Ei ne olleetkaan viimeiset
Heikki Kkemetti (1876–1953)
Kuorojohtajana tunnetun Klemetin esseekokoelma sisältää lyhyitä havaintoja ja muistoja luonnosta, eläimistä, matkoilta sekä musiikkimaailmasta. Tekstit jatkavat tekijän aiempaa muistelmateosta ja luovat katsauksen suomalaiseen elämänmenoon.
Heikki Klemetin 'Ei ne olleetkaan viimeiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3289. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
EI NE OLLEETKAAN VIIMEISET
Kirj.
Heikki Klemetti
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1946.
SISÄLLYSLUETTELO:
Alkulause
ELÄINTEN MUISTOKSI
Tikka ja tiiainen Haudankaivaja Siipikarjaa Kilisteli Ilo Räpäys Pesä Turre Haru kävi koulua Kanainen
LUONTOA
Sanansaattajat Kevättervehdys Tukkien laulu Kuvaaja Mukana Pyry pyrmähinen Lehtonen Kultaa timanttia
MATKOILTA
Kyykkyryssää Gluntti Pedersen
MUSIIKKIKUVIA
Äitiinsä tullut Kesäillan valssi Martha
IHMINEN
Kalle Kaunislampi Römpäri Tuohus Valovirta Takaisin Riku-raiska Hopeapilli Asetelma Onkos tullu tiaroksi? Mitra Horjui Ohoh kultaista kotia! Nuorta viiniä Puolanmarja Hulluja 2 markkaa Ruhtinas Teini
YHTÄ JA TOISTA MAAILMAN MENOLLE
Yhtä Vasara Vaivaispoika Jäljet Joulu Ai Orpahia Puukkojunkkari Runo Jäniksen häntä Minä Tuomio Piispa Silkkisuu
ALKULAUSE
Tietenkin oletin että tätäedellinen kokoelmani olisi oleva viimeinen — vanha mies! Siitä nimi "Viimeiset kuvat". Mutta kun vanha mies ei ollut ajan ajosta sillään, tällään, tuli tämä. Kukapa sitä jouten!
Kulosaarella, kevättalvelle 1946
Heikki Klemetti.
ELÄINTEN MUISTOKSI
TIKKA JA TIIAINEN
Tikka ja tiainen, vaikka et olisi mitään muuta tehnyt — — — Tulin puhutelleeksi tuttavallisesti, mutta eikös Jumala tiedämmä ole veli, vaikka tällaisenkin veli; Ja sanotaanhan Jumalaa saarnassakin sinäksi.
Niin, kun sellaiset luonnonkappaleet, että tarmoni nousee 70-vuotiaalle aivan häpeällisesti kun näen sinun tikka takovan, kuulen kummakseni ensin, ja sitten vasta haettuani näen: tässä pakkasessa hyiseen, lumiseen honkaan! Suvella sen ymmärtää, tahdon kunnioituksella ymmärtää ammattisi, vaikka olet kaksi kertaa katkaissut lipputankoni. Hakkaa ja hakkaa hellittämättä, tulee suuri reikä ja näen että tangon latva on ensi tuulella taittuva, mutta annan hakata, hakkaa päälle sisulintu, sillä tavalla sitä Suomi suoriutuu! Ohoh, kuinka korkealentoisesta Mutta mistä tiesit eikö moni korven äijä ajatellut alitajussaan samoin, siellä sammalessa kun kepsutteli: kattos kun takoo, kattos kun jaksaa; hän kans!
Se on sellainen luottavainen vielä tuo tikkapoika, ettei pelkääkään vaikka peto tulee, sinä, minä, tiennee että ei sitä toki ammu huonompikaan metsämies, paitsi jos joku poikainen leikillä päästää, kun siinä niin hauskasti punan-, monenkirjavana ja suu kuin naurussa, aivan pyssyn sihdissä nakkelee niskojansa. Laukaisi, putosi puuseppä —. Häpesitkö edes, häjyläinen!
Niin tämän kun näin, kun se kylmään, jäiseen honkaan; et ajatellutkaan suven siimeksessä että se näin talvläljän laitumilla samoissa hommissa. — Aivan oikein, pitihän senkin elää! Mutta saiko se eletyksi tällaisella jääpuikkopelillä? Kuinka panit, Jumala hyvä, tikkapojalle näin raskaan tehtävän!
Älä huolehdit Minäpä sen tein, minä vastaan!
Aivan, Sinä vastaat, minä tomppeli. Sinä sille sijan naavalsella oksallasi pyryssä, havupeiton pahimmassa pakkasessa, jaksotpa jaksoi siitäkin suojasta Iskeä, lyödä: älä lannistu paappa vieläkään, kyllähän me tässä, kun koetetaan!
Kiitoksia tikka, ja kiitos Sulle joka sen teit!
Ja tiiainen, minun runovirsikirjani, kultaisesti parempi kuin mikään paperinuotti, suloinen lepo surussa, taistokutsu taas, kun kirkkaus tuli, puna urpuihin, ja pian hohti meren siniset sillat. "Surussa" sanoin. Se näet tuli joskus, vaikka oli suvikin ja piti olla ilo, sumeni sydän kuin ilta. Istuimme silloin viidassa, tahi kuusikon sammaleessa ja ajattelimme, niin lensit siihen likivirvelle ja sanoit tii, tii! niin se oli niinkuin sen ääni, joka sinutkin tiiainen teki, ja joka nyt sanotti: "Älä hätäänny!" Sillä vienolla pillillä vain, joka oli tiiaisen vaatimaton toivotus sydänsuvella, mutta jonka sielu lauloi niin ystävällistä lohdutusta. Ja vaikka se oli itsekin kuin surullinen ikään, niin paremmin vain sen silloin ymmärsit ja turvauduit siihen. Muistit näet jo lapsuutesi ajan tupatiiaisesta että sillä oli kauniita hengessään, vaikka se näin kuin valitti joskus, niinkuin sinäkin. Tulipa talvi ja vaiensi sen äänen niin että ei kuin vähän tiuskautteli kun pyry soi ikkunapaperissa ja kaikilla oli ankea olo. Niin sitten kun päästivät sen pihakoivun rimpeen sanomaan että kohta tulee, niin se heläytti sen kulta-kristallisäveleen, joka sen suuhun oli sitä aikaa varten pantu poloisen Ihmisen Iloksi, ja se oli yli Ihanimman kaiken hallelujan mitä hän ajatteli. Sillä sävelellä se sanoi sen "kohta tulee", ja lensi taas orrelle vielä odottamaan, kun ovi avattiin.
Kun sitten alkoi riite risahdella ja hiljalleen harjoitteli merille menoa, pukeusl yhä punempaan mäkivaara, niin sanoivat pirttiset: "nyt se tulee", ja se oli nyt se kevät, ja tiiainen kun taas laskettiin laulamaan, ei enää tullut, tiesi toimensa: excelsior, excelslor, se helisi, kirkon pyhällä kielellä sanon, että olisi juhlallista. Ja olikin niinkuin tuhannen kruunua, satatuhatta lepattavaa liekkiä, tuhannen kirkasta viinikannua ja tuhannen kimmelkasukkaa. Minä en saa sitä kevään kultahohtoa, jonka tiiainen lauloi, muuten niin arvollisen korkeaitse sanotuksi.
Sen sinä muistit silloin siellä surun viidassa, ja alitajuntaasi nousi jostakin: enpä huolikaan, enpä hätäänny!, kapsahdit ylös ja kävelit pois sielu täynnä sammalen lemua, lepän, lehdokin, koko korven kiitosta suven sulohumusta, jota et ollut havainnut, unohtanut olit muka surussasi, joka ei ollut paljon mitään, kun tiiainen sai sanoa, sen pienen pii pii vain, mutta sanoi suurempansa, niin suuren suulla.
Minä astelin ja astelin, kohosin jostakin johonkin niin että tulin sanoneeksi niin kuinka tuossa alussa seisoi.
Olikohan pahasti?
Kun ei se tiiainen muuten järin järkyttäviä, enkä tiedä tikkakaan, hiljaa vain niissä naputushommissaan ukko-tikka, akka-tikka ja tiiaiset, kahden kauniisti, niinkuin sillä taholla tavallista.
HAUDANKAIVAJA
Vanha mies kalvoi hautaa, ja kalvoi sitä raskaalla mielellä.
Eikös sitten hautaa aina kaiveta raskaalla mielellä?
Mene tiedä; jos ammattihaudankalvaja kalvaisi aina raskaalla mielellä, hän tulisi raskasmieliseksi ja pianaikaa hulluksi. Eli hän voi ajatella ehkä hyvinkin hilpeitä siinä plstellessään. Mutta tämä vanha mies ainakin kalvoi raskaalla mielellä. Ja vaikka hänen kaivettavanaan oli vain kissan hauta.
Kissan?
Kirjoittaja pitää meitä pilkkana!
No niin, hypätkää yli, jätä sikseen arvoisa lukija! Minä tässä vain sittenkin kirjoittelen. Ehkä joku viitsii lukea edelleen, joku jolle itselle ehkä oli käynyt niinkuin sille vanhalle miehelle. Näkyy näet saattavan käydä niin. Hän oli pantu kalvamaan kissalle hautaa, eli kuoppaa, pitäisi kai vain kissasta sanoa. Hän oli vastustellut: en minä viitsi —, eikö tuo Siiriläinen? Mutta hän oli vastustellut vain siksi kun hän ei kehdannut sanoa että hän ei tahtonut saattaa. Siihen vielä Tupun viereen, Tupun, joka oli luottavaisesti katsellut silmiin neljätoista vuotta ja sitten piti ammuttaa. Tämä vanha mies ei ollut silloin vielä vanha mies, mutta hän ei saattanut sitäkään. Hän meni kauas pois, ettei kuuluisi pamausta, ja kun Tuppu sitten oli haudattu, ei hän mennyt sille haudallekaan pitkään aikaan. Kerran yksikseen, hämärtyvänä syksyiltana kun piti huomisin lähteä Helsinkiin, ja hän havaitsi olevansa silloin vain koirapahaisen takia erittäin lapsellinen.
— Ehtipä vanha mies nyt siinä kuoppaa kaivaessaan lyhyessä ajassa ajatella monenlaista juuri siitä kissasta, joka makasi odottamassa, keltaisessa harsovaipassa ja sen päällä pieni valkoinen ruusu, jonka vanhan miehen puoliso oli siihen kiinnittänyt. Antaja itse asioi jossain muualla, kauempana. Maa, mäntynummi, oli Tupun haudan vieressä juurista, sai hakata lapiolla jaksonsa, niin että kun oli kuuma kesäkuun päivä, kaivaminen tuli työksikin, ja vanha mies lepäili yhtämittaa. Hän muisti kissan koko lyhyen historian. Se oli niin nuori, kas, aivan merkillistä: juuri vuosi sitten se saatiin kanttorista! Jo kohta kun Miki-poloinen syksyllä Helsinkiin saavuttua oli päässyt autosta ulos ja hupaisesti perhosen perässä hyppeli, sen kimppuun hyökkäsi ilkeä foksterrieri, joka oli päässyt auki jääneestä portista sisään, ja Miki puuhun. Avuton kissanpoika ei uskaltanut tulla puusta alaskaan, vaan oli haettava poika, joka sen sieltä kiipesi tuomaan. Miki oli vapissut siellä toista tuntia, ja vapisi vieläkin.
Vanha mies muisti aivan järjestyksessä Mikin lyhyen elämäntarinan. Senkin kuinka se alunperin oli ollut huvitettu vesijohdoista. Kylpyhuone oli paras palkka maailmassa. Mikä suihku tahi pulpunta hyvänsä, Miki sitä pää kallellaan tirkisteli, käpälällään koetteli, maistoikin, ja tutki tarkoin mistä suihku tulee ja minne se menee, hyppäsi tuolille katsomaan ylhäältä päin Ja taas lattialle, tarkastaakseen säiliön alhaalta päin. Tiedämmehän että viisas kissa, aina kun sillä on asiaa, tulee tassuttaa miltei äänettömästi, katsoo terävästi silmiin ja naukaisee hiljaa. Kun Miki teki niin, se tahtoi joko ulos, tahi sitten kylpyhuoneeseen. Itse se sen heti ilmaisi, kun näki että hänet oli huomattu. Jos kylpyhuoneeseen, se lähti edellä sinne juoksemaan, ja oli vanhalla miehellä tahi muilla perheen jäsenillä miten kiire tahansa, aina jonkun oli joudettava näyttämään Mikille suihkuja. Miki oli ainoa, joka uskalsi häiritä vanhaa miestä vaikka missä työssä. Se saattoi tulla pyytämään suihkulle aivan kesken kiireellisintä korehtuuria, mutta vanha mies vain hyvitteli ja totteli. Taikka jos vanhalla miehellä oli jokin tutkimus juuri viimeisteltävänä, kirjoja ja tärkeitä papereita levällään pöytä täynnä, Miki kiipee hänen harteilleen ja paneutuu siihen kehräämään, nukahtaakin, ja vanha mies on hiljaa, liikahtamatta, lopettaen työnsä. Ja talon emäntä taas uhraa monesti yönsä levon, vain että Miki saisi pitää päänsä hänen kaulallaan, minkä se oli tottunut tekemään. Miki oli kaikkien ratto. Vaikka se ei muuta tehnyt kuin nukkui korituolilla, taikkapa muuten makaili ja silloin tällöin vähän raoitti silmiään, siltä oli hupia. Saneleminen pikakirjurille sujui paljon paremmin kuin silloin kun se ei ollut siinä. Turvallekin, talon suurelle bernhardilaiskoiralle siitä oli hupia. Se oli jytinää, töminää kun Turva ja Miki leikittelivät. Mutta he saivat mellastaa ja peuhata niin paljon kuin tahtoivat.
Suurin taituritemppu oli se kun Turva joskus sieppasi koko Mikin suureen kitaansa, lähtien sitä kiikuttamaan jonnekin. Miki tiesi ettei siinä kuinkaan käy eikä ota kipeää.
Sellaista se oli Mikin elämä. Kalkki kiintyivät siihen yhä enemmän. Miki oli niin hyvänluontoinen että se sopi siilinkin kanssa, uuden siilin, kun sen vanhan maitokuppitoverin, toisen siilin, häjy poika oli tappanut. Koiratkin sen tulivat sellaiseksi tuntemaan, niin että kukaan muu ei yrittänyt enää tehdä Mikille mitään, muut kuin tuo lähistön ainoa foksi. Se oli jo kerran saada Mikiltä hengen. Kun eivät koirat Mikiä enää hätyytelleet, se tuli rohkeammaksi, alkaen vaellella vapaasti naapurinkissoja tervehtimässä, ja silloin sen foksi yllättää. Miki on juuri päästä aidan raosta sisään turvaan, niin silloin foksi saa sen hännän ensin ja sitten takajalan hampaisiinsa ja Miki sai sairastaa menoteillä. Emäntä ja vanha mies ja Kaarina sitä vuoroin hoitivat kun se haavakuumeessa makasi. Silloin vanha mies jo havaitsi sen surullisen, turvautuvan katseen ja se vaikutti häneen niin että hän heti komensi koko huvila-alueen niin eristettäväksi ettei foksi pääse mistään raosta sisään. Miki oli näet tullut niin araksi ettei uskaltanut uloskaan muuta kuin ihmisen saattamana. Maksoi mitä maksoi, vanha mies sanoi, mutta rautalankaverkko on pantava koko alueen ympärille, ja se pantiin. Miki oppi pian ymmärtämään sen tuottaman turvan ja tuli taas vapaaksi ja rohkeaksi, ilmestyen ja loikkien osallistumaan talon emännän puutarhatöihin kirkkaina kevätpäivinä.
— Sitten tuli tämä haudankaivaminen. Oli lähdetty maalle. Turva oli kasvanut niin suureksi että se yksin vei koko auton peräpuolen, niin että vanhan miehen piti lähteä junalla. Muu väki meni autolla. Mikikin sai olla miltei vain Turvan alla taikka päällä. Mutta hyvässä sovussa oli matkustettu. Lähdettäessä vain Miki kuin olisi vaistonnut kohtalonsa. Se ei tahtonut sillä kertaa tulla autoon, vaikka kyllä oli siihen tottunut ja muulloin kulkenut. Matkalla se pyrki karkailemaankin.
Näitä nyt mietti vanha mies siinä juuria lapiolla katkoessaan, kuopan syvetessä ja syvetessä. Miki oli ollut vasta muutaman päivän uudessa ympäristössä, mutta kun se oli ihmisrakas, se perehtyi pian ja viihtyi. Se uskalsi jo lähiympäristöönkin ja tuli kauniisti takaisin. Mutta sitten se katosi. Lintu taisi houkutella, Miki meni ja meni, vihdoin kai niin kauas että se eksyi vieraalla paikkakunnalla, eikä tullut kotia. Sitä surtiin ja alettiin tulla toivottomiksi kun Mikin ei olisi nyt pitänyt olla liikkumatuulella. Mutta se löytyi. Tuli sana että on nähty vieras kissa, joka ei anna itseään kiinni. Kaarina katsomaan, ja siellä olikin Miki pienen, aivan pienen kuusennäreen alla kyyröttämässä.
"Tule, tule Miki, Kaarina se vain on!"
Ja silloin Mikille ilo. Niinkuin tiettyä, kissa tuntee äänestä tuttavansa ihmisen niin kaukaa kuin ääni kuuluu. Mikikin heti Kaarinalle naukumaan, katsoo iloisesti silmiin ja on täynnä riemua. Se kehrää koko kilometrin mittaisen kotimatkan. Ja kun se on tullut, se pyyhkii alituisesti kiertäen talon emännän ja vanhan miehen jalkoja, vuoroin toisen luota toisen luo, ei nau'u, mutta aivan höröttää matalammalla äänellä. Se ei ollut siis kurittomuuttaan juoksennellut, oli eksynyt. Eksynyt ja viikon ajan nähnyt nälkää, arka kissa ja vain kotiväkeen tottunut, eihän se uskaltanut vieraisiin ihmisiin.
Mutta nyt Miki oli taas kotona. Kalkki ovat iloisia, Turvakin aivan tahtoo runnella pienen toverinsa. Se nuuskii, pukkli ja käpälällään koettelee Mikiä niin että sen on jo juostava pakoon.
Kului pari päivää. Emäntä on istuttamassa Helsingistä tuomiaan kukkasia käytävän reunapenkkeihin. Miki tulee, katsoo terävästi silmiin. "Mitä Miki? Ottaisiko Miki maitoa? Mennään!"
Mutta Miki ei huoli.
"Jauhelihaa? Miki saa!"
Ei Miki huoli sitäkään. Miki vain katsoo silmiin ja naukaisee.
Emme tienneet että Miki pyysi apua. Polttaa, ottaa kipeää, ettekö te voi auttaa? Me viisaat Ihmiset, me jotka tiedämme kaikki, emmekö me voi auttaa? Nyt me sen vasta ymmärrämme kuinka suuria ja korkeita meidän täytyi Mikin mielestä olla; siksi se katsoi niin terävästi emäntänsä silmiin. Siksi se katsoi luottavaisena vaikka jo surullisesti vanhan miehenkin silmiin kun vanha mies koettaa hivutella nurmikolla makaavaa Mikiä:
"Ei Miki pelkää! Kyllä Miki paranee!"
He eivät ymmärtäneet, eikä ymmärtänyt eläinlääkärikään, ei toinen eikä toinenkaan. "Ei niistä kissoista tahdo tietää; olisiko kissaruttoa. Tahi olisiko saanut rotanmyrkkyä."
He koettivat Mikille yhtä ja toista, emäntä, Kaarina ja vanha mies. Mutta Miki vain valittelee. Se pääsee emännän käsistä ja laukkaa järvenrantaan. Siellä se asettuu kyyrysilleen hiljaa loiskivaan veteen. Emäntä ottaa Mikin ylös: vilustuuhan se!
Perästäpäin he vasta ymmärsivät että Mikiä poltti.
Kohta ei Miki enää jaksanutkaan nousta. Se oli joutunut ruohistoon, jossa kasvot korkeita ranunculuksia. Vanha mies koetti vielä lohduttaa: "Ei Miki pelkää! Kyllä Miki paranee!"
Ja niin se sitten kävi että vanha mies joutui kaivamaan hautaa.
Kun hän oli sen kaivanut, nojasi hän hetken lapioonsa ja katsahti Mikiä, joka jäsenet jo jäykkinä lepäsi kanervikossa.
Luontokappale! Älä ole lapsellinen, aiotko oikein Itkeä? Vanha mies pyyhkäisi ainakin.
Olentohan sekin on. Eikä se petä. Se on ainoa, joka ei petä. On se henkikin, vaikka sitä lajia henki. Pitääkö kaikkien henkien olla samanlaisia.
Vanha mies menee. "Tulkaa jo!" Se on valmis.
Ja kun he laskevat Mikin hautaan, niin tekevät he sen niin hellävaroen kuin kenenkä hyvänsä sinne laskisivat.
Emäntä pyyhkii silmiään, Kaarina on mennyt näkymättömiin.
Ja kun vanha mies on luonut kuopan umpeen, hän lähtee äkkiä pois, kävelee jossakin edestakaisin kotvan, ja tulee sitten vasta. Emäntä on pistänyt kanervikkohaudalle pienen koivunvesan.
Kaarinakin tulee jo. Ja kun koko väki siinä nyt hiljaa muistelee pientä Mikiä hänen syntymäpäivänään, huomaa emäntä pienen linnun läheisen syreenin oksalla.
"Katso kuinka pieni lintu!"
"Missä?"
"Tuossa, tuossa, nyt hyppäsi toiselle oksalle."
Vanha mies näki sen: "sehän on peukaloinen!"
"Mikin ainoa saattoväki", emäntä sanoo ja itkee oikein rehellisesti.
Eikä paljon puuttunut, ettei vanha mies tehnyt samoin.
SIIPIKARJAA
Tottakai, miksei siipikarjasta, vaikka se vain kaakattaa. Matta sama ja parempi tahto kuin usein niillä jotka sanovat hienosti jees, pliis, bonshuur!
Mukavaa karjaa, vesi tulee ei vain kielelle, mutta aivan sielulle kun ajattelee. Kuinka ne ennen tulla piipittivät, kipittivät kahden puolen heiluen, kun valkotukka pikkupoika kutsui aamuauringon kilossa, kun oli antamista kupissa ja kanoille tuttu ääni raikui kartanolla. Sillä kyllä ne tuntevat äänen, ilmankos itse laulavat, kukot, jopa kana yrittää toisinaan.
Tulivatpa niin, ja silloin niin kesyjä, että vaikka selälleen kaksin koivin, raapia, antaa pienen luunapin kylkeen. Mutta hienoa ruokaa minä niille annoinkin: protokollaleikkelettä vintiltä, korvaamatonta asiakirjaa voissa paistettuna, kyllä sitä söi. Ette taida tietääkään, tuollainen vanha kunnon paperi, kun siinä on vielä vähän rasvan houkutusta, se on parasta kalkin kehittäjää kanalle ja munalle siksi sopuisaksi kuoreksi, joka on oikean ihannemunan kauneus- ja muu materiaaliedellytys. Sitä minä vintiltä, vanhan kihlakunnan arkiston, kun eivät tienneet peräänkatsoa, ja hyvää jälkeä tuli, hyvillään nauttivat, maiskuttivat maallikot, papit, aina arkkipiispa Bergenheimiin saakka, kun poikkesivat katsomassa "Haapaniemen ruusua", nuorta entistä pappilan mamssellia, silloin, siipikarjan syöttöaikana tämän kirjoittajan läheisintä sukulaista. Nils Bjelke, arvon herra, sinunkin piti menemän saman tien, allekirjoituksesi Turun hovioikeuden ensimmäisenä presidenttinä 1600-luvulla. Mutta toteenpa menit, ikimuistoksi isoisten vatsaan.
Me karjakansa siellä hilan takana puuhasimme positiivistamme sydämen ja kiekuvan mielen halusta, kukkokin, Jallu, höyhenineen, sillä se piti myös olla, monestakin syystä. Yksi oli se, että tuli antaa höyheniä viikareille lakkiin, eikä niin vain viikareillekaan, isommatkin miehet pistivät niinä aikoina riikinkukkoviheriän häntäpyrstöhöyhenen lakin peliinsä päälle, kun vaelsivat kellojen soidessa herrantempliin, tahi templille kelloa vaihtamaan. Silkkipasti sen näki, ja se oli hyvä. Ja hyvältä nyt muistuu perästäpäin, vaikka Nils Bjelke meni. Mitä frakki ja kunniamerkki muistossa, mutta se, kun konttasi navetan lattian, liiverin lattian alle pölyyn ja pehuun ja löysi sieltä 11 munaa, jopa vielä tarttui kiinni ahtauteen, niin että piti purkia keisit, kärryt, ammeet, mankelit ja vihdoin koko lattia siitä paikasta pois, että ihminen saatiin irti ja ylös. Siellä kun huusit tuvanpuolta hätään niin että putu kurkkuusi, se ihanampaa historiaa kuin jos punssiboolista laimein silmin ylennit äänesi Ylioppilastalolla eläköön huutoon jollekin, tiesitkö aina edes mille.
Kummako että minä sydämen kutsumuksesta liityin Siipikarjakunnan eli oliko -liiton jäseneksi kun maisteri Ilpola tuli pyytämään, ilomielin, ilomielin, ja maksoin sulalla suulla pohjarahan ja sitten yhtä alttiisti aina vuosimaksun, kun tuli hakemaan. Itse kiipesi ystävällinen äijä hissittömään 5. kerrokseen. Sitä suurempi kunnia Ja ilo. Ja se lukkarinrakkaus siipikarjaan on pysynyt tähän päivään, vaikka kävi niinkuin kävi.
Yhtenä syksynä maisteri Ilpola ei tullut. Odotin Ja odotin, olisin niin mielelläni maksanut Jäsenmaksuni — ne kipitys- ja piipitysmuistot — ja kaikki muu tarhakartanolta, iloinen aurinko, reippaat piiat ja virventä Valporina, mutta kun ei tullut. Ei ollut puhelinluettelossakaan, että olisin soittanut. Niin löysin osoitekalenterista ja päätin lähettää pyytämättä: "Maisteri Jyrki Ilpola! Eikö Siipikarjaliittoa enää olekaan? Kun ei ole kuulunut mitään, otin vapauden lähettää tämän jäsenmaksuni, koska haluaisin edelleen kuulua yhdistykseenne."
Se oli aivan kuin vaivannut minua, nyt tunsin tyydytystä.
Mutta vähän ajan kuluttua rahakirje tuli takaisin varustettuna jonkinlaisilla ranskankielisillä kansainvälisillä merkeillä: Kuollut!
Niin se asia syti ja askarteli mielessäni kauan aikaa. Transit! Ei se nyt niin se gloria, mutta yleensä tämä maailma. Sen kipitys, kie’unta, kiipeily listan kanssa 5. kerrokseen.
Ilpola oli perin mukava mies, vanha, ehkäpä kokenut, varmaan kokenut, koska maisterismies kiipeili listan kanssa. Mutta oli ainakin hyvän edesottamisen päällä. Sitä valistusta kun Suomen kansalle, mikä ihana munanmaiskutus itse piispaan ja piispattareen! Piispaan — tuli siitä mieleeni: Varmaan tuo Ilpola siitä ilon ja edun tuottamuksesta jonkin paikankin sai: hopeamunan, kultamunan, kristaliimunan muistoksi siellä uusien urkujen puolella. Niinkuin ne täällä nuuskarasioita ja briljanttisormuksia, hurskaatkin.
En minä pilkkaa, sanon hartaudella, mutta ihmissuulla, mitenkä minä muuten?
Se on tuo llpolan aate vielä edelleen sisimmässäni. Näinä ankeina aikoina kun on Pappilan-Helmi tuonut minulle tunnustukseksi munan silloin toisen tällöin niiltä Nils Bjelken protokollain perintömailta, minä tulen aivan liikutetuksi: kiitos, kaunein kiitos! Kuin kultamunasta, kultamuistoin.
KILISTELI
Sanovat killstelemiseksi meidän puolessa sitä kun kirjakielellä hirnuu, ja en minä tiedä, olisiko nurkkakuntaisuutta, mutta minun mielestäni se kyllä onkin mukavampi sana. Siihen sisältyy jotakin iloisen heleää, vähän niinkuin hauenkuikka kilaa keväällä — sekin "kilaa" —, taas "hirnuu" on kuin alentavampi, mitä sitä tarvitsee sillä lailla, ei hevonen ole sen huonompi kuin ihminenkään, ja ei sovi sanoa ihmisen hirnuvan. Eikö moni isäntä ole samaa mieltä, ja ei se minun sanomaani ole, itse ovat sanoneet, vaikka ei sitä ole kirjoihin pantu. Tuokin Raikkaan Matti. Jaa, mutta, vasta havaitsin, sepä sopikin tuo kilisteleminen mainiosti juuri Raikkaan hevoselle, kun talon nimi oli Raikas, raikas kivimäki hongikon rinnassa, joka kaikui, ja hevosen nimi Wili: "Wili kilisteli kivimäellä", vähän kuin runoa, niinkuin sopikin, sittenkuin tiesit tämän Wilin vaiheen.
Se nyt ei ollut sen kummempi kuin tuhannet, kymmenet tuhannet muut täällä Suomenmaassa, mutta eihän sitä aina Lissunkaan tarvitse olla paljon minkään näköinen, ja isäntä katsoo kumminkin ystävällisesti, aina loppuun asti, kohta jo sammuvalla silmälläkin, mikä hänessä lie, ja kun yhdessä on palveltu.
Se tuo Wilin nimi ainakin oli luonnollinen, vaikka outo: kauniisti ruskeanharmaa harjapää, pää pystyssä varsana mennä vilisti pellolla että tomu nousi, multa kevään kilossa. Se oli hauskaa vilinää, kun kipitti, järvikin vilisi, ja pääskynen tultuaan sanoi silivilii! niin että Wili tuli kuin itsestään. Matti oli näet itse kasvattanut Wili-pokun alunpitäen, ensikerran sitten aisoihin teutaroinnilla, tänttäröinnillä, mutta pian mentiin että aidanseipäät, ja jos vähän lisäämme vapautta sekaan, virstantolpat vilisi.
Niin, minun täytyy rientää, ettei tule romaani. Sen vain ensin, että Raikkaan Mattia sekin kiinnitti, kun ne olivat molemmat niin hyvän luontoisia, Hilppa ja Wili, piti oikein joskus pysähtyä katsomaan kun sattui olemaan joutopäivä ja aurinko paistoi: nuole sinä minun kaulaani, minä sitten sinun! On ne mukavia! Ei koskaan tuuppimista, pukkimista ja kiljaisuriitaa.
Niin piti sitten Wilin sotaan. Matinkin oli pitänyt, mutta oli jo päässyt pois, Wili jätettiin vielä. Monihan siellä menetti vainioystävänsä, niin että sai kuin raskaalla mielellä astella pyöränötä, ei sen vahingon, vaan yksinäisyyden tähden. Mutta Wilistä tuli tieto, että vielä vetää, kiskoo, syö, rouskuttaa. Ja Matti ajatteli itsekin kuin lempeydellä että saa nähdä tuleeko vielä tälle vainiolle, kumisuttaako kavio omaa kivimäkeä.
Wili tuli. Matti sai sanan että tulee, ja lähti asemalle vastaan. Sieltä ilmestyy vaunusta kruunun numerolla varustettu rakas harmaa. Matti oli nyt näiden kolmen vuoden aikana tullut huomaamaan että Wili-poku oli todella rakas. Se tervehtää Matin nähdessään pää pystyssä matalalla bassoäänellä: päivää pitkästä aikaa! Tehän tiedätte kuinka hevonen sen tekee: höräyttää sieltä matalalta hiljakseen, kilistysääni on eri.
Aivanpa ailahti Matin rinnassa: tunsipas vain!
Sitten sai Wili juosta ne 25 km. asemalta, Hilppa kun oli aseissa. Vähän outoa hommaa, eiköhän tuntunut vähän joutavalta tyhjän tähden kapsuttaa, mutta kun näin piti.
Jopa näkyy Raikkaan mäki! Olisi varmaan jo höräytellyt, ellei olisi pitänyt juosta kriimun perässä. Mutta kun oli pihalle päästy ja tuttu kumu alkoi soida kavion alla, päästettiin irti, korvat pelasi, ja kun Matti aukaisi tallin oven selälleen, niin Wili tuli kuin pikkuvilliin, ei mikään varsa enää: päästää pitkän kilistyksen että kartano kaikaa, toisen vielä, ja laukkaa juoksujalkaa omaan talliin. Vihdoinkin! pitkästä ponnistuksesta, jännityksestä, kun ryskyi, puut katkeili ja sälöt lensi, kuolikin kumppaneita rinnalta.
Tämäpä kilistys painui Matin mieleen. Tuhanneksi vuodeksi, sanon siinä Raikkaan Matin mielialassa. Katsokaas näin ymmärtäen:
Ei mennyt monta päivää, senkuin että vähän oleentui kotiaskareisiin, niin juuri kynnölle lähdettäessä Wili, kuten ihmisestä sanotaan "suu sanan lausumatta" kaatuu puutarhan kohdalle aidan viereen, siihen jäädäkseen.
Sen ymmärsi. Rauhallinen Wili kotopellolla, -lakeudella: "nuole sinä minua, minä sitten sinua!", viihtyinen talli, joku pässin määkäisy vain, ja sitten vaihtaa tuohon maan tärinään, tulen lieskoihin, huutoihin, aina johonkin voivotukseenkin kappaleiksi räjähtäessä sieltä täältä, ei siinä ihmettelemistä, jospa ei sydän kestänytkään.
Niin se siis kävi.
Mitäs Matti?
Tuli niiksi päiviksi harvapuheiseksi, kuin äreäksi, vaikka oli muuten laadullinen mies, mitähän ajatteli.
— Sattui tulemaan taas "Itikan" mies autoineen, kun niiden karjalaistenkin piti ruveta lopettelemaan elikoitaan.
"Myypä pois kettufarmiin!" kun kuuli että oli hevonen kuollut Raikkaan Matilta, ja tuli katsomaan. Mutta Matti sanoi vain hiljaisella äänellä vakaasti että ei hän. "No ainakin nahkan!" Eipä hän sitäkään —.
Mutta sepä kumma, hieno paseerinahka! Mitä meinaat?
Mutta hän ei.
Sanoi sitten Senjalle että kun se siinä puutarhan aidan kohdalla, niin hän panee sinne. Kun on kerran yhdessä palveltu. Ei sen enempää, mutta siinä oli tietenkin ajateltuna että he kaikki, Senjakin, Wilin kanssa, ja tätä maata, joka tässä nyt koettaa kasvaa.
Ja kyllä Senja sen ymmärsi, hänkin oli sitä lajia.
Niin sitten kun Lauri-pojan kanssa yhdessä loivat hautaa, ja se oli jo niin syvä että kumisi kun siellä puhui, niin lausui Matti Laurille: "Sano sinä sitten taas pojallesi, että minä panin tähän sen Wilin, kun oli yhdessä palveltu, siellä sodassakin!"
"Kylläpähän sen siitä näkee, vaikka en pane muuta muistomerkkiä kuin vähäisen kiven ja siihen wuun; mutta joutaa olla".
Ei se tainnut sitä Lauri-poika vielä oikein ymmärtää, mutta kun oli vaikka kymmenen vuotta toisen Wilin kanssa, saatikka parikymmentä, astellut pölyävää peltoa, ja sitten pysähtyi huokaamaan, se uusi Wili hairasi pyörtänöltä tukon kuminaa suuhunsa ja hän viritti "Työmiehen", ja kun sieltä haasta toinen Hilppa kilisteli, muuten vain että: hei, kotiväki! kun oli joutopäivä ja tuli aidan taa katsomaan, niin ajatteli Lauri, että taisi se isä olla oikeassa: yhdessähän sitä tässä —.
Ja mainitsi siihen tapaan Matti-pojalle, se taas Kustaalle, isoisän isän kaimalle, ja niin...
ILO
En tiedä olenko missään nähnyt niin ihanaa iloa kuin lehmikarjassa ennenmuinen, kun sen mukana kulki tano ja runo. Nythän se on vain Biff a la Lindström lähimmällä peltoketoluhdalla. Sinne marssia kivenheitto, pari, peililasinavetasta, hyvä ettei saappaissa ja sääryksissä. Ei sutta, karhua, suosilmäkettä, ei paimenta pahaista kus, kuusi, siinä vain nyhtää, hamuta täysihoidossa agronomiastiikan viimeisten viisautten mukaan, että mako lauloi mahtavasti.
Ei senpuolesta, ei teitä kadehdita, sillä ankaran korven koettelemuksen olette tekin saaneet kantaa ennenkö Kaanaa alkoi näkyä, mutta sanonmahan vain, että sen pikku surkeudenkin siluetti vähän selvenisi menneen muistoksi.
Se kun te seisoitte talven, pimeän pitkän tuon ajan ahtaassa puunavetassa, ei ikkunaa vähäistäkään, hirrenkappale vain seinästä poikki, sen verran kääntää auki, ettei aina päretolloa; siinä samalla tilalla samassa kytkyessä kontillaan päivät yöt. Minkä puhuri teuhasi ulkona, jysäytti joskus pakkanen vaihteluksi nurkkaa, muuten ne samat ainaiset asiat: päre, piika, kiulun sihinä, sitten pois, kana jonkun kaakatuksen, lammas määkäisyn, ja pimeys, pötsin pöräys, yksinäisyys.
Niinpä kun sitten, kun joskus luukkua käännettäessä alkoi tulla sellainen tuoksahdus että virkoo viherkorsl maassa, humuaa honka etelän leppoisia, ja kaikuu kohta Muurikee-kaverin ääni järven takaa, silloinpa alkoi myös parsivangin sydämessä syteä.
"Sydämessä", tulin sanoneeksi, lehmähän se vain oli. Mutta kyllä niillä jotakin sen muotoista suuntausta oli, sillä niistä puoliin, kun Santra rupesi aamuisin tulemaan, kohtasi häntä sellainen huomenhyminä, että jotakin erityistä ne tarkoittivat. Näkivät aukijäaneestä ovesta että päivä oli nyt, siihen vielä ne muut tuulet, tiesivät kun tiesivätkin että kohta oli Valpori.
Valpori! "Tule jo kesäkin kerran!" niinhän sai laulaa köyhänmiehen tyttönen, kun muisti vihantaa virpeä, miksei ynisisi yhtäläisesti karjakumppani mahlakevään käymistä koivahaisessa, joka somisti ruohosalon.
Ja sitten se tuli, ilo ihanainen.
Mitä, joko ne kiskoo kytkyitä irti!
Ja he romauttivat yhteisen ilohuudon jo navetassa:
Heleijaa! Pois alta Santra, Sanna Tiisä!
Kuivat koivet kapsuivat, hännät heilui: pihalle, isolle pääpihalle, nyt on Valpori!
Ja ne saivat tulla, olla, teutua riemuissaan kuinka vain, nyt on vapaus, nyt on Mansikeen, Mustikeen, Muurikeen päivä!
Itse vanha kanttori oli valkoisessa takissaan merenvahapiippuineen tullut avokuistille katsomaan, lapset kirkkaana silmänä syrjemmällä, Kahi-Maija, Laiperi ja harmaa Runtikka, kaikilla vähän vekkulia, juroilla ukoillakin piipunperänaamoissaan.
Ja kyllä ne pyörivät, puskivat ja pyllyilivät, kuin koira piiriä ympäri kömpelöllä olemuksellaan, heittivät takaruumista kuin hepo hurjana, muuten siivo Muurikee, Mustikee, tömisi maa, multa lensi ja tomun pilviä ilmassa.
Pistäytyy kanttori kamarissa, tulee viulu kainalossa ja laskee "Lampaan polskan", lampaan, kun ei ollut lehmän polskaa, mutta siihenpä samaan keikuntaan, poukuntaan se hupaisan saattosävelensä.
Hei! hei! viejä-Vihtorin kimeä ääni —.
—Siellä kaukana sitten soi se suuri kannel, jonka perään niin nämä alakärsät — ruma sana muuten Kalevalalta siinä kohden —, hauskoja olivat, korven kaunis elo metson kohinaan, hattarahaukalle, kai, kai kaunihisti, mitä kärsiä ne! —
Lapsen makea manna, kun tulit takaisin tupakkirullana, heipparallaa, pienestä tappeluksesta tosin ensi kerralla, sarvikin poikki, kun piti ratkaista kuka kellokas.
Minä menin Jumalan kukkaroon sen maitokupposeni päälle, ja sinä saman kukkaron huomaan, kun olit tallustanut Mustankorven, Kiimanevan ja Soisalon, veharantaa, vihtaviitaa, käpypolkua itsesi väsyksiin niin että sitä nukkui yön ahtaammassakin, ja kun tiesi vielä että huomisin taas saisi Luojan päivä paistaa.
Menitte ja tulitte, itse ilman paimenetta menitte ja tulitte, vaikka se oli vain se pimeä pienoinen koppi, ja siitä niin ihanalla halulla lähditte.
Huu! tulitte iloisella ammulia, kauniita näitte, kauniita kävitte, kaukametsän, kaukahuhdan, runopa huhui huudostanne kun pihakuuset alkoivat paistaa iltapäivässä: ohoh, kullaista kotia!
Sittenkin, te vääräkoivet, kapsukintut.
— Silloin —. Ei ole enää, ei saloa, ei sarvia hatoja, peliä, Valporin ihaninta Iloa.
Tämä vain tässä muistoksenne kuin kanttorin suvisoiton sammuva kaiku.
RÄPÄYS
Jos olit mailta, tottapa muistat kuinka varis räpytteli silmiään, poikavaris vallankin, joka, kesy kun oli, antoi tutkia itseään niinpäin ja näinpäin. Niin räpytteli mukavasti, laiskan siniharmaasta ja muuten sillä ilmeellä "hiljaa vain, ei kiirettä" kuin Katakan Kaaleppi isoine nenineen, joka sekin oli aivan todellinen nokka. Minulla on näitä muistoja ollut varikseen kuin pieni lukkarinrakkaus: mikäs sen puuttuu, ei voi sanoa ihminen sekin on, lähimmäistä tarkoittaen, mutta sanon arvelematta kansalainen se on, ja kun tutuksi tulee, toveri! Kyllä minä joskus toiste vielä siltä. Pitääkö kaikkien olentokappaleiden olla samalla tavoin raketut ja puetut, emmekö voi olla tasa-arvoisia vaikkapa variksen kanssa, kun se on kanssamme olemaan pantu, Ja osaa puolestaan paljon sellaista, jota me emme osaa. Et sinä enkä minä tiedä koska ja kuinka keväälle on huudettava ensimmäinen hoosianna, mutta varis tiesi, se tiesi ja tunsi sen niin että mekin tunsimme ja vedimme henkeämme helpommasti, pääsi kuin päivä kalliosta. Eikä tarvitse tehdä mitäänkään, ei tietää, kunhan on, sekin jo merkitsee ihmisen olemisessa jotakin. Hävitäpä pois variksen, ei rääkäistä enää lepän oksalta, ei kohahtaa hämyssä hongastaan, kun kotia tulet, ei koskaan pitää kirkuvaa meteliä ja käräjöintiä vainiolla mikä tiesi mistä syystä: kaipuulle tulee, vaikka raamattu, virsikirja ja postilla. Sitä on ihminen sillä ehdolla että on muitakin, eikä vain yksiä Ja samoja yksitoikkoisia ihmisiä. Aja vaikka pyssyn pamauksella varis pois kankaaltasi, näet! On niitä tiuskuttajia, pienempiä piipertäjiä, mutta puuttuu tärkeä raadollisuuden rämäolemus, inhimillisyyden muistutus, samaa tuhkaa, multaa, älä koppavoi!
En minä tiedä, sitäkö jo pikkupoikana varis vaikutti kuin lentävältä vanhalta virsikirjalta, sellaiselta pitkältä, hoikalta, arkulta, lapiolta lisään, ja mitä siihen kuuluu. Olikohan sitten ollenkaan saanut sijaa siellä arkun, lapion takana, jossa niin kiiltävää ja kirkasta.
Minä näitä ajattelin kun kuulin aivan tien vierestä variksen innokkaan laulun ja näin lopun.
Mitähän se niin laulaa, aivan huutelee, eihän nyt pitäisi kevään merkkejä oleman, eikä se oikein sillä äänellä.
Kävelin likemmä katsomaan ja löysin pian huutajan, joka rääkyi täysin voimin, eikä yrittänyt kaihtaa kulkijaa.
"Mitäs veli nyt noin?"
Silloin se pudottautui alemmalle oksalle, koki pysytellä siinä ja huudahti jonkun kerran, mutta syöksi sitten yht’äkkiä maahan.
Minä tietenkin lähemmä: mikä tuli?
Mitäpä minä siihen tiesin ja ymmärsin, siinä se makasi, eikä muuta kuin sen kun silmänsä kerran avasi, räpäytti ja painoi kiinni, oikaisten jalkansa.
Siihen jäi ja siihen sen jätin.
Yksi kuollut varis —.
Mikähän tuli pololle?
Mikä polo? yksi kuinka monesta miljoonasta tässäkin maassa?
No en minä niin siitä kuolemasta, miljooniahan niitä itse sielujakin mailla, merillä menee, siellä täällä, mutta se räpäys! Lapsuuteni räpäys, muistojeni meno! Että piti niin panna silmänsä, siniharmaan silmänsä, kuin Varuvainaan ennen pikkutallin lattialla —.
Hyvästi! ajattelit leikkitoverillesi silloin, ehkä nyt sinäkin, tuntematon ystäväni saman maailmalle, joka suhisi ja tohisi ja meri vaahtosi.
Se meni, niin lyhyt.
Noh, nopa tuo! meneehän se, menevät ja yksinäisen silmä painuu kiinni.
Mutta en minä sille mitään, että tuo pieni variksen silmänluomen aukaisu ja harmaan nahkan räpäys sai minut mietteisiin: kauniin kaleidoskoopin, sieltä huojuhongasta ja kukkapihlajasta Jumalan tuulten, lemujen teitä yli tornien, välkkyjen, maailman suloisen, suruisen menon tähän paikkaan, vanhan Parran paikkaan varisveljineni.
Oli.
Olipa kuin hyvä, oli kuin paha; mutta jaksoit, ja tässä olet kumminkin, Parta!
Kiitospa vain siitä kaleidoskoopista, Varu veli, Jonka avasit räpäykselläsi!
Ei se tainnut sittenkään olla niin paha.
Jää hyvästi sinne sammaleesi!
PESÄ
Äijäläisenpä kävi mukavasti. Täytyy ensin vähän selittää kuinka ne olosuhteet sellaisiksi kääntyivät, että niin saattoi tapahtua.
Kun äijää oli kauan aikaa vaivannut se että räkättirastaat asettuivat hänen palstalleen, nähtävästi viinimarjoja vartioimaan, kun ne olivat kasvaneet isoiksi pensaiksi, niin vihdoin suuttui että hautoi jo ampumisen ajatusta, vaikka pyssy oli ollut hänelle vihapito senjälkeenkuin jänis huusi henkensä edestä armoa Kujanpään kydön katajapensaasta, jonne se oli haavoittamanansa piiloutunut. Mutta kun ajoivat nuo räkätit pois kaikki peipposet ja muut musiikkilinnut, niin että autiona ja äänetönnä heitä paitsi koko kangas. Ei hän siitä pitänyt. Heidän tirskauksensa vain, ikäänkuin hävytön, ja vielä yömyöhäiseen, niillä kun on sellainen tapa. Erityisesti häntä harmitti kun ne olivat karkoittaneet perhepääskyset tuvan räystäspäädyn alta, jonne nämä alussa kesää lensivät tuhkatiheään niin että sävähti, ja oli sydämelle kuin manna. Peipposet ja muut sellaiset jotka puihin pesivät, olivat poissa. Mutta onneksi pääskynen keksi vastavedon. Minnekkä se kodistaan, ja siksi ratkaisi pääpääskynen pulman niin, että teki uuden pesän sellaiseen paikkaan että ei pitänyt räkätin uskaltaman tulla perästä, niinkuin ei uskaltanutkaan. Se muurasi majansa tuvan kuistin katon alle sisäoven ja vielä sen yllä olevan sähkömuuntajan päälle. Siirrokas karjalainen, joka siellä asui, itse kun Äijä majaili levon vuoksi saunakamarissa, tuli Ja kysyi: Kuinkas nyt? siitä ovesta kun pitää alituisesti kulkea, ja vaivoin he koko joukko tikapuita pitkin ja ikkunan kautta, niinkuin entinen professori sille leppälinnulle.
"No koettaa kulkea aluksi varpaillaan ja hiljaa, ehkä se tottuu."
Ja se tottuikin, jopa niin että sai vihdoin paukauttaa tuohioven niinkuin tahtoi, ei ollut tällään. Se oli sitten niinkuin kotoväkeä ainakin. Ja pesästä luonnollisesti rupesi kuulumaan, kun aika tuli, lisäpirinää, selvät merkit väenkasvusta. Perin hauskaa, onni oli, ei saanut räkätti räähkättyä ystäväimme edesottamista luomakunnan suloksi.
Se pieni paha siitä nyt oli, että pesästä alkoi ilmestyä kuistin lattialle joitakin sille kuulumattomia aineksia, korjasivat ensin pois, mutta eivät kauan viitsineet, ja Äijäläinenkin sanoi että ei tee mitään, se on luonnon järjestys, kyllä hän häpeän kantaa. Oli hänelläkin näet sillä puolen käytettävänä sali taffeleineen, jonne vietiin joskus vieraita, ja piti siellä sen soiton vuoksi muutenkin käydä. Katselivat joskus vähän toistensa päälle että kuinkas tämä järjestys, mutta Äijä ei ollut huomaavinaan. Kerran selittikin, että kun niillä on sellainen tapa ja tottumus, niin mitä me siihen sekaannumme ennen niiden Egyptiin menoa, kyllähän tuon nyt kestää. Eikä hän tahdo ainakaan räkätiksl ruveta.
Sitten hän joutui seuraavaan koettelemukseen: hänen piti pitää puhe, oikein lautapöntöstä suuressa juhlassa, johon tuli kaukaisiakin osanottajia, opetusministeriönkin edustaja, sittemmin piispa, ja tuli silinteri päässä.
"Ei, kyllä sinunkin täytyy panna silinteri", Ylivalta sanoi, "se on loukkaus muuten". "Ja ethän nyt ainakaan tuolla likaisella juurihatulla voi mennä"!
"Silinteriä, tuota turhuuden tupakkihuhmaria, hän nyt ei ainakaan!", sillä hänelle oli ajan oloon alkanut tulla vastenmielisyys sitä kojetta kohtaan, ja oli hänen viimeisen sillnterinsä lyönytkin Armas Laurikainen Rankan päästä littuun, kun luuli shapoklakiksi, vaikka se ei ollutkaan.
Ruotsin kuningasta varten oli kyllä sitten vielä pitänyt ostaa yhden, joka nyt oli tuolla ullakolla.
"Ei, sitä hän ei pane, mutta knallin voin panna, se on edes vähän oikean hatun muotoinen."
Ja menikin ja juuri lähdön päähän haki sen siirrokaspuolen ullakolta, tullen juoksujalkaa alas ja paiskaten kiinni tuohioven, jonka päällä pääskynen asui. Puolta hyssyä vaelsivat juhlapaikalle, jossa pataljoonan soittokunta jo soitti alkusoittoa.
Äijä ei huomannut mitään ennenkuin vasta pönttöön noustuaan ja pantuansa päästään ottamansa knallin pöntön reunalle. Siinä oli pääskysen tirauttama jälki, arvatenkin peljästynyt kun paukautti oven niin kovasti kiinni, ja sellainen hattunsa päällä hän oli tullut läpi kansajoukon kaikkien narrina!
"Mutta ei hätää, minäpä tulin siitä kautta rantojen aivan henkeen, ja sain, vapaasti kun aina puhun, aiheen valaista, niinkuin tässä Juhlassa pitikin, kotiseutu rakkautta", hän sitten perästäpäin. "Sinäkin, kommunistimainari Mähönen, halaat muuttolintuna niinkuin nämä meidän rakkaat västäräkit ja pääskyset, kotia, kotia kuolemaankin, istua kerran vielä entisen kotirannan kaislassa ja vedellä aamun kauniissa kajeessa ahvenia. Tunnusta pois, isänmaa sinullakin oli!"
"Sinä puhuit oikein kauniisti!", Ylivaltakin sanoi.
"Tiedätkös mistä se johtui?" Ja Äijä näytti hänelle hattunsa. "Herralhme! Skandaali! Tuollaisella olet kulkenut!"
"Minäkö sen tiesin, paremmin kuin sinäkään, ja vasta puhujapöntössä näin, kun otin knallin päästäni. Mutta siitä tuIin henkeen." Näin hän vähän lähemmin selitti, kun olivat lähteneet heti puheen päätyttyä kotiin päin, Äijän kun ei saanut olla pitkää aikaa kokouspaikoissa. Olikin hauska havutie järven rannalla, niin että sopi ajatella. "Mitä tuo pieni merkintä tekee tässä knallin päällä, ei mitään, kunnia se vain on! Että näin muistavat äijää! Tulevat Tutmeelasta taivaan korkeuksia myöten, hakevat huimassa avaruudessa tämän vähäisen havukankaani, tervehtävät iloisella tutulla murteella: "tervyysiä Tutmekselta!" Sitten ryöstää räkätti, ei jätä äijää, uuden tekee tervaseinälle. Että: ihminen minäkin oon! vaikka ne jotkut niin kuoppaa kaivaa, että etkös jo! Totta minä palkitsen!"
"No niin, niin", Ylivalta,"mutta ei sitä taas niin pidä hassastua että unohtaa maailman menon! Eskoliinin on lyötävä hylly!"
"Sinne ei lyödä mitään, niitä ei peljätetä!"
Ja hän piti päänsä. Saivat olla vapaudessaan, nyt, ja saavat vasta, Jos osoittavat sen kunnian että vielä tulevat.
"Tulkoon vaikka arkkipiispa, astukoon halvan majani kynnyksen yli ja saakoon ehkä merkin knallilleen, tulisi pianaikaa henkeen hänkin!
"Sillä kaunis asia tämä on tällainen kotimaan rakkaus. Miksei maailmanmatti sinne pidemmällekin matkalle sauva kädessä, sehän nyt vasta kotimaa!"
Näitä hän kehitteli itsekseen perästäpäin, kun tuli mieleen. Niinkuin esimerkiksi miksi sitä pääskystä oikein sanoisi. Varis on Varu, Harakka Haru tavallisessa puheessa, kun ovat alioita, jospa olisi nyt Siru? Siru ukko, Sirutar emo, Siruni poika, Sirikki ja Siritty tyttäriä! Sir–, sir–, siriit! siinäpä pääskysen kielenkin lähtökohta. Monin muuntein niistä sitten: su su su, si si si — haavan havina, kaistan kahi, kun oli lämmin suhusuvi, sit slt sit — sittiäinen, prrrr, kuin sekin, kaunista ilmaa illalla, itse sir, kun oli sirkka heinän piilossa, juuripa myös kun oli lämmin, jotahan pääskysen viserrys aina tiesikin.
Niitä olivat, ja hyvä, hupi, ihana oli olla ihmisen, varsinkin yksinäisen, itsekseen, vielä viimeistä kellon lyöntiä odotellen.
Entäs sitten? Todella, kuinka Sirusen perheenkin sitten kävi? Antoiko uusi asukas enää tehdä pesänsä tuohioven päälle? Äijä oli varma siitä että tämä ei antaisi, räkätti saisi saaliikseen raukat, ja siksi hän siellä toisella puolen kääntyi pater Fransiscuksen, "spherlcuksen" puoleen, joka oli sellainen lintumies että sanovat niiden kieletkin ymmärtäneen, ja esitti kävisikö päinsä että ne räyskyvät räkätit siirrettäisiin suuremmalle salolle, että tässä ihmisten ilmoilla sirut saisivat siritellä heidän lyhyeksi ilokseen. Eihän setä Fransu voinut mennä sopimuksiin sellaisen vähäisen vaeltajan kuin tämän pääskys-Äijän kanssa, mutta kun Äijä sitten seuraavana sydänsuvena vähän jo syksymmällä puolen pyysi ja sai lomaa entisessä kotipuolessaan käväistäkseen, kohtasi hän siellä kauniin vastaanoton. Äijän piti luonnollisesti, niinkuin kaikkien senpuoleisten, liitää vain hauraana, näkymättömänä haamuna, ja etteivät häiriytyisi levottoman maailman rämystä, ne kulkevat tavallisesti öiseen aikaan. Niinpä kun Äijäkin lähestyi vähäistä kaikuvaa kangastaan, oli usva-aamu varhainen, ettei kuin vähän päivä kuulsi koillisesta. Mutta kun niillä sirusilla on sellainen yliluonnollinen ymmärrys että osaavat taivaitten halki, tähtien kin sumuissa, he heti vaistosivat Äijän läsnäolon ja alkoivat sinfoniansa. Ärjälän sirut lähettivät sanan naapurienkin siruille, niin että niitä oli kokonainen liuma, ja niin ne aivan kuin pienet tähdet olisivat laulaneet, sirisivät tuokiossa yösumun ihanaksi, kirkkaaksi aamuksi, joka oli niin kaunis, että Äijä aivan ihasteli, vaikka siellä toisella puolen oli niin kaunista kuin oli. Haamuäijän kunniaksi, ja kiitokseksi siitä että Fransu-setä oli kun olikin toimittanut räkätit Litukkaan, ja nyt oli näin, iloinen vapaus olla. Kun ei se Äijä ollut koskaan heitä sortanut eikä hävennyt, vaikka oli ihminen ja sielu.
Turvassa olivat, ja siinä tiedossa Äijälän entinen isäntä liihotti pois: hyvä että oli tullut olluksi niinkuin oli. Suosio ja sovinto täällä maan päällä, se koitui onneksi vielä siellä toisellakin, vaikka kristallilinnut tiu'utti ja puut helisi hopealehdin.
TURRE
"Älä räkytä rakki!"— kuinka monennen kerran Turre-paralle, ja lumipallo tahi kivi perään. Niin ihmiset, kun tulivat apteekkiin, ja pieni sekarotuinen koira oli aina vastassa haukkumassa, hyvä ettei lahkeeseen.
"Kyliä meidän täytyy toimittaa pois tuo Turre tavalla tahi toisella", apteekkari rouvalle, "ei sitä viitsi jokaikinen päivä kuulla ja nähdä!"
"Niin mutta virkansahan se raukka vain hoitaa", rouva vastaan, "kun se on sen päälle pantu, uskollisesti hoitaakin".
"Niin, hoitaako Turre uskollisesti!", kun Turre oli saatu pahimmaksi liikeajaksi sisään, ja nyt katseli uskollisilla silmillään ystäväänsä apteekkarin rouvaa silmästä silmään; rouva kumartui silittämään pikkueläjää ja antoi sokerinpalan.
Apteekkarin rouvan Ja Turren välille oli kehittynyt sellainen suhde että se oli läheisempi kuin ihmisen ja ihmisen. Oli Turren ylin onni, aivan autuus, kun sai ulkoa vilusta, pimeästä, suurten puiden synkästä tohinasta livahtaa sisään, lämpöiseen, laskeutua hirventaijalle sanomalehteä katselevan rouvan eteen, panna päänsä jalalle ja katsella kuin naurussa suin: hyvä olla!
——-Kerran sitten apteekkari tuli kyliltä ja toi tullessaan korissa koiran. Se oli jäniskoiran penikka, joka Juoksenteli villisti ympäri ja teki heti salin lattialle vesitempun. Turre oudoksui sitä kuin häpeissään: reuhka, repii, raastaa kaikki! Apteekkarin rouva oudoksui myös: tuommosen hotkin! petojahan niistä tulee!
"No onkos tämä räkyttäjä parempi?"
Siitä tuli pieni perhekohtaus, mutta kun apteekkari lopullisesti vallitsi, se päättyi Mirja-rouvan tappiolla.
"Tulehan nyt järkiisi Mirja-hyvä, mihinkä tämä sopii että me Turren takia tulemme koko pitäjän huutoon!" Siksi hän oli sopinut farmaseutti Koivulan kanssa, joka oli lähipitäjästä ja myös mieltynyt koiraan, että tämä vie Turren kotiinsa, ne haluaisivat koiran.
Mutta rouva ei enää puhunut mitään, kulki vaiteliaana ja synkkämielisenä, ja Turreen näytti tarttuneen sama mieliala, se ei enää haukkunutkaan yhtä innokkaasti kuin ennen, vaistosi alakuloisena että jotakin pahaa oli tapahtumassa.
Niinpä sitten neiti Koivula vei Turren linja-autossa kotiinsa.
— — Menihän se aluksi, sen ajan kuin nti Koivula, tuttu ihminen Turrelle oli lomalla, vaikka orjallista oli toisten tähden.
Koetti tämäkin emäntä silitellä, ja toiset lapset olivat hyviä, ja ruokaa tyrkytettiin. Mutta toiset vetivät hännästä ja riepottivat, ja renkipoika murisi ja tömisti jaloillansa.
Niin että kun Lissu sitten lähti taas apteekkiin ja hän jätettiin sinne vieraisiin, tuli haikea olo. Ketä nyt enää lähestyi, ja mitä ne aikoivat? Ei näiden puheestakaan mitään ymmärtänyt, eikä tiennyt silmistä.
Turre lakkasi syömästä ja ryömi liiverin lattian alle. Jospa tulisi Lissu vielä, ehkä tulee ja vie Turren takaisin.
Mutta kun ei tullut, Turrepa huiman päätöksen: lähtenyt livistämään kotia kohti, kymmeniä kilometrejä tuntematonta taivalta. "Katsos nyt, Turre on viisaampi kuin sinä! Et sinä ikinä olisi kylää kysymättä, tietämättä missä oletkaan, osannut kotia; ei Turre voinut autosta nähdä."
"Vai niin! Mutta minäpä näytän että Turren pitää pois ja pitää pysyä!"
Ja apteekkari tilasi yksityisauton, kun omaa ei saanut käyttää, pakkasi Turren kärryyn ja vei itse takaisin Koivulaan, eiköhän ota pysyäkseen.
Siinä Koivulan isännän kanssa totia maistellessaan nauroivat niitä naisten haluja: ei ne katso rotua ei syntyä, oli mikä piski hyvänsä, niinkuin tämäkin Turre, räkyttäjä. Teillä se menee, kun on pieni liike, mutta meillä ei käy. Meillä onkin nyt Murre, oikea hyötykoira, jota jo ensi syksynä käytetään kallissa.
"Tervepä mieheen nyt vain, soittakaahan sitten kumminkin meidän mammalle mitenkä viihtyy!"
Koira! sieluton koira —, ja kumminkin Mirja-rouvan koko luonto oli muuttunut, kun ei enää karvakinnas maannut iltaisin hirventafjalla käppärässä eikä pannut päätään jalalle. Tohisi tuuli myöhäsyksyn kohta lehdettömissä puistohaavoissa, ajatteli silloin Turre-parkaa: muistaakohan minua?
Ei hän tuohon Murreen, liian oli riehakas ja tottelematon, Turre nöyrä ja säyseä, vaikkakin räkytti, kun virka oli niin. Ei ollut vain tulemista varkaan.
Joskus oli kuulevinaan kuin haukahdusta, mutta ei se ollut, kun fortuskasta kuunteli.
Tuli sitten tieto Koivulasta, että kyllähän he ovat koettaneet hyviä, mutta alakuloinen tahtoo vain olla; vaan eiköhän se siitä rupea tasaantumaan? Sitä enemmän tuli paha mieli kun apteekkari kuului viereisessä huoneessa kasvattavan Murrea. Inuu, inuu ja vikisee —, taas hihnanisku: kushaa, mammi siinä! Vähän aikaa vaiti, mutta taas alkaa inua ja kerran haukahtaa. Uusi isku, uusi kushaa!
"Ei, minä en viitsi tuota kuunnella!", Mirja-rouva, ja pani radion soimaan mistä sattui. Mutta sattui olemaan vain jotakin joutavaa, niin että hän sen pian taas sulki, ja koetti syventyä virkkaukseensa.
Silloin oli kuulevinaan haukahduksen. Mutta ei suinkaan se ollut sen enempää kuin ennenkään.
Vaan sitten kuului aivan selvästi Turren ääni ja vähän eri tavalla kuin tapasi vieraita haukkua, ja vielä pihan puoletta. Rouva väänsi pihalampun palamaan ja meni katsomaan. Niin siellä onkin pimeässä, hyytävässä marraskuun viimassa Turre, joka heti kun on nähnyt emäntänsä, nostaa vähäisellä olemuksellaan äänekkään ja merkillisen menon: haukkuu, vingahtelee kimeästi ja kiertää jaksonsa piiriä pihalla. Niinkuin jossakin hengen hädässä. Mutta se onkin iloa, suunnatonta iloa, joka ei tahdo lakatakaan, ja vaikka sitten todettiin että ilon ilmaisu oli suoritettu viimeisillä voimilla. Apteekkarikin, kuultuaan jotakin rähäkkää, joutui siihen hätään nähdäkseen kuinka Turre vihdoin vapisten lyyhistyi Mirja-rouvan jalkain juureen, pelkäsikö että apteekkari olisi vihainen, vai oliko niin väsynyt ja mielenliikutuksesta jännittynyt. Lähes 40 kilometriä marraskuun roustikossa, kuinka monta sataatuhatta askelta, verta tuli käpälistä.
"Katso nyt sitä raukkaa!"
"Kyllä se vielä pysyykin —."
"Mitä aiot tehdä?"
"Minä pieksän sen."
"Sitä sinä et tee, sydämetön!"
"Mut sillä lailla ne pysyy!"
Mutta ei apteekkari sitten enää puhunut mitään, kun sisälle päästyä näki kuinka Murrekin yritti ottaa osaa Turre-poloisen kohtaloon: koki nuolla sen jalkaa, josta näkyi tihkuvan verta vaalealle korkkimatolle, kun Turre yhä väristen, paikkaa valitsematta käpertyi lepäämään pitkästä vaelluksestaan.
Hetken perästä apteekkari tuli joittenkin lääkeaineitten kanssa ja rupesi puhdistamaan Turrea.
"So, hiljaa nyt!"
Mutta ääni ei ollut yhtä äkäinen kuin ennen.
Turre oli jo uskaltanut taljalle, vetäytynyt siinä käppärään laastaroituine käpälineen, katseli aina tuontuostakin emäntänsä silmiin vielä vähän kuin pelokkain ilmein, siiloin tällöin hiljaa turisten.
— Sitten seuraavana päivänä Mirja sattui oven raosta huomaamaan kun Juuso polvilleen laskeutuneena katseli Turren kääreeseen pantuja jalkoja. Lopuksi hän näkyi silittävän ja taputtavan:
"Saa Turre olla, ei Turren tarvitse pois!"
Kaikki on suhteellista, sekin kun ihminen tulee liikutetuksi. Niinkuin ilmeisesti apteekkari tuolloin, ja me sitten tällöin, Turren kohtaa muistaessamme.
Mutta se menee yli, mihinkäpä muuten jouduttaisiinkaan. Ihminen alkaa uudestaan uutenajussina.
Ne lähettivät sen Turrenkin vielä uudestaan.
Turre saa makkaraa! Syö, syö, hyvää!
Vaan Turre ei tahtonut, haistoi hyvää palaa, mutta heitti sikseen. Kulki, luihuili pakotettuna muutaman päivän joulun alta jouluun saakka, niin juuri silloin kun oli kuusi sytytetty viimeisillä säästökynttilöillä ja pikku siirtolais-Martta kiersi ympäri sormi suussa kuusen koreutta katsellen, haukku alkoi kuulua oven takaa, tuttu ääni, ja kuurainen Turre-polo ilmestyy pakkasesta.
Taas ne 40 km, kuun kumossa, näkipä edes nyt.
Eikä Turre ollut yhtään suuttunut. Päinvastoin aivan inui innosta, hyppi ja hihkui: kotona taas, kotona!
Ja vielä, "koska meillä on joulu!"
