[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4fNyBjcVvP3ymdOYiQVmenib8VxPsnz4EIZaIl2P5xs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3289,"Ei ne olleetkaan viimeiset","Kkemetti, Heikki",1876,1953,"3289-klemetti-heikki-ei-ne-olleetkaan-viimeiset","3289__Klemetti_Heikki__Ei_ne_olleetkaan_viimeiset",null,"muistelmat",[],[],"fi",1946,55926,349583,true,[],[],[],"Kuorojohtajana tunnetun Klemetin esseekokoelma sisältää lyhyitä havaintoja ja muistoja luonnosta, eläimistä, matkoilta sekä musiikkimaailmasta. Tekstit jatkavat tekijän aiempaa muistelmateosta ja luovat katsauksen suomalaiseen elämänmenoon.","Heikki Klemetin 'Ei ne olleetkaan viimeiset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3289. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","EI NE OLLEETKAAN VIIMEISET\n\nKirj.\n\nHeikki Klemetti\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\n\nAlkulause\n\nELÄINTEN MUISTOKSI\n   Tikka ja tiiainen\n   Haudankaivaja\n   Siipikarjaa\n   Kilisteli\n   Ilo\n   Räpäys\n   Pesä\n   Turre\n   Haru kävi koulua\n   Kanainen\n\nLUONTOA\n   Sanansaattajat\n   Kevättervehdys\n   Tukkien laulu\n   Kuvaaja\n   Mukana\n   Pyry pyrmähinen\n   Lehtonen\n   Kultaa timanttia\n\nMATKOILTA\n   Kyykkyryssää\n   Gluntti\n   Pedersen\n\nMUSIIKKIKUVIA\n   Äitiinsä tullut\n   Kesäillan valssi\n   Martha\n\nIHMINEN\n   Kalle Kaunislampi\n   Römpäri\n   Tuohus\n   Valovirta\n   Takaisin\n   Riku-raiska\n   Hopeapilli\n   Asetelma\n   Onkos tullu tiaroksi?\n   Mitra\n   Horjui\n   Ohoh kultaista kotia!\n   Nuorta viiniä\n   Puolanmarja\n   Hulluja\n   2 markkaa\n   Ruhtinas\n   Teini\n\nYHTÄ JA TOISTA MAAILMAN MENOLLE\n   Yhtä\n   Vasara\n   Vaivaispoika\n   Jäljet\n   Joulu\n   Ai\n   Orpahia\n   Puukkojunkkari\n   Runo\n   Jäniksen häntä\n   Minä\n   Tuomio\n   Piispa\n   Silkkisuu\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTietenkin oletin että tätäedellinen kokoelmani olisi oleva viimeinen —\nvanha mies! Siitä nimi \"Viimeiset kuvat\". Mutta kun vanha mies ei ollut\najan ajosta sillään, tällään, tuli tämä. Kukapa sitä jouten!\n\nKulosaarella, kevättalvelle 1946\n\n_Heikki Klemetti_.\n\n\n\n\nELÄINTEN MUISTOKSI\n\n\n\nTIKKA JA TIIAINEN\n\n\nTikka ja tiainen, vaikka et olisi mitään muuta tehnyt — — — Tulin\npuhutelleeksi tuttavallisesti, mutta eikös Jumala tiedämmä ole veli,\nvaikka tällaisenkin veli; Ja sanotaanhan Jumalaa saarnassakin sinäksi.\n\nNiin, kun sellaiset luonnonkappaleet, että tarmoni nousee 70-vuotiaalle\naivan häpeällisesti kun näen sinun tikka takovan, kuulen kummakseni\nensin, ja sitten vasta haettuani näen: tässä pakkasessa hyiseen,\nlumiseen honkaan! Suvella sen ymmärtää, tahdon kunnioituksella ymmärtää\nammattisi, vaikka olet kaksi kertaa katkaissut lipputankoni. Hakkaa ja\nhakkaa hellittämättä, tulee suuri reikä ja näen että tangon latva on\nensi tuulella taittuva, mutta annan hakata, hakkaa päälle sisulintu,\nsillä tavalla sitä Suomi suoriutuu! Ohoh, kuinka korkealentoisesta\nMutta mistä tiesit eikö moni korven äijä ajatellut alitajussaan samoin,\nsiellä sammalessa kun kepsutteli: kattos kun takoo, kattos kun jaksaa;\nhän kans!\n\nSe on sellainen luottavainen vielä tuo tikkapoika, ettei pelkääkään\nvaikka peto tulee, sinä, minä, tiennee että ei sitä toki ammu\nhuonompikaan metsämies, paitsi jos joku poikainen leikillä päästää,\nkun siinä niin hauskasti punan-, monenkirjavana ja suu kuin naurussa,\naivan pyssyn sihdissä nakkelee niskojansa. Laukaisi, putosi puuseppä —.\nHäpesitkö edes, häjyläinen!\n\nNiin tämän kun näin, kun se kylmään, jäiseen honkaan; et ajatellutkaan\nsuven siimeksessä että se näin talvläljän laitumilla samoissa\nhommissa. — Aivan oikein, pitihän senkin elää! Mutta saiko se eletyksi\ntällaisella jääpuikkopelillä? Kuinka panit, Jumala hyvä, tikkapojalle\nnäin raskaan tehtävän!\n\nÄlä huolehdit Minäpä sen tein, minä vastaan!\n\nAivan, Sinä vastaat, minä tomppeli. Sinä sille sijan naavalsella\noksallasi pyryssä, havupeiton pahimmassa pakkasessa, jaksotpa jaksoi\nsiitäkin suojasta Iskeä, lyödä: älä lannistu paappa vieläkään, kyllähän\nme tässä, kun koetetaan!\n\nKiitoksia tikka, ja kiitos Sulle joka sen teit!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tiiainen, minun runovirsikirjani, kultaisesti parempi kuin mikään\npaperinuotti, suloinen lepo surussa, taistokutsu taas, kun kirkkaus\ntuli, puna urpuihin, ja pian hohti meren siniset sillat. \"Surussa\"\nsanoin. Se näet tuli joskus, vaikka oli suvikin ja piti olla ilo,\nsumeni sydän kuin ilta. Istuimme silloin viidassa, tahi kuusikon\nsammaleessa ja ajattelimme, niin lensit siihen likivirvelle ja sanoit\ntii, tii! niin se oli niinkuin sen ääni, joka sinutkin tiiainen teki,\nja joka nyt sanotti: \"Älä hätäänny!\" Sillä vienolla pillillä vain, joka\noli tiiaisen vaatimaton toivotus sydänsuvella, mutta jonka sielu lauloi\nniin ystävällistä lohdutusta. Ja vaikka se oli itsekin kuin surullinen\nikään, niin paremmin vain sen silloin ymmärsit ja turvauduit siihen.\nMuistit näet jo lapsuutesi ajan tupatiiaisesta että sillä oli kauniita\nhengessään, vaikka se näin kuin valitti joskus, niinkuin sinäkin.\nTulipa talvi ja vaiensi sen äänen niin että ei kuin vähän tiuskautteli\nkun pyry soi ikkunapaperissa ja kaikilla oli ankea olo. Niin sitten kun\npäästivät sen pihakoivun rimpeen sanomaan että kohta tulee, niin se\nheläytti sen kulta-kristallisäveleen, joka sen suuhun oli sitä aikaa\nvarten pantu poloisen Ihmisen Iloksi, ja se oli yli Ihanimman kaiken\nhallelujan mitä hän ajatteli. Sillä sävelellä se sanoi sen \"kohta\ntulee\", ja lensi taas orrelle vielä odottamaan, kun ovi avattiin.\n\nKun sitten alkoi riite risahdella ja hiljalleen harjoitteli merille\nmenoa, pukeusl yhä punempaan mäkivaara, niin sanoivat pirttiset: \"nyt\nse tulee\", ja se oli nyt se kevät, ja tiiainen kun taas laskettiin\nlaulamaan, ei enää tullut, tiesi toimensa: excelsior, excelslor, se\nhelisi, kirkon pyhällä kielellä sanon, että olisi juhlallista. Ja\nolikin niinkuin tuhannen kruunua, satatuhatta lepattavaa liekkiä,\ntuhannen kirkasta viinikannua ja tuhannen kimmelkasukkaa. Minä en saa\nsitä kevään kultahohtoa, jonka tiiainen lauloi, muuten niin arvollisen\nkorkeaitse sanotuksi.\n\nSen sinä muistit silloin siellä surun viidassa, ja alitajuntaasi nousi\njostakin: enpä huolikaan, enpä hätäänny!, kapsahdit ylös ja kävelit\npois sielu täynnä sammalen lemua, lepän, lehdokin, koko korven kiitosta\nsuven sulohumusta, jota et ollut havainnut, unohtanut olit muka\nsurussasi, joka ei ollut paljon mitään, kun tiiainen sai sanoa, sen\npienen pii pii vain, mutta sanoi suurempansa, niin suuren suulla.\n\nMinä astelin ja astelin, kohosin jostakin johonkin niin että tulin\nsanoneeksi niin kuinka tuossa alussa seisoi.\n\nOlikohan pahasti?\n\nKun ei se tiiainen muuten järin järkyttäviä, enkä tiedä tikkakaan,\nhiljaa vain niissä naputushommissaan ukko-tikka, akka-tikka ja\ntiiaiset, kahden kauniisti, niinkuin sillä taholla tavallista.\n\n\n\nHAUDANKAIVAJA\n\n\nVanha mies kalvoi hautaa, ja kalvoi sitä raskaalla mielellä.\n\nEikös sitten hautaa aina kaiveta raskaalla mielellä?\n\nMene tiedä; jos ammattihaudankalvaja kalvaisi aina raskaalla mielellä,\nhän tulisi raskasmieliseksi ja pianaikaa hulluksi. Eli hän voi ajatella\nehkä hyvinkin hilpeitä siinä plstellessään. Mutta tämä vanha mies\nainakin kalvoi raskaalla mielellä. Ja vaikka hänen kaivettavanaan oli\nvain kissan hauta.\n\nKissan?\n\nKirjoittaja pitää meitä pilkkana!\n\nNo niin, hypätkää yli, jätä sikseen arvoisa lukija! Minä tässä vain\nsittenkin kirjoittelen. Ehkä joku viitsii lukea edelleen, joku jolle\nitselle ehkä oli käynyt niinkuin sille vanhalle miehelle. Näkyy näet\nsaattavan käydä niin. Hän oli pantu kalvamaan kissalle hautaa, eli\nkuoppaa, pitäisi kai vain kissasta sanoa. Hän oli vastustellut: en\nminä viitsi —, eikö tuo Siiriläinen? Mutta hän oli vastustellut vain\nsiksi kun hän ei kehdannut sanoa että hän ei tahtonut saattaa. Siihen\nvielä Tupun viereen, Tupun, joka oli luottavaisesti katsellut silmiin\nneljätoista vuotta ja sitten piti ammuttaa. Tämä vanha mies ei ollut\nsilloin vielä vanha mies, mutta hän ei saattanut sitäkään. Hän meni\nkauas pois, ettei kuuluisi pamausta, ja kun Tuppu sitten oli haudattu,\nei hän mennyt sille haudallekaan pitkään aikaan. Kerran yksikseen,\nhämärtyvänä syksyiltana kun piti huomisin lähteä Helsinkiin, ja hän\nhavaitsi olevansa silloin vain koirapahaisen takia erittäin lapsellinen.\n\n— Ehtipä vanha mies nyt siinä kuoppaa kaivaessaan lyhyessä ajassa\najatella monenlaista juuri siitä kissasta, joka makasi odottamassa,\nkeltaisessa harsovaipassa ja sen päällä pieni valkoinen ruusu, jonka\nvanhan miehen puoliso oli siihen kiinnittänyt. Antaja itse asioi\njossain muualla, kauempana. Maa, mäntynummi, oli Tupun haudan vieressä\njuurista, sai hakata lapiolla jaksonsa, niin että kun oli kuuma\nkesäkuun päivä, kaivaminen tuli työksikin, ja vanha mies lepäili\nyhtämittaa. Hän muisti kissan koko lyhyen historian. Se oli niin nuori,\nkas, aivan merkillistä: juuri vuosi sitten se saatiin kanttorista!\nJo kohta kun Miki-poloinen syksyllä Helsinkiin saavuttua oli päässyt\nautosta ulos ja hupaisesti perhosen perässä hyppeli, sen kimppuun\nhyökkäsi ilkeä foksterrieri, joka oli päässyt auki jääneestä portista\nsisään, ja Miki puuhun. Avuton kissanpoika ei uskaltanut tulla puusta\nalaskaan, vaan oli haettava poika, joka sen sieltä kiipesi tuomaan.\nMiki oli vapissut siellä toista tuntia, ja vapisi vieläkin.\n\nVanha mies muisti aivan järjestyksessä Mikin lyhyen elämäntarinan.\nSenkin kuinka se alunperin oli ollut huvitettu vesijohdoista.\nKylpyhuone oli paras palkka maailmassa. Mikä suihku tahi pulpunta\nhyvänsä, Miki sitä pää kallellaan tirkisteli, käpälällään koetteli,\nmaistoikin, ja tutki tarkoin mistä suihku tulee ja minne se menee,\nhyppäsi tuolille katsomaan ylhäältä päin Ja taas lattialle,\ntarkastaakseen säiliön alhaalta päin. Tiedämmehän että viisas kissa,\naina kun sillä on asiaa, tulee tassuttaa miltei äänettömästi, katsoo\nterävästi silmiin ja naukaisee hiljaa. Kun Miki teki niin, se tahtoi\njoko ulos, tahi sitten kylpyhuoneeseen. Itse se sen heti ilmaisi,\nkun näki että hänet oli huomattu. Jos kylpyhuoneeseen, se lähti\nedellä sinne juoksemaan, ja oli vanhalla miehellä tahi muilla perheen\njäsenillä miten kiire tahansa, aina jonkun oli joudettava näyttämään\nMikille suihkuja. Miki oli ainoa, joka uskalsi häiritä vanhaa miestä\nvaikka missä työssä. Se saattoi tulla pyytämään suihkulle aivan kesken\nkiireellisintä korehtuuria, mutta vanha mies vain hyvitteli ja totteli.\nTaikka jos vanhalla miehellä oli jokin tutkimus juuri viimeisteltävänä,\nkirjoja ja tärkeitä papereita levällään pöytä täynnä, Miki kiipee\nhänen harteilleen ja paneutuu siihen kehräämään, nukahtaakin, ja vanha\nmies on hiljaa, liikahtamatta, lopettaen työnsä. Ja talon emäntä taas\nuhraa monesti yönsä levon, vain että Miki saisi pitää päänsä hänen\nkaulallaan, minkä se oli tottunut tekemään. Miki oli kaikkien ratto.\nVaikka se ei muuta tehnyt kuin nukkui korituolilla, taikkapa muuten\nmakaili ja silloin tällöin vähän raoitti silmiään, siltä oli hupia.\nSaneleminen pikakirjurille sujui paljon paremmin kuin silloin kun se ei\nollut siinä. Turvallekin, talon suurelle bernhardilaiskoiralle siitä\noli hupia. Se oli jytinää, töminää kun Turva ja Miki leikittelivät.\nMutta he saivat mellastaa ja peuhata niin paljon kuin tahtoivat.\n\nSuurin taituritemppu oli se kun Turva joskus sieppasi koko Mikin\nsuureen kitaansa, lähtien sitä kiikuttamaan jonnekin. Miki tiesi ettei\nsiinä kuinkaan käy eikä ota kipeää.\n\nSellaista se oli Mikin elämä. Kalkki kiintyivät siihen yhä enemmän.\nMiki oli niin hyvänluontoinen että se sopi siilinkin kanssa, uuden\nsiilin, kun sen vanhan maitokuppitoverin, toisen siilin, häjy poika\noli tappanut. Koiratkin sen tulivat sellaiseksi tuntemaan, niin että\nkukaan muu ei yrittänyt enää tehdä Mikille mitään, muut kuin tuo\nlähistön ainoa foksi. Se oli jo kerran saada Mikiltä hengen. Kun eivät\nkoirat Mikiä enää hätyytelleet, se tuli rohkeammaksi, alkaen vaellella\nvapaasti naapurinkissoja tervehtimässä, ja silloin sen foksi yllättää.\nMiki on juuri päästä aidan raosta sisään turvaan, niin silloin foksi\nsaa sen hännän ensin ja sitten takajalan hampaisiinsa ja Miki sai\nsairastaa menoteillä. Emäntä ja vanha mies ja Kaarina sitä vuoroin\nhoitivat kun se haavakuumeessa makasi. Silloin vanha mies jo havaitsi\nsen surullisen, turvautuvan katseen ja se vaikutti häneen niin että\nhän heti komensi koko huvila-alueen niin eristettäväksi ettei foksi\npääse mistään raosta sisään. Miki oli näet tullut niin araksi ettei\nuskaltanut uloskaan muuta kuin ihmisen saattamana. Maksoi mitä maksoi,\nvanha mies sanoi, mutta rautalankaverkko on pantava koko alueen\nympärille, ja se pantiin. Miki oppi pian ymmärtämään sen tuottaman\nturvan ja tuli taas vapaaksi ja rohkeaksi, ilmestyen ja loikkien\nosallistumaan talon emännän puutarhatöihin kirkkaina kevätpäivinä.\n\n— Sitten tuli tämä haudankaivaminen. Oli lähdetty maalle. Turva oli\nkasvanut niin suureksi että se yksin vei koko auton peräpuolen,\nniin että vanhan miehen piti lähteä junalla. Muu väki meni autolla.\nMikikin sai olla miltei vain Turvan alla taikka päällä. Mutta hyvässä\nsovussa oli matkustettu. Lähdettäessä vain Miki kuin olisi vaistonnut\nkohtalonsa. Se ei tahtonut sillä kertaa tulla autoon, vaikka kyllä oli\nsiihen tottunut ja muulloin kulkenut. Matkalla se pyrki karkailemaankin.\n\nNäitä nyt mietti vanha mies siinä juuria lapiolla katkoessaan, kuopan\nsyvetessä ja syvetessä. Miki oli ollut vasta muutaman päivän uudessa\nympäristössä, mutta kun se oli ihmisrakas, se perehtyi pian ja viihtyi.\nSe uskalsi jo lähiympäristöönkin ja tuli kauniisti takaisin. Mutta\nsitten se katosi. Lintu taisi houkutella, Miki meni ja meni, vihdoin\nkai niin kauas että se eksyi vieraalla paikkakunnalla, eikä tullut\nkotia. Sitä surtiin ja alettiin tulla toivottomiksi kun Mikin ei olisi\nnyt pitänyt olla liikkumatuulella. Mutta se löytyi. Tuli sana että on\nnähty vieras kissa, joka ei anna itseään kiinni. Kaarina katsomaan, ja\nsiellä olikin Miki pienen, aivan pienen kuusennäreen alla kyyröttämässä.\n\n\"Tule, tule Miki, Kaarina se vain on!\"\n\nJa silloin Mikille ilo. Niinkuin tiettyä, kissa tuntee äänestä\ntuttavansa ihmisen niin kaukaa kuin ääni kuuluu. Mikikin heti\nKaarinalle naukumaan, katsoo iloisesti silmiin ja on täynnä riemua. Se\nkehrää koko kilometrin mittaisen kotimatkan. Ja kun se on tullut, se\npyyhkii alituisesti kiertäen talon emännän ja vanhan miehen jalkoja,\nvuoroin toisen luota toisen luo, ei nau'u, mutta aivan höröttää\nmatalammalla äänellä. Se ei ollut siis kurittomuuttaan juoksennellut,\noli eksynyt. Eksynyt ja viikon ajan nähnyt nälkää, arka kissa ja vain\nkotiväkeen tottunut, eihän se uskaltanut vieraisiin ihmisiin.\n\nMutta nyt Miki oli taas kotona. Kalkki ovat iloisia, Turvakin aivan\ntahtoo runnella pienen toverinsa. Se nuuskii, pukkli ja käpälällään\nkoettelee Mikiä niin että sen on jo juostava pakoon.\n\nKului pari päivää. Emäntä on istuttamassa Helsingistä tuomiaan kukkasia\nkäytävän reunapenkkeihin. Miki tulee, katsoo terävästi silmiin. \"Mitä\nMiki? Ottaisiko Miki maitoa? Mennään!\"\n\nMutta Miki ei huoli.\n\n\"Jauhelihaa? Miki saa!\"\n\nEi Miki huoli sitäkään. Miki vain katsoo silmiin ja naukaisee.\n\nEmme tienneet että Miki pyysi apua. Polttaa, ottaa kipeää, ettekö te\nvoi auttaa? Me viisaat Ihmiset, me jotka tiedämme kaikki, emmekö me voi\nauttaa? Nyt me sen vasta ymmärrämme kuinka suuria ja korkeita meidän\ntäytyi Mikin mielestä olla; siksi se katsoi niin terävästi emäntänsä\nsilmiin. Siksi se katsoi luottavaisena vaikka jo surullisesti vanhan\nmiehenkin silmiin kun vanha mies koettaa hivutella nurmikolla makaavaa\nMikiä:\n\n\"Ei Miki pelkää! Kyllä Miki paranee!\"\n\nHe eivät ymmärtäneet, eikä ymmärtänyt eläinlääkärikään, ei toinen eikä\ntoinenkaan. \"Ei niistä kissoista tahdo tietää; olisiko kissaruttoa.\nTahi olisiko saanut rotanmyrkkyä.\"\n\nHe koettivat Mikille yhtä ja toista, emäntä, Kaarina ja vanha mies.\nMutta Miki vain valittelee. Se pääsee emännän käsistä ja laukkaa\njärvenrantaan. Siellä se asettuu kyyrysilleen hiljaa loiskivaan veteen.\nEmäntä ottaa Mikin ylös: vilustuuhan se!\n\nPerästäpäin he vasta ymmärsivät että Mikiä poltti.\n\nKohta ei Miki enää jaksanutkaan nousta. Se oli joutunut ruohistoon,\njossa kasvot korkeita ranunculuksia. Vanha mies koetti vielä lohduttaa:\n\"Ei Miki pelkää! Kyllä Miki paranee!\"\n\nJa niin se sitten kävi että vanha mies joutui kaivamaan hautaa.\n\nKun hän oli sen kaivanut, nojasi hän hetken lapioonsa ja katsahti\nMikiä, joka jäsenet jo jäykkinä lepäsi kanervikossa.\n\nLuontokappale! Älä ole lapsellinen, aiotko oikein Itkeä? Vanha mies\npyyhkäisi ainakin.\n\nOlentohan sekin on. Eikä se petä. Se on ainoa, joka ei petä. On se\nhenkikin, vaikka sitä lajia henki. Pitääkö kaikkien henkien olla\nsamanlaisia.\n\nVanha mies menee. \"Tulkaa jo!\" Se on valmis.\n\nJa kun he laskevat Mikin hautaan, niin tekevät he sen niin hellävaroen\nkuin kenenkä hyvänsä sinne laskisivat.\n\nEmäntä pyyhkii silmiään, Kaarina on mennyt näkymättömiin.\n\nJa kun vanha mies on luonut kuopan umpeen, hän lähtee äkkiä pois,\nkävelee jossakin edestakaisin kotvan, ja tulee sitten vasta. Emäntä on\npistänyt kanervikkohaudalle pienen koivunvesan.\n\nKaarinakin tulee jo. Ja kun koko väki siinä nyt hiljaa muistelee pientä\nMikiä hänen syntymäpäivänään, huomaa emäntä pienen linnun läheisen\nsyreenin oksalla.\n\n\"Katso kuinka pieni lintu!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuossa, tuossa, nyt hyppäsi toiselle oksalle.\"\n\nVanha mies näki sen: \"sehän on peukaloinen!\"\n\n\"Mikin ainoa saattoväki\", emäntä sanoo ja itkee oikein rehellisesti.\n\nEikä paljon puuttunut, ettei vanha mies tehnyt samoin.\n\n\n\nSIIPIKARJAA\n\n\nTottakai, miksei siipikarjasta, vaikka se vain kaakattaa. Matta sama\nja parempi tahto kuin usein niillä jotka sanovat hienosti jees, pliis,\nbonshuur!\n\nMukavaa karjaa, vesi tulee ei vain kielelle, mutta aivan sielulle kun\najattelee. Kuinka ne ennen tulla piipittivät, kipittivät kahden puolen\nheiluen, kun valkotukka pikkupoika kutsui aamuauringon kilossa, kun oli\nantamista kupissa ja kanoille tuttu ääni raikui kartanolla. Sillä kyllä\nne tuntevat äänen, ilmankos itse laulavat, kukot, jopa kana yrittää\ntoisinaan.\n\nTulivatpa niin, ja silloin niin kesyjä, että vaikka selälleen kaksin\nkoivin, raapia, antaa pienen luunapin kylkeen. Mutta hienoa ruokaa\nminä niille annoinkin: protokollaleikkelettä vintiltä, korvaamatonta\nasiakirjaa voissa paistettuna, kyllä sitä söi. Ette taida tietääkään,\ntuollainen vanha kunnon paperi, kun siinä on vielä vähän rasvan\nhoukutusta, se on parasta kalkin kehittäjää kanalle ja munalle\nsiksi sopuisaksi kuoreksi, joka on oikean ihannemunan kauneus- ja\nmuu materiaaliedellytys. Sitä minä vintiltä, vanhan kihlakunnan\narkiston, kun eivät tienneet peräänkatsoa, ja hyvää jälkeä tuli,\nhyvillään nauttivat, maiskuttivat maallikot, papit, aina arkkipiispa\nBergenheimiin saakka, kun poikkesivat katsomassa \"Haapaniemen ruusua\",\nnuorta entistä pappilan mamssellia, silloin, siipikarjan syöttöaikana\ntämän kirjoittajan läheisintä sukulaista. Nils Bjelke, arvon herra,\nsinunkin piti menemän saman tien, allekirjoituksesi Turun hovioikeuden\nensimmäisenä presidenttinä 1600-luvulla. Mutta toteenpa menit,\nikimuistoksi isoisten vatsaan.\n\nMe karjakansa siellä hilan takana puuhasimme positiivistamme sydämen ja\nkiekuvan mielen halusta, kukkokin, Jallu, höyhenineen, sillä se piti\nmyös olla, monestakin syystä. Yksi oli se, että tuli antaa höyheniä\nviikareille lakkiin, eikä niin vain viikareillekaan, isommatkin miehet\npistivät niinä aikoina riikinkukkoviheriän häntäpyrstöhöyhenen lakin\npeliinsä päälle, kun vaelsivat kellojen soidessa herrantempliin, tahi\ntemplille kelloa vaihtamaan. Silkkipasti sen näki, ja se oli hyvä. Ja\nhyvältä nyt muistuu perästäpäin, vaikka Nils Bjelke meni. Mitä frakki\nja kunniamerkki muistossa, mutta se, kun konttasi navetan lattian,\nliiverin lattian alle pölyyn ja pehuun ja löysi sieltä 11 munaa, jopa\nvielä tarttui kiinni ahtauteen, niin että piti purkia keisit, kärryt,\nammeet, mankelit ja vihdoin koko lattia siitä paikasta pois, että\nihminen saatiin irti ja ylös. Siellä kun huusit tuvanpuolta hätään niin\nettä putu kurkkuusi, se ihanampaa historiaa kuin jos punssiboolista\nlaimein silmin ylennit äänesi Ylioppilastalolla eläköön huutoon\njollekin, tiesitkö aina edes mille.\n\nKummako että minä sydämen kutsumuksesta liityin Siipikarjakunnan\neli oliko -liiton jäseneksi kun maisteri Ilpola tuli pyytämään,\nilomielin, ilomielin, ja maksoin sulalla suulla pohjarahan ja sitten\nyhtä alttiisti aina vuosimaksun, kun tuli hakemaan. Itse kiipesi\nystävällinen äijä hissittömään 5. kerrokseen. Sitä suurempi kunnia\nJa ilo. Ja se lukkarinrakkaus siipikarjaan on pysynyt tähän päivään,\nvaikka kävi niinkuin kävi.\n\nYhtenä syksynä maisteri Ilpola ei tullut. Odotin Ja odotin, olisin niin\nmielelläni maksanut Jäsenmaksuni — ne kipitys- ja piipitysmuistot — ja\nkaikki muu tarhakartanolta, iloinen aurinko, reippaat piiat ja virventä\nValporina, mutta kun ei tullut. Ei ollut puhelinluettelossakaan, että\nolisin soittanut. Niin löysin osoitekalenterista ja päätin lähettää\npyytämättä: \"Maisteri Jyrki Ilpola! Eikö Siipikarjaliittoa enää\nolekaan? Kun ei ole kuulunut mitään, otin vapauden lähettää tämän\njäsenmaksuni, koska haluaisin edelleen kuulua yhdistykseenne.\"\n\nSe oli aivan kuin vaivannut minua, nyt tunsin tyydytystä.\n\nMutta vähän ajan kuluttua rahakirje tuli takaisin varustettuna\njonkinlaisilla ranskankielisillä kansainvälisillä merkeillä: Kuollut!\n\nNiin se asia syti ja askarteli mielessäni kauan aikaa. Transit! Ei se\nnyt niin se gloria, mutta yleensä tämä maailma. Sen kipitys, kie’unta,\nkiipeily listan kanssa 5. kerrokseen.\n\nIlpola oli perin mukava mies, vanha, ehkäpä kokenut, varmaan kokenut,\nkoska maisterismies kiipeili listan kanssa. Mutta oli ainakin hyvän\nedesottamisen päällä. Sitä valistusta kun Suomen kansalle, mikä ihana\nmunanmaiskutus itse piispaan ja piispattareen! Piispaan — tuli siitä\nmieleeni: Varmaan tuo Ilpola siitä ilon ja edun tuottamuksesta jonkin\npaikankin sai: hopeamunan, kultamunan, kristaliimunan muistoksi\nsiellä uusien urkujen puolella. Niinkuin ne täällä nuuskarasioita ja\nbriljanttisormuksia, hurskaatkin.