Nuorisoromaani sijoittuu sota-ajan Suomeen ja kertoo kaupunkilaisnuorten kesänvietosta maaseudulla. Tarinassa seurataan Riston, Ritvan ja heidän Kirsti-serkkunsa arkea sota-ajan haasteiden, kuten mottitalkoiden ja Karjalan evakkojen saapumisen keskellä.
Urho Karhumäen 'Kello soi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3288. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KELLO SOI
Nuorisoromaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Helsingissä, kirjapaja Oy, 1944.
SISÄLLYS:
Keväinen tie. Kalastajista kansanhuoltajiksi. Kirnupiimää ja talkkunoita. Kultaiset antennit. Mottimetsässä. Harrastusten pyhä puu. Juhannussauna. Karjalaiset tulevat. Sankarivainajien juhla. Antti Antinpelto. Hopeasalmesta satujen saareen. Nuotioilta. Kello soi.
Keväinen tie.
Juna vihelsi, vyöryi hiljalleen asemaa kohti alamäkeen. Jo kolkahti ensimmäinen vaihde veturin pyörien alla, vilahti vartijan koppi, tavaramakasiini, asemarakennuksen pääty. Se oli tuttu asemaseutu. Jännittävää kuitenkin oli nähdä, oliko se mitenkään muuttunut, oliko setä lähettänyt hevosen noutamaan ja jos oli, niin kenet. Heikin Vapulla vaiko Hannun Leimulla?
— Kirsti siellä on Leimulla!
— Ja Noppe tietysti! Katso, se istuu kärryillä kuin ilmatorjuntatykki postitalon katolla!
Risto ja Ritva riemuitsivat ja nauroivat. Vastaanottajat jo myös olivat heidät huomanneet ja tervehtivät kukin tavallaan. Kirsti huiskutti kädellään, Leimu höristeli korviaan, mutta Noppe ylhäisemmällä tähystyspaikallaan keikutti sekä päätä että häntää ja punainen kieli lipoi avoimen suun laidasta laitaan.
Risto avasi vaunun portin ja hyppäsi alas ennenkuin juna kunnolla oli pysähtynytkään. Ritva seurasi säädyllisemmin reppuineen ja käsikantamuksineen. Kirsti riensi heitä vastaanottamaan ja kädestä tervehtimään. Risto touhusi, puhui ja riemuitsi.
— Olet sinä kultainen tyttö! Suloserkku eri luokkaa!
— So, so! Säästähän sanojasi!
— Vielä mokomia säästämään, tällaisena aamuna! Että sinä emännän jatko viitsitkin lähteä meitä vastaan ja että setäkin Leimun antoi!
— Onko se vielä yhtä virma kuin ennen?
Risto, eläväinen, äkkipikainen miehen jatko, jota toverit poikapartiossa kutsuivat liikanimellä »aina valmis», ei kuitenkaan malttanut jäädä serkkunsa vastausta odottelemaan. Hänen oli jo riennettävä Leimua ja rattaiden takaistuimelta alas hypähtänyttä Noppea »kädestä pitäen» tervehtimään. Ritva pudottaen kantamuksensa maahan tervehti syleillen serkkuaan, joka vastasi lämpimästi. He olivat, paitsi lähisukulaiset, myös kahden kesän eroittamattomat ystävykset... serkukset eri luokkaa! oli Risto sanonut jo monta kertaa. Toinen oli hento ja vaalea, herkästi ilmehtivä, haaveilevainen; toinen yhtä verevä kuin ripeä, lämpöä ja elämää säteilevä.
— Oletpa sinä jo ruskettunut! ihmetteli Ritva pyörein silmin.
— Sinä et vielä liikoja! Olet luonnonlaitumien tarpeessa! teki Kirsti omia huomioitaan.
— Tosiaan sinä olet kuin...
— Kuin keväinen kettu! auttoi serkku nauraen, ja keväisen ketun merkit, ruskeat teerenpilkut hänen eloa uhkuvilla kasvoillaan leikkivät somasti.
— No, punakettu ja kamarikaritsa siinä! Kärryille nyt vain! Mutta käykää eri istuimille, että ette syö toisianne! Halata saatte ja sitä täytyykin teidän tehdä tienkäänteissä. Tästä lähdetään lujaa!
Risto puhui ja touhusi irroittaen jo hevosta. Mutta Noppe, se tosiruskea punakettu, räyskähteli iloisesti, koska ei tietänyt mitä muutakaan tehdä, rattaille hypätä vaiko raitteja ravata. Kumpikin tällä hetkellä tuntui olevan yhtä tärkeää.
Risto sen sijaan tiesi hyvinkin tehtävänsä. Hän ei hellittänyt ohjaksista, kun kerran taas oli niihin kiinni päässyt. Tavarat soviteltiin istuimien alle. Kirsti asettui ajomiehen vasemmalle puolelle, Ritva takaistuimelle, ja niin päästiin lähtemään milteipä samanaikaisesti kuin juna, joka »vekslasi» mukaansa muutamia tavaravaunuja.
Kylässä osuuskaupan kohdalla tapahtui hetken pysähdys. Kauppaan oli saapunut muutamia jo aikaisemmin tilattuja kevättarvikkeita, puutarhatyökaluja ja siemeniä. Ne olivat valmiiksi pakattuina. Kirsti juoksi ne noutamassa. Tuskin paria minuuttiakaan hän hakumatkallaan viipyi. Lähdettiin taas ajelemaan.
Kevät oli sama iloinen veitikka kuin aina ennenkin. Purot juoksivat. Linnut lauloivat. Läheinen metsä jo hieman vihersi. Mutta taivaan ylhäinen kaareva katto sinersi kevyen keväisenä.
Leimu ravasi niinkuin johonkin olisi ollut kiire eikä rattailla painoa juuri nimeksikään. No, tarkemmin Leimun näkökulmasta katsoen juuri näin olikin asian laita. Kiire oli kotiin, eivätkä keveät ajelurattaat juuri paljoakaan painaneet mokoman kuorman alla. Sitäpaitsi tiellä oli enemmän myötä- kuin vastamaita. Jo ojapurotkin siitä puhelivat kulkijoiden rinnalla kilpatovereina suurten järvien rantamaita kohti rientäessään.
Varsinaisia kulkijoita tiellä liikkui ihmeen vähän. Kahden kylän välisellä monen kilometrin pituisella niitty- ja metsätaipaleella tuli vastaan tuskin ketään. Muutamien kuormakärryjen ohitse he itse ajoivat. Eräs naapurikylän isäntä kuljetti asemalta väkilannotteita. Pari myllymiestäkin oli ehtinyt jo kotimatkalle. Kylän yhteinen maitokuski palasi meijeristä. Käskemättä, milteipä ohjastamatta Leimu kaarsi vasemmalta niiden kaikkien ohitse.
— Siinä minulla hevonen eri luokkaa! kehaisi Risto, eikä syyttä.
Tytöt tuskin kuulivat sitä, jos ihastunut ajomies heille sanottaviaan lienee tarkoittanutkaan. Suuri nautinto oli ajaa keväisenä päivänä tällaisella hevosella. Tätä juuri Risto talven mittaan kaikkein enimmän olikin ikävöinyt. Nyt tätä riemua jälleen riittäisi syksyyn, kuka tietää vaikka jouluun saakka.
Kirstille kuului paljonkin uutta sitten viime kesän. Hän oli viettänyt työteliään, mutta antoisan talvikauden kansanopiston oppilaana. Tuskin hän itse olisi tullut sitä ajatelleeksi, mutta äiti omia vastaavia opistoaikojaan muistaen oli ehdottanut, vaikka hänelle itselleen koituikin siitä paljon työn lisää. Se oli ihana talvikausi. Kirsti muistaisi sen kaiken ikänsä ja tulisi olemaan siitä aina äidille kiitollinen.
Kirsti puheli näistä muistoistansa Ritvalle. Hän oli saanut kansanopistossa paljon hyviä herätteitä ja viettänyt siellä rikkaita, vaikka työteliäitäkin viikkoja. Tämä säteili hänen kasvoistaankin, kun hän lämpimästi mukaansa tempaavaan tapaansa kuluneen talvikauden elämyksiänsä serkulleen kuvaili.
Hupaisasti näitä kertoillessa matka kului. Aurinkokin paistoi niin lämmittävästi heloittaen. Teeret ja kiurut, suuret ja pienet kevään linnut kukersivat ja lauloivat metsässä, niityn takana ja taivaan korkeuksissa. Koko luonto oli kuin suuri konserttisali, jossa esittäjiä ei montakaan näkynyt, riemukas ääni vain kuului. Tarkkavainuisena »ammattimiehenä» Noppe yritti lähteä joskus läheisempiä »solisteja» etsiskelemään. Turha vaiva se oli sillekin. Jos se jonkun sattui löytämään, oli sillä vikkelät jalat tahi lennättäväiset siivet. Sitten jälleen oli tielle riennettävä, koska matkaseura ei jäänyt odottelemaan. Oli siinä pikkuisella tavoittamista! Ruskeana lankakeränä Noppe kiiri edellä pakenevaa raidetta pitkin, haukkua räyskähtelikin, mikäli jaksoi ja kerkisi. Mutta Leppämäen lähteellä toki tuli hengähdyksen tauko, kuten tavallisesti.
Tämä oli keidas, jonka ohitse keväisin ei juuri pysähtymättä ajettu. Kaikki vanhat hevosetkin sen tiesivät. Leimu ei ollut vanha, mutta tiesi kuitenkin. Lähde oli muutamia kertoja ollut myös sen ajomiesten, sekä isännän että pojan, pysähdyspaikka.
Se oli edellisiltä kesämatkoilta Ristolle ja Ritvallekin tuttu. Tätä tietä, lähteellä pysähtyen he olivat isän syntymäkotiin kesälomaansa viettämään matkustaneet.
Lähteen vieressä ruohopenkereeseen pistettynä oli uusi tuohilippi. Joku kulkija sen oli tehnyt, monikin jo varmaan käyttänyt, mutta perintätavan mukaan aina käytön jälkeen huuhtaissut ja auringon desinfisioitavaksi jättänyt.
Serkukset istuivat lähteen ruohopenkereelle, vuorotellen maistoivat, kuorivat »kermaa» ja taas maistoivat. Risto vei yhden lipillisen Leimullekin, joka näin kohteliasta ajomiestä tuskin ennen oli tavannut. Eihän tämä ollut mikään hevosten juottopaikka, eikä juottoastiakaan tavallisen tapainen. Jos Leimu olisi osannut ääneen nauraa, niin varmasti se olisi suurella suulla hohottanut. Leikin ymmärtäväisenä se vain hymyili ja kohteliasta ajomiestään tutunomaisesti käsivarteen höpläisi.
— Onkohan tämä lähde milloinkaan jäätynyt? kysäisi Ritva. Kirsti naurahti. Ristoa siskon kysymys milteipä hävetti. Kaikkea hän kysyikin, vaikka oli kaino luonteeltaan. Kuinka kiehuva lähde jäätyisi? — Ei kai tämä ollut joku kaupunkilainen vesijohto, katukivien alle kaivettu ja peittämättä jätetty! puheli hän Leimun valjaita kohentaen, kuin sille selittäen.
— Kyllä! Lähde oli luonnon rakentama vesijohto! sanoi Kirsti. Luonnontietoa lukeneena Ritvan ilmankin olisi pitänyt se tietää, ei vain sattunut nyt muistamaan.
He katselivat sitä ja Kirsti innostui selittämään. Saattoi kuvitella, miten vesi omatekoisia johtojansa pitkin kulki, nousi ja laski, etsi ja kaivoi. Sitten jossakin paikassa, tällaisen mäen reunassa, se pulpahti maan pintaan valoisaa taivasta ja kevään tuloa katsomaan. Monivaiheisen maanalaisen matkansa varrelle se oli siivilöinyt juoksevasta vedestään kaikki roskat ja kuonan. Aurinkoa tervehtimään pääsi vain kirkkain sen olemuksesta, se puhdas juokseva elohopea, joka yön pimeydessäkin jaksoi ponnistella, nousta ja päivään päin pyrkiä.
— So, sinähän saarnaat kuin paras pappi! kehahti Risto, joka vaivatta pääsi kärryille myös mielikuvituksen lähdejuoksuissa, helposti niissä edellekin kirmaisten.
— Saarnasinko minä? hätkähti Kirsti.
— Jos tuolla tavalla saarnaat, niin saarnaa useammin, kuuntelen sitä hyvin mielelläni, pyyteli Ritva.
— Kyllä minäkin kuuntelen! Serkullamme on kaunis ääni sitäpaitsi, säesteli Risto.
— Älkääpä nyt siinä kilvassa kohteliaisuuksianne! Ihan punastun kohta, hämääntyi Kirsti.
— Kuinka punanahka punastuisi! Risto nauroi. Niin hämmästyttävän keveästi hän kierähti käsilleen seisomaan ja latki lähteen hopeaa kielellään kuten Noppe, joka tällaisen voimistelunäytöksen antajaksi tuskin olisi pystynytkään. No, ei kai sillä ollut käytettävissään sellaisia välikappaleitakaan, nojapuita, rekkirenkaita ja monia muita... Eikä liioin kunnianhimoisia tavoitteita Suomen ja Euroopan voimistelumestaruuksista!
Näin puhellen he iloittelivat, nauttivat kilvassa lähteen raikasta vettä ja välipalaksi vihreitä ketunleipiäkin, joita jo kasvoi alempana ojakosteikossa. Noppe haukkua räyskähteli kuusikossa. Se oli löytänyt variksen tahi oravan kenties. Kevättä oli metsässä, maassa ja ilmassa. Sitten jälleen jatkettiin matkaa. Liukuvat rattaat keinuivat taas somasti, pyörät ripisivät, santa rapisi. Mutta ojalähteen santapohja kiehui ja poreili. Sen kirkkaus oli jäänyt kauniina muistikuvana heidän sydämiinsä.
Pian tämän jälkeen erkani isosta maantiestä Rantalan vähäisempi kylätie, jota matalat, sirot puhelinpylväät ja kaksi lankaa läheltä seurailivat. Tie johdatteli kulkijansa jyrkkäreunaisten mäkien ohitse, vilpoisien lehtomaiden lävitse siintävänä avartuvia järvenselkiä ja niiden takana välkeänä kumpuilevia siintometsiä kohti. Valkolakkiset kilometripylväät olivat jääneet ison tien varteen. Ne tuskin olisivat sopineetkaan enää tähän ympäristöön.
Jo levähti eteen Rantakylän viljelysaukeama, kääntyi kuin värikäs kuvakirjan lehti. Kesäinen lehti se oli. Kevättuuli sitä käänteli. Sen keveä henki tarttui tien kulkijoihinkin. He nousivat seisomaan, huiskuttivat käsiään ja lakkiaan. Leimu otti lehtipuukujan mittaisen loppukirin, pitkän ja komean kuin suomalainen suurjuoksija. Maaliviivalla oli useampiakin ajanottajia, koska päivällisaika oli käsillä. Ajomies, »aina valmis», aloitti vuoropuhelut.
— Hyvää päivää, hyvät ystävät! Täältä sitä tullaan taas!
— Hyvää kyytiäkin, hyvät kylänmiehet! Tervetuloa vain!
Myös talon isäntärenki, vanha tuttu tahtoi ajatuksensa ilmituoda, mutta kessupiippu oli sanaisen väylän keskitiellä kuten tavallisesti.
— Vai tullaan sieltä... tuota noin... tarkoitan että... Tuskin milloinkaan hän pääsi sitä pitemmälle, mutta »aina valmis» oli hänellekin avulias, ymmärsi kesäisen ystävänsä aivoitukset ja riensi puolitiehen vastaan.
— Koko kesäksi taas!
— Vai koko... tuota noin. Jopa onkin sitten taas koko... tarkoitan koko...
— Koko ampiaispesä koko kesäkauden Heikin vastuksina! avusti isäntä nauraen.
Hän oli eri setä! Toimeliaan työn piristämä, keväisen päivän ruskeaksi paahtama! Juuri sellainen isäntä kuin tarvittiin Haka-Lahtelan talossa. Samaa lajia täti, talon emäntä. Hänellä oli kädet täynnä töitä, mutta kuitenkin hän kerkisi samoilla käsillään nuoria vieraitansa tervehtimään, tavaroita vastaanottamaan, päivällispöytääkin jo jouduttamaan.
— Oli se hauskaa, että näin onnellisesti pääsitte.
Viihtykää kuin kotonanne!
Niinkuin siihen olisi kehoituksia tarvittu! Enempää kuin ruokapöydässä, jossa rajoittamattomasti riitti rieskaa, voita ja kirnupiimää. Maukasta luusoppaa oli keitetty kattilan täysi. Jälkiruoaksi saatiin ruskeaa uunijuustoa!
Ne olivat kuin parhaita paloja »Tuhannen ja yhden yön saduissa», kaikki yhdessä ja kukin erikseen. Ja tämän jälkeen seurasi niin paljon muuta, suuressa juhlavassa tuvassa, pienissä kotoisissa makuukamareissa, pihatanhuvilla ja kasvimailla.
— »Parkkeilkaa» nyt rauhassa tämä ilta, kehoitteli setä, joka oli ollut automieskin aikoinaan. Herkkupäivällisistään kylläiset veljen lapset noudattivat mielellään tätä ystävällistä kehoitusta. Ritva hiljaisesti nautiskellen, »aina valmis» kaikissa mahdollisissa, jopa mahdottomissakin paikoissa »parkkeeraten». Serkku Hannu avusti häntä, minkä töiltänsä kerkisi.
Mutta asiallisiin auttamisiin Ritva sisko vähemmän lentäväisenä ehti yhtä paljon, ehkä enemmänkin vielä. Ruoka-astioiden pesuun ja kuivaamiseen hän jo osallistui. Iltalypsyn aikana hän kiiruhti navettaan Kirstiä ja Liisaa auttamaan. Liisa myönsi milteipä jo ikävöineensä mokomaa »tyttöpahaista». Siinä oli paljonkin tunnustusta Liisan antamaksi. Kirsti nikkasi Ritvalle silmää lehmänsä takaa. Maito sihisi astioihin somasti. Tänä kesänä hän jo varmaan pääsisi lypsämistä opettelemaan. Näin Ritva itsekseen ajatteli, kun talon naisten aputyttönä jo askarteli. Niin hupaisasti häneltä kului matkapäivän ehtoopuoli. Illallispöytä teekannuineen jo odotti. Ja sitten aurinko siroitteli säteitään kuin kultaista viuhkaa ullakkokamarin akkunaan. Se oli Kirstin huone, heidän yhteinen kesäasuntonsa. Paljon puheltavaa heillä vieläkin olisi riittänyt, mutta Kirstin oli noustava varhain, Ritva aikoi tehdä samoin. Kuitenkin hän matkatavaroistaan etsi syntymäpäivälahjansa, uuden punakantisen muistikirjan, johon hän tänä kesänä joka ilta aikoi kirjoittaa lyhyitä muistelmiaan kuluneen päivän tapahtumista. Ensimmäiselle sivulle hän nyt kirjoitti:
Olemme onnellisesti perillä, täällä sedän talossa taas. Olemme kylliksemme syöneet, uunijuustoakin! Eri ihanaa! Olen juonut tuohilipillä ojalähteen kirkasta vettä...
Vesi kaivautuu maan uumenista auringon valoon. Niin tahtoisin myös minä kaivaa, etsiä ja nousta, puhdistavien hiekkasiivilöiden lävitse! Jospa jaksaisin ja osaisin etsiä parhainta itsestäni nuoruuteni aurinkoisessa keväässä!
Kalastajista kansan huoltajiksi.
Kukko lauloi, toinen vastasi siihen heti. Lauloi ylhäällä ja alhaalla. Kiekui ulkona ja sisällä. Mikä kumma kukkojen kilpalaulanta tänään? Kallu Killisilmä kanalassa ja radio auki! Risto heräsi virkistyneenä.
Hannu oli noussutkin jo ja pukeutui uunin edessä. Hän oli aikonut jättää Riston nukkumaan, mutta tulikin nyt itse yllätetyksi. Vaasan marssin säestyksellä he pukeutuivat ja nauhoittelivat kilvassa kenkiään.
— Mitä ajattelet tehdä tänä aamuna? tiedusteli Risto.
— Viisi katiskaa on järvessä! kuiskasi Hannu salaperäisesti naurahtaen.
— Viisi katiskaa järvessä! Ja aikoo jättää toisen nukkumaan! Eri kaveri!
— Huuda hiljaa, kaveri, ettei Ritva herää!
— Saa jo herätä hänkin, tällaisena aamuna! pauhasi Risto. Rappuset hän kuitenkin hiiviskeli kengät kädessä, sillä itse asiaan nähden hän oli Hannun kannalla.
Olisi eri virkistävää päästä herättelemään siskoa vasta järveltä palattua suuria kaloja kädessä riiputtaen.
Turha toive tuli murskatuksi, ennenkuin mies oli jalallaan ruohoiselle pihamaalle astunut. Kanalan ovi aukeni, ja kukahan muu siellä keikkui kuin oma sisko, kalpea kaupunkilaisneito kanapiian virkanuttu yllään. Tyttö kylvi kauran jyviä ympärillään kihertävien kanojen selkään. Johan yritti käydä ohraisesti! Onni sentään, että Ritva niin toimessaan touhusi ja että kanaparven päämiehenä tokkaili rehellinen »isäntä», Kallu Killisilmä! Tassua teki mieli mennä pistämään sille, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hannu paineli kalakoppeineen rantaa kohti kuin parhain maratoonari.
Yöllä oli kylmennyt. Valkoista kuuraa kuin kuivumaan levitettyä liinakangasta makasi niittymaalla ja peltonotkoissa auringon sädesuihkujen edessä. Yövartiossa valvonut viheriäinen luonto, rukiin ja apilan oraat, toivottivat päivän sankarin tervetulleeksi.
— Kun yöhallat jo loppuisivat ja saataisiin sadetta! virkkoi Risto maamiehen näkökulmasta asiaa ajatellen.
— Kunpa! toivotteli Hannu lyhyesti.
Suuri järven selkä oli vielä kiintojäässä, vain rannoilla oli kaistale avovettä. Kuin sinistä käärenauhaa olisi kierretty suuren ja harmaan, vähän nuhraantuneen paketin ympäri. Se makasi liikkumattomana vedessä, vain sininen nauhakääre sen ympärillä kimmelsi. Tarkemmin katsoen ei se ollutkaan sininen, vaan punainen... ja valkoinen ja oranssin ruskea... Mitä jalometallia se olikaan? Ei mitään, vain sulana välkkyilevää rantavettä, jota pitkin he talon pikkuveneellä soutelivat ja meloivat.
— Saa nähdä, saadaanko kalaa, arvaili soutaja.
— Saa nähdä, myötäili perämies. Hän oli aika jämerä miehen alku, vaikka vain vuotta vanhempi kuin Risto, viidesluokkalainen jo hänkin pitäjän kirkonkylän yhteiskoulussa. Viime näkemästä hän oli ottanut paljon etumatkaa, kasvanut ja pyöristynyt yhä enemmän isänsä muotoihin. Mestarivoimistelijaa Hannusta tuskin tulisi, mutta heittäjä tahi painija... sprintteri eri luokkaa! Hän oli iskevän nopea, vaikka näköjään tuollainen torkkuva ahven. Hän ajatteli enemmän kuin puhui; sanoivat voimaksi sitäkin. Mutta kylläpä poika jo oli ottanutkin aurinkoa! Ihan kateeksi kävi...
— Stop! Huopaa vähän!
Ensimmäisen katiskan pola pulpahteli veneen keulan alla. Kumpainenkin oli melonut omissa ajatuksissaan ja ensimmäinen katiska kaloineen oli yllättänyt heidät. Kaloineenkin, tosiaan! Se näkyi jo ennenkuin mitään näkyikään. Rautalankainen pyydys tutisi ja venkoili, niinkuin ollenkaan ei olisi halunnut nousta. Kun se vihdoin sieltä pulpahti, niin samassa jo molskahti... valkomahainen hauki kuin koivuinen halko siellä!
— Joonas ja valaskala! Voi, hirmu!
Soutumies ihmetteli kahdella lauseella. Kalastajan ei tarvinnut, yhdelläkään. Ja tuskinpa hän siinä olisi kerinnytkään, niin totista poikaa oli valkomahainen »joonas» rautapaitaisen Vipusen vatsassa.
— On se ainakin viisikiloinen hauki! ihmetteli Risto jälleen.
— On se... hauki, myönsi Hannu.
Mutta miten saada se katiskasta veneeseen? Siinä hänellä pulma! Kalaamisluukusta se peto ei mahtunut. Kuinka se nielustakaan sisään oli tunkeutunut? Siinä uusi arvoitus, jota katiskassa siltojaan rakenteleva raskaan sarjan painija nyt näköjään itsekin ihmetteli. Tosin liian myöhään, kuten tällaisissa tapauksissa tavallista.
— Kun oikein on kimma johonkin päästä, niin pääsee kai sitä, ratkaisi Hannu nieluaukon porttia kädellään levittäen.
— Näkyy pääsevän, myönteli Risto hänkin vuorostaan lyhytsanaisesti.
Muuta siinä katiskassa ei ollut, eikä tarvinnutkaan. Tulentärkeästi ei enää muistakaan pyydyksistä. Niissä kuitenkin oli ja saatiin. Toisessa leikitteli pari pikku haukea. Kolmannessa pirisi tusinan verran ahvenia. Neljännessä mulkoili vain sammakko. Viidennessä jälleen mulskahteli hauki ja muutamia suuria ahvenia.
Kelpasi sellaisen saaliin kanssa kotiin päin soudella. Ahvenen ajatuksia ei ollut kummallakaan miehellä, eikä »joonaksellakaan» enää. Se oli täyttynyt »nukuttaa», koska se ei tyytynyt ilman matkustamaan kalastajienpa avoimessa aluksessa, tai seuraako ehkä ei katsonut arvolleen sopivaksi.
Mutta marssijärjestys maalla oli tinkimättömän selvä. Kalamies kantoi kalakoppaa ja soutaja suurta kalaa. Puntarin nokkaan se vietiin suoraa päätä! Setä jäävittömänä miehenä riiputteli sitä kuin siirtolainen silakkaa. Seitsemän kiloa sataviisikymmentä grammaa se painoi!
— Viikko vielä olisi pitänyt lihottaa! sanoi Risto.
— Minkätähden? tiedusteli täti.
— Normaalikuulan painoiseksi olisi ehtinyt paisua.
— Normaalikuulaa sinä et tarvitse vielä vuosikausiin! nauroi puntarimies.
Myös tytöt ja Liisa karjapihan puolelta ja Heikkikin tallihommistansa joutuivat poikien kalaa mittailemaan. Ritvan mielestä kala oli ihan kauhea. Liisan käsityksen mukaan se oli juuri sellainen kuin kutuhauen Haka-Lahtelan pyydyksistä saatuna pitikin olla. Mutta Heikki... tuota noin... oli nähnyt ja saanut joskus puolta suuremman puolitoistaleiviskäisen kerrassaan! Se vasta peto oli! Kun Heikki, silloin jo raavas mies, oli sitä kirveen hamarassa kotiin kantanut, niin kuono kurkisteli olkapään ylitse, pyrstö lakaisi tietä... tuota noin...
— Mene pellolle emävaleinesi, tuota noin! tuiskahti Liisa.
— Niin menenkin, tuota noin, tarkoitan...
Sen jälkeen, kun aamiainen on haukattu, tarkoitti Heikki, vaikka ei saanut sitä sanoiksi. Siinä piiputellessaan ja aamiaista odotellessaan Heikki kuitenkin kerkisi selvittämään, millainen hänen suuri haukensa ulkonäöltään ja sisäkaluiltaan oli ollut. — Leuat sillä oli kuin sepän pihdit, tuota noin... Semmoisia petoja ei mahtanut löytyä enää koko järvestä, ja jos vahingossa löytyisikin, niin eivät ne pistäisi päätään mokomiin rautalankahäkkeihin. Ihme, että tuollainenkin oli käynyt ja mahtunut. Ihme kerrassaan!
Ihme tosiaan se oli ollut poikienkin mielestä, mutta enää ei, koska ihmeitten aika oli ohitse tänä päivänä. Keväisen arkipäivän askareet odottivat, mutta ennen niitä tukeva kaurapuuro. Sitä oli pöydässä lautaset kukkuroillaan, lusikat odottivat vieressä, hyvää maitoa täysinäisessä kannussa. Kalamiehiä ainakaan ei kahta kertaa tarvinnut tähänkään toimeen kehoitella, eikä Heikkiäkään turha kainous vaivannut.
Aamiaisen jälkeen isäntä kutsui nuoret kamariinsa yhteiseen neuvonpitoon. Maamiehen täytyi suunnitella työnsä ja toimensa päiviä ja viikkoja, jopa kuukausia ja vuosiakin eteenpäin. Sitä ohjelmaa Suomenmaassa aina oli noudatettu, koska sananlaskussakin jo sanottiin:
Parempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä!
Koko päivää tässä tapauksessa tuskin tarvittiin, viisitoista minuuttia ehkä hyvinkin riittäisi. Mutta se kyllä hupenisi nopeammin kuin välitunti koulussa. Toivottavasti neuvotteluhetki koituisi heille kaikille hyödyksi.
Näin isäntä puheli. Sitten alettiin tehdä suunnitelmia, joihin nähden jokainen sai esittää omat toivomuksensa. Tämä kesä oli oleva kaikille heille työn ja toimen aikaa. Omasta maasta oli pyrittävä saamaan entistä enemmän välttämättömiä elintarvikkeita, jo senkin tähden, että sota yhä jatkui ja ulkoinen apu saattoi käydä entistä vähäisemmäksi.
Tämän he jokainen tiesivät, siitä ei siis tämän enempää. Yhteisesti oli vain neuvoteltava, miten tämän talon työt ja kesäiset toimet parhaimmalla ja tehokkaimmalla tavalla saataisiin palvelemaan koko kansan ja maan yhteistä elintärkeää asiaa, miten järkevästi ja hyödyllisesti saataisiin käytäntöön sellaisetkin mahdollisuudet, joita tätä ennen ei tarvinnut huomioida, koska se ei ollut välttämätöntä. Siinä olisi sekä miettimistä että toimintaa kaikille heille. Aseet heillä oli, hengen ja ruumiin voimia sekä koulutietojakin jo käytännöllisessä työssä kokeiltaviksi.
He kuuntelivat tätä johdantopuhetta tarkkaavina. Oliko isällä taas jotakin uutta? Mitä mahdollisuuksia setä tarkoitti? Mitä muuta he voisivat tehdä kuin tavallisia talon töitä? He saivat kuulla sen heti.
— Toivoisin teidän ryhtyvän tänä kesänä omintakeisiksi viljelijöiksi ja haluaisin auttaa teitä siinä alkuun päästäksenne.
Maanviljelijöiksi! Eivätkö he olleet jo sitä? Kirsti ja Hannu ainakin olivat monta vuotta toimineet maatalouskerhossa, Risto ja Ritvakin jo kahtena kesänä. Asian esittäjä tuntui arvaavan heidän ajatuksensa.
— Aarin parin suuruisia palstojanne olette viljelleet. Se on leikittelyä tänä aikana teidän iällänne. Minä ehdotan täksi kesäksi kymmenen aaria pekkaa ja päätä kohti. Tietääkseni Antin pelto on sen suuruinen.
— Antin pelto!
— Tarkoittaako isä koko Antin peltoa meille?
— Sitä juuri tarkoitan! Saatte sen yhteisviljelyksekseenne, tämän yhteisen ja kaikille meille niin elintärkeän kamppailukesämme kunniaksi. Jakakaa se keskenänne! Ottakaa siitä irti, mitä perintömulta, esi-isien työ ja oma ahkeruutenne yhteisvoimin antavat.
— Voi isä!
— Kiitos setä!
— Tekisi mieleni vähän halata ja rutistaa sinua!
— Ellei sen enempää, niin anna tulla! — Isä nauroi ja vastaili omiensa ja veljensä lasten kysymyksiin.
— Mutta mitä me siinä sitten oikein viljelisimme? johdatteli Hannu asiaan.
— Juurikasveja ja perunaa! Vaikkapa kaalia ja pellavaa! Kaikkia niitä tarvitaan, ja Antin pellon vahva ruokamulta kasvattaa milteipä mitä tahansa. Väkilannotteitakin saatte vielä uskon vahvistukseksi.
— Ilmaiseksiko isä antaa meille kaiken tämän? kummasteli Kirsti.
— No, jos ei ihan ilmaiseksikaan, niin ainakin kohtuullista vuokraa vastaan. Mutta siitä asiasta voimme sopia myöhemmin. —
Isäntä katsoi kelloaan. Viisitoista minuuttia oli kulunut. Hän nousi ripeään tapaansa.
— Nyt lähdemme pellolle! Mittaamme sen heti neljään osaan. Ne saatte arpoa itsellenne pellon kivillä tai kevään kukkasilla. Paikoillenne... Valmiina — —
Hän ei kerinnyt laukaisemaan, koska tapahtui varaslähtö, johon kaikki lähtijät syyllistyivät. Näin ollen peruutustakaan ei tarvinnut ampua. Naurahtaen lähettäjä itsekin hypähti lähetettäviensä matkaan, vasta pellon laidassa tavoittaen heidät.
Nuorten yhteisviljelykseen joutuva vanha perintöpelto oli vahvamultaista, möyhevää maata. Yli kolmesataa vuotta vanhaksi arveltiin sitä. Tiettävästi talon ensimmäinen asukas oli koskemattomaan metsään pellon raivannut, jälkipolvet olivat kiviä ja kantoja raivaten sen ruokamultaa syventäneet. Monta kertaa Antin pelto oli siis jo kylvetty, erilaista satoa siitä korjattu, paljon hikeä vuodatettu. Se oli pyhää ja kallista maata. Olikohan oikein luovuttaa sitä tällaisena aikana nuorten käyttöön?
Tätä isäntä mietiskeli, mutta ei kauan. Nuorten oli koko maa ja sen tulevaisuus. Heidän oli kevät ja kesä...
Heille kuului nuori elo ja kasvun ihme. Heillä, jos kenelläkään, oli oikeus, jopa velvollisuuskin viljellä pyhää maata, kaivaa esiin kasvun kulta perintömullan alta. Sitä tehdessään he varttuisivat itsekin. Yhteisvoimin ja kilvassa työskennellen he parhaimman tuloksenkin siitä saavuttaisivat. Tämä oli huomioon otettava seikka jo ajan vaatimusten ja kansanhuollon näkökulmasta katsottuna. Ei vähääkään siinä ollut epäröimisen aihetta. Nuoret saivat viljeltäväkseen talon parhaimman pellon.
He touhusivat ja mittailivat jo isännän opastamana, tärkeinä kuin konsulentit, agronoomit. Mikä tietää, vaikka sellaisia heistä tulisikin. Tämä oli hyvää harjoitusta siihen. Korkeampaa matematiikkaa, enempää kuin mittaustekniikan jaloimpia välikappaleita ei kuitenkaan tarvittu, koska tämä jo vuosia sitten salaojitettu pelto oli muodoltaan säännöllinen suorakaide. Kuka tahansa, Heikkikin, olisi sen neljännestunnissa neljään osaan sylikepillä jakanut, vaikkapa vakaisilla askelillaan harppoen... tarkoitan... tuota noin...
Arpominen oli jännää. Kuka saisi talon puoleisen lohkon? Kuka osansa kesantomaan laidasta? Tosin lahjoittaja vakuutteli, että ei mitään väliä, ihan samaa ja yhtä hyvää maata niin siellä kuin täällä, mutta siitä huolimatta! Arpajaisissa oli aina jännää. Lahjoittaja itse saisi toimittaa sen. Ehdottomasti sedän oli se tehtävä! Kuka muu kuin isä! Kukaan muu ei tullut edes kysymykseenkään! Mikä hänen siinä sitten auttoi, yksimielisten liittolaisten edessä.
Hän etsi pellosta neljä eri näköistä pikku kiveä. Jokainen niistä edusti yhtä viljelyslohkoa. Jokainen viljelijä saisi valita omansa.
Kukaan ei ensimmäisenä halunnut tehdä sitä. Oli keksittävä apukeinoja, niinkuin viljelijän niin usein pellollansa. Hän ei milloinkaan saanut joutua umpiveräjän eteen. Arpakivet koottiin kasaksi pellolle. Kukin sai etsiä nyt itselleen toisen valintakiven ja heittää »teikkaa». Kauimmaksi jääneen täytyi ensinnä valita ja niin edelleen. Risto tuli ensimmäiseksi, Hannu toiseksi, mikä oli jäävitön todistus, että molemmat olivat heittäneet nappia tahi rahaa, kuten koulupojat yleensä niin pitkälle kuin aikakirjat tiesivät kertoa. Kirsti tuli kolmanneksi, koska Ritvan kivi sattui maakiveen eikä sitä ollenkaan löydetty. Hän joutui siis ensimmäisenä valitsemaan ja sai asua »Gosenin maassa». Hänen hallintaansa joutui taloa lähinnä oleva lohko puutarhan takaa, Kirsti sai seuraavan, joten kävi niinkuin kautta raamatunhistorian ja yleisenkin: ensimmäiset tulivat viimeisiksi... Hannu kolmanneksi, Risto neljänneksi.
— Ei sillä mitään väliä! Tämä on yhtä hyvää maata, arveli Risto.
— Minähän sanoin sen sinulle, muistutti setä.
— Aurinkokin täällä väljemmin paistaa.
— Tuota en huomannutkaan sanoa, naurahti isä.
Hauskaa hommaa maan arvonta vain oli, yllätyksistä ja pettymyksistäkin huolimatta. Yhtä hupaisaa seurasi tämän jälkeen, palstojen paaluttamista, väkilannotteiden punnitsemista, kylvämistä ja maahan äestämistä. Sitä samaa työtä tehtiin tänä keväisenä päivänä talon pelloillakin. Heikki ja Hannu kylvivät lannoitteita. Risto äesteli niitä maahan »satapiikkisellä», joka teki milteipä maantien levyistä jälkeä. Ennen iltaa pojat joutuivat vielä tyttöjen apumiehiksi siemenperunoiden valitsemisessa. Valmiiksi ladotut idätyslaatikot kannettiin kanalaan, joka valoisana ja lämpimän kosteana oli mitä parhain idätyspaikka.
Niin kului Riston ja Ritvan ensimmäinen työpäivä sedän talossa. Hupaisa ja vaiherikas se oli ollut, mutta illallisen jälkeen, auringon jo mailleen laskiessa väsytti ja nukutti heitä niin, että silmäluomet olisi pitänyt tulitikuilla pönkittää. Kukapa vaatikaan heitä valvomaan, Ritvaa sentään punakantinen päiväkirjansa, johon hän hetken mietittyään kirjoitti:
Arpakiveni katosi, mutta minä etsin sen tänä kesänä pellosta! Kaivan uutterasti, vaikka en löytäisikään sitä. Setä sanoi, että olemme »kansanhuoltajia». Tärkeitä virkamiehiä mukamas! Kymmenen aaria maata on nyt minullakin. Olenpa tosiaan rikas! Tuhansien pikku kivien, siemenjyvien, maan matojenkin itsevaltias olen!
Kunhan vain en tulisi ylpeäksi enkä ahneeksi ... niinkuin Hannun ja Riston iso hauki, joka oli syönyt pienempänsä!
Kirnupiimää ja talkkunoita.
Hevonen asteli mutkitellen pitkää vastamaata. Se oli vanha Vappu, ja mäki oli Pökkelömäki. Kuormana hevosenrattailla oli kahdeksan säkkiä jyviä. Se oli tavallinen myllykuorma. Hevosen ja miehen kuorma se on! oli setä sanonut. Risto asteli ja muisteli sitä.
Aika tavalla siinä oli ollutkin touhua tänä aamuna, jo eilisiltanakin. Rattaat oli ollut rasvattava. Säkit tarkistettiin, muutamia paikattiin. Sitten oli mitattava jyvät. Ruista ja vehnää pantiin ihmisille, kauraa eläimille. Mutta talkkunat yrittivät unohtua tuvan uuniin. Viime hetkessä Liisa oli juossut ja huutanut: Jestas sentään! Entäs talkkunat! Siitäkö tuli hauskaa kaikille paitsi ei Liisalle. Hän veteli talkkunaa uunikoukulla, lakaisi ja äyskäröi totisena kuin myyrä: Kun meinataan jättää talkkunat uuniin! Ristoa vieläkin nauratti, kun hän muisteli, miten Liisan suu mutruili. Työtä tehdessään hän usein oli sen näköinen, kuin hänen olisi pitänyt taistella koko maailmaa vastaan. Sen kummempaa ei siitä sentään milloinkaan tullut kuin Heikille räiskivä räväys, joskus kämmenenkin läväys, johon Heikki vain naurahdellen: tuota noin...
Vappu pysähtyi mäelle henkeään vetäisemään. Kyllä se kannattikin jo. Pökkelömäki oli seutukunnan korkeimpia paikkoja. Mainion näkötornin siihen olisi voinut rakentaa. Näkyi siitä ilmankin: taloja ja torppia, niittyjä, peltoja ja laajoja järven selkiä, jotka olivat vielä jäässä.
Vappu päristi, lähtömerkiksi kai ajatteli sitä. Mutta juuri sillä hetkellä käki helähti kukkumaan. Myllymies ja hevonenkin jäivät sitä kuuntelemaan, sillä se oli kevään ensimmäinen käki. Eilisiltana täti oli kertonut vanhojen sanoneen, että ihminen eläisi niin monta vuotta kuin kuuli kukkua keväänsä ensi käeltä. Jännittävä hetki. Risto luki kymmeneen, ja henkäisi keveästi. Kukku jatkui kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen... viiteenkymmeneen. Hän henkäisi syvään. Hevonen lähti käskemättä, käki ei lopettanut käskemälläkään. Se jatkoi yhä.
Seurasi ainakin puoli kilometriä sellaista tietä, missä kuorma ei painanut, ja mikäli painoikin, niin eteenpäin vain. Mäen alla Risto pysäytti hevosen. Hiekka lakkasi ratisemasta. Se mahdoton käki kukkui yhä. Olikohan joku elänyt kahdensadan vuoden ikäiseksi? Niin monta kertaa hän arvioi käen kukkuneen. Vappu päristi katsahtaen taakseen kuin Liisa, milloin Heikki puhui pehmeitä, sillä mitään erikoisempaa tarkoittamatta.
Seitsemän hevosta seisoi myllyn puomissa. Kovinpa varhaisia myllymiehet tänään olivat. Risto ei malttanut olla sitä odottaville huomauttamatta.
— Varhain myllyyn, myöhällä kirkkoon! sanoi eräs joulutontun kokoinen ja näköinen harmaaparta ja nauraa hihitteli: kuin heiniä olisi jauhanut. — Niin, sitten ajoissa kotiin kerkiää, virkkoi toinen.
— Kerkiää poikakin vielä, ei hän ole vielä iällä pilattu, arveli kolmas.
Mutta neljäs kantoi myllyyn säkkejänsä. Viides jo alaovella siteli pöllähteleviä jauhopussejaan. Näin mikä mitäkin toimiskeli, puhui ja naureskeli. Myllymiehellä oli aina tointa, vaikka ei hengen hätää. Mylly jauhoi heille viljaa, käki kukkui elinvuosia, vuorollansa jokaiselle.
Mutta Ristolla, kahdeksannella myllärillä, oli sentään hyvää aikaa. Hän heitti heinät hevosen eteen ja lähti itse tutkimusmatkoille. Mylly oli korkea ja punainen, päältä se oli valkoinenkin, niinkuin joku keikarinainen, joka hieman huolimattomasti on ripsinyt puuteria kasvoilleen. Pesuvedestä tällä muotinukella e; sentään näyttänyt olevan puutetta, eipä liioin saippuavaahdosta. Ei muuta kuin kyyristyä pesulle vain! Siihen tämä neito kuitenkin näytti olevan liian ylpeä myllymiesten nähden.
Myllyn takana kosken rantaa pitkin juoksi juohevasti kaartaen pitkä tukkiruuhi. No, ruuhi kylläkin pysyi tukevasti paikoillaan, mutta valkoiset tukkipuut sen vilisevässä nielussa riensivät kuin tulipaloon. Päät punaisina, selkäpuolet märkinä ne toinen toisensa kintereillä painelivat liukasta latuansa alamäkeen. Lumpsis... purlumpsis! puhalsivat ne suuntäyteisen sanansa pitkän vauhdin jälkeen vaahtoporeissa pyörivään myllysuvantoon hypähtäen.
Kotvan aikaa Risto huvitettuna katseli sitä menoa. Sitten hän käveli tukkimiesten polkua pitkin koskenniskaan päin. Miehiä pitkine valkovartisine kekseineen toikkaroi kummallakin rannalla. Yksi käppärän näköinen vanha äijä seisoi kivellä tukkiruuhen alkupäässä.
— Pomo on tuolla ylempänä. Kävele sinne, jos töihin mielit, neuvoi äijä.
— Mylläreitä minä vain olen, epäsi Risto naurahtaen.
— Vai mylläreitä vain...
Äijä heitti tukkihakansa kivelle, otti piippunsa ja katseli puiden juoksua. Tukit tulla juohottelivat, kääntyivät siinä kiltisti vesinielun vietäväksi. Näytti kuin joku väkivahva vetehinen virrassa selällään maaten olisi ottanut kävelykeppejä vastaan ja taivuttanut niitä polveaan vasten. Hyvä keppi kelpasi. Kurimus sen nielaisi. Latvapää vain kerran keikahti.
— Tuo ei mahda olla kovinkaan raskasta työtä, arveli Risto.
— Eipä ei. Eipä liioin vanha tukkimies juuri raskaita töitä viitsi paiskiakaan näin kesäiseen aikaan.
Äijä raapaisi tulta ja viritteli sitä kourakupissaan, imaisi luputteli nysäpiippuaan kuin sammakko vettä. Sitten hän sai savua, yhä sinisempää ja vahvempaa, ennen pitkää hän pöllähytteli savuja kuin oravan häntiä. Sitten hänellä taas jo oli aikaa ajatusten vaihtoonkin.
— Toista se on talonjussien ja mylläreittenkin, töiden puskemisessa, meinaan.
— No, mikä hätä meillä?
— Vai ei hätää, hä-hä-häh! Eikö tämä ole hätää, kun myllyyn auringon nousussa pitää lähteä! Kun otsa hiessä pitää rukiista leipääkin syödä! hä-hä-häh, nauroi äijä.
— Syömme myös vehnästä! Ja talkkunaakin!
— Syötte kai, talkkunaakin kurnaalilutkun kanssa, hä-hä-häh! Jo olet aika maanjussi!
— Sinä tukkijunnu eri luokkaa!
— Häh! Sanoitko jotakin?
— En mitään, huusi Risto kovempaa. Hyvä oli, että koski kohisi ja että äijä nähtävästi oli huonokuuloinen. Tyhmää oli nokkailla turhista, eikä hän leikkipuheillaan mitään pahaa tarkoittanut. Niin lystikäs äijä vain oli ja luonto hänellä oli tuore, kuin tukkipuita heittelevän vetehisen selkä.
— Hei, poika! Joudu jo vuorollasi! huuteli tukeva mylläri leveän yläovensa edessä. — Haka-Lahtelan kesämiehiä näkyy olevankin! Hän tunsi hevosesta. — Mutta miten sinä pärjäät niiden säkkien kanssa? Ahaa! ovat panneet pussoset vähän miestä myöten! puheli hän edelleen.
Risto tiesi olevansa vahvempi kuin miltä näytti. Ihan turhaan setä oli pannut säkit »miestä myöten». Hän keikautti suurimman niistä kärryn pyörälle ja siitä selkäänsä keveästi kuin ei mitään. Oli kai hän jo niin monta kertaa keikauttanut yhtä raskaan »säkin» rekkitangolle ja nojapuitten aisoille. Mylläri ja pari muuta miestä katselivat sivusta.
— Nähkääs, tuota poikaa!
— Katsohan pakanaa!
— On se poika syönyt puhdasta jumalanviljaa! Kaikesta sen näkee.
Risto ei ollut kuulevinaan, vaikka se puhe hänen korviaan hivelikin. Juoksujalkaa hän vain kiidätti säkkejänsä yläsiltaa pitkin myllärin osoittamalle paikalle kymmenysvaa'an viereen.
Tuota pikaa ne oli punnittu, jauhatuskupongit leikattu ja kirjoihin viety. Rukiit kaadettiin ensinnä tuuttiin ja tyhjät säkit sitten kiireen vilkkaa alakerrokseen, lautatorvien päähän. Sulkulauta avattiin, jauhot alkoivat juosta säkkiin.
— Sinä varmaankin olet Haka-Lahtelan Heikin poikia, virkkoi mylläri jälleen.
— Niin olen. Mutta mistä setä sen arvasi? ihmetteli Risto.
— Piirustuksista se näkyy, ja noiden säkkien käsittelemisestäkin. Olen isäsi kanssa rippikoulun käynyt. Kirkkotarhassa monta kertaa silloin sylipainia heittelimme. Muistan sen hyvin, vaikka siitä on jo vuosia.
Mitä muistikaan tuo tukeva, ystävällinen mylläri, isän paini- ja rippikoulutoveri? Eiköhän lähettäisi terveisiäkin isälle?
Niinkuin käskystä! Kun Risto talkkunajauhopussinsa suuta siteli, tuli myllärikin jälleen siihen. Hän kahmaisi lämpöisiä talkkunoita käteensä, maisteli ja puheli:
— Vai että Haka-Lahtelan Heikin poikia! Sepä sattuikin nyt mukavasti. Vie terveisiä isällesi Virtalan myllärin pojalta, entiseltä painikumppanilta. Hän muistaa minut.
— Sanon, kun kirjoitan, lupasi Risto.
— Niinpä kirjoitakin! Sinä elät ja asut kesääsi nyt täällä vesien hengessä ja pistelet rukiista leipää poskeesi. Näitä maan mainioita talkkunoitakin popsit kuin poika! Maistappas!
Risto maistoi. Myllärikin uudelleen maisteli ja puheli jälleen.
— Tällaista maan makeaa ei saa kaupungissa, vaikka itkisi ja laulaisi. Pyydä sedältäsi kilo pari näitä ja lähetä isällesikin maistiaisiksi! Vaikka ei talkkuna viikkojen kuljetusten jälkeen olekaan tämän makuista. Haistappas!
Risto haistoi, niin mylläri itsekin, sitten taas jatkoi.
— Maan anti on sellaista. Siitä pitää nauttia paikan päällä. Täytyy haistaa ja maistaa kohta tuoreeltansa! Talkkuna myllystä! Leipä uunista! Metsän marja, suoraan puskasta ja rieskamaitokin lehmän nännistä!
— Mutta eihän niitä voi aina sillä tavalla! nauroi Risto.
— Sanoinko minä aina! Kun nauttii! minä sanoin. En puhunut syömisistä enkä juomisista, enkä mässäyksistä. Heikkiä vain tässä ajattelinkin, kun hän lähti sinne kaupungin kivikäytäville. Sano terveisiä pojalle ja muista lähettää ne talkkunat!
Nämä evästykset mielessään Risto pian ajeli myllykuormaansa kotiin päin. Aurinko heloitti selkään. Jauhot lämmittivät somasti kuormapeiton alla. Rinnassakin tuntui sulavan ja lämpenevän kuin kappale keväistä jäätä. Nautinto se oli tämäkin... kohta tuoreeltansa!
Mitä muuta etsimään isä oli lähtenytkään kaupungin kivikäytäville?
Käki kukkui, mutta rastas haukkui. Vappu käveli ohjastelemattakin kotiin päin. Vastamaat Ristokin käveli, auttoikin jyrkimmissä paikoissa kärryn perästä työntäen. Vappu katsoi ja hörähti, nauroi ehkä itsekseen.
Ihmeen vähän kulkijoita pitkällä tiellä tänäänkin. Vasta kotikylän niittyaukeamalla hän tavoitti pari jalankulkijaa, pieniä taaperoita molemmat, toisella keikkui vähäinen maitokannu kädessä.
Kirnupiimää siellä pojan kannussa oli. Tämä selveni, kun Risto kutsui heidät kärryille pitkää myötäistä liukumaan. Pojan nimi oli Ville, tytön Hilma. He olivat sisarukset, Lahtisen lesken lapsia. Piimää he olivat saaneet Rantalasta kannunsa täyteen, vieläpä juodakseenkin niin paljon kuin jaksoivat.
Heillä oli samasta kankaasta vaatteet, tytöllä lyhkäinen mekko, pojalla yksiaisaiset henkselihousut, kyläpuvut nähtävästi. Puhuessaan he auttoivat toisiaan selvittäen somasti samaa asiaa. Toinen jatkoi siitä, mihin toinen lopetti.
— Me asutaan omassa torpassa äidin kanssa kahden, selvitteli Ville.
— Kolmisinpas, oikaisi Hilma.
— Kolmisin niin, minä ja sinä.
— Ja äiti.
— Missä teidän isänne on? tiedusteli Risto.
— Isä kaatui Suomen sodassa.
— Ja makaa sankarihaudassa.
Kylläpä olettekin sitten jo vanhoja orpoja, ajatteli Risto, mutta hillitsi kielensä. Ei näistä asioista sopinut laskea leikkiä, lapsillekaan. Sitäpaitsi Suomen sotaa se oli tämäkin, jossa Villen ja Hilman isä oli sankarina kaatunut. Tämäpä sitä vasta olikin — —
— Mitenkä tulette aikoihin torpassanne? kysyi Risto oikeata asiaa.
— Hyvin vain.
— Äiti saa kerran kuussa rahaa.
— Ja meillä on perunapelto.
— Ohraakin siinä kasvatetaan.
— Lammasta pidetään ketassa.
— Eipäs, kun narun päässä.
— Niin kesällä.
— Talvea minä tarkoitinkin.
— Minä kesää. Nyt kohta on jo täysi kesä, sanoi Rantalan täti.
— Kesä on! Lammas pyörii narussa ja piimä holkkii kannussa. Mutta ettepä arvaa mitä minulla on tässä pienessä pussissa? arvuutteli myllymies. Hilma tunnusteli. Ville haisteli.
— Talkkunaa! sanoi hän.
— Sinua veitikkaa! Kylläpä olitkin hyvä arvaamaan! — Risto pysäytti hevosen ja nosti talkkunasäkin pystyyn. Hänen mieleensä oli juolahtanut hauska tuuma. — Juokaa vähemmäksi piimää kannustanne! kehoitti hän. He joivat. Risto avasi säkin ja nosti pari kourallista talkkunajauhoja piimän sekaan. He katselivat silmät pyöreinä. Poika raaputti niskaansa. Tyttö aikoi jotakin sanoa, mutta ei keksinyt mitä. Risto vuolaisi koivusta pienen lusikan ja hämmensi talkkunoita piimäkannussa.
— Se on piimävelliä nyt, todisti poika.
— Piimävelliä niin, mutta mitäs äiti siitä sanoo? tiedusteli tyttö.
— Sanokaa minun syykseni, Haka-Lahtelan mylläripojan! neuvoi pahantekijä.
— Ei se mitään! Poika huitaisi kädellään.
— Kyllä me osataan piimävelliäkin syödä! selvitti tyttö, jo hyvinkin uskottavaa asiaa.
Heidän kotipolkunsa erkani tiestä kohta tämän jälkeen. He kapusivat alas rattailta, kiittelivät kyydistä ja vellistä.
— Hei, Ville, kuuleppas! pidätti Risto, ennenkuin he pääsivät metsän kätköön. Poika pysähtyi ja kääntyi, tyttökin heristäytyi kuulemaan.
— Tule joskus pyhänä meille. Opetan sinut rakentamaan lennokkeja!
— Häh! Poika katsahti kuusen takaa kuin elävä kysymysmerkki.
— Lentokoneita puusta ja paperista! Ne sujauttelevat kuin pääskyt, kiitävät kuin kalakaijat!
— Minä tulen! hihkaisi poika, oikeni huutomerkiksi ja katosi vellikannuineen. Tyttö kipitti perässä.
Mutta Risto ajaa rapsutteli hiljalleen jauhosäkkeineen ja talkkunapusseineen. Verrattoman hauska päivä tänään! Eikä se ollut vielä lopussakaan. Jälellä oli vielä kalamatkat, ja oman peltopalstan hupaisia töitä pitkin iltaan. Olisi varmaan herkkupäivällisetkin, ehkä ihan talkkunavelli-illalliset! Eilen illalla täti oli siivilöinyt iltamaitoa viilikuppeihin. Se oli tänä iltana nautittavaa... kohta aikoinaan! Kuten mylläri sanoi.
Risto arvasi oikein. Kesän herkkuruokaa, viiliä ja talkkunaa, oli kuin olikin illalliseksi. Tänä iltana Ritva kirjoitti päiväkirjaansa:
Tänään olemme kylväneet lanttua ja porkkanaa. Illalliseksi täti antoi meille viiliä ja talkkunaa. Risto sanoi sedälle: Eikö lähetetä isällekin pikku pussillinen tätä talkkunaa kohta tuoreeltaan? — Lähetetäänpäs! sanoi setä. — Isä tulee eri iloiseksi, siellä kaupungin kivikäytävillä, sanoi Risto. Siihen ei kukaan sanonut enää mitään. Nautimme vain viilipiimää ja talkkunaa ja hyvää se oli. Mutta nyt minua nukuttaa niin armottomasti. Eikä minulla ole enempää sanottavaakaan tältä päivältä.
Kultaiset antennit.
Ritva työnsi aisoista pientä kahdella pyörällä liikkuvaa kylvökonetta, jonka nimi oli »Planet Junior». Hän oli sen käyttämiseen perehtynyt jo edellisenä kesänä. Setä oli hankkinut tämän kätevän pikku koneen noin kymmenisen vuotta sitten. Sillä oli kylvetty ja harattu juurikasveja erinäisiä hehtaareja. Mutta tänä kevätiltana sillä siemennettiin porkkanan ja lantun kasvuun niitä aareja, joita jokaisella tämän Antin pellon tämän kesäisellä viljelijällä oli hallinnassaan kymmenen.
Heti väkilannotteiden kylvön ja pintaäestyksen jälkeen he olivat sedän neuvon mukaan tehneet viljelyssuunnitelman itse kukin lohkolleen. Pääasiassa se tuli samanlaiseksi jokaisella. Kaksi aaria perunaa, sama punajuurta, porkkanaa ja ruokalanttuakin vielä. Mutta jäljelle jäävien kahden aarin käyttöön nähden harrastukset vetivät eri suuntiin. Tytöt halusivat kaalia ja pellavaa, pojat enemmän rahaa tuottavia kasveja, sokeri- ja sikurijuurta. »Tupakanviljelys» nimistä kirjaakin he jo tutkiskelivat. Sokeriin ja sikuriin he kuitenkin siitä päätyivät, jo periaatteellisista syistä. Yhden talon osalle riitti, kun Heikki tupakkaa viljeli ja käryytteli. Häntä uskollisempaa palvojaa tämä jalo kasvi tuskin olisi löytänyt Turkin maata lähempää.
Näin Antin pellon viljelystoiminta ohjelmoitiin, piirustettiinkin vesiviivaiselle ruutupaperille mittakaavassa 1:1000:een. Tänään aikoivat he saada päätökseen porkkanan ja lantun kylvön.
Huolellisella juurikasvin viljelijällä oli paljon työtä ennenkuin hän pääsi kylvämään. Nopeasti ja keveästi hänen ensinnä oli käännettävä maa ja möyhennettävä samalla. Kalikat, kivet ja rikkaruohon juuret oli tarkoin haravoitava pois, muutoin niistä kesän mittaan koituisi paljon työtä ja harmia. Kuopat oli täytettävä ja harjanteet tasoitettava. Viimeksi oli ladattava tahi haravalla tasoitettava koko maa. Mutta Antin pellon viljelijöillä oli toki käytettävinään hevoset ja peltokoneet. Hikiset huokaukset heille olisi tullutkin siinä käsiaseillaan, vaikka aarit ruutupaperilla olivatkin vain neliösenttimetrin suuruisia.
Työn jouduttamiseksi he käyttivät järkeä, harrastivat yhteistyötä eli »asevelitoimintaa», kuten Hannu sanoi. Jokainen teki sitä, mihin parhaiten pystyi. Pojat kuokkivat, äestivät ja jyräsivät. Kirsti käytteli rautaharavaa, Ritva Planet Junioriansa. Näin yhteistoimin työ edistyi kuin pienissä talkoissa. Maa tuli nopeasti hyvään kuntoon, ja kylvökone pääsi raksuttamaan ennenkuin tuore multa ehti kuivahtaa. Tämä tuntui olevan hyvin tärkeä seikka, koska siemeniä tahi kylvövakoja ei voitu kastella, kuten pienillä käsinkylvymailla.
Omilta kylvösmailtaan palatessaan isäntä heitti syrjään jonkun irtokiven, polkaisi kokkareita.
— Onko isällä vielä jotakin toivomisen varaa? tiedusteli Hannu äkeensä takaa. Toisetkin pysähtyivät kuuntelemaan.
— On, niinkuin maamiehellä näin keväisin pitääkin olla.
— No, antaahan kuulua sitten!
— Että kauniisti alkanut työnne hyvin menestyisi! Että myös tuo uuttera omaharrastuksellinen työhalunne säilyisi! Että voittajina kaikki vastukset voittaisitte!
— Että ja että ja... minä kun luulin jo että... kummasteli Hannu vapautuneena, kun moitteita ei tullutkaan. Vai moitteita! Kiitosta he tähänastisesta työstä ansaitsivat, Ritva erittäinkin. Hänen kylvövakonsa olivat suorat kuin viivottimella vedetyt. Sillä tytöllä oli silmää ja kättä! Vaikka multakokkareet joskus heittelivätkin hänen konettaan ja vakomerkin raapaisija unohti tehtävänsä, pystyi hän ajamaan suoraan. Kokeneena asiantuntijana setä antoi kylväjälle vilpittömän tunnustuksen.
Ritva hymyili ja punoitti. Hän oli saanut jo muutenkin väriä kalpeihin kasvoihinsa. Paljon tosin vielä puuttui Hannun ja Kirstin »kattilakuparista», siinä asiassa Ristokin kulki mestarikylväjän edellä, mutta kesähän oli vasta alussa. Aurinko varmaankaan ei unohtaisi pellon piirtelijää, ellei tämä työtänsä ja konettansa. Siitä ei näyttänyt olevan pelkoa.
— Levähdyshetken jo olette ansainneet. Tulkaahan kaikki hetkeksi tänne!
»Levähdyshetket tämän talon pellon laidassa olivat oppitunteja kenelle tahansa», muisti Kirsti kerhoneuvojan kerran lausuneen. Vaikka tämä luonnollisesti oli kohteliaan vieraan sanomaa ja vaikka tunnin antaja olikin hänen oma isänsä, arvasi Kirsti, että niin tälläkin kertaa varmaan olisi asian laita. Kylvöilta oli mainio ja isä »itsestänsä irti». Kaikki eleet ja esipuheet viittailivat siihen. He istuivat pellon pientarelle.
— Katsokaa, katsokaa! huudahti »aina valmis», jolla aina oli jos jotakin ihmettä, jo silloinkin kun muilla ei vielä aavistustakaan.
— Mitä hän taas on näkevinään?
— Viheriäisen kärpäsen varmaankin!
— Ehkäpä kurkia Suomenlahden takana!
— En mitään niin ylhäisiä. Maata pitkin katselen, koska maamiehiä muka ollaan. Ettekö tosiaan huomaa? Eikö setäkään keksi? kummasteli Risto, sihtaillen pyssymiehen silmällä peltosarkoja rantaan päin.
— Minä olen huomannut nuo kylvömiehen antennit jo pitkän aikaa. Niitä tarkastelemaan teidät tähän pellonpyöntärelle kutsuinkin, vaikka Risto ehätti ennen, myönsi setä.
— Antennit! Kylvömiehen kultaiset antennit! Setäpä sen keksi!
Jo kaikki toisetkin huomasivat. Pelto säteili ilta-auringon viistävässä valossa kimaltelevia seittejä. Kultaisina lankoina, välkkyvinä verkkoina ne peittivät koko multavan viljelysmaan. Olipa tosiaan siinä »antennia» kerrakseen! Taitosepon tekoja, mestarin käsialoja siinä näkyi, katsottiinpa minne päin tahansa, joko yksityiskohtia tahi kokonaisvaikutelmaa. Niin se oli. Sen toteamiseen ei edes mielikuvitusta tarvittu, silmää ja sydäntä vain. He katselivat sitä kottaraisten kevätvirttään soittaessa.
— Kun nuo merkit kylvöpellolle ilmestyvät, silloin ei maamiehen enää ole aika torkkua, sanoi isäntä vihdoin.
— Minun on monta kertaa pitänyt kysyä yhtä asiaa isältä, jatkoi Hannu.
— No, kysy pois!
— Sitä vain, että mistä ja millä tavalla nuo seitit ilmestyvät keväiselle kylväpellolle?
— Sitä saat kysyä minua viisaammilta, naurahti isä.
— Mistähän sen viisaampia löytäisi näissä asioissa? virkkoi Risto väliin.
— Oho! Onko tuo nyt olevinaan kiitosta vai?
— Lähentelemisyrityksiä se vain on! Hän aikoo kehrätä isän omiin seitteihinsä! ilakoitsi Kirsti.
— Kuin hämähäkki kärpäsen, vertaili Ritva, joka hyvällä harrastuksella oli lukenut ja tutkinut luonnontieteitä.
— Hämähäkin seittejä ne tosiaan erehdyttävästi muistuttavat, sanoi Hannu kourakiikarinsa lävitse tarkastellen.
— Tämä ilmiö on yksi niitä ikuisia ihmeitä, joita kesäinen luonto on täynnä. Hannun minulle tekemän kysymyksen vastineeksi voin esittää teille kymmeniä kysymyksiä, joiden edessä elävinä kysymysmerkkeinä jäätte ihmettelemään.
Kottarainen vihelsi pitkään ja kummastelevasti. Puhuja katsahti koivuun ja naurahti.
— Sinäkin konserttimestari, yksi monien joukossa! Mikä antoi sulosoinnut keväiseen huiluusi? Miksi esität surusävelin suurimpia riemujasi? Vastaa, jos itsekään osaat!
Konserttimestari kurlutti, sitten uudelleen vihelsi. Mitäpä hän kesken kevätsinfoniaansa maan matosille vastailemaan! Elleivät ymmärtäneet hänen taidettaan, niin eivät kaiketi sanojakaan.
— Niityn kukkasten olemus, niiden väriloisto, ihmeellinen tuoksu! Mikä on sen tarkoitus? Kuka selittää?
— Mehiläinen! kuiskasi Ritva liian kuuluvasti; huomasi sen itsekin, kumarsi päätään ja punastui.
— Mehiläinen! Sinäpä sen sanoit! Mutta miten lienee jatkokertomuksen laita? — Setä jäi hetkeksi odottamaan. Kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän itse.
— Mehiläinen lentää kukasta kukkaan, kerää mettä ja hunajaa ahkeran ahertajan tositarkoituksella. Miten se tahtomattaan, ehkäpä tietämättäänkin auttaa kukkaa hedelmöitämään eminsä, senkin me tiedämme.
— Kuka tietää, että tahtomattaan, pisti Kirsti omat kuteensa isän ajatelmien väliin.
— Kukapa tosiaan. Eivät ainakaan tämän ihmeellisen rakentajan ja asevelimiehen »kätten työt», jos niin sanoisimme, osoita enempää tietämättömyyttä kuin hyvän tahdon puutetta. Päinvastoin me nöyrinä vähätaitoisina opintomatkalaisina saamme tämän tästä sanattomina pysähtyä ihmettelemään näiden pikkuisten suurtekoja, ihmeellistä taitoa, tahdon voimaa ja kärsivällisyyttä.
— Mutta saavathan he palkkansakin siitä, huomautti Hannu.
— Kullankeltaista hunajaa, ai, ai miten makeaa! ihasteli Risto huuliaan lipaisten.
— Hyvää, kuten hyvän työn tekijöiden tuleekin saada. Mutta sitä suurinta palkkaa, jonka nämä ymmärtäväisen yhteistyön ahkerat aseveljet ylimääräiseksi lahjapalkkiokseen saavat, sitä tuskin olette tulleet ajatelleeksi.
— Mitä isä tarkoittaa? tiedusti Hannu.
— Setä sanoo sen nyt, kerrankin suoraan, eikä aina kysymysten seittiä kiertäen, kivesti Risto suoriin päätelmiin pyrkivää serkkuansa, kärsimättömämpänä kuin mehiläinen.
— Tuhatvuotista valtakuntaa! ampui selvittelijä kahdella sanalla. Mutta asia ei siitä hullua hurskaammaksi selviytynyt. Luonnon kysymykset ovat sellaisia. Lisäselvityksiä tarvittiin ja odoteltiin. Niitä saatiinkin ennen pitkää.
— Mehiläisten elämä jatkuu. Kun ihmisten rakentamista lentäjistä, ilmojen valloittajista ja suurhävittäjistä ei ole ruostunutta ruuvilappusta jälellä, rakentaa mehiläinen pesäänsä, lentää kesäisillä hunajakedoilla kukkasesta kukkaseen, vuosituhannesta toiseen. Tuota minä saavutukseksi sanoisin. Sen rinnalla keventyvät maailman valloittajat, kalpenee sen kulta, kunnia ja maine.
Hän oli sanonut sanottavansa ja vaikeni, kottaraisen huilu ei. Se yhä vihelsi ilomielin surunvoittoisia säveliään. Mutta viheriöivän niityn takana päivähohtoisen männyn latvassa kukkui käki, »kultarinta», kuten kalevalainen runoilija olisi sanonut. He kuuntelivat sanattomina.
— Olemme eksyneet kauaksi alkuperäisestä asiasta, noista kylvömiehen antenneista, katkaisi Hannu äänettömyyden.
— Enpä luule, että kovinkaan kauaksi, epäsi isä ja jatkoi: Kylvöpellon antenneista lähdimme. Niihin jälleen myös palaamme, niinkuin maan ja taivaan eetteriaallotkin avaruuksia halkovilta kiertoradoiltansa. Entisaikojen kylvömiehet, esivanhempiemme elävät henget puhuvat meille tällaisina iltoina noiden kylvöpellon säteilevien seittilankojen välityksellä.
— Mitähän ne meille puhelevat?
— Jospa sen kuulisimme!
— Ja ymmärtäisimme!
— Kun löytäisimme ensin sopivat aallot!
— Herkistäkää luonnon antamat vastaanottimenne, ehkäpä sitten hyvinkin löydätte! Ja ymmärrätte! kehoitteli perintöpellon viimeinen viljelijä nuoria kuuntelijoitaan.
— Hiljaa! Minä olen kuulevinani jo! ehätti »aina valmis». Hänen kehäantennissaan humisi nähtävästi jotakin, joko peltoseittien lähettämää tahi tuulentuomaa. Kehoitettiin häntä johtamaan niitä kovaääniseensä. Poika rykäisi ja aloitti.
— Olen Antti Kyrmyniska. Olen kirveen ja kuokan ja sotatapparankin heiluttaja. Olen tapellut idän ryssiä ja lännen saksoja vastaan. Olen tappanut heistä kaikki ne, jotka tapparani ulottuville ovat uskaltautuneet. Elelin ensin eukkoni ja pentujeni kanssa korpikodassa, kiven kolossa. Mutta kun tulin vanhemmaksi, tulin viisaammaksi. Valitsin asuinsijakseni tämän kalarikkaan järven pohjukan. Lahtelaksi aloin sitä nimittää. Se on sopiva nimi. Mitä, murisiko joku? Sitten tuli lahden taakse tuo Niemelän äijä! Siihen silmikantamalleni kehtasi ruveta tönöään rakentamaan, se kanisilmä! No, en viitsinyt räähkää häätää siitä. Suutuin ja rupesin kaatamaan kaskea. Koko ahon pistin lakeaksi vihapäissäni. Seuraavana kesänä poltin puut poroksi. Tuhkaan kylvin ohraa ja naurista. Puukuokalla kolistelin kiviä ja kantoja. Kyllä siinä hikeä mekosta heltisi. Mutta kyllä sitten ohrakin kasvoi. Nauriitkin kiertyivät pahkakupin kokoisiksi! Prrr... K. surrr... aallot menivät sekaisin. Minnekähän se Kyrmyniska nyt katosi? ihmetteli kertoja itsekin.
— Hyvä! Hyvä! kuuntelijat taputtivat käsiään.
— Hyvät vastaanottimet sinulla olikin. Mikä on numerosi historiassa? tiedusteli setä.
— Kymppihän se vain! Poika yritti olla vaatimattomampi kuin olikaan.
— Eikö sen enempää! Vaikka noin reippaasti olet hoidellut leivisköitäsi Antti Kyrmyniskan ohranjyvillä. Jatkoa seuratkoon! Kenen vastaanottimet nyt ovat aalloilla?
— Jos vaikka minä yrittelisin kaksilamppuisellani. Kirstin siruset silmät loistivat. Niitä oli hauska sivustakin katsella. Mitä pellonäänet niille kertoivat seittiantennien välityksellä? Kuuntelijat hiljentyivät. Kirsti aloitti.
— Minä olen Eeva Antintytär Lahtela. Viime keväänä kävin rippikouluni tuolla selkävesien takana emäseurakunnan kirkolla. Usein kävi ankara tuuli ja pikkuinen veneeni keinui ankarasti aallokossa. Myötätuuleen viilettäessä oli hauskaa, silloin nostin koivun purjeekseni.
Minulla on eläimiäkin, oma nuori lehmä ja lammas. Ja ruispellon takana on minulla pieni pellavamaa. Ensi viikolla pääsen leikkaamaan ruista, omalla sirpilläni, jossa on kauniisti koristeltu kampi. Heikki on sen itse tehnyt. Sen terä välkkyy yhtä kirkkaasti kuin kaulahelmet, jotka hän antoi minulle... Nyt taidan kertoa jo liikoja. Ei olisi lupa vielä niin paljon puhua, eikä ole aikaakaan, koska on vähän kiire lampaankerppujen ja sen oman pellavamaani kanssa, kun Heikki sanoi... No, miksi en sitä sanoisi teille, sukulaisille ja tuttaville. Heikki on sulhaseni, Niemelän nuorempi poika, ja ensi juhannuksena on meidän häämme! Mutta ennen sitä on minun kehrättävä kaikki pellavani ja villani langoiksi ja kudottava kankaita niistä. Oikeastaan minun pitäisi ryijykin kutoa, kun vain kerkiäisin. Yritän kuitenkin. Olen iloinen, nuori ja onnellinen. Tulkaa häihini ensi juhannuksena!
— Kiitos kutsumasta! Kyllä tulemme! myönteli Risto huomaamatta, että kysymys ei ollut sinilamppuisesta vastaanottimesta, Kirsti Antintyttärestä, vaan esiäidistä, Eeva Antintyttärestä sukupolvien ja vuosisatojen takaa. Isä Antti sen kyllä huomasi, mutta siitä huolimatta myönteli:
— Sopii se, suvun ja talonkin puolesta, ellei ensi juhannuksena, niin myöhemmin. Hän määräsi Hannun jatkamaan, koska ei enää ollut paljoakaan valinnan varaa.
— Minun vastaanottimeni voimalähteet ovat vähän heikonpuoleiset, eivätkä ne Vilskan antennitkaan taida olla vielä kunnossa, esteli määräyksen saanut.
— Peltoantennit ovat sitä loistavammat, katso!
— Mikäpä tässä sitten auttaa. Mutta pitkiä levyjä tässä ei enää joudeta soittelemaan. Aurinko pyörähtää kohta näkymättömiin.
— Anna pyöriä sitten sinäkin! kehoitti isä. Hannu siristi silmiään ja katsoen kauaksi peltoja pitkin hän aloitti:
— Rauta-aura on hankittu taloon. Kylän muissa taloissa ei ole vielä sellaista, ja naapurit ovat sille nauraneet. Mutta isoisä ei naurajista välitä, kun muutenkin on niin itsepäinen.
— Sukuvika! naurahti isä.
— »Fiskarssi» on ajettu pellon laitaan ja hevoset ovat kakkulavetimien edessä. Isä on auran sarvissa ja poika ajaa. So! sanoo isä. So, so! sanoo poikakin. Hevoset nojaavat, jo astuvat. Multa kahisee ja viilupalkki kääntyy. Niin menee pitkä vako, jo toinen, jo kolmaskin. Poika pyytää isältään, että hänkin saisi kyntää puoli vakoa. Isä epäröi, mutta antaa kuitenkin alhaalla niityn puoleisessa päässä. He vaihtavat paikkaa. Poika kyntää ensimmäistä kertaa...
— Rauta-auralla isiensä peltoa! Älä kerrokaan enempää! Me näemme sen, keskeyttää isä hänet.
Vain Ritva oli enää jälellä.
— En minä mitään näe enkä kuule! esteli kaino kalpea tyttö. Mutta toiset eivät uskoneet sitä. Täytyihän Ritvan nähdä seittejä. Ja mitä antenneihin tuli, ne olivat hänellä yhtä herkät kuin kenellä tahansa. Vieläkin hetkisen epäröityään tyttö aloitti: — Olen vain pieni mehiläinen tuhatvuotisessa valtakunnassani. Heräsin vasta äskettäin talviunestani. Nyt kuitenkin on jo lämmin kesä. Lennän kohta kukkasten keskeen kedolle. Imen ja kokoan sieltä hunajaa. Rakennan tuhansien tovereitteni kanssa omaa kotiamme, tätä yhteispesäämme. Olen nuori ja iloinen ja niin äärettömän onnellinen...
Tämän enempää hän ei kertonut. Hänen kidevastaanottimeltaan enempää tuskin voitiin vaatiakaan. Seurasi pieni ylimääräinen lähetys kuin loppulauseeksi kaikelle sille, mitä jo kuultu oli.
— Olen Antti Antinpoika — — en itsekään tiedä miten mones Haka-Lahtelan peltomiehistä. Olen iloinen, että herkkien vastaanottimienne välityksellä, nuorten kaiuttimienne kautta tänä keväisenä iltana näin olen kuullut Antinpellon ja esivanhempiemme tervehdykset. Iloitsen siitäkin, että olen voinut antaa tämän perintöpeltomme tänä kesänä yhteisesti viljeltäväksenne.
Nyt on kylvömiehen ja kultaisten seittien aika. Isien äänet ja hikihelmet, siunauksen henget kutsuvat teitä. Nouskaa siis ja jatkakaa työtänne! Kylväkää ja peittäkää itävää siementä isienne peltoon!
Hän lähti, Antinpellon viljelijät nousivat ja muokkasivat maataan. Kone rapisi ja työ edistyi. Mutta kylvösiemenen mukana kultaisina säteilevät antennit kätkeytyivät perintöpellon tuoreeseen multaan.
Tänä iltana Ritva kirjoitti muistojen kirjaansa katkelmia siitä, mitä pellolla oli kuullut ja nähnyt.
— Olen pieni mehiläinen ja lennän kukkasten keskeen kedolle... Kerään hunajaa... Rakennan yhteistä pesää kotia ja synnyinmaata. Olen nuori ja iloinen... ja onnellinen.
Mottimetsässä.
Pitkähkö soutuvene eteni hyvää vauhtia salmivesiä pitkin kahden airoparin kiidättämänä. Soutajia samoin oli kaksi paria, aironsa kullakin. Antti isäntä piti perää. Noppe istui tähystäjänä kokassa. Haka-Lahtelan »liikkuva kalusto», kuten Heikki tapasi sanoa, laski laulaen vesiä etäisempänä päämääränään mottimetsät järven takaisilla rantamailla.
He lauloivatkin, ei joikumalla, vaan keveästi hyräillen: Mä oksalla ylimmällä... vaikka ei vielä niin pitkällä oltukaan... Halk' illan ruskon auermaan... ei sitäkään kirjaimellisesti ottaen, koska aamurusko vasa oli häviämässä auermailta. Mutta kolmas yhteislaulu: On kesän kirkas huomen... sopi kuin varta vasten sepitettynä niin päivään kuin vuoden ja vuorokaudenkin aikaan nähden.
Kirsti, jolla oli kaunis täyteläinen altto, oli kansanopistossa duettoparina laulanut toista ääntä tähän lauluun. Hän tapasi soinnut ja lauloi näin nytkin kuin sellolla säestäen. Kauniisti sointuva kaksoissävel vyöryi tyyntä järvenpintaa ja kuului kauas. Kalamiehet järven rannoilla, lypsäjätkin navettatarhoissaan pysähtyivät kuuntelemaan sitä.
Laulu loppui Siintosalmeen jouduttaessa, sopivasti muutoinkin, koska isonpuoleinen hauki molskahti veneen takana ja tokkasi uistimeen. Soutajat huudahtivat ja perämies alkoi lappaa siimaa veneeseen. Veden peto päristi ja ravisti omatoimisuutta rajoittavia »suitsia» päästään yrittäen, mutta siitä ei tullut mitään, »Professorin» väkäkoukut olivat iskeytyneet tiukasti sen punaiseen kitaan. Se oli menoa, ahneen venkaleen. Mutta pohina ja pärskinä siinä kävi. Kun pintahangoittelu ei tuntunut auttavan, syöksähti peto alaspäin. Uskomattoman syvän kuopan se löysikin sieltä. Sinne peto vajosi, siimakin juoksi ja hävisi vinosti alas kuin kaivoon.
— Jo on hirmu!
— On se!
— Se on monikiloinen, saattepa nähdä!
— Moni... tuo nyt on enemmän semmoinen oraakkelimainen ennustus.
— Arvaa itse tarkemmin! Sano grammalleen, jos tiedät?
Pojat jahkailivat jännityksellä odottaen. Mutta kalamies ei pelannut ensi kertaa »monikiloisen» kanssa näiden salmivesien syvänteissä. Hän lappoi siimaa, veti ja antoi perään. Koko vaivannäkönsä hän antoi juosta tyhjiin, niin että äkkipikainen »aina valmis» sitä sivusta katsoen harmitteli.
— On tuo puliveivaamista!
— On tämä! myönsi veivaaja laskien siimavyyhtensä viimeisetkin mutkat loppuun. Heittäisikö hän ehkä kelankin perässä?
— Ei sentään heittänyt. Onneksi myös hauki alkoi taas nousta. Selän puolella se pulpahti pintaan kuin mikäkin simpukan sukeltaja. Nähtävästi se huomasi nyt suunnassa erehtyneensä ja alkoi painella venettä kohti kuin krokotiili. Oli sillä kita! Ja hampaita sata! Kaarnaveneen ja nukke-Mooseksen se vaivatta olisi niellyt. Airot kohollaan odottaen soutajat kuvittelivat mikä mitäkin. Risto tempaisi hankaimistaan koko airon kuin vakavaan tappeluun valmistautuen.
— So, so, Lieto Lemminkäinen! Tuo haavi toki riittää, naurahteli perämies. Niin harmittavan rauhallisesti hän toimiskeli, otti lopultakin haavin, pyöräytti ja keikautti. Tämä loppuratkaisu kävi kyllä niin nopeasti, että vastapelaajakin ilmaa haukkoen jäi ihmettelemään sitä.
— On se ainakin viisikiloinen!
— Monikiloinen, sanoit äsken.
— Viisikiloinen, saat nähdä!
— Arvata... hän tarkoittaa. Me syömme sen kahdella aterialla saaressa. — Tyttöjen iloinen nauru helähti. Suut mareessa oli poikienkin. Myös tähystäjä kurkisteli ja räyskähteli. Tuskin koko veneessä oli muita vakavia kuin »professorin» hotkaissut hauki. Sillä nähtävästi oli siihen syytä, muilla ei. Soudettiin jälleen ja ripeästi.
Kunnes veneen kokka kihahti Hankasaaren hiekkaan. Tuota pikaa leiripaikka valittiin ja veneen lasti purettiin. Hetkinen levähdettiin ja työsuunnitelmat tehtiin. Sahoja oli kolme, kirveitä samoin. Isännän jo aikaisemmin merkitsemää leimikkometsää riitti sen sijaan minkä verran tahansa. Kirkonkylän talkoohakkaajia varten se alunpitäen oli ajateltu. Nämä oman väen talkoot ja hopeakirveet olivat pientä alkusoittoa talkoorynnistäjien kulta- ja suurkirveiden edessä.
Ryhmitysmahdollisuuksia olisi ollut useampiakin. Siskoparit... serkkuparit... tyttöpari... poikapari. Jahkailtiin sinne ja tänne, kunnes Saaren herra, kapteeni ja kalamies teki Salomonin ratkaisun: Serkukset pariksi... tyttö ja poika. Sitten jälelle jää vielä kolmaskin sopiva pari: Noppe ja minä!
Tämä ratkaisu varmaan olikin paras mahdollinen. Mitäpä siinä sitten enää muuta kuin nutut »naulaan» ja hihat heilumaan. Risto sylkäisi kouriinsa. Hänellä oli sellainen tapa, uimaan lähtiessäänkin.
Tottuneiksi mottimiehiksi heistä tuskin olisi voinut sanoa kuin korkeintaan kolmea, vaikkakin he kaikki, Noppea lukuunottamatta, olivat hankkiutuneet rautakirveen omistajiksi jo viime kesänä kotimetsässä. Tottuneemman parina kävi heikompikin täydestä. Sahat alkoivat sihistä, kirveet iskeä, puut rytistä. Ainoa henkilökohtaisesti töihin osaaottamaton kaveri oli Noppe, vaikka se vastaansanomatta olikin myöntynyt isännän pariksi. Se touhusi kyllä kovasti kuin ketturepolainen karhukuoman riihessä. Saman näköinen ja kokoinenkin se oli. Se nyysti ja »merkkaili» puita, tarkasteli niiden tyviä ja latvoja. Se haukkuikin muutamia, ehkä senvuoksi, etteivät kuivat kävyt työtoverin päälle putoaisi. Ne putosivat kuitenkin, oravan taitavasti nakkaamina.
Lyhyitä neuvonta- ja levähdystaukoja otettiin tuolloin tällöin, kellon kymmeneen joutuessa sitten parin tunnin mittainen ruokailu- ja sunnuntaihetki.
Kirsti hääräsi emäntänä. Ritvan ja poikien avustamana hän nopeasti valmisti maukkaan metsäaterian, jonka keittoruoassa huomattavaa osaa näytteli satahampainen hauen pääpuoli.
— Olet sinä emäntä eri luokkaa! kehahteli mottitoveri jo toistamiseen täytetty liemilautanen kädessä. Se tyhjentyi ensimmäistä nopeammin, koska oli jäähtyneempää. Emännän padassa riitti, äskeistäkin sakeampaa ja vastaavasti makeampaa. Se ansaitsi korkeimman arvosanan.
— Harvoin omaani kiitän, mutta nyt minun täytyy se tehdä. Hän on rakastettavin mottitoveri koko auringon alla! Niin taitava ja nopea hän on kokkinakin kuin olisi toiminut viisi vuotta partiossa.
— Tahi talvikauden kansanopistossa! lisäsi isä nauraen lähettäessään myös lautasensa lisäannosta noutamaan.
Heitti siihen harkitut sanansa vielä veli Hannukin, Ritva serkku tuskin montakaan. Hän nautti vain hiljaisesti tästä retkestä, ateriasta ja kaikesta. Häntä itseään niin paljon käytännöllisempi Kirsti serkku kävi päivä päivältä hänelle rakkaammaksi. Oliko hänen kätevyytensä ja sydämellinen ystävällisyytensä perittyä tahi opistosta hankittua tahi molempaa niistä? Tämä oli Ritvalle sivuseikka. Pääasia oli serkku itse, hänen kultainen sydämensä...
— Nyt metsä kirkkoni olla saa! hyräili Kirsti astioita pestessään. Ritva milteipä hätkähti. Ihmeellinen yhteensattuma! Hän juuri oli ajatellut sitä samaa. Olivatko ihmisajatukset säteileviä eetteriaaltoja? Johtiko niitä joku lähettäjä? Vaikuttiko niiden vastaanottamiseen tilanne, hetki, tahi sukulaisuus? Tällaista oli heille jo ennenkin sattunut, ja koulussakin muutamien toverusten kesken.
— Laulakaamme se laulu yhdessä! kehoitti isä.
— Sävelen muistan, vaan en sanoja, sanoi Risto. Asia oli korjattavissa pienellä kertauksella, mikä oli tarpeellista ehkä muillekin. He lauloivat ja jälleen Kirsti »sellollansa» säesti, ei kokonaan, vaan tuolloin tällöin sointuja ottaen. Osasiko hän toisen äänen vai tapailiko vaistovaraisesti? Isä kuunteli ja arveli kysäistä. Sointujen tapaileminen oli nuorempana ollut hänenkin luontaisharrastelujansa. Jos tyttärellä perinteellisesti oli sitä samaa, niin paras varoa julkisesti siitä huomiota tekemästä. Ihmissielussa itävät luontaisharrastelut olivat kuin perhossiipien väriä, jota oli varottava kourin koskettelemasta.
Tilt, talt... tai, tilt, talt... kuului jostakin läheltä kuin vettä tyhjään tynnyriin tiputtaen. Tynnyrilintu siellä tiputtelikin. Se jatkoi omilla soittimillansa metsäkirkkolaisten sunnuntaivirttä. Noppe heristi kuuloaan. Mietti, lähteäkö etsimään vai ei. Pää kallistui aurinkoiselle mättäälle, ruskea häntäkiemurakin avautui verkalleen. Se oli herkästi tarttuvaa. Jotakin »noppemaista» tuntui tällä hetkellä olevan heissä kaikissa. Korvat kuuntelivat. Silmät siristelivät. Aurinkoiselle mättäälle hervahti jännittynyt jäsen, yksi toisensa jälkeen. Sitten ylhäinen pikku apteekkari sai huoletta tiputtaa tilt- talt- mesitippojansa suoraan »tynnyriin». Jos joku niistä vaikka tynnyrin laitaankin sattui, niin yli ja ympäri kihahti. Niin ihmeellisiä taikatippoja hänen pullossaan oli.
Tilkuttaja lopetti, joku toinen aloitti, kolmas ja neljäs, käki ja rastas... Tuulen suhinaa kuului puiden latvoista, laineet liplattelivat rantakivikossa. Siinä oli sopivaa taustamusiikkia metsäkirkon solisteille, kuorolaulajille, itse »apteekkarillekin». Se purkautui esiin kuin näkymättömien urkujen pillipiipuista joskus vienompana, väliin vahvempana, miten taiteilijaurkuri milloinkin halusi sen esiin loihtia. Kunnes lepohetki metsäkirkossa oli kulunut loppuun. Noppe näppäsi kärpäsen nenältänsä, haukotteli ja nousi.
— Puoli tuntia, minuutilleen! virkkoi Hannu tarkistaen ajan rannekellostansa.
— Siinä on minulla kaveri, eri luokkaa! todisti Risto.
— Minun toverini se on! oikaisi mottimiehistä vanhin. Kaikki olivat virkistyneet, »kaveri eri luokkaa» ehkä sittenkin enimmän. Se paineli ylös mäkeen. Siellä oravat vikittivät ja rastaat käkättivät. Harakoita ja variksia, suuria metsälintujakin siellä kohahteli. Mutta niitä ei tähän aikaan vuodesta ollut lupa ahdistaa eikä haukkua. Ihmisten laatima lakipykälä sekin, jota vastaan Noppe esitti räyskivän vastalauseensa, vaikka sitä seurasikin kansalaisluottamuksen menetys ja ketjujen helistys ehdonalaisessa vankeudessa.
Puiden sahauksessakin Kirsti oli eri luokkaa! Riston täytyi sanoa se hänelle ja muillekin, milloin hengähdyshetkinä kosketuksiin jouduttiin. Ellei setä olisi ollut niin ylen taitava ja Hannukin niin harjaantunut, kunnianhimoinen ja väkivahva, niin neljä mottia ja pistevoitto!
Neljä mottia he ehkä saisivat, mutta pistevoiton kanssa mahtoi olla niin ja näin. Risto silmäili, arvaili, jopa mittaili, mikä vähän, tuskin ollenkaan lisäsi puita motteihin, enempää kuin Nopen haukkuminen, nyystäminen ja merkkaaminen.
Niin päivä kului ja työ edistyi. Neljä mottia jokaiselle parille tuli päivän saavutukseksi. Isännän mielestä se oli hyvä saavutus. Vielä toinen tällainen päivä ja neljä hopeakirvestä olisi ansaittuna, isännällä puoli kultaista, koska mottitoveri nähtävästi oli halukas luovuttamaan oman osuutensa hänelle päivän elämysten ja haukkumisten, ylitsekäymistenkin vuoksi. Retkitoverit eivät onneksi huomanneet niitä, tahi eivätkö liene olleet huomaavinaan.
Näissä muistoelämyksissään Noppe jälleen makaili somasti keinuvan veneen kokassa. Tuuli kävi, vaan ei ottanut. Päivä vain paistoi siihen suojaisaan tuutuun. Niin paistoi myös soutajien avokauloihin, käsivarsiin ja kasvoihin, perämiehellä paahtoi niskaan, jonka ruskeus jo ilman lisäpaahtamisia olisi riittänyt vaikka punanahkojen päällikölle.
Yksi pikkuinen hauki tarttui kotimatkalla uistimeen. Se ei ravistellut eikä pyristellyt, vain kiireen vilkkaa riensi venettä kohti, ettei soutajien tarvitseisi kauan odottaa. Kohtelias pikku hauki se oli. Sääli ottaa, sääli jättää. Sitä mielipidettä tuntui edustavan myös kalsea koukkuprofessori.
— Meillä on tänään ollut eri hauskaa!
— Motteja on tehty!
— Hirmuhaukia saatu!
— Metsäkirkossa tynnyrilintuina tilkuteltu!
Emäntä näistä sai tuoreita tervehdyksiä itsekultakin, isännältänsä vain sen pikku hauen. Mutta Kirsti kaivoi eväsrepusta sen lisäksi »krokotiilin» jäännökset.
Ritva oli saanut muutamia rakkuloita käteensä soutaessaan ja sahatessaan. Kynää oli vaikea käsitellä, milteipä hankalampi kuin airoa aamupäivällä. Kuitenkaan hän ei jättänyt rakasta punakantistansa. »Jos yhden kerran laiminlyö, sitten se kokonaan jää», oli joku tyttötoveri häntä neuvonut omista kokemuksistaan viisastuneena.
Ritva kirjoitti:
Professori koppasi krokotiilin... Hannu hakkasi kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin minä. Kirsti hääräsi kuin Pohjolan emäntä. Kansanopisto saa olla ylpeä hänestä. Ai, miten koskee... Tilt-talt-talt... Eipä koskekaan enää. Vielä tippa ja ensi talvena kaksi... tilt... talt...
Harrastusten pyhä puu.
Iloinen mekastus kaikui koulun pihamaalta maantielle asti. Se ei ollut mitään harvinaista, päin vastoin se kuului jokapäiväiseen leipään tässä talossa. Kaksisataa päivää vuodessa! kuului olevan urakka.
Opettaja Niemistön talkoomiehet eivät tyytyneet vähimmäismääriin. Kesäisinkin he kokoontuivat koululle, tosin vain kerran viikossa, mutta silloin heillä oli sitä nautinnollisempi retki. Ohjelmaan kuului kaikkea mitä keksittiin, eikä se ollut vähän. Opettaja Niemistön lajivalikoima oli riittävän monipuolinen. Muutamat aikuiset, vähempään tyytyväiset väittivät, että hänen koulussaan tässä suhteessa vallitsi milteipä runsauden pula.
Tämä kyllä pitikin paikkansa ulkoilmassa oleilemiseen, liikkuvaisuuteen, ehkäpä mekastukseenkin nähden, koska ne suurinpiirtein katsoen ovat yhtä ja samaa. Ulkoilmassa liikkuvainen, varsinkaan koululainen, ei kernaasti voi hypellä huudahtelematta, enempää kuin laitumelle laskettu varsa hirnaisematta. Kun sitä tekemässä on lähes satapäinen joukko, kuten tässä talossa tavallisesti, niin siinä syntyy hälinää, jota parhaimmalla tahdollakaan ei voida välttää.
Jos tällaisen lippukunnan johtajaksi sitten sattuu opettaja Niemistön tapainen »luonnonoikku», kuten eräs muodollisista asteista tarkasti kiinnipitävä nuori tarkastajaopettaja Niemistöstä johtokunnan esimiehelle oli suvainnut lausua, syntyy kentällä vallan erinomainen mekastus tahi kerrassaan tauko ja hiiren hiljaisuus. Tätä paikkakuntalaisetkin aluksi kovasti ihmettelivät ja kehuivat yhä. Heillä oli sellainen opettaja, joka vähäisestä koostaan huolimatta kykeni sataäänisestä soittimestaan ottamaan irti milloin mitäkin, »forttea»... »pianissimoa ja forttea», oli kanttori sanonut. Juuri tällainen opettaja Niemistö oli ja sellaisena jo varmasti pysyikin, sillä hän oli jo iäkäs mies, kolmikymmenvuotisen sotansa lähes loppuun taistellut.
Oli lämpöinen suvi-ilta ja »forttepiano» jälleen äänessä. Haka-Lahtelan serkukset pysähtyivät portille kuuntelemaan. Korkeushyppyä nähtävästi siellä harjoiteltiin.
— Alta auki, sanon minä!
— Sanot sinä, tuommoinen kiiskinpoikanen!
— Kiiskinpoikanen se vasta hyppääkin, kun on kiire!
— Ja sulla muka on!
— On niin! Olen Ovenssi. Pois.
— Ovenssi! Kuulkaa, mitä se kuvittelee!
— Ovenssi niin! Painan valtameren tyylillä, pois!
— Valtameren tyylillä... Kiiskin saksilla... Owens! Hi-hi-hii! Ha-ha-haa! Iloinen naurunremakka kieri pihamaan laidasta laitaan ja metsän rantaan asti. Risto avasi portin kiiruhtaen ottamaan selvää, minkä näköinen ja kokoinen mies oli Rantakylän »Ouvens», joka hyppäsi kiiskin saksilla »valtameren tyyliin». Hannu ei kiirehtinyt, koska tiesi sen ilmankin. Kiiskilän Riikan Vihtori se oli. Pieni mies, suuri pää, nokka kinainen kuten järven kiiskilläkin. Muuten yritteliäs poika, vaikka Ouvensin määrät, puoletkin niistä, mahtoivat jäädä hurskaiksi toivomuksiksi. Minkä mies mahtoi, kun hänellä oli niin pieni välitys, lenkosääret ja kiiskin pää.
Ainakin kymmenen poikaa hääri hyppypaikalla, lähes toinen mokoma kuulan kimpussa. Tusinan verran tyttöjä kihersi pikkukentällä värikkäine palloineen. »Aina valmis» tunnettiin täällä, ja otettiin vastaan iloisin ulvahduksin. Hyppääjät ja kuulapojat huutelivat kilvassa häntä puolelleen. Kansanäänestyksellä hänet nähtävästi olisi huudettu vaikka amatsoonien päämieheksi, mutta Ouvensin harrastuksille lämpöisenä kiiruhti hän hyppypaikalle. Hannu sai hoitaa kuulamiehet, Kirsti ja Ritva tyttöjen seurakunnan.
— Hyppypaikka on pehmitettävä ja kunnollisesti. Ouvensin kintut eivät pidä täräyksistä, aloitti treenari.
— Entä kiiskin evät? tiedusti joku.
— Eivät nekään.
Yhteisvoimin hyppypaikka pehmitettiin. Harjoitukset alkoivat Riston ohjauksella. Hän itse oli päätä pitempi muita, niin mitassa kuin taidossa. Hypyt olivat hänen heiniään ja sopivat mainiosti hänen voimisteluohjelmiinsa. Joukossa oli hyvää ainesta, solakoita, rivakoita poikia. Hyvällä harjoituksella heistä saataisiin tulevan ajan »Tuuloksia», kotikisojen »Kotkaksia», kuka tietää vaikka olympiakentän »Ovensia». Sillä mitäpä neekerit ja mulatitkaan muuta olivat kuin lihaa ja verta, vaikka taistelivat ja urheilivatkin »tähtilipun alla».
Pojat seurasivat tarkkaavina hänen neuvojaan, yrittivät vuoroon parantaen entisiä ennätyksiään. Vain Kiiskin Vihtori kyllästyi ennen pitkää. Resuisia housujaan kohentaen hän oikaisi kuulamiesten lippukuntaan, jossa hänen suuret luontaiskykynsä tulisivat mahdollisesti paremmin huomioonotetuiksi.
Hannu opasteli heittäjäpoikia tällä taholla. Kuulantyönti ei ollut juuri niin yksinkertainen asia, miltä se sivusta katsoen näytti. Voimakaan ei siinä auttanut, jos taitoa puuttui.
Hannu antoi jokaisen vuorollaan yrittää, sitten jälleen itse näytti, neuvoi ja kädestä pitäen opasteli.
— Kuula on asetettava sormikuppiin! Vielä lähemmäksi olkapäätä, se vies! Kas noin! Työntö on tehtävä joustavasti, vähän kiertäen! Kuin pyssyn kuulan rihloja pitkin lähettäisi! Ei noin, vaan näin! Työntää pitää... ei heittää! Kas noin! Jalkaa pitää vaihtaa näin! Työntö ja vaihto ovat yhtä tärkeitä... Niiden pitää aina liittyä joustavasti yhteen...
Tähän tapaan Hannu poikiaan opasteli. Näytteeksi hän työnteli muutamia kertoja itsekin. Kahdentoista metrin paremmalle puolelle rautapolla putosi. Tämä ei naurattanut enää ketään, Kiiskin poika nosti housujaan ja niisti nenää.
Kirsti ja Ritva järjestivät palloleikkejä tytöille. Joukossa oli monta reipasta tyttöä. Palloa milteipä jokainen oli tottunut taitavasti käsittelemään. Käsipallosta he kuitenkaan eivät mitään tietäneet. Siitä tuli heille uusi, hauska ja jännittävä peli.
Harjoitusten kestäessä opettaja rouvineen palasi kylästä. Opettaja kiiruhti viipymättä kentälle. Hän ei ollut nähnyt Ristoa eikä Ritvaa sitten viime kesän. Hän ihmetteli heidän kasvuaan ja toivotti tervetulleiksi koulun kesäisiin »kenttäjuhliin», heidät kaikki. Se oli samalla toivotus hänen omille oppilailleenkin, koska tämä oli ensimmäinen kenttäilta koulun päättymisen jälkeen. Hänellä oli tarjottavana, kuten tavallisesti, kuivia herneitä takin taskussa. Ennen hyvään aikaan Hannun ja Kirstin kansakoulua käydessä opettajan takin taskusta oli noussut kourantäysi muuta hyvää, karamellejä, rusinoita, pähkinöitä... Ne ajat olivat muistoja enää. Mutta opettaja oli yhä sama, nykyisten ja entisten oppilaittensa ylimmäinen ystävä. Mehiläisinä he kihersivät hänen ympärillään. Hän oli viisas hoitaja, joka milloinkaan ei varomattomasti hälväissyt.
— Kylläpä olettekin jo ruskistuneet ja puolipakanoiksi villiytyneet. Jaa, jaa, sitä syksyäkin taas!
Hän huokasi. Tuskinpa sentään niin murheellisena, miltä näytti. Herneitään hän jo tiputteli vain pari, kolme itse kullekin. Aika vaati ankaraa säännöstelyä, myös makeisherneiden jakelussa. Sitäpaitsi pari hernettä maistui makeammaltakin kuin kourantäysi. »Kun panee vain vähän mureketta leivän päälle, niin se särvittää hyvin», kertaili hän Jukolan Simeonin sanoja, samannäköinen kääppä mahtoi olla ulkonäköisestikin.
— Puuttuuko teiltä pallo ja maila? Miksi ette hakeneet niitä meidän eteisestä? Tiesittehän, missä avain on, milloin ei ole ovessa. Kaikki siitä olivat selvillä, paitsi oudot ohikulkijat, joiden tuskin tarvitsikaan sitä tietää. Joku oppilaista juoksi noutamaan kisavälineitä. Tällä välin huudettiin johtajat. Valituiksi tulivat Kirsti ja Hannu. Tästä päättäen vallitsi joukossa asiantuntemus ja ennakkoluuloton arvonanto. Kirsti oli joukkueen johtajana hyvinkin Hannun veroinen, nauttien tyttöjen puolella jakamatonta »kansalaisluottamusta». Opettaja oli itseoikeutettu erotuomari, ehdottomasti puolueeton.
Valitut johtajat »keittivät huttua». Kirsti voitti siinä, koska nähtävästi useammin oli keittänyt huttua padassakin. Päälliköt alkoivat valita puoluelaisiansa yhtä nopeasti kuin nokkelasti, isommasta päästä, isompia päitä, tasapuolisesti tyttöjä ja poikia. Kiiskin Vihtori jäi viimeiseksi, mikä oli ihme vain hänen omasta mielestänsä. Tai ehkä kaikki parhaat tällä kertaa jäivät viimeiseksi, sillä huutamatta kuin kukuksi kuormien päälle tulivat Risto ja Ritva, edellinen Kirstille, jälkimmäinen Hannulle.
Hannu voitti vuoroarvonnassa. Peli alkoi rivakasti heti ensi erässä. Koppipalloja lyötiin vähän, maanuoliaisia sitä enemmän, pikkuiset pirpanatkin hivahuttelivat niitä kaivotielle, jopa maantielle asti. Kaikesta näkyi, että pesäpalloa oli tässä kylässä jo vuosikausia innolla harrasteltu.
Mutta kenttäpuoli osasi myös läksynsä. Joukon johtaja pompahteli ensimmäisellä pesällä ja koppasi hienosti. Syöttäjänä hänellä oli Rajalan Hilma, eri »Stiiknafuulia» hänkin. Että noin taitavia tyttöpelaajia löytyikin täältä maaseudun korpikylässä! ihmetteli Risto puoliääneen viimeisellä pesällä.
Oli siinä nikottelemista vastapuolen johtajallekin, varsinkin siinä tempauksessa, joka sattui hetkistä myöhemmin. Johtaja itse paloi ja menetti ensimmäisen juoksunsa Kirstin ja hänen lukkarinsa taitavan yhteispelin ansiosta. Siitäkös kentällä riemu remahti.
Tapahtui puolen vaihto. Kirstin joukkue voitti ensimmäisen vuoron viidellä kolmea vastaan. Toisessa tuli tasapeli, kolmas päättyi »hannulaisten» merkeissä neljällä kahta vastaan. Lopullinen tulos oli 12—11 Kirstin hyväksi. Eläköön! Eläköön! huudettiin voittajille, vaikka siellä hallitsikin naisvaltikka — ja lukkari, se ilon ja murheen kryyni, nopea kuin kärppä, äkeä kuin ampiainen.
Pallopeli urheiluharjoitusten jälkeen oli pehmentänyt niin miehet kuin mielet. Liikoja ei hypähdelty, kiljahtelemisesta ei enää merkkiäkään. Opettaja kehoitteli nuorimpia kotiinsa lähtemään; mikäli varttuneemmat halusivat, niin saivat lähteä tutkimusmatkalle puutarhan puoleen. Haka-Lahtelaiset ja kymmenkunta vanhempaa oppilasta noudattikin hänen pyyntöään.
Koulun puutarha, vaikka pienehkö, oli kiintoisa katseltavaksi kenelle tahansa. Opettaja Niemistö oli suuri luonnonystävä ja kokeili aina. Hän jalosti hedelmäpuita ja marjapensaita. Hän harrasti kukkia ja kalliokasveja. Hänen viimeinen »kärpäsensä» oli tomaattien oksastaminen perunan varsiin. Tänä kesänä hän aikoi kokeilla sitä laajemmassa mitassa. Maatalouskerholaisia varten se oli mainio keksintö. Näin saataisiin satoa sekä varsista että juurista, tomaatteja ja perunoita. Tomaatinviljelys helpottuisi ja yleistyisi, mikä taimien saannin vaikeuden ja kalleudenkin vuoksi ei muuten pitkiin aikoihin olisi mahdollista.
Luonnollisesti käytiin jälleen katsomassa myös puutarhan keskeisintä nähtävyyttä, alati uusissa muunnoksissaan nuortuvaa vanhaa omenapuuta. »Hyvän ja pahan tiedon puuksi» eräs koulun aikaisemmista oppilaista sen oli ristinyt. Se tarttui kiinni paremmin kuin opettajan oksastukset. Rantakylän koulun »hoopee-puu», tämän lyhennyksen oli joku toinen jälkiviisas keksinyt, tunnettiin jo naapuripitäjissäkin. Sadat aikuisetkin olivat käyneet sitä katsomassa enemmänkin puun nimen kuin luonnontieteellisten harrastustensa vuoksi. Ulkonäöltään se oli kuin mikä tahansa hyvin hoidettu vanha omenapuu. Sen ihmeet aukenivat vasta luonnonystävälle ja tarkkailijalle. Vuosien kuluessa opettaja Niemistö oli ympännyt sen oksiin muiden omenapuiden silmuja, sekä jalostettuja että jalostamattomia, yleensä kaikkia, mitä hän koti- ja ulkomaiden tarhoista oli käsiinsä saanut. Työ oli onnistunut hänelle sikäli, että kukintoasteella oli jo alun toistakymmentä jalostusoksaa. Kahdesta uudesta oli toiveita tänä kesänä. Ne, kuten myös useimmat vanhemmista, olivat jo kauniilla kukkanupulla.
Jokainen vanha oksa ja uusi istukas sai kasvuvoimansa saman kotimaisen kantapuun elinnesteistä. Mutta hedelmien maku ja tuoksu oli siitä huolimatta jokaisen lajin omia perinteitä. Kaikissa niissä kuitenkin oli myös jotakin yhteistä, jotakin sisarusnäköä ja sukulaisuutta. Sitä oli jo kukkien tuoksussa ja hedelmien ulkonäköisyydessä ja laadussa. Astrakan... kaneli... lepaa... eri laatujen oksahedelmä oli perusolemukseltaan se kuin oli, kuiva tahi makoisa, makea tahi hapan, mutta tämän lisäksi se oli muutakin, mitä yksinäisenä perusrunkoonsa jalostettu laatuveli ja sisko ei ollut. Se oli astrakan — kaneli — lepaa — hoo — pee — puu!
Puun erikoisuuksia esitellessään opettaja innostui kuten aina ennenkin. Hänen silmänsä loistivat kuin kastehelmet hänen hoo-pee-lepaittensa ja astrakaaniensa kukkasissa. Hän oli »kärpäselleen» erikoisesti lämpöinen nyt senkin vuoksi, että hänen tämänkeväiset tanskalaiset ymppäyksensä olivat hyvin onnistuneet. Hän haisteli ja siveli niitä hellävaroen. Jokainen vuorollaan pääsi katsomaan niitä. Niissä ei nähty muuta kuin pari tummaa silmua ja vahasiteet. Opettaja vain näki elon merkit. Hän haistoi ne ehkä...
Niin paljon virkistystä ja nautintoa hoo-pee-puu hänelle oli tuottanut, että sitä kukaan itse kokematta ei voinut uskoa. Se oli kestänyt sotatalven ankarat pakkasetkin, vaikka kaikki satavuotiset kirsikkapuumetsätkin olivat paleltuneet. Mutta hoo-pee ei ollut vanha, se ei tullutkaan vanhaksi, koska se uudistui joka kevät. Sen yhä nuortuvat elinnesteet olivat lämpimämmät kuin muiden ikäistensä. Siinä se piili hoo-peen elinvoiman salaisuus.