HARU KÄVI KOULUA
Harakka se oli vain, kesy harakka, tämä Haru; olivat panneet sellaisen nimen samaan tapaan kuin kesyä variksenpoikaa ennen sanottiin Varuksi. Mutta koulua se vain kävi sekin, sain kuulla.
Meitä oli miehiä syntymäpäivillä istuskelemassa ja juteltiin kaikenlaisia. Sitäkin kuinka sellaiset eläimet, joita ei tavallisesti kesyinä pidetä, saattavat kesyyntyä kun niitä sillä lailla kohtelee. Tiiainenkin tulee pian tuttavaksi kun sille rupeaa antamaan maapähkinöitä, lentää aivan metsän puusta kämmenelle ja seuraa polulla oksalta oksalle. Ja tuvassa tiuskuttaa tupatiiainen talven kylmän, kun oli nelikkoloukkaalla vangittu lasten ratoksi. Kalatkin kesyyntyvät. Nehän ne kesyyntyvätkin, moni tiesi sanoa, ja kerrottiin sitten noista Tammisaaren säynlstä, jotka aivan ääneen pyytävät nisupullaa, vaikka kalan pitäisi olla mykkä. Omasta kokemuksesta tiesin että näin on laita, kun kerran Wiesbadenissa minäkin niitä sikäläisiä karppeja syöttelin kädestä erään vanhan miehen kanssa, joka sitten osoittautui olevan Tanskan kuningas Kristian IX.
Ja nuo Eerikki XIV:n hämähäkit vankeudessa tornikammiossa ja muut.
Mutta mitähän varten ne enää eivät pidä kesyjä lintuja, niinkuin ennen minun lapsuudessani?
"Kyllä niitä vielä on." Ja opettaja kertoi Harun tarinan.
Mäkiperälän Jukalla oli kesy harakka, niin kesy että se kulki pienen isäntänsä kanssa kuin koira. Olkapäällä istui ja siinä tirskautteli kun oikea koira tuli vastaan. Tuli kouluunkin, vaikka oli pyry ja pakkanen, joka onkin oikein sellaisten lintujen ilmaa. Ensin Jukka jätti sen ulos, mutta kun sen aika tuli pitkäksi ja se lensi ikkunalle tirkistämään mitä siellä sisällä oli, sanoivat toiset kansakoululaiset: tuo se luokalle! Ja niin tapahtui että kerran kun opettaja tuli luokalle ja aikoi ruveta soittamaan aamuvirttä, Haru istui harmoonin päällä ja katseli päätään kallistellen opettajaa, ehkä siitä syystä erityisesti ihmetellen kun opettajalla oli kultasankaiset silmälasit, joita se ei ollut ennen nähnyt.
"No mikäs sinä olet!" Yleinen tirskunta alkoi. Eihän tässä veisaamisesta mitään tule.
"Viekäähän nyt pois se!" Koko luokka nousee Harua kiinniottamaan, mutta Haru lentää ensin mustantaulun reunalle ja siitä Euroopan kartan päälle, joka oli ripustettu karttajalalle maantieteen tuntia varten. Opettaja alkaa tuskastua:
Sukkelaan ulos! Kenen se on; hän hoksaa että se täytyy olla kesy harakka. Jukka astuu silloin esiin, ja heti Haru lentää hänen olalleen, ja niin taas ulos aidalle odottelemaan välituntia.
Enää ei Haru saanut tulla luokkahuoneeseen. Mitä tässä opetuksesta tulee, jos tuollainen oppilas siinä päätään kallistellen hospitoi, opettaja aivan oikein tuumi ja sanoi.
Mutta vaikka ei Haru enää luokalle päässyt, piti se muuta hauskaa. Kun sillä ei ollut eväslaukkua, lensi se päivällisaikaa odotellessaan opettajan puutarhaan, jossa punaiset mansikat kypsyivät. Mainiota! Sielläpä viihtyisää oli. Oppilaat lauloivat "Honkain keskellä", niinkuin koulu olikin hongistossa, Haru kuunteli ja pisti syksyn satoa poskeensa. Mutta kun opettaja kaunokirjoitustunnilla Ikkunasta katsellessaan huomasi Harun hommat puutarhassa, närkästyi hän: "Sitä ei saa tuoda koululle!"
"Mutta kun se tulee", Jukka sanoi, "lentää perään!"
Ja Haru tuli edelleen. Vieläpä kävi niin, ja se oli Harun onnettomuus, että se kerran avoimeksi jääneestä ikkunasta meni opettajan itse saliin, oli siellä tutkinut ja tarkastanut ja loppujen lopuksi pruiskauttanut hienolle, uudelle radiolle.
Se oli liikaa. Oppilaitten ollessa käsityöhuoneessa toisella puolen rakennusta, opettaja nuhteli syreenimajassa odottelevaa harakkaa ankarin sanoin, rupesi sitä paiskimaan puupalikoilla ja kivillä, koettaen karkoittaa sen tiehensä. Mutta kun ei Jukkaa vielä ollut näkynyt, ei Harukaan lähtenyt, lensi vain ulkohuonerakennuksen katolle, jossa se oli turvassa.
Silloin opettaja alkoi hautoa turmiollisia ajatuksia mielessään. Eihän tämä käy päinsä: Koko järjestys horjuu, ja tuollainen törkeys!
"Tule tänne Haru!" hän eräänä päivänä, kun lapset olivat käsitöistä päästyään menneet toisen kautta pois, ja Haru oli jäänyt toiselle pihalle odottamaan, "tule tänne", hän houkutteli omenalla Ja viinimarjatuokkosella. Haru tulikin eteiseen. "Mutta", opettaja itse kertoi, "kun minä suljin ulko-oven, se nähtävästi aavisti pahaa, eikä tullut ottamaan mitä minä sille tarjosin." "Ja niin sisukas, että kun sen vihdoin sain hätyytetyksi alas ulko-ovelle, josta se ei enää minnekään päässyt, tuo yrittää ottaa vastaan, nokkii ja raapii kuin vietävä. Kana alistuu paljon rauhallisemmin kohtaloonsa."
Opettaja kertoi näin Harun viimevaiheesta. Eikä hän sitten ollut hennonnut sanoa Jukalle kuinka asia oli, antoi vain etsiä, hakea ja huudella Harua, jota ei enää koskaan tullut Jukan olkapäälle.
Kun opettaja oli päättänyt kertomuksensa, kaikki tulivat hiljaisiksi. Seurasivat miltei välittömästi uutiset, ikävät uutiset sodasta ja pommituksista, pahoin päin vain.
Mutta sitten ne antoivat iloisen levyn, ja me juttelimme pian muita, lystiäkin asioita.
KANAINEN
"Metsäkanatkin ne pauhaa", sen jokainen tiesi, mutta tiesittekö sen enempää tuosta metsäkanasta? Mitenkä se pauhaa ja minkä näköinenkään se on?
Luulen, että minun pitää oikein selittää. Itsekään en ole nähnyt, en kuullut metsäkanaa vuosikymmeniin, ovatko sen ampuneet, pyytäneet sukupuuttoon, vai onko muuttanut muille leveysasteille? Mutta ennen se naureskeli noroilla, sellaisilla mailla, joilla oli vihantaa virpeä, pajulammasta keväisin, taikkapa lentävää valkovillaa syksyllä, sitten rimpeä, hankea, aina joku kaatunut kelohonka ja niin. Siellä kun kuljeskelit jostakin aivan märjältä paikalta karpaloita etsimässä, niin — sh —! kuulit kummallisen äänen: kuka hehetti, sanonko ma honotti kuin Ihminen, vaikka ei se tainnut olla ihminen, olisiko ollut peikko, noronhaltija?
"Hat, nak, nak!", taas se sama ääni, vähän peloitti, metsässä kun saattoi ja piti olla haltijoita, järvenrannan ja joen lumpeitten haltijat tiesit Kahi-Maijan opetuksista, mutta näin kaukana et ollut Maijan kanssa kulkenut, ja siksi kuuntelit sykkivin sydämin mikä tuo "nak, nak" oli.
Menit polkua, jonka kahdenpuolen oli korkuistasi sanajalkaa, ison kiven päälläkin sitä kasvoi, näytti aukeevan edessä jotakin sinikäkkärää, silloin sieltä pemahti rytisevä parvi jotakin valkoruskean rikkoista, lensivät tohinalla jonnekin nopeaa vauhtia ja katosivat.
Sekö se oli "nak, nak"? Se, oli metsäkana eli hienosti riekko, jonka sanan olen vain kirjoista oppinut.
No nyt tiesit! Mitä tiesit, et mitään, eikä tässä vielä paljon mitään ollutkaan, mutta tulee.
Se näet kun riekosta tulee "kanainen", sanotaan meidän puolessa, vitivalkoinen, lumenpuhdas, että et eroita hohtavasta hangesta. Jumala niin laittoi, etteivät pahat voimat niinkään pääsisi ahdistamaan, ettei lintu-peto ilmasta, verihammas viidasta päällensä, mutta ei muistanut siinä säädännässä ihmistä, josta sitten tuli sen yhtä paha, pahempi vainooja.
Kulki kanainen noroaukean, järven rantaa pajujen juuritse, mitähän varten niin, en tiedä, mutta kun oli kova hanki ja vähän vitiä päällä, niin näkyi jälki hyvin, jäljet, sillä lintuja kulki useampia hangellakin yhdessä, että olisi rattoisampi, niin keksi ihminen menetellä näin:
Taittoi pajunoksia, pisteli niistä pensaan juurelta aukealle päin aidan, jätti keskelle risuaitaa aukon ja toi siihen laittamansa haarukan, jossa oli jouhi-, tahi kun ei ollut jouhta, hamppupaula. Tulee tietämätön valkokanainen, yrittää aukosta, mutta tarttuu paulaan, kiristyy siihen, kamppailee ja kuolee. Ihminen tulee iloisena kun näkee, koppaa konttiinsa ja menee pois.
Tuonpa minä nyt muistin, kun kuulin musiikkia soitettavan, vaikeni yhdellä räpäyksellä mieleeni, ensin hohtava hanki, sitten toiset pojat, jotka kiikuttivat jaloista kanaisia ja olivat urhoollisia, kadehdittavan miehuullisia mielestäni. Niin, että minä 5-vuotias myös!
"Minun täytyy saada kanainen!"
"Älä hyvä lapsi", Kahi-Maija sanoi, "et sinä vielä kynttää!"
"Ei, minä tahdon, käskekää Kallen tehdä minulle paula, minä vien sen Haukinevan rannalle!"
Eikä siinä auttanut, renki-Kallen piti punoa minulle Pökän hännästä paula, vuolla rantalepästä haarukka, virittää rihma siihen, ja sitten mentiin yhdessä viemään, minäkin isän isoilla suksilla liukasta latua, kokien Kallen perässä pysytellä.
Kalle teki risuaidan ja pani paulahaarukan. Ja sitten minä joka aamu, kun auringon säteet alkoivat kirkastaa maisemaa, pamppailevin sydämin sinne katsomaan. Mutta mitään ei ollut. Alakuloisella mielellä näin kuinka jäljet kääntyivät minun paulaltani poispäin, olivat kiertäneet risuaitauksen.
Eikä siitä sitten tullut mitään, hiihtelin mitä hiihtelin. Miksikähän toiset pojat, Mäkysen Jukka ja Toltin Ellu saivat tuon tuostakin, harva se aamu?
Mutta sitten tuotiin Hunnakon Hermanni, yö ja talon kulkija meille, niin tuli mieleeni, jos siinä Kallen paulassa oli jotakin vikaa, ja pyysin Hermannia punomaan minulle nyt Polkan hännästä toisen paulan, laittamaan haarukan ja virittämään valmiiksi, niin veisin sen taas isän suksilla itse, kyllä minä jo näin kuinka risuaita tehdään, ja Hutiin takoma puukkohan minulla oli tupessa.
Niinpä kun seuratessani kanaisen jälkiä näin niiden johtavan sopivan pensaan juurelle, minä siihen paula-aidan ja kamppeeni toivorikkaalla mielellä. Hunnakon Hermanni oli hyvä yö ja talon kulkija niinkuin Rajalan Juhanneskin, joka minulle teki klaneetin, jospa nyt olisi onnea.
Ei ollut vielä huomisin, mutta kun sitä seuraavana kirkkaana aamuna menin, niin jo matkan päästä näin, että jäljet johtivat suoraan paulalleni. Mitä, olisikohan? Koetin kuin hiipiä pitkillä suksillani, ja sydän alkoi lyödä nopeammin. Nousin suksiltani ja kahlasin juoksujalkaa hankea lähemmä: lintu oli minun paulassani, valkea kanainen! Se oli yrittänyt haarukan läpi, mutta oli takertunut jouhipaulaan, siinä pyristeilyt, raapinut hankea siivillänsä hädissään, kunnes vihdoin oli menehtynyt ja lumelle rauennut.
Nytpä ilo!
Mutta ei, vaikutus oli päinvastainen, tuli oudon paha olla: minun tähteni kaunis kanainen tähän kylmeni! Silmä oli niin säälittävällä tavalla kiinni, että en saattanut lintuun sattuakaan, käännyin kotiinpäin ja hiihtelin, korvissani kuin "nak, nak!", sieltä kotonorolta, jossa olin tuon kummallisen naurun kuullut.
"Niinkö pojun kävi?" Kahi-Maija sanoi aivan ystävällisesti, "mutta eiköhän Hermanni jaksaisi hiihtää sitä hakemaan, kuolluthan se on jokatapauksessa?"
Ne söivät sitten minun pyytämäni kanaisen Heikki-eno ja tohtori Feodoroff isossa pöydässä, johon minun ei saanut tulla silloin kun oli vieraita. Kaksi raakaa miestä, Heikki-eno sattui tulemaan Aasiasta, jossa oli sotaeverstinä ja tappanut siellä villejä, ja Feodoroff taas, naapuriseurakunnan piirilääkäri, haavoitettujen häjyjen kiinnineuloja. Hän tuli meille silloin tällöin kahden koiransa kanssa, koska jo meidän ha’asta lähtien oli runsaasti jäniksiä, joita paukutteli ja sitten söi ruokaryypyn kanssa, näin salin avaimen reiästä. Minullekin tuotiin kimpale kanaista keittiöön, koska olin sen pyytänyt, mutta annoin Mirkulle.
Enkä ole senjälkeen paulaa pannut, en kotaista, häkkärää.
Mutta tulkoon mainituksi myös mistä syystä koko tämä pikku juttu, ammoin unohdettu asia, johtui mieleeni. Luulen että nyt joudun kirjoittamaan enemmän kuin hepreaa kaikkein useimmille muusikoillekin. Tulin jo yllä maininneeksi että muistin kanalsen, kuultuani soittoa. Musiikissahan on harmonia, sointuisuus, joka jos on sopuisa, puhdas, tuottaa tyydytystä, vaikuttaa niinkuin kaikki kaunis, rakentavasti, rauhoittavasti. Mutta se voi olla vielä enemmän kuin vain viihtyisän kaunis, sanonko aineellisesti suloinen. Sointu voi määrätyin sävelsuhtein luoda aistimuksia, jotka tuovat mieleen maisemallisia värinäkyjä, tavallisesta korostettuja tunneilmeitä, muutamalla säveleellä siis sielullisia ailahduksia, joita tulkitsemaan tarvitaan paljon enemmän sanoja. Itse olen monta kertaa, omaksi huvikseni vain, laulattanut kuorolla jonkin säveleen hiukkasen liian korkealle tahi matalalle, ja siten antanut kuvien kulkea, mitään aavistamattomain kuulijain muuten vain kuunnellessa ja ohjelmalehtisiään selaillessa.
Niinpä tässäkin, kun jouduin soitosta aivan toisiin.
Esitti majuri Huttusen johtama soittokunta Messuhallista kiirasl.
kiristorstaina radiossa J. S. Bachin koraalialkusoiton "O Haupt voll
Blut und Wunden" ("Pää, verin helmitetty") erinomaisen sopusointuisesti
ja linjakkaasti, kaikinpuolin puhtaasti siis tavallisessa mielessä.
Itse olin epälukuisia kertoja soittanut sitä uruilla eri värein. Sen
ylevä vakavuus, iäisyysrauha oli tietenkin vaikuttanut aina syvän
hiljentymisen näkymättömän, mutta lähellä olevan suuren edessä. Mutta
kun nyt jotkin soittimet sävellyksen lopulla soittivat valittavat
kontrapunktikuvionsa hieman vain normaalitasoa korkeammalta, se loi
heti kuvan jostakin inhimillisestä, avuttomasta, säälittävästä, ja
silloin tuli yhtäkkiä vuosikymmenien unohduksesta mieleeni jäljet
hangella, jotka menivät minun paula-aitaani kohden, ja siellä valkea
lintu, surullisesti kiinnipainunein silmin.No, mutta – – – Tarkoitat, että minä rienaan, tällaista vaatimattomaan juttuun sekoittaessani, tahi että olenko – – –?
Mutta minäkö sen kuvan loin? Minkä minä sille?
Ja toisekseen, eikö se myös ollut jonkinlainen Golgatha: pyristeli, kamppaili, koetti siivillään, niin että oli tullut kuoppa hankeen, ja siihen sitten raukesi.
— Vaikka olikin vain kanainen.
LUONTOA
SANANSAATTAJAT
Lensi lintuja lepikkoon ikkunani alla. Kokonainen liuma niitä oli, pieniä lintuja, joita minä en tuntenut, talvelta kaljut, hennot leppäpensaat aivan mustana. Kuului vähän tiuskutustakin ikkunan takaa, ja ne nokkivat, hyppivät levottomasti toiselta oksalta toiselle, oli kuin pyry, lintupyry. Mitä ne nyt tulivat, ja mistä, juuri tänä päivänä, 11 p. maaliskuuta 1945? Ennen oli vain harakka ja joku varis, minä kun olin sen saman maiseman nähnyt jo kaksi kuukautta, vanha vaivainen tästä vuoteeltani, pyry ja pakkanen pitkin pimeää talvea, ja nyt yht’äkkiä! Mitähän lintuja todella olivat, en oikein nähnytkään vanhoilla silmilläni. Mutta olivat mitä olivat, mitä minun tuli sitä tutkia, tarvitsiko meidän olla niin läheisiä tuttavia. Pelkäävät muutenkin, kun eivät voi tietää että minäkään olisin muuta kuin se sama joka pani paulan, kotaisen ja ampuu hiljaisessa metsässä. Siinä hyppikööt ja pyrähdelkööt siis tuntemattomina!
Mutta sen miksi ne olivat tulleet, oivalsin kun päivä yht’äkkiä tuli pilvestä esiin ja lumihanki järvellä alkoi kimallella: sanan toivat, mistä, keitä, että talven selkä nyt oli taittunut, niin että raksahti.
Se oli niiden almanakan mukaan vähän myöhemmin kuin yliopiston, mutta tottapahan tiesivät ne jotka taittoivat, ei yliopisto kumminkaan tainnut taittaakaan.
Ja sitten ymmärsin edelleen, että pian helisisi hopeariite, kuuluisi kultakulina, kun pisar pyrki rantaan avolaksona vartomaan: joko? ja että hiekka pistäisi päänsä pälvestä vetääkseen auringon otsoonia ja kurkistaakseen: joko pian löit, lipla?
Ja sitten sitä mentiin aivan humahtain.
Sinihonka sanoi, kuin jo lauloi: hum! kun uusi tuuli puhalsi, koivikko katseli punottaen ja kuusi, jonka oksaharteilta lumi- paakut alkoivat haihtua enkelten eetteriin, huusi heleillä kerillään: halleluja! Kenelle? Sille, joka sytti uuden valon, enemmän, säihkysinfonian uudelle, suvenkuulaalle taivaalle. Hän kun oli kultaluikullaan puhaltanut airutsäveleen yli suruisen, verisen maailman. Se oli ollut siellä ylhäällä kuin tuhannen tuulenleyhää yhteen, sadalta sinisalolta täällä alhaalla.
Ja oli sitten kohta kevät, perhonen ja lämmin santa, maa muhosi toukan kiitostaan ja aukeni umppu katsomaan: kuinka on?
Pienten lintujen liuma, lensitte, puuhasitte, lauloittekin, vielä lyhkäisin lumisävelin: tämä ainakin on, tästä tulee! Ole iloinen ihminen, koeta olla! Kiitä, ylistä, ketä, mitä, joka meidät lähetti jostakin tähän sinunkin rantaleppääsi, yksinäisen ikkunasi alla!
Ja minä vanha vaivainen kiitin, ja olin onnellinen, tämän hetken vielä.
KEVÄTTERVEHDYS
Kun kaikki ympäri käy, ihminenkin on luontokappale, monesta sen näkee. On senlainen kuin esim. sika, jolla ymmärretään huonoa puolta, mutta saattaa olla parempaakin, joskus harvoin uskollinen kuin koira. Mutta muistuttaa koiraa muussakin, minä aina- kin, olin mikä kappale hyvänsä. En tiedä oliko lukijoiden joukossa ketään sellaista, jonka, kun tuli oikein hauskaa ennen Cooperin tahi Marryat’n intiaani-, merijutuissa, piti yht’äkkiä mennä hakemaan kimpale ruisleipää, jos mahdollista vähän lampaan lihaa vielä ja piimä- eli maitokulho päälle, se nauttia välissä ja taas jatkaa. Niin minä, ja näkyy olevan meidän bernhardilainen Turva samaa maata. Kun sen tulee jostakin hyvä mieli, se heti katsomaan oliko luuvadissa mitään, ja ellei, haukkumaan että antakaa sessulle murua! Se on monta kertaa minua liikuttanut: yhtä ollaan suuren Ylisen Äijän edessä monissa salatuissa.
Kävipä minun taas tässä tuonoin kuin Turvan.
Yritän istua auringossa, kun se tuli monesta päivästä näkyviin, ja oikein ystävällisenä, niin että omenapuun urpu paisui silmissä, niin kuulen yht’äkkiä kuikan kitattavan. Se on heleässä suvi-ilmassa aina lystiä kuultavaa, mutta nyt huhtikuussa, kun jää vielä hauteli hyisiään, eikä yhtään siniviirua ollut vilkuttanut, se aivan huikaisi sielua, niinkuin tuo aurinko silmiä. Ettäs tulit taas, ja että sain vielä kuulla! Tästähän tulee täysi tosi: viheriä sarpa aallosta, valkohiekka lahteen, tumma sini taivaalle, kun Ukko alkaa murahdella järjestystä sateeseen ja paisteeseen, että alkaa oras ajella. Terve, terve vain! Sinä parempi kuin Barlassinon huilu, jonka minä hopeaisen Orlandolle Milanosta. Kyllä- hän sekin livertää ja lirittää, mutta vielä parempi tämän kuikan kurkussa, kultia aivan, Jumalan kirkkaita.
Sattuipa vielä että miltei heti sen kilauksen päälle kuului taivaalta "Kaikukohon laulu maamme!", ja kauniimmin kuin koskaan Helsingin Aleksanterilla, kun tultiin sitä tietä Runebergin patsaalta. Ne olivat kurjet! Juuri tässä Heliän paapan kohdalla, että tiesivätkin! Varmaan kun siinä oli kirkkokin. Suokkoo, johtaja, oli kääntänyt päätänsä: Litukka, vedä sinä ensin soolo, ja sitten kun minä sanon, kaikki!
Kiitos veikot! paappa lähettää terveisensä, vanha kuorokenraali.
Ja niin hyvässä äänessä, ei yhtään yskää, vaikka täällä alhaalla vielä aivan hyhmäinen henki!
Kurkiaura! niinkuin vaon auki vainioonkin jyvän nousta, tähkän tuoksua. Taisipa laulunne riemulle remahtaa siksikin kun täällä hiljaa, siellä etelämpänä suuri surkeus, sydämen särkevyys; näitte, kuulitte.
"Ei missään niin kaunista kuin Suomen taivaan alla", Rahkonen se taisi niin laulaa sanoiksi, tämä kurkein kuoro siihen paremman sävelen kuin kukaan muu, Mannerheimin hopeatorvin.
Silloinpa en enää malttanut: ei, täytyy saada jotakin tomuolemukseensa, yli Cooperin koikkuivat lystisti.
Lasi teetä ja pala oikeaa sokeria, vaikka kiven sisästä!
Kansalainen, miksi menet "istumaan", kun jotakin innostuttavaa on tapahtunut? Panitko merkille? Sama tässä, Turvalla, minulla, taisi olla meillä, toinen vain tahtoo "kovaa", me miedompaa, oli hyvä siitäkin.
Turva katsoo puoleesi, iloitsee kun tulit vielä, isoviisas. Taisi olla Sinullakin isoisensa, sepä juuri, joka pani päivän niin paista- maan että lintua laulatti näin.
Ja sinuako vain nauratti, vieras mies, sinua jolla silinteri ja hopeapää keppi? Pilkaksi —. Kuunnella tässä kurkeja ja kuikan kilatuksia yhden työtätekevän! Oo, ja tämänhän olisi voinut runopuheena sanoa niin kauniisti, värsynä aivan.
Sano pois!
Minä sanoin vain minkä vähäisyydessäni näin tunsin kun soitelivat siinnoissa virsiään, että talven tuimasta tuli Jumalan kunnian taas niin kaunis, suven suloinen ylistys.
TUKKIEN LAULU
Ei ole pitkiin aikoihin, vuosikausiin kuulunut, kun ovat olleet nämä kauheat vuodet. Se oli hauskaa musiikkia ennen, kun sai päivä rauhassa paistaa, vesi vilaata kirkkaassa kilossa, kurki koikkua korkealla, koko luomakunta, kuinka ma sanon, laulaa kiitos- virttä olemisensa ilosta. Sitäpä virttä myötäili tämä tukkien laulu, joka oli sitä, kun ne vierittivät suuresta, keltaisesta kelokasasta puita alas laineille ja lauttaan, ja kun ne sitten kolahtivat, kumahtelivat toisiinsa, niin siitä tuli säihkyvälle keväälle kaunis säestys, kuin kellojen laulu ikään. Vaikkapa vain puukellonkin.
Tulepa katsomaan ja kuulemaan sitä!
— Siirrymme salolle, humisevalle salokankaalle, jossa kello oli kahden salskean hongan välissä, iso hirrenkatkioin, jota heilutettiin vipuvarteen kiinnitetyllä vitsasvetimellä. Iso puuvasara löi paukahteli hirren heiluessa sen kylkeen niin että korpi kajasi kauas, ratoksi metsolle ja kuusen latvassa kuuntelevalle koppelolle. Ratoksi myös Liinukka-Jukalle ja niille toisille, Kätkän Kaapoolle ja Laukoolan Lissulle, jotka nokisina naamaltaan kohentelivat kiiluvia miilusysiä kun sininen, tuoksuva tervassavu nousi mustalta kummulta, kadotakseen kuusikkoon. Siinäpä, pitkän päivän ja yksinäisen hämäryön kuluksi Jukka miilun kiilussa soitteli puu- kelloa. Alitajussaan hän soitti kiitosvirttä hänkin siitä että oli, ja että tuli, miehiseksi mieheksi näet pian poikainen maailman maantielle, se kohotti ja nostatti niinkuin suvi ruohon, kedon kukan kasvamaan.
Niin yksinkertainen oli korvenvirsi, urkusäestyksineen kyllä sille Jukan vasaranpaukkeelle, ja se saattoi olla soma, aivan su- loinen suhina, joka elätti sen henkeä, joka ymmärsi.
Samassa skaalassa, samoin soinnuin tämä kelomäki tuolla toisella rannalla puheli, se oli saman korven helkettä, samojen tuulten humua, samoin se nostatti, hyvän toivon toi joka kerta.
Vaan kun ei ollut kuuteen vuoteen metsän kulta kulkenut, ei sahat soineet, runonnut lautta lahdella, sota vain, murha, hirmu ja tulihelvetti, miljoonat menehtyneet, sydämet vajonneet syvempään kuin suru, kuinkapa silloin tukkikaan lauloi!
Vaan nyt sitä raikkaammin, sytyttävämmin, kuin päiväkin heleältä laelta, nyt, kun demokratian voitto ja vapaus on julistettu, uusi elämä, uusi, iloinen maailma alkoi — —, niin sitä.
— Mitä nyt! — meni mielessäsi molliin se laulu, kuin pilveen paiste. Se kun tuo tukki, alastomaksi karsittu, kuin joka oksa toivoa pois, hyppää helkähtäen lauttaan, lautta lipuu majesteetillisena pois, eihän se ollutkaan kuin valhe! Ei elo, kuolema oli. Mihin se menee? Saha soi, laudat paukahtelevat, mutta ei ne enää heleästi, salon sävelellä, langennut on ääni —; niistä tuli kuoleman puita, arkuiksi joillekin, joita aina on, mutta joita nyt oli paljon enemmän.
"No no, hengitä nousevan pursun aamua, reipastu ja kuule, se on pahahenki joka surettaa!" kuikka näin kilasi sielullesi, ja sinä ajattelit taas: Mutta on se sittenkin somaa tuo soitto, kuin metso latvasta kuuntelet noita kelojen kelloja. Uusi maailma! Taisi se niin olla: uusi elo, vanhat menneet, niin se on! Hyy hävisi, lehto lauloi, raunio kasvoi kukkasia. Oraan viheriäkin katseli niin kauniisti ruskealta vainiolta punatuvan takaa.
Praecedentia abierunt!
Puhalluttaa Ukko Ylinen vielä kauniimman soiton kuin tämä tukkien laulu: Oikeus, laske sisään surevien hiljainen saatto, julista: Eijaa, kirkastukaa sielut, säihkykää, uusi on päivä, siellä alhaallakin, uni oli vain, ja on mennyt. Se soi kuin tuo heleä kelo- kellojen laulu sinistä vettä pitkin, sata, tuhat kertaa kauniimmin vain, ja sytytti sydämet kirkkaampaan kiitokseen kuin tämä suloisen huomenen väike.
— — Ha ha ha, houkkapolka! Niinkö luulet? – – –
"Abi male! Anna minä ainakin ajatte le n!" sinä torjut. "Nlinkauan kuin jaksan, en jaksa paljon enää."
— Alkoivat vierittää veteen uudessa paikassa vielä uutta lauttaa, ja kyllä se oli kaunista.
Jospa tosiaan sittenkin! Kuluu ihania vuosia sitten kun me olemme menneet, tulee toinen tähän rantaleppään ja kuuntelee. Ei tiedä onnellinen että on ollut syvempi kuin suru, että oli ollut miljoonia, jotka olivat unohtaneet mikä oli onni, ei havaitse ajatella että lautta niitä lautoja, kuuntelee vain tukkien heleää korpilaulua, ihastuu ja tulee uudestaan kun kuovi ilmoittaa.
"Sen ajan, ennenkö taas" —. Uusia kauheita vuosia, uusia tuomioita, lauttoja, lautoja – – se sanoi, joka nauroi.
Etkä Jaksanut enää ajatella vastaan.
KUVAAJA
Sanottiin ennen sellaista maalaria, joka osasi muutakin kuin sileää pintaa, kansan kielenkäytössä kuvaajaksi, "taiteilija"- nimeä kun vielä ei oltu keksitty. Kuvaaja teki seiniin, kattoihin kiemuroita, tulta syökseviä lohikäärmeitä rekien periin, yhtä jos toista, ei vähiten ja arvottomimmin ihmeellisiä fantasiakirkkoja ja koruja ihmisten hautapaaluihin, kauniiksi muistoksi suku- polven ajaksi. Sitten ne lahosivat, kaatuivat ja joutuivat häviön teille. On lisättävä että nämä kuvaajat olivat tavallisesti maalaisia kunnianmiehlä, ei sen ajan kisälliretaleita, jotka kävivät järjestään laveaa tietä.
Ja kun nämä kuvaajamiehet kaikinpuolin ja kaikessa siis olivat vain kotona oppinutta koulunkäymätöntä linjaa, niin sitä niinkuin kunnioitti heitä enemmän siltäkin kannalta, oli näkevinään siinä kuin Jumalan sormen jäljet, jos mitä saivat somaa syntymään. On arvoja ulkopuolella Ateneumin ja Teknillisen korkeakoulun, henki leyhäyttelee tuota tätä ohi papereitten ja kuvakirjojen.
Monta kertaa olin pieniä tällaisia ajatuksia elätellyt, varsinkin katsellessani kuvaajan asemaisten kansanmiesten tekemiä oikeita kirkkoja ja tapuleita, joitahan, ainakin korjailtuja raismeita, Suomenmaa on vielä puolillaan. Siinä kuljetti kirvestä kuin korkeampi näkymätön käsi, ei se noin omasta pettupäästä, tuli joskus ajatelleeksi, ja että oli se erityinen mielisuosio meille, kun sellaista saatiin toimeksi.
Sitäkin, joka seisoi kohdallaan sinään, sateli eli paistoi, siinä ja siinä tavallisessa olovalaistuksessa kuin käsin käänneltävänä.
Sitäkin, sanoin. Mitäpä muuta kuin sitä mikä oli? Minä tarkoitan kun ylikuvaaja joskus puuttui asiaan ja teki tehtyyn vielä vähän lisää.
Senkin kun puetti torppari Häggbladin tapulin ja talokas Antti Hakolan kirkon uudeksivuodeksi 1945 juhlapukuun, jolla olisi hämmästyttänyt Pathmolaista. Se näet edesmennyt Häggblad oli omin päin, siitä kuvaajapäästään, suunnitellut tuon tapulinhahmon, josta Armas Lindgren, taitoniekka, tietoniekka sanoi että se kuuluu maailman monumenttaalirakennusten joukkoon, sitä oli sitten koloroinut väreihin vähän perästäpäin muu kuvaaja, myös jostakin muuta matalaa korkeammasta hengestä, niin että tuli ihana ilmestys Herran kirkkaassa päivässä. Mutta vaikka muoto haasteli jaloja silloin, värit vilkkui kauneitaan, pallot kultaiset paistoi, se oli vain vähän, ihmisen kättä, sen rinnalla kun Ukko ylhäinen, Luojan sormilla somilla sen puetti.
Tämän hän teki:
Ensiksi hän sytytti tähdet tuikkamaan, otavaisen ylinnä, että huuru hohtelisi keltaisen tapulin päärlyseinillä. Sitä kimmelleikkiä valkoisen, mustan, tummansinisen ja kullan välillä kuu katseli sinitaivaalta, myös sini —, vaikka yö oli, mutta oli sellainen sini kuin enkelten laulu tallin yllä, sinervä, utukatseinen, että juuri siniseksi sanoa. Pani sitten synkät kuuset kuin kuoleman muistuttajaksi siihen lähelle, josta oli nyt sata vuotta kuljettu läpi lepomultiin, ja jossa tapulin ovessa oli mustankirjava tyhjä tammipelin lauta: peli lopussa! Sitä kuusen tummaa siluettia vienonsi huurukoivulla, — koivuilla, sillä niitä tikitti useampia, kuin enkeleitä pitkältä lennolta levähtämässä, tulleet tuomaan Herran helyn nukkuville sieluille kuin tinavirkistykseksi, kun oli uusi vuosi.
Sitten Hakolan ristikirkon syvä, suloisen synkkä puna, tässä kuun koitteessa kuin hymyävä, vaikka oli nuhteen ja kurituksen kartano. Mutta kun oli vielä maassa mielisuosio. Sitä lumisen valkokaton siipikeila kuin suhahti, hyväksi tahdoksi täällä yksin kulkijalle. Hakolankin sana sieltä kaukaa, jonne meni siksi ikuisekseen, kun kuparikukon oli ehtinyt panna päälle.
Ja nämä sankariristit seppeleineen tähän samaan, ja muu, harmaa muisto lahomaalta, kaikki samassa psalmissa, Toini-Maijakin, itse kuvaaja, vilkuttaa marmorikiveltänsä, kun kuu säihkytti siihen säteensä, ja Sutimanni suuren kuusen alta, kulkivat, vaelsivat liitona, äänettä niinkuin ne tapaa eräinä öinä. Nyt ainakin, katso- massa kun ylikuvaaja kirkasti kirkon, taiteli tapulin tällaiseksi. Ja oli nähtävä. Ei Sanan kristallivirta, kultaomena kauniimpi. Ei tuhannen, kymmenentuhatta tätä, tätä säihkyä, kimmelsineä, hangenhohtoa, temppelin ristirauhaan, tapulin toiviolauluun sille jonka pois pitää, muuta sinä yksi, ylikuvaaja, korkeasta kädestäsi.
Siitä heikko halleluja paukkuvassa pakkasyössä!
Kuortaneen kirkkomaalla uudenvuodenyönä 1944—45.
MUKANA
Aika hauskan näköinen tuo Martikkalan hautakappeli; vaikka mikäpä kappeli se oikeastaan on, pienoinen puuaitta kirkonmaalla, mutta se on suhdakas, se punottaa kauniisti ja siinä on tervattu, ruskeansointuinen paanukatto. Siellä etelänpänähän niillä on aatelisilla kivikappelit vaakunoineen, tämä vain näin porvarillinen, joskohta herrasväen, eihän talonpoikainen kansa hautakappeleita ole käyttänyt muutakuin jotkut rusthollarit myöhemmällä ajalla herrain esimerkin mukaan.
Martikkalan! Mutta ei se suku kyllä Martikkala ollut, talo vain, jossa niitä tänne haudattuja ennen asui. Itse olivat Marrick’eja, joka nimi vieläkin seisoi kappelin oven päällä kivilaattaan hakattuna, Martikkala koskahan tullut, ennenkuin tämä herrassuku siihen sijoittuikaan.
Niin, se kappeli oli nähdä kaunis, niinkuin luhtalatokin saattaa olla joskus niin viimeisen piirron suhdakas, ettei sitä joka arkkitehti saa. Ja kun punaväri oli todella tällä kertaa aivan laulava, hymisi hiljaa kuin C-mollissa olevinaan, siis tavallista falunia tummempi, mutta joka silti heleni auringon lämpimästi paistaessa varsin suloiseksi, ettei ollut kuolemasta mitään ajatusta, päin- vastoin hauta-aitta oli kuin muukin aitta, jonka ovesta ilmestyi punaposkinen olento, joka eli, ja hymyili auringolle, kun käki kukkui aamulla. Kun oli vähän matkan päästä kiviaidan takaa ohi- kulkija sen kappelin monta monta kertaa nähnyt, niin mitäpä siitä enää. Mutta sitten kun tuli sen surkean, rämpsyisen takatalvi- kesän jälkeen tämä ihana suvi, aivan paratiisisuvi, niin kappelin seinustalle, lännen puolelle ilmestyi orjanruusuja. Oliko ollut muinakin kesinä, ainakaan ei kulkija muistanut. Sehän kyllä sopi, kun tarkemmin ajatteli: orjantappura ja piikkivitsat! Miksei se kävisi, muistoksi ja vertauskuvaksi, oli kuka oli! Niin se kumminkin oli ollut enimmäkseen. Niin että nuo vaaleat orjanruusut näyttivät varsin kauniilta tuota laulavaa aitan seinää vasten: aitta alttoa, orjanruusu sopraanoa: "O arma barn, hvad du är blind" —; minä siihen heti! Pihlaja siinä oli aina ollut. Mutta kun niitä kukkia on niin paljon, ja varsinkin tänä kesänä oli, niin ei ollut niihin kiinnittänyt huomiota, kaikkialla kun tuoksui ja pääskyset sirittelivät. Nyt kumminkin, kun orjanruusut sillä lailla hymyilivät kokonaisuuden leppeässä länsisoinnussa, niin kiipesipä kulkija lyhyyden vuoksi kiviaidan yli ja meni katsomaan. Hän havaitsi silloin noiden pihjalainkin erikoisuuden. Kukat oli jo menneet, kun oli kerran auennut orjanruusu, mutta oli muuta mukavaa. Niin, en tiedä niin mukavaa, mutta tuli sanotuksi. Vanhoja pihlajia kaksi, ja sitten pienempiä raikkaita vesoja. Nuo kaksi hyvin vanhaa, naavaisia ja lahoränsteisiä.
Mutta sehän onkin Martikkalan herra, ja tuo toinen sen poika, molemmat pitkäpartaisia, jonka kulkijakin vielä muisti lapsuudestaan. Vähän kyllä vain sitä vanhempaa, mutta tämän nuoremman pitkäparran arkun kannenkin kiinni veisannut. Somaa —; niin taas taisi tulla sopimattomasti, mutta kun se todella oli somaa, niin että kulkija istahti maahan ja rupesi muistelemaan. Niitä kaikkia: silkkifastereita, kalotti-isoäitiä, täällä kepeäjalkainen Esteri, olkihatussaan juuri tuon orjanruusun värisiä nauhoja kaksi liehui, pappilan Eeva, mustahattu ja sininauha, yhtä sininen silmä kuin ruiskukka. Hän se juuri lauloi sopraanoa, kuin kultaa, kun puutarhassa istuttiin ja leikittiin syreenin tuoksussa tuota "O arma barn hvad du är blind, som ej kan se den gyllne ring", "sokea, kun et näe sormusta" — oltiin sormuskätköisillä, tahi "kätken kiveä, sotken savea". Ja Esteri sitten, Martikkalan Esteri punaista alttoa. Oli suuri puutarha, kaikenlaista kukkaa, tuoksua, omenapuut valkeina, syreenimaja sininen, humala, tee ja sokeri- leipää. Siinä punaisella sannalla leskeä, huutoja iloisin äänin —. Niin avaa Vähänpuolen harmaan rakennuksen vinttikamarissa ikkunan kalterin takaa olento, ja möyhkäisee. Hänkin pitkäpartainen, niinkuin tässä talossa nähtävästi kaikki, joilla partaa on. Setä Samuel, setä Samuel! — ja leikki lakkaa. Se oli vanhan pappilan hullu Samuel, seonnut runoniekka, joka oli Martikkalan vähälle puolelle siirretty, kun vanha rovasti oli kuollut ja Samuelin sisar oli Martikkalassa emäntänä. Siellä harmaassa vinttikama- rissa kalterin takana hänkin harmaantunut ja parroittunut. Niin- kuin kummitus muinaisilta ajoilta, kun rakennuksenkin päädyssä seisoi vuosiluku 1555.
Oliko setä Samuel sittenkin ehkä tuo toinen lahopihlaja tuossa seinustalla? Sopisi; katkenneet oksat törröttävät, ja naavaa —. Kulkijasta näet alkaa näyttää siltä kuin nämä kaikki puut ja kukkaset olisivat jotakin sieltä Martikkalasta, jossa nyt ei enää ole mitään. Ei kannata talonpojan pitää joutavaa rappiomaata niin suurta alaa, oikea syötävä asiallisempi. Siksi puut, pensaat poikki, auralla ylös, ja nyt lainehtii leipä, kukkii kaunis peruna. Hyvä kyllä, sehän on sotavuosina nähty! Ja kun siihen puutarhan reunoille jäi kumminkin jokin komea kuusi, olihan siinä huminaa ratoksi.
Mutta, en tiedä, tähän hautakappelin vierelle tuli tähänkin kuin puutarha. Siinä nyt nuo orjanruusut ylinnä, mutta sitten kuin jättiläis-hiirenhernettä, kelloa kahdenlaista, patulaa ja rotundifoliaa, pientä valkoista tähtikukkaa, kolmiparista papinpojan kaulusta, kulkija ei enää muista nimeäkään, Martikkalan kyttyräselkäistä Lauri-poikaa, joka kuoli nuorena. On sitten vaarainta, tulevaa rusovaarainta aivan ympäri kappelin, pari nuorta tuomea, muuta ruohoa, ja — olipa unohtua — valko- ja sinipolemoniumia, parasollimamsellia tietä pitkin, ilmetty Laura-fasteri, joka oli käynyt kouluakin, ja kirjoitti aina viheriällä musteella, niinkuin nämä yrtit nyt tässä, sinisten, punaisten parasollikukkien varsina.
Siinäpä todella herbarium!
Kulkija istui ja kummeksi.
Ei ollut tiennyt, että nämäkin tällä lailla mukana, hiekkaan vain, niinkuin toisetkin. Että koira, aina kuolemaan, väen perässä, ynisee pitkän pakoajan päätyttyä lehmäkin ystävällisesti ja nuolee, mutta että nämä, tuulen teitä, kenenkään kylvämättä, tänne kauniisti sointuvan puna-aitan ympärille, kuusen alle, partapihlajan alle, vaaraimen, ja vielä raikkaan katajan — tietysti: katajan- hako kun niin monesti rätisi savu-ukkoa korvaten Martikkalan rococo-salissa ennenkuin vieraita saapui. Mutta tulivat. Ja siinä nyt kuin kissa hiljaa kehräävät lämpimässä kilossa. Kun ei itse Mirkku lähtenyt, vaikka ne muut. Hiiviskeli vain tien ohessa odotellen koska tulisi Laura-fasteri, punanauhainen Esteri-neiti, että saisi syöstä helmasta kiinni ja yllättää. Mutta ei tullut. Täällä ovat, ja kulkijan täytyy tunnustaa, kauniissa muistossa.
PYRY PYRMÄHINEN
Pyry pyrmähinen! — aivan eteläpohjalaisen loihdun luvuin sanottu — sinä, joka huiskit minun mäntyni, kuuseni heiluvilla oksilla ikkunan alla, punariippaleppäni talviraismeisilla jäsenillä, vieläkö sinusta olisi mitään sanomista, vaikka minä jo niin paljon ennen.
Mutta kun sinä olet kuin iäinen, aina uusin muodoin, yhtä terhakas, tuittuinen! — Miksi sinä oikeastaan olet, miksi ei tai- vahan ilma saa olla alallansa?
Minkähän olet näköinen kasvoiltasi, äänesi kyllä tunnen? Te ette nykyajan kansa tiedä pyryn ääntä, kun on kaikki uudenajan mukavat menot, ei paperiakaan enää ikkunarakojen päällä. Kun valvoit ennen yön yksinäisyydessä, mitä mahdoit valvoa, ajattelitko tulevaisen taivasta, jolla ei yhtään tähteä, ajattelitko olemistasi, mitävarten ollenkaan olit, pyry puhaltaa paperiin ilkeän ulvonnan, sähähtää äkäisenä ikkunaruudulle.
Tuntuu silloin kuin olisi paras vaipua kuten metsän Aapeli kokonaan ryöpyn alle, ettei sauvaakaan näkyviin.
Löi seinäkello samalla yhtä kaamean lyöntinsä. Menoksesi, ei sinulla paikkaa niiden auringon alla —.
— — Mutta älä vielä! Aamulla ihana hiljaisuus ja uuden päivän punasinisen metsän rannasta. Mikäs tässä ollessa, naurussa koko maailman suu! Ei sitä niin vain pyry pyrmää! Sinä vielä, minä nimittäin, jonka esi-isä Orjalan Erkki itse pyrmäsi pyryn, isä- Pyryn, minun täytyy sanoa isoisä-Pyryn v. 1719 Norjan tuntureilla: ei korvan lehteä saanut rymä ryöstetyksi!
Pelkäsitkö, sellainen mies pyrypeikkoa, vaikka näit kuinka Kaikkivaltiaan säde sen karkoitti ja lumikristalli hohti rauhaa!
Olitko unohtanut kuinka isät lauloivat ennen vanhasta virsi- kirjasta:
Jo joudui päivä armas
ehtooll, me rukoilem
etts Herra Jesu rakas
tääll pysyt tykönäm,
meill usko vahva suo,
ja varjel aina meitä,
kans vaarois peikold peitä,
meill makia lepo tuo!Mutta kun se aina tuli, ja olit isolapsi —.
Annoit tulla! Sanoivathan ne lukukirjassakin: raikkautta siinä vain on, puna poskelle ja silmät palaa, uhmaa, käy päin sitä, jos olet mies mieleltäsi!
Arjyipä siis, soi sihisten ruudun takana, teuhasi siellä pimeydessä, mene ulos menollesi, ponnista umpea hankea huulet tiukassa vääjäämättä! Ryskyi, tohisi, oksat katkeili päällesi pudoten, ulvoipa susi lapsuutesi muistossa, niinkuin ne vielä jotkut ystävät sieltä, älä ange, sisu suistaa pyrmähisimmän pyryn!
Ei, huutakaa pois vain puolestani varis, harakka ja kirjonärhi, te minun kohtalolintuni, antakaa tulla käreistä kurkuistanne eläköön! pyrylle sieltä lumisen hongan oksalta. Hyvä se on, ja hyvä että täällä, ettei enää siellä!
Sitä kun joskus ajatteli pyryn puhaltaessa sitäkin kun päivä nousi punaisna kristallirannalla, seisoi rauhallisna lasinen meri ja kultalinnut lauloi.
LEHTONEN
"— — — Keittäjä, Taavetti Lehtonen, tavattiin itse teossa — —."
("Patajärven Sanomat", 21/9 1944.)Lehto! Lehtonen —! Mikä kuvien vilinä! Putki, ihana kruunupää putki, mansikka, haavan havina ja pajulampaan silkkisuhu, kun etelän leyhä tuli. Ja vaikka sisiliskon poikanen ilmestyi vuokkosalistaan pieksullesi, sekin siellä lehdossa kuin karitsa tiikerille viimeisenä päivänä, ystävä, hupulainen. Ja kun sitten jos vielä vesi vilkutti sinistä silmää, aivan aaltojärvi, taikkapa vaikka tummakatsantoinen puro vain, keltavehoineen, siinä, minä muistan, ohella aivan ilmetty Leena, Lissu, Maijakreeta täältä virsikirjamaailmasta punahuivineen, — huulineen, ja te toiset, Mallu, Ursa, Kerttu sieltä etäämpää utuhileestä, kalvaampina, mutta teidänkin suut hymyten.
Tässäpä olomuotomme suurin ihanuus, sielumme korkein koho- kohta menevässä maallisessa. Keltainen koivulehto, punainen pihlajalehto, tuohi valkea, tuomi, itse vaate valkea, kuin Ilmestys- kirjassa, aivina, virsu ja sininen savu —: tulen henkeen ja muistan kun ne ennen uhrasivat Ukolle, kädet nousivat, kumartelivat ja hymisi lehtolaulu. Ilmankos ne juuri lehtoon tuoltapuolen Väinämöisen, lehtoon, niinpaljonkuin pyhään, pöhään, Bohuun, mistä- hän olivat oppineet tuon jumaluuden. Tekivät sinne temppeleitäkin, paavi Calixtus sanoo, salvoivat piiluillaan, pihkantuoksuisen majan, kun olivat tuoneet hongat humisevalta nummelta, Itse lehdossa kun ei ollut, eikä olisi sopinut raiskata, vaikka olisi ollut. Sitten kumarsivat ja savuttivat kiiluvia tuliaan niinkuin me vielä pääsiäislauantain riitteessä.
Puhdas rauhaisa lehto —. Pax! tiiainen —, lux, sinä geranium, tuoksuva taraxacum —.
— — — Äääääh! — hräääh!
Mitä nyt?
– – – – – –
Tuli Lehtonen, Ihminen. Tästä nyttestä, mutta ei enää valkokauhtanassa eikä kohotetuin käsin, räähkä oli takki, sama lakki, räähkät savisaappaat, ei juhlavirsuja kuin tanosävelin, simapillein salolta syvältä. Toi kattilan. Nousi sieltäkin sini- savu, mutta ei Ukolle, Ylis-Ukolle, alavaitse mateli kuin Kainin kytömys. Sinä kalliisti lunastettu, toinen Päistärä, se joka leppä- lehtoon kessusaunansa, kirkasta pisaraa tänne pihistämään! Häpee putki puolestasi, kruunupää, lymyy lisko salasoppeensa kun tulet risuja ryskyttäen; et ymmärtänyt itse. Miksi sinun piti olla Lehtonen, sinun tuoksahtavan talmasilmän, kun itse lehto on suven sulolemua, kirkkain vuokon, tähtimön silmin?
Poika raukka! Kansa raukka, joka niin karvaan perään! Ojaan, alhoon, rapakkoon, louheen, sinne pian jäädäksesikin —. Eikö paremmin excelsior, kanssaveli!
Mutta anna hyvä Luoja päiväsi silti paistaa tähän leppeään lehtoon, joka on kuin tuulikannel, kun läntinen hengittelee. Katso näidenkin hairahtuneitten puoleen, ja että vielä pianaikaa selviäisivät sumennuksestaan! Kun ei siinä ihmisapu auta, tuimin tuomio.
Ettei tarvitsisi pahanlykyn linnun kuin hornahisen harakkana lentää heilulehvälle muistoansa nauramaan. Piipittäisi vain pieni lintu vienosti.
Lue, Taavetti Lehtonen, kun olet vapaalla jalalla, tämä epistola, Ja tule tuntoon, kun sinulle on annettu niin kaunis nimi, niin kauniista!
KULTAA TIMANTTIA
Soi korealta syntiselle pyydölle, niitä kun halaa harva se ihminen, synkkään hornaan, heleään helvettiin asti vetää toisia. Mutta saattaa se olla kaunistakin, ehkäpä oli ohella jopa sielu välistä, kun hohtivat oikeassa asiassa.
Raamattukin puhuu kullasta ja kalleista kivistä. Voisivatko olla aivan Jumalan kunniaksi?
Oli punakirkko putoavassa lauhassa lumessa, kaunis paanu- kuvio iloitsi leppeässä kirjopukeessaan, oli keltainen, maailman kaunein tapuli, ja sen uukkongin, läpikäytävän ovi auki. Menin sinne: Kristus ristillä, Maria ja Maria Magdalena ristin juurella, yön synkkä sini, josta ruskea pahuuden kaupunki takaa katsoo temppeleineen. Tänne nostaneet pois tieltä vanhan alttaritaulun.
Ken toi kerran ehkä Saksasta saaliikseen, joutui kuva erämaan ypö yksinäisyyteen tervakourain katseltavaksi unimielissään, kun saarnattiin kaksi, kolme tuntia. Olivat sitä joskus siirrellessään kirkosta kirkkoon pahoin kolhineet, Kristuksen viihdyttävimmän rauhan kasvotkin miltei kokonaan tärvelleet, mutta jäi Marian yksi ja Magdalenan kaksi silmää katsomaan vielä tämän nykyajan menon mukaan, kun tulivat joskus arkkuineen siihen uukkongin eteen kaikuvalle kivilattialle.
Magdalenan silmät saivat ollakin ylimalkaisemmat, enemmän syrjähenkilö kun oli, mutta Maria katseli niin rauhoittavan, turvaavan suloisesti, että halusi tulla lapseksi taas, saada tämän armaan äidin kädestä lämpimän maitotilkkansa, leipäkannikkansa, siihen varjelukseen pimeän yön peikolta. Kuljetitko Isä itse tuntemattoman tekijän kättä?
Te hyvät henget siinä edessäni uukkongin koleassa talvi-ilmassa! Sinäkin, paimen paras, niin että vaikka kuolisin itse, pehmeäänpä, kuin niityn nukkavillaan pääsisin, siinä soutaa suuria salamaailmoita yhä ihanampiin. Sillä tavoin on pääsi painunut rauenneelle rinnalle.
Oli ollut kuunsirpin kirpeitä päiviä, niin että täällä uukkongissa oli syttynyt timantteja tuon kuolleen kunniaksi, huuruhelmiä pahuuden kaupunginkin muureihin, kuin anteeksiantavia lempeän tähden tuikkeita. Ja Marian sinihame! Kuinka säihkyi, niin että olisi itse Ilmestyskirjan Johannes ihmetellyt. Tämän etelän tumman taivaan ylle meidän viluina tähtikynttilöinä, mutta hyvää toivottaen!
Eijaa laulamme, te kaksi sopraanoa ja alttoa, minä lakin päästäni ja koetan bassoa ajatella tässä ihmeellisessä pyhässä paikassa, päärlyloistoIle ja sen hyviksi, joka nukkuu kuin tämä luminen, virven värähtämätön maailma, jonka rauhan hän rakensi.
— Ulosmentyäni käännyn vielä katsomaan näiden kolmen hiljaista asuntoa, niin havaitsin hupaiset kultapallot viirien juurella, alempana pienet ja aivan huippuviirin juurella ison. Jumalanko kunniaksi? Näinköhän? Ihmisten turhamaisuutta, että loistaisi komeasti, kun tullaan suviaamuna veneillä kirkkoon!
Mutta saattoivatpa ne vielä veden peilistä kimaltaen jollekin tulijalle paistaa näin:
Kun tuokin tapuli kerran muuttuu siksi palavuudeksi, joka vie meidät kristallivirroille, kenenkä vie, niin pallojen kulta, ja kaikki kulta näistä marmorimuistomerkeistä sulaa, liehtaantuu yhteen, värisee, aaltoaa lieskaksi, joka ei ole enää tultakaan, on sen yli, ja jossa valossa me, ne onnen raadolliset, joiden tili oli selvä, kohoomme johonkin, joka maan kielellä, kun en muuta tiedä, on kirkkaus, mutta joka on paljon enemmän.
Ja sitten minä vaikenen, ei arvannut ajuni enää, kun tultiin niille rajoille.
— Se oli unesi, kun tapuli palloineen kauniisti kajasti tyyneen, tummaan veteen ennenkuin kirkkoveneen kohu särki kuvan.
Entä jos oli niin! Kun ne laulaa sitäkin: "— kultakruunut ja valkoiset vaattehetkin —". Kruunu, ja kultaa —
Mistä saivat jo iki-esi-isät sanaan, psalttariinsa, ja pyhien saattoon kimaltavat harput?
"Helvetille vastarinta!" Olav Trygvason Björnsonin runossa sanoo, kun kultaristi kimalsi entiseltä pakanarannalta ulos välkkyvälle merelle hänen kotiin tullessaan. Raaka, raivopää vesi- velho sen!
— Jospa minä siihen samaan tuntoon tässä henkien hiljaisessa yksinäisyydessä —.
Päärlyt vielä, ja niiden kimmelsäihky.
Saattoi se hyvinkin olla Jumalan kunniaksi.
MATKOILTA
KYYKKYRYSSÄÄ
Kaikkea sitä pitää tulla vastaan, näkyy täytyvän selittää esimerkiksi mikä on "kyykkyryssä", meidän puolessa niin tuttu sana! Tulin maininneeksi eräälle valistusha’alle että aion kirjoittaa jutelmuksen "kyykkyryssästä", tämä: "mikä se, koskaan kuullut?"
Ontron, Siikkuman ja Remsun jalo taide näin vähäksyttynä! Nehän olivat kaukokarjalaisia, sulavia salopoikia sieltä vilkkuvain Vuonnisten varsilta, jotka joskus, kun kauppojen harjakaisiksi oli otettu vähän virvoitusta, tulivat henkeen, sovittivat Sannaliisan ja Fiinu-piian oikein silkkipastissa lattialle, ja sitten rupesivat Seijarin pelin mukaan kiiltovarsisissa saappaissaan ensin soreasti nytkyttelemään tyttärien edessä veikeitä maanitusliikkeitä tehden, sitten vähitellen soiton novetessa kyykkyilemään, toisella ja toisella ja kahdellakin jalalla aivan lattian tasalle joustavasti, ja vauhdilla taas ylös ponnahtaakseen. Tanssinta kiihtyi ja kiihtyi, katso tuota Ontroa pakanaa, hop, hop, saappaita yhteen ja leiskahtelee että pää pian kattohirteen. Ei totisesti meidän Aleksit noin! Joskus panee tämä vinhassa polkassa toiselle polvelleen, muuta ei. Sannassakin hengästyy pelkästä jännityksestä, vaikka ei hänen tarvitse kuin kädet lanteilla arvokkaasti vähän niiailla kyykkyilevän Ontron edessä.
Tämä oli "kyykkyryssää", siitä syystä kun itse laukkumiehetkin kauniine huivineen, saalineen, olivat "laukkuryssiä", rajan takaa, mutta niin selviä suomalaisia kuin kuka tahansa meistä.
No tämän minä näin kerran kaukaisella maalla, ja sellaisissa olosuhteissa että katsoin asialliseksi laatia siitä jutun, jota jo mainitsin tuolle valistusha’alle.
Nytpä kai ymmärsit.
Harmaa talvinen taivas alkaa kirvota pimeän pihdeistä —. Ne ilmestyvät usvasta kuin haamut. Kadulla lumiläjiä kuin likaista sokeria, jota mies lykkää kolisevalla lapiolla kokoon — — — Mutta ei minulla ole tällä ikää aikaa kirjailla! Sanon vain niinkuin asia on:
Matkustaessaan sitä joutuu jos jonkinlaiseen, niinkuin esim. täyteen talveen appelsiini-italiassa. Minä jouduin kerran, niin, se olikin heti ensikerralla kun Italiaan pohjastuin, ja silloin oli sellaista kuin aioin kirjailla. Juna pysähtyi Veronaan, ja se oli jo siitä hauskaa kun muistin samalla Veronan Jussin, mistä tullut sellainen nimi aivan tavalliselle Suomen talonjussille!
Niin sitten melkein heti kun olin päässyt hotelliin, jonka kivilattia oli vanhuuttaan kallellaan niinkuin koko hotelli, ja joka kovasti meni minuun, minä kaupungille jo aamuhämyyn. Kuljeskelin, kuljeskelin ja näin että vakava oli tilanne, olipa kuin raiteiltaan eli saranoiltaan ainakin tämän paikan elämän karuselli, tuo luonnonmaisema sellainen! Sahaavat jäätä vielä pimeän päähän tuossakin, mikä lie kanavan tapainen, jossa ovat tottuneet paatilla kulkemaan! Ja tässä kadunkulmassa palaa iso rovio, jonka loimossa hamppareita lämmittelee.
Menin ja menin, mikäpä minun: 3000:n kaniini niskassani, jota jätkät katselivat karsain silmin, siinä tarkeni. Niin tuli tiilimuuri, vanha näytti olevan, siinä portti ja holvi, jota myöten menin kun ei ollut mitään estettä.
Mikäs paikka tästä oikein tulee? Häkkejä, rautakaltereita tiiliuumenissa, kun alkaa vähän silmä eroittaa, soransekaa toisten komerojen lattioilla, toisilla puhdas vihertävä tiili. Katselen ja kurkistelen: joku vanha makasiini —? Mutta mitä varten nuo kalterit?
Menen käytävää pitkin, niin pohjastun suurelle pyörylälle, näen ja hämmästyn: ympärilläni kohoaa joka taholla astuimia ylös, kuinka ylös, vähintäin täysi kivenheitto, heitti mihin heitti, kaikki pyöreässä kauniissa kaaressa, ja päällä ylinnä alkaa nyt jo taivas tulla värillensä sieltä pimeän pihdistä.
Tässäpä taisi ollakin amfiteatteri, menneitten muisto, panem et circenses, sirkus — — —
Kylläpä sattui, enkä ollut tiennyt mitään, minä kun siinä musiikissa vain. Romeon ja Julian kyllä tiesin, kunhan päivä valkeisi.
Kalterit!
Nyt minä ymmärrän.
Mutta lähdenpä katsomaan pääsisinkö aivan tuonne ylös, ylös yleisöksi, tirkistämään muka kuin Nero smaragdilla kuinka Ursus painiskeli jalopeuran kanssa, ja Veronica makasi kalpeana, veriin raadeltuna.
Ei mitään tiellä. Nykyajalle ahtaanlaisissa kiertokäytävissä kohtasin kummia haamuja: toogaa kantavia parrattomia keikarilta näyttäviä sikäli kuin minä ymmärsin, ei kellään lakkia, ja minä tässä kaniini päässäni ja turkit, uhkearintaisia punakirjopukuisia naikkosia vilkkusilmin, taisivat olla hyvinkin ylhäisiä, koska kiviä säihkyi tukassa; minä vain tuon katselemisen takia naikkosiksi. Kas kun ovat aivan kuin nyt avokaulaisia, käädyt ympäri —.
Tuossa vanha äijä, vielä vanhempi kuin minä, ja hänkin käy kopsuttelee ruusupuukepillä, se vain että vähän pidempi, varresta kiinni pidettävä kuin Aaprahamilla.
Mikähän tuokin, musta—, säihkysilmäinen nuorukainen, paitamaisessa aivinakauhtanassa, kultavyö vyöllä ja kultalehvädiadeemi otsalla? Missä olin hänet ennen nähnyt, Vincentiuksen —, jossakin muumiokuvassa? Nyt eli. Ne puhuivat, äänekkäästi, ja naisetkin kaikki matalalla miesäänellä, niinkuin Messalina.
Sitten kun olin tullut ylös ja näköala yli suuren istumaportaiston oli auennut, ne kaikki katosivat, ja minä huomasin olevani ypöyksin kuin äärettömässä tiilikivierämaassa, en nähnyt ketään, en kuullut mitään, olin kuin suuressa kivihuokauksessa yksi pienen pieni hengenveto.
Istahdin siihen yhdelle porraspenkereelle, joka oli sellainen että oli hyvä tila istua, ja toisen pitää jalkojansa takanani häiritsemättä, ja suljin silmäni kun ei ollut mitään nähtävää, niin vaikka juna vihelsi ja puhkui jossakin raiteenvaihtoa yhtämittaa, niin sieltä, en nähnyt mistä, kun oli silmäni kiinni, rupesi kuulumaan hymni. Hyviä vapaita ääniä, miehiä ja naisia, ei meillä noin. Laulu kasvoi ja tuntui tulevan kuin jostakin sulkeuksista esiin. En uskaltanut avata silmäni, pelkäsin että jos loppuisi yhtäkkiä niinkuin nuo kiiltokivinaiset olivat kadonneet. Niinpä kuin alkaisi sieltä selvitä kantasävel tuohon, joka on aina minua liikuttanut:
"Voi mun köyhä sieluni,
en minä kulje yksin,
mun Jeesus kulkee kanssani
kätten käsityksin!"Joko ne silloin!
He veisasivat pitkin kaunein sävelin, yhä lähempää kuuluen, ja luulin näkeväni kuinka he kulkivat kohotetuin käsin.
Niin yht'äkkiä sen keskeytti kiivas torvisignaali, ja alhaalta alkoi kuulua petojen karjuntaa niinkuin joskus meillä Korkeasaarelta, ja joku kimeä huuto. Aivan minun lähellänikin joku naisääni niinkuin olisi kauhusta huutanut. Sitten ne huusivat kuin jotakin hurjaa eläköönhuutoa ja taputtivat käsiään jatkuvasti niin että tulin avanneeksi silmäni, jolloin kaikki oli kadonnut.
Minä näin siellä ypö yksinäisyydessäni vain sirkuksen vastapäiseltä puolelta auringon punaisen säteen jakautuvan juuri tiilten takaa noustessaan sivuille ja ylös niin että siltä tuli kuin risti, kultainen diadeemiristi, kun muistin vielä nuo, jotka tulivat vastaani.
Ja sitten ne alkoivat soittaa aamukelloja läheisissä kirkoissa johonkin jumalanpalvelukseen kai. Ja minä läksin pois, kun oli pakkashuurussa tullut vähän kylmäkin.
Menin Romeon ja Julian haudalle, joka oli kuin valju varjo, kepeä unenhattara; niinkuin pitkässä kuoleman äänettömyydessä lepäävä kalpea Julia olisi tuon unen kepyisesti kerran räpäyttänyt silmäänsä. Mutta se kaikki ei ollut paljon sen rinnalla kuin ne lauloivat "Voi mun köyhä sieluni", ja kun risti nousi.
Tämä maailma!
Kun minä olin ollut siellä alempana, nähnyt Napolinkin, oli tullut kaunis kevät ja meidän linnut jo lauleli lähtöänsä ja sitten taas käivähdin Veronan Jussin kotikaupungissa, mitäpä silloin näin, aivan avoimin silmin samassa paikassa:
Kyykkyryssää, ilmettyä Ontron ja Sannaliisan kyykkyryssää! Mutta mitä ihmeempää kyykkyryssässä, laskihan sitä ennen edesmennyt Iisakki Lattukin Vanhan Seurahuoneen 35:ssä että töppöset vilisi!
Niin mutta kun siellä sirkuksessa, jossa ne veisasivat "Voi mun köyhä sieluni" —.
Oli niin että heti kun olin saapunut kallellaan olevaan hotelliini, edeskäypä jo tuttuna, kapsäkkiäni sisään kantaessaan huomautti että nythän, tänä iltana, olisi se suuri evenemangi, kasakkakuoro! Sinne aivan välttämättä, kun musiikkia tutkii.
Jaa, saa nähdä nyt.