\n\nEn minä pilkkaa, sanon hartaudella, mutta ihmissuulla, mitenkä minä\nmuuten?\n\nSe on tuo llpolan aate vielä edelleen sisimmässäni. Näinä ankeina\naikoina kun on Pappilan-Helmi tuonut minulle tunnustukseksi munan\nsilloin toisen tällöin niiltä Nils Bjelken protokollain perintömailta,\nminä tulen aivan liikutetuksi: kiitos, kaunein kiitos! Kuin\nkultamunasta, kultamuistoin.\n\n\n\nKILISTELI\n\n\nSanovat killstelemiseksi meidän puolessa sitä kun kirjakielellä\nhirnuu, ja en minä tiedä, olisiko nurkkakuntaisuutta, mutta minun\nmielestäni se kyllä onkin mukavampi sana. Siihen sisältyy jotakin\niloisen heleää, vähän niinkuin hauenkuikka kilaa keväällä — sekin\n\"kilaa\" —, taas \"hirnuu\" on kuin alentavampi, mitä sitä tarvitsee sillä\nlailla, ei hevonen ole sen huonompi kuin ihminenkään, ja ei sovi sanoa\nihmisen hirnuvan. Eikö moni isäntä ole samaa mieltä, ja ei se minun\nsanomaani ole, itse ovat sanoneet, vaikka ei sitä ole kirjoihin pantu.\nTuokin Raikkaan Matti. Jaa, mutta, vasta havaitsin, sepä sopikin tuo\nkilisteleminen mainiosti juuri Raikkaan hevoselle, kun talon nimi oli\nRaikas, raikas kivimäki hongikon rinnassa, joka kaikui, ja hevosen nimi\nWili: \"Wili kilisteli kivimäellä\", vähän kuin runoa, niinkuin sopikin,\nsittenkuin tiesit tämän Wilin vaiheen.\n\nSe nyt ei ollut sen kummempi kuin tuhannet, kymmenet tuhannet muut\ntäällä Suomenmaassa, mutta eihän sitä aina Lissunkaan tarvitse olla\npaljon minkään näköinen, ja isäntä katsoo kumminkin ystävällisesti,\naina loppuun asti, kohta jo sammuvalla silmälläkin, mikä hänessä lie,\nja kun yhdessä on palveltu.\n\nSe tuo Wilin nimi ainakin oli luonnollinen, vaikka outo: kauniisti\nruskeanharmaa harjapää, pää pystyssä varsana mennä vilisti pellolla\nettä tomu nousi, multa kevään kilossa. Se oli hauskaa vilinää, kun\nkipitti, järvikin vilisi, ja pääskynen tultuaan sanoi silivilii!\nniin että Wili tuli kuin itsestään. Matti oli näet itse kasvattanut\nWili-pokun alunpitäen, ensikerran sitten aisoihin teutaroinnilla,\ntänttäröinnillä, mutta pian mentiin että aidanseipäät, ja jos vähän\nlisäämme vapautta sekaan, virstantolpat vilisi.\n\nNiin, minun täytyy rientää, ettei tule romaani. Sen vain ensin, että\nRaikkaan Mattia sekin kiinnitti, kun ne olivat molemmat niin hyvän\nluontoisia, Hilppa ja Wili, piti oikein joskus pysähtyä katsomaan\nkun sattui olemaan joutopäivä ja aurinko paistoi: nuole sinä minun\nkaulaani, minä sitten sinun! On ne mukavia! Ei koskaan tuuppimista,\npukkimista ja kiljaisuriitaa.\n\nNiin piti sitten Wilin sotaan. Matinkin oli pitänyt, mutta\noli jo päässyt pois, Wili jätettiin vielä. Monihan siellä\nmenetti vainioystävänsä, niin että sai kuin raskaalla mielellä\nastella pyöränötä, ei sen vahingon, vaan yksinäisyyden tähden. Mutta\nWilistä tuli tieto, että vielä vetää, kiskoo, syö, rouskuttaa. Ja Matti\najatteli itsekin kuin lempeydellä että saa nähdä tuleeko vielä tälle\nvainiolle, kumisuttaako kavio omaa kivimäkeä.\n\nWili tuli. Matti sai sanan että tulee, ja lähti asemalle vastaan.\nSieltä ilmestyy vaunusta kruunun numerolla varustettu rakas harmaa.\nMatti oli nyt näiden kolmen vuoden aikana tullut huomaamaan että\nWili-poku oli todella rakas. Se tervehtää Matin nähdessään pää pystyssä\nmatalalla bassoäänellä: päivää pitkästä aikaa! Tehän tiedätte kuinka\nhevonen sen tekee: höräyttää sieltä matalalta hiljakseen, kilistysääni\non eri.\n\nAivanpa ailahti Matin rinnassa: tunsipas vain!\n\nSitten sai Wili juosta ne 25 km. asemalta, Hilppa kun oli aseissa.\nVähän outoa hommaa, eiköhän tuntunut vähän joutavalta tyhjän tähden\nkapsuttaa, mutta kun näin piti.\n\nJopa näkyy Raikkaan mäki! Olisi varmaan jo höräytellyt, ellei olisi\npitänyt juosta kriimun perässä. Mutta kun oli pihalle päästy ja tuttu\nkumu alkoi soida kavion alla, päästettiin irti, korvat pelasi, ja kun\nMatti aukaisi tallin oven selälleen, niin Wili tuli kuin pikkuvilliin,\nei mikään varsa enää: päästää pitkän kilistyksen että kartano kaikaa,\ntoisen vielä, ja laukkaa juoksujalkaa omaan talliin. Vihdoinkin!\npitkästä ponnistuksesta, jännityksestä, kun ryskyi, puut katkeili ja\nsälöt lensi, kuolikin kumppaneita rinnalta.\n\nTämäpä kilistys painui Matin mieleen. Tuhanneksi vuodeksi, sanon siinä\nRaikkaan Matin mielialassa. Katsokaas näin ymmärtäen:\n\nEi mennyt monta päivää, senkuin että vähän oleentui kotiaskareisiin,\nniin juuri kynnölle lähdettäessä Wili, kuten ihmisestä sanotaan \"suu\nsanan lausumatta\" kaatuu puutarhan kohdalle aidan viereen, siihen\njäädäkseen.\n\nSen ymmärsi. Rauhallinen Wili kotopellolla, -lakeudella: \"nuole sinä\nminua, minä sitten sinua!\", viihtyinen talli, joku pässin määkäisy\nvain, ja sitten vaihtaa tuohon maan tärinään, tulen lieskoihin,\nhuutoihin, aina johonkin voivotukseenkin kappaleiksi räjähtäessä sieltä\ntäältä, ei siinä ihmettelemistä, jospa ei sydän kestänytkään.\n\nNiin se siis kävi.\n\nMitäs Matti?\n\nTuli niiksi päiviksi harvapuheiseksi, kuin äreäksi, vaikka oli muuten\nlaadullinen mies, mitähän ajatteli.\n\n— Sattui tulemaan taas \"Itikan\" mies autoineen, kun niiden\nkarjalaistenkin piti ruveta lopettelemaan elikoitaan.\n\n\"Myypä pois kettufarmiin!\" kun kuuli että oli hevonen kuollut Raikkaan\nMatilta, ja tuli katsomaan. Mutta Matti sanoi vain hiljaisella äänellä\nvakaasti että ei hän. \"No ainakin nahkan!\" Eipä hän sitäkään —.\n\nMutta sepä kumma, hieno paseerinahka! Mitä meinaat?\n\nMutta hän ei.\n\nSanoi sitten Senjalle että kun se siinä puutarhan aidan kohdalla, niin\nhän panee sinne. Kun on kerran yhdessä palveltu. Ei sen enempää, mutta\nsiinä oli tietenkin ajateltuna että he kaikki, Senjakin, Wilin kanssa,\nja tätä maata, joka tässä nyt koettaa kasvaa.\n\nJa kyllä Senja sen ymmärsi, hänkin oli sitä lajia.\n\nNiin sitten kun Lauri-pojan kanssa yhdessä loivat hautaa, ja se oli jo\nniin syvä että kumisi kun siellä puhui, niin lausui Matti Laurille:\n\"Sano sinä sitten taas pojallesi, että minä panin tähän sen Wilin, kun\noli yhdessä palveltu, siellä sodassakin!\"\n\n\"Kylläpähän sen siitä näkee, vaikka en pane muuta muistomerkkiä kuin\nvähäisen kiven ja siihen wuun; mutta joutaa olla\".\n\nEi se tainnut sitä Lauri-poika vielä oikein ymmärtää, mutta kun oli\nvaikka kymmenen vuotta toisen Wilin kanssa, saatikka parikymmentä,\nastellut pölyävää peltoa, ja sitten pysähtyi huokaamaan, se uusi Wili\nhairasi pyörtänöltä tukon kuminaa suuhunsa ja hän viritti \"Työmiehen\",\nja kun sieltä haasta toinen Hilppa kilisteli, muuten vain että: hei,\nkotiväki! kun oli joutopäivä ja tuli aidan taa katsomaan, niin\najatteli Lauri, että taisi se isä olla oikeassa: yhdessähän sitä tässä\n—.\n\nJa mainitsi siihen tapaan Matti-pojalle, se taas Kustaalle, isoisän\nisän kaimalle, ja niin...\n\n\n\nILO\n\n\nEn tiedä olenko missään nähnyt niin ihanaa iloa kuin lehmikarjassa\nennenmuinen, kun sen mukana kulki tano ja runo. Nythän se on vain Biff\na la Lindström lähimmällä peltoketoluhdalla. Sinne marssia kivenheitto,\npari, peililasinavetasta, hyvä ettei saappaissa ja sääryksissä.\nEi sutta, karhua, suosilmäkettä, ei paimenta pahaista kus, kuusi,\nsiinä vain nyhtää, hamuta täysihoidossa agronomiastiikan viimeisten\nviisautten mukaan, että mako lauloi mahtavasti.\n\nEi senpuolesta, ei teitä kadehdita, sillä ankaran korven koettelemuksen\nolette tekin saaneet kantaa ennenkö Kaanaa alkoi näkyä, mutta\nsanonmahan vain, että sen pikku surkeudenkin siluetti vähän selvenisi\nmenneen muistoksi.\n\nSe kun te seisoitte talven, pimeän pitkän tuon ajan ahtaassa\npuunavetassa, ei ikkunaa vähäistäkään, hirrenkappale vain seinästä\npoikki, sen verran kääntää auki, ettei aina päretolloa; siinä samalla\ntilalla samassa kytkyessä kontillaan päivät yöt. Minkä puhuri teuhasi\nulkona, jysäytti joskus pakkanen vaihteluksi nurkkaa, muuten ne samat\nainaiset asiat: päre, piika, kiulun sihinä, sitten pois, kana jonkun\nkaakatuksen, lammas määkäisyn, ja pimeys, pötsin pöräys, yksinäisyys.\n\nNiinpä kun sitten, kun joskus luukkua käännettäessä alkoi tulla\nsellainen tuoksahdus että virkoo viherkorsl maassa, humuaa honka\netelän leppoisia, ja kaikuu kohta Muurikee-kaverin ääni järven takaa,\nsilloinpa alkoi myös parsivangin sydämessä syteä.\n\n\"Sydämessä\", tulin sanoneeksi, lehmähän se vain oli. Mutta kyllä niillä\njotakin sen muotoista suuntausta oli, sillä niistä puoliin, kun Santra\nrupesi aamuisin tulemaan, kohtasi häntä sellainen huomenhyminä, että\njotakin erityistä ne tarkoittivat. Näkivät aukijäaneestä ovesta että\npäivä oli nyt, siihen vielä ne muut tuulet, tiesivät kun tiesivätkin\nettä kohta oli Valpori.\n\nValpori! \"Tule jo kesäkin kerran!\" niinhän sai laulaa köyhänmiehen\ntyttönen, kun muisti vihantaa virpeä, miksei ynisisi yhtäläisesti\nkarjakumppani mahlakevään käymistä koivahaisessa, joka somisti\nruohosalon.\n\nJa sitten se tuli, ilo ihanainen.\n\nMitä, joko ne kiskoo kytkyitä irti!\n\nJa he romauttivat yhteisen ilohuudon jo navetassa:\n\nHeleijaa! Pois alta Santra, Sanna Tiisä!\n\nKuivat koivet kapsuivat, hännät heilui: pihalle, isolle pääpihalle, nyt\non Valpori!\n\nJa ne saivat tulla, olla, teutua riemuissaan kuinka vain, nyt on\nvapaus, nyt on Mansikeen, Mustikeen, Muurikeen päivä!\n\nItse vanha kanttori oli valkoisessa takissaan merenvahapiippuineen\ntullut avokuistille katsomaan, lapset kirkkaana silmänä syrjemmällä,\nKahi-Maija, Laiperi ja harmaa Runtikka, kaikilla vähän vekkulia,\njuroilla ukoillakin piipunperänaamoissaan.\n\nJa kyllä ne pyörivät, puskivat ja pyllyilivät, kuin koira piiriä\nympäri kömpelöllä olemuksellaan, heittivät takaruumista kuin hepo\nhurjana, muuten siivo Muurikee, Mustikee, tömisi maa, multa lensi ja\ntomun pilviä ilmassa.\n\nPistäytyy kanttori kamarissa, tulee viulu kainalossa ja laskee \"Lampaan\npolskan\", lampaan, kun ei ollut lehmän polskaa, mutta siihenpä samaan\nkeikuntaan, poukuntaan se hupaisan saattosävelensä.\n\nHei! hei! viejä-Vihtorin kimeä ääni —.\n\n—Siellä kaukana sitten soi se suuri kannel, jonka perään niin nämä\nalakärsät — ruma sana muuten Kalevalalta siinä kohden —, hauskoja\nolivat, korven kaunis elo metson kohinaan, hattarahaukalle, kai, kai\nkaunihisti, mitä kärsiä ne! —\n\nLapsen makea manna, kun tulit takaisin tupakkirullana, heipparallaa,\npienestä tappeluksesta tosin ensi kerralla, sarvikin poikki, kun piti\nratkaista kuka kellokas.\n\nMinä menin Jumalan kukkaroon sen maitokupposeni päälle, ja sinä saman\nkukkaron huomaan, kun olit tallustanut Mustankorven, Kiimanevan ja\nSoisalon, veharantaa, vihtaviitaa, käpypolkua itsesi väsyksiin niin\nettä sitä nukkui yön ahtaammassakin, ja kun tiesi vielä että huomisin\ntaas saisi Luojan päivä paistaa.\n\nMenitte ja tulitte, itse ilman paimenetta menitte ja tulitte, vaikka\nse oli vain se pimeä pienoinen koppi, ja siitä niin ihanalla halulla\nlähditte.\n\nHuu! tulitte iloisella ammulia, kauniita näitte, kauniita kävitte,\nkaukametsän, kaukahuhdan, runopa huhui huudostanne kun pihakuuset\nalkoivat paistaa iltapäivässä: ohoh, kullaista kotia!\n\nSittenkin, te vääräkoivet, kapsukintut.\n\n— Silloin —. Ei ole enää, ei saloa, ei sarvia hatoja, peliä, Valporin\nihaninta Iloa.\n\nTämä vain tässä muistoksenne kuin kanttorin suvisoiton sammuva kaiku.\n\n\n\nRÄPÄYS\n\n\nJos olit mailta, tottapa muistat kuinka varis räpytteli silmiään,\npoikavaris vallankin, joka, kesy kun oli, antoi tutkia itseään niinpäin\nja näinpäin. Niin räpytteli mukavasti, laiskan siniharmaasta ja muuten\nsillä ilmeellä \"hiljaa vain, ei kiirettä\" kuin Katakan Kaaleppi isoine\nnenineen, joka sekin oli aivan todellinen nokka. Minulla on näitä\nmuistoja ollut varikseen kuin pieni lukkarinrakkaus: mikäs sen puuttuu,\nei voi sanoa ihminen sekin on, lähimmäistä tarkoittaen, mutta sanon\narvelematta kansalainen se on, ja kun tutuksi tulee, toveri! Kyllä\nminä joskus toiste vielä siltä. Pitääkö kaikkien olentokappaleiden\nolla samalla tavoin raketut ja puetut, emmekö voi olla tasa-arvoisia\nvaikkapa variksen kanssa, kun se on kanssamme olemaan pantu, Ja osaa\npuolestaan paljon sellaista, jota me emme osaa. Et sinä enkä minä tiedä\nkoska ja kuinka keväälle on huudettava ensimmäinen hoosianna, mutta\nvaris tiesi, se tiesi ja tunsi sen niin että mekin tunsimme ja vedimme\nhenkeämme helpommasti, pääsi kuin päivä kalliosta. Eikä tarvitse tehdä\nmitäänkään, ei tietää, kunhan on, sekin jo merkitsee ihmisen olemisessa\njotakin. Hävitäpä pois variksen, ei rääkäistä enää lepän oksalta, ei\nkohahtaa hämyssä hongastaan, kun kotia tulet, ei koskaan pitää kirkuvaa\nmeteliä ja käräjöintiä vainiolla mikä tiesi mistä syystä: kaipuulle\ntulee, vaikka raamattu, virsikirja ja postilla. Sitä on ihminen sillä\nehdolla että on muitakin, eikä vain yksiä Ja samoja yksitoikkoisia\nihmisiä. Aja vaikka pyssyn pamauksella varis pois kankaaltasi, näet!\nOn niitä tiuskuttajia, pienempiä piipertäjiä, mutta puuttuu tärkeä\nraadollisuuden rämäolemus, inhimillisyyden muistutus, samaa tuhkaa,\nmultaa, älä koppavoi!\n\nEn minä tiedä, sitäkö jo pikkupoikana varis vaikutti kuin lentävältä\nvanhalta virsikirjalta, sellaiselta pitkältä, hoikalta, arkulta,\nlapiolta lisään, ja mitä siihen kuuluu. Olikohan sitten ollenkaan saanut\nsijaa siellä arkun, lapion takana, jossa niin kiiltävää ja kirkasta.\n\nMinä näitä ajattelin kun kuulin aivan tien vierestä variksen innokkaan\nlaulun ja näin lopun.\n\nMitähän se niin laulaa, aivan huutelee, eihän nyt pitäisi kevään\nmerkkejä oleman, eikä se oikein sillä äänellä.\n\nKävelin likemmä katsomaan ja löysin pian huutajan, joka rääkyi täysin\nvoimin, eikä yrittänyt kaihtaa kulkijaa.\n\n\"Mitäs veli nyt noin?\"\n\nSilloin se pudottautui alemmalle oksalle, koki pysytellä siinä ja\nhuudahti jonkun kerran, mutta syöksi sitten yht’äkkiä maahan.\n\nMinä tietenkin lähemmä: mikä tuli?\n\nMitäpä minä siihen tiesin ja ymmärsin, siinä se makasi, eikä muuta kuin\nsen kun silmänsä kerran avasi, räpäytti ja painoi kiinni, oikaisten\njalkansa.\n\nSiihen jäi ja siihen sen jätin.\n\nYksi kuollut varis —.\n\nMikähän tuli pololle?\n\nMikä polo? yksi kuinka monesta miljoonasta tässäkin maassa?\n\nNo en minä niin siitä kuolemasta, miljooniahan niitä itse sielujakin\nmailla, merillä menee, siellä täällä, mutta se räpäys! Lapsuuteni\nräpäys, muistojeni meno! Että piti niin panna silmänsä, siniharmaan\nsilmänsä, kuin Varuvainaan ennen pikkutallin lattialla —.\n\nHyvästi! ajattelit leikkitoverillesi silloin, ehkä nyt sinäkin,\ntuntematon ystäväni saman maailmalle, joka suhisi ja tohisi ja meri\nvaahtosi.\n\nSe meni, niin lyhyt.\n\nNoh, nopa tuo! meneehän se, menevät ja yksinäisen silmä painuu kiinni.\n\nMutta en minä sille mitään, että tuo pieni variksen silmänluomen\naukaisu ja harmaan nahkan räpäys sai minut mietteisiin: kauniin\nkaleidoskoopin, sieltä huojuhongasta ja kukkapihlajasta Jumalan\ntuulten, lemujen teitä yli tornien, välkkyjen, maailman suloisen,\nsuruisen menon tähän paikkaan, vanhan Parran paikkaan varisveljineni.\n\nOli.\n\nOlipa kuin hyvä, oli kuin paha; mutta jaksoit, ja tässä olet kumminkin,\nParta!\n\nKiitospa vain siitä kaleidoskoopista, Varu veli, Jonka avasit\nräpäykselläsi!\n\nEi se tainnut sittenkään olla niin paha.\n\nJää hyvästi sinne sammaleesi!\n\n\n\nPESÄ\n\n\nÄijäläisenpä kävi mukavasti. Täytyy ensin vähän selittää kuinka ne\nolosuhteet sellaisiksi kääntyivät, että niin saattoi tapahtua.\n\nKun äijää oli kauan aikaa vaivannut se että räkättirastaat asettuivat\nhänen palstalleen, nähtävästi viinimarjoja vartioimaan, kun ne\nolivat kasvaneet isoiksi pensaiksi, niin vihdoin suuttui että hautoi\njo ampumisen ajatusta, vaikka pyssy oli ollut hänelle vihapito\nsenjälkeenkuin jänis huusi henkensä edestä armoa Kujanpään kydön\nkatajapensaasta, jonne se oli haavoittamanansa piiloutunut. Mutta kun\najoivat nuo räkätit pois kaikki peipposet ja muut musiikkilinnut,\nniin että autiona ja äänetönnä heitä paitsi koko kangas. Ei hän siitä\npitänyt. Heidän tirskauksensa vain, ikäänkuin hävytön, ja vielä\nyömyöhäiseen, niillä kun on sellainen tapa. Erityisesti häntä harmitti\nkun ne olivat karkoittaneet perhepääskyset tuvan räystäspäädyn alta,\njonne nämä alussa kesää lensivät tuhkatiheään niin että sävähti, ja oli\nsydämelle kuin manna. Peipposet ja muut sellaiset jotka puihin pesivät,\nolivat poissa. Mutta onneksi pääskynen keksi vastavedon. Minnekkä se\nkodistaan, ja siksi ratkaisi pääpääskynen pulman niin, että teki uuden\npesän sellaiseen paikkaan että ei pitänyt räkätin uskaltaman tulla\nperästä, niinkuin ei uskaltanutkaan. Se muurasi majansa tuvan kuistin\nkaton alle sisäoven ja vielä sen yllä olevan sähkömuuntajan päälle.\nSiirrokas karjalainen, joka siellä asui, itse kun Äijä majaili levon\nvuoksi saunakamarissa, tuli Ja kysyi: Kuinkas nyt? siitä ovesta kun\npitää alituisesti kulkea, ja vaivoin he koko joukko tikapuita pitkin ja\nikkunan kautta, niinkuin entinen professori sille leppälinnulle.\n\n\"No koettaa kulkea aluksi varpaillaan ja hiljaa, ehkä se tottuu.\"\n\nJa se tottuikin, jopa niin että sai vihdoin paukauttaa tuohioven\nniinkuin tahtoi, ei ollut tällään. Se oli sitten niinkuin kotoväkeä\nainakin. Ja pesästä luonnollisesti rupesi kuulumaan, kun aika tuli,\nlisäpirinää, selvät merkit väenkasvusta. Perin hauskaa, onni oli, ei\nsaanut räkätti räähkättyä ystäväimme edesottamista luomakunnan suloksi.\n\nSe pieni paha siitä nyt oli, että pesästä alkoi ilmestyä kuistin\nlattialle joitakin sille kuulumattomia aineksia, korjasivat ensin\npois, mutta eivät kauan viitsineet, ja Äijäläinenkin sanoi että ei\ntee mitään, se on luonnon järjestys, kyllä hän häpeän kantaa. Oli\nhänelläkin näet sillä puolen käytettävänä sali taffeleineen, jonne\nvietiin joskus vieraita, ja piti siellä sen soiton vuoksi muutenkin\nkäydä. Katselivat joskus vähän toistensa päälle että kuinkas tämä\njärjestys, mutta Äijä ei ollut huomaavinaan. Kerran selittikin,\nettä kun niillä on sellainen tapa ja tottumus, niin mitä me siihen\nsekaannumme ennen niiden Egyptiin menoa, kyllähän tuon nyt kestää. Eikä\nhän tahdo ainakaan räkätiksl ruveta.\n\nSitten hän joutui seuraavaan koettelemukseen: hänen piti pitää puhe,\noikein lautapöntöstä suuressa juhlassa, johon tuli kaukaisiakin\nosanottajia, opetusministeriönkin edustaja, sittemmin piispa, ja tuli\nsilinteri päässä.\n\n\"Ei, kyllä sinunkin täytyy panna silinteri\", Ylivalta sanoi, \"se on\nloukkaus muuten\". \"Ja ethän nyt ainakaan tuolla likaisella juurihatulla\nvoi mennä\"!\n\n\"Silinteriä, tuota turhuuden tupakkihuhmaria, hän nyt ei ainakaan!\",\nsillä hänelle oli ajan oloon alkanut tulla vastenmielisyys sitä\nkojetta kohtaan, ja oli hänen viimeisen sillnterinsä lyönytkin Armas\nLaurikainen Rankan päästä littuun, kun luuli shapoklakiksi, vaikka se\nei ollutkaan.\n\nRuotsin kuningasta varten oli kyllä sitten vielä pitänyt ostaa yhden,\njoka nyt oli tuolla ullakolla.\n\n\"Ei, sitä hän ei pane, mutta knallin voin panna, se on edes vähän\noikean hatun muotoinen.\"\n\nJa menikin ja juuri lähdön päähän haki sen siirrokaspuolen ullakolta,\ntullen juoksujalkaa alas ja paiskaten kiinni tuohioven, jonka\npäällä pääskynen asui. Puolta hyssyä vaelsivat juhlapaikalle, jossa\npataljoonan soittokunta jo soitti alkusoittoa.\n\nÄijä ei huomannut mitään ennenkuin vasta pönttöön noustuaan ja\npantuansa päästään ottamansa knallin pöntön reunalle. Siinä oli\npääskysen tirauttama jälki, arvatenkin peljästynyt kun paukautti oven\nniin kovasti kiinni, ja sellainen hattunsa päällä hän oli tullut läpi\nkansajoukon kaikkien narrina!\n\n\"Mutta ei hätää, minäpä tulin siitä kautta rantojen aivan henkeen, ja\nsain, vapaasti kun aina puhun, aiheen valaista, niinkuin tässä Juhlassa\npitikin, kotiseutu rakkautta\", hän sitten perästäpäin. \"Sinäkin,\nkommunistimainari Mähönen, halaat muuttolintuna niinkuin nämä meidän\nrakkaat västäräkit ja pääskyset, kotia, kotia kuolemaankin, istua\nkerran vielä entisen kotirannan kaislassa ja vedellä aamun kauniissa\nkajeessa ahvenia. Tunnusta pois, isänmaa sinullakin oli!\"\n\n\"Sinä puhuit oikein kauniisti!\", Ylivaltakin sanoi.\n\n\"Tiedätkös mistä se johtui?\" Ja Äijä näytti hänelle hattunsa.\n\"Herralhme! Skandaali! Tuollaisella olet kulkenut!\"\n\n\"Minäkö sen tiesin, paremmin kuin sinäkään, ja vasta puhujapöntössä\nnäin, kun otin knallin päästäni. Mutta siitä tuIin henkeen.\" Näin hän\nvähän lähemmin selitti, kun olivat lähteneet heti puheen päätyttyä\nkotiin päin, Äijän kun ei saanut olla pitkää aikaa kokouspaikoissa.\nOlikin hauska havutie järven rannalla, niin että sopi ajatella. \"Mitä\ntuo pieni merkintä tekee tässä knallin päällä, ei mitään, kunnia\nse vain on! Että näin muistavat äijää! Tulevat Tutmeelasta taivaan\nkorkeuksia myöten, hakevat huimassa avaruudessa tämän vähäisen\nhavukankaani, tervehtävät iloisella tutulla murteella: \"tervyysiä\nTutmekselta!\" Sitten ryöstää räkätti, ei jätä äijää, uuden tekee\ntervaseinälle. Että: ihminen minäkin oon! vaikka ne jotkut niin kuoppaa\nkaivaa, että etkös jo! Totta minä palkitsen!\"\n\n\"No niin, niin\", Ylivalta,\"mutta ei sitä taas niin pidä hassastua että\nunohtaa maailman menon! Eskoliinin on lyötävä hylly!\"\n\n\"Sinne ei lyödä mitään, niitä ei peljätetä!\"\n\nJa hän piti päänsä. Saivat olla vapaudessaan, nyt, ja saavat vasta, Jos\nosoittavat sen kunnian että vielä tulevat.\n\n\"Tulkoon vaikka arkkipiispa, astukoon halvan majani kynnyksen yli ja\nsaakoon ehkä merkin knallilleen, tulisi pianaikaa henkeen hänkin!\n\n\"Sillä kaunis asia tämä on tällainen kotimaan rakkaus. Miksei\nmaailmanmatti sinne pidemmällekin matkalle sauva kädessä, sehän nyt\nvasta kotimaa!\"\n\nNäitä hän kehitteli itsekseen perästäpäin, kun tuli mieleen. Niinkuin\nesimerkiksi miksi sitä pääskystä oikein sanoisi. Varis on Varu, Harakka\nHaru tavallisessa puheessa, kun ovat alioita, jospa olisi nyt Siru?\nSiru ukko, Sirutar emo, Siruni poika, Sirikki ja Siritty tyttäriä!\nSir–, sir–, siriit! siinäpä pääskysen kielenkin lähtökohta. Monin\nmuuntein niistä sitten: su su su, si si si — haavan havina, kaistan\nkahi, kun oli lämmin suhusuvi, sit slt sit — sittiäinen, prrrr,\nkuin sekin, kaunista ilmaa illalla, itse sir, kun oli sirkka heinän\npiilossa, juuripa myös kun oli lämmin, jotahan pääskysen viserrys aina\ntiesikin.\n\nNiitä olivat, ja hyvä, hupi, ihana oli olla ihmisen, varsinkin\nyksinäisen, itsekseen, vielä viimeistä kellon lyöntiä odotellen.\n\nEntäs sitten? Todella, kuinka Sirusen perheenkin sitten kävi? Antoiko\nuusi asukas enää tehdä pesänsä tuohioven päälle? Äijä oli varma siitä\nettä tämä ei antaisi, räkätti saisi saaliikseen raukat, ja siksi hän\nsiellä toisella puolen kääntyi pater Fransiscuksen, \"spherlcuksen\"\npuoleen, joka oli sellainen lintumies että sanovat niiden kieletkin\nymmärtäneen, ja esitti kävisikö päinsä että ne räyskyvät räkätit\nsiirrettäisiin suuremmalle salolle, että tässä ihmisten ilmoilla\nsirut saisivat siritellä heidän lyhyeksi ilokseen. Eihän setä Fransu\nvoinut mennä sopimuksiin sellaisen vähäisen vaeltajan kuin tämän\npääskys-Äijän kanssa, mutta kun Äijä sitten seuraavana sydänsuvena\nvähän jo syksymmällä puolen pyysi ja sai lomaa entisessä kotipuolessaan\nkäväistäkseen, kohtasi hän siellä kauniin vastaanoton. Äijän piti\nluonnollisesti, niinkuin kaikkien senpuoleisten, liitää vain hauraana,\nnäkymättömänä haamuna, ja etteivät häiriytyisi levottoman maailman\nrämystä, ne kulkevat tavallisesti öiseen aikaan. Niinpä kun Äijäkin\nlähestyi vähäistä kaikuvaa kangastaan, oli usva-aamu varhainen, ettei\nkuin vähän päivä kuulsi koillisesta. Mutta kun niillä sirusilla on\nsellainen yliluonnollinen ymmärrys että osaavat taivaitten halki,\ntähtien kin sumuissa, he heti vaistosivat Äijän läsnäolon ja alkoivat\nsinfoniansa. Ärjälän sirut lähettivät sanan naapurienkin siruille, niin\nettä niitä oli kokonainen liuma, ja niin ne aivan kuin pienet tähdet\nolisivat laulaneet, sirisivät tuokiossa yösumun ihanaksi, kirkkaaksi\naamuksi, joka oli niin kaunis, että Äijä aivan ihasteli, vaikka siellä\ntoisella puolen oli niin kaunista kuin oli. Haamuäijän kunniaksi, ja\nkiitokseksi siitä että Fransu-setä oli kun olikin toimittanut räkätit\nLitukkaan, ja nyt oli näin, iloinen vapaus olla. Kun ei se Äijä ollut\nkoskaan heitä sortanut eikä hävennyt, vaikka oli ihminen ja sielu.\n\nTurvassa olivat, ja siinä tiedossa Äijälän entinen isäntä liihotti\npois: hyvä että oli tullut olluksi niinkuin oli. Suosio ja sovinto\ntäällä maan päällä, se koitui onneksi vielä siellä toisellakin, vaikka\nkristallilinnut tiu'utti ja puut helisi hopealehdin.\n\n\n\nTURRE\n\n\n\"Älä räkytä rakki!\"— kuinka monennen kerran Turre-paralle, ja lumipallo\ntahi kivi perään. Niin ihmiset, kun tulivat apteekkiin, ja pieni\nsekarotuinen koira oli aina vastassa haukkumassa, hyvä ettei lahkeeseen.\n\n\"Kyliä meidän täytyy toimittaa pois tuo Turre tavalla tahi toisella\",\napteekkari rouvalle, \"ei sitä viitsi jokaikinen päivä kuulla ja nähdä!\"\n\n\"Niin mutta virkansahan se raukka vain hoitaa\", rouva vastaan, \"kun se\non sen päälle pantu, uskollisesti hoitaakin\".\n\n\"Niin, hoitaako Turre uskollisesti!\", kun Turre oli saatu pahimmaksi\nliikeajaksi sisään, ja nyt katseli uskollisilla silmillään ystäväänsä\napteekkarin rouvaa silmästä silmään; rouva kumartui silittämään\npikkueläjää ja antoi sokerinpalan.\n\nApteekkarin rouvan Ja Turren välille oli kehittynyt sellainen suhde\nettä se oli läheisempi kuin ihmisen ja ihmisen. Oli Turren ylin onni,\naivan autuus, kun sai ulkoa vilusta, pimeästä, suurten puiden synkästä\ntohinasta livahtaa sisään, lämpöiseen, laskeutua hirventaijalle\nsanomalehteä katselevan rouvan eteen, panna päänsä jalalle ja katsella\nkuin naurussa suin: hyvä olla!\n\n——-Kerran sitten apteekkari tuli kyliltä ja toi tullessaan korissa\nkoiran. Se oli jäniskoiran penikka, joka Juoksenteli villisti ympäri\nja teki heti salin lattialle vesitempun. Turre oudoksui sitä kuin\nhäpeissään: reuhka, repii, raastaa kaikki! Apteekkarin rouva oudoksui\nmyös: tuommosen hotkin! petojahan niistä tulee!\n\n\"No onkos tämä räkyttäjä parempi?\"\n\nSiitä tuli pieni perhekohtaus, mutta kun apteekkari lopullisesti\nvallitsi, se päättyi Mirja-rouvan tappiolla.\n\n\"Tulehan nyt järkiisi Mirja-hyvä, mihinkä tämä sopii että me Turren\ntakia tulemme koko pitäjän huutoon!\" Siksi hän oli sopinut farmaseutti\nKoivulan kanssa, joka oli lähipitäjästä ja myös mieltynyt koiraan, että\ntämä vie Turren kotiinsa, ne haluaisivat koiran.\n\nMutta rouva ei enää puhunut mitään, kulki vaiteliaana ja\nsynkkämielisenä, ja Turreen näytti tarttuneen sama mieliala, se ei enää\nhaukkunutkaan yhtä innokkaasti kuin ennen, vaistosi alakuloisena että\njotakin pahaa oli tapahtumassa.\n\nNiinpä sitten neiti Koivula vei Turren linja-autossa kotiinsa.\n\n— — Menihän se aluksi, sen ajan kuin nti Koivula, tuttu ihminen\nTurrelle oli lomalla, vaikka orjallista oli toisten tähden.\n\nKoetti tämäkin emäntä silitellä, ja toiset lapset olivat hyviä, ja\nruokaa tyrkytettiin. Mutta toiset vetivät hännästä ja riepottivat, ja\nrenkipoika murisi ja tömisti jaloillansa.\n\nNiin että kun Lissu sitten lähti taas apteekkiin ja hän jätettiin\nsinne vieraisiin, tuli haikea olo. Ketä nyt enää lähestyi, ja mitä\nne aikoivat? Ei näiden puheestakaan mitään ymmärtänyt, eikä tiennyt\nsilmistä.\n\nTurre lakkasi syömästä ja ryömi liiverin lattian alle. Jospa tulisi\nLissu vielä, ehkä tulee ja vie Turren takaisin.\n\nMutta kun ei tullut, Turrepa huiman päätöksen: lähtenyt livistämään\nkotia kohti, kymmeniä kilometrejä tuntematonta taivalta. \"Katsos nyt,\nTurre on viisaampi kuin sinä! Et sinä ikinä olisi kylää kysymättä,\ntietämättä missä oletkaan, osannut kotia; ei Turre voinut autosta\nnähdä.\"\n\n\"Vai niin! Mutta minäpä näytän että Turren pitää pois ja pitää pysyä!\"\n\nJa apteekkari tilasi yksityisauton, kun omaa ei saanut käyttää, pakkasi\nTurren kärryyn ja vei itse takaisin Koivulaan, eiköhän ota pysyäkseen.\n\nSiinä Koivulan isännän kanssa totia maistellessaan nauroivat niitä\nnaisten haluja: ei ne katso rotua ei syntyä, oli mikä piski hyvänsä,\nniinkuin tämäkin Turre, räkyttäjä. Teillä se menee, kun on pieni liike,\nmutta meillä ei käy. Meillä onkin nyt Murre, oikea hyötykoira, jota jo\nensi syksynä käytetään kallissa.\n\n\"Tervepä mieheen nyt vain, soittakaahan sitten kumminkin meidän\nmammalle mitenkä viihtyy!\"\n\nKoira! sieluton koira —, ja kumminkin Mirja-rouvan koko luonto oli\nmuuttunut, kun ei enää karvakinnas maannut iltaisin hirventafjalla\nkäppärässä eikä pannut päätään jalalle. Tohisi tuuli myöhäsyksyn\nkohta lehdettömissä puistohaavoissa, ajatteli silloin Turre-parkaa:\nmuistaakohan minua?\n\nEi hän tuohon Murreen, liian oli riehakas ja tottelematon, Turre\nnöyrä ja säyseä, vaikkakin räkytti, kun virka oli niin. Ei ollut vain\ntulemista varkaan.\n\nJoskus oli kuulevinaan kuin haukahdusta, mutta ei se ollut, kun\nfortuskasta kuunteli.\n\nTuli sitten tieto Koivulasta, että kyllähän he ovat koettaneet hyviä,\nmutta alakuloinen tahtoo vain olla; vaan eiköhän se siitä rupea\ntasaantumaan? Sitä enemmän tuli paha mieli kun apteekkari kuului\nviereisessä huoneessa kasvattavan Murrea. Inuu, inuu ja vikisee —, taas\nhihnanisku: kushaa, mammi siinä! Vähän aikaa vaiti, mutta taas alkaa\ninua ja kerran haukahtaa. Uusi isku, uusi kushaa!\n\n\"Ei, minä en viitsi tuota kuunnella!\", Mirja-rouva, ja pani radion\nsoimaan mistä sattui. Mutta sattui olemaan vain jotakin joutavaa, niin\nettä hän sen pian taas sulki, ja koetti syventyä virkkaukseensa.\n\nSilloin oli kuulevinaan haukahduksen. Mutta ei suinkaan se ollut sen\nenempää kuin ennenkään.\n\nVaan sitten kuului aivan selvästi Turren ääni ja vähän eri tavalla\nkuin tapasi vieraita haukkua, ja vielä pihan puoletta. Rouva väänsi\npihalampun palamaan ja meni katsomaan. Niin siellä onkin pimeässä,\nhyytävässä marraskuun viimassa Turre, joka heti kun on nähnyt\nemäntänsä, nostaa vähäisellä olemuksellaan äänekkään ja merkillisen\nmenon: haukkuu, vingahtelee kimeästi ja kiertää jaksonsa piiriä\npihalla. Niinkuin jossakin hengen hädässä. Mutta se onkin iloa,\nsuunnatonta iloa, joka ei tahdo lakatakaan, ja vaikka sitten todettiin\nettä ilon ilmaisu oli suoritettu viimeisillä voimilla. Apteekkarikin,\nkuultuaan jotakin rähäkkää, joutui siihen hätään nähdäkseen kuinka\nTurre vihdoin vapisten lyyhistyi Mirja-rouvan jalkain juureen,\npelkäsikö että apteekkari olisi vihainen, vai oliko niin väsynyt\nja mielenliikutuksesta jännittynyt. Lähes 40 kilometriä marraskuun\nroustikossa, kuinka monta sataatuhatta askelta, verta tuli käpälistä.\n\n\"Katso nyt sitä raukkaa!\"\n\n\"Kyllä se vielä pysyykin —.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Minä pieksän sen.\"\n\n\"Sitä sinä et tee, sydämetön!\"\n\n\"Mut sillä lailla ne pysyy!\"\n\nMutta ei apteekkari sitten enää puhunut mitään, kun sisälle päästyä\nnäki kuinka Murrekin yritti ottaa osaa Turre-poloisen kohtaloon: koki\nnuolla sen jalkaa, josta näkyi tihkuvan verta vaalealle korkkimatolle,\nkun Turre yhä väristen, paikkaa valitsematta käpertyi lepäämään\npitkästä vaelluksestaan.\n\nHetken perästä apteekkari tuli joittenkin lääkeaineitten kanssa ja\nrupesi puhdistamaan Turrea.\n\n\"So, hiljaa nyt!\"\n\nMutta ääni ei ollut yhtä äkäinen kuin ennen.\n\nTurre oli jo uskaltanut taljalle, vetäytynyt siinä käppärään\nlaastaroituine käpälineen, katseli aina tuontuostakin emäntänsä silmiin\nvielä vähän kuin pelokkain ilmein, siiloin tällöin hiljaa turisten.\n\n— Sitten seuraavana päivänä Mirja sattui oven raosta huomaamaan kun\nJuuso polvilleen laskeutuneena katseli Turren kääreeseen pantuja\njalkoja. Lopuksi hän näkyi silittävän ja taputtavan:\n\n\"Saa Turre olla, ei Turren tarvitse pois!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki on suhteellista, sekin kun ihminen tulee liikutetuksi. Niinkuin\nilmeisesti apteekkari tuolloin, ja me sitten tällöin, Turren kohtaa\nmuistaessamme.\n\nMutta se menee yli, mihinkäpä muuten jouduttaisiinkaan. Ihminen alkaa\nuudestaan uutenajussina.\n\nNe lähettivät sen Turrenkin vielä uudestaan.\n\nTurre saa makkaraa! Syö, syö, hyvää!\n\nVaan Turre ei tahtonut, haistoi hyvää palaa, mutta heitti sikseen.\nKulki, luihuili pakotettuna muutaman päivän joulun alta jouluun\nsaakka, niin juuri silloin kun oli kuusi sytytetty viimeisillä\nsäästökynttilöillä ja pikku siirtolais-Martta kiersi ympäri sormi\nsuussa kuusen koreutta katsellen, haukku alkoi kuulua oven takaa, tuttu\nääni, ja kuurainen Turre-polo ilmestyy pakkasesta.\n\nTaas ne 40 km, kuun kumossa, näkipä edes nyt.\n\nEikä Turre ollut yhtään suuttunut. Päinvastoin aivan inui innosta,\nhyppi ja hihkui: kotona taas, kotona!\n\nJa vielä, \"koska meillä on joulu!\"\n\n\n\nHARU KÄVI KOULUA\n\n\nHarakka se oli vain, kesy harakka, tämä Haru; olivat panneet sellaisen\nnimen samaan tapaan kuin kesyä variksenpoikaa ennen sanottiin Varuksi.\nMutta koulua se vain kävi sekin, sain kuulla.\n\nMeitä oli miehiä syntymäpäivillä istuskelemassa ja juteltiin\nkaikenlaisia. Sitäkin kuinka sellaiset eläimet, joita ei tavallisesti\nkesyinä pidetä, saattavat kesyyntyä kun niitä sillä lailla kohtelee.\nTiiainenkin tulee pian tuttavaksi kun sille rupeaa antamaan\nmaapähkinöitä, lentää aivan metsän puusta kämmenelle ja seuraa polulla\noksalta oksalle. Ja tuvassa tiuskuttaa tupatiiainen talven kylmän, kun\noli nelikkoloukkaalla vangittu lasten ratoksi. Kalatkin kesyyntyvät.\nNehän ne kesyyntyvätkin, moni tiesi sanoa, ja kerrottiin sitten noista\nTammisaaren säynlstä, jotka aivan ääneen pyytävät nisupullaa, vaikka\nkalan pitäisi olla mykkä. Omasta kokemuksesta tiesin että näin on\nlaita, kun kerran Wiesbadenissa minäkin niitä sikäläisiä karppeja\nsyöttelin kädestä erään vanhan miehen kanssa, joka sitten osoittautui\nolevan Tanskan kuningas Kristian IX.\n\nJa nuo Eerikki XIV:n hämähäkit vankeudessa tornikammiossa ja muut.\n\nMutta mitähän varten ne enää eivät pidä kesyjä lintuja, niinkuin ennen\nminun lapsuudessani?\n\n\"Kyllä niitä vielä on.\" Ja opettaja kertoi Harun tarinan.\n\nMäkiperälän Jukalla oli kesy harakka, niin kesy että se kulki pienen\nisäntänsä kanssa kuin koira. Olkapäällä istui ja siinä tirskautteli\nkun oikea koira tuli vastaan. Tuli kouluunkin, vaikka oli pyry ja\npakkanen, joka onkin oikein sellaisten lintujen ilmaa. Ensin Jukka\njätti sen ulos, mutta kun sen aika tuli pitkäksi ja se lensi ikkunalle\ntirkistämään mitä siellä sisällä oli, sanoivat toiset kansakoululaiset:\ntuo se luokalle! Ja niin tapahtui että kerran kun opettaja tuli\nluokalle ja aikoi ruveta soittamaan aamuvirttä, Haru istui harmoonin\npäällä ja katseli päätään kallistellen opettajaa, ehkä siitä syystä\nerityisesti ihmetellen kun opettajalla oli kultasankaiset silmälasit,\njoita se ei ollut ennen nähnyt.\n\n\"No mikäs sinä olet!\" Yleinen tirskunta alkoi. Eihän tässä\nveisaamisesta mitään tule.\n\n\"Viekäähän nyt pois se!\" Koko luokka nousee Harua kiinniottamaan,\nmutta Haru lentää ensin mustantaulun reunalle ja siitä Euroopan kartan\npäälle, joka oli ripustettu karttajalalle maantieteen tuntia varten.\nOpettaja alkaa tuskastua:\n\nSukkelaan ulos! Kenen se on; hän hoksaa että se täytyy olla kesy\nharakka. Jukka astuu silloin esiin, ja heti Haru lentää hänen olalleen,\nja niin taas ulos aidalle odottelemaan välituntia.\n\nEnää ei Haru saanut tulla luokkahuoneeseen. Mitä tässä opetuksesta\ntulee, jos tuollainen oppilas siinä päätään kallistellen hospitoi,\nopettaja aivan oikein tuumi ja sanoi.\n\nMutta vaikka ei Haru enää luokalle päässyt, piti se muuta hauskaa.\nKun sillä ei ollut eväslaukkua, lensi se päivällisaikaa odotellessaan\nopettajan puutarhaan, jossa punaiset mansikat kypsyivät. Mainiota!\nSielläpä viihtyisää oli. Oppilaat lauloivat \"Honkain keskellä\",\nniinkuin koulu olikin hongistossa, Haru kuunteli ja pisti syksyn\nsatoa poskeensa. Mutta kun opettaja kaunokirjoitustunnilla Ikkunasta\nkatsellessaan huomasi Harun hommat puutarhassa, närkästyi hän: \"Sitä ei\nsaa tuoda koululle!\"\n\n\"Mutta kun se tulee\", Jukka sanoi, \"lentää perään!\"\n\nJa Haru tuli edelleen. Vieläpä kävi niin, ja se oli Harun onnettomuus,\nettä se kerran avoimeksi jääneestä ikkunasta meni opettajan itse\nsaliin, oli siellä tutkinut ja tarkastanut ja loppujen lopuksi\npruiskauttanut hienolle, uudelle radiolle.\n\nSe oli liikaa. Oppilaitten ollessa käsityöhuoneessa toisella puolen\nrakennusta, opettaja nuhteli syreenimajassa odottelevaa harakkaa\nankarin sanoin, rupesi sitä paiskimaan puupalikoilla ja kivillä,\nkoettaen karkoittaa sen tiehensä. Mutta kun ei Jukkaa vielä ollut\nnäkynyt, ei Harukaan lähtenyt, lensi vain ulkohuonerakennuksen katolle,\njossa se oli turvassa.\n\nSilloin opettaja alkoi hautoa turmiollisia ajatuksia mielessään. Eihän\ntämä käy päinsä: Koko järjestys horjuu, ja tuollainen törkeys!\n\n\"Tule tänne Haru!\" hän eräänä päivänä, kun lapset olivat käsitöistä\npäästyään menneet toisen kautta pois, ja Haru oli jäänyt toiselle\npihalle odottamaan, \"tule tänne\", hän houkutteli omenalla Ja\nviinimarjatuokkosella. Haru tulikin eteiseen. \"Mutta\", opettaja itse\nkertoi, \"kun minä suljin ulko-oven, se nähtävästi aavisti pahaa, eikä\ntullut ottamaan mitä minä sille tarjosin.\" \"Ja niin sisukas, että\nkun sen vihdoin sain hätyytetyksi alas ulko-ovelle, josta se ei enää\nminnekään päässyt, tuo yrittää ottaa vastaan, nokkii ja raapii kuin\nvietävä. Kana alistuu paljon rauhallisemmin kohtaloonsa.\"\n\nOpettaja kertoi näin Harun viimevaiheesta. Eikä hän sitten ollut\nhennonnut sanoa Jukalle kuinka asia oli, antoi vain etsiä, hakea ja\nhuudella Harua, jota ei enää koskaan tullut Jukan olkapäälle.\n\nKun opettaja oli päättänyt kertomuksensa, kaikki tulivat hiljaisiksi.\nSeurasivat miltei välittömästi uutiset, ikävät uutiset sodasta ja\npommituksista, pahoin päin vain.\n\nMutta sitten ne antoivat iloisen levyn, ja me juttelimme pian muita,\nlystiäkin asioita.\n\n\n\nKANAINEN\n\n\n\"Metsäkanatkin ne pauhaa\", sen jokainen tiesi, mutta tiesittekö sen\nenempää tuosta metsäkanasta? Mitenkä se pauhaa ja minkä näköinenkään se\non?\n\nLuulen, että minun pitää oikein selittää. Itsekään en ole nähnyt, en\nkuullut metsäkanaa vuosikymmeniin, ovatko sen ampuneet, pyytäneet\nsukupuuttoon, vai onko muuttanut muille leveysasteille? Mutta ennen se\nnaureskeli noroilla, sellaisilla mailla, joilla oli vihantaa virpeä,\npajulammasta keväisin, taikkapa lentävää valkovillaa syksyllä, sitten\nrimpeä, hankea, aina joku kaatunut kelohonka ja niin. Siellä kun\nkuljeskelit jostakin aivan märjältä paikalta karpaloita etsimässä, niin\n— sh —! kuulit kummallisen äänen: kuka hehetti, sanonko ma honotti\nkuin Ihminen, vaikka ei se tainnut olla ihminen, olisiko ollut peikko,\nnoronhaltija?\n\n\"Hat, nak, nak!\", taas se sama ääni, vähän peloitti, metsässä kun\nsaattoi ja piti olla haltijoita, järvenrannan ja joen lumpeitten\nhaltijat tiesit Kahi-Maijan opetuksista, mutta näin kaukana et ollut\nMaijan kanssa kulkenut, ja siksi kuuntelit sykkivin sydämin mikä tuo\n\"nak, nak\" oli.\n\nMenit polkua, jonka kahdenpuolen oli korkuistasi sanajalkaa, ison kiven\npäälläkin sitä kasvoi, näytti aukeevan edessä jotakin sinikäkkärää,\nsilloin sieltä pemahti rytisevä parvi jotakin valkoruskean rikkoista,\nlensivät tohinalla jonnekin nopeaa vauhtia ja katosivat.\n\nSekö se oli \"nak, nak\"? Se, oli metsäkana eli hienosti riekko, jonka\nsanan olen vain kirjoista oppinut.\n\nNo nyt tiesit! Mitä tiesit, et mitään, eikä tässä vielä paljon mitään\nollutkaan, mutta tulee.\n\nSe näet kun riekosta tulee \"kanainen\", sanotaan meidän puolessa,\nvitivalkoinen, lumenpuhdas, että et eroita hohtavasta hangesta. Jumala\nniin laittoi, etteivät pahat voimat niinkään pääsisi ahdistamaan, ettei\nlintu-peto ilmasta, verihammas viidasta päällensä, mutta ei muistanut\nsiinä säädännässä ihmistä, josta sitten tuli sen yhtä paha, pahempi\nvainooja.\n\nKulki kanainen noroaukean, järven rantaa pajujen juuritse, mitähän\nvarten niin, en tiedä, mutta kun oli kova hanki ja vähän vitiä\npäällä, niin näkyi jälki hyvin, jäljet, sillä lintuja kulki useampia\nhangellakin yhdessä, että olisi rattoisampi, niin keksi ihminen\nmenetellä näin:\n\nTaittoi pajunoksia, pisteli niistä pensaan juurelta aukealle päin\naidan, jätti keskelle risuaitaa aukon ja toi siihen laittamansa\nhaarukan, jossa oli jouhi-, tahi kun ei ollut jouhta, hamppupaula.\nTulee tietämätön valkokanainen, yrittää aukosta, mutta tarttuu paulaan,\nkiristyy siihen, kamppailee ja kuolee. Ihminen tulee iloisena kun\nnäkee, koppaa konttiinsa ja menee pois.\n\nTuonpa minä nyt muistin, kun kuulin musiikkia soitettavan, vaikeni\nyhdellä räpäyksellä mieleeni, ensin hohtava hanki, sitten toiset\npojat, jotka kiikuttivat jaloista kanaisia ja olivat urhoollisia,\nkadehdittavan miehuullisia mielestäni. Niin, että minä 5-vuotias myös!\n\n\"Minun täytyy saada kanainen!\"\n\n\"Älä hyvä lapsi\", Kahi-Maija sanoi, \"et sinä vielä kynttää!\"\n\n\"Ei, minä tahdon, käskekää Kallen tehdä minulle paula, minä vien sen\nHaukinevan rannalle!\"\n\nEikä siinä auttanut, renki-Kallen piti punoa minulle Pökän hännästä\npaula, vuolla rantalepästä haarukka, virittää rihma siihen, ja sitten\nmentiin yhdessä viemään, minäkin isän isoilla suksilla liukasta latua,\nkokien Kallen perässä pysytellä.\n\nKalle teki risuaidan ja pani paulahaarukan. Ja sitten minä joka aamu,\nkun auringon säteet alkoivat kirkastaa maisemaa, pamppailevin sydämin\nsinne katsomaan. Mutta mitään ei ollut. Alakuloisella mielellä näin\nkuinka jäljet kääntyivät minun paulaltani poispäin, olivat kiertäneet\nrisuaitauksen.\n\nEikä siitä sitten tullut mitään, hiihtelin mitä hiihtelin. Miksikähän\ntoiset pojat, Mäkysen Jukka ja Toltin Ellu saivat tuon tuostakin, harva\nse aamu?\n\nMutta sitten tuotiin Hunnakon Hermanni, yö ja talon kulkija meille,\nniin tuli mieleeni, jos siinä Kallen paulassa oli jotakin vikaa, ja\npyysin Hermannia punomaan minulle nyt Polkan hännästä toisen paulan,\nlaittamaan haarukan ja virittämään valmiiksi, niin veisin sen taas isän\nsuksilla itse, kyllä minä jo näin kuinka risuaita tehdään, ja Hutiin\ntakoma puukkohan minulla oli tupessa.\n\nNiinpä kun seuratessani kanaisen jälkiä näin niiden johtavan sopivan\npensaan juurelle, minä siihen paula-aidan ja kamppeeni toivorikkaalla\nmielellä. Hunnakon Hermanni oli hyvä yö ja talon kulkija niinkuin\nRajalan Juhanneskin, joka minulle teki klaneetin, jospa nyt olisi onnea.\n\nEi ollut vielä huomisin, mutta kun sitä seuraavana kirkkaana\naamuna menin, niin jo matkan päästä näin, että jäljet johtivat\nsuoraan paulalleni. Mitä, olisikohan? Koetin kuin hiipiä pitkillä\nsuksillani, ja sydän alkoi lyödä nopeammin. Nousin suksiltani ja\nkahlasin juoksujalkaa hankea lähemmä: lintu oli minun paulassani,\nvalkea kanainen! Se oli yrittänyt haarukan läpi, mutta oli takertunut\njouhipaulaan, siinä pyristeilyt, raapinut hankea siivillänsä hädissään,\nkunnes vihdoin oli menehtynyt ja lumelle rauennut.\n\nNytpä ilo!\n\nMutta ei, vaikutus oli päinvastainen, tuli oudon paha olla: minun\ntähteni kaunis kanainen tähän kylmeni! Silmä oli niin säälittävällä\ntavalla kiinni, että en saattanut lintuun sattuakaan, käännyin\nkotiinpäin ja hiihtelin, korvissani kuin \"nak, nak!\", sieltä\nkotonorolta, jossa olin tuon kummallisen naurun kuullut.\n\n\"Niinkö pojun kävi?\" Kahi-Maija sanoi aivan ystävällisesti, \"mutta\neiköhän Hermanni jaksaisi hiihtää sitä hakemaan, kuolluthan se on\njokatapauksessa?\"\n\nNe söivät sitten minun pyytämäni kanaisen Heikki-eno ja tohtori\nFeodoroff isossa pöydässä, johon minun ei saanut tulla silloin kun oli\nvieraita. Kaksi raakaa miestä, Heikki-eno sattui tulemaan Aasiasta,\njossa oli sotaeverstinä ja tappanut siellä villejä, ja Feodoroff taas,\nnaapuriseurakunnan piirilääkäri, haavoitettujen häjyjen kiinnineuloja.\nHän tuli meille silloin tällöin kahden koiransa kanssa, koska jo meidän\nha’asta lähtien oli runsaasti jäniksiä, joita paukutteli ja sitten söi\nruokaryypyn kanssa, näin salin avaimen reiästä. Minullekin tuotiin\nkimpale kanaista keittiöön, koska olin sen pyytänyt, mutta annoin\nMirkulle.\n\nEnkä ole senjälkeen paulaa pannut, en kotaista, häkkärää.\n\nMutta tulkoon mainituksi myös mistä syystä koko tämä pikku juttu,\nammoin unohdettu asia, johtui mieleeni. Luulen että nyt joudun\nkirjoittamaan enemmän kuin hepreaa kaikkein useimmille muusikoillekin.\nTulin jo yllä maininneeksi että muistin kanalsen, kuultuani soittoa.\nMusiikissahan on harmonia, sointuisuus, joka jos on sopuisa, puhdas,\ntuottaa tyydytystä, vaikuttaa niinkuin kaikki kaunis, rakentavasti,\nrauhoittavasti. Mutta se voi olla vielä enemmän kuin vain viihtyisän\nkaunis, sanonko aineellisesti suloinen. Sointu voi määrätyin\nsävelsuhtein luoda aistimuksia, jotka tuovat mieleen maisemallisia\nvärinäkyjä, tavallisesta korostettuja tunneilmeitä, muutamalla\nsäveleellä siis sielullisia ailahduksia, joita tulkitsemaan tarvitaan\npaljon enemmän sanoja. Itse olen monta kertaa, omaksi huvikseni vain,\nlaulattanut kuorolla jonkin säveleen hiukkasen liian korkealle tahi\nmatalalle, ja siten antanut kuvien kulkea, mitään aavistamattomain\nkuulijain muuten vain kuunnellessa ja ohjelmalehtisiään selaillessa.\n\nNiinpä tässäkin, kun jouduin soitosta aivan toisiin.\n\nEsitti majuri Huttusen johtama soittokunta Messuhallista kiirasl.\nkiristorstaina radiossa J. S. Bachin koraalialkusoiton \"O Haupt voll\nBlut und Wunden\" (\"Pää, verin helmitetty\") erinomaisen sopusointuisesti\nja linjakkaasti, kaikinpuolin puhtaasti siis tavallisessa mielessä.\nItse olin epälukuisia kertoja soittanut sitä uruilla eri värein. Sen\nylevä vakavuus, iäisyysrauha oli tietenkin vaikuttanut aina syvän\nhiljentymisen näkymättömän, mutta lähellä olevan suuren edessä. Mutta\nkun nyt jotkin soittimet sävellyksen lopulla soittivat valittavat\nkontrapunktikuvionsa hieman vain normaalitasoa korkeammalta, se loi\nheti kuvan jostakin inhimillisestä, avuttomasta, säälittävästä, ja\nsilloin tuli yhtäkkiä vuosikymmenien unohduksesta mieleeni jäljet\nhangella, jotka menivät minun paula-aitaani kohden, ja siellä valkea\nlintu, surullisesti kiinnipainunein silmin.\n\nNo, mutta – – – Tarkoitat, että minä rienaan, tällaista vaatimattomaan\njuttuun sekoittaessani, tahi että olenko – – –?\n\nMutta minäkö sen kuvan loin? Minkä minä sille?\n\nJa toisekseen, eikö se myös ollut jonkinlainen Golgatha: pyristeli,\nkamppaili, koetti siivillään, niin että oli tullut kuoppa hankeen, ja\nsiihen sitten raukesi.\n\n— Vaikka olikin vain kanainen.\n\n\n\n\nLUONTOA\n\n\n\nSANANSAATTAJAT\n\n\nLensi lintuja lepikkoon ikkunani alla. Kokonainen liuma niitä oli,\npieniä lintuja, joita minä en tuntenut, talvelta kaljut, hennot\nleppäpensaat aivan mustana. Kuului vähän tiuskutustakin ikkunan takaa,\nja ne nokkivat, hyppivät levottomasti toiselta oksalta toiselle,\noli kuin pyry, lintupyry. Mitä ne nyt tulivat, ja mistä, juuri tänä\npäivänä, 11 p. maaliskuuta 1945? Ennen oli vain harakka ja joku varis,\nminä kun olin sen saman maiseman nähnyt jo kaksi kuukautta, vanha\nvaivainen tästä vuoteeltani, pyry ja pakkanen pitkin pimeää talvea, ja\nnyt yht’äkkiä! Mitähän lintuja todella olivat, en oikein nähnytkään\nvanhoilla silmilläni. Mutta olivat mitä olivat, mitä minun tuli sitä\ntutkia, tarvitsiko meidän olla niin läheisiä tuttavia. Pelkäävät\nmuutenkin, kun eivät voi tietää että minäkään olisin muuta kuin se\nsama joka pani paulan, kotaisen ja ampuu hiljaisessa metsässä. Siinä\nhyppikööt ja pyrähdelkööt siis tuntemattomina!\n\nMutta sen miksi ne olivat tulleet, oivalsin kun päivä yht’äkkiä tuli\npilvestä esiin ja lumihanki järvellä alkoi kimallella: _sanan toivat_,\nmistä, keitä, että talven selkä nyt oli taittunut, niin että raksahti.\n\nSe oli niiden almanakan mukaan vähän myöhemmin kuin yliopiston, mutta\ntottapahan tiesivät ne jotka taittoivat, ei yliopisto kumminkaan\ntainnut taittaakaan.\n\nJa sitten ymmärsin edelleen, että pian helisisi hopeariite, kuuluisi\nkultakulina, kun pisar pyrki rantaan avolaksona vartomaan: joko? ja\nettä hiekka pistäisi päänsä pälvestä vetääkseen auringon otsoonia ja\nkurkistaakseen: joko pian löit, lipla?\n\nJa sitten sitä mentiin aivan humahtain.\n\nSinihonka sanoi, kuin jo lauloi: hum! kun uusi tuuli puhalsi, koivikko\nkatseli punottaen ja kuusi, jonka oksaharteilta lumi- paakut alkoivat\nhaihtua enkelten eetteriin, huusi heleillä kerillään: halleluja!\nKenelle? Sille, joka sytti uuden valon, enemmän, säihkysinfonian\nuudelle, suvenkuulaalle taivaalle. Hän kun oli kultaluikullaan\npuhaltanut airutsäveleen yli suruisen, verisen maailman. Se oli ollut\nsiellä ylhäällä kuin tuhannen tuulenleyhää yhteen, sadalta sinisalolta\ntäällä alhaalla.\n\nJa oli sitten kohta kevät, perhonen ja lämmin santa, maa muhosi toukan\nkiitostaan ja aukeni umppu katsomaan: kuinka on?\n\nPienten lintujen liuma, lensitte, puuhasitte, lauloittekin, vielä\nlyhkäisin lumisävelin: tämä ainakin on, tästä tulee! Ole iloinen\nihminen, koeta olla! Kiitä, ylistä, ketä, mitä, joka meidät lähetti\njostakin tähän sinunkin rantaleppääsi, yksinäisen ikkunasi alla!\n\nJa minä vanha vaivainen kiitin, ja olin onnellinen, tämän hetken vielä.\n\n\n\nKEVÄTTERVEHDYS\n\n\nKun kaikki ympäri käy, ihminenkin on luontokappale, monesta sen näkee.\nOn senlainen kuin esim. sika, jolla ymmärretään huonoa puolta, mutta\nsaattaa olla parempaakin, joskus harvoin uskollinen kuin koira. Mutta\nmuistuttaa koiraa muussakin, minä aina- kin, olin mikä kappale hyvänsä.\nEn tiedä oliko lukijoiden joukossa ketään sellaista, jonka, kun tuli\noikein hauskaa ennen Cooperin tahi Marryat’n intiaani-, merijutuissa,\npiti yht’äkkiä mennä hakemaan kimpale ruisleipää, jos mahdollista vähän\nlampaan lihaa vielä ja piimä- eli maitokulho päälle, se nauttia välissä\nja taas jatkaa. Niin minä, ja näkyy olevan meidän bernhardilainen Turva\nsamaa maata. Kun sen tulee jostakin hyvä mieli, se heti katsomaan oliko\nluuvadissa mitään, ja ellei, haukkumaan että antakaa sessulle murua!\nSe on monta kertaa minua liikuttanut: yhtä ollaan suuren Ylisen Äijän\nedessä monissa salatuissa.\n\nKävipä minun taas tässä tuonoin kuin Turvan.\n\nYritän istua auringossa, kun se tuli monesta päivästä näkyviin,\nja oikein ystävällisenä, niin että omenapuun urpu paisui silmissä,\nniin kuulen yht’äkkiä kuikan kitattavan. Se on heleässä suvi-ilmassa\naina lystiä kuultavaa, mutta nyt huhtikuussa, kun jää vielä hauteli\nhyisiään, eikä yhtään siniviirua ollut vilkuttanut, se aivan huikaisi\nsielua, niinkuin tuo aurinko silmiä. Ettäs tulit taas, ja että sain\nvielä kuulla! Tästähän tulee täysi tosi: viheriä sarpa aallosta,\nvalkohiekka lahteen, tumma sini taivaalle, kun Ukko alkaa murahdella\njärjestystä sateeseen ja paisteeseen, että alkaa oras ajella. Terve,\nterve vain! Sinä parempi kuin Barlassinon huilu, jonka minä hopeaisen\nOrlandolle Milanosta. Kyllä- hän sekin livertää ja lirittää, mutta\nvielä parempi tämän kuikan kurkussa, kultia aivan, Jumalan kirkkaita.\n\nSattuipa vielä että miltei heti sen kilauksen päälle kuului taivaalta\n\"Kaikukohon laulu maamme!\", ja kauniimmin kuin koskaan Helsingin\nAleksanterilla, kun tultiin sitä tietä Runebergin patsaalta. Ne olivat\nkurjet! Juuri tässä Heliän paapan kohdalla, että tiesivätkin! Varmaan\nkun siinä oli kirkkokin. Suokkoo, johtaja, oli kääntänyt päätänsä:\nLitukka, vedä sinä ensin soolo, ja sitten kun minä sanon, kaikki!\n\nKiitos veikot! paappa lähettää terveisensä, vanha kuorokenraali.\n\nJa niin hyvässä äänessä, ei yhtään yskää, vaikka täällä alhaalla vielä\naivan hyhmäinen henki!\n\nKurkiaura! niinkuin vaon auki vainioonkin jyvän nousta, tähkän\ntuoksua. Taisipa laulunne riemulle remahtaa siksikin kun täällä hiljaa,\nsiellä etelämpänä suuri surkeus, sydämen särkevyys; näitte, kuulitte.\n\n\"Ei missään niin kaunista kuin Suomen taivaan alla\", Rahkonen se taisi\nniin laulaa sanoiksi, tämä kurkein kuoro siihen paremman sävelen kuin\nkukaan muu, Mannerheimin hopeatorvin.\n\nSilloinpa en enää malttanut: ei, täytyy saada jotakin tomuolemukseensa,\nyli Cooperin koikkuivat lystisti.\n\nLasi teetä ja pala oikeaa sokeria, vaikka kiven sisästä!\n\nKansalainen, miksi menet \"istumaan\", kun jotakin innostuttavaa on\ntapahtunut? Panitko merkille? Sama tässä, Turvalla, minulla, taisi\nolla _meillä_, toinen vain tahtoo \"kovaa\", me miedompaa, oli hyvä\nsiitäkin.\n\nTurva katsoo puoleesi, iloitsee kun tulit vielä, isoviisas. Taisi olla\nSinullakin isoisensa, sepä juuri, joka pani päivän niin paista- maan\nettä lintua laulatti näin.\n\nJa sinuako vain nauratti, vieras mies, sinua jolla silinteri ja\nhopeapää keppi? Pilkaksi —. Kuunnella tässä kurkeja ja kuikan\nkilatuksia yhden työtätekevän! Oo, ja tämänhän olisi voinut runopuheena\nsanoa niin kauniisti, värsynä aivan.\n\nSano pois!\n\nMinä sanoin vain minkä vähäisyydessäni näin tunsin kun soitelivat\nsiinnoissa virsiään, että talven tuimasta tuli Jumalan kunnian taas\nniin kaunis, suven suloinen ylistys.\n\n\n\nTUKKIEN LAULU\n\n\nEi ole pitkiin aikoihin, vuosikausiin kuulunut, kun ovat olleet nämä\nkauheat vuodet. Se oli hauskaa musiikkia ennen, kun sai päivä rauhassa\npaistaa, vesi vilaata kirkkaassa kilossa, kurki koikkua korkealla,\nkoko luomakunta, kuinka ma sanon, laulaa kiitos- virttä olemisensa\nilosta. Sitäpä virttä myötäili tämä tukkien laulu, joka oli sitä, kun\nne vierittivät suuresta, keltaisesta kelokasasta puita alas laineille\nja lauttaan, ja kun ne sitten kolahtivat, kumahtelivat toisiinsa,\nniin siitä tuli säihkyvälle keväälle kaunis säestys, kuin kellojen\nlaulu ikään. Vaikkapa vain puukellonkin.\n\nTulepa katsomaan ja kuulemaan sitä!\n\n— Siirrymme salolle, humisevalle salokankaalle, jossa kello oli kahden\nsalskean hongan välissä, iso hirrenkatkioin, jota heilutettiin\nvipuvarteen kiinnitetyllä vitsasvetimellä. Iso puuvasara löi paukahteli\nhirren heiluessa sen kylkeen niin että korpi kajasi kauas, ratoksi\nmetsolle ja kuusen latvassa kuuntelevalle koppelolle. Ratoksi myös\nLiinukka-Jukalle ja niille toisille, Kätkän Kaapoolle ja Laukoolan\nLissulle, jotka nokisina naamaltaan kohentelivat kiiluvia miilusysiä\nkun sininen, tuoksuva tervassavu nousi mustalta kummulta, kadotakseen\nkuusikkoon. Siinäpä, pitkän päivän ja yksinäisen hämäryön kuluksi\nJukka miilun kiilussa soitteli puu- kelloa. Alitajussaan hän soitti\nkiitosvirttä hänkin siitä että oli, ja että tuli, miehiseksi mieheksi\nnäet pian poikainen maailman maantielle, se kohotti ja nostatti\nniinkuin suvi ruohon, kedon kukan kasvamaan.\n\nNiin yksinkertainen oli korvenvirsi, urkusäestyksineen kyllä sille\nJukan vasaranpaukkeelle, ja se saattoi olla soma, aivan su- loinen\nsuhina, joka elätti sen henkeä, joka ymmärsi.\n\nSamassa skaalassa, samoin soinnuin tämä kelomäki tuolla toisella\nrannalla puheli, se oli saman korven helkettä, samojen tuulten humua,\nsamoin se nostatti, hyvän toivon toi joka kerta.\n\nVaan kun ei ollut kuuteen vuoteen metsän kulta kulkenut, ei sahat\nsoineet, runonnut lautta lahdella, sota vain, murha, hirmu ja\ntulihelvetti, miljoonat menehtyneet, sydämet vajonneet syvempään kuin\nsuru, kuinkapa silloin tukkikaan lauloi!\n\nVaan nyt sitä raikkaammin, sytyttävämmin, kuin päiväkin heleältä\nlaelta, nyt, kun demokratian voitto ja vapaus on julistettu, uusi\nelämä, uusi, iloinen maailma alkoi — —, niin sitä.\n\n— Mitä nyt! — meni mielessäsi molliin se laulu, kuin pilveen paiste. Se\nkun tuo tukki, alastomaksi karsittu, kuin joka oksa toivoa pois, hyppää\nhelkähtäen lauttaan, lautta lipuu majesteetillisena pois, eihän se\nollutkaan kuin valhe! Ei elo, kuolema oli. Mihin se menee? Saha soi,\nlaudat paukahtelevat, mutta ei ne enää heleästi, salon sävelellä,\nlangennut on ääni —; niistä tuli kuoleman puita, arkuiksi joillekin,\njoita aina on, mutta joita nyt oli paljon enemmän.\n\n\"No no, hengitä nousevan pursun aamua, reipastu ja kuule, se on\npahahenki joka surettaa!\" kuikka näin kilasi sielullesi, ja sinä\najattelit taas: Mutta on se sittenkin somaa tuo soitto, kuin metso\nlatvasta kuuntelet noita kelojen kelloja. Uusi maailma! Taisi se niin\nolla: uusi elo, vanhat menneet, niin se on! Hyy hävisi, lehto lauloi,\nraunio kasvoi kukkasia. Oraan viheriäkin katseli niin kauniisti\nruskealta vainiolta punatuvan takaa.\n\nPraecedentia abierunt!\n\nPuhalluttaa Ukko Ylinen vielä kauniimman soiton kuin tämä tukkien\nlaulu: Oikeus, laske sisään surevien hiljainen saatto, julista: Eijaa,\nkirkastukaa sielut, säihkykää, uusi on päivä, siellä alhaallakin, uni\noli vain, ja on mennyt. Se soi kuin tuo heleä kelo- kellojen laulu\nsinistä vettä pitkin, sata, tuhat kertaa kauniimmin vain, ja sytytti\nsydämet kirkkaampaan kiitokseen kuin tämä suloisen huomenen väike.\n\n— — Ha ha ha, houkkapolka! Niinkö luulet? -- -- --\n\n\"Abi male! Anna minä ainakin ajatte le n!\" sinä torjut. \"Nlinkauan kuin\njaksan, en jaksa paljon enää.\"\n\n— Alkoivat vierittää veteen uudessa paikassa vielä uutta lauttaa, ja\nkyllä se oli kaunista.\n\nJospa tosiaan sittenkin! Kuluu ihania vuosia sitten kun me olemme\nmenneet, tulee toinen tähän rantaleppään ja kuuntelee. Ei tiedä\nonnellinen että on ollut syvempi kuin suru, että oli ollut miljoonia,\njotka olivat unohtaneet mikä oli onni, ei havaitse ajatella että\nlautta niitä lautoja, kuuntelee vain tukkien heleää korpilaulua,\nihastuu ja tulee uudestaan kun kuovi ilmoittaa.\n\n\"Sen ajan, ennenkö taas\" —. Uusia kauheita vuosia, uusia tuomioita,\nlauttoja, lautoja -- -- se sanoi, joka nauroi.\n\nEtkä Jaksanut enää ajatella vastaan.\n\n\n\nKUVAAJA\n\n\nSanottiin ennen sellaista maalaria, joka osasi muutakin kuin sileää\npintaa, kansan kielenkäytössä _kuvaajaksi_, \"taiteilija\"- nimeä kun\nvielä ei oltu keksitty. Kuvaaja teki seiniin, kattoihin kiemuroita,\ntulta syökseviä lohikäärmeitä rekien periin, yhtä jos toista, ei\nvähiten ja arvottomimmin ihmeellisiä fantasiakirkkoja ja koruja\nihmisten hautapaaluihin, kauniiksi muistoksi suku- polven ajaksi.\nSitten ne lahosivat, kaatuivat ja joutuivat häviön teille. On lisättävä\nettä nämä kuvaajat olivat tavallisesti maalaisia kunnianmiehlä, ei sen\najan kisälliretaleita, jotka kävivät järjestään laveaa tietä.\n\nJa kun nämä kuvaajamiehet kaikinpuolin ja kaikessa siis olivat vain\nkotona oppinutta koulunkäymätöntä linjaa, niin sitä niinkuin kunnioitti\nheitä enemmän siltäkin kannalta, oli näkevinään siinä kuin Jumalan\nsormen jäljet, jos mitä saivat somaa syntymään. On arvoja ulkopuolella\nAteneumin ja Teknillisen korkeakoulun, henki leyhäyttelee tuota tätä\nohi papereitten ja kuvakirjojen.\n\nMonta kertaa olin pieniä tällaisia ajatuksia elätellyt, varsinkin\nkatsellessani kuvaajan asemaisten kansanmiesten tekemiä oikeita\nkirkkoja ja tapuleita, joitahan, ainakin korjailtuja raismeita,\nSuomenmaa on vielä puolillaan. Siinä kuljetti kirvestä kuin\nkorkeampi näkymätön käsi, ei se noin omasta pettupäästä, tuli joskus\najatelleeksi, ja että oli se erityinen mielisuosio meille, kun\nsellaista saatiin toimeksi.\n\nSitäkin, joka seisoi kohdallaan sinään, sateli eli paistoi, siinä ja\nsiinä tavallisessa olovalaistuksessa kuin käsin käänneltävänä.\n\n_Sitäkin_, sanoin. Mitäpä muuta kuin sitä mikä oli? Minä tarkoitan\nkun ylikuvaaja joskus puuttui asiaan ja teki tehtyyn vielä vähän\n_lisää_.\n\nSenkin kun puetti torppari Häggbladin tapulin ja talokas Antti Hakolan\nkirkon uudeksivuodeksi 1945 juhlapukuun, jolla olisi hämmästyttänyt\nPathmolaista. Se näet edesmennyt Häggblad oli omin päin, siitä\nkuvaajapäästään, suunnitellut tuon tapulinhahmon, josta Armas\nLindgren, taitoniekka, tietoniekka sanoi että se kuuluu maailman\nmonumenttaalirakennusten joukkoon, sitä oli sitten koloroinut väreihin\nvähän perästäpäin muu kuvaaja, myös jostakin muuta matalaa korkeammasta\nhengestä, niin että tuli ihana ilmestys Herran kirkkaassa päivässä.\nMutta vaikka muoto haasteli jaloja silloin, värit vilkkui kauneitaan,\npallot kultaiset paistoi, se oli vain vähän, ihmisen kättä, sen\nrinnalla kun Ukko ylhäinen, Luojan sormilla somilla sen puetti.\n\nTämän hän teki:\n\nEnsiksi hän sytytti tähdet tuikkamaan, otavaisen ylinnä, että huuru\nhohtelisi keltaisen tapulin päärlyseinillä. Sitä kimmelleikkiä\nvalkoisen, mustan, tummansinisen ja kullan välillä kuu katseli\nsinitaivaalta, myös _sini_ —, vaikka yö oli, mutta oli sellainen sini\nkuin enkelten laulu tallin yllä, sinervä, utukatseinen, että juuri\nsiniseksi sanoa. Pani sitten synkät kuuset kuin kuoleman muistuttajaksi\nsiihen lähelle, josta oli nyt sata vuotta kuljettu läpi lepomultiin,\nja jossa tapulin ovessa oli mustankirjava tyhjä tammipelin lauta:\npeli lopussa! Sitä kuusen tummaa siluettia vienonsi huurukoivulla,\n— koivuilla, sillä niitä tikitti useampia, kuin enkeleitä pitkältä\nlennolta levähtämässä, tulleet tuomaan Herran helyn nukkuville\nsieluille kuin tinavirkistykseksi, kun oli uusi vuosi.\n\nSitten Hakolan ristikirkon syvä, suloisen synkkä puna, tässä kuun\nkoitteessa kuin hymyävä, vaikka oli nuhteen ja kurituksen kartano.\nMutta kun oli vielä maassa mielisuosio. Sitä lumisen valkokaton\nsiipikeila kuin suhahti, hyväksi tahdoksi täällä yksin kulkijalle.\nHakolankin sana sieltä kaukaa, jonne meni siksi ikuisekseen, kun\nkuparikukon oli ehtinyt panna päälle.\n\nJa nämä sankariristit seppeleineen tähän samaan, ja muu, harmaa\nmuisto lahomaalta, kaikki samassa psalmissa, Toini-Maijakin, itse\nkuvaaja, vilkuttaa marmorikiveltänsä, kun kuu säihkytti siihen\nsäteensä, ja Sutimanni suuren kuusen alta, kulkivat, vaelsivat liitona,\näänettä niinkuin ne tapaa eräinä öinä. Nyt ainakin, katso- massa\nkun ylikuvaaja kirkasti kirkon, taiteli tapulin tällaiseksi. Ja oli\nnähtävä. Ei Sanan kristallivirta, kultaomena kauniimpi. Ei tuhannen,\nkymmenentuhatta tätä, tätä säihkyä, kimmelsineä, hangenhohtoa,\ntemppelin ristirauhaan, tapulin toiviolauluun sille jonka pois pitää,\nmuuta _sinä yksi_, ylikuvaaja, korkeasta kädestäsi.\n\nSiitä heikko halleluja paukkuvassa pakkasyössä!\n\nKuortaneen kirkkomaalla uudenvuodenyönä 1944—45.\n\n\n\nMUKANA\n\n\nAika hauskan näköinen tuo Martikkalan hautakappeli; vaikka mikäpä\nkappeli se oikeastaan on, pienoinen puuaitta kirkonmaalla, mutta se on\nsuhdakas, se punottaa kauniisti ja siinä on tervattu, ruskeansointuinen\npaanukatto. Siellä etelänpänähän niillä on aatelisilla kivikappelit\nvaakunoineen, tämä vain näin porvarillinen, joskohta herrasväen, eihän\ntalonpoikainen kansa hautakappeleita ole käyttänyt muutakuin jotkut\nrusthollarit myöhemmällä ajalla herrain esimerkin mukaan.\n\nMartikkalan! Mutta ei se suku kyllä Martikkala ollut, talo vain, jossa\nniitä tänne haudattuja ennen asui. Itse olivat Marrick’eja, joka nimi\nvieläkin seisoi kappelin oven päällä kivilaattaan hakattuna, Martikkala\nkoskahan tullut, ennenkuin tämä herrassuku siihen sijoittuikaan.\n\nNiin, se kappeli oli nähdä kaunis, niinkuin luhtalatokin saattaa olla\njoskus niin viimeisen piirron suhdakas, ettei sitä joka arkkitehti saa.\nJa kun punaväri oli todella tällä kertaa aivan laulava, hymisi hiljaa\nkuin C-mollissa olevinaan, siis tavallista falunia tummempi, mutta\njoka silti heleni auringon lämpimästi paistaessa varsin suloiseksi,\nettei ollut kuolemasta mitään ajatusta, päin- vastoin hauta-aitta oli\nkuin muukin aitta, jonka ovesta ilmestyi punaposkinen olento, joka\neli, ja hymyili auringolle, kun käki kukkui aamulla. Kun oli vähän\nmatkan päästä kiviaidan takaa ohi- kulkija sen kappelin monta monta\nkertaa nähnyt, niin mitäpä siitä enää. Mutta sitten kun tuli sen\nsurkean, rämpsyisen takatalvi- kesän jälkeen tämä ihana suvi, aivan\nparatiisisuvi, niin kappelin seinustalle, lännen puolelle ilmestyi\norjanruusuja. Oliko ollut muinakin kesinä, ainakaan ei kulkija\nmuistanut. Sehän kyllä sopi, kun tarkemmin ajatteli: orjantappura\nja piikkivitsat! Miksei se kävisi, muistoksi ja vertauskuvaksi, oli\nkuka oli! Niin se kumminkin oli ollut enimmäkseen. Niin että nuo\nvaaleat orjanruusut näyttivät varsin kauniilta tuota laulavaa aitan\nseinää vasten: aitta alttoa, orjanruusu sopraanoa: \"O arma barn,\nhvad du är blind\" —; minä siihen heti! Pihlaja siinä oli aina ollut.\nMutta kun niitä kukkia on niin paljon, ja varsinkin tänä kesänä oli,\nniin ei ollut niihin kiinnittänyt huomiota, kaikkialla kun tuoksui ja\npääskyset sirittelivät. Nyt kumminkin, kun orjanruusut sillä lailla\nhymyilivät kokonaisuuden leppeässä länsisoinnussa, niin kiipesipä\nkulkija lyhyyden vuoksi kiviaidan yli ja meni katsomaan. Hän havaitsi\nsilloin noiden pihjalainkin erikoisuuden. Kukat oli jo menneet, kun\noli kerran auennut orjanruusu, mutta oli muuta mukavaa. Niin, en tiedä\nniin mukavaa, mutta tuli sanotuksi. Vanhoja pihlajia kaksi, ja sitten\npienempiä raikkaita vesoja. Nuo kaksi hyvin vanhaa, naavaisia ja\nlahoränsteisiä.\n\nMutta sehän onkin Martikkalan herra, ja tuo toinen sen poika, molemmat\npitkäpartaisia, jonka kulkijakin vielä muisti lapsuudestaan. Vähän\nkyllä vain sitä vanhempaa, mutta tämän nuoremman pitkäparran\narkun kannenkin kiinni veisannut. Somaa —; niin taas taisi tulla\nsopimattomasti, mutta kun se todella oli somaa, niin että kulkija\nistahti maahan ja rupesi muistelemaan. Niitä kaikkia: silkkifastereita,\nkalotti-isoäitiä, täällä kepeäjalkainen Esteri, olkihatussaan juuri\ntuon orjanruusun värisiä nauhoja kaksi liehui, pappilan Eeva,\nmustahattu ja sininauha, yhtä sininen silmä kuin ruiskukka. Hän se\njuuri lauloi sopraanoa, kuin kultaa, kun puutarhassa istuttiin ja\nleikittiin syreenin tuoksussa tuota \"O arma barn hvad du är blind,\nsom ej kan se den gyllne ring\", \"sokea, kun et näe sormusta\" — oltiin\nsormuskätköisillä, tahi \"kätken kiveä, sotken savea\". Ja Esteri sitten,\nMartikkalan Esteri punaista alttoa. Oli suuri puutarha, kaikenlaista\nkukkaa, tuoksua, omenapuut valkeina, syreenimaja sininen, humala, tee\nja sokeri- leipää. Siinä punaisella sannalla leskeä, huutoja iloisin\näänin —. Niin avaa Vähänpuolen harmaan rakennuksen vinttikamarissa\nikkunan kalterin takaa olento, ja möyhkäisee. Hänkin pitkäpartainen,\nniinkuin tässä talossa nähtävästi kaikki, joilla partaa on. Setä\nSamuel, setä Samuel! — ja leikki lakkaa. Se oli vanhan pappilan\nhullu Samuel, seonnut runoniekka, joka oli Martikkalan vähälle\npuolelle siirretty, kun vanha rovasti oli kuollut ja Samuelin sisar oli\nMartikkalassa emäntänä. Siellä harmaassa vinttikama- rissa kalterin\ntakana hänkin harmaantunut ja parroittunut. Niin- kuin kummitus\nmuinaisilta ajoilta, kun rakennuksenkin päädyssä seisoi vuosiluku 1555.\n\nOliko setä Samuel sittenkin ehkä tuo toinen lahopihlaja tuossa\nseinustalla? Sopisi; katkenneet oksat törröttävät, ja naavaa —.\nKulkijasta näet alkaa näyttää siltä kuin nämä kaikki puut ja kukkaset\nolisivat jotakin sieltä Martikkalasta, jossa nyt ei enää ole mitään. Ei\nkannata talonpojan pitää joutavaa rappiomaata niin suurta alaa, oikea\nsyötävä asiallisempi. Siksi puut, pensaat poikki, auralla ylös, ja nyt\nlainehtii leipä, kukkii kaunis peruna. Hyvä kyllä, sehän on sotavuosina\nnähty! Ja kun siihen puutarhan reunoille jäi kumminkin jokin komea\nkuusi, olihan siinä huminaa ratoksi.\n\nMutta, en tiedä, tähän hautakappelin vierelle tuli tähänkin\nkuin puutarha. Siinä nyt nuo orjanruusut ylinnä, mutta sitten\nkuin jättiläis-hiirenhernettä, kelloa kahdenlaista, patulaa ja\nrotundifoliaa, pientä valkoista tähtikukkaa, kolmiparista\npapinpojan kaulusta, kulkija ei enää muista nimeäkään, Martikkalan\nkyttyräselkäistä Lauri-poikaa, joka kuoli nuorena. On sitten vaarainta,\ntulevaa rusovaarainta aivan ympäri kappelin, pari nuorta tuomea,\nmuuta ruohoa, ja — olipa unohtua — valko- ja sinipolemoniumia,\nparasollimamsellia tietä pitkin, ilmetty Laura-fasteri, joka oli\nkäynyt kouluakin, ja kirjoitti aina viheriällä musteella, niinkuin\nnämä yrtit nyt tässä, sinisten, punaisten parasollikukkien varsina.\n\nSiinäpä todella herbarium!\n\nKulkija istui ja kummeksi.\n\nEi ollut tiennyt, että nämäkin tällä lailla mukana, hiekkaan vain,\nniinkuin toisetkin. Että koira, aina kuolemaan, väen perässä, ynisee\npitkän pakoajan päätyttyä lehmäkin ystävällisesti ja nuolee, mutta\nettä nämä, tuulen teitä, kenenkään kylvämättä, tänne kauniisti\nsointuvan puna-aitan ympärille, kuusen alle, partapihlajan alle,\nvaaraimen, ja vielä raikkaan katajan — tietysti: katajan- hako kun\nniin monesti rätisi savu-ukkoa korvaten Martikkalan rococo-salissa\nennenkuin vieraita saapui. Mutta tulivat. Ja siinä nyt kuin kissa\nhiljaa kehräävät lämpimässä kilossa. Kun ei itse Mirkku lähtenyt,\nvaikka ne muut. Hiiviskeli vain tien ohessa odotellen koska tulisi\nLaura-fasteri, punanauhainen Esteri-neiti, että saisi syöstä helmasta\nkiinni ja yllättää. Mutta ei tullut. Täällä ovat, ja kulkijan täytyy\ntunnustaa, kauniissa muistossa.\n\n\n\nPYRY PYRMÄHINEN\n\n\nPyry pyrmähinen! — aivan eteläpohjalaisen loihdun luvuin sanottu —\nsinä, joka huiskit minun mäntyni, kuuseni heiluvilla oksilla ikkunan\nalla, punariippaleppäni talviraismeisilla jäsenillä, vieläkö sinusta\nolisi mitään sanomista, vaikka minä jo niin paljon ennen.\n\nMutta kun sinä olet kuin iäinen, aina uusin muodoin, yhtä terhakas,\ntuittuinen! — Miksi sinä oikeastaan olet, miksi ei tai- vahan ilma saa\nolla alallansa?\n\nMinkähän olet näköinen kasvoiltasi, äänesi kyllä tunnen? Te ette\nnykyajan kansa tiedä pyryn ääntä, kun on kaikki uudenajan mukavat\nmenot, ei paperiakaan enää ikkunarakojen päällä. Kun valvoit ennen\nyön yksinäisyydessä, mitä mahdoit valvoa, ajattelitko tulevaisen\ntaivasta, jolla ei yhtään tähteä, ajattelitko olemistasi, mitävarten\nollenkaan olit, pyry puhaltaa paperiin ilkeän ulvonnan, sähähtää\näkäisenä ikkunaruudulle.\n\nTuntuu silloin kuin olisi paras vaipua kuten metsän Aapeli kokonaan\nryöpyn alle, ettei sauvaakaan näkyviin.\n\nLöi seinäkello samalla yhtä kaamean lyöntinsä. Menoksesi, ei sinulla\npaikkaa niiden auringon alla —.\n\n— — Mutta älä vielä! Aamulla ihana hiljaisuus ja uuden päivän\npunasinisen metsän rannasta. Mikäs tässä ollessa, naurussa koko\nmaailman suu! Ei sitä niin vain pyry pyrmää! Sinä vielä, minä\nnimittäin, jonka esi-isä Orjalan Erkki itse pyrmäsi pyryn, isä- Pyryn,\nminun täytyy sanoa isoisä-Pyryn v. 1719 Norjan tuntureilla: ei korvan\nlehteä saanut rymä ryöstetyksi!\n\nPelkäsitkö, sellainen mies pyrypeikkoa, vaikka näit kuinka\nKaikkivaltiaan säde sen karkoitti ja lumikristalli hohti rauhaa!\n\nOlitko unohtanut kuinka isät lauloivat ennen vanhasta virsi- kirjasta:\n\n    Jo joudui päivä armas\n    ehtooll, me rukoilem\n    etts Herra Jesu rakas\n    tääll pysyt tykönäm,\n    meill usko vahva suo,\n    ja varjel aina meitä,\n    kans vaarois peikold peitä,\n    meill makia lepo tuo!\n\nMutta kun se aina tuli, ja olit isolapsi —.\n\nAnnoit tulla! Sanoivathan ne lukukirjassakin: raikkautta siinä vain\non, puna poskelle ja silmät palaa, uhmaa, käy päin sitä, jos olet mies\nmieleltäsi!\n\nArjyipä siis, soi sihisten ruudun takana, teuhasi siellä pimeydessä,\nmene ulos menollesi, ponnista umpea hankea huulet tiukassa vääjäämättä!\nRyskyi, tohisi, oksat katkeili päällesi pudoten, ulvoipa susi\nlapsuutesi muistossa, niinkuin ne vielä jotkut ystävät sieltä, älä\nange, sisu suistaa pyrmähisimmän pyryn!\n\nEi, huutakaa pois vain puolestani varis, harakka ja kirjonärhi, te\nminun kohtalolintuni, antakaa tulla käreistä kurkuistanne eläköön!\npyrylle sieltä lumisen hongan oksalta. Hyvä se on, ja hyvä että täällä,\nettei enää siellä!\n\nSitä kun joskus ajatteli pyryn puhaltaessa sitäkin kun päivä nousi\npunaisna kristallirannalla, seisoi rauhallisna lasinen meri ja\nkultalinnut lauloi.\n\n\n\nLEHTONEN\n\n\n    \"— — — Keittäjä, Taavetti Lehtonen, tavattiin itse teossa — —.\"\n\n    (\"Patajärven Sanomat\", 21/9 1944.)\n\nLehto! Lehtonen —! Mikä kuvien vilinä! Putki, ihana kruunupää putki,\nmansikka, haavan havina ja pajulampaan silkkisuhu, kun etelän\nleyhä tuli. Ja vaikka sisiliskon poikanen ilmestyi vuokkosalistaan\npieksullesi, sekin siellä lehdossa kuin karitsa tiikerille viimeisenä\npäivänä, ystävä, hupulainen. Ja kun sitten jos vielä vesi vilkutti\nsinistä silmää, aivan aaltojärvi, taikkapa vaikka tummakatsantoinen\npuro vain, keltavehoineen, siinä, minä muistan, ohella aivan ilmetty\nLeena, Lissu, Maijakreeta täältä virsikirjamaailmasta punahuivineen,\n— huulineen, ja te toiset, Mallu, Ursa, Kerttu sieltä etäämpää\nutuhileestä, kalvaampina, mutta teidänkin suut hymyten.\n\nTässäpä olomuotomme suurin ihanuus, sielumme korkein koho- kohta\nmenevässä maallisessa. Keltainen koivulehto, punainen pihlajalehto,\ntuohi valkea, tuomi, itse vaate valkea, kuin Ilmestys- kirjassa,\naivina, virsu ja sininen savu —: tulen henkeen ja muistan kun ne ennen\nuhrasivat Ukolle, kädet nousivat, kumartelivat ja hymisi lehtolaulu.\nIlmankos ne juuri lehtoon tuoltapuolen Väinämöisen, lehtoon,\nniinpaljonkuin pyhään, pöhään, Bohuun, mistä- hän olivat oppineet tuon\njumaluuden. Tekivät sinne temppeleitäkin, paavi Calixtus sanoo,\nsalvoivat piiluillaan, pihkantuoksuisen majan, kun olivat tuoneet\nhongat humisevalta nummelta, Itse lehdossa kun ei ollut, eikä olisi\nsopinut raiskata, vaikka olisi ollut. Sitten kumarsivat ja savuttivat\nkiiluvia tuliaan niinkuin me vielä pääsiäislauantain riitteessä.\n\n_Puhdas_ rauhaisa lehto —. Pax! tiiainen —, lux, sinä geranium,\ntuoksuva taraxacum —.\n\n— — — Äääääh! — hräääh!\n\nMitä nyt?\n\n-- -- -- -- -- --\n\nTuli Lehtonen, Ihminen. Tästä nyttestä, mutta ei enää valkokauhtanassa\neikä kohotetuin käsin, räähkä oli takki, sama lakki, räähkät\nsavisaappaat, ei juhlavirsuja kuin tanosävelin, simapillein salolta\nsyvältä. Toi kattilan. Nousi sieltäkin sini- savu, mutta ei Ukolle,\nYlis-Ukolle, alavaitse mateli kuin Kainin kytömys. Sinä kalliisti\nlunastettu, toinen Päistärä, se joka leppä- lehtoon kessusaunansa,\nkirkasta pisaraa tänne pihistämään! Häpee putki puolestasi,\nkruunupää, lymyy lisko salasoppeensa kun tulet risuja ryskyttäen; et\nymmärtänyt itse. Miksi sinun piti olla Lehtonen, sinun tuoksahtavan\ntalmasilmän, kun itse lehto on suven sulolemua, kirkkain vuokon,\ntähtimön silmin?\n\nPoika raukka! Kansa raukka, joka niin karvaan perään! Ojaan, alhoon,\nrapakkoon, louheen, sinne pian jäädäksesikin —. Eikö paremmin\nexcelsior, kanssaveli!\n\nMutta anna hyvä Luoja päiväsi silti paistaa tähän leppeään lehtoon,\njoka on kuin tuulikannel, kun läntinen hengittelee. Katso näidenkin\nhairahtuneitten puoleen, ja että vielä pianaikaa selviäisivät\nsumennuksestaan! Kun ei siinä ihmisapu auta, tuimin tuomio.\n\nEttei tarvitsisi pahanlykyn linnun kuin hornahisen harakkana lentää\nheilulehvälle muistoansa nauramaan. Piipittäisi vain pieni lintu\nvienosti.\n\nLue, Taavetti Lehtonen, kun olet vapaalla jalalla, tämä epistola, Ja\ntule tuntoon, kun sinulle on annettu niin kaunis nimi, niin kauniista!\n\n\n\nKULTAA TIMANTTIA\n\n\nSoi korealta syntiselle pyydölle, niitä kun halaa harva se ihminen,\nsynkkään hornaan, heleään helvettiin asti vetää toisia. Mutta saattaa\nse olla kaunistakin, ehkäpä oli ohella jopa sielu välistä, kun hohtivat\noikeassa asiassa.\n\nRaamattukin puhuu kullasta ja kalleista kivistä. Voisivatko olla aivan\nJumalan kunniaksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli punakirkko putoavassa lauhassa lumessa, kaunis paanu- kuvio iloitsi\nleppeässä kirjopukeessaan, oli keltainen, maailman kaunein tapuli, ja\nsen uukkongin, läpikäytävän ovi auki. Menin sinne: Kristus ristillä,\nMaria ja Maria Magdalena ristin juurella, yön synkkä sini, josta ruskea\npahuuden kaupunki takaa katsoo temppeleineen. Tänne nostaneet pois\ntieltä vanhan alttaritaulun.\n\nKen toi kerran ehkä Saksasta saaliikseen, joutui kuva erämaan\nypö yksinäisyyteen tervakourain katseltavaksi unimielissään, kun\nsaarnattiin kaksi, kolme tuntia. Olivat sitä joskus siirrellessään\nkirkosta kirkkoon pahoin kolhineet, Kristuksen viihdyttävimmän\nrauhan kasvotkin miltei kokonaan tärvelleet, mutta jäi Marian yksi ja\nMagdalenan kaksi silmää katsomaan vielä tämän nykyajan menon mukaan,\nkun tulivat joskus arkkuineen siihen uukkongin eteen kaikuvalle\nkivilattialle.\n\nMagdalenan silmät saivat ollakin ylimalkaisemmat, enemmän syrjähenkilö\nkun oli, mutta Maria katseli niin rauhoittavan, turvaavan suloisesti,\nettä halusi tulla lapseksi taas, saada tämän armaan äidin kädestä\nlämpimän maitotilkkansa, leipäkannikkansa, siihen varjelukseen pimeän\nyön peikolta. Kuljetitko Isä itse tuntemattoman tekijän kättä?\n\nTe hyvät henget siinä edessäni uukkongin koleassa talvi-ilmassa!\nSinäkin, paimen paras, niin että vaikka kuolisin itse, pehmeäänpä, kuin\nniityn nukkavillaan pääsisin, siinä soutaa suuria salamaailmoita yhä\nihanampiin. Sillä tavoin on pääsi painunut rauenneelle rinnalle.\n\nOli ollut kuunsirpin kirpeitä päiviä, niin että täällä uukkongissa\noli syttynyt timantteja tuon kuolleen kunniaksi, huuruhelmiä pahuuden\nkaupunginkin muureihin, kuin anteeksiantavia lempeän tähden tuikkeita.\nJa Marian sinihame! Kuinka säihkyi, niin että olisi itse Ilmestyskirjan\nJohannes ihmetellyt. Tämän etelän tumman taivaan ylle meidän viluina\ntähtikynttilöinä, mutta hyvää toivottaen!\n\nEijaa laulamme, te kaksi sopraanoa ja alttoa, minä lakin päästäni\nja koetan bassoa ajatella tässä ihmeellisessä pyhässä paikassa,\npäärlyloistoIle ja sen hyviksi, joka nukkuu kuin tämä luminen, virven\nvärähtämätön maailma, jonka rauhan hän rakensi.\n\n— Ulosmentyäni käännyn vielä katsomaan näiden kolmen hiljaista\nasuntoa, niin havaitsin hupaiset kultapallot viirien juurella, alempana\npienet ja aivan huippuviirin juurella ison. Jumalanko kunniaksi?\nNäinköhän? Ihmisten turhamaisuutta, että loistaisi komeasti, kun\ntullaan suviaamuna veneillä kirkkoon!\n\nMutta saattoivatpa ne vielä veden peilistä kimaltaen jollekin tulijalle\npaistaa näin:\n\nKun tuokin tapuli kerran muuttuu siksi palavuudeksi, joka vie meidät\nkristallivirroille, kenenkä vie, niin pallojen kulta, ja kaikki kulta\nnäistä marmorimuistomerkeistä sulaa, liehtaantuu yhteen, värisee,\naaltoaa lieskaksi, joka ei ole enää tultakaan, on sen yli, ja jossa\nvalossa me, ne onnen raadolliset, joiden tili oli selvä, kohoomme\njohonkin, joka maan kielellä, kun en muuta tiedä, on kirkkaus, mutta\njoka on paljon enemmän.\n\nJa sitten minä vaikenen, ei arvannut ajuni enää, kun tultiin niille\nrajoille.\n\n— _Se_ oli unesi, kun tapuli palloineen kauniisti kajasti tyyneen,\ntummaan veteen ennenkuin kirkkoveneen kohu särki kuvan.\n\nEntä jos oli niin! Kun ne laulaa sitäkin: \"— kultakruunut ja valkoiset\nvaattehetkin —\". Kruunu, ja kultaa —\n\nMistä saivat jo iki-esi-isät sanaan, psalttariinsa, ja pyhien saattoon\nkimaltavat harput?\n\n\"Helvetille vastarinta!\" Olav Trygvason Björnsonin runossa sanoo, kun\nkultaristi kimalsi entiseltä pakanarannalta ulos välkkyvälle merelle\nhänen kotiin tullessaan. Raaka, raivopää vesi- velho sen!\n\n— Jospa minä siihen samaan tuntoon tässä henkien hiljaisessa\nyksinäisyydessä —.\n\nPäärlyt vielä, ja niiden kimmelsäihky.\n\nSaattoi se hyvinkin olla Jumalan kunniaksi.\n\n\n\n\nMATKOILTA\n\n\n\nKYYKKYRYSSÄÄ\n\n\nKaikkea sitä pitää tulla vastaan, näkyy täytyvän selittää esimerkiksi\nmikä on \"kyykkyryssä\", meidän puolessa niin tuttu sana! Tulin\nmaininneeksi eräälle valistusha’alle että aion kirjoittaa jutelmuksen\n\"kyykkyryssästä\", tämä: \"mikä se, koskaan kuullut?\"\n\nOntron, Siikkuman ja Remsun jalo taide näin vähäksyttynä! Nehän olivat\nkaukokarjalaisia, sulavia salopoikia sieltä vilkkuvain Vuonnisten\nvarsilta, jotka joskus, kun kauppojen harjakaisiksi oli otettu vähän\nvirvoitusta, tulivat henkeen, sovittivat Sannaliisan ja Fiinu-piian\noikein silkkipastissa lattialle, ja sitten rupesivat Seijarin pelin\nmukaan kiiltovarsisissa saappaissaan ensin soreasti nytkyttelemään\ntyttärien edessä veikeitä maanitusliikkeitä tehden, sitten vähitellen\nsoiton novetessa kyykkyilemään, toisella ja toisella ja kahdellakin\njalalla aivan lattian tasalle joustavasti, ja vauhdilla taas ylös\nponnahtaakseen. Tanssinta kiihtyi ja kiihtyi, katso tuota Ontroa\npakanaa, hop, hop, saappaita yhteen ja leiskahtelee että pää pian\nkattohirteen. Ei totisesti meidän Aleksit noin! Joskus panee tämä\nvinhassa polkassa toiselle polvelleen, muuta ei. Sannassakin hengästyy\npelkästä jännityksestä, vaikka ei hänen tarvitse kuin kädet lanteilla\narvokkaasti vähän niiailla kyykkyilevän Ontron edessä.\n\nTämä oli \"kyykkyryssää\", siitä syystä kun itse laukkumiehetkin kauniine\nhuivineen, saalineen, olivat \"laukkuryssiä\", rajan takaa, mutta niin\nselviä suomalaisia kuin kuka tahansa meistä.\n\nNo tämän minä näin kerran kaukaisella maalla, ja sellaisissa\nolosuhteissa että katsoin asialliseksi laatia siitä jutun, jota jo\nmainitsin tuolle valistusha’alle.\n\nNytpä kai ymmärsit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaa talvinen taivas alkaa kirvota pimeän pihdeistä —. Ne ilmestyvät\nusvasta kuin haamut. Kadulla lumiläjiä kuin likaista sokeria, jota mies\nlykkää kolisevalla lapiolla kokoon — — — Mutta ei minulla ole tällä\nikää aikaa kirjailla! Sanon vain niinkuin asia on:\n\nMatkustaessaan sitä joutuu jos jonkinlaiseen, niinkuin esim. täyteen\ntalveen appelsiini-italiassa. Minä jouduin kerran, niin, se olikin heti\nensikerralla kun Italiaan pohjastuin, ja silloin oli sellaista kuin\naioin kirjailla. Juna pysähtyi Veronaan, ja se oli jo siitä hauskaa\nkun muistin samalla Veronan Jussin, mistä tullut sellainen nimi aivan\ntavalliselle Suomen talonjussille!\n\nNiin sitten melkein heti kun olin päässyt hotelliin, jonka kivilattia\noli vanhuuttaan kallellaan niinkuin koko hotelli, ja joka kovasti\nmeni minuun, minä kaupungille jo aamuhämyyn. Kuljeskelin, kuljeskelin\nja näin että vakava oli tilanne, olipa kuin raiteiltaan eli\nsaranoiltaan ainakin tämän paikan elämän karuselli, tuo luonnonmaisema\nsellainen! Sahaavat jäätä vielä pimeän päähän tuossakin, mikä lie\nkanavan tapainen, jossa ovat tottuneet paatilla kulkemaan! Ja tässä\nkadunkulmassa palaa iso rovio, jonka loimossa hamppareita lämmittelee.\n\nMenin ja menin, mikäpä minun: 3000:n kaniini niskassani, jota jätkät\nkatselivat karsain silmin, siinä tarkeni. Niin tuli tiilimuuri, vanha\nnäytti olevan, siinä portti ja holvi, jota myöten menin kun ei ollut\nmitään estettä.\n\nMikäs paikka tästä oikein tulee? Häkkejä, rautakaltereita\ntiiliuumenissa, kun alkaa vähän silmä eroittaa, soransekaa toisten\nkomerojen lattioilla, toisilla puhdas vihertävä tiili. Katselen ja\nkurkistelen: joku vanha makasiini —? Mutta mitä varten nuo kalterit?\n\nMenen käytävää pitkin, niin pohjastun suurelle pyörylälle, näen ja\nhämmästyn: ympärilläni kohoaa joka taholla astuimia ylös, kuinka ylös,\nvähintäin täysi kivenheitto, heitti mihin heitti, kaikki pyöreässä\nkauniissa kaaressa, ja päällä ylinnä alkaa nyt jo taivas tulla\nvärillensä sieltä pimeän pihdistä.\n\nTässäpä taisi ollakin amfiteatteri, menneitten muisto, panem et\ncircenses, sirkus — — —\n\nKylläpä sattui, enkä ollut tiennyt mitään, minä kun siinä musiikissa\nvain. Romeon ja Julian kyllä tiesin, kunhan päivä valkeisi.\n\nKalterit!\n\nNyt minä ymmärrän.\n\nMutta lähdenpä katsomaan pääsisinkö aivan tuonne ylös, ylös yleisöksi,\ntirkistämään muka kuin Nero smaragdilla kuinka Ursus painiskeli\njalopeuran kanssa, ja Veronica makasi kalpeana, veriin raadeltuna.\n\nEi mitään tiellä. Nykyajalle ahtaanlaisissa kiertokäytävissä kohtasin\nkummia haamuja: toogaa kantavia parrattomia keikarilta näyttäviä sikäli\nkuin minä ymmärsin, ei kellään lakkia, ja minä tässä kaniini päässäni\nja turkit, uhkearintaisia punakirjopukuisia naikkosia vilkkusilmin,\ntaisivat olla hyvinkin ylhäisiä, koska kiviä säihkyi tukassa; minä\nvain tuon katselemisen takia naikkosiksi. Kas kun ovat aivan kuin nyt\navokaulaisia, käädyt ympäri —.\n\nTuossa vanha äijä, vielä vanhempi kuin minä, ja hänkin käy kopsuttelee\nruusupuukepillä, se vain että vähän pidempi, varresta kiinni pidettävä\nkuin Aaprahamilla.\n\nMikähän tuokin, musta—, säihkysilmäinen nuorukainen, paitamaisessa\naivinakauhtanassa, kultavyö vyöllä ja kultalehvädiadeemi otsalla? Missä\nolin hänet ennen nähnyt, Vincentiuksen —, jossakin muumiokuvassa?\nNyt eli. Ne puhuivat, äänekkäästi, ja naisetkin kaikki matalalla\nmiesäänellä, niinkuin Messalina.\n\nSitten kun olin tullut ylös ja näköala yli suuren istumaportaiston oli\nauennut, ne kaikki katosivat, ja minä huomasin olevani ypöyksin kuin\näärettömässä tiilikivierämaassa, en nähnyt ketään, en kuullut mitään,\nolin kuin suuressa kivihuokauksessa yksi pienen pieni hengenveto.\n\nIstahdin siihen yhdelle porraspenkereelle, joka oli sellainen että oli\nhyvä tila istua, ja toisen pitää jalkojansa takanani häiritsemättä, ja\nsuljin silmäni kun ei ollut mitään nähtävää, niin vaikka juna vihelsi\nja puhkui jossakin raiteenvaihtoa yhtämittaa, niin sieltä, en nähnyt\nmistä, kun oli silmäni kiinni, rupesi kuulumaan hymni. Hyviä vapaita\nääniä, miehiä ja naisia, ei meillä noin. Laulu kasvoi ja tuntui tulevan\nkuin jostakin sulkeuksista esiin. En uskaltanut avata silmäni, pelkäsin\nettä jos loppuisi yhtäkkiä niinkuin nuo kiiltokivinaiset olivat\nkadonneet. Niinpä kuin alkaisi sieltä selvitä kantasävel tuohon, joka\non aina minua liikuttanut:\n\n    \"Voi mun köyhä sieluni,\n    en minä kulje yksin,\n    mun Jeesus kulkee kanssani\n    kätten käsityksin!\"\n\nJoko ne silloin!\n\nHe veisasivat pitkin kaunein sävelin, yhä lähempää kuuluen, ja luulin\nnäkeväni kuinka he kulkivat kohotetuin käsin.\n\nNiin yht'äkkiä sen keskeytti kiivas torvisignaali, ja alhaalta alkoi\nkuulua petojen karjuntaa niinkuin joskus meillä Korkeasaarelta, ja joku\nkimeä huuto. Aivan minun lähellänikin joku naisääni niinkuin olisi\nkauhusta huutanut. Sitten ne huusivat kuin jotakin hurjaa eläköönhuutoa\nja taputtivat käsiään jatkuvasti niin että tulin avanneeksi silmäni,\njolloin kaikki oli kadonnut.\n\nMinä näin siellä ypö yksinäisyydessäni vain sirkuksen vastapäiseltä\npuolelta auringon punaisen säteen jakautuvan juuri tiilten takaa\nnoustessaan sivuille ja ylös niin että siltä tuli kuin risti, kultainen\ndiadeemiristi, kun muistin vielä nuo, jotka tulivat vastaani.\n\nJa sitten ne alkoivat soittaa aamukelloja läheisissä kirkoissa johonkin\njumalanpalvelukseen kai. Ja minä läksin pois, kun oli pakkashuurussa\ntullut vähän kylmäkin.\n\nMenin Romeon ja Julian haudalle, joka oli kuin valju varjo, kepeä\nunenhattara; niinkuin pitkässä kuoleman äänettömyydessä lepäävä kalpea\nJulia olisi tuon unen kepyisesti kerran räpäyttänyt silmäänsä. Mutta se\nkaikki ei ollut paljon sen rinnalla kuin ne lauloivat \"Voi mun köyhä\nsieluni\", ja kun risti nousi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä maailma!\n\nKun minä olin ollut siellä alempana, nähnyt Napolinkin, oli tullut\nkaunis kevät ja meidän linnut jo lauleli lähtöänsä ja sitten taas\nkäivähdin Veronan Jussin kotikaupungissa, mitäpä silloin näin, aivan\navoimin silmin samassa paikassa:\n\nKyykkyryssää, ilmettyä Ontron ja Sannaliisan kyykkyryssää! Mutta mitä\nihmeempää kyykkyryssässä, laskihan sitä ennen edesmennyt Iisakki\nLattukin Vanhan Seurahuoneen 35:ssä että töppöset vilisi!\n\nNiin mutta kun siellä sirkuksessa, jossa ne veisasivat \"Voi mun köyhä\nsieluni\" —.\n\nOli niin että heti kun olin saapunut kallellaan olevaan hotelliini,\nedeskäypä jo tuttuna, kapsäkkiäni sisään kantaessaan huomautti että\nnythän, tänä iltana, olisi se suuri evenemangi, kasakkakuoro! Sinne\naivan välttämättä, kun musiikkia tutkii.\n\nJaa, saa nähdä nyt.\n\nMutta lippu pitää olla ajoissa, tiedä saakokaan, paitsi jos hän\nhankkisi. Sillä vaikka sinne amfiteatteriin menee hyvin 40 000 henkeä,\nsittenkin!\n\nNo hankkikoon sitten.\n\nJa sainkin vielä lipun, aivan ylimmille istuimille, jossa olin nähnyt\nnäkyjä ja kuullut kummia.\n\n— Nytkin näin ja kuulin, kummia tähän paikkaan. Vaikka mitäpä niin\nkummia, sirkus kuin sirkus: klovni, tirehtööri, Esmeralda ja kasakka —!\n\nNiin ne lauloivat haikeita säveliä sopuisin äänin ja bassot matalalla\nja ihmiset kuuntelivat kallella päin, aplodeeraten voimakkaasti\nniinkuin silloin kun Ursus iski leijonan hengiltä ja Veronica virui.\n\nLopulla tuli yhä hupaisempaa ja ihmisten yhä parempi olla, ja vihdoin\nselvä Latun ja Vuonnisen Ontron kyykkyryssä. Hop, hop, hop! yhä\nnopeammin ja nopeammin välkähtelivät kiiltonahkasaappaat ja punaiset\npaidat heilahteli.\n\nSilloin, kun se pysähtyi kuin seinään, nousi katsomossa hirveä huuto,\naivan niinkuin silloin kun ne huusivat niille toisille veisaajille\njotakin, mutta minä en uskaltanut silloin avata silmiäni. — — —\n\nLuin lehdistä pian, että Italia oli ensimmäisenä solminut\nkauppasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa, ja sitten tuli niin että piti\npanna punainen nenäliina etutaskustaan vähän näkymään. Se oli parempi\nniin, sanoivat.\n\nMutta sitten tuli sellainen että yksi pitkä Sparafucile tuli III luokan\nvaunussa puheelleni:\n\n'Mistäs kaukaa vieras?' Jaa, se on sillä lailla että panna hyvän sään\naikana pois tuo punanklrjava nenäliina tuosta ylälakkarista! Se on nyt\nsellainen järjestys.\n\nMistä minä tiesin, kulkevainen lukkari täällä renesanssin valtakunnassa\n— alituisen uudestasyntymisen, maailman myrskyt kun riehahtavat.\n\nSanoinkin sitten Genovan jätkäin murteella sagramento! ja astuin\nkuiluun, viinikuiluun, jossa ne pelasivat ja hoilasivat.\n\nAleaticaa, poikaseni piccolo!\n\nSitä punaista ne kaikki, kirkkoisistä kyykkyryssä Klimpujeffiin, sitä\npippi, sitä pappi, Romeo & Julia. Mikseikä siis minun kepeisyyteni\nsiihen sekaan, sen verran että huulet rusottuivat, tässä raadollisuuden\nkarusellissa. Ympäri, ympäri vain, sen verran pukkisi sarvista kiinni\nettet putoo, hop, hop!\n\n— Kun seuraavana aamuna ennen lähtöämme pistäydyin sielläpäin, oli\ntaas aivan hiljaista, ei ketään, muuta kuin ne tiilet Ja kalterit, ja\njoku naakan näköinen lintu lensi ja tirskahutti. Nyt oli jo lämmin\nauringossa ja tuntui kuin kastanjan umppu tuoksuisi. Sieltä portista\ntuulahti kylmää, kun kurkistin menisinkö vielä katsomaan. Mutta en minä\ntiedä, en minä tahtonut enää.\n\n\n\nGLUNTTI\n\n\nTavallista matkakertomusta tällä kertaa. Sain siihen virikkeen kun\nluin kuinka ne olivat menetelleet kaikessa hiljaisuudessa Bornholman\nkalliosaarella, sen sakeaksi sotaväkeä ja sille kuuluvia hirmuvehkeitä,\njoilla paukuttelivat puolen maailman päähän, toinen, ja sitten toinen,\nkun sen ensimmäisen oli täytynyt paeta pois. Ja ennen niin hiljainen ja\nviaton! Minäkin sen idyllisyydessä renskaa ryypäten ja rauhanpiippua\npoltellen —.\n\nVaikka kyllä sinne oli ennenkin melko kova meno, toisen sisältöinen\nvain.\n\nMutta tuo \"gluntti\" —, se ensin. Eihän sitä näet enää nykyajan\nihminen ole velvollinen tietämään koko asiaa, kankea sanoakin. Gunnar\nWennerberg, ruotsalainen maaherra ja vihdoin uskovainen mies, ennenkuin\ntuli herätykseen, runoili ja sävelteli kaikenlaista hullutuskuvausta\nja tunnelmaa silloisesta ylioppilaselämästä Upsalassa noin 100 vuotta\nsitten, niitä laulelmia, \"gluntteja\", lauloi täällä meilläkin vähänkin\nlaulamaan pystyvä ukko kuin ukko aina miltei tämän polven muistoon, ja\nlaulavat tuolloin tällöin vielä.\n\nTämä riittääkin selitykseksi, kun ei ole mikään esitelmä niistä\nkysymyksistä. — Nyt astuu esiin historicus, mies tuossa kolmenkymmenen\nkorvilla. Hänen päässään on hieno ryssän hilleri ja yllä yhtä hienot\nsaman kansan kenguruturkit, ostetutkin juuri Pietarista. Luusankaiset\nrillit koettavat kipristaytyä nenänvarteen, ja niin sitä ollaan vähän\nherran näköinen. Mitäpä kun stipendi oli saatu ja rahoja oli. Poika oli\nhovissa, ja tämä hovipoika olin minä. Ei tosin muuta kuin \"pridvornaja\nkapellan\" puolella, Pietarin hovikuorossa kuuntelijana, mutta sielläkin\noli aika Juhlallista, näki sen konserttisalissa kelsarillisiakin lyhyen\nmatkan päästä, ja kohtelu oli hyvä, olinhan \"kolleega\", johtajat\nkatsoivat, kun oli pääjohtaja vielä sattunut Helsingissä kuulemaan\njohtamani konsertin.\n\nSe oli silloin häikäisevää menoa se Pietarin sen ajan porvarillinen\nBaabeli. Ah sitä puuhkaa, briljanttia, myskiä ja korskuvaa oritta!\n\nNiitä harsoja, niitä silmiä, sapeleita ja samppanjaa! Sitä kaikkea\nkuhinaa, melua ja möyhinää, ja sitä surkeutta myös, kainalosauvoin ja\nkalpein poskin —.\n\nPyhäinkuvat, kellon jymeä kumaus, ja tuoksusavun pilvestä hymni\nholveihin, päät lattiassa —. Ja sitten yht’äkkiä kuularuiskut\nrätisevät, silloin vasta keksityt, kansa huutaa kadut mustana, tulet\nalkaa sammuella, kulku lakkaa, yht’äkkiä minäkin istun suurrikkaan\nemäntäni kanssa valjun kynttilän valossa nuotteja tutkien — hän oli\nlaulunjohtaja ja oman laulukuoron omistaja — _suurlakkoon_ puhjennut\nja kumous! Siitäpä se maailman suurdraamallinen tingeltangeli, joka\nvieläkin helisee, yli 40 vuoden perästä.\n\nKengurunpoika huuhtoutui sieltä lakon pimeydestä kuin lastu\nlaineella jollakin tavoin takaisin sulo-Suomeen, jossa ei vielä\npahasti pauhannut, ja pienellä laivasella edelleen Lyypekkiä\nkohti, koska piti Saksaan oppiin. Helpotuksen huokaus kaikkien\nsamanasemaisten kanssaihmisten tiimalta. Mutta sitten sekaantuivat\nasiaan taivaitten voimat, meri möyrysi, raju puhalsi lumipilviä ja\njäätyviä kuohunnuolaisuja silmillemme, huu kuinka laiva heilui! Kaikki\nkurjina kannen alla, miehistöstäkin monet. Kapteeni itse pystyssä,\nkomentosillalla siinä pyylevässä merikarhun persoonassaan, joka hänelle\nkuului, ja sitten — minä uudessa turkissani. Esi-isäni kun ovat olleet\ntuhannen vuotta kyröläisiä vesivelhoja, niin en minä tule tuulen\ntuutimasta kipeäksi. Ja niin otan ja nousen hirveässä huojunnassa ylös\nkannelle. On pimeä, mutta sähkö palaa sen verran.\n\n\"Jahah, hyvää iltaa, siinäpä urhoollinen matkamies!\" Saan esittää\nitseni —.\n\nHän oli Faworin, ja minä minä. Mitä tottaakseen, Eva Wettbergin ja\nHerman Klemetin poika!\n\nKarhu on Lapualla syntynyt, emäkirkollamme, vanhusten! hyvä tuttava ja\nkylänmies nuoruudessa. Ja niin meistä kaverit.\n\n\"Mutta nytpä pistetään lauluksi!\", hän.\n\nOmituinen esitys, kun tuuli on viedä tavallisen puheäänenkin kurkusta!\n\nMutta kapteeni pitää päälle: \"Här är gudagott att vara\", hän laulaa\nensi ääntä, minun on laulettava toista!\n\nJa me aloimme vetää Itämeren ilkeimmillään ollessa. Kesken kaiken\ntäytyy minun tuokioksi lakata, kun kylmä aalto lyö komentosillalle\nasti sanan täydessä merkityksessä vasten suuta, mutta Faworin jatkaa,\nFaworin, jumalten suosikki, \"favor\" kun merkitsee suosiota, ei hänellä\nmikään.\n\nKun me olimme tämän myös kuin suosikkigluntin päässeet päähän, ja\njoka oli ollut minullekin, vanhalle lukkarin sukuiselle, kova urakka,\nkapteeni tahtoo uuden, ja niin me edelleen touvin ja keulanpärskeen\nkanssa kilpaa.\n\nSitten hän, kun vähän hengähdetään, sanoo: \"taisi olla vakava paikka,\nhän ei eläissään monta tällaista puuskaa nähnyt!\" Ja niin tulee\ngluntinlaulajasta taas vesivelho, aivan ärjyvelho, hän tarkkaa tuulia,\nja näyttää näkevän tuon tuiman, ulvovan pimeyden läpi.\n\n\"Se on sillä lailla että nyt on pyrittävä suojaan, muuten saattaa\nkäydä ettemme enää rantaa näe!\", joka on vähän kylmää vettä lisää\nkenguruturkille, vaikka eihän tässä lämmintä liestä ollut tähänkään\nasti.\n\nSilloin alkaa jännittävä tarkkailu.\n\nHyteissä vaikeroivat eivät tiedä tilanteesta mitään.\n\n\"Meidän on käännettävä, kun tulee sovelias hetki!\"\n\nSitä soveliaisuutta koetetaan seurata, minäkin muka, ja aivan oikein,\nkun vesivuoristo kerran näyttää sähkön säihkyssä hiukan tasaisempaa\naallostoa, silloin sillä räpäyksellä ruori viistoon, ja laivamme pääsee\njuuri oikealla hetkellä kääntymään. Helpponi tuntuvasti turkin alla.\n\n\"Nyt lasketaan kohti Bornholmaa, hätäsatamaan\", kapteeni muina miehinä.\n\nJa niin me tulimme Jonkin tunnin kuluttua sopivasti tuulen alle ja\nolimme pelastetut, tosiaan pelastetut, kapteeni perästäpäin sanoi.\n\nSitten ikävä ankkurointi, ja voisimme lopettaa niiden puolesta, jotka\nsiihen ikävyyteen jäivät, sillä onhan teema täytetty.\n\nMutta oli toisia tahtoja jotka halasivat lisää, eihän juuri kellään\nollut ollutkaan muuta kuin viheliäinen lasarettiolo hyttiahdingossa,\npaitsi minulla ilki-ilman uhmaajalla.\n\nMepä muutamat, kun oli annettu merkkejä ja jotkut purret maista\nsuuntasivat laivalle elintarveapuineen, eräällä sellaisella takaisin\nBornholman outoihin oloihin. Lystikäs matka: tuuli edelleen yleisenä\nhyrskykuohuna koko ulappa. Jos pysyttäytyisimme sen tuiverrettavissa,\nkuin uitetut kuikat me kaikki Öljytakittomat. Mennä siis tyhjennettyyn\nruumaan ja kansi päälle! Mutta sinne ei mahtunut neljä vierasta\nmiestä kuin pitkälleen, jonka teimme. Edelleen hurjassa kiikunnassa:\nnimeni on kreivi Holck, minä kirjailija ja säveltäjä pastori Hunnius,\ntukkukauppias Tilli sekä allekirjoittanut. Ei muuta kuin ääni kuului.\nRannassa tirkistelimme toisiamme uudestaan että kuka kukin. Kaikki\nvielä eri kansallisuutta, vaikka kaksi kyllä, Holck ja Tilli, Saksan\nalamaisia, Hunniuskin baltti, mutta Venäjän alamainen, minä taas mikä\nnyt suomalainen silloin, 1905, oli. Mutta hip, hip, vain! Mennääs\nkevariin! Ja me menimme. Mukavia poikia kaikki. Saavatpa Holck ja Tilli\npäähänpiston: pannaan tanssit toimeen. Ja illanhämyssä alkoi maalaisia\nvirrata kevariin päin, lamput sytytettiin, taffelipiano suuressa\nsalissa alkoi soida, Tilli renskaa pöytään Ja kansa paukutti. Hauskasti\nkarttuunalta tuoksuvia tytön tylleröitä, Pontoppidanin meripoikia\npyörähteli lattian täydeltä, ja mekin välistä. Somaa vilinää ja jytinää\näskeisestä kuoleman uhasta. Tänne se \"gudagott\" ehkä paremmin kuin\nsinne Aioloksen humuun Faworinin keinuvalla galeijalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä Bornholmasta seisoi sitten pitkät ajat yhtämittaa lehdissä ja\nkuului radiossa. Aika vilinää koko maailmassa, lähteekö vai eikö\nlähde, tulevat, menevät, kenraalit, kuninkaat, prinssit, kunniamerkit,\nhyvää syödään, teatterit näytteli ja oli iso ilo, että jos menevät ja\ntyhjenee saari, niinkuin tyhjenikin. Puhalsi raikas tuuli ja aalto\noli lyövinään hohtavaan liitukallioon kuin vapaammin, vaikka vapaus\nsillä oli aina ollut ryöpytä niinkuin meidänkin päällemme. Mutta kun\nhuoahdettiin helpotuksesta kautta maailman, niin oli niin tuntuvinaan.\n\nEttä hyvin sen saarivähäisen sitten loppujen lopuksi toistaiseksi kävi,\nei uponnut Vineetana kuohuihin, hymyilemme tyytyväisyydestä.\n\nTietystipä minäkin sitä tarkemmin ajattelin ajan takaa tuota ollutta ja\nmennyttä silloin siellä kannella, kannen alla ja itse Bornholmassa muka\nminäkin. Kuinkahan käynyt niiden toisten? Jos nyt niin pientä ollenkaan\nsai ajatella tässä nykyisessä suurajassa.\n\nKuolleet? Tietysti, jokatapauksessa. Ikämiehyyttänne ehkä jo ennenkin,\nkunniankukon lauluun, mutta nyt varsinkin, jos olitte jääneet.\n\nSehän sopi niin hyvin teille. Holck — sinä vedätit Wallensteinin\nkenraalina poikia hirteen, puun oksalle ennen, kummako jos nyt itse!\nTilli — Tili Eulenspiegel, täysi hirtehinen niinä taka-aikoina, ja\nellen väärin muista, silloin jo killuit oksalla. Hunnius taas —\nhunni, nimesikin tähden! Ja niin tuli luontevasti eteeni vanha kaunis\nkuparipiirros taidehistoriasta, kenen mahtoi ollakaan, iso tammi, jonka\noksilla kansalaisia riippumassa, 30-vuotisen sodan mitä lie olleet\nsotarosvoja. Mitä tuli, sellainen kuva mieleeni, en mitään mahtanut.\nVielä kuin hiljaa huojuisitte iltatuulessa. Hupaista Hunnius! Sinä\nsäveltäjäkin, jonka \"Wiegenliedin\" löysin uudestaan vanhoja nuotteja\npenkoessani. Kauniin sävelmän rytmi tuuti kuin korsi ennen yön virissä\nkun tähti paistoi. Hyväpä kun ennätit vaikka ei muuta kuin tämän,\nrauhan toivotuksesi maan päälle.\n\nEn minä tässä mitään sententiaa, vakuutan aivan, totta tällainen\nepilogi muutenkin tulee mieleen. Siis että paukkui mitä paukkui paha\nmaailma, ulvoi ula ja myrsky pärskyi päällemme, laulelemme vain\nkaikissa vaiheissa, vaikkapa glunttia hymyssä suin. Se oli kuin se\n\"toinen poski\".\n\nSetä Faworin siellä kaukana, lausun kiitollisuuteni oivasta\noppitunnista S. S. Linnean komentosillalla synkkänä syksy-yönä!\n\n\n\nPEDERSEN\n\n\nTaikka voisin panna otsakkeeksi myös vaikkapa \"Kultaa\", \"Rolf\nRedivivus\", \"Kulkijapoika\" ja muuta semmoista. Mutta tulipahan pannuksi\nvain tämä \"Pedersen\".\n\nEnkä koko tämän jutelman kohdetta edes nähnytkään muuta kuin sen ajan,\njonka juna tarvitsee kulkeakseen Erfurtista Berliniin, olisiko ollut\ntunnin, puolitoista. Ja se vielä varsin harvapuheista, sana silloin,\ntoinen tällöin, kun keskustelu oli vähän vaikeaa: hän hampaittensa\nvälistä, yritti mitä kieltä hyvänsä, minä taas vain Vaasan ruotsia,\njota hän vähän ymmärteli.\n\nTutustumisemme tapahtui näin: Me Erfurtista Luteeruksen munkkikammiota\nkatsomasta ja reformaattorin kitaraa koettelemasta, ja sitten hopulla\nIII luokan vaunuun Berlinin junassa, niin siellä istuu yksinäisellä\npenkillä ikämies, sen näki heti oven avattuaan, ja sitten kohta\npäälle, että hän oli jonkinlainen covvboy, kova poika, sellainen\nleveäpartahinen hattukin päässään, vaikka musta, edelleen heti paikalla\nkiinnitti huomiota, että hänellä ei ollut kovaa kaulusta, niinkuin\nsiihen aikaan tavattiin, rennosti vain pehmeä hampparikaulus, kuten\nnyt herroillakin, ja sen alla jonkinlainen punan-, sinenkirjava\nsilkkiliehutin.\n\n\"Pedersen, Kristieenie!\" Hän esittelee itsensä ja tervehtii.\nOsoittautuu sitten pian varsin tuttavalliseksi, kun vielä toteaa, että\nhän saa meille puhua nähtävästi äidinkieltään, norjaa, vaikka melko\nenglanninvoittoisesti hampaat kiinni, niin että minunkin on vaikea olla\ntekemättä samoin pohjalaisruotsia puhuessani.\n\n\"Katsokaa, kesä tulee!\" minä ikkunaan viitaten, josta näkyi kuinka\nliuma akkoja kykki ruskealla pellolla perkaamassa. Ja oja punotti\nunikkoja täynnä kuin sukkanauha. Silloin Pedersen nousi seisaallensa\nja oli niin pitkä, että hänen piti kumartua nähdäkseen näyn ikkunasta\nhänkin, ja selkä leveä: tosiaan \"Gange Rolf\", kun oli norjalainen!\nGange Rolf, Norjan, silloisen Nurwiakin viikinki oli niin iso ja\nraskas, että hevonen ei jaksanut kauaa aikaa kantaa, piti pojan\nkävellä kiipineen, keihäineen, siksi \"Gange\". Sellaiselta vaikutti\nPedersen koettaessaan katsella kirjavana vilajavaa maisemaa. Uudemman\najan näkemyksessä hän muistutti ylioppilasaikojen vaatekaappia\nlukukammioissa, sellainen selkä, sellainen kokonaisjäriläs.\n\nSitten kun Pedersen oli istuutunut, hän rupesi vieraitaan huvittamaan\nomalaatuisin tavoin. Hän alkaa vedellä taskuistaan valokuvapinkkoja,\nesittäen tilanteen toisensa jälkeen: tässä kiinalainen pagoditemppeli,\nPedersen-Kristieenie portailla istumassa, tuossa kuvassa ison\nBuddhankuvan vieressä, jossa itse Gange Rolf-jättiIäinenkin\nolisi näyttänyt kääpiöltä, yhdessä kuvassa herra Pedersen seisoo\nminarettikupuisen, aasinselkäharjaisen pienoisen palatsin portailla\nturbaanipäisen vartijan vieressä. Tämä on jo Intiaa. Pedersen selittää\ntarkemmin että se on erään maharadjan haaremi. Joka paikassa ja\ntilanteessa, oli mitä maisemaa, jumalankuvaa, muuta patsasta hyvänsä,\naina ystävämme Pedersen jossakin siinä yhteydessä mukana.\n\nOlemme vähän ihmeissämme: tämännäkölnen kasvoiltaan, olemukseltaan ja\nlyhyeltä puheeltaan, ilmeisesti yksinkertainen työläinen, esiintyy\nensiluokan huvimatkallijana, rentona, aivan hupaisena maailmanmattina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoo, hän tulee Kaliforniasta, jossa on ollut kullankaivajana, ja\nhän viittaa kultaisiin, paksuihin kellonperlinsä, joissa lisäksi\nroikkuu peukalonpään kokoinen raakakullan kimpale. Edelleen hän vetää\nliivintaskustaan vielä puolta suuremman täysikultamöhkäleen. Vakava,\naivanpa miltei juro suu vetäytyy silloin hiukan hymyyn, ja hänen\nkasvoihinsa tulee hetkeksi jonkinlainen koijaripoijan ilme, vaikka\nonkin selvästi vanha, melko vanha matkaaja.\n\nHän pyyhkäisee harmaita, hiukan vanhankansan muotisista lyhemmäksi\ntylpättyjä viiksiään ja näkyy nauttivan meidän hämmästyksestämme.\n\nNiin, hän oli ollut Kaliforniassa 50 vuotta, ja siksi vähän kuin jo\nunohtanut norjan, eikä tahdo tulla näiden saksalaisten kanssa toimeen,\nhän ei osaa saksaa.\n\n\"Tuleeko hän Kaliforniasta?\"\n\n\"Yes.\"\n\n\"Ja pitääkö matka Kristianiaan?\"\n\nToinen \"yes!\"\n\n\"Mutta mitenkä hän tämän kautta? Eikös Newyorkiin, sieltä Englantiin\nja niin Kristianiaan, eli Oslohan se nyttemmin on, vaikka Pedersen\nlapsuuden muistolta sanoi vielä Kristianiaksi?\"\n\nHän tahtoi nähdä vähän maailmaa ja sentakia näin nimetyksemme,\nonpa melkein sanottava kunnioituksemme arvon Pederseniä kohtaan\nyhä nousi. Sillä hän osoittautui 75 vuoden vanhaksi, jolla ikää\nuseimpien kansalaisten päällä kasvaa melko pitkä puu. Kulkea nyt siinä\nikätilassa, kuten laulussa sanotaan: \"Kiinasta aina Kaliforniaan\",\ntässä tapauksessa kyllä päinvastoin, istua heilua, kirkua junissa,\närjyaalloilla, ihmeteltävää todella! Ei, kyllä hän on kuin onkin\njonkinlainen Rolf redivivus, niinkuin tämäkin Parisin portteja\nkopistelemassa, joku Rolfin serkun serkku Rane Sigvatson, joka taas\nharjasi, pirjasti Efesossa, Ateenassa, temppelit raunioksi raastaen,\njumalat, jumalattaret jalustoiltaan kaataen —, saikin ukko Pedersen\nistua parannusta tekemässä niillä kuvilla, niillä portailla ja vähän\nedempänäkin samaan kauppaan. Samalla vähän hyvityksen palsamia\nhurjalle luonnolle, minkä hän sille teki, jonka peri noilta vanhoilta!\nPedersenin isoisäkin oli ollut kulkijapoika: märssyssä, pramilla ja\npuuvenpramilla viheraallossa ja valkomyrskyssä piukassa pasaadissa,\npinjaan, palmuun, maailman suureen maskeraadiin, ja 90 vuotta eli. isä\nseppä vain, ja kuoli nuorena, mutta raudanvihoihin, ei luonnonkuolemaa.\nNiillä perinteillä siis. Vaan sittenkin!\n\nKuinkapa herra Pedersenin perhe?\n\nTällä istumatilalla koko perhe, ei sen enempää koskaan ollutkaan!\n\nYhä huikeampI perspektiivi: yksin kuin laivahan lintu, se jolta\nkumppani jäi, vielä yksinäisempi kun ei ollut ollutkaan, ja matkaa,\nhuhkii maailman teillä! Rempsee poika, sanomme vielä toistemme päälle\nkatsahtaen.\n\n\"Kristianiaan, Kristianiaan\", senhän hän oli sanonut jo yhtä monta\nkertaa kuin värjäri Römpäri sen \"— — kun m’olin tuolla Askesundis\"\nsamassa ajassa. Mutta mitä sinne, sitähän ei käynyt kysyminen, se oli\nPedersenin yksityinen, ehkä salattu asia.\n\nEmmekä me sitten koskaan enää nähneet Pederseniä, vaikka hän sanoi\n\"po jensyyn\" ja hymyili kun oli tultu Anhalter Bahnhofille ja tiemme\nerkanivat. Hän heilutti kättään ja silloin vasta pieneltä väläykseltä\nhuomasimme, että hänen silmässään oli sittenkin joku pieni raukeus ja\nkuin surumieli ikään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitenkähän Pedersenin sitten?\n\nTuttavani Flagstad, joka oli arkkitehti, jutteli kotipuolensa kirkoista\nja tuli maininneeksi mm. \"Pedersenin peliä.\" Mistä se Pedersenin nimi?\nNiin hän kertoi omalaatuisesta ukosta, erakosta, joka hänen pienenä\nollessaan ilmestyi paikkakunnalle, ja jolta ne kellot sanottiin olevan\nperäisin. Ja sitten yhtä ja toista muuta hänen vaiheitaan.\n\n\"Sama ukkeli!\" minä päälle. Se ei ole voinut olla kukaan muu.\n\nJa Flagstadin jutusta tuli aivan tarina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe Kristiania, se nyt oli mikähän oli, toinen jokatapauksessa, perin\ntoinen siitä kun Pedersen siellä viimeksi oli, eikä hän siitä niin\npiitannutkaan, mutta pieni Tönder pilkotti kuin kynttilä syksyillan\ntulijalle. Se oli synnyinseutu lähellä Kristianiaa.\n\nSiellä oli sellainen kirkko, joka juuri sopi Pedersenin kaltaiselle.\nSe oli 900 vuoden vanha piirukirkko, puolipakanallinen päädyiltä\nkurkottavine lohikäärmeen päineen ja pagodimaisesti nousevine\nkattokerroksineen. Semmoinen Pedersen itse, paremmin Odinin poika\nkuin Oolevin, siksi vielä enemmän kehittynyt villissä lännessä, jossa\npelisaluuna kävi temppelistä.\n\nMutta tämä oli kumminkin eri. Siinä lohikäärmekappelissa ripille,\nsamasta koulusta Synnöve Holterin kanssa, sinisilkin, yhtä\nsinisilmäisen. Hän kolautti vanhan cowboypäänsä riimukirjoisen oven\nkamanaan, kun astui sisään seurakunnan kummaksuen katsellessa outoa\nisoa miestä. Siellä kumartui penkkiin ja ajatteli vanhoja mukavia, kun\ntakoi ennen lammasrautoja saeteritytöille ennenkuin merille läksi.\nItsekin saatellut tunturille, saanut vuohenmaitoa ja kutunjuustoa.\nYritti veisatakin naapurin kirjasta, mutta kovin oli outoa jo oma kieli.\n\nIllalla hän meni katsomaan oliko vielä isän itselleen takoma\nrengasristi seppien osastossa, jonka ympärillä kasvoi sinikelloja\nja papinkauluksia. Ne kun tavallisesti takoivat sillä puolen Kölin\nniinkuin paikoin vielä Suomessakin ylimmän ymmärryksensä mukaan\nitselleen raudasta herkkumuiston, jossa riippui soivia renkaita kun\ntuli tuuli tunturilta. Se vain pistettiin multaan.\n\nOli tullut monta lisää, niin että mestari Pedersenin rautamerkki helisi\njo sisempänä, mutta hän näki ja tunsi sen heti. Kuunteli ihmeellistä\nsinfoniaa, ja hänessä heräsi ajatus, jonka kohta sanon.\n\nSitten hän löysi muulta maalta Åse Pedersenin puuristin: kas kun\nisäpuoli kumminkin sen laittoi! ja Synnöve Holterin, sillä nimellä siis\nvielä, eikä aivan kauan sitten poismennyt. Olisipa vielä nähty!\n\nSitten alkoi aurinko vaipua ja pimeys langeta. Pedersen läksi\nastelemaan outoon majapaikkaansa, tuttuja ei enää ollut.\n\nMutta kävi hän joskus Kristianiasta päin, jossa asui mukavuutensa takia\nvanha mies, vielä tuolloin tällöin Tönderin kirkkomaalla.\n\nOmituinen, ihana kirkko —; tuo vain tuo tapuli, katos tolppain päällä\nja yksi kello ainoastaan, se saisi olla mahtavampi.\n\n— Kuinkapa edelleen matkamies Pedersenin?\n\nVarovainen, aina roistot kultakimpaleita Kaliforniassa vaanimassa. Hän\nnukkui lukon takana. Niin että kerran kun ei sisähuoneesta ruvennut\nkuulumaan mitään, hoitajamatami tuli levottomaksi, murrettiin ovi auki\nja löydettiin Pedersen. Yksinäinen, unohtunut Pedersen.\n\nKuohu tyyntynyt, alennut aalto —.\n\nMutta häntä ruvettiin muistamaan uudestaan, ja muistettiin kauan, ehkä\nvielä.\n\nHänen taskuistaan löydettiin paitsi kullankimpaleita ja isohko\nkreditiivi, englanninkielinen jälkisäädös, jossa m.m. määrättiin\nrakennettavaksi Tönderiin uusi samantyylinen tapuli kuin kirkkokin, ja\nsiihen hankittava 4 pientä kelloa, jotka oli viritettävä niinkuin alkaa\nPrins G———:n sävel: \"Mä kuljen kohti kuolemaa\".\n\nSen ajatuksen Pedersen varmaan oli saanut Kiinasta, kellopelien\nisänmaasta.\n\nHän tahtoi sitäpaitsi myös levätä Tönderin seppäin joukossa, itsekin\nkun oli ollut seppä. Takokoot sellaisen merkin, jossa rengas helisi.\n\nNiin, en minä tiedä, ajattelin vain että näin sen Flagstadin äijän\nkanssa mahtoi olla, kun käänsin lapiolla pientä peltotilkkuani. Olin\nkuullut että Rangoon oli otettu japanilaisilta, ja että saksalaiset\nantautuisivat Norjassa. Ja vaikka ammoin olin unohtanut koko asian:\n\"Pedersen-Kristieenie\", se nyt tuli näistä väläyksenä mieleeni, aivanpa\nkuin päivä paistoi ja loisti lapiossani, ja minä ajattelin tämän.\n\nJa vielä että koko Pedersenin reisujuttu taisi olla siinä, että hän,\nparkittu, oli sittenkin niin lapsellinen, että pyrki Kaliforniasta\nyksinkertaisesti _kotiin_, sinne, jossa muistorenkaat helisivät. Vaikka\noli ajatellut että Kaliforniaan hän, kultinensa. Näitä outoja teitä\nvain, vanha hurja.\n\nKylläpä minä sen vain ymmärrän, nyt varsinkin tässä kauniissa toukokuun\nkilossa, niinkuin silloinkin, monta kymmentä vuotta sitten, kun\nPedersen nousi katsomaan kykkiviä akkoja ja unikko-ojan punaa, ja kun\nvästäräkki aina lentää minun lapioimalleni katsomaan näkyisikö jotakin,\naivan niinkuin olisin isäntä. Olenkin, pikkuisäntä, niinkuin harmaa\nhaltija.\n\nMutta tähän vain palaa haluni, tähän 0,8:n tilkkuun. Oliko Pedersenillä\nsitäkään?\n\nEipä se päivä muualla niin paista, ei virpi vihannoi eikä västäräkki\nniin hupaisesti tirskauttele.\n\nTaitaisin minäkin tänne Kaliforniasta, jos olisi kultakimpale ja\nkreditiivi taskussani.\n\n\n\n\nMUSIIKKIKUVIA\n\n\n\nÄITIINSÄ TULLUT\n\n\nPiirteitä Kattilakosken torvisoittokunnan historiasta.\n\n(Lukija suonee hyväntahtoisesti anteeksi, vaikka näitä samoja asioita\non jo toisissa kuvissa aikaisemmin kosketeltu. Tämän kappaleen äänilaji\non jokatapauksessa toinen.)\n\nTorvisoittokunta! Sehän on hengen puolella jotenkin samaa kuin meijeri\naineen alalla. Kotonakirnuamisen, sen voin ja lämpöisen leivän historia\non ollutta ja mennyttä romantiikkaa, täytyy olla separaattori ja\nstradiaattori. Savun täytyy nousta sellaisestakin laitoksesta, jos\nmieli sivistyneestä käydä, kunnan, jopa kylän. Mutta torvisoittokunta\nmyös. Pitihän arpajaisia pitää, sinivalkoisin Topelius-lipuin\nennen venäläisvallan aikana ja samanvärinen rusetti rinnassa.\nPiti olla lehtimaja, sillä lattia ja puhujan pönttö, josta kansaa\nvalistettiin, ja sillä lehtimajalattialla piti myös esiintyä pitäjän\ntorvisoittokunnan.\n\nMinkälaista kuultavaa se oli? Sanovat entisen pitäjän torvisoittokunnan\npuhaltaneen Porilaisten marssin niin pilalle, että sitä eivät\nsaaneet lähipaikkakunnilla moneen vuoteen muutkaan soitetuksi,\njoka kompaleikkaus saattaa olla tosikin, he niin pelkäsivät. Mutta\nmaalaistorvisoittokunnan, niinkuin tämän Kattilakoskenkin, ei\nsuorastaan saanut soittaa \"hyvin\". Mitä se olisi ollut. Koko hupaisuus\nollutta ja mennyttä, kun siinä joku paremmin asiaa ymmärtävä makaili\nvatsallaan ruohokentällä, poltteli Tolanterin paperossiansa ja\nnautti olostaan. Sillä jos se olisi ollut hyvää se soitto, niin se\nei kumminkaan olisi ollut niin hyvää, että se olisi tyydyttänyt,\nsillä hyväähän me vasta saamme kuulla siellä \"tähtein tuolla puolen\",\nniinkuin kerran Sibelius sanoi nuorelle miehelle, joka moitti kaikkea\nkuulemaansa falskiksi. Siellä vasta, poika!\n\nKattilakosken sivistystarve oli todella tullut niin polttavaksi, että\nsoittokunta oli saatava pitäjään. Mutta millä rahoilla, sehän maksoi.\nKumminkin: kas kummaa! Yleensä ja kaikessa hirmu saidat isännät\nmenivät ihmeteltävällä halukkuudella takauspaperiin, jolla rahat\nnostettiin pankista ja ruvettiin kauppoihin. Kattilakosken kanttori ja\nkansakoulunopettaja tekivät suunnitelmia. Opettaja ei ollut koskaan\npilliä puhaltanut, vähän vain viulua vingutellut ja talonpoikana\nollessaan harmoonipeliä. Mutta kanttori oli sen verran koettanut\ntorveakin, että rohkeni ryhtyä johtoon.\n\nEi ollut silloin autoja, ei puhelintakaan, ratas- ja rekipeli vain\nja suusana asiaa varten. Kanttori ja opettaja ajelivat hämärtyvinä\nsyksyiltoina kyliä. Silloin ovat ihmiset anteliaimpia, kaikki\nlaarit, ladot ja kellarit ovat täynnä, maamiehen on hyvä olla, ja\nhän pistää helposti nimensä, jos ei tarvitse muuta kuin nimensä\nkirjoittaa. Kanttori ja kansakoulunopettaja kiikkuivat hyväntuulisina\nlinjaalikärryillä. Siinä hyräiltiin jo valmiiksi tulevan soittokunnan\nkappaleita, milloin niinkuin alttotorvi, milloin kuin barytoni.\n\nJa kun se iso laatikko sitten tuli, jossa torvet olivat, kun kanttorin\nsalissa pesävalkea ja kynttilät iloisesti paloivat, juuri leivottu\nnisuleipä ja kahvi hauskasti tuoksui, kun avattiin ja kiiltävät\ntorvet sieltä vedettiin esille, se oli kuin juhlallisin jouluaatto.\nOlikin niin kodikasta sisällä huoneen turvassa, kun ulkona temmelsi\nPaavalin paha pyry ja talitiiaiset kopsuivat ikkunaan pimeässä\nhauskasti houkuttelevaa valoa kohti. Siinä oli paitsi kanttoria ja\nkansakoulunopettajaa saapuvilla aiotun soittokunnan jotkut hakajäsenet,\nAholan Antti ja Kärjen Kustaa, kumpikin musikaalisiksi miehiksi\nmainittuja. Kustaa vielä vähän, mitä lie pari luokkaa lyseotakin\nkäynyt, ja siten niinkuin paremmin asianymmärtäjä. Kukaan ei ollut\ntorvea suulleen ennen pannut, kanttori, taitomies, näyttäisi nyt.\nKanttori ottikin yhden torven, liputteli vähäsen koskettimia ja\npuhalsi. Mutta ei sieltä tullut muuta kuin käheä pihaus, vähän niinkuin\nJukolan Juhanin ämyristä. Kas, kun se unohtuu, kanttori koetti\npuolustella itseään, vaikka sitten myöhemmin tultiin näkemään, että\nhänen huulillaan torvi tahtoi pihahdella vähän samalla lailla aina. Se\noli kai hänen erikoisuutensa.\n\nJa sitten alkoivat harjoitukset. Käytännöllisistä syistä, lähemmin\nsanoen kanttorin melko suorapuheisen rouvan takia, ne pidettiin\nläheisen kansakoulun koulusalissa. Sieltä alkoi kuulua kimeää ja\nrömeää. Kun Lehonperä sormieli tuubaansa ja töräytteli C-skaalaa,\naivan ikkunaruudut joskus tärisivät. Kirkonkylän kansaa, nuorta mutta\nvanhaakin, keräytyi alkuaikoina eteiskäytävä täyteen, siellä he\nkäryävän öljylampun tuoksuessa kuuntelivat uutta ja vähän merkillistä\nmenoa.\n\nEnsimmäinen esiintyminen tuli. Se oli \"Jumala ompi linnamme\". Sitä oli\nsormieltu ja huulieltu jo pidemmän ajan ja nyt se meni niin, ettei\nkovin paljon kömmähdyksiä sattunut. Lehonperälle tosin silloin tällöin,\njoka johtui siitä, että hänen tuubassaan oli neljä venttiiliä, muiden\ntorvissa vain kolme. Sattuipa siinä joskus haparoidessaan niistä\nventtiileistä erehtymäänkin, eihän se kumma ollut.\n\nTuli joulu, silloin torvet uudistetaan. Katsokaa, pojat, että kaikkien\ntorvet ovat kiiltävät! Siihen aikaan mentiin kirkkoon jo kello 5,\nniin että kun soittajia asui useiden kilometrien päässä, järvenkin\ntakana, täytyi tosi varhain lähteä liikkeelle. Kello 4 alkoivat\nkansakoulun salista ensimmäiset törähdykset kuulua, ja sitten kun aika\ntuli, marssittiin kirkkoon. Kanttori antoi viimeiset varoituksensa,\nkehoittaen m.m. koko ajan liputtelemaan venttiilejä, etteivät jäädy,\nvaikka kansakoululta kirkkoon ei ollutkaan kuin aivan lyhyt matka,\nEsiintymisaikomus oli visusti pidetty salassa, he tahtoivat yllättää.\nJouluna kirkko joka tapauksessa oli tupaten täynnä ja jos olisi vielä\nilmoitettu, niin kuolemantaudin olisivat monet saaneet, jotka jäivät\nulkopuolelle, jonona hanhenmarssissa. Lehonperä suurine tuubineen\nviimeisenä, septetti marssi kirkkoon. Siellä oli jo rovasti ja\nkirkkokansa valmiina; kaikesta huolimatta oli sittenkin levinnyt tieto\ntärkeästä tapauksesta, ja kaikki olivat jännittyneitä.\n\nMutta silloin tapahtui yllätys. Ensimmäinen, todella tien pystyyn\nnouseminen Kattilakosken torvisoittokunnan ja koko Kattilakosken\nhistoriassa. Rovasti katsoi silmälasiensa takaa:\n\n\"Jaa, mitä? Soittaa torvilla, täällä kirkossa, siitä ei tule mitään!\n\n\"No, mutta me aioimme vain virttä soittaa, ‘Jumala ompi linnamme’. Ja\nkyllä soittokunta sen jo taitaa melko varmasti\":\n\n\"Jaa, mutta ei se käy päinsä. Niillä torvilla, joilla te soitatte\niltamissa ja tanssimusiikkia, ei se käy päinsä kirkossa.\"\n\nTässä seurakunnassa oli kanttorin ja rovastin suhde sellainen että\nkanttori ei sen enempää siihen uskaltanut sanoa. Ulkona pakkasessa\nvärjöttäville, jalkojaan toisiansa vastaan kopisteleville soittajille\noli vietävä tämä ikävä sanoma. Voi yhden kerran sentähden! Ja nyt oli\nmarssittava takaisin kansakoululle, kirkkolaisia tuli vielä vastaan,\nsiinä häpeän kanssa hanhenmarssissa. Nyt saivat vettä myllyynsä \"isot\nkristityt\". Niitä oli nimittäin seurakunnassa paljon sellaisia,\njotka pitivät syntinä koko torvisoittokuntahommaa. Paljon niitä oli.\nOsuuskauppiaskin oli sanonut — harvinaista kyllä osuuskauppiaalle —\nettä tuonne Kätkäjärveen ne olisi upotettava!\n\nMutta ei lannistuta! Opettaja kimmastui tästä vastoinkäymisestä\nniin, että sillä aikaa, jolloin rovasti saarnatuolista julkisesti\nnuhteli pitäjän kanttoria ja kansakoulunopettajaa sopimattomista\nedesottamuksista, viimeksi mainittu leimuavalla närkästyksellä\nsävelsi Kattilakosken torvisoittokunnalle ensimmäisen kappaleen, sen\nkunniamarssin, jota soittokunta sitten varttuneempana ylpeydellä\nsoitteli.\n\nSoittokunnan toiminta jatkui tarmolla ja Ilolla, ja yhtye tuotti vielä\nvaatimattomalle kotipitäjälleen kunniaa naapuristossakin. Ja joka\ntapauksessa se toi Kattilakoskelle paljon romantiikkaa. Paikkakunnan\nhymyilevät vedet ja tohisevat honkanummet saivat outoa ja uutta elämää.\nEnnen oli vain \"peli\", viulu, kitissyt, nyt oikein isomusiikki.\nKirkkokangaskin kajahteli. Se oli siihen aikaan vielä melko autiota\npaikkaa, nythän siellä on hotellit ja autot, mutta silloin ei muuta\nkuin harmaita paalurivistöjä, havisevia haapoja ja valkokukkaisia,\ntuoksuvia pihlajia. Ja kun Visapään Matti joskus iltamyöhällä\nharjoituksista palattuaan sai sellaisen päähänpiston, että hän\nkirkkokankaalla yön pimeydessä rupesi puhaltamaan Porilaisten marssia\ntenoritorvellaan, sepä oli juhlallista. Pitkin kangasta sieltä kuului\nkappale toisensa perään ja joku yksinäinen ulkosalla käväisijä kuunteli\nihmetellen kummia. Varikset lehahtivat yöpuiltaan lentoon ja jänis\nviiletti kauemma korpeen, minkä koivista lähti.\n\nMutta vielä edemmä kantoivat Kattilakosken torvisoittokunnan tenhoovat\nsävelet. Perkiön suutari, joka puhalsi b-kornettia, niinikään tuli\npitkällä kävelymatkallaan joskus sormielleeksi soitintaan päätyen\npuhallukseenkin asti. Mutta Perkiö oli Ruotsin virstan takana rinnalta,\ntodellisessa korvessa, niin että hänen oli häirittävä itse ukko metsoa.\n\"Peevelikö siellä prinauttelee\", ukko tuumasi, ja kun suutarin säveleet\nyhä lähenivät, katsoi se parhaaksi pongahtaa oksaltaan ja siirtyä\nrytisten edemmä salon sisään hänkin. Mutta kuuset ja humisevat hongat\nkostuivat ja ilahtuivat. Niillehän suutarin soitto oli aina somaa, sama\noliko yö vai päivä.\n\nMutta saipa tämä uusi sivistyselämä muitakin muotoja. Niinkin kävi,\nettä kun joskus lauantai-iltana oli ollut kansakoululla harjoitus.\nVuorenpään ohi ajava kirkkokansa näki kummakseen kiiltävän kapineen\ntalon ison aitan portailla. Mikä tuo tuollainen, johonka nouseva\naurinko Myllykosken takaa niin kirkkaasti kiiltää. Se oli Lehonperän\nErkin suuri bassoämyri. Aitan portaat olivat isot, penkit kahden\npuolen, siihen oli Erkki laskenut soittimensa, unohtanut sen siihen,\nkun sisällä aitassa oli niin kiinnostavaa. Siellä oli Vuorenpään Maija.\nJa kaikkein romanttisinta oli, että Vuorenpään Maijan aitan ovena oli\nvielä Kattilakosken vanhan kirkon ovi. Se oli sinne sata vuotta sitten\njoutunut, kun uutta kirkkoa ruvettiin tekemään.\n\nMaijasta ja Erkistä tuli sitten pari, ja se oli toinen vastoinkäyminen\nKattilakosken torvisoittokunnan historiassa. Ne ovat nimittäin naiset\nsellaisia, että kun ovat saaneet omansa, he eivät tahdo häntä enää\npäästää ei laulukuntiin, ei soittokuntiin, ei mihinkään sellaiseen;\nmitä peljännevät. Ja niin kävi, että Lehonperän Erkinkin, juuri\nkonstinsa oppineen taitoniekan, oli yleiseksi ällistykseksi ja\npettymykseksi erottava soittokunnasta. Siinä sitä nyt oltiin. Tuuba\noli isännätönnä ja mykkänä ja soittokunnan toiminta pysähtyi. Vain\nlähestyville Jussin päiville saatiin Lehonperä kidulla ja vaivalla.\n\nKysyttiin siinä tarmoa ja kärsivällisyyttä kanttorilta ja kaikilta\nmuiltakin, kun pitkästä, rokonarpisesta Jutta-sepästä taas oli\nkoulutettava uusi bassoämyrin hoitaja. Mutta niin sitä kumminkin\nmeneskeltiin ja soitto soi edelleen. Pyy pyrähti, maa järähti\nMustankorven takalistolla, jossa seppä palkeitaan paineli ja myös\ntavalliseen tapaan kesäilloin aittansa portailla puhalteli. Tavalliseen\ntapaan, sanoimme, kaikki harjoittelivat kesäiltoina mieluimmin\nulkosalla, siellähän oli raitista ja soiton ääni vieri maita, soita,\njärvien selkiä, kansalaisten kunnioituksella kuunnellessa.\n\nSoittokunta oli pian taas siinä kunnossa, että se pystyi\nulkopitäjäänkin. Autiomäen arpajaisissa se sai ensimmäisen\nmerkittävämmän arvostelunsakin. Ne olivat, niinkuin jo edellä\nviitattiin, mukavia tilaisuuksia, nuo vanhan ajan arpajaiset. Ei\nollut hiekoitettuja kenttiä, areenoita ja stadioneja, niinkuin\nkai ennen v. 1848 Gum-tähden kentällä, ilo pantiin pystyyn millä\nensimmäisellä kukkanurmella tahansa, siihen vain soittolava ja\nkahvintarjoilukamppeet, koivut ja liput, ja niin oltiin valmiit\nsivistystä jakamaan. Arvokkaatkin kansalaiset makailivat nurmella,\nistuskelivat, juttelivat, penkkejä ei tarvittu, sopihan Jumalan\nluontoon kauniilla ilmalla muutenkin. Niinpä siinä muun kansan mukana\nherrasväen puolella loikoili myös Autiomäen piirilääkäri, vanha\nM.M., joka oli kulkenut Riiat ja Räävelit aina Parisia myöten. Kun\nKattilakosken soittokunta oli avannut juhlat, romantisoiden arvokkaan\ntilaisuuden vaatiessa parhaansa mukaan ohjelmistonsa \"Voi minua poika\nraukasta\" yli Värmlantilaislaulun komeaan kunniamarssiinsa, nousi\npiirilääkäri ryntäiltään, tuli esittämään itsensä Kattilakosken\nkanttorille kiitellen naapuripitäjän soittokuntaa arvokkaasta avusta.\n\n\"Mehän olemme tässä vasta niin alulla, taitaapa olla kuultavaa tämä\nmeidän soittomme!\"\n\n\"Eipä niinkään, teitä sentään kuuntelee, mutta kun tämä meidän\nseurakunnan nyt autuaasti nukkunut soittokunta soitti, ei saattanut\nolla saman taivahan alla.\"\n\nTämä vanhan M.M:n tunnustus levisi kautta Kattilakosken ja kannusti\nvaltavasti soittajia.\n\nSeurasi edelleen pari onnen vuotta soittokunnan toiminnassa. Eihän se\nollut suuren suurta, olipahan sellaista nimipäiväsoittoa etupäässä,\nmutta oli sekin jotakin. Olla kutsuttu kauniiseen Leppäniemeen\nesim., jossa suuret haavat havisivat, jättiläiskasvuinen tuomisto\ntuoksui kauniin kaislaveden varrella, puhaltaa siellä sireenimajassa\nEstudiantinaa, etelän hurmasäveleet täällä Pohjolan surullisen\npoikaraukan kiehtovana kumppanina! Ja \"Helmi kallis loistavainen\"!\nVisapään Matti siinä soitteli Sannallensa sydämen halusta soolon, Sanna\nsaattoi varmaan kuunnellakin, kantaahan kaunis torvisoitto vesillä\nkilometrittäin, ja kun sitten Leppäniemen suloinen Saara-neiti itse\ntarjoten tuli tuomaan vehnäkahvit, heille tavallisille talonpojille,\nsehän oli mielelle elinaikainen ailahdus.\n\nMutta tuo Visapään Matin soolo sinä iltana, niin kaunis kuin olivat\nsekä ilta että soolo, oli lisääntyvän onnettomuuden enne. Hänkin\nnaimisiin! Niin oli päätetty. Mutta kun rahoja ei ollut, oli niitä\nlähdettävä hakemaan Amerikasta, ja sen tien Matti meni.\n\nJa sitten meni samaan maanpaikkaan Aholan Antti. Omalaatuinen,\nnerokas ja musikaalinen mies. Hänellä oli vain se luonnonvika, että\noli torahammas keskellä yläleukaa. Mitenkä sellainen mies kornettia\npuhalsi? Mutta hänpä keksi keinon. Hän puhalsi toisella suupielellään\nniinkuin jotkut ennen pukinsarvea. Ja se kävi varsin hyvin laatuun.\nTosin ääni ei ollut aivan heleintä lajia, mutta puhdas, sillä\nAntilla oli tarkka korva. Ulkopitäjissä tosin tällainen sivulle\npäin puhaltaminen herätti vähän kiusallista huomiota. Antin toinen\nomalaatuisuus oli se, että hän mieluimmin jännittävässä tilaisuudessa\notti nuottikirjan, pani sen istuimelleen ja istui tanakasti päälle.\nPannaan pois siitä sekoittamasta! Ja hyvin kävi soitto sittenkin.\n\nVisapään Matti ja Aholan Antti, soittokunnan musikaalisimmat\nmiehet! Tämä poisto oli korvaamaton, ja niin nukahti Kattilakosken\ntorvisoittokunta hetkeksi taas. Mutta julkinen kiitos olkoon kanttorin\nkäsittämättömän ja kuvaamattoman tarmon ja kestävyyden, soittokunta\nvihdoin sittenkin virkosi. Nytpä ei enää noita aikamiehiä otetakaan,\nhän rupeaa pitämään koulua, orkesterikoulua oikein, niinkuin Isonkyrön\nrovasti oli vuosikausia tehnyt. Pikkupoikia rupesi kanttorissa\nkulkemaan, uusi barytonin soittajakin, tuskin torveaan pidempi, yhtä\nmataloita muut, ja niin oli soittokunnassa parin vuoden perästä uusi\nensi rivistö. Kanttori itse oli lakannut soittamasta lyöden nyt vain\nkomealla tahtipuikollaan tahtia. Ja tämä uusi rivistö oli ehkä entistä\nheleämpiääninen. Oli kuin poikaäänen kirkkaus olisi soinut torvistakin.\n\nMaalaissoittokuntien vaiheet ovat usein surulliset, niin paljon\niloakin kuin niihin sisältyy. Kattilakosken soittokunnankin historia\noli kovaa todellisuutta sikäli, että tuo \"kaikki katoo, kuolee\" tuon\ntuostakin kohtalokkaana muistutti olemassaoloaan. Myös pikkumiesten\nrivistö murtui, taitavimmat heistä joutuivat tosin itselleen ja koko\nKattilakoskelle suureksi kunniaksi itse kaartiin, ja Kattilakosken\nmusiikinhistoria oli sitten ties kuinka pitkiksi ajoiksi loppu. Mutta\nennen kuin tähän järkyttävään vaiheeseen palaamme, kerron erään\nkohtauksen, jonkinlaisena sovittavana kaunohohteena vaivalloisen\nkamppailun ylle.\n\nIstuttiin harjoittelemassa kansakoulun käsityöhuoneessa, jossa\noli pitkä pöytä ja vapaampaa ja soveliaampaa olo kuin koulusalin\nahtaissa pulpeteissa. Oli esillä uusi kappale, \"Don Cesarin marssi\",\nsäveltänyt Dellinger. Se oli jo Aholan Antin aikana pantu alulle ja\nAntti oli siitä lausunut arvostelunsa: Kaunis kappale, kyllä kaunis\nmuutenkin, ja kauneimmasta kohdasta vain parantaa ja parantaa.\nSoittokunnan nykyinen alttotorvensoittaja, Kärjen Kustaan Köpi-poika,\npuhalsi alttotorvea, mutta nykyajan marssille niin luontehikkaat\n\"efterslaakit\", niinkuin niitä pataljoonan soittokuntien kielellä\nnimitettiin, basson kanssa vuorottelevat heikompien tahtiosien nuotit,\neivät tahtoneet Köpi-paralta sujua. Hetken hän pysyi tahdissa basson\nkanssa vuorotellen, mutta jonkun ajan kuluttua jyskytteli yhdessä\ntämän kanssa. Se tietenkin hermostutti johtajaa, kanttoria, ja vähän\nmuitakin, jopa itse Kärjen Kustaatakin, nyt tenorinsoittajaa, jolla\noli samanlaiset efterslaakit soitettavana ja joka sivumennen sanoen\nitsekään ei niitä tahtonut osata aikanaan puhaltaa. Kärjen Kustaa oli\nmuuten lystikäs mies, melko nokkeianpuheinenkin, ja osasi heittää\nainakin jonkinlaisen komman jos johonkin tilanteeseen, varsinkin kun\noli vähän kouluakin käynyt. Minkätakia hän oli koulusta jäänyt? Vanha\nKärjen isäntä, Kustaa hänkin, oli joskus viitannut siihen, että tästä\ntenorinsoittaja Kustaasta ei ollut oikein lukumieheksi, oli tainnut\ntulla vähän äitinsä puolikuntaan, noihin Autiomäen Mattisiin. No niin,\nKärjen Kustaa itse oli myös soittokunnassa tullut tunnetuksi siitä,\nettä hän mieluummin marsseissa soitti yhtaikaa Jutta-sepän kanssa,\nkuin vuorotteli tahdissa vuorenvarmana, niinkuin Perkiön suutari. Kun\nnyt siis Köpi-pojan takia oli tuon tuostakin marssi keskeytettävä\nja kanttori alkoi osoittaa yhtä selvemmin kärsimättömyyden oireita,\nloppui Kärjen Kustaankin kärsivällisyys tyyten. Hän nousee suorana,\npönäkkänä pystyyn, niinkuin oli reipasryhtinen mies, panee torvensa\npöydälle, jolloin muutkin lakkaavat soittamasta, hän on vakavan\nnäköinen, aivan kalpea, on istunut poikansa vieressä, Köpi-parka\nkyyröttää alttotorvi vielä huulillaan, isänsä iso lakki korvia myöten\npäässään. Isä Kustaa käyttäytyy aivan ällistyttävästi. Sanaa sanomatta\nhän huitaisee poikansa päästä lakin, niin että se lentää miltei uuniin\nasti, jossa valkea ystävällisesti palaa lepattaa. Köpi jää siihen\nvalkotukkaisine, paljaine päineen — koko soittokunta muuten istui\npaikkakunnan tavan mukaan lakki päässä harjoitellessaankin — häpeämään\nIsän tiuskaistessa: Kun on niin tyynni tullut äitiinsä! Tilanne oli\nselvä, mutta kun Kärjen Kustaan melko kiukkuinen luonne tunnettiin,\nei kukaan uskaltanut hiiskahtaa. Kukin katsoi pitkin nenänvarttansa\nnuottikirjaan koettaen suhtautua myönteisesti tilanteeseen. Kanttorilla\noli tarpeeksi kekseliäisyyttä keskeyttääksensä sen kappaleen\nharjoituksen sillä kerralla. Otettiin \"Oi, terve, Pohjola\", jonka tahti\nei ollut vaikea. \"Mene hakemaan lakkis’ ja soita siinä!\" Kärjen Kustaa\nkomentaa. Ja sitten puhallettiin Crusellin ylevä hymni hartaudella\nkaikkien keskinäiseksi rakennukseksi ja sattuneen vähäisen selkkauksen\nunohdukseksi.\n\n— Siihen sammui Kattilakosken torvisoittokunnan silloinen vaihe.\nOpettaja itse, Es-kornetisti, taitomies, joka ainakin sen soittimen\nkunnialla hoiti, siis melodian, pörisivätpä muut joskus mitä tahansa,\nhänen täytyi pois paikkakunnalta ja silloin myös kanttorin tarmo\ntaittui.\n\nPitkän ajan perästä, vapaussodan ensimmäisessä muistoparaatissa, kun\nKattilakosken komea ratsuväkikin oli saatossa, pitäjän uusi soittokunta\nyritti esiintyä, nyt jo uudella johdolla, mutta oliko polvi pojissa\nhuonontunut muuten vain, vai olivatko kaikki Kärjen Köpi-pojan tavoin\ntulleet äitiinsä, ei ne säveleet juuri juhlistaneet ja siihen sekin\ntuikahdus sammui, niinkuin kirkon kynttilä loppiaisaamuna. Mutta\nlatu oli hiihdetty, latva taitettu jollekin vielä ehkä toiselle\nyritykselle; me voimme vakaasta mielestä toivottaa tälle Kattilakosken\nsivistysmiesten kauniille aloitteelle; Requiescat in pace!\n\n\n\nKESÄILLAN VALSSI\n\n\nTarvitseeko minun sanoa enemmän yleiseksi tunnelmaksi: kesäilta, ja\nvalssi!\n\n\"Kesäilta\" nyt, sen tiesi, olit kuka olit, mutta \"valssin\" —, pitikö\nse olla siinä? Piti! Koska valssi oli melkein aina suloinen, kesäilta\nsamoin; mitkäpä paremmin yhteen?\n\nPolska liian levoton, polkka sielutonta jytkytystä, masurkat ja sen\nsemmoiset täyttä mateeriaa.\n\nMutta valssi, joka keinui kuin vieno maininki, kun iltakin tuli ja\naalto lakkasi työstään, usein hirveästäkin.\n\nNiin, kun rusko levisi, vesi alkoi päilyillä, ja pian päivä painui:\n\nJoko – – –?\n\nKatsoit kelloasi.\n\nKatsoit hetken kuluttua taas —:\n\nSe vain, yksi —.\n\nHe kävelivät kahden lepikon rantaa, oli hietaa ja kaislaa ja hiljainen\nlipla enää. Oli valkea myssy ja siinä sininen ruiskukka, juuri\npuhjenneita.\n\nOli vielä silmät, kirkkaat, lapselliset, jotka katsoivat\nluottavaisesti, eikä ollut syntiä...; muistat.\n\nMitäpä he, niin nuoret —; häpesivät.\n\nKäsi kädessä kumminkin.\n\nSitten alkoi kapellimestari Skrabb, Kuinka hyvin se sopi: Kun oli\nsatanut joku tunti sitten, lepät vielä silloin tällöin nokahtelivat,\ntippa meren rauhaisaan maininkiinkin ylitsenne, missä istuitte\nkivilaa’alla.\n\nLensi sorsa. Sekin sopi, lensihän minne lensi, niinkuin itsekin.\nYlioppilas, sinä kesänä sinä, maailma, vilinä, parasollit.\n\nKihloissa? Sehän olisi ollut naurettavaa; koulupoika!\n\nMitäs sitten!\n\nMinä vain, kun orkesteri soitti radiosta tuon \"Kesäillan valssin\",\nsaman, jonka Skrabb pataljoonan soittokunnalla 50 vuotta sitten,\nsilloin kuin leppä itki.\n\nEihän se ollutkaan huono kappale! Niin, aivan unhotin, Oskar Merikannon\n\"Kesäillan valssin\" soitti, jota ne kaikki paremmat ennen vähän\nhymähtelivät, plebeksyivät.\n\nTämä valkomyssy ja ruiskukka, käsi kädessä —\n\nTeitkö, Waldteufel, paremman? ja minä melkein; sammutitko Strausskaan?\n\nMutta miksi me vähäksyimme?\n\nStrutsinsulka ja ihojauhe, Margaretha Caponsacchi ja Orkus.\n\nFrakki, naurettava frakki, ja samppanjalasi seinään Florajuhlassa —.\n\nSekosimme siitä sinfoniasta, teeskentelyn, tekotuoksun\nolevinaanolo-durchführungista niin että nauroimme ulos _todellisuuden_,\nsen mitä ihminen on silloin kun on selvä pää, nuori sydän, on satanut\nja lepät tipahtelevat.\n\nMutta se valkolakki ja sinikukka? -- -- --\n\nSe kun oli sitten synti, vaikka ei silloin meren hiekalla. Häipyivät;\nkäsi kädestä —.\n\nTuosta muistit, kun orkesteri soitti, ja hyvin soitti sen, jonka\nkuuluttaja sanoi Merikannon \"Kesäillan valssiksi\". Muistit sen sielun,\njoka oli silloin, puhtaan.\n\nJa sitten se näytti, siinä lopussa, kun ei enää ollut; toden, sen\nstringendon riennon.\n\nMiksi sen piti niin!\n\nKun sen ihmisen pitää niin.\n\n\n\nMARTHA\n\n\nMinun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ole Flotowin äärettömän\npaljon näyteltyä \"Martha\"-oopperaa koskaan nähnyt, en edes nuotteja,\njoskohta taidan siitä useita aiheita ulkoa yhä vielä. \"Yhä\", tulin\nsanoneeksi, joka viittaa johonkin menneeseen. Niin onkin. Kyllähän\n\"Marthasta\" kuulee aiheita edelleen silloin tällöin, mutta minun\ntaitamiseni johtuu aivan erikoisesta sattumasta, joka selviää alempana.\nJa siitä on todella pitkä aika. Muistui mieleeni, kun kävin vanhassa\nkoulukaupungissani ja näin tutut paikat, paikan raismeet, aika kun\noli tullut väliin. Ja siitä muistosta juontui eri ooppera, libretto\nainakin, samalla nimelläkin, kun sitä kerran sivuan.\n\nMinä alan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Prologi_.\n\nOlimme leikanneet yhdessä ruista, Mäkirannan Martta ja minä. Minun\nasianihan tämä leikkuu oikeastaan oli, sillä ansaitsin isältä\nlukukauden käyttövaroja, hänen periaatteensa mukaan kun ne piti itse\ntyöllä hankkia, vaikka olikin papinkoulussa, ja Martta vain auttoi\nminua, saaden siitä palkakseen kuivattuja luumuja eli \"kivisydämiä\",\njoita minä taas Martalle antaakseni sain äidiltä, senaikaisesta\naina runsaasta varastosta. Se oli hupaista aikaa, ei mitään häivää\nelon taivaalla, putki puheli, kumina kumppanina, kun väliaikoina\njuoksentelimme vainiolla ja vainion rannassa, ei tarvinnut ajan\nkellosta välittää, kun oli urakkatyö.\n\nMartta oli sellainen yksinäinen lapsi, joita ennen oli ehkä enemmän\nkuin nyt, kun eivät ymmärtäneet silloin. Hänen Vappuäitinsä kantoi\nlaastia kirkon rakennustyössä, ja Martta seurasi äitiään näille main,\nkotini vaiheille, ollakseen minun kanssani, kun ei kumminkaan kirkon\ntöihin vielä pystynyt.\n\nOlimme saaneet jo kaksikymmentä jalkaa, josta laskin saavani ainakin 4\nmarkkaa, jollahan saisi paljon asioita, monta kertaa markkinoilta 10\npennin eli 5 pennin prenikan, Blomqvistista 10 pennin karamellit, ajaa\nkarusellissa jne. Mutta minulla oli vielä vanhassa tupakkikukkarossa\nlisää rahaa, ongella ja parkin ajamisella saatuja, ainakin 2 markkaa,\nniin että toimeentulo näytti turvatulta. Yritettävä oli kumminkin yhä,\nkoska aikaa koulun alkamiseen oli vielä vähän.\n\nMutta sitten ei Martta enää tullutkaan. Sanottiin että hän oli\nsairastunut tulirokkoon. Ymmärsin että se oli vaarallista, koska minun\nvanhempi veljeni oli kuollut siihen, se oli niin vaarallista, että\nMartan äiti Vappukaan ei saanut tulla tupaamme, hänen käskettiin mennä\npois.\n\nTuntui kovin yksinäiseltä leikkaaminen, kun eivät nuo kirkkaat silmät\nenää katselleet vierelläni, ja minä lopetinkin pois.\n\nEn sitten nähnyt enää tätä oikeaa Marttaa, sillä hän kuoli siihen\ntulirokkoon.\n\n\n_Koivut kumarsi_.\n\nOli ollut tavallista kauniimpi syksy, syyskuun ensi päivät kuin\nsuvea ikään. Muuten viheriä meri soi siniseltä ja purjeet hohtivat\nheleästi, laivat kun olivat laskeneet ankkurinsa ulkoredille. Niitä\ntuli kaukaisistakin maista, ja se aiheutti ensimmäisen säästömarkkani\nrikkomisen. Täytyi olla välttämättä karamellipussi taskusta maistella\nkun kulki laitureita ja tarkasteli kuinka jungmannit, paidan hihat ylös\nkäärittyinä, väänsivät viikunapaaleja ruumasta. Puukenkäpuosu edelleen\nvaati makeutta, ja apinan tarvitsi saada aivan itse.\n\nNiin, että minulla oli vain 5 hopeamarkkaa täyttä rahaa, kun tapahtui\nsellaista, että se luhistutti kassani täyteen nollaan, ja pitkä talvi\noli edessä.\n\nAugust Arppe saapui Vaasaan!\n\nKuka oli August Arppe? Ei kukaan nykypolvelle, mutta 60 vuotta sitten\nvoimakas ilmestys sellaisellekin alokkaalle kuin minä, vaistosin,\nettä hän oli vielä jotakin korkeampaa kuin säämiskähousuinen,\nsilinterihattuinen sirkustirehtööri.\n\nHän toi Vaasaan oopperan, Emma Engdahlin, Olefine Moe’n, Emmy Achtén,\nGustaf Holmströmin, Anton Paulsonin ja monta muuta, loistavat puvut,\nkummalliset kulissit ja kaiken menon, sellaisen, että nuori mieli ja\nkuvitus kiiti korkealla kuin haukanpoika.\n\nSinne mentiin, maksoi mitä maksoi, eikä se aivan vähän maksanutkaan,\nsellainenkin, perin lyhyt yksikkö kuin näiden rivien kirjoittaja,\n10-vuotinen, joka sai seisoa lehterin takimmaisella penkillä pitkien\nkisällien välissä, eikä nähnyt paljon mitään, paitsi joittenkin\nistujien päitten välistä, sai maksaa markan, \"premiääristä\", niinkuin\nsittemmin tulin katkerasti kokemaan, aivan kaksi.\n\nMitä minä sain markalla silloin? Talvi lakin ainakin sain, ja viidellä\nmarkalla hanurin. Nautinto maksoi siis. Mutta kyllä olikin nautintoa:\nRigoletton järkyttävä kohtalo velloo vieläkin niiden aikojen vaikutusta\nmielessäni, Azucenan valitus kuin syksyn viime viima, ja \"Cornevillen\nkellot\"! heleä kuin helluntai.\n\nHe laulelivat, liversivät. Mutta ei se ollut vain melodia ja musiikki,\nse voi nuottina viehättää kylmääkin mieltä, Arppe toi nuoriin\nsydämiin kohtalon runon, puvut, historian: maailma aukeni alokkaalle\nihmeellisenä uutena.\n\nMenivät minunkin leikkuurahani, mutta menivät hyvään ja loppui\nkauniisti tämä ensimmäinen sivistysvaiheeni.\n\nSatuinpa huomaamaan, että vielä esitettäisiin yksi ooppera. Sen nimi\n\"Martha\", kiinnitti heti mieltäni. Marta — sehän oli raamatusta ja\nMartta oli minun kirkassilmäinen, pois mennyt leikkuutoverini.\n\nTietysti minä sinne, olihan minulla vielä ehjä markan raha kukkarossani.\n\nIhmisiä nousi Palokunnantalon portaita kuin hätäillen ja eteisessä\nsitten turnyyrien ja plyymihattujen tungos, ennenkuin oli ehditty\nriisuutua. Minäkin koetin tuppautua lippupöydän luo.\n\n\"Seisomapaikka!\" sain vihdoin kimeällä äänellä suustani, markka\nkourassani.\n\n\"Dee tvoo mark! Premiääri\"\n\nHäpesin kovin, jos joku kuuli ja näki, sillä minulla ei ollut enempää\nrahaa. Vetäydyinkin sitten kiireesti pois koko paikasta ovessa\nvastaantulevien lomitse syksyn pimeyteen. Lähdin ensin kotiinpäin\nvähän surullisena kävelemään, mutta tuo \"Martha\" viehätti niin, että\nparin kadunkulman päässä käännyin takaisin. Menin Kasarmintorille ja\nkatselin sieltä monilukuisine kattolamppuineen aivan kuin valossa\nkylpevää Palokunnantaloa. Tässä senaikaisessa autiopimeydessä,\npienten kärytuikkujen synkeydessä, sähköä kun vielä ei ollut. Sainpa\npäähänpiston: minä menen tuonne yhden ison ikkunan alle, kuuluisikohan\nsieltä mitään?\n\nAlkoivatkin juuri ja kaikui vielä kiinni liimaamattomain ikkunain läpi\nloistavasti.\n\nSiinä seisoin seinään nojaten minuutit, ehkä aivan tunnit. Tähän\naikaan jo melko vihainen meri puhalsi ja pauhasi matkan päässä.\nPalokunnantalon viereen jätetyt suuret koivut tohisivat tuulessa ja\nkumarsivat kohteliaita kumarruksia jonnekin. Vasta miehistyneenä\nmiehenä minulle selvisi mitä ne kumarsivat.\n\nEikö minun tullut kylmä siellä syksy-yössä? Tuli kyllä vähän, mutta\njuoksentelin välistä edestakaisin, ja siinäkö ja sillä ikää jouti\ntuntemaan kylmää. Lämmittihän se sieltä sisältä ja koko tämä jännittävä\nmeno, lämmittipä läpi pitkän iän, niin että \"Martha\", jota en ole\nkoskaan nähnyt, on rakkain oopperani. Ehkä parempikin näin kuulokuvana,\nmene tiedä se sana, sävel raadollisesta suusta, usein kuin kadottaa\nkirkkauttaan silloin kun sen näkee.\n\n\n_Ei jaksanut levätä_.\n\nOli kastanjain kukinta-aika ja sellainen tuoksu kuin vain silloin on.\nKaikki opiskelijat paloivat halusta päästä pois suloiseen Suomeen,\njossa kastepisara putosi räystäältä, piuuni hymyili aseman edessä ja\njärvi kimalsi, kun kalamies työnsi venheensä vesille aamuauringon\njuuri kohottua. Mutta taas, kun kaikki rasitetut, väsyneet kotimaassa\nhengähtävät helpotuksesta: Stettiniin, läikkyviä laineita, Berliniin,\nRoomaan, kauniin lähteille virvoittautumaan.\n\nTulinpa minäkin tutkinnosta Mohrenstrassea, suuntauduin suoraan\nlippukonttoriin: Stettiniin, \"Wellamon\" sylissä vesiä kohden\nkotirantaa! Hauskaa, ahvenet ajussa. Tulee issikka, vanhanajan\nhevosissikka aivan, vastaani, vierii hyssyttää hiljaa ohitseni.\n\nMutta kuka siellä istui? Havaitsin! oikein? Eihän vain tohtori\nBergbom? Menin, täytyi rientää.\n\nMutta sittenkin: Olikohan se tosiaan tohtori Bergbom?\n\nJuoksin takaisinpäin, tavoittaakseni ajurin, jonka hetken perästä sain\nkiinni. Se oli tohtori Kaarlo Bergbom, se mies, jonka perintöä Arppe\noli ajanut Vaasaan, joka \"Marthankin\" ensimmäisenä meille esitteli,\n\"Trubaduurin\" ja ne kaikki muut, joita kotimainen jälkimaailma lauloi,\nmaaseudullakin, tähän päivään.\n\nJa sitten puhutun teatterin mies!\n\n\"Hyvää päivää! Sehän on tohtori Bergbom\", minä vielä juoksuhyssyä,\nennenkuin issikka sai hevosensa pysäytetyksi, \"sepä hauskaa, että\ntohtorikin täällä kesälintuna, saa taas levätä vuoden rasituksista!\"\n\n\"En mine enee voi levete\" —, tohtori tuolla vähän erikoisella\nsuomenkielellä, joka oli hänelle niin rakas, mutta jota hän ei koskaan\noppinut oikein suomalaisittain ääntämään.\n\nJa siinä muutaman sanan vaihdettuamme hän pyöri pois, minun kohdaltani\nkadotakseen iäisyyteen, sillä hän kuoli pian.\n\n\"— voi enää levätä!\" siinäpä monen muun Suomen suuren miehen palkka.\nVäsyit, ettet jaksanut; mene pois!\n\n\n_Saatto._\n\nNäin, että August Arppe oli kuollut. Jäin pitkiin ajatuksiin, \"Martha\"\n—, se toinen Martta, raamatun Marta, iäisyyden värinä — jotakin\nsellaista. Ja aivan tavallinen mies, tavallinen pikku mies niiden\nrinnalla, jotka istuimilla istuivat. Mutta pienipä mies tässä hengessä\najattelikin, tuo tuolta Vaasan Palokunnantalon viereltä syystuulen\ntuivertaessa. Kas kuinka nuo koivut vieläkin kumartavat kaukaisessa\nmuistossani! Ja — nyt minä sen sanon — tuolle Arpellehan ne kumarsivat,\nkiitosta puolestani, joka sain kuulla Flotowin \"Marthan\" ilmaiseksi,\nminun, Theodor Sunellin, Iivari Koskimiehen ja John Laurellin, joille\nmeille kaikille Arppe avasi oven hengen saleihin. Ja oli niitä vielä\nmuita paljon, siellä äänettömyydessä. -- -- --\n\nTietysti minä menin saattamaan, vaikka en tuntenut Arppea, tiedä,\nolinko koskaan nähnytkään.\n\nNe menivät hiljaa, niin että pysyi käypäläinen perässä, silinterien,\nseppelten perässä.\n\nVoi, että Apostolkin kuolit! minä ajattelin.\n\nJos eläisit, soittokunta olisi tässä perässä ja puhaltaisi, ei\nChopinia, ei Beethovenia ja niitä muita sellaisia, joita aina, mutta\nMendelssohnin surumarssin, sen romanttisen, melodisen, jota ei koskaan.\nLapsellisen vienon —; se olisi niin sopinut sen mielestä, joka pyörti\npois, kun ei ollut markkaa.\n\nEn minä parempaa osannut ajatella, kun vähitellen jäin ja jäin\nsaatosta, en enää jaksanut, ja hämäräkin tuli.\n\n\n\n\nIHMINEN\n\n\n\nKALLE KAUNISLAMPI\n\n\nEn minä tiedä tekikö se \"kasvatus\" miehen, jos ei ottanut luontoaan\nollakseen. Ja jos taas oli sitä perää juuret, rypi missä rypi, nousi\nkun aika tuli.\n\nTämä Kaunislammin Kalle oli vain pieni juttu, mutta kyllä niitä on\nsellaisia muutoksia paljon, jos vain seurattaisiin tuonkin ja tuon\nkirkkomiehen vaellusta.\n\nKalle Kaunislampi aloitti julkisen toimintansa vähän kuin\nhumoristisissa olosuhteissa. Sydänmaan puolen miehiä kun oli, niin oli\ntietysti tottunut pyssyä käsittelemään, ja otti osaa myös ensimmäisiin\nsilloisen \"Sporttiklubin\" kilpa-ammuntoihin kirkonkylän kansakoululla.\nMutta, kun sattui katsomaan toisella silmällään pahasti kieroon,\nlaukaisikin toisen, perin hyvästi ampuneen miehen tauluun, niin että\ntämän tulos meni pilalle, ja kunnia, joka oli ollut vähällä tulla\npaikkakunnalle, meni. Tämä toinen vihastuneena: \"– – kyllä tuo mies\nvielä laukaisee peräti kruuperään päin!\" Etelä-Pohjanmaalla sanovat\n\"kruuperäksi pyssynpiipun ruuvilla kiinnitettävää takaosaa. Vähän niin\nsitten kävikin, vaikka toisissa olosuhteissa.\n\nKun on metsän rannassa syntynyt ja kasvanut, siinä asuu edelleen omissa\nnimissään, korpi kohisee monin ääninensä, kaikki luonnon houkutus\nvetämässä, jos on omassa luonnossa vähänkin vinon vikaa, pian sitä\npamautti metson vaikkapa soitimestakin, jos kohta sen laki kielsi.\n\nToisenkin kerran, ja niin aikaa luisua.\n\nSe on näet lysti juttu se soidin.\n\nOn metso kiimassa juuri kun kevät alkaa luonnossakin tuntua. Koppelo\nsamalla mielellä, ja metso tulee aivan hulluksi, niinkuin ihminenkin\nvälistä siinä tilassa, rupeaa omalla laillaan laulelemaan, hioo,\nsihisee, varsinkin koppelolleen, ja silloin se ei näe ei kuule mitään,\nsaa juosta aivan pahki sen ajan kun se hioo, mutta sitten hsh!\npysähdy silmäräpäyksessä kun hiominen lakkasi, muuten lentää pois\ntavallista vielä karkkaampana. Yrittää silloin kyttä varjoutua jonkin\npuun juurelle, mutta aina ei ehdi, joutuu kykkimään missä vain pitkät\najat, millä tuulella onkin metso, ennenkö taas uudesta alkaa. Sattuipa\nAlamäen Aapelille niinkin, että kun hionnan aikana kevätiljanteessa\njuoksi vesilakson poikki, luiskahti ja lankesi pitkälleen vesikkoon.\nJuuri silloin lakkasi hiominen. Mutta metsämies ei hellittänyt, makaa\nvatsallaan kylmässä lammikossa kauan aikaa, siksi kun hionta taas\nalkaa. Vaan olipa jo päässyt niin lähelle, että metso myös vaivatta\nputosi, ja se oli pääasia, jos kohta sai kylmän kylvyn.\n\nEikö tämä vetäisi? Mitäs on luonto niin!\n\nPontikasta myös puhuvat, ja että kuinka ne kehtaa. Mutta mene myös\npontikkamiehen psykeen: ei se vain se pontikka, sen tuoksu ja lirinä\nja rahat lakkarissa, mutta siinä on myös jonkinlainen hionta, tosiaan\nmetsokin hioo, mutta myös kanainen pauhaa, huuhkaja kaukaa sekaan,\nkaikki kuusten, honkain humuäänet, se jo tuntuu mieluisalta. Ja kun\nvielä tippa hinkkiin, joku raadollisen kurjan omaan kurkkuun, maailma,\ntämä niukka, usein tyly maailma siinä hymyili kaikella viettelynsä\nväellä. Vei niin Kalle Kaunislamminkin siihen kuiluunsa vähitellen.\nHuomannutkaan ennenkuin oli ilmeinen viinankeittäjä, paitsi että\npudotteli metsoja soitimesta laittomasti.\n\nMutta mitä sanoi lähimmäisten maailma?\n\nSiitä soitimesta ampumisesta nyt ei niin, vaikka oli väärin, mitä\nne ymmärsivät tunnottomassa mielessään: kaunis punaheltta kuusikon\nkuningas, pyysi hänet kuinka pyysi, höyhensi ja paistoi sen kristisielu\nkuka tahansa rakennuksekseen. Mutta pontikka jo sekoitti: kuljettaa\nhirtettävä kierosilmä tuota pirunlientä, juo sitä, sitten tappelee\nmuuten siivo isäntämies, linnaankin pian, hävetä silmänsä puhki, näppii\npiika-Maijaa, emännällä itku, tiedä suurempikin suru, yömyöhällä kun\ntoinen hulluna ajelulla. He eivät rakasta Kaunislammin Kallea, eikä\noikein reirummat isäntämiehetkään ja muu miesväki: räähkä oli, kiusan\nhahmo, joutaisi olla siellä salollansa näkymättä, kuulumatta.\n\nMutta Kalle vain kulki, povi pullollaan, kulkivat isännät taas\npuolestaan Kallen mökillä, ja ilkeä elämä jatkui.\n\n— Niin kuinkapa kävi! Eräänä päivänä nähtiin maantietä ajelevan —\nka, Kaunislammin Kallehan se oli — mies, pää köytettynä kuin ennen\ntappelusten aikana. Mikäs hänellä? Onko saanut, hyväkäs, palkan hänkin\nedesottamisistaan, ovatko emännät rusikoineet niinkuin ennen Lapualla\n\"raippa-akat\" itse nimismiehen? Selitän:\n\nAskaroipa Kalle kerran taas keittovehkeitänsä korvessa uuteen\npaikkaan, johon ne piti siirtää, ettei pianaikaa poliisi pääsisi\njäljille. Tietenkin sakeimmassa metsikössä oli liikuttava, varjoista\nkuusiryteikkötä, sen verran vain lakeapaikkaa joskus että keltainen\nlehti pääsi hauskasti putoamaan pannun kannelle, kun koetti sitä\nmilloin selässään, milloin sylissään kanniskella. Niin äkkää ylhäällä\nkorpikuusen latvassa mahtavan metson. Komea otus syysaamuna kenelle\nhyvänsä, saatikka Kallelle, vanhalle soidintajalle. Ettei pitänyt\nolla pyssyä, hän olisi kyllä sen pudottanut, vaikka ei vielä aika!\nNiin juuri raskasta pannua raahatessa metso laskeutuu ryteikköön ja\nsiivillään haapsotellen karkaa suoraan Kallen päälle. Tulee ja tulee,\nKalle pannu sylissään kompastuu koholla olevaan kuusen juureen, jolloin\nvimmastunut metso syöksee hänen ylleen lepattaen siivillään ja alkaa\nnokkia kasvoja, osuen vihdoin silmään, niin että tuskainen sadatus\npääsee hieman yhteenpuristetuista hampaista, — keteen peto! Kalle sanoo\npotkaisten kuparipannun syrjään, jolloin metso lähenee aivan hänen\npäälleen, mutta silloin Kalle itse onnistuu saamaan metson kurkusta\nkiinni, ja hetken kamppailun perästä viinankeittäjä on voittanut.\nMetsän kuningas vaipuu sammaleelle niskat nurin väännettyinä.\n\n— Käy ensi kerran niin, että tulee saaliin saanut mies kotiin ilman\nsaalista. Miehen silmää kivistää niin että täytyi jättää raskas metso\nsinne mihin pannukin, Kiiluisen puron sillan alle. Metson nokka oli\nnäet tehnyt sellaista jälkeä, että piti pää köytettynä ajaa tohtoriin,\ntohtori komensi lääninsairaalaan, jossa otettiin pois koko Kaunislammin\nKallen nokittu kiero silmä, niin että entinen suora vain jäi. Hyvä kun\nniin. Se maksoi monen pontikkapullon ja soitimesta ammutun isonlinnun\nvoiton. Sitäpä noilla äskeisillä kärryillä Kaunislammin Kalle.\n\nMitenkä kummasti metso noin raivoaa? Valehtelenko? Ei, se seisoi\nsanomalehdissä, ja itsestäni tiedän että kun minä, yksi hyvä, myös\nkerran jouduin naarasmetson eli koppelon kanssa pursussa vastakkain,\nse kun oli vielä toimintakykyinen puusta pudottuaan, niin lintu oli\nniin kova vastus, että sai pyssyn perällä iskeä jaksonsa ennenkuin\nminustakin tuli murhamies, sillä mikä se on muu, joka tappelemalla ja\nkun sylipainissa vie hengen syyttömältä korven vapaalta kansalaiselta!\nMinä tosiaan lehdestä luin tämän metson tappoasian, ja mitä sillä on\nväliä, jos lehti sen kertoo taikka minä? Samalla se uutinen sanoi että\n\"jonkinlaisena selityksenä tapahtuneeseen lienee se, että läheisyydestä\nlöytyi kuollut naarasmetso.\"\n\nSiinäpä se! Lentänyt koppelonsa pakeille, yhdessä jutelleet\nkanervikossa lehtien päälle lennellessä. On niitä asioita linnuillakin\nkukerrella, mistä tiesit mitä, kun on kerran ajatusta tekoon, niinkuin\ntällä Kiiluisen metsolla.\n\n\"Ei, pitääpä lähteä taas\" ukkometso akkametsolle, ja lähti rytinällä\nlentoon. Koppelo jäi sinne kirkkain, iloisin silmin. Ja huomisin, kun\ntaas tuli, tällä samalla aholla vanha toveri vainajana, silmä kiinni\npainuneena. Metsolta tuli silloin vähän koikahtava ääni, kuin korpin,\nsiellä yksinäisyydessä. Kirosiko, vai — minä luulen paremmin niin\n— suruaan vain voihkaisi. Nousi sitten kuusen latvaan katselemaan,\nmitäpä hän koppelolleen, ja mihinkä sen? Ettei antanut elää, olihan\ntäällä lääniä, virstat pitkät saa tähdätä kirkkaina syysaamuina, ei\nnäy toista, ei kohinaa kuulu! Tappanut tuo hiipivä salakyttä kohta\ntyhjäksi koko korven. Ennen tiesi paeta edemmä, kun se aika tuli että\npaukuttivat, nyt on hengen meno edessä koska vain, lensi minne lensi.\n\nUkkometso oli kuulevinaan jotakin kopsetta kylältä päin. Hän\nkohottautui oksallaan, kaula kaartui majesteetillisena ja pää pälyi\ntulijaa alhaalta. Niin eikös tuo entinen taas mikä lie, joka on\nyläpäästään pilven karvainen ja kurkussa jotakin liehumassa kuin\naurinko aamuvarhaisena kunnaitten takaa, siitä hän sen tunsi, se tulee,\nkantaa jotakin sylissään ja pysähtyy tuon tuostakin. Silloin metson\nvaltaa kalvanut suru yhä katkerammin, siitä synkkä, hirveä vimma, niin\nettä hän sen enempiä seurauksia ajattelematta lehahtaa latvastaan,\nlaskee kuin pudoten tuota pilvenkarvaista (tarkoitti kaunislammin\nKallen sinistä hurstihunttua) kohden ja käy päälle niinkuin kerroin.\n\nSiinä oli sitten kaksi saman ahon kansalaista poistuneina. Surullista.\nMitä he olivat kenellekään tehneet, ei verille nokkineet, kynsin\nraadelleet, rauhallisia marjamiehiä olivat, jyvän jonkin suuhunsa\nkokkosesta, olipa niitä siellä kydöllä, mutta tappaa, tappaa!\n\nSyksyn laulu on aina vähän surullinen, vaikka kirkas päivä paistaa,\nmutta kun pihlaja on kuin itkien punainen, keItalehti lentelee\nkodittomuuttaan maaksi tullakseen. Sitä musta vesi hiljaa solisee\nkeltaisille vehoille. Muut ei kuuntelekaan, nyt kun tuo mahtava musta\nolio on poissa, ja se toinen, mukavan kirjava, joka tässä usein\nistuskeli puron yli kaatuneen puunrungon päällä. Yksin soi sitä\nyksinäisyyteen.\n\n– – – Mutta kun Kaunislammin Kalle tuli sairashuoneelta, lasinen\ntuijottava silmä nyt sen entisen kieron tilalla, hän oli hiljaisempi\nkuin ennen. Hätinä vastasi, kun vaimo Taava sanoi: \"Sepä nyt oli\nerinomainen metso, mitä sinä sille teit?\" \"En minä sille mitään, kävi\npäälle vain\". \"Etkö sitäkään, sitä koppelota, joka löydettiin?\"\n\n\"En, mitä minä sitä sinne olisin jättänyt? Mikä lie tappanut.\"\n\n\"Mutta se kosti niiden toisten puolesta, joita isä on tappanut!\" Helmi\ntyttönen, joka kävi kansakoulua, sanoi, niin että se jäi okaaksi isän\nsydämeen. Siinä oli yhtäläinen viattomuus kuin lapsen silmät olivat\npalavan kirkkaat. Sillä syytti. Olikohan se niin? Kallen lasinen silmä\nkuin olisi entistä enemmän mietteissään tuijottanut ulos hämärtyvään\niltaan.\n\nKa, sielläpä Mäkipään Vihtori! Vähän ottaneena tämä lihava, punakka\nisäntä ilmestyy tupaan.\n\nHetken jaariteltuaan, kun ei saanut kahdenkeskistä hetkeä, Vihtori\nkuihkaisi Kallen porstupaan:\n\n\"Et ole käynyt pitkään aikaan asioilla. Kyllä kai sinulla on\ntiedämmä?\", hän vetäen pullon taskustaan.\n\n\"Ei ole tullut tuolla yhdellä silmällä laitetuksi.\"\n\n\"Hi hi hi! kyllähän sitä yhdelläkin silmällä näkee pihistää, pane vain\nvalkia alle, kyllä niitä ottajia on!\"\n\n\"Eipä tainnut tulla mitään – – –\"\n\n\"Noh?\"\n\n\"Ei ole halua\", Kalle yksivakaisesti, lähti pihamaalle ja jätti\nVihtorin pulloineen pimeään porstupaan.\n\n\"Niinkö meinaat\", kuului mustan oviaukon kynnykseltä.\n\nNiinpä Kaunislammin Kalle, yhteen aikaan jo melko heittiömäinen, nyt\nsaneli.\n\nEikä noussut enää savu Kaunislammin takalistolta. Se savu, kytö kyllä\npaloi ja kantoläjiä nousi nevanorosta.\n\nEttäkö minä tätä uskon?\n\nUsko jos tahdot, minä vain sanon. Ja senkin, että kun vihdoin jo\nTaavakin sanoi: \"Eikö nyt pitäisi lähteä vähän metsälle, ruuankin apua\ntarvitsisi ja kahvirahoja\", niin silloin Kalle kuin vihan perästä\nmeni ja otti seinältä pyssynsä ja poistui ulos. Sieltä kuului kohta\npamaus, oudon räikeä ääni, ja Kalle tuli sisään käsi verta vuotaen.\nOli ollut vähiltä ettei mennyt nyt se lasinenkin silmä, pyssy oli näet\nlauetessaan katkennut, peräruuvi lentänyt irti. \"Kruuperään\" päin siis.\nEhkä vähän ruostunut, kun oli riippunut seinällä ladattuna pitkät ajat.\n\nHyvä kun sillä pääsi.\n\nSiihen Kaunislammin Kallen ampuminen, ei paukausta enää niillä main.\n\n– – – kostoksi – – – oli Helmi-tyttö sanonut. Räähkä trokari tosin,\nviinan keittäjä, myyjä ja soitimesta ampuja. Mutta eräänä päivänä Kalle\nmeni purolle, jonka sillan alla pannu oli, kuparinen pannu ja rahan\narvoinen. Hän hakkasi sen kivellä lysyyn ja heitti syvimpään suvantoon.\n\nEttäkö minä tätä – – –?\n\nEttä, että – – – et tietysti uskonut. Ihminenhän Kalle vain oli, homo\nsapiens, ja mitäs niiden tunto tällaisista! Mutta ei sinun tarvitsekaan\nuskoa, kunhan kuvittelet, sama asia. Kuvittele vielä — niinkuin se\nkyllä olikin, totta minä Kaunislammin Kallen tunsin — että kumarteli\nmonet vuodet juurikossa, kiskoi, kangotti, katkoi niin että yhä\nlaajempi viri vilaji. Ja sattuipa vielä kerran niin että metso istahti\naivan vainionaukean taa yksinäisen kuusen latvaan. