oli se ikäänkuin rauhallinen\ntervehdys Jumalalta. Kun Elias siis kuuli tämän tuulen hyminän, peitti\nhän kasvonsa hameellansa ja kävi Herran eteen.\n\nKun Jumala rakkaudessaan lähestyy meidän sydäntämme, niin tunnemme\nenemmän kuin milloinkaan oman mitättömyytemme, oman kelvottomuutemme.\nSemmoinen armo masentaa meidät, me häpeemme itseämme — me ikäänkuin\npeitämme kasvomme Jumalan edessä.\n\nElias valitti Herran edessä onnettoman Israelin lankeemusta, ja\nHerra vastasi hänelle ja käski hänen mennä Damaskoon, voitelemaan\nHasaelia Syrian kuninkaaksi, ja Jehua Israelin kuninkaaksi ja Elisaa\nprophetaksi. Näiden piti paneman toimeen Jumalan tuomiot; sillä Herra\nlisää: \"Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hasaelin miekan, se tapetaan\nJehulta, ja se kuin välttää Jehun miekan, se tapetaan Elisalta;\" ja\nlopuksi ilmoitti Herra Eliaalle, että Hänellä oli seitsemän tuhatta\nmiestä Israelissa, jotka eivät olleet notkistaneet polviansa Baalin\nedessä, ja ne oli Herra jättävä maahan; ei yksikään rangaistustuomio\nollut koskeva heihin.\n\nKuinka monasti olen lukenut tätä Eliaan kohtausta Jumalan kanssa\nHorebin vuorella, ja nyt seisoin minä itse tällä vuorella sen luolan\nsuulla, jossa Elias puhutteli Herraa. Tämä yksistään olisi jo kyllin\npalkinnut tuon vaivalloisen matkan erämaan läpitse ja kuitenkin oli\nSinailla vielä kalliimpiakin muistoja, vielä pyhempiäkin paikkoja kuin\ntämä.\n\nKun olimme jättäneet Eliaan luolan ja kulkeneet vielä hyvän hetken,\nseisoimme vihdoinkin Moseksen vuoren huipulla ja katselimme yli tuon\npyhän maiseman. Mahdoton on minun kuvata kuinka autioilta, jylhiltä ja\nmahtavan suurilta ympärillämme olevat vuoret näyttivät. Niiden pyhät\nmuistot valtasivat meidät, ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut\nliian rohkea uskaltaissani nousta tälle pyhälle vuorelle, jolle Jumala\nastui alas ja antoi meille lakinsa ja jonka juurta Israelin lapset\neivät tohtineet lähestyä eikä koskea, sillä he pelkäsivät kuolevansa.\n\nMainitsin olevan epätietoista, kumpi näistä molemmista vuoren\nkukkuloista on se, jolla laki annettiin, Moseksen vuori vai\nSufsafch'ko. Wanha taru tietää tuon suuren tapauksen tapahtuneen\nedellisellä kukkulalla, mutta useimmat matkustajat, jotka viimeisinä\naikoina ovat käyneet näillä seuduilla ja ovat tutkineet asiaa,\nsanovat sen tapahtuneen Sufsafeh'ella. Kun sentähden täällä Moseksen\nvuoren kukkulalla olin lukenut raamatun kertomuksen lain antamisesta,\nvoidakseni itse jotakin päättää asiasta, näytti minusta ikäänkuin\nmolemmat mielipiteet olisivat oikeat. Toisessa Moseksen kirjassa\nlöytyvän kertomuksen jälkeen ei tämä ihme tapahtunut yksin Moseksen\nvuorella, eikä yksin Sufsafeh'n kukkulalla, vaan koko Sinain vuori\n(kaikkein huippuinsa kanssa) suitsi siitä, että Herra astui alas sen\npäälle tulessa ja sen savu kävi ylös niinkuin pätsin savu, niin että\nkoko vuori sangen kovaan vapisi.\n\nTämän kertomuksen mukaan näyttää siltä kuin koko tämä vuoriseutu olisi\nollut niiden liekkien vallassa, niiden loistavain pilvein peitossa,\njoilla Jehovah peitti majesteetillisyytensä, kun hän astui alas\nIsraelin kansan eteen.\n\nMutta koko tässä vuoriseudussa Sinain ympärillä löytyy ainoastaan\nyksi lakeus, joka oli kylläksi suuri Israelin lasten leiripaikaksi ja\nkylläksi tilava heidän paetaksensa etäälle, kadottamatta kuitenkaan\nvuoria pois näkyvistä, ja se on sama lakeus, jonka poikki me\nmatkustimme, tullessamme Sinaille — Rahah'n lakeus — joka ulottuu aina\nSufsafeh-vuoren juurelle asti. Tämä vuori nousee melkein pystysuoraan\nylös lakeudelta, niin että voit lähestyä aivan liki sen juurta tasaista\nlakeutta myöten. Epäilemätöntä on siis että Israelin lapset juuri tältä\nlakeudelta katselivat Herran ihmeitä: ja silloin esti Sufsafehn vuori\nheitä näkemästä noita muita Sinain kukkuloita ja erittäinkin Moseksen\nvuorta, joka on juuri tuon edellisen takana. He näkivät siis etupäässä\nvaan Sufsafeh'n suitsevan ja savuavan, näkivät sen seppelöittynä\nvälähteleviltä salamoilta ja sen huipulta kuulivat Jumalan pasunain\näänen ja vihdoin viimeiseksi lain iloiset käskyt.\n\nMe kävimme sentähden samana päivänä myöskin Sufsafeh'n kukkulalla. Sen\nhuipulle viepä tie oli vaivalloisempi, kuin tie Moseksen vuorelle, ja\nitse huippu päättyi terävällä kärjellä. Sillä aikaa kuin täällä istuin,\nkoetin kuvitella mieleeni niitä liikuttavia tapauksia, joita Israelin\nlapset täällä olivat nähdä saaneet; mutta en tahdo koettaakaan kuvata,\nniitä kynälläni sillä siihen puuttuu minulta kykyä.\n\nMinä jätin vihdoin tuon pyhän paikan kiitollisuuden ja kaipauksen\ntunteilla. Olin suuresti kiitollinen sydämessäni, että olin saanut\nnousta tälle pyhitetylle muistorikkaalle vuorelle, mutta kaipauksella\njätin sen, sillä aika oli ollut niin lyhyt. Jos olisin voinut, olisin\nseisahtanut ajan juoksun. Semmoisia hetkiä ei usein eläessään saa\nkokea. Itse paikka, sen juhlallinen hiljaisuus, sen ihana jylhyys ja\nvihdoin sen suuret muistot — kaikki tämä ylensi mielen Jumalan tykö.\n\nMeidän oli kuitenkin jättäminen tämä kallis paikka, ja muutaman\ntiimaisen vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme takaisin\nluostariimme. Lauantaina 24:tenä päivänä kävimme katsomassa useita\nlähitienoilla olevia paikkoja, esimerkiksi sitä kalliota, johon Moses\nlöi sauvallaan, niin että vesi juoksi siitä, paikkaa, jossa maa aukeni\nja nieli Korah'n, joka kapinoitsi Mosesta vastaan j.n.e., mutta\nepäiltävää on, oliko oikein osattu yhteenkään näistä paikoista.\n\nSeuraavaa päivää, joka oli sunnuntai, 25:s päivä Maaliskuuta, en voine\nunohtaa, vaikka eläisinkin kuinka kauvan. Tavallista juhlallisempi oli\nsabbatin aamu tällä paikalla, jossa Jumala itse pyhitti sabbatin.\n\nMe olimme täällä ihan yksinämme, eroitettuina muusta mailmasta avarain\nerämaiden kautta, ja lepopäivän rauhallisuus oli niin täydellinen,\nettä sitä häiritsi vaan silloin tällöin joku tuulen-leyhkä, joka\nhumisi Sinain kukkuloilla ja täytti sen laaksot suloisella huminalla.\nTodellakin ihana, juhlallinen Sunnuntai.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\nErämaassa-matkustuksen loppu.\n\n\nMaanantaina, Maaliskuun 26:tena päivänä, sälytimme jo varhain aamulla\nkapineemme säkkeihin ja varusteleimme lähtöön. Ilman kaipausta emme\njättäneet mukavia asuntojamme, alottaaksemme uudestaan erämaassa\nmatkustusta, jonka vaivoja ja vaaroja muutamia viikkoja jo olimme\nkokeneet. Kuitenkin elähytti ja ilahutti meitä se aatos, että nyt\nohjasimme kulkumme suoraan Pyhää Maata kohden, jonka rajoille toivoimme\npian pääsevämme.\n\nMe emme enää tulleet käyttämään samoja kameleita, kuin meillä Kairosta\noli ollut, sillä kohta tänne tullessamme olimme tilanneet noilta\nlähitienoilta asumilta Beduineilta uusia. Varhaiseen aamulla oli\nsentähden noin 25 Beduinia kokoontunut luostarimuurin ulkopuolelle\nneljän, viiden kymmenen kamelin kanssa. Kaikilla näillä Beduiinilla\noli nimittäin sama tie kuin meillä ja he yhtyivät meidän karavaniimme\nsekä paremman turvallisuuden vuoksi että myöskin ansaitakseen jotakin\nvouraamalla meille kameleitansa.\n\nKun kaikki kapineemme olivat säntillänsä, laskettiin ne alas eräästä\naukosta luostarin muurissa ja niiden perästä me itse. Muurin korkeus\noli noin 30 jalkaa. Paitsi tätä jotenkin epämukaista sisäänkäytävää oli\nluostarilla myöskin toinen, nimittäin pieni ahdasmainen takaportti,\njoka kokonaan oli raudoitettu paksuilla rautalevyillä. Kaikkiin näihin\nvarokeinoihin oli ryhdytty luostarin puolustukseksi saaliinhimoisia\nBeduineja vastaan.\n\nKun kaikki kapineemme oli laskettu alas, syttyi kova kahakka Beduinein\nkesken, sillä jokainen tahtoi kuormittaa kamelinsa, ansaitaksensa\njotakin. Tamaroitamme revittiin säälimättä sinne tänne, niin että\nmeidän oli käsin käyminen väliin, varjellaksemme kapineitamme\nturmeltumasta.\n\nKamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna.\nSilloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.\n\nLuostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni\ntaukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren\njylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme\niäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston\ntaaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla\nvietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.\n\nWähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi.\nNe hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko\nkaravanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me\nnyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui\nnurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi\nei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki\nkumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.\n\nPäivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla\nerämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan\nviileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme,\njonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit\ntehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä\nmoneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit\nvalkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa,\nympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän\naineen maalarin penselille.\n\nMatkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme\nkeskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla\nlakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka\nkiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä\nvuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.\n\nKun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän\nBeduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti\nmeitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä\njalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme\noli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta\nmiehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.\n\nNyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun\nviimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla\nettä karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan\nylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin\nkaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää\ntietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle,\nmutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein\nkulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä\nkamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa\nnoiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten\nsaattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.\n\nMe seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte\nkameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme\nGebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.\n\nKesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli\ntodellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut.\nKamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä\nmatkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua\nmyöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella\nhuimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma\nkuolema tässä ollut tarjona.\n\nKameli, jota tässä käytin, oli paras kaikista, kuin koko matkallani\ntapasin; se oli valkean karvainen ja hyvin korkea — samalla haavaa\nvilkas ja säisevä ja hyvä ratsastaa erittäinkin sen ravatessa. Hänen\nkäyntinsä oli vakaa, ettei minun ollut tarvis pelätä hänen luiskahtavan\ntältä jyrkältä vuoripolulta; minä voin siis häiritsemättä katsella\nkaravaniamme, kuinka se vaivalloisesti kiivetä tepasteli ylös vuorta\npitkin, ja sain ihastella sitä näkyä, joka näyttihe tuolla alhaalla ja\njoka suureni suurenemistansa mitä ylemmäksi me tulimme. Kun vihdoin\nonnellisesti olimme päässeet vuoren huipulle, näimme allamme koko sen\nlakeuden, jonka ylitse äsken olimme matkanneet, ja erämaa vivahteli\nkaiken kaltaisilta väreiltä, aina sen mukaan miten heitä oli valkea,\nkeltainen, harmaa, musta tahi ruskea. Tuolla etäällä taivaan toisella\nrannalla muodostivat sitte Sinain ja Serbelin synkät törmät mahtaman,\ntumman sinisen reunan tälle avaralle näköalalle.\n\nMe sanoimme täältä viimeiset jäähyväisemme tuolle pyhälle vuorelle,\njoka taivaan rannalla kohosi kuin hirmuisen suuri pilvi. Nyt kadotimme\nsen iäksi päiväksi näkymistämme, ja saimme tästä lähin vaan johdattaa\nmieleemme ja aatoksiimme näitä kalliita, ihmeellisiä seutuja.\n\nKun Gebet a Thin olimme jättäneet, matkasimme kaksi päivää yli erään\nylhäisen tasangon, jossa tapasimme ainoastaan harvassa joitakuita\nvähäpätöisiä mäkiä, ja tulimme niin perjantaina, 30:s päivä\nMaaliskuuta, paikkaan, nimeltä Nukhl. Täällä löytyi jonkinlainen\nlinnoitus, joka oli Egyptin varakuninkaan oma. Siellä asuu kuvernöri\nja hänen komentonsa alla on muutamia sotamiehiä. Paikka on aiottu\npysäyspaikaksi muhamedilaisille pyhissävaeltajille, heidän\nmatkustaessaan Mekkaan. Linnoituksen ympärillä oli vähäinen kylä, jonka\nasukkaat asuivat matalissa, viheliäisissä mökeissä, ja uuteliaisina\nkokoontuivat he kaikki meidän ympärillemme, katsomaan matkustajia.\n\nTämä pysäyspaikka on yksinänsä keskellä autiota erämaata, ympäröitynä\nainoastaan hedelmättömiltä hieta-lakeuksilta, jotka ovat niin suuria,\nniin eksyttäviä, että kokonaiset karavanit, ovat eksyneet ja hukkuneet\nAkaban ja Mekkan välillä.\n\nBeduini-joukkoja kuleksii näillä tienoilla ristiin rastiin etsimässä\nelatusta karjallensa. Matkustaja tapaa heidät joko asuvina siellä\ntäällä laksoissa, joista ovat löytäneet laitumia ja vettä, tahi\nkuleksivina pitkissä karavanijonoissa, tiedustellen paikkaa, johon\nvoisivat asettua asumaan.\n\nHyvin omituista on kohdata näitä villejä, saaliin-himoisia ja aseilla\nvarustettuja Beduineja avarassa erämaassa, joka on luontaisin paikka\nväkivallan ja ilkiötöiden harjoittamiselle. Erämaa hävittää keveällä,\nkuivalla hiedallaan aivan pian jokaisen verisen jäljen, ja voi sekä\nkätkeä murhattuin ruumiit että suojella murhaajia takaa-ajavalta\nkostajalta. Kuitenkin kavahtavat erämaan lapset Europalaisia ja\npelkäävät suuresti heidän ampuma-aseitansa, jotka ovat paljoa paremmat\nkuin heidän omansa; erittäinkin vaikuttaa monikuulainen revolveri\nheissä kauhistuksen kaltaista ihmetystä. Sen sain minä itse useat\nkerrat nähdä. Kun esim. kerta useampia Beduineja oli kokoontunut\nmeidän leiriin, laukaisin minä kaikki kuusi latinkia revolveristani,\npitäen vaan vähän väliaikaa kunkin laukauksen välissä. Ensimäiselle\nlaukaukselle hurrasivat he, koska se pamahti kovasti; kun sitte\nlataamatta ammuin laukauksen laukauksen perästä, seisoivat he\näänettöminä ällistyneinä, astuivat sitten esille ja katselivat suurella\nkunnioituksella tätä hirveätä asetta.\n\nNukhl'issa oli meidän vaihtaminen kameleita ja saimme odottaa täällä\nkaksi vuorokautta, ennenkuin uudet kamelit saapuivat paikalle. Emme\nvoineet siis pitkittää matkaamme, ennenkuin vasta maanantaina huhtikuun\n2 päivänä.\n\nMe olimme nyt Tyahah-arabialaisten alueella. Tämä on suuri\nBeduini-heimokunta, paljoa hurjempi la saaliinhimoisempi kuin\nheimokunta Tavarah, jonka alueen juuri olimme jättäneet, ja tulkkimme\nilmoitti että heidän kamelinsakin ovat yhtä kesyttämättömiä kuin he\nitse; me saimme sittemmin useassa tilaisuudessa nähdä, että hän puhui\ntotta.\n\nTässä en moi olla mainitsematta muutamaa sanaa tulkistamme; hän\nansaitsee hyvin tulla likemmin tunnetuksi.\n\nHän oli syntynyt Mekkassa ja hänen nimensä oli Ali Hagasay. Hän oli\ntäysi arabialainen, kookas varreltaan ja roteva. Hänen hivuksensa,\nviiksensä ja partansa olivat hiilimustat, silmänsä tummat ja vilkkaat.\n\nHän oli tavallisesti puettu valkeisiin alusvaatteisiin, jotka olivat\nhyvin avarat ja köytetyt kiini heti alapuolelta polvein, valkeat sukat\nja kengät jaloissa, keltainen silkkiliivi uumillaan ja sininen takki\nyllä, joka jälkimmäinen oli runsaasti koristettu punoksilla, ja silkki\nturbani oli hänellä päässä. Aseena oli hänellä hyvä n.k. Damaskon\nsapeli, punaisella tupella ja punaisella kannikkeella.\n\nHänen luonteensa ei ollut juuri niin tulinen kuin Arabialaisten\ntavallisesti. Meitä kohtaan oli hän aina kohtelias. Meidän palveliamme\närsyttivät häntä toisinaan niin pahoin, että hän kiukuissaan rankaisi\nheitä kovalla kädellä, jolloin välistä vertakin vuosi.\n\nHän kohteli erinomaisen osaavasti niitä Beduineja, joiden kanssa\njouduimme johonkin sanaharkkaan. Hän pysyi semmoisissa tiloissa\njärkähtämättömän tyynenä, joka omaisuus on melkein välttämätön erämaan\ntulkille.\n\nHän puhui helposti kuutta kieltä, nimittäin Englannin, Franskan,\nItalian, Kreekan, Turkin ja Arabian kieltä. Ylimalkaan oppimat\nArabialaiset hyvin helposti vieraita kieliä.\n\nTavallisesti valittavat Itämailla matkustajat näiden tulkkein olevan\nepärehellisiä ja että he kaikin keinoin koettamat anastaa itsellensä\nrahoja, enkä minäkään voi sanoa meidän tulkin olleen varsin vapaan\ntästä virheestä; kuitenkin, jos hän tavalla tai toisella otti meiltä\nenemmän kuin hänellä oli oikeus ottaa, oli se aivan vähäpätöistä, ja\nhänen hyvät asuunsa muuten miellyttivät minua suuresti, niin että, jos\njoskus vielä sattuisin näillä tienoin kulkemaan, en ketään parempaa\ntulkkia voisi itselleni toivoa.\n\nSillä aikaa kuin Nukhl'issa viivyimme, kokosi t:ri Nickels eräsnä\npäivänä Beduinimme ja piti heille jonkinlaisen raamatun selityksen,\njonka Ali tulkitsi heille. T:ri Nickels istui tuolilla ja Arabialaiset\nistuivat hiekalla kehässä hänen ympärillänsä. He ilmoittivat milt'ei\njokaisen lauseen perästä suostumustansa, sanoen: \"ktaib\" (hyvä). Kun\nesittely oli lopussa, kiittivät he tohtoria sydämellisimmästi hänen\nhyväntahtoisuudestansa, että hän oli puhunut heille niin hyvistä\nasioista.\n\nSamana päivänä, kuin Nukhl'ista olimme lähteneet, ratsastimme L. ja\nminä vieretysten ja puhuimme yhdestä ja toisesta. Silloin taivas\noikealla puolellamme äkisti rupesi pimenemään, ja kun käännyimme sinne\nkohden, kohtasi meitä omituinen näky. Me näimme nimittäin hirmuisen\nhietapilven kohoaman aina keskitaivaalle asti ja levenevän yli\ntaivaanrannan; se oli synkkä kuin paksuin pilvi. Meitä tosin vähän\npeloitti, vaan olimme myös iloissamme että etäältä saimme nähdä tätä\nluonnon-ilmiötä, josta paljon olimme lukeneet ja jota niin suuresti\nolimme pelänneet, nimittäin todellisen hietamyrskyn erämaassa.\n\nErämaan toisella puolella, vasemmalla kädellä meistä, värjätti samalla\naikaa toinen paksu pilvi, joka lähetti runsaan sateen, niin että\ntämäkin puoli taivaanrantaa synkistyi. Tämä kaikki teki erämaan kamalan\nja kolkon näköiseksi ja antoi esineille eriskummallisen värin.\n\nJo tulla ryöpähytti joku hietavihuri vinkuen yli senkin seudun, jossa\nme olimme. Levottomuudella odotimme sitä hetkeä, jolloin myrsky oli\npuhkeeva täyteen voimaansa.\n\nWälistä kiihtyvät nämä hietamyrskyt niin ankariksi, että karavanit ovat\nvaarassa tulla haudatuiksi lentohiedan alle.\n\nMe pitkitimme kuitenkin matkaamme, varroten mitä tapahtuva oli.\n\nKun ensimäiset tuiskut ennättivät meidät, tuli minun kamelini\nlevottomaksi ja rupesi vihdoin niin pahasti vikuroimaan, etten enää\nvoinut häntä hillitä, ja koska pelkäsin hänen karkaavan, kun myrsky\nkävisi tuimemmaksi, hyppäsin maahan ja pääsin hänestä onnellisesti.\nMeidän sheikki otti kamelin kiinni ja talutti sitä sitten koko päivän.\n\nHiekkamyrsky vetäytyi kuitenkin vähitellen meidän ohitsemme, tekemättä\nmeille mitään suurempaa haittaa, ja tunsimme itsemme todellakin\nkiitollisiksi, että niin vähällä siitä olimme päässeet.\n\nMe asetimme telttimme erään puron rannalle, joka oli paisunut vedestä,\njota päivän kuluessa läheisyydessä oli satanut.\n\nSeuraavana aamuna käytin minä taasen samaa kamelia, ja ratsastettuani\nravia hetken aikaa, en saanut häntä seisahtumaan, vaikka kiristin\nriimunvartta niin, että vedin hänen päänsä likelle rintaani. Yksi\nmiehistömme tuli minua auttamaan ja pysäytti kamelin. Aamiais-atrialla\nkäskin minä tulkkini hankkimaan minulle toisen kamelin. Hän otti\nsilloin minun kamelini ja antoi minulle omansa.\n\nKun niin olimme hetken aikaa ratsastaneet, kuulin takanani huudettavan\nettä väistyisin pois tieltä. Käännyttyäni taakse päin, näin entisen\nkamelini juosta kiitämän täyttä laukkaa ja tulkkimme pitämän kiinni\nsatulasta kaikin voiminsa, estääksensä putoamistaan.\n\nKameli karkasi nyt meidän ohitsemme kelpo vauhtia ja viilsi hyvän\nmatkaa ulos aavikolle, kunnes hän vihdoin seisahtui ja laskihe maahan.\nTulkkikin heitti nyt tämän kamelin ja otti yhden meidän kameleistamme,\ntoivottaen minulle samassa onnea, että otollisella ajalla olin luopunut\neläimestä, sillä hyvin työläs on pysyä nelistävän kamelin selässä.\n\nWedestä, jota edellisinä päivinä oli runsaasti satanut, oli paikka\npaikoin syntynyt joukko pieniä puroja. Useat näistä olivat juuri\nmeidän tiellämme, niin että meidän oli ratsastaen kahlaaminen niiden\nylitse, joka oli hyvin tukalaa, sillä koska kamelein jalkapohja on\nlitteä, käyvät he hyvin epävakaisesti märällä ja liukkaalla maalla.\nKaksi heistä suistuikin nurin ja niiden joukossa oli se, jolla minä\nratsastin. Kuitenkaan ei meille mitään vahinkoa tullut, vaan saatoimme\npaikalla pitkittää matkaa.\n\nMuutaman päivän vielä matkattuamme, tulimme paikkaan, jota kutsuttiin\nEbodaksi. Täällä löytyi erään roomalaisen kaupungin raunioita. Eräällä\ntöyräällä ulkopuolla kaupunkia näkyi hirmuisen suuren linnoituksen\nrauniot.\n\nSaman päivän illalla pystytimme me telttimme lähelle erään toisen\nroomalaisen kaupungin raunioita. Näiden kaupunkein nimet ja historia\novat kokonaan hävinneet; mutta noista jälillä-olevista raunioista\npäättäen, ovat ne kerta mahtaneet olla hyvin väkirikkaita.\n\nNäiden kaupunkein ympärillä oleva seutu ei ollut enää erämaata. Isoja\nviljavainioita löytyi siellä, ja niitä Beduinit viljelevät vielä tänä\npäivänä, ja täällä me myös näimme monesta ajasta ensimäisen kerran\nvihannoivia, lukemattomilla kukkasilla kaunistettuja niittuja, ja\nerämaassa-kulkumme oli siis jo melkein kuin päättynyt.\n\nKun seuraavana päivänä olimme ratsastaneet lähes parin tunnin ajan,\ntuli etäällä edessämme näkyviin kauniita sinertäviä kukkuloita — ne\nolivat Judan vuoria, joilta totinen valkeus loistaa pimeään mailmaan —\nJudan vuoria, joilla Jesus oli syntynyt, joilla hän oli työskennellyt,\nkärsinyt, rakastanut, kuollut — jossa hän opetuslasten nähden jätti\nmaan ja palasi Isänsä luoksi, valkeuden maahan, jättäen meille sanansa\nvalaisemaan ja opastamaan syntistä samaan maahan.\n\nKun siinä nyt vieretysten ratsastimme, kysyi tohtori Nickels minulta,\ntokko minä oikein voin käsittää että silmämme nyt tähtäsivät Pyhän Maan\nvuoria — saman maan, josta olimme niin paljon lukeneet, josta niin\nusein olimme saarnanneet meidän kaukaisilla kotiseuduilla, ja jossa ne\ntapaukset olivat tapahtuneet joihin meidän toivomme ja ilomme perustuu;\n— minä ymmärsin mitä hän tarkoitti näillä sanoilla ja mitkä tunteet\nhäntä liikuttivat. Tätä kaikkea oli mahdoton yhtä-haavaa käsittää,\nsillä sydämeen tunki niin monta ajatusta, niin monta pyhää muistoa,\nettä tuskin millekkään näytti siellä olevan siaa. Kuitenkin — kaikesta\nomasta heikkoudesta huolimatta — oli tämä päivä ylen rikas.\n\nAamiaisen aikaan saavuimme Bersabaan ja olimme siten siis jo Pyhän Maan\npiirissä. Täällä löytyi ennen kaupunki, joka oli vanhimpia kaupunkeja,\nmitä milloinkaan on löytynyt. Paikalla on nimensä niistä lähteistä,\njotka Abraham tänne kaivoi ja siitä valasta, jonka hän vannoi\nkäydessään liittoon Abimelekin kanssa. Wielä nyt löytyy siellä kaksi\nlähdettä, joissa on raitista juoksevaa vettä. Ne ovat lähes 40 jalkaa\nsyvät. Me istahdimme tähän ja käytimme aamiaisatriaamme tuota hyvää\nvettä Abrahamin lähteestä, joka erittäinkin virkistytti meitä, jotka\nerämaassa matkustaissamme olimme saaneet juoda ainoastaan kameleimme\nkantamaa vettä. Yhtä virkistävää kuin vesi olivat myös paikan muinaiset\nmuistot.\n\nTäällä ovat nuo kolme patriarkkaa aikansa oleskelleet, toinen toisensa\nperästä. Täällä istutti Abraham puita, jotka olivat sinä luonnon\ntemppelinä, jossa hän palveli Jumalaansa ja saarnasi Herran nimestä.\nNäillä seuduilla kuleksi palkkavaimo Hagar poikansa kanssa, kun hän\najettiin ulos Abrahamin majasta.\n\nTäällä osti Jakob veljeltänsä esikko-oikeuden ja hankki petoksella\nitselleen isänsä siunauksen. Täällä uhrasi Jakob Herralle, kun hän\nperheinensä aikoi lähteä Egyptiin poikansa Josephin luotsi, ja jolloin\nhän sai lupauksen Herralta, että hänen siemenensä oli tuleva suureksi\nja voimalliseksi kansaksi.\n\nTäällä teki Samuel poikansa tuomareiksi.\n\nTänne jätti Elias palveliansa, kun hän pakeni Isebeliä ja matkasi\neteläänpäin korpeen ja lepäsi katavan alla, jossa häntä ruokittiin\nleivällä taivaasta, jonka jälkeen hän kulki Jumalan vuorelle Horebille\nja puhui siellä Jumalan kanssa.\n\nTämä oli vihdoin Palestinan eteläisenä rajana, kun maan pituus\npohjasesta etelään ulottui Danista Bersabaan.\n\nItse paikkakunta on jotenkin lakeata maata mutta hedelmällistä, vaikka\nainoastaan pieni osa siitä tätä nykyä on viljelyksen alaisena.\n\nMuutaman tiiman levähdyksen perästä pitkitimme matkaamme, ja kun ilta\ntuli, sioitimme leirimme kaunihimpaan kevätpukuun verhotulle niitulle.\n\nMikä eroitus tämän ja edellisten leiripaikkaimme välillä erämaassa!\nSiellä kasvoi tuskin ruohonkortta, siellä vallitsi syvin hiljaisuus —\ntäällä hengitimme suloisinta kukkasten lemua, kuultelimme lintusten\niloisinta laulua. Sinailla oli mailma kuollut, kolkko, alaston, mutta\nniinpian kuin tulimme Pyhän Maan rajalle, muuttui kaikki eloisaksi,\nhedelmälliseksi. Nämä kuvat näyttävät kuinka laki yksistään kuolettaa,\nmutta evankeliumi antaa hengen, kuinka Sinai musertaa, mutta Kristus\nparantaa. Onhan Hän Pyhän Maan kirkas tähti! Eihän maa olisikkaan pyhä,\njollei se olisi täynnä muistoja Hänen pyhästä elämästänsä!\n\nWarhaiseen aamulla seuraavana päivänä oli muutamia Beduineja\nkokoontunut meidän leiriimme pyytämään \"baksjishia,\" koska tämä paikka\noli heidän maatansa. Muutamat matkakumppaneistamme väittivät, ettei\nmeidän pitäisi antaa heille mitään, kosk'ei heillä ollut oikeutta\nveroittaa meitä. Me kuormitimme siis kamelimme ja läksimme matkoihimme.\nKun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, tulivat Beduinit, jotka\nolivat oikotietä rientäneet meidän eteemme, ja seisattivat kamelimme.\nHe ottivat yhtäaikaa pyssyt alaltansa ja ilmoittivat sillä tavoin\nettemme pääsisi, jollemme maksaisi heille mitä he vaativat. Etäällä\nnäkyi suuri Beduinein leiri, jossa oli kolmen neljän kymmenen teltin\npaikoille. Yksi amerikalaisista matkatovereistamme, joka oli hyvin\ntulinen luonteeltaan, väitti lujasti ettei meidän pitänyt maksaa\nmitään ja oli kovin pahoillaan heidän hävyttömyydestänsä, kun tohtivat\nseisattaa meidän kameleitamme. Me kysyimme tulkiltamme mitä hän arveli\nasiasta, ja hän sanoi meillä ei muuta neuvoa olevan kuin maksaa mitä\nhe vaativat; sillä muuten ottaisivat he yhden meidän kameleistamme\nja veisivät sen leiriinsä, ja meidän olisi siinä tapauksessa ollut\nmaksaminen paljoa suurempi summa sen lunastukseksi. Me maksoimme siis\nvihdoinkin dollarin, ja saimme vapaasti matkata tietämme.\n\nKilo 11 aikaan samana päivänä tulimme me kaupunkiin nimeltä Dhoheriych,\njoka on keskellä Judan eteläistä vuorenjonoa. Se ei ole mikään\nmerkillinen paikka, emmekä olisikaan pysähtäneet täällä, jollei meidän\ntäällä olisi ollut vaihtaminen kameleita viimeisen kerran.\n\nTäällä syntyi hirveä kiista meidän tulkin ja kylän asukasten välillä,\nsillä he pyysivät enemmän kameleistansa kuin me tahdoimme maksaa.\nViimein oli meidän kuitenkin maksaminen mitä he vaativat ja päälliseksi\nvielä puoli napoleondoria juomarahaksi, lepyttääksemme kylän\npäällikköä, joka oli suuttunut siitä että eräs Amerikalaisista oli\nuhannut häntä nyrkillään.\n\nPitkällisen puuhan ja viivytyksen perästä tulimme vihdoinkin valmiiksi\nlähtöön, ja viiden tiimaisen kovin vaivalloisen matkustuksen perästä\nsaavuimme illan tullen Hebroniin, ensimäiseen varsinaiseen kaupunkiin,\njonka Kairosta lähdettyämme tapasimme.\n\nMe jätimme nyt kamelimme iäksi päiväksi. — Erämaa luultuin ja\ntodellisten vaarainsa kanssa oli nyt takanamme. Kiitollinen olin,\nettä olin saanut matkata sen läpitse, ja kiitollinen myös siitä\nsuojeluksesta, jota sillä aikaa olin saanut.\n\nErämaassa matkatessamme olimme ikävyydellä halanneet onnellisesti\npäästä matkamme perille; kun sinne olimme päässeet, muistelimme\nkaipauksella menneitä, tämän matkan aikana kuluneita päiviä.\n\nNyt olimme muistorikkaalla paikalla. Täällä saatoimme aatoksessamme\nikäänkuin keskustella noiden kolmen suuren patriarkan kanssa, jotka\nolivat täällä viettäneet enimmän aikansa. Täällä oli heidän majansa,\nheidän keveä telttinsä usein pystytettynä. Näillä vuorilla, näissä\nlaksoissa kävivät heidän karjalaumansa laitumella. Täällä eleli\nAbraham \"uskovaisten isä\", täällä Isaak, \"lupauksen poika\", ja Jakob,\n\"jota Jumala rakasti\" — täällä elivät nämä kolme armoitettua miestä\ntuttavallisessa yhteydessä Jehovan kanssa, joka tunnusti itsensä\n\"Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumalaksi\". Täällä saivat he lupauksen\nlupauksen perästä siitä siunatusta \"vaimon siemenestä\", joka jo oli\nluvattu Paradisissa, joka oli poistava kirouksen ja sen siaan tuova\nrunsaimman siunauksen kaikille sukukunnille, sillä Jumala lupasi että\nvapahtaja oli syntyvä heidän siemenestänsä.\n\nMainitsin Bersaban olevan vanhimpia kaupunkeita mailmassa, mutta Hebron\non vielä vanhempi; sitä mainitaan vanhemmaksi Damaskoa Syriassa ja\nLaonia Egyptissä, jotka molemmat kaupungit ovat iki-vanhoja.\n\nKaupungin asema on erinomaisen kaunis. Se on syvällä Escholin lakson\npohjassa, jonka korkeita äyräitä kaunistavat viinamäet ja runsaat öljy-\nja muiden hedelmäpuiden istutukset. Wuorilla ja laksoissa on siellä\ntäällä kyliä, jotka näyttävät kaunisten esikaupunkien kaltaisilta.\n\nKaupungilla on kaksi jotenkin suurta lammikkoa, joista kumminkin toinen\non Davidin aikuinen.\n\nTänne jäi Abraham asumaan, kun hänen ja Lotin oli eroaminen. Täällä\neli hän hiljaisuudessa ja rauhassa, kun sanoma Sodoman perikadosta ja\nLotin vankeudesta tuli hänelle. Täällä kokosi hän sitte miehensä, ajoi\npahantekiöitä takaa, tappoi heidät ja pelasti sukulaisensa.\n\nTäällä sai hän vieraiksensa kolme miestä, kun hän Mamren lakeudella\nistui majansa ovella, koska päivä oli palavimmallansa, ja sai lupauksen\npoikansa syntymisestä. Täällä piti hän sittemmin tuota merkillistä\nkeskustelua Jumalan kanssa Sodomasta ja Gomorrasta, jotka kaupungit\nJumala oli sanonut aikovansa hävittää.\n\nTäällä kuoli Sara ja Abraham osti pellon, jonka perällä oli Macpelan\nluola, Ephronilta Hethläiseltä hautauspaikaksi Saralle, itsellensä\nja jälkeentulevaisillensa. Tämä oli ainoa osa siitä maasta, joka oli\nluvattu hänelle ja hänen siemenellensä, jota hän voi sanoa omaksensa.\nTänne haudattiin ensin Sara, sitte Abraham itse; senjälkeen Isaak ja\nhänen vaimonsa Rebekka, sitten Lea, ja muutaman ajan perästä tuotiin\ntänne Jakobinkin balsameerattu ruumis Egyptistä.\n\nHauta on vielä jälillä — kaksoisluola jonka Abraham osti — ja\narvattavasti säilyttää se povessaan patriarkkain tomun, ja luultavaa on\nettä Jakobin ruumis, joka Egyptissä balsameerattiin, on kestänyt ajan\nhammasta samoin kuin Egyptin mumiat.\n\nTuo suuri patriarkkain hauta, jonka nimenä on Haram — Macpelan luola\n— on tätä nykyä merkillisin paikka Hebronissa. Sitä on pidetty pyhänä\nvuosisatain kuluessa lähes 4000 vuotta. Sitä ovat sekä Juutalaiset,\nettä Kristityt ja Muhamettilaiset pitäneet kunniassa. Tämä seikka\njuuri selittää, kuinka tämä paikka on säilynyt kaikilta myrskyiltä,\njotka Pyhällä Maalla ovat riehuneet. Kun Jerusalem niin monasti on\nhävitetty, tasoitettu maan kanssa, sen temppelit ja muurit kukistetut,\novat kaikki taistelevat puolueet kuitenkin kunnioittaneet tätä pyhää\npaikkaa, ja jokainen voittava kansa on aina pitänyt tämän haudan\nomistamista kalliimpana voittonansa. Muhamedilaiset, joiden hallussa\ntämä paikka, niinkuin koko maa, tätä nykyä on, pitävät patriarkkoja\nsuurimpina prophetoinansa ja heidän hautaansa niin pyhänä, että\nniinhyvin Kristityiltä kuin Juutalaisilta on hengen-uhalla kielletty\nsisäänpääsy sinne, sillä Muhamedilaiset luulevat että \"uskomattomain\"\nsalat saastuttaisivat tämän pyhän sian.\n\nJumala näyttää suojeleman tätä hautaa, jossa \"uskovaisten isän\" tomu\nlepää, vaikka Hän muutamaksi ajaksi on hylännyt sen kansan, jotka ovat\nhänen jälkeläisiänsä lihan jälkeen. Sillä ajalla kuin Abrahamin maja\ntäällä on ollut rauhassa, on hänen kansansa kummallisia kohtaloita\nkokea saanut. He ovat huo'anneet Egyptin kovassa orjuudessa, sieltä\ntulleet takaisin siihen maahan, joka oli heille annettu. He ovat\nkärsineet Babylonin vankeutta ja sieltä toistamiseen palanneet isäinsä\nmaahan. He ovat nyt, ristiinnaulittuansa Kunnian Herran, hajoitetut\nkaikkiin maihin ja kansakuntiin, joiden joukossa he vielä ovat häväisty\nsukukunta, jonka ajoittain on täytynyt kärsiä kovimpaa vainoomista.\nJumalan lupauksen jälkeen ovat he vielä kerta palajavat maahansa,\nisäinsä haudalle. He tulevat takaisin, löydettyänsä Messiaansa, ei\nsitä, jota he vielä yhtenään etsivät, vaan sen, jonka heidän isänsä\nristiinnaulitsivat Golgathalla. He tulevat takaisin otettuansa vastaan\nsen evankeliumin, jonka niin tylysti ja ykspäisesti ovat hylänneet. He\npalavat siunattuna sillä siunauksella, jonka Abrahamin siemen Herran\nlupauksen jälkeen oli tuottava mailmaan; sama siunaus on vihdoin\nkohtaava heitäkin. Silloin ylistävät he täällä Abrahamin haudalla sitä\nJumalaa, jonka hämäräisiin lupauksiin Abraham uskoi, joka usko luettiin\nhänelle vanhurskaudeksi.\n\nYli haudan on tehty iso rakennus, joka on 200 jalkaa korkea, 115 jalkaa\nleveä ja viittä eli kuutta kymmentä jalkaa korkea. Muurit ovat isoista\nhakatuista kivistä, samoin kuin Jerusalemin temppeli.\n\nKun lähestyimme tämän rakennuksen sisäänkäytävää, kokoontuivat kaikki\nkadulla olevat Muhamettilaiset meidän ympärillemme, ja katsellen meitä\nvihaisilla silmäyksillä, seurasivat he meitä aina portille asti,\nnähdäksensä astuimmeko me siitä sisään.\n\nHebronissa asui kuningas David Saulin kuoleman jälkeen 7 vuotta, niin\nkauvan kuin hän oli ainoastaan Judan kuninkaana. Hebronin väkiluvun\narvellaan nousevan 10,000 henkeen, joiden joukkoon on luettu 500\nJuutalaista. Täällä ei löydy yhtään kristittyä. Asukkaat ovat tunnetut\nkaikkein hurjimmiksi ja raivokkaimmiksi koko maassa, jonka vuoksi\nheidän usein nähdään jollakin tavoin osoittavan nurjuutta matkustavia\nkohtaan.\n\nHuhtikuun 9 p:nä läksimme me varhain aamulla Hebronista ja matkasimme\nnyt tuota ikivanhaa tietä täältä Jerusalemiin. Tämä oli omituisin\npäivämatka kaikista kuin me teimme, sillä illaksi aioimme ehtiä\n\"pyhään kaupunkiin\", viivyttyämme ensin matkallamme muutaman tiiman\nBethlehemissä. Minä olin aina pitänyt Jerusalemia meidän matkamme\nvarsinaisena päämääränä, ja nyt olin tätä määrää niin lähellä.\n\nKamelein siasta oli meillä nyt tuliset hevoset, jota oli meistä hyvin\nmieluinen vaihto. Ratsastettuamme hetken aikaa pohjaa päin läpi kauniin\nvuorimaiseman, mutta kovin hankalaa tietä, saavuimme hirmuisen suuren\ntammen luotsi, jota sanotaan \"Abrahamin tammeksi\". Taru tietää kertoa\nettä Abraham oli levännyt tämän tammen alla ja että hänen majansa\nseisoi tässä Mamren lakeudella, kun enkelit kävivät hänellä vieraina.\nWakuutettuina ettei tämä puu, jos kohta näyttikin vanhalta, kuitenkaan\ntarjonnut varjoa Abrahamin aikana, katselimme kumminkin tuota muhkeata\ntammea jonkinlaisella kunnioituksella, sillä se oli ikäänkuin niiden\ntammein edustajana, joiden varjossa Abraham niin usein puhui Jumalan\nkanssa Mamren lakeudella.\n\nKoko Hebronin ympärillä oleva seutu on tavallansa kauniimpia mitä\nnähdä saadaan. Joka taholla nousee korkeita vuoria viinamäkinensä ja\nkukkuloiden välissä on syviä hedelmällisiä laksoja.\n\nTäällä tuskin löytyy yhtään tietä, yhtään polkua, joita patriarkat ja\nprophetat eivät olisi kulkeneet. Heidän kaupunkinsa ovat raunioina,\nmutta vuoret, joiden keskellä he asuivat, laksot, joita he viljelivät,\nlähteet, joita he käyttivät ovat vielä jälillä. Täällä saarnasi\npatriarkka elävän Jumalan nimestä, täällä ennusti moni propheta tulevia\ntapauksia, täällä veisasi David — paimenkuningas — ensimäiset, kauniit\npsalminsa, jotka vielä tänä päivänä tuottavat lohdutusta monelle\nsurulliselle sydämelle. Seutu on rikas pyhistä, kalleista muistoista.\n\nMe pitkitimme matkaamme ja jätimme pian taaksemme Hebronin viinamäet,\nja maa tuli nyt ankeammaksi ja näköalat suuremmoisemmiksi ja\nvapaimmiksi.\n\nMe sivusimme useampia kyliä, joista muutamain äsken rakettuin\nhakatusta kivestä valmistetut, siivot, valkeat huoneet näyttivät\nvarsin viehättäviltä, toiset sitävastaan olivat ihan rappiolla.\nNäistä kävimme me katsomassa ainoastaan Ramet el Kuhlil'in raunioita.\nNe olivat eräällä vuoren-töyräällä joka kohosi yli koko lähiseudun.\nMe voimme täältä nähdä Judan pyhät vuoret ja kukkulat, joita idässä\nrajoitti Kuollut meri ja Jordanin virta ja lännessä Philistealaisten\nlakeus. Tuolla puolla Kuolleen meren ja Jordanin kohosivat sitten\nMoabin kauniit kukkulat, joilla Moses sai katsella Pyhää Maata, ja\nPhilistealaisten maan takana leveni Wälimeren tasainen pinta — suloinen\nnäky, sillä tämän meren kautta oli meidän tiemme käyvä takaisin\nEuropaan ja rakkaaseen kaukaiseen kotimaahamme.\n\nEdellä puolenpäivän tulimme avaraan laksoon, jossa tapasimme kolme\nsuurta vesisäiliötä, joita sanotaan \"Salomonin lammikoiksi\". Ne olivat\nkaikki kolme yhdessä rivissä, toinen toistansa alempana, ja niin\nlaitetut, että ensimäisen pohja oli tasan toisen vedenpinnan kanssa, ja\nsamoin oli laita toisen ja kolmannen. Ne olivat osaksi hakatut lakson\nkallioiseen pohjaan, osaksi raketut suurista hakatuista kivistä.\n\nNäiden lammikkoin tarkoitus näyttää olleen että voitaisiin koota niihin\nvettä niin suuri määrä kuin mahdollista. Ne saivat vetensä eräästä\nlähteestä, joka oli vähän ylempänä lammikkoja, ja vettä kuljetettiin\nsiitä ulos maanalaista torvea myöten. Viimeisestä lammikosta\njohdatettiin sitä sitten vedenkuljetuslaitoksen avulla Bethlehemiin ja\nsieltä sitten Jerusalemiin.\n\nNämä lammikot ja vedenkuljettajat ovat varmaankin jätteitä hyvin\nvanhoilta ajoilta ja ne on kai rakettu siihen aikaan, jolloin maa oli\nkukoistuksensa ja voimansa kukkulalla, niinkuin laita oli Salomonin\nhallituksen aikana.\n\nKun kotvasen aikaa, näiltä lammikoilta lähdettyämme, olimme\nratsastaneet, tulimme Bethlehemiin. Ensi silmäys kaupunkiin, joka\ntöröttäen uljaasti jyrkällä kalliolla, kohosi yli kaunisten laksoin ja\nviljavain kenttäin, oli todellakin viehättävä.\n\nKorkealla yli noiden valkoisten huoneitten kohosi tuo hirmuisen\nsuuri tummanharmaa kirkko, joka on rakettu yli sen luolan, jonka\nmunkit sanovat samaksi majaksi, jossa Josephin pyhä perhe asui\nveronlaskupäiväin aikana ja jossa myös näytetään sitä seimeä, joka oli\näsken syntyneen Juudan kuninkaan kätkyenä.\n\nKun ratsastimme Bethlehemin katuja pitkin, oudoksuimme tuota\nodottamatonta ystävällisyyttä, jolla asukkaat meitä kohtelivat. Tähän\non syynä se että kaupungissa asuu melkein yksinomaisesti kristityitä.\nNämät kuuluivat tosin Katoliseen, Kreekkalaiseen ja Armenialaiseen\nkirkkoon, joiden kristillisyys suurimmaksi osaksi on vaan tyhjä\nulkonainen kuori, mutta noiden ympärillä asuvain Muhamedilaisten\nvihollisuus, joka uhkaa kaikkia \"kristityitä koiria\", kuulukoot sitten\nmihin kirkkokuntaan tahansa, vaikuttaa sen, ettäs tunnet jonkinlaista\nveljeyttä kaikkia kohtaan, jotka kumminkin tunnustavat kristityn nimeä.\n\nTuo korkealla asemalla oleva kaupunki tuijottaa yli muistorikasten\nkenttäin. Sen läheisyydessä kävi Ruth poimimassa tähkäpäitä Boaksen\npellolla. Täällä paimensi David isänsä karjaa, kun Jumala lähetti\nSamuelin \"Isäin Bethlehemitan tykö\", voitelemaan yhtä hänen pojistansa\nHerran kansan kuninkaaksi.\n\nTäällä ovat myös ne kedot, joilla paimenet saivat sanoman Messiaan\nsyntymästä.\n\nKaupunki on vähäpätöinen — se on \"vähäinen Judan tuhanten seassa\";\nmutta samalla kertaa ei Bethlehem Judan maalla suinkaan ole pienin\nJudan pääruhtinasten seassa, \"sillä sinusta on tuleva se ruhtinas,\njonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman\", sanoo Herra.\n\nTäällä syntyi se merkillinen propheta, väkevä sekä sanoissa että töissä\nJumalan ja kaiken kansan edessä — ihmisen poika — kaikkein kaunihin\nihmisen lapsista, jonka elämästä kaikkein sekä Hänen ystäväinsä että\nvihamiestensä oli tunnustaminen, että Hän oli ilman synnitä ja ettei\nmilloinkaan mitään vääryyttä käynyt Hänen suustansa, jonka tähden\nheidän myös oli etsiminen vääriä todistajia, kun he vihassaan ja\nkateudessaan tahtoivat tuomita puhtaan ja viattoman kuolemaan. Täällä\nsyntyi se voimallinen kuningas, joka eroaa muista kuningaista ja\nruhtinaista siinä, \"ettei Hänen valtakuntansa milloinkaan kukistu\",\nvaan pysyy voimassa ijankaikkisesti. Koko sivistynyt mailma lepää vielä\nvuosisatojen kuluttua niin sanoakseni Hänen jalkainsa juuressa ja\npakanoissa leviää Hänen valtakuntansa leviämistään. Ajanlasku luetaan\nHänen syntymäpäivästänsä ja sillä tavoin tunnustetaan että Hän aloitti\nuuden aikakauden mailmalle. Monta erimieltä on Hänestä ollut. Kaikkina\naikoina on löytynyt niitä, jotka ovat tunnustaneet hänen olevan\nJumalan pojan, mailman suuren sovittajan, ja että Hän kärsimisellänsä\nja kuolemallansa on poisottanut mailman synnit. Kaikkina aikoina on\nmyös löytynyt suuri joukko niitä, jotka tämän ovat hylänneet, jotka\novat kieltäneet raamatun puhuvan totta ja ovat ylenkatsoneet vieläpä\nusein vainonneetkin Jesuksen totisia opetuslapsia, niinkuin sokeat\nJuutalaiset vainosivat mestariansa. Jesuksesta on käynyt huhu kaikkina\naikoina melkein samallainen kuin se huhu, joka kerta nousi Jerusalemin\nväestössä, joista muutamat sanoivat: \"Hän on hyvä\", mutta toiset: \"Hän\nvillitsee kansaa\". Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin kummankin\npuolueen tunnustaminen että Ruhtinas Davidin kaupungista on maailman\nsuurin henkilö.\n\nYksi mailman mahtavimmista ruhtinaista, lausui tämän vuosisadan\nalussa, kun hän äkisti oli langennut valtansa kukkulalta: \"Moni mies,\nniinkuin Aleksander, Caesar, Augustus, Tamerlan, Attila ja minä itse,\non valloittanut ja perustanut monta suurta valtakuntaa. Me olemme\ntehneet sen kunnianhimosta onnemme ja neromme avulla, ja sentähden ovat\nmeidän valtakuntamme kutistuneet ja me itse pian joutuneet unhotuksiin:\nmutta Kristus perusti kerran valtakunnan ja Hän perusti sen rakkauden\npohjalle ja sentähden ovat vielä tänäpäivänä tuhannet valmiit kuolemaan\nHänen edestänsä\".\n\nBethlehemissä on Jumala antanut langenneelle mailmalle vahvimman\ntodistuksen rakkaudestaan, koska Hän antoi meille oman Poikansa.\nTäällä tuli Sana lihaksi ja asui meidän keskellämme. Täällä näimme me\nHänen kunniansa ikäänkuin ainoan Pojan kunnian Isästä, täynnä armoa\nja totuutta. Tästä vähä-arvoisesta kaupungista on totinen valkeus\nsädehtinyt mailmaan, ettei meidän ole tarvis vaeltaa pimeydessä.\nTäältä sai elämän kirkas lähde alkunsa, lähettäen täältä virkistävät\nvirtansa kuolleen mailman perimmäisiin äärihin saakka. Täällä ilmaantui\nse kirkas kointähti, joka ennusti Uuden testamentin valoisaa päivää.\nTäällä syntyi meidän vapahtajamme, joka on meidän toivomme, meidän\nlohdutuksemme, elämämme ja meidän kaikki kaikissa.\n\nTule lukiani ja seuraa minua nyt \"Jesuksen syntymisen kirkkoon\". Se\nepäileminen munkkein tarinoihin, joka meitä oli seurannut luostarista\nluostariin, kirkosta kirkkoon ja kappelista toiseen, ei luopunut\nmeistä vieläkään. Kirkot semmoiset kuin katolinen, Kreekkalainen ja\nArmenialainen, jotka pääasiassa niin ovat erehtyneet totuudesta, että\nhe hylkäävät raamatun, joka on oikean kristillisen totuuden ainoa\nlähde, ja sen siasta seuraamat valhetta ja ihmisten keksimiä sääntöjä,\neivät voi herättää suurta luottamusta. Kun siis heidän munkkinsa — nämä\nnoiden turmeltuneitten kirkkokuntain kaikkein suurimmat tekopyhät, nämä\nkirkon laiskat lapset, palveliat tahi herrat, miksi heitä nimittää\ntahtoo — rupeevat kertomaan taruja siitä paikasta, jossa he viettävät\nhyödytöntä elämäänsä, niin eihän protestantilainen sille mitään voi,\nettä hänen sydämensä usein asettuu niitä vastaan ja ettei hän pidä\nkaikkia heidän satujansa täytenä jumalallisena totuutena.\n\nKuitenkin kaikesta tästä epäilyksestä huolimatta, on se kirkko, johon\nnyt astumme sisään, hyvin merkillinen paikka, sillä se esittelee\nmeille silminnähtäväksi sen tapauksen, joka ikäänkuin synnytti mailman\nuudesta ja vaikka emme täydellisesti voikkaan uskoa Jesuksen syntymisen\ntapahtuneen tässä luolassa, jota kirkko säilyttää holveissansa\npyhimpänä paikkanansa, emme myöskään millään varmalla syyllä voi\nkieltää sen mahdollisuutta, kumminkaan minun tietääkseni. Kumminkin\ntapahtui tämä suuri ihme jossakin tässä läheisyydessä.\n\nJo toisella vuosisadalla ruvettiin tätä luolaa pitämään Pyhänä, koska\nsitä arveltiin siksi paikaksi, jossa \"Poika meille annettiin, jossa\nlapsi meille syntyi\". Wuonna 327 rakennutti keisarinna Helena sen\nylitse komean kirkon, joka kirkko siis on Kristillisen rakennustaidon\nvanhin muistopatsas mailmassa.\n\nKirkko on noin 120 jalkaa pitkä ja 100 jalkaa leveä ja on jaettu\nuseampiin kammioihin. Täällä löytyy kolme eri luostaria: yksi\nKatolinen, yksi Kreikkalainen ja Armenialainen. Näistä luostareista\nkäyvät pimeät kiertoportaat ja käytävät alas seimeen, joka on\nkappaleen matkaa alapuolla kirkon lattian, kallioon hakattuna.\n\nKun käyt näitä käytäviä pitkin, havaitset siellä täällä pieniä\nkappeleita ja luolia, jotka ovat kaunistetut tauluilla ja valaistut\nlampuilla ja kynttilöillä. Jokaisesta näistä paikoista on munkeilla\njotakin kertomista. Tässä on historioitsia Eusebion hauta, vähän\nmatkaa edempänä on pyhän Hieronymon hauta, jonka yläpuolta rippuu\ntaulu, esitellen tuota pyhää kirkkoisää lepäävänä leijonan päällä.\nHeti hänen hautansa vieressä on eräs pieni nelikulmainen kammio\nnähtävänä, jonka sanotaan olleen hänen lukukamarinsa, jossa hän käänsi\nraamatun latinaksi; ja munkeilla on paljon kertomista kuinka hänellä\ntäällä oli ollut ilmestyksiä ja kuinka hän oli ollut kuuleminansa\nviimeisen tuomion pasunain äänen j.m.s. Wihdoin sivusimme me erään\nalttarin, jonka sanotaan osoittavan sitä paikkaa, jossa muka 20,000\nniistä lapsista, jotka Herodes antoi tappaa, lepäävät haudattuina,\nja jonka tähden paikkaa kutsutaan \"viattomain alttariksi\". Huonosti\ntehty öljyvärinen taulu, joka esittelee tätä julmaa murhaamista, on\nkaunistamassa paikkaa. Syyllä voi kysyä kuinka niin monta ruumista on\nmahtunut niin ahtaaseen luolaan.\n\nAstuttuamme vielä viisi porrasta alas tulimme niin kutsuttuun Josephin\nkappeliin, jossa Josephin sanotaan oleskelleen, kun Jesus syntyi.\nTäältä vie kaita ja mutkainen käytävä itse \"syntymisen kappeliin\",\npitkään luolaan, joka on 38 jalkaa pitkä ja 11 jalkaa leveä. Tämän\nluolan perällä löytyi vielä toinen pienempi komero, joka kokonaan\noli vuorattu marmorilla. Sen lattiana oli suuri marmorilevy, jonka\nkeskikohta on kaunistettu hopeaisella tähdellä ja sen ympärillä oli\nluettavana nämä sanat hopeaisilla kirjaimitta: Hic de Virgine Maria\nJesus Christus natus est. (Tässä syntyi Jesus Kristus neitsyt Mariasta).\n\nTämä seimi ja kirkko kappeleinensa oli kokonaan verhottu kullalla,\nhopealla, silkillä ja marmorilla, ja joka paikassa rippui koristettuja\nkulta- ja hopea-lamppuja, joista muutamat paloivat lakkaamatta, yöt ja\npäivät.\n\nKokonaisuudessaan herätti tämä kaikki omituisen tunteen, ja se\nkunnioitus, jota munkit ja pyhissävaeltajat näille paikoille\nosoittivat, kun he konttasivat polvillaan ja suutelivat tuota kylmää\nmarmoria, näytti pikemmin epäjumalan palvelukselta.\n\nKäytyämme vielä useammat käytävät läpitse ja nähtyämme koko joukon\nalttareita ja kuultuamme tarinoita niistä, saavuimme viimein, melkein\nkyllästyneinä tähän kaikkeen, uudestaan kirkkoon.\n\nKun meidän piti lähteä kirkosta, tuli koko joukko ihmisiä, jotka\ntarjosivat meille kaikenlaisia ebenluusta valmistettuja pieniä kaluja\nmuistoksi Bethlehemistä. Ostettuamme yhtä ja toista nousimme taasen\nhevostemme selkään ja läksimme matkaamaan Jerusalemia kohden.\n\nWähän aikaisen ratsastuksen perästä, ennenkuin Bethlehem vielä katosi\nnäkymistämme, sivusimme Rahelin haudan. Sen ylitse tehty rakennus\nnähtävästi ei ole vanha, mutta mitään epäilemisen syytä ei löydy, ettei\nse olisi rakettu yli saman haudan, jossa hän todellakin lepää. Tämä\nhauta on yksi niistä harvoista muistoista, joita kristityt Juutalaiset\nja Muhamedilaiset yhtä suuresti kunnioittavat, ja kaikki kertovat he\nsaman tarinan siitä.\n\nJakob aikoi matkata perheensä kanssa Bethelistä, ja kun hän tuli juuri\nlähelle Ephrathia, sairastui Rahel, ja hän kuoli siellä synnyttäissänsä\nBenjaminin. Jakob hautasi hänen Ephrathin tien varrelle, joka nyt on\nBethlehem. Ja Jakob pystytti muistopatsaan hänen haudallensa; samalla\npaikalla on Rahelin muistopatsas vielä tänä päivänä. Hautapatsas\nlöytyi siis vielä täällä Moseksen aikana. Se on jo aikoja sitten\nhävinnyt, mutta muisto Rahelin katkerasta kuolemasta ja hauta, johon\nhän laskettiin, ovat vielä pysyneet ja Bethlehem näkyy etäällä tuskin\nneljänneksen penikulman päässä hänen haudaltansa.\n\nKun olimme sivunneet haudan ja ratsastaneet ylös loitosti viertävälle\nylängölle, siinti etäällä korkeilla muureilla ympäröitty kaupunki.\nTuolla häämötti nyt todellakin edessämme Jerusalem \"suuren kuninkaan\nkaupunki\" — kaikkein Pyhäin ja kallisten muistoin pesäpaikka.\n\nIllan aurinko valaisi kirkkaasti tuota pyhää seutua, ja teki Zionin ja\nMorian vuorilla heloittavat rakennukset häikäsevän valkeiksi; tuolla\nkaupungin toisella puolella näkyi tuon rakkaan Öljyvuoren kukkula,\njonka juurella Gethsemane oli, ja pitkiä varjoja rupesi jo levenemään\nHinnomin ja Jehosaphatin laksoissa.\n\nMeidän matkamme vaarat ja vaivalloisuudet unohtuivat kokonaan, tuo\nihana iltahetki korvasi ne kylliksi, ja siinä me nyt ratsastimme kaikki\nviisi matkakumppania kokonaan aatoksiimme vaipuneina ja äänettöminä,\nlausumatta tuskin sanaakaan toinen toisillemme. Kaikkein silmät\ntähtäsivät vaan yhä meidän matkamme suurta päämäärää.\n\nKun aurinko laski, olimme jo pystyttäneet telttimme ulkopuolelle\nkaupungin muureja Gihonin lakson vierteelle kaupungin luoteisella\nkulmalla.\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\nEnsimäinen viikko Jerusalemissa.\n\n\nMitäpä haastelisin \"tuosta suuren kuninkaan kaupungista?\" Minulla on\nniin paljon sanomista käynnistäni siellä, etten tiedä mistä alan, mihin\nlopetan.\n\nIllalla Huhtikuun 9 p:nä oli meidän karavanimme saapunut Jerusalemiin\nja levättyämme yön levollisemmin kuin moneen yöhön sitä ennen, koitti\nvihdoinkin toivottu aamu tällä pyhällä paikalla.\n\nWarhain aamusella, kun ensin hätäpikaan olimme aamiaista nauttineet,\nläksimme leiristämme ja kävimme kaupunkiin. Ikäänkuin unissa kävelin\nminä edestakaisin sen katuja pitkin; — oliko se todellakin Jerusalem,\njonka nyt näin? Olinko todellakin keskellä sitä kaupunkia, jossa\nJesus oleskeli niin usein, jossa Hän opetti ja jossa hän kärsi niin\nkatkerasti? Tätä kaupunkia, joka muistossani oli niin likeisessä\nyhteydessä vapahtajani elämän kanssa, olin minä ruvennut pitämään\njonakin ylenluonnollisena kaupunkina, taivaallisten asuntona, jonka\ntähden minua vähän oudostutti, nähdessäni sen olevan jotenkin muiden\nitamaalaisten kaupunkein kaltainen.\n\nKuitenkaan ei nykyinen Jerusalem ole enää sen kaupungin kaltainen, jota\nJesus itki, ajatellessaan mitä vähän ajan kuluttua oli sille tapahtuva.\nNykyinen kaupunki on rakettu entisen Jerusalemin raunioille. Tuo uljas\ntemppeli, korkeain harjainsa kanssa on kadonnut, ei ole kiveä kiven\npäälle jätetty, ja sen asemalla Morian vuorella on nyt Omarin moskeija.\nDavidin linna Zionin vuorella, jossa hän kanteleen ääressä lauloi\nihania virsiänsä, on nyt kukistunut ja tuskin jättänyt mitään jälkeä\nolostaan. Kaupungin pitkät ja vahvat muurit paksuin torneinsa kanssa\novat maahan jaotetut, ja niiden siassa ympäröitsee Jerusalemia nyt\nverrattavasti heikko muuri, jonka Sultani Suleiman rakennutti v. 1542.\nNiiden palatsein siassa, jotka muinoin kaunistivat kaupungin katuja,\nnähdään nykyään vaan suurimmaksi osaksi vähäpätöisiä rakennuksia.\n\nKaikesta tästä huolimatta on paikka kumminkin sama, ja omituinen\npyhä tunne valtaa matkustajaa, kun hän kävelee sen epätasaisilla,\neksyttävillä kaduilla. Muutamat kadut ovat erinomaisen kapeat, joista\njotkut ovat peitetyt kiviholveilla, suojaksi auringon säteitä vastaan,\ntoiset taas ovat avonaisia.\n\nKäytyämme hetken aikaa, tulimme eräälle matalalle ja ahtaalle portille,\njosta päästiin avonaiselle pienemmän torin kaltaiselle paikalle. Tätä\npaikkaa sulkivat kolmelta sivulta korkeat epäsuuntaiset rakennukset,\njotka kuuluivat noihin monilukuisiin luostareihin ja kirkkoihin, joita\nkaikkia sanotaan yhteisellä nimellä \"pyhän haudan kirkoksi\".\n\nTänne tulla tulvaa tuhansittain Pyhissä vaeltajia kaukaisimmista\nmaista, ja tämä kirkko on heille pyhin paikka maan päällä. Täällä\nnäyttävät munkit heille ne paikat, jotka ovat jossakin yhteydessä\nvapahtajan viimeisen kärsimyksen kanssa, ja jokaiselle tämmöiselle\npyhälle paikalle on rakettu kappeli, jonka katto on täynnä riippumia\nkulta- ja hopealamppuja.\n\nTäällä näytetään sitä holvia, jossa vapahtajaa pidettiin vankina. Heti\nsen vieressä paikkaa, jossa Hän naulittiin ristinpuuhun. Sitten juuri\nlähellä tätä itse Golgathaa ja sitä paikkaa, jossa risti seisoi. Ja\ntässä, sanoo sinua seuraava munkki, seisoi tuon katuvan ryövärin risti,\ntässä jakoivat sotamiehet Jesuksen vaatteet ja heittivät arpaa Hänen\nhameestansa; tässä seisoi Hänen äitinsä, se opetuslapsi, jota Jesus\nrakasti, ja ne vaimot, jotka olivat seuranneet Häntä Galileasta ja\nnäkivät Hänen katkeran kuolemansa.\n\nTäällä on viimein itse hautakin ja sen ylitse rakettu 26 jalkaa\npitkä ja 18 jalkaa leveä kirkko. Tämä kirkko on keskellä hirmuisen\nsuurta temppeliä, jonka kupu kohouu huimaavan korkealle. Itse hauta\non marmorisen ruumisalttarin näköinen. Täällä näytetään heti vähän\nsyrjempänä sitä paikkaa, isossa Jesus jälkeen ylösnousemisensa\nilmaantui Maria Magdalenalle.\n\nNäytetäänpä täällä sitäkin paikkaa, josta risti sittemmin löydettiin.\nJos rupeisin kertomaan kaikkea, mitä munkit täällä näyttävät, ja\nmatkimaan kaikkia heidän tarinoitansa, kuluttaisin aikaa vaan turhaan.\n\nKirkko on niin sanoakseni keskellä kaupunkia. Raamatusta tiedämme\nettä Golgatha ja hauta olivat ulkopuolella kaupungin muureja ja\nsentähden ovat melkein kaikki protestanttiset matkustajat, jotka\nviimeisinä aikoina ovat ajatelleet ja tutkineet tätä seikkaa, jotenkin\nyksimielisiä siinä kohden, ettei tuo pyhän haudan kirkko ole rakettu\nGolgathalle eikä Kristuksen haudalle, vaan että se seisoo väärällä\npaikalla. Wastustellaksensa niitä väitteitä, joita matkustajat ovat\ntehneet, sanovat munkit kaupungin vanhan muurin käyneen niin, että\nheidän Golgathansa ja heidän hautansa tosiaankin olisivat olleet\nulkopuolella muuria.\n\nJoka itse paikalla saa tilaisuuden tarkastella paikallisia suhteita,\non helposti havaitseva tämän otaksumisen mahdottomaksi. Kirkko seisoo\nnimittäin melkein keskellä nykyistä kaupunkia, vähän läntiselle\npuolelle antain. Idässä ja etelässä olivat vanhan Jerusalemin rajat\nmäärätyt; sillä täällä suistuu vuori, jolle kaupunki oli rakettu,\nmelkein pystysuoraan alas Jehosaphatin, Gehennan ja Hinnomin syviin\nlaksoihin. Lännessä rajoitti kaupunkia Gihonin lakso, jonka eteläinen\nosa on sangen syvä, mutta joka lakso sitten kohouu vähitellen Pohjoseen\npäin, kunnes lakso vihdoin nousee ympärillä olevien kukkuloiden tasalle\nja sillä tavoin katoo siihen ylänköön, jolle kaupungin pohjoinen\npuoli oli rakettu. Kaupungin läntinen muuri seurasi varmaankin ensin\nGihonin lakson vierrettä, ja jatkautui sitten Pohjoseen päin. Muurin\npohjoisessa osassa, jossa tasaantunut laakso ei enää suojaa tarjonnut,\nseisoivat varmaankin, tämän puutteen korvaukseksi, ne kolme vahvaa\ntornia, joista Josephus puhuu, kirjoittaissaan Jerusalemista.\n\nKirkko ei siis voinut seisoa kaupungin muurin ulkopuolella, ellei\nmuuri semmoisella paikalla, jossa se vielä voi seurata Gihonin syvää\nlaksoa, tehnyt useampaa sataa jalkaa pitkän kaarroksen sisään päin,\njota on vallan mahdoton otaksua. Meidän aikoina on kyllä tarpeellista\nettä linnoitukset omat varustetut kulmikkailla muureilla eli valleilla\n(risteilevillä varustuksilla). Sentähden että ristitulella voitaisiin\nestää vihollisen lähenemistä; mutta semmoisella ajalla, jolloin ruuti\nei vielä ollut keksitty, vaan muureja ahdistettiin niin kutsutulla\nmuurinmurtimella, olisi ollut ihan hulluutta rakentaa senkaltaisia\nmuureja, erinomattainkin kun oli tilaisuus rakentaa ne juuri syvän\nlakson äyräälle, jossa jo luontokin esti vihollisen lähenemistä. On\nsiis syytä kyllin otaksua todeksi, että vanha muuri, samoin kuin v.\n1542 rakettu uusi, joka vielä on jälillä, seurasi laksoa ja sulki sillä\ntarvoin kehäänsä paikan, jossa tuo luultu haudan kirkko seisoo.\n\nOmituinen oli kumminkin meidän ensimäinen käyntimme tässä kirkossa; tuo\ntodellinen pääkallopaikka ja todellinen hauta eivät liian etäällä tästä\nolleet. Minä olisin mielelläni toivonut voivani uskoa paikan oikeaksi,\nsillä nyt en tietänyt missä se kallis paikka oli, jossa koko mailman\nvelka ikuisiksi ajoiksi maksettiin, vaikka jalkani näiden päiväin\nkuluessa kenties useasti kävi sen ylitse.\n\nKun lähtee kirkosta ja menee koillista suuntaa kohden, tulee vähässä\najassa kadutte, jonka nimi on via dolorosa (katkera tie). Tätä tietä,\nkertoo tarina, kävi Jesus, kantaen ristiänsä; myöskin näytetään\npaikkaa, jossa Hän uupui väsymyksestä ja jossa risti laskettiin Simonin\nolalle, jonka täytyi kantaa sitä Jesuksen perästä. Täällä näytetään\nsitäkin paikkaa, jossa vaimot vaikeroivat ja itkivät Jesusta ja jossa\nHän vastasi heille: \"Te Jerusalemin tyttäret, älkäät itkekö minua, vaan\nitkekäät itseänne ja tiedän lapsianne\".\n\nAlempana samalla kadulla näytetään Pilatuksen palatsi, raatihuone ja se\npaikka, jossa Jesus, orjantappurakruunu päässä ja purpuraan puettuna,\nnäytettiin kansalle ja lausuttiin: \"Katso ihmistä\". Wastapäätä toisella\npuolella katua on kirkko, joka on rakettu sille paikalle, jossa\nKristusta ruoskittiin.\n\nKaikkia näitä paikkoja näyttävät munkit matkustajalle ja vakuuttavat\ntarinoiden niistä olevan täydellisesti luotettavia. He eivät siitä\nvälitä, että kaupunki viisitoista kertaa on ryöstetty, raastettu ja\nkukistettu, sitte kuin Jesus kantoi ristiänsä, niin ettei varmaankaan\nyhtäkään rakennusta ole jälillä niiltä ajoilta sitä vähemmin yhtäkään\nkokonaista katua.\n\nSiinä rakennuksessa, jonka sanotaan olleen Pilatuksen palatsin, asuu\nnykyään Turkkilainen maaherra, ja tämän huoneen katolta on hyvä näköala\nyli suuren osan kaupunkia. Erittäinkin selvästi näkyy täältä se\nhirmuisen suuri piha, jolla temppeli muinoin seisoi. Tämä piha ulottuu\nyli koko Morian vuoren, ja pihan tasoittamista varten on sivuille tehty\nkorkeita muureja suurista hakatuista kivistä, ja nämä muurit ovat vielä\njälillä, vaikka ne luultavasti ovat raketut jo Davidin ja Salomonin\naikana.\n\nItse temppelistä ei ole jäänyt jälille kiveä kiven päälle, ja keskellä\nsitä pihaa, jossa temppeli muinoin seisoi, nähdään nyt Omarin kaunis\nmoskeija. Tuo avara piha moskeijan ympärillä kasvaa runsaasti ruohoa ja\nistutettuja puita.\n\nKokonaisuudessaan näyttää se oudolta, autiolta. Yksinäisenä seisoo\ntuon väärän prophetan temppeli keskellä avaraa pihaa, jossa joukko\nMuhamettilaisia naisia käärittyinä, pitkiin valkoisiin huntuihinsa\nnähdään aaveentapaisesti hiipivän synkkäin kypreissein varjossa, ja\nTurkkilaiset ja Arabialaiset rukoilevat polvillaan samalla paikalla,\njossa Jehovan liitonarkkia säilytettiin.\n\nJudalaisten temppeli, aikakautensa ihmeteos, kaikkine kalleine\nkoristuksineen, kaikkine iloisine kartanoineen on poissa — on\nkadonnut maan päältä. Egyptissä on vielä monta tätä vanhempaakin\ntemppeliä jälillä; mutta täällä ei pitänyt kiveä jäämän kiven päälle\n— täällä oli hävitys oleva täydellinen — Jerusalemin temppeli piti\ntasoitettaman maan tasalle ja — miksikä? sillä täällä olivat Israelin\njälkeiset tappaneet prophetat ja kivittäneet ne, jotka Jumala oli\nlähettänyt. Sentähden piti heidän huoneensa tulla kylmille, ja kun\nhe sitte hylkäsivät ja \"ristiinnaulitsivat itse kunnian Herran\",\nsilloin oli määrä täytetty; kun he vihdoin tappoivat \"ainoan Pojan\",\nsilloin loppui viina-mäen isännän kärsivällisyys, silloin \"lähetti Hän\nsotajoukkonsa ja hukutti ne murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa\"\n— silloin Romalaiset sotalaumat hävittivät Jerusalemin ja sen rikas\nihana temppeli, jonka romalaisen sotamiehen tulisoitto oli sytyttänyt,\npaloi tuhaksi. Niin kosti Jehova vihdoinkin kauvan ja usein tarjotun,\nmutta aina hylätyn rakkautensa. Ja temppelin autio sia, jolla nyt\nepäjumaluutta ja väärää jumalan palvelusta harjoitetaan, on ikäänkuin\ntodistuksena siitä, ettei Jumala anna itseänsä pilkata.\n\nOltuamme koko edelläpuolen päivää kaupungissa, palasimme päivällisen\naikaan leiriimme takaisin. Illalla läksin kävelemään ympäri kaupungin\nerään matkakumppanini seurassa.\n\nMe seurasimme ensimmältä pohjoista muuria. Keskellä tätä muuria on yksi\nkaupungin viidestä suuresta portista. Tätä porttia sanotaan Damaskon\nportiksi ja sen kautta tullaan sille tielle, joka vie Judean pohjoisen\nosan läpitse, Samarian ja Galilean kautta Syrian pääkaupunkiin,\nDamaskoon, josta kaupungista portti on saanut nimensä. Turkkilaiset\nsotamiehet vartioivat tarkasti portteja. Ne suljetaan kaikki auringon\nlaskeissa ja avataan taasen aamun koitteissa. Heti idän puolla Damaskon\nporttia on ahdas sisäänkäytävä hirmuisen suureen luolaan, joka on\nhakattu siihen vuoreen, jolle Jerusalem on rakettu, ja tämä luola\nulottuu monta sataa jalkaa kaupungin alle. Luolan sisäänkäytävä on\nollut suljettuna ja tietämättömissä monta vuosisataa. Wasta neljä\nvuotta sitten löysi sen eräs Amerikalainen, t:ri Barklay, joka vielä\nasuu Jerusalemissa lähetyssaarnaajana sikäläisten Judalaisten tykönä.\nHän käyskenteli eräsnä päivänä ympäri kaupungin pohjoista muuria, kun\nyht'äkkiä hänen koiransa rupesi kiivaasti haukkumaan ja raappimaan\nkiviä ja soraa pois muurista. Tämä koiran tepastus veti isännän\nhuomion puoleensa, ja lähemmin paikkaa tutkittuansa huomasi t:ri\nBarklay syvän ja pimeän luolan, joka näytti ulottuvan kauvas vuoren\nsisään. Hän ei kuitenkaan näin keskellä kirkasta päivää uskaltanut\npitkittää tutkimuksiansa, sillä hän pelkäsi noiden epäluuloisten\nsotamiesten huomaavan hänet ja estämän häntä yrityksistään. Hän päätti\nsentähden heittää tutkimuksensa seuraavaksi yöksi. Kun ilta tuli meni\nhän ulos kaupungista yhden poikansa ja palveliansa kanssa, ja käveli\nkedolla edestakaisin siksi kun pimeä tuli ja portit suljettiin. Nyt\nkävi hän uudestaan luolan suulle, aukaisi sisäänkäytävän, jonka jälkeen\nhe kolmen konttasivat sisään noihin hirmuisen suuriin maanalaisiin\nsaleihin. He käyskentelivät nyt varovasti noissa pimeissä komeroissa\nmuutaman myötäotetun kynttilän valassa ja tekivät sinne tänne seiniin\nja pylväisin liidulla merkkejä, osatakseen palata takaisin. Kun sitten\neräsnä päivänä t:ri Barklay'n seurassa kävin nämät pimeät, kamottavat\nholvit ja komerot läpitse, ihmettelin todellakin hänen rohkeuttansa,\nettä hän keskellä pimeätä yötä oli uskaltanut tälle minun mielestäni\nhyvin vaaralliselle löytöretkelle. Luolassa oleva käytävä oli monessa\npaikoin kostea ja niljakas, ja paikka paikoin nähtiin sivuilla\nhirmuttavia syvyyksiä. Eräässä näistä syvistä rotkoista näki t:ri\nBarklay ensimäisellä käynnillään ihmisen luurangon; joku onneton oli\nkai vuosisatoja takaperin luiskahtanut syvyyteen ja kuollut sinne.\n\nTämä luola oli tunnettu ja kuuluisa entisinä aikoina ja taru tietää\nkertoa että, kun se taasen löydetään, on Kristuksen tuleminen lässä.\n\nWaikeata on päättää mihin tätä luolaa muinoin käytettiin, oliko se sekä\nnuo toiset suuret ja lukuisat luolat, joita löytyy useampia Jerusalemin\nalla olevassa vuoressa, loakkoina vai olivatko ne ainoastaan\nkivilouhikoita, joista kalliita kiviä temppelin ja muiden palatsein\nrakennukseen murrettiin.\n\nTällä kertaa menimme luolan ohitse käymättä siihen sisään, sillä\naikamme ei sitä sallinut, ja meillä oli nyt edessämme vielä paljoa\nmerkillisempiä paikkoja, joita tahdoimme nähdä ennen auringon laskua.\n\nKun olimme sivunneet kaupungin koillisen kulman ja seurasimme itäistä\nmuuria, oli vasemmalla puolellamme tuo kaunis ja syvä Jehosaphatin\nlakso. Tämän lakson pohjassa vilisi muinoin Kidronin oja; se on\nnyt kuivunut ja siellä löytyy vaan harvoin vettä ankarimmankaan\nsateen aikana. Laksoa viljellään ja se näyttää olevan erinomaisen\nhedelmällinen. Nähdäänpä kylvettyjä penkereitä vielä lakson syvässä\npohjassakin.\n\nLakson toisella puolella nousee tuo jyrkkä Öljyvuori, ja sen juurella\nnäimme, kappaleen matkaa kuljettuamme, suljetun tarhan. Täällä, niin\ntietää taru kertoa, oli Gethsemane— se yrttitarha, jossa Jesus vietti\nelämänsä viimeisen illan ja jossa hän alotti tuon verisen taistelun\nmailman pelastukseksi.\n\nKauan seisoimme täällä katsellen vuoria harvassa kasvavain\nöljypuittensa kanssa ja laaksoa — yrttitarhaa, jonka muistot olivat\nsamalla haavaa niin haikeat ja niin autuaat.\n\nItse kaupungissa olin katsellut kaikkia, mitä minulle näytettiin,\nvaan en voinut uskoa mitään mitä minulle kaikista noista eripaikoista\nkerrottiin, paitsi sen mitä sanottiin pihasta, jossa Salomonin temppeli\nseisoi. Täällä sitä vastaan tiesin että edessäni oli todellinen\nÖljy-vuori ja että Gethsemane oli jossakin vuoren juurella lähellä\nsitä tietä, joka Stephanin portista kävi yli Kidronin ojan. Täällä oli\nedessäni se mainio muori, joka juhlallisen rauhallisuutensa vuoksi\nnäyttää olleen Jesuksen mieluisin olopaikka — täällä vietti Hän monta\nyötä rukouksessa Isänsä kanssa, opetettuansa päivät Jerusalemin\ntemppelissä — tänne siirtyi hän usein opetuslastensa kanssa ja etsi\nyksinäistä paikkaa, jossa Hän sitten kauan rukoili, jossa Hän ilmoitti\nopetuslapsillensa mitä tuleva oli ja opetti heille ihmeellisiä asioita\ntaivaan valtakunnasta;— täällä, tuon mahtavan vuoren juurella Kidronin\nvilisevän ojan varrella oli se yrttitarha, johon Hän usein tuli\nopetuslastensa kanssa ja jossa hän lepäsi heidän kanssansa, kun Hän\niltasin meni Öljyvuorelle, \"niinkuin Hänen tapansa oli\". Tänne tuli Hän\nmyös sinä iltana, jolloin Hän jo oli myyty pahain ihmisten käsiin —\ntäällä tarjottiin Hänelle kalkki — Jumalan vihan kalkki, jonka meidän\nsyntimme olivat täyttäneet — se oli katkera, niin hirmuttava, että\nrohkeinkin sydän, joka milloinkaan maan päällä on sykkinyt, vapisi\nsiitä — sitä oli niin vaikea tyhjentää, että Jumalan ja ihmisen Poika,\njoka samalla kertaa oli tyynesti kärsivä \"Karitsa\" ja pelkäämätön\n\"Leijona Judan suvusta\", polvillaan rukoili: \"Isä, jos mahdollista on,\nniin menköön pois minulta tämä kalkki\". Tämä kumottava yöllinen tapaus,\nniin kallis, niin rikas jokaiselle synniltä runnellulle ja armosta\nparatulle sydämelle, jokaiselle taistelevalle sielulle, tämä tapaus\n— meidän Sovittajan ensimäinen varsinainen verinen voitto — tapahtui\nkerran tuossa aidatussa tarhassa tuolla alhaalla laksossa meidän\nallamme, tahi jossakin sen läheisyydessä.\n\nOmituinen ja sanoilla selittämätön oli se hetki, jolloin ensi kerran\nnäin nämä armaat paikat. Me katselimme niitä siksi kuin yllättävä\npimeys kehoitti meitä kääntymään takaisin leiriimme; sillä niinpian\nkuin yö tulee ja vartiat sulkevat portit, ei kaupungin ulkopuolella\noleva seutu ole oikein turvallinen aseettomalle matkustajalle. Me\nkävimme sentähden vielä eteenpäin ympäri Marian vuoren. Kun olimme\npoikenneet länteen päin ja siis seurasimme kaupungin eteläistä muuria,\noli vasemmalla puolellamme Gehennan syvä lakso, jota myöskin sanotaan\nHinnomiksi.\n\nJerusalemin kaakkoiselta kulmalta on vapaa ja kaunis näköala yli\ntuon syvän lakson ja sen jyrkkäin, kalIioisten reunain. Juuri meidän\njalkaimme alla yhtyivät Hinnomin ja Jehosaphatin laksot. Siellä täällä\nnäkyi viljeltyjä penkereitä; muutamat kallioihin hakatut haudat ja\njotkut yksinäiset kypressit antoivat maisemalle vielä viehättävämmän\nmuodon.\n\nHinnomin laksoa mainitaan raamatussa ensimäinen kerta rajana Judan ja\nBenjaminin sukukuntain välillä; ja raja käy sitten En-Semeksen veden\ntykö ja Rogelin lähteelle (nyt Joabin lähde, joka on juuri Hinnomin ja\nJehosaphatin taksoin yhtymäpaikassa). \"Sitte menee raja Hinnomin pojan\nlaksoon, Jebusealaisen ohella lounaaseen päin, se on Jerusalem; ja raja\nmenee vuoren kukkulan ylitse, joka on Hinnomin lakson edessä meren\ntykö, joka on Raphaimin lakson äärellä pohjaan päin\".\n\nTässä laksossa seisoivat Baalin ja Molokin kuvapatsaat, ja se\nhirvittävän verinen epäjumalan palvelus, jolla näitä jumalia\nkunnioitettiin, on saattanut lakson surkuteltavaan maineeseen. Täällä\nuhrattiin tuhansittain lapsia Judan epäjumalisten kuningasten aikana.\nTästä armottomasta uhrauksesta valittaa Jeremias elämän Jumalan\nnimessä: \"he rakentavat Tophetin alttarin Ben-Hinnomin laksossa,\npolttaaksensa poikansa ja tyttärensä tulessa; jota en minä käskenyt\nenkä ajatellut ole. Sentähden katso, se aika tulee, sanoo Herra,\nettei sitä pidä kutsuttaman Tophetiksi eikä Ben-Hinnomin laksoksi,\nvaan murhan laksoksi; ja Tophetissa pitää huudattaman ruumiita, ettei\nenää ole siaa\". Hieronymus kuvailee Tophetia miellyttäväksi paikaksi\nHinnomin laksossa, ihanain istutettuin puutarhoin kaltaiseksi, jota\nSiloan lammikko runsaasti kostutti vedellään. Sen on siis täytynyt olla\njuuri lakson suussa, ja itse paikka näyttikin yksinäisen, syrjäisen\nasemansa vuoksi, syvällä tuon jyrkän lakson pohjassa — ympäröittynä\njylhiltä alastomilta kallioilta — ihan luoduksi veristen tekojen\nnäyttöpaikaksi.\n\nMitä hirmuisia töitä onkaan tässä jylhässä, autiossa laksossa\nharjoitettu — pyörryttää jo niitä ajatellessakin ja kauhistuksen tunne\nvaltaa meidät, kun itse paikalla luemme kertomuksia niistä. Molokin\nkuva oli mitallista, ihmisen ruumiilla ja härän päällä. Se oli outo ja\nsen sisäpuolella oli iso uuni, niin että koko patsas helposti voitiin\nsaada tulikuumaksi.\n\nUhrattavat lapset heitettiin epäjumalan tuliseen syliin, jolla aikaa\nrämistettiin rumpuja, ettei lasten parku kuuluisi. Arvata voi, mikä\nhirvittävä näky tässä syntyi; tuossa vihannalla puita kasvavalla\nkedolla uhkasi tulesta hohtava hirviö, valmisna sulkemaan nuo viattomat\nuhrit turmiota tuottavaan syliinsä — ylt'ympärillä seisoivat suuressa\narvossa pidetyt rabbinit, papit, äidit, jos niitä siksi voikaan sanoa,\njoukko rummunrämistäjiä ja viimeiseksi koko tuo kiihkoinen kansajoukko.\nSiellä täällä nähtiin joku hebrealainen mainio, vaaleana ja sorrettuna,\npusertavan kuolemaan tuomittua lastansa viimeisen kerran rintaansa\nvasten.\n\nTämän kauhistavan epäjumalan palveluksen tuotti, ihmeellistä kyllä,\nensiksi Salomoni maahan; hän rakensi ylhäisen paikan Molokille,\nAmmonitain jumalalle, \"Öljyvuoren oikealla puolella\". Tästä lähtien\nkesti tätä uhraamista lakkaamatta joko tässä laksossa eli Tophetissa,\nkunnes Josia kukisti molemmat paikat: \"hän saastutti Tophetin, joka\non Hinnomin lasten laksossa, ettei yksikään käyttäisi poikaansa eikä\ntytärtänsä tulen lävitse Molokille. Ja ne korkeukset, jotka Jerusalemin\nedessä olivat, oikialla puolella Masbithin vuorta, jotka Salomo\nIsraelin kuningas rakentanut oli Astharotille, Zidonin kauhistukselle\nja Milchomille, Ammonin lasten kauhistukselle, ne saastutti myös\nkuningas. Hän särki patsaat ja hävitti metsistöt, ja täytti heidän\nsiansa ihmisten luilla\". Hän saastutti paikan julkisesti, ettei\nyksikään Judalainen enää voinut sille käydä.\n\nTämä kauhea epäjumalan palvelus, nämä hirvittävät lapsimurhat saattivat\ntuon langenneen kansan Jumalan vanhurskaan vihan alaiseksi; ne\nviattoman veren virrat, jotka alituisesti juoksivat Tophetissa Hinnomin\npojan laksossa, huusivat Jumalalta kostoa. Herra viivytti kauan\nvitsauksiansa, kunnes ne vihdoin yllättivät nämä julmat murhaajat.\nJumala varoitti heitä usein prophetainsa kautta ja ilmoitti ennakolta\nmitä tapahtuma oli, kun Hän esim. käski Jeremiaan sanoa: \"että he\novat hylänneet minun ja antaneet tämän sian vieraalle (jumalalle) ja\novat suitsuttaneet siinä muille jumalille, joita ei he, eikä heidän\nisänsä eli Judan kuninkaat tunteneet, ja ovat täyttäneet tämän sian\nviattomalla verellä; sillä he ovat rakentaneet korkeuksia Baalille,\npolttaaksensa lapsiansa tulessa Baalille polttouhriksi, jota en minä\nole käskenyt eli siitä puhunut eikä myös minun sydämeeni tullut\nole. Sentähden katso, se aika pitää tuleman, sanoo Herra, ettei\ntätä siaa pidä enää kutsuttaman Tophet, eli Ben-Hinnomin laksoksi,\nvaan murhalaksoksi. Sillä minä tahdon hävittää Judan ja Jerusalemin\nneuvon tässä siassa ja tahdon antaa heidän langeta miekalla heidän\nvihollistensa edessä ja niitten käsiin, kuin seisovat heidän henkensä\nperään; ja tahdon antaa heidän ruumiinsa taivaan linnuille ja eläimille\nkedolla ruuaksi. Minä tahdon antaa heidän syödä poikainsa ja tytärtensä\nlihaa, ja heidän pitää syömän toinen toisensa lihaa siinä vaivassa\nja ahdistuksessa, jolla heidän vihollisensa ja ne, kuin seisovat\nheidän henkensä perään, heitä ahdistaman pitää. Näin tahdon minä\ntehdä tälle sialle ja asuvaisille, sanoo Herra, että tämän kaupungin\npitää tuleman niinkuin Tophet. Wielä sitte pitää Jerusalemin huoneet\nja Judan kuninkaan huoneet juuri niin saastaiseksi tuleman kuin se\npaikka Tophet.\" Ja kun Jeremias tuli takaisin Tophetista, jonne Herra\nhänen oli lähettänyt ennustamaan, meni hän Herran huoneen pihaan ja\nsanot kansalle: \"Näin sanoo Herra Zebaoth, Israelin Jumala: katso minä\nannan tulla tämän kaupungin ja kaikkein hänen kaupunkeinsa päälle\nsen kovan onnen, kuin minä olen puhunut heitä vastaan; että he ovat\nuppiniskaiset, eivätkä tahdo minun sanaani kuulla\".\n\nTämä ennustus on käynyt sanasta sanaan toteen. Kansa kaatui joukottain\nvihollistensa miekkaan, kaupungit poltettiin ja kukistettiin\nsoraläjiksi. Jerusalemin piirityksen aikana söivät vanhemmat lapsiansa\nkauhistamassa nälänhädässä. Heidän huoneensa ja heidän temppelinsä —\nkaikki saastutettiin surkeasti ja verta vuoti yhtä paljon kuin ennen\nTophetin uhrilaksossa. Jumala näytti olevansa väkevä kostaja kaiken\nsen viattoman veren tähden, jota oli vuodatettu ja joka oli tullut\nJudalaisten ja heidän lastensa päälle.\n\nJerusalemin eteläisessä muurissa on kaksi porttia, toinen hyvin pieni\nja vähäpätöinen, joka muutamia vuosia sitten on suljettu. Toinen on\nisompi ja sitä käytetään vielä. Matkustajille on se tuttu Zionin portin\nnimellä.\n\nKun olimme kiertäneet kaupungin lounaisen kulman, oli vielä vasemmalla\npuolellamme Hinnomin lakso, joka tässä oli noin 50 jalkaa syvä ja 100\njalkaa leveä. Syvällä lakson pohjassa on iso lammikko, joka on saanut\nalkunsa arvattavasti Davidin tai Salomonin ajalta. Tätä lammikkoa\nkutsutaan Berket es Sultan, mutta se tunnetaan myöskin nimellä \"alinen\nlammikko\" eli Gihon, josta jälkimäisestä lakson pohjoinen puoli on\nsaanut nimen Gihonin lakso.\n\nNäiden molempain lammikkoin välistä käy se vedenkuljetustorvi, joka\ntulee Bethlehemin toiselta puolelta noista kolmesta ennen mainituista\nSalomonin lammikoista. Sekin on nyt, samoin kuin kaikki muut sen ajan\nmuistot, raunioina.\n\nKun kotvasen aikaa olimme seuranneet läntistä muuria ja pitäneet yhä\npohjoista suuntaa, katsellen ylängöltä alas syvään laksoon noiden\nmolempain suurten lammikkoinsa ja ikivanhan vedenkuljettajansa kanssa,\nja silmäiltyämme noita uljaita jyrkkiä kallioita toisella puolella,\ntulimme viimeinkin niin kutsutulle Joppen portille.\n\nLakso oli jo näillä tienoin tuntuvasti noussut ja jyrkät kalliot\ntoisella puolella olivat jo muuttuneet ylängön näköiseksi.\n\nMuutaman tuokion vielä matkattuamme muuria pitkin Pohjoseen päin\nsaavuimme takaisin leiriimme.\n\nEnsimäisen päivän, jonka Jerusalemissa mietimme, olimme käyttäneet niin\nmonen paikan, kuin mahdollista, katselemiseen sekä kaupungin sisällä\nettä sen ulkopuolella. Joka päivä, jonka täällä vielä viivyimme,\ntulivat nämä pyhät paikat meille yhä tutuimmiksi. Mutta niinä\nkahdeksana päivänä, jotka me mietimme kaupungissa ja sen lähitienoilta,\nennenkuin täältä läksimme retkillemme Kuolleelle merelle, Jordanin\nvirralle ja Philistealaisten maalle, en oikein vielä voinut käsittää\nettä tosiaankin olin Jerusalemissa ja sen pyhillä lähiseuduilla.\n\nUsein kävelin näinä päivinä Gethsemaneesen ja sieltä rakkaalle\nÖljyvuorelle. Usein ratsastin Bethaniaa kohden tuota kivistä,\nvaivalloista tietä, joka yli Kidronin ojan ja pitkin Oljyvuoren\neteläistä kylkeä vie sinne — tietä, joka varmaankin on sama, jota\nMestari niin usein kulki, kun hän iltasin jätti Jerusalemin ja meni\nBethaniaan, viettämään ehtoohetkiä häiritsemättömässä levollisuudessa\nsiellä asuvan armoitetun perheen seurassa, ystävänsä Lazaruksen ja\nhänen sisariensa Marthan ja Marian kanssa.\n\nBethania on ainoastaan puolen tiimaisen matkan päässä Jerusalemista\ntoisella puolella Öljyvuoren. Seutu on kaunis syvine jyrkkine\nlaksoineen, joista monet vielä kasvavat runsaasti öljypuita.\n\nKun Bethaniaan mennään, on tien varrella paikka, jossa löytyy nyt jo\nmelkein kokonaan kadonneen kaupungin jätteitä. Täällä on koko joukko\npieniä lähteitä, jommoisia tavallisesti löytyy jokaisessa talossa\nItämailla, niin että niiden luvusta melkein voi laskea kuinka monta\ntaloa kaupungissa on ollut. Hyvällä syyllä voi otaksua tämän kaupungin\nnimen muinoin olleen Bethphage, jota kaupunkia mainitaan kertomuksessa\nJesuksen viimeisestä retkestä Jerusalemiin vähän ennen Hänen\nkuolemaansa.\n\nKummallinen näky oli silloin nähtävänä tällä vuoritiellä, joka\nBethphagesta käy Jerusalemiin. Sillä käydä tulvaili silloin suuri\nväkijoukko ja heidän keskellänsä oli Mestari itse — tämä Zionin\ntyttären siviä kuningas — ratsastaen aasintamman varsalla; nuo\nympäröivät vuoret ja laksot kajahtelivat moniäänisestä Hosiannasta,\njolla ihastunut ihmisjoukko ylisti suurta prophetaansa.\n\nKuinka ihana, kuinka juhlallinen oli tämä Jesuksen viimeinen tulo\nJerusalemiin! Hänen viaton lapsuutensa aika, Hänen puhdas, vilpitön\nnuoruutensa, Hänen ahkera rakkauden työnsä opettajana ja ihmeitä\ntekevänä prophetana — niin, melkein koko Hänen synnitön vaivalloinen\nmatkustuksensa maan päällä oli nyt päätetty — ainoastaan muutamia\npäiviä enää oli jälillä. Hän tuli nyt lopettamaan työtänsä. Hän tuli\nmailman suurena ylimmäisenä pappina uhraamaan uhria ihmisten syntein\nedestä, palataksensa kuoleman kautta siihen ijankaikkiseen elämään,\nsiihen kunniaan, joka Hänellä oli Isän tykönä, ennenkuin mailman\nperustus laskettiin.\n\nKun nyt tämä suuri Propheta, ylimmäinen pappi ja Kuningas kulki\nBethphagen kautta ja kävi Öljyvuoren sivua alas tuota palmunoksilla\npeitettyä tietä pitkin, osoitti myötäseuraava ihmisjoukko hänelle\ntäydellistä kunnioitusta, ja jos he olisivat oikein käsittäneet tämän\nretken merkityksen, ei olisi heidän innostuksellansa ollut rajoja.\nSuuri Kuningas oli saapa ylistyksen, kiitoksen ja kunnian. Hän myönsi\nitse tähän riemuun tyytymättömille Phariseuksille, että jos ihmiset\nolisivat vaienneet, olisivat kovat, hengettömät kivet huutaneet —\nhuutaneet sen suuren kuninkaan ylistystä, joka rakkaudesta tuli\nkuolemaan niiden edestä, jotka Hänen lakinsa olivat rikkoneet.\n\nTämä ihmeellinen kohtaus, tämä kunnian osoitus tapahtui juuri lähellä\ntuota kadonnutta Bethphageta. Jesuksen riemukulku kävi pitkin tätä\nkivistä, melkein pääsemätöntä tietä, jolla meidän hevosemme olivat\nkompastua milt'ei joka askeleella.\n\nWähän aikaisen ratsastuksen perästä päästään Bethphagesta Bethaniaan,\nkauniisen, vaan jotenkin vähäpätöiseen itämaalaiseen kylään. Täällä\nasui Lazarus, jota Jesus rakasti, ja hänen molemmat sisarensa, joista\nMaria mielellänsä istui kalliin Mestarinsa jalkain juuressa — ja Martha\naina oli valmis häntä palvelemaan.\n\nTämä vähäpätöinen kylä sai usein nähdä ylhäisen taivaallisen vieraan,\nkun Hän kävi täällä katsomassa kolmea ystäväänsä ja viipyi heidän\nluonansa, — autuas perhe, jossa Jesus viihtyi kuin kotonansa!\n\nWielä tänä päivänä näytetään siellä hautaa, johon Lazarus pantiin ja\njossa Jesus monen todistajan lässä ollessa osoitti olevansa elämän ja\nkuoleman Herra. Hautana on syvä luola, johon astutaan kaitoja portaita\npitkin. Luolan sisällä on holvi niin korkea, että tavallinen mies voi\nseisoa siellä pystyssä. Mahdollista kyllä että ihme tapahtui täällä,\nmutta toteen ei sitä voida näyttää; luolan läheisyydessä se kumminkin\ntapahtui, jollei täällä.\n\nBethaniasta käy sitte toinen tie yli Öljyvuoren kukkulan Jerusalemiin.\nSitä myöten kuin noustaan ylemmäksi tätä tietä, lavenevat näköalat.\nWihdoin näet Bethanin syvällä tuolla lakson pohjassa. Ympäri on\nkauniita, puita kasvavia harjanteita ja laksosa, vaihetellen alastomain\nkallioin kanssa; etäämpänä idässä nousee toinen törmä toisen takaa,\nkunnes silmä vihdoin seisahtaa Jordanin kauniisen, vihannoivaan laksoon\nja Kuolleen meren sinertävään selkään, jonka takana siintää Moabin\nkorkeat, tasaiset vuoret.\n\nJos Öljyvuoren kukkulalla luomme silmämme länteen päin, voimme nähdä\nsuoraan alas Jehosaphatin laksoon ja Kidronin osaan. Lakson toisella\npuolella näkyy koko Jerusalemin kaupunki ikäänkuin levitettynä jalkaisi\neteen. Ensimäiseksi pistää silmääsi tuo avara vihreä temppelipiha\nOmarin moskeijan kanssa, sitten sen takaa pyhän haudan kirkko ja\nnuo monet kauniit rakennukset Zionin vuorella. Tuonnempana toisella\npuolella kaupungin, näet yhden vuoren kukkulan kohoavan toisensa takaa\naina siintävään etäisyyteen asti.\n\nKaikki ovat pyhiä paikkoja, joiden katseleminen täyttää\npyhissävaeltajan sydämen sanomattomalla haikeudella, liikutuksella,\njota ei voi kertoa, vaan ainoastaan tuntea.\n\nJuuri Öljyvuoren korkeimmalla kukkulalla seisoo kirkko, joka on\nrakettu sille paikalle, josta tarun mukaan Jesus astui taivaasen. Sitä\nkirkkoa kutsutaan sentähden taivaasenastumisen kirkoksi. Tämän kirkon\nasema on semmoinen, että sen voi nähdä Jerusalemista joka taholta;\nmutta luultavaa on, että Jesus valitsi vähemmän julkisen paikan,\npalataksensa Isän tykö, ja ettei Hän tässä tilaisuudessa tahtonut muita\ntodistajia, kuin uskovaiset opetuslapsensa. Wähän alempana Öljyvuoren\nhuippua löytyy kaakossa päin eräs kumpu, jolla useat niistä, jotka\nitse paikalla enemmän aikaa ovat tutkineet paikkakunnallisia suhteita,\nluulevat tämän suuren tapauksen tapahtuneen, ja tämä otaksuminen\nnäyttää todenmukaisemmalta.\n\nEnsimäisenä perjantaina, jonka Jerusalemissa vietimme, kävimme\neräässä paikassa, jonne Judalaiset tavallisesti kerran viikossa\nkokoontuvat itkemään hävitettyä temppeliänsä ja rukoilemaan Jumalaa,\nettä Hän uudestaan rakentaisi Israelin valtakunnan. Paikka, johon he\nkokoontuvat, on jotenkin ahdas kartano, jota yhdeltä puolelta sulkee\nmuuri, joka kaupungin puolelta kannattaa tuota avaraa temppelipihaa.\nTäällä tapasin minä suuren joukon enimmäksi osaksi vanhoja Judalaisia\npitkillä, valkoisilla parroilla. Heillä oli jokaisella hebrealainen\nrukouskirja, joista he lukivat tai oikeemmin lauloivat rukouksen\nrukouksen perästä.\n\nNäiden Judalaisten ulkomuoto, samoin kuin kaikkein kaupungissa olevain\nIsraelitain, osoitti suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Judalaiset\nkortteerit Jerusalemissa ovat hyvin tutut kaikille Itämaissa\nmatkustaville siivottomuutensa ja viheliäisyytensä tähden. Niiden\nnäky jo herättää sääliä, ja näyttää siltä kuin Herran erityinen tuomio\npainaisi niitä Judalaisia, jotka vielä asuvat siinä kaupungissa, joka\non rakettu heidän uljaan Jerusaleminsa raunioille, samoin kuin tämän\ntuomion nähdään rasittavan kaikkia heidän maamiehiänsä, jotka ovat\nhajoitetut ympäri maailman, ilman isänmaata, vaikka monella heistä\nonkin yltäkyllin maallisia rikkauksia.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli meillä tilaisuus nähdä niinkutsuttua\nkristillistä juhlan viettoa pyhän haudan kirkossa. Oli \"pyhän tulen\njuhla\", jota Kreekkalaiset ja Armenialaiset kristityt yhteisesti\nviettävät. Katoliset kristityt viettivät sitä myös ennen, mutta\nlakkasivat sitä viettämästä noin neljäkymmentä vuotta sitte.\n\nKreekkalaiset ja Armenialaiset kirkot väittävät nimittäin, että\njoka pääsiäisaattona tulta putoaa taivaasta ja sytyttää Kristuksen\nhautakirkossa olevat lamput. Ensimäisenä lauantaina, jonka\nJerusalemissa olimme, viettivät Kreekan-uskolaiset pääsiäis-aattoansa;\nheidän pääsiäisensä oli juuri viikkoa myöhemmin kuin meidän.\n\nMe olimme matkallamme myöhästyneet muutamia päiviä, niin ettemme\nvoineet viettää pitkäperjantaita tässä pyhässä kaupungissa, joka\nmeistä oli suuri vahinko; mutta sitä ei enää voitu auttaa, ja vaikka\nkiiruhdimme matkaamme, emme kumminkaan ehtineet Jerusalemiin ennen kuin\nvasta toisena pääsiäispäivänä.\n\nKreetalaisten pitkäperjantai ja pääsiäinen oli viikkoa myöhempään, ja\nkun pitkäperjantaina oli vietetty loistavaa jumalan palvelusta haudan\nkirkossa, jossa myös Golgatha on, oli nyt ääretön kansan paljous\npääsiäisaaton aamupuolella kokoontunut tuohon avaraan kirkkoon,\nnäkemään tätä suurta ihmetyötä, jolloin Jumala oli langettava tulen\ntaivaasta, joka sytyttäisi hautakappelin lamput.\n\nJokaisella pyhissävaeltajalla, joita tänne oli runsaasti kokoontunut,\noli yksi tai useampi vahakynttilä kädessä, saadaksensa sytyttää niitä\ntuossa taivaallisessa tulessa.\n\nNiinkuin tavallisesti sotaisessa niinkutsutussa kristillisessä\njuhlamenossa, joita tässä kirkossa pidetään, oli nytkin suuri joukko\nturkkilaisia sotamiehiä komennettu tänne pitämään kristityitä\njärjestyksessä ja estämään heitä lyömästä kuoliaaksi toinen toisiansa,\njoka usein on tapahtunut näissä kristittyin veljellisissä kokouksissa.\nHeti sisäänkäytävän vieressä vasemmalla kädellä loikoi muutamia\nturkkilaisen vartiajoukon päälliköitä varsin mukavassa asemassa\nuutimillaan ja katselivat sisääntulvaavia kristityitä suurimmalla\nylenkatseella. Sotamiehet seisoivat kahdessa rivissä ja muodostivat\nsillä tavoin avonaisen käytävän portista kirkkoon ja ympäri\nhautakappelin. Koko kirkko oli täynnä kristityitä ja tungos oli niin\nsuuri, ettei yhdellenkään enää olisi siellä siaa ollut.\n\nTurkkilaiset upseerit ja alaupseerit kävivät edestakaisin pitkin\ntätä avonaista käytävää sotamiesten välissä, pitääksensä silmällä,\nettä kristityt joka paikassa olivat siivosti ja käyttivät itsensä\nsäännöllisesti. Nämä upseerit olivat varustetut kepeillä, ja jos\njossakin paikassa joku melu nousi, rupesivat he lyömään joukkoon kaikin\nvoimin ja heitä näytti suuresti miellyttävän, kurittaa noita vihattuja\nkristityitä.\n\nAmerikalaisen konsulin avulla olimme saaneet hyvän paikan ylhäällä niin\nkutsutussa katolisessa parvessa, josta voimme hyvin nähdä hautakappelin\nja äärettömän väentungoksen tuolla alhaalla.\n\nKun hetken aikaa olimme odottaneet, ilmaantui vihdoinkin joukko\npatriarkkoja ja piispoja juhlakulussa. Heidän edellänsä kannettiin\njoukko lippuja ja viirejä, joilla oli kuvattuna neitsyt Maria ja\nWapahtaja. He kävivät avonaiselle käytävälle sotamiesten välissä, ja\ntarkoitus oli, että he nyt rukoilisivat Jumalaa lähettämään tulta. Kun\nkansajoukko näki tämän juhlakulun, rupesivat he kirkumaan ja raakumaan\ntäyttä kurkkua. Muutamat heistä tunkivat sotamiesten rivein läpitse\nja seurasivat juhlakulkua hyppien, riekuen ja lyöden itseänsä kuin\nmielipuolet.\n\nKun juhlakulku sillä tavoin oli kiertänyt useat kerrat ympäri\nkappelin, seisahtui se vihdoin sen sisäänkäytävän eteen. Jerusalemin\nkreetalainen patriarkka riisui päältänsä kaikki koristeensa ja antoi\nne seuralaistensa huostaan, kävi sitte kappeliin sisään ottamaan tulta\nvastaan, ja sulki varovasti oven jälkeensä. Kun hän hetken aikaa oli\nollut siellä, aukaistiin kaksi aukkoa, yksi kummaltakin puolelta\nkappelia, ja niistä sysättiin ulos kaksi palavaa tulisoittoa.\n\nSamassa tuokiossa tuli kaikki koko kirkossa epäjärjestykseen. Kauhea\nriekuna kuului kansanjoukosta, väkevä, niin että seinät olivat\nhaljeta. Sotamiesten rivit murrettiin paikalla — kaikki tahtoivat\nsytyttää kynttilänsä yhtä haavaa; käsiä, päitä vilisi sekaisin, ettei\nvoinut yhtä toisesta eroittaa. Hirmuista oli nähdä kaikkea tätä\nhulluutta, mutta ilahuttavalta tuntui kuitenkin, ettei Kristuksen\ntodellista, vielä tietämättömissä olevaa hautaa saastutettu tämmöisillä\npakanallisilla juhlilla, joita kirkon eksyneet lapset viettävät niin\nkutsutussa \"hauta-kirkossa\".\n\nIhmeteltävällä pikaisuudella olivat kaikki sytyttäneet kynttilänsä;\nnäytti siltä kuin koko tuo hyörivä ihmisjoukko yhtäkkiä olisi\nleimahtanut tuleen, ja tuota kauheata riekunaa kesti yhtä mittaa. Tämä\nei ollut kristillisen juhlan kaltainen, vaan sopi paremmin helvetin\nkuvaksi.\n\nPyhissävaeltajat luulevat tällä tulella olevan ylenluonnollisia\nomaisuuksia, se poistaa synnit, vaan ei vahingoita ruumista, ja minä\nnäinkin useain heistä heiluttavan tulenliekkiä kasvoillansa, kunnes\ntulivat ihan mustiksi. Ne, joilla oli lapsia muassa, tahtoivat myös\npolttamalla poistaa synnit heistä, ja lapset, parkuvat täyttä kurkkua,\nliekin heitä koskettaissa.\n\nMinulla oli paikkani keskellä muutamia katolisia pappeja, jotka\nkoko ajan voivottelivat tuota pakanallista juhlaa vaikka heidän oma\nkirkkonsa neljäkymmentä vuotta takaperin itse oli osallinen samoissa\nkemuissa ja vieläkin viettää yhtä pakanallisia juhlia kuin tämä.\n\nMe jätämme nyt Jerusalemin muutamaksi päiväksi, palataksemme sinne\ntaasen takaisin, tehtyämme ensin vähäisen matkan ulos kaupungista.\nPaljon on vielä sanomista tuosta pyhästä kaupungista, mutta jätämme\nsen takaisintuloomme asti. Joka kerta kun ulkoretkiltämme palasimme\nJerusalemiin ja silloin näimme kaupungin joltakin toiselta taholta,\ntuntui se meistä yhä enemmän ja enemmän vanhalta tuttavalta, rakkaalta\nystävältä, joka tuli meille aina mieluisemmaksi ja tutummaksi jota\nuseammin sen uudestaan näimme, ja toivon että lukijan käy samoin\nseuratessansa meitä meidän matkoillamme näillä pyhillä paikoilla.\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\nMatka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.\n\n\nMaanantaina varusteleimme kolme-päiväiselle matkalle Kuolleelle\nmerelle, Jordanin virralle ja Jerikoon. Tie, jota meidän nyt piti\nmatkata, on epäluotettavimpia koko Palestinassa. Rosvomisia tapahtuu\nusein näillä seuduilla, sillä toisella puolella Kuollutta merta ja\nJordanin virtaa löytyvillä vuorilla asuu hurjia Beduini-heimoja,\njotka silloin tällöin joukottain tulevat Judean puolelle ja ryöstävät\nkaikki mitä heidän tiellensä sattuu. He vetäytyvät sitte takaisin\nvuoristoonsa, jonne turkkilaiset hallitusmiehet eivät tohdi heitä\nseurata. Matkustajat kulkevat sentähden aina vahvan vartiajoukon\nturvissa Jerikoon, sillä muuten pelkäävät he lankeevansa rosvoin käsiin.\n\nMuutamia päiviä ennen, kuin läksimme matkallemme, oli kolme eri\nmatkustaja-seuruetta matkalla Jerikoon saanut rosvot kimppuunsa.\nYksi näistä joukoista tuli kokonaan paljaaksi ryöstetyksi; kahdelle\ntoiselle, jotka olivat väkevämmät, onnistui kartoittaa rosvot ja\npelastaa itsensä. Yhtä näistä matkustajista, nimittäin erästä\nAmerikalaista, kohtasi se kova onni, että, kun hän latasi pyssyänsä,\ntämä yht'äkkiä laukesi ja luoti kävi hänen käteensä.\n\nKun nyt päätimme lähteä tälle retkelle, pyysivät kaikki, jotka samoina\npäivinä aikoivat käydä Kuolleella merellä ja Jordanilla, että saisivat\nyhtyä meidän seuraamme, joten meistä tuli jotenkin lukuisa joukko,\nyhteensä yksitoista matkustajaa ja kaksi tulkkia. Me olimme hyvästi\nvarustetut kaksipiippuisilla pyssyillä ja revolvereilla, niin että\nolisimme voineet ampua yhdellä haavaa 60 laukausta. Jerusalemissa\nolimme vouranneet hevosia sekä itsellemme että tulkeillemme ja muuleja\ntavaraimme kuljetusta varten. Mukavuuden vuoksi otimme me viisi erämaan\nkumppania ainoastaan yhden teltin mukaamme; sillä yhden yön tulimme\nlepäämään eräässä luostarissa ja ainoastaan yhden yön täytyi meidän\nviettää teltissä, jonka ajan saatoimme olla kuinka suuressa tungoksessa\nhyvänsä.\n\nMeidän seurassamme oli neljä Amerikalaista, kolme Englantilaista ja\nkaksi Schweitsiläistä sekä L. ja minä.\n\nMe olimme tehneet välipuheen erään Beduini-sheikin kanssa, että hän\nmiehinensä seuraisi meidän kapineitamme ja suojelisi niitä, ja jos\njotakin katoisi, olisi hän velvollinen palkitsemaan vahingon.\n\nVarhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme\nkoossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin\nja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli\ntoisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa\nBethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.\n\nYhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän\nkaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin\nsille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen\nsyntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria\nBethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko\npitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa\nmuistoksi Bethlehemistä.\n\nMe kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja\nmuistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.\n\nNyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä\nJesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli\nympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun\ntuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat,\nsuloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen\npyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi\nmitä hän milloinkaan on nähnyt.\n\nJätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean\nkautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä\nnäytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen\nsyntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.\n\nTäältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen\nhaudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me\njätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen\nmiestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä\naikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin.\nSuurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen\nkehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he\npelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi\nyksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa\nitseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli\nyhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa\nkulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme\nsangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea\nja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset\nluiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät\nnurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut.\nTohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra\nMoorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta\nkalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen\ntoiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden\ntoisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista\nhevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä,\njoutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani,\nkun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin,\nja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen\nlankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän\nmakasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös\nhevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle.\nPaitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.\n\nTuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun\nensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset\nvielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren\nharjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista\nBeduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan\nheitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun\nnyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä\nmeidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin\nvarustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet\nmeitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi\nsanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies,\njoka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla\netemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten\nparhain voimme.\n\nEräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme,\nhuomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset\nBeduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko\ntuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen\nsapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi\nvielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä\nkohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa\nja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.\n\nHe lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä.\nJalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa\nryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä\nmyöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja\nvarten.\n\nMe kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt\nluuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille\nkuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä\nryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään\ntavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he\ntekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja\nratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.\n\nMuutaman minutin perästä olimme juuri lähellä toinen toisiamme. Meidän\ntulkkimme huusi silloin heille ja sanoi meidän olevan matkustavia,\njotka tahdoimme katsella maisemaa ja ettemme aikoneet tehdä heille\nmitään pahaa, elleivät he hyökkäisi meidän päällemme. He viihtyivät\nnyt ja katseltuansa meitä tarkoin, tulivat he varsin ystävällisiksi,\nantoivat meille jokaiselle kättä ja kysyivät eivätkö saisi teurastaa\nmuutamia lampaita ja antaa ne meille ruoaksi; mutta koska tiesimme,\nettä he sitte ottaisivat niistä viiden-, kuuden-kertaisen hinnan,\nkiitimme vaan heidän ystävällisestä tarjoomuksestansa ja tyydyimme\nomiin eväisiimme.\n\nAstuttuamme alas hevostemme selästä, istahdimme maahan niin mukamaan\nasemaan kuin mahdollista ja söimme atrian, jolla aikaa Beduinit meitä\nuuteliaasti tarkastelivat.\n\nKun sitte pyysimme heitä näyttämään meille tietä Frankvuorelle\nja sieltä Mar-Saban luostariin, niin läksi neljä Beduinia meitä\nopastamaan, saadaksensa siten neljänkertaisen maksun.\n\nJoku ehkä kummastunee, että otimme oppaiksimme näitä miehiä, jotka\nolivat osoittaneet olevansa meidän vihollisiamme; olisivathan he\nhelposti voineet viedä meidät tietämättömiin, tappaa meidät ja ryöstää\ntavaramme ilman kenenkään näkemättä. Mutta tässä ei meillä muuta neuvoa\nollut, meidän oli tyytyminen oppaasen, joka siksi tarjoutui.\n\nHyvin omituista oli nähdä millä lamoin Ali menetteli oppaamme kanssa,\nluulotellaksensa häntä että hän nyt oli meidän vallassamme. Hän käski\ntohtori Nickels'-in kirjottaa paperille mitä hän sanoi hänelle. Hän\nkutsui nyt suurella äänellä esille sen miehen, joka oli tarjoutunut\nmeille oppaaksi ja liuskasi hänelle sanomaan nimensä. Kun mies nimensä\noli sanonut, käski hän tohtorin kirjoittaa jotakin paperillensa,\nettä Beduini luulisi hänen kirjoittaman kirjaan koko keskustelun.\nSitte kysyi Ali samalla tylyllä, käskemällä äänellä, kuinka suuri\nhänen perheensä oli ja kuinka monta kuttua ja lammasta hänellä oli.\nKaiken sen aikaa istui tohtori ja kirjoitti, luoden Beduiinin tuimia,\nläpitunkemia silmäyksiä.\n\nKun Ali oli lakannut kysymästä ja tohtori oli pistänyt tuon tärkeän\npaperin povitaskuunsa, luuli meidän oppaamme todellakin olevansa meidän\nvallassamme ja arveli että jos hän veisi meidät harhaan, hän itse ynnä\nkoko hänen perheensä tapettaisiin ja hänen karjansa myytäisiin.\n\nSillä tavoin taattuamme meille oppaamme uskollisuuden, läksimme matkaan.\n\nNyt saavuimme viimeinkin tuolle mainitulle vuorelle, joka nousee\nsokurikeon-tapaisena ylös ilmoihin. Me nousimme sen kukkulalle ja\nnäimme siellä sangen suuren rakennuksen rauniot, jonka muutamat\nmatkustajat ovat luulleet Herodeksen haudaksi, muutamat romalaiseksi\nlinnoitukseksi, joka jälkimmäinen otaksuminen näyttää minusta\ntodenmukaisimmalta. Koko päiväkauden oli riehunut ankara myrsky, joka\nerittäinkin täällä vuoren huipulla tuntui erinomaisen tuimalta; niin\nväkevä oli myrskyn voima että se oli viedä meidät muassaan.\n\nMe pitkitimme matkaamme ja saavuimme illalla luostariin.\n\nAsemansa puolesta on Mar-Saban luostari merkillisin kaikista\nluostareista koko Palestiinassa. Luonto on niin jylhä ja mahtava,\nettei sitä voi kuvatakaan. Luostari kaikkein torneinsa, kappeleinsa\nja rakennustensa kanssa töröttää jyrkällä kalliolla, joka melkein\npystysuorasti suistuu alas Kidronin ojaan. Sitä ympäröitsevät korkeat\nvahvat muurit ja se näyttää pikemmin voittamattomalta, kovaan vuoreen\nhakatulta linnoitukselta, kuin rauhalliselta luostarilta, hiljaisten\nmunkkien syrjäiseltä kodolta. \"Milloinkaan\", sanoo muuan matkustajia\ntästä luostarista, \"ei erakko olisi voinut valita sopivampaa paikkaa\nkolkkoa yksinäisyyttä ja hiljaista hartautta varten kuin Mar-Saban\nlakson\".\n\nLuostariin tullaan rautaportin kautta, joka on niin paksu ja jykeä,\nettä se melkein kestäisi meidän ajan kanunainkin ampua. Meitä otettiin\nystävällisesti vastaan luostariin ja munkit näyttivät meille kaikkia\nsiellä löytyviä pyhiä paikkoja. Pyhin niistä oli kenties S:t Saban oma\nhauta.\n\nS:t Saba oli nimittäin luostarin perustaja ja häntä mainitaan ihmeen\npyhäksi. Hän oli syntynyt Kappadokiassa v. 439. Ihan nuorena tuli\nhän Palestinaan ja matkusteli ympäri maata, etsiäksensä itsellensä\nmieluista kotia. Wihdoin seisahtui hän tähän jylhään vuorenrotkoon,\njossa hän asui eräässä luolassa, jota vieläkin näytetään. Hänen\nerinomainen pyhyytensä houkutteli vähässä ajassa hänen ympärillensä\nkoko joukon erakkoja, ja hän perusti täällä vihdoin munkkiluostarin,\njolla vielä on hänen nimensä.\n\nTäällä olevat munkit elävät erinomaisen ankarain sääntöjen jälkeen,\nhe eivät milloinkaan maista lihaa, eikä yksikään nainen saa tulla\nluostarin muurein kehän sisään. Kuitenkin moi matkustaja pian havaita,\nettä vaikka he ovat syömättä väkevää ruokaa, eivät he kumminkaan voi\nolla nautitsematta väkeviä juomia.\n\nTässä samoin kuin melkein kaikissa muissa Palestinassa olevissa\nluostareissa, on useasti munkkein veri vuotanut. Persialaiset ryöstivät\nMar-Sabaa seitsemännellä vuosisadalla, jolloin enemmän kuin\nneljäkymmentä munkkia surmattiin. Muhamettilaiset ovat sittemmin useat\nkerrat valloittaneet tämän paikan, aina harjoittaen täällä tavallista\njulmuuttansa. Wielä tänä päivänä kuleksii erämaan hurjia poikia sen\nmuurien ympärillä ja käyttäisivät varmaankin hyväksensä ensimäistä\ntilaisuutta, ryöstääksensä tätä luostaria, jota pidetään rikkaimpana\nkoko Palestinassa.\n\nMe lepäsimme täällä yötä kahdessa isossa mukavassa huoneessa, ja kaikki\noli valmistettu niin hyvin, ettei parempaa toivoa voinut. Moneen aikaan\nemme olleet levänneet katoksen alla, emme sitte kuin Sinain luostarista\nläksimme; sillä Jerusalemissa ollessamme olimme tähän asti yhä\nasuneet telteissämme. Warhain seuraavana päivänä läksimme luostarista\nja kuljimme Kuolleelle merelle vievää tietä myöten, joka luikerti\nmonipolvisena Judean jylhäin vuorten välissä. Wartiaväki, joka\nmeitä seurasi, oli näillä tienoilla hyvin tarkka ja varova. Sheikki\nlähetti aina muutamia aseellisia miehiä edeltäpäin niille vuorille\njoiden ohitse meidän matkamme kävi, tiedustellaksensa oliko rosvoja\nväijymässä meitä noissa ahtaissa vuorensolissa. Minun on tunnustaminen,\netten milloinkaan ole nähnyt ilkiötöille sopivampia paikkoja kuin\nnämä seudut, joiden läpitse näinä päivinä matkasimme. Silloin tällöin\ntuli Moabin vuoret näkymiin tuolla toisella puolella Jordania ja\nkun tiesimme niillä asuman Beduineja, jotka enimmästään elävät\nrosvoomisesta, ei meidän sheikkimme varovaisuus näyttänyt liialliselta.\nPari tiimaa ratsastettuamme olin minä kuuleminani valitushuudon\nvähän matkan päästä, mutt'en voinut eroittaa mistä se tuli, sillä me\nkuljimme nyt korkeita vuoria ympäröivissä ahtaissa ja pienissä\nlaaksoissa. Ratsastettuani muutaman askeleen eteenpäin ja tultuani\ntoiseen laaksoon, näin yhden tulkeistamme makaaman tainnuksissa maassa\nja muutamat matkakumppaneistamme seisoman hänen ympärillänsä. Hevonen\noli nimittäin potkaissut häntä ja isku oli sattunut hänen kupeisinsa.\nHänellä oli suuri leveä veitsi vyöllänsä ja onneksi oli kavion isku\nsattunut juuri veitseen, muuten olisi hän varmaankin menettänyt\nhenkensä; veitsi oli kokonaan käyristynyt. Tuo mies parka tointui pian\ntaasen, mutta sai kärsiä suuria vaivoja koko loppupuolen matkaa.\n\nNoin kolme-tiimaisen ratsastuksen perästä aukeni näköala vihdoinkin\nja me saavuimme tuolle avaralle lakeudelle Kuolleen meren ja\nJordanin varrella. Oikealla puolellamme näimme tämän ihmeellisen\nmeren ja vasemmalla kädellä Jordanin virran kauniin laakson, jossa\nvihreältä vivahtava juova osoitti tuon pyhän virran monimutkaista\nuomaa. Se vihannuus, jonka näimme, lähti nimittäin tuosta rikkaasta\nkasvullisuudesta molemmin puolin virtaa.\n\nMe ratsastimme yli lakeuden Kuolleen meren rannalle.\n\nMikä merkillinen meri! Wesi on kirkas kuin läpi-kuultavin lasi ja\nkatkeraa, kuin katkerin suola. Sen pimeässä pohjassa vallitsee\nainoastaan kuolema samoin kuin sen rannoilla, jotka ovat erämaita ja\nkaljuja kalkkivuoria.\n\nEräs Franskalainen, joka oli käynyt Kuolleella merellä, kertoi minulle\nkerran kotimaassani, että hän köydessänsä täällä oli syönyt tästä\nmerestä pyydettyjä kaloja; minä ihmettelin sitä silloin suuresti, mutta\nnyt selkeni minulle asia, ja minä ymmärsin että jos hän todellakin oli\nsyönyt kaloja täällä, oli ne saatu Jordanin laskupaikoilta, jossa ei\nvirran vesi vielä ollut ehtinyt sekaantua Kuolleen meren myrkyllisiin\nnesteisin, sillä niissä ei voi mikään elää.\n\nKuollut meri on hirmuisen suuressa laaksossa, ulottuva pohjasta\netelään, Hermonin vuoren juurelta Akaban poukamaan asti, joka on\nPunaisen meren itäinen lahdeke. Tätä laaksoa kostuttaa vedellään\ntuo kaunis raitis Jordanin virta, joka laakson pohjoisessa osassa\njuoksee läpi Genesarethin järven eli Galilean meren ja sitte luikertaa\npitkin laaksoa, kunnes se laskeuu Kuolleesen mereen. Tätä pitkää\nlaaksoa ympäröivät kahden puolin korkeat vuoret, aina Hebronista\nruveten Akabaan asti. Kuollut meri on alhaisin paikka maan päällä;\nsen pinta on 1,300 jalkaa alempana tavallista meren pintaa. Tämä\nseikka vaikuttaa, että tässä laaksossa, erinomattainkin Kuolleen\nmeren läheisyydessä, on tuskin kärsittävä kuumuus. Meren ympärillä\nolevat seudut ovat kokonaan vulkaanillista luontoa; siellä tavataan\nusein laavaa ja tulikiven kappaleita. Toisinaan, erittäinkin kuumana\nvuodenaikana, nousee maasta myrkyllisiä tulikiven höyryjä, jotka ovat\nkovin vaarallisia terveydelle. Meidän tulkkiamme kertoi kuinka hän\neräänä kesänä tuli muutamain matkustajain seurassa Kuolleelle merelle,\njolloin yksi matkustajista tuli niin kovasti sairaaksi, että hänet\ntäytyi niin pian kuin mahdollista viedä takaisin Jerusalemiin.\n\nNiinä päivinä, jolloin viivyimme Kuolleen meren läheisyydessä, oli\nilma erinomaisen raitis, niin ettei meillä ollut mitään haittaa siitä\nkuumuudesta, joka tavallisesti täällä rasittaa matkamiestä.\n\nPaitsi lavaa ja tulikiveä on usein löydetty paljon maanpihkaa joko\njuoksevana meren pinnalla tahi viskattuna rannoille; erinomattainkin\non sitä tavattu maanjäristysten jälkeen, jotka eivät ole\nharvinaisia näillä kummallisilla seuduilla. Tohtori Robinson puhuu\nmatkakertomuksessaan, että täällä asuvat Arabialaiset olivat kertoneet\nhänelle, kuinka vuoden 1834 maanjäristyksen perästä meri oli ajanut\nrannalle maapihkaa suuressa määrässä kaakkoiselle kulmalle, ja että\nvuoden 1837 maan-vavistuksen perästä sitä nähtiin ihmeteltävän\npaljon uiskentelevan merenpinnalla, kunnes se vihdoin ajautui maalle\nläntiselle rannikolle. Nämä havainnot ansaitsevat todellakin suurta\nhuomiota, kun niitä verrataan siihen mitä raamattu kertoo näistä\nseuduista.\n\nLähes 4000 vuotta takaperin, kun paimenten riidat pakoittivat Abrahamin\nja Lotin erkanemaan toisistansa, silmäili tuo jälkimmäinen Bethelin\nylängöltä itäänpäin viertävää maata ja \"katseli kaiken Jordanin\nlakeuden; sillä se oli vedestä viljainen: ennen kuin Herra Sodoman ja\nGomorran hukutti, oli se niinkuin Herran yrttitarha, niinkuin Egyptin\nmaa. Ja Lot valitsi hänellensä koko sen lakeuden Jordanin tykönä, ja\nmatkusti itään päin\". Maata kuvaillaan sitte likemmin, kun seuraavassa\nluvussa puhutaan Siddimin laaksosta, jossa nyt on suolainen meri,\nja joka laakso runsasten lähteillensä ja viljavain ketoinsa kanssa,\nkeskellä erämaita ja vuoria, oli kuin vihannoitseva Eedeni, kuin Herran\nsuloinen yrttitarha. Mikä eroitus tämän kuvauksen ja sen aution,\nelottoman maiseman välillä, joka samalla paikalla nyt nähdään!\n\nRaamattu puhuu sitten niistä kauhistavista synneistä, joita Sodoman ja\nGomorran sekä niitä lähellä olevain kaupunkein asukkaat harjoittivat,\nja kuinka enkelit kävivät Abrahamin luona, joka silloin asui Mamren\ntammien siimeksessä, ja kuinka hänelle edeltäpäin ilmoitettiin mitä\nSiddimin laksolle tapahtuva oli. Tämän kuultuansa rukoili Abraham, joka\nmuisteli siellä asuvaa sukulaistansa Lotia, hartaasti Jumalaa, ja Herra\nlupasi vihdoin hänelle, että jos hän löytäisi kymmenen vanhurskasta\nSodomasta ja Gomorrasta, ei Hän hukuttaisi noita jumalattomia\nkaupunkeita. Abraham palasi silloin majaansa; mutta varhain seuraavana\naamuna tuli hän uudestaan samalle paikalle, jossa hän oli puhunut\nHerran kanssa ja katseli Sodomaan ja Gomorraan päin ja kaiken sen maan\nlakeuteen, ja näki että savu nousi maasta niinkuin pätsin savu.\n\nKuinka Herra oikeastaan \"hävitti Sodoman ja Gomorran\", ei ole lähemmin\nkerrottu; raamattu sanoo vaan: \"ja Herra antoi sataa Sodoman ja\nGomorran päälle tulikiveä ja tulta taivaasta ja kukisti ne kaupungit\nja kaiken sen lakeuden niin myös kaikki niiden kaupunkein asuvaiset ja\nmaan kasvon\".\n\nKenties oli tähän kauhistavaan paloon syynä joku maanalaisen tulen\nvaikuttama maanmullistus, jolloin maa repesi ja tulisia laavavirtoja ja\nkokonaisia pilviä tuli-kiveä ja palavaa maapihkaa syöksihe korkealle\nilmoihin ja sitten putosivat alas turmiollisena tulisateena. — Kaikki\npaloi tuhaksi, kaupungit, niiden asukkaat, kaikki mitä kedolla\nkasvoi ja vielä ketokin, josta sanotaan että Siddimin laaksossa oli\nmonta maapihkakuoppaa. Tämä maassa oleva palava aine, joka kohta\nsyttyi tuleen, esti noita tuomituita asukkaita pakenemasta ja enensi\nhirmuttavalla tavalla tämän kauhean rovion liekkejä, niin että koko\npaikkakunta oli tulen ja savun peitossa ja näytti Abrahamin silmiin\nyhdeltä ainoalta palavalta pätsiltä. Halennut maa näyttää sitte\nnielleen nuo hävitetyt kaupungit samoin kuin koko niiden läheisyydessä\nolevan seudun, kunnes kaikki vajosi ja sillä tavoin syntyi maan\nsyvin laakso — oikein jättiläishauta, täynnä myrkyllisiä höyryjä ja\nkuollettavia huuruja, ja kun Jordanin raitis lähdevesi, joka ennen toi\nsiunausta Siddimin hedelmällisille kedoille, nyt kokoontui Sodoman\nja Gomorran hautaan, syntyi siitä tuo ihmeellinen meri, jota syystä\nsanotaan Kuolleeksi mereksi.\n\nSen tapainen on raamatun yhtä vanha kuin yksinkertainen kertomus tämän\npaikan historiasta, ja seudun nykyinen tila ja oppineitten tutkimukset\ntodistavat että täällä kerran on tapahtunut kauhistavia asioita, ja\nkoko tämä meri on vielä suurena ihmeenä, yhtä suurena ainakin kuin\nSodoman ja Gomorran hävitys. Me pysähdimme nyt tämän merkillisen meren\nautiolle rannalle ja lepäsimme täällä muutamia tiimoja. On jo mainittu,\nettä vesi on erinomaisen kirkasta, mutta tavattoman katkeraa, ja on\nlaskettu, että kun tavallisessa merivedessä on 4 osaa sadasta suolaa,\non Kuolleen meren medessä 26¼ osaa, joka vaikuttaa sen että tämä\nvesi on viidettä osaa painavampi kuin valtameren vesi. Tästä syystä\non mahdoton vajota Kuolleesen mereen; ihmisen ruumis ui sen pinnalla\nmelkein yhtä keveästi kuin korkki tavallisella vedellä. Me olimme\nusein kuulleet puhuttavan tästä merkillisestä seikasta ja saimme nyt\ntilaisuuden itse sitä koetella, jonka useimmat meistä tekivät sillä\naikaa kuin aamiaista valmistettiin. Kylpy oli varsin virkistävä; mutta\npitää tarkoin varoa, ettei vesi pääse silmiin, sillä se kirventelee\nsanomattomasti, eikä sitä saa ottaa suuhunkaan, sillä silloin on\nvaarassa läkähtyä. Jälestäpäin tunsimme kirventelemisen ihossamme, joka\nei loppunut ennenkuin vasta muutamien tuntien perästä. Samana päivänä\nsaimme uida tuossa raittiissa ja kauniissa Jordanissa.\n\nKuolleen meren läntiset ja eteläiset rannat ansaitsemat huomiota,\nmutta sinne vievä tie on hankala ja muutoinkin sangen vaarallinen tuon\npolttavan helteen tähden, ja siellä asuviin Beduineihin ei ole paljon\nluottamista. Kunnaalla juuri lähellä meren kaakkoista kulmaa ovat tuon\nvähäisen Zoarin kaupungin rauniot, jonne Lot vietiin sen kauhean päivän\nkoittaessa, joka oli Sodomalaisten viimeinen päivä. Jos sitte ratsastat\npitkin eteläistä rantaa, kohtaat lähellä meren lounaista kolkkaa\neriskummaisen vuoren tahi oikeimmin vuorijonon, joka ulottuu luoteesen\npäin yli 3/4 peninkulmaa. Kun tätä likemmin tutkistelet, havaitset koko\nvuoren olevan puhdasta kivennäissuolaa. Suuria lohkareita on pudonnut\nvuoren sivuilta ja viruvat nyt sikin sokin pitkin rannikkoa.\n\nAikomuksemme oli ollut käydä katsomassa näitäkin seutuja, mutta me\npelkäsimme hellettä ja aikamme oli myöskin täpärällä, jonka tähden\nmuutimme ennen tehdyn matkasuunnitelmamme. Jätimme siis Kuolleen\nmeren ja käänsimme kulkumme Pohjoseen päin. Wähän enemmän kuin tiiman\nratsastettuamme yli avaran lakeuden jotenkin hyvää tietä, jolla\nsaatoimme ajaa aika vauhtia, saavuimme tuolle \"pyhälle virralle\",\nkuuluisalle Jordanille. Kun lähestytään tätä virtaa, nähdään tiheän\nlehvistön molemmin puolin reunustavan virran uomaa. Itse virtaa ei\nvielä näy ollenkaan; vasta silloin kun tullaan keskelle tuota tuuheata\nlehdikköä, näkyy virta tuolla kapean mutta syvän laakson pohjassa\nkirkkaana kimaltelevan. Tämän uoman molemmat äyräät kasvavat runsaasti\npuita ja pensaita, jotka virran reunalle muodostavat tiheän, melkein\nläpipääsemättömän seinän. Näiden ihmeen ihanain äyrästen välissä\njuoksee tuo raitis virta hyvällä vauhdilla. Sitä katselee mielellään\nniin kauvan kuin mahdollista. Jordan oli semmoinen, kuin olin sitä\nitselleni kuvaillut, ja joka sen on kerran nähnyt, sen mielestä ei\nmilloinkaan haihdu luo rakas virta kauniine rantoinensa ja vielä\nkauniimpine muistoinensa.\n\nMe seisahduimme viimein sille kohdalle virran rantaa, jossa katoliset\npyhissävaeltajat tavallisesti käyvät, vaeltaissansa pyhässä maassa. Se\non pieni, mutta kuitenkin aukea paikka, josta voi lähestyä itse virran\nreunaa, tarvitsematta tunkea tuon tiheän lehvistön läpitse.\n\nWirta on näillä kohdin 80—100 jalkaa leveä ja 10—12 jalkaa syvä;\nleveimmästä paikasta on se kenties vähän yli 150 jalan.\n\nWirran vesi oli niin viehättävä, emmekä luultavasti enää toistamiseen\nolisi olleet tilaisuudessa kylpeä Jordanissa; sentähden päättivät\nuseimmat meistä uida täällä uudestaan. Kuolleessa meressä pysyimme\nhelposti veden päällä, täällä sitä vastoin saimme ponnistaa kaikki\nvoimamme; muutoin virta olisi meidät voittanut ja vienyt meidät\nmuassaan.\n\nJordanin virtaan liittyy kalliita muistoja. Tämän ylitse kävi lupauksen\nkansa, tullessaan valloittamaan luvattua maata. Mistä paikasta Israelin\nlapset kävivät ylitse, ei voida tarkoin sanoa, siitä ei muuta tiedetä\nkuin että se tapahtui vastapäätä Jerikoa ja että kansa tuli lakeudelle\nMoabin vuorilta. He asettivat ensin leirinsä idänpuolelle Jordania.\nSeuraavana päivänä kävivät papit virralle, kantaen liiton arkkia. He\nseisahtuivat niin lähelle virtaa, että heidän jalkansa koskivat veteen\nja kaikki kansa seurasi heitä 2,000 kyynärän päässä. Kun pappein jalat\nkastuivat Jordanin veteen, joka silloin \"oli täynnä partaasen saakka\nkaiken elonajan\", niin seisoi se vesi, joka ylimmäiseltä puolelta\njuoksi, koottuna yhdessä läjässä sangen kaukana sen kaupungin puolessa,\njoka on Zarthanin tykönä; mutta se vesi, joka juoksi alas mereen,\nSuolaiseen mereen, väheni ja juoksi pois; niin meni kansa ylitse\nJerikota kohden. Ja papit, jotka kantoivat Herran liiton-arkkia,\nseisoivat alallansa kuivina keskellä Jordania, kunnes kaikki kansa kävi\nylitse. Hyvä matka virran uomaa, niin kauvas kuin silmä voi kantaa\nkahden puolen, tuli siis kulmille. Kaksitoista kiveä pystytettiin\nkeskelle virtaa sille paikalle, jossa papit olivat seisoneet, ja ne\novat siellä vielä tänä päivänä. Toiset kaksitoista kiveä otettiin\nsamalta paikalta ja pystytettiin Gilgalissa tämän ihmeen muistoksi.\n\nKenties jakoi Eliaskin tällä samalla paikalla Jordanin veden, kun\nhän Elisan kanssa kävi tämän virran yli, mennessänsä Elisan nähden\notettavaksi taivaasen; ja tässä ehkä Elisakin, takaisin tullessaan,\n\"otti Elian hameen, joka häneltä pudonnut oli, löi veteen ja sanoi:\nkussa on nyt Herra Elian Jumala?\" ja niin jakautui kolmannen kerran\nJordanin vesi.\n\nTällä virralla on kuitenkin vielä kalliimpiakin muistoja kuin äsken\nmainitut. Täällä kasti Johannes ja saarnasi parannusta syntein\nanteeksi-saamiseksi. Tänne tuli koko Jerusalemin kaupunki kuulemaan\ntätä ankaraa parannuksen saarnaajaa. Hän asui noissa läheisissä\nerämaissa, ja täällä tunnusti hän itsestään: \"minä olen huutavan ääni\nkorvessa, valmistakaat Herran tietä\". Tänne tuli Jesus Galileasta\nJohanneksen tykö, että hän kastaisi Hänen. Tällä kauniilla rannalla\nsanoi Johannes, nähdessään Jesuksen tulevan tykönsä: \"Katso, se Jumalan\nkaritsa, joka pois ottaa mailman synnin. Tämä on se, josta minä sanoin:\nminun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut; sillä hän oli\nennen kuin minä. Tässä virrassa kastettiin Jumalan poika — vihittiin\nsuureen kutsumukseensa, ja täällä tunnusti Jumala hänestä: 'tämä on\nminun rakas poikani, johon minä mielistyin'.\"\n\nMainitsin että me pysähdyimme sille paikalle virran rannalla, jossa\npyhissävaeltajat tavallisesti käyvät; tällä paikalla pidetään nimittäin\nomituisia juhlamenoja määrättynä päivänä pääsiäisviikolla joka vuosi.\nPääsiäis-rnaanantaina tulla tulvaa tuhansittain pitkämatkaisia\npyhissävaeltajia Jerusalemista alas Jerikoon. Tuo jylhä autio tie\nnäyttää silloin omituiselta. Joukon etupäässä kulkee Jerusalemissa\nhallitsema turkkilainen Pasha, tai se, jonka hän siaansa määrää,\naseilla varustetun miesjoukon kanssa, suojellaksensa kristityttä niiltä\nrosvoilta, jotka vielä väijyvät matkamiestä Jerikoon vievän tien\nvarrella; sen perässä seuraa koko tuo kirjava ihmisjoukko, jota on\nkarttunut tänne melkein kaikista mailman osista. Koko joukko sijoittuu\nnyt lähelle Jerikoa, semmoiseen paikkaan, josta Gilgal on näkyvissä, ja\nsiinä ollaan yötä ulkoilmassa. Tuo muuten autio lakeus on nyt täynnä\neloa ja liikettä.\n\nAamupuolella, kaksi tiimaa ennen auringon nousua, täräytetään leirissä\ntorviin ja rummun rätinällä annetaan merkki lähteä liikkeelle. Koko\njoukko vaeltaa nyt syvimmässä hiljaisuudessa yli tuon vielä pimeän\nlakeuden Jordania kohden. He ehtivät tämän virran rannalle ennen päivän\nkoittoa, ja, valaistuina aamun vielä himmeältä koitteelta, rientävät he\ntäällä Jordanin veteen, jonka he luulevat viruttavan pois sekä ennen\ntehdyt että vasta tehtävät synnit. Muutamat hyppäävät virtaan ihan\nalastomina, mutta enimmät puettuina valkoisiin vaatteisin.\n\nPyhissa-vaeltajain joukosta heittäyvät Koptilaiset kristityt kaikkein\nsuurimmalla rohkeudella tuohon vihaiseen virtaan; sillä kotimaassaan\novat he tottuneet uimaan Niilivirran sangen kiireesti juoksevassa\nvedessä. Näiden kylpeväin pyhissävaeltajain joukossa nähdään\nkaiken ikäisiä miehiä ja naisia sekaisin. Täällä auttavat lapset\nvoimattomia vanhempiansa virtaan ja vanhemmat kantavat pienokaisiansa\nkäsivarsillaan veteen.\n\nEnnenkuin päivä on ehtinyt puolille, on tämä toimitus tehty ja koko\njoukko on taas siirtynyt leiriin lähelle Jerikoa. Puoli-yön aikaan\nherätetään pyhissävaeltajat uudestaan rummun rätinällä, joka tällä\nkertaa on merkkinä palausmatkaan. Wähässä ajassa on koko ihmisjoukko\nkadonnut ja tuo suuri lakeus lähellä Jerikoa ja Jordania on taas\nhiljainen ja rauhallinen kuin ennen.\n\nMe nousimme taas hevostemme selkään ja aloitimme virkistyneillä\nvoimilla ratsastustamme Jerusalemia kohden. Ajettuamme täyttä\nnelistä yli lakeuden, tuntui meistä melkein odottamattomalta, kun\nniin pian saavuimme leiriimme, joka oli asetettu siihen paikkaan,\njossa Jeriko muinoin oli; me olimme nimittäin lähettäneet kaikki\ntavaramme luostarista suorastaan Jerikoon, niin että ne tulivat\nperille useampia tiimoja ennen meitä. Me söimme hyvällä ruokahalulla\npäivällisemme, jonka meidän oivallinen kokkimme (sama, joka meillä\noli erämaassa ollut) jo oli valmistanut yhtä maukkaaksi kuin ainakin.\nIltapuolella joimme L. ja minä teetä yhteisessä teltissämme kolmen\nerämaan-kumppanimme kanssa ja pakisimme yhtä ja toista, kun yhtäkkiä\nmaa rupesi vapisemaan allamme, niin että teltti värisi; me katselimme\nkummastuksella toinen toisiamme — tämä oli ensimäinen maantäristys,\njota yksikään meistä oli havainnut, ja me olimme kiitolliset, ettei se\nollut sitä rajumpi. Hetken ajan perästä tulivat toisetkin kumppanimme\nmeidän luoksemme puhumaan tästä merkillisestä ilmiöstä. Me istuimme\nsitten yhdessä ja keskustelimme koko iltakauden, kunnes tuli aika mennä\nlevolle.\n\nMe olemme nyt taas merkillisellä paikalla. Muikea on sanoa missä vanha\nJeriko seisoi. Täällä näkyi kyllä meidän leirimme ympärillä hajonneita\njäännöksiä hyvin vanhoista ajoista; mutta vaikea on päättää ovatko\nnämät tuon ikivanhan Jerikon jätteitä, jonka muurit Jumala voimallansa\nkukisti Israelin pasunain kaikuessa, tai sen saman-nimisen kaupungin\njonka Betheliläinen Hiel rakensi Ahabin aikana, tai sen Jerikon, jonka\nHerodes Suuri osti Kleopatralta ja jonka hän kaunisti ja koroitti\npääkaupunkeinsa joukkoon.\n\nTäällä tehtyin havaintoimme johdosta arvelimme leirimme nyt seisoman\nvanhan Gilgalin, vaan ei Jerikon asemalla. Josephus sanoo nimittäin\nGilgalin olleen 10 vakomittaa Jerikosta ja 50 Jordanista, ja Jordanista\ntähän paikkaan oli ihan sama matka, ja 10 vakomittaa meidän leiristämme\nJudeaan päin löysimme seuraavana päivänä hirmuisen suuren vesisäiliön,\njoka oli noin 660 jalkaa pitkä ja 460 jalkaa leveä, ja sen ympärillä\noli jotenkin isoja raunioita; me tiesimme siis varmaan että se Jeriko,\njosta Josephus puhuu, oli ollut tässä.\n\nGilgalissa, näin kertoo Josua, sijoitti Israelin kansa ensimäisen\nkerran leirinsä, sitte kuin he luvattuun maahan olivat tulleet, ja\ntäällä pystyttivät he ne kivet, jotka Jordanista olivat otetut.\nTäällä levähtivät nuo väsyneet erämaan kulkijat, se sukukunta, joka\nArabian korvessa oli kasvanut siitä kansasta, joka paetessaan Egyptin\norjuudesta neljäkymmentä vuotta takaperin meni yli Punaisen meren.\nTäällä vietti Israel ensimäistä pääsiäistänsä siinä maassa, joka heidän\nisillensä luvattu oli.\n\nTäällä näki Josua miehen seisoman edessänsä, jonka kädessä oli\npaljastettu miekka, ja kun Josua kysyi, oliko hän Israelin taikka\nheidän vihollistensa puolella, sanoi hän olevansa Herran sotajoukon\npäämies ja julisti Jumalan antavan Jerikon Israelilaisten käsiin.\nTähän asetettiin \"seurakunnan maja\" eli tapernakeli, ja se oli täällä\nkaiken sen aikaa kuin Israelilaiset kävivät sotaa sisämaassa, kunnes\nse muutettiin Siloon. Gilgal oli sittemmin yksi niistä kolmesta\nkaupungista, joihin Samuel eri aikoina kokosi kansan, tuomarina\nratkaistaksensa heidän riitojansa. Tänne kokoontui kansa uhraamaan\npoltto- ja kiitosuhria. Täällä korotettiin Saul Israelin kuninkaaksi\nja täällä teki hän sen rikoksen, jonka tähden kruunu otettiin häneltä\nja hänen suvultansa. Tänne kokoontui Judan sukukunta vastaanottamaan\nDavidia, kun hän palasi pakomatkaltaan. Täällä toimitti Elisa monta\nihmetyötä; hän poisti kuolettavan aineen myrkytetystä padasta, hän\nparansi Naamanin, Syrian maaherran, ja rankaisi palvelijaansa Gehasia.\nGilgal näyttää jo varhain tulleen hylätyksi ja jääneen autioksi.\nTästä paikasta ei lausuta mitään Judalaisten vankeuden jälkeen, eikä\nJosephuskaan sano sen olleen asutun hänen aikanansa.\n\nTätä paikkaa nimitetään kuitenkin tätä nykyä Jerikoksi, jonka tähden\nminä käytin tätä nimitystä mainitessani leirimme olleen sijoitettuna\nJerikon lähelle.\n\nTäällä vanhan Gilgalin tienoilla on nykyään muutamia savikojuja,\nja näissä asuu Beduineja, jotka osaksi viljelevät tätä avaraa\nlakeutta. Keskeltä heidän kyläänsä kohosi vanha mahtava torni, jonka\nristiretkeilijät luultavasti ovat rakentaneet.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme liikkeelle sangen varhain ja kävimme niillä\nraunioilla, joista ennen olen puhunut, ja jotka todenmukaisesti ovat\nvanhan Jerikon jäännöksiä. Ne ovat vähän matkan päässä länteen päin\nGilgalista. Me kävimme tuolla ennen mainitulla vesisäiliöllä; siitä\nkulki jono raunioita Pohjoseen päin pitkin erään kirkkaan virran\nkumpaakin rantaa; tämän virran nimi oli Kelt ja sen vesi kostutti\nmuinoin Jerikon ympärillä olevan maan, niin että tämä seutu oli ihanan\npuutarhan kaltainen. Kelt on varmaankin sama kuin Cherith, jonka\nreunalla Elias oleskeli Israelissa vallitsevan kovan nälän aikana\nja jonne kaarneet toivat hänelle ruokaa. Wielä nyt on lakeus virran\nrannoilla viljeltyä maata ja näyttää kasvavan runsaasti viljaa. Kaksi\ntai kolmekymmentä minuutia kuljettuamme tulimme kauniille lähteelle,\nnimeltä Ain-es-Sultan, joka pursuaa erään kummun juurelta. Tämän\nvesi koottiin muinoin tuohon suureen säiliöön ja johdettiin sieltä\nvesikuljetuslaitosten avulla noille avarille kentille, jotka sen kautta\ntulivat sanomattoman hedelmällisiksi. Eräässä vanhassa kertomuksessa\nJerusalemista ja sen lähitienoista on mainittu, että Jeriko neljännellä\nVuosisadalla seisoi erään vuorenselänteen juurella 1½ romalaisen\npenikulman päässä lähteestä. Tämä sopii ihan tesmälleen yhteen sen\nkanssa, mitä me paikalla havaitsimme. Keltin rannoilla olevat rauniot,\ntuon suuren vesisäiliön luona, olisivat sillä tavoin tuon Uuden\nTestamentin aikaisen Jerikon jäännöksiä, jonka Herodes kaunisti,\nja itse lähteellä löytyvät muistomerkit osoittaisivat tuon vanhan\nsaman-nimisen kaupungin asemaa.\n\nMeidän on tässä taasen vähän seisahtaminen, luodaksemme silmäys Jerikon\nhistoriaan. Me olimme täällä keskellä näitä ainoita jäännöksiä siitä\nkaupungista, jonne Josua lähetti vakojat Moabista, ja tuolla takanamme\nolivat ne vuoret, jossa vakojat Rahabin kehoituksesta piilivät kolme\npäivää, välttääksensä takaa-ajajia. Herran käskystä kävi Israel,\nliitonarkkia kantaen, tämän kaupungin ympäri 7 päivää; ja seitsemäntenä\npäivänä, käytyänsä 7 kertaa sen ympäri, puhalsivat papit torviin\nja kaikki kansa nosti suuren huudon ja muuri jakosi itsestänsä ja\nkaikki kansa itse kukin kohdastansa astui kaupunkiin, ja he voittivat\nkaupungin. Jeriko kukistettiin silloin tykkänään; ja siitä langetettiin\ntämä tuomio: \"kirottu olkoon se mies Herran edessä, joka nousee ja\nrakentaa tämän Jerikon kaupungin; koska hän laskee siihen perustuksen,\nniin kadottakoon esikoisensa, ja koska hän rakentaa sen portit, niin\nkadottakoon nuorimman poikansa\". Viiden sadan vuoden perästä rakettiin\nkaupunki uudestaan ja tämä tuomio täytettiin. Ahabin aikana rakensi\nBetheliläinen Hiel Jerikon, ja hän menetti vanhimman poikansa Abiramin,\nkun hän laski perustuksen, ja nuorimman poikansa Segubin, kun hän\npystytti portit, niinkuin Herra Josuan Nunin pojan kautta sanonut\noli. Täällä oli melkein alituinen koulu Israelin prophetaita varten.\nElias ja Elisa tulivat alas Bethelistä tähän kouluun, jonne sieltä oli\ntuskin päivä-kauden matka. Täältä pitkittivät he matkaansa yli tuon\navaran lakeuden Jordanin rannoille ja \"prophetain pojat\" seurasivat\nheitä etäältä ja seisahtuivat viimein kauvas heistä ja näkivät heidän\nkäyvän yli Jordanin ja kävivät sitten tervehtimään Elisaa, kun hän\nyksin palasi. Täällä paransi Elisa Kelt-virran veden ja teki sen\nterveelliseksi ja siunausta tuottavaksi.\n\nSitten ei virkata Jerikosta pyhässä historiassa mitään ennenkuin\npuhutaan sen palmupuistoista ja balsami-tarhoista siihen aikaan,\njolloin Herodes osti sen Kleopatralta ja vielä enemmän kaunisti\nkaupunkia. Tämä uusi Jeriko oli, niinkuin mainittiin, rakettu\nKelt-virran rannoille, noin ¾ penikulman päähän eteläänpäin vanhasta\nkaupungista.\n\nTässä uudessa Jerikossa oli Jesus vieraana Zakeuksen luona, joka\nnähdäksensä mestarin, oli noussut metsä-viikunapuuhun.\n\nEnnenkuin jätimme Jerikon lakeuden, kävimme erällä Ain-Dyk nimisellä\nlähteellä, joka on kauniimpia lähteitä mitä nähdä saadaan. Se on noin\ntiiman matkan päässä Jerikosta luoteesen päin. Tie oli erinomaisen\nvaivalloinen ja nousi paikottain yli jyrkkäin vuorien, mutta aina niin,\nettä Jerikon suuri lakeus oli näkyvissä. Waivamme tuli täydellisesti\npalkituksi, perille päästyämme. Lähteen kirkas ja maukas vesi kumpuaa\nkalliosta kahden ison yhteenkasvaneen puun juurelta ja koko lähitienoo\nrehoittaa vihantavana, runsas kasvullisena. Joukko maan puoliraakoja\nasukkaita oli koossa lähteen ympärillä, kun me saavuimme paikalle,\nja kohta kun he meidän äkkäsivät, pötkivät he tiehensä. Luulivat kai\nmeidän karkaavan heidän päällensä. Me huusimme heille tulkkimme kautta,\nettei heidän ollut tarvis pelätä. He tulivat vähitellen takaisin ja me\npuhuimme heidän kanssansa hetken aikaa.\n\nSitte käännyimme takaisin, ratsastaaksemme suorastaan Jerusalemiin.\nMeidän oli nyt ensiksi ratsastaminen taipaleen matkaa etelään päin,\nkunnes tulimme juuri Jerikon kohdalle. Tässä poikkesi tie länteen\nja vei meidät uudestaan Judean jylhille vuorille, jotka tässä\nlimat miltei jylhempiä kuin ne, joiden ylitse olimme kulkeneet\nKuolleelle merelle. Tuo jyrkkä tie kiertelee ylös pitkin valkoisia\nkalkkikivivuoria ja huimaavia syvyyksiä jää matkamiehen sivulle toinen\ntoisensa perästä. Näiden vuorten luonto on todellakin omituisinta ja\njylhintä laatua mitä ajatella voi. Tohtori Olin sanoo niistä: \"näyttää\nsiltä kuin olisivat nämä vuoret heltineet perustuksiltaan ja joku\nmaanmullistus olisi ruhjonut ne palasiksi, jättäen ne sitten auringon\npolttavain säteitten hävitettäväksi\". \"Ne näyttävät todellakin siltä\",\nsanoo eräs toinen matkustaja, \"kuin olisi tuli tehnyt täällä tuhojansa\".\n\nMatkustusta näillä vuorilla pidetään vaarallisimpana matkana koko\nPalestiinassa, ja jossakin näillä tienoin ryöstettiin Englantilainen\nSir Fredrik Henniker 1820, haavoitettiin ja jätettiin kuoliaana\nverihinsä makaamaan.\n\nPuolipäivän aikaan saavuimme me Bethaniaan ja Bethfageen Öljymäen\njuurella ja näimme uudestaan rakkaan Jerusalemimme. Siltä puolen, kuin\nnyt tulimme, näytti tuo pyhä kaupunki sangen komealta. Kun olimme\ntulleet niin korkealle Öljyvuorelle, että näköala oli vapaa, näimme\nkoko kaupungin yhtäaikaa melkein kuin jalkaimme alla. Tältä puolelta\nolisi Jerusalem ensimäisen kerran nähtävä! Täällä Jesus luultavasti\nitki Jerusalemia, aatellessaan mitä tuon kopean kaupungin ennen pitkää\npiti kärsimän.\n\nVihdoinkin saavuimme leiriimme, joka oli Gihonin laaksossa ja me olimme\nvarsin väsyneinä yhdeksän tiimaisen vaivalloisen ratsastuksen perästä.\nMe levähdimme täällä lähes kaksi vuorokautta, lähteäksemme sitten\nuudelle retkelle Filisteaan ja siellä oleville merkillisille paikoille.\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\nMatkustus Filisteassa.\n\n\nTultuamme takaisin Jerusalemiin, käytimme ensimäisen päivän\nvalmistuksiin uudelle retkellemme. Lejonhufvud, joka oli hyvin\nväsyksissä äsken päättyneen rasittavan retken jälkeen, päätti nyt\njäädä Jerusalemiin eikä tahtonut lähteä tälle matkalle, joka oli\nkestävä vähän yli kahdeksan päivää. Hän siirtyi sentähden erääsen\nkaupungin hotelliin. Jerusalemissa on kolme semmoista, joissa voi asua\nhyvin mukavasti. Minun oli siis nyt asuminen yksin meidän sievässä\nhupaisessa teltissämme, jota L. ja minä tähän asti olimme yhteisesti\nkäyttäneet, ja minä kaipasin hyvää ruotsalaista matkatoveriani niin\nsuuresti, että tämä ikävyys turmeli minulta melkein koko tämän suloisen\nviikon. Lievittääkseni kaipaustani kehoitin erästä Amerikalaista\nmatkakumppania, herra Daughty'a, jonka seurassa parhaiten viihdyin,\nmuuttamaan täksi ajaksi minun telttiini, johon pyyntööni hän ilokseni\nsuostui.\n\nMeidän seuramme oli nyt lisääntynyt kahdella Englantilaisella, joista\ntoinen herra Botcharby, oli iällinen mies. Hänellä oli harmaat\nhivukset, harmaat viikset ja suuri, samaten harmaa parta. Hän\nmatkusteli tämän talven Itäisillä mailla erään nuoren, 17 vuotisen\nmaanmiehen, herra Taylorin kanssa, jonka opettaja hän oli. Me olimme\ntavanneet nämä molemmat Englantilaiset jo Niili-virralla, ja kun nyt\ntäällä taasen satuimme yhteen, päätimme matkustaa yhdessä; sillä meillä\noli sama tie Palestinan läpitse; ja heidän seurastansa oli meillä\nsuurta huvitusta matkallamme.\n\nOlimme aikoneet tällä retkellä käyttää samoja hevosia kuin\nedelliselläkin, mutta koska emme voineet sopia niiden omistajan kanssa\nhinnasta, ja koska hän ei myöskään suostunut antamaan toista hevosta\nyhdelle kumppaneistamme, joka pyysi saada vaihtaa, päätimme vuokrata\nitsellemme toiset hevoset. Tämä vaihto viivytti meitä, niin että vasta\nlauvantaina Huhtikuun 21 p:nä pääsimme lähtemään.\n\nMe sanoimme varhain aamulla L:lle jäähyväiset ja lähdimme matkalle.\nMe seurasimme nyt taipaleen matkaa sitä tietä, joka Jerusalemista käy\nJoppeen. Suuri joukko pyhissävaeltajia lähti Jerusalemista samaan\naikaan kuin mekin ja eteni hiljakseen pitkin tuota kapeata, epätasaista\npolkua loppumattomana jonona, niin kauvaksi kuin silmä kantoi. Osa\nheistä kulki jalkaisin, toiset ratsastivat hevosilla, borikka-aaseilla\nja muuleilla, ja tämän joukon keskellä astua keikkui eteenpäin useita\nkameleja, kantaen selässään koko perhekuntia kapineineen, kamsuineen.\nMeidän oli nyt liittyminen tähän äärettömään matka-seurueesen ja vaikea\noli päästä heidän ohitsensa, sillä tie oli kaita ja muulit, jotka\nkantoivat meidän kapineitamme, tahtoivat mielellään seurustella toisten\nkumppaneinsa kanssa. Wiimeinkin löysimme sivutien, joka vei etelään\nPäin, ja sitä meidän nyt oli kulkeminen, tullaksemme Filisteaan.\nJerusalemista tähän maahan vievä tie on hyvin eksyttävä. Alinomaa\ntullaan tienhaaroihin, joista yksi polku menee sinne, toinen tänne,\neikä matkustaja tosiaankaan voi eroittaa, minkä näistä seudun lukuisat\nkuttu- ja lammaslaumat ovat polkeneet, tai mikä niistä on Sultanin\nvaltamaantie Gazaan: sillä ne ovat kaikki yhtä huonot ja epätasaiset.\nTäällä täytyy siis välttämättömästi aina käyttää opasta.\n\nKuljettuamme sillä lamoin muutamia tiimoja näitä eksyttäviä polkuja,\ntulimme eräälle isolle kirkolle, joka nyt oli jotenkin raunioina,\nmutta joka varmaankin oli rakennettu ristiretkeilijäin aikana. Tätä\ntemppeliä käytetään nykyään tallina. Me ratsastimme siihen sisään ja\nhevosemme luiskahtelivat kirkon likaisella, ryvetyllä lattialla; sen\npylväät, akkunat ja sen korkea kupu — kaikki oli pölyä ja saastaisuutta\ntäynnä ja sieltä lähti samallainen löyhkä kuin meidän navetoistamme.\nTämä väärinkäytetty temppeli teki omituisen vaikutuksen meihin. Se oli\nrakennettu Herran huoneeksi, ja ennen kuultiin täällä Jumalan sanaa\nsaarnattavan ja kaarrokset kaikuivat virsien veisusta — nyt on se\njärjettömäin eläinten saastainen karsina. Niin puhdistetaan ja vihitään\nmoni sydänkin kasteen kautta Herran temppeliksi, mutta lankeaa sitten\nja tulee epäuskon, synnin ja kuoleman kodiksi.\n\nIllemmällä samana päivänä saavuimme vanhan Bethsemenen raunioille,\njonne liitonarkki tuotiin takaisin Filistealaisten maasta.\n\nWähän matkan Päässä tästä oli Zorga, Simsonin syntymäkaupunki ja vähän\netäämpänä Thimnath, jossa Simsonin ensimäinen vaimo oli syntynyt.\n\nMe olimme tulleet alas Judean vuorilta ja olimme nyt lähellä Filistean\ntasankoa, vaikka maa vielä oli jotenkin mäkistä.\n\nHetken aikaa Bethsemenessä viivyttyämme, jätimme sen paikan ja\njatkoimme ratsastustamme lounaasen päin. Ehtoolla, kun jo oli pimeä,\nsaavuimme kylään tahi kaupunkiin, nimeltä Bejt-Nettif, jossa päätimme\nviipyä Sunnuntaipäivän.\n\nTäältä on hyvin avara näköala: idässä näkyy Judean vuorimaa kohouvan\namphiteaterin kaltaisesti ja lännessä päin levenee Philistean\nääretön tasanko. Bejt-Nettif on rakennettu kunnaalle mäkisen maan\nkeskipaikalle, joka ikäänkuin yhdistää ylempänä olevat vuoret alhaalla\nolevaan lakeuteen.\n\nTäältä näkyy koko joukko raunioita ja kyliä, joista kumminkin\nkymmenellä on raamatussa mainittuja nimiä. Semmoisia ovat: Sanoah,\nLorgah, Jarmuth, Aseka, Socho y.m.. Etelässä päin on tammilaakso Sochon\nja Asekan välillä, lähellä Dammimia, jossa David löi Goliathin. Idässä\nkohoavain muorien välistä näkyy myös Gibea ja Gedor.\n\nMe asetimme majamme eräälle kedolle tällä paikalla, joka oli niin rikas\nmuistoista Simsonin ja Davidin ajoilta. Koko tämän ajan oli paahtava\nhelle meitä vaivannut, ja seuraavana sunnuntaina oli kuumuus melkein\nsietämätön, meillä oli illoin teltissämme yli 40 astetta lämpöä.\nSen lisäksi häiritsi meitä edellä puolen-päivää lukematon joukko\nmustia, kahta tuumaa pitkiä matoja, jotka suoraan sanoen peittivät\nsen lakeuden, jolla meidän leirimme seisoi. Ne matelivat ylös meidän\nteltteimme päälle ja peittivät ne sekä ulkoa että sisältä samoin\nkuin myös sängyt, pöydät, tuolit ja muut kalut. Nämä kutsumattomat\nvieraat pakoittivat meidän jättämään telttimme ja etsimään paikkaa,\njossa olimme heistä vapaat. Me löysimme semmoisen paikan erään\nsuuren, tuuhean viikunapuun alla, jossa meillä myös oli vähän suojaa\ntuota ankaraa hellettä ja polttamaa aurinkoa vastaan. Me viivyimme\nmelkein koko päivän tämän puun varjossa, ja kun ilta vihdoinkin tuli\nsuloisen toivotun viileytensä kanssa rupesimme hävittämään matoja,\njotka olivat piirittäneet meidän telttimme. Me pääsimme hyvin helposti\nheistä, sillä ne olivat nyt ihan liikkumattomia eivätkä osoittaneet\nmitään elon merkkiä, kun niitä noukimme pois. Koko seuraavan yön\nkiusasivat meitä hyttyset, jotka vuorostaan tulivat meille vieraiksi,\nainakin yhtä lukuisina kuin madot päivällä — tämä kaikki pani meidän\nkärsivällisyytemme Bejt-Nettifissä ollessamme kovalle koetukselle.\n\nSeuraavana aamuna lähetimme muulimme suorastaan Bejt-Jibriniin, vanhaan\nEleutheropoliin, jossa aioimme viettää tulevan yön. Itse teimme sinä\npäivänä useampia retkilöitä lähitienoilla oleville, merkillisille\npaikoille. Ensimäinen paikka, jota nyt kävimme katsomassa, oli\nes-Sumt, joka on sama kuin Sochan ja Asekan välillä Dammin'in rajalla\noleva tammilakso, jossa \"Saul ja Israelin miehet tulivat kokoon ja\nsioittivat leirinsä ja valmistivat itsensä sotimaan Philistealaisia\nvastaan\". Bejt-Nettifistä tänne vievä tie oli hyvin hankala, se kulki\nyli jyrkkäin vuorentörmäin; mutta onneksi oli se hyvin lyhyt, niin\nettä me 20 minutissa saavuimme laaksoon. Laakso on sangen avara, se on\nlähes puolta penikulmaa leveä. Keskellä tätä laaksoa juoksee virta tai\noikeimmin puro, joka kuitenkin kesäisin on kuivilla. Raamatun kertomus\nsiitä tanteresta, jossa Filistealaisten ja Israelin sotajoukot tulivat\nvastatusten ja jossa David teki ensimäisen urostyönsä, viittaa ihan\ntesmälleen tähän paikkaan. Laaksoa, joka kulkee kaakosta luoteesen,\nsulkee kaksi korkeata vuorenharjaa, joista raamatussa sanotaan:\n\"Filistealaiset seisoivat vuorella siellä, ja Israelilaiset seisoivat\nvuorella täällä, että laakso oli heidän välillänsä\". Täällä astui\ntuo mahtava sankari Goliath Gathista esiin ja kehoitti yhtä Israelin\nmiehistä, ken vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa taisteluun, ja kun\nei kenkään uskaltanut siihen ryhtyä, pilkkasi hän koko sotajoukkoa. Hän\njatkoi tätä miekkasille vaatimustansa ja näitä pilkkasanojansa monta\npäivää, kunnes vihdoin uros astui esiin Israelinkin leiristä ja kävi\npelotta taistelemaan tämän määrällisen vihollisen kanssa. Sotajoukot\nkatselivat levottomalla uuteliaisuudella, kun David ja Goliath,\nkumpikin vuoreltaan, astuivat alas laaksoon ja lähestyivät toisiansa\ntuossa kauniissa, hedelmällisessä tammilaaksossa. Filistealaisten\njättiläisen kaltainen sankari, puettuna rautaan ja varustettuna\noivallisilla aseilla, katseli kummastellen tuota heikkoa, punaposkista\nnuorukaista, joka tuli taistelemaan hänen kanssansa, varustettuna\nainoastaan sauvalla, lingolla ja muutamilla kivillä. Goliath ylenkatsoi\nhentoa, kaunista vastustajaansa ja sanoi hänelle: \"olenko minä koira,\nettäs tulet sauvoilla minua vastaan? Tule tänne minun tyköni, ja minä\nannan sinun lihasi taivaan linnuille ja kedon pedoille\". Tuo Israelin\nkuninkaaksi jo voideltu nuorukainen vastasi: \"sinä tulet minun tyköni\nmiekalla, keihäällä ja kilvellä, vaan minä tulen sinun tykös Herran\nZebaothin, Israelin sotaväen Jumalan nimessä, jota sinä pilkannut\nolet; tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun,\nja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Filistealaisten sotaväen\nruumiin tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille, että kaikkein\nmaan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan, ja koko tämän\nseurakunnan pitää ymmärtämän, ettei Herra auta miekan eikä keihään\nkautta; sillä sota on Herran, ja Hän antaa teidän meidän käsiimme\".\n\nTuokion perästä makasi tuo väkevä soturi verisenä maassa, nuorukaisen\nkivi oli sattunut hänen otsaansa ja hänen oma peloittava miekkansa\neroitti hänen päänsä ruumiista. Filistealaiset pakenivat ja Israelin\nmiehet ajoivat heitä takaa ja löivät heitä aina Ekroniin ja Gathiin\nasti.\n\nOmituista oli lukea kertomusta tästä merkillisestä sodasta samalla\npaikalla, jossa se varmaankin oli tapahtunut.\n\nMe ratsastimme alas laksoon siltä vuorelta, jolla Israelin leiri oli\nollut, ja nousimme ylös sille töyräälle, jolla Israelin viholliset\nolivat sijoittuneet. Meidän matkamme kävi samaa suuntaa kuin pakenevain\nFilistealaisten, kun he voitettuina ottivat turvansa Gathiin ja\nEkroniin.\n\nMaa oli täällä kaikkialla hedelmällistä ja silmiinpistävänä\nvastakohtana Judean kaljuihin vuoriin; vuorien rinteetkin olivat täällä\nviljeltyinä, ja penkereen-tapaisesti rakennetut kivimuurit estivät\nmaata vierimästä alas vesivirtain kanssa sadeaikana.\n\nSillä vuorenharsulla, jossa Filistealaisten sotajoukko seisoi, löytyy\nMakedan luola, jonne ne viisi Israelia vastaan sotivaa kuningasta oli\npaennut ja jossa Josua heidät otti kiini ja tappoi.\n\nMe ratsastimme eteenpäin läpi tuon viljavan, puita kasvavan seudun ja\nseisahduimme silloin tällöin kirkkailla lähteillä, joiden raitis maukas\nvesi virvoitti sekä meitä että hevosiamme.\n\nPuolipäivän aikaan tulimme kaupunkiin, joka on rakennettu korkean,\nmelkein pystysuoran vuoren kukkulalle. Tätä kaupunkia on yleisesti\narveltu Gathiksi, Goliathin syntymäpaikaksi. Sen asema on semmoinen\nettä se varustettuna mahtoi olla Filistealaisten vahvimpia linnoja.\nNäköala täältä on erinomaisen avara ja kaunis. Ylt'ympäri näkyy\nFilistean, viljava silmin siintämättömiin ulottuva lakeus, ja tätä\nrajoittavat idässä Judean vuoret ja lännessä Wälimeri, jonka välkkyvä\npinta selkeällä ilmalla näkyy Gathiin asti. Lounaassa päin näkyy tummia\npilkkuja lähellä merenrantaa; nämät ovat ne armolliset öljypuistot,\njotka ympäröivät Gazaa ja Askalonia. Lännessä nähdään Asdodin kukkulat,\njoilla myös kasvaa öljypuita. Taipaleen matkaa siitä oikealle päin\nnäkyy Ekron ja Ramlah.\n\nSen vuoren harjalla, jossa Gath muinoin oli, nähdään muutamia vanhan\nlinnan raunioita, joiden joukosta nykyisen kaupungin huoneet kohouvat.\n\nGath oli, siihen aikaan kuin Israel soti Filistealaisia vastaan,\nvahvasti varustettu paikka juuri Filistean ja Judean rajalla. Se oli\nikäänkuin avain kumpaankin maahan ja sentähden taisteltiin täällä\nusein verisiä taisteluita, jolloin Gath hyvin usein toiselta ja\ntoiselta valloitettiin. Kun Filistealaiset olivat saaneet liiton arkin,\nkäsiinsä kuljettivat he sitä paikasta paikkaan; mutta joka paikassa,\njonne se tuotiin, ilmaantui surmaava rutto kansaan. Muiden paikkain\nohessa vietiin se myös Gathiin, jossa sen tulo oli yhtä turmiollinen\nasukkaille, niin että se sieltä siirrettiin Ekroniin.\n\nGathin kuninkaan luona David sai turvapaikan, kun hän pakeni Saulin\nvainoa.\n\nLevättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo\nvahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä\nihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat\ntapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja\nepätasaista tietä myöten.\n\nRatsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä\nDhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja\nkasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä\non rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä\nkorkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää\nvähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty\nkömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta.\nUseat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää\nankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä\n1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa\nvihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut\nkunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona\npelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista\n(sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä\nNukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen\nselässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli\ntuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään.\nHe itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat\npitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin\nvaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä\ntienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia.\nYlös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset\nlähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa.\nLaukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai\nainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois.\nToiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin\nkuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa\noli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He\notettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä\nja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet\nampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin,\nikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö\npäästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät\nmiesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä\nvaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle\nampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja\nsitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa\nja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat\nsytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai\nviidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa,\njakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään,\ntoinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia\nsiltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat\nitseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja\nkymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne\ntorniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä\nnuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he\nyhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti\ntuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien\nja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki\nyht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät\nampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä.\nSilloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät\nja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta\npäällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he\nehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä\nkolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta\nmuurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa\neräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen\nyhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne.\nToinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut\nkuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat\nheidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet\nkaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos\ntornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta\nniistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä\nkohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet\nkylänsä, henkensä ja omaisuutensa.\n\nPaimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella\nkopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli\ntaisteltu.\n\nMe jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme\nsaavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota\nennen kutsuttiin Eleutheropolis.\n\nSyötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä\nkatsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen.\nNämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin\nvuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän\nlaakson.\n\nMe kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa.\nIsompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin,\njotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko\nrivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä.\nMuutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka,\nmuutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän\nsyvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti.\nMuutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me\nkävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot\nolivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa\npitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka\npitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä\nihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi\nniille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus\ntavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.\n\nNäiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat\nniinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää\njälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut.\nTämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee\nEleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen\nkristillisen seurakunnan.\n\nLaakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta\nkäytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle\nnäistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää\nkivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella\noli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas\nhuimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja,\nseuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon,\ntäynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon\nison vuoren sisustassa.\n\n\"Nämä komerot\", sanoo eräs matkustaja, \"ovat merkillisimmät koko\nSyriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille\".\n\nYhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja\nnämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli\nvarustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat\nalas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä\nnäiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen\nkehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin\ntultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko\nvuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa\njo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton\nosata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme\nitsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme\nsammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet,\njos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja\npalausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan\nkahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme,\nhavaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan\nperästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on\nvielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat\nhakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla\ntavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla\ntulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden\nJosephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset\ntulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä\nuudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se\non Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen\nlähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa\nkovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut\nniissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin\nollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka\nsyynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä\nvieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä\naivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen\nhistorian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen\npimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun\nkirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka\nniissä omat asuneet.\n\nMe ratsastimme nyt takaisin leiriimme ja saavuimme sinne illan hämyssä.\n\nSeuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää.\nSe ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin\nvieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli\nja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.\n\nMe jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme\nmiehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa\nkuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme\nmuutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät\nlähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme,\nniin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme\numpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä\nGazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä\nharvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen\noikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen\nja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi,\nettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä\nlähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet.\nPahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan\nsaaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut\nkuin pitkittää matkaamme Gazaan.\n\nKoko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli,\njota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä\ntuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se\ntuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän\nkasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian\nolimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta\ntiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme\nvoineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin\nohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin\nlevollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta\nhe eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat\nsäästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen\nkärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä\nlähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille\nmaistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.\n\nMe levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä\nlammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.\n\nJuurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme\nja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan\npaikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme.\nNyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä\nmielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.\n\nErämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin\nettä lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin\nvaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri\nkaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään\nkutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa\nkanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia\npohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein\nkoko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden\nakaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain\nmetsäin läpitse.\n\nHevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin\nverkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä\njano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä.\nWihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme\nloppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan\nlähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän\nratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.\n\nSitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän\njoukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä\nme olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei\njuominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin\nkylliksi meille.\n\nMe asetimme leirimme pellolle, jonka lähellä oli kaksi raitista\nlähdettä.\n\nIltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme\nkatsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.\n\nHevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis\nrautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin\nkulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo\nhavaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi\nratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani.\nSentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan\norhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei\nsuinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta\nen luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli\nkantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja\nparemmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä\nja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään,\nniin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä\npäivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä\nilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus.\nUseat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.\n\nUuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli\nmatkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille\nhevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle\nhevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen\njuhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa,\njosta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen\nomistajansakin.\n\nMe ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella,\njosta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza,\nedessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri\nkierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa\nnäkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä\nrajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka\nrannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri\nerämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan\nnäkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.\n\nTällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme\nvähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia\nkaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron.\nJo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä\nrajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja\nhävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka\noli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten\nkuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin\nEnokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät\nIsraelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti,\nmutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia\njäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa,\njoihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän\nkaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset\nsaivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan\nIsraelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin\nheidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen\nkostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin\nportit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen\nkukkulalle, joka on Hebronin edessä.\n\nWiimein sortui kuitenkin tämä väkevä \"Jumalan Naziri\" ja täällä Gazassa\nlopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen\nkautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät\nhänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja\nhänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset\ntoimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä.\nHänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa\nhetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin\ntemppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli\nantanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut\nsinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan\nSimsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että\nhän soittaisi heidän kuullensa.\n\nSimson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin\nmolempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän\nHerraa avuksensa, lausuen: \"Herra, Herra, muista minua, ja vahvista\nminua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni\ntähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille\". Seuraavassa tuokiossa\nmuuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman\nparkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja\ntappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi\nkuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.\n\nEpätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.\n\nLöytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä\novat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset\ntaasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei\nse seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei\nitse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.\n\nWaikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä\nolisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut\nkaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden\nalla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se\nlieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi\nettä Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa.\nHieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta\nvanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan\nihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu\nlähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.\n\nMinä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli\nlähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut\nmarmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan\nraunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin\nläheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä\nsuinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on\nsamalla paikalla, kuin vanha.\n\nKaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman\nmuureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina\nmonilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat\npaikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza\njotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja\ntulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia\nsatoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä\nsiihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin\nasukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat\nhankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä\npitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin\npäin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten\nkaravanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein\nalinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista\nkauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme\nsataa kristityitä, muut muhamedilaisia.\n\nWastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan,\nmutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän\nlippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nFilisteassa matkustamisen loppu.\n\n\nGazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta\nlakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä\nkantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän\nlakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.\n\nMe lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin\nitse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa\nsamaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte\nkuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme\ntältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle\ntöyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta\nhävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat\nnäistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme\nvajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin\nvaivalloiseksi.\n\nMe sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät.\nMuutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan\npeitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä\noli.\n\nKun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi\noikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli\naikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli\nsilloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit.\nNyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia;\nmuuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja.\nRauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin\nentisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen\npirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja.\nTäällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti\nristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen\nvalleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat\nolleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään\nkaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti\nkaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä\npaljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten\nkaupunki oli.\n\nKaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena\nlaskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin\nalituisena soitantona.\n\nTuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan\nmielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan\nraunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi\ntoisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko\ntuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen\nalle.\n\nProphetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi\ntehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat\nmyös ennustaneet sen täydellistä häviötä.\n\nAskalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä\ntässä kertoa.\n\nMe olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta\nsen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan\nsaman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian\ntulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua\nlaivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli\nkatsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin\nsöimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.\n\nMeidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä\nmerta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja.\nItse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla\npuolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä\nnäköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin\nhäiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta\npalkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.\n\nPakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin\npitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme,\nnähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme,\nettä he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme\nsentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen\nperästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä\noli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat\nkulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin\nja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan\nborikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli\ntulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.\n\nMe luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie\noli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme,\nsillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla\nhevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat\nhevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin\noli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja\nmyrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne\nvähitellen erämaiksi.\n\nMeidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä\nhän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja\nvaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme\nkovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen\noikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut,\nvaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan\nAsdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme\njuuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat\ntäyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni\nvoi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja\nArabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän\nvastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään\nkoossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota\nme ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos\nheitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän\npahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät\nmeidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.\n\nHämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme\nasetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen\noli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.\n\nTäällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua.\nYlt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin\nasema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon\navaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat\ntuolla kaukana idässä.\n\nWanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä\nja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo\nmainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä,\nkoskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.\n\nTäällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan —\ntemppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä\nIsraelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan\nviereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat,\nlöysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta\nhe ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he\nseuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen\nmakaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat\nkätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan\nmakasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon,\nmutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja\nkaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin.\nTämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä\ntapahtuneeksi.\n\nMe lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme\nsuorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme\nensin Joppessa.\n\nKun lähdimme Asdodista, kulki tiemme läpi seudun, joka oli\nhedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista,\nmitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden\nlainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken\norastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta\nkylää keskellä kauniita istutuksia.\n\nEdellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides\nFilistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen\nmatkaa itäänpäin meidän tieltämme.\n\nMe viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen\nympärillä olevia raunioita.\n\nNiin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra\nDoughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan\nväsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta\nkun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin\nkipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot\nnousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän\najan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi\nselästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja\nhavaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin\nkuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin,\njoka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa\nmitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada\nhäntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme\nhänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme\nhoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin;\nmutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi\nhän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas\nborikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea\nedemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja\npäätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa\nkuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme\nkuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa\njäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman\npäässä siitä, missä nyt olimme.\n\nMinä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista\noli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi.\nSateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean\npaahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa\notsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui\npaljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui\näitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika),\nolivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä,\nettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe\nlevolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin\nDoughtyn vuoteesta.\n\nYmpärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme\nsijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi,\neivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi\nvähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä\nsurkeasti.\n\nKun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo\nniin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken\nmokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme\nkedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen\nliioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että\nsamana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman\npäässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä\njoutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja\ntoisen käden oli kuula särkenyt.\n\nMinä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän\nkoetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi\nolevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä\nneuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme\nviettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme\nluultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen\nlaakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa\nvuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista,\nkun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla\nrevolveri ja Alilla sapeli.\n\nKun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut\nkeskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski\nmeidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen\nsilloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen\nmuodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä,\ntulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme\nJoppea kohden.\n\nMe kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa,\nvaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja\nmeidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka\nsuuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.\n\nMe ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman\naikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin\nkykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut,\npelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa\npäivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä\niloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani\npäättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla\nliikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei\nkuitenkaan hengelle vaarallinen.\n\nHän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan\nhienoa juoksuakin.\n\nTultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala\nyli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia,\njotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen\ntoisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat\nedessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun\nhe viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä\nvauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme,\nvaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme\nerehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa\noli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.\n\nSyynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää\ntietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla,\nkuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä\nsaada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa,\netsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.\n\nHeillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska\nDoughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin\nvastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra\nBotcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei\nkäynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa\nkolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti\nrintansa pahoin.\n\nMe saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi\nkaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin\nsisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen\npuistojen läpitse.\n\nMe poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä\noli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.\n\nJaffa on jotenkin iso ja hyvinrakennettu kaupunki ja harjoittaa\nmelkoista kauppaliikettä, sillä se on Jerusalemin satama. Sillä on\n5,000 asukasta, joista 1000 ovat kristityltä, 150 juutalaista ja muut\nmuhamedilaisia.\n\nDoughty kävi kohta erään täällä asuvan amerikalaisen lääkärin puheella,\nnimeltä Barkley, ja sai tietää ettei hänen tautinsa ollut muuta kuin\nvilutautia.\n\nMe saimme varsin hyvät huoneet hotellissa ja tapasimme siellä erään\nEnglantilaisen, joka oli ollut meidän seurassamme niinä kolmena\npäivänä, joina olimme Kuolleella merellä ja Jordanin virralla. Hän oli\nnyt palausmatkalla Englantiin ja makasi täällä Jaffassa odottamassa\nhöyrylaivaa. Me emme olleet asuneet missään hotellissa siitä saakka\nkuin Kairossa nousimme kameleimme selkään.\n\nSeuraavana aamuna nousin minä hotellin katon päälle ja katselin\nsieltä kaupunkia avaroine puistoineen. Jaffa on tunnettu runsaasta\nappelsiini-viljelyksestään; täällä ostimme appelsiinejä ja maksoimme\nskillingin kappaleesta. Kaupungin alapuolella levisi satama laivoineen.\nTämä satama on niinkuin kaikki, jotka tällä rannikolla näin, ihan\navonainen merta kohden, niin ettei se myrskyn aikana tarjoa mitään\nsuojaa eikä siis ansaitsisikaan sataman nimeä. Höyrylaiva näkyi ulkona\nmerellä, joka, tullen Europasta päin, läheni rannikkoa. Se tuli vihdoin\nniin lähelle, että selvästi voin nähdä sen keikkumista aalloilla.\n\nRannikko on laakea ja määrällinen, niin etteivät höyrylaivat voi tässä\nlaskea rantaan, ja jos on kova tuuli, ei voida edes lähettää venheitä\nrannalle, niin että usein tapahtuu etteivät laivat tässä voi laskea\nmatkustajia eikä postia maalle, vaan niiden täytyy jatkaa matkaansa\njohonkin toiseen satamaan.\n\nKaupungilla on valli, joka merta kohden on varustettu muutamilla\nvanhoilla kanuunilla; koko tämä muuri kukistuisi kuitenkin pian, jos\nEuropalainen sotalaiva muutaman kerran täyden kylkensä sitä vastaan\ntyhjentäisi.\n\nMaanpuolelle päin on Joppella ainoastaan yksi portti, jossa aina on\nsemmoinen borikkain, hevosten, kamelein ja Beduinein tungos, että\nmatkustajan on työläs päästä läpitse.\n\nTaru tietää kertoa että Joppe on vanhin kaikista kaupungeista. Sen\nsatamaan kuljetettiin Salomonin aikana, \"seteripuita Libanonilta\", jota\npuulajia käytettiin Herran huoneen rakennukseen.\n\nKun Israelin lapset olivat tulleet takaisin Babelin vankeudesta,\nkertoo Esra, antoivat Judalaiset Zidonin ja Tyron kivenhakkaajille ja\nsalvureille rahaa, ruokaa ja juomaa ja öljyä, että he kuljettaisivat\nseteripuita Libanonilta meritse Joppeen saakka.\n\nJoppessa astui profeta Jona laivaan, kun hän aikoi paeta Herran edestä,\njoka oli kehoittanut häntä saarnaamaan Niniveläisille.\n\nTäällä herätti Pietari opetuspiian, nimeltä Tabitha, kuolleista ja asui\ntäällä sitten monta päivää Simon parkkarin huoneessa. Matkustajille\nnäytetään vielä vanha huone, jonka sanotaan olleen Simon parkkarin.\n\nTänne lähetti Kornelius palveliansa, noutamaan Pietaria sen ilmestyksen\njälkeen, jonka hän oli saanut, ja täällä näki Pietari, kun miehet\nlähestyivät Joppea, sen näyn, jonka kautta Herra opetti häntä, ettei\nhän ylenkatsoisi pakanoita, vaan saarnaisi heillekin evankeliumia,\njoka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin\nJudalaisille niin myös Grekiläisille.\n\nJoppea mainitaan usein Makkabein sodissa.\n\nKun Franskalaiset Napoleonin aikana hyökkäsivät Syriaan ja Pyhään\nmaahan, joutui Joppekin heidän valtaansa, ja he harjoittivat täällä\nsemmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut raaoille Beduineille\nkuin europalaisille sotureille. Osoitteeksi heidän hirmuisuudestaan\nmainittakoon, että kun lähes 3000 miestä kaupungin varustusväkeä oli\nantaunut sillä ehdolla, että saisivat jäädä henkiin, antoi Napoleon,\nsotaoikeutta pidettyään, ampua heidät kaikki, sillä hän ei luullut\nvoivansa elättää niin paljon vankeja. Nuot uhriraukat asetettiin\njoukottain merenrannalle, heille suotiin muutamia minuuteja,\nvalmistuaksensa kuolemaan. He rukoilivat vielä kerran armoa,\nturvautuen niihin ehtoihin, joilla he olivat antautuneet; vastaukseksi\nkomennettiin: \"ampukaa!\" ja neljän tunnin kuluessa ei kuulunut muuta\nkuin kivärin laukauksia ja kuoleman parkua. Tämä työ on ruma pilkku,\njoka monen muun senkaltaisen teon kanssa saastuttaa \"suuren\" Napoleonin\nmuistoa!\n\nKäveltyämme kerta kaupungin kadut, joilla väkeä vilisi yltä kyllin,\nsuorimme uudestaan matkaan:\n\nKuljettuamme noiden pitkien puistojen poikki, jotka kolmelta puolelta\nympäröivät Joppea, tulimme taas tuolle hedelmälliselle lakeudelle.\nNoin kolme tiimaa kestävän ratsastuksen perästä saavuimme Lyddaan,\njossa meidän leirimme oli pystytettynä. Kokkimme ja miehemme katselivat\nmeitä ällistyneinä, ja kysyivät mikä syynä oli meidän viipymiseemme;\nhe olivat levottomuudella odottaneet meitä koko yön ja olivat nyt\niloissaan nähdessään meidät taasen. Me istahdimme nyt maahan ja söimme\nmurkinaksemme sen päivällisen, jonka Moses (meidän kokkimme) edellisenä\npäivänä oli valmistanut.\n\nLyddankin ympärillä on kukoistavia istutuksia ja se on rakennettu\nkauniille kunnaalle. Puolen penikulman päässä etelään päin näimme\nRamlah'n tornit, mutta meillä ei ollut aikaa käydä katsomassa paikkaa\neikä sillä olekkaan mitään erityistä merkitystä.\n\nLyddassa löytyy vielä niin kutsutun Pyhän Yrjön kirkon kauniit rauniot.\nKirkko on suuri ja muutamat osat siitä ovat jotenkin hyvin säilyneet.\nSe on hyvin vanha ja Richard Leijonamielen sanotaan ristiretkein aikana\nrakennuttaneen sen uudestaan.\n\nLydda on sama kuin Wanhan Testamentin Lad, joka kaupunki kuului\nBenjaminin suvulle, niinhyvin ennen kuin jälkeen Babelin vankeuden.\nPaikalla on vielä vanha hebrealainen nimensä.\n\nApostoli Pietari tuli myöskin lähetysretkillään \"Pyhäin\" luoksi\nLyddaan. Siellä tapasi hän miehen nimeltä Eneas, joka kahdeksan\nvuotta oli halvattuna maannut vuoteellaan. Ja Pietari sanoi hänelle:\nEnea, parantakoon sinun Jesus Kristus: nouse, tee itse vuotees,\nja hän kohta nousi. Ja kaikki Lyddan ja Saronan asuvaiset näkivät\nhänen, jotka tulivat käätyksi Herran tykö. Täällä Pietari vielä oli,\nkun opetuslapset Joppesta lähettivät kaksi miestä hänen luoksensa\nrukoilemaan, ettei hän viivyttelisi heidän tykönsä tulemasta.\n\nJättäen Lyddan ratsastimme nyt yli lakeuden itäänpäin ja saavuimme\nvihdoin taas Judean vuorille.\n\nAlenevan auringon valossa aloitimme vaivalloista matkustustamme ylös\nvuoren jyrkille kukkuloille kallioista polkua pitkin, joka kierteli\nylöspäin vuoren melkein pystysuoraa rinnettä myöten. Kun ehdimme\nyliseen Beth Horoniin, johon olimme aikoneet sijoittaa leirimme ensi\nyöksi, oli aurinko jo lähestynyt taivaan rantaa, ja meistä näytti\nikäänkuin sen punertava kehä olisi hetken aikaa viivähtänyt Wälimeren\npeilikirkkaalla pinnalla. Me katselimme näiltä Ajalonin laakson yli\nkohoavilta kukkuloilta kaunihinta auringon laskemista mereen, mitä\nmilloinkaan olimme nähneet. Me seisoimme noiden armasten Judan vuorien\nläntisellä rinteellä, etelässä näimme Ajalonin laakson ja Gibeon oli\nvähän matkan päässä takanamme; jalkaimme alla levisi Filistean avara\nlakeus, täynnä todistuksia Jehovan, Israelin väkevän Jumalan voimasta,\nja sitten tuolla sen takana tuo kullan kiiltävä Wälimeri, jonka sylihin\naurinko laski — aurinko, josta Raamattu kertoo, että se seisahti, kun\nJosua sillä paikalla, jossa me nyt olimme, puhui Herran kanssa ja sanoi\nkoko Israelin läsnä ollessa: Aurinko seiso alallas Gibeonissa ja kuu\nAjalonin laaksossa. Täällä myös Judas Makkabeus pienellä joukollansa\nkohtasi Syrialaisten sotalauman ja tuiman taistelun perästä ajoi\nheidät takaisin alempana olevalle kedolle.\n\nBeth Horonin muistoja mieleemme johdattaessa, tulimme yht'äkkiä siinä\ntoimessa keskeytetyksi ankaran melun kautta, jonka tulkkimme ja\npassaajamme olivat nostaneet eräässä teltissä; me kuulimme muutamia\naika lätkäyksiä teltistä ja heti sen perästä tulivat he ulos tuimasti\npainellen. Me erotimme heidät toisistansa ja palvelia riisui nyt\nturbaninsa, viskasi sen vihan vimmassa maahan, kohotti sitte molemmat\nkätensä taivasta kohden ja huusi täyttä kurkkua: \"Allah!\" jonka\narabialaiset aina tekevät, kun he ovat epätoivon tai vihan vimmassa.\nHän sitten koko iltakauden uhkasi yöllä tappaa tulkin veitsellä, mutta\nennen kuin yö tuli, olivat he taas hyviä ystäviä ja söivät varsin\nlevollisina illallista yhdessä. Arabialaisen viha asettuu tavallisesti\nyhtä pian kuin se syttyykin.\n\nWarhain seuraavana aamuna läksimme Beth Horonista, ratsastaaksemme\nJerusalemiin.\n\nH:ra Doughty, joka edellisenä päivänä oli ollut varsin terveenä sai\nnyt taas matkalla vilutaudin puuskan. Hänen oli taasen laskeuminen\nmaahan ja minä jäin tulkin kanssa häntä odottamaan, toiset jatkoivat\nmatkaansa Jerusalemiin ja aikoivat poiketa Gibeoniin ja Aissaan. Neljän\ntai viiden tiiman kuluttua oli taudin aika ohitse ja me voimme taas\npitkittää matkaamme tuota vaivalloista tietä myöten.\n\nIllemmällä saavuimme Jerusalemiin ja näimme tuon kalliin kaupungin\ntoiselta puolelta kuin ennen, sillä nyt tulimme pohjoisesta päin\nsuoraan sille portille, jota sanotaan Damaskon portiksi. Tältä puolelta\nkatsoen näyttää kaupunki aivan kauniilta. Näköala ei ole niin avara\nkuin Jerikosta tullessa, mutta täältä näkyy yhtä haavaa itse kaupunki,\nkoko Jehosaphatin laakso ja tuo mahtava Öljymäki kolmen korkean\nhuippunsa kanssa.\n\nMe ratsastimme nyt kaupunkiin siihen hotelliin, missä Lejonhufvud\nasui, ja armas oli se hetki, jona taas sain nähdä rakkaan ruotsalaisen\nmatkatoverini.\n\nKun lyhyesti olimme kertoneet toinen toisellemme tärkeimmät havaintomme\nsillä aikaa, kuin olimme olleet eroitettuina, jätin minä hänen ja\nDoughtyn, joka oli päättänyt asua hotellissa siksi että hän oli\nkokonaan toipunut sairaudestaan, ja lähdin tulkin kanssa leiriimme,\njoka oli sijoitettu Öljymäen eteläisimmälle huipulle. Kaupungin portti\noli jo suljettu, kun me aioimme ratsastaa ulos, mutta turkkilainen\nvartia aukaisi sen meille, vaikka aurinko jo oli aikaa laskenut ja oli\nihan pimeä.\n\nMe ratsastimme nyt alas Jehosaphatin laaksoon, yli Kidronin osan eli\noikeimmin yli tuon entisen puron uoman, kuljimme Gethsemanen sivutse ja\nnousimme öljymäelle.\n\nElävästi muistuivat mieleeni öisen ratsastuksen aikana Vapahtajani\nviimeiset elämänvaiheet. Minä ratsastin samaa tietä, jota hän oli\nkäynyt. Minä kuljin sen paikan ohitse, jossa tuo rakkaudesta rikas\nSovittaja vaipui maahan meidän syntikuormamme alla ja jossa hän\nmurehti, vapisi ja hikoili verta, tunteissaan sen kauhean kuoleman\nesimakua, jonka hän seuraavana päivänä oli kärsivä.\n\nMinä kävin näin viettämään ensimäistä yötäni Öljymäellä, jossa\nVapahtaja oli viettänyt niin monta yötä rukoillen Jumalaa — mikä\nkallis, mikä autuas yö oli tämä minulle — semmoisina hetkinä ja\nsemmoisilla paikoilla tuntee itsensä olevan ikäänkuin hyvin lähellä\nJumalatansa.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\nWiimeiset päivät Jerusalemissa.\n\n\nLeiristämme oli meillä vapaa näköala yli Jerusalemin; me katselimme\ntäältä joka päivä tuota pyhää kaupunkia ja koetimme painaa tätä\nkallista näkyä muistiimme ijäksi päiviksi.\n\nTäällä on tapahtunut asioita, jotka ovat luoneet maailman uudestaan,\ntäällä on elänyt pyhiä miehiä, joiden sanat, joiden maine on levinnyt\nkaukaisiin kansoihin ja etäisiin aikoihin, ja jotka vielä vuosisatojen\nkuluttua vaikuttavat kansakuntain ja yksityisten elämään ihmeteltävällä\nvoimalla. Täällä vaikutti ja opetti se ihmeellinen Propheta, jota\nRaamatun Pyhät miehet ovat kutsuneet Messiaaksensa ja Mestariksensa,\nja joka on kaikkein heidän kirjoitustensa ihanana pääaineena. Täällä\nuhrattiin se rakkauden Ruhtinas, joka voitti kuoleman, sovitti Jumalan\nmaailman kanssa ja aukaisi meille iankaikkisen elämän portit; sillä\ntäällä jossakin paikassa meidän jalkaimme alla on Golgatha, jossa\nJumalan poika kuoli. Täältä astui elämän Ruhtinas alas tuonelaan ja\nkukisti ihmiskunnan nimessä sen voiman, sen hirmuisen vallan ja muutti\nkuoleman uskovaisille tunnustajillensa sillaksi maan ja taivaan välille\n— kiiltäviksi Eliaan Waunuiksi, joilla he viedään maan \"sumuisista\nlaaksoista\" taivaalliseen Jerusalemiin, elävän Jumalan kaupunkiin,\nJehovan valtaistuimen eteen, säädöksensä ijankaikkisessa rauhassa asua\nheidän Isänsä monissa majoissa.\n\nJerusalem on se paikka, jossa Jumala on tehnyt suurimmat rakkauden\nihmeensä, mutta tämä kaupunki on myöskin se paikka, jossa maailman\nsuurin synti on tehty. Täällä ovat ihmiset, samassa kuin he vapauttivat\nmurhaajan, ilkeimmillä syytöksillä ahdistaneet ainoata puhdasta,\nviatonta olentoa, joka jälkeen syntiin lankeemuksen heidän joukossansa\non ollut. Täällä ovat he julistaneet Elämän Ruhtinaan syylliseksi, ja\ntuominneet hänen kuolemaan. Täällä ovat he ristiinnaulinneet Kunnian\nHerran. Jumalan rangaistus näyttää sentähden erittäin kohdanneen tätä\nkaupunkia; sillä ei missäkään maailmassa ole ihmiset niin vihaisina ja\nverenhimoisina teurastaneet ja raadelleet toinen toisiansa kuin täällä.\n\nNeljäkymmentä vuotta tämän murhatyön jälkeen piiritti kaupunkia\nromalainen sotajoukko, jonka päällikkönä oli Titus. Kristityt pakenivat\nsilloin kaupungista, niinkuin Mestari oli heitä eläessään käskenyt,\nsanoen, koska Jerusalemia saartaa sotalauma, on silloin sen hävitys\nlähellä; ja hävitys seurasikin, hävitys niin julma ja kauhistava, ettei\nmaailma ole semmoista milloinkaan nähnyt. Se kansa, joka Pilatuksen\npalatsin ulkopuolella niin yksimielisesti oli huutanut: \"hänen verensä\ntulkoon meidän ja meidän lastemme päälle\", sai tässä tuta tuon väkevän\nKostajan vanhurskasta vihaa. Heidän kaupunkinsa hävitettiin, heidän\ntemppelinsä poltettiin ja he itse kaatuivat joukottain. Muutamat\nkuolivat nälkään, ja nähtiinpä esimerkkejä, että isät ja äitit\nepätoivossa söivät omia lapsiansa. Monta paloi tulen liekeissä, suuri\njoukko sai surmansa keskinäisissä sodissa, jotka näinä kauhistuksen\npäivinä raivosivat Judalaisten kesken, ja suurimman osan teurastivat\nvoitolliset Romalaiset.\n\nToisella vuosisadalla, keisari Hadrianon aikana, nostivat Judalaiset\nkapinan Romalaisia vastaan. Eräs mies nimeltä Bar-Coch-Ba johti heitä.\nHän sanoi olevansa Jumalalta lähetetty vapauttamaan sorrettua Israelia.\nJerusalem, ynnä monta muuta paikkaa Palestinassa lankesi heidän\nkäsiinsä, mutta heidän valtansa oli lyhyt. Suuri romalainen sotajoukko\nryntäsi heitä vastaan. Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä ja niistä\nJudalaisista, jotka puolustivat kaupunkia, kaatui enin osa sodassa\nja muut myytiin orjiksi. Tämä oli Judalaisten viimeinen yritys,\nsaadakseen takaisin isäinsä kaupunkia eli sitä paikkaa, jossa se oli\nollut. He jättivät sitte maansa, ollaksensa vierasten kansain seassa\nelävinä todistuksina raamatun ennustusten totuudesta.\n\nJerusalem pysyi nyt Romalaisten hallussa vuoteen 636, jolloin\nkiihkoisten muhamedilaisten armeija ilmaantui kaupungin eteen. Se\notettiin nyt taasen väkirynnäköllä ja Saracenit harjoittivat tavallista\njulmuuttansa.\n\nKaupungissa olevat kristityt saivat nyt usein kärsiä ankaria\nvainoomisia ja pyhissä vaeltajia rääkättiin ja tapettiin tuontuostakin.\nSitä kesti monta vuosisataa perätysten, kunnes vihdoin tuo yhä\nkiihkenevä vainoominen Palestinassa asuvia Kristityttä vastaan herätti\nkoko Europassa yleistä mielipahaa. Nyt päätettiin valloittaa pyhä maa\nuskottomain käsistä, ja niinkutsutut ristiretket alkoivat. Saksanmaan,\nEnglannin, Franskan ja Italian parhaimmat soturit riensivät tälle\npyhälle paikalle taistelemaan Saraceneja vastaan, ja Jerusalem virui\ntaasen veressä.\n\nRistiarmeija valloitti kaupungin v. 1099, muhamettilaiset teloitettiin\nsäälimättä ja kristityt harjoittivat semmoista julmuutta, joka paremmin\nolisi sopinut Arabialaisille kuin kristityille.\n\nSittemmin Saracenit ja kristityt vuorottain valloittivat kaupungin\ntoisiltansa, jolloin verta aina vuosi virtana, kunnes kristityt vihdoin\najettiin siitä pois iäksi päiviksi v. 1243.\n\nTästä ajasta saakka on kaupunki yhtämittaa ollut muhamedilaisten\nhallussa. Kuitenkin käy puhe Arabialaisten kesken, että kristityt vielä\nkerran valloittavat kaupungin ja kukistavat muhamedilaisten vallan, ja\nhuhu kertoo myöskin minkä portin kautta he tunkevat sisään, nimittäin\n\"Kultaisen portin\" kautta, joka on kaupungin itäisessä kyljessä juuri\nvastapäätä Omarin moskejaa ja joka johtaa isolle temppelikartanolle.\nTämän ennustuksen tähden on tuo Kultainen portti muurattu kiini,\netteivät Kristityt pääsisi sisään.\n\nOmituista oli johtaa mieleensä tämän kaupungin monivaiheista\nhistoriaa ja kaikkia niitä verisiä mullistuksia, jotka täällä ovat\ntapahtuneet, samalla haavaa kuin olimme tilaisuudessa leiristämme\nkatselemaan tuon suuren kuninkaan kaupunkia, semmoisena kuin se\nnäkyy matkustajan silmiin. Se ei tätä nykyä ole paljon sen ihanan\nkaupungin näköinen, jonka Titus hävitti, mutta sillä on sama nimi,\nja sen pyhät muistot kirkastavat sitä ja tekevät sen kalliiksi\nkaikille kristityille, niin kauvan kuin maailma seisoo. Me emme\nväsyneet katselemasta Jerusalemia, ja illoin viivyin minä kauvan\nulkona leiristäni, katsellen, tuota muistojen kallista kaupunkia\nympäristöineen, heleän kirkkaan kuuvalon valaisemana. Jerusalemin\nväkilukua ovat eri kirjailijat hyvin erinkaltaisesti arvostelleet.\nMuutamat eivät sano sen nouseman yli 10,000, toiset lukevat taas sen\n30,000 asti. Erään laskun jälkeen, jonka minä olen nähnyt ja jonka\nsanotaan olevan kaikkein todenperäisimmän, olisi väkiluku 4,000\nmuhamedilaista, 6,000 Judalaisia, 1,610 Kreikkalaista kristittyä, 1,200\nRomalais-katolilaista, 200 Armenialaista, 150 Syrialaista, Kopteja ja\nAbyssinialaisia ynnä 100 protestanttilaista — yhteensä 13,340.\n\nKaupunki on jaettu neljään suureen kortteeriin, joissa eri uskolaiset\nasuvat erillään toinen toisistaan. Koillisessa kortteerissa asuvat\nMuhamettilaiset, luoteisessa kristityt, lounaisessa Armenialaiset ja\nkaakkoisessa Judalaiset.\n\nNäistä kortteereista on erittäin Judalaisten kortteeri silmiinpistävä\nhuonoin rakennustensa ja äärettömän likaisuutensa tähden. Sen perästä\non muhamedilaisten kortteeri kurjin. Molemmat jälillä olevat ovat\npaljoa siivommat. Nämä kortteerit ovat erotetut toisistaan kaupungin\nkahden suurimman kadun kautta, joiden varrella bazarit ovat.\n\nJerusalemissa on useampia isoja, eri kirkkokunnille kuuluvia\nluostareita, ja juuri nykyään on Zionin vuorelle rakennettu\nyksinkertainen, mutta erinomaisen soma protestanttinen kirkko. Tämän\nkirkon esimiehenä on pispa Gobat ja hänen allensa kuuluu useita\nenglantilaisia ja saksalaisia evankelisia opettajia.\n\nTuossa protestanttisessa kirkossa olimme, täällä viipyessämme, joka\nsunnuntaina tilaisuudessa muiden kristiveljein kanssa viettämään\nharrasta jumalanpalvelusta ja veisaamaan Jumalan kunniaa juuri samoilla\nvirsillä, joita David tällä sialla teki ja lauloi. Hyvin liikuttava oli\nkuulla Jerusalemissa saarnattaman ristiinnaulitusta.\n\nMe saimme useiksi illoiksi ystävällisen kutsumuksen pispa Gobatin\nluokse ja kohtasimme siellä ne protestanttiset opettajat ja\nlähetyssaarnaajat, jotka asuvat Jerusalemissa. Nämät olivat: pastori\nCrawford Englannista, pastori Valentiner Preussista, herrat Hefter ja\nBaeley, erään Londonissa löytyvän judalaisen lähetysseuran lähettämät\nsaarnaajat, ja herrat Klein ja Sandrecsky, jotka Englannin kirkon\nlähetysseura oli lähettänyt. Paitsi näitä tapasimme täällä koko joukon\nmatkustavia niinhyvin Englannista kuin Saksanmaalta.\n\nNämä iltaseurat tuon protestanttisen pispan luona Jerusalemissa alkoivat\nrukouksella, jonka pispa itse piti ja jonka aikana kaikki läsnäolijat\nolivat polvillansa. Sitten puheltiin kaiken iltaa hengellisistä\nasioista, ja kokous päättyi rukouksella ja veisulla. Kalliita olivat\ntodellakin nämä kristillisten veljesten kokoukset tuossa pyhässä\nkaupungissa. Milloinkaan emme unohda sitä rakkautta ja ystävällisyyttä,\njolla pispa ja hänen rouvansa meitä kohtelivat, ollessamme\nJerusalemissa.\n\nProstestanttinen seurakunta Jerusalemissa ei ole monen vuoden vanha.\nSe on sen lähetysseuran toimeen panema, joka Londonissa on syntynyt\nKristinuskon levittämistä varten Judalaisten seassa.\n\nEnsimäinen saarnaaja, jonka tämä seura lähetti Palestinaan, tuli\ntänne 1820; mutta vasta m. 1824 asettui ensimäinen lähetyssaarnaaja\nJerusalemiin asumaan; hän oli T:ri Dalton. Hän kuoli jo v. 1826,\nmelkein kohta sen jälkeen kuin tuo myöskin jo kuollut pappismies\nNicolayson saapui paikalle hänen apulaiseksensa. Wihdoin, monien\nvastusten perästä Turkkilaisten puolelta, onnistui saada ostaa\nprotestanttisen kirkon rakentamista varten tarpeellinen tontti. Useita\nrakennuksia ruvettiin heti panemaan toimeen, mutta kun työ jo oli\nmelkoisesti edistynyt, kuoli rakennusmestari ja tämä tapaus ynnä\nEgyptiä vastaan syttynyt sota esti rakennuksen valmistumista.\n\nW. 1841 päättivät Englannin ja Preussin hallitukset yhteisellä\nkustannuksella toimeen panna ja voimassa pitää erityistä protestantista\nhiippakuntaa Itämailla ja Jerusalem määrättiin pispan istuimeksi. Tämä\nhiippakunta oli käsittävä Mesopotamian, Kaldean, Syrian, Palestinan,\nEgyptin ja Abyssinian. Englannin ja Preussin hallitukset valitsevat\npispan vuorotellen. Jo syksyllä v. 1841 vihittiin Mikael Salomo\nAleksander, eräs kääntynyt Judalainen, Jerusalemin ensimäiseksi\nprotestanttiseksi pispaksi. Yksi Judan hajoitetun suvun jäsen palasi\ntakaisin isäinsä kaupunkiin kristittynä pispana —todellakin merkillinen\ntapaus, suuri ajan merkki, jota kristityt, tuo hengellinen Israel,\npitivät enteenä sen lupauksen täyttämiseen, joka sanoo että uudistuneet\nheistä tulevat autuaiksi ja tunnustavat sydämessänsä Messiaan, jonka\nheidän esi-isänsä tuomitsivat kuolemaan, ja ottavat Hänen nimessään\nhaltuunsa luvatun maan niinhyvin sanan maallisessa kuin hengellisessä\nmerkityksessä.\n\nPispa Aleksander kuoli jo v. 1845 ja hänen jälkeensä tuli pispaksi\nGobat, joka ennen suurella innolla oli lähetyssaarnaajana työtä tehnyt\nItämailla, erittäinkin Abyssiniassa.\n\nToisena päivänä senjälkeen kuin Filisteasta olimme takaisin tulleet,\noli sapatti. Jo varhain aamulla jätin minä leirimme ja ohjasin kulkuni\nJerusalemiin päin, viettääkseni siellä jumalanpalvelusta. Edessäni\noleva kaupunki, tuo rakas vuori, jonka jyrkkää tietä minä kuljin,\nGethsemane sen juurella, ja sapatin rauhallisuus, — nämä kaikki\nyhdistyneenä olivat voimallisin saarna sydämelleni, Minkä milloinkaan\nolin kuullut.\n\nMinä kävin ensin hotellissa asuvain ystäväini, Lejonhufvudin ja\nDoughtyn luona ja menin sitte heidän seurassansa protestanttiseen\nkirkkoon.\n\nTämä kirkko on rakettu kauniille avonaiselle paikalle Zionin vuorelle,\nja on todellakin siellä Herran Zionina tuon pyhän kaupungin pimeyden\nkeskellä.\n\nWuonna 1842 laski pispa Aleksander tämän kirkon perustuksen. Työtä\njatkettiin sitten yhtämittaa Tammikuuhun v. 1843, jolloin Turkkilaiset\nkoettivat estää sen pitkittämistä. Wastuksia ilmaantui nyt runsaasti,\nmutta Herran avulla ja kristittyjen uutteruuden kautta päästiin niistä\nkaikista, ja siellähän nyt seisoo Zionin vuorella tuo yksinkertainen\nmutta erinomaisen soma kirkko ikäänkuin Jumalan vartiatornina, josta\nhänen sotamiehensä katselevat pyhää maata, valloittaaksensa sitä ja\ntehdäksensä sitä pyhän kansan maaksi.\n\nMe olimme täällä evankelisessa jumalanpalveluksessa, joka alkaa\nk:lo 10 e.p.p. ja iltapuolla päivää kuulimme saksalaisen saarnan;\nsemmoinen pidetään täällä joka sunnuntai klo 3. Molemmat saarnat olivat\nerinomaisen hyvät.\n\nJerusalemin protestanttiset kristityt tekevät työtä monella haaralla.\nTäällä löytyy eräs sairashuone Judalaisia varten, jossa on siaa\n36 sairaalle, ja moni köyhä Israelilainen on täällä saanut sekä\nruumiin että sielun terveyden. T:ri Mac-Gavon on tämän sairashuoneen\nesimiehenä ja hänen apunansa on eräs herra Atkinson ynnä useampia\nsairashoitajattaria; ja esimiehessä on yhtyneenä totinen kristillinen\nrakkaus tottuneen lääkärin taitavuuteen.\n\nIlman sitä on Jerusalemissa Diakonissa-koulu, jonka pispa Aleksander\non perustanut, ja tätä koulua pidetään voimassa sekä tuon judalaisen\nLondonissa olevan lähetysseuran kustannuksella että vapaaehtoisilla\napurahoilla. Poikakoulu on Zionin vuorella, ulkopuolella kaupungin\nmuuria eräässä nykyään rakennetussa huoneessa. Täällä opetetaan noin 30\nlasta. Tyttökoulu on kaupungin sisäpuolella ja oppilasten lukumäärä on\nlähes 20.\n\nTäällä löytyy myös työhuone köyhiä varten, jotka ovat joko\nkääntyneitä kristityitä tahi semmoisia, jotka siksi tahtovat tulla,\nja erityinen koulu Judalaisia naisia varten. Näiden lisäksi tulee\nvielä Preussilainen sairas-huone ja tyttökoulu, joiden johtajina on\nneljä diakonissaa, kaikki Kaiserwerthista kotoisin, ja eräs majapaikka\nmatkustajia varten.\n\nProtestanttinen lähetystoimi näyttää sillä tavoin täällä vakaantuneen,\nja on tämä työ jo ruvennut hedelmiä kantamaan. Paitsi useampia\nkääntymisiä sairasvuoteilla, joista kuulimme puhuttavan, kertoi pispa\nGobat että jotenkin suuri joukko turkkilaista sotaväkeä alkoi ruveta\nkuultelemaan evankeliumia, ja, samassa kuin tämä häntä ilahutti,\nlausui hän vakuutuksensa olevan, että, jos nämä sotamiehet todellakin\nmuuttuisivat kristityiksi, sen seurauksena voisi olla yleinen\nkristittyjen murha.\n\nKun tulimme takaisin hotelliin, oli siellä minun hevoiseni, jonka\naamulla, ennenkuin leiristä lähdin olin käskenyt tulkin lähettämään\nhotelliin jälkeen puolenpäivän. Minä sanoin nyt jäähyväiset ystävilleni\nja ratsastin ylös öljymäelle olevaan leiriimme.\n\nMe viivyimme vielä kolme päivää Jerusalemin läheisyydessä ja kaksi\nviimeistä päivää asuin minä itse kaupungissa eräässä hotellissa,\nsaadakseni sanoa että kumminkin olin asunut Jerusalemin muurein\npiirissä.\n\nMe mietimme nämät päivät ystäväin ja kristiveljesten seurassa ja teimme\nuseampia kävelyitä ulos kaupungista, joilla retkillä meitä useimmasti\nseurasi Jerusalemissa asuvia opettajia, jotka hyväntahtoisesti\nselittivät meille kaikkein raamatussa nimitettyin paikkain aseman niin\nhyvin, kuin he monivuotisten tutkimusten avulla sitä luulivat voivansa\ntehdä.\n\nEräänä iltana olimme lähetyssaarnaajain kokouksessa, joka pidettiin\nsuuressa koulusalissa Zionin vuorella. Kun olimme tulleet paikalle,\nkehoitettiin minua kertomaan hengellisistä liikunnoista Ruotsissa,\njoista huhu oli levinnyt veljesten kokoukseen Jerusalemissakin ja\njoista täällä olevat kristityt iloitsivat. Wähän aikaa arveltuani,\nlupasin noudattaa veljesten tahtoa; mutta eräs lähetyssaarnaaja\nIndiasta, jonka ensin tuli mainita jotakin kokemuksistaan tältä\nlähetysalalla, kulutti niin paljon aikaa kertomukseensa, ettei enää\nkellään toisella ollut tilaisuutta nousta puhumaan. Kuitenkin ilmoitin\nminä opettajille yksityisesti yhtä ja toista niistä suurista yleisistä\nherätyksistä, jotka liikkuvat minun kotimaassani, ja pieninkin\nsivuseikka näytti heitä suuresti miellyttävän.\n\nKun nyt lopetan tämän luvun ja samassa jätän Jerusalemin, tunnen minä\nkuinka heikko ja vaillinainen kertomukseni tästä kaupungista on. Minä\nolen vaan lausunut muutamia sanoja siitä, enkä voinutkaan muuta tehdä;\nsillä jos tätä kaupunkia olisin ruvennut laveammin kertomaan ja sen\nerityisiä osia kuvaamaan, olisi siitä syntynyt suuri teos, johon ei\nminulla ole kykyä ja johon ilman sitä olisi tarvittu enemmän tutkimusta\nja kauvempaa viipymistä näillä pyhillä seuduilla, kuin mitä minulle oli\nsallittu.\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\nJerusalemista Sichemiin — Samarialaiset.\n\n\nTuorstaina 3:s päivä Toukokuuta suorimme me matkaan. Iltapuolella\npäivää otettiin teltit alas, kaikki kapineet sälytettiin kokoon,\nja muulit, jotka olimme vuokranneet koko siksi ajaksi, kuin vielä\nPalestinassa ja Syriassa matkoillamme viivyimme, olivat aamulla\nvarhain saapuvilla meidän leirissä. Puolipäivän aikaan läksimme\nme hotellistamme Jerusalemissa ja ratsastimme ylös Öljyvuorelle,\nnähdäksemme kuinka miehemme kuormittivat muuleja.\n\nSilloin tällöin vilkahti silmä miesten puuhasta alas Gethsemaneen,\nKidronin ojaan ja Morian vuorelle, jolla jälkimmäisellä on temppelin\npiha ja koko kaupunki sen ympärillä. Kun rakkaista ystävistä on\nerkaneminen, tahtoo mielellään ikäänkuin viivyttää noita viimeisiä\nrientäviä hetkiä, että oikein ehtisi painamaan armastensa muodon iäksi\npäiviksi muistiinsa. Melkein sama oli meidän laitamme täällä, kun\njätimme nämä armaat seudut. Me nousimme vihdoin hevostemme selkään,\nkatselimme viimeisen kerran tätä kaunista näkyä — Öljyvuoren pyhää\nympäristöä — ja ulotimme matkamme Pohjoseen päin — meidän rakasta\nvaikka kaukaista kotoa kohden.\n\nMe ratsastimme alas Öljyvuoren rinnettä myöten, sivusimme vielä kerran\nGethsemanen ja Kidronin ja tulimme sille tielle, joka Damaskun portista\nmenee Pohjoseen päin Jerusalemista.\n\nMatkamme alussa katsahdimme me useasti taaksemme, saadaksemme vielä\nkerran nähdä Jerusalemin kolkkoja muureja ja Öljyvuoren tummia\nkukkuloita laskevan auringon valossa. Wihdoin katosi taaksemme tuon\npyhän kaupungin viimeinen haave ja Öljyvuoren korkein kukkulakin meni\nnäkymistämme.\n\nWähän ajan perästä, sitte kuin Jerusalem oli kadonnut näkymistämme,\nlaski aurinko ja iltarusko levitti punertavaa loistoaan Judean vuorille\nja laksoihin ja valaisi esineitä yhä vaihtelevilla, ihanilla väreillä.\nWärit välkkyivät joka tuokio eri tavalla, sillä auringon valo heikkoni\nheikkonemistansa ja nousseen kuun himeä kumotus rupesi taistelemaan sen\nkanssa vallasta, kunnes vihdoin täyden kuun hopealta hohtava kehä oli\nainoa valo, joka johti meidän kulkuamme.\n\nSeutu, jonka läpitse matkasimme, oli hedelmällisempi kuin mikään\ntoinen paikka, jonka Judeassa olimme nähneet. Eivät ainoastaan laksot\nolleet viljellyt, vaan useimmat vuoretkin olivat peitetyt vihannoilla\npenkerillä aina huippuun asti, ja näköalat olivat vähän vapaammat kuin\ntavallisesti tässä omituisessa vuorimaassa.\n\nIllan suloinen viileys ynnä tuo ihana seutu, jonka läpitse matkasimme,\nja tuo kirkas kuuvalo, joka meitä johti, teki tämän ratsastuksen\neriomaisen viehättäväksi.\n\nMe ohjasimme kulkumme Betheliä kohden, jossa aioimme pystyttää\ntelttimme ja olla yötä. Matkalla sinne sivusimme me Anathoth'in joka\non yksi niistä neljästä kaupungista, jotka luvatun maan jaossa tulivat\nBenjaminin suvulle. Anathoth on erään Israelin suurimman prophetan,\nnimittäin Jeremiaan, syntymäpaikka. Hän oli Hiskiaan poika, Anathothin\npapeista, Benjaminin maalta. Täällä tuli hän jo nuorukaisena kutsutuksi\nHerran prophetaksi. Kun hän täällä vastasi Jumalalle: \"voi Herra,\nHerra! katso en minä kelpaa saarnaamaan, sillä minä olen nuori\" sai hän\nvastaukseksi: \"älä sano: minä olen nuori; mutta sinun pitää kaikkiin\nniihin menemän, kuin minä sinun lähetän ja puhuvan kaikkia, kuin minä\nsinulle käsken. Älä Pelkää heitä! sillä minä olen tykönäs, ja pelastan\nsinun, sanoo Herra\". Kun Jeremias tässä syntymäkaupungissaan sai\nkärsiä vainoomista ja asujamet eivät tahtoneet ottaa korviinsa hänen\nsanojansa, vaan uhkasivat tappaa hänen, jollei hän lakannut puhumasta\nHerrasta, julisti Herra prophetan kautta Anathothille seuraavan\nrangaistuksen: \"Sentähden sanoo Herra näin Anathothin miehiä vastaan,\njotka sinun henkeäs väijyvät ja sanovat: älä ennusta meille Herran\nnimeen, jolles muutoin tahdo kuolla meidän käsissämme. Sen-tähden näin\nsanoo Herra Zebaoth: katso, minä etsin heitä kostolla, nuoret miehet\npitää heistä miekalla tapettaman, heidän poikansa ja tyttärensä pitää\nnälästä kuoleman, niin ettei heistä pidä mitään jäämän; sillä minä\nsaatan Anathothin miehille onnettomuuden sinä vuonna, koska heitä\nkostolla pitää etsittämän.\"\n\nMe saavuimme sitte Betheliin klo ½ 10 aikaan ja pystytimme leirimme\nihan kaupungin viereen. H:ra Botcharbyn muulit eivät tulleet perille\nsamaan aikaan kuin meidän, vaan paljoa myöhempään, niin että Botcharby\nja Taylor joivat teetä meidän kanssa ja lepäsivät meidän telteissä klo\n1:teen yöllä, jolloin heidän telttinsä vihdoinkin tuli.\n\nNykyinen Bethel on rakettu jotenkin avaralle vuorelle, jota laaksot\nympäröivät. Wuoret rajoittavat näköalaa joka taholta, etelässä eivät ne\nkuitenkaan ole ylen korkeita, niin että kenties tuon suuren moskeijan\nkuvusta Jerusalemissa voi nähdä Betheliin. Tuon vanhan kaupungin\nrauniot viruivat hajallaan meidän leirimme ympärillä ja näyttivät\ntodistavan, että me nyt olimme samalla paikalla, jossa raamatussa\nmainittu Bethel kerran seisoi. Rauniot ovat kukistuneitten huonetten\nperustuksia, muurein jätteitä ja suurempia ja pienempiä kiviläjiä.\nAlhaalla länteenpäin antamassa laaksossa on lammikko eli vesisäiliö,\njoka on rakettu kivestä 300 jalkaa pitkäksi ja noin 200 jalkaa\nleveäksi. Täällä löytyy myös kaksi kirkasta lähdettä.\n\nNäillä lähteillä juotti Abraham usein karjaansa, sillä patriarkka on\ntänne toisinaan pystyttänyt telttinsä; laaksoin runsaat laitumet ja\nlähdetten raitis vesi houkutteli häntä tänne.\n\nTäällä lepäsi kerran Jakob, paetessaan veljensä Esaun vihaa, ja oli\nyötä paljaan taivaan alla, kivi päänalaisena. Täällä näki hän unissaan\nne kummalliset tikapuut, jotka olivat taivaan ja maan välillä, ja\nnäki Jumalan enkelein käyvän niitä myöten ylös ja alas, ja Herra itse\nseisoi ylimpänä ja sanoi: \"Minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs\nJumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan\nminä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes pitää olevan\nniinkuin maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjaan\nja etelään päin. Ja sinussa pitää kaikki sukukunnat maan päällä\nsiunatuksi tuleman, ja sinun siemenessäs. Ja katso, minä olen sinun\nkanssas, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänäs joudut, ja saatan sinun\njälkensä tälle maalle: sillä en minä hylkää sinua siihen asti, että\nminä kaikki teen, mitä minä sinulle puhunut olen\". Kun Jakob heräsi,\npelkäsi hän ja sanoi: \"totisesti on Herra tässä paikassa; eikä tässä\nmuu ole kuin Jumalan huone ja taivaan ovi\" Hän pystytti kiven, jota hän\noli käyttänyt päänsä alaisena, muistopatsaaksi ja kutsui paikan Bethel\n(Jumalan huone). Hän teki täällä lupauksen että jos Jumala oli hänen\nkanssansa ja varjeli häntä matkalla ja toi hänen takaisin rauhassa\nkotia isänsä tykö, Herra oli oleva hänen Jumalansa ja tämä kivi, jonka\nhän oli pystyttänyt, oli oleva Jumalan huone.\n\nKolmenkymmenen vuoden perästä tuli Jakob takasin Betheliin, mutt'ei\nsilloin yksinäisenä pakolaisena, vaan suuren palvelia-joukon ja\nmahtavan karjalauman kanssa, jotka hän oli ansainnut sukulaisensa\nLabanin luona Mesopotamiassa. Täällä hautasi hän erään tammen alle\nDeboran, Rahelin imettäjän. Täällä ilmestyi uudestaan Jumala Jakobille\nja antoi hänelle toistamiseen nimen Israel. Täällä pystytti hän\nalttarin Herralle Jumalalle, niinkuin hän luvannut oli.\n\nKun Israelin valtakunta jaettiin, tuli Bethet kahdessa suhteessa\nmerkilliseksi, ensiksi että se oli pyhä paikka, toiseksi että se oli\nrajalinnana ja tosiaankin avaimena molempiin valtakuntiin.\n\nKuningas Jerobeam rakensi Betheliin alttarin ja asetti sen päälle\nkultaisen vasikan ja pakoitti kansansa uhraamaan sille, eikä päästänyt\nheitä menemään Jerusalemin temppeliin viettämään jumalan palvelustansa,\nsillä hän pelkäsi että kansa siinä tapauksessa kääntyisi uudestaan\nJudan kuningasten puolelle. Kun Jerobeam kerran oli valmistanut\nBethelissä suuren juhlan ja juuri seisoi alttarinsa edessä, valmisna\nuhraamaan, tuli Jumalan mies Judasta Herran sanan kautta Betheliin\nja huusi alttaria vastaan ja sanoi: \"Alttari, alttari! näin sanoo\nHerra: katso, Davidin huoneelle on syntymä poika, Josia nimeltä:\nhän on uhraava sinun päälläs korkeuden pappeja, jotka sinun päälläs\nsuitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs\". Ja hän\nlisäsi: \"tämä on se ihme, jonka Herra puhunut on: katso, alttarin\npitää halkeaman, ja tuhka, joka sen päällä on, pitää hajotettaman\".\nKoska kuningas Jerobeam tämän kuuli, julmistui hän, oikaisi kätensä\ntuota uskaliasta miestä kohden ja sanoi: ottakaat hän kiinni; mutta\nsamassa kuivettui hänen kätensä, ettei hän taitanut sitä jälleen vetää\npuoleensa, ja ennenkuin kukaan ehti tuohon rohkeaan mieheen kiinni\nkäymään, halkesi alttari ja tuhka sen päältä hajosi. Kuningas sanoi\nmiehelle: \"rukoile sinun Jumalaas minun edestäni, että minun käteni\ntaipuis minun tyköni. Niin Jumalan mies rukoili nöyrästi Herraa, ja\nkuninkaan käsi taipui jälleen hänen puoleensa ja tuli niinkuin se oli\nennenkin ollut\".\n\nTämän epäjumalan palveluksen tähden muutettiin Bethel'in nimi toisinaan\nBethaven'iksi: epäjumalain huone.\n\nYli näiden vuorten ja näiden laaksoin kautta matkusti Elias Jordanin\nvirralle viimeisellä matkallaan maan päällä.\n\nJumalan miehen ennustus Bethelin alttarista kävi viimein toteen, kun\nJosia, täynnä kiivautta epäjumalia vastaan, myöskin tuli Betheliin\nsille korkeukselle, jonka Jerobeam tehnyt oli ja joka Israelin saatti\nsyntiä tekemään. Hän kukisti sen alttarin ja korkeuden, survoen sen\ntuhkaksi ja poltti myös metsistön. Kun Josia kääntyi taaksepäin,\nsai hän nähdä haudat, jotka olivat vuorella, ja lähetti noutamaan\nluut haudoista ja poltti ne alttarilla ja saastutti sen Herran\nsanan jälkeen, kuin Jumalan mies huutanut oli. Ja hän tappoi kaikki\nkorkeusten papit, kuin siellä olivat, alttareilla ja poltti ihmisten\nluut niitten päällä ja palasi Jerusalemiin.\n\nMe jätimme Bethelin varhain seuraavalla aamulla ja pitkitimme matkaamme\nPohjoseen päin. Meillä oli aikomus sioittaa illaksi leirimme Sichariin,\njonka \"maa-kartanon\" Jakob antoi pojallensa Josephille ja jossa me\nolisimme tilaisuudessa käymään tuolla rakkaalla Jakobin lähteellä,\njolla Herra kerran matkasta väsyneenä levähti.\n\nMe poikkesimme matkallamme Siloon, joka on taipaleen matkan päässä\nitäänpäin Bethelin ja Sicharin välillä käyvällä tieltä. Silon ympärillä\noleva seutu on ruma; et näe muuta kuin pyöreitä alastomia vuoria ja kun\ntulet tuon entisen kaupungin raunioille, eivät ne mitään erinomaisia\nole. Ensin tullaan eräälle neliskulmaiselle rakennukselle, joka\nsilminnähtävästi ei ole aivan vanhoilta ajoilta; se näyttää ensin\nolleen kirkkona, mutta on sitte muutettu linnaksi; sen muurit omat 4\njalkaa paksut. Wähän matkan päässä tästä rakennuksesta viruvat Silon\nrauniot siellä täällä hajallaan.\n\nPaikan pyhät muistot ainoastaan voivat houkutella matkustajaa tälle\nsyrjäretkelle Siloon.\n\nTäällä sai liitonarkki ensimäisen vakinaisen paikkansa, sitten kuin\nIsraelin lapset olivat valloittaneet maan, joka heille oli luvattu, ja\ntäällä jakoivat he keskenänsä maan arvalla. Arkki jäi Siloon, siksi\nkunnes se Aphek'in tappelussa joutui voittavain Philistealaisten\nkäsiin. Täällä lankesi pappi Eli alas tuoliltaan ja kuoli, saadessaan\nsanoman tästä tappelusta, arkin ryöstöstä ja molempain poikainsa\nkuolemasta.\n\nSiloon vei kiitollinen Hanna pienokaisen poikansa Samuelin,\n\"antaaksensa häntä Herralle kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta\nrukoiltu oli\".\n\nSilossa vietettiin joka vuosi suurta juhlaa sen ajan muistoksi, jolloin\nliitonarkki oli täällä. Silon tyttäret hyppivät tässä juhlassa ja\neräsnä vuonna, kun tätä juhlaa vietettiin, kätkivät nuoret miehet\nBenjaminin suvusta itsensä läheisiin viinamäkiin. Kun hyppy oli\nparhaimmallansa, riensivät miehet esille ja ryöstivät nuo tanssivat\nneidot, veivät heidät kotiansa ja jokainen otti vaimoksensa sen, jonka\nhän oli kiinni saanut.\n\nTodistukseksi, kuinka julmalla tavalla naisia näillä seuduilla\nnykyään kohdellaan, tahdon vaan kertoa seuraavan kohtauksen: Me\nolimme istahtaneet keskelle raunioita, levätäksemme hetken aikaa ja\nsyödäksemme aamiaista. Suuri joukko miehiä, kumminkin 50 luvulta,\nistui meidän ympärillämme, katsellen meitä kummastuksella ja\nuuteliailla silmäyksillä. Joukko vanhoja ja nuoria naisia oli myöskin\nlähestynyt katselemaan vieraita; muutamat miehistä ärjäsivät heille,\nettä korjaisivat luunsa. Kun eivät he kohta noudattaneet heidän\nepäkohteliasta käskyänsä, viskasivat he isoja kiviä heidän jälistänsä\nja ajoivat heidät pois, ikäänkuin lammaslaumaa ajetaan.\n\nTämän paikkakunnan väestö on tunnettu hyvin villiksi. He kokoontuvat\naina suurissa joukoissa matkustavain ympärille ja pyytävät hyvin\nvaativalla tavalla \"baksjista\". He kalistelevat samassa miekkojansa ja\npitkiä pyssyjänsä, ja jos he matkustajissa havaitsevat vähänkin pelkoa,\ntulevat he yhä rohkeammiksi ja hävyttömämmiksi; mutta he ovat itse\ntavallisesti hyvin pelkureita ja pysyvät tarpeenmukaisen matkan päässä,\njos matkustajat näyttävät heistä kelvollisilta ja vakavilta.\n\nMe pitkitimme matkaamme Pohjoseen päin. Me kävimme tänä päivänä\nyli Judean rajan ja tulimme Samarian maakuntaan. Nuo alastomat,\nhedelmättömät kalliot rupesivat nyt harvenemaan ja me sivusimme yhden\nviljavan lakeuden toisensa perästä. Useampia kyliä näkyi etäällä ja\nnäköalat levisivät joka askelelta.\n\nMe tulimme vihdoin ylängölle, josta meillä oli vapaa ja ihana näköala\nedessämme. Suuri, puoltatoista penikulmaa pitkä lakeus ulottui täältä\netelästä Pohjoseen ja sen leveys saattoi olla noin puolta penikulmaa.\nIdässä rajoittivat tätä lakeutta synkät, matalat vuoret, lännessä\npäin olivat vuoret paljoa korkeammat, niin että niiden kukkulat\nnousivat yli koko ympärillä olevan seudun. Korkein näistä vuorista on\ntuo tunnettu Garizim, jonka kukkulalla vielä löytyy Samarialaisten\ntemppelin jäännöksiä. Heti Garizimin pohjoispuolelta tulee näkymiin\nEbal. Wedellä runsaasti siunatussa laksossa näiden molempain mahtavain\nvuorten välissä on tuo tunnettu Sichar, ja idänpuolella kaupungista\ntuon suuren äsken mainitun lakeuden rajalla on mainio Jakobin lähde.\nKaukana pohjassa päin näkyy Hermonin mahdottoman suuri vuorenhuippu\nkohottavan hopealta hohtavaa lumilakeansa pilviä kohden. Maksaa kyllä\nvaivan seisahtaa tähän hetkeksi aikaa vähän likemmin tarkastelemaan\ntätä näköalaa, joka on kauniimpia pyhässä maassa.\n\nKun sitte ratsastat yli tämän suuren lakeuden, havaitset sen joka\npaikassa olevan hedelmällisen ja verrattavasti hyvin viljellyn ja tie\nluikertaa edelleen yhtä mittaa läpi peltoin ja viljavainioiden. Samalla\nlakeudella, jossa maamies kyntää peltoa, jonka hän äsken on niittänyt,\nhäälyttelee tuuli juuri hänen vieressään kypsinyttä eloa, joka odottaa\nleikkuuta.\n\nKylät eivät ole lakeudella, vaan niitä nähdään siellä täällä vuorten\nvälissä, jonne ne ovat raketut paremman turvallisuuden vuoksi\nvihollisen päällekarkauksilta.\n\nKaksi tietä käy tätä lakeutta pitkin Sichariin, toinen seuraa noiden\nläntisten vuorien juurta, toinen kulkee lakson pohjassa. Tuo viimeksi\nmainittu vie matkustajan Jakobin lähteen ohitse, jonka tähden me\ntietysti valitsimme tämän tien.\n\nLuultavasti matkusti Mestari opetuslastensa kanssa tätä samaa tietä,\nkun hän aikoi Judeasta Galileaan ja silloin täytyi kulkea Samarian\nkautta. Hän kävi yli tämän polttavan lakeuden, juuri kuin päivä oli\npalavimmallansa, sillä kuudennella hetkellä eli puolipäivän aikaan\nsaapui hän Jakobin lähteelle, jossa hän matkasta väsyneenä istahti\nlevähtämään.\n\nPuolipäivän aikaan saavuimme mekin nyt tälle lähteelle ja istahdimme\ntähän niinhyvin levätäksemme kuin myöskin saadaksemme itse paikalla\nlukea tuota suloista kertomusta Johanneksen 4:ssä luvussa. Kun\nJesus väsyneenä oli istahtanut tähän ja opetuslapset olivat menneet\nkaupunkiin ostamaan ruokaa, tuli yksi Samarian vaimo vettä noutamaan ja\nJesus sanoi hänelle: anna minun juodakseni.\n\nWaimon vastaus osoittaa selvästi mikä kiukku malliksi Samarialaisten ja\nJudalaisten välillä, kun hän vastasi tuolle janoovalle, joka lähteellä\npyysi häneltä vettä: \"kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet\nJudalainen, ja minä olen Samarialainen?\"\n\nWapahtajan vastaus sitä vastaan osoittaa hänen ääretöntä rakkauttansa.\nWaimolle, joka ei tahdo antaa hänelle vettä Jakobin lähteestä, tarjoo\nhän pyytämättä Elämän vettä, Jumalan anteeksiantavaa rakkautta, joka\nijankaikkisesti sammuttaa sielun janon. Hän avaa vaimon sydämen uskolle\npuhumalla hänen kanssansa hänen synneistänsä ja osoittamalla todeksi,\nettä hän oli propheta, jonka kaikkinäkevä silmä jo aikoja sitten oli\nnähnyt hänen, ennenkuin hän nyt tuli lähteelle, vettä noutamaan.\n\nKun vaimo tämän havainnon johdosta rupesi puhumaan hänen kanssansa\nrukouksesta ja sanoi: \"meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet\nja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sia, jossa pitää\nrukoiltaman\", opettaa vapahtaja hänelle oikean rukouksen laatua,\nsanoen: te ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta hetki tulee ja on nyt\njo, että totiset rukoiliat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa;\nsillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on\nhenki, ja jotka häntä rukoilevat niiden pitää hengessä ja totuudessa\nhäntä rukoileman.\n\nTähän vastasi vaimo: minä tiedän, että Messias on tuleva, joka\nkutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki.\n\nJesus ilmoitti silloin kuka hän oli, sanoen: \"minä olen se, joka puhun\nsinun kanssas\". Tämä sana tunki syvälle vaimon sydämeen ja hän uskoi\nsen.\n\nOpetuslapset tulivat nyt takaisin ja heidän tulonsa keskeytti tämän\nmerkillisen keskustelun Jakobin lähteellä.\n\nWaimo jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: Tulkaat\nkatsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt\nolen: olleeko hän Kristus?\n\nSillä aikaa rukoilivat opetuslapset häntä, sanoen: Rabbi, syö.\n\nHän vastasi heille: \"minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä\", ja\nselitti heille mitä ruokaa hän tarkoitti, lisäten: \"minun ruokani on\nse, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, ja täytän hänen\ntekonsa\".\n\nKun sen päivän ilta tuli, jolloin Jesus oli istahtanut levähtämään\nlähteelle, oli suuri joukko Samarialaisia kokoontunut hänen\nympärillensä, kuulemaan hänen sanojansa. Moni uskoi hänen sanainsa\ntähden ja hän viipyi siellä kaksi päivää, saarnaten Jumalan\nvaltakunnasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle.\n\nHyvin liikuttava oli tämä kertomus, kun istuttuamme maahan lähteen\nympäri, aukaisimme raamattumme ja luimme sen.\n\nLähde on viimeisinä vuosina täytetty kivillä ja soralla melkein\naina reunoihin saakka. Kerrottiin minulle että lähiseuduilla asuvat\nMuhamedilaiset ovat tämän ilkiötyön tehneet vihasta kristityitä\nkohtaan, jotka aina kävivät tällä lähteellä ja pitivät sitä kalliina\npaikkana.\n\nKun se viimeisen kerran, ennenkuin se täytettiin, mitattiin, oli\nse noin 75 jalkaa syvä. Se on hakattu kovaan kallioon. Se on ihan\nymmyrkäinen ja on 9 jalkaa läpimitaten.\n\nLähteen ympärillä nähdään erään rakennuksen jätteitä, luultavasti\njonkun kirkon raunioita, joka kristinuskon ensi aikoina oli rakettu yli\ntämän kuuluisan lähteen.\n\nKreekkalainen kirkko on luullakseni juuri nykyään ostanut paikan,\nperataksensa puhtaaksi kaivon ja arvattavasti sitte pilataksensa koko\npaikan rakentamalla sen ylitse komean kirkon ja varustamalla lähteen\nreunat kiiltävällä marmorilla, joten se menettää kaiken sen ihanuuden\nmikä sillä nyt on, niin kauvan kuin lähde on avonaisella kentällä\npaljaan taivaan alla, jommoinen se oli, silloin kuin vapahtaja lepäsi\nsen reunalla.\n\nWähän matkan päässä Pohjoseen päin lähteestä on Josephin hauta.\nPaikkaa osoittaa pieni nelikulmainen rakennus ja on varmaankin\nsama paikka, johon Josephin luut todellakin laskettiin, sitte kuin\nIsraelin lapset olivat ne tuoneet Egyptistä luvattuun maahan. Joseph\nvannotti nimittäin kuolinvuoteellaan Israelin lapsia ja sanoi: \"kun\nJumala on teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä\". Ja Josephin\nluut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he\nSichemissä siihen peltoon, jonka Jakob osti Hemorin lapsilta sadalla\nhopiapenningillä; ja tuli Josephin lasten perinnöksi. Jakob osti\nnimittäin, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, Hemorin lapsilta\nsadalla hopeapenningillä pellon-tilkun juuri lähellä Sichemiä. Tänne\npystytti hän majansa ja rakensi alttarin ja rukoili väkevätä Israelin\nJumalan nimeä.\n\nTässä kaupungin läheisyydessä, arvattavasti samalla lakeudella, jolla\nme nyt olimme, olivat Sichemin ihanat laitumet, joilla Josephin veljet\npaimensivat isänsä karjaa, kun Joseph lähetettiin heitä katsomaan,\njolloin he ensin päättivät tappaa hänen, mutta sitten tyytyivät siihen,\nettä myivät hänen Egyptin kauppamiehille.\n\nMe jätämme Jakobin lähteen ja Josephin haudan ja pitkitämme matkaamme\nlänteen päin. Meidän oikealla puolellamme on nyt tuo mahtava Ebal\nja vasemmalla kädellämme tuo vielä korkeampi Garizim. Juuri suoraan\nedessämme on Sichar, vanha Sichem, jota nyt kutsutaan Nabulus, keskellä\nihaninta ja hedelmällisintä laksoa näiden korkeain vuorten välissä.\n\nTähän laksoon kokosi Josua koko Israelin seurakunnan, sitte kuin hän\noli valloittanut luvatun maan ja \"rakensi Herralle Israelin Jumalalle\nalttarin Ebalin vuorella\". \"Ja koko Israel heidän vanhempainsa,\npää-miestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolilta arkin\ntykönä: puoli heistä Grisimin (Garizimin) vuoren kohdalla ja toinen\npuoli Ebalin vuoren kohdalla\". Täällä kuulutti Josua \"kaikki lain\nsanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen kuin kirjoitettu on\nlakikirjassa\".\n\nLakso on tässä niin ahdas että kansa, joka seisoi sen kummallakin\nvierteellä, hyvin voi kuulla lain käskyt, jotka tässä heille\njulistettiin.\n\nMe ratsastimme edemmäksi tätä laksoa pitkin ja saavuimme vihdoin\nSichemin kaupunkiin. Me ratsastimme sen läpitse, tullaksemme leiriimme,\njoka jo oli pystytettynä toisella puolella kaupunkia.\n\nEi juuri kukaan Europalainen pääse tämän kaupungin läpitse tulematta\nherjatuksi sen villiltä, kiihkoisilta väestöltä. Me saimme nähdä monta\nirvistelevää naamaa ja kuulla monta pistosanaa.\n\nKaupungissa on noin 8,000 asukasta, joista 500 ovat kristityttä, 150\nSamarialaista, 50 Judalaisia ja tähteet Muhamettilaisia.\n\nTäkäläinen muhamedilainen väestö on tunnettu hurjimmaksi suvuksi,\nmitä koko Palestinassa löytyy, ja se on jotakin se. He ovat melkein\nyhtämittaa puolittain kapinallisessa tilassa ja Turkkilaiset, maan\nherrat, eivät juuri mitään voi näille alamaisillensa.\n\nIbrahim Pashan voimallisen hallituksin aikana, jolloin hän hallitsi\nSyriaa isänsä Mehemed Alin nimessä, oli heidän taipuminen hänen\ntahtonsa mukaan, sillä hän lannisti heidän uppiniskaisuutensa suurella\nverilöylyllä. Mutta nykyisen heikon hallituksen aikana, ovat he\npalanneet takaisin entiseen vallattomuuteensa.\n\nKristityt raukat, samaten kuin Samarialaiset ja Judalaiset, saavat\nyhä kokea heidän julmuuttansa ja vainoansa, ja heitä häväistään,\nrääkätään, vieläpä tapetaankin toisinaan hirveällä tavalla. Muutamia\nvuosia takaperin ampui eräs Muhamettilainen varsin raakealla\nmielellä Judalaisen pojan eräässä puotissa, ilman että hän siitä sai\nkärsiä mitään rangaistusta. Juuri hiljakkoin hätyytti roistoväki,\nhallitusmiesten yllytyksestä, kristityitä. He ryöstivät kristittyin\nkirkon, protestanttisen kouluhuoneen ja lähetyssaarnaajain asuinpaikan\nsekä monta muuta kristityille kuulumaa rakennusta. He tappoivat useita\nja harjoittivat monenkaltaisia julmia tekoja; ja kaikki tämä sai\ntapahtua, ilman että turkkilaiset hallitusmiehet ryhtyivät mihinkään\ntoimeen, vallattomuutta hillitäksensä.\n\nKaupungin rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaat ja likaiset, niinkuin\nmuut itämaalaiset kaupungit. Ei mitään raunioita vanhoilta ajoilta\nlöydy täällä, siellä täällä maan nähdään särjettyjä pylväitä ja\nsuurempia hakattuja marmorin ja granitin lohkareita.\n\nKaupungin historia ulottuu aina 4000 vuotta takaperin, jolloin\nkerrotaan että Abraham tultuansa maahan \"vaelsi sen maakunnan lävitse,\nhamaan Sichemin paikkakuntaan, Morehn lakeuteen asti\"; arvattavasti oli\nMoreh Sichemin laakson senaikuinen nimi. \"Ja siihen aikaan\", kuuluu\nvielä, \"asuivat Kananealaiset maalla\".\n\nSittemmin mainitaan uudestaan tätä paikkaa pyhässä historiassa, kun\nkerrotaan kuinka patriarkka Jakob \"tuli siihen kaupunkiin Sichem, joka\non Kanaan maalla, sitte kuin hän oli tullut Mesopotamiasta; ja sioitti\nitsensä kaupungin kohdalle\". Täällä osti hän, niinkuin jo on mainittu,\npellontilkun, johonka hän teki majansa ja asui muutaman aikaa. Täällä\nharjoitettiin sitten sitä väkivaltaa Dinaa, Lean tytärtä vastaan, jonka\nkaupungin miehet saivat hengellänsä maksaa.\n\nKuinka Josephia täällä pahoin pidettiin, kuinka hän myytiin ja kuinka\nkoko Israel maan valloituksen perästä kokoontui tänne kuulemaan lakia,\non jo mainittu.\n\nSitten mainitaan taas Sichemiä Abi Melechin verisessä historiassa ja\nvaltakunnan jakamisessa Rehabeamin ja Jerobeamin välillä. Tämän paikan\nrikkahin muisto on Wapahtajan viipyminen tässä kaupungissa, jolloin\nmonta Samarialaista kääntyi ja uskoi Häneen hänen sanainsa tähden.\n\nSanoin kaupungissa tätä nykyä olevan 150 Samarialaista ja nämät ovatkin\nainoat tähteet tästä lahkokunnasta. Heidän lukunsa, omituista kyllä, ei\nole moneen aikaan enennyt eikä vähennyt. He pitävät vielä katkerinta\nvihaa Judalaisia vastaan, mutta odottavat samoin kuin jälkimmäiset\nMessiasta, joka on tuleva auttamaan heitä heidän hädässänsä ja on\nhankkiva heille valtaa ja rikkautta, armoa ja kunniaa.\n\nHeidän jumalanpalveluksensa on hyvin Judalaisten jumalanpalveluksen\nkaltainen ja he viettävät useimpia Israelilaisten juhlia ja juhlallisia\nmenoja.\n\nSinä päivänä, jolloin me saavuimme Sichemiin, viettivät Samarialaiset\nGarizimin kukkulalla Passah'nsa (Pääsiäistä). Me olimme sentähden\nkiiruhtaneet matkaamme, ehtiäksemme paikalle hyvään aikaan näkemään\ntätä juhlallisuutta. Pääsiäistä viettävät Samarialaiset samoin kuin\nJudalaiset jälkeen auringon laskun. Kun saavuimme leiriimme, saimme\nharmiksemme kuulla että juhlallisuus oli jo lopussa, vaikka aurinko\ntuskin vielä oli laskenut. Syynä siihen oli että seuraavana päivänä oli\nsapatti (lauvantai) ja heidän Pääsiäisensä täytyi siis loppua klo 6\nperjantai-iltana, jolloin lepopäivä alkaa.\n\nToisena päivänä ratsastimme me ylös Garizimin vuorelle; vuori ei ole\nnimittäin niin jyrkkä, ettei sen huipulle voisi ratsastaa.\n\nTäällä näimme Samarialaisten leirin, johon kuului useampia telttejä. He\njäivät nimittäin vuorelle sapatin päiväksi.\n\nMe kävimme ylimmäisen papin luona hänen teltissään ja puhelimme hetken\naikaa hänen kanssansa tulkkimme avulla. Hän kertoi meille muun ohessa\nettä Garizim oli korkein vuori maan päällä, vaikk'ei se nouse yli 3,600\njalan yli merenpinnan. Kun me vastasimme että vuoria voidaan mitata\nerinomaisen tarkasti ja että löytyy pian lukemattomia vuoria, jotka\novat korkeammat kuin Garizim, sanoi hän kyllä olevan mahdollista että\nvuoria voi löytyä, jotka juuresta huippuun olivat korkeammat kuin\ntämä pyhä muori, jolla me nyt olimme, mutta että Garizim seisoi niin\nkorkealla ylängöllä, että sen juuri melkein kohosi yli korkeimpain\nkukkulain. Kun me todistukseksi väitteellemme, että löytyi korkeampia\nmuoria kuin Garizim, osoitimme Hermonia, jonka täältä näimme kaukana\ntaivaanrannalla ja joka vuori on peitetty lumella ja jo siitäkin syystä\nnäyttää olevan korkeampi, vastasi hän syynä Garizimin lumettomuuteen\nolevan sen, että tämä vuori oli likempänä aurinkoa kuin Hermon. Tähän\nväitteesen emme tietäneet mitään vastata. Me käänsimme sentähden puheen\ntoisaalle ja ylimmäinen pappi jäi luultavasti siihen luuloon, että\nmeidän oli myöntäminen hänen olevan oikeassa, kun hän ilmoitti meille\nkuinka korkea Garizim oli.\n\nHän sanoi myöskin Garizimin sisuksista virtaaman vettä kaikkiin\nlähteisin maan päällä ja että sillä tavoin kaikki maailman maakunnat\nsaavat hedelmällisyytensä ja kaikki ihmiset elatuksensa tästä vuoresta.\n\nTäällä oli, hänen ennustuksensa jälkeen, Messias kerta ilmestyvä.\nSilloin on hän siunaava Samarialaisia ja tekee heidän suureksi ja\nvoimalliseksi kansaksi.\n\nTässä olisi ehkä paikallaan lausua muutaman sanasen Samarialaisten\nsynnystä ja historiasta. Kun Israelin lapset olivat viedyt pois\nBabelin vankeuteen, lähetettiin uudisasukkaita heidän hävitettyihin\nkaupunkeihinsa idänpuolella Palestinaa olevista maista. Maa oli sillä\naikaa sodan kautta paljastunut ja oli muuttunut melkein erämaaksi, ja\nkun kansa oli viety vankeuteen, oli maa tullut autioksi ja asuttomaksi.\nSentähden oli melkein koko Kanaan maa tähän aikaan joutunut petojen\nvaltaan. Danista Bersabaan, Wälimerestä Jordaniin kuleksi leijonia,\nkarhuja, pantteria, hyenoja, susia ja sjakaleja. Uudisasukas ei voinut\nniissäkään olla turvassa näiltä pedoilta. Ne hävittivät hänen karjansa\nja uhkasivat hänen omaakin henkeänsä.\n\nMaahan muuttaneet muukalaiset luulivat syynä tähän onnettomuuteen\nolevan sen, että Kanaan Jumala oli vihoissaan että he vielä palvelivat\nvanhoja jumaliaan ja kun eivät he tietäneet kuinka heidän tuli\npalvella Israelin Jumalaa, pyysivät he Assyrialaisia lähettämään\nheille Judalaisia pappeja, jotka voisivat opettaa heille Judalaisten\njumalanpalvelusta. Uksi Kanaan maasta vankeuteen viedyistä papeista\nlähetettiin nyt heille ja hän asettui asumaan Betheliin ja opetti\nheitä Herran pelkoon. \"He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös\nepä-jumalitansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat\".\n\nSemmoinen oli Samarialaisten lahkokunnan synty. He saivat sillä\ntavoin osan Judalaisten raamatusta, oikeastaan Moseksen viisi kirjaa,\nja omistivat koko joukon Judalaisia juhlamenoja. He nimitettiin\nSamarialaisiksi, koska he enimmästä päästä asuivat Samariassa.\n\nKun Judalaiset tulivat takaisin vankeudesta, pyysivät Samarialaiset\nsaada auttaa heitä temppelin rakennuksessa ja sillä tavoin yhtyä\nheihin; mutta Judalaiset kielsivät tämän heiltä ja sanoivat itse\ntahtovansa rakentaa Jumalansa huoneen. Kun Judalaiset sillä tavoin\nhylkäsivät Samarialaiset, päättivät he rakentaa itsellensä erityisen\ntemppelin Garizimin vuorella, jonka temppelin he saivatkin valmiiksi\nnoin 420 vuotta ennen Kristuksen syntymää.\n\nSichem tuli nyt Samarialaisten pääkaupungiksi ja, Josephon luulon\nmukaan, myöskin turvapaikaksi Judalaisille, jotka olivat tehneet\nrikoksen, tahi semmoisille, jotka eivät tahtoneet noudattaa kirkkolain\nankaria käskyjä.\n\nTähän aikaan syttyi tuo tunnettu vihollisuus Judalaisten ja\nSamarialaisten välillä, joka on kestänyt aina meidän aikoihin saakka.\n\nNäistä ajoista asti näyttämät Samarialaiset aina pysyneen näillä\nseuduilla. Kun he kerran hyökkäsivät Sicharissa asumain kristittyin\npäälle, ajettiin he joksikuksi ajaksi pois Garizimin vuorelta.\nKristityt rakensivat silloin vuorelle kirkon ja kun Samarialaiset\nyhtenään sitä ahdistivat, ja ottaaksensa sitä maahan, antoi keisari\nJustinianus ympäröidä kirkon vahvalla linnoituksella, suojelluksensa\nsitä Samarialaisten päällekarkauksilta.\n\nKun ristiretkein aikana maassa marsi milloin minkäkin vihollisen\nsotajoukko, sai Sichar kärsiä samoja kovia kohtaloita kuin muut\nkaupungit; se valloitettiin ja ryöstettiin kerta toisensa perästä.\n\nKoko tällä melskeisellä ajalla ei, minun tietääkseni, mainita sanaakaan\nSamarialaisista niissä kertomuksissa, jotka puhuvat Sicharista, ja\nvasta eräs matkustava Judalainen, Benjamin Tudelasta, mainitsee\nheistä jotakin, kun hän kahdennellatoista vuosisadalla kävi näillä\ntienoilla. Hän sanoo tavanneensa Cæreassa Wälimeren rannikolla noin\n200 Samarialaista ja Nabulossa, vanhassa Sichemissä lähes 100.\nMuuten kuvailee hän heitä, heidän uskontoansa ja tapojansa melkein\nsamallaisiksi, jommoisina matkustaja ne vielä tänäpäivänä näkee.\n\nTästä lähin ovat matkustajat tuon tuostakin kertomuksissaan vähän\nmaininneet tätä merkillistä kansaa.\n\nOikein alakuloiseksi tuli mieli nähdessä tätä vähäistä vielä elävää\nSamarialaisten joukkoa kokoontuneena sen vuoren huipulla, jolla heidän\nesi-isänsä tavallisesti rukoilivat ja jossa he turhaan odottamat\nMessiastansa.\n\nSe paikka vuoresta, jossa me kohtasimme Samarialaisten leirin, oli\njotenkin avara ala heti alapuolella vuorenhuipun.\n\nMe jätimme nyt Samarialaiset ja kävimme ihan vuoren huipulle. Täällä\nlöytyi avaria raunioita, jotka varmaankin olivat tuon äsken mainitun\nkristillisen kirkon ja sen linnoituksen jäännöksiä, ja kenties löytyi\nnäiden raunioin seassa myöskin Samarialaisten entisen temppelin kiviä.\n\nWähän matkan päässä etelään päin näistä raunioista löytyy jonkinlainen\ntasainen paikka, jonka luonto itse on tehnyt kallioon. Tämä tasakatto,\njoksi sitä voisi sanoa, on epäsäännöllinen soikio muodoltaan, ja se on\nlähes 45 jalkaa läpimitaten.\n\nTämä paikka on Samarialaisten \"kaikkein pyhin\". Joka kerta kuin\nhe lähestyivät sitä, riisuvat he kenkänsä ja tätä paikkaa kohden\nkääntyivät he aina rukoillessaan, samoin kuin Muhamedilaiset aina\nrukoillessaan kääntävät kasvonsa itäänpäin.\n\nSamarialaiset luulevat että Abraham tällä kalliolla aikoi uhrata\npoikansa ja että Jakob makasi täällä, kun hän näki unta taivaan\ntikapuista, jonka tähden he kutsumat tätä paikkaa \"Jumalan huoneeksi\"\nBetheliksi.\n\nWähän matkan päässä länteenpäin tuosta äsken mainitusta suuresta\nlinnanrauniosta seisoo 12 kiveä yhdessä rivissä. Samarialaiset sanovat\nnäiden olevan ne kivet, jotka otettiin Jordanista, kun Israelin lapset\ntullessaan pyhälle maalle kävivät yli tämän virran.\n\nRauniot ovat siellä täällä hajallaan itse vuoren kukkulalla ja kun\nsuurella vaivalla olimme nousseet raunion korkeimmalle kohdalle, joka\non jonkinlainen torni, oli meillä sieltä niin suuri ja avara näköala,\nettä se veti vertoja mille näköalalle hyvänsä niistä, kuin jo pyhässä\nmaassa olimme nähneet.\n\nIdässäpäin oli juuri alapuolellamme tuo rikas ja hedelmällinen\nMukhuan lakeus, jonka ylitse edellisenä päivänä olimme matkanneet.\nNäin korkealta katsoen, näytti lakeus levitetyltä matolta. Sarat\nolivat nelikulmaisia pilkkuja siinä, joista muutamat, äsken kynnetyt,\nnäyttivät tummanharmailta, toiset taasen, äsken kylvetyt, rehoittivat\nihanimmassa vihannuudessa ja vielä toiset, kypsinä leikkuuseen,\nhäikäsivät silmää heleänkeltaisella loisteellaan.\n\nTästä alangosta lähtee kaksi vihreätä haaraa. Toinen menee länteen päin\nja se on Sichemin lakso. Toinen kulkee vastaisella puolella itään päin\nharmahtavain vuorentörmäin välissä. Tätä jälkimmäistä laaksoa sanotaan\nSalemin laksoksi ja se on saanut nimensä eräästä vähäisestä kylästä,\njoka on öljypuiden keskellä lakson pohjoisella vierteellä.\n\nTäällä oli varmaankin Salem, yksi Sichemin kaupungeista, johon Jakob,\npalattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, pystytti majansa.\n\nTäältä ulottuu sitte vuoren selänne pohjoista kohden, kunnes se näyttää\nloppuvan hopealla seppelöityyn Hermoniin, joka tuolla etäällä näyttää\nmahtamatta kulmakiveltä.\n\nLännessä päin kohouu koko joukko vuoria, joista muutamat ovat\nterävähuippuisia, toiset ymmyrkäisten kumpuin näkösiä. Näiden vuorten\nvälistä vilkahtelee sieltä täältä esiin Saronin viljava, tammia kasvava\nlakeus, joka ulottuu länteen päin aina Wälimeren rantaan asti.\n\nYmpärillämme töröttävät Ephraimin vuoret, joiden välissä hedelmällisiä\nlakeuksia ja viljavia laksoja luikertelee joka taholle mahdottoman\nsuuren verkon tavalla.\n\nKun jätimme Garizimin, ratsastimme alas toista tietä kuin vuorelle\nnousseet olimme, ja tulimme nyt juuri Jakobin lähteen edessä olevalle\nkedolle. Me kävimme vielä kerran tuolla rakkaalla paikalla ja palasimme\nsitte leiriimme.\n\nTällä matkustuksellamme oli meidän seuralaisenamme ollut eräs kristitty\nArabialainen Sichemistä, joka oli täällä opettajana ja saarnaajana,\nja julisti Kristuksen evankeliumia maanmiehillensä. Tässä tärkeässä\ntoimessa oli hänellä apulaisena eräs hänen kansalaistansa, joka myös\noli tullut käännetyksi Kristinuskoon. Pispa Gobat Jerusalemissa oli\nvihinnyt heidät molemmat protestanttisiksi papeiksi. He puhuivat\nmolemmat jotenkin hyvin engelskaa ja heillä oli enemmän sivistystä ja\noppia kuin mitä olimme voineet odottaa.\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\nSichemistä Karmeliin.\n\n\nIltapuolella päivää jätimme Sichemin, ratsastaaksemme Samariaan. Tie,\njota nyt kuljimme, kävi viljavain seutujen läpitse. Joka paikassa\nnäimme vuorien välissä vihantavia laksoja ja lakeuksia, joita runsaat,\nraittiit lähteet kostuttivat. Useat kukkulat olivat myös viljeltyjä\nja näyttivät runsasten istutustensa kanssa penkeren tapaisilta\npuutarhoilta. Tämä iltapuolipäiväinen ratsastus oli sentähden\naivan suloinen ja tuntui pikemmin virvoittavalta huvitukselta kuin\nvaivalloiselta, rasittamalta matkalta.\n\nMe saavuimme illan päälle Samariaan, joka on rakettu erään töyrään\nkukkulalle, joka nousee tuolta ympärillä olevalta lakeudelta 300 jalan\nkorkeuteen. Samariasta voi sentähden nähdä erinomaisen avaralle. Me\nsivusimme itse kaupungin ja sioitimme itsemme erääsen lehtoon, jossa\noli runsaasti viikunapuu-istutuksia. Täällä saatoimme katsella Saronin\nihanaa lakeutta ja tuolla taaempana kimalteli Wälimeren kiiltävä selkä.\n\nSeuraavana päivänä oli sunnuntai ja me saimme sentähden levätä\npäiväkauden tällä kauniilla, varjokkaalla paikalla.\n\nMelkein koko sunnuntain puhalsi raitis merituuli suoraan Wälimereltä.\nTämä tuuli kiihkeni päivän kuluessa varsinaiseksi myrskyksi, niin\nettä pelkäsimme sen puhaltavan telttimme pois. Yksi teltti — h:ra\nBotcharbyn — meni todellakin nurin. Herra Botcharby makasi silloin\ntelttisängyssään, kun hän yht'äkkiä tuli häirityksi; kaatuva\ntelttitanko sattui häntä nenään, joka siitä rupesi pahasti verta\nvuotamaan.\n\nSekin paikka, jossa nyt olimme, oli hyvin rikas muistoista.\n\nTämän kaupungin alku on selvästi kerrottu raamatussa, jota sanoo:\n\"Assan, Judan kuninkaan, ensimäisenä vuonna neljättäkymmentä oli\nAmri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi\nThirtsaassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren\nkahdella hopiacentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin,\njonka hän rakensi, Semerin vuoren herran nimellä Samariaksi\".\n\nSamaria kilpaili nyt vanhan Sichemin kanssa pääkaupungin arvosta\nIsraelin valtakunnassa, joka silloin jo oli eroitettu Judan\nvaltakunnasta.\n\nAmrin kuoleman jälkeen nai Ahab, hänen poikansa ja jälkeläisensä, tuon\npahamaineisen Jesebelin, Sidonin kuninkaan Eth'in tyttären.\n\nJesebel houkutteli puolisonsa palvelemaan Baalia ja asettamaan tälle\nepäjumalalle alttarin Baalin huoneessa, jonka Kuningas sille rakensi\nSamariassa. Arvellaan tämän Baalin temppelin seisoneen sen töyrään\nkukkulalla, jolle Samaria oli rakettu.\n\nAhabin aikana piiritti Samariaa Benhadad, Syrian kuningas, joka oli\ntullut maastaan äärettömän suuren sotalauman kanssa. Pieni joukko\nIsraelilaisia löi heidät Herran avulla ja Samaria tuli tällä erällä\npelastetuksi.\n\nSyrian kuningas hyökkäsi toisen kerran Israelin maahan. Propheta\nElisa ilmoitti silloin vihollisen hankkeet Israelin kuninkaalle, niin\nettä hän voi valmistaida puolustukseen. Kun Syrian kuningas vihdoin\nsai tästä tiedon, lähetti hän osan sotajoukkoansa Dothaniin, jossa\nElisa asui, ottamaan hänen kiinni. He saapuivat kaupunkiin yöllä\nja piirittivät hänen. Kun jumalan miehen palvelia varhain aamulla\nnousi, mennäksensä ulos: katso, suuri sotajoukko piiritti kaupunkia\nhevoisten ja vaunuin kanssa. Palvelia sanoi silloin Elisalle: voi,\nminun herrani! mitä me nyt teemme? Propheta vastasi: älä pelkää, sillä\nniitä on enämpi kuin meidän kanssamme ovat, kuin niitä, jotka heidän\nkanssansa ovat. Ja kuin Elisa samassa rukoili, että Herra avaisi hänen\npalveliansa silmät, niin katso, vuori oli täynnä tulisia hevosia ja\nvaunuja Elisan ympärillä. Elisa ei ollut niin yksinään kuin hänen\npelästynyt palveliansa luuli. Ylimmäisen voima oli hänen puolellansa\nja hän voi Paavalin kanssa sanoa: jos Jumala meitä puolustaa, ken voi\nmeitä vastaan seisoa. Wäkevä Herran nimessä kävi hän yksin koko tuota\nvihollisten joukkoa vastaan, jonka Jumala löi sokeudella, niin että\nElisa vei heidän keskelle heidän vihollisiansa. Kun Israelin kuningas\nnäki että viholliset olivat hänen vallassansa, kysyi hän Elisalta,\nlöisikö hän heitä. Elisa vastasi: älä lyö! Pitääkö sinun lyömän niitä,\nkuin sinä vangiksi saat miekallas ja joutsellas? Anna heille leipää\nja vettä, että he söisivät ja joisivat, ja anna heidän mennä heidän\nherransa tykö. Ja niin tuli loppu sodasta sillä kertaa.\n\nSitten tapahtui, että Benhadad, Syrian kuningas uudestaan kokosi\nsotajoukkonsa ja meni piirittämään Samariaa. Tämän piirityksen aikana\ntuli kauhea nälänhätä kaupunkiin. Wihollisen sotajoukko saarsi\nkaupunkia joka taholta niin visusti, ettei yksikään päässyt ulos.\n\nHätä nousi yhä korkeammalle kaupungissa, niin että vihdoin aasinpäästä\nmaksettiin kahdeksankymmentä hopiapenninkiä; nälkä sai tästä syystä\nniin hirveän vallan, että vaimot rupesivat teurastamaan ja syömään omia\nlapsiansa. Kun kuningas sai tämän kuulla päätti hän tappaa Elisan,\nikäänkuin olisi hän syypää tähän kauhistavaan kurjuuteen, vaikka tämä\nvaan oli Herran Rangaistus Ahabin ilkeän epäjumaluuden tähden. Kun\nkuoleman sanoma tuotiin Elisalle, vastasi propheta: kuulkaat Herran\nsanaa: huomenna tähän aikaan maksaa yksi vakkainen pieniä jauhoja\nsiklin, ja kaksi vakkaista ohria siklin Samarian portissa. Kun yksi\nkuninkaan päämiehistä sanoi: jos Herra tekis vielä akkunat taivaasen,\nkuinka se tapahtuis? vastasi Elisa: katso, sinun silmilläs pitää sinun\nsen näkemän, mutta ei sinun pidä siitä syömän.\n\nNeljä pitalista miestä päättivät seuraavana päivänä mennä vihollisten\nleiriin rukoilemaan ruokaa, sillä he pitivät parempana ennen kuolla\nvihollisten miekkaan kuin odottaa kaupungissa tuskallista nälkään\nnääntymistä. Kun he tulivat Syrialaisten leiriin, katso, ei siellä\nollut ketään; sillä Herra oli antanut Syrialaisten sota joukon kuulla\nvaunuin, hevosten ja suuren sotaväen äänen, niin että he pelkäsivät ja\npakenivat, jättäen leirinsä ja kaikki mitä heillä oli. Nuo pitaliset\nmiehet ilmoittivat tämän kaupungissa. Kun kaupunkilaiset visseytyivät,\nettä tosiaankin niin oli laita, menivät he kaikki ulos kaupungista ja\npaljastivat Syrialaisten leirin ja niin maksoi vakkanen pieniä jauhoja\nsiklin ja kaksi tunkkaista ohria siklin Herran sanan jälkeen. Kuningas\nlähetti sen päämiehen, joka edellisenä päivänä oli puhunut Elisan\nkanssa, kaupungin portille, ja kansa, joka nälkänsä innossa riensi ulos\nleiriin, tallasi hänen siinä, niin että hän kuoli, niinkuin Jumalan\nmies sanonut oli.\n\nSamariassa saarnasi Philippus Kristuksen evankeliumia ja perusti siellä\nseurakunnan. Kun apostolit, jotka olivat Jerusalemissa, saivat kuulla\nettä Samarialaiset olivat vastaanottaneet Jumalan sanan, lähettivät he\nheille Pietarin ja Johanneksen. Silloin pyysi Simon, joka ennen oli\nkaupungissa harjoittanut noituutta, opetuslapsilta saada rahalla ostaa\nPyhän Hengen lahjaa. Tästä lähin ei paljon tiedetä Samariasta.\n\nNykyisessä kaupungissa on noin 60 taloa ja 400 asukasta. Merkillisin\nrakennus on niin kutsuttu Pyhän Johanneksen kirkko, joka nyt\non muutettu muhamedilaiseksi moskeijaksi. Tämä kirkko sanotaan\nolevan rakettu Johannes Kastajan haudalle, joka on pieni kallioon\nhakattu kammio. Taru tietää kertoa että tämä kolo myöskin oli hänen\nvankihuoneensa ja sama paikka, jossa hänen kaulansa leikattiin;\nkuitenkin sanoo Josephus varmasti että Johannes teloitettiin Macheron\nluostarissa, joka oli idän puolella Kuollutta merta.\n\nTuo vanha kaupunki oli luultavasti töyrään kukkulalla, jossa raunioita\nvielä on jälillä. Nykyinen Samaria eli Sebrestieh on rakettu vuoren\nitäiselle rinteelle, vahan matkan päähän huipusta, joka nyt on\nviljelty ja hedelmällinen ylänkö. Tämän vuoren sivutkin ovat penkereen\ntapaisesti viljellyt.\n\nItse kaupungissa ei löydy mitään raunioita, mutta sen yläpuolella,\ntuolla äsken mainitulla ylängöllä, joka on jotenkin laaja, löytyy\nmelkoisia muinaisjäännöksiä. Suurin osa näitä muinaismuistoja — näitä\npylväitä ja hakattuja kiviä — on korjattu pois tuosta hedelmällisestä\nmaasta, jolla ne ovat seisoneet. Ne ovat joko kootut läjiin, tahi\nkäytetyt pengerten rakentamiseen, eli heitetyt alempana oleviin\nlaksoihin.\n\nItse vuoren huipulla on kuitenkin vielä noin 15 pylvästä jälellä. Wähän\nmatkan päässä tästä, vuoren lounaisella vietteellä, nähdään toinen\nhirmuisen suuri ylänkö ja siellä löytyy vielä suuremmoisia pylväsrivejä\nja hajanaisia raunioryhmiä, jotka ottavat 1000 jalkaa pitkän tilan.\nNämä rauniot todistavat kuinka mahtavia Samarian temppelit ja palatsit\nkerran ovat olleet. Tuo voimakas kaupunki on nyt kadonnut ja nuo\nsärkyneet pylväät seisovat siellä yksinänsä, osottaen kaupungin entistä\nasemaa, ja kaupungin rakennusten jäännökset ovat muuttuneet penkeriä\nkannattaviksi kiviaidoiksi, tahi viruvat hajallaan noissa läheisissä\nlaksoissa. Eräs matkustaja lausuu tästä: kun seisoimme tällä töyräällä\nja katselimme näitä hylätyttä pylväitä, jotka nousivat viinamäistä\nja viljavainioista, ja noita hakatuista kivistä tehtyjä muureja\npengerten ympärillä ja noita suuria soraläjiä, joita oli siellä täällä\nöljypuiden keskellä noissa ympärillä olevissa laksoissa, juohtui meille\nmieleen Michan oikea, mutta kauhistava ennustus: \"minä teen Samarian\nkiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen\nkivensä laksoon ja särjen perustukseen asti maahan\".\n\nMaanantaina Toukokuun 7 päivänä jätimme nyt Samarian ja ohjasimme\nkulkumme suorastaan Cæsareaan, tuohon kerran väkevään merikaupunkiin,\njonka Herodes rakennutti Wälimeren rannalle ja vihki Palestinan\npääkaupungiksi.\n\nRatsastettuamme alas Samarian vuorelta, kuljimme hyvin hedelmällisen\nseudun kautta, jota lähteet ja lorisevat purot kostuttivat.\n\nTäällä näimme koko joukon kyliä, muutamia laksoissa, toisia kaunisten\nkukkulain huipuilla, ja vähän välistä vilkahteli Saronin avara lakeus\nnäkymiimme.\n\nNäiden kyläin asujamet olivat kaikki varustetut kantapäästä kiireesen,\nsillä heidän on aina oleminen valmisna puolustamaan henkeänsä ja\nomaisuuttansa heidän ainaisia vihollisiansa, noita verenhimoisia\nHavara-Arabialaisia vastaan, jotka kuleksivat Saronin lakeuksilla.\n\nMe jätimme vihdoin taaksemme Samarian vuorimaiseman ja tulimme alempana\nolevalle suurelle lakeudelle. Ei mitään tietä käynyt yli Saronin\nlakeuden Cæsareaan, vaan me ratsastimme poikki lakeuden niin suoraan\nkuin mahdollista matkamme määrää kohden.\n\nTuo avara lakeus kasvoi melkein joka paikassa korkeata ohdaketta, joka\noli niin tiheä ja niin kietoontunut toinen toisiinsa, että meidän\nhevosraukat ja muulit toisinaan töin tuskin pääsivät läpitse.\n\nJoka taholla näkyi yksinäisiä tammia, ja siellä täällä seisoi niitä\nkoossa suurempiakin joukkoja, muodostaen kauniita, tiheitä puistoja.\nKun ratsastimme näiden lehtimetsäin läpitse, voimme melkein luulla\nolevamme sivistyneessä maassa, ja me milt'emme odottaneet kohtaavamme\njotakin viehättävää maataloa, jonka isäntä tavallisella europalaisella\nystävyydellä ottaisi meitä vastaan; mutta kun metsiköstä olimme\npäässeet, tulimme taas tuolle polttavalle ohdakkeita kasvavalle\nlakeudelle, ja ystäväin siasta, jotka ilolla olisivat tervehtineet\nmatkustavia, kohtasimme ainoastaan mustanruskeita, ryysyistä olentoja,\njoista koko joukko aseita pistihe näkyviin, ja nämä maan villit lapset\nkatselivat meidän kuormaa kantavia muulejamme ja meidän pelätyitä\neuropalaisia ampuma-aseitamme silmäyksillä, jotka näyttivät sanovan:\n\"jos vaan tohtisimme\".\n\nMitä enemmän lähestyimme meren rannikkoa, sitä autiommaksi ja\nkolkommaksi tuli seutu. Lakeus muuttui nyt vähitellen hedelmättömiksi\nhietakummuiksi, joita myrskyin tuoma hiekka tekee ja johon hiekkaan\nkoko Wälimeren rantamaa vähitellen hautaantuu. Samoin kuin Philistean\nhedelmällinen maa joka vuosi vähenee tämän erämaista tulevan\nturmiollisen elementin kautta, niin tapahtuu täälläkin Saronin\nlakeudella, joka on lähinnä Philisteaa sen pohjoisella puolella.\n\nSaronin lakeudet eivät ole raamatun muistoja vailla. Täällä paimensi\nSithrai, Saronilainen, kuningas Davidin karjaa, ja Esaias sanoo että\nSaronin pitää oleman laumain huoneen. Esaias puhuu vielä Karmelin ja\nSaronin ihanuudesta ja Salomo on ylistänyt Saronin kukkia, sen laksojen\nliljaa ja sen ruusua orjantappurain seassa.\n\nWielä nyt on tämä lakeus maan kauniimpia, tammiensa, vihreän ketonsa,\npyöreäin kumpuinsa ja vienosti viertäväin laksoinsa kanssa; Pohjosessa\nkohouu tuo kaunis Karmel ja idässä Samarian vuorentörmät.\n\nMe olimme nyt, illan tullessa, ratsastaneet yli tämän lakeuden ja\nsaapuneet noiden hedelmättömäin hietakumpujen keskelle, jotka lännessä\nsitä rajoittavat ja eroittavat sen Wälimeren rannasta. Me jätimme\ntähän muulimme ja miehemme ja joudutimme ratsastustamme, niinhyvin\nsen vuoksi että ehtisimme Cæsareaan niin aikaseen, että vielä päivän\nlopulla saisimme katsella sen raunioita, kuin myöskin sentähden että\nmiehemme rupesivat napisemaan ja tahtoivat seisahtaa, sillä he sanoivat\neksyneensä Cæsareaan vievältä tieltä. Me arvasimme tämän vaan olevan\nveruketta ja päätimme itse omin päimme ratsastaa merenrannalle etsimään\nCæsareaa, sillä me tiesimme että miehemme kyllä seuraisivat meitä.\nTulkkimme jäi myös perään ja tuli muulein kanssa, sillä hänen hevosensa\noli väsynyt.\n\nMe — 7 matkakumppania — ratsastimme suorastaan länteenpäin tullaksemme\nmerenrannalle. Joka kerta kuin pääsimme jonkun kumman kukkulalle,\ntoivoimme saamamme näkyviimme Cæsarean rauniot, mutta kerta toisensa\nperästä petyimme me toivossamme, me emme nähneet edes mertakaan\nvilaukselta. Useat kerrat jouduimme niin tiheään, läpipääsemättömään\nviidakkoon, että meidän oli palaaminen takaisin ja tekeminen suuri\nväärä, päästäksemme pois. Hevosemme rupesivat väsymään, sillä tätä\nvaivalloista ratsastusta syvässä hiekassa kesti kaksi tiimaa aikaa.\n\nKoska minun hevoseni oli vahvimpia, ratsastin minä edeltäpäin\nkorkeuksille, tähystelläkseni toisella puolella olevaa maisemaa ja\nhavaitakseni merta tahi Cæsarean raunioita. Ilokseni sain vihdoinkin\neräältä töyräältä nähdä kaukana lännessä päin kolme kivipylvästä,\njotka eivät voineet olla muuta kuin tuon muinoin voimallisen Cæsarean\njäännöksiä. Minä viittasin kumppaneille, jotka nyt riensivät ylös\ntöyräälle, ja me olimme kaikki yhtämieliset siinä, että vihdoinkin\nmatkamme määrä näkyi edessämme, ja me ohjasimme iloisina kulkuamme\nsinnepäin.\n\nKun sillä tavoin olimme ratsastaneet noin puolen tiiman aikaa, tulimme\neräälle lakeudelle meren rannalla, joka lakeus kasvoi viljaa, ja\ntäällä saimme yhtäkkiä nähdä jotenkin suuren joukon hurjimman näköisiä\nBeduineja. Muutamat näistä miehistä puivat eloa, sillä aikaa kuin\ntoiset pitivät vaaria, oliko joku vihollinen lähestymässä. Niinhyvin\ntyöntekijät kuin vartiat olivat hyvästi varustetut.\n\nTämä oli meille hieman odottamaton näky, erittäinkin kun tiesimme\nseudun väestön olevan erinomaisen villiä ja verenhimoista kansaa. Heitä\noli myös enemmän luvultaan kuin meitä. Me ratsastimme kaikki yhdessä\nkoossa ja sivusimme heidät ihan läheltä ja kysyimme heiltä Arabian\nkielellä, niinhyvin kuin voimme, tietä Cæsareaan, ja he osoittavat sen\nmeille ja tarkastelivat meitä uuteliailla silmäyksillä, niin kauvan\nkuin olimme näkyvissä.\n\nMe tulimme sillä tavoin viimeinkin onnellisesti Cæsareaan. Se kaupunki,\njolla muinoin oli tämä nimi, on nyt kokonaan hävinnyt. Ei ole siitä\nyhtäkään huonetta jälillä eikä sillä alalla asuta. Rauniot ovat\nainoastaan sjakalein, hyenain ja kärmetten tyyssiana ja toisinaan\nmyöskin Beduinein, joita matkustajan tulee pelätä enemmän kuin petoja.\n\nNuo vielä jälillä olevat rauniot ovat hyvin suuret ja enimmäksi osaksi\nerään vahvan linnoituksen jäännöksiä. Me ratsastimme tähän raunioon\nsisään, riisuimme hevosemme ja laskimme heidät laitumelle siksi ajaksi,\nkuin katselimme Cæsarean muinaisjäännöksiä. Kun hyvän aikaa olimme\nodottaneet ja kun jo rupesi hämärtämään, saimme vihdoinkin etäältä\nkuulla muuleimme kellojen kilinän ja vähän ajan kuluttua olivat sekä\ntulkkimme että kaikki miehemme luonamme.\n\nMe sioitimme itsemme raunioin keskelle ja lepo oli tänä yönä hyvin\ntervetullut tuon tavallista enemmän rasittavan päivämatkan perästä.\n\nIllalla olivat miehemme kovin pelonalaisia ja sanoivat, että\nBeduinit, jotka he olivat kohdanneet, varmaankin hyökkäisivät meidän\nleiriimme yöllä. He kehoittivat sentähden meitä lataamaan pyssymme ja\npistoolimme, voidaksemme puolustaa itseämme.\n\nJuuri kuin meidän piti mennä levolle, kuulimme pyssyn laukauksen\nlähellä leiriämme, ja me melkein jo luulimme vihollisen karkaavan\npäällemme, mutta hetken ajan kuluttua saimme kuulla, että eräs\nmiehistämme oli laukaissut pyssynsä, peloittaaksensa Beduineja, jos\nniitä ehkä oli läheisyydessä.\n\nCæsarean rauniot ovat jotenkin Askalonissa löytyväin muinaisjäännösten\nkaltaisia. Ne ovat vahvain linnoitusten jätteitä, joita luultavasti\nristiretkeiljät rakensivat; mutta joka paikassa nähdään muureissa tuon\nvanhan komean Cæsarean jäännöksiä; sillä joukko sievästi hakatuita\npylväitä näkyy jokaisessa muurissa; ne tekevät tässä saman toimituksen\nkuin rautaliitokset meidän muureissa. Paitsi muureja, on jälillä\nvielä useita torneja, jotka ovat joko raketut mereen ulkoneville\nniemekkeille, tahi sioitetut niin, että ne suojelevat paikkaa maan\npuolelta nousevaa vihollista vastaan. Nuo ennen mainitut kiviset\npylväät, jotka nousevat noiden sortuneiden muurein ylitse, ovat\narvattavasti kaupungin ensimäisiltä loistavilta ajoilta.\n\nPaikka näytti niin autiolta, niin oudolta, että minun on työläs sitä\nkuvata. Meidän ympärillämme kohosivat nuo tumman harmaat särkyneet\nrauniot, joiden halkeillusta melkein joka paikassa liukkaat sisiliskot\ntirkistivät esiin. Ympärillä oleva seutu ei ollut erämaata parempi, ja\nsen tiheissä pensaikoissa hiipii väijyviä Beduineja; mitään muuta ääntä\nei kuulunut kuin tuon meuroavan meren alituinen pauhu, kun kuohuiset\naallot särkyivät rantaa vastaan tahi huuhtoivat tuon suuremmoisen\nraunion perustuksia.\n\nCæsareaa mainitaan usein, kun kerrotaan apostolein lähetystoimesta\npyhässä maassa: niin on kirjoitettu esimerkiksi, että Philippus,\nkastettuansa Ethiopian kamariherran, matkusti ympäri ja saarnasi\nevankeliumia kaikissa kaupungeissa, kunnes hän tuli Cæsareaan, ja että\nhän sitte jäi tänne asumaan ja teki työtä neljän tyttärensä kanssa\nlähetystoimen hyväksi.\n\nCæsareassa asui sadanpäämies Kornelius, joka erään ilmestyksen johdosta\nlähetti noutamaan Pietaria, joka silloin oli Joppessa Simon parkkarin\nluona, ja täällä sitte kastettiin Kornelius ja koko hänen perheensä,\nkun hän sitä ennen oli kuullut evankeliumia saarnattavan ja oli saanut\nPyhän hengen. Tänne tuotiin Paavali vankina Jerusalemista. Täällä tämä\napostoli myös puhui vanhurskaudesta, puhtaudesta ja tuomiosta, niin\nettä Felix peljästyi ja sanoi: \"mene tällä haavalla matkaas; vaan koska\nminä saan tilan, niin minä sinun tyköni kutsutan\". Tämän kaupungin\npalatsissa puolusti tämä uskollinen totuudensaarnaaja itseänsä\nniin väkevästi, ja antoi niin hyvän tunnustuksen opetuksestaan,\nettä kuningas Agrippa huudahti: \"ei paljo puutu, ettes minua saa\nKristityksi\". Tästä satamasta läksi se laiva merelle, jolla Paavali\nalotti pitkän monivaiheisen retkensä maailman pääkaupunkiin Romaan,\ntodistaaksensa siellä yhtä lujasti hänestä, jota hän ennen vainosi,\nkuin hän kotimaassaan oli tehnyt.\n\nTäällä tapahtui eräs kuuluisa, surullinen tapaus, joka myöskin on\nkirjoitettuna Apostolein Tekoraamatussa. Herodes, sen Herodeksen\npojanpoika, joka oli perustanut Cæsarean, tuli tänne alas\nJerusalemista, vangittuansa siellä useampia seurakunnan jäseniä ja\nkidutettuansa heitä ja tapettuansa Jakobin, Johanneksen veljen miekalla\nja vangittuansa Pietarin, joka kuitenkin ihmeellisellä tavalla pelastui\nhänen käsistänsä. Täällä määräsi Herodes juhlapäivän ja puki itsensä\nkuninkaallisiin vaatteisin ja istui tuomioistuimelle ja piti puheen\nkansalle, ja koko seurakunta huusi silloin: \"Jumalan ääni (tämä on),\nja ei ihmisen\". Ja kohta löi Herran enkeli häntä, ettei hän kunniata\nJumalalle antanut, ja madot söivät hänen, ja hän antoi henkensä.\n\nYökausi, jonka vietimme Cæsarean autioilla raunioilla, sai kuluneeksi\nrauhallisesti, vaikka seuralaisemme olivat pahaa aavistaneet, ja\nvarhain seuraavana aamuna läksimme taas liikkeelle. Me seurasimme\nnyt merenrantaa matkallamme Karmeliin, jonne aioimme ehtiä illaksi.\nMe sivusimme matkallamme kaksi kaunista rauniota, jotka olivat hyvin\nCæsarean raunioin kaltaisia; ja tällä päivämatkalla oli meidän\nkahlaaminen muutamain virtain poikki, jotka laskevat tässä Wälimereen.\nNe olivat jotenkin syviä, niin että vesi nousi aina hevostemme\nsatuloihin asti.\n\nKoko päiväkauden näimme Karmelin mahtavat kukkulat ja saavuimme tälle\nvuorelle ennen auringon laskua ja ratsastimme ylös sen harjalle erääsen\nluostariin, joka on rakettu vuoren korkeimmalle huipulle ja jonka nimi\non Eliaan-luostari.\n\n\n\n\nWiidestoista Luku.\n\nKarmel. Matka Karmelista Nazaretiin.\n\n\nRakettuna Karmelin korkean harjan läntiseen päähän on Eliaan\nluostarilla vapaain ja kauniin asema. Sieltä katselet 1750 jalan\nkorkeudesta yli tuon uljaan meren, jolla näimme useita valkeita,\npullistuneita purjeita, \"noita meren muhkeita joutsenia\". Oikealla\nkädelläsi tuolla alhaalla on tuo kaunis S:t Jean d'Acre'n lahti ja\nvasemmallasi viljava lakso, nimeltä Dor, jonka läpitse juuri olimme\nmatkustaneet.\n\nItse rakennus on kaunis ja suuremmoinen ja matkustaja voi asua\ntäällä niin mukavasti kuin hän milloinkin toivoa saattaa. Wierasten\nhuoneet ovat isot ja ilmaiset ja sisustus on parhaimmassa kunnossa.\nMunkit ovat erinomaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Tuo mahtava\nluostarirakennus on monenkertainen ja katon päältä nousee pyöreä torni,\njosta matkustaja älköön laiminlyökö tuon ihanan näköalan katselemista.\n\nKeskellä tätä rakennusta on kirkko, jonka alla näytetään sitä luolaa,\njonne Elias kätki itsensä, Jesebelin vainoomista välttääksensä.\n\nJo varhain kokoontui tänne koko joukko erakolla, jotka sitten\nyhdistyivät, seuraten missejä sääntöjä, ja muuttuivat sillä tavoin\nmunkeiksi.\n\nKun Napoleon piiritti S:t Jean d'Acre'ta, käytettiin luostaria\nsairashuoneena haavoitettuja Franskalaisia varten, ja kun hän vetäytyi\ntakaisin, ryöstivät Turkkilaiset luostarin ja hävittivät sen milt'ei\nkokonaan.\n\nWuonna 1826 hankki eräs munkki, Jean Baltista, itsellensä luvan Turkin\nhallitukselta, saada uudestaan rakentaa luostarin, ja 14 vuoden perästä\nseisoi se valmisna vuorella kaikessa komeudessaan ja oli maksanut lähes\npuolen miljonaa riksiä.\n\nPaikan mainio muisto on se suuri ihmetyö, jonka Herra täällä\npalveliansa Eliaan kautta teki. Hänen pyynnöstänsä oli Herra sulkenut\ntaivaan, niin ettei satanut moneen vuoteen eikä myöskään langennut\nkastetta. Tästä syystä tuli suuri nälänhätä maahan, kunnes vihdoin aika\ntuli, että Herra tahtoi lakkauttaa rangaistuksensa. Hän sanoi silloin\nEliaalle: mene ja osota itses Ahabille, että minä annan sataa maan\npäälle.\n\nElias meni ja astui Ahabin eteen, joka vihoissaan kysyi prophetalta:\netkö sinä ole se, joka Israelin villitset? Tähän vastasi tuo peloton\nJumalan mies: \"En minä Villitse Israelia, vaan sinä ja sinun isäs\nhuone, että te olette hyljänneet Herran käskyt, ja sinä vaellat Baalin\njälkeen. Lähetä siis\", lisäsi hän, \"nyt kokoomaan minun tyköni koko\nIsrael Karmelin vuorelle, ja neljä sataa ja viisikymmentä Baalin\nprophetaa ja neljä sataa metsistöin prophetaa, jotka syövät Jesebelin\npöydältä\".\n\nOlisi voinut luulla, että Ahab, vastaukseksi tähän uskaliaasen\npuheesen, olisi antanut tappaa tuon rohkean saarnaajan. Mutta Eliaan\nJumala, johon hän turvasi, oli hänen kilpensä. Ahabin oli tällä kertaa\nhäntä totteleminen. Hän lähetti kaikkein Israelin lasten tykö, ja\nkokosi prophetat Karmelin vuorelle.\n\nTäällä astui Elias kansan eteen ja sanoi: \"kuinka kauvan te onnutte\nmolemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen\njälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä\".\n\nKun ei kansa mitään hänen kysymykseensä vastannut, pitkitti hän: \"Minä\nolen ainoasti jäänyt Herran prophetaista; mutta Baalin prophetaita on\nneljä sataa ja viisikymmentä miestä: Niin antakaat nyt meille kaksi\nkalpea, ja antakaat heidän valita toinen kalpei ja hakata kappaleiksi,\nja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen panko tulta; ja minä\notan sen toisen kalpein ja panen myös puitten päälle, ja en pane siihen\ntulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne nimeä, ja minä huudan Herran\nnimeä. Kumpi Jumala vastaa tulen kautta, hän olkoon Jumala\".\n\nArvattavasti eivät Baalin papit mielellänsä tähän kilpailuun suostuneet\ntuon pelätyn Jehovan prophetan kanssa, mutta ei heillä tässä ollut\nmuuta neuvoa; sillä ei Elias kysynyt heiltä vaan kansalta, joka\nikäänkuin yhdestä suusta vastasi Eliaan esitykseen: \"Se on oikein\".\n\nNoiden vääräin prophetain oli siis koettaminen onneansa, sillä, jos he\nolisivat kieltäneet ottamastansa osaa uhraukseen, he silloin julkisesti\nolisivat tunnustaneet koko kokoontuneen mäkijoukon edessä, etteivät he\nitse luottaneet jumalaansa. Kun siis Elias sanoi heille: \"valitkaat\nteillenne yksi kalpei, ja tehkäät te ensin, sillä teitä on monta, ja\nhuutakaat teidän Jumalainne nimeä\", niin ottivat he kalpein, jonka\nhän heille antoi, ja valmistivat ja huusivat Baalin nimeä aamusta\npuolipäivään asti, sanoen: \"Baal kuule meitä\". Mutta ei siinä ollut\nääntä eli vastausta.\n\nIkäänkuin pilkaten heidän jumalaansa, sanoi Elias heille: \"huutakaat\nvahvasti; sillä hän on jumala, hän asettelee jotakin, eli on jotakin\ntoimittamista, eli on matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräis\".\nEpätoivossaan huusivat he vahvasti ja viileskelivät itseänsä veitsillä\nja naskaleilla heidän tavallansa, niin että he verta tiukkuivat. He\npitkittivät sitä iltapuoliin siihen asti, että ruokauhri uhrattaman\npiti, mutta ei ollut siinä ääntä, ei vastaajaa, elikkä joka vaaria otti.\n\nSilloin sanoi Elias kaikelle kansalle: \"tulkaat minun tyköni\". Ja\nkoska kaikki kansa tuli hänen tykönsä, paransi hän Herran alttarin,\njoka kukistunut oli, ja otti kaksitoistakymmentä kiveä Jakobin lasten\nluvun jälkeen ja rakensi näistä kivistä alttarin Herran nimeen, ja teki\nkuopan ympäri alttarin, valmisti sitten ja hakkasi kalpein palasiksi ja\npani sen puitten päälle. Hän antoi sitten tuoda neljä saavillista vettä\nja kaataa ne polttouhrin ja puitten päälle ja teki tämän kolme kertaa,\nniin että vesi juoksi ympäri alttarin ja kuoppakin täyttyi vedestä.\n\nKun kaikki näin oli valmistettu, korotti Elias äänensä ja sanoi:\n\"Herra, Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala! ilmoita tänäpänä, että\nsinä olet Israelin Jumala ja minä sinun palvelias, ja että minä kaikki\nnämät sinun sanas jälkeen tehnyt olen. Kuule minua, Herra, kuule minua,\nettä tämä kansa tietäis sinun olevan Herran Jumalan; ettäs kääntäisit\nheidän sydämensä takaisin\". Niin lankesi Herran tuli ja poltti\npolttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta.\n\nKun kaikki kansa näki tämän, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat:\n\"Herra on Jumala, Herra on Jumala\". Mutta Elias sanoi heille: \"ottakaat\nBaalin prophetat kiinni, ettei yksikään heistä Pääsisi\", ja he ottivat\nheidän kiinni ja Elias vei heidän Kisonin ojan tykö ja tappoi heidän\nsiellä.\n\nSillä tavoin kukisti Elias, Jumalan propheta, tuon väärän epäjumalan ja\nasetti Israeliin Jehovan palveluksen.\n\nHän menee vielä toisella ihmetyöllä näyttämään että elävä Jumala on\nHerra, kun hän astuu Ahabin eteen, joka, mitä hän liekin itsessään\najatellut, tämän kaiken tapahtuessa ei kuitenkaan uskaltanut\nvastustella Eliasta, sillä kaikki kansa, hänen ihmeestänsä\nhämmästyneenä, piti hänen puoltansa.\n\nElias sanoo Ahabille: \"mene ylös, syö ja juo; sillä suuren sateen\nhyminä kuuluu\".\n\nKun Ahab meni syömään ja juomaan, meni Elias Karmelin kukkulalle,\nja lankesi maahan, ja kumarsi itsensä kasvoillensa, ja pani päänsä\npolveinsa välille; ja sanoi palveliallensa: \"mene nyt ylös ja katso\nmeren puoleen\". Hän meni ylös, katsoi ja sanoi: \"ei siellä ole mitään\".\nElias vastasi: \"mene vielä sinne seitsemän kertaa\". Ja seitsemännellä\nkerralla sanoi palvelia: \"katso, sieltä nousee vähä pilvi merestä,\nniinkuin miehen kämmen\". Elias sanoi silloin hänelle: \"mene ja sano\nAhabille: valjasta ja mene, ettei sade sinua käsittäisi\". Ja sillä\nvälillä tuli taivas pilvistä mustaksi ja tuulesta, ja tuli sangen suuri\nsade.\n\nNiin osoitti Elias tälläkin ihmeellä että se Herra, jota hän palveli,\noli Jumala.\n\nHeti näiden tapausten jälkeen täytyi Karmelin väkevän prophetan,\njoka siellä ikäänkuin käski Jumalan tulta ja taivaan pilviä, paeta\npelastaaksensa henkeänsä ja välttääksensä kuningatar Jesebelin vihaa,\nkun hän lähetti sanansaattajat sanomaan Eliaalle: \"jumalat minun niin\nja niin tehköön, jollen minä huomenna tällä aikaa tee sinun sielulles\nniinkuin yhdelle näitten (Baalin prophetain) sielulle\".\n\nElias pakeni silloin etelän puolella Kanaan maata olevaan erämaahan\nja tuli Jumalan vuorelle Horebille, jossa hän puhui Jumalan kanssa,\nniinkuin jo mainitsin Sinailla käydessämme.\n\nPaikka, jossa nämät suuret ihmetyöt tapahtuivat, on varmaankin Karmelin\nvuoren harjan itäinen kamara, kuuden tai seitsemän tiiman matkan päässä\nluostarista. Paikan nykyinen nimi on el-Muhrakah (uhri), joka nimi\nluultavasti on saanut alkunsa Eliaan polttouhrista, jonka Herran tuli\nihmeellisellä tavalla kulutti.\n\nKoska olisi kulunut puolentoista vuorokautta, jos olisimme matkanneet\ntälle paikalle, emme tahtoneet tuhlata niin paljon aikaa tämmöiselle\nsivuretkelle, vaan tyydyimme siihen, että kumminkin olimme nousseet\nvuoren meren-puoliselle harjalle, ja matkalla Kanaan ja Nazarethiin\nsaimme myös nähdä vuoren itäisen selänteen.\n\nWielä toisen kohtauksen kertoo raamattu täällä tapahtuneeksi.\nKarmelin vuorella asui nimittäin propheta Elisa, kun Sunemin vaimo,\njonka huoneessa jumalan mies kerran oli asunut, tuli häntä etsimään\nilmoittaaksensa hänelle, että hänen poikansa oli kuollut, ja\npyytääksensä häntä herättämään hänen poikaansa kuolleista. Waimo meni\nprophetan tykö vuorelle, lankesi maahan hänen eteensä ja tarttui hänen\njalkoihinsa ja rukoili apua. Elisa lähetti silloin palveliansa Gehasin\nvaimon huoneesen, että hän laskisi Elisan sauvan pojan kasvoille. Mutta\npojan äiti sanoi prophetalle: \"niin totta kuin Herra elää ja sinun\nsielus elää, en minä päästä sinua\". Elisa nousi, seurasi vaimoa ja\nherätti hänen poikansa.\n\nMe jätimme luostarin Myöhäseen illalla ja ratsastimme alas vuorelta\npolkua pitkin, joka oli melkein kiviporrasten kaltainen, ja saavuimme\nvähässä ajassa Haifa'n kaupunkiin, jossa leirimme jo oli valmisna.\n\nHaifa siaitsee juuri Karmelin juurella meren rannalla. Kaupunki ei ole\nmikään merkillinen paikka. Siinä on 2000 asukasta.\n\nSeuraavana päivänä ratsastimme tuon suuren S:t Jean d'Acre'n\n(Ptolemais) lahden ympäri. Me kävimme matkallamme yli Kisonin ojan,\njonka rannalla Elias surmasi Baalin papit. Se on hyvin syvä, niin että\ntäytyy kahlata kappaleen matkaa ulos merelle virran suun ympäri.\n\nMe ratsastimme kauvan aikaa tuota hietaista merenrantaa ympäri lahden\nja kävimme vielä yli toisenkin virran, Namon, joka maantieteessä\non tunnettu nimellä Belus. Täällä, niin kertoo Plinius, keksivät\nPhoinikilaiset sattumalta lasin. Neljänneksen tiimaa vielä\nratsastettuamme, saavuimme S:t Jean d'Acre'hen ja ratsastimme sen\naimollisen portin kautta kaupunkiin sisään.\n\nKaupungin arabialainen nimi on Akka. Wanhassa Testamentissä mainitaan\nsitä Accon nimellä, kun kerrotaan että Asser ei ajanut Accon asujamia\npois, vaan asui heidän seassansa.\n\nTuo Phoinikilainen Acco sai sitten nimen Ptolemais, luultavasti jonkun\nPtolemeus-nimisen Egyptin kuninkaan jälkeen, sillä Aleksander Suuren\nvaltakunnan jaon jälkeen hallitsivat Egyptin Ptolemeit osaa Syriastakin.\n\nPaavali kävi Ptolemaissa, kun hän matkusti Jerusalemiin, ja tästä\nretkestä sanoo hän: \"mutta me päätimme meidän purjehdusretkemme,\ntulimme Tyrosta Ptolemaidaan, tervehdimme veljiä ja olimme päivän\nheidän tykönänsä\".\n\nRistiretkein aikana piiritettiin Akkaa useat erät ja se tuli monasti\nvalloitetuksi, jolloin aina täällä vertä vuosi virtana.\n\nPaikka oli ristiretkeiliäin vahvimpia linnoituksia. Kun olivat\nmenettäneet Jerusalemin ynnä koko maan, pysyi Ptolemais vielä heidän\nhullussansa, ja täällä puolustivat he itsiänsä niin kauvan kuin\nmahdollista Turkkilaisia vastaan, kunnes vihdoin sultani Khalib ibn\nKaluvan verisellä rynnäköllä valloitti kaupungin 1291.\n\n60,000 kristittyä silloin joko tapettiin, tai myytiin orjiksi.\n\nNiin päättyivät ristiretket, sittekuin Europan kristityt kansat kaksi\nvuosisataa olivat ponnistelleet voimiansa valloittaaksensa pyhää maata\nverivihollisiltansa Muhamedilaisilta, ja sitte kuin enemmän kuin kuusi\nmiljonaa ihmistä oli menettänyt henkensä näissä yrityksissä. Tämä\njättiläistaistelu oli nyt loppunut — puolikuu oli voittanut — kolkko\nja haikea hiljaisuus vallitsi taas niillä rannoilla, jotka niin kauvan\nolivat kajahdelleet mailman suuren sodan pauhinasta.\n\n500 vuotta sai nyt kuluneeksi, jolla aikaa Akkam kohtalot ovat peitetyt\npimeyteen.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella sai se taas surullisen\nmaineen hallitsiansa julmuuden tähden. Tämän hirviön nimi oli\nel-Jezzar. Monien vaihetten ja seikkain perästä pääsi hän vihdoin\nAkkan pashaksi ja koko hänen elämänsä oli sitten yhtämittainen jakso\nrikoksia ja julmia tekoja. Hän myi usein saman piirikunnan hallituksen\nuseammille hakijoille yhtä haavaa; toisinaan veljeksille, välistäpä\nisälle ja pojallekin; ja sitten yllytti hän heitä salaisesti surmaamaan\ntoinen toistansa.\n\nUsein tapahtui, kun hän oli haremissaan lemmityistensä kanssa, että hän\nsieppasi jotakuta heistä korvasta kiinni, ikäänkuin pilan vuoksi, ja\nkeikkasi samassa korvan pois väkipuukollaan.\n\nEräs Judalainen, joka oli hänen pankkiirinsa, oli tunnettu erinomaisen\nkauniiksi. Muutamana päivänä tervehtää Jezzar häntä ja ylistää hänen\nkauneuttansa, mutta samassa kutsuu hän palveliansa paikalle ja käskee\npuhkaista Judalaiselta silmän pois päästä. Jonkun ajan kuluttua\nhuomasi Jezzar, että pankkiiri osasi niin kääriä turbaninsa, että hän\nmelkein sai peittoon tuon puhkaistun silmän, ja hän antoi nyt ilman\narvelematta leikata häneltä nenän. Ja vihdoin leikkautti hän häneltä\npäänkin. Tämän Judalaisen perhe elää vielä Damaskussa ja on rikkaampia\npankkiirihuoneita siellä.\n\nJezzar antoi kerran polttaa hirmuisen suuressa uunissa erään\nmuukalaisen elävältä, jonka hän yhtenä päivänä tapasi istumasta\nulkopuolella kaupungin porttia ja joka ei noussut seisoalle hänen\ntullessansa, ja samassa uunissa poltatti hän myös kaikki orjat, jotka\ntällä hänen kävelyllänsä seurasivat häntä, sentähden että hän luuli\nyhden heistä matkivan häntä.\n\nMuutamana päivänä tappoi hän omalla kädellään suurimman osan\nseraljissaan olevista naisista, ja kun hän itse vihdoin väsyi\nteurastamiseen, kutsutti hän saapuville kolme hurjaa soturiansa, jotka\ntappoivat nuo jälillä olevat, niin että vähintänsäkin 15 kaunista\nnuorta tyttöä sillä tavoin julmimmalla tavalla raadeltiin. Hän pani\ntämän tekonsa toimeen eräässä kauniissa puutarhassaan ja syynä oli että\nhän epäili heitä kaikkia uskottomuudesta.\n\nEräällä toisella verisellä tavalla tuli Akka vähän ajan kuluttua\ntoistamiseen kuuluisaksi, kun Napoleonin laivasto 1799 laski maalle\nsen rannalla. S:t Jean d'Acre'n vahva varustusvärkki kesti kuitenkin\npiirityksen ja löi takaisin 8 väkirynnäkköä ja Napoleonin oli\nveteraneinsa kanssa jättäminen kaupungin tyhjin toimin.\n\nEi kauvoja kumminkaan kulunut, niin valloittivat Egyptiläiset, tuon\nvoimallisen Ibrahim Pashan johdossa, tämän vahvasti varustetun\nkaupungin.\n\nKun tämä urhokas ruhtinas sitten levitti valloituksiaan yhä edemmäksi,\nniin että Europalainenkin Turkinmaa oli vaarassa, kävivät Englanti,\nItävältä ja Wenäjä keskenänsä liittoon häntä vastaan. Englantilainen\nlaivasto, amirali Staffordin ja Commodore Charles Napierin komennon\nalla, purjehti silloin Akkaan ja ampui maahan kaupungin varustukset\nhyvin lyhyellä, mutta ankaralla pommittamisella. Akkan ynnä koko\nPalestiinan jätti nyt voittaja tuolle kurjalle Turkin hallitukselle,\nmaakunnalle itse vahingoksi.\n\nWarustusvärkit, jotka sodasta ovat kärsineet niin paljon että ne\nnäyttävät suurelta raunioryhmältä, ovat jääneet sillensä lahistumaan\neikä Turkin hallitus näy ottavan niitä korjataksensa.\n\nKaupungissa on lähes 5,000 asukasta, eikä sillä ole mitään erittäin\nmerkillistä näytettävänä, jonka tähden emme viipyneetkään täällä\nkauvoja aikoja, vaan pitkitimme matkaamme, katseltuamme varustusvärkit.\n\nIlma ei ollut tänä aamuna niin kaunis, kuin meillä tavallisesti oli\nollut. Taivas oli pilvessä ja tuontuostakin tuli sadekuuroja.\n\nKun olimme jättäneet S:t Jean d'Acre'n, ratsastimme itäänpäin yli\nsuuren viljavan lakeuden. Tie, eli oikeimmin polku, oli täällä\nerinomaisen tasainen ja hyvä, niin ettei mikään estänyt meidän virkkuja\nhevosiamme ravaamasta ja tuontuostakin heittämästä nelistä.\n\nKun olimme tulleet lakeuden loppupuoliin, sanoi tienopas, jonka Akkasta\nolimme ottaneet, ettei hän voinut käydä etemmäksi, mutta vakuutti\nsamassa, ettemme voineet eksyä tieltä, kun vaan seurasimme polkua. Me\ntulisimme, hänen sanainsa jälkeen, pian kylään, josta voisimme pyytää\nuutta opasta. Me maksoimme hänelle hänen palkkansa ja laskimme hänet\nmenemään.\n\nKun aamulla läksimme liikkeelle Haifasta, olimme lähettäneet miehemme\nmuulein kanssa menemään suorinta tietä Kanaan. L., joka oli väsynyt,\nseurasi heitä, ettei hänen tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa sinä\npäivänä. Meitä oli siis vaan nuot toiset matkakumppanit ja tulkkimme.\n\nSitte kuin oppaamme oli meistä luopunut, pitkitimme me omin päimme\nratsastustamme itää kohden. Me jätimme nyt heti pian tuon ennen\nmainitun lakeuden ja tulimme keskelle korkeita ja kauniita puita\nkasvavia kumpuja, joiden välissä meidän tiemme luikerteli edelleen\nläpi hedelmällisten laksoin, joista muutamat olivat viljellyt, toiset\nvillisti kasvavan heinän vallassa.\n\nEmme olleet pitkälle ehtineet, ennenkuin jo kokonaan eksyimme\ntieltämme. Laksot olivat niin toinen toisensa kaltaisia, ettemme\ntietäneet missä olimme, tai mihin ohjaisisimme kulkumme. Me ratsastimme\nsentähden suorastaan itää päin, toivoen löytävämme jonkun polun tai\ntapaamamme jonkun ihmisellisen olennon, joka voisi neuvoa meitä taas\noikealle uralle.\n\nKuleksittuamme sillä tavoin noin kaksi tiimaa aikaa, löysimme\nviimeinkin hyvän ja tasaisen tien ja päätimme seurata sitä, sillä, jos\nei se vienytkään meitä Kanaan, johtihan se meidät kumminkin johonkin\nkylään, josta voisimme saada tienoppaan.\n\nJuuri kuin parhaiden iloitsimme että olimme löytäneet tämän tien,\nhämmästyimme suuresti kun emme nähneet H:ra Tayloria seurassamme; hän\noli jäänyt perään, eikä ollut kai sitten enää löytänyt meidän jälkiämme.\n\nH:ra Botcharby hämmästyi kaikkein pahimmasti, sillä hän pelkäsi\nhoidokkaansa niin eksyneen vuoristoon, ettemme enää löytäisi häntä.\n\nMe ratsastimme nyt kaikille haaroille etsimään häntä, ja huusimme hänen\nnimeänsä voimaimme perästä. Me etsimme häntä kauvan aikaa turhaan,\nmutta vihdoin näimme hänen tulla ratsastaman täyttä nelistä juuri samaa\ntietä, jonka äsken olimme löytäneet.\n\nMe olimme iloissamme että tapasimme hänen, mutta hän sai ankaria\nnuhteita varomattomuutensa tähden, että oli eronnut meistä semmoisella\npaikalla, jossa helposti olisimme voineet erota iäksi päiviksi.\n\nMe seurasimme nyt tietä, jonka olimme löytäneet ja muutaman tiimaa\nratsastettuamme, tulimme avaralle lakeudelle, jossa muutamat paimenet\npaimensivat laumaansa. Me huusimme näille miehille että tulisivat\nnäyttämään meille tietä Kanaan, mutta he pelästyneinä ottivat turvansa\nkäpälämäkeen ja potkivat tiehensä.\n\nMe näimme nyt kumminkin etäällä kylän, jonne ohjasimme kulkumme. Kylän\nasukkailta saimme tietää että Kanaan kaupunki oli kappaleen matkan\npäässä Pohjosessa päin tällä lakeudella.\n\nLakeus oli erinomaisen kaunis ja viljava, sen nimi on el-Battauf.\n\nMe ratsastimme nopeasti hyvää tietä viljavain vainioin läpitse. Aurinko\nlaski juuri noiden ympärillä olevain vuorten taa ja lähetti pitkiä\nvarjoja lakeudelle lähellä Kanaata Galileassa.\n\nWihdoinkin näin taas ruotsalaisen matkakumppanini ja sain kuulla\nettä hän oli saanut kokea samoja vastuksia kuin me; miehemme, joita\nhän seurasi, olivat nimittäin käyneet harhaan, niin että he, samoin\nkuin me, olivat kuleksineet sinne tänne koko päiväkauden ja saapuivat\nKanaan ainoastaan puolta tiimaa ennen meitä. Me olimme sentähden kaikki\njotenkin väsyneitä sinä iltana.\n\nKanaa on rakettu sen vuoren vierteelle, joka sattuu tuohon äsken\nmainittuun lakeuteen, ja sieltä on jotenkin avara näköala yli tuon\nkauniin lakeuden ja yli vuorten, jotka sitä ympäröivät.\n\nTäällä ei löydy mitään raunioita ja luultavaa on ettei Kanaa\nmilloinkaan ole ollut mikään etevä kaupunki. Ainoa, mitä kaupungista on\nmuistettavaa, on tuo kertomus Joh. 2:ssa luvussa Jesuksen ensimäisestä\nihmetyöstä Galileassa, jonka hän teki \"ilmoittaaksensa kunniaansa\".\n\nMe jätimme nyt Kanaan seuraavana päivänä, ratsastaaksemme Nazaretiin,\njoka on noin kolmen tiiman matkan päässä täältä. Me ratsastimme yli\ntuon kauniin el-Battauf'in lakeuden ja tulimme taas vuoriselle maalle.\n\nKohta kun olimme lakeuden jättäneet, sivusimme erään kylän, jota nyt\nkutsutaan Sefurieh, muinoin oli sen nimi Sepphoris ja Diocæsarea. Kylä\non rakettu erään ymmyrkäisen kummun vierteelle, jonka huippua kaunisti\njotenkin ison linnan raunio. Ylt'ympäri virui pylvästen ja suurten\nhakattuin kivein kappalia, jotka osoittavat että paikka ennen on ollut\nsangen tärkeä paikka.\n\nJosephus mainitseekin useassa paikassa että Sepphoris oli vahvimpia\nkaupunkeita, mitä Romalaisilla Galileassa oli. Itse kaupungissa löytyy\ngootilaiseen malliin raketun kirkon raunioita. Kirkko rakettiin\nluultavasti ristiretkein aikana ja taru tietää kertoa sen seisoneen\nsamalla paikalla, jossa Neitsyt Marian vanhemmat, Joakim ja Anna,\nkerran asuivat.\n\nSefurieh'n ja Nazaretin välillä oleva tie kävi koko ajan vuoristen\nseutujen kautta. Kerran vei se meidät korkealle vuoren-selälle, josta\nmeillä oli vapaa ja ihana näköala. Länteen päin näimme maan ulottuvan\naina Wälimereen asti. Etelässä näimme ainoastaan korkeita muoria,\ntoinen toisensa takana; kaikkein kauvimpana idässä päin olivat Gilboan\nvuoret, sitte Samarian kauniit kukkulat keskellä, ja lännessä päin\nKarmelin harja, ulottuen aina Wälimeren rantaan saakka. Pohjoisessa\npäin katosi myöskin näköala vuoristoihin ja korkealle yli tämän harmaan\nryhmän kohosi tuo lumella peitetty Hermon, jonka valkea huippu kopeasti\nkatseli ympärillään olevia alempia vuorenselkiä. Syyllä siis ansaitsee\nse nykyisen nimensä Gebel es-Sheik (vuoripäällikkö). Itäänpäin leveni\ntuo yhtä suuri kuin kaunis Esdraelonin lakeus, ja tuolla toisella\npuolella Jordanin kohosivat Gileadin vuoret. Lakeudella, taipaleen\nmatkan päässä, törötti tuo kaunis tammia kasvava Tabor ja samalla\nsuunnalla, vaikka hyvän matkaa toisella puolella vuoren, tiesimme tuon\nkuuluisan Genesarethin järven eli Galilean meren olevan. Nämä vapaat,\nihanat näköalat viehättivät kauvan meidän silmiämme, ja katseltuamme\nniitä hyvän hetken, ratsastimme nyt alas vuorelta ja saavuimme pian\nNazaretiin.\n\n\n\n\nKuudestoista Luku.\n\nNazaret.\n\n\nNiiden vuorien sylissä, jotka ympäröivät Esdraelonin suurta lakeutta\npohjan ja luoteen puolelta, on Nazaret. Kaupungin rakennukset ovat\nkaikki kivestä ja paremmin raketut ja huolellisemmin hoidetut kuin\nminkään muun kaupungin rakennukset pyhässä maassa. Ne seisovat joko\nalhaalla ahtaan lakson pohjassa, tahi niiden vuorten vierteillä, jotka\nympäröivät laksoa. Kadut ovat kapeat ja likaiset, niinkuin kaikissa\nitämaalaisissa kaupungeissa.\n\nAsukasten lukumäärä on 4000 paikoille. Niistä ovat ainoastaan 680\nmuhamedilaista, muut kristityitä.\n\nNe tapaukset, jotka ovat tehneet Nazaretin kuuluisaksi ja ovat\nhoukutelleet tänne lukemattomia joukkoja pyhissä vaeltajia, ovat\n\"Marian ilmestys\", joka tapahtui tässä kaupungissa, ja Jesuksen\nlapsuuden ja nuoruuden aika, jonka hän vietti täällä vanhempainsa luona.\n\n\"Kuudentena kuukautena lähetettiin enkeli Gabriel Jumalalta Galilean\nkaupunkiin, joka oli Nazaret, neitseen tykö, joka oli kihlattu\nmiehelle, jonka nimi oli Joseph, Davidin huoneesta; ja neitseen nimi\noli Maria. Ja enkeli tuli sisälle hänen tykönsä ja sanoi: terve,\narmoitettu! Herra on sinun kanssas: siunattu sinä vaimoin seassa!\n\n\"Mutta kuin hän näki hänen, hämmästyi hän hänen puheestansa ja ajatteli,\nmillainen se tervehdys oli. Ja enkeli sanoi hänelle: älä pelkää,\nMaria! sillä sinä löysit armon Jumalan tykönä. Ja katso, sinä siität\nkohdussas ja synnytät Pojan, ja sinun pitää kutsuman hänen nimensä\nJesus. Sen pitää oleman suuren ja pitää kutsuttaman ylimmäisen pojaksi;\nja Herra Jumala antaa hänelle Davidin hänen isänsä istuimen, ja\nhänen pitää Jakobin huoneen kuningas ijankaikkisesti oleman ja hänen\nvaltakunnallansa ei pidä loppua oleman\".\n\nNiin sanoi Maria enkelille: \"kuinka tämä tulee, sillä en minä miehestä\nmitään tiedä?\" Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: \"Pyhä Henki tulee sinun\npäälles ja ylimmäisen voima varjoo sinun: sentähden myös se Pyhä, kuin\nsinusta syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi\".\n\nTäällä ilmestyi myös enkeli Josephille, Marian kihlatulle miehelle, kun\nhän salaisesti aikoi hylätä hänen; ja enkeli sanoi: \"Joseph, Davidin\npoika! älä pelkää ottaakses Mariata puolisotas tykös; sillä se kuin\nhänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hänen pitää synnyttämän\npojan, jonka nimen sinun pitää kutsuman Jesus; sillä hän on vapahtava\nkansansa heidän synneistänsä\". Tämä kaikki on tapahtunut, että\ntäytettäisiin mitä Herralta sanottu on prophetan kautta, joka sanoo:\n\"katso neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen\nnimensä pitää kutsuttaman Emanuel; se on niin paljo sanottu: Jumala\nmeidän kanssamme\".\n\nKun Joseph ja Maria tulivat takaisin Israelin maalle lapsen kanssa\npakoretkeltään Egyptistä, \"tulivat he ja asuivat kaupungissa, joka\nkutsutaan Nazaret, että täytettäisiin kuin prophetain kautta sanottu\noli: hän pitää Nazareukseksi kutsuttaman\".\n\nTässä kaupungissa kasvoi lapsi ja vahvistui hengessä ja täytettiin\nviisaudella, ja Jumalan armo oli hänen kanssansa. Kahdentoista vuoden\nvanhana jätti Jesus Nazaretin, mennäksensä vanhempainsa kanssa\nJerusalemiin Pääsiäisjuhlalle, ja kun hän siellä temppelissä oli\ntodistanut totuuden opettajille, niin että kaikki, jotka hänen kuulivat\nhämmästyivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa, ja kun hänen\nvanhempansa täältä vihdoin löysivät hänen, niin meni hän alas heidän\nkanssansa ja tuli Nazaretiin ja oli heille alamainen. Ja Jesus menestyi\nviisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.\n\nNäin kuuluu raamatun kertomus niistä tapauksista, jotka ovat\ntapahtuneet Nazaretissa ja jotka ovat tehneet tämän vähäpätöisen\nkaupungin niin kuuluisaksi. Täällä ilmoitettiin Jumalan Pojan\nsyntyminen hänelle, joka oli synnyttävä Hänen ihmisen pojaksi,\ntäällä mainitsivat enkelein kielet ensimäisen kerran Jesuksen nimen\nja sen merkitys sanottiin olevan: \"hän on vapahtava kansansa heidän\nsynneistänsä\".\n\nEräs matkustaja lausuu Nazaretista näin: \"Kuinka usein on Vapahtaja\nlapsuudessaan juoksennellut näillä kaduilla? Kuinka usein on hän\nvarmaankin seurannut äitiänsä lähteelle? Kuinka usein on hän\nrauhallisina iltahetkinä istunut vanhempainsa kanssa heidän asuntonsa\nkatolla, niinkuin näillä seuduilla tapa on? Kuinka usein on hän\nkäyskennellyt näillä vuorilla, astellen jumalallista kutsumustansa ja\nkeskustellen tuttavallisesti Isänsä kanssa?\"\n\nMelkein samankaltaisia kysymyksiä heräsi meissä sinä päivänä, jolloin\ntelttimme seisoivat pystytettyinä lähellä Nazaretia ja kun nuo\nmuistorikkaat kukkulat joka taholta ympäröitsivät meitä.\n\nKahdesti mainitaan evankeliumeissa, että Jesus matkoillaan\npyhässä maassa kävi kotiseuduillaan, sitte kuin hän oli alottanut\nopettaja-virkansa.\n\n\"Ja hän tuli Nazaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa\njälkeen sapatin päivänä synagogaan, ja nousi lukemaan. Ja hänelle\nannettiin Esaian prophetan raamattu. Ja kuin hän raamatun avasi, löysi\nhän sen paikan, kussa on kirjoitettu: Herran Henki on minun päälläni,\nsentähden on hän minun voidellut ja lähettänyt saarnaamaan köyhille\nhyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille\nlunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen\nsaattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta\". Sitten selitti hän\ntämän raamatun paikan ja sanoi sen tarkoittaman häntä itseä, lausuen:\n\"tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty\". Hän todisti vielä tätä monesta\nmuusta paikasta, mutta sai lopuksi itse tuntea sen sananparren\ntotuuden, jonka hän tässä synagogassa lausunut oli: \"ei yksikään\npropheta ole isänsä maalla otollinen\", sillä Nazaretin asujamet eivät\nkauvemmin tahtoneet kuullella hänen terveellisiä sanojansa, vaan\n\"kaikki kuin synagogassa olivat, tulivat vihaa täyteen, koska he nämät\nkuulivat, ja nousivat ylös ja ajoivat hänen ulos kaupungista, ja\nveivät hänen hamaan vuoren kukkulalle, jonka päälle heidän kaupunkinsa\nrakettu oli, syöstäksensä häntä alas; mutta hän kävi ohitse heidän\nkeskellänsä ja meni pois.\n\n\"Kun Jesus toisen kerran kävi Nazaretissa, sai hän kärsiä samaa\nmalttamattomuutta ja mielen hurjuutta, vaikk'ei niin väkivaltaisella\ntavalla kuin ensimäisellä kerralla: ja hän läksi sieltä ja meni isänsä\nmaalle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja kun sapatti\ntuli rupesi hän synagogassa opettamaan; ja monta, jotka kuulivat,\nhämmästyivät, sanoen: kusta tällä nämät ovat? ja mikä viisaus hänelle\nannettu on, että myös senkaltaiset väkevät työt hänen kättensä kautta\ntapahtuvat? Eikö tämä ole se seppä, Marian poika, Jakobin ja Josen\nja Judan ja Timonin veli? eikö myös hänen sisarensa ole tässä meidän\nkanssamme? ja he pahenivat hänessä\".\n\nNazaretissa on suuri Romalaiskatolinen luostari, johon kuuluu koko\njoukko korkealla muurilla ympäröittyjä rakennuksia. Pyhin paikka tässä\nluostarissa on eräs luola, jossa munkit sanovat Marian ilmestyksen\ntapahtuneen. Tässä luolassa, joka on 25 jalkaa pitkä ja 10 jalkaa\nleveä, näytetään paikkaa, jossa Maria seisoi kuullellen enkelin\ntervehdystä, ja sekin paikka, jossa enkeli ilmestyi. Kappaleen matkan\npäässä tästä luolasta näytetään Neitsyt Marian kyökkiä, erästä pitkää\nsiivotonta vuorenkoloa.\n\nEn voi tässä olla kertomatta erästä Romalais-katolisen kirkon\neriskummaista uskonkappaletta, joka koskee tätä paikkaa. Sanotaan\nnimittäin että ilmestyksen luolan edessä ja lähellä Marian kyökkiä oli\nmaja, jossa hän asui ja jossa hän otti vastaan enkeli Gabrielin.\n\nKun Muhamedilaiset valloittivat Palestiinan ja ajoivat kristityt pois\njoka paikasta, veivät enkelit tämän majan pois uskomattomain käsistä ja\nlaskivat sen ensiksi vuorille lähellä Fiumea Dalmatiassa ja kuljettivat\nsen sieltä sittemmin Loretton vuorelle Italiassa, jossa se nyt vielä\nseisoo ja on se paikka Europassa, jossa pyhissä vaeltajia runsaimmin\nkäy. Paavi Leo X:s teki tämän tarinan uskonkappaleeksi bullalla, joka\ntuli ulos vuonna 1518.\n\nEräässä toisessa paikassa näytetään tässä kaupungissa Josephin\n\"työhuonetta\", kappelinkaltaista rakennusta, joka on Romalaisen kirkon\noma. Siellä nähdään vanhan muurin jäännöksiä, joiden sanotaan olevan\nniiltä ajoilta, kuin Joseph täällä työskenteli.\n\nSeuraava paikka, johon matkustaja viedään, on niin kutsuttu Mensa,\nChristi-capelli (Kristuksen pöydän kappeli). Tämä kappeli on pienoinen\nsuoja, jossa nähdään pöydän kaltaiseksi muodostettu kallio. Tarun\nmukaan — \"traditio continua et nunquam interrupta,\" (ainainen ja\njärkähtymätöin taru), joka latinalainen lause on kirjoitettu seinään\n— on tämä sama pöytä, jossa Jesus ja hänen opetuslapsensa niin usein\nsöivät niinhyvin ennen kuin jälkeen ylösnousemisen.\n\nMyöskin näytetään täällä synagogaa, jossa Jesus puhui Nazaretilaisille,\nkun he vihastuneina ajoivat hänen pois ja veivät hänen jyrkälle vuoren\nreunalle, jota vuorta myöskin näytetään, mutta se on liian kaukana,\nettei se voi olla oikea.\n\nIdän puolella kaupunkia on Kreekkalainen kirkko. Pyhin paikka tässä\nkirkossa on syvä kallionkolo, josta pursuaa kirkas lähde, nimeltä\nNeitsyt Marian lähde. Täällä, niin sanoivat kreekkalaiset munkit,\noli Maria vettä noutamassa, kun enkeli ilmaantui hänelle ja ilmotti\nJesuksen syntyvän. He ovat sentähden tälle paikalle rakentaneet\nheidän \"Marian ilmestys-kirkkonsa\" ja jonkun matkan päässä näkyy\ntuo latinalainen luostari, jossa Romalais-katoliset väittämät tämän\ntapauksen tapahtuneen, ja on tämä seikka vielä riidan aineena näiden\nmolempain kirkkojen välillä.\n\nWähän matkaa ulompana Kreekkalaista kirkkoa on lähde, josta Nazaretin\nasukkaat saavat vetensä. Wesi pursuaa vähäisestä reiästä maassa, niin\nettä vedennoutajat ainoastaan yksi erältään voivat täyttää astiansa.\nTämän tähden on täällä joukko naisia kokopäiväkauden klo 4:stä aamulla\nklo 12:teen yöllä ja harvoin saa nähdä niin paljo kauniita kasvoja\nyhdellä paikalla koossa, kuin täällä; sillä Nazaretin väestö on\ntunnettu kauneudestaan.\n\nSen illan, jonka viivyimme Nazaretissa, vietimme L. ja minä erään\nlähetyssaarnaaja Zellerin luona, joka asui tässä kaupungissa. Hän oli\nnainut pispa Goleatin tyttären ja meillä oli kirjeitä ja terveisiä\nhänelle ja hänen vaimollensa Jerusalemista. Heidän iloisessa kodissaan\nmietimme sangen hupaisen illan.\n\nKun palasimme leiriimme, valaisi meidän tietämme Nazaretin vuorilla\nvälähtelevät ihanat ukkosen leimaukset.\n\nNazaretissa olimme tavanneet erään nuoren Amerikalaisen, h:ra\nTurnbull'in, jonka jo Jerusalemissa olimme tulleet tuntemaan ja\njoka oli seurannut meitä matkallamme Kuolleelle merelle ja Jordanin\nvirralle. Hän oli päivää ennen saapunut Nazaretiin, ja kuultuansa\nettemme vielä olleet menneet, päätti hän odottaa meitä, saadaksensa\nmeidän seurassamme pitkittää matkaa Damaskuhun.\n\nHän kertoi meille kohtauksen matkastaan, joka helposti olisi\nvoinut tuottaa hänelle kuoleman. Hän oli ensin matkannut erään\nnuoren maanmiehen kanssa, mutta tämä oli niin tuimasti sairastunut\nJerusalemissa, ettei hän uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle\nretkelle läpi Palestiinan, vaan matkasi Joppeen, mennäksensä sieltä\nsitten höyrylaivalla kotimaallensa. Turnbull jatkoi matkaansa nyt\nyksinään tulkkinsa ja miestensä kanssa.\n\nKun hän ja tulkki ynnä kaksi turkkilaista sotamiestä, jotka hän oli\nottanut vartioiksensa, eräänä iltana olivat luopuneet miehistä, jotka\nkuljettivat muuleja, käydäksensä katsomaan jotakin tien syrjässä olevaa\npaikkaa, kävivät he harhaan eivätkä tietäneet missä olivat. He tulivat\nvihdoin erääsen kylään ja kun he ulkopuolella kylää tapasivat miehen,\nkysyivät he häneltä, tokko lähitienoilta löytyi jotakin lähdettä. Hän\ntarjousi nyt viemään heitä lähteelle, jonka jälkeen mies ynnä yksi\nsotamiehistä läksi noutamaan vettä ja Turnbull tulkin ja tuon toisen\nsoturin kanssa jäi odottamaan samalle paikalle, jossa ensin olivat\nseisahtaneet. He riisuivat hevosensa ja päästivät heidän läheiselle\nlaitumelle.\n\nWähän ajan perästä saivat he nähdä suuren joukon miehiä, kaikki\nvarustetut pitkillä pyssyillä, tulevan täyttä vauhtia ulos kylästä ja\nkarkaavan suoraan heitä kohden. Nämät miehet piirittivät heidät ympäri\ntiheässä ryhmässä, tähtäsivät heitä pyssyillänsä ja kirkuivat voimainsa\nperästä.\n\nTulkki ja sotamies olivat jähmistyä pelosta, ja tuskin saattoi tulkki\nhämmästyksissään vastata, kun Turnbull kysyi häneltä mitä miehet\ntahtoivat. Wihdoin vastasi hän kumminkin: \"me olemme kuoleman omia\nkaikki kolme, he tulevat ampumaan meitä, sillä he luulevat Turkin\nhallituksen lähettäneen meidät kiskomaan sotamiehiä, ja luulevat\nmeidän ottaneen sen miehen, joka oli mennyt tuon toisen soturin kanssa\nnoutamaan vettä\". Turnbull käski hänen sanoa heille kuinka asian laita\noli, mutta joko kirkuivat he liian suuresti, etteivät kuulleet tulkin\nsanoja, taikka ei osannut hän oikein puhua heidän murrettansa.\n\nSillä aikaa tähtäsi kuitenkin enemmän kuin 30 pyssyn piippua Turnbullia\nkohden; hän tunnusteli nyt vyötänsä, jossa hän tavallisesti säilytti\nrevolveriansa, mutta onneksensa oli hän sinä päivänä unohtanut\nrevolverin pistoolin koteloon, joka oli hevosen selässä, ja hänen\nhevosensa käveli nyt laitumella hyvän matkan päässä tästä. Kun Turnbull\ntämän havaitsi, sieppasi hän pistoolin sotamiehen vyöltä, mutta se oli\nlataamatta.\n\nTällä tavoin huomattuansa ettei hänellä ollut mitään millä itseänsä\npuolustaisi, istui hän maahan kivelle niin levollisen näköisenä kuin\nmahdollista ja jatkoi illallis-atriaansa, jonka hän jo oli alottanut,\nennenkuin nämät kutsumattomat vieraat olivat tulleet häiritsemään häntä\nniin epäkohteliaalla tavalla. Kaiken tämän aikaa tähtäsivät pyssyt\nhäntä, eikä hän tietänyt minä hetkenä paukahtaisi.\n\nMikä häntä enimmästi huoletti, sanoi hän olevan sen seikan että,\njos hän seuralaistensa kanssa tulisi ammutuksi, hän katoisi ihan\nkuulumattomiin ja hänen omaisensa eivät milloinkaan saisi tietää missä\nja millä tavalla hän oli kuollut.\n\nKun tätä tuskallista tietämättömyyttä, tätä silminnähtävää hengenvaaraa\noli kestänyt hetken aikaa, joka meidän ystävällemme tuntui sanomattoman\npitkäksi, näkyi viimeinkin etäällä tuo toinen sotamies sen miehen\nkeralla, jonka kylän asukkaat luulivat petollisella tavalla tulleen\nryövätyksi. Kun he taas saivat nähdä hänen vahingoittamattomana,\nnostivat he paikalla lasketut pyssynsä ja näyttivät häpeevän tekoansa.\nHe pyysivät Turnbull'ilta anteeksi ja sovittaaksensa erehdystänsä,\npyysivät he, kun olivat kuulleet hänen eksyneen, että hän viipyisi\nyötä heidän kylässänsä, ja valmistivat hänelle sian moskeiassa, joka\ntodellakin osoitti suurta ystävällisyyttä Muhamedilaisilta kristittyä\nkohtaan.\n\n\n\n\nSeitsemästoista Luku.\n\nNazaretista Kapernaumiin.\n\n\nPerjantaina Toukokuun 11 päivänä jätimme me aamulla varhain\nmuistorikkaan Nazaretin ja vähän aikaisen ratsastuksen perästä\nsaavuimme tuolle suurelle Esdraelonin lakeudelle, joka Nazaretin\nvuorilta ulottuu monta peninkulmaa kaakkoista ilmaa kohden.\n\nRatsastettuamme muutamat tiimat pitkin tätä lakeutta etelää kohden,\ntulimme paikalle, jonka nimi on El-Fuleh. Paikka on nykyään\nasumaton, niinkuin melkein koko Esdraelonin avara lakeus. Me näimme\ntäällä eräällä isolla ja korkealla maatöyräällä vanhan, aimollisen\nlinnoituksen rauniot.\n\nTäällä, lukijani, mahdamme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme tätä\nlakeutta ja johtaaksemme mieleemme mitä on tapahtunut, mitä sotia on\ntaisteltu tällä avaralla kentällä.\n\nEsdraelonin lakeus — myöskin kutsuttu Jisreelin lakeus, joka muinoin\noli tunnettu Megiddon nimellä erään virran jälkeen, joka tästä kulki\nläpitse — tämä lakeus on Jordanin lakson perästä suurin lakeus\nPalestinassa. Se tekee ison epäsäännöllisen kolmikulman, jonka itäisenä\nkylkenä ovat Jeninistä etelässä Taboriin pohjoisessa ulottumat vuoret.\nLakeuden pohjoisena rajana ovat Galilean vuoret, jotka Taborista\nulottuvat lounaan päin vähän matkaa sivutse Nazaretin, jossa ne yhtyvät\nSamarian vuoriin, ja ovat nuo viimeksi mainitut vuoret lakeuden\neteläisenä rajana.\n\nItään päin lähtee tästä lakeudesta useampia isoja laksoja, jotka\nyhdistävät Esdraelonin Jordanin lakson kanssa. Länteen päin menee eräs\nlakso täältä tuolle ennen mainitulle S:t Jean d'Acre'n lakeudelle;\ntämän lakeuden läpitse juoksee tuo kuuluisa Kisonin oja Wälimertä\nkohden, kostutettuansa ensin osan Esdraelonin lakeutta. Ainoastaan\nkuudes osa tätä suurta lakeutta on viljelyksellä ja nuo kylvetyt sarat\nnäyttävät kuinka oivallista maalaatua tämä on ja kuinka runsaan saaliin\nse voisi antaa taitavalle ja ahkeralle maanviljeliälle.\n\nKuitenkin ovat ihmiset vaan ikäänkuin poikkeuksena toimittaneet täällä\nrauhallisia askareita, he ovat enimmästäin käyttäneet Esdraelonin\nihanaa lakeutta vaan silloin, kuin he kokoontuneissa joukoissa ovat\nkäyneet teurastamaan toinen toisiansa.\n\nTämän lakeuden poikki kulki Jabin, Kananealaisten kuningas, voitollisna\nsotajoukkonsa ja yhdeksän sadan rautavaunuinsa kanssa ja vaivasi\nIsraelia tylysti kaksikymmentä ajastaikaa. Wihdoin vapautti Herra\nIsraelin näistä heidän vihollisistansa Deboran ja Varakin kautta, jotka\nIsraelin miehillä löivät tällä lakeudella lähellä Taboria Sisseran,\nJabinin sotapäällikön, vaunuinensa, miehinensä. Täällä veisasivat\nsitten Debora ja Barak Herralle tuon tunnetun ylistysvirren, joka\nloppui näillä sanoilla: \"Kaikki sinun vihollises niin hukkukoon, Herra!\nMutta ne kuin sinua rakastavat, olkoon niinkuin ylöskäypä aurinko\nvoimassansa\".\n\nMidianitat, Amalekitat ja \"ne itäiseltä maalta\" ovat ryöstäneet ja\nraastaneet tätä lakeutta ynnä koko maata, kun he tulivat laumoinensa\nja majoinensa, niinkuin suuri metsäsirkkain paljous, että sekä he että\nheidän kamelinsa olivat lukemattomat; ja tulivat hävittämään maata.\nSeitsemän vuotta vaivasivat nämät viholliset Israelia, kunnes Herra\nGideonin kautta ihmeellisellä tavalla ainoastaan kolmella sadalla\nmiehellä löi Midianitat, jotka olivat sioittaneet itsensä tähän laksoon\nlukemattomana joukkona \"niinkuin santa meren rannalla paljouden tähden\".\n\nTäällä sotivat Philistealaiset Israelia vastaan, ja Syrialaiset\nmatkustivat useat kerrat sotajoukkoinensa yli tämän lakeuden.\n\nEl-Fuleh, tuo raunioiksi rauennut linna, jossa nyt olemme, tuli hyvin\nkuuluisaksi ristiretkein aikana; täällä taisteltiin usein tuimasti;\npaikkaa kutsuttiin silloin Fabaksi.\n\nHuhtikuussa vuonna 1799 oli tällä kentällä verinen taistelu\nTurkkilaisten ja Franskan armeijan välillä, jota jälkimmäistä johti\nNapoleon.\n\nYksi alapäälliköistä, Kleber, läksi Nazaretista joukkonsa kanssa\nhätyyttämään Turkkilaisten leiriä. Wiholliset ennättivät kuitenkin\nhänen yrityksensä tyhjäksi tekemään, sillä 15,000 turkkilaista\nhevosmiestä ja yhtä paljon jalkaväkeä marssi kentälle ja eteni aina\nEl-Fuleh'en asti. Kleber asetti heti pienen armeijansa neliskulmaan ja\nsioitti tykistön sivuille. Tuskin oli armeija ehtinyt saamaan asemansa,\nkun jo Turkkilaisten tiheät ratsuparvet tulla tulvasivat, kuin kaikki\nhävittävä myrsky, yli lakeuden, yhdellä hyökkäyksellä tallataksensa\ntämän mitättömän joukon hevostensa kavioin alle.\n\nFranskan kokeneet sotilaat ottivat vihollisiansa vastaan hyvin\ntähdätyillä laukauksilla ja koko joukko päälleryntääviä Turkkilaisia\nsyöksyi maahan, niin että kaatuneitten ruumiit viimein olivat ikäänkuin\nmuurina, jonka takana tuo pieni urhollinen joukko kokonaista kuusi\ntuntia puolusti itseänsä vihollisten suurta enemmistöä vastaan.\n\nWihdoin tuli Napoleon itse paikalle hevoisväen ja franskalaisten\nosakuntain kanssa. Korkeuksilta, jotka ympäröivät lakeutta, näki hän\nsotureinsa aseman ja huomasi, heti, miten paras oli päälle hyökätä.\nHän lähetti kenraali Letourcq'in hevosväen ja kahden kanunan kanssa\nhätyyttämään Mamelukkeja, jotka seisoivat varajoukkona lähellä Jeniniä.\nMuilla joukoillaan ryntäsi hän vihollisen kylkiin, sillä aikaa kuin\nKleber uskaliaalla parvellaan ahdisti keskustaa.\n\nTurkkilaiset tulivat sillä tavoin ahdistetuiksi usealta haaralta,\neivätkä kestäneet enää kauvan. Heidän armeijansa hajotettiin ja he\njättivät tappelukentän, hurjasti paeten, ja Franskan tykistö, joka\nlakaisi lakeutta kuulillaan, teki hirmuista tuhotyötä noiden pakenevain\njoukossa.\n\nTätä tappelua kutsutaan Napoleonin sotahistoriassa \"tappelu Taborin\nvuoren tykönä\".\n\nEl-Fuleh'sta ratsastimme, me Jisreeliin, joka on melkein keskellä\nlakeutta, puolen penikulman päässä kaakkoista ilmaa kohden. Kylä on\nrakettu vuorelle, josta on avara näköala yli lakeuden ja lakeutta\nympäröiväin vuorten.\n\nTänne rakensi Ahab palatsinsa ja tänne pakeni hän sadetta, jonka Herra\nlähetti maahan ikäänkuin vastaukseksi Eliaan rukoukselle. Täällä\nhallitsi sitten kaksi tämän onnettoman kuninkaan jälkeläistä.\n\nKaksi kamalaa, veristä tapausta on tapahtunut tällä paikalla. Ahabin\nmieli teki viinamäkea, joka oli kaupungin alapuolella juuri lähellä\nhänen palatsiansa. Tämän viinamäen omistaja, Naboth, ei tahtonut\nsitä myydä, sillä se oli isiltä peritty. Ahab tuli tästä pahoille\nmielin ja suuttui kovin; silloin lupasi hänen pahanilkinen vaimonsa\nJesebel hankkia hänelle viinamäen. Hän palkkasi väärät todistajat\nvannomaan, että Naboth oli pilkannut Jumalaa ja kuningasta, ja sai\nkansan kivittämään hänen ulkopuolella Samarian kaupunkia, jossa hän\nasui. Sitte sanoi hän Ahabille: nouse ja omista Nabothin Jisreeliläisen\nviinamäki, jonka hän sinulta on kieltänyt rahan edestä; sillä ei Naboth\nelää, vaan on kuollut. Ahab otti silloin viinamäen omaksensa. Kohta sen\nperästä lähetti Herra Eliaan Ahabin tykö sanomaan hänelle: \"Niin sanoo\nHerra: pitikö sinun tappaman ja vielä päälliseksi omistaman? Siinä\npaikassa, jossa koirat nuoleskelivat Nabothin veren, pitää myös koirain\nsinun veres nuoleskeleman\". Ja Jesebelistä puhui Herra samaa, sanoen:\n\"Koirain pitää syömän Jesebelin Jesreelin muurin tykönä\".\n\nPian sen jälkeen tapettiin Ahab sodassa Syrialaisia vastaan. Hän\nammuttiin kuoliaaksi vaunuissaan ja vietiin Samariaan, jossa hän\nhaudattiin, ja kun vaunuja pestiin Samarian lammikolla, nuoleskelivat\nkoirat hänen vertansa, Herran sanan jälkeen, kuin hän puhunut oli.\n\nKun Elias Herran käskystä oli voidellut Jehun Israelin kuninkaaksi,\ntuli tuo uusi kuningas sotajoukolla ja valloitti Jisreelin. Herran\nrangaistus sattui silloin Jesebeliin, sillä hän syöstiin ulos akkunasta\nAhabin palatsissa ja koirat söivät hänen ruumiinsa Jisreelin pellolla.\n\nJisreelistä ratsastimme me itää kohden siihen suureen laksoon, jota\nGilboan ja erään toisen, Wähä-Hermon-nimisen vuoren välitse vie\nEsdraelonin lakeudelta Jordanin laksoon.\n\nEtelässä päin kohouvat täällä Gilboan jyrkät vuorentörmät, joilla Saul\nsai surmansa sodassa Philistealaisia vastaan. Täällä kaatuivat myös\nhänen kolme poikaansa.\n\nYöllä ennen taistelua kävi Saul noitavaimon luona Endorissa, joka kylä\non rakettu Wähä-Hermonin pohjoiselle vierteelle. Siellä näytetään\nluolaa, jossa Propheta Samuelin hahmon luullaan ilmaantuneen Saulille.\n\nToisena päivänä taisteltiin ja Israelin sotajoukko tuli lyödyksi. Kun\nSaul havaitsi ettei hänen väkensä voinut voitolle päästä, kaatui hän\nomaan miekkaansa ja kuoli.\n\nKuu voitolliset Philistealaiset tappelun jälkeisenä päivänä löysivät\nSaulin ja hänen kolme poikaansa kaatuneina Gilboan vuorella, hakkasivat\nhe irti hänen päänsä ja ripustivat hänen ruumiinsa Bethsan muurin\npäälle.\n\nMe ratsastimme hyvän matkaa alas tätä laksoa myöten eräälle runsaalle\nlähteelle, joka juoksee Gilboan vuoressa olevasta luolasta ja johdimme\ntäällä mieleemme tätä veristä sotaa, tätä Saulin ja hänen poikainsa\nonnetonta loppua.\n\nLähteellä tapasimme koko joukon Beduineja eikä yksikään heistä\nhäirinnyt meitä millään tavalla, vaikka h:ra Botcharbyn tulkki, joka\nnäki vaaroja joka paikassa, oli pahaa aavistanut, kun me ratsastimme\nalas tähän laksoon ja Beduini-joukko tuli näkyviin. Meidän peloton\nAlimme nauroi useat kerrat tuota varovaista virkaveljeänsä.\n\nJätettyämme lähteen, ratsastimme ympäri Wähä-Hermonin sen läntistä\nvierrettä. Heti vuoren pohjoisella tahi pikemmin koillisella sivulla\ntapasimme eräällä töyräällä kaupungin, jonka nimi vielä on Nain.\n\nKaupungin asema ei suinkaan ole kaunis eikä täällä löydy mitään, joka\nvetäisi matkustajan huomiota puoleensa, vaan hän käy tällä paikalla\nainoastaan muistuttaaksensa mieleensä Lukaan evankeliumin 7:ssä luvussa\nmainittua kertomusta.\n\nRuumista saatettiin hiljaisesti pitkin katuja kaupungin porttia\nkohden. Avonaisilla paareilla makasi nuorukainen, äitinsä ainoa poika.\nPerässä kulki tuo sureva, nyt lapseton leskivaimo ja suuri joukko\nkaupunkilaisia. Waimot itkivät ja valittivat suurella äänellä, niinkuin\nnäillä tienoilla vielä tänä päivänä on tapana, kun kuollutta saatetaan\nviimeiseen lepokammioonsa.\n\nSaattojoukko kohtaa joukon miehiä, jotka matkustavat kaupungin porttia\nkohden Kapernaumista tulevaa tietä myöden (he tulivat siis pohjoisesta\npäin). Hän, joka kävi tämän parven etupäässä, armahti tuota itkevää\nleski-vaimoa ja sanoi hänelle lempeällä äänellään: \"älä itke! Ja meni\nja rupesi paariin; ja kantajat seisahtivat. Ja hän sanoi: nuorukainen,\nminä sanon sinulle: nouse ylös! ja kuollut nousi istualle ja rupesi\npuhumaan, ja hän antoi sen hänen äitillensä. Ja pelko tuli kaikille,\nja kunnioittivat Jumalata, sanoen: suuri propheta on noussut meidän\nsekaamme, ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului\nhänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen lähimaakunnan ympäri\".\n\nNainista nähdään, muutaman matkan päässä Pohjosta kohden, Tabor. Wähän\noudostuttaa, kun näkee tämän vuoren olevan niin matalan; mutta sen\nkauneus on myös oudostuttava. Sen tasaiset sivut kasvavat aina huippuun\nasti tuuheita tammia. Sen vasemman olan ylitse näkyy Hermonin siintävä\nkukkula tuolla himeässä etäisyydessä.\n\nMe jätimme nyt Nainin ja ratsastimme täyttä laukkaa yli lakeuden\nTaborille ja saavuimme illan päälle leiriimme, joka oli pystytetty\nvuoren eteläiselle vierteelle.\n\nSeuraavana sunnuntaina lähetimme muulimme suorastaan Galilean meren\nluoteiselle rannikolle, jossa Kapernaum kerran oli ja jossa me aioimme\nviettää seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai.\n\nOpas johtajanamme, jätimme me leirimme, avustaaksemme Taborin vuorelle.\nKun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, havaitsi opas unohtaneensa\njotakin leiriin; hän käski meidän pitkittää matkaa suoraan eteenpäin,\nsillä aikaa kuin hän itse hetkeksi palasi takaisin.\n\nTaipaleen matkaa ratsastettuamme, kadotimme me tiemme, joka todellakin\noli hyvin eksyttävä, sillä polkuja kävi ristiin rastiin, sinne tänne.\nMe päätimme nyt ratsastaa suorastaan ylös vuoren sivua myöten, mutta\ntätä päätöstä ei ollut helppo toimeen panna, sillä vuori tuli yhä\njyrkemmäksi, ja paikka paikoin kohtasimme alastomia kallioita, joiden\nympäri meidän oli kiertäminen, sillä hevoset eivät millään tavoin\nvoineet päästä niiden ylitse. Wiimein emme enää voineet ratsastaa, vaan\ntäytyi meidän, tässä auttaa hevosiamme paljoa enemmän, kuin ne auttivat\nmeitä, niin että tämä aamukävely todellakin tuli jotenkin rasittavaksi.\n\nEräällä tuommoisella liukkaalla kalliolla luiskahti L:n hevonen, meni\nnurin ja keikahti useat kerrat ympärinsä alas vuoren jyrkkää rinnettä\nmyöten, kunnes hän vihdoin seisahtui erästä puuta vastaan, jolloin hän\ntaas nousi jaloillensa. Hän ei ollut loukkaantunut, vaikka hän useat\nkerrat oli mennyt nurin niskoinsa.\n\nEnemmän kuin tiiman aikaa ponnistettuamme, saavuimme viimeinkin vuoren\nhuipulle, jossa tienoppaamme lepäsi levollisesti, odottaen meidän\ntuloamme.\n\nTabor nousee noin 1400 jalkaa korkealle yli lakeuden, joka on 500\njalkaa ylempänä merenpintaa. Wuoren kukkula on jotenki avara ja soikean\nnelikulman kaltainen muodoltaan, ja siihen voisi hyvin rakentaa\njoltisenkin kylän tai vähemmän kaupungin.\n\nTäältä on avara näköala yli Esdraelonin muistorikkaan lakeuden, jossa\nnäet jalkaisi alla pieninä pilkkuina Jisreelin, Nainin ja Endorin sekä\nGilboan ja Wähä-Hermonin ympyräin kumpuin kaltaiset vuoret. Idässä päin\nnäkyy Jordanin lakso, joka ulottuu aina Gilboan vuoriin asti, jotka\nkohoavat tummina tuolla taivaanrannan äärellä. Tässä laksossa, vähän\nPohjosessa päin, näet osan Genezaretin järveä. Tätä ilmaa kohden näkyy\nmuuten ainoastaan vuoria, toinen toisensa takana, kunnes silmä vihdoin\nseisahtaa Hermonin korkealle kukkulalle ja Libanonin kelvollisille\nvuoren harjanteille, jotka siintävät esiin tuolta takaa.\n\nTaborin kukkulalla tapasimme useita raunioita, jotka näyttävät olevan\nniinhyvin linnotusten kuin asuinhuonetten jäännöksiä.\n\nTällä paikalla näyttää olleen asujamia jo siihen aikaan, kuin\nIsraelilaiset valloittivat maan, ja Josua lukee Taborin niiden\nkaupunkein ja kyläin joukkoon, jotka maan jaossa tulivat Isascharin\nlasten suvuille.\n\nTaborin nimeä mainitaan sitten useat kerrat Wanhan Testamentin\nkirjotuksissa, ja puhutaan paikasta silloin aina ikäänkuin jostakin\nasutusta kaupungista eli kylästä.\n\nJosephus tietää kertoa että kaupunki vielä Jesuksen aikana oli\nolemassa, vaikka linnoitus makasi raunioina.\n\nTästä siis on selvä, ettei Jesuksen kirkastaminen voinut tapahtua\ntällä vuorella, jota muinaistaru aina neljännestä vuosisadasta asti on\ntahtonut väittää. Raamattu sanoo nimittäin että Jesus otti Pietarin,\nJakobin ja Johanneksen, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle\nyksinänsä ja hän kirkastettiin heidän edessänsä. Tämä tapaus ei siis\nvoinut tapahtua raketulla ja asutulla Taborin vuorella.\n\nTätä tapausta on koetettu sovittaa jollekkin Hermonin läheisyydessä\nolevalle vuorelle ja tämä otaksuminen on paljoa uskottavampi kuin tarun\nkertomus.\n\nOpas johtajanamme, ratsastimme me nyt alas Taborilta jyrkkää, mutta\nkumminkin verrattavasti hyvää tietä myöten.\n\nMe ratsastimme sitte suorastaan Galilean merta kohden, ja koska tie\noli hyvä, saavuimme tälle kalliille, muistorikkaalle järvelle 4 tiiman\nkuluttua.\n\nOlin jättänyt kumppanini vähän taaemmaksi ja ajoin täyttä nelistä yli\nlakeuden erästä vuorta kohden ja kun olin ehtinyt sille, ilmaantui\nyhtäkkiä Galilean meri kaunisten rantainsa kanssa eteeni ja minä\nkatselin sitä töyräältä, joka kohosi muutamaa sataa jalkaa korkealle\nmelkein pystysuorasti sen rannalta. Minä seisatin hevoseni ja istuin\nkauvan, katsellen tuota pyhää näkyä. Tuntui suloiselta että sain olla\nyksinäni, tätä kallista paikkaa ensi kerran silmäillessäni.\n\nRaitis tuuli puhalsi merellä, niin että aallot kävivät vahtopäisinä, ja\nGenezaretin järven rannat levisivät eteheni tuolla alhaalla. Läntisellä\nrannalla, jossa se töyräs oli, jolle minä olin pysähtänyt, oli\nTiberias ja Pohjosessa päin siitä Magdalan, Kapernaumin ja Korazinin\nharvat jäännökset. Idän puolelta järveä nousee korkeita vuoria tuolta\nGadarenilaisten maan ääriltä.\n\nMinä katselin nyt hetken aikaa näitä kalliita seutuja ylhäiseltä\nasemaltani ja tämä näky teki minuun suuren vaikutuksen.\n\nTällä merellä on Jesus opetuslastensa kanssa purjehtinut ristiin\nrastiin. Hän on käynyt sen valtavilla aalloilla ja käskenyt niitä\ntyyntymään, juuri kun myrsky riehui parhaimmallansa. Hän on opettanut\nsen rannoilla ja on täällä tehnyt monta ihmetyötä.\n\nMe ratsastimme alas tuota ennen mainittua vuorta myöten, sivusimme\nTiberiaan ja pitkitimme matkaamme pitkin läntistä rannikkoa meren\nluoteiselle kulmalle. Lähellä Tiberiasta oli tie vaivalloinen, niin\nkauvan kuin käytiin yli jyrkkäin, epätasaisten kallioin, jotka täällä\nulkonevat aina mereen asti; mutta hetken aikaa ratsastettuamme tulimme\nlakeudelle, joka täällä levisi pitkin rannikkoa hyvän matkaa länteen\npäin.\n\nTämä lakeus oli paikka paikoin viljelty ja näytti erinomaisen\nhedelmälliseltä. Me näimme muutamia maan asukkaita, jotka kokosivat\neloa, toisia jotka kylvivät.\n\nMeidän tiemme vei meidän ihan rannan reunaa pitkin, jossa kasvoi\nvillisti oleandereita, joista muutamat kukoistivat, ja nämät kauniit\nkasvit ylemmät puunkaltaisina pensaina ja tekivät tien luonnolliseksi\nlehtokujaksi.\n\nMe ratsastimme kuuden kirkkaan puron ylitse, jotka, lähtien läheisistä\nvuorista, laskeuvat järveen, kostutettuansa ensin tuota hedelmällistä\nlakeutta.\n\nWarhaiseen iltapuolella päivää saavuimme leiriimme, joka oli sioitettu\nlähelle vuoria, jonka juurella juoksi kirkas puro.\n\nTäällä aioimme viettää sunnuntaita — viimeistä sunnuntaita\nPalestiinassa, sillä ennen pitkiä tulimme Syrian rajoille.\n\n\n\n\nKahdeksastoista Luku.\n\nGalilean meri.\n\n\nMeidän leirimme oli nyt samalla paikalla, jossa varmaankin Kapernaumin\nkaupunki muinoin seisoi, ja puro, jonka lorinan me kuulimme leiriimme,\nsaa alkunsa \"vuoresta lähellä Kapernaumia\", kenties samasta vuoresta,\njolla Herra piti \"vuorisaarnansa\". Lähdettä kutsutaan arabiaksi\nAin et-Tin (viikunapuun lähde) ja on saanut tämän nimensä suuresta\nviikunapuusta, joka kasvaa vuoren juurella ja varjostaa puroa.\n\nHarvoja raunioita löytyy enää jälillä tästä kerran väkirikkaasta\nkaupungista. Enimmästäin ovat ne soraläjiä, joissa tuskin näet kiveä\nkiven päällä, joita ei ole sysätty pois paikaltaan. Ei mitään käytävää\nkäy raunioille. \"Arabialaisiin\", sanoo eräs matkustaja, \"näyttävät\nkamoovan näitä autioita paikkoja\".\n\nYmpäri Kapernaumin kivirauniota kasvaa ohdakkeita niin tiheässä, että\nne estävät matkustajaa pääsemästä pois. Kapernaum ynnä Korazin ja\nmolemmat kaupungit Bethsaidat ovat niin kadonneet, niin kutistuneet\nkokoon, ettei edes niitä paikkojakaan, missä nämät kaupungit ovat\nseisoneet, millään varmuudella ole voitu löytää.\n\nSeuraa minua, lukijani, niin nousemme tuolle äsken mainitulle vuorelle\nlähellä Kapernaumia, katsellaksemme tältä ylhäiseltä asemalta merta,\nsen rantoja ja sen muistoja.\n\nMeri lepää nyt edessämme tyynenä, rauhallisena; mutta, niinkuin kaikki\nvuorilta ympäröidyt järvet, voi se äkkiä nousseen myrskyn vallassa\nruveta raivoamaan, niin että venhe, joka läksi vesille, kun järvi vielä\noli sileä kuin peili, on määrässä hukkua ennenkuin ehtii toiselle\nrannalle, vaikk'ei järvi ole mikään suuri.\n\nJärvi on hyvin kalainen ja voisi vielä tänä päivänä antaa pyytäjälle\n\"suuren kalansaaliin\", mutta rannikkoin erinomaisen harvat asujamet\neivät välitä tästä elinkeinosta.\n\nTäällä asuvain Arabialaisten kalastustapa on sangen omituinen ja\nhyödytön. He pyytävät kahdella tavalla kaloja. He joko heittävät pienen\nkäsinuotan rannalta apajalle ja sillä onnistuu heidän silloin tällöin\nsaada vähäpätöinen saalis; tahi myrkyttävät he veden myrkyllisillä\nleivänmuruilla: kun kala on näitä syönyt, kuolee hän vähässä ajassa ja\nnousee veden pintaan, jolloin Arabialainen ui ottamaan saalistansa.\n\nHän syö sitte tätä terveellistä ruokaa tahi tarjoo sitä matkustajalle,\njonka hän sattumalta tapaa. Vieraalle on kuitenkin paras että hän\npidättää halunsa Galilean meren kaloista, jollei hän itse oli niitä\npyytänyt.\n\nSiihen aikaan, kuin järven rannat olivat ikäänkuin reunustetut\nkukoistavilla kaupungeilla ja väkeä vilisi runsaasti täällä, oli\nmerikin täynnä kalastajain venheitä, joiden uutterat isännät yöt\npäivät heittelivät verkkojansa apajalle; — nyt sitä vastaan kuulin\nsanottavan, että ainoastaan yksi pursi purjehtii sen selällä, ja seudun\nkalastajista olen jo puhunut.\n\nKatselkaammepa nyt itse rantoja ja niiden muistoja. Jos ensiksi luomme\nsilmämme etelään päin, niin näemme vuoremme juurella seitsemän valkeata\ntelttiämme (meidän uusilla matkakumppaneilla oli nimittäin 4 telttiä\nyhteensä) seisovan vähäisellä ruohoa kasvamalla kedolla. Meidän miehet\nlepäävät loikovat matkan vaivain perästä telttein vieressä, ja leirimme\nympärillä käyvät hevoset ja muulit laitumella.\n\nPuut ja pensaat ympäröivät tätä pientä lakeutta niin tiheästi,\nerittäinkin järven puolelta, ettei leiristämme voi nähdä järven\nkirkasta pintaa muuten kuin sieltä täältä lehtien välistä.\n\nYlt'ympäri lakeutta näkyy sitte Kapernaumin soraläjät ohdakkeilleen.\n\nEtelän puolella Kapernaumia levenee vihannoiva, 1/2 penikulmaa pitkä ja\n1/6 penikulmaa leveä kenttä. Kentän arabialainen nimi on el-Ghaveir —\nme tunnemme sen Genezaretin maan nimellä.\n\n18 vuosisataa takaperin oli tämä lakeus, Josephon kertomuksen jälkeen,\nmaallisen paratiisin kaltainen, jossa kasvoi runsaasti ihanimpia\nhedelmiä ja jossa vallitsi ainainen kevät. Olemme huomauttaneet jo\nsiihen seikkaan, että paikan viljavuus ihmetyttää matkustajaa. Joka\npaikassa näet pitkää ruohoa, puita ja pensaita. \"Kaikilla haaroilla\",\nsanoi eräs matkustaja, \"kuulee täällä turturi-kyyhkysen tuherrusta ja\npeltopyy viheltelee tällä lehväkkäällä rannalla\".\n\n18 vuosisataa takaperin oli tämä seutu väkirikkaimpia paikkoja\nPalestinassa, nyt on se melkein kylmillä. Ainoa tätä nykyä asuttu\npaikka koko lakeudella on tuo vähäpätöinen Mejdel'in — Magdalan — kylä,\njonka näemme vuoreltamme kappaleen matkan päässä etelässä päin, juuri\nlähellä niitä vuoria, jotka ovat lakeuden eteläisenä rajana ja jotka\nlongottavat pystysuorina järveen. Nykyisessä Magdalassa on noin 20\nmökkiä, joiden ympärillä nähdään sen kaupungin jäännöksiä, jossa Maria\nMagdalena oli syntynyt.\n\nNuot mainitut vuoret etelässä estävät meitä näkemästä Tiberiasta, joka\non laksossaan heti niiden takana ja jonka kaupungin me kaikkein ensiksi\nsaimme näkyviimme, lähestyessämme Genezaretin järveä.\n\nTiberias oli aikanansa Galilean pääkaupunki. Josephus kertoo Herodes\nAntipaan (Johannes Kastajan murhaajan) perustaneen kaupungin noin 16\nvuotta ennen Kristuksen syntymää. Kaupunki sai nimensä Herodeksen\nystävän ja suosijan, Keisari Tiberion jälkeen, ja puhkesi äkkiä\nkukoistukseen, niin että se jo Kristuksen aikana oli melkoinen kaupunki.\n\nNykyinen kaupunki ei ole varsin mitätön, siinä on 2000 asukasta, joista\n800 ovat Juutalaisia.\n\nEräs arabialainen Sheikki, joka menneen vuosisadan keskipaikoilla\nvalloitti kaupungin, varusti Tiberiaan muureilla. Maanjäristykset,\njotka usein vapisuttavat näitä seutuja, ovat suureksi osaksi\nhävittäneet nämä muurit, niin että useasta kohdin voi varsin mukavasti\nratsastaa sisään noista suurista halkeimista.\n\nTiberias on rakettu juuri järven rannalle, niin että aallot\nviruttelevat muuria.\n\nWanhan kaupungin rauniot makaavat hajallaan rannikolla. Ne ovat\nkiviroukkioita, muurein jätteitä ja muutama kymmenkunta kukistunutta\npylvästä.\n\nWähäinen Romalais-katolinen luostari löytyy kaupungissa, osoittaen sitä\npaikkaa, jossa tarun mukaan opetuslapset vetivät maalle sen suuren\nkalain paljouden, jonka he saivat, heitettyänsä Herran kehoituksesta\nverkkonsa apajalle, kun Herra täällä ilmaantui heille ylösnousemisensa\njälkeen.\n\nKappaleen matkan päässä etelään päin kaupungista on juuri lähellä\nrantaa neljä lämmintä lähdettä. Näiden lähdetten mesi on katkeran\nsuolaista ja hajahtaa vahvasti tulikiveltä; sen sanotaan parantavan\nmuutamia tauteja, erittäinkin luuvaloa.\n\nJos nyt vuoreltamme käännämme silmämme Pohjosta kohden, niin näemme\njyrkän ja epätasaisen, kallioon hakatun tien kulkevan tuolta äsken\nmainitulta lakeudelta Syriaan päin. Idän puolella tätä tietä ovat\nKorazinin ja noiden molempain Bethsaida nimisten kaupungein rauniot.\n\nKovin vaikea on päästä näille raunioille, sillä niiden ympärillä kasvaa\nniin pitkää ohdaketta, kuin mies hevosen selässä, ja niin tiheässä,\nettä matkustajan, joka aikoo niiden luotsi, täytyy palkata kolme, neljä\nmiestä raivaamaan tietä ja nuijilla hakkaamaan maahan noita pitkiä\nohdakkeita.\n\nEnsimäisen eli eteläisimmän Bethsaidan rauniot, joka oli rakettu ihan\njärven rannalle, ovat ainoastaan 1/8 penikulman päässä Kapernaumista.\n\nBethsaidasta (Kalahuoneesta) oli neljä apostolia, nimittäin Pietari ja\nAndreas, Jakobus ja Johannes kotoisin.\n\n4-kymmenessä minutissa voi täältä ratsastaa sille paikalle, jossa\nKorazin varmaankin oli. Rauniot ovat kaatuneita pylväitä ja\nkukistuneita muureja. Ne ovat jotenkin avaralla alalla rannalla ja vesi\nhuuhtoelee osaa niistä. Ne todistavat Korazinissa kerran olleen isoja\nja komeita rakennuksia, jotka ovat voineet vetää vertoja mille muille\nhyvänsä Palestinassa. Nämät rauniot ovat puolen penikulman päässä\nlännessä päin Jordanin virran laskupaikasta Galilean mereen. Jordanin\nitäisellä rannalla, ⅓ penikulman päässä virran laskupaikasta, oli tuo\ntoinen Bethsaida. Kivirauniot ja muutamat sortuneet rakennukset ovat\nainoat jäännökset, mitkä täältä on voitu löytää.\n\nBethsaida oli ensin alussa vaan vähäpätöinen kylä, jossa asui Galilean\nkalastajia. Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka Philippus\nsuurensi ja kaunisti sitä ja pani sille nimeksi Julius, keisari\nAuguston tyttären Julian jälkeen, ja paikalla on vielä tämä nimi.\n\nJossakin tämän Bethsaidan autioilla lähitienoilta ruokki Herra 5000\nmiestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Kun ihmetys oli tehty\nvaati hän kohta opetuslapsiansa astumaan haahteen ja menemään ennen\nhäntä yli meren Bathsaidaan (toiseen tämän nimiseen kaupunkiin, joka\noli lähellä Kapernaumia), sillä aikaa kuin hän päästäisi kansan. Ja\nkoska hän oli päästänyt heidät, meni hän vuorelle rukoilemaan. Ja koska\nehtoo tuli oli haaksi keskellä merta, ja hän yksinänsä maalla. Hän näki\nheidän olevan hädässä soutamisessa, sillä heillä oli vastainen tuuli.\nJa liki neljäntenä yön vartiona tuli hän heidän tykönsä, käyden meren\npäällä, ja tahtoi mennä heidän ohitsensa. Kun he pelästyivät, puhui hän\nheille ja sanoi: \"olkaat hyvässä turvassa, minä olen, älkäät pelätkö\".\nastui heidän tykönsä haahteen, ja tuuli heikkeni. Ja he paljoa enemmän\nkeskenänsä häm-mästyivät ja ihmettelivät. Kun he olivat menneet ylitse,\ntulivat he Genezaretin maalle ja laskivat satamaan. Heidän aikomuksensa\noli mennä Bethsaidaan, mutta myrsky oli kai heidän ajanut pois oikealta\nsuunnalta, että he sen siasta laskivat maalle tuolle kauniille\nGenezaretin lakeudelle.\n\nPaitsi näitä, enimmästi tunnettuja kaupunkeita Galilean meren tykönä,\noli sen rannoilla useampia toisiakin, niinkuin Gamala, Hippos ja\nTarichæa ja samoilla seuduilla, vaikka kappaleen matkan päässä merestä,\nScythopolis, Gadara ja Pella, ynnä koko joukko väkirikkaita kyliä.\n\nTämän niin kukoistavan, niin väkirikkaan maan paikan valitsi Jesus\nasuinsiaksensa, kun Nazaretilaisten vihollisuus ikäänkuin pakoitti\nhäntä heittämään lapsuuden kotinsa. \"Ja meni alas Kapernaumiin Galilean\nkaupunkiin ja asui siellä\".\n\nTäällä oli hänen ympärillänsä aina \"paljo kansaa\". Täällä saarnasi\nhän väkevästi suurille joukoille kaupungeissa ja kylissä ja ulkona\nerämaissa ja kedoilla, ja usein istui hän jollekin vuorelle puhumaan.\n\nKapernaum oli tähän aikaan Mestarin Varsinainen koti ja kutsuttiin\n\"hänen kaupungiksensa\".\n\nKapernaumin synagogassa paransi hän perkeleeltä riivatun ja Pietarin\nanopin. Täällä näytti hän todeksi, että \"hänellä oli valta maan päällä\nantaa synnit anteeksi\", kun hän paransi halvatun. Täällä teki hän\nyhdellä sanalla sadanpäämiehen palvelian terveeksi ja herätti Jairin\ntyttären kuolleista.\n\nKapernaumin lähitienoilla valitsi hän 12 opetuslastansa ja lähetti\nheidän saarnaamaan taivaan valtakunnasta, joka oli tullut aivan\nlähelle, piti vuorisaarnansa ja puhui merkilliset vertauksensa\nkylväjästä, rikkaruohosta ja nisusta, sinapin siemenestä, happamesta\ntaikinasta, aarteesta, joka oli kätketty peltoon, kalliista päärlystä,\nverkosta, joka heitettiin mereen y.m.\n\nKapernaumissa saarnasi hän uskosta kansalle synagogassa ja nöyryydestä,\narmeliaisuudesta ja veljellisestä rakkaudesta opetuslapsillensa.\n\nNäillä seuduilla on Jesus tehnyt useimmat väkevät työnsä, mutta suuri\noli vastus, jota hän sai kokea, ja ainoastaan harvat noista suurista\nparvista, jotka tunkivat hänen ympärillensä, tulivat hänen oikeiksi\nopetuslapsiksensa. Moni suuttui kohta hänen puheestansa ja etsi\ntilaisuutta tappaaksensa häntä. Muutamat seurasivat häntä jonkun aikaa,\nkun he näkivät mitä ihmeitä hän teki sairaille, mutta pian he hänestä\nluopuivat eivätkä enää kulkeneet hänen kanssansa. Harvat hylkäsivät\nkaikki ja seurasivat häntä.\n\nJesus rupesi sentähden nuhtelemaan niitä kaupunkeita, joissa hän oli\ntehnyt väkevimmät työnsä, eivätkä ne kuitenkaan olleet parantuneet:\n\"Woi sinuas, Korazin, voi sinuas, Bethsaida! Jos senkaltaiset väkevät\ntyöt olisivat tehdyt Tyrossa ja Sidonissa, kuin teissä tehdyt ovat,\nniin he olisivat aikaa säkissä ja tuhkassa tehneet parannuksen. Jonka\ntähden sanon minä teille: Tyrolle ja Sidonille pitää oleman huokiamman\ntuomiopäivänä kuin teille. Ja sinä Kapernaum, joka olet korostettu\ntaivaaseen asti! sinun pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos\nSodomassa olisivat sen kaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin\nhe vielä tänäpänä seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman\nmaalle pitää huokiamman oleman tuomiopäivänä, kuin sinulle\".\n\nNäiden kaupungein nykyinen tila on juuri semmoinen kuin Mestari\nennusti. Ne ovat hävitetyt, melkein kokonaan kadonneet, niin että\ntuskin tiedetään, missä ne ovat seisoneet.\n\nTurmiolliset sodat ovat raastaneet niitä; ja maa, joka kannatti näitä\nkiittämättömiä kaupunkeita, on usein vavissut tuimain maanjäristysten\naikana, joten heidän huoneensa, heidän komeat palatsinsa ja vahvat\nmuurinsa ovat kukistuneet ja muuttuneet soraläjiksi, jotka seudun\nhedelmällinen maa on ympäröinyt ohdake-aituuksilla, ikäänkuin\nestääksensä yhdenkään ihmisen pääsemästä näille hylätyille aloille.\n\n\n\n\nYhdeksästoista Luku.\n\nGalilean mereltä Damaskuun.\n\n\nMaanantaina Toukokuun 11 päivänä läksimme liikkeelle aamulla. Yön\nkuluessa olivat miehemme olleet erinomaisen levottomia ja ehtimiseen\nkehoittaneet meidän tulkkia herättämään meitä, että olisimme valmiit\npuolustamaan itseämme; sillä he luulivat Beduinein karkaavan meidän\npäällemme. He olivat edellisenä päivänä joutuneet pelon valtaan huhun\ntähden, jonka yksi mies oli levittänyt, että nimittäin sota oli\nsyttynyt muutamain läheisyydessä asuvain Beduini-heimokuntain välillä.\n\nTämä huhu ei ollut varsin perätön, sillä juuri näinä päivinä syttyi\ntuo verinen, nykyään jo hyvin tunnettu sota Drusein ja Maronitein\nvälillä Libanonin vuorella, jota sodankäyntiä pian saimme nähdä\nlikempää. Meidän miehemme, tästä huhusta pelästyneinä, luulivat nyt yön\nkuluessa näkevänsä väijyviä vihollisia milt'ei joka pensaassa ja olivat\nkuulevinansa hiipuvia askeleita, joka krahahduksessa.\n\nAli ei kuitenkaan ottanut pelätäksensä, vaan kysyi levollisesti: \"missä\novat Beduinit?\" Kun miehet vastasivat että he selvästi kuulivat heidän\näänensä ja askeleensa lähitienoilta, sanoi hän ensin tahtovansa nähdä\nheidän ryntäävän päälle, ennenkuin hän herätti herroja ja niin saimme\nme kiittää häntä levollisesta unestamme.\n\nLähtien Galilean meren kauniilta muistorikkaalta rannalta, ratsastimme\nPohjosta kohden erinomaisen vaivalloista kalliopolkua pitkin, joka\nvie matkustajan noille korkeille vuorille, jotka nousevat pohjan ja\nkoillisen puolelta Genezaretin järveä.\n\nWaikka tämä tie on vaivalloinen, ratsastetaan sitä myöten kuitenkin\nkernaasti, sillä se kuljettaa korkeuksille, joilta on ihanimpia\nnäköaloja yli Galilean meren ja läheisten maisemien.\n\nYhdellä silmäyksellä näkee täältä koko meren, kaikki sen rannat\nkorkeine vuorineen ja viljavine laksoineen — kaikki on yht'aikaa\nnäkyvissä, ikäänkuin kartalle levitettynä.\n\nYhdellä näistä vuorista oli kaupungin rauniot, jonka hirmuinen\nmaanjäristys hävitti, ja melkein tasoitti maan tasalle vuonna 1837.\nKummallista kyllä, että maan asukkaat ovat ruvenneet uudestaan\nrakentamaan kaupunkia eli oikeimmin kylää tuon vanhan raunioille.\n\nKun hetken aikaa olimme vaeltaneet tuota vaivalloista tietä, joka\nmonipolvisena luikerti näiden vuorten ylitse, rupesi taas Pohjosessa\npäin lakeus näkymään ja tällä lakeudella näimme me tuon vähäisen\nMeromin järven, jota mainitaan Wanhassa Testamentissa.\n\nMe astuimme vihdoin alas tälle lakeudelle jyrkkää vuoren rinnettä\nmyöten ja sioitimme iltapuolella päivää leirimme lähelle Meromin järveä.\n\nTäällä sai Josua voiton kaikista niistä kansoista, jotka silloin\nasuivat näissä vuorimaissa ja jotka olivat kokoontuneet sotimaan\nIsraelia vastaan.\n\nMeromin nimi on nyt Huleh ja järvi on kolmion kaltainen, jonka kärki\nviittaa etelään päin. Jordanin virta juoksee tämänkin järven läpitse\nja sen rannat ovat täällä hyvin rämeisiä, ja koko lakeus on sentähden\nterveydelle vahingollisimpia paikkoja koko maassa.\n\nMonta virtaa juoksee tämän lakeuden läpitse ja meidän leirimme oli\nsioitettu yhdelle niistä.\n\nSeuraavana päivänä läksimme varhain liikkeelle ja ohjasimme kulkumme\nsuorastaan Banias'iin (Cæsarea Philippi).\n\nMeidän oli nyt kahlaaminen useain noiden mainittujen virtojen ylitse\nja samosimme monta niin hölläpohjaista paikkaa, että hevosemme\nvaivalloisesti kulkivat.\n\nEräällä kentällä lähellä Meromin järveä näimme suunnattoman joukon\nhaikaria. Niitä oli monta tuhatta ja ne peittivät ison alan, niin\nettä me ensimältä kummaksuimme, mikä valkonen keto tuolta loisti. Kun\nhavaitsimme koko lakeuden olevan täynnä haikaria, ratsastin minä ja\nTurnbull sinne, ampuaksemme niitä revolverillamme, saadaksemme siten\ntilaisuuden katsella niitä likemmältä. Me emme kumminkaan päässeet\nniitä liian likelle, sillä ne olivat laskeuneet maahan pehmeäperäiseen\nsuohon. Me laukaisimme kumminkin pistoolimme, saadaksemme heitä\nlentoon, ja oli tosiaankin uljasta nähdä kuinka koko tämä suunnaton\npaljous suuria lintuja yht'aikaa levitti hirmuiset siipensä ja kohosi\nilmaan, ikäänkuin suuri, loistava pilvi, joka hiljakseen ajeli pois, ja\nheidän siipeinsä kohina kuului kuin kaukaisen ukkosen jylinä.\n\nAamiaisen aikaan saavuimme eräälle Jordanin virran lähteistä, jossa\nraittihinta, kirkkainta kaivovettä juoksi runsaasti erään vähäisen\nlehväsen kummun kupeelta.\n\nTämän paikan nykyinen nimi on: Teil el-Kady (Tuomarin kumpu) — Raamatun\nDan.\n\nTämä lähde on suurin lähde Syriassa ja suurimpia maailmassa.\n\nNuot läheiset kummut kasvavat tammia ja muita lehtipuita, joiden\nsuloisessa siimeksessä matkustaja voi nauttia virvoittavaa lepoa, sillä\naikaa kuin hän kuultelee lähteen lorinaa ja turturikyyhkysen kuherrusta.\n\nTässä oli Palestinan pohjoinen raja ja me olimme kulkeneet maan läpitse\npäästä päähän, Bersebasta Daniin.\n\nSiinä asui ensin uudisasukkaita Sidonista ja paikan nimi oli silloin\nLais. Kun Danin sukukunta maan jaossa ei ollut saanut mitään osaa,\nlähettivät he vakojia näille seuduille, tiedustelemaan maata. Wakojat\ntulivat takaisin ja sanoivat \"maan olevan lavian\" ja että se oli\n\"paikka, jossa ei mitään puutu, kuin maan päällä on\". Tästä tiedon\nsaatuansa, läksi 600 aseilla varustettua miestä Danin suvusta matkaan\nja valloittivat maan. He löivät siellä asuvan kansan miekan terällä\nja polttivat kaupungin tulella. Valloittajat rakensivat sitte uuden\nkaupungin ja kutsuivat sen Dan heidän isänsä Danin jälkeen, joka\nIsraelista oli syntynyt.\n\nMuutamia harvoja raunioita löytyy vielä jälillä, mutta enimmät niistä\novat tuon erinomaisesti runsaan lehvistön peitossa.\n\nWoidaan jotenkin varmasti näyttää todeksi, että tämä paikka tosiaankin\non Wanhan Testamentin Dan.\n\nMeidän tiemme vei meidät nyt koillista suuntaa Baniasiin päin.\nMaisema oli ihana ja suuremmoinen. Wuoret ja laksot olivat peitetyt\nlehtimetsillä, joissa kasvoi kaikenlaisia kauniita puita. Maa oli\nheleän vehreässä puvussa ja koristettu kaiken värisillä villisti\nkasvavilla kukilla. Siellä täällä näkyi vuorten huipulla jonkun kylän\ntai ikivanhan linnan rauniot, ja edessämme seisoi \"Wuoripäällikkö\"\n(Hermon) kaikessa komeudessaan ja kohotti uljaasti valkeata päätänsä\npilviä kohden — Harvoin saa matkustaja katsella näin ihanata luontoa\nkuin tämä.\n\nMe lähenimme nyt vähitellen niitä jyrkkiä vuorentörmiä, joita voisi\nverrata mahdottoman suuriin sille kantakivelle vieviin portaisin, jolla\ntuo mahtava hermon seisoo. Meidän karavani saapui vihdoinkin jotenkin\navaralle ylängölle, jossa kylä Banias on rakettuna tuon Wanhan Cæsarea\nPhilippin raunioiden keskelle.\n\nTällä ylängöllä kasvoi runsaasti metsää ja veden-johdatuksia kävi\nkaikille tahoille.\n\nTäältä saa Jordanin toinen lähde alkunsa ja kilpailee tuon edellisen\nkanssa, jota muutamia tiimoja takaperin ihmettelimme. Se lähtee erään\nkallion juurelta, ja kohouu 100 jalkaa korkealle pohjois-puolella\nBaniasta. Tämän kallion juurella on suuri rotko, josta tuo raitis vesi\njuoksee.\n\nLähellä lähdettä löytyy erään vanhan temppelin rauniot, joka temppeli\noli osaksi hakattu kovaan kallioon.\n\nWesi virtaa sitten vihaisena etelään päin, yhtyäksensä kotvasen ajan\nkuluttua tuohon vilppaasen virtaan, joka Tell el-Kadyn lähteestä\njuoksee samaa suuntaa kohden, ja sillä tavoin syntyy tuo kaunis\nkuuluisa Jordani.\n\nTämän lähteen itäisellä puolelta nousee 1000 jalkaa korkea vuori, jonka\nkukkula on seppelöitty Syrian kauniimmalla rauniolla, jota kutsutaan\nKul'at es-Subeibeh (Su-beibeh'n linna).\n\nTämän raunion tavallisin nimi on kuitenkin Baniasin Linna.\n\nMe ratsastimme ylös tälle rauniolle jyrkkää mutta kumminkin hyvää\ntietä, joka monimutkaisena kierteli ylös vuoren itäistä rinnettä\nmyöten. Wuoren muut sivut olivat melkein pystysuorat.\n\nTähän uhkeaan rakennukseen tullaan vähäisen yhdessä tornissa olevan\nportin kautta.\n\nWuoren huippu, joka on kokonaan linnan hallussa, on 100 jalkaa pitkä\nja leveimmästä paikasta 200 jalkaa leveä ala. Tämä tasapintainen ala\nei ole jokapaikasta yhtä korkea, vaan viertää tuntuvasti länteen päin,\nniin että linnan itäinen torni kohouu yli koko rakennuksen.\n\nLänteen ja etelään päin oli näköala täällä erinomaisen avara. Koko\nlakeus lähellä Meromia ynnä ne vuoret, jotka eroittavat tämän lakeuden\nGalilean merestä, näkyvät täältä. Pohjassa ja idässä päin näkyy vaan\nHermon vuorihaaroinensa.\n\nWarmaankin on tämä linna Phoinikialaisten tekemä ja on siis hyvin\nvanhoilta Phoinikialaisten kukoistusajoilta.\n\nTämän vuoren juurella viruvat nyt Cæsarea Philippin rauniot. Niistä on\njälellä sangen suuri nelikulmainen linnoitus, jota ympäröivät vahvat,\npaikka paikoin vielä 10 ja 20 jalkaa korkeat muurit. Ilman sitä nähdään\njoka paikassa tässä soraläjiä ja pylvästen palasia.\n\nLuultavaa on, että tällä paikalla siihen aikaan, kuin Israelin lapset\nvalloittivat Palestinan, oli nimenä Baal Gad, jonka kerrotaan olleen\nLibanonin laksossa alapuolella Hermonin vuoren, jonne saakka Josua\nlevitti valloituksiansa.\n\nPaikkaa kutsuttiin sittemmin Panium erään Pan-jumalalle pyhitetyn\ntemppelin jälkeen, jonka Josephus sanoo olleen tuossa ylhäällä\nmainitussa rotkossa, josta Jordanin toinen lähde saa alkunsa.\n\nNimi Panium muutettiin sitten Paniaaksi.\n\nPhilippus, Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka, kaunisti aikanaan\ntätä temppeliä ja kutsui sen Cæsareaksi, keisari Tiberius Cæsarin\njälkeen, ja Philippiksi, oman nimensä jälkeen, eroittaaksensa sitä\ntuosta toisesta Wälimeren rannalla olevasta Cæsareasta.\n\nTämä nimi katosi vähitellen ja paikka sai takaisin vanhan nimensä,\nmuutettuna Baniaaksi.\n\nWapahtajamme kävi myös tällä paikalla, josta käynnistä luemme\nMatheuksen evankeliumissa: Koska Jesus tuli Cæsarean maan ääriin,\njoka kutsutaan Philippuksen, kysyi hän opetuslapsiltansa ja sanoi:\nkenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen pojan olevan? Niin he sanoivat:\nmonitahdat Johannes Kastajan; mutta muutamat Eliaan; muutamat taas\nJeremian, taikka jonkun prophetaista. Sanoi hän heille: mutta kenenkä\nte sanotte minun olevan? Wastasi Simon Pietari ja sanoi: Sinä olet\nKristus, sen elävän Jumalan poika. Ja Jesus vastaten sanoi hänelle:\nautuas olet sinä Simon Jonan poika! sillä ei liha eikä veri ilmoittanut\nsitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös\nsanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä\nraketa minun seurakuntani ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman.\n\nTäällä rupesi Jesus sitten puhumaan opetuslastensa kanssa edessään\nolevasta kärsimyksestä, kuinka hänen piti Jerusalemiin menemän ja\npaljon vanhimmilta ja pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta kärsimän,\nja tapettaman ja kolmantena päivänä ylösnouseman.\n\nTäällä nuhteli hän Pietaria ankarasti, kun hän neuvoi häntä säästämään\nitseänsä ja sanoi: älköön sinulle se tapahtuko.\n\nTäällä näyttää Vapahtaja viipyneen muutamia päiviä, koska kohta\ntämän jälkeen kuuluu — ilman että on mainittu hänen matkustaneen\nmuualle — ja kuuden päivän perästä otti Jesus Pietarin ja Jakobin ja\nJohanneksen hänen veljensä, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle.\nJa kirkastettiin heidän edessänsä ja hänen kasvonsa paistivat niinkuin\naurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkiaksi niinkuin valkeus.\n\nTällä seudulla löytyi monta korkeata vuorta, joille Jesus olisi voinut\nmennä erinänsä opetuslastensa kanssa, ja minusta näyttää paljon\nluultavammalta, että tämä suuri tapaus tapahtui ennemmin jollakin\nnäistä vuorista kuin tuolla asutulla ja verrattavasti mitättömällä\nTaborilla.\n\nMe olimme saapuneet Cæsarea Philippiin iltapuolella päivää Toukokuun\n15:ntenä. Warhain seuraavana aamuna läksimme me taas liikkeelle.\nMe matkasimme nyt yli sen paikan, jossa Cæsarean rauniot viruvat\nhajallaan, ja kahlasimme useain vähempäin virtain ylitse, jotka, saaden\nalkunsa Jordanin vuorilähteestä, täällä juosta vilisevät kaikille\nhaaroille ja tekevät tämän paikan niin hedelmälliseksi. Jättäen tämän\nylhäisen tasangon, nousimme yhä ylöspäin, kunnes vihdoin näimme tuon\nennen mainitun kauniin linnan raunion töröttävän tuolla vuoren huipulla\nsyvällä meidän allamme.\n\nTie oli tämän päiväkauden vaivalloinen, sillä se kierteli monipolvisena\nvuorten välistä, jotka ympäröivät tuon mahtaman Hermonin juurta.\n\nIllan päälle saavuimme kylään, nimeltä Kefr Hauvar, joka on juuri\nHermonin juurella.\n\nTämän kylän asujamet ovat osaksi Muhamettilaisia, osaksi Druseja.\n\nKoska pian tulen puhumaan enemmän tästä lahkokunnasta, joka juuri niinä\npäivinä, kuin me saavuimme Syriaan, oli ruvennut veriseen ja julmaan\nhävityssotaan Maroniiteja vastaan, jossa sodassa näitä onnettomia yli\n80,000 sai surmansa, niin tahdon tässä mainita muutaman sanan sen\nilmaantumisesta.\n\nEräs mies, nimeltä Hakim, oli ilmestynyt Egyptissä ja sanoi olevansa\nsuuri propheta. Yksi hänen jälkeläisiänsä ajettiin yhdennellätoista\nvuosisadalla ulos Egyptistä ja tämä pakolainen otti turvansa Hermonin\nvuoristoon, jossa hän perusti Drusein lahkokunnan.\n\nHe uskovat yhden Jumalan olemisen, mutta sanovat hänen ilmoittaneen\nitsensä ihmisille monessa personassa, joista Hakim oli viimeinen. He\nuskovat myös, samoin kuin Muhamettilaiset, että Kristus on suurimpia\nprophetaita, joita Jumala on maailmaan lähettänyt.\n\nSe uskonto, jota he tunnustavat, on kerran riemuitseva voitostaan\nkaikkein muiden maailmassa löytyväin uskontoja ylitse, ja Hakim on\nkerran omassa personassa hallitseva kaikkia maan sukukuntia.\n\nHe uskomat sielun-vaelluksen.\n\nHe kokoontumat kappeleihinsa joka tuorstai-ilta, viettämään\njumalan-palvelustansa, mutta millä tavalla he sitä viettävät, on\ntietämätöntä ja he koettavat kaiken mokomin pitää sitä salassa.\n\nYleisesti on havaittu heidän lahkokuntansa askaroivan enemmän\nvaltiollisella kuin uskonnollisella alalla.\n\nHe ovat hyvin yksmielisiä ja peljättäviä sodassa.\n\nHe jakauvat kahteen luokkaan eli arvoon: Okkal eli \"oppineet\" ja Juhall\neli \"oppimattomat.\"\n\nHeidän lahkokuntansa on saanut alkunsa muhamedilaisuudesta, kun Drusien\nveriviholliset, Maroniitit, sitä vastaan ovat jonkinlaisia kristityitä;\nja minä tahdon tässä mainita vähän tästäkin lahkokunnasta.\n\nSe ilmaantui Monoteletisen riidan aikana seitsemännellä vuosisadalla.\n\nSen perustajan nimi on Johan Maron, jonka jälkeen lahkokunta sai\nnimensä.\n\nW. 1180 luopuivat he valalla harha-uskostaan ja tunnustivat paavia ja\nhe ovat vieläkin jonkinlaisessa yhteydessä Roman kanssa.\n\nLibanonilla löytyy noin 80 Maronitista luostaria, joissa oleskelee noin\n2,000 munkkia ja nunnaa, joiden tulot nousevat ehkä 70,000 Englannin\npuntaan vuodessa — siis jotenkin suureen summaan.\n\nKoko heidän kristillisyytensä näyttää muuten olevan vaan tyhjää\nulkokultaisuutta ja hengetöntä tepastusta, ja he näyttävät seisovan\npaljoa alhaisemmalla hengen kannalla kuin Romalaisen ja Kreekkalaisen\nkirkon jäsenet.\n\nMolemmilla lahkokunnilla on nyt tyyssiansa Libanonilla. Maroniitit,\njoita lasketaan olevan 200,000 jäsentä, asuvat tämän vuoriston\npohjoisella puolella, ja Drusit, 100,000 luvultaan, asuvat etelässä\npäin aina Hermoniin saakka.\n\nMe olemme nyt tuon mahtaman Hermonin juurella, ja mielellämme olisimme\nnousseet sen korkealle huipulle, mutta sen kautta olisimme tulleet\nviivytetyksi enemmän kuin kokonaisen vuorokauden ja me emme tahtoneet\ntuhlata niin paljon aikaa, sillä määrättynä päivänä piti meidän olla\nBeirutissa.\n\nNäköalat Hermonin vuorelta mahtavat olla mitä avarimpia nähdä saadaan.\nSen korkealta huipulta saattaa nähdä suuremman osan Pyhää maata.\nIdässä näkyvät Arabian äärettömät erämaat ja pohjassa Libanonin ja\nAnti-Libanonin mahtavat lumella peitetyt harjat.\n\nEi kukaan ole vielä mitannut Hermonin korkeutta, mutta varma voi olla,\nettä se nousee yli 10,000 jalan.\n\nLumi peittää sen huippua eli oikeimmin kolmea huippua vuoden ympäri.\n\nMuutamia satoja askelia pohjan puolella Kefr Hauvar'ia juoksee Avaj,\nmuinoin kutsuttu Pharphar, jota virtaa ynnä Albana-jokea Naaman\nDamaskusta ylisti, kun Elisa kehoitti häntä kylpemään Jordanin\nvirrassa, tullaksensa puhtaaksi pitalitaudistaan.\n\nAvaj saa alkunsa Hermonin vuorelta ja syöksyy vahtoisena alas sen\njyrkkiä kallio-uurroksia myöten ja juoksee sitten yli tuon polttavan\nlakeuden Damaskua kohden.\n\nTämä kaupunki on nimittäin avaralla lakeudella koilliseen päin\nHermonista ja idänpuolella Anti-Libanonin vuorenselkää.\n\nMe jätimme Kefr Hauvar'in varhain seuraavana aamuna ja ratsastimme yli\ntämän lakeuden.\n\nMuutaman tiimaisen ratsastuksen perästä havaitsimme me kaukana taivaan\nrannalla jotakin vihreätä ikäänkuin vihannoivan ulapan, joka levisi\neteemme — se oli tuo runsas kasvullisuus, joka joka taholta ympäröi\n\"Itämaan helmeä\", itäisten maiden niinhyvin kaunihinta kuin vanhinta\nkaupunkia.\n\nYli tämän polttavan lakeuden ratsasti kerran ratsastajajoukko, kun\nSaulus, kristittyjä kiivas vainooja, lähestyi Damaskua, ottaaksensa\nkiinni kenen ikinänsä hän tämän tien miehistä eli vaimoista löytäisi,\nviedäksensä heitä sidottuna Jerusalemiin.\n\nTäällä leimahti äkisti valkeus taivaasta ympäri häntä, ja hän lankesi\nmaahan ja kuuli äänen sanoman: \"Saul, Saul, miksis vainoot minua?\"\n\nKysymykseensä: \"Kuka sinä olet, Herra?\" sai hän vastaukseksi: \"Minä\nolen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta\nvastaan.\"\n\nNiin hän vapisi, hämmästyi ja sanoi: \"Herra, mitäs minua vaadit\ntekemään?\" Ja Herra sanoi hänelle: \"nouse ja mene kaupunkiin; siellä\nsinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän.\"\n\nMiehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmästyksissä; he\nkuulivat tosin äänen, vaan eivät he ketään nähneet.\n\nNiin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta\nhe taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskuun.\n\nMe lähenimme nyt yhä lähemmäksi noita sadunkaltaisesti rikkaita ja\nrunsaita istutuksia, jotka ympäröivät ja varjostavat tuota ikivanhaa\nkaupunkia.\n\nSai kuitenkin useita tunteja kuluneeksi, ennenkuin ehdimme näihin\nvilvottaviin puistoihin, ja saavuttaaksemme niitä niin pian kuin\nmahdollista, annoimme hevostemme juosta nelistä.\n\nNelistäissään meni Lejonhufvud'in hevonen nurin, josta seurauksena\noli että tuo rakas matkatoveri vahingoitti toisen polvensa ja taitti\nsormensa; onneksi eivät nämät vauriot olleet kuitenkaan pahempaa laatua.\n\nPäivä oli erinomaisen kuuma, niin että lehtimetsäin siimes tuntui kahta\nkertaa suloisemmalta, kun vihdoinkin olimme ehtineet tuon avonaisen\npolttavan lakeuden loppuun, jolla nyt juuri puhalsi kuuma erämaan tuuli.\n\nMe tulimme nyt varsinaiseen paratiisiin. Joka taholla oli tuuheita\nvarjokkaita puita, joiden välissä virtoja vilisi kaikille haaroille.\nJos käänsimme silmämme minne hyvänsä, näimme aina runsainta\nkasvullisuutta, joka näytti meistä sitä rikkaammalta, kun me tulimme\nsen keskelle suorastaan polttavasta erämaasta.\n\nMe sivusimme useampia kyliä, jotka pilkistivät sieltä täältä esille\nnoista istutetuista ja runsaasti, melkeinpä ylöllisesti vedellä\nsiunatuista lehvistöistä ja jotka kylät kehän tapaisesti ympäröivät\nDamaskua.\n\nWiimein tuli näkymiimme tuo mahtava kaupungin portti ja me ratsastimme\nsen kautta mailman \"vanhimpaan kaupunkiin\" sisään.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes Luku.\n\nDamaskus.\n\n\nOlimme jo nähneet useoita itämaalaisia kaupunkeita, mutta emme yhtäkään\nniin nimenomaan itämaalaista kuin Damaskus.\n\nKonstantinopolissa, Smyrnassa, Alexandriassa, Kairossa, Jerusalemissa\nynnä muissa kaupungeissa, joissa olimme käyneet, näimme kaikkialla\nEuropalaisia ja useat rakennukset olivat rakennetut puoliksi\neuropalaiseen malliin ja huoneitten sisustus muistutti paljon meidän\nmaanosasta.\n\nDamaskussa emme nähneet ketään europalaisessa puvussa paitsi muutamia\nharvoja matkustajia hotelleissa ja Englannin konsulin ynnä Franskan\nprinsit, jotka olimme nähneet Sinailla ja jotka tapasimme taas täällä.\nMuuten olivat kaikki puvut ihan itämaalaisia.\n\nKaikki rakennukset ja kadut olivat epäsäännöllisiä muodoltaan, joka on\nomituista näille seuduille.\n\nMelkein kaikki kadut olivat varustetut katolla, niin että suloinen\npuolihämärä vallitsi kaikkialla.\n\nBatsarit olivat täällä lukuisammat kuin missään toisessa kaupungissa,\nkuin ennen olimme nähneet. Niissä oli puoti puolin kyljessä, katu kadun\nvieressä ja yksi kaupungin-osa toisensa perästä.\n\nJokaisessa puotissa istui omistaja keskellä kauppa-tavaroitansa, jalat\nristissä, erinomaisen ahtaalla alalla, joka tuskin oli puoltatoista\njalkaa pitkä ja leveä. Hän istui tässä Europalaiselle kovin\nhaitallisessa asemassa tunti tunnin perästä koko päiväkauden.\n\nVaatetuksena on turbani ja pitkä silkkitakki ynnä keltaiset tahi\npunaiset tohvelit.\n\nUseimmat kadut olivat täynnä ihmisiä ja silloin tällöin tuli näkyviin\njoku ratsastaja tulisen, täysiverisen, arabialaisen hevosen selässä,\njotka elävät ovat tunnetut yli koko mailman.\n\nKauniimpaa, kuin nähdä jonkun taiturin ratsastus-temppuja, on nähdä\nArabialaista täysiverisen hevosensa selässä, jota hän näyttää\nrakastavan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin henkeänsä. Hevonen\nrakastaa ratsastajaansa takaisin ja ymmärtää häntä varsin hyvin.\n\nHän voi käydä tyynesti ja rauhallisesti kuin lammas, jos ratsastaja\ntahtoo. Hän voi hypätä pystyyn ja tehdä hurjimpia ja sukkelimpia\nharppauksia ratsastajan mielen mukaan. Hän voi kantaa häntä tulisessa\njuoksussa ja kiitää pois kuin tuuli, kun ratsastaja pakenee\nvihollistansa, tahi hyökkää hänen päällensä.\n\nKen ei tunne sitä tuttavallista sopua, joka useinkin vallitsee\nArabialaisen ja hänen hevosensa välillä?\n\nHe kasvavat usein yhdessä isoiksi, he lepäävät usein samassa teltissä,\nhe kiitävät niin usein yhdessä yli noiden hiljaisten äärettömäin\nlakeuksien. He tulevat parhaimmiksi ystäviksi.\n\nDamaskussa olevat talot ovat tavallisesti sisustetut itämaalaisella\nloistoisuudella. Huoneet ovat korkeat ja kaarrokkaat, ikäänkuin\nkirkon-holvit. Seinät ja katot ovat maalatut ihanimmilla väreillä.\nLattiat ovat viileästä marmorista ja useimmissa huoneissa löytyy\nmarmorisia vesisäiliöitä ja ruiskulähteitä, joista raittiinta\nlähdevettä juoksee, alati loristen. Pitkin seinuksia on pehmoisia,\nleveitä, tavallisesti silkillä verhottuja patjakoita.\n\nHuoneet ympäröivät suuren, avonaisen, marmorilla lasketun pihan, ja\nsiellä täällä kasvaa marmorin halkeimissa etelämaan puita, täynnä\nhedelmiä tahi loistavia kukkia. Keskelle tätä pihaa on tehty mahdottoman\nsuuri allas marmorista, jonka raittiissa ruiskulähteistä tänne\npirskuvassa vedessä kimaltelevia kulta- ja hopea-kaloja leikittelee\njoukottain.\n\nTähän tapaan olivat useimmat niistä huoneista sisustetut, joita me\nolimme tilaisuudessa näkemään Damaskussa; samoin oli myös se hotelli\nvarustettu, jossa me nämät päivät asuimme.\n\nDamaskussa on kaksi hotellia, yksi vanhempi ja toinen, joka vasta\nnykyään on tullut valmiiksi. Tuo vanhempi hotelli on huonossa huudossa.\nSe on vähemmän siisti ja monessa kohdin epämukava, ja sen isäntä ei ole\ntunnettu erittäin rehelliseksi.\n\nTuo uusi hotelli sitä vastaan, nimeltä El Locanda el Jedid, eli Locanda\nMelluk, on samalla kertaa kauniimpia ja parhaimmin sisustettuja\nhuoneita Damaskussa, kuin se on siistein ja mukavin hotelli, missä\nmatkustaja milloinkaan saa asua.\n\nTäällä syödään yhteisessä vieraspöydässä aamiaista ja päivällistä ja\nruokia oli aina yltäkyllin.\n\nIsäntä on Kreekkalainen, nimeltä Demetrius (nykyään kenties murhattu\nsiinä kauhistavassa verilöylyssä, jota Damaskussa asuvat kristityt\nsittemmin ovat kärsiä saaneet, ja kenties on tuo komea hotellikin\nniiden talojen seassa, jotka nuot vimmatut Drusit tässä onnettomassa\ntilaisuudessa polttivat). Demetrius oli oivallisin isäntä. Hän\noli kohtuullinen otoissaan ja rehellinen, aina kohtelias ilman\nhätäilemättä. Paitsi näitä kahta hotellia on kaupungissa koko joukko\nmajapaikkoja eli n.k. \"Karavan-seraita\".\n\nMe emme voineet aavistaakaan niinä päivinä, kuin me Damaskussa\nviivyimme, mitä kauheita verisiä töitä täällä oli tapahtuva muutamia\nviikkoja jälistä päin. Me kyllä kuulimme puhuttavan yhtä ja toista\ntuimasta ja verisestä sodasta, joka Libanonilla oli syttynyt Drusein ja\nMaroniitein välillä. Mutta näiden lahkokuntain keskinäiset riidat ovat\nniin tavallisia, ettei kukaan näyttänyt pitävän mitään lukua tuosta\nnykyisestä taistelusta, sitä vähemmin voitiin aavistaa että muutamana\npäivänä joukko Druseja oli hyökkäävä itse Damaskuun ja siellä asuvain\nMuhamedilaisten avulla rupeeva armottomalla tavalla teurastamaan noita\nraukkoja kristityitä, jotka eivät aavistaneet mitään vaaraa.\n\nKristittyin teloitus tässä kaupungissa on nyt koko mailmassa\ntunnettu asia. Damaskun väkiluku on arvosteltu 150,000, jotka ovat\nMuhamettilaisia, kristityitä ja Juutalaisia.\n\nKaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Europan tavarat menevät\nmielellään tätä tietä itäisiin maihin, ja paljo itämaiden tuotteita\nkuljetetaan Damaskun kautta Europaan.\n\nDamaskus on Syrian pääkaupunki ja suurin kaupunki turkkilaisessa\nAasiassa. Täällä on Syrian armeijan pääkortteeri ja \"Seraskierin\" eli\nsotamarsalkin asunto.\n\nKaupungin historia ulottuu aina satuaikakauteen asti, vieläpä sitä\nkauvemmaksikin.\n\nJosephus sanoo Uzin, Aramin pojan ja Noakin pojanpojan, perustaneen\ntämän kaupungin; eikä ole mitään syytä epäillä sitä. Aramin\njälkeentulevaiset asettuivat asumaan Syrian koilliseen kolkkaan ja\nkansoittivat sen ja antoivat maalle nimen, jolla se tavallisesti\nraamatussa on tunnettu, nimittäin Aram.\n\nMiten kaupunki liekään perustettu, oli se kumminkin jo Abrahamin aikana\ntunnettu paikka. Patriarkan \"huoneenhaltia\" oli nimittäin \"Eleasar\nDamaskusta\".\n\nMyöhempään Benhadadin hallituksen aikana oli Damaskus paisunut\nsuur'-vallaksi ja Israel pelkäsi usein vapisten sen voitollisia\nsotajoukkoja.\n\nKun Syrialaiset kerran olivat sotaretkellä Israelin maassa, toivat he\ntullessaan muiden vangein joukossa myöskin Israelilaisen tytön, joka\nsitte palveli Naamanin vaimoa.\n\nNaaman oli korkea-arvoinen mies kuningas Benhadadin hovissa ja oli\npitalinen.\n\nEräsnä päivänä sanoi tämä Israelilainen tyttö emännällensä: \"O, jos\nminun herrani olis prophetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän\nparantais hänen pitalista\".\n\nNaaman päätti seurata hänen neuvoansa ja kun hän läksi Damaskusta, sai\nhän Syrian kuninkaalta kirjan viedäksensä Israelin kuninkaalle.\n\nKun Naaman oli tullut Samariaan, antoi hän kirjeen Israelin\nkuninkaalle, ja sen sisältö oli tämä: \"Koska tämä kirja tulee sinulle,\nkatso, minä lähetin minun palveliani Naamanin sinun tykös, ettäs hänen\npuhdistaisit pitalistansa\".\n\nKoska Israelin kuningas oli kirjan lukenut, repäisi hän vaatteensa\nja sanoi: \"Olenko minä Jumala, että minä kuolettaisin ja eläväksi\ntekisin? Sillä hän lähettää minun tyköni, että minä puhdistaisin miehen\npitalistansa. Havaitkaat siis ja katsokaat kuinka hän etsii tilaa\nminua vastaan.\"\n\nKun Jumalan mies Elisa kuuli Israelin kuninkaan reväisseeksi\nvaatteensa, lähetti hän kuninkaan tykö ja antoi sanoa hänelle: \"miksis\nolet reväissyt vaattees? Tullaan nyt minun tyköni, että hän tietais\nprophetan olevan Israelissa\".\n\nNiin tuli Naaman hevosillansa ja vaunuillansa, ja seisahti Elisan\nhuoneen oven eteen. Ja Elisa lähetti sanansaattajan hänen tykönsä,\nsanoen: \"Mene ja pese itses seitsemän kertaa Jordanissa, ja sinun lihas\npitää entisellensä ja puhtaaksi tuleman\".\n\nNiin Naaman vihastui ja meni matkaansa, sanoen: \"Katso, minä luulin\nhänen kumminkin tulevan ulos minun tyköni, seisovan ja huutavan\navuksensa Herran hänen Jumalansa nimeä, ja hänen kädellänsä pitelevän\ntätä paikkaa ja niin parantavan pitalin. Eikö Abanan ja Pharpharan\nvirrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat, että minä itseni\nniissä pesisin ja tulisin puhtaaksi?\"\n\nJa hän palasi ja meni matkaansa vihoissansa. Ei pidä kummaksua että\nNaaman ylvästeli Damaskun vesistä, sillä ne voittavat kauneuden\nja hedelmällisyyden suhteen kaikki Israelin vedet, vieläpä itse\nJordaninkin. Palveliansa kehoituksesta seurasi hän kumminkin viimein\nprophetan neuvoa ja astui terveenä ylös Jordanista.\n\nHasael tuli Benhadadin jälkeen kuninkaaksi, ja hänen hallituksensa\naikana nousi Damaskus suureen voimaan. Hasael valloitti Israelin maan\nja tappoi paljon kansaa.\n\nTätä mahtavuutta kesti vaan vähän aikaa.\n\nNuot alituiset päällekarkaukset ja hävitykset Palestinaan pakoittivat\nIsraelin kuningasta vihdoin etsimään apua Tiglat Pileseriltä, Assyrian\nkuninkaalta.\n\nTämä marssi nyt sen erämaan halki, joka eroittaa Syrian Assyriasta.\nDamaskus valloitettiin, sen kuningas sai surmansa, koko maa hävitettiin\nja enimmät asukkaat vietiin pois vankeuteen Kisiin.\n\nMonta vuosisataa oli Damaskus jo ollut voimallisen kuningaskunnan\npääkaupunkina, ja nyt oli kaupunki raunioina. Se ennustus täytettiin,\njoka sanoo: \"Katso, ei Damaskun pidä oleman enää kaupunkina, vaan\nrauvenneen kiviroukkion\".\n\nTaas sanoo toinen propheta: \"Minä lähetän tulen Hasaelin huoneesen;\nsen pitää Benhadadin huoneet kuluttamaan. Ja rikon Damaskun salvat ja\nhävitän Avenin lakson asuvaiset — — — niin että Syrian kansa pitää\nKisiin vietämän, sanoo Herra\".\n\nAssyriasta lähetettiin uudisasukkaita uudestaan rakentamaan kaupunkia\nja Damaskus yleni vähässä ajassa taas tuhastaan ja tuli uudestaan\nitämaisen kaupan pesäpaikaksi.\n\nDamaskus ei kuitenkaan enää ollut vapaan, voimallisen valtakunnan\npääkaupunki, vaan maksoi veroa vieraille valloille.\n\n64 vuotta ennen Kristuksen syntymää valloittivat Romalaiset, Pompejon\njohdannon alla, Damaskun.\n\nEi kauvoja aikoja sen jälkeen, niin tuotiin Saulus sokiana kaupunkiin\nja hän asui \"kadulla, jota kutsutaan Oikiaksi\". Ja hän oli kolme päivää\nnäkemättä, ja ei syönyt eikä juonut.\n\nWihdoin lähetti Herra hänen tykönsä opetuslapsen, nimeltä Ananias, joka\nlaski kätensä hänen päällensä ja sanoi, \"rakas veljeni Saul! se Herra\nlähetti minun (Jesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit),\nettä sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin.\" Ja\nhänen silmistänsä putosivat kohta niinkuin suomukset, ja hän sai sillä\nhetkellä näkönsä jälleen, nousi ja kastettiin.\n\nMunkit näyttävät tietysti niinhyvin Judan huonetta kuin myöskin\nAnaniaan asuntoa. Näytetäänpä sekin paikka muurista, josta Paavali\nlaskettiin korissa maahan, että hän pääsisi vainoojiltansa.\n\nKristinusko leveni pikaiseen Damaskussa. Sen metropoliti oli Nikeian\nkokouksessa (325) seitsemän muun hänen allensa kuuluvan pispan kanssa.\n\nSeitsemänkymmentä vuotta tämän kokouksen jälkeen muutettiin kaupungin\niso temppeli kristilliseksi kirkoksi ja sai nimensä Johannes Kastajan\njälkeen.\n\nKristin-usko pysyi täällä voimassa monta vuosisataa, kunnes\nmuhamedilaisuuden tulva hävitti sen täältä, niinkuin kaikista muistakin\npaikoista Itämailla. W. 634 valloittivat nimittäin Muhamedilaiset\nDamaskun.\n\nKaksikymmentä vuotta sen jälkeen muutti Kalisi Moavyah asuntonsa\nkaupunkiin ja teki sen muhamedilaisen valtakunnan pääkaupungiksi.\n\nTäältä levisi Muhamedilaisten valta pikaisesti länteen päin yli Afrikan\naina Atlantin mereen asti ja itäänpäin yli Aasian aina tuolle puolelle\nIndus-virran Himalaja vuorelle asti.\n\nDamaskus tuli tämän suunnattoman suuren valtakunnan keskustaksi\nja sillä tavoin maailman suurimman vallan pääkaupungiksi. Se oli\nmahtavampi kuin Noma, ja kreekkalaisten kuningasten istuin vapisi usein\nSaracenien edessä.\n\nMonta vuosisataa pysyi Damaskus Arabialaisten hallussa, kunnes heidän\nvaltansa vuorostaan sai loppunsa mahtavalla kansantulvalta, joka tuli\nAasian sydänmaista. Nuot urholliset Mongulit, joiden johtajana oli tuo\nhurja ja verenhimoinen Tamerlan, tulvasivat yli suuren osan maailmaa\nja vuodattivat joka paikassa, mihin he ilmaantuivat, virtana verta.\nTamerlan valloitti väkirynnäköllä Damaskun. Kaupunki jaotettiin maan\ntasalle ja asukkaat teurastettiin.\n\nTuon komean kaupungin rikkaus ja loistoisuus katosi yhtenä päivänä.\n\nKaupunki nousi kumminkin toistamiseen ikäänkuin sadun Phoenix\nhäviöstään, ja kun Mongulilaisten valtakunta ennen pitkiä kukistui,\ntuli Damaskus Turkkilaisten valtaan.\n\nWielä luetaan Damaskus kuuluvaksi Turkkilaisten valtakuntaan.\n\nSillä tavoin on kuusi eri kansakuntaa toinen toisensa perästä omistanut\n\"mailman vanhimman kaupungin.\"\n\nTällä kaupungilla on siis kuusi eri aikakautta. Ensimäinen aikakausi\nkesti 1450 vuotta, jolloin kaupunki oli vapaana. Seuraavana aikakautena\ntuli se Babylonian ja Persian kuningasten haltuun, joiden malta kesti\n417 vuotta. Kreekkalaiset hallitsivat sitte kaupunkia 248 ja Romalaiset\nheidän jälkeensä 699 vuotta. Sen jälkeen tuli Damaskus Saracenien\nvaltaan 441 vuodeksi ja vihdoin Turkkilaisten.\n\nNykyään näyttää siltä kuin tulisi kaupunki pian vaihtamaan hallitsiaa\nseitsemännen kerran, sillä Turkin valtakunta kallistuu loppuansa kohden.\n\nKaikkein näiden mullistusten aikana on kaupunki kukoistanut.\n\nOmituisuutena on mainittava, ettei tästä ikivanhasta kaupungista\nole jäänyt mitään raunioita jälkimailmalle, niinkuin Babylonista,\nNinivestä, Thebestä, Athenasta, Nomasta y.m. Ei semmoisia nähdä juuri\nollenkaan Damaskussa ja ne harvat, jotka vielä löytyivät jälillä, ovat\nvähäpätöisiä ja melkein kokonaan nykyisten rakennusten ja huonetten\npeitossa.\n\nWuonna 1843 alottivat protestanttiset lähetyssaarnaajat tointansa\nDamaskussa ja sitä on sitten jatkettu yhtä mittaa.\n\nMonta kaupungin asukkaista on kääntynyt. Muhamedilaisia, Juudalaisia ja\nkaikenuskoisia kristityttä on käynyt lähetyssaarnaajain kouluissa, ovat\nlukeneet heidän kirjosansa ja sillä tavoin tulleet tuntemaan elävän\nkristillisyyden päätotuuksia.\n\nMe tulimme Damaskuun tuorstaina 17:ntenä päivänä Toukokuuta ja läksimme\nmatkaan taas maanantaina 21:ntenä.\n\nSunnuntaina jätti Turnbull meidät \"hyvästi\" ja matkasi suorinta tietä\nBeirutiin.\n\nMe kuultelimme sunnuntaina tohtori Nickelsin saarnaa Englannin konsulin\nhuoneessa.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta Luku.\n\nMatka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.\n\n\nSamaan aikaan kuin me läksimme Damaskusta, jättivät myös Franskan\nprinsit kaupungin. Ääretön ihmisjoukko oli kokoontunut noihin\nistutettuihin puistoihin ulkopuolella kaupungin porttia, nähdäksensä\nprinsien lähtöä. Tungos oli niin suuri kaupungin portissa, että meidän\noli vaikea päästä pois.\n\nMe ratsastimme nyt yli lakeuden koillista suuntaa kohden ja saavuimme\npian Anti-Libanonin vuorille.\n\nTie kulkee täällä jyrkkiä vuoren-uurroksia myöten ja tiiman aikaisen\nvaivalloisen matkustuksen perästä sivutaan vasemmalla kädellä oleva\ntöyräs, jonka päällä on erään rakennuksen, luultavasti jonkun moskeian\nrauniot.\n\nMatkustajan tulee kaikin mokomin ratsastaa ylös tälle töyräälle,\nnähdäksensä sieltä Damaskua valkoisine huoneineen, istutuksineen ja\nvilppaine virtoineen.\n\nTällä paikalla sanotaan Muhamedin ensi kerran nähneen Damaskun.\n\nHämmästyneenä tästä näystä, joka häntä täällä kohtasi, seisotti hän\nhevosensa ja katseli hetken aikaa tätä kaunista näkyä.\n\nHän käänsi sitten hevosensa ja ratsasti pois, sanoen: minä etsin\ntaivaallista paratiisia, vaan en maallista.\n\nParatiisin kaltaiselta näytti todellakin tämä raittihin vihannuus ja\nkasvullisuus keskellä elottomia erämaita.\n\nTämä kukoistava alue, tämä hedelmällinen kosteikko on noiden kahden\njo mainitun virran, Abanan ja Pharpharin synnyttämä ja kasvattama. Ei\nkenkään siis voi kummaksua tuon pitalisen Naamanin sanoja: \"eikö Akanan\nja Pharpharin virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat.\"\nMatkustajan on myöntäminen hänen puhuneen totta.\n\nPharpharin lähteen Hermonin vuorella olemme jo sivunneet ja lähdemme\nnyt etsimään Abanan lähdettä, joka saa alkunsa Anti-Libanonin vuorista.\n\nLähteen nimi on Tijeh. Se on taipaleen matkan päässä meidän tieltämme,\nniin että meidän täytyy tehdä lähes tiiman aikaa kestävän matkustuksen\nsyrjään päin.\n\nMatkalla pudotti minun hevoseni kengän. Ali ja minä ratsastimme\nsentähden vähäiseen tien vieressä, juuri Abanan rannalla, olevaan\nkylään.\n\nSillä aikaa kuin odotin, istuin tuolla lehväkkäällä, viehättävän\nkauniilla rannalla palmulehdistä tehdyllä tuolilla, ja Ali hankki\nminulle Nargilen (vesipiipun) ja kupillisen Turkin kahvia, ilman kermaa\nja sokuria.\n\nMe istuimme näin yhdessä ja haastelimme toinen toisemme kanssa, siksi\nkuin arabialainen seppä oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hyppäsimme\nvirkkuin hevostemme selkään ja riensimme kumppaneimme perästä niin\nsukkelaan, kuin tuo epätasainen tie salli.\n\nMe kapusimme edelleen uljasten, alastomain vuorien ja metsäisten\nkukkulain läpitse Abanan runsaalle lähteelle, jonne saavuimme\niltapuolella päivää.\n\nWuoret, joilla nyt vaelsimme, olivat oivallisia, ja kuitenkin olivat\nne vaan vähäpätöisiä töyräitä verrattuina Anti-Libanonin korkeaan\nharjanteesen, joka seisoi meidän edessämme kuin suuri mustanharmaa\npilvi.\n\nTijeh'n lähde oli erinomaisen runsasvesinen. Wahva, valtava virta\npursuaa täällä kalliosta.\n\nLähteen yläpuolella on oivallisen temppelin rauniot. Hyvin saattaa\nymmärtää mitä vanhat tarkoittivat, kun he runsasten lähteillensä\nreunoille rakensivat kauniita temppeleitä, palvellaksensa siellä\njumaliansa ja ikäänkuin kiittääksensä heitä heidän suuresta lahjastansa.\n\nTijeh muistutti mieleen Jordanin lähdettä lähellä Baniasta.\n\nTuota vahvasti kuohuvaa lähdevettä varjostivat kelvolliset puut, jotka\nkahden puolin kaunistivat rantoja.\n\nSyötyämme aamiaistamme tällä luonnon ihanalla paikalla, pitkitimme\nmatkaamme ylös Anti-Libanonin mahtavalle harjanteelle.\n\nIllalla, kun jo oli pimeä, saapui meidän karavani Zebdany'n kylään,\njoka on rakettu keskellä Anti-Libanonin vuoren-selänteitä olevalle\nsuurelle tasangolle.\n\nHarjanteet kahden puolin tätä laksoa idässä ja lännessä päin ovat\nuseampia tuhansia jalkoja korkeat ja näyttävät hyvin uhkeilta. Lumi\npeittää aina näitä kukkuloita, ja nuot paksut pilvet vyöryivät myrskyn\najamina yli näiden lumisten jättiläisvuorten, kostuttaaksensa sitte\nvirvoittavalla sateella noita lämpösiä, hedelmällisiä laksoja.\n\nNäitä laksoja kastelee myös koko joukko pieniä virtoja, jotka vuoden\nympäri syöksyvät alas noilta ilmaisilta lumi-aloilta.\n\nZebdanyn kylä, samoin kuin kaikki muut Libanonin kylät, on tunnettu\nsilkin-viljelyksestä.\n\nLakso oli ylt'ympäri erinomaisen lehväkäs ja viljava, ja ihanat\nkukkaset täyttivät sen suloisimmilla hajuilla.\n\nSeuraavana päivänä ratsastimme yli jälillä-olevain Anti-Libanonin\nharjanteiden ja tulimme illan päälle summattoman suurelle Cælesyrian\nlakeudelle, jota lännessä ja idässä rajoittavat Libanon ja\nAnti-Libanon. Tällä lakeudella, ei kaukana länteenpäin Anti-Libanonin\njuurelta, ovat Baalbekin mailman-mainiot rauniot. Kauneuden ja\nsuuruuden puolesta vetävät ne vertoja seka Kreekan että Egyptin\nmuinaisjäännöksille. Ne ovat kolme eri temppeliä, jotka ovat\nraketut niin liki toinen toisiansa että niitä voisi sanoa saman\ntemppelirakennuksen eri osiksi.\n\nYksi temppeli oli pyhitetty Jupiterille, toinen Auringolle ja\nkolmas, suurin kaikista, on Europalaisille tuttu ainoastaan suuren\ntemppelipihan nimellä. Näiden raunioitten kirjoitukset todistavat\ntäällä olleen tuon vanhan Phoinikialaisen Heliopolis kaupungin aseman.\n\nKuka tämän kaupungin perusti, on, minun tietääkseni, vielä\ntietämättömissä, eikä sitäkään tiedetä millä aikakaudella nämät\ntemppelit rakettiin.\n\nTemppelit ovat olleet suuria saleja, ympäröityt mahdottomilla\npylväsriveillä. Enimmät salit ovat kukistuneet ja ainoastaan\nverrattavasti harvoja pylväitä on jälille jäänyt.\n\nParhaiten säilynyt näistä temppeleistä on tuo Jupiterille pyhitetty.\n\nPylväät ovat ihmeteltävän korkeita ja muutamat temppeliseinät kivistä\novat 60 jalkaa pitkät ja 30 jalkaa leveät, ja näitä hirmuisia\nkallionlohkareita on nostettu enemmän kuin 20 jalkaa korkealle. Kuinka\nnäitä jättiläiskiviä on lohkottu, voi vielä ymmärtää, mutta millä\nkeinolla ne ovat nostetut ylös ja sovitetut muuriin, on salaisuus.\n\nBaalbek'in vieressä oleva kylä ei ole erittäin suuri ja väestö on\ntunnettu hurjuudestaan.\n\nTuo suuri lakeus levenee kaikille tahoille ja kahden puolin näkyvät\nnuot mahtavat vuoret lumivalkeine harjoilleen.\n\nNoiden oivallisten raunioin keskelle pystytimme me leirimme\nja kamelimme useita tiimoja edes takaisin, ihmetellen näiden\njättiläisrakennusten suuruutta ja sitä erinomaista hienoutta ja\nkauneutta, joka oli nähtävänä jokaisessa noiden vanhain kivenhakkaajain\nvuolemassa kivessä.\n\nIllalla tuli eräs mies meidän leiriimme ja kertoi että 10,000 Drusia\noli hyökännyt Maroniitein kyliin, ja että verinen taistelu, oikein\nhävityssota, raivosi Libanonilla.\n\nEnimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä.\nHe eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät\njoutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät\nja paeta kotia.\n\nMe vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli\nLibanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä\nei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me\nheitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme\nBeirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.\n\nIkävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna\nmatkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.\n\nOn jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja\nettä täälläkin veri vuosi virtana.\n\nMe ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla\nBaalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän\nkaravani saapui itse Libanonin juurelle.\n\nKeskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa\nläpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.\n\nMe rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme\nillalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee\nLibanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee\nvähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.\n\nTäällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että\nMaroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet\npyytämään uskolaisiansa avuksi.\n\nSeuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan.\nMeidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta,\nniinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.\n\nWahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli\nvuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty\npilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.\n\nLibanonin harjalta näimme vähän matkan päässä Pohjosessa päin metsikön,\njoka on milt'ei ainoa jäännös niistä setripuista, jotka Salomonin\naikana seppeleen-tapaisesti reunustivat melkein koko Libanonia.\n\nMe ratsastimme alas Libanonin läntistä rinnettä myöten tähän metsikköön\nja viivyimme muutamia tiimoja sen hongain alla.\n\nIkivanhoja setripuita oli enää jälillä ainoastaan kaksitoista, ja\nsanotaan näiden kasvaneen tässä jo Salomoninkin aikana. Näiden\nikivanhain hongain ympärillä kasvaa noin 400 nuorempaa, joista\nkumminkin useain sanotaan olevan 300 vuoden vanhoja.\n\nLibanonin setereitä käytettiin Jerusalemin temppelin rakennukseen ja\nnäitä oivallisia puita mainitaan ilman sitä useasti raamatussa.\n\nNoiden kaunisten havupuiden haju tällä raittiilla lumisella seudulla\nikäänkuin siirsi meidät hetkeksi kotia Ruotsiin ja teki ne tiimat,\njotka me täällä viivyimme, Lejonhufvud'ille ja minulle sangen\nsuloisiksi.\n\nIllalla sioitimme itsemme lähelle kylää, nimeltä Hasron, joka on\nrakettu enemmän kuin tuhatta jalkaa syvän lakson reunalle. Lakson\ntoisella äyräällä oli toinen kylä. Nämät kylät olivat niin lähellä\ntoisiansa, että asukkaat saattoivat puhutella toinen toisiansa,\ntarvitsematta huutaa erittäin suuresti, mutta kuitenkin kesti kaksi\ntiimaa aikaa ennenkuin voi päästä toisesta kylästä toiseen, niin syvä\nja jyrkkä oli syvänne niiden välillä.\n\nOn jo mainittu, että Libanonin vuori ulottuu pohjoisesta etelään.\nLänteen päin lähtee itse pääselänteestä useampia sivuhaaroja alas\nWälimerta kohden. Näiden sivuhaarojen välissä löytyy koko joukko\nlaksoja, joiden pohjana usein on syvä, alastomilta, pystysuorilla\nseinillä varustettu uurros.\n\nSemmoiseen laksoon olimme me nyt pystyttäneet telttimme.\n\nSiellä täällä tuli joku vilpas vuorivirta näkyviin, joka juoksi alas\nlumi-alalta, kunnes ehti syvyyden äyräälle, jonne se katosi valkeana\nvahtona.\n\nNäiden pienten purojen vesi kokoontuu lakson pohjaan ja tulee siellä\nväkeväksi, uusilla virroilla yhä lisääntyväksi koskeksi, joka kiiruhtaa\nWälimeren rantaa kohden.\n\nMe sivusimme useampia tämänkaltaisia laksoja matkallamme Beirutiin.\n\nDamaskusta lähtien olimme yhtämittaa matkustaneet pohjoista kohden,\nkunnes tulimme setrimetsikköön. Tässä käännyimme nyt Beirutia kohden ja\nratsastimme lounaan päin.\n\nHasronin asukkaat ovat Maroniiteja. He kokoontuivat suurissa joukoissa\nleirimme ympärille. Kansa on täällä kaunista ja puhtaannäköistä, me\nhavaitsimme useoita kaunottaria meidän tiheässä ryhmässä seisovain\nkatselijaimme joukossa.\n\nKaupungin kuvernööri kutsui meitä huoneesensa. Me nousimme ylös katon\npäälle, jossa hän tarjosi vieraillensa viiniä ja saksan-pähkinöitä.\nSitten seurasi hän meitä meidän leiriimme, jossa hänelle tarittiin\nkibukia ja Turkin kahvia. Me puhuttelimme koko ajan häntä tulkin\nkautta, ja meidän vieraamme ilmaisi aina ajatuksensa tavallisella\nitämaalaisella liiallisella kohteliaisuudella.\n\nKun seuraavana aamuna tehtiin lähtöä ja miehemme juuri kuormittivat\nmuuleja, joutuivat muutamat miehistä sanakiistaan, joka muuttui\ntäydelliseksi tappeluksi. Kun tulkki tahtoi heitä eroittaa ja teki\nsen kenties jotenkin kovakouraisesti, hätyyttivät he vihdoin häntä;\nmeidän oli nyt itse puuttuminen asiaan, rauhoittaaksemme Alia, ja\ntuli tappelusta nyt pian loppu; sillä, vaikka Arabialainen olisi\nkuinka vihainen ja vimmastunut hyvänsä, ei tappele hän mielellään\nEuropalaisten kanssa, ellei näitä ole paljoa vähemmän luvultaan.\n\nMe pakoitimme pian miehemme tekemään tehtävänsä. Muulit kuormitettiin\nhätäpikaan ja me läksimme matkaan.\n\nYmpärillämme oli koko päivän kuluessa ihanimpia alppimaisemia ja me\nehdimme illalla laksolle, nimeltä Afka eli Apheca, joka lakso jylhän\nkauneuden suhteen voitti tuon ylhäällä mainitun.\n\nLaksoa ympäröi kaksi jyrkkää vuorta, jotka Libanonin korkealta harjalta\nlähtevät länteen päin. Me lähenimme nyt tätä laksoa pohjan puolelta\nja olimme aikoneet matkata sen läpitse, sioittaaksemme leirimme Afkan\nkylään, joka on lakson eteläisellä vierteellä, mutta tie oli täällä\nerinomaisen hankala. Se kierteli alas noita melkein pystysuoria\nkallioita myöten aina syvänteen pohjaan asti ja sitte ylös taas yhtä\njyrkkänä vastaisella sivulla. Me päätimme sentähden pystyttää leirimme\nlähellä vähäistä kylää, joka on lakson pohjoisella puolella vastapäätä\nAfkaa.\n\nMeidän miehemme eivät tahtoneet mennä edes niinkään kauvaksi, vaan\nsanoivat miettivänsä seisahtaa lähellä toista kylää, joka oli noin\npuolentoista penikulman päässä siitä kylästä, jossa me olimme\npäättäneet ottaa yösiamme. Kun emme suostuneet heidän tuumaansa,\nrupesivat muutamat heistä riisumaan muuleja ja sanoivat, että me saimme\nmennä niin pitkälle kuin tietä kesti. H:ra Taylor antoi silloin noiden\nuppiniskasten johtajalle omalla kädellään niin tuntuvan muistutuksen,\nettä miehen rohkeus masentui ja ettei hän enää yrittänyt estää meitä\nmatkaamasta, vaan sieppasi turbanin päästänsä ja meni ylös muorille,\nhuutaen täyttä kurkkua.\n\nMe ilmoitimme noille muille miehille, että olimme päättäneet matkata\nylhäällä mainittuun kylään saakka ja että he saivat joko jäädä tähän\ntahi seurata perästä, miten vaan tahtoivat.\n\nKun olimme saapuneet kylään ja olimme odottaneet pari tiimaa tulivat\nkaikki miehemme perästä päin. Olisi voinut luulla heidän nyt olevan\njotenkin raivoissaan, mutta niin ei ollut laita. Arabialaisen viha\non tuima, mutta lyhytaikainen. Eräs mies, jota aamulla tappelun\naikana olin kurittanut, tuli, kun nyt taas tapasimme toinen toisemme,\nsuorastaan minun luokseni, tarttui minun käteeni ja pudisteli sitä\nsydämellisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut pyytää anteeksi ja kiittää\nminua siitä mitä olin tehnyt. Minä pudistin myös sydämellisesti hänen\nkättänsä ja osoitin itseäni niin ystävälliseksi kuin mahdollista.\n\nAla-puolellamme olevasta kaksosta saa Adonis-virta alkunsa, joka on\nviehättävin kaikista Libanonin virroista.\n\nSe kuohuu esille suuresta pimeästä rotkosta, joka on kappaleen matkaa\nylhäällä sen vuoren sivulla, josta lakson itäinen puoli alkaa.\n\nLähde on vedenputouksen kaltainen, jonka valkea-vahtoiset aallot\nsärkyvät alastomia kallioita vastaan ja putoovat alas suuria\näkkijyrkkiä törmiä myöten, jossa mesi jakautuu ja tekee useampia\nputouksia toinen toisensa viereen.\n\nSitten juoksee virta kohisten edelleen lakson pohjassa ja runsain\nkasvullisuus kaunistaa sen rantoja.\n\nMe kävimme seuraavana päivänä tämän virran ylitse siltaa myöten, jonka\nluonto oli tehnyt kallionlohkareista.\n\nNäky, joka meitä täällä kohtasi, oli todellakin suuremmoinen. Tuolla\noli edessämme tuo syvä rotko, jonka pimeästä sisuksesta tuo vahtoava\nvedenpaljous pursui esiin. Ikäpuolella rotkon kohosi lumella peitetty\nSunnin, joka on Libanonin korkeimpia kukkuloita, ja juuri kun me\nkatselimme tätä uhkeata luontoa, ympäröi mahtava pilvi vuoren korkean\nhuipun. Tämä ilmaus antoi meille jonkinlaisen käsityksen Sinain\nvuorella häilyvistä pilvistä, joista lain salamat leimahtelivat, ja\nkirkastuksen vuorella ilmaantuneesta pilvestä, josta kuului: \"tämä on\nminun rakas poikani, johonka minä mielistyin: häntä kuulkaat\".\n\nTäällä katselimme me pitkin tuota kaunista kallioista laksoa, jonka\npohjassa tuo kirkas virta vierieli, tuottaen siunausta ympärilleen ja\ntäyttäen lakson vetensä kohinalla.\n\nMe näimme enemmän kuin viisi vuoripuroa, jotka syöksyivät alas äyräitä\nmyöten ja enensivät virran vettä.\n\nIhan päälähteen vieressä on muutamia Venus-temppelin raunioita.\n\nLähtien Libanonin kauniimmasta laksosta eteni meidän karavani tuota\nepätasaista tietä pitkin, milloin kavuten jonkun vuoren harjanteelle,\nmilloin laskien alas johonkin syvään laksoon. Joka paikassa kuulimme\nkoskien kuohunaa ja näimme vahtoavia putouksia. Siellä täällä vaappui\njonkun syvänteen äyräällä hyvin rakettu kylä keskellä viljeltyjä\npenkereitä ja tuuheita istutuksia.\n\nIltapuolella päivää saavuimme syvään laksoon, jonka pohjassa kohisi\nväkevä virta. Tämän virran ylitse kävi mahtava silta, joka oli\nkumminkin 60 jalkaa korkealla yli veden. Luonto itse on tehnyt tämän\nsillan yhdestä ainoasta kallion-lohkareesta.\n\nMe kävimme alas virran rannalle ja katselimme sieltä tätä kaarevaa\nsiltaa, joka alhaalta päin katsoen näytti kuin olisi taitava\nkivenhakkaaja sen vuollut.\n\nKun iltapuolella päivää olimme sivunneet erään syvän ongelman ja\ntavallisuuden mukaan ratsastimme kappaleen matkaa karavanimme edessä,\nemme huomanneet että miehemme poikkesivat toiselle tielle kuin me. Me\nerosimme sillä tavoin toinen toisistamme, ja suurin vahinko oli, ettei\nAli tänä päivänä matkustanut meidän seurassamme, vaan seurasi muuleja.\nMeillä oli muassamme ainoastaan kolme miestä ja kolme muulia. Nämät\nmiehet eivät tietäneet tietä. Me kävimme sentähden varsin eksyksiin ja\nkuleksimme kauvan aikaa sinne tänne vuorilla, löytämättä miehiämme.\n\nYksi miehistömme tuskaantui vihdoin vimmaisesti. Hän hyppäsi alas\nmuulinsa selästä, viskasi turbaninsa maahan, kohotti kätensä taivasta\nkohden ja huusi Allah voimainsa perästä. Hän sieppasi sitte ison\nveitsen ja, uhotellen sillä kaulaansa, silmäili hän meitä hetken aikaa,\nnähdäksensä minkä vaikutuksen hänen hurja epätoivonsa meihin teki. Kun\nme kaikki nauroimme sydämemme pohjasta, pisti hän veitsen vyöhönsä,\npani turbanin päähänsä ja tuli varsin levolliseksi.\n\nMe pitkitimme sitte umpimähkäistä matkaamme, toivossa, että kohtaisimme\ntaas miehemme, mutta kun aika sai kuluneeksi ja ilta oli tulossa,\npelkäsimme ettemme sinä päivänä enää saisi heitä tavata.\n\nKoska meillä sentään oli kolme muulia muassamme, emme olleet ilman\nmuonavaroja. Kun kokkia ei ollut, lupasi yksi kumppaneistamme valmistaa\nsopan, toinen liharuo'an, kolmas jälkiruojan, neljäs teen, viides\nlupasi valmistaa leiripaikan ja koota puita j.n.e. Sillä tavoin\ntoivoimme tulevamme toimeen niin hyvin kuin mahdollista.\n\nTämän päivän olimme kokonaan pilvien keskellä, jotka peittivät\nnäitä korkeita vuoren harjoja, niin ettemme nähneet montaa syltää\nympärillemme, ja tämä tietysti pahensi meidän tilaamme.\n\nKuleksittuamme tällä tavoin sinne tänne hyvän aikaa, saimme viimeinkin\nkuulla kulkusten kilinän. Me kävimme ääntä kohden ja saimme iloksemme\nnähdä tulkkimme ja miehemme, jotka myös iloitsivat nähdessänsä meitä.\nLeirimme pystytettiin illalla lähellä kylää, nimeltä Meshara, joka oli\nkorkealla vuorien keskellä.\n\nTänä päivänä olimme tavanneet isompia ja vähempiä joukkoja aseellisia\nmiehiä, jotka joko tulivat tahi menivät sotaan, joka nyt riehui\nparhaallansa meidän läheisyydessämme.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, jonka me mietimme leväten tällä paikalla.\nTänäkin päivänä olimme pilvien peitossa, ja ilma oli kylmä ja vilvakka.\n\nAli ja pasurimme sairastuivat äkisti ja muutamat matkakumppaneistanikin\ntunsivat itsensä pahoinvoiviksi.\n\nSeuraavana päivänä piti meidän saapua Beirutiin, ja oli meillä siis\nenää maan yksi päivämatka jälillä pyhässä maassa.\n\nOmituisilla tunteilla kävimme viimeisen kerran levolle teltteihimme,\njoita olimme käyttäneet kolme kuukautta aikaa.\n\nSeuraavana päivänä otimme alas siirtonaiset majamme, joita emme koskaan\nenää tulleet käyttämään. Me astuimme hevostemme selkään ja alotimme\nviimeisen päivämatkamme.\n\nHetken-aikaisen matkustuksen perästä tuli Wälimeri uudestaan näkymiin,\nja muutaman päivän kuluttua saimme taas keikkua sen sinisillä\naalloilla. Meidän matkamme Itämailla kävi loppuansa kohden. Tämä ajatus\noli niin outo. Me olimme iloiset ja kiitolliset, samalla kertaa kuin\nsydän oli täynnä kaipausta.\n\nKoko joukkoja aseellisia miehiä näkyi lakkaamatta sinä päivänä, ja\nkylissä olivat asukkaat koossa neuvottelemassa millä tavoin parhaiten\nvoisivat puolustaa itseänsä noita yhä läheneviä voitollisia Druseja\nvastaan. Me olimme nimittäin Maroniitein alueella, juuri lähellä kyliä,\njotka sota jo oli hävittänyt.\n\nNuot ihmisraukat, jotka me täällä näimme, tulivat muutamain päiväin\nperästä kurjalla tavalla teurastettaviksi. Nuot kauniit, hyvinvoivat\nkylät runsasten istutustensa kanssa tulivat pian tulenliekkien\nsaaliiksi. Hotellimme katon päältä Beirutissa saimme sittemmin katsella\ntätä kamalaa polttoa.\n\nMe tulimme vihdoin alas syvään laksoon ja seurasimme Koirajoki-nimisen\nvirran pohjoista rantaa, kunnes viimein saavuimme Wälimeren rannalle.\n\nMe kävimme yli virran aimollista vanhaa kivi-siltaa myöten. Täällä oli\nuseampia satoja aseellisia miehiä koossa. Useat niistä tervehtivät\nmeitä; ei yksikään meitä millään tavoin häirinnyt.\n\nEräällä vuorella lähellä merenrantaa löytyy koko joukko Phoinikilaisia\nkallioon hakattuja kirjoituksia ja kuvia. Me seurasimme nyt Wälimeren\nrantaa ja kohtasimme yhtä mittaa aseellista väkeä.\n\nMe saavuimme onnellisesti Beirutiin, ja ratsastimme Bellevue nimiseen\nhotelliin. Siellä astuimme viimeisen kerran alas hevostemme selästä,\nja meidän muistorikas, pitkällöinen ja vaivalloinen ratsastuksemme oli\nloppunut.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta Luku.\n\nBeirutista Athenaan.\n\n\nKun karavanimme saapui Beirutiin, oli tulkkimme ja pasurimme hyvin\nhuonossa tilassa. Hra Botcharby sairasti myös viimeisen päivämatkan\naikana ja vaikeroi suuresti. Hän pantiin kohta vuoteelle, eikä kauvoja\nviipynyt, ennenkuin hän meni tunnottomaksi ja rupesi hourailemaan.\n\nIlman-ala on Syriassa tähän vuodenaikaan erinomaisen vaarallinen,\nerittäinkin Europalaiset vaipuvat helposti koviin, usein\nkuolettaviinkin, taudinpuuskiin.\n\nMe lähetimme kohta noutamaan lääkäriä, sairaita hoitamaan. Tohtori\nBarklay (tuon ennen mainitun, saman-nimisen, Jerusalemissa asuvan\ntohtorin poika) antoi meille hyvää toivoa sairasten parantumisesta.\nHän kertoi, että päivää ennen, kuin me saavuimme Beirutiin, eräs\nenglantilainen pappismies, hra Baker, oli kuollut siellä Syrian\nkuumetautiin. Hra Baker oli Jerusalemissa samaan aikaan kuin me, ja oli\nsitte sairastanut matkalla Libanonin vuorelta ja oli tuotu tunnottomana\nBeirutiin.\n\nBeiruti on erinomaisen kauniilla asemalla juuri meren rannalla.\nKaupunkia ympäröivät runsaat ja avarat istutukset. Lakeutta, jolle\nse on rakettu, rajoittavat idässä, pohjoisessa ja etelässä Libanonin\nmahtavat vuoret.\n\nItse kaupunki on rakettu erään töyrään vierteelle, joka nousee tältä\nlakeudelta. Mereltä päin katsoen näyttää sentähden Beirut kauniille,\nvalkeine huoneineen ja vihannoivine puutarhoineen.\n\nMyöskin Muhamedilaisten hautausmaat ovat erinomaisen kauniita; niissä\nnähdään alinomaa itkeviä naisia haudoilla, sillä tämä sureminen kuuluu\nhautaustemppuihin.\n\nKun illalla, päivää jälkeen tulomme, nousimme ylös hotellin katolle,\nnauttiaksemme tuota suloista viileyttä, näkyi jo joukko isoja\ntulipaloja vuorilla. Drusilaiset olivat nimittäin sytyttäneet\nMaroniitein kylät tuleen. Näiden tulten ympärillä näimme heidän\npyssyistänsä lähteviä leimauksia, ja sota riehui niin lähellä Beirutia,\nettä selvästi voi kuulla pamaukset.\n\nMe näimme kylän kylän perästä syttyvän tuleen, ja voimme selvästi\neroittaa kuinka sodan-liekki leveni levenemistänsä Maroniitein alueella.\n\nNämät tulet paloivat palamistansa niiden kuuden päivän kuluessa, jotka\nme Beirutissa viivyimme, ja Libanonin kukkulat olivat kaiken aikaa\nvahvan savupilven peitossa.\n\nKoko joukkoja kodittomia naisia ja lapsia tulvasi alas vuorilta, ja\nme näimme heitä ryhmittäin kokoontuneena kaduilla tahi ahdistettuina\nahtaisin hökkelöihin, joissa säälivä talon-omistaja oli antanut heille\nmajapaikan.\n\nMuutamana päivänä joutui kaupunki suureen hämmästykseen. Huhu oli\nnimittäin levinnyt, että Beirutissa asuvat Muhamedilaiset, jotka\ntietysti pitivät Drusein puolta, olivat koossa neuvottelemassa,\nkäyttäisivätkö nyt tilaisuutta, tappaaksensa kaikki kaupungissa olevat\nkristityt.\n\nTätä kokousta pidettiin iltapuolella päivää ja tietty oli, että jos he\nolivat päättäneet ryhtyä teloitukseen, verilöyly oli alkava seuraavana\nyönä. Me menimme sentähden levottomina maata sinä iltana, peläten yön\nkuluessa heräävämme pyssyn-paukauksista ja kuoleman-parjauksista.\n\nEuropan konsulit olivat lähettäneet sanansaattajia lähimpiin\npaikkoihin, joissa heidän kansalaisillansa oli sotalaivoja,\nkehoittamaan näitä niin pian kuin mahdollista purjehtimaan Beirutiin.\n\nYö sai kumminkin kuluneeksi hiljaisuudessa ja aamulla, kun juuri\nolimme nousseet, kuului muutamia jykeäin kanunain jyräyksiä. Kaikki\nEuropalaiset hengittivät taas vapaammin, sillä me arvasimme että\ntämmöisiä laukauksia lähti ainoastaan jostakin Europalaisesta\nsota-laivasta. Kun tulimme hotellimme katolle, saimme nähdäkkin\naimollisen meikäläisen linjalaivan, ja me katselimme sen monia\nkanunaportteja jonkinlaisella turvallisuuden tunteella. Nyt eivät\nMuhameditaiset olisi uskaltaneet vuodattaa Europalaisten verta,\nvaikka kuinkin olisivat eilisessä neuvottelussaan päättäneet, sillä\nEuropalaisten kuulat olisivat pian tasoittaneet heidän kaupunkinsa maan\ntasalle.\n\nMeidän oli odottaminen kuusi päivää Beirutissa, sillä se höyrylaiva,\njolla me aioimme matkata ei ollut vielä tullut.\n\nSe tuli viimeinkin lauvantai-iltana, ja sunnuntaina oli se pitkittävä\nmatkaansa Smyrnaan. Me valmistimme itsemme siis lähtöön.\n\nOsa aseistamme ja muista kapineistamme, joita matkalla olimme\nkäyttäneet, myytiin ja osa lahjoitettiin tulkillemme.\n\nAli parka oli vielä kovin huonona, kun me hänen jätimme; kuitenkin\nnäytti hän olevan vähän parantumiseen päin. Hän ynnä kokkimme ja\npasurimme, jotka kaikki kolme olivat Kairosta, aikoivat nyt mitä\npikemmin palata sinne takaisin höyrylaivalla. Matkarahaksi olimme\nme, jo Kairossa suostutun sovinnon mukaan, antaneet heille yhden\nkuukauden palkan, että heillä olisi ollut jotakin jäämään. Me erosimme\nheistä niinkuin hyvistä ystävistä erotaan; erittäinkin tuntui minusta\nkatkeralle sanoa \"jäähyvästi\" Alille. Hän pyysi minua silloin, että\njos minä tapaisin jonkun maanmiehistäni, joka aikoi Itämaille, minä\nkehoittaisin häntä ottamaan Alia tulkiksi; ja minä luulen, ettei\nmatkustaja, joka aikoo retkeillä Egyptissä, erämaassa ja Palestinassa,\nvoi löytää parempaa tulkkia, kuin Ali Hagasai Kairosta on.\n\nSunnuntaina Kesäkuun 3 p:nä piti meidän jättää Syrian rannikko.\nLauvantaina sälytimme me jo kapineemme kokoon ja laitimme kaikki\nvalmiiksi lähtöön, saadaksemme olla sunnuntain levossa.\n\nMe olimme aamupuolella päivää Saksalaisessa jumalanpalveluksessa, jota\npidetään täällä joka sunnuntai.\n\nSyötyämme päivällistä Ruotsin konsulin luona, astuimme kohta\npäivällisen jälkeen laivaan. Hämärässä nosti \"Afrika\" ankkurinsa ja\njohti kulkunsa Välimerelle.\n\nIlma oli erinomaisen kaunis. Aurinko oli juuri laskenut ja kuu valaisi\nhaikeasti Itämaan rannikkoa, joka nyt katosi yhä syvemmälle mereen.\nWielä näimme kuitenkin Libanonin mahtavat kukkulat Maroniitien kylistä\nlähtevän savun peitossa. Wihdoin katosi sen viimeinenkin haamotus. Pyhä\nmaa sanomattomine muistoineen jäi taaksemme. Meidän matkustuksemme\nsiinä maassa, nuot kalliit hetket, jotka me siellä olimme mieltäneet,\nmeidän vaihtelevaiset kokemuksemme siellä — kaikki tämä oli nyt kuin\nyht'äkkiä kadonnut kaunis unelma.\n\nMe keinuimme taas Wälimerellä, joka tällä kertaa oli varsin tyyni ja\nrauhallinen. Kun edellisellä kerralla purjehdimme yli tämän meren,\nsaimme tilaisuuden ihmetellä sen mahtavia, kuohuvia aaltoja, joita\ntalvimyrskyt ajelivat. Nyt osoitti se itsensä kaikessa levollisessa\nsuuruudessaan.\n\nWesi on heleän sininen väriltään, joka on jotakin omituista tälle\nmerelle.\n\nPitkät mainingit liikuttelivat meidän alustamme hiljalleen.\n\nSeuraavana päivänä ankkuroimme me Nikosian eli Leukosian, Kypron\npääkaupungin satamassa.\n\nJoukko lipuilla koristettuja purjeveneitä, täynnä ihmisiä, ja\nsoittokuntia keralla, seilaili edes takaisin kaupungin edessä.\nTäällä vietettiin nimittäin niin kutsuttua \"Venus-juhlaa\", jota\njoka kevät aina muinaisista ajoista asti on vietetty tällä saarella\nVenus-jumalattaren muistoksi, jonka mytologia sanoo kerran syntyneen\ntäällä meren vahdosta.\n\nTätä juhlaa on vietetty, omituista kyllä, sittekin kun saaren asujamet\novat tulleet kristityiksi.\n\nMe astuimme maalle ja havaitsimme kaupungin olevan ihan täynnä ihmisiä,\njotka olivat tulleet viettämään juhlaa.\n\nTämän saaren sivusi Paavali matkallaan Romaan: \"Kuin me sieltä laskimme\nulos, niin me purjehdimme Kyprin ohitse, että vastatuulet olivat\".\n\nJätettyämme Kypron, näimme vielä kauvan aikaa sen mahtavat vuoret,\njoiden korkein kukkula on tuo kuuluisa Olympos.\n\nPaitsi kolmea Amerikalaista matkakumppaniamme, oli useampia\nenglantilaisia matkustajia laivassa, ja aika kului rattosaan\ntuttavallisissa keskusteluissa, joilla ilmoitimme toinen toisillemme\nmitä kokemuksia kukin oli tehnyt matkallaan ja mitä paikkoja olimme\nnähneet.\n\nIlma oli yhtä mittaa kaunis ja meri tyyni kuin edellisenä päivänä.\n\nSaman päivän illalla, jolloin Kyprosta lähdimme, tuli muutamia\nWähä-Aasian vuoria näkyviimme, kun tuon mahtaman Taurus-selänteen\nkukkulat kohosivat ylös merestä.\n\nWarhain seuraamana aamuna saavuimme Rodos-saareen, jonka olimme nähneet\nainoastaan kaukaa, kun edellisellä erällä purjehdimme yli Wälimeren.\nMeidän laivamme ankkuroi nyt Rodon kaupungin satamassa, jossa meillä\noli tilaisuus nousta maalle vähäksi ajaksi.\n\nMe kohtasimme siellä erään Ruotsalaisen, tohtori Hedenborg'in, joka\ntätä nykyä asuu tällä saarella.\n\nAlus viipyi vaan täällä puolentoista tiimaa ja ohjasi täältä kulkunsa\npohjaan päin. Me matkasimme nyt keskeltä Kos-saaren ja Aasian\nniemekkeen Halikarnasson välistä, ja joka taholla ympärillämme näkyi\nsuurempia ja vähempiä saaria, jommoisia tuolla kauniilla Arkipelagolla\non yltä kyllin.\n\nKoko sen päiväkauden oli ilma ihana ja illan päälle näimme taas\ntuon korkean ja kallioisen Pathmos-saaren, jossa Johannes kirjoitti\nIlmestyskirjansa. Auringon laskeissa oli aluksemme saavuttanut tuon\nvielä korkea-vuorisemman Samos-saaren.\n\nWarhain seuraavana aamuna tulimme me Smyrnaan, jossa viivyimme kaksi\npäivää, odottaen sitä höyrylaivaa, joka täältä oli vievä meidät\nKreekkalaisessa Arkipelagossa olevaan Syra-saareen, josta saaresta\nsitte meidän matkamme oli menevä höyrylaivalla Pireoon, Athenan\nsatamaan.\n\nMe tapasimme Smyrnassa Ruotsin konsulin Hra van Lennep'in ja teimme\ntuttavuutta useampain täällä asuvain opettajain ja lähetyssaarnaajain\nkanssa.\n\nSmyrnassa sanoimme \"jäähyvästi\" kolmelle erämaanmatka-kumppanillemme,\njotka \"Afrikalla\" aikoivat pitkittää matkaansa Konstantinopoliin, ja me\nastuimme Imperatore nimiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät Syraan.\n\nMolemmat höyrylaivat lähtivät samaan aikaan Smyrnasta ja seurattuamme\ntoinen toistamme hetken aikaa, ohjasi nyt kulkunsa kumpikin\nsuunnallensa, he Pohjoseen päin ja me lounaan. Me viittasimme\nystävillemme, niin kauvan kuin hiukankin heitä näimme — me\nemme luultavasti enää koskaan tulleet näkemään noita rakkaita\nmatkatovereita, paitsi Doughty'a, joka Konstantinopolista aikoi matkata\nAthenan kautta Parisiin ja luuli saapuvansa sinne, ennenkuin me olimme\njättäneet kaupungin, sillä sinne mekin aioimme Athenasta.\n\nMe läksimme Smyrnasta Kesäkuun 9 p:nä ja jätimme siis Aasian.\nSeuraavana aamuna saavuimme Syraan. Tuuli puhalsi nyt jotenkin\ntuimasti, niin että laiva rupesi keikkumaan.\n\nSyran saarella on hyvä satama, ja siellä oli hyvin rakettu, kukoistava\nkaupunki erään korkean kallion vierteellä.\n\nMe astuimme täällä vähäiseen höyryveneesen joka käy Syran ja Athenan\nväliä.\n\nTuuli kiihkeni kiihkenemistään päivän kuluessa ja illan päälle puhalsi\npuolittain myrsky. Hämärässä nosti alus ankkurin ja me läksimme tuolle\navonaiselle, aaltoilevalle merelle.\n\nAlus keikkui kuin pieni lastunen noilla korkeilla aalloilla, emmekä\nme olleet kauvoja aikoja kulkeneet, kun jo yleinen merikipu rupesi\nvaivaamaan matkustajia.\n\nKoko joukko saaria näkyi joka taholla ja niiden välistä kiiti meidän\npieni sukkela höyryveneemme, huolimatta sekä tuulesta että aalloista.\n\nSeuraavana aamuna heräsimme me Pireossa, ja tunnin aikaa matkattuamme\nvaunuilla saavuimme Athenaan, jota joka taholta ympäröivät rauniot\nKreekanmaan suuruuden ajoilta.\n\nAthenassa on tätä nykyä noin 30,000 asukasta. Kaupunki, joka\nvapautumissodan aikana kärsi paljon Turkkilaisilta, on nyt vapauden\naikana suuresti hyötynyt, ja yksistään viimeisten neljäin vuotten\nkuluessa on melkein kokonaisia katuja ikäänkuin noussut maasta.\n\nNämät uudemmat kadut ovat erinomaisen kauniita. Rakennukset näyttävät\nisoilta viehättäviltä huviloilta ja noita leveitä katuvierustoja\nvarjostavat puistot.\n\nKuninkaan linna on suuri nelikulmainen rakennus vapaalla, ylhäisellä\nasemalla; se ei ole tehty minkään erittäin kauniin rakennustavan mukaan.\n\nUusi kaupunki on rakettu samalle paikalle, jossa vanha Athena kerran\nseisoi, ja monet ja suuret ovat sen vielä jälillä olevat jäännökset.\nNäiden kaikkein kertomiseen kuluisi paljon aikaa ja kertomus paisuisi\npian suureksi kirjaksi.\n\nKaikista näistä raunioista vetää niin kutsuttu Akropolis kaikkein\nensiksi matkustajan huomion puoleensa. Tämä kaunis maailmanmainio\nraunio, eli raunio-ryhmä, on töyräällä, joka nousee 150 jalkaa yli sen\nlakeuden, jolle Athena on rakettu.\n\nTämä temppeli seisoi keskellä vanhaa kaupunkia ja näkyi sen jokaiseen\npaikkaan.\n\nKeskeltä Akropolista nousee Parthenon, Minervalle pyhitetty temppeli,\njota temppeliä kaunisti jumalattaren kuva, jonka Phidias oli tehnyt\nkullasta ja elfenluusta.\n\nTäällä kohouu toinenkin suuremmoinen raunio, jonka arvellaan olevan\nHadrianon uljaan Pantheon'in jäännökset.\n\nLähellä Pantheonia ovat tuon ihanan Eudetheum'in rauniot.\n\nMyöskin Kekropium löytyy täällä, ja sanotaan Kekrop'in makaavan\nhaudattuna sen alla.\n\nAkropolin lounaisessa kulmassa löytyy mahdottoman suuren teaterin\njäännöksiä, jota teateria nimitetään Herodes Atticon nimellä.\n\nUseat osat näistä merkillisistä raunioista ovat vielä jotenkin\nsäilyneet, mutta kokonaisuudessaan ovat ne hyvin turmeltuneet sen\nkautta että noita entisiä temppeleitä eri aikoina on muuteltu\nlinnoituksiksi, ja muinaisjäännökset ovat kärsineet paljon vahinkoa\nniistä piirityksistä, joita nämät västingit tuontuostakin ovat kestää\nsaaneet.\n\nNoin viisi sataa askelta Akropolista on Thesey'n temppeli, joka\nrakettiin muutamia vuosia jälkeen Salamin tappelun Kimonin,\nMiltiadeksen pojan, toimella. Tätä temppeliä käytetään nyt Athenan\nmuseumina ja on ihan täynnä kuvia ja muita muistomerkkejä.\n\nTemppeliä ympäröivät pylväsrivit, joiden joukossa seisoo vielä 30\nDorialaista pylvästä melkein ihan eheinä.\n\nNoin viisisataa askelta kaakkoon päin Akropolista seisoo 16 mahdottoman\nsuurta pylvästä, jotka ovat melkein ainoat jäännökset tuosta yhtä\nihanasta kuin suuremmoisesta temppelistä, joka kerran kaunisti tätä\npaikkaa ja joka oli pyhitetty Jupiter Olympiolle.\n\nIlissus-joen itäisellä rannalla löytyy vielä toinen temppeliraunio,\njota muinoin kutsuttiin virran nimellä.\n\nMuuten koristamat Athenaa vielä seuraavat rauniot, nimittäin: \"tuulien\ntorni\", \"Dorilainen portti\", \"Lysikratin ja Trasyllin muistopatsaat\",\nynnä koko joukko muita vanhain Kreekkalaisten ihmeteltävän\nrakennustaidon tuotteita.\n\nMe viivyimme ainoastaan neljä päivää Athenassa, sillä meidän mielemme\nhehkui kotimaahan ja ilman sitä oli kuumuus täällä melkein sietämätön.\nUlkoilmassa ei voinut käydä keskipäivän aikaan, vaan oli meidän\nkäyttäminen aamu- ja ilta-hetkiä kaupungin ja sen muinaisjäännösten\nkatselemiseen.\n\nAthenassa tapasimme kuuluisan maalaisemme neiti Fredrika Bremerin. Hän\noli oleskellut täällä jo kauvan aikaa, mutta aikoi vielä viipyä Kreekan\nmaalla vuoden aikaa.\n\nTuo kaunokirjallisuutta harjoittava nainen teki nyt kertomusta olostaan\nKreekan maassa.\n\nKesäkuukaudet aikoi hän käyttää matkoilla ympäri Arkipelagon saaristoa,\njota retkeä varten kuningas Otto oli antanut höyryveneen hänen\nkäyttääksensä.\n\nMe puhuimme paljon Ruotsista, joka maa oli meille kaikille rakas. Neiti\nBremer kertoi yhtä ja toista neljä-vuotisilta matkoiltaan ulkomailla.\n\nEräällä kävelyllä jonka me teimme kaupungissa ja sen ympäri, osoitti\nneiti Bremer meille kaikki ne eri paikat, jotka säilyttävät muistoja\nKreekan maan suuruuden ajalta, ja jotka hän pitkällisen täälläolonsa\naikana täydellisesti oli tullut tuntemaan.\n\nEräällä itäpuolella ajoimme L. ja minä ulos kaupungista lähellä\nkaupunkia olevalle kedolle, jonne muutamia tuhansia miehiä sotaväkeä\noli koottu.\n\nKuningas Otto tuli illalla sinne hevosen selässä ja hänen seurassansa\noli koko joukko herroja. Hän ratsasti ympäri kedon, tervehtien\nsotajoukkoja, jotka sitte marssivat hänen ohitsensa.\n\nKuningas oli puettu Europalaiseen univormuun, hänellä oli\nhöyhentupsuinen kolmikulmainen hattu päässä, mutta muutamat hänen\nseuralaisistansa olivat puetut noihin koreihin kreekkalaisiin\nvaatteisin.\n\nOmituista oli nähdä Kreekkalaisten sotamiesten ekseeraavan. Ajatus\nlensi ehdottomasti takaisin kaukaiseen muinais-aikaan, jolloin\nKreetalaiset uroot tekivät ihmeteltäviä töitä, jolloin Kreekan maan\nvallat joko yhteisesti sotivat \"Barbareja\" vastaan, tahi taistelivat\nkeskenänsä toinen toisensa kanssa.\n\nMutta ei ainoastaan ikivanhoja muistoja herännyt mieleen, näitä\nsotureita katsellessa, vaan ajatuksiin juohtui myös tuo rohkea\nvapautumisen sota, jolloin tuo pieni Kreekanmaa suurilla ponnistuksilla\nheitti hartioiltansa Turkkilaisten ikeen.\n\nLähetysretkillään tuli Apostoli Paavali myöskin Athenaan. Hänen\nhenkensä syttyi täällä, kun hän näki kaupungin aivan epäjumaliseksi.\n\nHän väitteli Judalaisten kanssa heidän synagogeissansa ja turulla joka\npäivä niiden kanssa, jotka sinne tulivat kokoon.\n\nKreetalaiset Epikureit ja stoalaiset philosophit riitelivät hänen\nkanssansa, ja muutamat sanoivat: mitä tämä lipilaari tahtoo sanoa?\nMutta muut sanoivat: hän näkyy tahtovan outoja jumalia ilmoittaa.\n\nHe ottivat viimein hänen kiini ja veivät oikeuden paikkaan ja sanoivat:\nemmekö me mahda tietää, mikä uusi opetus tämä on, josta sinä puhut?\n\nNiin Paavali seisoi keskellä oikeuspaikkaa ja sanoi: \"Athenan miehet!\nminä näen teidät kaikissa kappaleissa epäjumalisiksi! sillä minä\nkävelin tässä ympäri ja katselin teidän jumalanpalvelustanne, ja löysin\nyhden alttarin, jossa oli kirjoitettu: tuntemattomalle Jumalalle. Jota\nte siis tietämättä palvelette, sen minä teille ilmoitan\".\n\nNiin rupesi Herra tässä temppeleillä koristetussa kaupungissa\nvalmistamaan itsellensä elävää temppeliä julistamalla sitä\n\"evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle\nautuudeksi, ensin Judalaisille niin-myös Grekiläisille\", ja elävä\nkristillisyys rupesi juurtumaan ja kasvamaan Kreekan klassillisella\nmaalla.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta Luku.\n\nKotimatka Athenasta Tukholmiin.\n\n\nPerjantaina Kesäkuun 15 p:nä jätimme varhain aamulla Athenan,\nnoustaksemme Pireon satamassa Franskalaiseen höyrylaivaan, joka oli\nvievä meidät Marseilleen.\n\nTämä höyrylaiva oli iso kolmemastoinen alus ja kuului niiden laivain\njoukkoon, jotka käyvät Marseillen ja Konstantinopolin väliä.\n\nEnnen puoltapäivää nostimme me ankkurin ja läksimme Aegina-lahteen.\nIlma oli tänään kaunis, ja \"Danube\" viilsi uljaasti edelleen, seuraten\nKreekanmaan rantoja.\n\nSeuraavana sunnuntaina katosi viimeinen Kreetan niemeke näkyvistämme\nja me ohjasimme kulkuamme länteen päin Messinan salmea kohden. Puhalsi\njotenkin vahva tuuli, mutta siitä ei ollut apua, sillä se oli vastainen.\n\nSeuraavana päivänä puolipäivän aikaan tulivat Kalabrian vuoret\nnäkyviimme ja me purjehdimme niiden kohdalla koko iltapuolen päivää.\nWähän ajan kuluttua saimme nähdä suoraan edessämme tuon mahtavan\ntultasuitsevan Aetnan vuoren Sisilian saarella. Wuori, joka on noin\n10,000 jalkaa korkea, on kolmikulmainen ja näyttää luonnolliselta\njättiläis-pyramidilta.\n\nMe lähenimme nyt lähenemistämme Messinan salmea ja näimme Kalabrian\nvuorilla joukon sotaväen vartiatulia. Frans II oli nimittäin lähettänyt\ntänne sotamiehiä, estääksensä Garibaldia voittoretkellään lähenemästä\nNeapelia. Tämä sankari oli nyt uskaliaisten vapaajoukkoinsa kanssa\nmatkalla Palermosta Messinaan.\n\nOli jo pimeä, kun ankkuroimme Messinan satamassa, jossa laiva viipyi\nyötä. Kaupunki näytti autiolta. Kaikki asukkaat, jotka joinkin\nvoivat, olivat lähteneet tiehensä, peläten tuon tätä nykyä riehuvan\nvapaus-sodan aikana verisiä tekoja täällä tapahtuvaksi. Näkyi melkein\nvaan sotaväkeä ja eräällä kedolla kaupungin vieressä ekseerasi\nNeapelilaisia sotajoukkoja.\n\nKaksi höyrylaivaa saapui satamaan, tuoden tullessaan osan sitä\nkuninkaallista sotaväkeä, joka oli antaunut vangiksi Palermossa.\n\nMe läksimme nyt varhain aamulla Messinan satamasta ja ohjasimme\nkulkumme yli Tyrrhenan meren Bonifacion salmea kohden, joka eroittaa\nKorsikan ja Sardinian. Ilma oli yhtä mittaa kaunis, ja nuo rauhalliset\nillat merellä olivat niin viehättävät, että kaipauksella viimein\njätimme laivankannen, mennäksemme levolle kojuumme.\n\nKeskiviikon aamulla matkasimme tuon kauniin, kallioisen salmen läpitse\nKorsikan ja Sardinian välillä. Kun taas tulimme avonaiselle merelle,\nnousi raitis, myötäinen tuuli. \"Danube\" kohotti purjeensa ja tuulen ja\nhöyryn avulla kiiti laiva Franskan maan rannikkoa kohden.\n\nKello 8 seuraavana aamuna ankkuroimme Marseillen satamassa.\n\nKun nousimme maalle täällä, tuntui meistä ikään kuin olisimme ihan\nlähellä rakasta kotimaatamme. Wilpas höyryveturi oli pian vievä meidät\ntakaisin Itämeren rannoille.\n\nMe viivyimme ainoastaan yhden päivän Marseillessa — tässä\nsuuressa kauppakaupungissa, jossa piammiten jokainen ajattelee\nvaan ansaitaksensa rahoja ja jossa muukalaisilla tavallisesti on\nsanomattoman ikävä. Meistä tuntui kuitenkin tämä päivä liian lyhyeltä,\nsillä meille onnistui täällä tavata muutamia tuttuja maanmiehiämme,\njoiden seurassa hetket kuluivat rattosaan.\n\nMe kävimme eläintarhassa ja useissa muissa kaupungin kauneissa\nistutetuissa paikoissa, ja syötyämme päivällistä maanmiestemme\nseurassa, läksimme rautatien pysäyspaikkaan, matkataksemme sieltä\npika-junalla suorastaan Parisiin.\n\nIltapuolella seuraavana päivänä saavuimme tähän kaupunkiin ja olimme\nnyt valtiollisen elämän keskustassa. Tuo hyörinä täällä näytti meistä\nniin omituiselta ja me emme voineet olla vertaamatta tämän mailman\npääkaupungin melskettä ja tuota häiritsemätöntä lepoa ja hiljaisuutta,\njoka vallitsi Pyhässä maassa ja sen hieta-aavikoilla, toinen toisiinsa.\n\nMe viivyimme kahdeksan päivää Parisissa ja jatkoimme kotimaallamme\ntaas lauvantaina Kesäkuun 29 p:nä. Meidän tiemme kulki nyt Kölnin\nja Hampurin kautta, ja pari päivää viivyttyämme viimeksi mainitussa\nkaupungissa pitkitettiin matkaa Lyybekkiin, jossa näimme taas Svean.\n\nMe menimme Heinäkuun 5 p:nä taas tällä höyrylaivalla Itämerelle.\nTuuli puhalsi jotenkin tuimasti, niin että Svea keikkui vahvasti koko\nyökauden. Seuraavana aamuna näimme taas rakkaan Ruotsimme, kun Skoonen\nrannikko nousi ylös aalloista. Tämä halattu näky täytti sydämemme\nkiitollisuudella Häntä kohden, joka oli varjellut meitä pitkällä\nmatkallamme.\n\nWielä yksi merimatka, ja me olimme keskellä Tukholmin saaristoa ja\nsaimme taas nähdä syntymäkaupungin — ei syksyn kolkossa puvussa, vaan\nsuven suloisessa ihanuudessa; ja kauniimpaa kaupunkia emme nähneet\nmissään koko matkallamme. — Ihana on Tukholmi ainakin asuttuine\nsaarineen ja töyräineen, välkkyvine lahtineen ja vilppaine virtoineen,\nja rakkaus syntymäseutuun ynnä katoamattomat lapsuuden ja nuoruuden\nmuistot tekevät sen vielä ihanammaksi.\n\n\n\n"]