Mutta lippu pitää olla ajoissa, tiedä saakokaan, paitsi jos hän hankkisi. Sillä vaikka sinne amfiteatteriin menee hyvin 40 000 henkeä, sittenkin!
No hankkikoon sitten.
Ja sainkin vielä lipun, aivan ylimmille istuimille, jossa olin nähnyt näkyjä ja kuullut kummia.
— Nytkin näin ja kuulin, kummia tähän paikkaan. Vaikka mitäpä niin kummia, sirkus kuin sirkus: klovni, tirehtööri, Esmeralda ja kasakka —!
Niin ne lauloivat haikeita säveliä sopuisin äänin ja bassot matalalla ja ihmiset kuuntelivat kallella päin, aplodeeraten voimakkaasti niinkuin silloin kun Ursus iski leijonan hengiltä ja Veronica virui.
Lopulla tuli yhä hupaisempaa ja ihmisten yhä parempi olla, ja vihdoin selvä Latun ja Vuonnisen Ontron kyykkyryssä. Hop, hop, hop! yhä nopeammin ja nopeammin välkähtelivät kiiltonahkasaappaat ja punaiset paidat heilahteli.
Silloin, kun se pysähtyi kuin seinään, nousi katsomossa hirveä huuto, aivan niinkuin silloin kun ne huusivat niille toisille veisaajille jotakin, mutta minä en uskaltanut silloin avata silmiäni. — — —
Luin lehdistä pian, että Italia oli ensimmäisenä solminut kauppasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa, ja sitten tuli niin että piti panna punainen nenäliina etutaskustaan vähän näkymään. Se oli parempi niin, sanoivat.
Mutta sitten tuli sellainen että yksi pitkä Sparafucile tuli III luokan vaunussa puheelleni:
'Mistäs kaukaa vieras?' Jaa, se on sillä lailla että panna hyvän sään aikana pois tuo punanklrjava nenäliina tuosta ylälakkarista! Se on nyt sellainen järjestys.
Mistä minä tiesin, kulkevainen lukkari täällä renesanssin valtakunnassa — alituisen uudestasyntymisen, maailman myrskyt kun riehahtavat.
Sanoinkin sitten Genovan jätkäin murteella sagramento! ja astuin kuiluun, viinikuiluun, jossa ne pelasivat ja hoilasivat.
Aleaticaa, poikaseni piccolo!
Sitä punaista ne kaikki, kirkkoisistä kyykkyryssä Klimpujeffiin, sitä pippi, sitä pappi, Romeo & Julia. Mikseikä siis minun kepeisyyteni siihen sekaan, sen verran että huulet rusottuivat, tässä raadollisuuden karusellissa. Ympäri, ympäri vain, sen verran pukkisi sarvista kiinni ettet putoo, hop, hop!
— Kun seuraavana aamuna ennen lähtöämme pistäydyin sielläpäin, oli taas aivan hiljaista, ei ketään, muuta kuin ne tiilet Ja kalterit, ja joku naakan näköinen lintu lensi ja tirskahutti. Nyt oli jo lämmin auringossa ja tuntui kuin kastanjan umppu tuoksuisi. Sieltä portista tuulahti kylmää, kun kurkistin menisinkö vielä katsomaan. Mutta en minä tiedä, en minä tahtonut enää.
GLUNTTI
Tavallista matkakertomusta tällä kertaa. Sain siihen virikkeen kun luin kuinka ne olivat menetelleet kaikessa hiljaisuudessa Bornholman kalliosaarella, sen sakeaksi sotaväkeä ja sille kuuluvia hirmuvehkeitä, joilla paukuttelivat puolen maailman päähän, toinen, ja sitten toinen, kun sen ensimmäisen oli täytynyt paeta pois. Ja ennen niin hiljainen ja viaton! Minäkin sen idyllisyydessä renskaa ryypäten ja rauhanpiippua poltellen —.
Vaikka kyllä sinne oli ennenkin melko kova meno, toisen sisältöinen vain.
Mutta tuo "gluntti" —, se ensin. Eihän sitä näet enää nykyajan ihminen ole velvollinen tietämään koko asiaa, kankea sanoakin. Gunnar Wennerberg, ruotsalainen maaherra ja vihdoin uskovainen mies, ennenkuin tuli herätykseen, runoili ja sävelteli kaikenlaista hullutuskuvausta ja tunnelmaa silloisesta ylioppilaselämästä Upsalassa noin 100 vuotta sitten, niitä laulelmia, "gluntteja", lauloi täällä meilläkin vähänkin laulamaan pystyvä ukko kuin ukko aina miltei tämän polven muistoon, ja laulavat tuolloin tällöin vielä.
Tämä riittääkin selitykseksi, kun ei ole mikään esitelmä niistä kysymyksistä. — Nyt astuu esiin historicus, mies tuossa kolmenkymmenen korvilla. Hänen päässään on hieno ryssän hilleri ja yllä yhtä hienot saman kansan kenguruturkit, ostetutkin juuri Pietarista. Luusankaiset rillit koettavat kipristaytyä nenänvarteen, ja niin sitä ollaan vähän herran näköinen. Mitäpä kun stipendi oli saatu ja rahoja oli. Poika oli hovissa, ja tämä hovipoika olin minä. Ei tosin muuta kuin "pridvornaja kapellan" puolella, Pietarin hovikuorossa kuuntelijana, mutta sielläkin oli aika Juhlallista, näki sen konserttisalissa kelsarillisiakin lyhyen matkan päästä, ja kohtelu oli hyvä, olinhan "kolleega", johtajat katsoivat, kun oli pääjohtaja vielä sattunut Helsingissä kuulemaan johtamani konsertin.
Se oli silloin häikäisevää menoa se Pietarin sen ajan porvarillinen Baabeli. Ah sitä puuhkaa, briljanttia, myskiä ja korskuvaa oritta!
Niitä harsoja, niitä silmiä, sapeleita ja samppanjaa! Sitä kaikkea kuhinaa, melua ja möyhinää, ja sitä surkeutta myös, kainalosauvoin ja kalpein poskin —.
Pyhäinkuvat, kellon jymeä kumaus, ja tuoksusavun pilvestä hymni holveihin, päät lattiassa —. Ja sitten yht’äkkiä kuularuiskut rätisevät, silloin vasta keksityt, kansa huutaa kadut mustana, tulet alkaa sammuella, kulku lakkaa, yht’äkkiä minäkin istun suurrikkaan emäntäni kanssa valjun kynttilän valossa nuotteja tutkien — hän oli laulunjohtaja ja oman laulukuoron omistaja — suurlakkoon puhjennut ja kumous! Siitäpä se maailman suurdraamallinen tingeltangeli, joka vieläkin helisee, yli 40 vuoden perästä.
Kengurunpoika huuhtoutui sieltä lakon pimeydestä kuin lastu laineella jollakin tavoin takaisin sulo-Suomeen, jossa ei vielä pahasti pauhannut, ja pienellä laivasella edelleen Lyypekkiä kohti, koska piti Saksaan oppiin. Helpotuksen huokaus kaikkien samanasemaisten kanssaihmisten tiimalta. Mutta sitten sekaantuivat asiaan taivaitten voimat, meri möyrysi, raju puhalsi lumipilviä ja jäätyviä kuohunnuolaisuja silmillemme, huu kuinka laiva heilui! Kaikki kurjina kannen alla, miehistöstäkin monet. Kapteeni itse pystyssä, komentosillalla siinä pyylevässä merikarhun persoonassaan, joka hänelle kuului, ja sitten — minä uudessa turkissani. Esi-isäni kun ovat olleet tuhannen vuotta kyröläisiä vesivelhoja, niin en minä tule tuulen tuutimasta kipeäksi. Ja niin otan ja nousen hirveässä huojunnassa ylös kannelle. On pimeä, mutta sähkö palaa sen verran.
"Jahah, hyvää iltaa, siinäpä urhoollinen matkamies!" Saan esittää itseni —.
Hän oli Faworin, ja minä minä. Mitä tottaakseen, Eva Wettbergin ja Herman Klemetin poika!
Karhu on Lapualla syntynyt, emäkirkollamme, vanhusten! hyvä tuttava ja kylänmies nuoruudessa. Ja niin meistä kaverit.
"Mutta nytpä pistetään lauluksi!", hän.
Omituinen esitys, kun tuuli on viedä tavallisen puheäänenkin kurkusta!
Mutta kapteeni pitää päälle: "Här är gudagott att vara", hän laulaa ensi ääntä, minun on laulettava toista!
Ja me aloimme vetää Itämeren ilkeimmillään ollessa. Kesken kaiken täytyy minun tuokioksi lakata, kun kylmä aalto lyö komentosillalle asti sanan täydessä merkityksessä vasten suuta, mutta Faworin jatkaa, Faworin, jumalten suosikki, "favor" kun merkitsee suosiota, ei hänellä mikään.
Kun me olimme tämän myös kuin suosikkigluntin päässeet päähän, ja joka oli ollut minullekin, vanhalle lukkarin sukuiselle, kova urakka, kapteeni tahtoo uuden, ja niin me edelleen touvin ja keulanpärskeen kanssa kilpaa.
Sitten hän, kun vähän hengähdetään, sanoo: "taisi olla vakava paikka, hän ei eläissään monta tällaista puuskaa nähnyt!" Ja niin tulee gluntinlaulajasta taas vesivelho, aivan ärjyvelho, hän tarkkaa tuulia, ja näyttää näkevän tuon tuiman, ulvovan pimeyden läpi.
"Se on sillä lailla että nyt on pyrittävä suojaan, muuten saattaa käydä ettemme enää rantaa näe!", joka on vähän kylmää vettä lisää kenguruturkille, vaikka eihän tässä lämmintä liestä ollut tähänkään asti.
Silloin alkaa jännittävä tarkkailu.
Hyteissä vaikeroivat eivät tiedä tilanteesta mitään.
"Meidän on käännettävä, kun tulee sovelias hetki!"
Sitä soveliaisuutta koetetaan seurata, minäkin muka, ja aivan oikein, kun vesivuoristo kerran näyttää sähkön säihkyssä hiukan tasaisempaa aallostoa, silloin sillä räpäyksellä ruori viistoon, ja laivamme pääsee juuri oikealla hetkellä kääntymään. Helpponi tuntuvasti turkin alla.
"Nyt lasketaan kohti Bornholmaa, hätäsatamaan", kapteeni muina miehinä.
Ja niin me tulimme Jonkin tunnin kuluttua sopivasti tuulen alle ja olimme pelastetut, tosiaan pelastetut, kapteeni perästäpäin sanoi.
Sitten ikävä ankkurointi, ja voisimme lopettaa niiden puolesta, jotka siihen ikävyyteen jäivät, sillä onhan teema täytetty.
Mutta oli toisia tahtoja jotka halasivat lisää, eihän juuri kellään ollut ollutkaan muuta kuin viheliäinen lasarettiolo hyttiahdingossa, paitsi minulla ilki-ilman uhmaajalla.
Mepä muutamat, kun oli annettu merkkejä ja jotkut purret maista suuntasivat laivalle elintarveapuineen, eräällä sellaisella takaisin Bornholman outoihin oloihin. Lystikäs matka: tuuli edelleen yleisenä hyrskykuohuna koko ulappa. Jos pysyttäytyisimme sen tuiverrettavissa, kuin uitetut kuikat me kaikki Öljytakittomat. Mennä siis tyhjennettyyn ruumaan ja kansi päälle! Mutta sinne ei mahtunut neljä vierasta miestä kuin pitkälleen, jonka teimme. Edelleen hurjassa kiikunnassa: nimeni on kreivi Holck, minä kirjailija ja säveltäjä pastori Hunnius, tukkukauppias Tilli sekä allekirjoittanut. Ei muuta kuin ääni kuului. Rannassa tirkistelimme toisiamme uudestaan että kuka kukin. Kaikki vielä eri kansallisuutta, vaikka kaksi kyllä, Holck ja Tilli, Saksan alamaisia, Hunniuskin baltti, mutta Venäjän alamainen, minä taas mikä nyt suomalainen silloin, 1905, oli. Mutta hip, hip, vain! Mennääs kevariin! Ja me menimme. Mukavia poikia kaikki. Saavatpa Holck ja Tilli päähänpiston: pannaan tanssit toimeen. Ja illanhämyssä alkoi maalaisia virrata kevariin päin, lamput sytytettiin, taffelipiano suuressa salissa alkoi soida, Tilli renskaa pöytään Ja kansa paukutti. Hauskasti karttuunalta tuoksuvia tytön tylleröitä, Pontoppidanin meripoikia pyörähteli lattian täydeltä, ja mekin välistä. Somaa vilinää ja jytinää äskeisestä kuoleman uhasta. Tänne se "gudagott" ehkä paremmin kuin sinne Aioloksen humuun Faworinin keinuvalla galeijalla.
Siitä Bornholmasta seisoi sitten pitkät ajat yhtämittaa lehdissä ja kuului radiossa. Aika vilinää koko maailmassa, lähteekö vai eikö lähde, tulevat, menevät, kenraalit, kuninkaat, prinssit, kunniamerkit, hyvää syödään, teatterit näytteli ja oli iso ilo, että jos menevät ja tyhjenee saari, niinkuin tyhjenikin. Puhalsi raikas tuuli ja aalto oli lyövinään hohtavaan liitukallioon kuin vapaammin, vaikka vapaus sillä oli aina ollut ryöpytä niinkuin meidänkin päällemme. Mutta kun huoahdettiin helpotuksesta kautta maailman, niin oli niin tuntuvinaan.
Että hyvin sen saarivähäisen sitten loppujen lopuksi toistaiseksi kävi, ei uponnut Vineetana kuohuihin, hymyilemme tyytyväisyydestä.
Tietystipä minäkin sitä tarkemmin ajattelin ajan takaa tuota ollutta ja mennyttä silloin siellä kannella, kannen alla ja itse Bornholmassa muka minäkin. Kuinkahan käynyt niiden toisten? Jos nyt niin pientä ollenkaan sai ajatella tässä nykyisessä suurajassa.
Kuolleet? Tietysti, jokatapauksessa. Ikämiehyyttänne ehkä jo ennenkin, kunniankukon lauluun, mutta nyt varsinkin, jos olitte jääneet.
Sehän sopi niin hyvin teille. Holck — sinä vedätit Wallensteinin kenraalina poikia hirteen, puun oksalle ennen, kummako jos nyt itse! Tilli — Tili Eulenspiegel, täysi hirtehinen niinä taka-aikoina, ja ellen väärin muista, silloin jo killuit oksalla. Hunnius taas — hunni, nimesikin tähden! Ja niin tuli luontevasti eteeni vanha kaunis kuparipiirros taidehistoriasta, kenen mahtoi ollakaan, iso tammi, jonka oksilla kansalaisia riippumassa, 30-vuotisen sodan mitä lie olleet sotarosvoja. Mitä tuli, sellainen kuva mieleeni, en mitään mahtanut. Vielä kuin hiljaa huojuisitte iltatuulessa. Hupaista Hunnius! Sinä säveltäjäkin, jonka "Wiegenliedin" löysin uudestaan vanhoja nuotteja penkoessani. Kauniin sävelmän rytmi tuuti kuin korsi ennen yön virissä kun tähti paistoi. Hyväpä kun ennätit vaikka ei muuta kuin tämän, rauhan toivotuksesi maan päälle.
En minä tässä mitään sententiaa, vakuutan aivan, totta tällainen epilogi muutenkin tulee mieleen. Siis että paukkui mitä paukkui paha maailma, ulvoi ula ja myrsky pärskyi päällemme, laulelemme vain kaikissa vaiheissa, vaikkapa glunttia hymyssä suin. Se oli kuin se "toinen poski".
Setä Faworin siellä kaukana, lausun kiitollisuuteni oivasta oppitunnista S. S. Linnean komentosillalla synkkänä syksy-yönä!
PEDERSEN
Taikka voisin panna otsakkeeksi myös vaikkapa "Kultaa", "Rolf Redivivus", "Kulkijapoika" ja muuta semmoista. Mutta tulipahan pannuksi vain tämä "Pedersen".
Enkä koko tämän jutelman kohdetta edes nähnytkään muuta kuin sen ajan, jonka juna tarvitsee kulkeakseen Erfurtista Berliniin, olisiko ollut tunnin, puolitoista. Ja se vielä varsin harvapuheista, sana silloin, toinen tällöin, kun keskustelu oli vähän vaikeaa: hän hampaittensa välistä, yritti mitä kieltä hyvänsä, minä taas vain Vaasan ruotsia, jota hän vähän ymmärteli.
Tutustumisemme tapahtui näin: Me Erfurtista Luteeruksen munkkikammiota katsomasta ja reformaattorin kitaraa koettelemasta, ja sitten hopulla III luokan vaunuun Berlinin junassa, niin siellä istuu yksinäisellä penkillä ikämies, sen näki heti oven avattuaan, ja sitten kohta päälle, että hän oli jonkinlainen covvboy, kova poika, sellainen leveäpartahinen hattukin päässään, vaikka musta, edelleen heti paikalla kiinnitti huomiota, että hänellä ei ollut kovaa kaulusta, niinkuin siihen aikaan tavattiin, rennosti vain pehmeä hampparikaulus, kuten nyt herroillakin, ja sen alla jonkinlainen punan-, sinenkirjava silkkiliehutin.
"Pedersen, Kristieenie!" Hän esittelee itsensä ja tervehtii. Osoittautuu sitten pian varsin tuttavalliseksi, kun vielä toteaa, että hän saa meille puhua nähtävästi äidinkieltään, norjaa, vaikka melko englanninvoittoisesti hampaat kiinni, niin että minunkin on vaikea olla tekemättä samoin pohjalaisruotsia puhuessani.
"Katsokaa, kesä tulee!" minä ikkunaan viitaten, josta näkyi kuinka liuma akkoja kykki ruskealla pellolla perkaamassa. Ja oja punotti unikkoja täynnä kuin sukkanauha. Silloin Pedersen nousi seisaallensa ja oli niin pitkä, että hänen piti kumartua nähdäkseen näyn ikkunasta hänkin, ja selkä leveä: tosiaan "Gange Rolf", kun oli norjalainen! Gange Rolf, Norjan, silloisen Nurwiakin viikinki oli niin iso ja raskas, että hevonen ei jaksanut kauaa aikaa kantaa, piti pojan kävellä kiipineen, keihäineen, siksi "Gange". Sellaiselta vaikutti Pedersen koettaessaan katsella kirjavana vilajavaa maisemaa. Uudemman ajan näkemyksessä hän muistutti ylioppilasaikojen vaatekaappia lukukammioissa, sellainen selkä, sellainen kokonaisjäriläs.
Sitten kun Pedersen oli istuutunut, hän rupesi vieraitaan huvittamaan omalaatuisin tavoin. Hän alkaa vedellä taskuistaan valokuvapinkkoja, esittäen tilanteen toisensa jälkeen: tässä kiinalainen pagoditemppeli, Pedersen-Kristieenie portailla istumassa, tuossa kuvassa ison Buddhankuvan vieressä, jossa itse Gange Rolf-jättiIäinenkin olisi näyttänyt kääpiöltä, yhdessä kuvassa herra Pedersen seisoo minarettikupuisen, aasinselkäharjaisen pienoisen palatsin portailla turbaanipäisen vartijan vieressä. Tämä on jo Intiaa. Pedersen selittää tarkemmin että se on erään maharadjan haaremi. Joka paikassa ja tilanteessa, oli mitä maisemaa, jumalankuvaa, muuta patsasta hyvänsä, aina ystävämme Pedersen jossakin siinä yhteydessä mukana.
Olemme vähän ihmeissämme: tämännäkölnen kasvoiltaan, olemukseltaan ja lyhyeltä puheeltaan, ilmeisesti yksinkertainen työläinen, esiintyy ensiluokan huvimatkallijana, rentona, aivan hupaisena maailmanmattina.
Joo, hän tulee Kaliforniasta, jossa on ollut kullankaivajana, ja hän viittaa kultaisiin, paksuihin kellonperlinsä, joissa lisäksi roikkuu peukalonpään kokoinen raakakullan kimpale. Edelleen hän vetää liivintaskustaan vielä puolta suuremman täysikultamöhkäleen. Vakava, aivanpa miltei juro suu vetäytyy silloin hiukan hymyyn, ja hänen kasvoihinsa tulee hetkeksi jonkinlainen koijaripoijan ilme, vaikka onkin selvästi vanha, melko vanha matkaaja.
Hän pyyhkäisee harmaita, hiukan vanhankansan muotisista lyhemmäksi tylpättyjä viiksiään ja näkyy nauttivan meidän hämmästyksestämme.
Niin, hän oli ollut Kaliforniassa 50 vuotta, ja siksi vähän kuin jo unohtanut norjan, eikä tahdo tulla näiden saksalaisten kanssa toimeen, hän ei osaa saksaa.
"Tuleeko hän Kaliforniasta?"
"Yes."
"Ja pitääkö matka Kristianiaan?"
Toinen "yes!"
"Mutta mitenkä hän tämän kautta? Eikös Newyorkiin, sieltä Englantiin ja niin Kristianiaan, eli Oslohan se nyttemmin on, vaikka Pedersen lapsuuden muistolta sanoi vielä Kristianiaksi?"
Hän tahtoi nähdä vähän maailmaa ja sentakia näin nimetyksemme, onpa melkein sanottava kunnioituksemme arvon Pederseniä kohtaan yhä nousi. Sillä hän osoittautui 75 vuoden vanhaksi, jolla ikää useimpien kansalaisten päällä kasvaa melko pitkä puu. Kulkea nyt siinä ikätilassa, kuten laulussa sanotaan: "Kiinasta aina Kaliforniaan", tässä tapauksessa kyllä päinvastoin, istua heilua, kirkua junissa, ärjyaalloilla, ihmeteltävää todella! Ei, kyllä hän on kuin onkin jonkinlainen Rolf redivivus, niinkuin tämäkin Parisin portteja kopistelemassa, joku Rolfin serkun serkku Rane Sigvatson, joka taas harjasi, pirjasti Efesossa, Ateenassa, temppelit raunioksi raastaen, jumalat, jumalattaret jalustoiltaan kaataen —, saikin ukko Pedersen istua parannusta tekemässä niillä kuvilla, niillä portailla ja vähän edempänäkin samaan kauppaan. Samalla vähän hyvityksen palsamia hurjalle luonnolle, minkä hän sille teki, jonka peri noilta vanhoilta! Pedersenin isoisäkin oli ollut kulkijapoika: märssyssä, pramilla ja puuvenpramilla viheraallossa ja valkomyrskyssä piukassa pasaadissa, pinjaan, palmuun, maailman suureen maskeraadiin, ja 90 vuotta eli. isä seppä vain, ja kuoli nuorena, mutta raudanvihoihin, ei luonnonkuolemaa. Niillä perinteillä siis. Vaan sittenkin!
Kuinkapa herra Pedersenin perhe?
Tällä istumatilalla koko perhe, ei sen enempää koskaan ollutkaan!
Yhä huikeampI perspektiivi: yksin kuin laivahan lintu, se jolta kumppani jäi, vielä yksinäisempi kun ei ollut ollutkaan, ja matkaa, huhkii maailman teillä! Rempsee poika, sanomme vielä toistemme päälle katsahtaen.
"Kristianiaan, Kristianiaan", senhän hän oli sanonut jo yhtä monta kertaa kuin värjäri Römpäri sen "— — kun m’olin tuolla Askesundis" samassa ajassa. Mutta mitä sinne, sitähän ei käynyt kysyminen, se oli Pedersenin yksityinen, ehkä salattu asia.
Emmekä me sitten koskaan enää nähneet Pederseniä, vaikka hän sanoi "po jensyyn" ja hymyili kun oli tultu Anhalter Bahnhofille ja tiemme erkanivat. Hän heilutti kättään ja silloin vasta pieneltä väläykseltä huomasimme, että hänen silmässään oli sittenkin joku pieni raukeus ja kuin surumieli ikään.
Mitenkähän Pedersenin sitten?
Tuttavani Flagstad, joka oli arkkitehti, jutteli kotipuolensa kirkoista ja tuli maininneeksi mm. "Pedersenin peliä." Mistä se Pedersenin nimi? Niin hän kertoi omalaatuisesta ukosta, erakosta, joka hänen pienenä ollessaan ilmestyi paikkakunnalle, ja jolta ne kellot sanottiin olevan peräisin. Ja sitten yhtä ja toista muuta hänen vaiheitaan.
"Sama ukkeli!" minä päälle. Se ei ole voinut olla kukaan muu.
Ja Flagstadin jutusta tuli aivan tarina.
Se Kristiania, se nyt oli mikähän oli, toinen jokatapauksessa, perin toinen siitä kun Pedersen siellä viimeksi oli, eikä hän siitä niin piitannutkaan, mutta pieni Tönder pilkotti kuin kynttilä syksyillan tulijalle. Se oli synnyinseutu lähellä Kristianiaa.
Siellä oli sellainen kirkko, joka juuri sopi Pedersenin kaltaiselle. Se oli 900 vuoden vanha piirukirkko, puolipakanallinen päädyiltä kurkottavine lohikäärmeen päineen ja pagodimaisesti nousevine kattokerroksineen. Semmoinen Pedersen itse, paremmin Odinin poika kuin Oolevin, siksi vielä enemmän kehittynyt villissä lännessä, jossa pelisaluuna kävi temppelistä.
Mutta tämä oli kumminkin eri. Siinä lohikäärmekappelissa ripille, samasta koulusta Synnöve Holterin kanssa, sinisilkin, yhtä sinisilmäisen. Hän kolautti vanhan cowboypäänsä riimukirjoisen oven kamanaan, kun astui sisään seurakunnan kummaksuen katsellessa outoa isoa miestä. Siellä kumartui penkkiin ja ajatteli vanhoja mukavia, kun takoi ennen lammasrautoja saeteritytöille ennenkuin merille läksi. Itsekin saatellut tunturille, saanut vuohenmaitoa ja kutunjuustoa. Yritti veisatakin naapurin kirjasta, mutta kovin oli outoa jo oma kieli.
Illalla hän meni katsomaan oliko vielä isän itselleen takoma rengasristi seppien osastossa, jonka ympärillä kasvoi sinikelloja ja papinkauluksia. Ne kun tavallisesti takoivat sillä puolen Kölin niinkuin paikoin vielä Suomessakin ylimmän ymmärryksensä mukaan itselleen raudasta herkkumuiston, jossa riippui soivia renkaita kun tuli tuuli tunturilta. Se vain pistettiin multaan.
Oli tullut monta lisää, niin että mestari Pedersenin rautamerkki helisi jo sisempänä, mutta hän näki ja tunsi sen heti. Kuunteli ihmeellistä sinfoniaa, ja hänessä heräsi ajatus, jonka kohta sanon.
Sitten hän löysi muulta maalta Åse Pedersenin puuristin: kas kun isäpuoli kumminkin sen laittoi! ja Synnöve Holterin, sillä nimellä siis vielä, eikä aivan kauan sitten poismennyt. Olisipa vielä nähty!
Sitten alkoi aurinko vaipua ja pimeys langeta. Pedersen läksi astelemaan outoon majapaikkaansa, tuttuja ei enää ollut.
Mutta kävi hän joskus Kristianiasta päin, jossa asui mukavuutensa takia vanha mies, vielä tuolloin tällöin Tönderin kirkkomaalla.
Omituinen, ihana kirkko —; tuo vain tuo tapuli, katos tolppain päällä ja yksi kello ainoastaan, se saisi olla mahtavampi.
— Kuinkapa edelleen matkamies Pedersenin?
Varovainen, aina roistot kultakimpaleita Kaliforniassa vaanimassa. Hän nukkui lukon takana. Niin että kerran kun ei sisähuoneesta ruvennut kuulumaan mitään, hoitajamatami tuli levottomaksi, murrettiin ovi auki ja löydettiin Pedersen. Yksinäinen, unohtunut Pedersen.
Kuohu tyyntynyt, alennut aalto —.
Mutta häntä ruvettiin muistamaan uudestaan, ja muistettiin kauan, ehkä vielä.
Hänen taskuistaan löydettiin paitsi kullankimpaleita ja isohko kreditiivi, englanninkielinen jälkisäädös, jossa m.m. määrättiin rakennettavaksi Tönderiin uusi samantyylinen tapuli kuin kirkkokin, ja siihen hankittava 4 pientä kelloa, jotka oli viritettävä niinkuin alkaa Prins G———:n sävel: "Mä kuljen kohti kuolemaa".
Sen ajatuksen Pedersen varmaan oli saanut Kiinasta, kellopelien isänmaasta.
Hän tahtoi sitäpaitsi myös levätä Tönderin seppäin joukossa, itsekin kun oli ollut seppä. Takokoot sellaisen merkin, jossa rengas helisi.
Niin, en minä tiedä, ajattelin vain että näin sen Flagstadin äijän kanssa mahtoi olla, kun käänsin lapiolla pientä peltotilkkuani. Olin kuullut että Rangoon oli otettu japanilaisilta, ja että saksalaiset antautuisivat Norjassa. Ja vaikka ammoin olin unohtanut koko asian: "Pedersen-Kristieenie", se nyt tuli näistä väläyksenä mieleeni, aivanpa kuin päivä paistoi ja loisti lapiossani, ja minä ajattelin tämän.
Ja vielä että koko Pedersenin reisujuttu taisi olla siinä, että hän, parkittu, oli sittenkin niin lapsellinen, että pyrki Kaliforniasta yksinkertaisesti kotiin, sinne, jossa muistorenkaat helisivät. Vaikka oli ajatellut että Kaliforniaan hän, kultinensa. Näitä outoja teitä vain, vanha hurja.
Kylläpä minä sen vain ymmärrän, nyt varsinkin tässä kauniissa toukokuun kilossa, niinkuin silloinkin, monta kymmentä vuotta sitten, kun Pedersen nousi katsomaan kykkiviä akkoja ja unikko-ojan punaa, ja kun västäräkki aina lentää minun lapioimalleni katsomaan näkyisikö jotakin, aivan niinkuin olisin isäntä. Olenkin, pikkuisäntä, niinkuin harmaa haltija.
Mutta tähän vain palaa haluni, tähän 0,8:n tilkkuun. Oliko Pedersenillä sitäkään?
Eipä se päivä muualla niin paista, ei virpi vihannoi eikä västäräkki niin hupaisesti tirskauttele.
Taitaisin minäkin tänne Kaliforniasta, jos olisi kultakimpale ja kreditiivi taskussani.
MUSIIKKIKUVIA
ÄITIINSÄ TULLUT
Piirteitä Kattilakosken torvisoittokunnan historiasta.
(Lukija suonee hyväntahtoisesti anteeksi, vaikka näitä samoja asioita on jo toisissa kuvissa aikaisemmin kosketeltu. Tämän kappaleen äänilaji on jokatapauksessa toinen.)
Torvisoittokunta! Sehän on hengen puolella jotenkin samaa kuin meijeri aineen alalla. Kotonakirnuamisen, sen voin ja lämpöisen leivän historia on ollutta ja mennyttä romantiikkaa, täytyy olla separaattori ja stradiaattori. Savun täytyy nousta sellaisestakin laitoksesta, jos mieli sivistyneestä käydä, kunnan, jopa kylän. Mutta torvisoittokunta myös. Pitihän arpajaisia pitää, sinivalkoisin Topelius-lipuin ennen venäläisvallan aikana ja samanvärinen rusetti rinnassa. Piti olla lehtimaja, sillä lattia ja puhujan pönttö, josta kansaa valistettiin, ja sillä lehtimajalattialla piti myös esiintyä pitäjän torvisoittokunnan.
Minkälaista kuultavaa se oli? Sanovat entisen pitäjän torvisoittokunnan puhaltaneen Porilaisten marssin niin pilalle, että sitä eivät saaneet lähipaikkakunnilla moneen vuoteen muutkaan soitetuksi, joka kompaleikkaus saattaa olla tosikin, he niin pelkäsivät. Mutta maalaistorvisoittokunnan, niinkuin tämän Kattilakoskenkin, ei suorastaan saanut soittaa "hyvin". Mitä se olisi ollut. Koko hupaisuus ollutta ja mennyttä, kun siinä joku paremmin asiaa ymmärtävä makaili vatsallaan ruohokentällä, poltteli Tolanterin paperossiansa ja nautti olostaan. Sillä jos se olisi ollut hyvää se soitto, niin se ei kumminkaan olisi ollut niin hyvää, että se olisi tyydyttänyt, sillä hyväähän me vasta saamme kuulla siellä "tähtein tuolla puolen", niinkuin kerran Sibelius sanoi nuorelle miehelle, joka moitti kaikkea kuulemaansa falskiksi. Siellä vasta, poika!
Kattilakosken sivistystarve oli todella tullut niin polttavaksi, että soittokunta oli saatava pitäjään. Mutta millä rahoilla, sehän maksoi. Kumminkin: kas kummaa! Yleensä ja kaikessa hirmu saidat isännät menivät ihmeteltävällä halukkuudella takauspaperiin, jolla rahat nostettiin pankista ja ruvettiin kauppoihin. Kattilakosken kanttori ja kansakoulunopettaja tekivät suunnitelmia. Opettaja ei ollut koskaan pilliä puhaltanut, vähän vain viulua vingutellut ja talonpoikana ollessaan harmoonipeliä. Mutta kanttori oli sen verran koettanut torveakin, että rohkeni ryhtyä johtoon.
Ei ollut silloin autoja, ei puhelintakaan, ratas- ja rekipeli vain ja suusana asiaa varten. Kanttori ja opettaja ajelivat hämärtyvinä syksyiltoina kyliä. Silloin ovat ihmiset anteliaimpia, kaikki laarit, ladot ja kellarit ovat täynnä, maamiehen on hyvä olla, ja hän pistää helposti nimensä, jos ei tarvitse muuta kuin nimensä kirjoittaa. Kanttori ja kansakoulunopettaja kiikkuivat hyväntuulisina linjaalikärryillä. Siinä hyräiltiin jo valmiiksi tulevan soittokunnan kappaleita, milloin niinkuin alttotorvi, milloin kuin barytoni.
Ja kun se iso laatikko sitten tuli, jossa torvet olivat, kun kanttorin salissa pesävalkea ja kynttilät iloisesti paloivat, juuri leivottu nisuleipä ja kahvi hauskasti tuoksui, kun avattiin ja kiiltävät torvet sieltä vedettiin esille, se oli kuin juhlallisin jouluaatto. Olikin niin kodikasta sisällä huoneen turvassa, kun ulkona temmelsi Paavalin paha pyry ja talitiiaiset kopsuivat ikkunaan pimeässä hauskasti houkuttelevaa valoa kohti. Siinä oli paitsi kanttoria ja kansakoulunopettajaa saapuvilla aiotun soittokunnan jotkut hakajäsenet, Aholan Antti ja Kärjen Kustaa, kumpikin musikaalisiksi miehiksi mainittuja. Kustaa vielä vähän, mitä lie pari luokkaa lyseotakin käynyt, ja siten niinkuin paremmin asianymmärtäjä. Kukaan ei ollut torvea suulleen ennen pannut, kanttori, taitomies, näyttäisi nyt. Kanttori ottikin yhden torven, liputteli vähäsen koskettimia ja puhalsi. Mutta ei sieltä tullut muuta kuin käheä pihaus, vähän niinkuin Jukolan Juhanin ämyristä. Kas, kun se unohtuu, kanttori koetti puolustella itseään, vaikka sitten myöhemmin tultiin näkemään, että hänen huulillaan torvi tahtoi pihahdella vähän samalla lailla aina. Se oli kai hänen erikoisuutensa.
Ja sitten alkoivat harjoitukset. Käytännöllisistä syistä, lähemmin sanoen kanttorin melko suorapuheisen rouvan takia, ne pidettiin läheisen kansakoulun koulusalissa. Sieltä alkoi kuulua kimeää ja römeää. Kun Lehonperä sormieli tuubaansa ja töräytteli C-skaalaa, aivan ikkunaruudut joskus tärisivät. Kirkonkylän kansaa, nuorta mutta vanhaakin, keräytyi alkuaikoina eteiskäytävä täyteen, siellä he käryävän öljylampun tuoksuessa kuuntelivat uutta ja vähän merkillistä menoa.
Ensimmäinen esiintyminen tuli. Se oli "Jumala ompi linnamme". Sitä oli sormieltu ja huulieltu jo pidemmän ajan ja nyt se meni niin, ettei kovin paljon kömmähdyksiä sattunut. Lehonperälle tosin silloin tällöin, joka johtui siitä, että hänen tuubassaan oli neljä venttiiliä, muiden torvissa vain kolme. Sattuipa siinä joskus haparoidessaan niistä venttiileistä erehtymäänkin, eihän se kumma ollut.
Tuli joulu, silloin torvet uudistetaan. Katsokaa, pojat, että kaikkien torvet ovat kiiltävät! Siihen aikaan mentiin kirkkoon jo kello 5, niin että kun soittajia asui useiden kilometrien päässä, järvenkin takana, täytyi tosi varhain lähteä liikkeelle. Kello 4 alkoivat kansakoulun salista ensimmäiset törähdykset kuulua, ja sitten kun aika tuli, marssittiin kirkkoon. Kanttori antoi viimeiset varoituksensa, kehoittaen m.m. koko ajan liputtelemaan venttiilejä, etteivät jäädy, vaikka kansakoululta kirkkoon ei ollutkaan kuin aivan lyhyt matka, Esiintymisaikomus oli visusti pidetty salassa, he tahtoivat yllättää. Jouluna kirkko joka tapauksessa oli tupaten täynnä ja jos olisi vielä ilmoitettu, niin kuolemantaudin olisivat monet saaneet, jotka jäivät ulkopuolelle, jonona hanhenmarssissa. Lehonperä suurine tuubineen viimeisenä, septetti marssi kirkkoon. Siellä oli jo rovasti ja kirkkokansa valmiina; kaikesta huolimatta oli sittenkin levinnyt tieto tärkeästä tapauksesta, ja kaikki olivat jännittyneitä.
Mutta silloin tapahtui yllätys. Ensimmäinen, todella tien pystyyn nouseminen Kattilakosken torvisoittokunnan ja koko Kattilakosken historiassa. Rovasti katsoi silmälasiensa takaa:
"Jaa, mitä? Soittaa torvilla, täällä kirkossa, siitä ei tule mitään!
"No, mutta me aioimme vain virttä soittaa, ‘Jumala ompi linnamme’. Ja kyllä soittokunta sen jo taitaa melko varmasti":
"Jaa, mutta ei se käy päinsä. Niillä torvilla, joilla te soitatte iltamissa ja tanssimusiikkia, ei se käy päinsä kirkossa."
Tässä seurakunnassa oli kanttorin ja rovastin suhde sellainen että kanttori ei sen enempää siihen uskaltanut sanoa. Ulkona pakkasessa värjöttäville, jalkojaan toisiansa vastaan kopisteleville soittajille oli vietävä tämä ikävä sanoma. Voi yhden kerran sentähden! Ja nyt oli marssittava takaisin kansakoululle, kirkkolaisia tuli vielä vastaan, siinä häpeän kanssa hanhenmarssissa. Nyt saivat vettä myllyynsä "isot kristityt". Niitä oli nimittäin seurakunnassa paljon sellaisia, jotka pitivät syntinä koko torvisoittokuntahommaa. Paljon niitä oli. Osuuskauppiaskin oli sanonut — harvinaista kyllä osuuskauppiaalle — että tuonne Kätkäjärveen ne olisi upotettava!
Mutta ei lannistuta! Opettaja kimmastui tästä vastoinkäymisestä niin, että sillä aikaa, jolloin rovasti saarnatuolista julkisesti nuhteli pitäjän kanttoria ja kansakoulunopettajaa sopimattomista edesottamuksista, viimeksi mainittu leimuavalla närkästyksellä sävelsi Kattilakosken torvisoittokunnalle ensimmäisen kappaleen, sen kunniamarssin, jota soittokunta sitten varttuneempana ylpeydellä soitteli.
Soittokunnan toiminta jatkui tarmolla ja Ilolla, ja yhtye tuotti vielä vaatimattomalle kotipitäjälleen kunniaa naapuristossakin. Ja joka tapauksessa se toi Kattilakoskelle paljon romantiikkaa. Paikkakunnan hymyilevät vedet ja tohisevat honkanummet saivat outoa ja uutta elämää. Ennen oli vain "peli", viulu, kitissyt, nyt oikein isomusiikki. Kirkkokangaskin kajahteli. Se oli siihen aikaan vielä melko autiota paikkaa, nythän siellä on hotellit ja autot, mutta silloin ei muuta kuin harmaita paalurivistöjä, havisevia haapoja ja valkokukkaisia, tuoksuvia pihlajia. Ja kun Visapään Matti joskus iltamyöhällä harjoituksista palattuaan sai sellaisen päähänpiston, että hän kirkkokankaalla yön pimeydessä rupesi puhaltamaan Porilaisten marssia tenoritorvellaan, sepä oli juhlallista. Pitkin kangasta sieltä kuului kappale toisensa perään ja joku yksinäinen ulkosalla käväisijä kuunteli ihmetellen kummia. Varikset lehahtivat yöpuiltaan lentoon ja jänis viiletti kauemma korpeen, minkä koivista lähti.
Mutta vielä edemmä kantoivat Kattilakosken torvisoittokunnan tenhoovat sävelet. Perkiön suutari, joka puhalsi b-kornettia, niinikään tuli pitkällä kävelymatkallaan joskus sormielleeksi soitintaan päätyen puhallukseenkin asti. Mutta Perkiö oli Ruotsin virstan takana rinnalta, todellisessa korvessa, niin että hänen oli häirittävä itse ukko metsoa. "Peevelikö siellä prinauttelee", ukko tuumasi, ja kun suutarin säveleet yhä lähenivät, katsoi se parhaaksi pongahtaa oksaltaan ja siirtyä rytisten edemmä salon sisään hänkin. Mutta kuuset ja humisevat hongat kostuivat ja ilahtuivat. Niillehän suutarin soitto oli aina somaa, sama oliko yö vai päivä.
Mutta saipa tämä uusi sivistyselämä muitakin muotoja. Niinkin kävi, että kun joskus lauantai-iltana oli ollut kansakoululla harjoitus. Vuorenpään ohi ajava kirkkokansa näki kummakseen kiiltävän kapineen talon ison aitan portailla. Mikä tuo tuollainen, johonka nouseva aurinko Myllykosken takaa niin kirkkaasti kiiltää. Se oli Lehonperän Erkin suuri bassoämyri. Aitan portaat olivat isot, penkit kahden puolen, siihen oli Erkki laskenut soittimensa, unohtanut sen siihen, kun sisällä aitassa oli niin kiinnostavaa. Siellä oli Vuorenpään Maija. Ja kaikkein romanttisinta oli, että Vuorenpään Maijan aitan ovena oli vielä Kattilakosken vanhan kirkon ovi. Se oli sinne sata vuotta sitten joutunut, kun uutta kirkkoa ruvettiin tekemään.
Maijasta ja Erkistä tuli sitten pari, ja se oli toinen vastoinkäyminen Kattilakosken torvisoittokunnan historiassa. Ne ovat nimittäin naiset sellaisia, että kun ovat saaneet omansa, he eivät tahdo häntä enää päästää ei laulukuntiin, ei soittokuntiin, ei mihinkään sellaiseen; mitä peljännevät. Ja niin kävi, että Lehonperän Erkinkin, juuri konstinsa oppineen taitoniekan, oli yleiseksi ällistykseksi ja pettymykseksi erottava soittokunnasta. Siinä sitä nyt oltiin. Tuuba oli isännätönnä ja mykkänä ja soittokunnan toiminta pysähtyi. Vain lähestyville Jussin päiville saatiin Lehonperä kidulla ja vaivalla.
Kysyttiin siinä tarmoa ja kärsivällisyyttä kanttorilta ja kaikilta muiltakin, kun pitkästä, rokonarpisesta Jutta-sepästä taas oli koulutettava uusi bassoämyrin hoitaja. Mutta niin sitä kumminkin meneskeltiin ja soitto soi edelleen. Pyy pyrähti, maa järähti Mustankorven takalistolla, jossa seppä palkeitaan paineli ja myös tavalliseen tapaan kesäilloin aittansa portailla puhalteli. Tavalliseen tapaan, sanoimme, kaikki harjoittelivat kesäiltoina mieluimmin ulkosalla, siellähän oli raitista ja soiton ääni vieri maita, soita, järvien selkiä, kansalaisten kunnioituksella kuunnellessa.
Soittokunta oli pian taas siinä kunnossa, että se pystyi ulkopitäjäänkin. Autiomäen arpajaisissa se sai ensimmäisen merkittävämmän arvostelunsakin. Ne olivat, niinkuin jo edellä viitattiin, mukavia tilaisuuksia, nuo vanhan ajan arpajaiset. Ei ollut hiekoitettuja kenttiä, areenoita ja stadioneja, niinkuin kai ennen v. 1848 Gum-tähden kentällä, ilo pantiin pystyyn millä ensimmäisellä kukkanurmella tahansa, siihen vain soittolava ja kahvintarjoilukamppeet, koivut ja liput, ja niin oltiin valmiit sivistystä jakamaan. Arvokkaatkin kansalaiset makailivat nurmella, istuskelivat, juttelivat, penkkejä ei tarvittu, sopihan Jumalan luontoon kauniilla ilmalla muutenkin. Niinpä siinä muun kansan mukana herrasväen puolella loikoili myös Autiomäen piirilääkäri, vanha M.M., joka oli kulkenut Riiat ja Räävelit aina Parisia myöten. Kun Kattilakosken soittokunta oli avannut juhlat, romantisoiden arvokkaan tilaisuuden vaatiessa parhaansa mukaan ohjelmistonsa "Voi minua poika raukasta" yli Värmlantilaislaulun komeaan kunniamarssiinsa, nousi piirilääkäri ryntäiltään, tuli esittämään itsensä Kattilakosken kanttorille kiitellen naapuripitäjän soittokuntaa arvokkaasta avusta.
"Mehän olemme tässä vasta niin alulla, taitaapa olla kuultavaa tämä meidän soittomme!"
"Eipä niinkään, teitä sentään kuuntelee, mutta kun tämä meidän seurakunnan nyt autuaasti nukkunut soittokunta soitti, ei saattanut olla saman taivahan alla."
Tämä vanhan M.M:n tunnustus levisi kautta Kattilakosken ja kannusti valtavasti soittajia.
Seurasi edelleen pari onnen vuotta soittokunnan toiminnassa. Eihän se ollut suuren suurta, olipahan sellaista nimipäiväsoittoa etupäässä, mutta oli sekin jotakin. Olla kutsuttu kauniiseen Leppäniemeen esim., jossa suuret haavat havisivat, jättiläiskasvuinen tuomisto tuoksui kauniin kaislaveden varrella, puhaltaa siellä sireenimajassa Estudiantinaa, etelän hurmasäveleet täällä Pohjolan surullisen poikaraukan kiehtovana kumppanina! Ja "Helmi kallis loistavainen"! Visapään Matti siinä soitteli Sannallensa sydämen halusta soolon, Sanna saattoi varmaan kuunnellakin, kantaahan kaunis torvisoitto vesillä kilometrittäin, ja kun sitten Leppäniemen suloinen Saara-neiti itse tarjoten tuli tuomaan vehnäkahvit, heille tavallisille talonpojille, sehän oli mielelle elinaikainen ailahdus.
Mutta tuo Visapään Matin soolo sinä iltana, niin kaunis kuin olivat sekä ilta että soolo, oli lisääntyvän onnettomuuden enne. Hänkin naimisiin! Niin oli päätetty. Mutta kun rahoja ei ollut, oli niitä lähdettävä hakemaan Amerikasta, ja sen tien Matti meni.
Ja sitten meni samaan maanpaikkaan Aholan Antti. Omalaatuinen, nerokas ja musikaalinen mies. Hänellä oli vain se luonnonvika, että oli torahammas keskellä yläleukaa. Mitenkä sellainen mies kornettia puhalsi? Mutta hänpä keksi keinon. Hän puhalsi toisella suupielellään niinkuin jotkut ennen pukinsarvea. Ja se kävi varsin hyvin laatuun. Tosin ääni ei ollut aivan heleintä lajia, mutta puhdas, sillä Antilla oli tarkka korva. Ulkopitäjissä tosin tällainen sivulle päin puhaltaminen herätti vähän kiusallista huomiota. Antin toinen omalaatuisuus oli se, että hän mieluimmin jännittävässä tilaisuudessa otti nuottikirjan, pani sen istuimelleen ja istui tanakasti päälle. Pannaan pois siitä sekoittamasta! Ja hyvin kävi soitto sittenkin.
Visapään Matti ja Aholan Antti, soittokunnan musikaalisimmat miehet! Tämä poisto oli korvaamaton, ja niin nukahti Kattilakosken torvisoittokunta hetkeksi taas. Mutta julkinen kiitos olkoon kanttorin käsittämättömän ja kuvaamattoman tarmon ja kestävyyden, soittokunta vihdoin sittenkin virkosi. Nytpä ei enää noita aikamiehiä otetakaan, hän rupeaa pitämään koulua, orkesterikoulua oikein, niinkuin Isonkyrön rovasti oli vuosikausia tehnyt. Pikkupoikia rupesi kanttorissa kulkemaan, uusi barytonin soittajakin, tuskin torveaan pidempi, yhtä mataloita muut, ja niin oli soittokunnassa parin vuoden perästä uusi ensi rivistö. Kanttori itse oli lakannut soittamasta lyöden nyt vain komealla tahtipuikollaan tahtia. Ja tämä uusi rivistö oli ehkä entistä heleämpiääninen. Oli kuin poikaäänen kirkkaus olisi soinut torvistakin.
Maalaissoittokuntien vaiheet ovat usein surulliset, niin paljon iloakin kuin niihin sisältyy. Kattilakosken soittokunnankin historia oli kovaa todellisuutta sikäli, että tuo "kaikki katoo, kuolee" tuon tuostakin kohtalokkaana muistutti olemassaoloaan. Myös pikkumiesten rivistö murtui, taitavimmat heistä joutuivat tosin itselleen ja koko Kattilakoskelle suureksi kunniaksi itse kaartiin, ja Kattilakosken musiikinhistoria oli sitten ties kuinka pitkiksi ajoiksi loppu. Mutta ennen kuin tähän järkyttävään vaiheeseen palaamme, kerron erään kohtauksen, jonkinlaisena sovittavana kaunohohteena vaivalloisen kamppailun ylle.
Istuttiin harjoittelemassa kansakoulun käsityöhuoneessa, jossa oli pitkä pöytä ja vapaampaa ja soveliaampaa olo kuin koulusalin ahtaissa pulpeteissa. Oli esillä uusi kappale, "Don Cesarin marssi", säveltänyt Dellinger. Se oli jo Aholan Antin aikana pantu alulle ja Antti oli siitä lausunut arvostelunsa: Kaunis kappale, kyllä kaunis muutenkin, ja kauneimmasta kohdasta vain parantaa ja parantaa. Soittokunnan nykyinen alttotorvensoittaja, Kärjen Kustaan Köpi-poika, puhalsi alttotorvea, mutta nykyajan marssille niin luontehikkaat "efterslaakit", niinkuin niitä pataljoonan soittokuntien kielellä nimitettiin, basson kanssa vuorottelevat heikompien tahtiosien nuotit, eivät tahtoneet Köpi-paralta sujua. Hetken hän pysyi tahdissa basson kanssa vuorotellen, mutta jonkun ajan kuluttua jyskytteli yhdessä tämän kanssa. Se tietenkin hermostutti johtajaa, kanttoria, ja vähän muitakin, jopa itse Kärjen Kustaatakin, nyt tenorinsoittajaa, jolla oli samanlaiset efterslaakit soitettavana ja joka sivumennen sanoen itsekään ei niitä tahtonut osata aikanaan puhaltaa. Kärjen Kustaa oli muuten lystikäs mies, melko nokkeianpuheinenkin, ja osasi heittää ainakin jonkinlaisen komman jos johonkin tilanteeseen, varsinkin kun oli vähän kouluakin käynyt. Minkätakia hän oli koulusta jäänyt? Vanha Kärjen isäntä, Kustaa hänkin, oli joskus viitannut siihen, että tästä tenorinsoittaja Kustaasta ei ollut oikein lukumieheksi, oli tainnut tulla vähän äitinsä puolikuntaan, noihin Autiomäen Mattisiin. No niin, Kärjen Kustaa itse oli myös soittokunnassa tullut tunnetuksi siitä, että hän mieluummin marsseissa soitti yhtaikaa Jutta-sepän kanssa, kuin vuorotteli tahdissa vuorenvarmana, niinkuin Perkiön suutari. Kun nyt siis Köpi-pojan takia oli tuon tuostakin marssi keskeytettävä ja kanttori alkoi osoittaa yhtä selvemmin kärsimättömyyden oireita, loppui Kärjen Kustaankin kärsivällisyys tyyten. Hän nousee suorana, pönäkkänä pystyyn, niinkuin oli reipasryhtinen mies, panee torvensa pöydälle, jolloin muutkin lakkaavat soittamasta, hän on vakavan näköinen, aivan kalpea, on istunut poikansa vieressä, Köpi-parka kyyröttää alttotorvi vielä huulillaan, isänsä iso lakki korvia myöten päässään. Isä Kustaa käyttäytyy aivan ällistyttävästi. Sanaa sanomatta hän huitaisee poikansa päästä lakin, niin että se lentää miltei uuniin asti, jossa valkea ystävällisesti palaa lepattaa. Köpi jää siihen valkotukkaisine, paljaine päineen — koko soittokunta muuten istui paikkakunnan tavan mukaan lakki päässä harjoitellessaankin — häpeämään Isän tiuskaistessa: Kun on niin tyynni tullut äitiinsä! Tilanne oli selvä, mutta kun Kärjen Kustaan melko kiukkuinen luonne tunnettiin, ei kukaan uskaltanut hiiskahtaa. Kukin katsoi pitkin nenänvarttansa nuottikirjaan koettaen suhtautua myönteisesti tilanteeseen. Kanttorilla oli tarpeeksi kekseliäisyyttä keskeyttääksensä sen kappaleen harjoituksen sillä kerralla. Otettiin "Oi, terve, Pohjola", jonka tahti ei ollut vaikea. "Mene hakemaan lakkis’ ja soita siinä!" Kärjen Kustaa komentaa. Ja sitten puhallettiin Crusellin ylevä hymni hartaudella kaikkien keskinäiseksi rakennukseksi ja sattuneen vähäisen selkkauksen unohdukseksi.
— Siihen sammui Kattilakosken torvisoittokunnan silloinen vaihe. Opettaja itse, Es-kornetisti, taitomies, joka ainakin sen soittimen kunnialla hoiti, siis melodian, pörisivätpä muut joskus mitä tahansa, hänen täytyi pois paikkakunnalta ja silloin myös kanttorin tarmo taittui.
Pitkän ajan perästä, vapaussodan ensimmäisessä muistoparaatissa, kun Kattilakosken komea ratsuväkikin oli saatossa, pitäjän uusi soittokunta yritti esiintyä, nyt jo uudella johdolla, mutta oliko polvi pojissa huonontunut muuten vain, vai olivatko kaikki Kärjen Köpi-pojan tavoin tulleet äitiinsä, ei ne säveleet juuri juhlistaneet ja siihen sekin tuikahdus sammui, niinkuin kirkon kynttilä loppiaisaamuna. Mutta latu oli hiihdetty, latva taitettu jollekin vielä ehkä toiselle yritykselle; me voimme vakaasta mielestä toivottaa tälle Kattilakosken sivistysmiesten kauniille aloitteelle; Requiescat in pace!
KESÄILLAN VALSSI
Tarvitseeko minun sanoa enemmän yleiseksi tunnelmaksi: kesäilta, ja valssi!
"Kesäilta" nyt, sen tiesi, olit kuka olit, mutta "valssin" —, pitikö se olla siinä? Piti! Koska valssi oli melkein aina suloinen, kesäilta samoin; mitkäpä paremmin yhteen?
Polska liian levoton, polkka sielutonta jytkytystä, masurkat ja sen semmoiset täyttä mateeriaa.
Mutta valssi, joka keinui kuin vieno maininki, kun iltakin tuli ja aalto lakkasi työstään, usein hirveästäkin.
Niin, kun rusko levisi, vesi alkoi päilyillä, ja pian päivä painui:
Joko – – –?
Katsoit kelloasi.
Katsoit hetken kuluttua taas —:
Se vain, yksi —.
He kävelivät kahden lepikon rantaa, oli hietaa ja kaislaa ja hiljainen lipla enää. Oli valkea myssy ja siinä sininen ruiskukka, juuri puhjenneita.
Oli vielä silmät, kirkkaat, lapselliset, jotka katsoivat luottavaisesti, eikä ollut syntiä...; muistat.
Mitäpä he, niin nuoret —; häpesivät.
Käsi kädessä kumminkin.
Sitten alkoi kapellimestari Skrabb, Kuinka hyvin se sopi: Kun oli satanut joku tunti sitten, lepät vielä silloin tällöin nokahtelivat, tippa meren rauhaisaan maininkiinkin ylitsenne, missä istuitte kivilaa’alla.
Lensi sorsa. Sekin sopi, lensihän minne lensi, niinkuin itsekin. Ylioppilas, sinä kesänä sinä, maailma, vilinä, parasollit.
Kihloissa? Sehän olisi ollut naurettavaa; koulupoika!
Mitäs sitten!
Minä vain, kun orkesteri soitti radiosta tuon "Kesäillan valssin", saman, jonka Skrabb pataljoonan soittokunnalla 50 vuotta sitten, silloin kuin leppä itki.
Eihän se ollutkaan huono kappale! Niin, aivan unhotin, Oskar Merikannon "Kesäillan valssin" soitti, jota ne kaikki paremmat ennen vähän hymähtelivät, plebeksyivät.
Tämä valkomyssy ja ruiskukka, käsi kädessä —
Teitkö, Waldteufel, paremman? ja minä melkein; sammutitko Strausskaan?
Mutta miksi me vähäksyimme?
Strutsinsulka ja ihojauhe, Margaretha Caponsacchi ja Orkus.
Frakki, naurettava frakki, ja samppanjalasi seinään Florajuhlassa —.
Sekosimme siitä sinfoniasta, teeskentelyn, tekotuoksun olevinaanolo-durchführungista niin että nauroimme ulos todellisuuden, sen mitä ihminen on silloin kun on selvä pää, nuori sydän, on satanut ja lepät tipahtelevat.
Mutta se valkolakki ja sinikukka? – – –
Se kun oli sitten synti, vaikka ei silloin meren hiekalla. Häipyivät; käsi kädestä —.
Tuosta muistit, kun orkesteri soitti, ja hyvin soitti sen, jonka kuuluttaja sanoi Merikannon "Kesäillan valssiksi". Muistit sen sielun, joka oli silloin, puhtaan.
Ja sitten se näytti, siinä lopussa, kun ei enää ollut; toden, sen stringendon riennon.
Miksi sen piti niin!
Kun sen ihmisen pitää niin.
MARTHA
Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ole Flotowin äärettömän paljon näyteltyä "Martha"-oopperaa koskaan nähnyt, en edes nuotteja, joskohta taidan siitä useita aiheita ulkoa yhä vielä. "Yhä", tulin sanoneeksi, joka viittaa johonkin menneeseen. Niin onkin. Kyllähän "Marthasta" kuulee aiheita edelleen silloin tällöin, mutta minun taitamiseni johtuu aivan erikoisesta sattumasta, joka selviää alempana. Ja siitä on todella pitkä aika. Muistui mieleeni, kun kävin vanhassa koulukaupungissani ja näin tutut paikat, paikan raismeet, aika kun oli tullut väliin. Ja siitä muistosta juontui eri ooppera, libretto ainakin, samalla nimelläkin, kun sitä kerran sivuan.
Minä alan.
Prologi.
Olimme leikanneet yhdessä ruista, Mäkirannan Martta ja minä. Minun asianihan tämä leikkuu oikeastaan oli, sillä ansaitsin isältä lukukauden käyttövaroja, hänen periaatteensa mukaan kun ne piti itse työllä hankkia, vaikka olikin papinkoulussa, ja Martta vain auttoi minua, saaden siitä palkakseen kuivattuja luumuja eli "kivisydämiä", joita minä taas Martalle antaakseni sain äidiltä, senaikaisesta aina runsaasta varastosta. Se oli hupaista aikaa, ei mitään häivää elon taivaalla, putki puheli, kumina kumppanina, kun väliaikoina juoksentelimme vainiolla ja vainion rannassa, ei tarvinnut ajan kellosta välittää, kun oli urakkatyö.
Martta oli sellainen yksinäinen lapsi, joita ennen oli ehkä enemmän kuin nyt, kun eivät ymmärtäneet silloin. Hänen Vappuäitinsä kantoi laastia kirkon rakennustyössä, ja Martta seurasi äitiään näille main, kotini vaiheille, ollakseen minun kanssani, kun ei kumminkaan kirkon töihin vielä pystynyt.
Olimme saaneet jo kaksikymmentä jalkaa, josta laskin saavani ainakin 4 markkaa, jollahan saisi paljon asioita, monta kertaa markkinoilta 10 pennin eli 5 pennin prenikan, Blomqvistista 10 pennin karamellit, ajaa karusellissa jne. Mutta minulla oli vielä vanhassa tupakkikukkarossa lisää rahaa, ongella ja parkin ajamisella saatuja, ainakin 2 markkaa, niin että toimeentulo näytti turvatulta. Yritettävä oli kumminkin yhä, koska aikaa koulun alkamiseen oli vielä vähän.
Mutta sitten ei Martta enää tullutkaan. Sanottiin että hän oli sairastunut tulirokkoon. Ymmärsin että se oli vaarallista, koska minun vanhempi veljeni oli kuollut siihen, se oli niin vaarallista, että Martan äiti Vappukaan ei saanut tulla tupaamme, hänen käskettiin mennä pois.
Tuntui kovin yksinäiseltä leikkaaminen, kun eivät nuo kirkkaat silmät enää katselleet vierelläni, ja minä lopetinkin pois.
En sitten nähnyt enää tätä oikeaa Marttaa, sillä hän kuoli siihen tulirokkoon.
Koivut kumarsi.
Oli ollut tavallista kauniimpi syksy, syyskuun ensi päivät kuin suvea ikään. Muuten viheriä meri soi siniseltä ja purjeet hohtivat heleästi, laivat kun olivat laskeneet ankkurinsa ulkoredille. Niitä tuli kaukaisistakin maista, ja se aiheutti ensimmäisen säästömarkkani rikkomisen. Täytyi olla välttämättä karamellipussi taskusta maistella kun kulki laitureita ja tarkasteli kuinka jungmannit, paidan hihat ylös käärittyinä, väänsivät viikunapaaleja ruumasta. Puukenkäpuosu edelleen vaati makeutta, ja apinan tarvitsi saada aivan itse.
Niin, että minulla oli vain 5 hopeamarkkaa täyttä rahaa, kun tapahtui sellaista, että se luhistutti kassani täyteen nollaan, ja pitkä talvi oli edessä.
August Arppe saapui Vaasaan!
Kuka oli August Arppe? Ei kukaan nykypolvelle, mutta 60 vuotta sitten voimakas ilmestys sellaisellekin alokkaalle kuin minä, vaistosin, että hän oli vielä jotakin korkeampaa kuin säämiskähousuinen, silinterihattuinen sirkustirehtööri.
Hän toi Vaasaan oopperan, Emma Engdahlin, Olefine Moe’n, Emmy Achtén, Gustaf Holmströmin, Anton Paulsonin ja monta muuta, loistavat puvut, kummalliset kulissit ja kaiken menon, sellaisen, että nuori mieli ja kuvitus kiiti korkealla kuin haukanpoika.
Sinne mentiin, maksoi mitä maksoi, eikä se aivan vähän maksanutkaan, sellainenkin, perin lyhyt yksikkö kuin näiden rivien kirjoittaja, 10-vuotinen, joka sai seisoa lehterin takimmaisella penkillä pitkien kisällien välissä, eikä nähnyt paljon mitään, paitsi joittenkin istujien päitten välistä, sai maksaa markan, "premiääristä", niinkuin sittemmin tulin katkerasti kokemaan, aivan kaksi.
Mitä minä sain markalla silloin? Talvi lakin ainakin sain, ja viidellä markalla hanurin. Nautinto maksoi siis. Mutta kyllä olikin nautintoa: Rigoletton järkyttävä kohtalo velloo vieläkin niiden aikojen vaikutusta mielessäni, Azucenan valitus kuin syksyn viime viima, ja "Cornevillen kellot"! heleä kuin helluntai.
He laulelivat, liversivät. Mutta ei se ollut vain melodia ja musiikki, se voi nuottina viehättää kylmääkin mieltä, Arppe toi nuoriin sydämiin kohtalon runon, puvut, historian: maailma aukeni alokkaalle ihmeellisenä uutena.
Menivät minunkin leikkuurahani, mutta menivät hyvään ja loppui kauniisti tämä ensimmäinen sivistysvaiheeni.
Satuinpa huomaamaan, että vielä esitettäisiin yksi ooppera. Sen nimi "Martha", kiinnitti heti mieltäni. Marta — sehän oli raamatusta ja Martta oli minun kirkassilmäinen, pois mennyt leikkuutoverini.
Tietysti minä sinne, olihan minulla vielä ehjä markan raha kukkarossani.
Ihmisiä nousi Palokunnantalon portaita kuin hätäillen ja eteisessä sitten turnyyrien ja plyymihattujen tungos, ennenkuin oli ehditty riisuutua. Minäkin koetin tuppautua lippupöydän luo.
"Seisomapaikka!" sain vihdoin kimeällä äänellä suustani, markka kourassani.
"Dee tvoo mark! Premiääri"
Häpesin kovin, jos joku kuuli ja näki, sillä minulla ei ollut enempää rahaa. Vetäydyinkin sitten kiireesti pois koko paikasta ovessa vastaantulevien lomitse syksyn pimeyteen. Lähdin ensin kotiinpäin vähän surullisena kävelemään, mutta tuo "Martha" viehätti niin, että parin kadunkulman päässä käännyin takaisin. Menin Kasarmintorille ja katselin sieltä monilukuisine kattolamppuineen aivan kuin valossa kylpevää Palokunnantaloa. Tässä senaikaisessa autiopimeydessä, pienten kärytuikkujen synkeydessä, sähköä kun vielä ei ollut. Sainpa päähänpiston: minä menen tuonne yhden ison ikkunan alle, kuuluisikohan sieltä mitään?
Alkoivatkin juuri ja kaikui vielä kiinni liimaamattomain ikkunain läpi loistavasti.
Siinä seisoin seinään nojaten minuutit, ehkä aivan tunnit. Tähän aikaan jo melko vihainen meri puhalsi ja pauhasi matkan päässä. Palokunnantalon viereen jätetyt suuret koivut tohisivat tuulessa ja kumarsivat kohteliaita kumarruksia jonnekin. Vasta miehistyneenä miehenä minulle selvisi mitä ne kumarsivat.
Eikö minun tullut kylmä siellä syksy-yössä? Tuli kyllä vähän, mutta juoksentelin välistä edestakaisin, ja siinäkö ja sillä ikää jouti tuntemaan kylmää. Lämmittihän se sieltä sisältä ja koko tämä jännittävä meno, lämmittipä läpi pitkän iän, niin että "Martha", jota en ole koskaan nähnyt, on rakkain oopperani. Ehkä parempikin näin kuulokuvana, mene tiedä se sana, sävel raadollisesta suusta, usein kuin kadottaa kirkkauttaan silloin kun sen näkee.
Ei jaksanut levätä.
Oli kastanjain kukinta-aika ja sellainen tuoksu kuin vain silloin on. Kaikki opiskelijat paloivat halusta päästä pois suloiseen Suomeen, jossa kastepisara putosi räystäältä, piuuni hymyili aseman edessä ja järvi kimalsi, kun kalamies työnsi venheensä vesille aamuauringon juuri kohottua. Mutta taas, kun kaikki rasitetut, väsyneet kotimaassa hengähtävät helpotuksesta: Stettiniin, läikkyviä laineita, Berliniin, Roomaan, kauniin lähteille virvoittautumaan.
Tulinpa minäkin tutkinnosta Mohrenstrassea, suuntauduin suoraan lippukonttoriin: Stettiniin, "Wellamon" sylissä vesiä kohden kotirantaa! Hauskaa, ahvenet ajussa. Tulee issikka, vanhanajan hevosissikka aivan, vastaani, vierii hyssyttää hiljaa ohitseni.