Ihmeellisen hoo-peensä luota opettaja johdatteli opintovieraat taimitarhaansa. Paljon kiintoisaa nähtävää oli sielläkin. Eri asteilla tarkoin merkittynä kasvoi siellä monia omenapuulaatuja, jotka opettaja oli jalostanut ja yksilöllisesti kasvattanut. Veistä ja saksia hän sanoi käyttävänsä yhä varovaisemmin, ehkä saman verran kuin ihminen kynsiään hoidellessa. Poistettava oli ainoastaan se, mikä epäsovinnaisesti kasvoi tahi muita pahensi. Näin luonto itsekin teki. Kasvatus- ja jalostustoiminnoissa se oli ihmisen parhain koulumestari.
Jo vuosia opettajalla oli ollut sellainen tapa, että jokainen koulusta päästötodistuksensa saava oppilas sai muistoksi myös oman omenapuunsa. Jokaisen oli maksettava hinta siitä »luonnossa» kouluvuosiensa aikana. Neljä tulitikkulaatikollista omenansiemeniä, mitä maatiaisempia sitä parempia. Näistä opettaja kasvatteli perusrunkoja jalostusoksilleen. Jos siemeniä karttui enemmän kuin hän tarvitsi, saivat monet isommatkin taimistot niitä häneltä käytettäväkseen. Mutta ne elävät »päästötodistukset» hänen oppilaittensa kodeissa kukoistivat ja kantoivat satoa. Niitä oli kasvamassa jo sadottain laajan kyläkunnan eri puolilla, muutamissa lapsirikkaissa taloissa jopa puoli tusinaa. Valitettavasti monet niistä olivat pakkastalven kourissa sortuneet, mutta uudet vesat olivat jo kannoista nousseet. Viime kesänä jo eräät niistäkin olivat kantaneet hedelmää, näin esimerkiksi Kirstin ja Hannunkin »todistukset» Haka-Lahtelassa.
Tänä keväänä oli todistuspuita jaettu parisenkymmentä. Saman verran istutuskelpoisia oli jäänyt taimistoon vastaisen varalle.
Mutta hedelmätarhan aurinkoisessa yläreunassa sijaitsi hunajakärpästen valtakunta. Kokonainen miljoonakaupunki se varmaankin oli, vaikka »kortteleita» vain kymmenkunta, kaikki saman pääkadun varteen tiloitettuina.
— Iltakonsertti on alkanut. Istutaanpa levähtämään ja kuuntelemaan sitä! kehoitteli opettaja vieraitaan. Vierailijat etsivät kukin istumapaikkansa mehiläiskaupungin huvipuistosta. Siinä heidän silmiensä tasolla saman kadun varrella sijaitsivat lilliputtien miljoonakaupungin kymmenen asuinkorttelia ja lentokenttää. Tuhannet koneet surisivat, tulivat ja menivät. Niiden pohjapyörät ja karvaiset takatassut töpsähtelivät somasti lentokenttien lauta-alustaan.
— Niillä on ollut hyvä päivä tänään. Tankit ovat täynnä hunajaa, kuiskasi opettaja, joka töpsähtelyjen äänestä kuuli, missä lastissa lentäjät hunajamailtaan palasivat. Oli siinä hurinaa ja vilskettä! Se oli hämmästyttävä näkemys katselijalle, joka mielessään alkoi sitä pohtia. Joukkotoiminta juoksi kuin nauhaa pitkin. Ei tapahtunut eksymisiä eikä yhteenajoja. Ei vahingonlaukauksiakaan pamahdellut. Kaupungin ulkopuistossa tarkkailevien vieraiden ei tarvinnut kaivautua kallioiden alle pommisuojiin, vaikka tuhansia, kymmeniä tuhansia lentäjiä risteili matalalta huristaen heidän ylitseen.
— Oletko ennen nähnyt laiskalla miehellä noin ahkeraa väkeä? kysäisi opettaja Ristolta.
— En ole nähnyt noin yritteliäälläkään, näin paljoa, vastasi Risto kohteliaasti oikaisten.
— Miljoona-armeija ahkeraa rauhan väkeä! täydensi Kirsti.
— Vaikka ne itse kukin lennättäisivät vain neulan nupin kokoisen kipenen hunajaa, niin... Ritva jäi pohtimaan, paljonko siitä kokoontuisi.
— Niin se olisi yhtä kuin miljoona hunajanuppineulaa! virkahti Hannu viimein ratkaisten helposti tämän yksinkertaisen matemaattisen tehtävän.
Mutta rikas mies, rauhan kaupungin ja armeijan omistaja vain naurahti, mietti ja vaikeni. Näin kaiketi suuret rikkaat tavallisesti tekevät, milloin heidän miljoonapisaroistansa verotusta varten esitetään kiperiä kysymyksiä. Tässä tapauksessa kylläkään ei mahtanut olla juuri siitä kysymys. Lepäiltiin ja nautittiin, katseltiin ja kuunneltiin pikku lentäjien sinfonioita taas.
— Soditaanko tässä kaupungissa milloinkaan? kysäisi Risto vihdoin.
— Vuodatetaanko yhtä veripisaraa? täydensi Ritva.
— Ei milloinkaan! naurahti miljoonamies. Mehiläinen on niin pikkuinen, vain hunajaa, ei verta. Mutta epäjärjestystä ne eivät kärsi. Ja kaikki laiskat kuhnurit sieltä kylläkin armotta karkoitetaan. Ihmeellistä on mehiläisten elämä. Jospa vain ymmärtäisimme heidän kieltänsä, tuota monivivahteista surinaa.
— Sirveit! Sirveit! Kuka ymmärtää! Se kuului opettajan antennilangalta terävän ärsäkkäästi, kuitenkin niin suloisen hivelevästi. Kaksi valkorintaista laulajaa, kevään ensi pääskyt olivat istahtaneet siihen duettojansa esittämään. Nähtävästi ne olivat miljoonakaupungin vakinaisia kesätaiteilijoita.
— Moskiitto! huudahti Risto.
— Liperaattor! naurahti Hannu.
— Rauhan »moskiitto» ja kevään »liperaattor», täydensi opettaja silmiään varjostaen.
Niitä juuri ne olivat. Merien takaa ne sydänkaipuunsa kiidättäminä ihmemoottoriensa lennättäminä olivat pikavauhdilla kiitäneet kohti tätä pohjoista synnyinmaatansa. Niiden tarkoituksena ei ollut häviön eikä murheen tuottaminen, vaan elämän ja ilon rakentaminen. Miten paljon jalommat ja korkeammat tavotteet niillä olikaan kuin nelimoottorisilla ilmojen jättiläisillä maailman ja Euroopan onnellistuttajilla. Suurempi oli myös niiden palkinto. Kesäinen koti! Jatkuva elämä! Tuhatvuotinen valtakunta!
Tänä iltana Ritva jälleen oli väsynyt, niin suloisesti uupunut. Kuitenkaan hän ei voinut rakasta punakantistansa kokonaan merkinnöittä jättää, kun päiväkin oli ollut niin antoisa ja ihmeellinen. Hän kirjoitti omalla »pikakirjoituksellaan» muutamia muistipisteitä, kuin hunajapisaroita, jotka sitten aikoinaan muistellessa loihtisivat tämän kesäisen päivän kuvat jälleen elämään ja sädehtimään.
Koo-koo (Koulun kenttä) Pee-pee (Pesäpallo) Hoopee-puu! (Harrastusten pyhä puu) Aaa-ämmä (Ahkerat ämmät, mehiläiset) M-L (Moskiitto Liperaattor).
Hän tarkasti omituisen pikakirjoituksensa. Sen lyhennysmerkit leikittelivät pian hänen unikuvitelmissaan hupaisina pikku tonttuina.
Juhannussauna.
— Nyt jo tiedän, mitä merkitsee, kun sanotaan: Monta rautaa tulessa!
— No, sanoppa se, tuota noin... tarkoitan...
— Se merkitsee sitä, että miehellä on mahdoton touhu, eikä mitään saa milloinkaan valmiiksi.
— Soo! Vai sitä se... tuota noin...
— Heikillä sitä, että milloinkaan ei saa tuota piippuaan viritetyksi.
— Soo! Näinköhän tuota...
— Näin se on. Tuota, mitä sanoinkaan, tarkoitinkaan, pääkin on jo ihan sekaisin.
— Tuota noin... sanoit, että on hyvä asia, kun on piippu. Sitä minäkin, tuota noin... ei mene pää pyörälle, tarkoitan, pasmalangat sekaisin.
— Tarkoittaako Heikki, että minunkin pitäisi ruveta tuputtamaan kessua piippuun?
— Enhän minä sitä! Mitäs sinä nuori mies turhan tähden tuputtamaan.
Heikki sai savut ja naurahti. Niin Ristokin ja sitten kaikki kirkastui, päiväkin taas paistamaan vetisen pilvensä takaa. He olivat kahdella hevosella hiekkaa hakemassa juhannukseksi pihamaan käytäville. Emäntä oli vihjaissut, eikä Heikki milloinkaan ummistanut korvaansa emännän vihjaisuille. Isäntä liikuskeli lautakuntien asioissa pitäjällä. Kieli vyön alla oli häärättävä nyt isäntämiesten, kuten kaikkien muidenkin. Vihollinen oli aloittanut rynnistyksensä. Asettuu siitä jälleen, kun aikansa reuhtoo. Niin itätuuli aina, tuota noin...
Näin Heikki selvitteli, savujakin siinä ohessa pöllytteli pasmalankojensa selvitykseksi. Sitten pisteltiin hiekkaa kuormat taas ja pian ajeltiin kotiin. Päivä oli puolessa, työt tuskin vielä. Hiekkakuorman perässä astellessaan Risto mietti ja järjesteli niitä.
Kesantomaan äestystä hänellä riittäisi pariksi tunniksi ehkä. Se oli hupaisaa työtä pyörivällä rullaäkeellä ja hyvillä hevosilla, joita kärpäsetkään eivät vaivanneet, koska sää oli viileää. Juhannukselta lämpenee! oli Heikki vakuuttanut. Lämpenikö kesä? Asettuiko itä? kuten Heikki ennusti. Pahalta se nyt näytti. Toivossa täytyi elää.
Kesantopelto vei pari tuntia, kuten hän oli arvellut, mutta hyvään kuntoon se tuli. Taivas kirkastui pilvettömäksi ja ilmakin jo lämpeni. Antinpellon viljelyspalstoilla punajuuret ja lantut jo olivat nousseet kauniisti oraalle. Taimirivit juoksivat pellon ylitse kuin viheriäiset nauhat. Mutta eräät rivit olivat jääneet päästä auki, kylväjällä nähtävästi liian kiire. Taiminauhojen »mutkilleen heittäminen» ei myöskään näyttänyt oikein hauskalta pellon päästä katsoen. Asia ei ollut enää korjattavissa. Sisko ja serkut olivat huomanneet sen paremmin kylvökonetta raksuttaessaan. Toista kertaa ei mokoma huolimattomuuden vahinko pääse minullakaan uusiutumaan, päätteli Risto itsekseen.
Hän ryhtyi työntämään »Planet Junioria», joka nyt oli haraksi montteerattu. Se ei raksuttanut tällaisenaan, pyöri vain kiltisti ja hupaisesti. Rikkaruohot hävisivät taimistorivien välistä. Multa muheni mustaksi ja pehmeäksi. Taimirivit näyttivät silmissä kasvavan. Ne kohosivat mullasta kuin virkistävästä kylvystä. Hupaisaa työtä tämä oli kylvettäjästä. Sitä ei olisi hennonnut enää kesken jättää. Saatuaan palstansa loppuun Risto työnsi haran kalustovajaan. Kirsti tuli häntä vastaan pihatiellä.
— Kuulehan Risto! Etkö juhannussaunaa lämmittäisi? Sitten käväisemme uudet kylpyvihdat taittelemassa!
— Käskystä ja mielihalusta!
— Voi, ihanuus!
— Hyvät niistä teemme ja ihanista oksista, saat nähdä. Mutta ensin keittiöön kahville. Saat siellä muutakin lämpöistä!
Kirsti naurahti raikkaasti. Hän juoksi tupaan syli valkoisia vaatteita täynnä. Mitä hän tarkoitti muilla lämpöisillänsä? No, kaikki mitä iloinen serkku tarjosi oli lämpöistä, keveää ja valkoista. Risto juoksi tavoittamatta pakenijaa, joka tällä välin oli käväissyt jo mankelihuoneessa. Hän palasi sieltä keittiöön uunilämpöisiään tarjoilemaan.
Se oli kauniisti kohoutunutta hiivaleipää. Voi suli leivän lämpöisellä pinnalla hunajan juoksevaksi, keltaisen makeaksi. Kirsti siveli sitä taitavasti ja Risto innostui kehaisemaan saunan lämmityksellänsä jo etukäteen.
— Kyllä minä saunan nyt lämmitän!
— Terva seinillä kiehuu, niinkuin tuo voi sinun hiivaleivälläsi!
— Älä polta isoisän saunaa! varoitteli serkku itsekin voirieskaa mielihyvin haukaten.
Talon kesäsauna oli vanha savusauna, jo isoisän rakentama, kuten Kirsti sanoi. Sisäseiniltään se oli pikimusta, kiuasuunilla lämpiävä. Karjakeittiön vieressä oli uloslämpiävä uudenaikaisempi sauna kylmän ajan käyttöä varten. Vanha sauna sijaitsi niityllä, jonka halki puro virtaili. Saunan kohdalla oli siinä pyöreä hiekkapohjainen suvantolampi. Se oli mainio huuhteluallas niin kylpijöille kuin pyykkäreille. Ihanteellisempaa saunan paikkaa ei rakentaja olisi voinut keksiä.
Saunan päädyssä oli avokatos lämmityspuita varten. Nykyinen isäntä oli tarkka ja huolekas mies polttopuiden käyttöön nähden. Puut niin piharakennuksen halkovajassa kuin täällä olivat kuivia, helposti syttyviä ja tehokkaasti lämmittäviä. »Kituliaan tulen ääressä tuskaileva ihminen on ikävä ilmestys katseltavaksi», oli setä näistä asioista mottimetsässä puhuttaessa sanonut. Hän tarkoitti sillä yleensä saamattomuudesta johtuvaa kituliasta elämää.
Kuinka puu saattoikin olla noin kevyt ja hilpeä! ihmetteli Risto itsekseen, kun halkoja saunan uunin eteen kantoi. Puiden pinnalla poreili kuulakasta pihkaa. Erikoisia syttyvirikkeitä ei tarvittu, vain vähäinen »vuolaisuparta», lapsipuun reunasta. Raapaistu tuli kihahti siihen kuin tervatappuroihin. Näin mainioilla puilla tällaista saunaa ei Risto tätä ennen ollut lämmittänyt edes unissaan. Tuskin viittä minuuttia oli kulunut, kun koko uunin täysi jo leiskui ilmiliekissä. Kirkkaat pihkapisarat kiehuivat, rasvainen tervaneste juoksi ja leimahti tuleen. Mutta joku oksanreiku ampui mustaa savua sihisevänä suihkuna, kuin pillillä puhaltaen. Kiuaspesän lakeen kerääntyvällä savulla vasta temput oli. Kuin joustavaselkäinen vesieläin, saukko tahi vesikko, se työnsi päänsä tahi häntänsä jokaisen kiuaskiven koloon. Sitten se painoi selällään niinkuin koko kiukaan olisi tahtonut edellään työntää. Niin se työnsikin itsensä lävitse kiukaan selkäpuolesta. Sillätavalla väljempiin tiloihin päästyään se nopeasti muutti muotoaan. Ei eroittanut enää päätä eikä häntää, näkyi koko saunan täyttävä ja pimittävä suuri alkueläin vain. Se haki nyt ulospääsytietä tästä »Noakin arkista».
Risto katseli ja kuvitteli. Uunitulen iloisesti räiskiessä ja savueläimen muotojaan muutellessa saattoihan saunan lämmittäjä kuvitella milteipä mitä tahansa.
Mutta sitten hänen oli noustava pumppaamaan saunavettä pataan. Se oli helppo ja hupaisa tehtävä sekin, vain vähän aikaa pumpun tangossa oli nytkyteltävä. Hän viritti tulen padan alle hehkuvalla kekäleellä, lisäten samalla saunan uuniin puita. Lämpöä tuntui olevan jo saunassa. Eiköhän pihka jo alkaisi kihota kattoparruista ja ylimmistä seinähirsistä?
Lupauksensa mukaan Kirsti tuli noutamaan saunan lämmittäjää kylpyvihtojen tekoon. Mutta ennen sitä oli sauna järjestettävä »riittymäkuntoon». Kansi vesipadan päälle! Kekäleet keskelle uunia! Luukku uunin eteen! Ja räppänä kiinni!
Kirsti teki ne kaikki milteipä samalla kun sanoi. Eri ripeä tyttö hän oli! Savusaukko kerrassaan, vaikka ei pistänytkään nokkaansa joka kiven koloon!
Kirsti tiedusti, mitä Risto oli naurahtanut. Vieläpä Risto sellaisia hänelle kertoilemaan, eikä siinä ollut enää aikaakaan. Kilpaa juosten he lähtivät vasikkahaan koivikkoon. Kilpailun loppuvaiheessa vasikatkin kirmaisivat heidän edellään hännät sojossa. Koivikon laidassa ne kuitenkin kierähtivät omille murtomaaradoilleen.
Tiesikö partiopoika, millaisista puista kylpyvihdat taiteltiin? Koivupuista tietenkin! Tarkemmin määriteltynä sellaisista, joita sanottiin raudaskoivuiksi. Niiden lehdet ovat suuret ja suipot. Kielellä sipaisten ne tuntuvat sileäpintaisilta! Aika paljon asiatietoa siinä olikin. Varmaan puolta vähäisemmillä oli kylpyvihtoja taiteltu.
Mutta juhannusvihdat olivat eri luokkaa! Raudaskoivuillakin oli eroa, niinkuin oli vasikoilla ja vasikan kanssa kilpaa juoksijoilla. Katsohan nyt! Tässä oli raudaskoivu, näet sen lehdistä, tunnet sen kielelläsi. Sen lehdet ovat pienet ja kituliaan kuivakiskoiset, kuten huomaat. Se näyttää meille sanovan: Olen nälkäinen ja viluinen! Älä ryöstä vaatteitani! Olkaamme jalomielisiä. Emme toki riistä varjopuolen lapsiraukalta hänen verhojansa!
Tähän tapaan Kirsti puheli ja Risto ihmetteli.
— Olet sinä vasta!
— Vasta on sama kuin kylpyvihta eräissä paikoin Suomenmaata. Viime talvena minäkin sen »vasta» kuulin. Opistossa oli muutamia tyttöjä kylpyvastan mailta.
Naurava tyttö hypähteli eteenpäin, Risto seurasi pomppien perässä. Pian he joutuivat päiväpuolen rinteeseen, jonka välkeässä maastossa kasvoi reheviä lehtipuita, koivut raudaksia milteipä järkiään.
Se näkyi, ei tarvinnut kielellä tunnustella. Oksat olivat lehteviä, lehdet suuria ja reheviä. Nämä koivut tuntuivat puhelevan keväisempää kieltä kuin äskeiset pimeän pirtin asukkaat. Kas, päivää! Johan tulitte! Joko juhannus on? Meillä onkin tässä jo liikoja nuttuja... Rapsikaa niitä vähän, niin tulee vilpoisempi olo!
He tekivät niin, rapsivat hyvällä mielellä, mutta luonnonystävän hellävaraisella kädellä. Kirsti puheli hupaisasti vihtoja taitellessaan. Auringon paistaessa keveää työtä tehtäessä puhe luisti häneltä luontevasti. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, korvansa heleät. Kiharainen hiussuortuva oli kierähtänyt hänen otsalleen, osan kasvojakin varjostaen. Päätään huiskauttaen hän heitti sen. Kihara näytti tietävän, mihin katraaseen se kuului. Totisesti, kerta kaikkiaan Kirsti itsekin oli kuin päivänpuoleisen rinteen raudaskoivu, yksi parhaimmista...
— Mitä sinä katsot?
— Enhän minä... kun silmääni lepäytin.
— Ottaako vihdan teko niihin?
— Ottaa!
— No, joko myönnät, että on ero koivulla ja koivulla, raudaskoivullakin?
— Jo! myönsi Risto harvinaisen lyhytsanaisesti.
— Mutta tiedätkös, mitä juhannusvihtaan muuta on taiteltava kuin raudaskoivun varpuja?
Mistäpä Risto sen olisi tietänyt. Kirstin täytyi hänelle selvittää. Täydelliseen juhannusvihtaan tarvittiin yhdeksää lajia puunoksaa, varpua tahi kukkaa. Yksinkertaisemmin sanoen sitä tuoretta, mitä vihdantekijä lähettyviltään sattui löytämään. Ellei hän löytänyt yhdeksää, niin hätätilassa kuusikin riitti.
— Pitikö sen olla paihkainen?
— Älä venkoile! Kuutta laatua tarkoitin.
— Kelpaako joukkoon kataja ja nokkonen?
— Kun koetat, niin tiedät.
Näin hauskoja puhellen he taittelivat raudaskoivun lehväisiä oksia, juhannusvihdan taikavarpujakin. Mutta yhdeksää laatua ei ollut niinkään helppo löytää. Ehkä oli otettava joukkoon katajia ja nokkosia, suopursuja kuitenkin. Niistä lähti voimaa antava tuoksu.
Kirsti vakavoitui aikuiseksi. Hän tiedusteli, olivatko serkut tänä kesänä viihtyneet Haka-Lahtelassa. Kaikkea hän vielä kyselikin. Kohta kuukausi oli mennyt kuin kuusi päivää. Liian pian koko kesä kuluisi. Jospa vain pojilla ei olisi niin ankaraa taistelua puolustuslinjoilla, missä vihollinen suurin voimin ryntäili. Paljon nuoria miehiä oli jo kaatunut, myös Riston koulusta jo pari edellisenä keväänä ylioppilaaksi päässyttä poikaa. Riston veli ja Kirstin veljet, tämän talon vanhimmat pojat Antti ja Pentti, olivat sentään vielä säilyneet.
— Mitä arvelet, säilyvätkö edelleenkin? Risto heitti tämän kysymyksen niin yllättäen, että itsekin hätkähti. Puhumatta mitään Kirsti katsahti häneen.
— Vaikea on tuo kysymys vastattavaksi. En voi siihen enempää sanoa kuin mitä toivon, ja senhän sinä ilmankin tiedät, sanoi hän vihdoin mietteliäästi.
— Tiedän! Suo anteeksi, että ajattelemattomia kysyinkään.
— Tällaisia me tänä aikana kyselemme itseltämme monta kertaa päivässä. Nyt kysyn minä puolestani sinulta jotakin.
— No?
— Kestääkö Suomen kansa?
— Suomen kansa!
— Kovat koettelemukset ovat varmaankin vielä edessämme.
— Yhtä kovia olemme ennen kestäneet. Olethan historiaa lukenut.
— Olen lukenut.
— Ja epäiletkin vielä.
— En epäile. Koettelin vain yhteistä uskoamme.
— Se on vahva kuin tuo Pökkelövuori.
— Pyöreälakinen, mutta laakeapohjainen, vahvisti kyselijä naurahtaen.
— Ei kukaan vieras voisi menestyä meidän maassamme, kehitteli Risto edelleen.
— Ei ainakaan niin hyvin kuin me itse, täydensi Kirsti.
— Sentähden minun mielestäni ei kenelläkään ole syytä tulla ryöstämään meidän omaamme. Jos kuka yrittää, on meillä pyhä oikeus iskeä, puolustautua henkeen ja vereen...
— Pyhä oikeus... Kirsti sai jälleen vihdan valmiiksi. — Pyhä oikeus, hän kertasi taivaalle katsahtaen. Se oli seesteinen ja korkea. Vain keveä hattarapilvi liikkui siellä.
— Tällaisena järjellemme käsittämättöminä aikoina emme oikein aina jaksa uskoa siihen, koska se liikkuu niin korkealla.
Hän katsahti jälleen taivaalle, eikä Risto voinut olla kysäisemättä, kumpaa hän tarkoitti.
— Niitä molempia. Yhtä varmasti kuin tuo pilvi liikkuu tuolla, pyhä oikeus istuu käräjiä sen yläpuolella.
Riston teki mieli väitellä vähän vastaan. Kun väkivaltiaat jakoivat oikeutta miekalla, niin heikkojen oikeutta tuskin oli olemassa.
— Kyllä varmaankin se oli! Kirsti sanoi sen niin vakuuttavasti, niinkuin nitoi kylpyvihdan, kattoi pöydän, perkasi kasvimaansa. Mitä hän teki, se näkyi. Mitä hän tosissaan sanoi, se oli totta. Mutta kylpyvihtoja heillä oli jo riittämiin asti.
He kiiruhtivat kotiin suorinta tietä. Kirstin oli jouduttauduttava lehmiä laitumelta ottamaan, Riston tarkkailtava saunaa. Juhannuskoivujakin oli vielä noudettava portaitten eteen. Siinä työssä Hannu joutui häntä auttamaan. Hän oli jo palannut kirkolta ja vei hevostaan hakalaitumelle. He kaatoivat kuusi koivua, kantoivat olallaan ne kotiin ja pystyttivät portaitten pieleen rautakankea apunaan käyttäen. Sitten ei ollut enää mitään töitä, eikä nämäkään niitä. Hupaisaa askartelua tämä tällainen vain oli.
Saunassa oli lämmintä ja kiuaskivissä löylyä. Ei edes Heikillä ollut toivomisen varaa, vaikka Liisa valitti, että hän oli »ronkeli» kylpymies. Mitä »ronkeloimista» se oli, jos miehen nahka löylyä kesti ja kaipasi. Tässä suhteessa Heikin nahka kyllä täytti suurimmatkin vaatimukset, eikä se juuri vähiin tyytynyt isännälläkään. He heittivät löylyä vuoroon, ähkivät ja kylpivät yhtä aikaa. Poikien täytyi hellittää, ennenkuin miehet kunnolla alkuunkaan olivat päässeet. Löylypilven takaa kuului valtava vihtojen läiske, vuoropuhelun sanojakin tuolloin tällöin.
— On se tämä sauna... tuota noin...
— On tämä poikaa!
— Poikaa joo... tuota noin...
Kaksi pientä poikaa, joo, eivät viitsineet sitä sen kauempaa kuunnella, koska saunan takana odotteli lampi. Mulskis! Ja molskis! He hyppäsivät ja sukelsivat, riemusta kiljahtaen. Sitten ei kuulunut vähään aikaan mitään. Kunnes kaksi pulpahdusta, päristelyä, syljeskelyä.
— Tämä se vasta!
— Joo!
— Poikaa tarkoitan... tuota...
— Sitä samaa minä, joo!
Kaikesta päättäen pojilla oli lammessa yhtä hauskaa kuin miehillä saunan lavoilla. Mutta lammen muutamat pikkuahvenet tuskin tiesivät, minne päänsä olisivat pistäneet. Lammesta noustuaan pojat juoksivat saunaan, jossa kiuas yhä kihisi. Vihdat läiskyivät ja sana heltisi, vain joku harva:
— Tuota noin... kai löylyä vielä?
— Totta maar... vastahan tässä alussa...
Pojat heittivät kylpyvihtansa katolle. Minne vihdan tyvi osoittaisi, siellä ensi juhannuksena kylvettäisiin. Molempien vihdat viittasivat Antinpellolle päin. Sinne päin tyttöjenkin vihdat myöhemmin viittoilivat. Oliko tämä sattuma vaiko juhannusvihtojen vaisto? Jokatapauksessa hupaisaa kuvitella, että Antinpellolla ensi kesänäkin yhdessä työskenneltäisiin auringonkylpyjä ottaen. Toivottavasti tulisi lämmin kesä.
Mutta vielä puoliyön aikaan tämän keskikesän juhlayönä Ritva valvoi ja kirjoitti:
Tänä päivänä, juhannusaattona, kävin serkku Hannun matkassa meijerissä. Voi ihme, sitä maidon runsautta! Kymmenistä, sadoista astioista sitä kaadettiin suuriin ammeisiin kuin uima-altaisiin! Keltainen kerma juoksi kuin puro! Ja voita sullottiin valkoisiin soman näköisiin tynnyreihin.
Kotona sitten odotteli jo sauna ja vihreät vihdat! Tädin juhannusherkkuja lyötiin jo illallispöydässä. Olen nauttinut kaikista niistä! Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan jo yksin meijeristä. Näen varmaan untakin siitä, maito järvestä, ja voitynnyreistä. Kunhan vain meijerikkö vahingossa ei sulloisi minua sellaiseen. Ja sitten minut lähetettäisiin »sinne jonnekin» aseveljien herkkupaloiksi.
Ehkäpä itse suuremmaksi päästyäni rupean meijeriköksi. Saan valkoisen puvun ja punaiset posket. Syön ja suolaan voita ja juon kirnupiimää. Kuka tietää, vaikka uisin siinä. Ei, nyt lopetan, ennenkuin kirjoitan ihan hassuja jälkimaailman naurettavaksi.
Hän nauraa hihitteli itsekin, sulki kirjansa ja hyppäsi sänkyyn.
Karjalaiset tulevat.
Tapaukset vyöryivät nopeasti. Karjalan kannakselta kuului kummia. Maa vavahteli ja akkunaruudut tärisivät sisämaassakin. Sanottiin sen johtuvan tykkien jyskeestä, jota taistelukentillä jatkui yötä ja päivää. Menetetyn taistelun seurauksena kovia kokenut Karjalan kansa joutui jälleen jättämään jo talvisodan jäljeltä uudelleen kohennetut rakkaat kotinsa.
Nämä olivat raskaita päiviä tuhansille. Mutta tämä kansa lienee jo ammoisina aikoina samoihin kohtaloihin joutuneilta esivanhemmiltansa perinyt niin tulevaisuuden uskon kuin kärsimysten voiman. Napisematta he mukautuivat vaikeaan tilanteeseen. Välttämättömät taloustavarat ja elintarvikkeet sullottiin säkkeihin ja laatikkoihin, vielä viimeinen silmäys kotitanhuvien rakkaisiin näköaloihin ja sitten tielle, kohti evakkoelämän tuntemattomia kohtaloita.
Pitkäsen emäntä kertoili Haka-Lahtelan naisille lähtövaikutelmiansa. Hän itki ja nauroi välittömään karjalaiseen tapaansa. Matti isäntä tarinoitsi miesväelle omiansa: Hän oli ollut lehmälaitumelle aitaa rakentamassa. Puolisen päivää se enää olisi vienyt, mutta taistelun melske joutui kylään ennen sitä. Älä muuta, kun siihen kaikki jätä, niin teroitetut seipäät, kuin vihdakset ja aidakset! En kuitenkaan jättänyt, vaan pistin aidan umpeen hötkimällä... Onpahan siinä sitten, kuka tuota tarvinneekin. Puolitekoista työtä ei kehdannut jälkeensä jättää.
Mikko tarinoitsi onkimatkalla Hannulle ja Ristolle kalajuttujansa. Ongella hän oli ollut saunarannassa. Lumpeen lehvän takaa tuli särkeä ja ahventa, lahnaakin vaihteeksi, tommoista leipälautaa! Sitten oli tärpännyt keltamahainen säynävä! Se vasta olikin aika poika! Milloin säynävä Vuoksen vesissä kulkee, niin yksinään se ei kulje. Mikko oli nopeasti vaihtanut erikoissyöttiä. Hänellä oli niitä aina matoastiassa, niin kasiaista kuin sittapörriäistä, joka on ison säynävän herkku. Sellaisen hän oli onkeensa pistänyt ja odottanut.
Silloin taivaalla surisivat pommarit ja muut sittipörriäiset! Lähtö siinä tuli, mikä muu. Mutta kun Mikolla oli säynäväsyötti koukussa, niin hän vartoi, uhallakin odotteli, kunnes säynävä tärppäsi. Ainakin kilon painoinen oli ollut. Noin pitkä! Mikko näytti käsillään venyttäen. Junamatkalla se maistui.
Mikko puheli karjalaisittain... hää... sie... mie... Ei epäilemistäkään, etteikö hän puhunut totta, ainakin lähimain, kuten kuka tahansa rehellinen onkimies menneistä kaloistansa. Kätevästi hän samalla käytteli notkeavapaista onkeansa, säväytteli veneeseen ahventa ja särkeä, eiköhän pian lahnaa ja säynävää täälläkin, vaikka ei muun tähden, niin kuulemaan ja näkemään millainen peto se Vuoksen »noinpitkä» oli.
Pirkko, Mikon sisko, kaksitoistavuotias sisko, oli kuulunut maatalouskerhoon yli kolme vuotta. Sen näköinenkin hän oli, terävä ja terhakka. Jos vaikka katon räystäältä pää edellä olisi pudonnut, niin varmasti takakäpälilleen. Pirkko oli ehtinyt kylvää ja istuttaa kaikki kerhokasvinsa. Viime syksynä hän oli kuokkinut puolitoista aaria uutta peltoa ja keväällä vielä muutamia neliömetrejä lisää. Hänellä oli ollut sekä varhais- että myöhäisperunaa, kukka-, kyssä- ja keräkaalia! Entä tomaatit ja kurkut! Niillä hän oli tänä kesänä aikonut ansaita vasikkarahat Viipurin herrasväeltä. Sinne jäivät niin toivot kuin tomaatit. Puuvillanvalkoisen lammaskaritsansa Pirkko kuitenkin sai matkaansa, ja sekin oli parempi kuin ei mitään.
Pitkäsen perheeseen kuului vielä miniä, Milja, hänelläkin omat ilonsa ja murheensa, hyvinkin läheisiä myös muulle perheelle, koska Tahvo, pikku Miljan isä, taisteli vielä siellä jossakin. Hartaasti häntä odotettiin perheeseen palaavaksi.
— Kun Tahvo vain hengissä palaisi, niin kyllä tästä taas elämään selvitään! lohdutteli äiti Maria itseään ja muitakin.
— Eikä tuo liikoja liene pyyvettykään meijän kohaltamme, täydensi isä Matti.
Mutta perheen kuopus, pikku Milja, ei ajatellut juuri näin etäisiä. Hänellä oli huolta karva-Nallestansa, jonka takatassun kantapää oli matkan vaiheissa ruhjoutunut. Sieltä purkautui lihaa ja verta, koko tassu oli jo vuotanut polveen asti tyhjäksi. Siihen piti saada uutta täytettä. Oliko Lahtelan sedällä sahajauhoja?
No tuon verran talosta toki löytyi, vaikka ruisjauhoja! Käväistiin noutamassa sahajauhoja ullakon rappujen alta. Milja hyppeli ja riemuitsi, että yhä lisää ennen syöteltyä tippui Nallen kantapäähaavasta. Mutta eihän sillä enää väliä. Rikkalapiossa riitti kyllä sahajauhoja. Milja syötteli rakasta Nalleansa teelusikalla kantapään kautta. Niin kauan hän syötti, kuin Nallen karvaiseen säärivarteen vain vähänkin mahtui. Sitten hän ompeli äidin neulalla syöttöreiän umpeen. Näin työn päätökseen saatuaan kolmivuotias pikku lääkäriräätäli nukahti Nallensa viereen onnellisempana kuin suuret maailman valtiaat.
Pitkäsen perhe sai asuttavakseen keittiön ja kaksi kamaria pienessä piharakennuksessa, jossa Heikki näihin saakka yksinään oli herrastellut. Sopuisa karjalaisperhe ei häirinnyt hänen rauhaansa, enempää kuin Heikki heidän. »Hyvä sopu aina tilaa antaa», sanoi Pitkäsen isäntä, »Antaa se, antaapa hyvinkin, tarkoitan tuota noin... kun on liikaa niinkuin minulla», riensi Heikki laatumiehenä puolitiehen vastaan.
Pitkäsen karja, hevonen, kolme lehmää ja lammasta, kuusi kanaa ja kukko sopeutuivat yhtä mukavasti, paitsi kukko... talon kukko, Kalle Kiekulainen, jonka mielestä liika oli aina liikaa. Ainakin jonkun toisesta oli pidettävä pienempää ääntä, radiokukon tahi evakon, siitä Kiekulainen pitäisi huolta, sen näköisenä hän killisteli. Se selviytyisi, ellei muutoin niin kaksintaistelussa nokka-kannusasein, vaikka radiokukko raukka tuskin uskaltaisi tulla edes puolustamaan epäilyttävää kiekukunniaansa.
Sateisen kevätkesän ansiosta talon laitumet olivat yhtä rehevät kuin vihreät. Pitkäsen nutipäille, jotka vaivalloisen evakkomatkansa kestäessä olivat joutuneet märehtimään minkä mitäkin, ne olivat suorastaan paratiisin niittyjä. Lehmät käyttivät tilaisuutta hyväkseen, niinkuin vain nälässä kiusaantunut evakkolehmä osaa ja kykenee. Muutamassa päivässä ne ottivat takaisin, mitä viikoissa olivat menettäneet niin lihassa kuin ulkoisessa näössä, maidossakin. Meijerin maitokuormaan saatiin lisätä pienehkö kannuastia, jonka nimilappuun oli kirjoitettu: Matti Pitkänen, Haka-Lahtela. Yhtä hyvin Matin tilalla olisi voinut olla Maija, koska emäntä oli erinomainen karjaihminen, niin nopea lypsämäänkin, että Liisaa ihan vihaksi pisteli.
— Herkkämaitoisempia, nuo nutipääsi, arveli Liisa.
— Koeta! kehoitti Maija. He vaihtoivat lehmää, sama tulos. Silloin vasta Liisan täytyi myöntää, että toinen aina on parempi, vaikka se tällä kertaa ei ollutkaan hän itse. Mutta voittaja pian sovitteli ja hyvitteli hänet. Lypsäminen oli hänen heiniään. Hovin karjakkona hän toistakymmentä vuotta tuskin mitään muuta oli tehnytkään, ennenkuin Matti vihdoin hänet keksi, Liisaa sen sijaan ei kukaan vieläkään. Tosin Liisa itse ei siitä luiskahtanut, mutta Maija, ymmärtäväinen ihminen, huomasi mietteet ilmankin.
Talon nuori väki oli lisääntynyt lähes puolella, mikäli pikku Milja ja hänen karva-Nallensa otettiin lukuun. Se tuntui ja näkyi niin kalamatkoilla kuin tikkapelissä, myös kesäisillä viljelysmailla, vaikka Mikolla ja Pirkolla ei aluksi ollut omaa maata enempää kuin Abrahamilla Mamren tammistossa.
Tämä ei käynyt laatuun. Talon isäntä huomasi epäkohdan, ennenkuin kerhoneuvojat ja kansallisen kasvunhuoltajat olivat siitä sanaakaan virkkaneet. Tosin Antinpelto oli »varattu», mutta eihän se ollut ainoa pelto Haka-Lahtelan talossa. Antin pellon jatkona oli myös kesantopelto kuin varta vasten odottamassa. Mikko ja Pirkko saivat siitä pari aaria kumpainenkin, jos vain keksivät, mitä siihen kylvettäisiin.
Mitä siihen kylvää tarvitsi, kun antinpeltolaisilla oli lantun ja punajuuren harvennustaimia vaikka koko peltoa varten. Olivatko Mikko ja Pirkko kasvattaneet ennen taimista lanttuja? Kysymys sekin, jota tuskin kukaan muu olisi tehnyt kuin »aina valmis», joka aina ei ajatellut loppuun asti. Mitä kerholainen pellollaan tekisi, ellei taimista istuttaisi! Kaalia, lanttua, punajuurta ja sokerijuurta oli Pirkko istuttanut. Porkkanaakin hän viime kevännä oli yrittänyt, mutta siitä ei tullut mitään, koska »neulaa» ei kukaan voinut kasvamaan istuttaa.
Kerhokatkismuksen mukaan ei kerholaista saisi työssään auttaa. Antinpeltolaiset auttoivat nyt kuitenkin, koska oli sota-aika ja poikkeustila... ja karjalakerholaisilla härkä kaivossa. Niin se oli kaunistelematta.
Kevätkauden menestykselliseksi osoittautunutta yhteistoimintaa jatkaen he kehittävät taimien istuttamisen suorastaan »nauhalla» liukuvaksi tehdastyöksi. Viisikymmenmetrinen ojanaru pingoitettiin saran päästä päähän. Hannu pisteli reikiä, Mikko jakoi taimia, Pirkko ja Ritva istuttivat, Risto kasteli Kirstin koputtaessa kuivaa multaa kastelukuoppiin. Niin työ satosi, viidenkymmenen metrin nauha tuli selväksi, ennenkuin Noppe kahdella käpälällä kiivaasti kaapien kerkisi pääpuolensa myyrän koloon kaivamaan.
— En mie mokomaa ole nähny, näin hupaisaa kesää en uskonu tulevankaa! ihasteli Pirkko.
Tuskin kukaan heistä tätä ennen oli omakohtaisesti kokenut tätä, mitä maanviljelijä elämässään niin usein. Maa lataa ja vetää. Se antaa työssä, sydänmurheissakin, tyydytystä, rauhaa ja iloa. Maajohtoja pitkin valuu vaivan tuska maan multaan.
Vaikka Mikko ja Pirkko usein muistelivatkin karjalaisia kerhomaitansa, kaalejaan ja tomaattejaan, sittipörriäisiä ja säynäviään, alkoi elämä täälläkin luistaa. Uusilla kerhomaillaan, kalavesillä, kentillä ja metsissä he kesän mittaan tulivat työtovereilleen yhä läheisemmiksi. He tunsivat olevansa saman maan kerholaisia. Kun jälleen palattaisiin Karjalan maille, niin näitä aikoja olisi hupaisa muistella. Uutta oppiakin oli jo paljon saatu.
Tähän tapaan ajattelivat Karjalan lapset ja aikuisetkin, missä ystävällinen vastaanotto oli ollut, missä yhteisissä kärsimyksissä rakkaaksi käyneen maan sähkö oli päässyt lataamaan ja kaipauksen virtoja oikealla tavalla johdattelemaan.
Näin työntäyteiset jännittävät keskikesän viikot kotirintamalla kuluivat. Mutta tulirintamalla Kannaksella ja Laatokan Karjalassa käytiin ankaria taisteluja, joiden kumu kuului pohjakallioita pitkin. Keskipäivällä ja päivätöiden päätyttyä kuultiin Suomen Tietotoimiston uutisia. Eräs usein mainituista Vuoksen sitkeimmistä sillanpääasemista oli Pitkäsen perheelle tuttu. Mikko ja Pirkkokin olivat käyneet siellä setänsä talossa vieraisilla. Lasten kasvoista näkyi, miten he pitivät »peukkua» erikoisesti sen paikan puolesta. Niin kaikki toisetkin, vaikka asia ei ollut heille näin tuttu eikä läheinen. Kukin omalla tavallaan ajatteli, toivoi ja rukoili yhteisen asian, maan ja kansan puolesta näinä päivinä ja viikkoina, joiden taakse kätkeytyi koko pienen elämänsä puolesta taistelevan kansan kohtalo.
Mutta ajan vakavuudesta huolimatta kukaan ei laiminlyönyt tehtäviänsä. Haka-Lahtelassa ei ollutkaan työvoimaan nähden pahinta hätää. Karjalaiset olivat yritteliästä väkeä antaen mielellään oman lisänsä. Keskikesän työt olivat vaihtelevia, ja talon isäntä osasi järjestää raskaimmatkin tehtävät hupaisasti juokseviksi. Lannanajo ja kesantopeltoon multaaminen oli yksi niitä. Pitkäsen isäntä, Heikki ja Hannu loivat kuormia, Pirkko ja pojat ajoivat. Kirsti ja Ritva hajoittivat kuormia pellolla. Talon isäntä parihevosilla kynti. Muhevaksi käännettyä ja lannoitettua peltoa tuli valmiiksi paljon joka päivä.
— Kelpaa tuohon siemenjyvää pudottaa! ihasteli Pitkäsen isäntä.
— Kuukauden kuluttua! laskeskeli talon isäntä aikaa.
Heinäkuun alkupuolella lannanajon päätyttyä valmistettiin myös AIV-rehua navetan säiliötorniin. Se oli hupaisaa heinäntekoa, jota ei edes sade kyennyt häiritsemään. Niittokone raksutteli, laahausharava kahisi ja tuore apila tuoksui. Siihen oli kätkettynä kesän vihreintä vitamiinielämää, maan jalomehua ja auringon hunajaa! Siksi lehmät talvellakin kilvassa sitä ahmivat maksaen hinnan ravintorikkaana maitona. Mutta säilöäminen rehuvaakoineen ja liuosruiskutuksineen oli tarkkaa työtä. Ainakin Heikki näin vakuutteli. Hän sen tiesi, koska mestarina hääräili. Kumisaappaat, piippu ja kansalaisluottamus olivat vähimmäisvaatimukset tähän työhön pyrkijällä. Heikkiä itseään lukuunottamatta näitä »välineitä» tuskin oli muilla, ellei Pitkäsen sedällä. Eikä sitten ketään muita säilötornin täyttäjiksi päästettykään. Eipä surtu sentään. Pellolla oli aurinkoisempaa, sieltä pääsi nopeasti uimaan ja pientarelta mansikoitakin etsiskelemään. Navetan vinniltä ei näitä herkkuja löytynyt.
Mutta iltaisin talon töiden päättyessä kerääntyi osuuskunta Antinpelto ylimääräisiin yhtiökokouksiin itse paikalla. Laulettiin ja lausuttiin. Pidettiin parin minuutin puheita valmistamatta »ex tempore» kuten »aina valmis» sitä tempausta nimitteli. Ennen ohjelmaa, väliin sen jälkeenkin tempaistiin viljelyksiltä rikkaruohoja: leskenlehtiä, ohdaketta, valvattia, voikukkaa... Ankaraa puolustustaistelua käytiin täälläkin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Samat ohjelmat ja taisteluhenki oli suuntaa määräävänä karjalaisten lohkolla kesantopellon laidassa, jossa taimet vielä pari viikkoa istuttamisen jälkeen olivat kuin puusta pudonneita ja vähän säikähtäneitä.
— Ensi viikolla niille tulee äkkilähtö! sanoi Pirkko niin vakuuttavasti, että kaikkien lääpsähtäneimmät taimetkin sen uskoivat. Häntä parempaa asiantuntijaa tuskin olikaan näillä jo lupaavasi vihertävillä kerhomailla.
Sankarivainajien juhla.
— Isä puhelimeen!
Hannu huuteli tiellä. Niittokone surisi, eikä isä kuullut ennenkuin joutui pellon yläreunaan.
— Puhelimeen kutsutaan. Minä ajan pari kierrosta sillä aikaa, toisteli Hannu.
— Aja!
Isä kiiruhti tietä taloon päin. Hannu käänsi hevoset ja niittokone alkoi jälleen rapista.
Se oli niinkuin kirkkoherran ääni. Hän varmaan se olikin. Mutta mitähän asiaa kirkkoherralla isälle mahtoi olla? Paarmat ahdistivat hevosia. Leimu huiskatteli niitä kärsimättömästi. Hannu mietti itsekseen. Kirkkoherra oli huokaissut raskaasti. Se kuului selvästi puhelimessa. Oliko hänkin juossut ennen sitä ylämäkeen? Mitä syytä kirkkoherralla olisi ollut sellaiseen, kun soitti? Oliko hänen asianaan jotakin vakavaa?
Äkeä punainen paarma oli pureutunut Hannun niskaan ja nipisti kuin hohtimilla. Hän koppasi sen ja puristi samalla. Se risahti ilkeästi. Veristä märkää jäi käteen. Kaikkia viholaisia noita pitääkin ihmisten ja eläinten kiusaksi! Leimun vatsapuolella niitä nähtävästi riippui kuin takiaisia, koska hevonen potki ja pyrki tempomaan sivuun ohjastamisesta välittämättä.
Hannu pysäytti hevoset ja hypähti tarkastelemaan. Oikein hän oli arvannut. Puolisen tusinaa tumman punaisia pikku paholaisia kiilasi verta hevosen huiskimisesta välittämättä. Hän lätkäytteli ne yhden toisensa jälkeen, sitten Vapustakin, joka kärsivällisesti odotti. Niiden puolesta nyt ainakin oli selvää, ellei uusia ilmestyisi.
Kone eteni ja rapisi jälleen. Mitä asiaa kirkkoherralla oli isälle keskellä heinäpäivää? Miksi hän huokaisi niin raskaasti? Miksi nämä ajatukset toistamiseen tulivat hänen mieleensä, vaikka ei tavallisesti. Hänellä oli siitä hyvä luonto, että se ei märehtinyt vanhoja.
Olisiko hänellä tietoja rintamalta! Eikö kirkkoherran virastoon ilmoitettu, milloin joku pitäjän pojista kaatui? Ja kirkkoherra tahi pastori sitten ilmoitti asianomaisten koteihin... huokaisi ja ilmoitti. Oliko nyt kysymys Antista tahi Pentistä? Miksi ei? Olisi voinut olla yhtä hyvin kuin kenestä muusta tahansa!
Uusia paarmoja oli jälleen hevosten kimpussa. Yksi itsepäisimpiä kähersi Hannun kasvoilla. Hän oli hälväissyt sitä monta kertaa saamatta kiinni. Se hävisi hetkeksi, palasi jälleen ärsyttävästi kiertäen ja suristen. Hannu pysäytti hevoset ja pyörähti pellolle.
Missä isä viipyi? Pihamaalla ei häntä näkynyt, ketään ei siellä liikkunut. Eteisen ovi vain oli auki... ammotti mustapohjaisena kuin hauta...
Noista paarmoista nyt vasta kiusa! Sade varmaankin oli tulossa. Oliko syytä kaataa heinää tämän enempää kastumaan? Ei ainakaan, ennenkuin isä tulisi. Hän tarkasteli koneen teräsintä, kohensi hevosten valjaita ja lätkäytteli paarmoja. Hevoset olivat vatsapuoleltaan vaahdossa. Tuuleton päivä paistoi tukahduttavan kuumasti.
Jo vihdoin isä ilmestyi pihamaalle. Hän seisoi pitkän aikaa siinä, niinkuin ei olisi ymmärtänyt minne lähteä. Sitten hän kuitenkin kääntyi pellolle, raskaasti kuin ylämäkeen astuskellen. Eteisen ovi hänen takanaan ammotti yhä mustana.
Asia selveni Hannulle, niinkuin kirkkoherra olisi soittanut, sähköttänyt hänellekin, huokaisten... Niin, rakkaat ystävät! Kohtalon isku... Antti vaiko Pentti? Yhtä rakkaita molemmat isälle ja äidille, heille kaikille. Jos se nyt kuitenkin kohtalon isku oli ja tarpeelliseksi käynyt... niin hänen oli otettava se niinkuin mies. Asia kerrassaan! tapasi isä sanoa. Toki riittävän ajoissa Hannulle kirkastui nyt edessä oleva tähdellisin asia: Isää vastaanottamaan!
Isä lähestyi, pysähtyi kuin miettimään, pellon laidassa hän pöyhötteli heiniä. Sitten hän lähti päättäväisesti. Hannu samoin käveli muutaman askelen häntä vastaan.
— Isä!
— Hannu poikani!
— Minä arvaan, mitä tiedät. Antti vaiko Pentti?
— Antti!
Hannu astui vielä askeleen ja tarttui molemmin käsin isän käsiin.
— Isä! Älä itke!
— Näytänkö siltä?
Isä katsoi nuorimman poikansa silmiin. Tuskan hiki pisaroi hänen kasvoillaan, mutta hän kesti miehuullisesti.
— Näytät, vaikka et näytä. Älä sydämessäsikään itke. Sinulle jäi vielä Pentti ja Kirsti...
— Ja sinä!
— Minäkin! Koetan merkitä sinulle enemmän kuin tähän asti.
— Kiitos Hannu poikani! Älä sinäkään nyt enempää sano!
Isä tempasi ohjat hänen kädestään, kääntyi ja hypähti niittokoneen istuimelle. Hevoset lähtivät. Kone alkoi rapista. Vähän matkan päässä isä pysäytti kuin unohtuneen asiansa muistaen.
— Valjasta Sirkka heinäharavan eteen ja rupea ajamaan kokoon aamuisia niitoksia tuolta metsän reunasta. Meidän on tehtävä tänä vuonna hyviä heiniä.
Tehtävä hyviä heiniä... Koska Antti ei enää ole tekemässä, ei ole... eikä tule. Haikea ikävä kuin karvas suolainen pala kohosi Hannun kurkkuun.
Hän muisti sillä hetkellä paljon Antista, rakkaasta hyvästä veljestänsä. Yhteiset työt, ilot ja murheet. Erämatkat, hiihtoretket, työt ja huvitukset. Kaikissa niissä ja monissa muissa Antti veli oli mukana, neuvoi ja auttoi kuin isä. Niin, toinen isä hän olikin, vain neljännesvuosisataa edeltäjäänsä nuorempi.
Kohtalo oli nyt iskenyt. Elämä oli siis hypähtänyt tässä kodissa, Haka-Lahtelassakin, yhden Antin ylitse. Hän olisi ollut isän parhain työnjatkaja, yritteliäs ja ammattinsa taitava mies. Kieltämättä tämä oli raskain isku, mikä tätä taloa saattoi kohdata, vaikka raekuuro olisi viljat hakannut, tuli rakennukset tuhonnut, myrsky metsänkin kaatanut. Ne kaikki olisi uudelleen kasvaneet, rakennettu ja saatu. Mitä mikään niistä oli Antin rinnalla? Eipä ihme, että isän kasvoilla kihoili tuskan hiki... Tehtävä hyviä heiniä! Hän tekee jo, kaataa heinää. Elämä ei sittenkään ole hypännyt Antin ylitse. Minun, meidän jälelle jääneiden, pitää antaa tälle kodille Antinkin edestä, merkitä vanhemmillemme enemmän kuin ennen.
Hannu hypähti noutamaan Sirkan suitsia.
Kirkonkellojen ääni kantautui kauas tyynenä väreileviä selkiä pitkin. Veneet lähenivät joka puolelta kirkkorantaa. Pieni laivakin roomua vetäen puksutteli, täpötäydet kuorma-autot maantiellä, polkupyöräilijät ja hevoset.
Sankarivainajien hautausjuhla suoritettiin ennen kirkonmenoja. Kirkko oli juhlatilaisuutta varten arvokkaasti koristettu. Kuorikorokkeella lepäsi viisi valkoista punaisin ruusuin päällystettyä arkkua. Lippuvartio seisoi niiden molemmin puolin.
Kellojen soitto oli lakannut, vain urkujen ääni humisi vihrein köynnöksin koristetun parvekkeen takaa kuin jostakin kauempaa, kesäisestä metsästä. Juhlapukuista kansaa virtaili kirkkoon avoimista ovista. Seppeleitä kantaen ihmiset lähenivät kuoria kohti kolmea käytävää pitkin. Ensimmäiset penkit oli varattu sankarivainajien lähisukulaisille. Ihmiset näyttivät sen tietävän ja asettuivat sitä mukaa.
Ristolla ja Ritvalla ei kirkkoväen joukossa ollut montakaan aikuista tuttavaa, muutamia sentään omassa penkissäkin, tädin veli ja hänen emäntänsä, postineiti ja kerhoneuvoja. Ja sitten vähän myöhemmin saapuneina myös opettaja Niemistö rouvineen. Heidän toinen poikansa ja ainoa lapsensa oli yksi sankarivainajista valkoisessa arkussa. Hänen nimensä oli Veikko, monista viholliskoneiden pudotuksista tunnettu rohkea lentäjäluutnantti. Jorma, heidän vanhin poikansa, nuori insinööri, oli kaatunut joukkueen johtajana talvisodassa.
Opettajapari asettui istumaan Haka-Lahtelaisten edessä olevaan penkkiin. Seppeleensä he jättivät penkin päähän, kuten kaikki toisetkin. Pikku rouva mustassa surupuvussaan oli rasittuneen näköinen ja kalpea. Myös opettaja oli laihtunut sen jälkeen, kun valkoinen paita ja kaulus oli ostettu. Se oli kiinnitetty etunapilla, niskastakin. Haaranappi oli hävinnyt nähtävästi pukeutumiskiireissä. Kaikesta päättäen se vaivasi häntä, koska hän tuolloin tällöin sipaisi niskaansa.
Tahtomattaan Risto huomioi tällaista joutavaa. Sitä riitti, minne katsoikin. Iso mehiläinen pompahteli numerotaulun takana akkunaruudussa. Olikohan se tk-kirjeenvaihtaja Niemistön mehiläisvaltakunnan miljoonakaupungista? Ei varmaankaan, hunajankerääjät olivat pienempiä.
Kansaa oli jo kirkko täynnä. Kanttori johti soittonsa tutun virren säveliin, jota seurakunta alkoi veisata. Niin täti, Kirsti ja Ritvakin, Hannu ja setä vain myötäillen katselivat. Risto reunimmaisena istuen ei nähnyt sanoja, eikä saanut ajatuksiaan irti silminhavaittavista vaikutelmista. Ketä mahtoivat olla nuo kaksi muuta sankarivainajaa? Ehkä hän oli kuullut, vaan ei muistanut. Kuinka monta pikkuruutua oli kirkon yhdessä akkunassa? Iso mehiläinen olisi voinut lukea ne pomppimalla ruudusta ruutuun, ellei se sitä tehdäkseen olisi ollut liian lihava ja laiska. Miten vanha mahtoi olla tämä kirkko? Juhlava rakennus joka tapauksessa, ja kupooli ihmeteltävän korkea. Miksi kirkot rakennettiin näin korkeiksi?
Vanha kirkkoherra, joka viimeistä säkeistöä veisattaessa oli ilmestynyt sakaristosta alttarille, antoi siihen vastauksen raamatun sanoilla:
— Niin kauas kuin itä on lännestä, niin korkealle kuin taivas on maasta... hän pahat tekomme siirsi pois. Hänen laupeutensa elää suvusta sukuun...
Tekstin hän luki kirjasta, mutta selitti sen vapaasti. Hän puhui Jumalan viisaudesta, joka kävi yli ihmisten ymmärryksen, Jumalan ihmeteoista, joista jokainen taivaan lintunen liversi, kuiskaili kukkanenkin kedolla. Siitä hän jälleen palasi tekstinsä alkusanoihin: Niin kauas kuin itä on lännestä... niin korkealle kuin taivas maasta... Miten kaukana itä on lännestä? Olisiko se matka maapallon ympäri, kuukauden vaiko viiden päivän retki? Onko ehkä valosalaman tai eetteriaallon välähdys? Miten korkealla on taivas maasta? Alppien huipuilla? Happisäiliöillä varustetun lentäjän tavoitettavissa? Ehkä se on kristityn ihmisen iankaikkisen elämän toive?
Me voimme ja saamme ne käsittää, niinkuin itse ymmärrämme. Jumalan rakkaus, sen etäisyys ja läheisyys joka tapauksessa käy yli ymmärryksemme. Hänen silmiensä salamat, hänen ajatustensa eetteriaallot eivät ole pikku maailmoitaan rakentavien ja hävittävien ihmismuurahaisten saavutettavissa. Meidän pahat tekomme ovat suuret, Hänen laupeutensa laajempi kuin valtameri...
Hän siirtyi puhumaan tämän, pitäjäläistensä arvokkaan surujuhlan yhteisestä merkityksestä... Kun muinaiset kreikkalaiset tahtoivat lepyttää vihastuneita jumaliaan, uhrasivat he heille suuren polttouhrin, hekatombin, eli sata härkää. Tänä päivänä täytyy, jopa ylittyykin pienen pitäjämme kirkkomaassa myös eräs hekatombi. Se on jo tätä ennen tapahtunut kymmenissä, kenties sadoissa pyhissä kirkkotarhoissamme. Emme ole uhranneet härkiä epäjumalille, joihin emme usko, emme edes uskomustemme ainoalle Jumalalle, joka ei veriuhrejamme pyydä. Olemme rakentaneet näitä alttareita, uhranneet näitä uhreja, kalleista kalleimpiamme tälle kansalle ja isänmaalle.
Ovatko kansa ja isänmaa sitten joitakin nykyaikaisia epäjumalia, baaleja ja moolokeja? Eivät ole, vaikka sellaisiakin kyllä valitettavasti on olemassa. Ei kansa eikä isänmaa meiltä muutoin tällaisia uhreja vaatisi. Julmat epäjumalamme ovat sota ja veriset vaatteet, ihmiskunnan sammumaton vallanjano ja omistamisen himo. Kansakunnan elämä, isänmaan kohtalo on kaukana niistä, kuin itä lännestä, kuin taivas maasta... Se käy ylitse niiden kuin Jumalan viisaus ihmisymmärryksen...
Miksi kirkot rakennetaan näin korkeiksi? Risto alkoi jo ymmärtää sitä. Ihmissielu, se osa mikä hänessä on jumalhenkeä, ei viihdy veriuhrien eikä hekatombien maassa. Se haluaa korkeuteen Jumalan läheisyyteen. Tosin sen yhä uudestaan täytyy laskeutua sieltä alas, mutta jo yrityskin antaa sille esimakua siitä, mitä on ylhäällä Jumalan luona, antaa voimaa ponnistelemaan.
Risto myös palasi. Hän huomasi jääneensä tekstin selittäjän matkasta. Tämä liikkui jo yhä lähempänä rakkaita sankarivainajia, jotka kaikki olivat hänen rippilapsiaan ja olivat vastailleet hänen kysymyksiinsä tämän kirkon kuoripenkeistä. Hän sanoi muistavansa heidän ulkonäkönsä, heidän nuorekkaan iloiset äänensä niin täällä kuin pitäjän teillä... Tunnenpa olevani kuin isä kaikille heille! sanoi hän.
Joku etupenkeissä istuvista naisista nyyhkytti ääneen. Kirkkoherra katsahti alas, katsahti vastakkaiseen ikkunaankin, josta mehiläinen oli kadonnut. Sitten hän jatkoi hienovaraisesti äidille erikseen ja kaikille yhteisesti:
— Ystävät, älkää itkekö! Tahi itkekää, jos se lievittää sydäntänne. Poikanne kuolivat, mutta elävät kuoltuaankin. Mikä on ihmisikä iankaikkisuuden valtameressä? Kuin pisara vettä, pilvistä putosi, mereen katosi. Mikä murheen syy meillä, jos tuo pisarainen jotakin oli, jotakin teki, jos muuttui vedestä kärsijäuhrin kirkkaaksi pisaraksi, helmipisaraksi, jonka autuas onni on iankaikkinen elämä.
Risto, sivusta tarkkailija, jäi miettimään niitä sanoja. Pisara suuressa vedessä, iankaikkisuuden meressä! Onko ihmiselo maan päällä tosiaan niin lyhyt? Niin varmaankin, koska kaikki luonnontutkijatkin ovat päätyneet milteipä samantapaisiin tuloksiin. »Ihmisikä, yksi sukupolvi kuin ohkainen lehti tuhatsivuisessa kirjassa», oli maantiedon opettajakin kerran sanonut.
Mutta sananselittäjä korkealta puhujapaikaltaan sanoi jo muuta. Hän tuli yhä lähemmäksi kuulijakuntaansa, erittäinkin niitä sankarivainajien omaisia, jotka hän tunsi ja joiden lohduttamiseksi nyt puheensa kohdisti.
— Ystäväni, sinä maanviljelijä puolisoinesi, jotka seisotte tänään vanhimman poikanne, työnne jatkajan, paarien ääressä. Luuletteko kadottaneenne hänet? Jumalansana todistaa toisin. Olette kadottaneet vain hänen katoavaisensa. Hänen kirkastunut henkensä elää. Se viheriöitsee pelloillasi. Se kasvaa metsissäsi. Keväisten tuulien, kiurujen ja pääskyjen matkassa se yhä uudestaan palaa katsomaan, mitä kotona aikoihin olette saaneet. Se on kohottava pyrkimyksenne maan mullasta taivaan puoleen, niinkuin kohoo aamuinen kaste, keväinen oras, kesäinen viljankorsi.
— Veljeni, sinä kansanlasten kasvattaja! Jo toisen lapsesi uhrasit, ainoasi kadotit. Kadotit, niinkuin omenan siemenen vapaaharrastustesi taimitarhassa. Poikasi elää! sanomme sinulle, sinä lasten ja jalopuitten kasvattaja ja rakastava äiti. Hän on yhä se ihmeellinen lintu, se ilmojen herra! Vuosisatojen, sukupolvien jälkeen, kun sinusta ja minusta ei ole muuta kuin sammaloituva kivi ja häipynyt muisto, lentää poikasi sankariteko runoilijoiden siivittämänä suusta suuhun, sukupolvesta toiseen. Näin jo ajallisesti! Mitä pyhä kirja sanoo hänen sielustansa? Tutki se itse! Selvitä se oppilaillesi!
Sinä sisareni, sureva vaimo, ja isättömien äiti! Suutari oli miehesi. Hyvä suutari hän oli, niinkuin kaikki sen hyvin muistamme. »Suutari pysyköön lestissään!» sanoo sananlasku. Hän ei pysynyt, mutta kuka meistä on mies moittimaan häntä siitä? Paljain jaloin, avopäin sanon minä, saisimme tehdä pyhiinvaellusretken tämän suutarin haudalle, tämän miehen, joka vähästänsä paljon antoi, että sinulla ja lapsillasi, meillä kaikilla koti ja elämä säilyisi. Vaimo, seurakuntalaiset, älkää milloinkaan unohtako häntä! Hoitakaa hänen karitsoitaan!
Te vanhemmat siellä, Heikki ja Henriika! Tunsimme tuon Kalle poikanne, miksikäs emme häntäkin olisi tunteneet. Me kuljimme usein eri teitä, hän nuori työmies, minä vanha pappi. Enköhän vain liene lausunut väärää todistustakin hänestä, hänen vakaumuksensa ja jäykän taistelumielensä tähden? Mutta eikö sellaista jäärää juuri tarvittukin siinä paikassa, missä hän suuren elämäntyönsä toimitti sotavankkureiden tuhoojana, panssarinyrkki kädessä? Mikä minä ja moni muu meistä olisi ollut hänen paikallaan? Mitä nämä puheeni tässä? Kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! Palkan edestä soittelen sitäkin. Tämä suomalainen työmies, jolla maallista omistusta oli vain pihkainen kirvesvarsi käsivarsiensa jatkona! Tämän puolesta tämä uljas mies panssarinyrkki kädessä... että Moolokin vaunu ei meitä isomman omistajia, vähemmän näpertäjiä allensa tuhoaisi... Sellaisen pojan sankariteko ei ole unohtuva, ei saa unohtua niin kauan kuin tämä kansakunta elää tässä maassa. Seurakuntalaiset! Muistakaa hänen vanhempiaan!
Siunauspuheen jälkeen kirkkokuoro lauloi urkujen säestyksellä kaksi laulua: Pyhäaamun rauha... ja Oi, kallis Suomenmaa... Iso mehiläinen pompahteli jälleen akkunaruudussa, mutta Riston ajatukset, ehkäpä monen muunkin, kulkivat omia teitänsä. Sankarivainajien henget... olivatko ne täällä? Kohosivatko ne ehkä sävelten mukana kirkon kupooliin, eetteriaaltoina korkeammalle kuin taivas oli maasta?... Korpees raivio, kultavainio... Taistelevat sukupolvet olivat raataneet, kukin aikanaan ja kohdallaan... Sulle tahdomme... suoda kaikkemme... Nämä miehet olivat tehneet sen sanan mukaisesti. Antti serkku, opettajan Veikko, suutari, työmies... Oi, kallis Suomenmaa... Sun koskiesi kuohuja, honkiesi huminaa... kertasi kuoro, eikä Risto enää hetkeäkään epäillyt, etteivätkö he täällä olisi, eläisi ja kuuntelisi, nyt ja aina lähtöhetkensä jälkeenkin.
Surumarssin soidessa arkut kannettiin sankarihautaan kirkkoaidan vieressä. Risto luki valkoiset ristit. Yhdeksänkymmentäkahdeksan niitä oli. Avattu jatko peitettiin. Neljä uutta valkoista ristiä pystytettiin. Seppelten lasku alkoi. Muutamia muistopuheita pidettiin niiden seurojen ja yhdistysten puolesta, joissa vainajat olivat toimineet. Haka-Lahtelan setä ja täti laskivat yhdessä perheen seppeleen. Kirsti luki nauhojen sanat. Hannu seisoi vähän ulompana ja katseli kauas. Hänen oli hyvin vaikea olla.
Opettajaparilla oli vain omatekoinen seppele. Se ei ollut suuri, mutta kaunis. Nähtävästi he olivat yhdessä tehneet sen puutarhansa monista kukkasista. Näytti kuin siinä olisi ollut oksia opettajan ihmeellisestä omenapuustakin. He tukivat toinen toisiaan kädestä ja laskivat seppeleen. »Veikolle... äiti ja isä», luki opettaja, eikä mitään muuta. He peräytyivät käsi kädessä, niinkuin olivat menneetkin. Auringon kiloittama kyynelhelmi kimalteli äidin silmässä. Isä, opettaja... missä lienee liikkunutkaan, harrastusten pyhillä mailla lentäjäpoikansa kuljettamana.
Haka-Lahtelan kirkkoväki palasi vähäpuheisena tyyniä vesiä soudellen. Harvinaista, että keskipäivän aikaan olikin näin tyyntä selkävesillä. Kesä heinänteon alkaessa oli käynyt lämpimäksi ja poutaiseksi. Vain virkistäviä ukkoskuuroja kulki tuolloin tällöin. Sitten jälleen lämpeni.
Kotia päästyä Ritva tunsi itsensä hieman huonovointiseksi. Ehkä se oli vain ohimenevää väsymystä kirkkomatkan ja hautajaisjuhlan vaikutelmien jälkeen. Tädin kehoituksesta hän kuitenkin nousi huoneeseensa ja riisuutui lepäämään. Pikkuinen sievä ullakkokamari oli laskevan päivän valoa tulvillaan. Tuntui kuin aurinko olisi järven selkien, peltojen ja pihapuitten ylitse siivilöinyt sinne pienen ristiruutuisen ikkunan kautta parhaimpansa. Näin kultaisia »tapetteja» ja lämpimästi läikkyviä kattomaalauksia ei Ritva tätä ennen ollut täälläkään nähnyt. Ne elivät ja liikkuivat. Mitä kauniita elokuvia niissä saattoi nähdäkään, kun katseli siristävin silmin. Hän siivilöi, näki soutajia, heinämiehiä, elonleikkaajia... Näki serkku Antin lähestyvän niittokoneen istuimella loistavin silmin. Hevosetkin hymyilivät, päät keikkuivat, heinä kaatui... Näki opettajan pojan »Pilven Veikon», ylhäisen lentokoneensa, ohjaajan paikalla, kuin kulta-hopeasiipinen kolibri se sujahteli suurten punakitaisten korppien keskellä, iski ja pudotteli niitä... Näki hän sen Kallenkin, josta kirkkoherra oli puhunut. Hän oli suuri komea mies, yllään vetoketjupusero, hihat kyynärvarsiin saakka kääräistyt. Väkevä mies pusersi jäntevästi hirmuisen suurta mottikirvestä, kuin sodan Väkevä-Matti irti kiskaisemaansa petäjää vihollisten edessä.
— Älä säikähdä, tyttöseni! Taisit nukahtaa vähän. Täti seisoi Ritvan vieressä kädessään maitolasi ja pari tomaattivoileipää.
— Olenko minä nukkunut? Olin katselevinani vain elokuvia.
— Varmasti olet katsellutkin. Olet sen näköinen.
— Ja tämä huonekin on sellainen, huomasi ja naurahti Ritva jo itsekin. Mutta samassa hän muisti, mikä päivä heillä, tädillä ja sedällä tänään oli ollut. Ja nyt täti jo täällä hoivailemassa mokomaa sairasta.
— Älkää täti nähkö vaivaa minun tähteni! Lähden alas heti.
— Et sinä enää mihinkään lähde. Haukkaat vähän ja jäät uudelleen katselemaan elokuviasi.
— Mutta täti, enhän minä voi.
— Miksi et voi?
— Kun tädillä muutenkin on niin paljon työtä ja murhetta. Ja tämmöinen päivä...
— Pyhä päivä... siunauksen sunnuntai toivoakseni kaikille meille. Tulkoon se meille nousun ja kirkastuksen voimaksi... että kohoaisimme kuin kaste, kuin keväinen ruoho, kesäinen viljankorsi! Muistathan, mitä kirkkoherra sanoi.
— Muistan kyllä kauan sen.
— Kas niin, istu ja syö!
Ritva söi ja katseli auringon tapettia, joka oli tiivistynyt katon ja seinän rajaan leveäksi kullankeltaiseksi nauhaksi.
— Katsokaa täti! ihasteli Ritva.
— Olen huomannut sen.
Täti otti pöydältä suuren, yli sata vuotta vanhan puukantisen Raamatun, jota tytöt olivat silmäilleet ja lukeneet sen merkillisen tekstinkin vuoksi.
— Olen perinyt tämän mummoltani. Pyhä kirja oli hänelle hyvin rakas. Hän luki siitä joka päivä kappaleen. Usein iltaisin hän antoi meidän lasten määrätä luettavia jakeita. Joko oikealta tahi vasemmalta. Sitten kirja itsekseen sai avautua ja jakeet luettiin, kullekin meistä.
— Se oli jännittävää.
— Oli se. Ja ihmeellisiä sattuvia raamatun sanat usein olivat.
— Täti! Olkaa te nyt mummo ja minä olen täti, ehdotti Ritva hetken mietittyään.
— Sopiihan se. Ehdota siis!
— Viidennestä seitsemänteen, oikealta, sanoi Ritva. Täti avasi ja luki. Hän luki ne kolme värsyä toiseen kertaan. Ihmeellistä! sanoi hän jääden miettimään.
— Hyvää yötä, tyttöseni! Nuku hyvin ja näe kauniita unia.
— Samoin täti. Hyvää yötä!
Täti otti tyhjän tarjottimen ja meni. Kirja jäi häneltä avoimeksi pöydälle. Ritva hypähti sängystään, luki jakeet vielä kerran ja kirjoitti ne muistikirjaansa juuri sellaisenaan kuin ne olivat vanhassa pyhässä kirjassa:
Sillä näin sanoo HERRA Zebaoth: vielä on vähän aikaa, kuin minä taivaan, maan, meren ja manderen saatan liikkumaan. Sillä minun on hopia ja minun on kulda, sanoo HERRA Zebaoth. Ja tämän jälkimäisen huonen kunnia pitä suurembi oleman, kuin ensimäisen, sanoo HERRA Zebaoth! Ja minä tahdon anta rauhan tälle paikalle, sanoo HERRA Zebaoth.
Antti Antinpelto.
Antinpelto r.l:n ylimääräinen kokous pidetään mainitun pellon laidassa perjantaina t.k. 4 p:nä alkaen klo 20. Käsiteltävänä eräs tärkeä ja muutamia vähemmän tärkeitä asioita. Poissaolevat jäsenet sekä ei-jäsenet saavat tyytyä läsnäolevien päätöksiin. Antinpelto r.l:n Hallitus.
Tämä vihkopaperille kirjoitettu ilmoitus oli naulattu julkiselle paikalle ullakolle johtavan rappukäytävän oveen, mistä se varmasti tuli kaikkien mainitun osuuskunnan jäsenten tietoon, myös Ei-jäsenten eli Karjalan kesantopeltolaisten. Mikä oli se tärkeä asia, jonka eräs A-jäsenistä oli ilmoittanut esittävänsä? Jännittävää kuulla.
Täsmälleen kello 20, kello 8 vanhaa lukua, kokoontuivat jäsenet ja Ei-jäsenet puheenjohtajapöydän ympärille. Se oli suuri maakivi. Puheenjohtajan nuijana käytettiin taltan muotoista pulterikiveä, joka erehdyttävästi muistutti kivikauden aikaista kirvestä, jos varsi vain olisi ollut vanhemman näköinen ja kiinnitetty eläinten jänteillä... eikä paperinarulla, niinkuin oli. Puheenjohtajan nuijana se kuitenkin kävi täydestä. Hän kalkutti sillä pöydän kanteen.
— Kokouskutsu on annettu sääntöjen määräämällä tavalla, kahta päivää ennen esiin naulitulla ilmoituksella. Onko sen laillisuutta vastaan kellään mitään muistutettavaa?
— Puheenjohtaja!
— Hannu Hakalahtelalla on puheenvuoro.
— Vain muodollinen seikka. Puheenjohtaja ei itse ilmoita kokousta lailliseksi, ainoastaan toteaa sen.
— Kiitos letkauksesta! Totean siis: Kokous on laillinen! Nuija kolahti pöytään.
— Käsiteltäväksi otetaan nyt kokoukselle jäsenten esittämät vähemmän tärkeät asiat. Esitysten tekijät astukoot esiin!
Ensimmäisen puheenvuoron käyttäjä nousi ja astui askeleen.
— Ehdotan, että osuuskunta Antinpelto r.l. viipymättä julistaisi sodan ympäristöraunioihin pesiytyneitä karhiaisvihollisia vastaan, ennenkuin se on myöhäistä.
— Milloin se on myöhäistä? Saisimmeko kuulla ehdotuksen tekijän selvityksen siitä, huomautti puheenjohtaja.
Ehdotuksen tekijä vastasi suoralta kädeltä.
— Silloin, kun nämä yhteiset vihollisemme joutuvat täysikasvuisiksi ja pääsevät siementämään. Jos niin pitkälle ne päästämme, ei niitä ensi kesänäkään pidä kurissa kukaan.
— Kuulimme tarpeellisen lisäselvityksen. Mitä sanotaan tästä vähemmän tärkeästä esityksestä?
— Puheenjohtaja!
— Esityksen tekijällä on vielä täydennyspuheenvuoro.
— Vain muotoseikka. Tahtoisin tähdentää. Asia ei ole vähemmän tärkeä, vaan erittäin tärkeä.
— Eihän se vain ole se... Puheenjohtaja milteipä hölmistyi.
— Ei se ole se! rauhoitti asianomaisen tärkeän ehdotuksen alustaja, mutta ei tahtonut tällä kieltää, etteikö tämäkin nyt kuultu olisi hyvinkin ajankohtainen.
Asiasta syntyi vilkasta mielipiteiden vaihtoa, johon ei-jäsenet, kesantopeltolaiset reippaaseen karjalaiseen tapaansa ottivat osaa. Todettiin yksimielisesti, että karhiaiset olivat niin Antin- kuin kesanto- ja kaikkien peltojen pahimpia vihollisia, jotka armotta, juurineen ja kaikkineen oli hävitettävä, ei ainoastaan maasta, vaan myös raunioista, joita ne taitavasti osasivat käyttää tukikohtinaan ja sillanpääaseminaan pyrkiessään valtaamaan ja orjuuttamaan jalompien kasvikansalaisten elämää niille oikeutetusti kuuluvilla asuinalueilla.
Kun asiasta kylliksi oli keskusteltu, löi puheenjohtaja yksimielisen päätöksen pöytään. Pöydänkansi toki kesti, onneksi nuijan varsi ja siteetkin. Tämän jälkeen keskusteltiin sotasuunnitelmista. Koko vihollisarmeija päätettiin nyhtämällä nitistää ja polttamalla hävittää suurimman sillanpääasemansa korsun katolla. »Vihollispäistä» päätettiin heti julistaa mies- ja naiskohtainen kilpailu. Palkintoina jaettaisiin Antinpelto-ansiomitaleja, joiden luonnosteleminen ja valmistaminen jätettiin erikoisen toimikunnan kunniatehtäväksi. Kuitenkin sillä nimenomaisella toivomuksella, että eivät hautaisi tätä tehtäväänsä minkään viheriäisen veran alle, kuten toimikunnat yleensä, vaan panisivat sikäli toimeksi, että mitalit voitaisiin tosiaan myös jakaa viikon kuluttua pidettävässä vihollisten polttohautaustilaisuudessa, jonka paikka ja lähempi aika oli toimikunnan lähemmin päätettävissä. Toimikunnan kokoonkutsujaksi valittiin huutoäänestyksellä ehdotuksen tekijä.
Muut vähemmän tärkeät asiat eivät olleet juuri näinkään paljon tärkeitä. Ne koskivat sekä yksityisettä yleishyödyllisiä asioita, kuten perkauskuokkien käyttövuoroja, harvennustuotteiden talon sikatalouteen lahjoittamista ja rahaksimuuttamista ja eräitä kesantopeltolaisten toivomusalotteita, jotka kohtuullisiksi katsottuina ilman muuta lyötiin pöytään. Sitten tuli käsiteltäväksi se tärkeä asia, jota kiintoisasti oli jännätty koko kokouskutsun aika ja jo ennenkin sitä.
— Herra puheenjohtaja! aloitti esittäjä, kansanopistokouluja käynyt. Hän ei ensimmäistä kertaa ollut tämmöisen tehtävän edessä. Mutta itse esitys, se olisi kyllä ollut yllätyspaukku hänelle itselleenkin, ellei hän olisi sitä tietänyt ja viikkokauden jo siihen valmistunut.
— Ehdotan, että Antinpelto r.l. ottaisi kasvatikseen poikalapsen, minkä saamiseen sillä nyt olisi hyvä tilaisuus.
Maanviljelijäjäsen vihelsi, kaupunkilaisneito kirkaisi, lähinnä istuva karjalainen ei-jäsen kiepahti päälleen seisomaan, ja toinen, mitä olisi tehnytkään, ellei puheenjohtaja olisi koputtanut nuijallansa pöytään.
— Hiljaa ja paikoillanne! Onko esittäjällä tositarkoitus? tiedusti hän ja pudotti nuijansa toistamiseen pöytään, vaikka kaikki olivat hiiren hiljaa eikä päätös nuijittavaksi kypsä vielä pitkiin aikoihin.
— Milloin ennen olen leikkiä puhunut vakavassa asiassa? tiedusti esityksen tekijä tarkoittamatta kysymystään kenenkään vastattavaksi. Hän selvitti ja perusteli yllätysehdotustansa lähemmin. Erääseen naapurikylän taloon evakuoitu karjalainen leskiäiti oli äkisti kuollut. Häneltä oli jäänyt kolme pienokaista, nuorin matkalla syntynyt puolitoistakuukautinen. Lähisukulaiset ottaisivat ne kaksi vanhempaa. Nuorimman ottaminen ja hoivaaminen tuottaisi heille vaikeuksia...
— Ja senkö me ottaisimme!
— Tiedätkös, että saisimme?
— Niinkuin apteekin hyllyltä!
— Se on Viinikan Marin poika! Mie jo arvaan!
— Hiljaa! Puheenjohtaja kopahutti kivellä kiveä. Pyytäkää ja käyttäkää järjestyksessä puheenvuoroja. Tästä ei muutoin tule ikinä valmista.
— Puheenjohtaja! Maanviljelijä pyysi ja sai puheenvuoron.
— Tahtoisin varman tiedon siitä, saammeko me sen tosiaan omaksi.
— Saatte varmasti! Mie takaan!
— Sie takaat! Mää pellolle siitä! Mutta meijä Milja kyllä kuukauven pari ruokkii sitä. Sitte hää syöp jo tuttipullosta kuin ei mittää.
Iloinen hälinä syntyi siitä. Jokainen puhui ja nauroi yhtä aikaa, puheenjohtajakin muiden mukana, kun ensin oli lyönyt pöytään omavaltaisesti päätöksen vapaiden puheenvuorojen käyttämisestä.
Selveni asia silläkin tavalla, eikä kovin kauan kestä nytkään. Viinikan nimetön orpolapsukainen päätettiin yhtä moniäänisesti kuin yksimielisesti ottaa Antinpelto r.l:n ottopojaksi. Nimeksi päätettiin antaa pojalle Antti, mikäli se vain vielä kävisi laatuun. Asian johdosta päätettiin ryhtyä pikaisiin neuvotteluihin lapsen hoitajien ja holhoojien kanssa. Ehdotuksen tekijä lupasi tehdä sen. Puheenjohtajan tehtäväksi tuli asian esittäminen talon isäntäväelle. Ensi viikkojen ruokintakysymykset lupasi aina tanakasti jaloillaan seisova ei-jäsen kypsentää hyviä tuloksia antavaan päätökseen.
Muita asioita ei sitten kokouksen käsiteltävänä ollutkaan. Eikä olisi ehditty käsitelläkään. Tärkeä ja vähemmän tärkeä, ottopojan ottamis- ja karhiaisten tuhoamiskysymys, antoivat lähipäivinä ja tänä iltanakin jokaiselle heistä kiintoisia tehtäviä.
Kaikki onnistui, niinkuin oli toivottu, milteipä jo etukäteen arvattukin. Viinikan lapsen sukulaiset luovuttivat mielihyvin lapsen, jonka hoivaaminen tuotti heille vaikeuksia. Talon isäntäväellä ei ollut näin hyvää asiaa vastaan mitään. Päinvastoin he olivat iloisia siitä, että nuoret tällaista olivat keksineet. Antinpellon viljelijäksi oli heillä nyt uusi Antti kasvamassa.
Niin, Antti sen nimeksi pantiin. Se oli kiistämätön yhteispäätös heti kohta, kun tuli tietoon, että lapsi oli vielä nimetön.
Ja sitten eräänä iltana Antti Antinpelto noudettiin hevosella ja kahdella polkupyörällä, koska kaikki hakumatkalle pyrkivät Antinpelto-omistajat ja kesantopeltosukulaiset eivät mitenkään voineet mahtua samoille rattaille, joille vielä paluumatkalla oli sovitettava Antinpellon uuden kasvatin elintila.
Niin ajeltiin kesäiltana muutama kilometri hilpoisaa tietä. Puheltiin jos mistä. Mutta mistä juttu alkoikin, niin aina se kiertyi yhteisomistukseen, Antti Antinpeltoon. Pojat lupasivat kasvattaa hänestä reippaan partiolaisen ja sotapojan. Tytöillä oli omia suunnitelmia. Ensimmäiset kuukaudet olivat kaikkein tärkeimmät. Tämän he olivat lukeneet lastenhoitokirjoista. Näin oli tätikin sanonut. Pirkon mielestä kaikkein tärkeintä lähiviikkoina oli, että säännöllisesti käytettäisiin sitä Miljan ruokittavana. Hän oli kypsyttänyt sen asian päätökseen, niinkuin oli luvannut.
Mutta ensi kesänä poika jo joisi itse mukista, joisi maitoa ja velliä, söisi leipää ja voita! Ja juureksia Antinpellosta! Ja hiiliä tuvan takkaporoista! Mukillansa mukiloisi kissaa päähän! Harjoittelisi pikajuoksuun lähtöä neljältä jalalta! Kiskoisi liinat pöydiltä! Tekisi jo miltei mitä tahansa!
Näin isät. Tätä vastaan äidit esittivät omia äidillisiä vastalauseitansa. He eivät hyväksyneet ensinkään mokomaa »tarzan-koulutusta». Ihmistapoja oli heidän pojalleen opetettava ensi päivästä alkaen. Että näin tulisi tapahtumaan, he pitäisivät vinttikamarissa siitä murhetta.
Mikä oli sitten oikea ihmiskasvatuksen tapa? Tytöt olivat lukeneet sitä kirjoista, mutta olivatko kysyneet sitä esimerkiksi sellaiselta vanhalta ja kokeneelta kasvattajalta kuin opettaja Niemistöltä? Mitä hän sanoi omenapuistansa ja niiden leikkaamisesta? Vain sen verran saksia kuin tarvittiin hiuksia ja kynsiä leikattaessa.
Kyllä kai he osaisivat »saksia» opettajan puheistakin kaikkein parhaimmat palat. Mutta tuskinpa sittenkään pojasta kasvatettaisiin enempää »Tarzania» kuin »Perjantaita», tuskinpa »Emileäkään», vain kiltti suomalainen Antti. Tämän he saisivat nähdä ja siihen tyytyä.
Kotiinpaluu, »saalis» nöpästeltynä somasti Kirstin syliin, oli jos mahdollista vielä menomatkaakin hauskempi. Lapsi oli sievä kuin elävä nukke. Siniset silmät, vähän nöpäinen nenä. Se hiotaan aikoinaan! lohduttelivat pojat. Ette mittää sille maha. Se on sukuvika! ilkamoitsi Pirkko. Kerta vilkaisu hänen tahi Mikon kasvoihin pani uskomaan, että näin todella oli asian laita. Hyvä näinkin, hyvä nenä. Mikäpä siinä.
He joutuivat kunnialla kotiin, jossa äidit olivat järjestäneet tervetuliaisjuhlan. Isät ja äidit, kummitädit ja sedät, Heikit, Liisat, Miljat, Karva-Nallet, kaikki talon asukkaat pääsivät vieraiksi, saivat vattuteetä ja lämpöistä mustikkapiirakkaa. Päivän sankari Antti poika itse sai Milja tädiltä lämmintä makeaa. Vähääkään ujostelematta se kävi kiinni. Toinen sinisistä silmistä vain näkyi, nenänykeröä ei ollenkaan. Sen teroittamiset oli jätettävä ainakin toistaiseksi.
Antti Antinpellon sänky, kauniisti vaatetettu ja kärpäsverhoilla varustettu vasuvuode oli aikaisemmin jo järjestetty kahdelle tuolille tyttöjen ullakkokamarissa. Milja lapsineen oli saanut Antin ruokintajärjestelyjen vuoksi asuin- ja makuuhuoneekseen viereisen kamarin. Siitä hänen oli lyhyt ja mukava pistäytyä vieraisilla Antin luona. Antti söi ja kasvoi, nukkui paljon, kitisi harvoin. Tytöillä oli siitä enemmän iloa kuin vastusta. Mitä sellainen työ olikaan kahdelle jaettuna, kun siitä vielä Pirkkokin pyrki nipistämään osansa ja pojatkin usein tekivät asiaa, katsomaan ja kärpäsiä hätistelemään muka.
Joskus kauniina päivinä Antti Antinpelto vietiin pellolle tarkkailemaan, miten juurikasvit, peruna ja pellava menestyivät.
Hyvin kasvoivat, nähtiin se ja Anttikin näki, kun sipristeli silmään. Imeskeli ja pureskeli hän jo myös hampaattomilla ikenillään kuorittua porkkanaa ja lantun mäihää. Pientä se vielä oli. Paljoa ei uskallettu tarjotakaan. Mutta ensi kesänä ja sitä seuraavana! Ai pojat! Antti Antinpelto ja me muut pojat!
Pojat kiikuttivat nuorta miestä kilvassa katselemaan tulevaisia työmaitaan. Sitten pitkällä tikulla onnen »tuuria» koettaen toinen kantoi hänet neitsytkammioon.
Ristiäiset pidettiin elokuun ensimmäisenä sunnuntaina, jolloin pastori muilla asioillaan sattui liikkumaan kylässä. Se oli lyhyt juhlallinen toimitus. Ennen sitä, pastorin kahvia juodessa, tytöt tekaisivat Antille kastepuvun valkoisesta akkunaverhosta. Se meni täydestä, niinkuin kaikki kummitkin, kun talon isäntä ja emäntä lupautuivat varamiehiksi, tahi päämiehiksi. Miten heidät kirjoihin merkittiin, sehän oli sivuseikka. Nimestä ei pastorilla ollut mitään sanottavaa. Se sopi mainiosti, talon oman pojan muistonkin vuoksi. Ja kun isäntä vielä selvitti asian sitäkin syvemmät juuret, Antinpellon entiset ja nykyiset viljelyshistoriat, oli asia pastorista yhtä luonnollinen kuin Antinpellon osakkaista jo siinä kokouksessa, jossa asiasta oli periaatteellisesti päätetty.
Pastori toivotti heille onnea tämän uuden siunausta tuottavan yrityksensä vuoksi. Mitä teette yhdelle näistä pienimmistä... lapsi kuin pelto... Antti Antinpelto oli yksi niitä. Hän virkistäisi, yhdistäisi ja kasvattaisi heitä enemmän kun he tällä hetkellä osasivat aavistaakaan.
Antti oli katselijana karhiaisten polttojuhlassakin, jossa asianmukaiset ansiomitallit jaettiin. Joku oli hakannut sata, toinen puolitoista, — voittaja, kesantopellon karjalaispoika, kokonaista kolmesataa karhiaisfilistealaista. Sen urakan päälle jo kannattikin päällään seisoskella. Oikeinpäin hän sentään silloin seisoi, kun ansiomitalli hänen puseronsa rintaan kiinnitettiin.
Työssä ja toimessa, kesäisissä puuhissa ja monissa hupaisissa harrasteluissa kuluivat niin Antin- kuin kesantopeltolaisten päivät ja viikot. Keskikesä oli lämmin ja suotuisa. Touot talon pelloilla menestyivät ja tulivat hyvän sään aikana korjuun. Antinpellon kasvit olivat sitä laatua, joiden oli lupa ja määrä kasvaa vielä syyspuolellakin. Sitä ne tekivätkin. Niinkuin niiden omistajat ja se pienin yhteinen tekijä, jossa kasvu muita selvemmin näkyi ja tuntui.
Lapsenhoitajanakaan Ritva ei unohtanut rakasta salaista ystäväänsä. Joskus Kirstin myöhempään alhaalla viipyessä, pikku Antin nukkuessa, aurinkoisen päivän sammuessa hän sepitteli siihen myös lyhyitä runosäkeitä.
Kerran tällaistakin, pikku Antin tuutulauluksi:
Aa, aa Antin kehto
Antinpelto, Antin lehto...
...
sinisilmä kukkakimppu...
Tuu, tuu kultasimppu
...
Aa, aa Antti pieni
Korvakin kuin keltasieni.
...
Aa, aa Antin kehto
Antinpelto, Antin lehto...Hopeasalmesta satujen saareen.
Opettaja Niemistön kolmisoutuinen vene viiletteli hyvää vauhtia järven sumuista rantaa. Vene oli pitkänomainen »merikelpoinen», sanoi opettaja. Siksi se osottautui laajoilla selkävesillä, joissa laineet joskus saattoivat kohota pienen talon korkuisiksi. Tällä kertaa oli sopiva, matkaa jouduttava hankamyötäinen. Puolitoista-peninkulmaisella vesitaipaleella saisivat soutajat kuitenkin kastaa airon lapaa eri monta kertaa.
Risto oli aikonut laskea ne. Kävi niinkuin käy, milloin ihminen asettaa liian suuren urakan itselleen, tässä tapauksessa tarpeettoman sitäpaitsi. Sadat tosin täyttyivät kivuttomasti, mutta kun hän aina yhdestä alottaen ajatuksissaan asetteli niitä sormiinsa ja varpaisiinsa, ei hän kerran keskusteluun puuttuessaan muistanut, oliko viimeksi täyttynyt oikean jalan ukkovarpaassa vai nimettömässä, kuudes vaiko seitsemäs sata. Sitä aprikoidessa kymmenet ja ykkösetkin jo menivät sekaisin. Piirileikiksi meni koko matemaattinen tehtävä.
Kokka sihisten vene huristeli eteenpäin. Se nousi keveästi samaan matkaan työntyvän aallon selkään. Aironpistot, kuin kuohuvalla juomalla täytetyt suppilolasit, jäivät somasti määrämatkojen päässä kuohumaan ja pyörimään.
Veneen kuormitus oli nähtävästi paras mahdollinen, täyden kympin arvoinen. Opettaja Niemistö ei ollut ensi kertaa »merikelpoisellansa» selkävesille matkaamassa. Hän istui perässä leveä mela kädessä. Alatuhdon soutajina Kirsti ja Ritva, seuraavina Pirkko ja Mikko, ylähangoissa nuoret miehet ja kokkamiehenä Noppe, joka myös oli ottanut pestin tähän alukseen. Sitten telttapussit, siimalaatikot, marjakorit, selkäreput. Ne oli sovitettu kuten veneen tila ja purjehduskelpoisuus vaati. Osasi se laivuri järjestää! Matkasta sittenkin tuli tosi. Iloinen yllätys se laivaväelle oli.
Kolmipäiväinen retki selkäsaarille! Siitä oli sovittu keväällä opettajan talossa käydessä. Tämän jälkeen kuitenkin tuli hyökkäysvaihe, karjalaiset, sankarihautajaiset. Tuskinpa näissä muuttuneissa vaiheissa kukaan olisi kehdannut mennä opettajalle eräretkestä muistuttamaan, ellei hän itse olisi sitä tehnyt. Hannu sattui puhelimeen. Olette kai valmiit huomisaamuna? Mitä? Emmekö ole ahkeroineet ja ansainneet tätä?... Miesten välipuhe aina pitää:... Ne karjalaiset lapset. No, otamme matkaan heidätkin. Siis huomisaamuna kello kuusi teidän rannassa... Teiltä madot, meiltä siimat... Muut varusteet sinä muistat... Ethän ole ensi kertaa matkassa...
Risto oli istunut Hannun vieressä ja kuullut joka sanan. Oli se paukkuyllätys. Ja touhuakin siinä syntyi eri käskystä. Pellosta ja puutarhasta kaivettiin kaikkea, mitä kasvanut oli: perimät, juurikasvit, tillit, sipulit... Täti antoi leivät, voit ja imelät. Kirsti lypsi aamulla tuoreen maidon, Onneksi myös Hannun »kasiaisviljelys» oli satoa antavassa kunnossa. Kaikki järjestyi, pikku Antin hoitamiskysymyskin. Ystävällinen Milja miniä lupautui huolehtimaan kuin omastaan.
Sumu painui ja hävisi aurinkoiseksi avartuvan näyttämön edestä. Piristävän kirkas sädesuihku pyyhkäisi aallokkoa pitkin. Sekin ajoi hankamyötäiseen veneen toisella puolella. Taivaan kupukattokin näytti kohoutuvan. Tuhannet tulisalamat ja sateenkaaren värispektrit kisailivat lähellä ja kaukana.
Tytöt huudahtivat ihastuksesta, eikä se paljoa puuttunut pojillakaan. Perämies katseli siristävin silmin. Mutta Noppe kohosi kuin sähkönappuloita hoiteleva vahtimestari, nuuhki ja katseli: Joko riittää, vai vieläkö mä kierrän!
Kolme neljännestuntia oli soudettu. Matka puolessa, Hopeasalmessa. Vaikea ei ollut arvata, mistä vauraiden talojen reunustama ja niiden vehmaita viljelysmaita halkova salmi nimensä oli saanut. Auringon kullat ja hopeat välkähtelivät sen pinnassa kesäilloin ja aamuin. Matkamiehen silmä viivähti niissä mielellään.
Salmen jälleen avovedeksi väljentyessä opettaja heitti veneen perään uistimen.
— Mikä uistimeen tarttuu, se ensimmäisellä »lounaalla» syödään, vaikka olisi valaskala! sanoi hän ja sylkäsi.
Toivossa oli hauska elää. Hilpeällä mielellä matkaa jatkettiin, nyt jo täysimyötäiseen. Tämä kylläkään ei lisännyt veneen vauhtia, vaikka vaihtelun vuoksi matkaajien mieltä virkisti. Laine ikäänkuin odotti venettä, kuljetti selässään sylen pari ja heitti sitten koppina seuraavalle. Arkalaiselle se olisi ollut peloittavaa, meriläiselle varsin hupaisaa. Hannu ihmetteli karjalaisia. He eivät olleet tietääkseenkään. Ehkä olivat kiikkuneet Laatokalla, kuten Mikko onkimatkoilla joskus kehaisi.
Mutta turhan tähden likosi opettajan uistimen siima. Tuskin mikään hauki tässä vauhdissa kerkiäisi tokkaamaan. Kerkisipä vain. Ihme kerrassaan. Opettaja kääntyi äkisti ympäri.
— Stop! Lakatkaa soutamasta!
Aallon harjalla loiskahti. Kala oli iskenyt. Eikä se ollutkaan juuri tupenmittainen. Loiskahti taas... aaltokuopasta harjalle komeana luokkina... hopealta välkkyvä kala.
— Lohi!
Yksi sana monesta suusta, tuskinpa perämiehen, koska hänellä oli riittämiin työtä venkoilevan kalansa hoitelemisessa. Mikään syvien vesien puurastaja se ainakaan ei ollut. Se hyppeli kolmiloikkaa aaltokuopista harjalle ja päinvastoin. Ne hyppäykset olisivat olleet kunniaksi vaikka olympiakilpailujen loikkaajalle. Mutta opettaja oli koulunsa käynyt hyppyyttäjä. Hän hallitsi siimansa ja löysi aikoinaan haavinsa. Siinä jo kimpoili hänen edessään telttapussien takana, se ensimmäisen rantalounaan »valaskala». Parikiloinen varmaankin!
— Mitä minä sanoin rantalounaasta?
— Se syödään! nauroi Kirsti.
— Vaikka olisi valaskala! muistutti Risto.
— Syödään! vahvisti opettaja annetun lupauksen.
Jatkettiin matkaa etäisiä siintosaaria kohti. Yksi niistä oli matkan pää, satujen saari. Se siinsi jo monen sadan soutumitan päässä. Kuinka monen mahtoikaan? Mikko, pikku poika, ryhtyi vuorostaan lukemaan ja pääsi kuin pääsi lopputulokseen, vaikka ei harrastanut vielä korkeampaa matematiikkaa. Hän pujotti kokoamansa sadat isän verkonpuikkariin kotiniityn rantalahdessa. Siihen ne hyvin mahtuivat ja siinä säilyivät.
Satujen saari, Robinpojan saari. Tämä ajatus tuli satamaan lipuessa ensikertalaisen mieleen, tuli tänä aamuna Hannun ja Kirstinkin, vaikka he olivatkin »erästäneet» täällä pari kertaa aikaisemmin. Peilityyni valkosantainen pikku satama avautui aallonmurtajaksi muovautuneen kallioniemen takana. Vastakkaisella puolella kohosi korkeampi harmaaselkäinen murtaja ison selän aaltojen esteeksi. Näin molemmin puolin suojatun valkaman ympärillä, saaren keskustassa ja rannoilla, oli kaikkea sitä, mitä luontoa rakastava, rauhaa ja yksinäisyyttä kaipaava erämies vain toivoa saattoi. Oli riippaoksaisia kuusia, juurevia mäntyjä, oli humisevia koivuja, kahisevia haapoja, oli riittämiin asti kuiviakin puita. Mitä oli ulompana metsässä ja rannoilla? Se oli kiehtova salaisuus, josta jokainen itse saattoi ottaa selvää halunsa mukaisesti. Mutta ylhäällä tuulisilla kallioilla avartuivat komeat näköalat. Sinivälkkyistä vettä! Vehmaita pikku saaria! Ilmavuutta! Rauhaa ja avaruutta! Minne päin vain katsoikin.
— Jos tahdotte, niin rakennamme tänne kaksi majaa! naurahti opettaja.
Hän oli purkanut jo veneen lastin valkoiselle hiekalle. Väki riensi auttamaan. Tuota pikaa teltat pystytettiin sopiviksi katsotuille paikoille, toinen itään, toinen etelään avautuvaksi. Pieni kallioharjanne muutamine mäntyineen oli tässäkin kuin varta vasten »aallonmurtajaksi» valettu. Tavarat kannettiin telttoihin, mikäli ei niitä tarvittu rannan keittonuotiolla. Niin, ihmeen pian erätalot olivat pystyssä ja »kalustettuina».
— Näin aina, kun on tottunutta partioväkeä toimessa! kehahti opettaja.
— Kun on tällainen leiripaikka ja hyvä johtaja! maksoi »aina valmis» villat villoina.
Mutta emäntäkouluja käynyt hääräsi jo keittopaikalla hiililounaansa rakentelupuuhissa. Hän tiesi, mitä siihen kuuluisi, sääli vain opettajan komeaa lohikalaa. Ehkä se kuitenkin voitaisiin säästää. Hän tiedusteli omistajalta sitä asiaa.
— Se syödään! On luvattu ja annettu! kuului vakainen vastaus.
Mikäpä siinä sitten alamaisten auttoi. Perunoita pataan ja onnen »valaskala» paistinpannuun! Jos missään ja milloin kelpasi kouluja käyneen emäntänä hääriä, niin täällä ja nyt. Jo valmistuksia tehdessä kihosi vesi omallekin kielelle. Näin katselijoidenkin, mikäli he kerkisivät emännän puuhien tarkkailijoiksi. Monilta touhuiltansa pojat »syöttivät» pitkää siimaa. Tytöt repivät ja kantoivat sammalta telttojen vuodepatjoiksi. Näissä askareissa aika riensi liiankin hupaisesti, kunnes emännän ääni kuultu.
— Aamiainen on valmis!
Valmis se oli ja korkeimman kiitossanan arvoinen, vaikka siihen ei olisikaan kuulunut rasvassa käristettyjä lohiviipaleita. Turha niitä säästää ainakaan siinä mielessä, että ne joskus joidenkin suussa paremmalta maistuisivat. Pata ja pannu tyhjenivät perusteellisesti ja melko nopeasti. Työhön ja toimeen, eräveljet! Näin kutsui aallonmurtajien takana loiskahteleva kalavesi ja lähisaarien marjametsät.
Opettaja ja Risto ryhtyivät kalastajiksi, kun maaerämiehet ensin oli soudettu hyvistä marjapaikoistaan kuuluisaan Haapasaareen. Marjastaminen tosin tällä matkalla oli hyvän onnen varassa. Mustikka-aika jo menneillään, puolukat tuskin vielä punaisia, vadelmiakin saattoi ehkä löytyä. Oli jännittävää varautua mahdollisiin yllätyksiin...
Jos mainio, laadultaankin hyvin säilynyt mustikkamarikko oli sellainen, niin heidän ei tarvinnut sitä kauankaan etsiä. Heti ensimmäisen kallion takana Haapasaaren ylätasangolla se avautui. Tämä marikko suurimättäisessä kuusikkometsässä oli ehkä Antinpellon suuruinen, mutta niin marjatäyteinen kuin koskematon mustikkamarikko vain saattaa olla. Yhtä hyvällä syyllä sitä olisi voinut nimittää marjapelloksi kuin metsäksi.
— Jestanpoo! En mie tuommoista mustikkamaata ole nähnyt Karjalassakaan! huudahti Pirkko. Se oli paljon hänen sanomakseen, sillä Karjala tavallisesti oli hänelle kaiken olevaisen korkein vertailuaste.
Yhtä riemastunut oli Mikko. Nähtävästi hän olisi hypähtänyt päälaelleen seisomaan, jos vain jostakin olisi löytynyt sen verran marjoista vapaata maata. Ihmeissään olivat myös Hannu ja Kirsti. Ritva nipisteli käsivarttaan. Oliko tämä totta? Ehkä hän nukkui ja katseli »elokuvia».
Kannut ja astiat alkoivat kilvassa rapista. Mutta nopeasti täyttyvä mustikkakannu ei kauankaan rapise, tämän jokainen marjastaja tietää mieluisimmista kokemuksistaan. Valinnan varaa siinä totisesti olisi ollut. No, tarkemmin harkiten sitä kuitenkaan ei ollut. Jokainen mätäs oli toisensa veroinen. Valikoitsija teki vahinkoa vain itselleen, jos kulutti etsiskelemällä aikaansa.
Sattumalta ei näiden poimijoiden joukossa tällaisia lehmän luonnolla varustettuja marjastajia ollut muita kuin Mikko, mutta hänkin viisastui ennen pitkää. Kaikki muut kyyristyivät heti mättääseensä, sanaton salamyhkäinen kilpailu alkoi.
Sen verran toki jokainen marjamies on joko kateellinen tahi utelias, että salavihkaa ottaa selvän, miten kilpatoveri menettelee, miten nopeasti hänen astiansa täyttyy. Kunnia hänelle, kenelle se kuuluu! Tässä joukossa se oli annettava Kirstille. Hannu tiesi tämän entisestään, Ritva aavisti, Pirkko ei, eikä nähtyäänkään tahtonut sitä hevin myöntää.
Kirsti »lypsi» taitavasti ja vikkelästi molemmin käsin. Siinä hänen taikansa, eikä hän sitä salannut. Mutta yksikätisestä ei harjoittelematta tule kaksikätistä, ja vaikka Pirkko pyhästi päättikin, että harjoittelee saman konstin, ei hän tässä erinomaisessa mustikkamaassa sitä kerinnyt tekemään. Toiseksi hän kuitenkin yrittäisi ja pääsisi, ellei Hannu? Tekijä marjamieheksi näkyi olevan hänkin, vaikka yksikätinen. Joko mustikat kurkistivat laidan ylitse hänen kahden litran kannustaan? Jestanpoo! Kirikilpailu jatkui nopeasti karttuvan saaliin ja sähköistyvän mielialan merkeissä.
Välkeillä aurinkoisilla saarivesillä sen sijaan oli hyvinkin rauhallista. Risto souti ylähangoilla. Opettaja heitti siimaa järveen. Sitä riitti kolmessa laatikossa kilometrimäärin. Kivi ja pola kiinnitettiin tuolloin tällöin. Sitten opettaja osoitti päällään, minne päin oli suunnistauduttava. Hän tunsi vedet, luodot ja syvänteet. Vähin myötäiltiin saarten ruohistorantoja.
Siima juoksi somasti koukusta koukkuun. Viisikymmentä kerrassaan, sitten suojakannen avaus, laatikon käännös, taas kivi ja pola ja niin edelleen. Tuuli ei tuntunut. Aallokko, kovempi tai keveämpi, löi miten sattui, perään tahi laitaan, kokkaankin vaihteeksi tuolloin tällöin. Tällöin opettaja tavallisesti käänsi suuntaa, tuskinpa aina luotojen mukaan, vaan ennemminkin soutajaa säästääkseen. Se oli turhaa. Ihme, miten vahvaksi kesä oli Riston karkaissut. Ei väsymyksen tuntua jäsenissä, ei rakkuloiden hiertymää kämmenpohjissa. Oli siinä airojenkin ansiota. Ne liikkuivat irtonaisesti painamatta paljoakaan. Opettaja itse oli ne tehnyt ja tasapainotuksen niihin taitavasti järjestänyt.
Siiman heittämisen kestäessä, monen kilometrin matkalla opettaja ei puhunut montakaan sanaa. Soutuohjeiksi, käännös- ja pysähtymismerkeiksi tuli vain pään nyökkäys, käden heilaus. Mitä hän ajatteli? Kotinsa autiutta? Puutarhojaan vaiko entisiä kalamatkojaan? Kuka ennen oli ollut hänellä täällä soutamassa? Omat pojat, Jorma ja Veikko...
Riston teki mieli sanoa hänelle jotakin, mutta ei mielestään keksinyt mitään sellaista, mikä olisi ollut sanomisen arvoista täällä. Parasta siis katsella ja soutaa vain. Olikohan Veikko niin hyvä soutaja kuin lentäjä oli ollut? Kerrattiin hänen pudottaneen joukottain pommikoneita.
Jo juoksi kolmannen laatikon viimeinen sivu. Tapsikolo toisensa jälkeen tyhjeni, lankakasa madaltui. Viisitoista... kymmenen... viisi... Opettaja nosti kätensä pysähtymisen merkiksi. Siihen sidottiin isompi kivi ja kaksi pitkää polaa. Ne jäivät tuikkimaan kuin harittavat sormet. Pitkän matkan päähän ne näkyivät. Kaiken varalta opettaja kuitenkin otti muistimerkkiä kolmelta taholta: laivareimarista, rantamännystä ja luotokalliosta.
Sitten hän itsekin siirtyi airoihin, ohjaten venettä telttasaaren kärkeen, jonka avoselän puoleinen rantakallio milteipä seinäjyrkästi kohosi vedestä. Kallion takana kivien kolossa oli täälläkin sopiva maihinnousupoukama.
— Nyt marjastelemme tunnin tahi puolitoista. Sitten lähdemme kokemaan siimaa alkupäästä, sanoi opettaja.
— Nytkö jo kokemaan? Ovatko kalat näin pian ehtineet tarttua kiinni? ihmetteli Risto.
— Hätäisimmät niistä, opettaja naurahti ottaen marjakorinsa. He nousivat kiertäen kallion laelle, josta avartui auringon valossa aaltojen mainingeissa kiloileva rannaton ulappa. Jäkäläpeitteiset kalliosyventymät olivat kauttaaltaan kuin kukitettuja suurilla puolukkatertuilla. Näyttipä kuin punaisia marjoja olisi kaatamalla kaadettu kivien ja katajien juurelle.
— En ikimaailmassa olisi osannut tällaista edes kuvitella! huudahti Risto.
— En minäkään, ennenkuin ensi kerran kävin täällä.
— Miten ihmeessä tämä on mahdollista!
— Katsos, täällä sataa usein. Maa kallioita vasten on lämmin ja kostea. Veden henki huokuu siitä. Aurinko paistaa ja kypsentää.
— Tämä on satujen saari!
— Kas vain. Noin on joku toinenkin arvellut. Jätä hetkeksi vielä puolukat! Eivät ne karkaa eivätkä pahene, kypsyvät lisää vain.
Opettajalla oli jotakin näytettävää. Hän kiipesi kaihon laelle, joka toisella puolella loivemmin kallistui järveen päin. Risto seurasi, kunnes pysähtyi jälleen ihmetyksestä huudahtaen.
— Mitä kummaa! Täällähän on koulutaulukin!
— Niin on! Valmis kuva-arvoituskin jo siihen piirretty. Ratkaise se, jos osaat!
Risto katseli ja mietti, luki edestä päin, sitten takaa päin kuin kiinankieltä.
— S. s. 30, 8, 39. I. J. V.
Hän muisti opettajan äskeiset sanat. Arvoitus kirkastui hänelle. Kääntyen opettajaan päin, joka oli kumartunut puolukoita poimimaan sanoi hän.
— Minä luen sen teille! Alusta vaiko lopusta päin?
— No, miten itse haluat.
— Satujen saari 30 p:nä elokuuta 1939... Isä, Jorma, Veikko.
— Oletpa tarkka poika! Ei tullut muuta kuin pieni tavuvirhe. Satujen saarella...
Opettajan ääni värähti. Hän kääntyi ja söi puolukoita. Samoin Risto, poimien hän eteni omalle taholleen. Koko kalliosyventymä oli kuin suurta lattiaa peittävä itämainen matto! Ihmeitten ihme! Opettaja kutsui hänet jälleen luokseen.
— Tulehan tänne! Istumme ja syömme puolukoita. Sitten piakkoin lähdemme siimaa kokemaan. Huomenna voit toisten kanssa tulla tänne marjailemaan. Vaikka ei tämä ole ainoa paikka. Näitä löydätte kyllä lähempääkin.
— Mutta ei näitä.
Risto tarkkaili uudestaan kalliotaulun kauniisti hakattuja numeroita ja kirjaimia. Opettaja puhui.
— Olimme kolmisin täällä niinkuin niin monta kertaa, silloin viimeistä kertaa. En silloin vielä tietänyt sitä, vasta jälkeen päin olen tullut ajatelleeksi, että pojat sen hengessään vaistosivat. Veikko oli ottanut matkaansa pienen kivitaltan, valkomaalia ja siveltimen. Jormalla oli huilunsa, jota hän aika näppärästi soitteli. Olimme laskeneet siimat niinkuin nyt ja istuimme tässä, tähän aikaan päivästä. Juuri noin, tuota kallion reunaa viistäen aurinko paistoi, aallokko kiloili ja puolukat punoittivat.
Jorma veti povitaskustaan huilunsa ja alkoi soittaa tuttua säveltä. Tunnet sinäkin ehkä laulun: Keskellä kuohuin, vallassa vaahtoin...
— Satujen saari uljaana uit! myötäili Risto lämpimästi. Sitä oli laulettu usein koulun kvartettikuorossa. Seurasi hetken tauko, jonka kestäessä he kumpikin ajatuksissaan hyräilivät säkeistön loppuun.
— No niin. Kun Jorma soitti, niin Veikko otti talttansa ja alkoi nakuttaa tuota arvoitustansa kallioon. Aioin kieltää häntä siitä, eihän luonnon näköalapaikkoihin yleensä ole lupa mitä tahansa nakutella, eikä se ole kaunistakaan. Mutta tässä kivellä istuessani ja katsellessani en raskinutkaan. Hän teki työtään niin hartaasti ja syvällä antaumuksella kuin luova taiteilija. Ja hyvin hän sen tekikin. Meidän täytyy se myöntää.
— Kyllä! virkkoi Risto vilpittömästi. He katselivat sitä, vuoroin valtavia, valokirkkaita etäisyyksiä. Sitten he alkoivat poimia marjoja koreihinsa istuen ja kontaten, kourakaupalla suuhunsakin poimien.
Mitenkään Risto ei voinut käsittää, että siiman alkupää oli niin lähellä, heti »satujen saaren» ensimmäisen niemen takana. Nähtävästi he olivat kiertäneet kilometrien mittaista jäniksen kierrosta, vaikka hän oli milteipä suoraan soutavinaan.
Kokeminen oli hidasta, mutta samalla jännittävää. Tuli kookkaita ahvenia tämän tästä. Joskus siima viipotti sivulle. Sieltä vengotteli leipälaudan muotoinen lahna. Pari kertaa siima vaipui vapisten veneen alle. Opettaja tarttui haaviin, veti ja kaappasi. Kuha! Aika möhömaha!
Niin jännittävää tällöin oli, että soutajalta hengityskin hetkeksi unohtui.
— Tuota älä jatka liian pitkälle, naurahti kalamies, vaihtoi koukkua, korjaili syöttiä, ja taas mentiin eteenpäin.
Mutta Haapasaaren polan kohdalla siiman kokeminen toistaiseksi jätettiin. Marjamiehet oli kyydittävä kotisaareen päivällistä laittamaan. Täysinäisin astioin he olivat jo vähän aikaa rantakivillä päivää paistatelleet. Karjalaisilla oli uhoamista. Mie, sie... ja hää... olivat löytäneet semmottoisen marjapellon jotta... No, se näkyi astioista. Mutta jos jotakin satujen saaren pohjoisnokan veroista olivat löytäneet, niin sopisi päälaellaan pyöriskellä. Mikko pyrähti heti ja eri kätevästi.
Pian sitten vene lipui rauhan satamaan, joka oli tyyni aallonmurtajiinsa saakka. Tervaspilkkeillä kiehautettiin kahvit. Pidettiin pieni lepo- ja neuvotteluhetki. Kello oli puoli viisi, kalamiehillä parin tunnin kokeminen. Vaihdettiin airoihin miestä. Risto ja Mikko jäivät auttelemaan emäntää, joilla työvelvollisiinsa nähden oli täysi määräämisvalta.
Oliko hän käyttänyt sitä? Ei ainakaan väärin. Niin paljon hänellä illan hämärtyessä oli hyvää ja valmista tarjottavana sekä omalle joukolle että kalamiehille, joilla edelleenkin oli ollut onnea matkassa. Samaa ei voitu sanoa ahvenista, lahnoista ja kuhista, joita mieslukuisasti killisteli tuhdon alla kalakopassa.
Ne oli perattava ennen iltaa. Emäntä joukkoineen joutui apuväeksi. Vain yksi jätettiin päivystämään kasviksilla höystettyä kalakeittoa, joka jo hiljalleen poreili lähettäen ruokahalua kiihoittavia tuoksujansa.
Se oli tarpeetonta. Pata varmaan olisi tyhjentynyt ilman sitä. Niin mainiota rantakeitto oli. Mustikkahillo jälkiruokana ei antanut paljoakaan peräksi. Mutta jokaisen oli itse sitä »keitettävä» lautasellaan.
— Saanko mie vääntää niin paljon kuin jaksan syyvä? tiedusti Mikko.
— Väännä huoletta, vaikka enemmänkin!
— Niin, kyllä minä syön!
— Kunhan varotte, että jaksatte vääntää itsenne telttaan pitkälleen!
Ystävällisiä neuvoja annettiin niin hillon vääntäjille kuin sen nauttijoille. Kunnes kaikki olivat vääntäneet ja syöneet kyllikseen. Astiat pestiin. Sitten siirryttiin telttoihin, Noppe tasapelin vuoksi tyttöjen »poksiin».
Opettaja jäi vielä nuotiolle. Hän lisäsi tervaspilkettä siihen. Lieska leimahti valaisten välisevää vettä. Kipinät hypähtivät puiden latvoihin, häviten hämärään. Yölaine löi hiljalleen ison selän puoleiseen murtajaan.
Mutta teltoissa, joihin yhtä kylläiset kuin tyytyväiset erämiehet olivat sukeltaneet, oli päästy jo oikeasta päästä kiinni. Nähtiin kuvia ja kuva-arvoituksia... hopeasalmista... satujen saarista... mikä mitäkin, mikä mistäkin. Kukin seitsenvärisen prismalasinsa lävitse.
Nuotioilta.
Hannu heräsi päivän sarastaessa. Pojat nukkuivat sikeästi. Missä opettaja oli? Illalla hän oli jäänyt nuotiolle. Oliko hän valvonut siellä koko yön?
Hän pukeutui toisia herättämättä ja kierähti ulos. Nuotio räiskähteli. Savu kohosi. Siellä opettajalla näkyi jo olevan pannukin lämpiämässä.
— Hyvää huomenta!
— Hyvää huomenta! Kas vain. Sinäkin näin aamuvarhainen.
— Minäkinkö? Kuka myös?
— Minäkin, mielestäni.
— Iltamyöhäinen, minun mielestäni.
— Vai sillä tavalla! Osaatpa sinä, naurahti opettaja. Korvike oli kiehahtanut. Hän nosti pannun kivelle, otti repustaan pyöreän rasian kiveltä kupin ja lusikan.
— Otahan omasi! Ryyppäämme kupin kuumaa.
— Kaksikin, minä luulen.
— Kolme, pelkään minä.
He katsahtivat toisiinsa, molemmat naurahtaen.
Opettaja kaatoi korviketta. Hannu otti omista varastoistaan voita ja ohraisen hiivaleivän.
— Hyvää huomenta! Kirstin pirteät kasvot ilmestyivät näkyviin kiven takaa.
— Kas sitä! noin se kävi! Jouduit kiinni.
— Niinpä tuota joutui opettajakin!
— Molemmat tapasin itse teossa! totesi kiinniottaja.
— Parasta ottaa hänet osatoveriksi, arveli pannumies.
— Sillä tavalla nähtävästi hänestä parhaiten selviämme, myönteli toinen yllätetyksi joutunut.
— No, etsihän kuppisi nyt sitten sinäkin!
— Emännän korvattomassa ei liene etsimistä. Se on aina hellan laidalla!
Kirstin hilpeillä kasvoilla karehti hymy. Opettaja kaatoi kahvia. Hannu leikkasi pitkiä viipaleita ja tarjosi veistä. Mutta emännällä niinkuin hänen aamuvarhaisella apulaisellaan oli omansa. He silittivät voita ja sulattivat sokeria, pureskelivat voileipää hyvää korviketta ruokaisan palansa painimeksi ryypiskellen. Vähään aikaan ei kukaan puhunut mitään. Sitten opettaja virkkoi:
— Tämä on erinomaista!
— Tämä korvike!
— Tämä hiivaleipä.
— Molemmat! kuittasi Hannu molemmat yhdellä sanalla. Sitten jälleen oli tähdellisin tullut sanotuksi. Opettaja kaatoi toiset kupit. Hiljainen nautiskelu sitä häiritsemättömine rapisteluineen jatkui.
Mutta opettaja, vaikka näillä matkoilla yleensä vaitelias, oli tänä aamuhetkenä kuitenkin heistä puheliain. Kolmanteen kuppiin päästyään hän jätti jo eräsaaret ja hypähti mantereelle. Hän milteipä yllätti nuoret »pöytätoverinsa» hänelle harvinaisella suorasukaisella kysymyksellä.
— Mitä te aiotte suuremmiksi päästyänne?
Sisarukset katsahtivat toisiinsa. Outo kysymys miettimättä vastattavaksi. Jos he joskus sitä olivat ajatelleetkin, niin tuskinpa kumpikaan juuri tällä hetkellä.
— Kuinka opettaja juuri nyt sitä tuli kysyneeksi? kiersi Kirsti vastakysymyksellä aikaa voittaakseen.
— Ehkä siksi, kun istumme tässä näin kolmisin ja kun te olette vähän kuin minunkin lapsiani... sanoi hän, kun ryyppäämällä oli painanut ensin palan alas. »Lapset» puolestaan jouduttautuivat jotakin vastaamaan.
— Opettajalta riittää harrastusta vaikka mihin.
— Tälläkin hetkellä. Se on ihan ihme.
— Minusta se on mitä luonnollisin asia! Ei kukaan häiritse meitä. Täällä meillä on mitä parhain tähystyspaikka.
— Tähystyspaikka täällä? kertasi ja kummasteli Hannu.
— Niin. Katselemme täältä »perspektiivissä», kuten eräs tuttavani vanha insinööri tapasi sanoa. Etkö sinäkin sellaiseksi aio, vai agronomiksiko sinä?
— Mitä minun aikomuksistani vielä, yritti poika väistää.
— Kyllä ne kuudesluokkalaisella tavallisesti alkavat jo hahmoittua.
— Et sinä opettajalta aikomuksiasi pysty salaamaan, ilkamoi sisko.
— Tuskinpa sinä itsekään. Odotahan vain!
Kirsti sanoi odottavansa. Opettaja ryyppäsi korviketta ja jatkoi.
— Lue sinä vain insinööriksi, tahi agronomiksi, tahi vaikka maa-metsätieteitten professoriksi. En suinkaan tahdo asettua esteeksi miehen hyvien aikomusten tielle. Yhtä tärkeätä asiaa tahdon kuitenkin sinulle teroittaa, nyt ja aina.
— Opettaja teroittaa vain!
Tuleva agronomi kandi näytti kiinnostuvan jo lopulta itsekin.
— Tule miksi tuletkin, ole mikä oletkin, mutta älä koskaan, älkää kumpainenkaan hellittäkö juurianne kotoisesta maaperästä!
Aurinko läikkyvien vesien takana avasi veräjäpuunsa. Sen tuliharjaiset varsat syöksähtivät esiin ja kiisivät kilvassa suoraa väljää rataa. Kaviot iskivät kipunaa, rattaiden pyörät kultakiekkoina hyristivät ohi saarien, sivu niemien, yli siintosalmien ja selkien.
Vain kolme katselijaa istui katselijoina suuren stadionin loistopaikoilla. Mutta heidän elämyksensä oli yhtä harras kuin aito.
— Teillä on kotitalo, kuin pieni ruhtinaskunta... pellot, niityt, metsät ja järvet. Aavistatteko kumpainenkaan, mitä aarteita kätkeytyy kaikkiin niihin? tiukkasi kuulustelija jälleen arkipäiväisin sanoin. Mutta sunnuntaiaamun kyyhkynen lensi hänen sanojensa vanavedessä, tuore öljypuun lehti suussa. Se tuntui äänen sävyssä ja lämmössä, mikä jo lapsuusvuosilta heille molemmille oli tuttu. Vastausta odottamatta opettaja jatkoi.
— Pellot ja niityt! Ja ne vielä perkaamattomat pellot. Entäs päivänpuoleiset hedelmätarhat! Teilläkin vasta vähäinen alku!
Ja »hyvän pahantiedon» puut... Ja lilliputtilentäjien miljoonakaupungit... auttoivat ripille otetut omissa ajatuksissaan. Nyt oli hetki jolloin kelpasi runoilla. Mielikuvitus lensi kuin satujen voileipäkivi hopeisia salmia, kultaisia selkiä.
— Lue agronomiksi, mutta palaa kotiin! Haka-Lahtelassa tarvitaan niin agronomi kuin insinööri ja vielä kouluja käynyt emäntäkin. Vaikka et sinä se ole!
Hyökkääjä kohdisti »panssarikiilansa» kärjen yllättäen toiseen kohteeseen, ja agronomikandi pääsi hetkeksi rauhaan.
— Et ole, vaikka sinun toimestasi kuulemani mukaan jo pienen lapsenkin olette saaneet. Ei minulla sinun emännöimistäsi vastaan ole muuta kuin hyvää sanottavana, mutta silläpä juuri. Hyvät emännät aina etsitään.
— Mitä opettaja sillä tarkoittaa? kysyi puhuteltava.
— Niinkuin et ymmärtäisi että sinun emännän paikkasi ennemmin tahi myöhemmin on jossakin muualla, jonkun muun on Haka-Lahtelassa. Kas luonnon valintajärjestys on sellainen. Mutta ei sinun senvuoksi kotiasi tarvitse unohtaa. Olkoon ja pysyköön se aina voimakeskuksiesi antoisimpana latauspaikkana. Sanoisinpa vielä enemmänkin.
— Opettaja on hyvä ja sanoo vain.
— Ellei se sitä ole ja sellaisena pysy, ei sinun vastaanottimessasi enempää kuin lähettimessäsi ole aitoa sointupohjaa. Synnyinkoti on lähinnä vanhempia se vesivierre...
Selän puoleisen aallonmurtajan takana läiskähti. Niinkuin melalla olisi veteen lyöty, tahi täysinäinen vesiämpäri loiskautettu vasten seinää. Opettaja hypähti kiveltään.
— Menkää herättämään lapset kummassakin teltassa! Sitten nopeasti hiipikää perässäni! Saatte nähdä jotakin, mitä ennen ette ole nähneet. Hän kiiruhti aallonmurtajaa kohti. Kirsti ja Hannu kiiruhtivat teltoille neuvon mukaan. Tyttöjen teltassa asia järjestyi meluttomasti, mutta poikia, Ristoa varsinkaan, ei ollut helppo saada hiljaisella tavalla henkiin herätetyksi. Eilisellä unilääkkeellä näytti olevan yli kymmentuntinen vaikutus.
— Kuka rotanpoika se siellä varpaitani kaivaa?
— Hiljaa!
— Olisin hiljempää kuin hiiri, jos antaisitte olla, mutta...
Oli ihme, että isot linnut aallonmurtajan takana eivät sitä kuulleet, nähtävästi niin totisessa touhussa olivat nekin. Kaksi uroskaakkuria siellä keskenään tappeli. Ne nousivat vedestä kuin varpaisillaan toinen toistaan korkeammalle kurkoittaen. Pitkillä siivillään ne iskivät kuin kaksi pikku poikaa isänsä nutun hihoilla. Se oli vapaanyrkkeilyä ilman määrättyjä kohteita. Päähän ne nähtävästi tarkoittivat ja kumarsivat aina. Vastapelaajan räpylät läiskähtivät yhteen.
Katselivat tarkkailivat kalliopaaden takana henkeään haukkoen, vaikka ei suinkaan heillä mitään hätää siinä ollut. Mutta sammakoksi se muuttaa katsojansakin, näin jännittävä taistelu. Armoa ei pyydetty eikä annettu, enempää kuin levähdystaukoja tahi erävuoroja. Kymmeneen luku siitä jommallekummalle kaverille lopulta tulee! ajatteli Risto erotuomariksi jo valmistautuen.
Noppe kerkisi ennen häntä. Aamukierrokset saaressa tehtyään ja muutamia metsähiiriä nitistettyään se myös kuuli metelin ja riensi taistelupaikalle. Vielä kerran toisistaan mittaa ottaen, haukkuvalle häiritsijälleen yhdessä rääkäisten tappelijat ryöpsähtivät siivilleen. Parivaljakkona ne painuivat suurta avoselkää kohti. Laajat räpylät sojottivat takana, niinkuin joku olisi ne perään heittänyt.
— Tuo oli rahanarvoinen nähtävyys!
— Messuhallissa se olisi pitänyt esittää!
— Viidelletuhannelle katsojalle!
— Viidenkympin sisäänpääsymaksusta!
— Minäpä luulen, että nämä amatöörit eivät rahasta olisi suostuneet tähän esitykseen.
Opettajan mielipide sai kannatusta. Ainoastaan Noppe pani haukkuvan vastalauseen, ei mielipide-eroavaisuuksien, vaan keskeytyneen näytöksen johdosta, huomaamatta ensinkään, että itse oli sen aiheuttanut. Niinkuin me ihmisetkään yleensä emme huomaa tämän tapaisia aikaansaannoksiamme.
Sirkuksesta palaava nuori kansa sai itse keittää korvikkeensa. Opettaja ja Hannu lähtivät kalaan, emäntä ryhtyi aamiaispuuhiin. Alkava päivä näytti lupaavan kauniilta, mutta syyspuolen sää oli helposti vaihtelevaa. Iltapäivällä saattoi rapistaa mitä tahansa. Jokaisen oli otettava siis ajasta vaari.
Niin yriteltiin, ja parin tunnin kuluttua sitten haukattiin jo aamiaista, leipää ja mureata hiilikalaa, pataruokana mustikkaliemellä höystettyä kaurapuuroa. Kotoista siinä oli kaura ja leipä, metsäjärvellistä kaikki muu. Mielihyväistä rapistelua kuului istuinkiviltä, korkean mustan kannonkin nokasta. Mikolla näytti olevan luontaistaipumuksia myös pylväspyhimyksen näyttelemiseen. Kukaan sentään ei ruvennut kurkoittelemaan hänelle sinne kalaa eikä puuroa. Itse hänen oli kavuttava niitä noutamaan, ja aika kätevästi hän sen tekikin.
Kalamiehillä oli tänä päivänä onnea. Puoli siimaa oli vasta koettu, mutta kaloja kuppelehti kopassa ainakin puolitoista leiviskää. Ne olivat niitä tavallisia sekakaloja, mitä tämä Vellamon suuri avoimen oven aitta taitaville pyydystäjilleen luovutti. Lahnat ja kuhat edustivat »patriisiluokkaa». Vaikka eivät kaiketi ne puolen kilon painoiset ahvenetkaan mitään »plebeijejä» olleet, omasta mielestään liiatenkaan. Mikäli kalaparan omaa mieltä kysytään tuhdon alla kopassa.
Päivällisrupeaman työohjelma sovittiin seuraavaksi: Risto lähtisi opettajalle soutupojaksi, muu väki Kirstin valvonnassa satujen saareen marjaan, vähimmäistavoitteenaan pyykkikorillinen puolukoita. Sitten ei muita työvelvollisia ollutkaan, paitsi Noppe, joka sai itse valita. Tunnusteltuaan ilmaa idästä ja lännestä se hyppäsi tähystäjäksi kalamiesten veneeseen. Siihen marjastajatkin alkumatkassaan asettuivat, koska niemen kärkeen oli vesiteitse paljon lyhyempi ja mukavammin pääsy. Nuorempi kalamies antoi marjastajille hyviä neuvoja. Puolukoita siellä oli miten paljon tahansa, jos vain poimijoiden sormissa ei ollut laiskuuden reumatismia. Paras muodostaa heti toimelias hankintayhtiö työpääomin. Antinpelto ja kesantopelto... yhtä kuin kaksikorvainen marjakori täyteen poimittava! Mikä oli todistettava. Vastalahjaksi olisi kalamiehillekin sopiva yhtiöjärjestys luonnosteltu, ellei yhteismatka olisi alkuunsa loppunut. Veneen kokka kolahti. Seurasi lyhyet jäähyväiset.
— Onnea matkaan!
— Niin myös teille!
— Ahkeruus ilonne!
— Samoin teidän ja ahvenienne!
Marjamiehet löysivät pian sen puolukkatarhan, minkä kalamiehet olivat heille neuvoneet. Löysivät myös toisen, vieläpä suuremman. Jos eilen oli nähty ja saatu mustikoita, niin tänään puolukoita! Pyykkikori oli mainio yhteisastiaksi. Löytyi useampiakin paikkoja, joista voitiin poimia suoraan koriin, kun ensin oli tyhjennetty yhteiselle astialle marjoista vapaa paikka. Puolukat rapsahtivat hauskasti heittäessä. Niinkuin rakeita olisi satanut peltikatolle. Korin pohjan peittyessä rapinat vähitellen vaimentuivat. Tätä tuloa jatkuen kori parin tunnin ahertelun jälkeen olisi täysi.
— Kun mie oisin taikuri! toivoi Mikko.
— Mitä nyt taas? epäili sisko.
— Kaikki marjat tästä saaresta juoksuttaisin yhtenä purona tähä korrii.
— Vielä tuo nyt mitä! Enemmä mie, jos kerran taikuriksi höynääntyisin.
— No?
— Kaikki marjat Kannakselta... juoksuttaisin Vuoksea pitkin tähä muuhu Suomee!
— Ylämäkkee juoksuttaisit?
— Vaikka ylämäkkeekin, jos kerran taikur olisin. Juokseeha ne autot ja hevosetkii.
— Ja kärpäsetkii ikkunaruutua.
— Ihte olet kärpäne!
— Sie pörriäine!
— Siis kiinni! Ja juoksuta vikkeläst niitä puoloi tänne yhteisee korrii, taikka...
Toisten marjastajien oli hupaisa kuunnella heidän kaksinhaasteluaan, mistä ei mielikuvitusta eikä mausteitakaan puuttunut. Enempää kuin puolukoita satujen saaresta, koko Suomenmaasta. Jospahan olisi löytynytkin se taikuri, joka olisi juoksuttanut ne »yhteisee korrii».
Suomen lapset! Tuhannet ja kymmenet tuhannet vikkelin sormin. Ei kaikkia tosin, mutta eihän kaikkea muutakaan hyvää milloinkaan kokoon saatu. Jos näin tapahtuisi, niin elämä kävisi liian mukavaksi. Siitä loppuisi se mielenkiinto, mitä jännittävä etsiskely ja »otsansa hiessä» ahertaminen tekijälleen aina antoi.
Mehevän puolukkamättään vieressä ahertajalla, ahkerimmallakin, oli hyvää aikaa tämän tapaisiin ja monenmoisiin muihin mietteisiin. Kolmen aikuisemman poimijan mielessä näitä risteili. He olivat jo sillä kehitysasteella, että ei tarvinnut sanoa toisilleen kaikkea, mitä ajatteli. Ajatusaskartelu tällaisessa työssä ja ympäristössä oli nautinnoista suurimpia.
Kalamiesten veneessä puhuttiin tuskin tämänkään vertaa. Mitä ajateltiin, se taas oli luku erikseen. Kalaa tuli kohtalaisesti. Tämä järvi oli tällainen. Koskaan se ei vanhaa asiakastaan tyhjäksi jättänyt, eipä liioin avoaittojansa lopuilleen tyhjentänyt. Tämän verran opettaja välttämättömien neuvojensa lisäksi puhui, eikä se ollut paljon yli kolmen tunnin ja yhtä monen kilometrin kalamatkalla. Tempovimpain »sähkötysten» ja suurimpain sieppausten jälkeen soutumies kuitenkaan ei voinut pidättyä huudahduksista. Mutta nehän olivat sanoja, jotka kieliopissakin luetaan yksinpuhelujen luokkaan.
Auringon kääntyessä laskuun eräperhe taas yhtyi satusaaren tyynessä valkamassa. Sieltä kuului äänekkäämpää touhua, kuten syväsatamasta aina. Marjakori oli täysi ja kalakoppa samoin. Kumpi oli arvokkaampi? Se kysymys saattoi kernaasti jäädä tulkinnanvaraiseksi, yhtä lupaavaksi kummallekin joukkueelle. Parastaan molemmat olivat yrittäneet ja parasta myös kokoon saaneet.
Päivälliskeittoa odottaessaan pojat keksivät saaresta saunan. He riensivät tästä löydöstään ilmoittamaan opettajalle, joka kuitenkaan ei siitä yllättynyt, niinkuin, he olivat otaksuneet. Saaren saunassa oli kylvetty jo ennenkin. Voitaisiin siellä kylpeä myös tänä iltana, jos eräkansa niin halusi. Kiuas kai oli kunnossa? Oli. No, makuuhuopa takaseinäksi, katoksi ja oveksi ja sitten pilkkeitä pesään!
Voi riemu! Mikko ei voinut olla kierähtämättä päälaelleen, vaikka se ei ollut helppoa, koska hieno rantahiekka sortui pään edessä kuin jauhot laarissa. Pian sitten sauna kahden kallion kolossa ryöhäsi täyttä häkää. Puita lisättiin pesään, lisättiin keittopadankin alle, autettiin opettajaa kalojen perkaamisessa, heitettiin tarkkuutta kymmenellä kivellä pylväspyhimyksen mustaan kantoon, tehtiin jos vaikka mitä. Paljon ehtivät parin tunnin aikana, erämiehetkin, kun on yritteliäs henki päällä, ihmetteli opettaja kaloja perkaillessaan.
Joutui myös jo salaisesti odoteltu ateria. Kuinka mones se jo olikaan? Ja mitä sanoi perunasäkki? Oli siellä vielä! Kaloista ei tulisi puutetta kahteen kuukauteen, ei liioin jälkiruuista. Mikä vahinko, että päivät olivat kortilla! Vain yksi enää...
Toki ennen sitä oli ruoka, sauna ja leirinuotio. Opettaja oli luvannut sen. Hän ei pääsisi siitä kiemurtelemaan, tuskinpa hän sitä tahtoikaan.
Miehet kävivät ensin saunassa, kuten oli paikkakunnan perinnäistapa ja niin varmaan täällä eräsaaressakin. Mutta tässä erinomaisessa saunassa täytyi tämän lisäksi käydä peräkanaa kuin hölmöläiset avannossa. Yhdelle se oli väljä, kahdelle liian ahdas. Mutta pesuallas oli kerrassaan loistokapine. Vaikka tuhannen kylpijää se yhtä aikaa vastaanotti. Kun kaikki olivat tarpeekseen saaneet, hyppineet, sammakoineet, kroolanneet ja »nopenneet» — vasten tahtoaan tämä viimeksi mainittu —, tempaistiin saunasta ovi, riipaistiin katto. Annettiin loput löylyt kaakkureille nyrkkeilyottelunsa lahjapalkinnoksi.
Leirivalkea viritettiin auringon aaltoihin vaipuessa. Opettaja oli kerännyt kivijakkaransa viereen pinon puita. Muitakin esivalmisteluja hänellä siinä oli, mieluisimmin yllättävä oli se paperipussi, jonka hän kaivoi suuren satulareppunsa kellarikerroksista. Se sisälsi herneen palkoja, ehkä noin pari kolme kiloa.
Ne pantiin pataan kiehumaan, suolaa ripoteltiin päälle. Enää ei puuttunut muuta kuin illan hämäryys, joka sekin jo läheni. Hiipivin askelin riippakuusien ja kahisevien haapojen alitse se läheni, idänpuoleisen aallonmurtajan ylitsekin jo kurkisteli. Itsekseen puuhaillen opettaja hämmenteli palkopataansa, maistoi ja lisäsi suolaa.
— Tuokaa puoli ämpärillistä puolukoita! Marjat tuotiin. Palkopata nostettiin ämpärin viereen kivelle.
— Nyt on kaikki mitä tarvitsemme, kyllin hämärääkin jo. Voimme aloittaa siis nuotioiltamme. Laulakaa jotakin sopivaa!
Opettaja itse tavallisesti laulut määräsi, tällä kertaa ei. Hän lisäsi puita nuotioon ja odotteli alkajaa. Kiirettä ei näyttänyt olevan hänellä enempää kuin muillakaan. Rantahaapa saattoi kaikessa rauhassa viritellä soittimiaan, hiljentyvä aalto ison kallion takana omia urkusäveliään. Vihdoin Kirsti aloitti.
— Joudu ilta kaunis, rauha meille tuo...
Ensimmäinen säkeistö meni hiljaa tapaillen, vaikka jokainen tuntui osaavan niin sanat kuin sävelen. Toisen säkeistön aikana opettaja lauloi toista ääntä. Kirsti yhtyi häneen.
Asettele aallot lammen läikkyvän,
että kuvastaisi saaren viherjän.
.....
Lampi läikkyväinen sydämeni on,
päivän hälinässä... raukka rauhaton.
.....Laulajat vaikenivat, rannan aalto myötäili hiljentyviä jälkisoittoja.
— Nyt palkoja silpimään! Jos ne tuntuvat liian lämpimiltä, niin heittäkää puolukoita sekaan!
Opettaja aloitti. Sen jälkeen lusikka kiersi kädestä käteen. Herneet olivat hyvin hautuneita ja ruokaisan meheviä. Puolukat jäähdyttivät ja piristivät niitä.
— Miksi tämä ihmisraukka on niin rauhaton? Oletteko tulleet ajatelleeksi sitä?
Tuskinpa vain. Kukaan kuitenkaan ei tuntunut olevan valmis opettajan kysymykseen vastaamaan. Sanattomina he vain touhusivat palkoja silpien ja imeskellen. Opettaja kehitteli kysymystään.
— Me taistelemme alinomaa, naapurit naapureitaan, kansakunnat toisiaan, jopa lapset omia vanhempiaan vastaan.
— Niinkuin kaakkurikukot tuolla rannalla, muisti Kirsti aamuisen näytöksen.
— Eikä katselijoita puutu! lisäsi Risto naurahtaen.
— Mutta kaikella olevaisella on aina syynsä, on tälläkin, niin luonnossa kuin ihmissydämeissä, puhui opettaja.
Sitten hän pisti lusikkansa palkopataan. Se upposi sinne helposti. Kukin vuorollaan seurasi hänen esimerkkiään. Myös puolukat tekivät hyvin kauppansa. Ajatukset lensivät minkä minnekin. Hannu ja Kirsti muistelivat Antti veljeänsä, opettaja omia poikiansa. Pari päivää ennen kaatumistaan Veikko oli kirjoittanut hänelle. Opettaja muisti siitä joka sanan niinkuin se tulikirjaimin olisi tullut poltetuksi hänen sydämeensä... Seuraava lentomatkani voi olla jo viimeiseni. En voi enkä tahdo salata sitä teiltä, isä ja äiti, mutta älkää surko sitä! Yksilö ei merkitse mitään, milloin kansan kokonaisuudesta on kysymys. Tunnen olevani vain verisolu, vielä tänään punainen, huomenna jo ehkä valkoinen, poistumassa, puolustamassa tätä soluyhtymää, jonka nimi on Suomen kansa...
Opettaja kopisteli kekäleitä. Paljon kirkkaita kipunoita lennähti tulesta ja hävisi pimeään avaruuteen. Noin oli tapahtunut Suomenmaassa, paljon punaisia soluja hävinnyt, valkoisiksi puolustajiksi muuttuen. Niin Jorma ja Veikkokin jo. Olivatko he hävinneet? Tämä ei ollut uskottavaa. Joka tapauksessa he olivat velvollisuutensa täyttäneet, kaikella kunnialla vartijatehtävänsä suorittaneet. Että jälelle jäävät voisivat elää ja edelleen rakentaa tätä yhteistä pesää, soluyhtymää, jonka nimen Veikko viime kirjeessään oli maininnut. Hän katsahti nuoriin erätovereihinsa, jotka rattoisasti tulen ääressä kerhopiirissä istuen herneitä silpivät. Siinä oli ryhmä tulevaisuuden rakentajia. Hän ajatteli heitä, heidän tehtäviään ja mahdollisuuksiaan, puheli puoliääneen, milteipä kuin itsekseen.
— Niin niin, paljon punaisia soluja on vaalentunut ja hävinnyt kipunoina taivaan hämäryyteen. Mutta vielä toki niitä on jälelläkin, kaikki te. Ja uusia muodostaa, kasvattaa ja rakentaa tämä tulevaisen elämänsä ja elinpaikkansa puolesta kamppaileva soluyhtymä. Jälleen rakennetaan. Ne ajat eivät ole enää kaukana. Sama laki vallitsee ihmisyhteiskunnassa kuin muurahaispesässä. Kun härkä on pöyhäissyt ja metsään hävinnyt, sitä kiihkeämmin, jälleen rakennetaan. Sitten se vasta kuhina käy. Punaisia soluja tarvitaan!
Hän heitti tervaspilkkeitä tuleen. Iloisesti räiskyen ne alkoivat palaa.
— Sanovat, että viipyy kauan ennenkuin näistä iskuista toivumme. Tuota minä en usko! Ja jos kerran minä en sitä usko, niin...
Vielä vähemmin meillä on syytä sitä uskoa, jatkoi Kirsti sanoiksi hänen ajatustaan.
— Juuri niin! Sanoitpa täsmälleen sen, mikä minulta puolitiehen jäi. Miksi en voisi ajatella niinkuin Veikko kirjoitti, se lentävä tulenkipuna, viisi kertaa viisaampi kuitenkin kuin isänsä. Me olemme soluja! Te olette niitä onnellisia, rakennusvaiheen ajaksi jälelle jääneitä punaisia soluja! Meidän lapsiamme! Minun lapsiani!
Hän kopisti kepillään riemukkaasti palavia puita. Kipunat lennähtivät suihkuna ilmaan. Tulilieskat leimahtivat perässä.
— Mikä meidän on tällaisessa maassa eläessä ja toipuessa, kerran taas kunnolliseen työrauhaan päästyämme. Tuhannet päivärinteiset pellot ovat vielä viljaa kasvamassa!
— Tuhannet rannantakaiset järvet kalaa antamassa! hypähti ja tarttui »aina valmis» kuin hauki uistimeen.
— Tuhannet järvien saaret marjaa kantamassa! soinnutteli Kirsti naurahdellen.
— Tuhannet markat tuhansissa lehtipuissa! jatkoi Ritva. Hän oli kiinnostunut kemiasta. Eilen viimeksi opettajan kanssa oli ollut puhetta lehtipuiden sokerista ja sen käyttömahdollisuuksista.
— Kymmenen tuhatta Suvannon säynävää, kun mie en enää mitään keksi Karjalan Mikko nuoleskeli näppiään pää pyörällä. Hän oli kääntänyt sen ehkä liian monta kertaa alaspäin.
— Tuhannen tuhatta kaalinpäätä sie pässinpää! — Me kasvatamme tässä uudessa Karjalan maassa!
Kylläpä räikähti! Opettaja naurahteli, tarjosi palkoja ja kopisteli kekäleitä hiljalleen. Entä jos voimallisesti, entistä järkiperäisemmin alettaisiin muokata ja jalostaa näitä tuhansia mahdollisuuksia? Olivatko aurinkoiset mäenrinteet ja voimaperäiset suolaaksot jo eloviljaa, maitorieskaa tuottaviksi pelloiksi raivatut? Ei puoletkaan niistä vielä! Ja mikä lisäys saavutettaisiin järkiperäistyttämällä, syvempään muokkaamalla, siementä jalostamalla? Puolet lisää saataisiin sitäkin tietä! Sama metsistä... kokonaan hoitamattomista vielä paljon enemmänkin. Silkit ja paperit! Rehuselluloosat! Rypälesokerit! Maassa oli jalometalleja, vaikka runoilija sen niistä köyhäksi oli arvioinut, koska hänen käytettävissään ei ollut syväporaa. Suomi ei ollut köyhä. Se oli jo koettu ja nähty. Se pystyisi elättämään kymmenkertaiseksi kasvavan, kukoistavan kansakunnan, kun vain se nyt vihdoinkin saavuttaisi aarteista kalleimman, rauhan, keskinäisen sovinnon ja työrauhan... kasvattaakseen itselleen riittävästi uutta rakentavia punaisia verisoluja.
Näitä opettaja itsekseen mietiskeli. Tuolloin tällöin valkeaa kohennellessaan hän innostui esittämään näkemyksiään myös nuorille erätovereilleen, joiden edessä oli elämä ja tulevaisuus.
— Voi rakkaat nuoret ystäväni! Mitä valtavia, rakentavia voimia te itsekin kätkette nuoreen olemukseenne! Johdattakaa ne oikeasta portista esiin! Kasvattakaa viheriöitsevät nuoret voimanne jaloa satoa kantavaksi, kullankeltaiseksi viljaksi, niinkuin Suomen kesä peltojemme elinkelpoiset oraat. Tehkää se omaksi hyödyksenne ja kansanne iloksi!
— Entäpä ette tee sitä? — Hän kysyi sitä hiljaisesti itseltään. Hiipuviin hiiliin tuijottaen hän etsi vastauksia myös tämän tapaisiin kielteisiin kysymyksiinsä ja löysikin niitä ennen pitkää.
Miten kävi omenapuun tai oksastusjalosteen, milloin jyrsijä kuoren tuhosi tahi pakkanen elinnesteet kuivasi? Koko puu käpertyi ja kuoli hedelmää kantamattomaksi, pois hakattavaksi. Mitä olivat maan lukemattomat rahkasammalta ja räkämäntyä kasvavat suot? Kaikkein hedelmällisimpiä kasvumaita ne olivat, monetkin niistä. Seisova, mätänevä vesi vain oli liettänyt ne hallaa uhoaviksi haiseviksi rämeiksi, joissa mikään jalompi kasvillisuus ei menestynyt, joissa sammakotkin rämettyivät mätäsilmäisiksi rupikonniksi. Mutta kun kaivettiin ojia ja avattiin viemärikanavia, niin halla pakeni. Elovilja viheriöitsi ja teki terää. Metsäkin viljelyksen laitamailla rehevöityä kasvaen enemmän vuodessa kuin ennen kymmenessä. Eikö ihmisen, koko kansayhteisön kasvun ja kehittymisen laita ollut sama? Kun herätys tapahtui aikoinaan ja oikealla tavalla — kun seisovat vedet johdettiin viemärikanaviin, niin hyvät harrastukset kehittyivät ja kantoivat kaunista hedelmää. Ellei näin tapahtunut, rämettyi hyväkin kasvumaa, jalommat pyrkimykset tukahtuivat alkuunsa.
Muiden muassa muistui opettajan mieleen eräs kansamme kasvuja rämettävä neva, sen elinjuuria jäytävä mato, hänen mielestänsä yksi kaikkein pahimpia! Hän ei voinut olla siitä nuorille erätovereilleen mainitsematta. Vähän katkerassa, milteipä pilkallisessa äänilajissa hän sen esitti, mikä hänen omakohtaiset kokemuksensa ja menetyksensä huomioonottaen oli hyvinkin ymmärrettävää.
— Tänä kesänä, jolloin ankarasti taistelevalla kansakunnallamme on ollut kysymys ei sen vähemmästä kuin elämästä ja kuolemasta, suljettiin meillä väliaikaisesti väkijuomien lähteet. Huokasimme helpoituksesta: joko vihdoinkin! Kului viikko pari pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Jo kuului sanomalehtien palstoilta »kansan ääni»: Mitä tämä merkitsee? Ruoka ei maista! Työt eivät luista! Valtiokin tässä menee vararikkoon, jos viinaveroja ei saada! Miljoonia menetetään joka ainoa päivä! Sitä samaa sitten herratkin jo kaupungissa: Mitä tämä järjettömyys tarkoittaa? Markan arvo alenee yhä... Työttömyyttä on ravintoloissa. Ilman »snapsia» rapu ei miltään maistu!
— Niinpä niin. Eipä tietenkään se maistu. Mutta »snapsin» kanssa painuu vaikka mätäsilmäinen rupisammakko!
Opettaja kohotti hiilikeppinsä. Niinkuin se ennen »snapsimista» joka tapauksessa kuitenkin olisi ollut tapettava ja hiilillä paistettava. Hän huomasi sen itsekin. Naurahtaen hän antoi kekälekeppinsä hiljalleen laskeutua ja jatkoi:
— Tiedätte erään tosiasian yhtä hyvin kuin minä. On tuhansia aikuisia, kaikkien alojen lahjakkaimpia ja jalompiakin kansalaisia, joiden veri on niin myrkyttynyt, että keitetty rapu, jokapäiväinen leipä, nämä nuotiotulellamme haudotut herneetkään eivät painuisi alas ilman »snapsia». Teillä näkyy vielä painuvan. Lopetetaanpa siis nämä jo lopultakin.
Niin tapahtui. Opettaja keräsi raukenevan iltanuotion hiilet, kokoili ja kopisteli niitä hellävaraisesti. Vain joku kipuna enää lennähti nousten hämärtyvään avaruuteen, jossa tuikahteli muutamia kirkkaita tähtiä.
— Mikä suuri ja siunattu tehtävä teillä onkaan edessänne! Kaivakaa viemärit! Avatkaa ojat lähteillenne, luontaislahjoillenne! Puhdistakaa tämän kansan vedet myrkyn kirouksesta! Silloin näette vasta ihmeen! Koko maailma näkee, mikä on suomalainen suo, sen kitukasvuiseksi mainittu räme. Se on viheriöitsevä, viljaa kasvattava elopelto. Mätärämeen rupisammakot eivät siellä elä eivätkä viihdy!
Hiillos raukeni hiljaiseksi. Palkopata oli tyhjä, puolukkaämpäri samoin. Nauttijat istuivat mietteliäinä kivillään. Mikko haukotteli hartaasti.
— Sinua nukuttaa, poikaseni!
— Teitä kaikkia väsyttää ja minä tässä vain saarnaan. Käykää lepäämään! Se on teille sekä hyödyllisempää että terveellisempää. Te nuorista voimista rikkaat, elämän aarteista onnelliset! Kasvakaa ja tulkaa onnellisiksi! Teidän on tämä maa! Teidän käsissänne myös on sen tulevaisuus... sanokoot ja päätelkööt maailman vallat ja valtiaat mitä tahansa. He eivät ole sen tähden solujansa uhranneet eivätkä vertansa vuodattaneet. Hyvää yötä! Nukkukaa hyvin!
Niin tapahtui. Kirsti, enimmän aikuinen, kuitenkin valvoi ja mietiskeli tyttöjen teltassa kotvan aikaa. Hän ajatteli kaikkea, mitä kuullut oli. Suuri vesi saaren ympärillä henkäili tuoreesti viihtymystä ja rauhaa. Riutuvan nuotion hohde valaisi opettajan kasvoja kuin pyhimyksen sädekehä joissakin vanhoissa kirjoissa.
Kello soi.
Sotaneuvottelu pidettiin syväsatamassa. Päivän ohjelmat käytiin lävitse, eivätkä ne olleet juuri niinkään vähäiset. Kuka tänään lähtisi soutumieheksi? Minne suunnistautuisivat marjamiehet, puolukkaan vaiko mustikkaan? Iltapäivän osalle tuli leirin hajoitus, veneen lastaus ja kotimatka.
— Mie kuitenkin lähen vuorollain kalaan! tiukkasi Mikko.
— Sie kalaan! Lähet sie mitä...
— Lähen mie! Olen mie venettä soutanu Vuoksella ja vielä suuremmillakkii vesillä.
— Ei hää oo Laatokalla ollut. Ilman aikojaa leuhkii.
— Onpahan Juho setä kuitennii ollut...
Mikko pääsi kalaan, koska hänellä niin lähisukulaisissa sentään oli Laatokan meren kalastajia. Jälelle jäävistä selvittiin pian. Isot tytöt lähtivät Lohisaareen puolukkaan, Pirkko ja isot pojat Haapasaareen mustikkaan. Noppe taaskin pääsi, minne oma halu veti. Se oli syönyt vahvan annoksen kalakeittoa ja käveli tyttöjen telttaan nukkumaan.
Kyydittävät saivat itse soutaa mutkamatkansa, koska muutakaan lauttausmaksua ei heiltä kannettu. Pojat aloittivat, tytöt jakoivat. Tämä tapahtui kaikki Laatokan kalastajan tiliin, sillä siiman viimeinen polapari keikkui Lohisaaren pohjoiskärki kärjessä. Sää oli mainio ja iso selkävesi peilityyni, milteipä peloittavan tyyni.
Tämä kaikki oli kuin varta vasten Laatokan soutajaa varten tilattua. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vähän airon lapaa lipsutella, pitkiin aikoihin tuskin sitäkään, sillä laatikkoihin nostettava siima veti venettä sopivasti eteenpäin. Niin lautalahnat kuin yrmeät kuhat myös auttelivat soutajaa vuorojakoa pitäen. Erään niemen kärjessä valkoisen merimerkin kohdalla ilmestyi apuveturiksi itse »avulias aatu», aikamoinen hauenvenkale, joka oli nielaissut ahvenen, tämä särjen ja tämä vasta matosen, tosin päinvastaisessa järjestyksessä, kuten luonnon ja maailman järjestys yleensä vaatii.
Reippaalla mielellä, hyvällä onnellakin kalamiehemme siis siimaansa nostivat. Jätämme heidät tähän tärkeään tehtäväänsä kolmeksi tahi neljäksi tunniksi, minkä toimitus heiltä todennäköisesti veisi tällaisella säällä.
Onneaan eivät voineet valittaa punaisen puolukan marjamiehetkään, »isot naiset», jotka tarkoitusta varten olivat kiivenneet Lohisaaren korkeille ylätasangoille. Puolukkaa oli täälläkin runsaasti ja marjat olivat suurikokoisia. Se urakka, minkä he leirillä lähtiessään olivat itselleen asettaneet, täyttyisi helposti puolipäiviin mennessä. Myös Ritva oli oppinut jo molemmin käsin lypsämään, mikä lisäsi työn hauskuutta ja satoisuutta.
Urakkansa täytettyään he lähtivät tutkimusretkelle saaren sisäosiin. Kirsti oli käynyt siellä jo ennen. Kallioaskelmalta toiselle kiiveten he nousivat kuin tunturin laelle. Sitä se muutenkin jo alkoi muistuttaa. Yhä väljenevät näköalat, korkeakukkulaiset saaret salmien ääressä, siintometsät avarien aurinkoisten selkien takana. Tämän yhtä jylhän kuin viehkeän monivivahteista luonnon kauneutta säteilevän väritaulun edessä he usein hämmästyneinä seisahtuivat. Täytyi pysähtyä, yhden jos toisenkin taulun eteen, niinkuin vaeltaja suuressa taidenäyttelyssä. Tähän verrattuna parhainkin niistä vain kääpiöasetelma.
— En osaa muuta kuin nauttia ja ihmetellä, virkkoi Ritva.
— Ei täällä muuta tarvitsekaan tehdä, sanoi Kirsti hymyillen.
Saaren etelänpuoleinen rinne madaltui pitkänomaiseksi nuorta lehtipuumetsää kasvavaksi laaksoksi. Vuoren laelta katsoen se näytti veitsen viillolta suuren hiivaleivän kupeessa. Vaikka sen pohjaväri oli viheriäinen, oli siinä jo myös kellertävää, vähän ruskeaakin, sulavaa rasvaa, niinkuin olisi tämän suuren kakun päälle sivelty, ennenkuin se nostettiin uuniin paistumaan. Voisulaa, hunajan makeaa, sieltä löytyikin lähemmin tarkastaessa, koskematon vattumarikko. He huomasivat sen yhtä aikaa; huudahtivat ilosta ja hämmästyksestä.
— Katso!
— Katso!
— Älä niin kovaa, marjat putoavat!
Siltä se tosiaan näytti. Varret olivat taipuneet somasti nuokkuviksi vanoiksi marjojensa painosta. Juuri avautumassa olevilta ruusun kukkasilta ne enemmän näyttivätkin. Jos joku ihminen tahi eläin olisi kulkenut marikon lävitse, kova tuulen henki puhaltanut, niin maassa raiskattuna olisi maannut koko komeus.
Kirsti oli ennenkin nähnyt hyviä vattumarikoita, tämän veroista ei ennen milloinkaan. Ritva ei edes unissaan.
— Emme kai noita henno ryhtyä ollenkaan poimimaan.
— Niinkö arvelet, naurahti Kirsti.
— Eihän meillä ole edes astioita niitä varten. Ritva näytti liikkuvan tosiaan jo unimaiden satusaarilla.
Sääli koskea, sääli koskemattomaksi jättää. He katselivat samalla kivellä istuen, päättäen että kätkisivät tämänkin ainutlaatuisen elämyksen sydämensä kuvakirjoihin. Astiakysymys oli helposti järjestettävissä. Alempana laaksossa kasvoi suuria koivuja. Lahovian vuoksi niistä ei ollut vaneeripuiksi. Kirsti kiskoi ja sai niistä sopivan suuruiset tuohilevyt ja valmisti niistä tuota pikaa kaksi kaunista tuohista.
— Kaikkea sinä osaatkin, ihmetteli Ritva. Niinkuin siinä olisi ollut hyvinkin paljon »kaikkea» Kirstille, joka kaiken ikänsä oli puukkoa käsitellyt!
He aloittivat poimimisen kumpikin laidaltansa. Kypsät vadelmat irtautuivat milteipä itsestään. Ne olivat heleän punaisia ja raikkaita. Näyttipä kuin ei matokaan, vattujen vannoutunut vihollinen, olisi raaskinut niihin koskea. Toivottavasti se ei löytänyt tietä tänne satumaan salaiseen puutarhaan.
Vattujen poimiminen tällaisessa marjapaikassa oli jo sellaisenaan nautinto. Ei tarvinnut edes kyyristyä, ei muuta kuin kevein sormin tiputteli herevää marjaa valkoiseen tuohiseen. Niin he poimivat lähestyen toisiaan punertavan marikon lävitse. Tuohiset täyttyivät tuota pikaa, ja kauniita marjojaan ihastellen, valikoiden ja maistellen he istuivat jälleen samalle kivelle, josta äsken olivat poimimaan lähteneet. Aurinko paistoi heloittaen, mutta vuoren takana he huomasivat synkkänä kohoavan pilven. Ukkonen jyrähti. Innokkaasti vattuja poimiessaan heistä kumpainenkaan ei ollut huomannut sitä. He kiiruhtivat saaren halki johtavaa polkua pitkin pohjoiskarin kärkeen. Opettaja ja Mikko lähestyivät veneellä niemen takaa, jossa aallokko jo kohisten ryöppysi. Äkisti noussut rajuilma oli yllättänyt myös heidät, vaikka opettaja olikin sitä aavistellut. He eivät kuitenkaan jättäneet siimaansa, jonka nostaminen oli jo lopuillaan. Mutta kiire heille siinä tuli. Kohiseva ryöppy oli vähillä tavoittaa heidät ennen rantaa, jossa tytöt marja-astioineen heitä odottivat. Kirkas salama säväytti kuin tulimiekalla iskien. Ukkonen jyrähti rantakallioita vavahduttaen. Kaiku jyrisi vastakallioiden jyrkissä kiviseinissä.
Tytöt hypähtivät veneeseen tarttuen airoihin. Hyvässä hankamyötäisessä he laskettivat kohti Haapasaarta, jossa puolukkamarjastajat odottivat. Missä he olivat? Rannassa ei ketään näkynyt. Pojat olivat aamulla puhuneet itärannan kallioluolasta, jonka opettajakin tiesi. Nähtävästi he olivat käyneet sinne odottamaan, elleivät vielä marjastelleet kauempana saaren sisämetsissä.
Vene joutui rantaan, vaahtopäinen aalto perässä kohahtaen. Tässä oli pyrittävä luolaan myrskyltä suojaan, jo heidänkin. Kummalliselta tuntui marjamiesten piiloittelu. Jo kuitenkin yksi ilmestyi rantakalliolle. Pirkko hän oli, huusi ja viittoili. Mutta tuulen ja aaltojen kohinan vuoksi ei hänen puheestaan saatu mitään selvää. Kehoitettiin tulemaan alas rantaan. Hän hyppeli jyrkännettä kiertäen, hätäisenä, tukka sekaisin.
— Pojat lähtivät... järvelle menivät tukin selässä! selvitti hän, kun hengästykseltään irti sai.
— Tukin selässä järvelle! Joko kauankin sitten? tiedusteli opettaja.
— En mie kellosta tiijä... mutta aikaa siitä on! Ainakin puoli tuntia siitä jo on. Tuolta rannasta he sen löysivät ja lauankappaleilla he meloivat tuonne päin noin!
Pirkko näytti kädellään yhä pimenevälle jo vaahtopäissä ryöppyävälle selälle. Mitään muuta sieltä ei enää näkynyt. Opettaja teki nopeasti omia johtopäätöksiään. Sillä suunnalla, jonne Pirkko näytti poikien meloneen, oli aava selkä, saaria ei muita kuin pieni Eväluoto kuin tulppana edessä. Siinä oli vain muutamia kiviä, jotka kirkkaalla säällä kauempaa katsoen muistuttivat veden pinnassa uivan ahvenen selkäevää. Siitä tämä vähäinen luoto nähtävästi nimensäkin oli saanut.
— Katsokaa tekin nuoremmilla silmillänne! Näettekö siellä mitään?
Tytöt ja Mikko katsoivat. Kukaan ei mitään nähnyt. Vain pimeää taivasta ja ryöppyävää vettä.
— Tavarat nopeasti veneestä maalle. Meidän on lähdettävä etsimään heitä!
Opettaja nosteli jo siimalaatikoita. Tytöt riensivät auttamaan häntä. Opettaja riisui ja heitti rannalle myös takkinsa.
— Sinä Kirsti menet ylähangoille.
— Heti, opettaja!
— Minne minä asetun? tiedusti Ritva.
— Haluatko sinäkin matkaan?
— Jos vain pääsen ja minusta teille siellä on jotakin apua.
Mikko ja Pirkko myös olisivat halunneet lähteä, mutta opettaja ei katsonut heitä tarpeellisiksi. Vene saatiin onnellisesti vesille ja soutajat airoihin, opettaja alahangoille, josta hän samalla ohjaili venettä. Myötätuulikin heillä aluksi oli, mutta niemen kärjestä lähtien sivulaine löi ankarasti läiskien. Opettajan täytyi kääntää hankavastaiseen, vaikka se hidastutti matkan tekoa. Vene nousi ja keikkui, kiipesi kuin katolle, laski kuin kaivoon. Kirsti, vaikka oli ennenkin ollut täällä tuulessa, ei milloinkaan ennen ollut kokenut tällaista. Ritva luuli veneen kaatuvan jokaisella aallon lyönnillä. Kuitenkaan hän ei näyttänyt pelkoansa, koska ei opettaja eikä Kirstikään. Hän souti kuten toiset, itsekseen toivoi ja rukoili. Vene ei kaatunut, vain nousi ja laski, eteni vähitellen rannasta. Mikko ja Pirkko seisoivat kalliolla kuin kaksi viittoilevaa myrskynmerkkiä...
Äkisti puhjennut rajuilma oli yllättänyt myös Hannun ja Riston. Onnellisesti luodolle päästyään he olivat ottaneet auringonkylpyjä. Kivien päällä loikoen he olivat lepäilleet, kiikaroiden sinitaivaan valkohattaroita ja rannattoman selän kiloilevaa värivälkettä. Milteipä huomaamattaan he olivat torkahtaneet siinä hetkeksi. Yhtä aikaa he heräsivät ukkosen jyrähdykseen. Silloin laine jo löi luodon kiviin. Tukilla melomisesta vastatuuleen ei tullut mitään, enempää kuin uimisestakaan. Tuuli oli jo liian ankara, matka pitkä, vesi viileää.
He koettivat ankkuroida tukkiansa luodon kivien varaan. Sekin oli vaikeaa, koska tukki oli raskas, kivet märkiä ja liukkaita. Sitäpaitsi ne tuntuivat madaltuvankin sitä mukaa, kuin aaltojen ryöppy yltyi. Vesi kohosi. Siitä se johtui. Se nousi metrikaupalla, tällaisella myrskyllä! tiesi Hannu sen, mitä Risto vain aavisteli.
Kumpikin märällä kuin pohjaan päin vajoavalla kivellään seisten he koettivat pidättää tukkia, joka ennen pitkää ryöstäytyi heidän käsistään. Elleivät he olisi hellittäneet, olisi se ryöstänyt heidätkin matkaansa korkeana lainehtivalle avoselälle. He seisoivat nyt kumpikin kivellään. Muuta ei Eväluodosta enää näkynytkään. Taivas yhä pimeni, salamoitsi ja jyrisi. Vaahtoharjaiset aallot lähestyivät uhkaavina kohisten. Vielä hetkinen, ja heidän kivensä kohosivat tuskin enää puolta metriä kuohujaan räiskivän veden pinnasta.
— Hyppää tänne! Anna kätesi! huusi Hannu.
Risto hyppäsi, mutta putosi veteen, Hannun auttamana hän kuitenkin pääsi samalle kivelle. He ottivat jaloillaan tukea kiven syvennyksistä ja pitivät toisiaan käsistä.
— Luuletko meidän selviävän täältä? kysyi Risto vapisten kylmästä, pelostakin ehkä.
— Toivokaamme sitä!
— Ja pyytäkäämme, me poikapoloiset!
— Niin, ja yhtä asiaa vielä sinultakin pyydän.
— No?
— Älä hellitä vaikka putoaisimmekin.
— En, siihen saat luottaa.
— Olemme serkut ja ystävykset hädässä.
— Niinkuin olemme olleet päiväpaisteessa.
— Auttaja on meilläkin hädässä.
— Uskon sen!
Uskon asia se jo tällä hetkellä näytti olevankin, sillä myrsky yltyi ja aallot yhä ankarammin kohisivat. Mutta kaiken tarkkaavaisuutensa keskittäen he kuitenkin pysyivät kiipperällä paikallansa, ratsastivat kuin valaan selässä hyökylaineiden huuhdellessa edestä ja takaa. Kunnes Risto keksi pelastajat ja huudahti ilosanoman.
— Katso vene!
— Opettaja ja tytöt!
— Te pelastuksen enkelit!
— Hei tänne!
— Hei, hei! Kyllä näemme! Kierrämme vain luodon! Kun pääsemme tuulen alle, niin hypätkää järveen! huuteli opettaja myötätuuleen. Vene kiersi vaaralliset kivet hänen ohjaamanaan. Sopivan hetken tullen pojat hyppäsivät uimasilleen myötälaineisiin ja saavuttivat onnellisesti opettajan myötähankaisessa pidättelemän veneen. He nousivat siihen kumpikin puoleltansa.
— Kiitos teille, opettaja!
— Teillekin tytöt!
— Kiittäkää onneanne!
— Ja oikeata pelastajaanne! Mutta nyt airoihin tarttukaa ja rivakasti! Emme sittenkään palaa Haapasaareen niin nopeasti kuin tulimme sieltä.
Tytöt antoivat tilaa vettä valuville veljilleen. Häthätää he silmäilivät toisiaan onnellisina ja kiitollisina. Opettaja kääntyi perätuhdolle, pojat kumpikin teljolleen. Ranta läheni hitaasti, mutta varmasti. Jo näkyi niemikallio ja kaksi »myrskynmerkkiä». Siellä he viittoilivat, vaikka jo sataa rapisteli. Se kiihtyi kiehuvaksi ropinaksi, mutta rantaan ei ollut enää kuin parikymmentä aironvetoa. Nopean maihinnousun jälkeen seurasi kilpajuoksu luolan kalliokattoiseen suojaan.
— Mielestäni voisimme viettää nyt vaikka lyhyen hiljaisen hetken, virkkoi opettaja istuessaan kivelle. Siinä hän oli oikeassa.
Luonnon valtava näytelmä, äskeinen hätä ja onnellinen pelastus siitä, kaikki se, mitä oli tapahtunut ja yhä tapahtui, oli kiitoksen ja hiljentymisen arvoista. Vähitellen myrsky lakkasi, aaltojen käynti hiljentyi. Odoteltiin vielä vähän aikaa. Pilvet hajosivat, sade lakkasi ja aurinko helähti paistamaan. Eväluodon kivet kohosivat jälleen vedestä. Keveät aallot kuin liehuvatukkaiset lapset hyppelivät kiviä vasten päivän kirkkaassa kilossa. Taistelunäytelmästä puoli tuntinen sitten ei näkynyt merkkiä missään. Ikiturso oli jälleen syvyyksiin vajonnut. Nuoret Vellamon neidot esittivät kuvaelmaansa bengaalitulien valossa.
Kuten yleensä kauniit kuvaelmat ei tämäkään monta minuuttia kestänyt. Vellamon neidoilla nähtävästi kylläkin olisi riittänyt aikaa, katselijoilla ei tämän enempää. Iltapuoli päivästä oli käsissä. Majasaaressa oli heillä tehtäviä hyvinkin pariksi tunniksi, kotimatka veisi saman ajan, ehkä enemmänkin. Ei aikaa siis enää enempiin huvituksiin, ellei sellaisiksi voitu katsoa niitä moninaisia puuhailuja, joita kotimatka aiheutti. Virkistävää vaihtelua ei niistä puuttunut. Pieniä tepposiaankin yllätysmyrsky oli tehnyt. Puiden oksiin unohtuneet eväsreput ja vaatteet olivat kastuneet likomäriksi, puolukoista oli ilman eri vaivoja saatu »vesipuolukoita», mutta tällaista erämatkoilla aina sattui. Opiksi se vain olisi vastaisen varalle.
Veneen lastaamisessa ei tapahtunut enää mitään erehdyksiä. Opettaja valvoi ja järjesteli sitä kuin kokenut laivuri. Jokaisella kopalla ja kipolla oli määrätty paikkansa. Mitään ei unohdettu. Miten pieneen veneeseen niin paljon tavaraa mahtuikaan? Tämä oli ollut Ristolle yksi ihme jo lähtösatamassa, eikä täällä suinkaan sen vähäisempi, koska matkustajien »pääluku» oli lisääntynyt erinäisillä kymmenillä.
Erämiesten venettä lastatessa emännät laittoivat lähtöpäivällistä. Se haukattiin tunnetulla halulla tutussa »pöydässä». Pylväspyhimyskin kiipesi vielä kerran kantonsa nokkaan.
— Kun mie taikur oisin, niin tämän mie vielä veneeseen nostaisin.
— Nostaisit kai... koko saaren, arvaan mie...
Pirkko ei sen enempää viitsinyt mokomalle, ei kerinnytkään, sillä astioita jo oli kiiruhdettava huuhtelemaan, telttapolkuja luudalla käväisemään, rantakiviä vedellä huuhtaisemaan.
— Ei kai niitä jätetä mokomaa siivoon?
Olikohan Pirkko jo ennenkin ollut leirillä?
Joka tapauksessa hän oikein harkitsi sen asian. Erämiehen ensimmäinen velvollisuus oli kunnostaa leiripaikkansa sellaiseksi, että vastakin kehtaisi tulla. Tämä ei ollut uutta entisille erämiehille ja partiolaisille, vain Mikko pöljäili yhä kantonsa nokassa...
— Pääsetkös vikkelästi alas sieltä taikka...
Näiden hupaisien askartelujen, lähtökatselmusten piristävien pikku kinastelujenkin jälkeen lopultakin päästiin kotimatkalle. Penkki- ja arvojärjestys oli vanha tuttu. Tähystäjä kokkapaikallansa tunnusteli tuulta. Niin tyyni oli, että käpäläänsä olisi pitänyt kastaa ja sillä olematonta tuulta tunnustella. Mitäpä turhan tähden! Suunta oli nyt selvä... suoraan kotiin!
Vene juoksi, matka joutui. Hupaisa ja lämmin, leppoisa oli tämä elokuun ilta. Kalamiehet soutivat apajilleen. Karja käyskenteli rantaniittyjen vihertävillä laitumilla. Metsäisessä saaressa palokärki kimeästi tiliäsi! Tprui vasikoitani, tprui härkäisiäni... tillii! Saaren takana hinaajalaiva vastaukseksi mylvähti. Mokomaa palokärki ei tarkoittanut, pahoitti mielensä ja vaikeni. Hetkeksi vain. Jos taas kuului kutsuvasti: tprui... tprui... tillii!
Mutta Hopeasalmen tanhutanssijat olivat vetäneet parhainta ylleen. Helyistä ei näyttänyt olevan puutetta, päin vastoin milteipä runsauden pula. Niitä piti kylvää pitkin tietä, hopeaa ja elohopeaa... pyörivinä markkoina... juoksevina tippoina... kolmiloikkaa hyppelevinä kultakaloina...
Ennenkuin heidän veneensä joutui »hopeatielle», alkoivat rantatalojen ruokakellot soittaa. Salmelan kello aloitti: Vel-lil-le! Vel-lil-le! Särkisalon kello jatkoi: Ka-la-kei-tol-le! Ka-la-kei-tol-le! Mutta Niemelän rustholli lupasi viimeiseksi: Mom-moja! Mom-moja! Pom? pom-pom!
Näin perämies soutajilleen tulkitsi Hopeasalmen talojen ruokakellojen kieltä. Hyvään alkuun päästyään kertoili muutakin hauskaa kelloista ja niiden soittelemisista. Pikku poikasena ennen koulutielle lähtemistään hän oli käynyt ansiotyössä keväisellä tukkijoella. Siellä oli ollut käytännössä omalaatuinen ruokakello, ehkä oli vieläkin. Työrupeaman päättyessä uittopäällikkö huusi: Kello soi! Lähin mies toisti sen, näin edelleen niin pitkälle kuin miehiä riitti. Kello soi... kello soi!... Huuto juoksi kuin tuhatjalkainen orava joen rantaa miehestä mieheen, kiveltä kivelle. Kallioiden kaiku huudahteli iloisesti sitä samaa: kello soi... kello soi...
Varsin hupaisasti kotimatka näitä opettajan muinaisia soitteloita kuunnellessa joutui. Aironvetoja tarkoin kukaan muisti enää lukea. Selät pienenivät, vedet kapenivat, tuttuja peltoja, niittyjä ja latoja kiertyi metsäniemekkeiden takaa esiin. Jo vilahti erään niemen takaa Haka-Lahtelan päätyakkunakin. Juuri mailleen laskeva aurinko kiloitteli viimeisiä pilkahduksiaan sen ruutuihin.
Opettaja aikoi rannasta omille vesilleen, mutta isäntä pääsi hätiin. Ei talosta niin lähdetty kuin torpasta! Täällä oli tehtävä tili leivisköistänsä, kansan kasvattajankin. Sitäpaitsi emännän padassa kiehui Esaun himoruokaa, jonka vuoksi kenenkään sentään ei tarvinnut esikoisoikeuksistansa luopua. Lahnat, kuhakalat ja punaiset puolukat riittivät hyvin sen korvikkeeksi.
Entäpä kun eräillä erämiehistä oli vielä jalompaakin tarjottavaa: punaiset vadelmat! Niiden vastineeksi tarjosi emäntä ruskeita, rasvaisia »plättyjänsä». Tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Se oli kaikinpuolinen, varsinkin sen jälkeen kun ilmeni, että vadelmat voitiin käyttää rasvaisten pikkuleipien kyytimiehiksi.
Pojat kertoilivat kotiväelle »siirtomaan» kuulumisia. Isäntä kuulusteli heitä kuin mikäkin tenttari. Miten vanhaksi he Haapasaaren suuren rantahaavan arvioivat?
Minkä muotoinen oli Pohjoisniemen purjehdusmerkki? Montako vedenpäällistä kiveä heidän laskelmiensa mukaan oli Eväluodossa?
— Ei yhtään! vastasi »aina valmis» hieman harkitsemattomasti. Hän olisi joutunut kiinni varomattomista sanoistansa, ellei opettaja olisi ehtinyt hätiin lisäselvityksineen.
— Niin Eväluodon kivetkö? Se asia on vähän miten tuon ottaa. Niinkuin ovat pintavesissä uiskentelevan ahvenen evätkin, näkyy piikki, pirisee viisi, syvempään painuessa ei niin merkkiäkään... Olitkos muuten kerhoyhdistyksen syyskokouksessa? Minä kun unohdin koko asian.
— Niin kai, kaikki ne siellä unohtuu, paitsi ahvenet ja evät. Unohdetaan pois nekin. Sopii se, minun puolestani... Olikohan Antti setäkin joskus tuntenut Eväluodon kivien katoavan jalkojensa alta?
Ennen hämärän tuloa opettaja lähti, kun ennen sitä emännän ja erämiesten kanssa kaloista oli riidelty. Opettaja sanoi olevansa jo vanha mies, se toki pitäisi ottaa jo huomioon. Hän ei voinut ymmärtää sitä röyhkeyttä... että hänet pakottamalla pakotettiin ottamaan niin paljon kaikkein suurimpia, vaikka pienemmissäkin hänelle jo olisi niskaan asti soutamista ja kantamista. Pojat tarjoutuivat soutajiksi... Ei tullut kysymykseenkään... ettei vanha kalamies saisi lämpimikseen edes soutaa.
Oli siinä heillä »hyvän ja pahan tiedon puu». Minkä hänelle mahtoi? Kumipyöräiset käsirattaat olivat pihamaalla. Pojat istuttivat hänet niille kalakoppineen, tytöt tilkitsivät marjakoreilla. Sitten hippulit vinkuen rantaan, että pian pääsi soutamaan, lämpimikseen, vanha kalamies.
Ritva oli unohtanut muistikirjansa kotiin, vaikka oli aikonut ottaa sen erämatkalle mukaan. Se oli vahinko. Kolme elämyksistä rikasta päivää oli kulunut ilman että piirtoakaan niiden kohdalle olisi tullut vielä merkityksi. Hän aikoi tehdä sen tänä iltana, mutta ei keksinyt mistä ja miten olisi aloittanut. Paljon oli hänellä mielessä yhtä tärkeitä asioita. Mitä oli nähty Hopeasalmessa itäisellä aallonmurtajalla? Mitä Lohisaaren marikossa? Mitä opettaja puhui iltanuotiolla? Mikä jännittävä elämys Eväluodolla? Hän ei keksinyt sanoja. Siitä ei tullut nyt mitään...
Miljan herätyskello seinän takana rapsahti soimaan. Se oli pikku Antin ruokakello: vel-lille-vel-lille... Eipäs, vaan: mai-dol-le, mai-dol-le...
Siinä hetkessä asia hänelle selvisi. Tämä kaikki oli yhtä ja samaa. Se välkkyi Hopeasalmen juoksevilla rannoilla. Se läiskähteli aallonmurtajalla, kukoisti Lohisaaren ihanassa vattumarikossa. Siitä opettaja veneen perässä ja nuotiolla puhui. Sitä samaa setä pellolla, pappi kirkossa, pikku Anttikin jo kätkyessään jokelteli.
Ritva riensi läheltä kuuntelemaan. Antti heräsi ja haukotteli pyöreällä suulla. Se tunsi hoitajansa, suu kääntyi naurun mareeseen.
Odota hetkinen vielä. Kirjoitan kaksi sanaa muistikirjaani. Ritva suuteli pienokaista poskelle, sitten hypähti pöydän luo. Keveästi ja kauniisti hän kirjansa keskilehdelle pyöräytti ne kaksi sanaa:
Kello soi.