Mutta kuka siellä istui? Havaitsin! oikein? Eihän vain tohtori Bergbom? Menin, täytyi rientää.
Mutta sittenkin: Olikohan se tosiaan tohtori Bergbom?
Juoksin takaisinpäin, tavoittaakseni ajurin, jonka hetken perästä sain kiinni. Se oli tohtori Kaarlo Bergbom, se mies, jonka perintöä Arppe oli ajanut Vaasaan, joka "Marthankin" ensimmäisenä meille esitteli, "Trubaduurin" ja ne kaikki muut, joita kotimainen jälkimaailma lauloi, maaseudullakin, tähän päivään.
Ja sitten puhutun teatterin mies!
"Hyvää päivää! Sehän on tohtori Bergbom", minä vielä juoksuhyssyä, ennenkuin issikka sai hevosensa pysäytetyksi, "sepä hauskaa, että tohtorikin täällä kesälintuna, saa taas levätä vuoden rasituksista!"
"En mine enee voi levete" —, tohtori tuolla vähän erikoisella suomenkielellä, joka oli hänelle niin rakas, mutta jota hän ei koskaan oppinut oikein suomalaisittain ääntämään.
Ja siinä muutaman sanan vaihdettuamme hän pyöri pois, minun kohdaltani kadotakseen iäisyyteen, sillä hän kuoli pian.
"— voi enää levätä!" siinäpä monen muun Suomen suuren miehen palkka. Väsyit, ettet jaksanut; mene pois!
Saatto.
Näin, että August Arppe oli kuollut. Jäin pitkiin ajatuksiin, "Martha" —, se toinen Martta, raamatun Marta, iäisyyden värinä — jotakin sellaista. Ja aivan tavallinen mies, tavallinen pikku mies niiden rinnalla, jotka istuimilla istuivat. Mutta pienipä mies tässä hengessä ajattelikin, tuo tuolta Vaasan Palokunnantalon viereltä syystuulen tuivertaessa. Kas kuinka nuo koivut vieläkin kumartavat kaukaisessa muistossani! Ja — nyt minä sen sanon — tuolle Arpellehan ne kumarsivat, kiitosta puolestani, joka sain kuulla Flotowin "Marthan" ilmaiseksi, minun, Theodor Sunellin, Iivari Koskimiehen ja John Laurellin, joille meille kaikille Arppe avasi oven hengen saleihin. Ja oli niitä vielä muita paljon, siellä äänettömyydessä. – – –
Tietysti minä menin saattamaan, vaikka en tuntenut Arppea, tiedä, olinko koskaan nähnytkään.
Ne menivät hiljaa, niin että pysyi käypäläinen perässä, silinterien, seppelten perässä.
Voi, että Apostolkin kuolit! minä ajattelin.
Jos eläisit, soittokunta olisi tässä perässä ja puhaltaisi, ei Chopinia, ei Beethovenia ja niitä muita sellaisia, joita aina, mutta Mendelssohnin surumarssin, sen romanttisen, melodisen, jota ei koskaan. Lapsellisen vienon —; se olisi niin sopinut sen mielestä, joka pyörti pois, kun ei ollut markkaa.
En minä parempaa osannut ajatella, kun vähitellen jäin ja jäin saatosta, en enää jaksanut, ja hämäräkin tuli.
IHMINEN
KALLE KAUNISLAMPI
En minä tiedä tekikö se "kasvatus" miehen, jos ei ottanut luontoaan ollakseen. Ja jos taas oli sitä perää juuret, rypi missä rypi, nousi kun aika tuli.
Tämä Kaunislammin Kalle oli vain pieni juttu, mutta kyllä niitä on sellaisia muutoksia paljon, jos vain seurattaisiin tuonkin ja tuon kirkkomiehen vaellusta.
Kalle Kaunislampi aloitti julkisen toimintansa vähän kuin humoristisissa olosuhteissa. Sydänmaan puolen miehiä kun oli, niin oli tietysti tottunut pyssyä käsittelemään, ja otti osaa myös ensimmäisiin silloisen "Sporttiklubin" kilpa-ammuntoihin kirkonkylän kansakoululla. Mutta, kun sattui katsomaan toisella silmällään pahasti kieroon, laukaisikin toisen, perin hyvästi ampuneen miehen tauluun, niin että tämän tulos meni pilalle, ja kunnia, joka oli ollut vähällä tulla paikkakunnalle, meni. Tämä toinen vihastuneena: "– – kyllä tuo mies vielä laukaisee peräti kruuperään päin!" Etelä-Pohjanmaalla sanovat "kruuperäksi pyssynpiipun ruuvilla kiinnitettävää takaosaa. Vähän niin sitten kävikin, vaikka toisissa olosuhteissa.
Kun on metsän rannassa syntynyt ja kasvanut, siinä asuu edelleen omissa nimissään, korpi kohisee monin ääninensä, kaikki luonnon houkutus vetämässä, jos on omassa luonnossa vähänkin vinon vikaa, pian sitä pamautti metson vaikkapa soitimestakin, jos kohta sen laki kielsi.
Toisenkin kerran, ja niin aikaa luisua.
Se on näet lysti juttu se soidin.
On metso kiimassa juuri kun kevät alkaa luonnossakin tuntua. Koppelo samalla mielellä, ja metso tulee aivan hulluksi, niinkuin ihminenkin välistä siinä tilassa, rupeaa omalla laillaan laulelemaan, hioo, sihisee, varsinkin koppelolleen, ja silloin se ei näe ei kuule mitään, saa juosta aivan pahki sen ajan kun se hioo, mutta sitten hsh! pysähdy silmäräpäyksessä kun hiominen lakkasi, muuten lentää pois tavallista vielä karkkaampana. Yrittää silloin kyttä varjoutua jonkin puun juurelle, mutta aina ei ehdi, joutuu kykkimään missä vain pitkät ajat, millä tuulella onkin metso, ennenkö taas uudesta alkaa. Sattuipa Alamäen Aapelille niinkin, että kun hionnan aikana kevätiljanteessa juoksi vesilakson poikki, luiskahti ja lankesi pitkälleen vesikkoon. Juuri silloin lakkasi hiominen. Mutta metsämies ei hellittänyt, makaa vatsallaan kylmässä lammikossa kauan aikaa, siksi kun hionta taas alkaa. Vaan olipa jo päässyt niin lähelle, että metso myös vaivatta putosi, ja se oli pääasia, jos kohta sai kylmän kylvyn.
Eikö tämä vetäisi? Mitäs on luonto niin!
Pontikasta myös puhuvat, ja että kuinka ne kehtaa. Mutta mene myös pontikkamiehen psykeen: ei se vain se pontikka, sen tuoksu ja lirinä ja rahat lakkarissa, mutta siinä on myös jonkinlainen hionta, tosiaan metsokin hioo, mutta myös kanainen pauhaa, huuhkaja kaukaa sekaan, kaikki kuusten, honkain humuäänet, se jo tuntuu mieluisalta. Ja kun vielä tippa hinkkiin, joku raadollisen kurjan omaan kurkkuun, maailma, tämä niukka, usein tyly maailma siinä hymyili kaikella viettelynsä väellä. Vei niin Kalle Kaunislamminkin siihen kuiluunsa vähitellen. Huomannutkaan ennenkuin oli ilmeinen viinankeittäjä, paitsi että pudotteli metsoja soitimesta laittomasti.
Mutta mitä sanoi lähimmäisten maailma?
Siitä soitimesta ampumisesta nyt ei niin, vaikka oli väärin, mitä ne ymmärsivät tunnottomassa mielessään: kaunis punaheltta kuusikon kuningas, pyysi hänet kuinka pyysi, höyhensi ja paistoi sen kristisielu kuka tahansa rakennuksekseen. Mutta pontikka jo sekoitti: kuljettaa hirtettävä kierosilmä tuota pirunlientä, juo sitä, sitten tappelee muuten siivo isäntämies, linnaankin pian, hävetä silmänsä puhki, näppii piika-Maijaa, emännällä itku, tiedä suurempikin suru, yömyöhällä kun toinen hulluna ajelulla. He eivät rakasta Kaunislammin Kallea, eikä oikein reirummat isäntämiehetkään ja muu miesväki: räähkä oli, kiusan hahmo, joutaisi olla siellä salollansa näkymättä, kuulumatta.
Mutta Kalle vain kulki, povi pullollaan, kulkivat isännät taas puolestaan Kallen mökillä, ja ilkeä elämä jatkui.
— Niin kuinkapa kävi! Eräänä päivänä nähtiin maantietä ajelevan — ka, Kaunislammin Kallehan se oli — mies, pää köytettynä kuin ennen tappelusten aikana. Mikäs hänellä? Onko saanut, hyväkäs, palkan hänkin edesottamisistaan, ovatko emännät rusikoineet niinkuin ennen Lapualla "raippa-akat" itse nimismiehen? Selitän:
Askaroipa Kalle kerran taas keittovehkeitänsä korvessa uuteen paikkaan, johon ne piti siirtää, ettei pianaikaa poliisi pääsisi jäljille. Tietenkin sakeimmassa metsikössä oli liikuttava, varjoista kuusiryteikkötä, sen verran vain lakeapaikkaa joskus että keltainen lehti pääsi hauskasti putoamaan pannun kannelle, kun koetti sitä milloin selässään, milloin sylissään kanniskella. Niin äkkää ylhäällä korpikuusen latvassa mahtavan metson. Komea otus syysaamuna kenelle hyvänsä, saatikka Kallelle, vanhalle soidintajalle. Ettei pitänyt olla pyssyä, hän olisi kyllä sen pudottanut, vaikka ei vielä aika! Niin juuri raskasta pannua raahatessa metso laskeutuu ryteikköön ja siivillään haapsotellen karkaa suoraan Kallen päälle. Tulee ja tulee, Kalle pannu sylissään kompastuu koholla olevaan kuusen juureen, jolloin vimmastunut metso syöksee hänen ylleen lepattaen siivillään ja alkaa nokkia kasvoja, osuen vihdoin silmään, niin että tuskainen sadatus pääsee hieman yhteenpuristetuista hampaista, — keteen peto! Kalle sanoo potkaisten kuparipannun syrjään, jolloin metso lähenee aivan hänen päälleen, mutta silloin Kalle itse onnistuu saamaan metson kurkusta kiinni, ja hetken kamppailun perästä viinankeittäjä on voittanut. Metsän kuningas vaipuu sammaleelle niskat nurin väännettyinä.
— Käy ensi kerran niin, että tulee saaliin saanut mies kotiin ilman saalista. Miehen silmää kivistää niin että täytyi jättää raskas metso sinne mihin pannukin, Kiiluisen puron sillan alle. Metson nokka oli näet tehnyt sellaista jälkeä, että piti pää köytettynä ajaa tohtoriin, tohtori komensi lääninsairaalaan, jossa otettiin pois koko Kaunislammin Kallen nokittu kiero silmä, niin että entinen suora vain jäi. Hyvä kun niin. Se maksoi monen pontikkapullon ja soitimesta ammutun isonlinnun voiton. Sitäpä noilla äskeisillä kärryillä Kaunislammin Kalle.
Mitenkä kummasti metso noin raivoaa? Valehtelenko? Ei, se seisoi sanomalehdissä, ja itsestäni tiedän että kun minä, yksi hyvä, myös kerran jouduin naarasmetson eli koppelon kanssa pursussa vastakkain, se kun oli vielä toimintakykyinen puusta pudottuaan, niin lintu oli niin kova vastus, että sai pyssyn perällä iskeä jaksonsa ennenkuin minustakin tuli murhamies, sillä mikä se on muu, joka tappelemalla ja kun sylipainissa vie hengen syyttömältä korven vapaalta kansalaiselta! Minä tosiaan lehdestä luin tämän metson tappoasian, ja mitä sillä on väliä, jos lehti sen kertoo taikka minä? Samalla se uutinen sanoi että "jonkinlaisena selityksenä tapahtuneeseen lienee se, että läheisyydestä löytyi kuollut naarasmetso."
Siinäpä se! Lentänyt koppelonsa pakeille, yhdessä jutelleet kanervikossa lehtien päälle lennellessä. On niitä asioita linnuillakin kukerrella, mistä tiesit mitä, kun on kerran ajatusta tekoon, niinkuin tällä Kiiluisen metsolla.
"Ei, pitääpä lähteä taas" ukkometso akkametsolle, ja lähti rytinällä lentoon. Koppelo jäi sinne kirkkain, iloisin silmin. Ja huomisin, kun taas tuli, tällä samalla aholla vanha toveri vainajana, silmä kiinni painuneena. Metsolta tuli silloin vähän koikahtava ääni, kuin korpin, siellä yksinäisyydessä. Kirosiko, vai — minä luulen paremmin niin — suruaan vain voihkaisi. Nousi sitten kuusen latvaan katselemaan, mitäpä hän koppelolleen, ja mihinkä sen? Ettei antanut elää, olihan täällä lääniä, virstat pitkät saa tähdätä kirkkaina syysaamuina, ei näy toista, ei kohinaa kuulu! Tappanut tuo hiipivä salakyttä kohta tyhjäksi koko korven. Ennen tiesi paeta edemmä, kun se aika tuli että paukuttivat, nyt on hengen meno edessä koska vain, lensi minne lensi.
Ukkometso oli kuulevinaan jotakin kopsetta kylältä päin. Hän kohottautui oksallaan, kaula kaartui majesteetillisena ja pää pälyi tulijaa alhaalta. Niin eikös tuo entinen taas mikä lie, joka on yläpäästään pilven karvainen ja kurkussa jotakin liehumassa kuin aurinko aamuvarhaisena kunnaitten takaa, siitä hän sen tunsi, se tulee, kantaa jotakin sylissään ja pysähtyy tuon tuostakin. Silloin metson valtaa kalvanut suru yhä katkerammin, siitä synkkä, hirveä vimma, niin että hän sen enempiä seurauksia ajattelematta lehahtaa latvastaan, laskee kuin pudoten tuota pilvenkarvaista (tarkoitti kaunislammin Kallen sinistä hurstihunttua) kohden ja käy päälle niinkuin kerroin.
Siinä oli sitten kaksi saman ahon kansalaista poistuneina. Surullista. Mitä he olivat kenellekään tehneet, ei verille nokkineet, kynsin raadelleet, rauhallisia marjamiehiä olivat, jyvän jonkin suuhunsa kokkosesta, olipa niitä siellä kydöllä, mutta tappaa, tappaa!
Syksyn laulu on aina vähän surullinen, vaikka kirkas päivä paistaa, mutta kun pihlaja on kuin itkien punainen, keItalehti lentelee kodittomuuttaan maaksi tullakseen. Sitä musta vesi hiljaa solisee keltaisille vehoille. Muut ei kuuntelekaan, nyt kun tuo mahtava musta olio on poissa, ja se toinen, mukavan kirjava, joka tässä usein istuskeli puron yli kaatuneen puunrungon päällä. Yksin soi sitä yksinäisyyteen.
– – – Mutta kun Kaunislammin Kalle tuli sairashuoneelta, lasinen tuijottava silmä nyt sen entisen kieron tilalla, hän oli hiljaisempi kuin ennen. Hätinä vastasi, kun vaimo Taava sanoi: "Sepä nyt oli erinomainen metso, mitä sinä sille teit?" "En minä sille mitään, kävi päälle vain". "Etkö sitäkään, sitä koppelota, joka löydettiin?"
"En, mitä minä sitä sinne olisin jättänyt? Mikä lie tappanut."
"Mutta se kosti niiden toisten puolesta, joita isä on tappanut!" Helmi tyttönen, joka kävi kansakoulua, sanoi, niin että se jäi okaaksi isän sydämeen. Siinä oli yhtäläinen viattomuus kuin lapsen silmät olivat palavan kirkkaat. Sillä syytti. Olikohan se niin? Kallen lasinen silmä kuin olisi entistä enemmän mietteissään tuijottanut ulos hämärtyvään iltaan.
Ka, sielläpä Mäkipään Vihtori! Vähän ottaneena tämä lihava, punakka isäntä ilmestyy tupaan.
Hetken jaariteltuaan, kun ei saanut kahdenkeskistä hetkeä, Vihtori kuihkaisi Kallen porstupaan:
"Et ole käynyt pitkään aikaan asioilla. Kyllä kai sinulla on tiedämmä?", hän vetäen pullon taskustaan.
"Ei ole tullut tuolla yhdellä silmällä laitetuksi."
"Hi hi hi! kyllähän sitä yhdelläkin silmällä näkee pihistää, pane vain valkia alle, kyllä niitä ottajia on!"
"Eipä tainnut tulla mitään – – –"
"Noh?"
"Ei ole halua", Kalle yksivakaisesti, lähti pihamaalle ja jätti Vihtorin pulloineen pimeään porstupaan.
"Niinkö meinaat", kuului mustan oviaukon kynnykseltä.
Niinpä Kaunislammin Kalle, yhteen aikaan jo melko heittiömäinen, nyt saneli.
Eikä noussut enää savu Kaunislammin takalistolta. Se savu, kytö kyllä paloi ja kantoläjiä nousi nevanorosta.
Ettäkö minä tätä uskon?
Usko jos tahdot, minä vain sanon. Ja senkin, että kun vihdoin jo Taavakin sanoi: "Eikö nyt pitäisi lähteä vähän metsälle, ruuankin apua tarvitsisi ja kahvirahoja", niin silloin Kalle kuin vihan perästä meni ja otti seinältä pyssynsä ja poistui ulos. Sieltä kuului kohta pamaus, oudon räikeä ääni, ja Kalle tuli sisään käsi verta vuotaen. Oli ollut vähiltä ettei mennyt nyt se lasinenkin silmä, pyssy oli näet lauetessaan katkennut, peräruuvi lentänyt irti. "Kruuperään" päin siis. Ehkä vähän ruostunut, kun oli riippunut seinällä ladattuna pitkät ajat.
Hyvä kun sillä pääsi.
Siihen Kaunislammin Kallen ampuminen, ei paukausta enää niillä main.
– – – kostoksi – – – oli Helmi-tyttö sanonut. Räähkä trokari tosin, viinan keittäjä, myyjä ja soitimesta ampuja. Mutta eräänä päivänä Kalle meni purolle, jonka sillan alla pannu oli, kuparinen pannu ja rahan arvoinen. Hän hakkasi sen kivellä lysyyn ja heitti syvimpään suvantoon.
Ettäkö minä tätä – – –?
Että, että – – – et tietysti uskonut. Ihminenhän Kalle vain oli, homo sapiens, ja mitäs niiden tunto tällaisista! Mutta ei sinun tarvitsekaan uskoa, kunhan kuvittelet, sama asia. Kuvittele vielä — niinkuin se kyllä olikin, totta minä Kaunislammin Kallen tunsin — että kumarteli monet vuodet juurikossa, kiskoi, kangotti, katkoi niin että yhä laajempi viri vilaji. Ja sattuipa vielä kerran niin että metso istahti aivan vainionaukean taa yksinäisen kuusen latvaan. Että uskalsi! Mutta kun ei ollut paukahdellut vuosikausiin; oli tiedämmä toinen mies.
Mutta se se vain oli, sama Kaunislammin Kalle, jonka kieron silmän korven Musta vei. Kaunisti vain! Kostoksi —? Kuinka se nyt oli, miltei ikään kauniiksi kostoksikin, vähän tunsi alitajunnassaan Kalle, vaikka olikin räähkä viinankeittäjä. Katseli tuota komeaa hahmoa, ja tietenkin ihaili, vanha pyytäjä. Mutta nyt vähän toisella silmällä, tosiaan toisella, sillä yhdellä suoralla silmällä, kun metso kuusen latvassa sivusuunnassa piirtyi hämärtyvää iltaruskoa vasten.
P.S. Mitäpä tiede tästä sanoi?
Sanoi että on todettu metson hyökänneen ketun kimppuun, joka myös oli tappanut koppelon, ja nokkineen sen kuoliaaksi. Saman se uskaltaa ihmiselle.
"Varsin mielenkiintoinen tapaus", toteaa prof. Kivirikko. Olipa nyt sitten Kalle Kaunislampi kuka oli.
RÖMPÄRI
Hyvä mies, niin että rumansointinen nimi vähän kuin särähtäen saattaa alentaa häntä, mutta mitenkä nyt kansa olisi voinut sanoa Strömberg, hätinä Römpäri itsekään enää, vaikka isä oli aivan riikinruotsalainen, jos kohta kauan jo Suomessa ammattiaan harjoittanut. Tämä tässä, Leo Römpäri, oli kyllä jo Suomen salolla syntynyt, suomenkieleltään vielä rempseintä lajia. Hän oli värjäri, ja se sana olikin vanhan ajan värjäreitä ajatellen kuin jonkinlainen halleluja ammatin kannalta. Se oli paljon korkeampi kuin esim. suutarin, minkä hyvänsä kräätärin ja sen semmoisen. Värjäri oli samalla jonkinlainen kemisti, puolittain herra, ja siksi ne usein sellaiset herran pojatkin, jotka eivät oikein koulussa menestyneet, rupesivat värjäreiksi. Jos ajoit maantietä muinen rakkarikärryillä sellaisen asunnon ohitse, jonka liikeoven päällä heiluili erivärisiä puulaikkoja orressa, niin että tuulella kävi hupaisa vilinä aivan ilmeistä sateenkaarta, tiesit varmaan, että siinä toimi joku Haakenperi, Weppäri ja juuripa, niinkuin tässäkin tapauksessa, Römpäri, oli siistit pitsiuutimet, pelarguunia ikkunalla ja sisällä fiikus taikka oleanderi, ja kahvia saatettiin tuoda aivan pianaikaa hopeatarjottimella, joka oli joko perintö vanhasta herraskodista, taikkapa itsekin ansaittu, sillä värjäreillä oli ennen hyvät tulot. Kansa näet ei ennenvanhaan luottanut tehtaan väreihin, eikä mielellään ostanut siellä värjättyjä lankoja, se tahtoi aivan kansallista perintäsineä, oljaanista, taikka turkinpunaa, jota osasivat oikein vain nuo edesmenneet Römpärivärjärit, se kesti sateen taikka paisteen. Ja sitten kun itse kudottiin niistä langoista kankaat, kuka ne "klanssasi", rässäsi sileäksi kuin kaupungin veran muu kuin tämä Rönipäri taas, niin että kun Saksmanni oli neulonut Römpärin klanssaamasta kankaasta uudet vaatteet, niillä julkesi näyttää itsensä minkälaisella kirkolla tahansa, kaupungin kivikadulla, maailmanmattien markkinoilla.
Olisittepa nähneet jonkin tuollaisen Römpärin, mieluummin maantiellä astelevana, hylkeennahkainen metsästyslaukku selässään, vaskitorvi olalta roikkuen ja pyssy tietysti, kun näet oltiin metsälle menossa! Kun väärät sääret lengahteli melkein kuin luokit jihtitautisen omistajan ilmeisen kankeasti heitellessä toista säärtä toisen edelle, se oli aivan historiaa. Sillä kun ei ollut rautateitä, saatikka linja-autoja, mutta maailma oli yhtä suuri, ja halu nähdä sitä palava, niin veikeä kisälli, varsinpa juuri värjäri, kun jostakin syystä tahtoi paikkaa muuttaa, sonnusti itsensä, heitti rensselin selkäänsä, veisti leppäisen ryhmysauvan käteensä ja niin lähti tuntemattomaan, monesti aivan vieraaseen valtakuntaan asti. Tuli siinä maantietä mitatuksi, niin että sääret todella vihdoin viimein aivan kaarelle lenkoutuivat, Ja käynti sai hupaisen, tahdissa nytkähtelevän näön, josta kuin itsestään syntyi seuraavakin laulu:
"På vägen
så trägen
går en vandrande gesäll:
när han kommer tili bondens stuga,
gubbarna stånda i rad och buga.
På vägen
så trägen
går en vandrande gesäll."(Maantietä matkaa, uuraana käy hän, kiertävä kulkija-sälli. Talonpojan tupaan kun astuu hupaan, ukkelit nousee, kumartain kuin herraa he kunnioittaa).
Se oli vasta yksi värsy. Oli muitakin, ja jokainen vanha värjäri taisi ne, vaikka olivat ruotsia. Melodia on iloisesti ja hupaisesti isosilmäinen, sääret nytkähtää ja jalka nousee lystikkäästi, kun taivalta tehdään.
Mitäpä sitten sanoisitte nykykansa, jos pitäisi ruveta nousemaan ylös klo 2, yöllä näet, taikka aamulla, mitenkä mä sen sanon.
Miksi kello 2? Sitä minä en ymmärrä itsekään enää, mutta niin teki värjäri, samoin mylläri. Oliko siinä aamuvirkkuudessa kuin jotakin sielun vitamiinia, sujuiko työ paremmin kun peikot kuiski ja puheli yksinäisyydessä, oliko vain vanha tapa, kuka sen sanoi, mutta niin Römpärikin, ensin kyypille, siniväripadalle, sitten muille kattiloille, prässitakkaan valkea, ja kankaita pahvien päälle kiertämään. Matalalla bassoäänellä kaikuili värihuoneesta yksi ja toinen lysti laulu vanhoilta vekkuliajoilta, kun nahkakaatinen hämmensi kattilaa, nosti ja laski lankavyyhtejä, työteli yksinäisyydessään sydämen halusta, toisten nukkuessa.
Se vain, että kun ei tunnettu sementtiä, ennen värihuoneitten lattiat olivat täytteettömiä palkkilattioita. Saapastele niissä talvisydämet, kuinkas kävi jalkojesi? Niinkuin Römpärin: kihti, kolotus, hienoinen poraus ja pieni sadatus aina silloin tällöin. Ja entuudestaan jäykistyneet maantienmarssijalat kangistuivat yhä enemmän, niin että oli jo kovin vaikea käydä metsälläkin, mutta pitihän sitä kumminkin. Ja se oli todella nähtävää, kuultavaa kanssa.
Tietysti kaikki varusteet niinkuin Römpäri oli nähnyt oikeilla isoilla herroilla, jos kohta vähän kansanomaisemmasti läpi leikaten, niinpä taskumattikin oli vain vanhanaikainen latuskainen, pyöreä lasipullo, ilman juurikudosta ja hopeapikaria korkkina, mutta oli kumminkin, josta sitten vieraanvaraisesti kannonpäässä kirkas muillekin, kun "hait stoi!" oli kajahtanut.
Kuultava! sanoin. Kun näet oli senverran päästy metsänsiimekseen, että hiukankaan leyhähti salolta, Römpäri kankeine säärineen kiljaisi huikean "pujaa! op me kissan!" laski Herkuleksensa irti, joka nyt oli oikeastaan yhdentekevä, sillä Herkules oli vain sekarotuinen hännänheiluttaja, joka ei koskaan löytänyt mitään, joku muu se aina jälille; mutta kunhan Römpäri uskoi. Ja sitten hän menetteli rattoisimmasti: mistä lie oppinut ja mitä tarkoitusta varten, mutta hän puhalsi kimpuraisella vaskitorvellaan pitkän, riemuisan signaalin, niin että kaikki katselivat kirkkain, iloisin silmin toistensa päälle. Ja metsä, aivan jo korpeen asti kajasi vastaan. Pujaa! kaikki ajattelivat hengessään ja tallustivat toivorikkaina lenkosäärisen Römpärin perässä.
— Tullaanpa sitten jo kamarioloihin.
Ai, ai, se oli vähän surkea juttu, kun Römpärin piti tuon kihtinsä takia vanhemmalla puolen ikäänsä ruveta aivan makuulle, makailla harva se päivä yhtämittaa ja sydämeenkin oli vielä mennyt, niin että kuinkas nyt. Ei ollut lapsiakaan hupulaiseksi, Ruusa vain, miellyttävä, lauhkea Ruusa. Mutta eihän hän ehtinyt kyökin puolelta joka hätään, niin että Römpäri siirrätti makuusijansa lähemmä ikkunaa, josta näki edes kuinka kottarainen kulki ulos ja sisään, liversikin jotakin: herrijee! kun ne panee mukavasti kun kevät rupesi tulemaan! "Pane Ruusa tuo ikkuna auki, että kuulen, mikä noita korvianikin on ruvennut vaivaamaan, mutta peitä hyvin jalat vaivaiset. Ääh, ääh, että pitikin näin käydä!"
Ja sitten hän oli hyvin kiitollinen kun joku kävi katsomassa: "Siellä olisi pöydällä polttamattomia, olla hyvä!"
Ne olivat "Armiroja", joita Römpäri ei koskaan unohtanut tarjota, itse hän veteli vuoteessaan pitkävartista merenvahapesäistä ja hopealla silattua piippuaan, niinkuin mestarismiehelle sopi.
Tuokion kuluttua Ilmestyy hymyilevä Ruusa kahvitarjottimineen, tuoksuvin vehnäsin ja piparkakuin, jotka vaikuttivat aina kuin juuri sitävarten leivotuilta. Tarjosivat ja kehoittivat ystävällisesti molemmat, jörö-, römeä-ääninen Römpäri ja suloisesti puheleva, rauhallinen Ruusa.
Pian rupesi Römpäri tuota: "– – – kun minä olin tuolla Askesundis", s.o. Ruotsin puolella kisällinä, toisen ja kolmannen, kymmenennen kerran samat jutut, mutta ei saanut olla muistavinaan, piti aina kuunnella samalla kiinnostuksella, ja mielihyvinhän sen tekikin, vähän kuin säälitti ukko Römpäri, ikämiespä hän alkoi jo ollakin, ja sitten tuo yksinäisyys.
"Ai ai ai!" hän turahti kun kerrankin yritti nousta jaloilleen oikein kädestä pitäen näyttääkseen, mitä hän oli kasvattanut sille pöydälle, jonka takana kottaraiset ja peipposet.
"Tuollaisia koitin, onkos nähty ennen sellaisia?" Hän oli kompuroinnut rävistämään aniliiniväriä läkkipöntöstä ruusupurkkeihin, niitä huoltanut, ja katso: sininen ruusu, aivan ilmetty sininen! Tuossa toinen, punangredliini, siinä kellervänruskea! Römpäri vaikutti perin tyytyväiseltä kun vieras niitä ihmetteli. Olikin ihmeteltävää. Ilmankos värjäri. Ei sellaista oltu nähty näillä kolkilla.
"Sitä kun tässä yksin makaelee, niin tulee kaikkea mieleen." Ruusakin siihen hymyili: "Onhan sillä papalla ne hommansa!"
Mutta papan tuli pahojakin mieleen siinä maatessa, päivästä toiseen, viikosta viikkoon aina vain, ja sitä myöten kuin kangistui ja köntistyi yhä enemmän. Kohta vain kepin kanssa vähän sai yritetyksikään. Niin siinä ärtyi ja kärtyi niin että tuli sanotuksi sellaistakin, joka ei ollut hänen muuten lauhkean luonteensa mukaista. Varsinkin Eemi-pojan tähden, Ruusan kaukaisen sukulaisen, jonka oli ottanut, yrittääkseen hänestä vanhanpäivän sädettä. Mutta pettyi, Eemillä oli sellaisia ominaisuuksia, että se ei häntä miellyttänyt, enemmän: hänen sydämensä sai tuon tuostakin tuimistua poika-rakkarin tähden. Joutua nyt petoksestakin kiinni koulussa! Römpäri itse ei ollut saanut käydä koulua, niitä ei silloin vielä ollut, varsinkaan sellaisissa salopitäjissä, jossa hän oli syntynyt, ja vain rippikoulun varaisena hän ei saattanut ymmärtää, että lunttauskaan oli muuta kuin rikos, hänen linjasuoran katsomuksensa mukaisesti sama kuin jos hän olisi ottanut Askesundin värihuoneesta kallista indigoa, kaupinnut sen ja ostanut viinaa.
Kävikin niin, että Römpäri ei jaksanut pojan kanssa, ei paljon apua prässiinpanossakaan Ruusalle, muuhun ei Römpärin liike enää pystynytkään, ajatkin olivat muuttuneet, maailma rupesi kaikessa tehdastumaan, niin että Römpäri oikeastaan yleisen asian kannalta katsoen saikin kuolla, niinkuin pian tapahtui.
Ei mikään nerokynttilä, mutta lystikäs pikkutuimassa lyhyydessään loppuun saakka. "Siellä olisi polttamattomia", hän vielä kahta päivää ennen kuolemaansa, ja aah ääh, ei tästä tule mitään, kohta minä menen kolin kolin!
Mitäpä sitä muuta kuin menee vähän hymysuin sellaisen, vaikka lähtevän luota; selvinnee kai äijä sellaisenaan.
Voisin ehkä kammarissani kehitellä sen, miksi Ruusa menetteli niinkuin kohta sanon, mutta en tahdo, "machina" kumminkin pianaikaa näkyisi. Saapa lukija itse osallistua.
Minun piti lähteä muille maille virkaani hoitamaan heti kun Römpäri-ystäväni oli silmänsä ummistanut ja viivyin niin kauan, että hänellä oli jo vaatimaton kivi, mutta sen ympäristönä vain pohjamätäs ja hoitamaton santa. Kas kuinka Ruusa noin, vaikka olikin muuttanut pois paikkakunnalta muutaman pitäjän päähän, sinne, Jossa olivat yhtyneetkin ennen, Leo Römpäri ja hän. Ei pensasta, yhtä yrttimuistoa. Mutta tottapahan tulee ja järjestää.
Ruusa ei tullut, eikä järjestänyt, vaikka kului vuosia, kymmeniä vuosia, ja kaikkien haudoilla kasvoi. Ei tullut Ruusa, ei tullut muita, sakea sara vain noussut siihen ympärille, jossa Römpäri nyt oli, taas yksin. Menin siitä ohi monta kertaa ja joka kerta ihmettelin.
"Kolin kolin —".
El, kyllä tässä täytyy ruveta toimenpiteisiin! Kuulin että Ruusa oli vanhana siirtynyt pois iäisiin hänkin, niin ajattelin että loukannenko ketään, vaikka sekaannun asiaan. Ja kun en itse jaksanut, toimin niin, että aina tuolloin tällöin hakattujen vesojen tyngät nyhdettiin pois, samoin sara, tuotiin kappale Kantelettaren "hyveä maata", siihen orjanruusun juuret ja siksi aikaa kun sen valjunpunainen kukka aukeisi, sain Louhiston Hilman luovuttamaan ainoan punaisen ruusunsa, Hilma kun itsekin muisti, että sekö se oli, se vähän jo harmaapartainen, ystävällinen mies, joka kulki kepin kanssa.
Kun toimitus oli täytetty ja ruusu hohti, muutuinpa kuin muiksi, lystiltä rupesi tuntumaan: "pujaa, op me kissan!", ja Römpärin vaskitorvi oli soivinaan niin että hautakivet kajahtaen vastasi.
Läksin pois aivan hyvillä mielin, iloisena, mitäpä sitä, niinpä kuin Römpärikin oli lähtenyt viimeiselle marssimatkalleen.
Kotvan kuljettuani muistin yht'äkkiä, että jospa minä tuon ruusun gredliiniksi, kun nyt kerran oli, saisivatpahan ihmetellä ja kysellä —. Mutta mistä aniliinipöntön nykyaikana? Ja kyllähän se punainenkin ruusu sanoi saman: Kost'Jumala! niistä monista polttamattomista ja niistä monista vehnäsistä ja piparkakuista, hyvän sydämen muistamasta. Kun vielä paljon muuta muistajaa ei silloin taka-aikoina nuorella miehellä ollutkaan.
Vaikka niin römeä —, käreä-ääninen, vähin tuiskava pikkutuittu, olitpa minulle kuin aurink' armas aamuvarhaisena sieltä värihuoneesi vanhuuttaan vihersini ikkunasta.
TUOHUS
Ei ole kaunis sana, vaikka onkin jonkinlainen kansalliskalevalainen, siinä on ristiriita primitiivisyyden ja kirkollisten perinnälsmuotojen välillä. Mutta kun olen jo ennen käyttänyt "Kynttilä" — otsaketta siinä Harjapään Hiljan jutussa, täytyy nyt sanoa tuohukseksi, joka tiedämmä tarkoittaa kynttilää jumalankuvan edessä, minä en oikein tiedä kun en ole niihin asioihin perehtynyt. Mutta oikeastaan tarkoitan sellaista pientä vahakynttilää, jonka kansa virittää pyhimyksenkuvan eteen kuin uhriksi jonkin toisen puolesta, jossa se sitten palaa sen minkä palaa. Ja sitä varsinkin kun se tuikkaa hyvin kaukaa suuressa tuomiokirkossa, kuin suuresta näkymättömyydestä; juuri ja juuri valjusti säde lankee, niin että ne voi aivan lukea.
Se oli Voigt!
Voigt?
Niin, vanha mies, joka asui yksin kanarialintujensa kanssa hellakakluunihuoneessa 6:nnen kerroksen keittiökäytävässä. Hän niin muistutti tuollaista muutaman säteen tuohusta. Pieni valo, suuri ympäristö, pitkä etäisyys kuin iäisyys, ja koska lakkaisi tuikkamasta, pian, pian. Mutta siinä kumminkin paloi ja paloi, ehkä kun Lizzi ja Luzzi auttoivat, nuo pienet keltaiset oliot, jotka saattoivat heläyttää kuin kulta-, kristallisuihkun ja sykähdyttää vanhan sydämen uuteen eloon: älä kuole ukki, minnekkä me sitten! niin olivat laulavinaan. Ja silloin Voigt meni ja puheli niille, taputti leualle ja saneli vastaan: enhän nyt toki, pikku ystävät, katsokaa kuinka päivä paistaa sinipilvestä, me elämme! Ja silloin tämä tuohus itse oli loistavinaan kuin useammalla säteellä, näkyi aivan urkujen luo, jossa urkuri harjoitteli helluntaita varten.
Se oli Voigtin ammattikin sellaista tuohuselämää, yhtä ja samaa samassa kumarassa saman pienen pöydän ääressä: nuottien kirjoitusta aamusta iltaan, musiikkia sieltä paperista, musiikkia Lizzin ja Luzzin kultalinnasta; todellapa se olikin kullattu häkki, vähän siis silmällekin.
Mitä siitä sai? Sen ateriaparkansa kuppilassa, sen kahvikultansa, jonka talonmatami keitti kun tuli varhain kolistelemaan. Mutta mitä muuta? Ei muuta. Sillä firma tarvitsi tietenkin ansaita provisiota, se kirjoitutti ja Voigtin oli kirjoitettava, firma maksoi minkä maksoi ja Voigtin oli otettava, eläköön jos tahtoo.
Voigtia ei ollut ollenkaan, oli vain firma, Voigtista ei saanut kukaan tietääkään, sillä muuten menisivät pian ja kirjoituttaisivat hänellä yksityisesti ja tuohus saisi kaikki rahat.
Niinkuin menivätkin jotkut, kun oli uusi tytön tyhmeliini sanonut tiskin takana, kun joku tiedusteli.
Ne jotkut ajattelivat: "Äijä tarvitsee rahan omasta työstänsä!" Mutta kun lähiaikana juoksutyttö vei vähän työtä Voigtille, ja ukko eli kumminkin, firma otti selville ja sai. Seurauksena ankara määräys: Voigtin on kirjoitettava vain heidän kauttaan!
Tuohus istui surullisena, ja kanarialintu huomasi ja valitteli visertämättä, niinkuin ne tapaavat ottaa osaa ihmisten ajatuksiin.
Voigt muisteli vähän katkeruudella sitä alaspäin menoa: Ennen Nikischinkin johdolla! Sitä hän joskus oikeutetulla ylpeydellä kertoi kuppilassa, kun sattui toveriksi joku samoin nukkavieru sivistyneempi ihminen. Ja Weingartnerin, kun tämä oli nuori —. Kun sitten hampaat alkoivat pettää, sai pasuuna räikkyä halpa-arvoisemmissa paikoissa, missä trikooprimadonnat kupletoivat ja sätkyttivät, ja vihdoin tänne Pohjolaan, vain nuotinkirjoittajaksi, yhteen kyyryyn tähän hellahuoneeseen, sinne kiivetä vanhan miehen, yksin ajatella; kaikki kuolleet siellä kotimaassa.
Kuinka siitä on pitkä aika kun äiti Grethenin piti pois! Voigt tunsi sen niinkuin olisin sanellut: hän sytytti kynttelin —, kenelle? Neitsyeelle tietenkin, mutta se oli kuin äiti itse, uskon, uskollisuuden muisto sieltä kaukaisen maan hoivihämännöstä. Niinkuin Friedakin, uskollinen kumppani, jolle myös sytytti. Ehkä muistaa pyhä Äiti, siitä ja paljosta muusta. Voigtilla itsellä oli ollut sama uskollisuus —; sen näki kyllä näistä hienoista kasvoista, nyt vain niin valkeista, kalpeuden ja hopeatukan takia.
75—80, ihmiset arvelivat ukista, ehkä enemmän.
Miettipä näitäkin yksinäisinä iltoina joskus, kun linnut nukkuivat ja kello tikitti.
– – – "No, älkää enää Lizzi ja Luzzi, ukki elää, ukki antaa siemeniä, livertäkää nyt, aurinko tulee!"
Ja ne heläyttivät sellaisen hallelujan että talonmataminkin suu oli kuin pikkulapsen iloisen piirros aapiskirjan kanteen, kun avasi oven ja tuli siivoamaan.
— Siitä tuli kyllä kohta toisenlaista, Voigt kertoi surullisena viimeiselle yksityisasiakkaalle.
Nyt ei hänellä ole ketään, ei ketään muita kuin nämä linnut. Kuoli matami, aina iloiset kasvot —.
Se oli minun oljenkorteni. Mutta ei se niin järkyttänyt kuulijaa, hiuksissa oli kuin glorian kajastus, jalo profiili kaartui kuin ylhäisittäin tämän kaiken sieluvaltiaaksi.
Menipä sama asiakas jonkun muunkin kanssa kerran katsomaan, muuten vain ja vieläkö eli.
Kyllä eli, niinkuin hän oli Lizzille ja Luzzille luvannut, ja vielä enemmän: siellä oli uusi elämä, kirkassilmäinen pieni suutarin Laura tuolta alhaalta. "Vanha Voigt on nuortunut, me visertelemme vielä kauan! Ja sitten viserryttää Laura, olemme sopineet niin. Ne tuntevat jo Lauran, katselevat päitään kallistellen ja lyhyeen sirkuttaen kun Laura tuo maitoa."
Eipä sitten eräänä aamuna kukaan ottanutkaan peittoa Lizzin ja Luzzin häkin päältä, ja se merkitsi, ettei saanut laulaa, kun ei päivää tullutkaan. Kun ei näet tullut ukillekaan enää. Kyntteli tuomiokirkon tuossa päässä oli sammunut.
Niin, sehän on ylen tavallinen asia täällä maailmassa, ja niitä on niin monenlaisia menoja sitten kun mennään myötäneuvoin. Olen minäkin ollut jonkinlaisissa. Tällaistapa Voigtia kerrankin saattelemassa sillä vieraalla maalla, josta Voigt oli tullut. Se matkalainen taas oli täältä meiltä päin, yksinäinen olija, tutkija, keksijä, siellä pitkän aikaa ollut niinkuin Voigt-tuohus täällä. Me kahteen henkeen saattelemme, ja niitä, jotka ajoivat, oli kaupungin puolesta kaksi ja hautuumaan puolesta toiset kaksi. Kun me nousimme vaunuistamme ja aloimme katsella mitä toimituksia tässä tulisi tapahtumaan, kaikki meni vireää vauhtia, ne neljä miestä kantoivat arkun haudan reunalle, ottivat lakin päästään niin äkkiä että mekään emme ehtineet kuin perästäpäin, ja yksi sanoi: "Im Gottes Namen", ja alkoivat laskea arkkua hautaan. Hetken perästä ei ollut muuta kuin kastanjain hyminä; mennä sitten minne tahtoi.
Voigtilla oli myös ollut kaksi saattajaa, kaksi pasunistia silinterit päässä, minäkin tunsin toisen.
Eivät tienneet yhtään tuosta Laura-tyttösestä, ja kertoivat että sinne ilmestyi pieni olento, joka pyysi saada setä-Voigtin kanarialintuhäkkiä, sanoi että tämä oli luvannut. Ja kun komisarjus kuuli asiasta, hän sen vahvistikin: Voigt oli viimeisessä paperissaan jakanut pikku jäämistönsä ja muistanut suutarin-Lauraakin, josta tuli nyt lintuin laulattaja.
Muuten, Voigt meni aivan säällisesti. Saksalaisella huolekkuudella hän oli vähimmästänsäkin säästänyt itselleen arkun, haudan ja vapaan kyydin, niin että silinteripäisten pasunistien ei ollenkaan tarvinnut hävetä. Eikä kenenkään talonmataminkaan surra ja huolehtia siellä menneen muistossa.
Kukaan ei virittänyt Voigt-ukolle kyntteliä, mutta hän oli tosiaan itse sellainen kaukainen valju valo, sammui madonnansa eteen kauniisti. Niiden sydänten muisto, jotka menivät pois siellä kotona, aikoja sitten.
VALOVIRTA
Kyllähän "kulassin" muistatte, vanhempi väki ainakin, niiltä taka-ajoilta kun ensimmäinen maailmansota myllersi esiin kaikenlaisia kansalaisia tämän elämän menoon. Tuli ja meni miehiä, jopa naisia, tuntemattomasta tuntemattomaan, sähisivät, pihisivät kuin läheltä nähtynä meteori taivaalla, etten sanoisi lentävä tähti, joka nyt on sellaisesta ehkä vähän liian runollista. Yleisenä paronina oli: osta mitä tahansa, pane hetkeksi talteen, rikastut! ja ne ostivat, ja halvalla, kun toiset tomppelit, jotka eivät tienneet, myivät siinä luulossa että hyvänkin hinnan saivat. Mutta kaikki nousi, ne myivät uudestaan, jotka olivat ostaneet, rikastuivat tuhottomasti, ja niin tuli "kulassi". Hän, tosiaan siihen saakka tuntematon suuruus, ilmestyi silkkirinnuksisena, silinteri päässään ja hopeapääkeppi kädessä Helsingin esplanaadille, asteli arvokkaana, hitaasti, tervehtien vastaantulevia ystävällisellä hymyllä hyvin harjoitetuin plastillisin liikkein. Hän näyttäytyi Kämpissä kierrellen voileipäpöytää saketissa ja raitahousuissa, ryhti kuin hovimestari Parviaisen Tukholman Hotelli Rydbergissä. Hän pani iltaisin pöydän koreaksi, ja varsinkin oli ikimuistettavaa kun hän sulkema-ajan jälleen, taikka isänmaallisesta juhlasta tultaessa, kuljetti seurueen asuntoonsa, loistohuoneustoon jossakin esplanaadin varrella, avasi salien ovet, soitti haltijahengen esiin, kannatti samppanjapulloja, avasi kullankiiltoisia sikaarilaatikoita, jonka kaiken läsnäolijat oppineet ja sivistyneet, mutta sosialisesti köyhät saatanat ottivat nöyrällä tyytyväisyydellä vastaan, kumminkin joskus salaa toisilleen silmää iskien. Kaapro Hemmi se oli tämä isäntä, ja se seisoi metrin korkuisilla kirjaimilla hänen asumansa talon seinällä kunnioitusta herättävästi.
Ja entä Willehad Liljanen, toista lajia! Hemmi kohtalaisessa ruumiillisessa kunnossa, pitkä, solakka, mistä löytynytkin, Liljanen lihava, röhömäinen, aina autolla, tukevuus siitä että söi ja vähän joikin päälle, joskaan ei liikaa, petkuttajat, oikein isot nimittäin eivät koskaan juo, kuinka muuten osaisivat. Hemmi oli yksinäinen, Liljanen joukollinen, piti salonkia, rouva ratsulla, tytär koirien kanssa. Suuressa salissa möyhinä. Frakkiniekkoja, univormuja — mitä minä näen: kaksi kenraalia keskustelee — kvartetti kaikaa sivuhuoneesta, sinulle kilisi ja kalisi mitä vain.
Tietysti sellainen mies kuin Liljanen pääsi myös sivistysjohtokuntiin ja hallituksiin sanomaan painavan sanansa.
"Paljonko pani Hemmi?", toinen toiselle, jolla oli käynyt listan kanssa.
"Sata!"
"Tuota juutasta! Eikö hellinnyt enempää?"
"Entä Liljanen?"
"Kaksi!"
"No, olisi sekin saituri saanut panna vaikka miljoonan!"
Mutta hyvä näinkin. Opistoasiamiehet juttelivat.
Ja sitten: — totta pee heistä pitää kauppaneuvoksia tulla!
Ja tuli; kauppaneuvos Hemmi, kauppaneuvos Liljanen —; samppanjaa, autolla, ratsulla, koirien kanssa —; hovimestari Parviainen. Taikka tämä Bång, joka muurautti huvilan, eri rakennuksen, roomalaisen tusculumin kahdelle hengelle, josta alkoivat.
Voi senkerran, sitä kylpyhuonettakin: "marmorikivestä lattia ja peililasista seinät" —; mistä tiesi kansanlaulu juuri tätä tapausta varten sanoa, vai teetättikö Bång kansanlaulun mukaan.
Kuka oli Bång sitä ennen? Ei kukaan. Yhtä vähän kuin sen jälkeen. Kun näet hän romahti, Hemmi romahti, Liljanen olisi romahtanut ellei kuollut.
Mikä niitä romautteli?
Mikä väitöskirja tämä on!
Kuka sen sanoi, kaivoi, selvitti? Enkä minä sanoisi, vaikka tietäisinkin, kansantaloudellinen tutkielma tulisi, huh! Minä vain niin kuinka ma näin, romahti taikka ei, parempi jos romahti, runokin helähti. Niinkuin pyrkii vähän soiskentelemaan tässä, johon nyt tulen.
Se oli se Valovirta.
Kun ne listan kanssa Turun yliopiston hyväksi, niin minä ajattelin, jospa minä akatemian, sellaisen jossa vain laulua, puhetta, kurkkuja hoideltaisiin. Tein listan, ja ihmiset panivat, moni kysymättä lausumatta setelin ennenkö sain sanomiseni loppuun.
Meninpä Kämppiinkin, jos sattuisi siellä joitakin sopivia istumaan, ovat hyvällä päällä pianaikaa ja antavat. Aivan oikein, siellä oli kaksikin yhdellä iskulla, molemmat vielä entisiä laulajatovereita. Tiesin vähän kuulemalta, että olivat ruvenneet hekin hiukan kulasoimaan, oli kai sen verran kauppiaan verta. Hiukan vain, sanoin, tuollaisten Hemmien, Bångien, Liljasten rinnalla, jotkahan olivat aivan sillä galeijalla. Näillä toimensa, vähäisensä, mutta siinä ohella. Ja mikseikäs se oikeastaan kävisi sitenkin päinsä, jos oli taipumuksia, niin ettei omatunto yhtään lyönyt, vaikka pisti taskuunsa toisen sievoset satatuhatta, mene tiedä miljoonan, kuinka suuri talokin oli.
Pistätkös Valovirta tähän listaan? Hänet minä paremmin tunsin, ja ilkesin ensiksi. Ja kuinka hämmästyn kun hän heti, pari sanaa sanottuani, näkyy piirtävän siihen 5000; — ja rupeaa laskemaan seteleitä pöydälle. Hänkin näin, sillä, jospa joku Hemmi 100.000 jne., se oli eri asia, ammattipetk... ammattiedustaja, — asioitsia, mutta oliko Valovirtakin, entinen Stjernström, päässyt näin pitkälle! 5000 mk. oli näet vielä silloin suuri raha. Minäkin olin juuri niinä päivinä kirjoittanut vaivalloisen tutkimuksen suomalaissukuisesta säveltäjästä, "Ruotsin musiikin isästä" Johan Helmich Romanista, ja minulle oli siitä merkitty 75 mk. Niin että laskinpa pikaisesti päässäni kuinka paljon historiaa minun pitäisi kirjoittaa saadakseni tuon 5000 —. Vaikka olisin saanut kirjoituksestani sen, minkä iso ponssari, minkähän sai, monta sataa. Sanoinkin sitten kiittäessäni vanhaa, taas näkyviin tullutta kaveria, että: "Sinulla taisi olla rahaa!" Niin hän vastasi ja sanoi: "No sitä on niin paljon, että ei se lopu, vaikka kuinka ryyppäisin", ja paiskasi samalla jonkin pienen ruskean pikarin kasvoihinsa.
"Oletko sinä vesipoika edelleen", hän jatkoi, "olisin tarjonnut?" "Mutta ota ja syö!" Ja hän tilasi hanhenpaistia, jonka minä tyytyväisenä nautitsin.
Se toinen sitten pani vain 1000. No hyväpä, hyvä sekin.
Kun kerroin kohtauksesta joillekin toisille ja ihmettelin kuinka se Valovirtakin niin, he sanoivat: "Joo, etkö sinä tiedä, sehän on ostellut taloja ja tiloja, että lompakot fastoja pullollaan. Äveriäs, äveriäs mies perin, pärjätty, hoiti virkansa eli ei."
Minä kun en ollut pitkiin aikoihin liikkunut sellaisissa paikoissa, en tiennyt. Nimittäin että aina kun Valovirta tuli kaupunkiin ja Kämppiin, jossa hänellä oli vakituinen huone, asui eli ei, kvartetti piti olla ja hyvä, niin että itse sai laulaa "— — ain' Herran käsi laupias sun kulkus johtakoon!"
Sen piti saada mitä vain, ja usein oli vielä pataljoonan musiikki, joka puhalsi että ikkunat tärisi. Valovirta ei itse ollut viitsinyt opetella soittamaan, vaikka oli herran poika, mutta piti kovin soitosta, ja oli itse kvartettilaulaja. No nyt pelattiin ja otettiin ilo irti, mitä siinä joku tuhat sinne taikka tänne!
Sellaisia kertoivat.
Eihän sitä nyt tietysti kadehtinut, mutta tuli kumminkin tällaisia kuullessa mieleen että peeveli kun ei pidä olla tuota liikeneroa, kulkea tässä listan kanssa ja kruuvailla viheliäisiä kurkkuja! Panisin minäkin musiikin pelaamaan, tuottaisin vaikka Caruson tahi Frieda Hempeiin esi laulajaksi tolloille.
Nojaa! Sanoa kuin kanssaveljeni Aapeli Kakkarainen ennen lapsuusajoilta alemmuuskompleksissaan: maanmoukka, tunkion toukka! Sitäpä näiden rinnalla, että hyvä kun hanhenpaistia!
Enkä minä sitten enää nähnyt Juho Valovirtaa, kuulin vain joittenkin vuosien perästä, että eipä hän muka ollutkaan enää erikoisempi ponssari.
Sitäkö samaa laskiaisahdetta alas kuin ne, niin, taisi saada sanoa kaikki? Se on nimittäin niin merkillinen asia, että ne todella tulla huristivat sieltä ylhyyden laeltaan koko kulassimaailma, sekaantuivat alhaalla toistensa rykelmään, päät, jalat sekaisin kolisten, siellä huivipäinen, hattupäinen proletaari, knallit, silinterit, karvanaapukat ja niiden kantajat, yhtä maata kuin maalarin housut. Katosivat Hemmit, Bångit, ei enää marmorialtaassa, suti syyhyn linjasaunassa Sannaliisa niinkuin muiltakin alemman maailman kuolevaisilta, eikä kukaan heitä muistanut ollenkaan, kun vuosia ennätti mennä.
Anna sinä selitys tähän, minä en ymmärrä, sanoin jo! Ei nyt luulisi pataljoonan musiikinkaan niitä miljoonia pois puhaltaneen, ja vaikka kvartetti lauloi: "– – – nyt veikkonen juo!"
Ne taisi pitää olla perustukset ja jonkinlaiset alkuriitingit, vaikka sanotaankin että: afäär e afäär! Mutta kun ei ollut, niin saattoipa sitten vähän oudolla tavalla helistä runoa valovirta, minä kohta.
– – Tutkiessani kutka olivat aikoinaan rakentaneet Suomen kirkkoja, ja minkälaisia ne olivat, jouduin käväisemään miltei vaikka missä pitäjässä. Pohjastuinpa myös N:n pappilaan, selvittelin arkistossa asioitani ja juttelin rovastin kanssa, niin muistin että täällähän se oli syntyisin Stjernström eli Valovirta, "Junnu" toveripiirissä.
Eikös ollut niin? "Kyllä", rovasti vastasi, ja että hän oli täällä nytkin.
"Hauskaa, minäpä otan ja käyn katsomassa!"
"Ei sinne taida voida nyt mennä, sairas on ja muuten vähän erikoisissa olosuhteissa." Ja rovasti kertoi minulle tarinan:
Juho Valovirta asusti alkuperäisellä sukutilallaan, mutta se ei ollut enää hänen, vaan pankin, eikä siellä asunut muita kuin hän ja eräs apunainen.
Perhettä oli, mutta heidän täytyi olla toimissa kaupungissa, aivan vaatimattomissa, hyvä kun elivät itse, ja miehen ei kannattanut sairastaa sairashuoneella, oli koettanut pyrkiä vanhaan kotiinsa.
Ei ollut tuloja, ei varoja, ei eläkettä, yksityisissä toimissa ja liiketehtävissä kun oli ollut, pankki myytti niin että ei ollut — rovastin täytyi vähän kuin alennetulla äänellä se sanoa — vuodettakaan, lattialla vain patja, ja sen ääressä tuolilla kynttilä, se joka kai sieltä nytkin paistaa; rovasti vilkaisi ulos, työntäen uudinta syrjään, oli jo tullut pimeä. Sellaista oli ollut, kun hän joku aika sitten kävi katsomassa sairasta miestä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan —.
"Ain' Herran käsi laupias" —; "ei lopu!"
Mikäs siinä, kivipankki, kiveäpä sydänkin, ihmiset olivat, mutta eivät enää, kun ei ollut seteleitä.
Se "valovirta", heittipä sen tähti taikka muu tuike veteen, on aina minua kuin liikuttanut, siinä on jotakin romanttista melodiaa, ja mollissa kuin luonnostaan. Se näkyi nyt taas, kun tulimme joen rannalle ja Stjernströmin kartanosta valju tuikku lankesi veteen, niinkuin se usein kajastaa sillä lailla varsin kauas.
Olivat katkaisseet virran, senkin rovasti mainitsi.
Eipä siinä sitten muuta kuin auto kotipitäjää päin, hyvä ajella, kuivat tiet.
Anna mennä vain viittäkymmentä, ei tässä enää näinkään illalla mitään liikettä!
— Jo Mikkelin tienoissa lakkasi se valovirta joksikin aikaa, kunnes Stjernströmin tila joutui toiseen hoitoon, jolloin tulet taas syttyivät. Sanomalehti tiesi että "Junnu" oli vuorostaan heittänyt liiketoimet lopullisesti.
TAKAISIN
Ei Keilhack, Friedrich Keilhack ole mikään fantasia- eli kirjoituskone-ihminen, hän oli aivan luuta ja lihaa, joskin laihempi kuin moni sinä ehkä, ja minä ainakin, häpeä sanoa, mitäpä muuta vaatimaton musikantti vaatimattomassa maaseutukaupungissa täällä Pohjolassa. Hänen nöyrät, harmaansinervät silmänsä kahdenpuolen vähän kyömyisen nenän vartta katselivat joskus minunkin vähäpätöisyyteni puoleen, että mikä se on tuo pikkuinen pojannaskali, joka aina istuu etupenkillä huutokauppakamarissa silloin kun siellä kansantajuisen luennon jälkeen kaupunginkappeli soitti jälkimusiikkia, Millöckeriä, Gunglia ja aivan Straussia. Vaasahan tämä oli, mukava kaupunki, jossa esplanaadit tohisi kun meri vaahtosi Merenkurkusta. Pikkanen tosin, aivan pikkanen, mutta kulttuuria perin täynnä, musiikkia ja muuta hienoutta.
Sinne oli Keilhack pohjastunut Saksasta jo nuorena miehenä, puhaltanut siliviliit huilua vuosikausia, ja ottanut emännänkin, Kristiinan, "justiinsuolatun" juuri sieltä, josta niistä saatiin, nimittäin Kristiinankaupungista. Tarkoitan, että tämä Kristiinankaupungin Kristiina oli yhtä ihana kuin miltä Kristiinan kuulu "justiinsuolattu" silakka maistuu kun syysmyrskyt alkavat soida ja tuli palaa ensikertoja kakluunissa. Niin, juuri hellakakluuni-vinttikamarissapa Keilhackitkin asuivat, eihän kaupunginmusikantin kannattanut huoneustoa pitää, ellei sivutoimenaan sorvannut, kuten Schimmrich, tahi korjannut kelloja, kuten Hecht, toiset kaupunginmusikantit.
Kristiina makasi vielä vuoteessa Keilhackin keitellessä kahvia.
"Täällä on kuivaa", Kristiina sanoi, "yhtä ja samaa, eihän meillä ole muuta seurapiiriäkään kuin nuo Schimmrichit, Hechtitkin ovat jo olevinaan hienompia."
"No, en minä tiedä", Keilhack, "kaunis kaupunkihan tämä on, viisi esplanaadia, meri hyrskyy ja purjeet lepattavat. Ja on täällä hauska soitella kun on sivistynyttä kansaa, joka ymmärtää yhtä hyvin ja paremmin kuin Saksassa."
"Joo, mutta, kun ei saa tanssiakaan. Pasiin ei viitsi mennä ja parempiin ei pääse musikantin rouva. Mennään pois!"
"Mihinkäpä sitä sen kummempaan, kun on musikantiksi luotu! Soitteli vain, lirutteli täällä, helppo työkin."
Mutta Kristiina-rouva piti päälle, hän ei viihdy, hän menee vaikka Kristiinaan takaisin, ellei tästä tule muutosta.
Keilhack parka, nöyräsilmäinen! Piti hakea Poriin, jos siellä onnestaisi paremmin.
Mutta se vasta kuiva kaupunki oli, meren santaa, näkinkenkien ja kilpikonnien olotila, Lattomereltä Yyteriin yhtä samaa, hätinä paju kasvoi. Ja koko kaupunki hätäkasteessa vanhan tulipalon jäljeltä. Se nyt että oli tuo Kokemäenjoki, josta lohta, ja voi helkkari, siikaa, joka oli laihan Keilhackin kuin elementti: siikaa, silakkaa, lohta! Sillä vatsalla sitä soitteli "Kerjäläisylioppilasta" Palokunnantalolla. Ja pian muutenkin oleentui, hyviä kavereita muut musikantit, ihanat urut, kauniit kellot kirkossakin käydä. Niin Keilhackin mielestä, tiedä kuinka Kristiina maailmassansa. Pianhan Keilhack'kin tuli tietämään tuon "Piru oot, jos Porist oot!", kuka hirtettävä senkin sanan keksinyt, joka on kuin sammumaton iankaikkisuus. Mutta hän Keilhack, nyt kaikista vähiten se potentaatti, sillä hän oli rauhallinen, hyvänsuopa, hiljainen kuin silkkitohveli, vähänpä kuin tohvelisankari oli todellisuudessakin.
"Silakka!" sanoi Kristiina, joka aivan pian alkoi tulla tyytymättömäksi täälläkin, "panee tohon paikkaan makuullensa sen, siinä ylihuomisin, ellei käsin käännetä."
"Justiinsuolattu rakas!" Keilhack sävyisästi vastaa: "Mikäs täällä ollessa, meidän rupeaa käymään hyvin, minähän alan saada yhä enemmän pianonvirityksiäkin, niin että jos tätä jatkuu, me vuokraamme siivollisen huoneuston, tiedä vielä hankimme oman talon!"
"Tällainen pesä! eihän täällä pidä kanssakäymistä toistensa kanssa muutakuin saman ammatin tämä ukko, tuo ukko: lyseonopettajat, kansakoulunopettajat, kauppiaat, papit, sitten muusta kansasta aina ammattiryhmää myöten, nämä nyt vasta hulluja ovat! Suomalaiset musikantit, saksalaiset musikantit! Ja niilläkään ei muuta kuin tuo iankaikkinen sikaarinpätkä ja olutpullo!"
"Hohoi", Kristiina, "ymmärräthän sinä rakas Friedrich, kun ei lastakaan", Kristiina tuli alakuloiseksi.
Mitäpä siihen Keilhack, itsekin tuli alakuloiseksi. Hän lähti Lattomerelle kun oli vapaa ilta.
Siellä oli niin ihana iltaruskon viiru, että sydän riemastui. Aava aukea, kun olikin entinen meri, siinä sammuvat sinimetsän rannat, tie putkena poispäin, jotakin iäisyyttä, iankaikkisuutta vähäiselle ihmismadolle tässä keppi kädessä. Mitä Saksassa: vuorta, louhta, niska vääränä katsella, ei tätä, ei tuota vuorenseinämää edemmä, ainakaan siellä Saksin puolessa, niinkuin pussissa tämän lakeavapauden rinnalla. Tuulee, tuulee kyllä, että lakista aina kiinni, mutta pysyypä virkeänä tässä nukkumatin maailmassa. Mitähän tämä muuta on kuin unta, tämä elämä, sitä näkee minkä näkee ja sitten sammuu, mihin sammuu, vaikkapa tänne Porin santaan.
"Kristiina, huomenna on hauska konsertti, soitamme vain Straussia. Hommataan yhteinen pöytä, tulevat Kronkvistilaiset ja Taipaleet. Keitäppä kuppi kahvia, etten minä aina, olisi niin mukava juoda sinun keittämääsi!"
— Nukuttiin yö, elettiin päivä, illalla kuultiin konsertissa uusia: Keilhackit menevät pois!
No minne, herranen aika, hiljanhan herrasväki tuli?
Joo, se on sillälailla että Friedrich tahtoo kotiin, hän ei viihdy täällä.
Niinkö se onkin, tässä joku aika sitten sanoi meillä pianoa virittäessään, että hän viihtyy mainiosti, ja vielä ettei hän tiedä, mikä häntä tänne vetää. Sanoi, että täällä hän on ruvennut käymään kirkossakin, soittelee tuo uusi urkuri ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa niin mukavia vanhoja kappaleita.
– – "Kuules Friedrich, mitähän jos mentäisiin Saksaan tykkänänsä?" Kristiina yön hiljaisuudessa, kun harvinaisuudeksi ohiajava rautapyöräissikka sattui herättämään ja jouduttiin vähän valvomaan.
Keilhack oli juuri juoksennellut nuoruuden muistoissaan kotikylänsä vainiotiellä, joilta mailta ammoin oli joutunut suurkaupungin kivikortteliin, yhdeksi numeroksi tuhansista pikkumuurahaisista, sen laitakaupungin vähäväkiskeossa.
Kristiinan puhuttelu tuntui silloin kuin pistokselta, rupeaisiko hän nyt sinne tahtomaan: kuolleet, hajaantuneet, kaikki yhtä umpea, ladut haukena, hän jo ajatteli Pohjolan kuvakielellä. "Niin, Friedrich, eikö täällä kaikki ole niin pikkumaisen matalaa? Sinä kun olet kertonut sieltä ja olenhan lukenut vähän siitä suuresta maailmasta. Ja niin kaunista siellä on, Saksin-Sveitsi, siitähän jo maantieteessä luimme, ja Elbe, ihana Elbe, ja Rafaelin madonna– – – Mennääs, Friedrich!"
"Mutta olisiko se tarpeellista, juuri hyvään alkuun päästy?"
"Mitäs sitten täällä, tässäkö samaisuudessa vanheta, valjeta, kuolla?"
"Niin, mutta mitä on ihmisen elämä, tämä sääsken surina, vaikkapa kauniinakin kesäiltana? Surisi missä surisi!"
"Sinä lallus, niin pessimistinenkin aina! Eikö sinunkin olisi hauskempi puhallella suuressa konserttisalissa, oopperassa, jossa ihmiset frakissa ja gaalassa, ja sellainen muun meno?"
"Niin, jos pääsisin, tekniikka mennyt alaspäin, mutta täällä kyllä kelpaa."
Sen tapainen keskustelu päättyi Keilhackin vienoon kuorsaukseen, eikä Kristiinaa haluttanut yksin puhella yön muussa hiljaisuudessa.
— Mutta se siitä oli, että herrasväki Keilhack ennen pitkää lipui Stettinin laivan toisessa luokassa Saksaa kohti. He olivat antaneet kaiken vähäisen omaisuutensa mennä vasaran alle, vähäiset kapsäkit vain kädessä ja niin mentiin.
Philippstrassen III luokan vaatimattomassa hotellihuoneessa herrasväki Keilhack yhtaikaa poukahtaa istuilleen möyheitten peittopolstereitten alta: "Kuka ampuu kanuunalla keskellä yötä!"
"Hyi kun mä peljästyin!" Kello on vasta 4, yritetään ja päästään hiukan uuteen uneen. Toinen paukaus!
"Tämähän on aivan pirua!" Kristiina tempperamentilla. "Mitä ne tekevät, Friedrich?"
Keilhack haukottelee: "Ne tuovat maitoa ja olutta."
"Tollalailla?"
"Niin, ne ovat hirveän paksuja tynnöreitä, joita ne paiskivat korkeilta vankkureilta katuun."
Aviopari Keilhack ei tahdo saada enää unta, ei Friedrichkään, hänen hermonsa ovat hiljaisessa kodissa tottuneet Ihmistavoille, vaikka ennen poikasempana nukkui kuin tukki tällaisiin paukauksiin.
Vanhalta muistolta Friedrich kyllä nytkin alkaa kuorsata, mutta Kristiina heitteleikse levottomana ja sadattelee hengessään noita kirottuja untuvapolstereita: mikä täkki tämä on, eihän tällaisen alla voi nukkua!
Sitä hän aamulla ärtyneenä Friedrichillekin.
"Se on maan tapa."
"Mitä varten vain yksi pala sokeria", Kristiina kahvipöydässä, "ja miksei kermaa?"
"Se on maan tapa."
"Saisinko lasin maitoa", Kristiina päivällispöydässä.
"Jaa meillä ei ole nyt maitoa!"
Kristiina katsoo kysyvästi Friedrichiin.
"Se on maan tapa."
"Tämäpä nyt kamala maa!" ajattelee Kristiina, mutta ei puhu mitään, hänhän tänne tahtoi.
Sellaista se sitten oli pitkin matkaa, Kristiina aina kapinatuulella, aina henkensä kaupalla kadun yli, aina vanullansa, jännityksessä. Junakin suusanan lausumatta, ei kellonsoittoa, ei pillin vihellystä, sen kun lähtee siinä silmänräpäyksessä.
He saivat asunnon sellaisessa paremmin köyhälistön vuokrakasarmissa, jossa on aina kymmeniä "Zimmer frei" paraati käytävän kumminpuolin. Minkälaisen? Alla jyskettä, yllä jyskettä, sivuilla pauketta, tappelivat, kirkuivat ja heittivät toisiaan jollakin. Kuinka oli ollut Porissa? Iankaikkisuuden hiljaisuus, ainoaa häiriötä yöllä, jos kollikissa sattui kolkolla äänellä ulkona naukaisemaan.
Keilhack tiesi luonnollisesti kaiken tämän, hänhän oli Saksista muuttaneen työläisen, sittemmin Berlinissä hiilen kantajana toimineen isän poika, jonka kasvantomaailma oli juuri tällainen zimmerfrei-asuntola. Mutta Kristiinalle se oli uutta. Äskeiseen vielä, sekin oli uutta kun ei voita ollut pöydässä. Mitä tämä merkitsee, hän jo vähän arasti katsahti Friedrichiin. "Se on maan tapa, ei saksalaisen kannata voita syödä joka-aikaisessa olossa."
Kristiina ei enää iljennytkään sanoa Friedrichille, että hänen tekisi mieli niin lapsellista asiaa kuin silakkaa. Vaikkapa ei justiin suolattuakaan, kunhan jotakin sen sukuista, mutta täällä ei näkynyt missään.
Pieni sivuasia sitten: Millä herrasväki Keilhack tuli toimeen? Niillä yhä vähenevillä jäännöksillä, joita oli saatu Porin hynttyitä vasaroitaessa, lisää ei tullut juuri mistään. Kaikki vakinaiset paikat ammoin miehitetty ja toisia odottajia vaikka kuinka paljon. Ja aivan niin kuinka Keilhack oli jo Porissa arvellut: mihinkä hän, "dorfmusikant", kyläpelimanni uudempien, rutinoidumpien rinnalla! Ei ne ottaneet kuuleviin korviinsa.
Ainoaa ansiota siis satunnainen "hineinspringen", sijaisuus, jos joku sattui sairastumaan jossakin pienemmässä varietee-, operettiorkesterissa, milteipä jo punaisen lyhdyn paikassa. Mitä niistä tuli? jos ei paljon maksanutkaan siihen aikaan Saksa, tarvittiin toki stehbierhallessakin, joka oli herrasväki Keilhackin hotellimuoto, jotakin.
Niilläkö tuloilla näkemään Dresden, Elbe ja Sikstiininen madonna? Spree ainoaksi vesimaisemaksi täällä Berlinissä, likainen rajapuro. Mitä se oli komean, vinhasti rientävän Kokemäenjoen rinnalla, Kristiinakin jo itsekseen ajatteli.
Mutta Wannsee, oikea järvi ja humuhongat! Kyllä, mutta se maksoi tungoksen, tuhansien ihmisten tungoksen, levottomuuden, hälinän, niin ja niin monta olutseideliä, joiden tiimalta sitten hotellin verannalta katseli kanootteja. Kaikkialla muualla: "Eintritt verboten".
Asusta siis aamusta iltaan, illasta aamuun köyhälistöpalatsissasi, jysky yllä, jysky alla.
Mutta seurapiiri? Tässä tämä matami rappukäytävää luutuamassa, hameet ylhäälle sidottuna, niin että puukenkäinen paljas sääri vilkkui. Tässä tuo kukkamummo, hei, ja fleischermetzgerlikat verisin kaadein, hän, joka aamusta iltaan myyskenteli vahaisia yökynttilälaatikoita, noista puhumatta, jotka harso silmillä lähtivät liikkeelle vasta illan, yömyöhäisen tullen. Nyt Kristiinan silmät aukenivat: hänhän onkin ollut yläluokkaa, jos kohta vain konttoristi, hautaustoimiston konttoristi, mutta kumminkin. Ja ne toiset siellä kotona, nekin olivat yläluokkaa, Schimmrichit, Kronkvistit, Ahlbäckit, täytyi hiljaa hengessään tunnustaa. Täällä nyt ei saisi seurapiiriä, ei seurapiirin liepeillekään.
Tällaistako se olikin? Niin, kun Friedrich oli vain hiilenkantajan poika, kaikki sitä paitsi kaikonneet, hävinneet mihin hävinneet ympäri, sillä aikaa kun Friedrich oli maailmalla.
— — No —? Friedrich tuli kotiin toisennäköisenä kuin viime aikoina, liekö koskaan laimeilla silmillään katsonut niin tuimasti:
"Se on minä kuin määrään nyt! Tämä ei käy, rahat hupenevat, ei mitään tulevaisuutta näy! Minä luen muusikkolehdestä, että huilunsoittajan paikka Porin kaupungin orkesterissa on auki. Se uusi onkin kuollut, Ja nyt minä panen paperini, se on sanottu!"
Kristiina oli odottamattoman hiljaa, hän ei sanonut sitä ei tätä, heittäysi sohvalle pitkäkseen, veti vähän peittoa päälleen ja kääntyi seinään päin.
Friedrich ei tiennyt, että Kristiina oli hiljakseen ajatellut samaa. Tottahan nyt toki: Mattsonska ja Lumpeiska kuin vallasihmisiä näiden rinnalla, täällä kuumuus, pöly, haisu, taikka kylmyys, hiilen käry, siellä sileä, siisti katu, avarat, valoisat huoneet, vaikka mitä pöytään; täällä iäinen hälinä stehbierhallessa, aina se "erbsen mit sauerkol", "ungarischer gulasch", seideli, toinen seidell, sikaarinsavua, nahkakaateja ja punottavia pöhönaamoja.
Pankoon vain paperinsa! Jos kohta hän ei sitä sanonut.
Herrasväki Keilhackin uusi asunto Porissa, aivan sali, kamari ja keittiö, oli kuin charkuteria ensimmäisenä juhlailtana puolisoitten tulon jälkeen. Pitihän sitä vaihteen vuoksi kerran taas maistaa ja maistattaa, kun tilaisuus, oikea säällinen tilaisuus oli.
Tupruttivat myös Sikaareja ja olutpullot paukahteli, mutta Kristiinasta tuo entinen kitkunkatku tuntui nyt aivan hyvältä, ja seurapiiri hauskalta, vaikka se oli samaa joukkokuntaa kuin ennen, mutta kun muisti nuo kuskit, nahkakaati kaiken kantajat, pulleat muijat ja matamit — oh, hupaistahan tämä oli aivan.
"Niin, täällähän sitä taas ollaan, se kun ei Friedrich yhtään viihtynyt. Minä olisin kyllä, mutta -—."
"On se merkillistä kuinka tuo Fredrik on niin Suomeen ja erityisesti tähän meidän Poriin kiintynyt, mikä hänessä vetänee!"
"Mikä siinä vetää, ranta kuin ranta, vaikkapa aivan santa", Keilhack vastaan. "Tuo aalto siihen pajun, katsos juurtuu se, kun elämä on. Ja minä elän ja aion elää, vaikka olenkin piru, skool nyt kaverit!"
"Siksipä juuri", Taipale nauroi.
— "Kyll' maar se sen oikein kaavaili tuo Keili", pois kulkiessaan Råberg Röbergille, "mihinkä kohtalo nakkasi, ponnista siinä, ei se hyvää parasta hakemalla parane!"
"Se vain, että minkätähden ne alkuun lähtevät?"
"Minkätähden ne vedet kulkee syksyn, kevään, mitäpä mekään tässä olemme kuin sen kuljettamia?"
"Niinpä kai. No, hyvää yötä!"
Vuodet vierii, pyörii, ne rullaa ja rullaa, niinkuin sanotaan laulussa. Niinpä ne sitten Keilhackin ja Kristiinankin kohdalta. Keilhack puhalsi ja puhalsi, ruuvasi kieliä sillävälin, vanheni ja vaipui. Tietysti, mutta vain hento ruumis. Sielu säilyi sillään, ystävällisenä ja nöyränä, mutta tarvittaessa tietoisena, niinkuin nuo harmaat silmät kahdenpuolen yhä enemmän kyömenevää nenänvartta sanoivat.
Tuli joku entinen paikkakuntalainen pitkästä ajasta kaupunkiin ja tapasi Keilhackin ruuvaamassa, naputtelemassa. "No herra Keilhackista on tullut täysi porilainen!"
"Porilainen!", Keilhack vastasi vakuuttavalla äänenpainolla, niinkuin tärkeämmästäkin kysymyksestä, jonka ymmärtää kun muistaa hänen Saksan matkansa ja mitä olivat tästä asiasta ehkä Kristiinan kanssa sanailleet. Siitä, sekä harmaitten silmäin katseesta soi kuin runoksi muutettuna: "Porist' oon, Poriin jään, Porin sammun santaan!"
Vaikka hiilenkantajan poika, ties mistä esipolvista Keilhack oli perinyt muutakin runoharrastusta kuin musiikin. Vahtimestari Saario tiesi, että Keilhack useinkin kävi pyytämässä avainta juseliuksen hautakappeliin, jonka Kallela oli kauniisti maalannut. Keilhack viipyi siellä pitkät kotvat, ja vaikka ei itse, hän sanoi, pikkupoikana ollut koskaan tuollatavoin kuin paratiisin joutsella ampunut, eikä ollut näveriä vääntänyt salvoksella, kuva seinällä lämmitti häntä, ja erityisesti hän itse alkoi olla tuo lautturia vartova ukko. Ja kuinka sattuvaa: hänen koko vaelluksensa, olemuksensa ja toimintansa kuin tuo viimeisen ajan virran mukana vyöryvä irtosilinteri siellä viimeisessä kuvassa.
Tosiaan hän poislähteissään mietiskeli, mitä hyvää tästä kaikesta? Puuseppä, rautaseppä, vaikkapa suutari, jotakin jää, mitä hänen lirutuksistaan, turhan ruuvailustaan?
Mutta kumminkin: kun Lattomereltä kohoava kuu iltahämärissä alkoi kumottaa hongan takaa, hän tuli paremmalle mielelle, jos ei muuta, hänpä kuin kirkasti sadalle, sadoille perheille juuri tuonkin "Kuutamosonaatin", saatti sen soimaan jalona levottomiin sydämiin.
No, ja pianhan tästä siirrytään.
— Sinne samaiseen santaan kohta sammuikin, ensin Friedrich, sitten Kristiina, joka sitä ennen ennätti toimittaa uskolliselle porilaiselleen vaatimattoman kiven ja sille kumppaniksi, hän kun tiesi, jonkin polemoniumin, joka sinisi ja siniää isännälleen tuhat vuotta kylväjän myötätuntoa. Siihenpä Kristiinakin lopulta.
Näinpä näin siis tuon kenenkä lie poppelin lepattaessa, josta riitti soittoa Friedrichinkin, vanhan puhaltajan, ja Kristiinan, vihdoin rauhoittuneen vaeltajan muistolle.
RIKU-RAISKA
Istuin palmun alla ja katselin kuinka aallot hyrskyi Afrikasta. Alkoi pimetä ilta niin, että valoja jo tuikki sieltä täältä tummasta vaahtomyllerryksestä. Se on kumma, että kun välistä kuvittelee näkevänsä, niin aivanpa näkee sitä mitä mielialassa on. Kaksisoutu, kolmisoutu, triremis, ja Hannibalin sientiät kasvot sillä lailla kiiluvin silmin kuin maurien tapaa. Karthagosta – –; vaan eihän Karthagoa enää ole, sorakummut ja kivikasat vain. Mutta lysti miettiä: airojen tahdikas ruska, komean kokkapuun keinunta aallon viheriässä, sitten ratsu-, keihäs- ja kilpimiehet ynnä norsut, niin että maa kuin jysähteli tumman armeijan alla.
Tämä kaikki muutamissa silmänräpäyksissä ja sekin, mitä nyt seuraa.
Ennätin juuri ennenkuin pimeys tuli nähdä kuinka vähäinen ranta-alus hirveästi kiikkui aaltojen harjoilla, katosi niin ettei kuin vähän maston huippua, ja sitten taas kuohuharjalle, että kumma kun ei kaatunut. Että uskaltavat tuossa tuulessa laskea!
Niin silloinpa tuli mieleeni Riku-raiska, vanha kunnon toverini, jonka piti käydä niin. Jospa nyt ei yhtä suuret ja jylhät aallot, oli järvi vain, eikä mahtava meri, mutta koki sekin alus kiipeillä harjoille, päästenkin aina joskus katsomaan myös silloin synkkään syksyiltaan kuinka pauhu kävi. Vaan sepä ei ollutkaan yhtä onnekas kuin tämä tuhanten vuotten taitoalus täällä palmujen mailla, laiva kaatui, kiikertyi, ja Riku-raiska jäi ja menehtyi ahtaaseen hyttiinsä. Sen minä sain täällä etelässä lehdistä lukea ei niin kauan sitten ja nyt muistin.
Tuo "raiska", ei se ollut vain minun panemani, häntä, Riku Rekkosta toverit siksi sanoivat vähän kuin pilkoillaan, erityisesti siitä syystä, että Rikulla tahtoi olla taipumus karvaaseen, alunperin, oli kai jo koulussa päässyt makuun, ja sitten sitä jatkui siksi kun ei mistään tullut mitään, ja Rikun piti kadota kansakoulunopettajaksi. Tämä "raiska" ei sitäpaitsi ole niin korostava kuin esim. "raukka", joka jo on vakavampi, samalla kuin se on sentimentaalinen, joka ei Rikulle sopinut.
Muistinpa siinä palmun alla väläyksittäin:
Riku turvaa minuun pienine käsikirjoituksineen: viitsisinkö lukea läpi? Oli vähäistä novellia, eikä ilman sisältöä, oli, muistan, jotakin Saarijärven Paavoa, mutta voimakkaammin loppuvaa, kontion kouriin ojankaivaja päätti päivänsä. "Kyllä sinusta tulee, pidä päälle vain!" Ja kyllähän Riku piti päälle siinä hengessä, hän oli niitä harvoja ryyppääjiä, jotka eivät ryve rumemmissa, hänellä aina se sielun excelsior, tuikku yön tummalta mereltä, se vain, että ei saanut tilaisuutta kyven lehahtaa niin korkealle, että olisi näyttänyt tähdeltä. Monia hupaisiakin yksityiskohtia, hyvän miehen ailahduksia, mutta eivätpä taida sivullista liikuttaa. Se ainakin, että Riku-raiska ei koskaan tapellut, olisiko ottanut vastaankaan, hän vain aatteissaan tärsötteli, sitä lajia ottajia, jotka, mene tiedä, tolkuttomuudessaankin ovat aivan kuin miellyttäviä, muuten, mutta se raiskuus sittenkin —.
Niin, kävipä kuin kävikin että Riku-raiskan piti pois. Tosiaan kansakoulunopettajaksi, niinkuin siihen aikaan tavattiin, kun eivät luvut luistaneet. Katseltiin jonakin aamuna kohmeloisissaan oliko ilmoituksia väliaikaisista opettajan paikoista, ja jos oli, sinne paperipahaiset heti oikopäätä, ettei tulisi katumapäälle ja vanha paha jatkuisi.
Näin oli siis Riku deekiksellä, muuta ei voinut sanoa. Hän oli lakannut olemasta Apollon poika, "valon ritarivahti", kuten Topelius sanoo, ei seisonut enää frakkiniekka boolilasi kädessään laakeripuun vaiheilla eläköötä huutamassa jollekin, ei ollut sveesejä ulos paiskimassa isänmaallisen juhlan jälki-istunnosta, ei Aleksanterin patsaalla, "Löffiksellä", Aleksanterilla —, Kessua, Trisua, Giselaa ei enää, Taka-Lapin mukuloita vain, sillä sinne Riku, runomies, kun kerran lähti. Näkisipähän oliko tunturin aamuaurinko niin punainen kuinka Kyyhkynen kuvasi, sähisevä rurja niin viheriään vivahtava, minkälainen oli alassyöksyvä vuorivirta.
— Kului vuosia. Rikusta ei kuulunut mitään, kasvatteli kai hiljaisuudessa peskipojista kansalaisia, kukaties kunnollisempia kuin yksi ja toinen niistä, jotka laakeripuun vaiheilla, reskontra sekaisin ja sitten Amerikkaan.
Niin tulin kerran virkavähäisestäni ohi Oopperakellarin, kun vaahteran umppu pisti he ulos ja ihmiset istuivat verannalla. Näin siinä miehen, vähän maalaismoisen ylioppilaslakki päässä, ja pitkä maitolasi, sen ajan "snitti", edessään. Mies nostaa kättään tervehdykseen. Pysähdyn: Riku-raiska!
Sepä hän oli. Ja me juttelimme, me kyselimme, meillä oli olevinaan ja olikin paljon kahdenpuolista, aivanpa hauskaa.
Niias, entinen inventario Ylioppilastalolta ilmestyy iloisena: Purkki jestiä? hän näköisellänsä äänellä vähän harmaansekaisista viiksistään. Minä pudistan päätäni ja osoitan Rikun maitolasia. Niias kuin surulliseksi ikään, vähän melankooliseksi ainakin: sic transit! hän varmaankin valkeine pyyheliinoineen poismennessään mollissa mietiskeli. Nuoruuden päivät —; niin se näkyy käyvän.
Riku oli laskeutunut alas Lapistaan, ja yllätti yhteiskuntaa maitolasillaan. Hän, rankki ja rymsteeraus kukkean innostuksen ajoilta! Minä sen nyt kyllä ymmärsin ja Ajoniemen Juuso, joka itsekin: ei, tästä ei tule mitään! ja maitolasin puolelle, vaikka oli kovasti iskenyt portinavaimella aikoinansa. Mutta kun Rikukin nyt samaan Alli-Matin sakkiin, jotahan oikea kykyheippari, miehinen miespukari toisesta suupielestään! Mutta minusta, tämän maailman matalasta, Riku-raiska nyt vaikutti kuin siltä Topeliuksen talvikuuselta kuurassa, raikkaammalta, kuin helein kevätkerkin.
No, skool nyt sitten, menneitten muistojen malja maidossa, mitähän olivat! "Saivat ehkä mennä", Riku-lappalainen, maalaismies vanhanaikaisessa ylioppilaslakissaan.
Riku oli tullut kansakoulunopettajan tutkintoa suorittamaan vakinaiseksi päästäkseen, ja sitä varten hän oli aikonut tavoittaa myös minua musiikintodistusta varten.
Niias! Niias tulee pyyheliinoineen hyssyaskelin: "Purkki jestiä?" hän jo taas, vanha veitikka silmissään — hän ajattelikin! Mutta ei nytkään olutta, minä tahdon vain mustetta, kynän ja paperia. Tuokion kuluttua rapisutin Riku-raiskalle todistuksen, tottahan nyt toki, toss' on!
Istuimme ja jahkaisimme siinä sen hetken kuin maitolasille kuuluu, sitten maailman myllyyn.
Minä tänne pikku tuivertaen turulle, Riku sinne ylös suuripiirteisempään. Siellä hän luki itsensä nimismieheksi, tuli tänne etelämmä, akottui, lapsettui, oleentui arvovaltaiseksi kruununmieheksi, jos kohta se virkalakki vaikutti vähän hupaiselta vaaleakiharaisen itsensä kuin Apollon päässä, minusta tuntui, kun näin kerran jossakin mielenosoituskulkueessa isänmaan puolesta entisen Riku-raiskan marssivan pitäjänsä edustajiston etunenässä.
Tätä meni sanellessa melko pitkä aika. Kuinka monta sekunttia luulette menneen siellä palmun alla, kun aallot hyrskyi Afrikasta? Siihen kyllä enemmän kun mietin, miksi Riku Kekkosen piti menehtyä oman pitäjänsä "Lokki"-laivan ahtaaseen hyttiin virkasalkkuineen. Sitä mietin silloin ja mietin, kun mieleen tulee, yhä. Miksi juuri hänen, joka nousi kuin korsi laosta taas suvituuleen tuutimaan, kuin vesa kulolle linnun laulaa — kauniitapa vertauksia —, mutta asia on sellainen, ja sitä ei niin joka maailmanmatti ymmärrä, sellainen, joka sallimuksen suomasta hummaa ja hurraa ja sitten arvolla ja kunnialla Chopinin, narsissin ja tuijan turvin pois.
Kun minä olin sieltä palmun alta siirtynyt istumaan koetteeksi kylpylän hulinamarkkinoille, jossa musiikki soi, mitähän turhia sellaisissa paikoissa soi, suuriruhtinasrauskoja hiihteli hillereissään, riflimissejä ja golfipöksyjä, hienoja, kuin kunniallisia ihmisiä, niin tietenkinpä minä pian myös maailman mukaan: "An der schönen blauen" – – –, vaikka tämä nyt ei ollutkaan Tonava.
Ja kun klharapää piccolo tuli että tilatakin piti, niin käskin "kvantroota", jota olin kuullut toisten tilaavan, vaikka en tiennyt mitä se olikaan.
Kas, se oli likööriä "cointreau"! Sitä piccolo vikkelästi vehkeineen. Mutta kun läheinen palmu, toinen palmu, tässäkin tohahti, olipa kuin olisi siihen tohahdukseen sisältynyt erinäisiä ääniä Afrikan ulalta, Riku-poloisenkin, ajatuksissa, jotakin kvartettia, jymybassoa ennen Ylioppilastalon pianohuoneesta.
"Kuulkaa herra piccolo, tuokaapakin minulle lasi maitoa!" Luulin hänen seljällensä menevän, mutta mitä vielä, hetken kuluttua poika kiikuttaa eteeni pystyn lasin, snitin taas, niinkuin siellä Oopperakellarilla, ja minä nautin sen eräänlaisella hartaudella keskellä kaikkea kaikenlaisten kuhinaa. Saattoihan sekin olla Riku Rekkosen, Riku-raiskan muistoa.
Sitten nousin pois Baabelista, menin pimenevään, pian jäähtyvään iltaan, niinkuin siellä Rivieralla on tavallista. Menin muuten vain, minne vain, enkä ajatellut enää mitään, olin vain. Tuli tuttu pater vastaani iloisesti hymyillen: hän vesperiin!
Kohta kuuluikin heleä kello.
Kaunista, kuin Rikulle! Suhisi tuuli rapisevissa palmuissa ja mainingit kuuluivat lyövän. Rikua sekin.
Vähänpä kuin minuakin tämä kaikki: minnekkä, mitä varten?
HOPEAPILLI
Olipahan Jussi, mikähän oli Mankkonen, Pankkonen, Kankkonen, ja hänellä oli pilli kellonperissään, hopeapilli. Oli niissä perissä myös muutamia äyrejä, hopeaäyrejä vanhaa hopeaa, ja niin että ensin pienin, sitten ketjuilla vähän suurempi, ja vihdoin kruunu. Tämä sikermä oli toisena haarana ja toisena tuo hopeapilli, joka myös riippui ketjuissa. Nämä haarat yhtyivät ylhäällä pariksi renkaaksi, Joista toinen hakalaitteella kiinnitettiin kellonrenkaaseen, ja silloin sommitteesta tuli hauskat liivin taskusta riippuvat kellonperät.
Hupaisa joskus puhaltaa tuohon hopeapilliin. Oli olevinaan vähän kuin junailija, ja näki aseman ravintolasta hatkan kiiruhtavia matkustavaisia vielä käyvin suin, taikka poliisi, joka puhalsi apua kun hampuusien kesken oli tullut tappelu Waleenin nurkalla ennen Waasassa. Muuten vain puhalsi lapsellisuuttaan Mankkos-, Kankkos-Jussi, sillä hän oli vasta ensi vuoden ylioppilas tuoreinta lajia, nauravaa maailmaa päin kävijä. Ja oli niihin näin puhaltaessa tulevinaan vähän kuin muutakin eloa: pataljoonan musiikki ennen Hietasaarella ja värilyhtyjä, kävelyä Hietalahden metsäteillä aallon kumahdellessa, jotakin sellaista ylimalkaista muistonkajua.
Senkaltaisia kellonperiä ei ollut muilla, ja se aina on kuin voitonpuolta: kansalainen vähän erikoistuu. Kyselivät: mistäs tuollaiset? Huomattiin siis muuten tavallinen Kankkonen, yksi tuhannesta, monesta samanlaisesta. Taikka taisin liioitella, eihän niitä ylioppilaita niinä aikoina aivan monia tuhansia ollutkaan, olisiko ollut alun toista. Mutta kunhan siitä vähänkin päätään.
Niin, mistä saadut? Sepä se oli, pieni juttu aivan, teema, tässäkin elämänmyrskyn vesilasissa.
Kankkonen kun makasi sairaana, koditon mies vanhan tätinsä mökillä, kun olivat hummanneet Räävelissä eli Tallinnassa, johon siihen aikaan tehtiin huvimatkoja, ja oli ollut kylmä, usvainen vapunpäiväviikko, niin lähetti kuin säteeksi nämä vitjat Sarénin Annaliisa Kankkos-jussille tämän sisarella. Tuli katsomaan uutta ylioppilasveljeään juuripa naapuripitäjän Sarénista, jossa oli saanut, toinen koditon, tyyssijan loma-ajaksi. Oli juuri päässyt tyttökoulusta, ja se oli myös elämän avautumista, oli samettiröijy ja ruusu rinnassa: Terveisiä Annaliisalta, jolla samoin oli ollut koulukaupungista lähdettäessä samettiröijy ja ruusu rinnassa, ja silmät vielä, vastapa silmät, niin juttelevaiset että vain harvoin, mukavia, ystävällisiä.
"Vai muisti Annaliisa!", Jussi vastasi, joka ei ollut vielä aivan raamatun sairas, semmoinen vain jonkin asteen vuodemies, joka saattoi hyvin ottaa osaa maailman menoon. Hän samalla koetteeksi hiukan puhalsi pilliin, ja heti hymysi tuo ruusurinta sieltä Meripaviljongin koivun alta: mustat silmät ja aivan kultatukka, luonnonkiharuuttaan hartioille valuva.
"Pääsikö Annaliisa myös koulusta?"
"Pääsi, vaikka armosta", sisar nauraa heläytti, "'Pamppu' ei malttanut olla päästämättä, vaikka Annaliisahan oli huono matematiikassa, mutta kun Annaliisa niin katseli, hi hi!" Niinpä niin! Mutta Jussi oli tietävinään että hänelle itselle hymyili tosissaan, ja hän koetti taas vähän puhaltaa, niin ne kasvot heti tulivat, mutta nyt oli sininen silkkipusero ja kotiljongimerkki rinnassa, vähän jalanpauketta ja musiikki soi.
Niin ne olivat ne kellonperät tulleet, eikä niistä sitten muuten olisi sen enempää ellei niillä olisi ollut yksi vallan merkillinen ominaisuus. Eihän Jussi niihin kauan tullut puhallelleeksi, vanhaksi lajiksi olisi tullut, mutta pitihän muuten mielihyvin, vitjain somuuden tähden. Niin ne kerran metsäretkellä putosivat ja katosivat syvään korpeen, kauas takamaitten taa.
Mennyttä kalua! tietenkin.
Mutta katso! Eräänä syyspäivänä ilmestyy paulaukko ja tuo omistajan kummaksi vitjat sillään ehoehjinä: hänen silmänsä kotaista pannessa osuivat näkemään sammalessa jotakin kiiltävää, siellä nämä vitjat.
"Mutta mistä tiesitte minulle tuoda?"
"Kelläs täällä nyt muilla sellaisia, ja te olette vähän sellainen herranmoinen."
Nytpä Jussi taas vähän puhalsi, äijän mentyä, ja tuli mieleen kuva mikähän tuli.
Helsingissä sitten Gambrinilla ja Ylioppilastalon pianohuoneessa uutena asiana näytteli vitjojaan ja kertoi kuinka putosivat ja kuinka paulaukko löysi synkästä korvesta.
Niin ne katosivat vielä kerran, ja löydettiin vielä edempää, Hankkilan Miina tulee ja vaatii tuntomerkit ennenkuin näyttää. Aivan toisen pitäjän rajalta löytänyt samoin täydestä kuusikorvesta puolukassa ollessaan. Ne ne olivat.
Kankkos-Jussia rupesi kuin pelottamaan: mitkä helkkarin taikavitjat nämä on, ja mitä se Annaliisa tällaisia? Olisikohan todella likka parka —? Eihän hän sen enempää, ja sillä ikää, olipahan vain jonkinlaista piparkakkukurttiisia silloin. Mutta sittenkin rupesi kuin sammunut nuotio uudesta sytemään kun tuuli tuli yht'äkkiä hiljaisesta tyvenestä. Puhalsi silloin tällöin vienosti pilliin kun katsoi kelloonsa että kuinka monta sivua tullut tässä tunnissa historiaa, riimuja ja viikinkikilpiä.
Ja senjälkeen silmä unohtui miettiväisenä tuijottamaan kun pässit puskivat ikkunan takana. Ei mitään kyllä miettinyt, oli vain, ja lepäsi kaikesta jonkinlaisessa tyhjässä: man, mitä tämä on tämä maailma?
Niin vihdoin, ennenkuin vielä katosivat, vitjat ja niiden hopeapilli joutuivat vakavampaan tehtävään vakavassa, aivan kuoleman rantoja sivuavassa asiassa. Kankkos-Jusslpcika sairastui taas, huono terveys kun oli, ja joka lovessa kolusi.
Nyt ei ollut malttanut lähteä pois, vaikka kylmä tuli, kun Topeliuksen 80-vuotispäivää hurrattiin Willensaunan edustalla, ja lähti käydä kuin Topeliuksen itsensä. Määrättiin silloin muka toiseen, ylämaan ilmastoon, ja läksikin sinne entiseen kuuron tätinsä mökkiin, muuta kun ei ollut. Mutta paheni vain hatarassa tuulen läpipuhaltamassa rähjässä. Täti oli sellainen kummallinen kuuro että puheääntä, kovaakaan, ei tahtonut kuulla, ja Jussi tarvitsi tuontuostakin apua vuoteeseensa tädiltä, joka asui viereisessä pienessä takkakeittiössä.
Sairas koetti huutaa minkä tulehtuneet keuhkot sallivat, mutta sitten keksi tuon hopeapillin, mitähän jos koettaisi sillä? Ja sen kuulikin kuuro loistavasti. Sitäpä sitten puhalteli kuin ammatikseen. Mainio tuo Sarénin Lissun lahja!
Oli se aikaa 3:s talvi-ori Kankkosen vaelluksessa! Tänä päivänä Kämpissä, huomenna Kasakoffilla, miestä mäkeen Tarkka-ampujan kadulla, nyt kuuron tätinsä kurjassa tuiverremökissä, Tuomas Kempiläinen tuolilla ja Westerin vanha Jussi polvillaan virsiä veisaamassa. Ja sitten siihen Sarénin Lissun pilli, puhaltaa että kaffia Jussille! niin hyppää ja tanssaa entinen samettipuseroinen Annaliisa kuin metsän tytti, olikokin sellainen sinikeiju kotiljonkimerkki rinnassa, yli kaatuneiden sammalkelojen kaukana korvessa, ja viittaa: terve Jussi, terve, terve, ja tule terveeksi!
"Paljonko kello?"
"Kuinka paljon kuumetta?"
– – Mutta meni se siitä taas, ehkä Westerin Jussin veisuulla, ehkä Kempiläisen puheilla ja rukouksilla, niin että päivänsäde alkoi jäisen ruudun läpi paistaa toivehikkaammalla punalla, sulatti koittava kevät koko ruudun, ja Westerin Jussi lakkasi käymästä kun ei sielun tila enää tarvinnut.
Kului pitkä aika, maailma muuttui mahdottomasti. Kankkos-Jussistakin tuli täysi herra, meni naimisiin ja laittoi itselleen oman kesäasunnon, joka ei enää ollut lahopökkelö, korpin pesä.
Siinä maailman laskiaisahdehumussa katosi myös vielä uudemman kerran se hopeapilli, eikä Jussi tiennyt oliko se pudonnut, joku kotohenki varastanut, taikka minne joutunut, ei vain ollut, kun joskus muisti. Unohtuipa tietenkin kaikki muu siihen kuulunut. Miksei siinä menossa kun elämä kulki niin kuinka akat joskus siirtävät istahtanutta kelloa, viisaria väännetään, lyö ja lyö kuin hullu.
Mutta niinkuin ne toisinaan putkahtavat aavistamatta esiin vanhat sattumukset sieltä muka jo olemattomuudesta, niin hopeapillikin tuli esille. Ei löydetty enää ruumiillisesti, mutta henkeen tuli. Kankkos-Jussin elämän iltainen oli jo syöty, polteltiinhan, piiputettiin vielä ennen tulen sammuttamista joku kessun savu. Niin tuli siinä vähää vailla 24 pitkästä aikaa käymään sen samettiröijysiskon tytär, jolla jo itsellä oli pitkä tytär, katsele ettei kohta tälläkin. Oli ollut käymässä siinä seurakunnassa jossa Annaliisa Sarén oli elänyt elämänsä, ja josta Jussi niin paljon ainakin tiesi että oli kauan aikaa sitten mennyt emännäksi Manniseen, isoon jos isoon taloon kyllä, mutta kun oli kumminkin herrasihminen. Sen enempää juuri ei ollut kuullutkaan, paitsi minkä sanomalehdistä huvitettuna näki että Sarénin, nyt Mannisen Lissukin oli ollut yhtenä antamassa nimismiestä selkään, tämä retale kun oli sormien läpi katsellut pontikankauppiaita, ja itsekin oli kaikkien pahennukseksi siihen menevä. Niin meni neljä akkaa, yhtenä Lissu, ja annattelivat aikalailla hra fallesmannia. Oikein Annaliisa! Jussi itsekseen jo ikämiehenä, tasaantuneena kansalaisena kyllä, mutta se verta temperamenttia olla pitää!
Kun tämä edesmenneen sen läheisen samettiröijyn tytär tuli, niin kääntyipä siinä paljossa puhe entisiin, niinkuin aina kun tulee eteen jokin eiämänkatselmuksen aihe. Tulipa yhtäkkiä sekin:
"No vieläkö se Sarénin eli kuinka ma sanon Mannisen Lissu elää?"
"Eläähän se, mutta tietääkö Jussi-eno että se on vaivaistalossa, hi hi hi!"
"Mitä hihität!"
"No kun se on niin metkaa, ison Mannisen emäntä! Mutta ei se sitä minään pidä, sanoo vain että hyvä hänen on olla, eikö Jussi-eno tule katsomaan hi hi hi?"
"Älä hihitä! Mitenkä se siellä?"
"No kun ne hävisivät talostansa."
"Hävisivät? Miksi hävisivät?"
"Mistä minä tiedän, tottapa ne joivat!"
"Joivat! Kuinka nyt Annaliisa olisi juonut?"
"En minä tiedä, mutta sanovat että kun se Mannisen Kaappoo joi, eikä lakannut, vaikka ne sen nimismiehenkin piiskasivat, niin rupesi Annaliisakin".
– – –
Jussi ei puhunut mitään.
"Menehän nyt", jonkin ajan kuluttua, "minä tässä vähän —"
Ajatteli siinä keinutuolissa kaikenlaisia, muisti pillin ja muuta sen pitkän ajan takana. Kukahan sen vei, olisin puhaltanut viimeisen kerran? Nähnyt viimeisen kerran, paremmin näki kun hiljaa puhalsi ja pani silmänsä kiinni.
Sitten hän ei ajatellut mitään, tuijotti vain taas olematonta, ja rupesi kuin hiljainen ukkonen käymään sisässä. Kankkos-Jussi naputti kirjoituspöytäänsä sormillaan, niin näki siinä muun kapistuksen seassa vanhan homeisen äänipillin edesmenneiltä lauluajoilta. Hän otti sen, puhalsi, ensin hiljaa, valjusti kuin paraatikäytävässä, ettei laulun kohde heräisi, mutta sitten yht'äkkiä kaikin voimin, että se aivan rämähti. Sitten samaan menoon karjaisi kuin Korkeasaaren karhu joskus.
Ovea raoitettiin, harmaapää mummu, rouva Kankkonen, niin kuin Jussikin jo harmaa, kysyi arasti: "Oletko sairas, Jussi?"
Jussi rupesi yskimään, koetellen matkia äskeistä karjaisuaan: "Pane tuo ikkuna kiinni, ettei minun tarvitse kurkottaa, sieltä vähän vetää! Mutta ei minua mikään vaivaa". Siihenpä se asia sitten jäi, ja häipyi pois kuin kaikki häipyy, sieltä vaivaistalolta, ja täältä, Jussikin vastalauseineen.
Pilli taisi vain jäädä, varkaan haltuun, joka sitä Ihmetteli, ei ymmärtänyt puhaltaa ilon ei surun kuvaa, antoi lapsen leluksi, Taikka kätkeytyikö taas sammaleeseen —; iäksi päiväksi.
ASETELMA
"Stillebeniksi" usein vielä sanovat taulualalla sellaista, jotahan tämä juttu kaavailee. Kun siinä näet oli silakka, joka on hauska, pittoreski asia, varsinkin silloin kun sitä ei tahtonut ollakaan, tässä sotien aikana, ja sitten oli leipää, liotettua leipää, ja niin, muuta siinä ei ollutkaan kuin punainen pöydänkulma, jolle juuri laskevan talviauringon säde paistoi. — Jaa, mutta oli vielä kaljatuoppi, katajainen kaksikorvainen vanhoilta ajoilta, ja hiedalla valkeaksi hangattu, nyt kun oli joulu.
Niin, oli joulu, ja sitävarten olento joka ei tähän stillebeniin kuulukaan, sillä asetelma käsittää vain elotonta, tämä olento alkoi juuri sytyttää vähäiseen takkaan vähäisessä huoneessaan ristikarkkoa koivuhaloista, että loistaisi, kun oli syntynyt Kristus, itse köyhä, köyhää armahtamaan. Asetelma eloton —, mutta kyllähän tämä olento oikeastaan olisi sopinut samaan, sillä hän oli miltei eloton itse, vaikka vähän liikkui, sielunsa ainakin oli, tullut sellaiseksi onnen odotuksesta, jota ei koskaan tullut.
Mutta tekihän nyt tulta takkaan, ja kun se rupesi palamaan, levittääkseen valoa ja lämpöä pieneen huoneeseen, niin olipa yksinäisen vähän kuin hyvä olla, muisti vielä vähän minkälaista se oli. Ja rupesi sitten syömään jouluateriaansa, sitä stillebeniä, ja silmä katsoi ulos ikkunasta pimeyteen, jäivät välistä molemmat silmät tuijottamaan liikkumattomina, niinkuin joskus tapahtuu kun ihminen oikein vaipuu ajatuksiinsa. Ne olivat mustat isot silmät, ja olivat aina sillä lailla kostean näköiset, että näyttivät kuin liekehtivän jonkinlaista kolkkoutta, jotakin vähän kuin, niin en minä tiedä juuri vihaakaan, ehkä pikemmin vain miettivää katkeruutta jostakin jotakin vastaan.
Mitähän nyt sitten niin, ja nytkin juuri kun oli jouluilta ja maassa hyvä tahto?
Silakkaa ja liotettua leipää, vaikka oli joulu —, no siihen hän oli tottunut, ja elihän sillä, mutta vajosi muuten ajatuksiinsa. Mikä siinä onkaan, kun se illan riutuva puna tahtoo saattaa nuorenkin ja irtanaisen ihmisen siihen tilaan, niin että laulaa toiselle:
"Anna ruveta illan tullen
äänes raikumahan,
kun rupeaa nuori sydämeni
suruhun vaipumahan!"Tässä kyllä sopi, kun syntyi vahva ristiriita sen räiskyvästi naurahtelevan takkatulen ja hänen yksinäisen olemuksensa välillä. Sellaisen vielä, kyttyräselkäisen, ja ulkona pimeä, ettei muuta kuin kalpeat kasvot ja nuo isot mustat silmät kuvastuivat takaisin. Niin, kun tätä tällaista aina. Olivat niin perin pienet ansiot, ei ne siihen aikaan virkkatäkkejä, ja eläkettä ei juuri mitään.
Niin sitäpä nytkin taas ajatteli että minkähän tähden juuri hänen niin? Ei kaikkien. Ja minkätähden ne antoivat sen juutalaisen Rosenbergin viedä leskein ja orpoin rahat —? Heillä ja hänelläkin olisi ollut papan eläke. Se vanha juttu alkoi taas jäytää, vaikka tuli muka iloisesti roihusi. Monta kymmentä vuotta se oli alituisesti vaivannut, tietenkin vaivannut, kun oli yrittänyt olla, ja sitten ei enää ollutkaan muuta kuin usein, useimmiten tämä stilleben, joka nytkin sattui. Sen asian oli mamma monesti kertonut. Oli juutalainen Rosenberg saanut Kirkollisviraston leski- ja orpokassasta suuren summan rahaa lainaksi ja karannut Amerikkaan. Olivat vielä muuallekin antaneet rahoja varomattomasti, ja sitten kaikki menivät. Yhden äänen enemmistöllä, jonka olivat saaneet hyvityksi puolelleen, mamma sanoi, vapautettiin edesvastuulliset korvausvelvollisuudesta, ja niin me jouduimme tähän, me, ja tuhannet pappien lesket ja orvot samaan puutteeseen. Veljet ja sisaret oli jo papan kuoltua pitänyt ottaa koulusta, ja joutuivat maailmalle kesken.
Nyt jäivät vanha mamma ja hän puille paljaille.
Kun vielä sekin pienoinen eläke, 104 markkaa vuodessa, joka tuli Lisetten osalle, oli vaivalla sieltä täältä, milloin miltäkin papilta haalittava, toisten ollessa täsmällisiä, toisten viivytellessä, tästä pangsuuniasiasta — Lisette-neiti ei enää oppinut käyttämään "eläke"-sanaa — tuli hänelle arka kipukohta: jos vievät lopunkin!
Ei ollut niinä aikoina puhelinta, joten Lisette nähtiin tuontuostakin pitkillä veli Jooseppi-vainajan suksilla hiihtävän pappilaan: "Joko olisi tullut pangsuunia?" hän hymyten ja kuin häveten, mutta mustissa silmissä epäilevä surumielisyys: niinkuin nytkin tuonne pimeyteen katsellessa. Antoivat, kuinka kirkkoherrakin oli, hänelle jotkut etukäteen, mistäpä muuten sitäkään, toiset vain että ei ole kuulunut, poismenijän kuormaksi. Sitä saattaa ihminen, oli kuka oli, tulla saman, varsinkin tuskaisen asian sytemisestä kuin sairaaksi, ja aivan sairaaksikin, sydämen yhtä surra, ajatella hämärin talvipäivin, pitkin yksinäisin öin. Saatikka Lisette, jonka sellaista syntyäkin kuvastivat nuo liekehtivät mustat silmät.
Ei, mutta kun on joulu, pannaan kynttilä ikkunalle, paistakoon siinä jo, vaikka ei ole vielä Betlehemin aamuvarhainen. Mahtoipa tuikkaa kauniisti yksinäisestä mökistä huuruiseen talviyöhön kulkija-ajajan katsella.
Sitten Lisette veisasi lapsuuden muistojaan ruotsiksi jouluvirren ja luki isosta kultaristisestä raamatusta jouluevankeliumin kovalla äänellä, kun oli pappissukua monessa polvessa. Yksin pappi, yksin seurakunta.
"Kryhys puhutaha ruattia", läheisen Juurelan mökin poikanaskalit seinän takana. Ottivat halon Lisetten vähäisestä pinosta ja paiskasivat seinään. Lisette kuuli jotakin kopsahdusta ja meni katsomaan portaille.
"Kryhy, Kryhy, Kryhy!", viikarit härnäten jonkun matkan päästä.
Silloin Lisette vimmastui, hänen epäluuloon ja katkeruuteen koulutettu luontonsa usein niin ailahti. Hän huusi äkäisellä äänellä pojille, jotka heittivät lumikokkareilla vastaan.
Joulu meni pilalle.
Mutta panipa sittenkin vielä jonkun puun takkaan, palakoon siinä rattoa ja menneen muistoa, sen vanhan menneen, kun pappa vielä eli, oli kuusi ja leluja.
Niin kun liesi kirkkaimmin valotti, taas kuului kopahdus, se oli voimakas kolkutus, kun Lisette oli huonokuuloinen; kuin ovelta tuli. Sävähti: kuka siellä nyt, olisiko Janne-veli, taas mereltä?
Mutta se olikin kirkkoherra Wikberg, joka tuli turkeissa, lumihiutaleita vielä pörröisessä kauluksessa, oli ruvennut lunta satamaan, vähän niin kuinka joulutunnelmaan kuului. "Iltaa, iltaa, tervetuloa, välkommen?"
Pitkä kirkkoherra Wikberg sai varoen kumartua astuessaan sisään matalasta ovesta isohkoon "saliin", joka oli rakennuksen toinen huone, tuli paloi viereisessä, aivan pienessä kammiossa, jossa Lisette asui.
"Suokaa nyt anteeksi, täällä taitaa olla vähän kylmä!" Henki todella näkyi.
Ei, hän ei joutaisi viipymäänkään, oli näin outoon aikaan liikkeellä vain kun oli ollut sairaan luona, se sairaus ja kuolema kun ei katso joulu-iltaakaan, ja nyt kiire kotia mennä. Hän vain tullut ohiajaessaan tuomaan sen ilosanoman, että nyt on tädin pangsuuni koroitettu, viimeinkin vihdoin, kun on asiat tulleet siihen kuntoon, nyt maksetaan lähes täydet eläkkeet, onnittelen, ja tässä olisi jo ensimmäinen erä.
Ja hän ojensi kaksi kauniin punaista sadan markan seteliä alas kyttyräselkäisen Lisetten käteen. Wikberg hyvin tunsi sen tuskan, joka täti Lisettellä aina oli ollut tuon entisen vähän ja hänen mielestään kuin epävarman ikään eläkkeen tähden, ja siksi hän nyt tahtoi oikein itse ajaa ilahuttamaan poloista, niin, miksei, onnetonta, sillä Wikbergillä oli sääliväinen sydän.
"Tuleeko näitä sitten vielä lisää?" Lisette kuin epäillen, hämillään, ennen ei ollut kuin yksi koko vuonna.
"Tulee, tulee, håll till godo, Jumalan siunausta vain!"
"Ja nyt minun täytyy lähteä, odottavat siellä kotona, kuusen kanssa."
Hän havaitsi heti puhuneensa harkitsemattomasti, sillä eihän Lisettellä ollut mitään kuusta.
Mutta siitä Lisette ei nyt hoksannut välittää, hänen silmänsä loistivat yht'äkkiä kuin kirkastuneina johonkin yliluonnolliseen: Ei, kirkkoherran ei saa lähteä: sitt ner nu, minä keitän kahvia, siinä ei auta! Ta å sej nu så mykky, tuli on takassa, se on kohta valmis.
Lisette paneutuu polvilleen lipaston ääreen, kaivaa viimeisen varastonsa kahvijauhetta esiin ja katoaa pieneen keittiöhuoneeseensa.
Vanha renki Ananiaskin kömpi ulkoa odottamasta sisään, kylläpä hänkin "Kaunismäen Kryhyn" tunsi.
Kirkkoherra Wikberg, pitkä raskas mies kulki narisevaa lattiaseinustaa ja katseli ainoalla kynttilällä valaisten seinällä olevia valokuvia hengitellessään huurua niiden laseille: joku pappi siellä oli, upseeri ja pari krinuliinifasteria suurennettuna hyviltä ajoilta.
Hupaisia tuollaiset vanhat kuvat, ei niitä paljon enää näekään; ja tällaisessa, melko vaatimattomassa ympäristössä.
Oli siinä lipaston liinalla pieni valokuva-albumikin, kuvia oli vaikea nähdä vain yhden kynttilän valossa.
Keittiöstä, jonka oven Lisette oli sulkenut, kuului kalinaa, ja sitten se avattiin: "kohta tulee!", ja taas suljettiin, jonka jälkeen sieltä kuului kolahdus.
Ja kun ei sitten pitkään aikaan ruvennut kuulumaan mitään, kirkkoherra katsoo kelloaan ja tulee vahan kärsimättömäksi: "Ei, kyllä nyt täytyy lähteä!", hän hiljaa Ananiakselle.
Hän napitti turkkinsa kiinni ja kopahutti keittiön ovelle hyvästiä sanoakseen, mutta sieltä ei mitään vastattu.
"Kas kun on tullut aina huonokuuloisemmaksi — Lisette parka!"
Ja kun hän avaa oven, näkee hän riutuvan tulen valossa olennon lattialle kaatuneena. Ei hän puhunut, ei liikkunut.
Täti Lisette ei nyt enää tarvinnutkaan pangsuunia. Kirkkoherran tulo, ja ilo siitä, onni vihdoinkin pitkästä odottamisesta, oli tarpeeksi.
Se, joka äsken tuijotti tummilla silmillään pimeyteen, Ja Jonka sielu oli kuin eloton, siitä, kun ei koskaan tullut, hän oli nyt siinä hiljaa kuin se muu. Jouluasetelma —.
– – Saivat kauan odottaa kirkkoherraa sinä iltana.
Jouluvirren ehtivät jo veisata ennenkuin kello kuului ulkoa, kun Ananias ajoi pihaan.
ONKOS TULTU TIAROKSI?
Ajattelin että teetän kaivon tuohon Kulosaaren saunani viereen, saapa siitä kantaa saunaan ja juodakseenkin oikeaa elävää luonnon vettä.
Siihen tuli kaksi mitähän lie miestä kilukamppeineen, väänsivät, vierittivät ja kaivoivat siitä paikasta, jonka olin pajun oksalla katsonut, ja katosivat pian näkymättömiin, ettei muuta kuin kilkutus kuului ja toisinaan aika pomaus, kun ampuivat.
Kerranpa kun oli siellä maan sisässä aivan hiljaa, poikkesin kaupunkiin mennessäni katsomaan oliko miehiä ollenkaan, niin ne kyllä olivat, mutta istuivat yksi yhdellä ja toinen toisella kivellä, ja lapsuuteni muistoinen kessun savu nousi, niin että kaivo aivan sinisenä.
"Jokos pian alkaa liristä?"
"Kyll' täällä jo kosteeta on", ääni vastaan, "oikein professori paikan katsoi". "Eikä tämä ole vasta kuin kolme metriä".
Sitten, odottamatta, että aukko kumisee: "Onkos tullu tiaroksi, kuka sen siilin tappo?"
"Jaa minkä siilin?"
"Sen, joka oli 'Suomen Kuvalehres'; monta kertaa tullu miäleen".
Nyt tulin jaloilleni. Mutta että tällainen kilkuttaja sieltä maan alta muistaa ja kysyy, vaikutti järkyttävästi, minä kun olin tottunut siihen että tavallinen lekan päälle lyöjä vaikka 30:nkin korville päästyään enää hätinä katkismuksestansa selvän saisi.
Olin todella kirjoittanut siilistä, jonka kanssa tulin kotikuusikossani tuttavaksi ja ystäväksi, ja jonka joku runteli ja tappoi. Olin siitä saanut myös erilaisia arvosteluja. Yksi katsoo kirkkailla, mutta tyhjillä silmillään hymyillen: "jahah, sinä olet ruvennut kirjailijaksi!", ja samalla alimmaisessa alitajunnassaan: "kaikkea se Sielunvihollinen teettää!" Toinen taas: "sehän oli oikein kaunokirjallisuutta!" Kolmas, kahdes- ja kolmaskymmenes, eivät puhu mitään, he ovat hypänneet yli.
Mutta on sellainenkin, joka kirjoittaa: "Ei pitäisi hamuilla kaikkea, kun diletantti pistää kumminkin kaikkialla esiin. Menkää Kuultaneelle, siilien valtakuntaan!"
Kirjeen kielestä päättäen hän oli vanhaa n.s. kansallismielistä aristokratiaa, ja nainen, eipähän nainenkaan ole aina silkkisuu. Sanomme siis "won". Se kirje saattoi olla ilkeyttä, sillä minä olin suhtautunut pidättyvästi erään, niinkuin kirjoittaja itse sanoo, "suuren" muusikon käsialaan, ja siitä vastapainoksi —.
Mutta ei se "won" aina tosissaankaan sen paremmin. Vaikka silkkialkoovissa, ja kellarissa viisikymmentä kiloa mokkaa, niissä asioissa vain aju pyörii, ei puhu mitään siilistä, ei minun, ei muiden.
Niin että tämän lekan lyöjän arvostelu oli todella järkyttävä. Ottaa ja lukee yhden kammarin mies, akan ja viiden mukulan kera, hakkaa maan alla, lyö lekaa känsäisin käsin, minä tiedän, itsekin olen lyönyt, ja sitten "tulee miäleen" monta kertaa.
Väärään paikkaan panetti Sinut Ylisäijä. Mutta eipähän niitä jouda niin kaikkia katsomaan, paljon on tiloiteltavia.
Mutta kunhan hakkaat, kilkutat, kalkutat ja panet veden lirisemään aikasi tässä iankaikkisuuden kiertokoulussa, ehkä ne muisti Sinua, ystäväni Kessunen, muuta nimeä tiedäkään, siinä lopputiloituksessa, vaikka tuli mieleesi vain siili ja siilin tappaja.
Minä ainakin täällä täkäläisessä, aina mielellä hyvällä, ja jos tämänkin luet, niin terveisiä vain ja kiitoksia!
Oot tullu miäleen monta kertaa.
P.S. Se jätti tämä Suomen Kuvalehden siilijuttu järkyttävän jälkimuiston muidenkin kuin veli Kessusen ja hienon wonnirouvan tiimalta. On tullut joku ja pitkiä, pulskia nuorukaisia vannomaan että hän, se ja se, ainakaan ei ole sitä siiliä tappanut, itselläkin siili!
Oikein!
Mutta Kain kulkee vielä muina miehinä.
Tule pois sinäkin, kadu ja tunnusta, suuri olisit, suurempi kuin moni suuri!
MIINA
Ei teidän pidä luulla että olen saanut Juhani Aholta mallin tähän Miinaan, minun Miinani oli ainakin samaan aikaan, pianaikaa ennen kuin se erinomainen Wilhelmiina Wäisänen. Mutta näkyy olevan niin että tuollainen fac totum taitaja, jos on oikein ylintä luokkaa, on Miina, oli kuka oli, koska oli ja missä. Kyllähän niitä on pienempiäkin Miinoja, niinkuin ihmisiä yleensä on toista ja toista mittaa, mutta se oikea Miina on ainakin minun muistooni jotenkin sama, samalle papin kirjallekin sopisi. Mutta ensin minä sen pienemmän. Olisittepa nähneet kun hän keittiötuvassa avasi portviinipullon kun oli ristiäiset, vieraita salissa ja kahvikuppien kalina ja vilkkaan puheen sorina jo kuului. Hän sovitti pullon taiten polviensa väliin, veti ensin varovasti, sitten aivan triumfaalisesti plumpsautti ja ojentautuessaan nosti samalla kätensä, jossa ruuvi ja korkki oli, notkean spiraalimaisesti ilmoihin, niinkuin kaikki olisi ollut ruuvin jatkoa. Se oli niin notkea ja sulava temppu, että portviinipullo kuin horisi tyytyväisyydestä, niinkuin kissa jota silitetään, kun se avattuna tuoksui ja vähän näkyvästikin henkäisi hienona utuna Oporton terveisiä.
"Myrkyt pois!", Miina sanoi ja kaatoi ensimmäisen pikarin takan ääressä hääräävälle Matleenalle ja itselleen yhteisesti. Se oli näet vielä minun muistooni se tapa että tarjooja, emäntä tahi isäntä itse aina otti ensimmäiset pisarat, siis roomalaisen praegustatorin, esimaistajan muisto.
Ja kun Miina, tämä maalainen kenkkäri-Miina, oli nauttinut sen ensimmäisen leyhäyksensä, hänen mustat silmänsä loistivat, kauniin kyömyinen nenänsä kuin ylväästi korkeni ja hän aivan polkaisi jalkaa maalaisuuttaan lehahtavalle Matleenalle: "Jes, jos sinä olisit ollut Helsingis!" Ja sitten hän alkoi taas kuinka monennen kerran kertoa kuinka hän oli "maiskraaris" (maskeraadis) ja kuinka hän kujeili korkeitten herrain kanssa. Silmiin tuli aivan kaihomielinen menneen muiston harso. Miina oli puheiltaan rempsee, niinkuin oli olemukseltaan reipas ja pystypää. Sanoi halki kun saikin ja piti sanoa, ja sillä äänenpainolla että hänelle tavallisesti jäi viimeinen sana.
Jos otti Miina myrkyn pois portviinipullon kaulasta, kylläpä hän osasi kypsän tuta myös metson, teeren, kanaisen kärystä, ei tullut torttu talrikille vikahisen makuisna, puhumatta pohjaan palaneesta puurosta. Siksipä ne häät, jotka Miina järjesti, ne olivat ohi Kaanaan kaikessa mitä makuun tulee, kinkerit komeat kuin Tridentin kirkolliskokous, niin että sai sairastaa viikon vielä päälle.
Ja tämä Miina, aikoinaan kuin Arapian ratsu, mustasilmäinen, samansäihkytukkainen, sanava, sulava, notkea ja norja, tulee yhtenä päivänä vastaani kumarassa kepin kanssa, silmä himmeä, huulilta tarmo raennut: "Tällaisenahan sitä nyt!"
Missä lie mökkisessä värjöttänyt viimeiseensä niillä näillä niukimmilla.
Mutta sitten se toista lajia, sisäpoliittisempi Miina.
Hän oli yli keskikasvun, ei lihava vielä, mutta tanakahko, ei juuri pystyssä kuten tuo maiskraatti-Miina, oli alituisesta lieden puoleen kumartumisesta tullut ryhdissään vähän kuin kuuppauksen puolelle. Kenkkäri-, maiskraatti-Miinalla musta tukkaharja vyötäisille, tällä vain pieni vaatimaton nuttura, mustaharjaisella ihomyötäinen pitkä silkkiröyjy, tällä lyhyt väljä koti-olo mekko kotikutoisesta kaksivartisesta. Niin että kaikki vetoviehätys paremmin toista, kolmatta luokkaa. Niinkuin pitikin olla poikamiehille, jos kohta vanhoillepojille.
Tämä Miina liikkui kohtalaisesta koostaan huolimatta lähes äänettömästi, se on muuten kaikkien tämänluokkaisten Miinojen yksi erinomainen ominaisuus. Tavallinen palvelijaholo paiskaa klo 6 halkosylillisen lattialle niin että rakennus kaikaa kivijalasta kurkihirteen, kun Miina tulee, et tiennyt viereisessä huoneessa mitään, hätinä olisit tiennyt samassa, yhtävähän tulen korjauksesta ja pellin kiinni panosta.
Pöydällä piti oleman alati joka asetti kuin palkinnolle pantu, joka liina loisti puhtauttaan, että kavahdit koskea tupakkisilla hyppysilläsi. Ei käryn kaasua keittiöstä, hän itse sieltä kuin varjo, läpi lukitun oven hän mahtaisi tulla avaimetta maljoineen, jos niikseen ottaisi, näkisit vain, et kuulisi risausta.
Koska Miina lepää? Ei koskaan. Sama meno, arki eli sapatti, sama päivän, sama yön, saat sanoa, se kun meni usein myöhälle skruuvatessa totilasin ääressä, meni myöhälle kun tuli muualta skruuvaamasta ja piti olla voileipää että jaksoi nukkua.
Mutta kuinka hänen kävi, poloisen? Terveys tuholle, vuoteen omaksi rasituksesta raukka? Siinä kohtapikaa 100 vuoden perästä, niinkuin tämä Maria Andersson. 116 vanhana minä kuulin hänen nauravan tätä nykyajan nuorisoa: kepin kanssa ja hampaaton se kolmenkymmenen korvilla! Hän klo 4:jään aamulla usein, vaputta, vapaudetta, jos jonkun kerran karusellissa pikipäinsä, ja tässä vielä hihittelen.
Ja sepä maiskraatti-Miina! Se olikin eri jytinää naittajaiset, kinkerit ja häät! Mutta kepin hänkin vasta 80:n paikoilla.
Vaan ei minun tarvitse paljon valehdellakaan, nyt ei esim. yhtään:
Mitä on kello?
Sen tiesi parhaiten siitä koska ovi aukeni iltateetä varten, jollakin vanhallapojalla kun saattoi olla sellainen tapa ettei syönyt varsinaista illallista, klo 8 (20) vain jotakin "ylösleikattavaa" ja lasin teetä.
Kun huoneesi ovi hiljaa, aavemaisesti avautui, silloin kamreeri, esittelijäneuvos, eläkeprofessori sait, ja niin teitkin usein, tarkistaa kellosi, oliko edistänyt taikka jätättänyt, Miinasta sen tiesi. Minuutilleen justiin!
"Tuota, mistä ihmeestä Miina tietää niin tarkasti ajan?" Ei silloin ollut nti Aikaa, ei radiota.
"Ei minun kelloni vain!"
"Se on sillä lailla, että katsokaa ne kellosepät, ne on sellaisia, jokainen tietää, että kun kerran viet kellosi, jos on tavallinen kelloseppä, et silleen enää siitä mitään tiedä, mutta hän tuntee vanhastaan Lintemannin, ja se on sellainen että kun katsoo, niin käy!" "Hän kyllä kamreerinkin kellon!"
Senkin se Miina.
Entä kamreerin kalossit! Lokaisimmalla kelillä aina vaikka kuvaisesi!
Kamreerikin käytteli papereita, ja varsinkin se professori, vaikka oli eläkkeellä. Jokainen papereiden tarvitsija tietää, että ne kuin pahanhengen kätkeminä katoovat yks'kaks, ja juuri se paperi, että juuri piti sen paperin!
Mutta Miina! Miina oli siinä suhteessa todellinen taituri, aivan Reisenauerin, Rubinsteinin vertainen. Ei millimetriä, hiuskarvan vertaa paikaltaan mikään! Ja pöytä kuin juuri pesty, ei pölynhiukkaa, mutta kaikki täysin ihanteellisessa epäjärjestyksessä, josta löysi kohta, aivan niinkuin piti olla.
"Mitenkä ihmeessä Miina saa tuon toteutetuksi?"
"Näin, se on tällälailla": Ja hän näyttää kuinka hän painaa lujasti puhtain sormin paperia, papereita, pienintä lappua silloin kun hän pölyttää huiskalla päältä, sillälailla: ei katoa!
Ja jos nostaa, samaan, samaan paikkaan tarkasti takaisin!
"Se oli lehtori Mela-vainaja, joka näin opetti, aloin hänen luonaan harjoittelijana."
"Jahah, se kasviopin Mela?"
"Sama; hyvä mies!"
Tulin nyt tässä kirjoittaessani ajatelleeksi: sellainen Miina-akatemia se pitäisi vielä olla! Löytäisi ilokseen pianaikaa kymmeniä vuosia kadoksissa olleet muistiinpanot, vaivalloisen katselemisen tulokset, tuumailusynteesit, runonrustaukset, laulusuomennokset, vaikeat, joita et enää niin keksi. Ne kun ne yhdet ja samat Miinat menevät.
Mutta sitten tämä Melan-tyyppinen Miina puolittain triumfeeraten ilmaisi vielä merkittävän asian: "Maisteri jättää vain huoleti kaikki paperinsa esille, hän ei taida lukea kirjoitusta!"
Ei mitään siis vuoda, ei tippaa tiedoksi —, siinähän aivan ilmestys korkeudesta!
– – Täytyy antaa mennä esirippu alas, se on sellainen laki täällä maailmassa.
Ja sitten en tiedäkään enää muuta Miinaa näkemältä, mutta sieltä kulissien takaa kuulemalta ja niin tuntemalta kyllä.
Olipa tässä tuonoin korkeahko mies, Niku-Poika vain toverinimeltä, mutta melko edustava näkö kun hän pani päähänsä neuvossilinterin, virkafrakin ja kaikki prenikat. Mutta häntä sanottiin "Pojaksi" siitä syystä ensiksikin että hän oli tyypillisintä lajia vanhapoika vain sitä poikuuttaan, ja sitten hän oli iäinen nuorukainen aina siihen 80:neen asti, jolloin Airut tuli saksineen tämän vielä vihannoivan elämänlangan lähettyville.
Niku-Poika oli edustusoloissa perin tuiman näköinen, isot tiukasti mulkoilevat silmät, viikset ja aatelinen pystypää, niin että hänet kerran laulumatkalla yhteisesti määrättiin ennen konsertin alkua ja sitten laulujen välillä tuontuostakin vilkaisemaan ylös ensimmäiselle parvelle laululavan lähistöllä olevaan arvostelijain aitioon, niin veisi vain silmällään niiltä luonnon pois.
Mutta koto-oloissa, kulissien takana hän oli aivan toinen mies. Vai mitä? Arvostelkaa!
Minäkin olin kerran eräällä kotimaisella laulumatkalla majoitettu Niku-Pojan asuntoon, joka oli melko tilava, jokseenkin hyvätuloinen mies kun oli. Illalla aika myöhään, taisi jo olla yö, karonkasta tullessamme Niku-Poika varoitti meitä että koettaisimme astua hiljaa etteivät naapurit häiriytyisi. Saimme sitten perästäpäin selville että "naapurit" olivatkin hänen taloudenhoitajansa, Nikun Miina, joka kuului olevan tomeranlainen. Kun pari kolme vierasta miestä, ja vielä karonkasta tulevina, eivät näyttäneet voivan oleilla niin hissukseen kuin Niku-Poika olisi toivonut, hän tuli silminnähtävästi levottomaksi, vaikka me koetimme kulkea varpailtamme hiljaa niinkuin ne filistealaiset jotka hiipivät Simsonia Gazassa kiinniottaakseen, Niku sormeaan nostaen ja koomillisen pelokkaalla silmänmuljauksilla meitä yhä hillitsi. Niin minulle sattui sellainen onnettomuus että valjun kynttilän valossa, sähkölaitteita kun ei vielä ollut siinä maaseutukaupungissa, pudotin pöydältä Nikun knallin, joka hyppi pömpähteli lattialla, ja sitä kiinni otettaessa, ettei vierisi kuistin portaita aina alas asti, aiheutti Nikun ruusupuukepin kolinalla kaatumisen, niin tämä sai Niku-paran aivan kauhistuksen ilmeellä ja suorastaan vihaisen näköisenä kuiskaamaan: "Miina herää!"
No, kauniisti kyllä, mutta kertoivat sitten koiransilmät, että Niku sen teki lähinnä itsensä vuoksi, sillä seuraavana päivänä, kun me olimme lähteneet ja Niku nautti aamuteetänsä etukäteen jo aralla mielellä, hän oli saava, ja saikin niin painavia muistutuksia, että koko korkea oikeus sinä päivänä oli surullinen, kun Nikukin oli hiljaisesti alakuloinen, eikä tavalliseen tapaansa kompaillut. Korkea oikeus kyllä tiesi että Niku taaskin oli saanut, ellei juuri selkäänsä, niin jokatapauksessa jostakin syystä sellaiset sapiskat että näin nyt kävi, sillä mieliala tarttuu. Mutta kyllähän sitten huomisin juteltiin hyvällä päällä, vähän kiusaillenkin, ja iloisuus oli niin vilpittömän katajanräiskeinen, että varmaan sinä päivänä pöytäkirjaan tuli hyviä tuomioita.
Se oli Miina! Mutta sellainen Miina, että kuulkaas kuinka kävi! Hän nyt kyllä oli palvellut jo Niku-Pojan kotona, joten oli vähän kuin sukuun kuuluva ja oli ymmärrettävämpää kuinka niin mahtavasti mulkosilmäinen ylimys oli joutunut sellaisen tohvelin alle. Mutta sittenkin, että saa niin hivutetuksi, sulatetuksi, suostutetuksi, että kun jo vanha Nikun-Miina luonnonjärjestystään kuolee ja hän, Niku, jää yksin 20:n kanarialintunsa kanssa, niin rupeaapa Niku-Poika ränstymään vanhaksi varikseksi yht'äkkiä, vaikka juuri vielä komeili, kokkaili kuin kotka. Ei mitään aihetta, tohtoritkin sanoivat, elää pois vain vielä 10 vuotta!
Mutta Niku ei elänyt. Meni niinkuin ne menevät joskus, eikä niin joskuskaan, oikeat miehet, oikeat tohvelisankarit ja jospa ei niinkään, toinen toistaan seuraten, miehet ja vaimot.
Mihinkä ne kanarialinnut menivät, ei ole tullut kysytyksi, olivat tietysti kauan aikaa hiljaa, kun ei kukaan muistanut nostaa huntua niiden päältä, että jo on aamu.
Niinpä se oli vähän Nikukin. Koetti kyllä nostaa sielun yltä huntua se uusi naikkonen, joka tuli uudeksi Miinaksi, mutta ei Nikua laulattanut sittenkään, kun se vanha oli mennyt.
—– Mihinkä ne Miinat?
Mikäs kumma se on: radiot, sähköt, lomat, vapaudet, palkat, joista ei ennen puhuttu, kortit, jonot —, Niku-neuvos, -kamreeri, -professori: olla yksin, lukea kertomusta Miinasta, hymähtää ehkä vähän surullisesti, ja mennä sen Niku-Pojan tien.
Miina, oikea Miina, se taituri-Reisenauer, se siivoniekka, hyvän toivon, huolen tohveli, hiljainen, kun kaikki ympäri käy, lämmittävä lähimmäinen, on, mene tiedä iäksi poissa.
HORJUI
Tuli mieleeni tuokin Kaitarannan Jooseppi. Ja niin vähästä asiasta: näin hänen vain kerran, siellä joku aika sitten menneessä hoipertelevan Mäki-Kuivalan mäkeä noustessaan, keskellä päivää auringon kirkkaassa paisteessa.
Asiakos tämä: pontikkaa ja hieman hokmannia höysteeksi, pianhan sitä hoipertelee! Kyllähän ne, vaikka keskellä päivää jotkut. Niinpä minä siis luulin Kaitarannan Joosepista ensin, että hän hoiperteli ottaneena, mutta kun menin edelleen ja hän nousi tietä viistoon ohitseni niin läheltä että selvemmin näin, ei hän ollutkaan juovuksissa.
Siniset silmät katsahtivat kirkkaasti ja luottavasti punakoista, auringon paahtamista kasvoista hänen päivää nyökätessään, niinkuin muutamien tapa on, vaikka eivät tunnekaan tulijaa.
Kummia Aristoteleen, Aleksanteri Suuren naamoja näillä etäisillä leveysasteilla! Nenä hieman kyömy, uljaan miehevästi kyömy, otsa korkea ja siitä nousee harmaa, hieman kihara tukka; pitkäkalloinen myös selvästi, sellainen tämä Jooseppi. Komea ilmestys ollut 50 vuotta sitten, nytkin kyllä tähän ikämiestyyliin. Sillä kyllä kai hänen täytyi olla hyvän joukon kahdeksannella kymmenellä. Se vain että oli kumarassa; laukku sitten seljässä, hölkkyvät saappaat jalassa ja pahkasauva kädessä. Niin hän nousi loivaa mäkeä kuumana kesäpäivänä lakittomin päin ja horjahteli aina silloin tällöin raskaasti astuessaan.
Miksi hän horjahteli, vaikka ei ottanut?
No vanha mies, se on alaspainavan luonnon laki!
Mutta ei ne kaikki horjahtele.
Niin, kuinka kunkin kohtalo on ollut. Toisten on käynyt hyvin, toisten ottanut lujemmalle, ja nämä ne varmaan horjahtelevat enemmän, kun aika tuli. En minä tiedä, minäkin horjahdan joskus, ja vähän kuin sävähdän taikka naurahdan, nuori mies: joko nyt? Mitenkäs sitten Kaitarannan Joosepin?
Se oli sillä lailla että siinä olikin jokseenkin mukava mies. Tilanomistaja ja kauppias, miksei sitä niin, jos kohta vähän horjahteleekin. Hänen talonsa oli viisi kyynärää kunnekin, muuri nurkassa, kahdella seinällä ikkuna ja yhdellä vuode. Sen jalkopäässä ulko-ovi, josta tuuli, ja talvella pyrysi raoista. Mutta niinhän niillä monilla muillakin. Joosepin tupa oli somasti hongikossa, aivan huminan sisässä, ja peräikkunan alla oli hyvin pieni perunamaa, aidattuna, etteivät kulkevat lehmät repisi. Se vihannoi heleästi ja tupasen ränstynyt punerrus eroitti asunnon parahiksi muusta metsän ruskeasta.
Mutta sisällä ei huvikseen käväissyt, sanovat siellä olleet. Lika ja syöpäläiset vallitsivat.
Siellä piti vain Joosepin majailla. Missäs muualla, kun tahtoi vapautensa pitää, ja kun yksin oli, niin yksin piti olla. Sanna-Kaisa oli kuollut jo pian Fiia-tytön ripille päästyä, Kaisu kuoli lavantautiin, sitten menivät Fiia ja Ella Amerikkaan ja niin hän, Jooseppi jäi. Mutta mikäpä siinä, hyvä työmies ja terve! Mikä kun nuo jalat niin painavat! Ennen meni minuutilleen ruokalevolta ja käveli että rytö ryskyi, nyt välistä jalka haraa maata ja hitaassa tahdissa astelee mies hongistoon, kun on syönyt talossa iltaisensa. Hiukset harmaantuivat, eikä tahtonut viitsiä partaansa ajaa.
Mutta hänen täytyi myös ruveta palkkaansa alentamaan, eivät ottaneet muuten töihin. Eivätkä pian tahtoneet sittenkään ottaa.
Jooseppi teki risutulen takkaan ja mietti.
— Olisi se akka ehkä pitänyt ottaa —. Mutta kun oli siihen Sanna-Kaisaan tottunut, ja sen piti kuolla. Ne ovat siellä Amerikassa joukkoontuneet, ja kuuluu Ella kuolleenkin. Varmaan Fiiakin. Ei sieltä ole kymmeniin vuosiin mitään kuulunut. Ja huonoa tahtoo olla tämä miehisen miehen yksin hoito.
Niitä mietti. Varsinkin sellaisina päivinä kun ei oltu työhön pyydetty, ja niitä rupesi olemaan syksyn, talven, yhtämittaa. Kesällä kävi paremmin laatuun ja tarvittiin huonompikin mies. Mutta kun ei tahtonut saada kumarretuksi leikkuupellolla; otti rintoihin.
Katseli Jooseppi ajatuksissaan ikkunasta, mutta ei sieltä näkynyt muuta kuin alakuloinen punerrus illan hämärtyessä. Taikka taas vain sysimusta yö, kun valvoi.
Silloin tuli luja yhteenotto sen Kaitarannan Joosepin kanssa, joka oli ollut rempseä mies ja puukollakin lyönyt, ja sen, joka nyt istui kumaraisena risutulen ääressä ja hämmensi puuropataa.
Se kumarainen hävisi, ja Kaitarannan Jooseppi pyrki Kunnalliskotiin.
Tuiskuinen tupa jäi kylmille.
Kunnalliskoti! Jossa kaikki vain valittivat että voi kun pääsisi pois! Vaikka perunakuopassa, kun saisi olla niinkuin tahtoo! Mutta kun ei, niin ei. Ei Jooseppikaan tarjennut tönö tuvassa sillä ikää. Vaan kun kesä tuli ja tuulet humisivat, hänpä irti kuin taivaan lintu! Hongistoonsa ilmestyi, ja savu nousi taas rikkinäisestä tornista.
Hän oli vielä siksikin sisullinen että rupesi pitämään pientä kauppaa. Pani viimeisen kätkörahansa paremmilta päiviltä ja osti nuppineuloja, hakaneuloja ja sellaista, joita vaimoväellä ei koskaan ole, vaikka niitä juuri heillä pitäisi olla, ja kulki tavaraansa kaupiten. Rehellisellä tavalla siis, ei pyydellen, joka ei itsenäiselle miehelle sovi, vaikka katto päälle putoaisi.
Kun tiet tuiskusivat umpeen ja olisi turkkia tarvittu, Kaitarannan Jooseppi palasi omilta teiltään kunnan kuppilaan muiden kumarain ja köykkyisten joukkoon.
— Sitä maailman menoa hän tiedämmä vähän tässä Kuivalan mäelläkin horjahteli.
Mutta silmä tervehtää kirkkaasti vielä, taisipa oikein iloisesti, niin että hänet saattaa taas ensi kesänä tavata laukkuineen ehkä toisessa paikassa nyökkäämässä sinisin silmin, horjuipa minkä horjui. Mitäpä surisimme!
— Tämä Joosepin sattumus sitten Johdatti minut samoihin eräitten toistenkin kohdalta.
Saksmannin Kalle, lysti poika, joka ennen balalaikkaa soitteli ja lauloi ihanalla äänellä Akvariumin lauluja! Oli ollut aikoinaan kielistipendiaattina Pietarissa ja tullut tuntemaan huvituksen. Hän hihitti maailman metkaa menoa aina siihen saakka kunnes joutui jonkinlaiselle eläkkeelle, joka ei ollut eläke eikä mikään, mutta mahtava kyllä Kaitarannan Jooseppia ajatellen.
Kalle kun kuljeskeli eläkevaarina aikansa kuluksi entisiä tuttaviaan tervehtimässä, niin käväisipä meilläkin. Jutteli hauskoja ja vielä lauloi, vähän kavenneella äänellä kyllä, ryssäläisen romanssin. Se oli haikea, niinkuin ne ovat aron laulut, tosin kaikkea muuta kuin aromaisissa paikoissa. Minä silloin ajattelin tuota katoavaista, kun hänen nyt aivan kalju päänsä kiilsi päivän paahteesta ruskeana, ja kun kasvot olivat pahasti rypyssä. Laulelipa silti vain. Mutta sitä varsinkin ihmettelin että kun hän lähti portiltamme tallustelemaan toisen tuttavansa luo, hän, tuo aina iloinen vekkuli, horjahteli ensin hieman, ennenkuin pääsi vauhtiin pölyisellä maantiellä.
"Nuo jalat tahtoo vähän rettelöidä", hän selitti, "muuten kyllä – – – hihihi!"
Ja että itse vuorineuvos Siekkiselle sattui horjahdus!
Hän oli kutsunut pienen herraseuran menneitä muistelemaan, ja kun minäkin satuin olemaan hänen tovereitaan niiltä ajoilta jolloin syötiin 25 pennin hernekeittoa Aschingerissa, pääsin mukaan, vaikka olin niin suunnattomasti paljon alempana miljoonissa.
Tietysti me muistelimme menneitä, niinkuin tällaisissa tapauksissa, ikämiesten kesken, tavallisesti mielellään, mutta varoen paljon koskettelemasta niitä aikoja, jolloin vuorineuvoskin oli köyhä saatana, niinkuin jotkut meistä vielä tänä päivänä. Loikkaus olisi vaikuttanut pianaikaan ilkeältä. Nämä kokoelmat, kaikki kalliit tavarat! Mikä Kiinasta, mikä Japanista suoraan; tässä kuvassa vuorineuvos itse istuu Buddan patsaalla Delhissä; tässä näin suuri kimpale puhdasta alkukultaa Klondikesta; tässä kappale Kristuksen ristiä; vaikka eihän sitä tiedä, vuorineuvos lisäsi. Tässä oli yleensä vaikka mitä, meidän maatiaisten katsella. Courvoisier'täkö vai Roginota?
Vuorineuvos ei ottanut, tuskinpa ollenkaan, viisaat ja rikkaat eivät ylimalkaan ota, muuten he eivät rikkaita olisikaan. Hän istui harmaana kyllä, sen näki vaikka tukka oli perin lyhyeksi leikattu ja parta yleismaailmalliseen tapaan kokonaan pois, mutta muuten nuorekkaana, huulet alinomaisessa kohteliaassa hymyssä, tarkaten huolellisesti että kukin sai sen mikä hänelle annettiin.
Mukava mies, gentlemanni mies!
Mutta kun hän nousi lähteäkseen jonnekin ja asteli narisevaa parkettia poispäin, hän aivan selvästi horjahti.
Kaitarannan Jooseppi!
Joku muukin sen huomasi: Kuinka – – –, eihän hän ole nauttinut Juuri mitään! Narkoosia?
Ei, olkaa vaiti, minä selitän.
Aioin juuri ruveta kertomaan kuinka minä näin Kaitarannan Joosepin Kuivatan mäessä ja kuinka ne, kun aika tule – – –, mutta silloin tuli vuorineuvoksen uusi nuori rouva notkeana diivana sisään ja me nousimme kunnioittavasti istuimiltamme. Hän hymyili hurmaavasti, vuorineuvoskin, Joka tuli taas sisään, hymyili entistä ystävällisemmln, ja me istuuduimme hilpeään iloon ja päivän paisteeseen.
OHOH KULTAISTA KOTIA!
Kanteletar se taisi tämän sanoa, kuka lie miekkonen sillä hetkellä niin muistanut. Onhan se sellainenkin, toisilla ja toisinaan, toisilla ei, koskaan ollutkaan, se on niinkin. Taikka jos oli, kadonnut, niin että kasvoit kalttona puhkeeva putki, pihlajan umppu, ja sinusta tuli viluolio rautaportin eteen, palttoonkaulus pystyssä ja avain toisen takin taskussa.
Mutta tuli edes se, itsekin joskus ihmettelit, mitäs noista toisista, joilla silkistä sametista tuutilullaa, myssypää kintereillä, rusina ja kivisydän!
Se tavallinen elämä ei nyt niin, joskus harvoin luennolla, useammin Ylioppilastalolla, vuosijuhlassa, omassa ja toisten, vapaaryyppääjänä, Gambrinilla taiteilijain kanssa, Seurahuoneen Orkuksessa Margareetaa katsomassa, mitä siinä kodilla teki. Mutta kun tuli vaikkapa joulu, jolloin ennenmaailmassa kaikkien ovien päällä seisoi "stängt", silloin tuo "kullaista" vähän kirveli, jos muistit, ja mikset muistanut, ihminen sinäkin olit.
Pakkasit silloin kapsäkkisl, kas nyt aina kapsäkkisi, eihän siellä ollut paljonkaan, pari paitaa, Setälän sivistyssanat ja Wägnerin filosofian historia.
"Minnekkä ajetaan?"
"Ajakaa minne tahdotte!"
"Mutta täytyyhän herran tietää —." Ja kun sitten vihdoin että asemalle, niin istuit muutaman tunnin kuluttua Tammisaaressa, upporuotsalaisen kaupungin kestikevarissa lämmittämättömässä huoneessa, eipä täällä juuri matkustavaisia, maistamassa vain kävivät ja biljaardia pelaamassa.
Panivat ne sitten tulen, ja se paloi aivan kuin kodikkaasti, kun pesän edessä mietiskelit ja heilutit jalkaasi: Joo, tällaiselta tämä nyt näyttää, mutta hyvältä näyttää, mikäs hätänä? Muistatko kun kerran marssit yömyöhäiseen Katajanokan laiturilla, jossa raisvaiset aallot kiilsivät asetyleenivalossa, kun silloinkin oli jouluaattona jokapaikassa "stängt", ja ketäpä tuttuja sinulla: joskus esittelyn perästä olevinaan wienervalssia ylioppilastalolla, ja sitten muuten vain kopaten muffibaalissa, ei ne jouluksi.
Niin että haukottelit pitkän vierrännän väsymykset miltei kuin tyytyväisenä.
Mutta kun ne seuraavana päivänä, aattona, kysyivät: "Tenkker härren stanna?", niin jopa kuin viilsi vähän jossakin munaskuissa etukäteen. "Dee stengt!" taas. Ja yhdellä räpäyksellä vaelsi sieluraiskasi silmässä tuo palttoonkaulus pystyssä ja avain toisen takin taskussa: Mitäs nyt!
Olit melko väkevä mies ja tottunut vähin maailman myrskyjen riehahteluun, mutta tuo "dee stengt" hieman kuin heikotti. Mutta jaapa jaa! minkä mahdoit.
Mutisit kumminkin jotakin vastaan: "– – – vilustunut, tuota; vähän vaikea matkustaa."
Se meni sitten naikkonen pois, ja tuli toinen pulleampi: " – – – om visku do stella till!"
Ka, kuin tiilikivi sydämeltä!
Ja menit vielä iltakirkkoon ja katselit indigonsinerviä enkeleitä ja ruohon ruskeita paimenia ja kuuntelit ihmeellisen rovastin vertauksia taas siitäkin ihmeestä kun syttyi tuo valkeus, joka valisti ja lämmitti ihmiset veljiksi.
Olitko sinäkin jonkun veli —?
Noh, se oli eri asia.
Niin että kun sitten sen pulleamman ääni kuului että: "taa o föör honom ett glaas tee graatis!" sinä jo ajattelit ihania, niin ihanaa kuin miksi karvas voi tulla teelasillakaan. Mutta "koska nyt oli joulu – – –"
Olivatko nämä kuvat ainoat? Kysy! Mutta annamme olla ainoat. Täytyy päästä siihen otsakkeeseen.
Niin kun sait vihdoin yhtenä jouluna kirjeen, että itsekin raadollinen Karoliina-tätisi pääsisi nyt vapaaksi palveluspaikastaan emännöitsijänä ja muuttaisi kylmillä olleeseen mökkiinsä, jossa oli tupa ja keittiö, niin sopisikohan sinunkin tulla sinne? Jouluksi nimittäin, kun sitä muka nuorempana aina pitää jonnekin jouluksi mennä.
Kylmillä olleeseen, ja lämpimilläänkin kylmään mökkiin! Menisitkö, tarkenisitko turkiton mies?
Mutta kävi kuinka kävi, tämä ainainen loisluonto ja "stengt"; sinä piletin!
Matala mökkinen, kallellaan yhdestä kulmasta aika pahasti, olit ollut joskus siinä nuorena nousevana, tiesit että ruskasi tuulessa ja että ikkunapaperi ilkeästi soi yksinäisen pimeässä, mutta kun oli kutsuttu, se ei ainakaan ollut "stengt".
Helisee kyytimiehen peltru kajahtaen takaisin luhtien seinistä, reki kääntyy Totisten maantieltä lyhyttä umpea, kukapa täällä hevosella. Tulet, kumarrat pääsi alas, että mahtuisit matalasta ovesta. Huuru hengestäsi, jääkukkia näyttää kimaltavan pienissä ikkunoissa valjun lampun valossa. Ailahdat kun kyyry olento sanoo sieltä huurusta: "tervetuloa!"
Kuka sinulle maailman turulla tervetuloa?
"Hämmästyt varmaan", vanha jatkaa, "kun henki näkyy. Koetetaan panna vielä yksi pesällinen, eikö lakkaa". Näkyi siellä Tammisaaressakin henki, mutta ei tämä niin. Vai oliko olevinaan lämmin kun oli vähänkin lämmin sieltä reen jalaksen laulannasta.
Kun sitten sait kuuman kupin ja istuit raihnaan kaakeliuunin eteen lämmittelemään, alkoipa asiat syteä mielessäsi. Eikö lämpö olekaan absoluuttista, sitä ja sitä astetta, huuru häjyn hengähdystä, kukan kuolettavaa kylmyys? Ei näy olevan, koska istut tässä ilolla, ei turman tuiverrusta, vaikka nytkin yksin, sillä mikä tämä Karoliina-täti herralle ylioppilaalle, maisteriksi mainittavalle, jolle jo vähän maailman välkky vilkuttanut!
Jopa siinä olisi alkanut tarjeta vieraanakin, suloinen riutumus, rauhan riutumus.
Mietit käsivarret polvien välissä menoasi: suloinen, kuin tyhjyyden sihinä, niinkuin riihtä lämmittämässä ennen, kun oli se entinen koti, kullainenkin, pääskyn väipähdyksin aitan ikkuna-aukossa, ja kun sorsa narskui.
Pitkä aika —. Tuliko enää? Kukkaro, se Jumalan kukkaro?
Laho lattia tuntui narisevan jonkun tassutuksesta siellä takana.
Käännyit katsomaan, niin ihana pistos kävi läpi sielusi, sen jonka avain niin paljolta toisen takin taskussa. Karoliina-täti sytytteli pientä joulukuusen poikasta tuvan peräpöydällä, pienin kynttelein, joista jotkut jo hohtivat ujosti kirkkaankellervin liekein. Et ollut havainnutkaan sitä tullessasi, tuvan huuruhämyssä.
Kuka sinulle kuusen, pitkiin pitkiin aikoihin? Näit siellä Katajanokan laiturilla kuinka vasemmalta jostakin tuikki sellainen valo, mutta oikealla sinun kuusesi, katulyhdyn väräjävä valopatsas yhtä viluun veteen kuin oli sielusi välinpitämätön ja kylmä.
Sieltä myös ulkomaan suurkaupungin tyhjenevältä asfalttikadulta näit jonkin kuusen pilkahduksen, itse päin tuimia lumihiutaleita, joita kylmä tuuli toi, kaulus todellisesti pystyssä. Minnekkä, ja minnekkä sitten, ja sieltä? Sillalta sielläkin lyhty taittui likaveden liplaan. Joku aina riensi kiirein askelin jonnekin, sinä hitain, et minnekään, viluolio.
Ja nyt tämä tässä tuikkaa!
Ja "ett glaas tee graatis" Karoliina-tädin vähästä — jopa olit vähän kukkarossa.
Se tee, palsami, tietäjän myrha!
Ei se että sen sai, vaan keitä sen sai ja koska. Sait sen rakkaudesta, muuten sait rahasta, 50 pennistä vehnäsineen, sait tämän joulukuusen tuikkiessa, joka oli enemmän kuin laakeripuu vuosijuhlassa, isänmaallisessa juhlassa boolein ja hurraahuudoin. Se tuikkaa tikitti sumenneeseen sydämeesi niinkuin tuo lieden lämmin hyväili jähmeolemustasi.
Niin ja tuo rakkaus! Mikä se niillä toisilla? Hieno himo oli, harson takaa tahi jauheen alta, joko sinua tahi sinut kokonaan, niinkuin kissa kylmänä ja välinpitämättömänä, kun eivät tavoittaneet. Ei ne sinua muuten kuin itsensä tiimalta. Tämä Karoiiinatäti ei kysy ehtoja, hän teelasinsa, kattonsa suojaksi vain myötätunnosta sinään, tueksi, turvaksi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit.
Tosiaan, turvaksi. Ja sen tunsitkin niin erinomaisesti sitten kun yö tuli, kuusi oli sammunut ja hiljaisuus nyt jo lämminnä leijaili ylläsi.
Oliko täällä notkupatja, silkkitäkki Polsan kultanuppisessa? Oli olkikupo, karkea itsekudottu peitto ja maalainen lohnasänky särpineen. Sinne sukelsit, katosit korvia myöten kun lamppu oli sammunut ja pimeys oli.
Niinkuin olisi paha olento, ihminenpä kai, ajanut takaa, sinä päistärihin, päistäristä ruumenihin, niinkuin Kantelettaressa lauloi se toinen, elikkä oliko sama joka sanoi sen "Ohoh, kullaista kotia!"
Turvassa! Karollina-tädln täkin alla, kohta filosofian maisteri!
Mutta herra ylioppilas, franseesikavaljeeri ja patsaalla puhuja, tunsi jokatapauksessa olevansa siellä Karoliina-tädin täkin alla paremmassa suojassa kuin sillä hetkellä missään koko maailmassa. Eikä vain sillä hetkellä, mutta olitko koskaan ollut, ja väliä tulitko.
Kränä dekaani, naru inspehtori, korkohenkinen kuraattori paremmasta perheestä merenvahapiippuineen ja koko osakunta, ylioppilaskunta, menkää hiiteen! Saman tien "Suomalainen seura", pullorintoineen, tippatuoksuineen, mellastava musiikki lehteriltä, minä olen minä täällä täkin alla. Ette mahda mulle mitään, et pirukaan, sinä joka ruskat ja paukut siellä seinän takana sisuasi, kun et saa niskasta kiinni!
Tuuliharppu tuudittaa kuin Siionin kannel, siunaat itsesi pitkästä aikaa ja nukut Jumalan kukkaron rauhaan.
Etkä sitten tiennyt mitään ennenkö Karoliina-täti ilmestyi kahvitarjottimen kanssa eteesi ja punainen aurinko jo pilkisti jääkukkaikkunasta. Heräsit levosta, luonnon levosta, kullaisen kodin rauhasta.
Mitenkä se oli sen "Herran siunauksen" kanssa taas, kun Karoliina-täti oli kadonnut keittiöönsä —. Vaikka olit maallikko, mutta tuleehan niitä ajatuksia.
— — No, se meni sitten taas maailma, ja tuli toisia vaiheita.
Tietystihän sinulla oli kotikin, se tavallinen, niinkuin jonkinlainen katto vihdoin tulee melkein jokaisen pään päälle, ja jolloin sitä ei melkein miksikään huomaakaan. Mutta joskus perästäpäin, ja sitten kun näyttää joskus myös siitä että sitä taas ehkä pian ei olekaan, tulee vanhan tapaisia ajatuksia, ja niistä hohtaa kuin säteenä: olipahan! Se edes, ja vaikka vain sillä kertaa.
On se muisto kuin ruiskukka rinnassasi, kun menet tietä pitkin jonnekin. Otit sen kukan pellosta, joka nyt oli Karoliina-tädin asunnon paikalla, sen mökkirähjän, jossa henki näkyi ja oli joulukuusi.
Ja kun se kaikki oli ollut vähän harmaata siellä takana, ja nyt rupesi loppumaan, etkä vielä tiennyt mihin ja minkälaista sitten kun todella loppui.
NUORTA VIINIÄ
Maaseutukaupungin täysihoitokammiossa luki kolme koulupoikaa läksyjään yhteisen pöydän ääressä, yksi kummassakin päässä, yksi keskellä: Axel Stranden, Fredrik Starrick ja Erkki Pilvinen, muut 7-luokkalaisia, Starrick 8:nnella. Kuka luki mitäkin, siinä muka hiljalleen, enemmän puhuttiin, ja puhuttiin suomea, vaikka Stranden oli ruotsalaisessa lyseossa ja aivan Ruotsin alamainen, mutta suomalaiselta maaseudulta kotoisin.
"Onko siinä perää, meidän koulussa puhutaan, että se teidän 'Musu', piirustuksenopettajatar, on ruvennut kurttiseeraamaan teidän 7:nnen luokan Leveliusta? On nähty Hietalahden puistossakin."
"Kas Famaa kuinka per orbem, kukahan tuota nyt ei olisi havainnut! Vilkuttaa riihensä takaa perunanenä kuin joulukyntteli, uskontotunnillakin, kun nyt on ollut 'Masan' sijaisena."
Tässä täytyy kirjoittajan sen verran keskeyttää, että nostaa esirippua muutaman vuoden tulevaisuuden takaa: Kun Levelius oli valmistunut papiksi, "Mususta" heti papin emäntä. Pojat näkivät oikein.
"Jaapa jaa, olkaa hiljaa nyt, luetaan!" Starrick keskeyttää äskeisen.
He lukevat. Sillä aikaa minä vähän mitä miehiä nämä olivat.
Starrick, joka kehoitti hiljaisuuteen, teki sen lähinnä siksi, että häntä ei huvittanut sellainen puhe. Laiska mies kyllä, mutta tyttöasioissa kuin vanhana syntynyt, niinkuin nimensäkin kaavaili. Herrasukua muuten, niin että sen puolesta olisi kelvannut piireihin, mutta kun ei välittänyt, ei ollut koskaan tanssiaskelta ottanut, eikä sitten tullut akoittuneeksikaan, kuoli vanhana vanhanapoikana.
Stranden taas oli omalaatuinen eristyneisyys: hän maalaili pastellilla tyttöjen kuvia muistista, vieläpä myi niitä, eikä sen takia ollut suosiossa. Tietystihän tyttösiä vähän imarteli kun heistä tehtiin kuvia, mutta kun sentään luvatta ja mihin vain, siitä piti hyvän tavan vuoksi olla loukkaantunut. Sitäpaitsi Stranden oli vain maalaispuutarhurin poika, eikä sellaiset juuri päässeet niinä aikoina joukkoon.
Erkki Pilvinen oli myös vain lukkarin poika, mutta hänen äitinsä oli vanhaa pappissukua, samassa kaupungissa aikoinaan harvinaisuutena tyttökoulunsa käynyt, niin että kun Pilvinen lisäksi oli urheilija ja laulaja, hänet kyllä nähtiin parketilla. Mutta muuten lempiluonteena kuin jonkinlainen pilven varjo: "— jo lähti pois pakenemaan", juuri kun yritti alkuun päästä.
Vercingetorix, rix, rix — mitähän ne ix'it täälläkin päin! Nix, Rix, Thölix, Sukuako?
Aproopos! Pilvinen puheli — silloinkin jo keikailtiin tuollaisella lausunnalla —: Mitä siitä kuuluu siitä Nix'in Mimmin jutusta, joko se on ratkaistu?
Stranden sai ruveta selittämään:
"Pelan poika sanoi, jonka isä on opettajaneuvostossa, että taitaa tulla Herman Hedenbergille relegatio. Hermannin isä itse ilmoittanut ja vaatinut."
"Herrijee, tuollaisesta asiasta!"
"Sehän on sikamaista! Mitä ne meinaa! Pitääkö sinun pääsi panna poikki ja minut hirttää siitä syystä, ettemme ole herrasväen lapsia, tuo Starrick vain piedestalille herruuttaan!"
Asianlaita oli niin että Herman Hedenberg, korkean virkamiehen poika, oli ruvennut seurustelemaan ikäisensä ompelijattaren Mimmi Nix'in kanssa. Heidät nähtiin usein iltaisin yhdessä laitakaupungin vähäliikkeisillä kaduilla ja puistoissa, mutta tämä oli tullut tiedoksi, ja nyt – – –
"Mutta onko se sitten sopivaa?" Starrick väliin, "eiköhän siinä silti vähän..." Ja hän pani toisen silmänsä virnistelevästi kiinni.
"Älä sinä omia munaskuitasi Freska-hyväkäs, täysin selvä se suhde oli!"
"Maalaapa meille tuon Mimmin kuva", Starrick jatkoi, "saadaan harjoitella psykologiaa 'Musulle'!"
Ja Strandin maalasikin, monta kertaa tullut vastaan, ja nostettu lakkia, Strandenin puulaaki oli ruvennut tervehtimään Mimmiä, kun tuli tiedoksi, että Hermanni häntä hakkaili.
Strandin kehystikin kuvan, ja niin Ilmestyi seinälle kaunis, vaalea, punaposkinen tyttö, valkoinen villahuivi kiertäen solakalle kuin joutsenen kaariselle vartalolle. Ei vilpin häivää huulilla. Vakavat siniset silmät katsoivat vähän surumielisen miettivästi, niinkuin sopikin, jo aavistaen, kun kävi niinkuin kävi. Axel Stranden oli onnistunut.
"Katso nyt Freska!", Pilvinen Starrickille, "ei sinun tarvitse panna silmääsi kiinni!"
Kun sitten oli eletty pari päivää, Stranden ilmeisesti kiihtyneenä tuli koulusta: "Ne ovat relegeeranneet Hedenbergin, pois koko paikkakunnalta."
"Siat!"
"Appelqvist, tuollainen piikkinoukka, hengenhaistaja!"
"Ei yhtä yritettä, sanantynkää, sinnepäinkään kuin Herman Hedenberg nyt jo, ja saadaanpa nähdä mitä hänestä tulee! Sittenkin, vaikka näin tekivät!"
Taiteilija Stranden ennusti hyvin, sillä Hermannin nimeä mainittiin tuhansin suin, silloin kun rehtorista, hengenhaistaja Appelqvististä tietää mitään oliko yksi, kaksi.
Kävi kuinka kävi, vanhurskaus oli tapahtunut, koti, koulu, suku, yhteiskunta puhdistunut. Enkä minä tiedä sitten muista vaiheista, mitä onneen, onnettomuuteen tulee. Ehkä, ehkä ei. Mutta laulu jäi kaikumaan:
Kuin kuningas ma kerta,
valtikkakin,
nyt kerjäläisen verta
vaivaisin.
Ei mitään enää mulla,
suru syvä vain,
se suokaa, ajetulla,
ees olla omanain!Herman Hedenberg oli musta, sitä lajia synkkää kuin korpilampi kaatuneine kuusineen, käkkäröineen, sinne alhaalle rotkoon kun katsoi. Erkki Pilvinen, joka sadatti Hermannin puolesta, oli lyyrillisempi, paremmin kuin auhtoa, matalaa kuloahoa vain, jolla sen verran vesaa, että lintu lauloi.
Niin, olipa hänelläkin vähän vaiheen alkua lukukaupungissaan.
— Oli yhtenä syksynä ilmestynyt Newskylle, joksi sanottiin suurinta puistokatua, hakkailukatua, kun lehdet lepatti, lensi, taikka umppu aukeni, oli sinne ilmestynyt tyttöolento, joka katseli rohkeasti, ilmeikkäästi punaisen lakkinsa alta: — kukas tuo, ja tuo? kun poikaparvl tuli vastaan, Erkki Pilvinenkin tuli vastaan, ja puolestaan-: kukas tuo?
Niin se rohkea punalakkinen kerran esitytti itsensä tutulla toisella tytöllä, ja niin heille alkoi lyhyt Mimmi-vaihe. Hyppäytän tässä vähän yli.
Koulupoikakortteerithan ovat kuin kuplat. Hajosi yks kaks Strandeinkin yhtiö, Erkki Pilvinen sattui joutumaan hienoon paikkaan, viihtyisää kyllä, mutta aika orjallista. Sanoi täti Rehell hetken kuluttua: "Ho du Erik, slyyt op me den däär flikkan, hun haar intte gott rykte om sei!" Mitä sanoi Erkki Pilvinen, 8-luokkalainen, 17-vuotias? Ei mitään, hän vain häkeltyi paikan päällä — rouva Rehell, rehtorin sukulainen, kaksi omaa tytärtä —; skam och nesa!
"Intte so faali — —".
Rehtorin korviin, pianaikaa sama peli kuin Herman Hedenbergin kanssa.
Mutta ei sittenkään! Pilvinen, ja vielä paremmin Sylvi Rosberg, ei lopettanut: heidät nähtiin edelleen niissä paikoissa, joissa tällaiset suhteet tapasivat vaellella, nähtiin vain, kukapa tiesi mitä niissä puheltiin, taittu paljon puhua, muutakuin: "se sano sitten, ja minä sanon sitten – –". Mutta senverran Erkki Pilvinen tuli kerran maininneeksi, kun ruotsalaisen lyseolaisen Lennart Widgrenin asuntoon oli haettu syntymäpäiväpunssia, ja tultiin vähän toimilaihin, niin kun taas hänen korviinsa oli tullut että "tommosen kanssa", hän löi pikarin pöytään, ja sanoi harvinaisella tempperamentilla: "Hiljaa! mistä parempia me itse, onko köyhyys mikään häpeä!"
"Minä olen samaa mieltä", Lennart puolusti, "pidä sinä päälle vain!" Mutta Pilvinen otti sen vähän itseensä, olisiko Lennart lausunut sillä äänen painolla.
Tulipa sitten penkinpainajaisten johdosta yleiset koululaistanssiaiset, joiden järjestely tapahtui täti- eli esiliinaneuvoston kautta. Erkki Pilvisen ehdokas oli Sylvi Rosberg, mutta se oli herättänyt neuvostossa paljon suupuhetta: "– – laitakaupungin vedenkuljettaman romukauppiaan tyttö, mitään kasvatusta, vaikka olikin itse 'hyvin kasvanut', kuinka sellaista, osaako edes sivistyneesti tanssia?" Mutta kun Erkki oli kvartetin johtaja, itse solisti, eikä pianaikaa tulisi laulusta, niin tärkeästä numerosta mitään, meni Sylvi Rosberg läpi. Mutta saipa Pilvinen niellä: Ensimmäisenä täti Rehell nostaa vasemman käden etusormea vastaan oikean käden etusormensa ja sanoo hiljaa: Erik! Sitten hän saa kuulla lähistöllään: "Si du po den däär! O hur hun e kledd!"
Pentele! Pilvinen jo itse rupesi ajattelemaan.
Ja vaikka maaliskuun illat alkoivat rusahdella ja ruskottaa, vaikka Sylvi sanoi: "onnittelen, sinähän sait konventissa kirjallisuuspalkinnon!", ja vaikka hän umppujen auetessa Hietalahden rannalla sanoi että "sinä nouset Erkki", niin Erkki Pilvisen mielessä kalvoi jotakin —; tukkii —; olisiko vaikuttanut, kun ne joka taholta: "tommosen kanssa!" "Si du po den däär!" "si du, si du – – –", Erkki, entinen Appelqvistin manaaja, alkoi tulla harvapuheiseksi, eikä "passannut päälle" oikein innokkaasti enää.
Niin saipa kirjelapun: "– – – olenko loukannut?" Vastaus: " – – tenttejä."
Ja mikä kirottu piti olla, että sekin vähän kuin vaivasi, kun Erkki mennessään hakemaan Sylviä penkinpainajaistanssiaisiin, sattui näkemään näytelmän: Hevonen oli pillastunut ja pudottanut ajajansa, punankirjaviin puetun maalaisakan, kivikatuun. Siihen ihmisiä hätään, hyssyttää Sylvin äitikin, kuin ilmeinen ankka. Peeveli! – – –
Tenttejä! Tosiaan – – –, sillä Erkki Pilvinen itse oli toisenlainen luonne kuin Herman Hedenberg: tämä kuin tuo korpimaisema, synkkä, musta itse kuin sen maiseman korppi, Erkki paremmin vain varista, harakkaa, joten hänestä ei tullut myöskään keräjäläisen vertaa.
Erkki Pilvinen jäi kuin jäikin tuon tenttejä-selityksen varaan, ja tuli kaunis kevät, ja piti Helsinkiin uudessa vaaleassa palttoossa, uusi harmaa hattu päässä, uusi bambukeppi heilutettavana.
Niin kun niitä sitten tuli asemalle kukkakimppuinensa, ilmestyipä Sylvikin, tulee pujahtaa väkijoukosta, kiinnittää lasiputkiruusunsa rintaan ja sanoo: "Tulin kumminkin!"
Ja niin se elämänkuva mennä vilahti.
Neljä vuotta myöhemmin Pilvinen kiersi ylioppilaskuoron johtajana maakuntia ja joutuipa erääseen kaupunkiin, toiseen kuin siihen, jossa oli sanottu "si du po den däär". Pilvinen kuulee asemalla yllätyksekseen, että hänet on majoitettu Rosbergille —; olisikohan sama Rosberg?
Se oli. Sylvi oli kasvanut yhä uhkeammaksi, kukkeammaksi, vaaleat kiharat sopivat entistä paremmin. Olo Rosbergillä oli hyvä, pöytä oli hyvä ja poikien hyvä olla. Päivällispöydässä rouva Rosberg — herraa ei näkynyt — muun muassa ilmoittaa, että "nythän tämä heidän mamsellinsa on kihloissa, 'oikein vakinaisesti'", hän samalla naurahtaa. Vieraat, Erkki Pilvinen itse ja kaksi muuta nousevat, katsovat lasiensa läpi ja toivottavat onnea niin äidille kuin viehättävälle tyttärelle.
— Sattuipa siinä jo poislähtöä hommatessa semmoinen hetki, että kukaan ei nähnyt, niin kapsahti Sylvi Erkin kaulaan, suuteli innokkaasti poskille ja sanoi: "Sinä nousit, junkkari, sanoinhan minä sen!" Pilvinen tuli tästä vähän hämilleen, sitä enemmän kun juuri silloin sattui II basson Karlander aukaisemaan oven.
Täytyihän sitä jotakin sanoa: "– – vanhoja lapsuuden tovereita!"
Kaikki tapahtui äkkiä, mutta Pilvinen, maisteri Pilvinen oli ennättänyt nähdä, että Sylvin poskelle vierähti kyynel.
"Ah pois sa mielit kulta!" sitten asemalla ja Pilvinen lauloi itse soolon.
Ja se toinen ja viimeinen kohtaus vilahti.
— — — Oli kaunein kevätkesä, junasta jos jotakin: puistoa, lammikkota, hanhea, joutsenta, jopa mustaa —, kun Erkki Pilvinen kuin alakuloisissa mietteissään ikään katseli vaunun ikkunasta. Lensi sille yht'äkkiä pisara. Hitto oikoon, tuleeko sade ja ulkoilmakonsertti Hämeenlinnassa! Sitä hän lähti päivittelemään, mitäs taloudenhoitaja sanot, meneekö myttyyn kaikki? - – –
Päivitelköötpä nyt sitä; kuva meni, kuvat —, eivätkä koskaan tulleet.
PUOLANMARJA
Pieni juttu, aivan pieni, mutta sanon kumminkin. Oliko puolanmarjas ta, vai siitä joka puolanmarjan nautti, kun tuli ja tallusti kaukaa.
Tuosta puolanmarjasta ensin. Se on hyvää ja terveellistä, sen kaikki tiesi. Mutta oliko se myös kaunis, sitä eivät ehkä enää tulleet ajatelleeksi. Niin kuin esim. että laulukin saattaa sanoa: "Heilani on kuin puolan marja mäen mättähällä." Niin punaposkinen ja raikas, alleajatellen. Tosiaan: siinä mättäällä sammalvehreä, joku muu korsi, mitähän oli valjumman vehreää, sitten puolaimen lehden syvä, kiinteä viher, ja näitä kaikkia, ja vielä kuusen rauhaisaa vehreyttä vasten, jonka alla oli mätäs, tuo punapuolain tertussaan! Oikein näki laulun tekijä. Olla sellainen heila, ja vielä syksyn sinistä taivasta vasten, niinkuin sen heilan posket sinisen silkkipastin sisässä, kyllä sitä vain laulun tekee, ja sitä sitten vetää että kangas kajaa!
Olihan niitä yhdellä ja toisella kyliä, mutta sittenkin oli muita suurempia, silloin kun oli nuori ja veri virtasi kiivaasti kuin ulapan tuuli, joka tuli raikkaana kevätpäivänä, kun vedet oli auenneet ja purjeet lepatti prikin kääntäessä tuulta vasten ankkurin heittääkseen. Mutta se olikin taas kuin yliluonnollista. Voi jospa ymmärtäisit maankrapu miltä tuntui se tuoksina, joka toi "Eufrosynen" pullistunein purjein Länsi-lntiasta, aivan Itä-lntiasta, Haitista, Riosta, kaukaa, kaukaa, ja nyt näkyi Vaskiluodon kuusikon takaa! ja kuinka ne sitten laski sieltä reelingiltä sinipaidat Raitaselle, kuin palmut, tupsulakkineen. Nähdä jo ryyppäävän tuollaisen lasistaan! Olutta se oli vain tässä Raitasen kajuuttasalissa, mutta sinä näit sen rommina, palmuviininä, ahavoituneen partakapteenin grogina, aivan kuin Marryat oli sanonut, kun pasaadi hiljaa puhalsi, taikka tulikalat lenteli ulkona, kajuutanlasista näit tummaan etelän yöhön. Ja noille soitelleet ja napsuttaneet kreolittaret, kuvankauniit pikisilmin ja valkein hampain! Oranssi-, appelsiini-, banaaniheilat! Ei tässä joutanut ajattelemaan näitä tämänpuolen tallukkaheiloja, olivatpa jos hyvänsä puolanmarjoja mäen mättäällä, ulos, ulos sinne jossa banjo soi ja kastanjetti, se oli sytemä virtesi siitämisin kun äänesi rupesi römenemään, ja aloit katsella peilistä joko parta näkyi.
Sinä, minä sanoin, niin, ja surulla, sillä sinä Einari pääsit ja minä jäin, vaikka se kyllä "nuuson aná straton orse kakéen" — ankaran myrskyn — nostatti mielessäni.
Minä heilutin sinistä nenäliinaani möljän patsaan päästä, kun sinä päästelit puuvenpram-purjeen siteitä ja "Melusine" lipui hiljalleen pois sinne tuntemattoman palavaan.
Näkyy oikaisevan mökilleni maantieltä pitkä solakka mies. Oli syksy ja juuri ne puolaimen punat ja niiden sinipilvet, ja jopa joukkoon peltojen keltainen korsi. Oli vaatimattoman asuntomökkini eteisessäkin kokonainen korvo metsän mehupuolukoita.
Minä katselin kreikkaa, ylioppilas, kun havaitsin pienestä ikkunasta tuon solakan miehen lähestyvän. Jonkinlainen ulkomaalainen outo hattukin, ja punankirjava solmio näkyy liehuvan. Hän kolisee jo lahoilla portailla.
Terve, terve pitkästä aikaa!
"Du juu knau?"
"Jees! kun ma katton! Totta minä Nuurpärin Narin tunnen, vaikka oletkin muuttunut!" Kuinkahan monta vuotta siitä nyt oli, me muistelimme. "Joo, aika menee", se tavallinen ja iänikuinen, mutta aina uusi —.
Einari Nordberg oli nyt englantilainen perämies, komeaksi pojaksi kasvanut, solakka ja pitkä, niinkuin sanoin, tukka kauniilla luonnonkiharalla samoinkuin jo koulussa, tummaverinen oli ollut ja mustasilmäinen, nyt vain ahavoituneena ja auringon paahtamana entistä tummempi, turkkilaista muistuttaen. Kumminkin oli, kun tarkemmin katsoi, pieni raukeus silmissä ja kuin kalpeus, joskohta oli tumma pinta. Ankara työ —.
"Nain tuossa tullessani puolukoita, saanko maistaa?"
Ja siitä alati mielessäni säilyvä puolaimen juhla, juhannusta, joulua ylempi.
Hän istahti korvon ääreen ja minä kyselin.
"Oh", hän ahmi ja ähki.
"Jaa, sinä olit kaukaisilla mailla, kiipesit palmuun, poimit omin käsin appelsiineja, tanssitit kreolityttöjä, olivatko niinkuin Marryat sanoi?"
Hän vastaa myöntävästi, hän kaikessa, ja kaikki niinkuin piti, kaikki uusi ja merkillinen —, mutta tämä puolukka silti yliveto, oh! aika lovi — vieläkö saan —?
"Ja sinä menestyit hyvin, sinä nyt perämies, puntia paljon —"
"Mutta kyllä pitää olla hyvää —"
Minkätähden hän oikeastaan oli tullut, sieltä loistosta, sitä ajatteli kun itse velkainen alokas, joskohta valkoinen lakki, mutta pitkä ankara edessä, mies ei mikään, tiedä tulikokaan?
Mutta tuli tuo poika vain — eikä niitä rahoja, puntia niin tiedä — tuli käymäjalassa asemaltakin, pari peninkulmaa, tien ohesta vuolema kajatakeppi kädessä.
Tuli vain, mikä häntä ajoi.
Niin sinne mentiin halulla, palolla, sitä, sinne sydettiin aamut, illat, päivät pitkät lukujen piinapulpetissa, ja kun pääsi, oli ja oppi —: pois, takaisin, tallustamaan katajakeppi kädessä, palmutonta maantietä, ananas kuin karvakenkärauska, puolukka, syksyn punapuolukka syleily sielulle —.
"Suo nyt anteeksi, häpeen tuota lovea korvossasi, mutta kun ei pitkään aikaan, ja kuin humisee korvissani samalla isänmaan honka" — sanottiin ennen vain Pohjanmaata isänmaaksi — "ja kuin pisara niskaan".
"Kyllähän ne palmutkin, ja apina joka paiskii alas pähkinöitä, mutta on se orava, utusilmä, täälläkin, käpy kämmenissä."
Hän lähti sitten pian, taas tallustamaan, mitä — kaunis ilma, raikas tuuli ja riihensavut!
Enkä minä enää koskaan nähnyt vanhaa toveriani Nuurpärin Einaria, vaikkei ollut kovin kaukana.
Oli entinen koti puron rannalla koivujen siimeksessä ollut kompassissa Riosta, Platasta pitäen, sinne, vaikka ei se ollut paljon häävimpi kuin minun vähäinen majani. Eli siellä vielä vanha äiti, sen verran voimissa, että kuoletti kaukaa kulkijan, jolle puolukka oli ylempi kuin ananas, honka hurmasi enemmän kuin pinjan, palmun puhelu.
Keuhkotautia oli se pieni raukeus silmissä ja kuin kalpeus, vaikka oli musta hipiä.
Olisin pianaikaa aivan unohtanut Einarin eli Nari-pojun, mutta kun Hakolan tapulia tarkastellessani kompastuin pieneen rautaristiin, ja katsoin, niin siinä seisoi Einar Nordberg ja vuosiluvut, niin muistin. Närin ja kaiken muun, sen kun irroitti purjetta puuvenpramilla, ja minä miltei itkin.
Ja sen puolan marjan mäen mättähältä.
Kuinkas se oli, kun muistan, eikös Einarillakin ollut marjansa, se Leena, mikä se nyt oli?
Se jäi nyt. Mutta niinhän ne niin paljon.
Jos lie hänkin kuollut, kun ei tässä ristin juurella mitään, sakea sara vain, ja minkähän valjun kellon kylvi tuuli, tämä meidän pasaadi, vähän kuin tylympi ikään, toisinaan.
HULLUJA
Mitä ihmisestä, hänellä on sielu ja ymmärrys, jolla pitäisi tietää mitä tietää, mutta hevonen, joka ei tiedä muuta kuin ne: "soo vaolle!" ja "tptruu takasi!" Joshan sitten "humaa!" ja jonkin muun. Ei ymmärtänyt Kosken Punookaan että Jooseppi, harmaapäinen Jooseppi oli kuollut, kun ei tullut enää kiinni ottamaan, ja niin menetteli siten kuinka ma kohta sanon.
Oli se Jooseppi sellainen vähän merkillinen olio, ettei sivullinen oikein tiennyt oliko hullu vai viisas. Tosin kyllä oli ollutkin hulluna, mutta siltä oli pitkä aika, aivan lapsuudessa oli ollut, mutta nyt kymmeniä vuosia siksi viisaan kirjoissa, että oli pienen yhden hevosen tilansa hoitanut, ja siinä meneskellyt, tullutpa vielä harmaapäiseksi, joka on kuin jonkinlainen arvokkuuden merkki. Sellainen oli, ettei puhunut juuri mitään muuta kuin kaikkein välttämättömimmän. "Paljonkos näitä kaloja on?" — hän kun myös kalaili siinä viljelyksensä sivussa. Jooseppi: "Ne maksaa 31 mk 50 penniä", ei sen enempää vaivannut suutaan, hän oli punninnut ja valmiiksi laskenut, joka ei uskonut, toista kertaa ei tuonut. Ja kyllähän se aina oli niinkuin Jooseppi oli laskenut, sehän on niin että ollakseen fuskaamatta sitä pitääkin olla vähän hullu. Niin, kuten sanottu, waan hoiti niin että mikään ei ainakaan metsistynyt, Punoo kynti ja Jooseppi kylvi, ja saipa vain hänkin ruiskukan nauramaan pellosta kosken rannalla. Se Koski, palstan nimi, oli tullut vähän liioitellen, sillä mikä koski se oli vähäisen luoman kivikko, hiukan solisi pajulampaan aikana, mutta keskisuvella joksikin kuiva, ei kuin kiveltä kivelle astua, niin oli ne muutamat askeleet yli.
Ja kauniita koivuja siinä kasvoi rannalla, oli joku tuomikin ja kataja, ja se oli Punoon valtakunta. Siellä oleili, nyhti ruohoa ja makailikin kun ei työtä ollut, eikä sitä näin pienellä tilalla aina ollut. Joskus edemmä meijerille, kyllä Jooseppi sen ymmärsi, tarkasti jos tarkasti joka penni talteen.
Mutta eihän Jooseppi yksin maitotaloutta ja lehmiä. Nyt astuu esiin toisenlainen olento. Oli Amaliia, Joosepin sisar, samaan tapaan omituinen, samaan tapaan vähän, ehkä melkoisesti kuin hullu. Hän oli talon emäntä, niinkuin Jooseppi isäntä, ja muita ei talossa ollut koskaan ollutkaan senjälkeenkuin isä Matti ja äiti Maija olivat kymmeniä vuosia sitten jo kuolleet. Niitä kuolemia silloin vähän järkytettyinä puhuttiin, Matti kun kaatui kauppamatkallaan ja Maija muutama viikko senjälkeen takan eteen.
Amaliiapa siis Joosepin emäntä ja huoltaja, järiläs-Joosepin, joka oli tullut yksinäisessä olossaan kuin tontuksi, aina leikkaamattomin hiuksin, parta pitkällä sängellä ja vaatteet viimeisillään. Ei luulisi sellaista Amaliiaa! Oli kyllä vähän oudon näköinenkin, jonkinlainen raihnas, kuin kesken kasvaneeksi jäänyt pienoinen, eikä siitä kehittynyt sen kummemmaksi, niin että kun hänkin harmeni, se kuin oudostutti: kuinka sellainen harmaaksi, hennointa lajia rippikoulutyttö! Niin hänpä sitten hoiti Jooseppia, ja kun ihmiset joskus käväisivät tuvassa ja näkivät, niin eivät nauraneet takanapäin, sillä se olisi ollut tässä tapauksessa sopimatonta, mutta aivan vakavina jahkailivat kuinka sellainen oli mahdollista: ruisvellivati, jotakin jauhoa hämmennetty kokoon, sillä näyttivät elävän. Mitäs muuta? Ei mitään, eikä mitään astioita, särkyneet, hävinneet ja uusia ei oltu hankittu, ei oltu maltettu, ihmettelijät hyvällä syyllä.
Ei oltu maltettu, tahi eikö ollut tullut aikuiseksi hankkia myöskään vaatteita, sen verran että kun vuosikymmenien kuluessa kaikki oli rauennut päältä, jotakin piti neulottaa ulkopuoliseksi verhoksi kokoon, mutta ne saivat taas raueta paikkaamatta, kunhan niin paljon koossa pysyivät että hahmo oli.
Köyhyys? Mahdotonta: kolme lehmää, hevonen, tämä Punoo, sika, kanoja, eloja ja heiniä kyllä, sillä töitä he ymmärsivät tehdä ja tuli tehdyksi, muuten vain tämä koto-olo tällaista. Puhuttiin siis että heillä täytyi olla rahoja jossakin, missä lie kätkössä, pankissa ei tiettävästi, kyllä kai se olisi tullut tiedoksi että oli, jos ehkä ei kuinka paljon.
Ja kyllä se muu siivo sitten tuvassa ja kamarissa oli sen mukaista! Mitäpä Jooseppi, oli ja istui jäntteränä tontuksissaan penkillä, tuhisiko harmaasta parransängestään Amaliiallekaan sanaa sitä taikka tätä, kukaan ei tiennyt, kun ei koskaan muille puhunut. Tyytyi siihen minkä Amaliia hyväksi näki, ja siitä näkemisestä ei tullut mitään. Ihmiset muistelivat, että sellainen se oli vähän ollut äiti-Maijakin takkakomennossaan, kahvinkeitossaan ja muussa menossa, vaikka muuten tavallinen, aivanpa viisas ihminen, nyt vain tässä polvessa kaksinverroin vajaampaa. Kuinka se niin oli sattunut, tämä ylimalkaan, että olivat tällaisia, ja isäkin aivan kunnanmiehiä! Esipolviin? Tietysti, mutta ne nukkuivat nurmen alla, kuka niistä tiesi, kenen päälle siis, siihen ja siihen polveen?
Kaikkein ihmeeilisintä oli että olisivat, niin toinen kuin kumpainenkin, tainneet jos olisivat tahtoneet, lukea, kirjoittaa ja varsinkin laskea, aivan hyvällä päällä sen minkä olivat koulussa oppineet. Jooseppikin kauppapuodissa, ettei petettäisi, laski vikkelästi päässään sen minkä toinen paperilla. Mutta ei heillä ollut lehteä, ei kirjaa, millä rahoilla heidän mielestään?
Tällaisia me maallikot ihmettelemme, niin kuinka ihmettelemme pienempiäkin, milloin mitäkin pillastuksia ja psykoanalysoimme, asiantuntija lääkäri sanoisi tuokiossa olotilan nimenkin, joka outona menisi ohi korviemme.
Mutta saattaisipa ehkä joskus jäädä jotakin heidän kirjojensa ulkopuolelle, joku sen patologian lomassa pikkupiirre sitä jota sanotaan kuolemattomaksi sieluksi, ja joka paloi kuin virvana heidän likaisessa, pörröisessä olemuksessaan.
Niinkuin sekin, kun eräänä kirkkaana kevätpäivänä nähtiin ukko Joosepin itkien, koko ajan lapsena itkien juoksevan naapuritaloa kohden: Amaliia on kuollut!
Hän oli todella kuollut. Siellä makasi yksin. Oli kumartunut kengännauhaa sitomaan, ja siihen kaatunut.
Jooseppi itki, vanha harmaapäinen jäntterä olemus. Se on kyllä vähän outoa, ja varsinkin kun sellainen, sanaton, joka ei ajattele mitään, astelee Punoonsa perässä pellolla, syö talon ainoasta kivikupista ruisapettaan niinkuin Punookin, istuu penkillä, ja panee maata.
Mutta se on niin että koirakin, suuri bernhardilaiskoira ainakin, kun luulee että hänet jätetään, alkaa vapista joka jäseneltään. Jooseppi ymmärsi että hän nyt jäisi aivan yksin, ei muistanut edes Punoota, se ajatus täytti niin mielen että itki ääneen maantiellä paljain päin. Koira! Onko se sitten niin suuri ero aina?
— Olivat joutuneet maailmalle jotkut tämän kuolleen lähimmät sukulaiset, kuolleet nekin, niin että ei ollut tulla kuin jonkun, kiireesti kutsutun. Tulipa hän sitten ja katseli yliskamarin ikkunasta kaunista koivikkota tuolla mustan vehaluoman rannalla, täällä kun oli vielä paljoa heleämpi koivikko kuin siellä etelässä, josta tuli. Punainen hevonen näkyi syövän puron varressa.
On se kummaa tämä ihmiselo: Matti kuollut, se joka tämän Kosken tähän perusti, ja halpaukseen, Maija samoin, hänen Sannansa, ja nyt tämä Amaliia! Mistä sitä pitää kiinni täällä turhuudessa, kohta kai hänkin?
Ja mikä sen Joosepin perii, säälittää mies parka.
Paneutui hetkeksi makuulle, matkasta siinä ahdingossa väsynyt, itsekin ikämies. Ehti juuri uneen päästä näille entisille kotitanhuillensa, niin kolkuttavat: Nyt on Jooseppikin kuollut!
Tuo hengessään värisevä koira!
Itki itsensä pienoisen Amaliia-siskon mukaan.
Kauraa oli kylvettävä vaikka kuolemakin kulki, mutta ei ollut saattanut Jooseppi itse kylvää. Olivat tulleet auttamaan, ja Joosepin piti mennä vain ottamaan Punoo kiinni, kun ei se antanut itseään muille, ja näyttämään mihin kylvettäisiin, niin oli kaatunut polulle, joka vei luomalle, sinne jossa Punoo käyskeli.
— Ja niin tuli kaksoishautajaiset ja ihmiset laskivat liikutettuina seppeleitä. Vaikka olivatkin sellaisia ne kuolleet, taikka ehkä juuri siksi kun olivat sellaisia. Sama veisuu sentään ja saman kiiltävän patsaan alle, jonka jo äiti-Maija oli hakkauttanut Matille, kunnanmiehelle.
Sitten kun oli syöty hyvin, pidetty raamatunselitys ja hajaannuttu, tulivat toimitukset.
Jonkun piti periä, ja sitä varten piti ajatella että eteenpäin elävän mieli! Niinpä piti se kaurakin kylvää, jonka eteen Jooseppi kaatui. Silloinpa tarvittiin Punoo äestämään. Mutta kun joku meni sitä hakemaan, se kieltäytyi jyrkästi, niin jyrkästi että nous takajaloilleen ja aikoi käydä päälle, kun vieras mies ilmestyi kiinniottamaan. Oli tullut Jooseppi 23 vuotta niistä 24:stä, jotka hän muisti, Jooseppi oli hänen ainoa toverinsa, ystävänsä, taputtanut turvalle ja antanut leivänpalan, tulkoon nytkin! Ja kun ei Jooseppi tullut, Punoo yhä nousi takajaloilleen.
"Hullu hevonen! Etkö sinä ymmärrä että Jooseppi on kuollut!" vieras mies huutaa raivostuneena. Niinkuin Punoo olisi ymmärtänyt, se kiljaisi vihlovasti ja lähti sitten luomalle ja sen pensaikkoon yksinäisyyteen. Eikä se antanut edelleen kiinni itseään, ilkeänkurinen hevonen, vaikka koetettiin monen miehen.
Menivät sitten soittamaan "Itikkaan" mitä tehdä?
Vanha koni, mihinkäpä tuo enää, ampuu pois ketuille, heiltä tulee vaunu muutenkin, juuri nyt lähdössä!
Niin sitten pamahti kivääri Kosken luoman rannalla, ja Punoota ei enää ollut. Ketään ei ollut, nyt kun Jooseppi oli lähtenyt, tupa vain, navetat, tiiut ja vainio, joka kauniisti vihannoi, kun oli pitkästä aikaa ensikerran satanut.
Se etelän sukulainen, joka oli tullut Amaliiaa hautaamaan ja nyt sai haudata Joosepin ja nähdä Punoon kaatuvan, kulki Koskenluoman rantaa, jossa vesi solisi rattoisasti, ja oli vähän murheellinen tästä kaikesta, vaikka oli niin ihana ilma.
Ja tämä oli sitten jutun loppu. Sanommeko lorun, sillä eiväthän ne olleet kuin hulluja, hevosta myöten.
2 MARKKAA
Nythän se ei ole paljon mitään, saa melkein sanoa ei yhtään mitään, jos olisi vielä kahdenmarkan rahoja, hätinä viitsisi kumartua ylös ottamaan, jos sattuisi maahan putoamaan. Mutta vielä 50 vuotta sitten sillä sai paljon, ja monenlaista. Vaikkapa syödä esim. hotellissa seksan, joka nykyisenä ruokapula-aikana oli todellinen sielunlääke muistellakin.
Mitenkä tuli mieleeni juuri tuo "seksa", senaikainen huvitteluillallinen, joissa ei vain syöty hyviä, vaihteeksi ruokapaikan marjapuurolle, mutta otettiin samassa yhteydessä muitakin, kirkkaita, punaisia, ruskeita, ja oltiin hyvällä tuulella? Johtui kai jo alunperin alitajuntaisesti sen asian laadusta, joka tässä tulee.
Voisinhan ruveta että: Paavo Ulvi oli paennut Helsingin vähän sitä ja tätä ylioppilaselämää tänne maaseudun hiljaisuuteen väliaikaiseksi kansakoulunopettajaksi, oli ottanut lukukirjat mukaansa, että jos edes täällä jossakin välissä tulisi luetuksi, kun ei siellä tullut. Koulu oli jo loppunut, oli kaunis kevät, Ja Paavo Ulvi tuli kalasta – – –
Kyllä, mutta tulee niin hankalaksi aina muistaa ja sanoa: "Paavo Ulvi – – –", kun se kerran olin kirkkaasti minä, niin että sanon kun sanonkin sen "minä", nimitelkää jos tahdotte tosikertomukseksi!
Niin, oli todella sellainen suloisen lämmin kevät —, miltei jo kuin suvipäivä, kun rahka alkaa lemuta, vesipore nirusta aivan väreilee aurinkoon päin, aivan kuin iso eetteri kotvan matkan päässä olevan tiilimakasiinin seinää vasten, yrittipä olla jo rentukoitakin, niin että sitä oli hyvällä mielellä, paremmalla kuin tuon seksan pikkutunneilla.
Tulin verkoilta tulvaluhdalta, ollen minulla raskas vitsallinen isoja haukia, niin että oli sitä paremmalla tuulella. Minä vain näin tätä iloa, kun muistan sen melko pitkän ajan takaa kuinka sitten kävi.
Astuin näet kalavitsoineni pellon piennarta maantielle päin, joka sillä kohtaa nousi mäkenä ohi mennäkseen, niin äkkään veräjälle tultuani miehen kepin kanssa, ja näytti kuin vähän vaivalloisesti nousevan.
Mitäs minä näen: Karvalan Jukkahan se on, entinen koulu-, jopa asuintoverini! Ollut vuosikausia näkymättömissä ja tietymättömissä senjälkeen kuin relegeerattiin koulusta kolttosen takia, josta minä jo tuossa kertomuksessa "Jonatan", siinä "Viimeiset kuvat"-nimisessä kirjassa. Repi hummausmatkallaan puukolla vosikan vällyt, totta siitä piti tulla se mikä tuli.
Tämä äkkiä mielessäni, ja sitten: "Päivää pitkästä alkaa!", ja iloisena, sillä hauska, hupaisa poika Karvala oli ollut koulussa, kyvykkäämpi ja nokkelampi kuin monen monet yksitoikkoiset läksylähimmäiset, nyt kun perästäpäin muistaa.
"Tervepä terve!", hän, joskaan vastaus ei ole juuri aurinkoinen, niinkuin tämä aamu, samealta soi, ja katse kuin välttelevä.
No, niinhän sopi ollakin, selvisi pian. "Kuulin että olet täällä kansakoulunopettajana, ja poikkesin katsomaan ohikulkelssani. Onko asuntosi kaukana, arastan tuota jalkaani vähän?"
"Tässä aivan lähellä, tervetuloa!"
Ja sitten me menimme. Juttelimme jo matkalla niin paljon että tulin tietämään Karvalan olleen Amerikassa, ja sitten yhä enemmän monenlaista kotona koululla.
Se jalka oli tullut kylmästä ja kosteudesta. Mutta minulle selvisi, että se yhtähyvin oli voinut tulla ryyppäämisestä. Eipä hän kyllä raitis ollut ollut, tullut olluksi. Sitä kun tuli ruvetuksi jo siellä Puuperässä, muistathan?
No, muistin, muistin. Se oli semmoinen ulkonainen ja sisäinen karusellipaikka, hotelli, peevelin peli, niinkuin siinä Jonatanin jutussa sanottiin.
Mutta eipähän minusta siinä asiassa opettajaksi, itsekin Königin koluaja, Gambrinin kanta. Se nyt kyllä, että ei taas vosikan vällyjä. Mutta putkassa olimme olleet Paavo Ahlgrenin kanssa, kun oli tullut tapelluksi kadulla vuosijuhlasta palattaessa. Oli vielä komisarius, vanha mies, katsonut Paavoon ja sanonut: "e de translaatorns son?", ja ollut surullisen näköinen.
On se merkille pantavaa kuinka tuo koulun keskeyttäminen ja muutaman vuoden ero tuntuu sillä ikää. Kun toinen vielä on ollut yliopistossa ja tottunut akateemisiin, vaikka edes fraaseihin ja omaksunut jossain määrin ainakin sen apollokatsomustakin, niin vaikuttaa ei-ylioppilas aika jälkeenjääneeltä. Karvalakaan ei tiennyt mitään YL:stä ja Jalmari Hahlista, ei tiennyt edes mikä kuraattori on. Hän vain siinä entisessä kouluprimitiivisessä, vielä melko lapsellisessa näin sivistyneempää varten. Toiselta puolen hän osasi joitakin amerikkalaisia iskusanoja, mutta mitäpä niistä, Amerikka on Amerikka!
Karvala oli vain yhden yön, sitten hänen piti lähteä, vaikka minä kuinka pyysin. Olihan hän toki täysikasvanut mies ja vanha toveri, kyllähän sitä taas olisi juttuamista ollut. Mutta hänen piti sukulaisiinsa naapuripitäjässä.
Hänen mentyään minä istahdin kirjojeni ääreen, mutta ei siinä lukemisesta mitään tullut. Muistin menneen kaleidoskooppia. Siinä Karvalakin, rikkaan maakauppiaan poika, hieno, suorastaan kaupungin hienoin hilleri päässään, isä tuonut itse Pietarista. Aina punssikaramelleja lakkarissa, ja jakeli niitä auliisti, kun sai taskurahoja runsaasti. Siivo ja siivontapainen, ennen kuin joutui Pohdon pariin. Oli minuakin neuvonut, että älä hitossa nosta vasemmalla kädellä lakkia piirustuksen opettajalle, suloisesti katselevalle nti Bergströmille.
Niin, tuo Pohto! Se retale oli muutaman vuoden rappioylioppilas, joka yritti opettaa minulle matematiikkaa, taikka jo algebraa, kun olin saanut uuden kelvottoman matematiikan opettajan takia jo toisella yläluokalla ehdot. Olin siitä pelästyneenä mennyt apteekkiin, mutta tullut toverien hartaasta kehoituksesta vielä syksyllä takaisin yrittääkseni niitä suorittaa. Pohdon piti johtaa minua, mutta hän kulki vain sirkuksessa iltaisin, oli kohmelossa päivisin, eikä viitsinyt tulla. Vieläpä hän sai minutkin mukaansa, tottahan toki, siivismiehen kanssa! Ja kun olin joutunut asumaan yhteen kortteeriin Karvalan kanssa, niin se oli juuri Karvala, joka siveellisessä suuttumuksessaan sanoi minulle sellaisen sanan, että se käänsi koko elämänlaivani toisiin tuuliin. Kun Karvalalla oli sellainen tapa, ettei joka aamu pessyt kasvojansa, minä kerran, hänen vielä oppilas Ahdin kanssa samassa vuoteessa nukkuessaan, savutin lampun liekissä korkin ja nokesin sillä hiljaa hänen kasvonsa. Kun hän, onneksi ennen kouluun lähtöään, sattui vilkaisemaan peiliin ja näki olevansa neekeri, hän potkaisi minua lattialla makaavaa ja sanoi halventavalla äänellä: renttu!
Hän tarkoitti sitä kun minä olin tässä ehtolaisena ikäänkuin tuuliajolla, ja vielä Pohdon kanssa kävin Puuperässä ja sirkuksessa.
Niin tuo "renttu!" sitten aikaansai tuonnempana minussa mullistuksen, mutta se ei nyt kuulu tähän, tulee ehkä vielä esille.
Karvala-paran itsensä kävi sitten niinkuin kävi. Hänpä vuorostaan, sen jälkeen kun minä olin toisen kerran heittänyt kirveeni järveen ja lähtenyt koko kaupungista, rupesi Pohdon kelkkaan, ja niin tuli tuo vällyjuttukin, Amerikka ja eilinen mäennousu kipeällä jalalla kepin kanssa.
Tämä kaikki meni kaleidoskoopissa, siinä pöydän ääressä keinuellessani sata kertaa nopeammin kuin mitä kului sen kirjoittamiseen.
Mutta tuli paitsi tuota Amerikkaa ja vällyjä vielä enemmän.
— Astuu hernesmaan kyntäjä sisään ja sanoo että hänen tarvitsisi saada 2 markkaa kaikesta, kun oli ollut hevosen kanssa. Muistin että edessäni pöydällä piti olla hopeaisessa savukekotelossa, jonka olin voittanut hiihtokilpailussa, 2 markan raha. Helistin koteloa, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Kangotin kannen auki, mutta ei mitään. Ja kumminkin olin sen pari päivää sitten pannut koteloon, jota en ollut koskaan käyttänyt.
Masennuin: kukaan muu kuin Karvala ei ollut sitä voinut viedä. Karvala yöpyi tässä huoneessa: Karvala oli sen varastanut! Summasta nyt viisi, ja siitä että köyhältä kansakoulunopettajalta, mutta siitä että vanhalta toverilta, ystävältä, ja kumminkin 6 luokkaa lyseota, Caesar, Cicero ja Sallustius varsinkin! Luonnollisesti tulin surulliseksi ja vielä ne äskeiset ajatukset —, "renttu!" ja potkaisu.
— Minä kun ajelehdin, niin olinpa maanmittariksikin yrittämässä. Sanoi kerran prinsipaaiimme totipöydässä arvon painolla, kun niistä asioista puhuttiin: "— uskon Jumalan, mutta en pirua!"
Kuinkahan oli, kun muistin nuoren miehen kuihtuneet kasvot, välttelevät, ennen selkeät silmät, ja nyt tämän 2 markkaa toisen kotelosta, eikö se paholainen sittenkin ollut olemassa?
P.S.
Yritti jäädä sanomatta mitä jonkun vuoden kuluttua kuulin Ahdilta, joka oli joutunut rautatielle: Juho-poika Karvata oli kuollut kotipitäjässään — niin, tavallisena renkinä, vaikkakin sukulaistalossa. Ei edes sanomalehtimainintaa, sen olisin nähnyt, kun luin jatkuvasti paikkakunnan lehteä.
– – – Muistiko näin 50 vuoden perästä poikaa monikaan?
Ehkä vain minä, kun on taas sellainen hohtava kala-aamu.
Ja vaikka tässä oli se 2 markkaa, olipa kauniskin säde, se hillerilakki, ja kun Karvala Pietarista tuodulla keltaisella viulullaan soitti koulutanssiaisissa saksan polkkaa ja sitten "Saeterjäntens söndag", ja kaikki aplodeerasivat.
RUHTINAS
Apteekkari kaataa kirkkaan pisaran. Istutaan ruokasalissa komean, koruin leikatun pöydän ääressä syömässä hyviä. Häly, nauru, iloiset silmät. Hajaannumme ympäri viereisen ison salin, vaikka ruokasalikin on suuri, jatkamme juttelua, politiikasta, vähän juorujakin. Hei, hellerei! retkautamme itsemme ebenpuunahkatuoliin, josta poukahdamme ylös. Meidän, suoraan sanoen syntyjään jotenkin plebeijinen persoonamme kenottaa sitten komeasti tuossa laitteessa, ja teidän, Sinunkin, nokiripsi, riihisilmä —; siinä samassa jossa Siamin prinssi!
"Mutta on sinulla vehkeet, mistä sait?"
"Hoo", apteekkari vähän kuin ylpeillen, "nämä ovatkin hienoja nähneet. Katsokaapa tuotakin astiakaappia, mikä se oikein lienee alunperin ollut! ja kuka leikkasi nuo enkelit ja tuon perkeleen punervaan jalopuuhun?"
Ihmettelemme.
"Ja tuo musta krusifiksi-kaappi seinässä, siinä elfenluinen Kristus nukkuu pää riipuksissa — via dolorosa; näkee sen murheisen kalveuden kasvoista, jonka havaitsee vaikka itse aine on valkea!"
Niin, sanoinpa kun sanoin: tällaisia lähimmäisiä, tällaisessa paikassa!
Mutta kun sopii meidänkin alle, soutukoon, ja kun apteekkari kaataa kauniinkellervän haustuksen, antaa maistua sille joka maistaa! Me katsomme päältä.
Mahtoipa maistua ennenkin, kun ne oikeat hienot hälisivät, parketilla silkin, sametein, musiikki soi, pyörähtelivät, sipsuttelivat, ja kannukset kilisi masurkan potkinnassa. Ja samppanja, tokay. Ja myski niiden naikkosten päältä, puuhkien pehmeä pyyhkäisy. Avaapa se gramofonisi, pane pyörimään Tschaikowskyn V sinfonian valssi!
Suljemme silmämme, kuulemme reen narinan, peltrujen helinän, täysiveristen korskunnan, ja sitten kun nousivat, soihdut paloi, ja juuri kun ne niiasivat ja kumarsivat tässä näin.
Mustasilmä, sulosilmä, harso —, sapeli kalahti ja kortti läiskyi tuolta sivuovesta kuullen.
Pane sitten vähän sen saman Pjotr Iljitschin "pathetique'iä", jossa klarinetti laulaa matalaitse näiden kaappien ja tuolien tragediaa, sen kun ne jotka tulivat ja tanssivat, sitten katosivat, kuolivat. — — —
"No isäseni, eikös nousta jo? Kello 6!"
Kumara harmaapää nainen sipsuttaa yksinkertaisen kakattivuoteen eteen kahvitarjotinta kantaen. Ei se nyt enää ole hopeaa, kultaisin vaakunoin, on vain rautapellinen tavallinen "prikka", niinkuin muillakin jätkäväen perheillä.
"Pappa avaisi silmänsä nyt, täytyy työhön!"
Entinen Natasha se oli, joka sanoi entiselle Andrejlle, ne kun olivat nyt vain tyhjiä kuoria, siemenet sisältä pudonneet.
Jaaah! Ukko Andrej haukotteli, otti vaakunakellonsa ja katsahti:
"Tosiaan, tässä tulee kiire, mikä minua niin nukutti? Mutta näin niin hupaisaa unta, että vieläkin on hyvä olla. Minä olin tikapuilla omenia irroittamassa ja sinä lakanan kanssa vastaanottamassa. Oli niin suuria ja kauniin punaisia ja Castor heilutti häntäänsä ja haukahteli.
"Niin yhtäkkiä horjahdin ja putosin, mutta sinä sait minut kuin syliisi, ja sitten me rupesimme kierimään alaspäin ruohorinnettä ja tulimme kaislaliivalle. Pidimme vielä toisistamme kiinni, niin sitten minä heräsin.
"Eikö se ollut mukava uni? Me olimme siellä kotona."
Mutta Natashalta putosi kyynel tarjottimelle. Andrej ei vanhoilla silmillään sitä nähnyt, joi vain kahvinsa, kaahaisi reippaasti narisevalta kakatilta ja rupesi hyräilemään laulua Emo-Volgasta.
"Kuule Natasha, tämä on oikeastaan hauskaa hommaa. Olen nuorennut, ja minusta kuin sinäkin astelisit nyt reippaammin, tuo lakaiseminen ja lattiain luutuaminen tekee sinulle hyvää. Kun et vain liikoja kantele ja ole kumarassa. Mutta eihän sinun tarvitse, kyllä minä souvaan. Sinun pitäisi nähdä: minä kannan säkin laivaan siinä kun joku nuorempi. Tulepakin joskus satamaan, tuo kahvia pannussa, kyllä se pysyy lämminnä sinne asti. Annamme Tiilikaisellekin se on toinen vanha jätkä, hyvä, ystävällinen mies."
Andrej Logginovitsch oli jo pukeutunut: harmaan vihertävä souvaripusero, vähän rääsyiset housut, mutta kyllä ne siinä menevät, suolojahan tuolla nytkin puritaan ruumasta.
Kah, jopa se onkin 10 vailla, mutta ehditään vielä.
Kelloaan hän ei ottanut mukaansa, se olisi herättänyt liiaksi toisten satamajätkäin huomiota, vielä ryöstäisivät pimeässä.
Andrej Logginovitsch painaa entisiltä ajoilta hienon, nyt vain hänen ammattiinsa katsoen sopivasti aidaksen karvalle viertyneen huopahatun päähänsä, viheltelee ja lähtee hellakakluuni-vinttikamaristaan narisevia portaita työhönsä, satamaan, satamaan, tulee kuin musiikkina hänen ajatuksistaan.
Ruhtinaan, sen, jonka nahkatuolissa me —; apteekkari ostanut Karjalan puolessa ollessaan.
–- – Natasha jäi mietteisiinsä kuten niin monesti. Hänen siivoamistuntinsa eivät alkaneet näin varhain, herrasväet tahtoivat maata.
Mutta kyllä se onkin nuortunut tuo Andrej Logginovitsch, ja iloinen on kuin ei koskaan ennen.
Pääsihän pahan pauloista —, juonivat, pettivät, varastivat. Pappa parka, ei ymmärtänyt!
Ja ymmärsinkös minä!
Kekäle pillitti uunissa sammumistaan aamun valjetessa. Näin yksinäisinä hetkinä, kun Andrej oli poissa, kaikki tuli helpommin mieleen. Hänkin tässä kyyrötti riutuvaa pesää kohennellen, johon pappa keräili jätelastuja halkorannasta: muistit, Natashanen, kun ratsastit Bijoullasi kaupunkiin, monta kertaa, rahoja hakemaan, suunnattomia rahoja, jotka sitten lakkasivat, kun vallankumous tuli. Ja kun vihdoin Fitinghoff sai hovin ja kaikki vasaran alle, eikä ollut mitään. Jumala hänen sieluansa armahtakoon! — — —
Mutta mitäpä suremaan, ihminen kuin ihminen ja paikka kuin paikka, vaikka Ristmäki; kohtahan se —.
Natasha ryhtyi aamiaishommiin pappaa varten, että sai pistäytyä jossakin välissä haukkaamassa, lyhyeltä matkaa. Sittenpä hänenkin tuli sonnustautua siivoojamatamiksi herroihin, isompiin ja pienempiin. Ailahteleva entinen hemmo-Natasha —. Vähän häntä yritti välissä naurattaakin taas: souvarin vaimo! Hän irroitti krusifiksibroshinsa, pani sen pöydälle raamattua vasten, polvistui ja teki ristinmerkit. Missähän mennee se entinen kaunis krusifiksikaappi, se ihana Kristus?
— "Kyllä ne on enemmän hiljaista väkeä nuo ruhtinaat", alakerran asukas, poliisi Autio sanoi rouvalleen, myös pikapuoliin aamukahvia juotaessa. "Ei uskoisi, sellaiset mahtajat!" Joskus vain kuului surullista laulun hyräilyä. Niinkuin nytkin alkoi taas, naisen ääni, hiljaa, hätinä kuului — —. Sen verran että poliisikin tuli surulliseksi, kun asteli passiin vanhaa kivikatua.
Aivan kuin nuo unet pitäisivät paikkansa, jotakin kaavailisivat, joskus näyttää siltä. Andrej Logginovitschan putosi, hän uneksui, ollessaan omenia ottamassa, ja kieri alas kaislaliivalle. Mutta hän putosi tottakin, vähän toisella tavalla.
Oli päässyt jo itsenäiseksi mieheksi taas, toinen, vielä senverran paremmissa asioissa oleva siirtolaisruhtinas oli taannut hevosen ja tallin mihin sen panna, itse mökinkin, johon talli kuului, sai, pienen rähjän kyllä, mutta olipahan soma kumminkin olla kahden ja ansaita omassa vapaudessa. Niitä kun ihmisiä kuoli sodassa, niin mökkiäkin sai, joskus helpostikin. Andrej Logginovitsch risti hevosen uudesta omalle kielelleen, mutta kun se oli kankea toiskielisen sanoa, meille riittää vain Polle.
Niin sillä toi, vuokra-ajosta päästyään heinäkuormaa juuripa Pollea varten kotiin.
Natasha näki kun isi tuli iljankotietä ja reki siristeli. Muuten vain, kuten monesti ennenkin, hän kiiruhti vastaan. Isi tulee karauttaa pihalle iloisena, aivan laulellen. Hyvä olla —, Natashankin suu menee hymyyn. Ptruu! kimeällä falsettiäänellä. Niin silloin, juuri kun Polle pysähtyy ja Andrej nousee, pois kuormalta kiivetäkseen, hän horjahtaa, ja on seuraavassa tuokiossa maakaljamalla. Eikä nouse siltä sijalta enää. Natasha ei jaksanut raahata tupaan, sylin kyllä koki, niinkuin siinä Andrejn unessa, mutta kun tämä ei enää ollut unta.
— Eikä ne sitten hetken perästä tienneet koko kaikesta mitään, jotakin hämärää olivat muistavinaan ruhtinaasta, joka oli souvarina.
Kun sitä tapahtuu niin paljon maailmassa ja on niin monenlaisia, menee ja tulee.
Apteekkari ei tiennyt sitäkään vähää kuin minä, joka ma koetin kuulustella.
Ja mitäpä se hänelle paistoikaan, rahan maksanut, ja joi tyytyväisenä iltateetään, jota Ruusa kaatoi samovaarista sen kaapin alla, jonka ovessa elfenluinen Kristus nukkui.
TEINI
Ovat ruvenneet taas käyttämään tuota "teini"-sanaa, niin että vähän sekoittaa, mutta minä tarkoitan tässä oikein vanhankansan teiniä, niitä, jotka "in allena provincia-ouoilla ovilla" miltei kurjuudessa kulkivat, koettaen laulamalla kerätä, paremmin sanoen kerjätä itselleen opintorahoja.
Sellaisen kuvaisen minä vielä näin pikkupoikana, ja kerron tässä vain kuriosumina siitä, kuinka kauan jonkinlainen perintätiedon kaju saattaa säilyä. Tämä tapahtui jolloinkin joulunpyhinä anno 1883—84, kun ristikarkko paloi iloisesti keittiötupamme avotakassa, ettei roihunnut aivan joulunaattoa. Päivä oli vielä, ja oli tietenkin tultu saunasta, koska ristikarkko paloi, joulunaattona näet aina kylvettiin päivällä, että ilta saataisiin käyttää juhlanpitoon. Niin kiljahtaa ovi, ja sisään astuu vieras matkalainen, joku niitä joitakin, joita ennen, kun ei ollut vaivaistaloja, hätinä kunnollista mitään muutakaan köyhäinhoitoa, kuljeskeli maaseudulla talosta taloon niinkuin koirat, raukat, muistan lapsen mielellä, palaa pyytämässä. Tämä tulija oli poikainen, minua melko isompi, olisiko ollut jo 14-vuotinen, hän oli kalpea ja vähän kuin kurjuuden kuopalla posket, yllä jonkin täysi kasvaneen kulunut takki, ei edes hihoja lyhennetty. Mutta lakin hän ymmärsi ottaa päästään, kun oltiin "herroissa", karvalakkireuhkan, muulla ei olisi tarjennutkaan, koska oli pakkanen. Lämmitteli vähän aikaa mitään sanomatta, mitäpä sitä tarvitsikaan puhetta pitää, asian arvasi muutenkin. Mutta sittenpä hän alkaakin ja juuri puheen. "Hän Lappajärveltä kaukaa ja kulkee ympäri laulaen, että pääsisi Waasan kouluun."
Vai sillä lailla! No ottaapa nyt ja laulaa!
Nukkavieru katsoo vähän kuin taivaaseen päin aloittaen virrellä, joka oli tietysti "Enkel' paimenill' puhui sanoiIl' näill'", ja joka sopi, kun ristikarkkokln paukahteli joulua mukana. Hän laulaa vähän rosoisella äänellä, niinkuin sellaiset pojat tapaavat, jotka kohta ovat joutumassa äänenmurrokseen. Olin itse 8-vuotias, mutta muistan selvästi tuon hiukan häilähtelevän rosoisuuden vaikuttaneen minuun liikuttavasti, siinä oli jotakin säälittävän avutonta, kuin orpoa, jota korosti hänen liian suuri takkinsa. Parhaaseen paikkaan oli sattunut tulemaankin, isävainaja lukkari, pilliurut salissa ja viulu naulassa, musiikkia jotakin harva se päivä, renkituvan puoleltakin pelin ääni kuului. Nytpä kuunneltiin asianymmärryksellä. Isäkin tulee peräkamaristaan, aina mukaan kuuluva helmivarsi "sööskumi"-piippu kädessään.
Poika saa hyväksyvän kehoituksen jatkamaan. Hän aloittaakin uudestaan, ja entistä kuin rohkeammalla mielellä, alkaa laulaa viisuja, sellaisia joita ennen kuljetettiin ympäri maakuntia kaupan, myyjän itse niitä laulellessa ja opettaessa kansaa. Toisia minäkin tunsin, joku oli uusi. Se varsinkin, jossa puhuttiin ystävästä itäisellä maalla ja tähdestä sen merkkinä. Se heti iski kyventä mielessäni, vaikka olikin nuori. Jäikin sinne, niin että kun saman laulun sitten puolentoista vuosikymmenen perästä eräältä sokealta vaimolta merkitsin muistiin, se kuin monina tuikkavina kynttilöinä sillä kertaa vaikeni menneestä muistissani, paistoi itse sinä tähtenä. Näin se kuului:
"Mä itäiseltä maalta
valon näin, juuri,
kuin yksi tähti kiiltää.
Se oli juuri kuin ystäväni,
jota odotan mä sieltä,
ja toivon että se kipinä
vielä rakkauden sytyttäis
kahden ystävän välill',
kahden ystävän välill'."Isävainaa, herkkä mies, näkyy tulevan henkeen. Hän vetelee lyhkäisiä savuja sööskumistaan yhä nopeammin, ei sano mitään, mutta menee kamariinsa, tuo sieltä hetken päästä jotakin ja kätkee pojan käteen. Tämä avaa uteliaana kouransa ja katso, siinä on sen ajan punainen 10 mk:n raha. Poika aivan häkeltyy ja tekee kömpelön kumarruksen: kost'Jumala! Sillä 10 markkaa oli iso raha silloin: 3 lammasta, 1 viikkoa rotevan miehen päivätyötä, 100 ruoka-ateriaa, kaikkia näitä vaihtoehtoisesti.
Arvaan että ne 10 markkaa hellitti tuo "kuin yksi tähti kiiltää", sillä se on kauniisti sanottu rakkaudesta. Se meni äijän sydämeen, niinkuin se meni minun, ja menee vielä.
Eipä isotakkinen poikanen tiennytkään minkä kukkasen lauloi.
Perästäpäin, kun olin tullut mieheksi, miksikähän olin, ja ruvennut
tutkimaan, minulle setvisi että mikäs tämä muu oli kuin ikivanhan
muinaisen trubaduuri- l. minnelaulun kaavailu: "Ich sah ain Licht aus
Orient – – –" ("Mä idästä näin valon").— Kuinkapa tämän Lappajärven trubaduurin sitten kävi?
Oli syyskuun 1. p. v. 1884. Minä, uudet verkavaatteet, aivan pitkine housuineen, ylläni, seisoskelin Waasan alkeiskoulun pihamaalla vanhoilla rautaisilla pidinorsilla varustettujen kiviportaitten edustalla. Minunkin piti näet kouluun, vaikka en ollut täyttänyt säädettyä 9 vuoden ikää. Olin poikkeus, kädessäni kumminkin jo Geitlinin mustan-sinen-kirjava latinan kielioppi. Ohimennen sanoen opinahjomme oli hieman omalaatuisessa ympäristössä: kaksinkertainen tiilirakennus tummaa, synkkää tiiltä, luokkahuone, I luokasta kun alettiin, toisessa kerroksessa, alla viinapuoti à 1 mk halstooppi, ja sieltä leyhähti tuontuostakin huumaava sikunan lemu, alla toisella puolen viinapuodin vieressä paja, jossa raudoitettiin sellaisia kansalaisia, joissa viina oli mennyt toteen, olivat siis tapelleet, pirjastaneet ja tappaneet, niin että heitä nyt lyötiin sen ajan raskaisiin kahleisiin, aivan liivirautoihin joskus. Kolmantena asuskeli pihalla ammattiaan harjoittamassa kaupungin uusi ayrshire-siitossonni, niin että siihen sitten sopeutui "mensan" taivutus ja piplian historia vähän omalla tavallaan hupaisesti. Itse olin jo keväällä, isommassa yksityislyseossa suorittanut sisäänpääsytutkinnon, mutta oli eräitä yrittäjiä vieläkin. He olivat kokeneet kovansa, toiset läpäisivät, joku "pyörrytettiin", niinkuin rippikoulussa sanan taitamaton.
— Soh, kello soi, nyt se suuri päivä koitti! Me alamme, naskalit, osa, uudessa opinahjossa paikkakunnalla, jo aivan isoja miehiä, tungeksia ovea kohden. Niin lehahtaa sieltä ylhäältä vastaamme olio, joka liian isossa takissaan muistutti tuulessa eteenpäin ponnistelevaa varista: kah, sehän on se viimejouluinen Lappajärven teini keittiötupamme leimuavan ristikarkon äärestä. Miehen — minusta hän, kun oli vielä siitä näkemästä kasvanut, vaikutti mieheltä — kasvoista kuvastui pettymys, häpeä ja suru, hän hyppäsi pari porrasta alas ja katosi kiireesti lautaplankun ovesta ulos kadulle tuntemattomuuteen. Poika ei ollut päässytkään. Ei ollut kansakoulua vielä kuin harvoissa pitäjissä, koti, joku suurempaa maailmaa ajatellen kuin kota kuusen alla, Mölläri-katkismus ja 'Huutavan ääni korvessa' ainoana hengenravintona, poloinen oli jäänyt huonolle valmistukselle, ja kun oli tuollainen takki — —. Emmeköhän hylkää —?
Yhtä paljon kuin tulin liikuttuneeksi silloin takan edessä siitä 'yksi tähti kiiltää', kun se oli niin kaunista, samoin pisti nyt sydämeeni surun oka, kun poika hyppäsi alas ne pari porrasta. Se lento oli myös kuin sen tähden sitten kerran. Sanovat että ne lennot ovat usein vain nyrkin kokoisten kivien putoamia, pieniä valoja syksy-yössä. Eipä tainnut tämäkään tuikahdus olla suurempi. Mutta kun siinäkin oli sielu ja halu.
Lappajärveltä käymäjalassa pian 200 kilometriä, kun ensin maakunnan ristiin rastiin, jospa jonkin virstan tervakuorman päällä, ja sitten saa hypätä alas.
Noh, vaikka en minä sen puolesta tiedä mikä ponssari tästäkin teinipojasta tuli, ehkä se kiho, tämä kiho, malmiääninen suurpuhuja pöntöstä torilla, kansaa sakeana.
Mutta olisihan joutanut yrittää saman tien kuin me muut, näin päin 'per aspera', kun se on ollut tähän asti maailman tapa.
Panisivat radiosta jouluna, kun valot alkaa tuikkaa, soimaan sen "Psallat scholarum concio", silloin tällöin. Olisi kuin tämän viimeisen teinipolon muistoa, ja niiden toisten, sieltä kaukaa menneestä.
YHTÄ JA TOISTA MAAILMAN MENOLLE
YHTÄ
Matkalaisen mieliajoa.
Yhtä aina, samaa: rimpikuuraista kirjavaa ruskeankuolleen kumppanina, taivas olemattoman usvanpuhuva, ei pilvenilmettä, siniläikähdystä, sitä samaa harmaata umpeen. Siihen tummanmusta metsä, hiukan eri synkkä kuusen piirros ja männynnäky —. Minä tietysti tästä niinkuin ne Schopenhaueria sanovat: vain tuska totuus!
Yritin uudesta ja uudesta ajatella yksitoikkoisuuteen jotakin kiinnekohtaa, mutta piti pyörtää ympäri pääsemättä mihinkään, ajatusta vain ylös, alas ja sen ympäri, eikä se ollut mitään, ei alkua, päätöstä, pysähdystä, menee vain niinkuin tämä maisema, se sama, sama. Ja nyt on joulukuu, niin kaunis sana: juhlakuu, jiuhla, jōlu, joulu: mötiäisen mettä, harppu ja hyvä olla! Niin ennen sarvipääviikingit, ja me, karvakenkäkansa samaa mukaa tällä karvakenkälaillamme, että oltaisiin yksiä ihmisiä niinkuin tämä rimpikuura ruskeankuolleessa. Sitäkö oli sekin elämä, kun vanhuus tuli, ja näki etäämmältä mikä ollut oli? Taisi olla!
Yhtä aina, samaa.
Juna menee ja heiluu, hämär lankee, tummuu. Mihinkä minä menen, sinä, mihinkä me menemme pitkällä tähtäimellä tässä samassa? Tässä Schopenhauerissa, ne sanovat, tällä rimmenkirjavalla mielellä, harmaan taivaan tunnolla, eikä mitään, mihinkään, ylös, alas, ympäri, ei päätä.
—— Mutta eipä niinkään! Yksi tähti vilkahti. Oliko se? Oli, kun katson uudestaan, ja kirkas koittaessaan. Mitä varten? Että olisi hyvä olla tiedämmä, kun ei nyt mettäkään, eikä harppua. Kun väikkyy joulu, kuusi ja kynttilä joku. Kuusikin, vääräpiirto tummanmustassa —. Mitä se tähän?
Tuli mieleen vain, kun siellä sumuharmaan yllä loisti. Mitähän kaavaili? Muistinkokaan enää, kun niin kauan kiersin sitä samaa, sitä yhtä koko maailmassa; koko maailma itse-, kun katsoi ja näki tuolta pitkältä tähtäimeltä vanha mies. Muutahan ei ollut, eikä ollut ollutkaan. Herodes —, pää vadissa! Tristis, usque ad mortem —, murheellinen kuolemaan saakka.
— Mutta totta se jotakin oli sittenkin, kun tuli ja vilkkui, vaikka yksi vain nyt, loisti suurena rimmen ruskean yhden ja saman ylle.
En minä tiedä —, näin vain, ja tuli kuin parempi, miltei-ikään hyvä olla.
VASARA
Minulla on tammivarsinen vasara, ja se on aivan jonkinlaista sinirautaa eli -terästä, kun minulla aina on ollut taipumus pieneen herkutteluun metallien kanssa. Niin että hätinä on malttanut sillä takoa, kun on tarvinnut. Sen näköä olen silloin tällöin ihaillut, mutta muutenhan vasara on niin tavallinen kappale, että eipä häntä juuri sen enempää ajattele, paitsi mitä on tullut runomieleen jotakin joskus, kun se Oksanenkin, vai Suonioko oli, tuotti sitä että "sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan", pajaa tarkoittaen ja syksyiltaa, kuinka sieltä alaisimen iloisen helinän käydessä nousi säkeniä pimeään. Silloin sitä ajatteli vasaraakin paremmin kuin hengellisenä, ja mitä seppä teki kun kilkkasi, kalkkasi ja melto rauta hohti: kuokaksi, rahkalapioksi ja niin, joilla Pajalaanen pistää nevaa ja kokoaa västäräkkejä ja pääskysiä luhdikkaojalleen. Taikka jos takovat sinulle uutta saunaa leppälehtoon, oljen sihistä suloista hiljaisuutta, kiukaan pihistä sielullesi kuin virvoitusta tässä murheen laaksossa, sehän on paitsi hyödyllistä, myös runollista, järvi vielä vilkkuu suvi-iltana ja kalat hyppii. Ja sillä vasarallahan ne tekevät sirpin: tuli mieleen nilviäinen, ruiskukka ja Kakkaraisen Lissu. Jalka jalan viereen, sitten luuvaan, tuuttiin ja vartaaseen, että Pihlajamäen Maija saa viedä poukotellen leivän Sussun-Kustaalle köyhänä vuonna. Ja niin edelleen, Oksasen laulua kehitellen.
Siispä siis: hyvä, mukava kapine se vasara, Ja hyvä että minullakin on!
Mutta nyt siihen lauluun on ruvennut tulemaan sekasointuja.
On tullut jonkinlainen ankeus sydämeen aina kun sen näen, enkä haluaisi ottaa käteeni, mutta kun ei muutakaan ole. Olenkin joskus lyönyt vain kirvespohjalla, kun en ole viitsinyt mennä vasaraa hakemaan.
Tullut kaikenlaisia ajatuksia, joista ei ennen tiennyt mitään.
Sitäkään en tullut ajatelleeksi, että ne sillä vainpa noita puukkoja. Enkä ennen puukostakaan muuta kuin että sillä vuollaan. Mutta nyt muistan aina kun otan tarvetta varten puukon käteeni, että sillä on lyöty, ja lyödään: lautoihin, rautoihin, käräjiin, linnaan! Ja että puukon juuri tuolla vasaralla! Sitten tulevat kaikki pahat ajatukset, murheelliset kuvat kulkevat. Koskenrannan Adrianin arkunkannen ne naulasivat, miljoonan arkunkantta, ja kaikki ihmiset itkivät niinkuin Koskenrannankin peräkamarissa. Ja sitten ne sillä ristiin! Kristuksen, Pietarin, Andreaksen —. Mitä auttoi että taoit Pajalaaselle lapion, kuokan, jolla paakkua paiskata ojan pohjasta, sen murheellisen menon rinnalla, kun ne tuhannet muut riippuivat, riippuivat minun muistooni, jopa kirkon seinälle löivät.
Sinä hirviö aivan! Sinä taoit kaikki ne kojeet, jotka hurmettavat vihannat kentät ympäri maailman. Sinä sivistyksen, viljelyksen välikappale, sinä olitkin kuoleman irvistyksen ase paremmin kuin paja-Ilmarin, Pellervon hymyävä rauhan viesti, jota näyttelit. Et rakentanut, revit sinä, et kilkkanut riemua, kuoleman kelloa vain!
Miksi en sitä ennen oivaltanut?
Jalta — San Francisco! — — —
Tammivarsinen vasarani! Kuka Piru sinut keksi, koko laitteen ?
Minä vain täältä mataluudesta, ja sydämeni on suruinen.
— Pitikö sinun sitten vielä paukkua minunkin arkkuni kannella, jos säilyin siihen asti —.
VAIVAISPOIKA
Vaivais poika! Eikö pitäisi olla — ukko? Sen verran tiedät sinäkin, Sorkan, kaupungin kasvi, vaikka et ole sitä ukkoakaan koskaan nähnyt, mutta lienet jostakin lukenut. Ei, kyllä pitää olla "poika", kyllä ne tietävät siellä meidän puolessa, jossa vaivaispoikia, aivan konstipoikia, on parhaita tehtykin, Heikki Mikkiläkin ennen maailmassa kymmenelle kirkolle! Pitää olla poika siksi että mikä vaivainen se ukko oikeastaan on, vanha ja vapiseva luonnostaan, mutta kun on poika-vaivainen, jalaton, kädetön nuorella iällä, kun maailma olisi muuten hymyillyt, se on tosi vaivainen, ainutta kättä ojentaessaan, se herättää myötätuntoa kun poika katsoo surullisesta ja niin markka vierähtää rinnan raosta seinän takana olevaan arkkuun.
Niin, mutta mikä laitos se sitten on? katsot kysyvänä, kun et vieläkään tiedä.
Eihän ne enää ymmärrä, kun vaivaisia ei olekaan, linnassakin on parempi ylöspito nykyisin kuin muilla ihmisillä, mutta oli ennen köyhiä, kodittomia vaivaisia, ja jos vielä olivat rampoja, raajarikkoja, niin sanottiin aivan vihliäisiksi. Niitä, vaivaishuoneitten ja kunnalliskotien puutteessa, kyydittiin "yö ja talo" paikasta paikkaan ihmisten nurkkiin, jospa hyvässä lykyssä uuneille, sinne minne lääniä ulottui ja sieltä takaisin, alinomaa, kunnes pysähtyi johonkin, siellä tehtiin yksinkertainen arkku, ja vietiin sen viimeisen tien. Ja jos sitten oli omassa mökkirähjässä joku voimaton vapiseva, mutta niin että henki vielä pysyi siinä itsekseen eläessä, näille kansa antaa lanttinsa sen vaivaispojan kautta, joka tavallisesti oli tapulin seinään kiinnitetty.
Lujasti jos lujasti raudoitettuun rahasäiliöön kieri ropo, etteivät varkaat saisi, niinkuin kyllä monta kertaa yrittivät. Saipa sieltä sitten pennisen aina yksi ja toinen vihliäinen, kuka oli vaivaishoitokunnan mieleen.
Karttuikin rautavanteiseen kassa-arkkuun kolikoita, siihen aikaan kun tehtiin syntiä ja peljättiin seurauksia, niin pisti salaisin puolin aina yksi ja toinen kuin sielunsa rauhoittamiseksi. Sattuipa sellaistakin, että joku oli käärinyt markkoja painoksi 100 mk. setelin sisään ja tukkinut mytyn raosta. Tällöin oli arvattavasti kysymyksessä iso petkutus, tahi muu rienaus, sillä sata markkaa oli suuri raha vielä 70—80 vuotta sitten. Olipa näin tullut vaivaispoikaan pano kuin taiaksi, ja jos ma oikein itseni paljastan, minäkin sinne, vielä isona miehenä jonkin helisevän vein. Oli niin mukava synkkänä syysiltana seisoa pojan portailla ja kuunnella kun raha meni pyörien kirstuun ja siellä vihdoin kilahti toisiin. Niinkuin olisi kuulunut takaisin: kost’ Jumala, kost’ Jumala!
Ja se oli kuin jonkinlaista palsamia vaivatulle, ainahan syti sellaisia surullisempia, vaikka ei ollutkaan keppi- ja kainalosauvavaivainen, ja sitä meni pois viihdytetympänä.
Niin minä vielä aivan äsken, vanhana harmaana olin mennyt kirkon portaille istumaan, kun talvipäivä jo katseli etelästä niin lämmittävästi että tarkeni. Näin että taivas oli heleän sininen ja sillä hattaroita kuin morsiamet kuvalehdissä, josta tulin heti alussa hyvälle tuulelle. Vielä enemmän sitten, kun aloin taas tarkemmin tutkia mestarillista tapulia jonkun matkan päässä: Ettäs keksit runota tuollaisen muodon ja tunnon korkean veisun, torppari Häggblad Oravaisista!
Jo tuo kultatähti ylinnä tornin huipussa, Betlehemin sanoma, johti iäisiin ja ylhäisiin, se kun vielä sopeutui sattumattomasti kaikkeen inhimilliseen ympäristössä, mittaan ja suhtaan. Kaikki viivat, niin tahi näin päin, ylenevät osastot, kulmat, aidat, luukut ja pallot viimeisen sanan sopuisasti paikallaan, ja riemullisissa väreissä, niinkuin Johanneskin näki.
Ja tässä luonnon loistossa, tässä suvea huutavassa humussa, kun koivut kumartaa itään sitä viimeisen kirkkauden luvattua palavuutta kohti, tulee tuulet, viirin mukaan suoraan lännestä, lämpimät, priiskoitellen jo päällesi räystäspisaroita kuin uuden elon kasteeksi, taas pitkästä pakkasesta, pimeästä. Ja nuo taivaan soutavat hattarat suloisella sinipohjalla!
Vaivaispoika! Sinä siellä sinisessä frakissasi, kultapallo päälläsi, minun täytyy sinua vielä puhutella tässä hyvien voimien hengessä!
Menen upottavaa, kah, jo hieman solisevaa hyyhankea poloisen puujalkanuorukaisen luo niinkuin joskus pahoina aikoina, nyt vain kiitosta täynnä.
Ota vastaan vähäinen lahjani, sanonko nyt taikani, uhrini tästä kaikesta!
Hieman kuin helähtää sieltä sisältä, on ollut siis jotakin vielä jonkun tunnolla, ääntää toisen kerran kun lasken toisen, ja vielä kolmannen, että olisi täysi ja tosi.
Hymyilit, muu mies muukalainen. Kenelle, mille minä, tiesinkö itse?
Mitä vaivaisia nyt enää, ja markasta paristako kostuivat kunnalliskodin kahvipöydän ympärillä! Mutta kun se entisen kirjailijan jongleurikin käveli käsillään madonnalle, kun oli niin kaunis, eikä paremminkaan osannut kunnioittaa!
Jospa minä tällä tavoin minun kauniilleni, siitä että oli tämä tapuli, riemuinen päivä paistava, tuuli, joka tohisi vielä tätä yhtä lämmintä suvea. Taikka sille, joka sen sytti, ja ohjasi tänne tuulen humun. Etpähän sinä, saatikka minä, me lahokannot auhtoaholla.
Paninmahan vain. Ja oli kuin kepeämpi mennä kuin oli ollut tulla, kun vanha harmaa asteli poispäin keppinsä kanssa.
JÄLJET
En tiedä, sitä heti alkaa kuin alakuloisella mielellä, kun muistaa jäljet, meni ne, ja mitkä hyvänsä, lumiladun poikki, muuten puun juurelta toiselle, rannan sannassa ja niin.
Oletkohan kokenut samaa? Jotakin yksinäistä, mennyttä, sinä tässä vain, jäiköhän sinun jälkesi mihinkään, näkikö niitä kukaan?
Kuinka kipitit västäräkki hiekalla järveen päin, sieltä kaukaa siinnoissa tullut, sieltä jossa viheriä, hirmuinen meri pauhasi, Karthagon meri. Vapisutti pientä sydäntäsi tykkien pauhu, puun pirstat, kallion murskat, joka kaikki tuli sinnekin, sillä mielellä läksit kuultopohjolaan, osasit, ja nyt sirot jälkesi tuossa heleässä sannassa, niinkuin sielun jälki. Missä olit itse, olitkokaan, vai puriko pakkanen ja lumiviti, joka peitti jälkesi välillä, ja sitten solisi huoletonna päivällä pois? Molli jokatapauksessa, turvattoman b-molli kolmiviivaisessa oktaavissa. Vaikkakohta pitikin taivaan Isä huolta. Mutta ei se aina, koska makasit joskus sellaisen yön perästä maantiellä, etkä vironnut vaikka aurinko paistoi hyväillen.
Ja sinä, mikä olit pienolainen, elukka, ei, pikku metsän veli, joka olit tuossa juossut lumilakkaoksien alla! Niin hienot jäljet —, Olitko sinä enää ja missä, pyryn, tuiman tuulen suojassa, vai saiko sinut verihammas vainolainen? Ehkä se, varmaan repolainen, joka aivan isoin jäljin oli mennyt latuni yli jonnekin. Isosta korvesta tuli, hiipi, vaani. Mutta ehkä itse kangistui sitten kuusen juurelle, kun ei muuta turvaa ollut ja myrkyn tuli poltti. Surun jäljet nekin.
— Kukapa tässä, taas sannassa? Ihminen mennyt! Nyt et tiedä menikö iloisena, suruisena, mutta sinua kiinnostaa. Mitä syti? Nainen on varmaan ollut, sellainen kengän jälki. Sytikö synkkiä? "Joka auringon nousu minä muistan sinua", laulu sanoi. "Muistatko koskaan minua?" Mietitkö sellaisia? — "Mitäpä niitä, sekoita pois, mene tästä vain muuten rantaa pitkin, kaislan ohi!" se jäljen omistaja. Pysähtynyt juuri siinä kaislan kohdalla. Kaislan —. Ajatellutko sittenkin minkälaista olisi maata siellä, kun syksyn tuuli suhisi niissä ja aallon lipla hiljaa heilutti lepäävää, jonka ei enää tarvinnut olla?
Jälki parka, — jospa sillä kertaa sitä paremmin kuin tuomea ja sen kukkaa palmikossa, Anttia ja soiton ääntä tienestissä. Mikäpä ne niin tiesi.
Mutta olipa kulkijan, joka näki jäljet, mukava sitäkin palmikkoista ajatella Annaliisasta, kepu, kepu, kevyt jalka, tarkoitan, minttu ja hajuheinä, hymy huivin alla.
Jäljet. Yksin —.
Vielä mitä yksin! Kun istun tähän kivelle pajupensaan alle, suljen silmäni ja ajattelen, niin tuo jälki tuossa, kymmenen, kaksikymmentä muuta jälkeä lyö jalkaa maahan että tie tomahtaa, niiden posket punottaa ja povi nousee hengästyksestä. Hei meitä vain täällä honkanummella! Kuinka se soikaan kauniisti klaneetti tänne kaislaan tuolta puolen järven, tänne, jossa liplat yrittivät läikytellä surullisia!
Ja ne muut jäljet, siellä metsässäkin, juuri kuin silmäini edessä! Kipi, kipi: ne visersivät, häärivät, kiipesivät latvaan ja hui! oksaita toisen puun oksalle, niin että hyvä oli olla senkin, joka tirkisti pian sammuvilla silmillään.
Niin, mutta eihän ne olleet kuin kuvia, menneet, rauenneet.
Mutta mitä kaikki on muuta kuin kuvia? Jos ne olivat mitä tahansa, ja povi nousi, hetken perästä ne olivat vain kuvia; jälki sannassa.
Niin että mitä sinä alakuloisella mielellä!
Kunhan kuva! jospa joku kauniskin. — Vai sitäkö, kun kirja meni kiinni, ettei kuvaakaan —.
Mutta ei ollut alakuloisuuttakaan.
JOULU
Kun oli tullut aikoinaan tarkisteltua että oli jäänyt kaksi kynttilää, annoimme toisen Mäntylän Liinu-tyttöselle, että kun ei siellä heidän loukollaan ole sähköäkään, niin saisi joulunpyhinä tuvassa polttaa.
"Eihän nyt toki, ei me sitä malta polttaa, viemme haudoille!"
"Jaa haudoille, teillä oli useampikin niitä?"
"Yksi veli talvisodassa ja kaksi tässä!"
"Niin niin, niinpä niin —. Ja ne polttaa nykyisin täällä maillakin?"
"Johan nyt toki, kyllä ne koettaa siksi; tehdään talikynttilöitäkin, kun ei parempia ole."
Minunpa pitää lähteä oikein katsomaan.
Ja kun oli leuto suojasää, sopi hyvin vanhankin miehen lähteä vaeltelemaan, vaikka sai iljankojään takia olla kuin tikun nenässä.
Ja kaunista se oli. Olivat tulleet jo huomenkellon aikana ja sytytelleet niin että oli pianaikaa parisataa kynttilää. Lempeä valo, aina kuin tylymmän sähkön rinnalla, ja elivät oikein niin ystävällisesti, kun sen verran juuri tuulenhenki kävi.
Vai tällainen joulu! Ei me ennen tienneet. Veimme vain vainajan kopiseviin multiin, sinne jäi, ei seppelettä, pientäkään muistoviuhkaa niinä aikoina, oli juhla mikä oli. Mutta ei ollut myöskään sitä muuta mitä nyt, niitä kunnialaukauksia ja sitä kunnian kuolemaa, kun sota soi. Paitsi niinä vanhoina aikoina myös, joita minä en muista.
Niitä tuli ja tuli ihmisiä ja aina pysähtyivät vähäksi ajaksi katsomaan valkoisia ristijonoja kun oli pieni kukkanen ja kynttilä. Ja teki joku aina ristinmerkin, kun oli nyt kreikkalaiskatolisiakin, ja se liikutti jo alkuun.
Sitten kun niitä oli aikansa mennyt, rupesi kirkosta kuulumaan soittoa, joku preludi, joka tuntui kohoavan juhlalliseen loistoon niinkuin jouluna sopi, mutta en mennyt kirkkoon, minulla kun on pienestä asti ollut vastenmielisyys yhteisiä temppuja kohtaan, mieluummin oven takana, vaikka vain oven raosta.
Niin nytkin täällä muuten pimeässä, paitsi noita kynttilöitä —. "Kansa joka pimeydessä vaelsi —".
Sen "valkeuden" sitten —; niitä ajattelin täällä yksinäisyydessä ja marttyyrejä siellä Ilmestyskirjan puolella.
Niin ne rupesivat siellä sisällä laulamaan tuota iäniäti tuttua ja kaunista. "Maa on niin kaunis".
Raoitin senverran ovea että näin ja kuulin vähän, ja saatoin nähdä juuri urkulehterillekin. Siellä oli parvi naisia, mutta vain muutama mies, yksi pitkä, ja pari kolme muuta häipyi naisten taa.
Kanttori perästäpäin, kun kuuli että olin ovenraosta kuunnellut, koetti pyydellä anteeksi: sehän oli nyt sellaista kuin oli, kun ovat kaatuneet miltei järjestään, juuri ja juuri saatiin kokoon kun olivat vihdoin tulleet kotiin. Mutta koetettiin kumminkin jotakin, kun nyt oli ensimmäinen vapaa joulu.
Kyllähän se juhlallista oli nyt, kun ensi kerran.
Iisalta tuli aivan itkukin, kanttori naurahti. Kun Iisa katsoi poispäin muualle, hän I. värsyn loputtua nuhteli: Iisa seuraa tahtia! niin tämä tyrskähtää aivan itkemään, oli sieltä pimeydestä vilkuttanut kyntteleinä kuin Jaska, Jussi Ja ne muut, jotka olivat tässä samassa paikassa ennen laulaneet.
Minä taas täällä ulkona niiden joukossa, jotka siellä paloivat, ja niinkuin olisi ollut lämminkin, oli niin paljon valkioita.
Mutta sitten sattui kummallinen kuin luonnon oikku: rupesi yhtäkkiä tuulemaan, pian aivan myrskyksi, oksia katkeili ja lenteli, soi kuin tuomion tano yhtenään. Ne eivät siellä sisällä kamiinain lämpimässä tienneet mistään, mutta minun piti paeta tapulin taa, koska muuten olisin tuullut pois jonnekin. Kamala ilma, tässä vielä iljangossa! Tietenkin se sammutti myös kynttilät ja tuli taas yksinäinen pimeys.
Joku pari, muutama vain oli jäänyt tuikkamaan, kun oli osa suojassa vanhan sankaripatsaan takana, sattunut juuri sellainenkin kuin Etelämäen Hermannin, joka syömättä, nukkumatta kaksikin vuorokautta vaani vihollisen korsua kunnes sai.
Oli paljon tyhjempää sitten tulla pois, kun pian kirkonmenot päättyivät. Kuljimme, liukastelimme vielä pimeässä, niin äänestä päättäen kaksi nuorta tyttöä takanani jutteli:
"Mitähän se tiesi se raju, joka sammutti kaikki nuo valkiat?"
"Ei ymmärrä".
"Olisikohan kaikki ollut hukkaan?"
"Ei luulisi".
"Ja mitähän se Jumala kun antaa näin käydä? Juuri kuin ei olisi ollenkaan!"
"Voi, älä niin sano, mihinkä me joutuisimme!"
Alkoivat soittaa lähtökelloa tapulista, josta sieltäkin tuli tuttavallisesti loisti, oikea kynttilätuli, kun ei sinne oltu laitettu sähköjohtoja. Takanani kulkeneet tytöt menivät tienhaarassa toisaalle. Jäin miettimään.
Mitähän? Niin, vastaapa siihen korkeampikin!
Mutta saihan sitä silti laulaa "Maa on niin kaunis", kun oli joulu ja kynttilät paloi.
AI
Oudoksutte nimeä. Sopiikin. Mutta kyllä tässä vakavaa takaa ajetaan.
Mistä piti tulla siinä yhteydessä vanhan koulutoverini Jaakko Ailan eli oikeastaan vain Ai’n nimi mieleeni! Kun näet aamupäivän talviaurinko paistoi niin heleästi että sielu hämmästyi, kuin olisi avannut kuoleman varjosta oven autuuden ihanaan. Yhtäkkiä pitkästä harmaasta huurupakkasesta tähän valosyleilyyn kuin äidin, koulusta kotiin tullessa. Helmikuun I. päivä oli, ja kevään ensi fanfaari soi taivailta.
Tästä minä Ai:n nähtävästi näitä teitä:
Ampuvat armeijakunnat, tykin jylinä ja palon puna jo Berliniin, kaikki hyökkäävät, 60 km pitkä pakolaisjono Itä-Preussista, vilua, nälkää, kuolemaa — — —.
Siitä minä Baabelin vankeuteen, ja takaisin Jerusalemiin, kun Ai johti yhtäkin heimoa —. Titus sitten, Vespasianus, itkumuuri ja itkevä kansa kautta maailman.
Siihen tämä Ylistaron Ai-poikainen minun vierelläni alkeiskoulussa viittaamassa; maailman humuun, ärjyville aalloille hiukkasena kadotakseen —.
Silmänräpäyksessä näin välähti, ja jäin kevään ensi kirkastusta kohti käydessäni ajattelemaan kuinka tämä ihanuus soveltuu siihen ristiinnaulintamielialaan, jota koko nykyinen maailmanpalo, niinkuin se entinen silloin.
Mutta minun täytyy vähän selittää:
"Ai jah Baithilis" Ulfilas sanoo gootinkielisessä raamatussaan, Esran kirja 2.28, vetoon siihen, koska se on juhlallisempaa kuin mitä tietää meidän myöhäisaikainen pipliamme. Ai ja Baithilis siis johdattivat siitä kuuluisasta Baabelin vankeudesta kotiin erään niitä sukukuntia, jotka myös pitkänä jonona, ehkä 60 parasangia, ehkä enemmän. Sinne ja sieltä, silloin jo.
He olivat niiden virtain vierillä itkeneet, veisailleet, soitelleet surullisia. Ja nyt kotiin, ehkä päin kirkkautta, lännestähän paistoi päivä, ja mieli valoisa.
Jäi mannuilleen mahtava isäntä, Nebukadnezar, mitkähän muut, iäksi mieliin piirtyneet. Poistui polojen parvi autioille asuinsijoilleen.
Mutta mitä jäi sitten perästä virtain vierille, jossa palatsit, riippuvat puutarhat, niinpä pian kuin Ilmestyskirjan kristallivirrat kultaomenineen tarun kaleidoskoopista katsottuna? Kaikki prameus, kirjava vilinä, kulttuuri kiilakirjastoineen, kiilahymneineen, jotka soivat tänäpäivänä kummeksuville kuuntelijoille: hietaerämaa, pantterin ulvonta yksinäisellä sorakummulla, menneen synkkä suruinen muisto!
Jonosi joukko, kulki kurjien lauma, päätyi paikoille pyhille, köyhästä koettamahan nousiko Taavetin tähti, sammuneesta Salomon mahti.
Ajat kului, vuossadat vieri: Sortua sä synnin teille saatpa surkea sukuni! ääni puhui profeettojen, varoittava viisahitten. Eipä käänny, ei ylene alhostansa, yhtä kuin Baabeli paha, "mene tekel" turhaa tuikkas. Olivat kaikuneet vasaraniskut ilkeästi Golgatalla, olivat haudat auenneet, esirippu revennyt. Oli tuomio langennut Ai:n, Baithiliksen heimonkin ylle.
Mitä jäi?
Itkumuuri murheellinen.
Koditonpa, konnutonna kiertelit kironalainen.
— — Ai poika valkotukka! Et ollut israeliitta, jäyhä selvä suomalainen olit, saanut vain tuon ihmeellisen nimesi maailman tutkimattomia teitä, jotka kuin lintujen liidäntäradat ovat näkymättömät, mutta ovat kumminkin.
Kuinkas sinun?
Mitä, pieni hyttynen, joskohta Ai, sinä tässä menossa, kansain, valtakuntain luhistuksessa, mahtavan rauniossa, erämaan sannassa?
En tiedä, sielu sinullakin oli, pyytö, oikeus olemisen onneen, vaikka laillasi, niin että palmu, sypressi puistoasi, tulikala, myrskylintu liehtarisi. Merille läksit ja vaelluksesi päättyi pauhaavan ulan aaltoon, yksin äärettömään, mastosta pienen pienen pieneksi suuren suureen, hirmuiseen.
Yhtä räpäyksen sammuvaa, tuhat vuotta, kymmenen tuhatta, kuusitoista ajast’aikaa, niinkuin sinun lyhyt elosi, Ai-ystäväni!
Santaa, pantteri ulvoo; autius, äänettömyys —.
Tulipa vähän surulliseksi mieli näitä ajatellessa, vaikka päivä säihkyi tulossa olevaa suvea. Sinä asui, tänä katkeran angen aikana. — — —
Jospa hakisin vapautusta radiosta. Uskallankohan avata Saksan, sen yhden nimettömän aseman enää? Mutta sieltä soikin komeasti, ja iloisesti. Levyautomaatti kyllä, mutta räiskyvintä hilpeyttä, mitä joku Millöcker, Suppé, Lehar on saanut säveleksi.
Hyvä että avasin, tässä kuin ehostuu raskaistaan, aurinko valaisee kevätkirkkaana nuokin hietanummet siellä iltatähden idässä. — — —
Niin tuli kello 22 ja "nachrichten" alkoi. Soinnukas miesääni puheli: "Hitler johtaa persoonallisesti. Tuossa romuna panssariauto, jonka poikakomppania pysäytti Chausseestrassella, tässä antaa vanhainmiesten pataljoona tulta, kranaatteja räjähtelee, muurit sortuu, mutta niin on totuttu, että vaimotkaan ei vääjää vähääkään, kuollaan tähän, ei tuumaa takaisin —!"
— Tuonnempana:
"Näky on hirmuisin mitä koskaan olen nähnyt", Trojanowski, venäläinen eversti kertoo: — "ei yhtä ehjää rakennusta, kaikki palaa, ruumiita röykkiöittäin!"
Niin Berlinin, yli Jerusalemin paistavan metropolin kaduilla.
Vielä tuonnempana:
"Hitler kaatunut, Göbbels, hänen vaimonsa ja neljä lastaan vetäneet johtopäätökset, Göring, Himmler paenneet — — —"
Saksa antautuu ehdoitta, tuli lopetettava!
"Oletteko ymmärtäneet mitä tämä sisältää?"
"Kyllä, herra marsalkka."
"Saatte poistua!"
Keitel, sankari, menee painunein päin.
— — — Radiotieto vielä:
"On luonnollista, että saksalaisten täytyy rakentaa minkä ovat rikkoneet!"
Tuhat, kymmenen, satatuhatta. .. Tulivatko he takaisin? Vai kuuluiko suden ulvonta, eikä Astakaan enää ollut?
Mutta Nebukadnezar oli, hymyilevä Nebukadnezar, eikä mitään "mene tekeliä", onni ollaksensa, hyvä päähän päästäksensä.
Ei kuulunut sitten enää mitään, oli vain äänetön hämäryö, kun katsoin. Ja aamulla ihana valkeus, kun päivä paistoi täydeltä toukokuun terältä.
ORPAHIA
Avuton kirjakieli! tiesikö puolta suomenkielen sanoista, hyvä olisi. Mahtaako siis ymmärtää otsakkeenamme olevaa sanaakaan, joka tosin, lieventävänä asianhaarana mainiten, nyt käsiteltävänä olevassa merkityksessä on Etelä-Pohjanmaan kelttiä. Orpe viimemainitussa kielessä merkitsi muinen paitsi "orpoa", myös "perijää", siis sukulaista, ja sama sisälläpito on sanalla meidän puolessa vieläkin. En vain tiedä voiko sitä käyttää yksikössä ollenkaan, vai onko se n.s. "pluralia tantum", sana jota käytetään vain monikkomuodossa, siis "orpahat, orpahia", mutta jos voi, se olisi silloin "orvas", joka taas kirjakielessä merkitsee muuta.
"Orpahia" ovat, samaan sukuun kyllä kuuluvat, mutta ei enää aivan läheiset sukulaiset.
Sellaisista, kohtalon maailman myrskyissä nakkelemista ajopuista tässä tulee kysymys.
Palaa, palaa, Kollaalla palaa!
Talvisen yön kiilutaivas punottaa pohjan puolella —, onko ne ryssät! Karvosen kulman miehet astuvat sivakoilleen, kalhutaan katsomaan läpi pakkasessa naskahtelevan erähongiston. Veteläiset palaa, niitä ne oli. Ja tihulaisia on niin paljon, että ei kannata vastarintaa, hiihdetään nopeasti takaisin karjaa korjaamaan edemmä, tulevat ne karvosillekin.
Pakeni joka pääsi, kaikki eivät päässeet, vanhukset ja vaivaiset tappoi vainolainen, poltti pirtteihinsä.
Savu ja suitsu, riutuva ruskon loimu aamuhämyssä, kun rajantakaiset hiihtivät hälinällä edelleen toisiin eräkyliin.
Oli surun vuosi 1581, jolloin ryssä hävitti n.s. Kemin Lapin, siihen luettuna tämän Pudasjärven uudiskunnankin, niin että n. 300:sta talosta jäi hyvä jos kymmenes osa.
Olivat tänne uudistalokkaat sattumattomiin metsiin ja pyytämättömille vilkkujärville tulleet Limingasta, Pyhäjoelta ja sieltäpäin, jossa sama vainolainen — "vaino"-nimikin heidän kielestään — oli pariakymmentä vuotta aikaisemmin pirjastanut, tappanut ja polttanut putipuhtaaksi kylät, kirkot. Jos siellä saisi rauhan.
Nousivatkin uusilla asumamailla valkopirtit, tuli lakeaa niin että tuuli pääsi vihreän virille, syntyi nuorta kansaa entisen jatkoksi, oppivat uudestaan unohtamansa onnen.
Mutta näin nyt taas: tasainen tanner, surmasavun suitsu, yksinäiset kiukaat vain muuta maata korkeampaa.
Kotosi silloin kirjoista kolme Veteisen, Veterän, Veteläisen veljestä, miksikä heitä milloinkin niissä sanottiin. Vain yksi jäi yrittämään mustille raunioille.
Toiset tietenkin olivat kuolleet, ottaneet ehkä vastaan ja surman suuhun suistuneet, taikkapa ylivoimin vangittu ja viety Venäehelle. Mutta tämä jäänyt Jooseppi varjeltui kuin kaimansa Egyptin maalla. Tuli takaisin, toimi ja työteli, nousi uusi pirtti, leveni entinen pelto ja leipä, tuli hänen jälkeensä toinen Jooseppi Ja vielä toinen, ja sitä nyt katselemme toisessa kohtauksessa.
Kuolevat, kuolevat nytkin, mutta toisin tapoin.
— Kalvaitten jono, siimat kuopalla, toiset laihoja että repaleet riippui, toiset pöhöinä hoippuvat kaupunkia kohti, josta kuin toivon tähti. Vaikka mikäpä kaupunki paljon, Oulu piskuinen!
Tuli toisia, toisia meni. Meni arkuissa, karkeasti kokoonlyödyissä, meni ilmankin, reellä, kelkalla. Niitä meni paljon, kellot soivat summassa poistuville sieluille. Siinäpä työnnettiin Veteläisenkin Jooseppia, kun Pohjan rurjat paloi helmikuun helistäessä. Oli ottanut lujanlaiseen siellä Kollaan kulmakunnalla, niin ajatteli yksi Jooseppi että jos koettaisi siellä, jossa oli helpompi, tottapa, kun kaupunki oli, meri ja kaiken kulku. Mutta tyly oli tämäkin, niin että nyt näin kelkalla kinoksessa, kun ei pettukaan pelastanut.
Kuva on helmikuulta 1697.
— Mutta jäi hänestä nuori Jooseppi kuin Benjamin, josta sitten maailmassa sata, tuhat herraa, liperiniekkaa, kannusjalkaa, parasollimamssellia. Siitä kun tuli Jo tämän Benjamin-Joosepin pojasta vähän kuin herra, kauppamies, ja sen pojasta täysi herra, ja tämän herra-pojan sisaresta edelleen työn ja toimen kansaa sivistyneessä säädyssä maailman tuiverreturulle.
Lepäämme välillä. Katsomme sitten uudelleen ja kierrämme kuvarullaa melko matkan ja aimo ajan, meren tuiman tuolle puolen.
Siellä tulee ihana järvi, satasaarinen, hirmuhongat aina kauneille kaislarannoille, sattumatta sadat vuodet täälläkin. Olipa vähän kuin Pudasjärven tapulin takaa katselisi suuren selän kiloliplantaa, täällä vain Faldsjön kaltahilla vielä komeampia, vienommasti näkinsoittoisempia näkyjä. On siellä valkeita tuomirantojakin viettävin putkinurmin, vihannoivaa ahovesaa ja kaskivälkkyä, palamatonta kannontöröä palokärjen huudella. Sellaisella nurmilehdolla tuokin tupanen, eikä niin tupanenkaan, viisi taitaa olla -sylinen tuonne tänne, vanhaa riihipirttityyliä. Hiljaista näyttää olevan, tupa, piha uinuu kuin lumounta, kartanosta tyhjä.
Autiotupa.
Mikähän oli? Niitä samanlaisia autiotönöjä, joista minä tuossa "Tönö"-jutussa siinä "Kuvat kulki"?
Mutta ei, tämä, Välkynaho, oli toista lajia.
Pysähdymme, sanon sen kirjeestä, jonka sain Norjasta, se kuuluu vähän asiaan, kun kuvassa kulkee jo "orpahia".
Asuivat Välkyn väet niinkuin muutkin sen puolen raatajat askareissaan savuhirtten alla polvesta toiseen. Niin nousee aivan sähkön, kohta radion aikana, v. 1900, sukupirtissä outo meno: alkavat viilipunkat itsestään putoilla orsilta, jopa liukua lattialla niin että piimä loiskahteli, perunat lentelevät kopasta samoin itse aikojaan, jauho tuoksahtelee vakasta kuin tuulen nostattamana, vesi alkaa läikkyä korvossa kuin heiluisi koko pirtti, kansi lentää pamauksella seinään. Mitä tämä? Vielä enemmän kuin kummittelu! Tavallinen kummitus hiipii, hiukan kopsahtelee yön hiljaisuudessa, tämä keskellä päivää aivan silmäin alla, se vain että ei näy. Jotakin on tehtävä, lapset tulevat toisitaitoisiksi! Mitähän jos hakisi Faldin Ollin, se on reiru mies niinkuin Kalle-poikansakin, — pystyvät kaikkeen, Ja vähän kuin pomoja ikään. Tulevat. Vanha Olli kuulee mekastuksen, mutta itku tulee, ei voi mitään, tämä on yliluonnollista. Ei mahda Kalle sen enempää. Lentelee, paukahtelee edelleen. Niin haetaan Rotbergin kiertokoulunopettaja, veisuumies ja jumalansanan lukija. Tulee kansaa kokoon muutakin, opettaja pitää tutkistelmuspuheen, veisaa virren päälle, ja katso, ei hiiskausta enää, rauha palasi.
Mutta kun sellainen jännittävä toimitus väsyttää, kiertokoulunopettaja, vanha mies, virittää piippunsa ja paneutuu vuodelavalle pitkälleen. Loikoilee hetken aikaa, muiden hiljaa supatellessa, niin lentää yhtäkkiä kahvipaahdatin seinältä silmille niin että piipun kiskaisee hampaista.
Tästä ei tule mitään!
Ja niin jatkui sama meno niin että piti viimein hyljätä koko tupa, ja "on se ollut autiona tähän päivään" Kongsvingerin kaupungin sanomalehti "Inlandsposten" kirjoittaa v. 1937. "Kukaan ei uskalla mennä lähellekään".
Minä kun nimiasioita tiedustelen monista valtakunnista, niin lähettivät kysymättä tämänkin tiedon. Siinä sanottiin myös että oppineita on kautta Ruotsin valtakunnan — Välkynaho kun on aivan Ruotsin rajalla Norjan Ostmarkissa — käynyt ilmiötä tutkimassa, mutta eivät ole päässeet sen perille.
Saammepa panna edelleen kuvat kulkemaan.
Näemme nyt, ei aivan kaukana Välkynahosta kauniin kartanon, lippu hulmahtelee tangossa pihalla, soittokunta puhaltaa vartavasten kyhätyllä lavalla, ihmisiä kuhisee. Fanfaari soi. Niin nousee joku puhetta pitämään. Muutkin ihmiset, ne jotka ovat istuneet, nousevat penkeiltään. Sanomalehti kertoo — minä taas keskeytän — että silloin, v. 1937, vietettiin Karl Olsen Fald’in juuri tuon Välkynaholla manausta yrittäneen 70-vuotispäivää, kunnianmiehen, entisen kontti-, korvenmiehen, joka kuin kara koskissa silloin nuorramiesnä, sitten niillä rahoilla asui ja asui tarmotöin, maat mannut laajeni, perusti kaupankin, ja nyt on pomo, pamp. Ja reirumies, ei fuskari. Päinvastoin peijata on antanut itseänsä että oli jo tuho tulla, mutta pelastui kun Suomeen siirtynyt veljensä tuli hätään rahoineen ja saatiin jo menneet metsät takaisin.
Kaikki toivottivat onnea, sanomalehtikin, maankulman merkkimiehelle.
Niin siinä sanomalehtikirjoituksessa sitten tuotiin julki koko tämän juttelun pääasia: se Kalle Fald, Ole Fald, Jens, ja aina eteenpäin, mitä lienevät nimiltään olleet jo monipolvisesti norjalaisina kunnianmiehinä, olivatkin selviä Suomen — Veteläisiä! Niitäkö sieltä kun pirtit paloi, kun kelkalla vedettiin kalveaa miestä?
Veteläisiä Pudasjärveltä! Kuka sanoi että ei ollut, ei kukaan! Kaikki Värmlannin ja Norjan Ostmarkin suomalaiset alkuasukkaat eivät suinkaan olleet "Rautalammilta", niitä on nimistöstä päättäen tullut kautta koko Pohjanmaan, sinne ja Taalainmaalle, Ångermanlantiin, Helsinglantiin. Paikalliset tutkijat ovat päässeet 1600-luvun alkupuolelle, kansantarut menevät kauemmas, paljon kauemmas, satoja vuosia, niinkuin Taalainmaalla.
Saattoivat siis hyvinkin olla samoja Veteisiä, Veteläisiä siellä Åsnäs-, Hof- ja Grue-Finskogin pitäjässä Norjassa, kolmesta sinne turvaan siirtyneestä veljeksestä, taikkapa jostakin, yhdestäkin sikiytyneet niin että "Inlandsposten" voi kirjoittaa: "— - — den gamla store slekten Veteläinen". Laatu ainakin näyttää olevan samanlainen. Katsomme:
— — Astelee Tukholman yksinäistä laitakatua poliisi, nuorelta mieheltä näyttää, toisesta kadun päästä toiseen, passissa tietenkin. Kääntyy, tulee lähemmäksi: lukee kirjaa kulkiessaan. Mitä mies kirjalla roistoja vartioidessaan?
Selittääpä hän, joka sanoikin, ja jonka minä kohta: Kirja kädessä kulkeva mies on August Jonsson, joka kadulla luki itsensä ylioppilaaksi, kadullakin paljolta, ensimmäkseen, kun piti sillä olla pitkin päivää, luki, tuli herra ja nousi. Tämä mies oli paitsi Jonsson, myös — Veteläinen, Norjan Finskogista.
Toinen kuva. Myös soma mies: Tulee Tukholman Sture-katua suvivilinässä mies lakittomin päin, vähän kuin taiteilija tukkaansa nähden. Pysähtyy yht’äkkiä: vilinä jakaantuu kahden puolen. Napittaa irti kalvostimensa — ennen sanottiin vain mansettinsa — ja rupeaa kesken kaiken kirjoittamaan sille jotakin. Tuli värsy mieleen, ei ollut paperia sattunut taskuun.
Olkoon nyt mies vaikka N.N., kaikki eivät pidä paljastuksista, hän on pääammatiltaan tullari, mutta ohella kotiseutututkija, monessa erikoinen kansalainen. Päälle päätteeksi hän on Veteläinen, niinkuin Suomessa yhä eräs huomattavimpia sukututkijoitamme.
Entä se kalvostimelle kirjoittaminen!
Muuan porilainen tohtori N.N., vanha lauluja lystimies, lähetti kerran Berliinistä ystävilleen kauniin joulutoivotuksen kalvostimelle kirjoitettuna ja se korttina, Saksan Willen kuva päällä. Kun tämä mies sittemmin rupesi tutkimaan sukuaan, selvisi hän Veteläiseksi.
Mutta aivan vakavasti merkillinen mies oli Virtas-Heikki samoin tällä puolen Kölin ja lahden:
Onpa ihana suviaamu ja tietysti linnut laulaa. Saapuu surusaatto arkun kanssa, lähestytään avointa hautaa: siellä mies jo! Nukkuu, vähän kuorsaakin, kun lähemmin perehdytään. Heikki Virtanenhan se on, kun herätetään ja lasketaan tikapuut että pääsee pois.
Oli runomies ja kulkija, "vagabond", sanoo ruotsalainen. Ei ollut käynyt kouluja muuta kuin rippikoulun, mutta sai silti sanaksi asian, käänteli, jopa Schifleriä, ja julkaisi omankin runokokoelman, josta tunnettu sävelseppomme tri E.A. Hagfors sävelitti aikoinaan eräitä.
Oli Heikki-raiska ollut istunnolla lauantai-iltana, oikaisi aamuyöstä hautausmaan läpi olopaikkaansa kohden, mutta hojaantui avonaiseen hautaan, kun meni runomielissään katsomaan, ja oli vähän siinä tilassa. Ei päässyt poloinen pois syvästä haudasta, piti jäädä sinne mietteisiinsä, ja kun viileä aamuilma raitistutti, kokosipa runon maailman raadollisuudesta, jonka Hagfors taisi säveltää senkin. Tuli sitten vihdoin uni, ja kävi niinkuin kävi.
Heikki Virtanen myös niitä yksiä Veteläisiä.
Taitaa pitää mainita vielä yksi tämän puolen Veteläinen, josta omalla hupaisella laillaan myös kuvastui jonkinlainen korven kovan henki niiltä muinaisilta erä-ajoilta. Lähtee San Franciscosta, Jonne oli merimiehenä joutunut, yli Amerikan aarnioitten käymäjalassa New-Yorkia kohti, tepastaa todella todistusten mukaan sen matkan, tarkoituksella valtameren yli päästyään jatkaa samalla tavoin matkaa yli Ruotsin, Suomen, Aasian, maan ympäri, "globetrotter" siis. Tulee tänne saakka, niin syttyy ensimmäinen maailmansota ja keskeyttää kaiken. Yritys hyvä jokatapauksessa. Erityisesti "Veteläistä" edesottamisessa oli se, että mies, jonka minäkin kuulin, esitelmöi henkeään pidättävälle kuulijakunnalle ihmeellisistä elämyksistään leijonain ja puhvelien parissa, joita melkoisella varmuudella päättäen koskaan ei ollut ollutkaan.
Vain värsyntekoa, Heikki Virtasen tapaan. — Yksi Veteläinen muilutti presidentti Ståhlbergin —.
Mutta nyt minä ajoissa lakkaan toisiin.
Tuosta yllämainitusta "Inlandspostenin" kirjoituksesta kiinnostuin ottamaan selvää minne sen mainitsema Kalle Faldin veli, joka Suomeen muutti, oli täällä joutunut. Ei selviä sieltä, ei täältä, Jonkin sahalaitoksen kirjoissa mainittiin, mutta aikoja päiviä kadonnut pois. Niin avaan muussa yhteydessä Helsingin puhelinluettelosta F-kirjaimen kuin toisissa ajatuksissa —: Cery Fald, neiti — — —
Kun soitan, juttelee sointuvalla suomenkielellä, hieman vain Solveigin äänenpainoa viehkeässä puheessa, selittää, kuvailee Faldsjön seudun ihanuuksia, niiden paikkakuntain väkeä ja luonteita, käynyt Välkynahon kummituspaikalla, käy sukunsa kotiseudulla joka kesä, vaikka Suomessa syntynyt, tietää ja antaa tietoja kuin ilmetty sukututkija. Hänkin suomalaisista polveutuu —.
Ja mitä sukua?
Veteläinen!
Orpahia siis! Jota sanaa hän luonnollisesti ei ymmärtänyt, mutta kun selitin, ja että "ympäri käydään, yhteen tullaan —", hän heläytti langan päässä hilpeän naurun, ja oltiin iloisia.
Onhan se maailma olevinaan suuri, ja onkin, kun lähtee erämaasta suitsevan pirtin raunioilta hiihtämään tuntemattomaan, mutta on rajatkin, kun niin sattuu. Ja tuolloin tällöin tavataan kuin toisista maailmoista.
Silmän kääntäjä, miekannielijä, kaiken, myös kaikkien kielten taitaja, kerää kansaa ympärilleen Barcelonan torilla. Puhuupa nyt, mitä kieltä hyvänsä, kyllä hän vastaa! Niin kertoja, Riberan tutkija kirjamies, joka sattuu kuulemaan, tahtoo hämmästyttää:
"Taitaakos kaveri suomea"?
"No totta piruollen, hän Parviainen Saarijärveltä!"
Ei Veteläinen kyllä tällä kertaa, mutta samaa luokkaa. Niitä kun on suomalaisiakin singonnut vähin joka maailman soppeen, omaa huimahaluaan, myös pahempaa pakkoa, vilun, vainon, ja sitten raataneet, raivanneet, kauniisti maksaneet maan vuokransa, niin että saakin lippu nousta salkoon ja torvisoittokunta soittaa.
— — Näitä piirteli yksi, joka myös kuuluu siihen "gamle store slekten Veteläinen".
Tulinmahan sanoneeksi, kun on kappale kuin koko kansan historiaa. Hakeneet, hakeneet jokainen hyvää parastansa "fenneinä", etsijöinä niinkuin eläin maasta, joksi jotkut kielentutkijat ovat koettaneet finnien nimen vääntää.
"Pääsin päistärihin, päistäristä ruumenihin —, aita päälle kaatui" yksille ja toisille, monille, mutta aina myös joku Veteläinen pääsi kärppänä livahtamaan, niin että me seisomme tässä; minäkin, ne vuoden, kaksi, jumalan kiitos! Ja siinä se taas on mennyt.
PUUKKOJUNKKARI
"Hyvät ihmiset, kuinka tuon pojan kävi?"
Hätäilyä ja hälinää, kun rupesin puristamaan nyrkillä silmääni ja verta tuli.
Olimme olleet aterioimassa, sisareni ja minä, syöneet mainiota mustaa hernerokkaa voileivän kanssa tavalliselta istumatuolilta, joka oli pöytänämme, itse istuessamme sitäkin matalammilla lapsiväkeä varten tehdyillä. Oli vielä vanhanaikainen teräväpäinen pöytäveitsi, jolla voiastiaa hoitelimme. Sitä minua vielä nuorempi sisareni käsitteli niin, että sen kärki otti silmääni. Ja nyt taisi tulla tuho. Muiden mielestä, koska niin hätäilivät. Itse, jo melkoinen mies, 5-vuotias, en peljännyt, saatikka itkenyt: jos meni silmä, eihän minusta tullut sen kummempi kuin Mäki-Rasinperän Isännästä, joka oli silmäpuoli, eli "toinen klunkku kiinni", niinkuin meidän renki, Vekseli, oli viitannut, hän kun pantiin rautoihin, syystä että oli antanut nimismies Leideniusta korennolla päähän. Oli kohdellut Vekseliä Rasinperän isäntä vanginkuljettajana vähän epäkunnioittavasti, ja Vekseli oli sanonut että olla hiljaa elikkä hän lyö toisenkin klunkkusi kiinni. Tapulissa näet oli "klunkut", luukut.
Mitäpä minä siis; ja oli niitä muitakin silmäpuolia, jopa aivan sokeita. Mutta nyt tämä sama Vekseli, joka oli silloin jo päässyt linnasta, ja tuonut minulle kaupungin prenikoita, pantiin kiireesti valjastamaan Polkka keisien eteen, jolla aikaa silmäni köytettiin jollakin niin että juuri ja juuri näin toisellakaan. Oli suin päin lähdettävä kolmen peninkulman päähän tohtoriin. Äiti lähti kuljettajaksi ja Vekseli kyytiin. Hän istui äidin kanssa keiseissä ja minut pantiin istumaan keisien perässä kaarevien jousien välissä olevalle, matkakapsäkkejä varten sinne laitetulle laudalle, ja menosuuntaan takaperin, niin että jalat roikkuivat alas vapaina. Istuin siis niinkuin olin nähnyt vankien istuvan, kun niitä kuljetettiin maantiellä, ja siteessä vielä ylt’ympäri.
Sepä olikin komeaa. Tässäkin istuu yksi, joka ei ole peljännyt:
Oli syksyinen hämärä, laulu kuuluu, tahdikas laulu ja surullinen nuotti, niinkuin niissä tapasi olla vanhoissa kansanlauluissa. Tulevat, tie miehiä täynnä! Pelkäsitkö? Ei! Otetaan vastaan, tuli mitä tuli! Sinä et olekaan Haanpään Ylli etkä Kainaaston Kustaa, jotka vaikka piikain edellä, ja itse reiteensä.
Ja nyt sinua vietiin — "linnasta linnaan", niinkuin laulussa sanottiin. Näkivätpähän nyt, kun ajettiin kylien ohi.
Kaunis kevätkin ylensi mielen, rentukat noroissa ja tulvainen koski soi ja höyrysi.
Sankarius! Sitä kuin nousee, leijaa henki siitä ajatuksesta.
Roisto, varas, kälmi —: se ei juolahtanut mieleesikään. Ei oltu kuultu puhuttavan muista sellaisista kuin Kakkalaisesta, ja sekin oli hiljan saatu kiinni. Suurella tyydytyksellä tämä kuultiin, kun Isoo-Sanna ja Lastikan Maija-Kreeta vinttasivat juuri kaivosta vettä silloin, ja Loukon Taava toi tiedon.
Mutta kun Pentti-Herru, Raiku ja Vekseli pantiin kiinni, se oli kuin tuli kuivaan katajaan: mitä niitä, reiru miehiä! Hyvän työn tekivät kun annattelivat nimismies Leideniusta kangilla päihin. Mitäs tulee, akka, Mäenpään mäelle! Eikö nuoren kansan saanut hypellä tienristissä, tahi vaikkapa Koskisillalla. Ainahan oli hypelty, papitkin olivat alkaneet häissä ensimmäisen tanssin morsiamen kanssa. Ja tämä tulee kasakanpiiskoineen! Omiansa!
Se oli kansan mielipide ja se oli myös minun.
Minäkin olin pianaikaa lyönyt. Tietysti minä olin, näkihän sen tästä sidotusta päästä, olin saanut takaisin.
Siksipä nyt, kun oikean asian puolesta istuin takaperin keisien takana, tunsin suloista tyydytystä.
Hirveää!
Tuollaisessa ympäristössä kasvanut, siinä mieli myrkytetty: mitä sitä muuta kuin häjyksi itse, ilmankos!
Noh, se nyt voi olla niin, mutta voi olla myös näin:
Olinpa jo vähän ikäpoika, maisterismies ainakin ja maailmalla liikkunut, että ehkä pystyin hieman eroittamaan hyvän ja pahan, ainakin nyt perästäpäin, kun muistan.
Meni meitä saman paikkakunnan miehiä uimaan hiekkarannnafta. Siinä herastuomari, toinen muuten valistushaka, kolmas valtiopäivämies. He seisoskelevat riisuutuneina ja antavat auringon paistaa karvaisiin olemuksiinsa. Olisinpa ensi silmäyksellä oudoksunut näkemääni, vaikka olisin Vipusen vatsassa käynyt: heillä on kaikilla mahtavia arpia ruumiissaan, tuolla täällä kokoon kasvanut viillon jälki.
Eihän te vielä sillä ikää, että Turkin sodassa — — —?
Ei, he vain muuten.
Jaapa jaa, sen verran Kuurtaneelta!
Mutta olivatko nämä arvon miehet silti lurjuksia, killinkiäkään kassasta, muuta petkuttaneet, luihunneet, ilkeästi eläneet siitämisin?
Ei! ei kukaan voinut sanoa.
Oliko maailmankatsomus kierossa, arvostelukyky matala?
Valtiopäivämieskin, kun minä kysyn, että minkälainen se on oikein kädestä pitäen sekin suurpomo, ylipäsmäreitä, yksi tasavallan lukko: heikko, kovin heikko; kiero kaveri vielä! tämä vastaa.
Entä se toinen, johtokuntien jäsen, etualan tukkija?
Pehmoinen poika. Olletikin, kun on klubilla vähän ottanut, menee aivan melloksi.
Haanpään Yllejä siis! Se Ylli kun oli vähän sellainen, etteivät viitsineet puukollakaan lyödä, niin vetäisi itse reiteensä, että saisi näytellä.
Valtiopäivämies, tämä arvostelija, ei kansakouluakaan käynyt, vain se tuvanpuolen ymmärrys.
Ja kun sitten ajattelen kuinka ne toiset, pienemmät juuripa sieltä tuvan puolelta: Vanhoiksi harmaiksi, mutta ei kuulunut kummempaa, saatikka papinkirjaan. Ei nuppineulaa, sokerinpalaa!
Se nyt on eri asia se pontikka. Mene itseesi: kruunu pränttäyttää todistuskaavakkeet, joissa m.m. sareke: "viinankeitossa", ja siinä, niinkuin Huima-Maijalla, arvosana kiitettävä, kun olet aikasi pihistänyt ja harjoitellut, ei kulunut kuin kymmenen vuotta siitä "kuusikymmentä kuus’", kun tuli Suomeen "laki uus’", ja sinun pitäisi synniksi saarnaaman entinen arvotaitosi, ja sylkemän sen päälle, vaikka vehkeet vielä tallella, ja ihmiset tarvitsivat pisaraa isien tapaan —, eikö liikaa vaadittu? ja jos hairahtui joku vielä jatkamaan Kuninkaalan Eenokin lailla helmeilevää taidettaan, siitäkö kälmikonnaksi! Sama pontikka nyt!
Sivistyksen pontikka, vielä pahempi!
Mutta mitä ne sitten tappeli toisensa maantielle martaaksi, Siperiaan, Posliniaan?
Mitäpä ne yhteiskunnan pylväät pistooleilla, sapeleilla? Kaksintaistelu muka, kunniallinen kaksintaistelu!
Kun oli ensin tehnyt toiselle tihun, ja kuinka kunniallisen! Eikös pieksujussillakin kunnia, nimi, jota ei saa alentaa, heila, jota ei näppiä. Eikö karvakenkäjaskalla oikeus kysyä kunniansa perään, jospa sitäkin joku rytkyrakkari loukkasi, ainahan niitä on. Sama kuin lankkisaappaalla. Kun se kerran oli sellainen katsomus. Nyt ei enää, välistä ajattelee: valitettavasti! Sillä niitä on luihuja, jotka vain lautoihin, kälmejä, joille kanki sopivin. Jos olisi näet rehellinen, vaikka rempsee peli. Punnitsenko puheeni? En, te kunniankruunut edessäpäin, takana kyy kulossa!
Kuulkaa, kuinkahan se oikein oli, ettehän vain te tuomarit, meidän raakuutemme, raadollisuutemme paimenet istuneet vieläkin takaperin klubille ja klubilta, vaikka me jo aikoja etuperin kirkolle ja sieltä siivosti kotiin. Vaikka me silloin siinä kevätpuuskassa vähän aaltosimme ylhäisittäin. Minä vähän ajattelen. Ainakaan emme me taas kaikki niiden arpisten jälkeläiset linnassakaan ole, kulki kuka kortissa, kuka vieläväin maailman humuhuntussa, mutta niin ettei aivan pahoja jälkipuheita. Joku kyllä uhriksi, kuin ennen muinen, että laiho kasvaisi ja tuutisi ihmisittäin.
Eiköhän ollut samaa kohua kun ne heimolaisemme sieltä Taalainmaalta Jerusalemiin! Ja kun taas Laestadiuksen hihhuleina kuin luoko maahan Herran edessä. Psykoosia!
Ehkä, vanhain herulien sotaperinteitä, minäkin nauran. Enkä tiedä juuri naurankokaan: niin ja niin monta miljoonaa paukuttaneet toisiaan hengiltä samassa psykoosissa; kansat! Taikka sitten mitä lie Ukko Ylisen lukemia lakeja, joita on luomakunnassa, mutta emme aina ymmärrä. Hurjuus! Kuka sen hurjuudenkin, ja miksi? Kuin ukkosen, että sitä kauniimmin paistaisi, kun selkeni, raukes rankka ja linnut lauloi.
RUNO
Onhan se mukavaa kun lehmukset suhisee kahdenpuolen tiekujannetta, nisu tuutii ja kansa kyykkii vainiolla. Ja kun sitten pehtoori kumartaen avaa portin, että iloinen seurue saa ajaa sisälle nauttiakseen hilpeän mielialan vallitessa lönssin taikkapa itse päivällisen. Parasollit antaa väriä, silinteri ja lorgnetti, kikatus käy jo alkuun, ja sitten yhä enemmän kun pikari nousee kirkkaan kanssa ja huudetaan eläköön isännälle, ja emännälle myös. Onhan se, on, kun tällä lailla näkee vaivaa ja työtelee.
Niin, onhan se kyllä, kun tapahtuu näin sille, joka on oikein sen asian päällä, tämän kansan kyykittämisen, kumarruttamisen, tongittamisen, millä me tässä mekastaisimme, ellei niin olisi. Mutta kun siihen sekaantuvat sellaisetkin, joilla ei ammattinsa puolesta ole tuohon muhoovaan maahan enempää oikeutta kuin sinulla ja minulla, meillä Kaaleppi Kaikenlaisilla. Samoja köyhiä saatanoitahan heidän pitäisi olla kuin meidän tässä maailman pikkukakistuksessa, mutta ei meidän maatilalla pehtoori lakki kourassa, ei siellä juhlakulkijat lönssiä syö eikä kirkas nouse, eikä me pojat vain tule Suomen Kuvalehteen heinää tekemään. Koluportaita vain ne neljä viikkoa Kaunislammin, Kaitarannan, Yliselän ylistupaan sonsarten sekaan, pari perunapenkkiä vihannoi kyllä, mutta toisen lehmä ammui alhaalla, omaa ei unessakaan.
Mistä saivat? Ja meidän tuppemme heilui niinkuin heidän, isompiakin heilahduksia ehkä! Akoiltaan? Jospa niin, mutta mistä ne? Isiltään tietenkin, joka jo asui, kyykitti, kuokitti. Muka asui; vaikka mahtoiko yhtään paakkua paiskata ojan pohjasta itse, eiköhän se ollut Pajalaanen, joka paiskasi, taikka Litukan Janne, hän sitten vain rahat klaffinloorasta, joilla kirkas nousi ja kikatus kävi. Mutta nämä viimeiset vielä vähemmin. Kangotitko yhdenkään kannon itse, ruhdoitko juuren, kieritit kiven aitaan? Mutta kun olit pomo, rykäisit johtokunnassa à 1000 mk, nostit 2000 mk. kuussa (sinä hyvänä aikana) siitä, että ylimalkaan olit olemassa. Kuinka pääsit? Et sinä, minä, Kaaleppi Kaikenlainen! En minä tiennyt, et sinä, ei kukaan, kun kaikki ympäri kävi. Olit vain, tulit ja nisu tuuti. Hyvä, hyvä.
Mutta tiedätkös mitä se tuotti? Minäkin, yksi Kaaleppi, sen hoksasin tässä tuonoin, kun tutkin asioita. Runon tuotit, jota et itse osannut! Näin se kävi:
Kyykkii, kumartaa Iisu-piika pellolla. Kuulee pyörän pärinän: tulevat mamssellit, missit, mitä lienevät, herrat hienot, pysähtyvät, iloinen hilu häly käy, menevät, katoavat, ja sitten kaunis peli ja musiikki soi sieltä valkeasta linnasta.
Iisu-piikainen, huuto-orja, heittää sirppinsä sänkeen, ottaa ojanpyörtänöltä papinkauluksen, istahtaa ruohoon ja muuten vain sitä nyppii. Niin tulee vallattomaan mieleen huimia ajatuksia: jospa hänkin! Syti sitä sydän jo vähän siellä pellolla, mutta kun piti taas sirpin sihahdella, jäi asia aittaan, jonka katolla lintu rapisi yksinäisen hupina.
Siellä oli lysti luonto ehtinyt laskea niinkuin päiväkin, ja hän ajatteli nyt sitä "hänkin" toisella tavoin, näin:
"Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,
maalle tälle täytymättä,
kun oisin kuollut kolmiyönä,
katonut kapalolassa,
vaaksan vaatetta pitänyt
vaaksan toisen puupalaista,
kyynärän hyveä maata;
pari pappien sanoa,
kolme lukkarin lukua,
kerta kellon helkähdystä."Eikös se ollutkin vähän kuin kaunis runo, vai mitä, Salminen, Wäisänen?
Erityisesti tuo "kerta kellon helkähdystä", vaikka kyllä sekin "hyveä maata", kun oli niin hyvä että kätki. Mutta se "helkähdys" oli kuin kiven kimal, oliko topaasin, vain rubiinin rva Hirvenheimon sormessa, kun hän nousi kiittämään ja nosti lasinsa siitä että oli tänne tultu ja hänelle hurrattu.
— Teki jo rastas siellä yön autereessa sävelen tähän runoon, mutta kun ei Iisu ymmärtänyt ilmoittaa sitä Lönnrotille, se jäi pois. Ja kun ei kukaan ollut tehnyt siihen surulliseen tekstiin uutta, niin minä tein. Panin säestykseen huilunkin, niinkuin Iisun vähän surulliseksi ääneksi. Ei sitä laulua kyllä kukaan laulanut, kun Iisukin oli niin alhainen, mutta kunhan on, niinkuin se runokin.
Mutta kolleegani Mart Saar Virosta teki nuotin virolaisen moisio-Lilleken lauluun, ja sitä minä laulatin. Lilleke myös oli tullut henkeen seisoessaan pellolla kun herrat ajoivat Wolkonskin linnaan, jossa minäkin olen käynyt. Keskipäivän säteet uuvuttivat, nuoret polvet olivat hervottomat alituisesta perkauksesta ja kyykkimisestä. Toitottivat ja piiska paukkui, koirakin haukkui niitä jotka ottivat tien ohessa lakin päästään ja niiasivat.
Niin sitten savimajassa Lilleke ajatteli sirkan siristessä: "— — — varjo pään ylle, pala leipää, jalan mitta maata omaa!", kunpa senkin: Eihän se paljon ollut sanottu, mutta oli siinä silti olevinaan henkeä, niin että ulkomaillakin kuuntelivat hiljaa, pää kallellaan, kun laulatin. Ja joskus se Lilleke, taikkapa joku toinen Lilleke tunsi näin:
"Niinkuin pääsky, päivälintu,
olen kurja, koditon,
niinkuin leivo, lepolintu
asun tuuless’ auvoton.
Pääskyllä on pehmyt pesä
alla aitan räystähän,
leivosella leposija
alla lehvän vehreän —.
Miss’ on koti minun kurjan,
varjopaikka vaivaisen?
Mullan alla maatessani
vasta levon löytänen."Lystikästä leikinlaskua, että herrat saivat panna ylös ja että lukea joskus, pianaikaa radiossa, nyt kun se oli. Kyllähän sitä saattaa olla leikkisä joku huuto-Iisu ja orja-Lilleke.
Vaan olihan se toki toisista surullistakin, niitä kun on myös sellaisia ihmisiä, sanoivatkin tuollaista Iisua, Lillekeä aivan surun tutuksi.
Olin lukenut tämän käsikirjoituksesta Vakkurin Jussille, joka oli tohtori, ihmistohtori, mutta jolla piti oleman runomieltäkin.
"Joo", hän sanoi ja rupesi kaivelemaan piippuaan, "onhan se sellaista kun ne tapaa, runohymistystä, mutta ei se minua vallan paljon liikuta —". Katsoin häneen vähän kysyvästi ja niinkuin olisin ottanut itseeni, taisikin olla niin.
"Niin, se on tuo Iisu-piika ja Lilleke, mikä se nyt oli, kuin luonnon, sanonpa vaikka tyly laki, niinkuin se että hauki hairaa ahvenen, kettu kanan, ja toinen koira käy toisen päälle. Annappa olla että Iisu sai pojan, ainahan sitä sattuu, se poika kasvoi ja vahvistui, ja kun nämä ajat on nyt sellaiset kun on, niin siitä tuli herra, ja Iisusta itsestään sitä mukaa samansukuinen. Oli toisiakin Iisunpoikia, Lillekenpoikia, jotka saattoivat kohota hyvinkin korkealle. Niin että ajoivat ponssareina Hirvenheimoon, uusina ponssareina, kun ne vanhat oli kuolleet, köyhtyneet, häipyneet. Hirvenheimo oli vielä, ja hänellä oli. Olipa kyyditsijänä sellainen Iisunpoika, jolla ei ollut samaa onnea ollut."
Sisääntyivät Hirvenheimon salonkiin, se alhainen Iisunpoika jätettiin autoon. Niin hänen tuli tietysti vilu kylmänä syksy-yönä. Arvasi sen ylipiika keittiössä: "Menkää käskemään poika kahville, paleltuuhan se!" Ei tahtonut uskaltaa, kun oli määrätty istumaan alallansa, mutta meni vihdoin. — Juuri silloin sattui pari niitä ylempiä pistäytymään ulkona vilvoittelemassa.
"Missä Iisunpoika? Missä hitossa Iisunpoika?" He menivät aivan hakemaan manttelinsa, Iisunpoika aavisti pahaa ja palasi kiireesti sillä aikaa paikalleen. "Missä olit?"
"Tarpeellisella asialla —."
"Valehtelet lurjus, tulit muualta!"
Ja toinen Iisunpoika veti toista Iisunpoikaa korvalle pillittävän mäjäyksen.
Saattoipa sanoa vielä pahemmasti, mutta en minä nyt.
Mitä ajatteli se tillikan saanut Iisunpoika? "Parempi olisi ollut, syntymättä — — —"
"Tämä on totuus!" Vakkurin Jussi sanoi, "sama se on aina, eikä siinä suru auta. Valitan, jos ma haavoitin herkkää mieltäsi. Kyllähän sinä kauniisti kirjoitit."
"Jaa —" minä vain. "Saanko käyttää hyväkseni peräkaneettisi? Itsekö keksit, vai — —?"
"Minä en sano mitään", Vakkurin Jussi, ja puhalsi sinisen savun, "miten haluat! Mutta pane vielä että vielä se autoon jäänyt Iisunpoika myös vuorostaan mäjäytti, hän taikka hänen poikansa!"
— — Niin että minun juttuni meni nyt vähän pilalle.
Mutta jos se kerran niin on —.
JÄNIKSEN HÄNTÄ
Olevinaan joskus jotakin sellainenkin, joka ei ole paljon mitään, mitenkä mielialakin ailahtelee. On ja ei siis sama asia.
Se mitä minä tässä tuotan, oli myös olevinaan kun väipähti mieleeni, oli elämääkin, silloin kun haarahuuli kipitti kuusikossa, koivikossa, hankea halmeella, tolaa aidanrakoon ja siinä helähtävään paulaan. Niinkuin sinä itse olit ja menit, se vain eroa että sinulla arkku ja seppele, jänis kantaa kiikutettiin koivista porstupaan ja paiskattiin sinne kissan tarkasteltavaksi, kunnes kerittäisiin laittaa. Sinä menit ja jänis meni, sinusta ei jäänyt mitään, jäniksestä ainakin häntä, ja sitä minä nyt tässä.
Panivat ennenvanhaan toisinaan sen jäniksen hännän äimänuorasta riippumaan ja äimänuoran naulasivat ulos ikkunalle, niin että häntä ruudulla mukavasti heilahteli aina sitä myöten kuin tuuli, että olisi yksinäisen lystimpi. Välistä se vain sen kuin liikahti, mutta toisinaan oli aivan villissä, hyppien ja riehuen hupaisesti. Silloin myös pyry ruudulla tavallisesti tuiski, torni tohisi ja tuuli löi lieskan aivan tupaan, niin että sai katsoa ettei kehrääjän tappuratortti kärventynyt. Ne kun kävivät pohjolan palkeet usein kovasti siellä korven laidassa luhta-aukealla, jonne Matti Vähäinen oli laittanut mökkinsä. Eikä vain mökin, mutta akkoineen muutaman mukulan, joilla oli punaiset posket ja kirkkaat silmät, hei helisten pakkasessa, soiden kuin sinikello kentällä, ruiskukka rapakydöllä.
Niin, miksei soinut ja helissyt, vaikka oli silmä, niin se oli kirkas, niin se oli vienosti sininen. Suu mansikassa, luhdikassa, jalka variksenvarpaassa suven, syksyn, puolukkapunaisen, alkuvuosina talven tuiskun, mistäpä Matti nahkan karvakenkään joka mukulalle, juoskoon, tepastakoon tuvan ja navetan väliä paljain jaloin.
Mutta nousi niinkin, pyöristyi, punottui, niin että nuori pastori ajatteli rippikoulussa: kas! Kun siinä punahilkussa, sinikaadissa, valkoröijyssä ilmestyi.
Vähäisen Leena! Mutta jäniksenhännästähän minun piti puhuman. Vaikka kohta, vaan kun se Leena väikkyy mielessäni samanlaisena. Semmoinen kepeä liehuminen, kuin haltija, utuhaltija vehapuron lumpeelta. Saattoi hyppiä kuin itse se jäniksenhäntä tuimimmalla tuulella, hänen sielunsa nimittäin, innossa, ajatteli vain. Ja ystävällisiä, lempeitä, tiedän sen varmaan, vieläkin, kun panen silmäni kiinni. Kun sinä ojensit minulle marjatuokkosen aidan takaa, niin silmäsi soi niinkuin se ruiskukka. Kun sinä puhalsit tanoosi ja salo vastasi, tiedän varmaan että muistit mua, ja kun sinä kerran puristit kättäni, et malttanut, vaan puristit niin että veri varmaan nousi päähäni, vaikka minä olin herra. Sen lyhyen kerran vain, ja viimeisen. Sillä minun piti pois, ja sinun piti sitten pois, paljon edemmä kuin minun vielä.
En ole koskaan tullut tietämään, miksi Leenan piti kuolla juuri kun koivikko vasta punersi, puroja solisi ja rentukka ilmestyi, ei sen vanhempi.
Satuin vain huomaamaan yksinkertaisen puupaalun, siitäkin on jo kauan, jossa oli Leena Vähäisen nimi ja virrenvärsy siinä lauloi kuinka Leena, tuo ruiskukkasilmä, sai nyt "autuutta ihaella". Tosiaan, sillä kirkkaalla silmällä, joka kuin tiuku helisi hyvää tahtoa, ja juuri minulle, joka ma tässä nyt suksillani muistan jäniksenhäntää, kun viima puhaltaa poskelleni, ja Leenaa, joka itsekin, jonka sielu hyppeli innosta kuin se tupsu tuulella, raikkaassa pohjolan virissä. Ja nyt kun ei ole jäniksenhäntää, ehkäpä ei missään, pitkän ajan perästä, ei ole tupaa, ei Mattia, hanki vain siinä, missä ennen oli, ehkäpä paulakin jossain aidan raossa, joka helähtää uudelle jänikselle, ja uusi mies tulee ja kantaa sen pois.
Niin että eihän tässä todella ollutkaan paljon mitään, ja nyt kun katson yli tyhjän aukean, oliko yhtään mitään, runoksikaan.
MINÄ
On siinä vähän metsää jalkakäytävän vieressä, ja huononlainen valaistus. On laitakaupungin raitiovaunua odottamassa nuorehko henkilö, joka kääntää kasvonsa metsään päin kun minä näyn tulevan käytävää, mutta ennätän nähdä että ne ovat surulliset, aivan vakavasti surulliset, nimittäin että on kysymyksessä syvä huoli kaikesta mikä on, ollako vai ei, ei tiedä, tuntuu turhalta kaikki. Sen näkee muustakin olemuksesta: ei päällystakkia, vaikka minun on kylmä sarkaisessa talvipalttoossani, on vain vaaleahko ja vähän repaleiselta näyttävä kesäpuku, jonka kaulus koettaa olla ylös nostettu, kaiketi vähän muka lisän lämmön takia, on tavallinen pellilättälakki. Vähän näyttää kuin olisivat kasvot olleet paisuksissa, oliko nälkää vai viinaa, ehkä molempia. Ja sitten oli maassa aivan pieni kapsäkki, nelisenkymmentä senttiä, rauska, mitä siellä lie ollut, ei paljon mitään. Mutta, mistä tuli mieleeni, voi siellä olla raamattu, jonka sai ennen kun oli koti, ennenkuin lähti, piti lähteä maailmalle. Ei ollut sitä vielä myynyt. Liekö ollut toisia sukkiakaan kastumisen varalta. En minä luule.
Ja mitähän se raamattu siellä teki? Elitkö sen mukaan? Et, et ollut pitkään aikaan ajatellutkaan. Mistä taas tuli mieleeni: linnasta taisit nytkin olla tulossa, miltei linnasta, olitko ollut jonkin yön Pelastusarmeijan yömajassa. Mitä varten sinne? Pitkä juttu, mutta voi sen pelkistää yhdellä sanalla sanottavaksi: luisuit! Mikset pysynyt merellä, jonne pääsit jungmanniksi, olisi tullut mies. Sinnehän halusit pienestä pojasta, kun olit lukenut Marryat'a, ihana ikävä joka kerta kun kurjet tuli ja fregatti redille Itä-lntiasta. No nyt! kun se hetki vihdoin koitti ja sanoit jäähyväiset äidillesi, joka oli saattamassa. Viimeisen kerran, niin se oli, meni pian isän perään; surusta meni, kun oli isä pantu viralta, kuollut, ja lapset pitänyt ottaa koulusta. Et tiennyt silloin että äitiäkään et enää näkisi. Niin että läksit melkein kuin iloisella mielellä. Tuulihan siellä lauhkeita, tulikalat lenteli ja touvit soi.
Mutta mikset pysynyt?
Et jaksanut, heikko lapsesta saakka, mieli vain vallaton, huimasti ajava kuvituksesta toiseen. Kyllästyit, kun pieksivät häjynkurisuuttasi, vaikkei se ollut muuta kuin väsymystä, aivan polvet vapisi joskus kannella kun pyörrit mastosta, et pelkoasi, vaan uupumustasi.
Niin karkasit ja jouduit Amerikan kaivantoon nokimainariksi.
Mikä sinut opetti ryyppäämään? Syntymys. Mitäs joivat ja tappelivat ennen Turun yliopistossa! Sitä sinäkin, olutpuodista toiseen jo alaluokilla, etkä paljon ylemmä ehtinytkään. Ja täällä Amerikassa: kaikki hyvät yhdessä, tänne virranneet retkut ja rakkarit, kun maa alkoi polttaa jalkain alla siellä kotona, nekö eivät joisi ja opettaisi. Poika parka, kun muistan pöhöttyneitä kasvojasi, katuojassa, putkassa, poliisin nyrkin sinittymä silmäsi alla!
Jospa sittenkin Suomessa! mielialasi ajoi, ailahteli: Kun ei täällä ketään, siellä edes sisaret ja äiti, missähän menivät, siellä ennen koti, näkisi sen vanhan leppärannan ja savusaunan, vaikka olikin toisia. Hei poika, paranna tapasi että saat taaloja tikettiin!
Ja hän heilui, hento ruumis kuin karkeni siitä ajatuksesta.
Ja tuli sitten. Mitä tekemään? Hanuria soittamaan kivijalkakuiluissa korttipelin läiskeessä, savensekoittajaksi, sakijätkäksi humuhaminaan.
Ja linnaan, hulttio. Mitä sanoi sisaresi, se kirkassilmäinen, ihanaääninen, kun sai tietää?
Varkaudestako istuit? Jumalankiitos et!
Sitä tuiketta ei sammuttanut saastaisin sakkavesi, veressäsi oli: älä varasta!
Saatoit löytää hakaneulan maantieltä, olisit tarvinnut ja pistit liivintaskuusi, mutta muutit mieltäsi: jos joku tulee hakemaan? ja veit samaan paikkaan takaisin. Ei, sinä löit juovuspäissäsi Airaksisen vähiin henkiin, kun oli kuilussa puhunut sinusta pilkallisia sanoja ja lähennellyt Eetiaa, jota itse olit katsellut.
Mutta linna kuin linna, ja merkitty mies, entistä pohjemmalla. Seiso nyt siinä ja värise, kaulus ylhäällä, käännäkin kasvosi pois kun joku tulee!
Kuka tuli, kuka oli?
Ei se ollut muuta kuin minä.
Mutta kuka minä olin?
Sinä se olit!
Et ymmärrä — — —
Ymmärrät kun selitän: Se kun se korkeaotsainen kultasankainen rovasti aikoi viedä isältäsi viran salakavalalla syytteellä, niinkuin sanottiin jo siinä kirjoituksessa "Turvaa minua!", siinä "Kuvat kulki vielä", niin elleivät olisi murtaneet ovea auki ja repineet virkaeropaperia sakastin pöydältä, tuossa seisoisit poika tippuvan kuusen juurella kaulus ylhäällä ja kasvosi turvoksissa. Koulusta olisi pitänyt ottaa pois, olisit lähtenyt, ollut ja mennyt. Ehkä värisisit enemmän kuin tämä mies, ehkä olisit vielä kurjempi, et voisi nukkua toisten roistojen kuorsauksessa, kalterin takana olisit muiden hullujen hupulaisena.
Poika parka! minä vielä sanon, antaisin sinulle viisi markkaa eli kymmenen, mutta entä jos oletkin kunniallinen mies, yhteiskunta muuten vain koitoa värisyttää.
Ja minä menen kylmänä ohitsesi, kädessäni kultarenkainen ruusupuukeppi. Olisiko sitä rengasta siinä, elleivät olisi repineet paperia?
Olisiko keppiä?
— Jäipä poika sinne siimekseen —.
Hahaha! Runoahan tämä vain oli, minä kun ajattelin näin.
Olisiko runoa minun kohdaltani, elleivät olisi repineet, olisiko hinkinkantta rinnassa? Ollut, en minä sitä enää pane, arkkuun —.
Olisiko sydämessäni mitään muuta kuin jää, Jäämeren jää, vaikka en minä mene sanomaan mitä sinun sydämessäsi on; minun vain olisi.
Poika, veljeni, ailahdusveljeni ainakin, ota vastaan myötätunnon ajatus, jospa olet roistokin!
TUOMIO
Se oli jo juhlallista kun ukkonen kävi Litukan mäessä meidän tuodessamme Latomäen Sannaa alas. Iski jossakin aivan lähellämme puuhunkin, niin että ilkeä rätinä kuului pamauksen päälle. Herran voima —! Tietysti se taivaan meno oli siksikin vähän kaameaa kun oli arkku koivupaareilla kannettavana, Latomäen mökki kun oli jonkun matkaa kärrytiestä, ja sieltä oli vain kivikkoinen polku alas. Minä olin seuraan joutunut koska Sanna oli meidän vakituisia työihmisiä, ja se oli silloin tosidemokratia, että ihminen kuin ihminen, vaikka köyhäkin.
Enpä minä nyt tässä yhteydessä lähemmin siihen, miksi hän oli kuollut, ja kuinka surkeaa se oli, kun lapsetkin olivat vielä niin pieniä että vanhin, 7-vuotias Maija ei tahtonut saada lehmää lypsetyksi, eikä ruokaa laitetuksi isä-Jussille, joka ei ollut siihen tottunut. Mutta komeaa oli alastulo Kiimakallion Latomäkeä, jonne kirkon risti kiilsi, ja järvet vilkkuivat.
Sen minä vielä muistan kuinka ukkosen jylinä aina perästäpäin kauan kieri louhessa vuorta pitkin, kuin olisi tahtonut päälle tulla, vaikka vasama sinkosi sivuun.
Se teki siinä tilaisuudessa niin mahtavan vaikutuksen, että vaikka 60 vuotta sitten tapahtunut, heti tuli mieleeni kun katselin tässä tuonoin uutta testamenttia ja näin siellä sen komean paikan Siimon Pietarin epistolasta, kun hän puhui kaiken maailman loppumisesta. Vähän samanmukainen asia, vaikka niin perin vähäinen tämä Latomäen. Mutta Pietariin on siirryttävä hyvin tuskallista tietä. Kuolemassahan on aina jotakin ylevää, kun se tapahtuu Jumalan järjestyksen mukaisesti, vaikka riutuu ja sammuu niukkuudessaan, ja sitten tosiaan vain koivupuriloilla pois, mutta kun on valmistunut ja lähtee toivolla. Kuin enkeli tulisi. Niinpä sopiikin sitä kunniaa ukkosen jylistä nummien vastatessa.
Mutta kun, niinkuin Runebergin laulussa sanotaan: "— — — fältkanonens
åska rullar — — —" ("kenttätykin ukkonen vyöryy"), se jo välähytti
alempia ja masentavia mieleen. Ihmisen täytyy kuolla väkivallan kautta.
Toinen toisensa kuin kukkasen niittää. Kun ne suurissa laumoissa
iskevät yhteen, palaa, roihuaa, ja valitushuutojakin kuuluu — eihän
sitä aina jaksa hillitä itseään miehinenkään mies. Menee sitten
yht’äkkiä valmistumatta, ehkä kirous huulillaan, kun juuri näki
edessään vihamiehen mielestään pirulliset kasvot.Minkätähden ne niin, ja vielä pappien kanssa? En minä vain menisi. Kyllä minä uskaltaisin, mutta en tahdo, antaa itsekunkin elää siksi kun Jumala järjestää. Hän sen tekee, kaikki raamatut siitä puhuvat.
Siinä on tuossa pistimien ja luotituiskun joukkomurhassa vielä jokin järjestyksen tapainen, kun ne tietensä siihen menevät, ja oikean asian puolesta muka, matalassa mielessään kukin. Mutta kun Jumalan antamalla paremman arvoisella järjellään keksivät sellaista, että kuin, ja tosiaankin, yhdellä jousen painamalla siinä silmänräpäyksessä menehtyy, häipyy palaamattomaan olemattomuuteen 100 000, viattomia, rauhassa työtänsä tekeviä olevia täällä maailman menossa, kauniissakin, kun on Jumala luonut heille kauniin maailman. Mutta siinä kesken kaiken, kun kuljeskeli vainiollansa suven suloisena sunnuntai-iltana ja katseli kuinka tähkä tuoksui ja tuuti tuulessa. Taikka "hei metsään!" juuri puhjenneella kevään virveliä muka uhaten kapsuvia, keikkuvia lehmiä Maijaliisa. Siihen tulee odottamatta turman tuli, järistys ja kaiken palavuus, menit tähkinesi, ruiskukkinesi, Mansikkinesi kypenenä, hätinä kypenenäkään enää siinä hehkun helvetissä savuksi, jos savuksikaan, kironkiiluiseksi värinäksi taivailla, jotka edes vielä seisoivat sinisinä sattumatta.
Kutka sen teitte, voi päiviänne iankaikkisuudessa! Kutka keksitte, kutka hyväksyitte, heititte Jumalan luomien viattomain maan muurahaisten päälle luonnon pilkaksi.
Loukkasitte Kaikkivaltiaan järjestystä, joka yksin on, ja ylin, kun viimeinen tosi tulee.
Sitäpä Pietari tuossa epistolassaan, kun sanoi: "— – taivaat katoavat ryskeellä, ja alkuaineet hajoavat kuumuudesta, ja maa ja kaikki mikä siinä on tehty, palavat".
Tällöin ne siniset taivaatkin sortuivat, joille ei ihmisen tuli ja räjäys mitään mahtanut, horjuivat ilmojen pielet ja maailman mahdit, voimattomina, pahuutensa, surmanvimmansa valtaa vallia, kun aika oli täyttynyt. Ryskeellä, Pietari sanoi, mahtavalla pauhinalla kuin miljoonain koskien kohina, kun se kieri, biljoonat Litukat lankesi, valtavimpain vuorten harjanteet vapisi häviön kauhistuksesta, merten laineet lakkasi. Se hetki tuli varmaan, Herran sana niin sanoo. Sinäkin nousit, keksijä suuri, marmorikivesi alta, sinut herätettiin, teidät kaikki, inhimillisen kuoleman unestanne. Herätettiin, luotiin uudestaan — vastaamaan siltä mitä olitte tehneet. Voi teitänne, vielä, mikä osanne oli! Ilmestyi siihen uuteen tilaan, joka nyt oli, kun kaikki vanha oli kadonnut, miljoonittain olioita, jotka kiilsivät pieninä hohtoina, kuin kiiltomadon syksyiltana, ei ollut enää raadollista ruumista heillä, eikä kauhunpunaista verta, värisivät vain, liehtasivat hiljaa kuin kuvituksesi virva. He olivat tulleet, nämä tulin tuhotut sielut, kantamaan tuhoojainsa päälle, pyytämään, ei kostoa, mutta vanhurskasta tuomiota tehdystä. Heidän vetoomisensa kuultiin tuosta hiljaisen kiiltohehkun väikkeestä.
Kävi yli kaiken olevaisen kuin pitkäisen liekki, loistavampi kuin mikään ihmissilmin nähty, ja uumenten kume, yli kaiken kuullun. Alkoi kehittyä korkeuksien alkuaineitten hehku sen paikan ympärillä, jonne tuomion julistamista varten kirohisten keksijäin ja heidän palkitsijainsa parvi oli pantu, ja se hehku kasvoi hirvittävämmäksi paloksi kuin heidän oma korkein kuvituksensa.
Kun hohto-oliot havaitsivat sen, he alkoivat omanlaisella musiikkihyminällään veisata hymniä, jota marmorikiviensä alta herätetyt eivät ymmärtäneet, parempikin, sillä heidän vielä aina maallisissa asuva mielensä olisi siitä tullut vielä tuskaisemmaksi, se oli tämän maailman kielellä: miserere! Sääliä pyysivät onnettomille, nyt kuin heilläkin oli puhtaampi sydän kuin siellä alhaalla. Tämä veisu soi kyllä kauniisti kuin harppuin helke ja huiluin sädesävel siellä uusissa kirkkauksissa. Mutta Herran Ylijumalan ääni keskeytti sen valtavana pauhinana, tuhannen tuhatta kertaa mahtavampana kuin Ukkonen silloin Latomäen louhikossa: Minä olen Herra, teidän Jumalanne. Minä olen Oikeus, ja minun vanhurskauteni on yli kaiken. Joka sen ylitse kävi, hän tuhlasi pelastuksensa. Vanhurskauteni tuomio on langennut näiden päälle, tuhansien, miljoonain viaton veri, ja se tuomio on iankaikkinen!
Valo-olentojen hohde himmeni hetkeksi aikaa, mutta virisi pian entistä kirkkaammaksi, ja uusi virsi soi sen uuden olotilan kielellä: Pyhä, Pyhä, Pyhä Herra Sebaoth!
Virvat nousivat ja levisivät kirkkauksina kirkkauteen, joka oli niinkuin ihanin, tuhannesti suloinen suviaamu täällä maan yllä ennen, ja sen uusi eetteri soi sellaista lempeää sointua, kuin oli niiden uuteen eloon herätettyjen olentojen vieno hohde maan syksypimeää muistaen. Mutta ne tuomitut painuivat alas siinä alkuaineitten tulihehkussa, eikä heistä sitten kukaan siellä ylempänä kuullut mitään. Heidän osansa oli Herran Kaikkivaltiaan sala, jota ei niiden virvaolioidenkaan uusi valoaju saanut tietää. Oli rauha vain, sumentumaton, turma, tuho, niinkuin niiden elätin, veri, vain maan suruinen muisto, palanut pois, eikä koskaan tullut.
PIISPA
Piispa tuo, piispa tämä, arvon herra manttelein, sauvoin ja hiipoin. Ja nuuskarasioin, muistan minäkin arkkipiispa Bergenheimistä, kimmeltävin briljantein. Nyysäsi ja antoi pojun nyysätä. Piispa pappilassa! siinäpä piispojen piispa. Satuin kerran pyörimään pappilaan, joka punotti romanttisesti raikkaassa hongikossa. Kirjojahan minä vain, tili- ja pöytäkirjoja niitä kirkkoja varten, kun siihen aikaan turhailin todistella että yksinkertaiset kansanjussit vain olivat suunnitelleet ja tehneet näitä suloisia punatemppeleitä kukkoineen, kultapalloineenkin joskus. Turhailin —, niin, suottako, sillä eihän ne herrat välittäneet, he jo paremmin!
Mutta siihenpä piispapappilaan: Ah, mitä minä siellä sain! Ei mene mielestäni sinä ilmoisna ikänä se mahtava punanpuhuva lohi, jonka rauniot eteeni kannettiin, ne nahkiaiset, kananpojat lastlest kravut, kippiän punakeltaiset kravut, niinkuin silloin jo mailleen menevä ilta-aurinko aivan. Niin minä vähän, että mikäs-, ja että ainakos herrasväki näin? No ei sentään, mutta toissapäivänä oli piispantarkastus, niin — — —. Tulinhan minä jaloilleni, kun siinä niitä hyviä nautiskelin, ymmärsin, olinhan itsekin Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasiasta —. Ja kun sitten vielä: "Kuinkahan, saisiko olla lasi madeiraa?" En minä kyllä, mutta ymmärsin yhä paremmin. Eikö olisi poispyöriessäni kuin itsestään tullut mieleen tuo nuotin pätkä: "Här är gudagott att vara —?"
Jouduin sitten peräti toisiin.
Mikähän toi tuon Eusebioksen eteeni eräänä syksyiltana, kun pihlaja punotti, oli haapa keltainen ja aurinko silloinkin juuri meni, jättääkseen maailman hämyhuntuun. Niin se ansion mies oli piirrellyt ihmeellisiä kuvia olemisesta, niin että jäin ajatuksiin! ja istuin niissä vielä kun oli pilkkoisen pimeä.
"Polvet kuin kameelin —", niinpä sanoi, "olivat kovettuneet ja kuin känsälle kasvaneet, kun oli niin usein niille langennut toisten puolesta pyytämään, että heillekin valkenisi, että heitä armahdettaisiin eksytyksessään." "Ei juonut viiniä eikä muita väkeviä juomia, ei syönyt eläinkunnan tuotteita —." Omituinen mies! "Ei pitänyt villavaatteita, aivinaa vain, eikä partaveitsi tullut hänen tukalleen."
"Oli hurskas", tottakai, kunpa toistenkin puolesta pyysi, "uskoi Kristukseen", ja se vasta mainittava asia, kun oli Kristuksen kanssa ollut polttopalloisilla, yhdessä ongella Nazaretin lammilla, yhdessä ympäri laaksoa, louhta.
Tämäkö toveri-poikainen Messias, Jumalan poika! Eipä kumma vaikka sittemmin niin omituinen mies olisi päätään pudistellut alkuaikoina. Mutta uskoi kumminkin, oli niin tullut tuntoon viimein vihdoin, kun näki aasilla ratsastajan, palmut, ja kuuli kuinka hoosianna kaikui kivimuureista.
Suuri profeetta ainakin, kun herätti Lazaruksen.
Ja sitten kun pimeni, maa järisi, halkesi kalliot, kun näytti haavat, kirkastui ja katosi. Ei, korkeampaa oli kuin hänen vähäinen mataluutensa maan tomussa —. Ja epäillyt mies alkoi tulla yhä enemmän siksi omituiseksi, jona hänet Eusebios mainitsee, oli ja pysyi omituisena. Saarnasi kansalle ja todisti, ja hänpä juuri paras ja fariseuksille vaarallisin todistaja, tiesi parhaiten. Kansa kuunteli ja tuli hurmaan: totisesti hän oli Jumalan poika, hän joka kuoli, jonka kuolettivat Golgatalla, hoosianna!
Ja kivimuureista kaikui se huuto yhä voimakkaammin.
— Niin pitivät pääoppineet ja ylimmät neuvoa mitenkä he saisivat yllyttäjän vaimennetuksi.
Todistakoon julkisesti, että ei Kristus ollut se joksi hänet huudetaan, oli tavallinen mies! Viedään mies temppelin harjalle, sanokoon sieltä, kun kansaa on pääsiäisenä koossa tuhansin, kymmenintuhansin kaikilta maan ääriltä!
He veivät. Puhu nyt!
Niin mies, joka sinne vietiin, kohosi polviltaan, ojensihe ylös, ja hänen aivinainen pukunsa paistoi ilta-auringon loisteessa: "Mitenkä voisin väärää todistusta lausua Ihmisen pojasta! Hän istuu iankaikkisuudessa Voiman oikealla puolella, ja on sieltä tuleva taivaan pilvien päällä!"
Huumaavat huudot ja huiskutukset, sytyttävää riemua raikuivat yhä enenevien uskovaisten ylimmäisille uhkaavat äänet, ja kauas karjanpaimenille ja palmulehtojen huvin pitäjille kantautui lankeevassa hämyssä pääsiäishymni. Pimeys tuli ja kuu kirkas kohosi.
Niin raivosivat päämiehet hengessään: Tyhmästi teimme, puhui tuhoja hullu mies! Hän itse on tuhottava!
— — Ja he veivät hänet uudestaan temppelin harjalle ja heittivät sieltä alas niiden sekaan, jotka hymniä lauloivat. Mutta pyhä mies ei vielä kuollut. Vaikeasti ruhjoutunut sai kohotuksi polvilleen, niille kameelin polvilleen, ja sai kuoleman hiljaisuuden levittyä huudetuksi: "Isä, anna heille anteeksi!"
Niinkuin veljensäkin, sillä hän oli Jeesuksen veli Jaakob, Jaakob Vanhurskas.
Huusivat silloin päämiesten käskyläiset: "Kivittäkäämme hänet!", ja he alkoivat työnsä. Mutta Jaakob varjeltui ihmeellisesti. Nähdessään kärsivän kohtalon, pappi Reehab Reehabin poika tulee tuntoon ja huutaa yli kaikkien: "Heretkää, mitä teettekään! Vanhurskas rukoilee puolestanne!"
Tuokin hurmattu! Ja yksi käskyläisistä juoksee ja iskee polvistunutta nuijalla päähän. —
Omituinen mies, joka siihen lyyhistyi, oli Jerusalemin piispa, maailman ensimmäinen kristitty piispa, siihen arvoon nostaneet Jeesuksen opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes, itse Vapahtajan niin arvostamat.
Näin Eusebios, Hegesippos-historioitsijan mukaan.
Legendaa! sanot, pastori, prelaatti, piispa itse, ja virität sikaarisi. Jos olet sitä lajia: "Eusebion epäkriitillisiä juttuja!"
Et uskonut —-.
Minä uskon! Ei se taru tyhjästä tähän päivään, ja kun Clemens Aleksandrialainen ja Josefos todistavat. Hän ja ne toiset, Pietarikin, pää alaspäin, tuhannet voiton virttä veriinsä asti.
Minä uskon, intoutuneena, tahdon uskoa ihanan asian, vaikka ei olisi tottakaan!
— Kyrie eleison! Kriste eleison! Kyrie eleison! Niillä yli 2000:lla kielellä — —.
SILKKISUU
Silkkisuu?
Hyväpä jos olisin keksinyt nimen. Mutta joku toinen, ja aikoja päiviä, tuli sen sanoneeksi, ja arvatkaas mistä? Neitsyt Maariasta! Hyvin sanottu, niin että on hyvä olla pitkän ajan perästä toisenkin ja varmaan monen! Minä kun olen myös sitä lajia etten ymmärrä häntä halpana pitää ja yyssyrjäisesti ajatella. Mitähän varten ne tosiaan niin? Jota tärkeämpi kristityn nimellinen, sitä hiljempaa pitää hänen kuultensa puhua Silkkisuusta. Paremman Asian Seurakin, PAS, niin kun minä laulatin "Ave Mariaa", raamatun sanaa kirkossa, punoi ja piti neuvoa, että pitäisi kieltää.
Ja ne kantoivat Kolehmaisen äitiä kultatuolissa, kun Kolehmainen oli juossut Amerikassa!
Minä en ymmärrä. Onko Neitsyt Maariassa jotakin häpeällistä?
"Syntyi Pyhästä Neitseestä" minä jo tähän kirjoitin, kuulemaani lapsuuden muistoa muka ennen, kun talikynttilä lepatti huuruisessa kirkossa, taikka taas juhannuskoivu kahisi kun silkkisaalisia, silkkipastisia valkotyttöjä leimahti lehterille kuulemaan Jumalan sanaa kasukkaniekalta. Niin oli tajuuni jo silloin painunut itse Jumalan äidin ainakin täytyvän olla pyhä, että nyt vanhana, ehkä en kirjanoppineena miehenä, muistin tosiaan niin kuulleenikin. Mutta täytyi pyyhkiä pois se ja selitän nyt. Se kun olikin niin että "sikisi Pyhästä Hengestä" ja vain "syntyi Neitseestä Maariasta" —, ei olisi tainnut sopia kirjoittaa isolla kirjaimellakaan.
Mutta kirjoitin, ja kirjoitan, sen minkä vielä kirjoitan, tuosta suloisesta ilmestyksestä joka on vartioinut minua vuoteeni yltä, että tässä olen. Etkä ikinä mene mielestäni, Sinä, jonka sitten vanhempana näin Dresdenissä, ja te tuhannet muut varjelijattareni hahmottumat, tuhansien menneitten mestarien kunnioituksena oman äitinsä ihanteelle.
Ajatteletteko te siihen jotakin hämäriä, verhontakaisia?
Mutta mitä sanovat muut? Tuokaa yksikin alhaisempi kuvaus Neitsyt Maarian epälukuisista sivellin-, talttanäkemyksistä, onko kukaan tavallinen uskoton syntinen siinä kohden tuonut esiin aistillisuutensa yritettä, saatikka kevytmielisyyttä? Puhun tavallisille ihmisille, eihän nämä, joilla on pitkät mustat hameet, satoi eli paistoi, leipäkorihattu, ja syövät veitsellä hospitsissa, ei ne sitä.
Mutta tuohon vielä, tuohon "silkkisuuhun". Loihtu se oli, siunaa! Ja loihti sillä runolla, jossa "silkkisuu" seisoi, moni eteläpohjalainen ainakin, varmaan minun esi-isänikin, jotka ovat olleet vähän noidansekoja näihin päiviin (en minä häpee!). Kipeitä kohtia paranteli tämä Silkkisuu, mutta oliko ihme jos parani, kun kipeän voiteena oli "Pyhän Hengen lämmin löyly" ja vielä "Iesuxen kädestä, Herran hengestä hyvästä". Sitä vain viskoi omalta osaltaan silkkisuu "sini silkit silmillä, langat kulta kulmilla".
Osasivat sanoa, ja myös uskoivat ja kunnioittivat. V. 1564 pani tämän loistavan loitsun paperille joku köyhä raadollinen, hoikkalaiha sihteeri Etelä-Pohjanmaalla hanhenkynällään, kun teki tilejä honkapöydällä. Tuli aika pitkäksi, puhalsi silloin tinajalkaisen pirtinkynttilän sammuksiin ja avasi seinäluukun, niin sieltä jo toukokuu pilkisti ja visersi pääskyn sävelellä, aivan "Herran henki läikötteli", niin muisti kauniit sanat ja piirsi protokollan taa.
Taikoja! Jospa taikoja, niin kauniita ainakin. Sillä se on niinkuin Joonas Torppa Vetelistä vakuutti: "Enpä minä omalla suulla puhukkaan, puhun puhthalla Jumalan suulla!" Ja se joka puhui, näki kuinka "Maria istui pilven päällä, kultainen kauha kädes". Pilven päällä! Tottapa siellä ainakin, sellainen ihminen. Kumarra pääsi, jos et Neitsyt Maarialle, niin sille kuvan kauneudelle siellä heteissä hattaroissa sinäkin, syntisäkki, jos kohta ripillä ja raamatunselityksessä!
Kuulkaa ystävät!
Mitä varten se enkeli salvumiehen vaimolle: "Ave Maria!" Enkeli!, eikö se jo pyhittänyt? läksi maallisen päiväksi, iäksi iäisyydessä. Vai onko hänkin siinä odotuksen olemattomuudessa, samana ruskeana multana kuin sinä ja ne muut, astui ehkä sitten kun palavuus tuli ja vedet pauhaji, sitten vasta halpana mökin vaimona odottavien pitkässä jonossa kuulemaan oliko häntä muistettu, häntä, jonka poikaa tähtikin tervehti. Häntä niinkuin sinua, joka et vaeltajaa pitänyt itseäsi arvollisempana, ehkä et niinkään.
Jumalan äiti! Istuu tien oheen, pyyhkii hikeä silkkikulmiltaan: väsynyt, jaksatko? Jeesus-poikaseni tähden, joka riippui ristillä, jaksan, janottaa! Annatko kristisisar hyvä tilkkasen eväistäsi? Annatko sinä? Kiitos, samarialainen! — Uuvunko?
Mutta ei tämä mitään, Jeesus-poikaseni näännyit ristin alle! Pääsenköhän sinne, jossa pyhien suitsutus, enkelten laulu?
Mutta kun ryövärikin rinnaltasi —.
Näitä ajatteli silkkisuu viimeisellä tiellä. Eihän hän ollut pyhä, sama ankean sydämen sykintä, suruisen sielun tuiverrus tunnossa kuin kenenkä hyvänsä köyhän kulkevaisen.
Näinpä sinä. Jos näinkään.
Mutta mitä ne sitten, miljoonat, biljoonat aikojen oloon toisin! Mitä niiden silmä kirkastui kun Maarian muistivat, äidin, äidin rinnoin, sen taian "lämpimin maidoin", jolla nukutti sairaan syntispoloisen kuin lapsosen uneen. Mitä niiden jumalattomain renesanssitaiteilijain saastainen myrkkysydän yleni kuin timantin loistoon kun ajattelivat Ylimmän emoa! Ne siellä ja nämä täällä, tallukat Herran edessä, jotka nekin näkivät kultakulmaisen kultakauha kädessä hohtopilven päällä, kun ajattelivat ja sulkivat silmänsä vaikka siellä samassa pimeässä pirtissä, jossa sihteeri piirsi paperille heidän pyhästään runon.
Ja sinä närkästyneet huulesi nyrpeään vähäksynnän hymyyn!
Ave Maria! Salve Regina! Kun Sinä, niinkuin minä uskon, jo olet siellä, jossa kristalli virta ja kultaomenat, olet pyhä ja kruunu päässäsi, puhu Pietarille näiden puolesta, selitä että ne ovat mitähän ovat, kyllähän Pietari sen näkee. Ei heitä pidä siitä tuomita. — Mitäs minusta! Maria sanoi, kun sitten puhuikin pianaikaa, mutta ymmärtävätkö ne sitäkään kun marttyyrien parvi kumartaa istuimen edessä kuin tuoksuluoko tuulessa; kun ei ne niitäkään, eivät niiaa, eivät lakkia päästään. Vaan sittenkin! Olkoot siellä taampana näkemässä ja oppimassa.
Niin lausui silkkisuu, sinipunerva, kultatuike purppuramadonna yksivakaiselle kalamiehelle, jolla oli aivina yllä ja kultavyö, ja tämä nyökkäsi ystävällisesti ymmärtävänsä, hyväntahtoinen, hiljainen ukko, kuin Latomäen Jussiksi olisit luullut, ellei tuolloin tällöin silmä olisi sävähtänyt sellaista kirkkautta, jota ei Pathmolainenkaan äkännyt, kaukaa kun katsoi. Se oli kuin safiiri ja tuhannen briljanttia topaasisätein, joka sointui kauniisti Maatiaisen sinisilkkiin, ihanaa hohtavaa, kuin tulenvalkeaa vasten.
Jäipä vielä aivan sanomatta:
Nuo tallukat, lausuin, nämä pimeän pirtin miehet, ehkäpä naiset, aivan kansallistivat tämän silkkisuun. Sillä lieneekö missään, millään kielellä sanottu hänen kunniansa niin korkeaitse kuin täällä muuten niin tylyn vilussa Kalevalassa, taikka oliko Pohjolassa? Näin lausui edesmennyt muinaisuuden Runeberg:
"Maaria matkaa pitävi:
tuhat eessä enkeliä,
sata santtia jälessä —
hän käy keskellä väkeä,
paistaa kuin pyhäinen päivä,
kumottaa kuin kultaristi."Enköpä minäkin vähäisellä virrelläni, kielellä kyvyttömällä; mutta kunhan koetan hartaalla halulla.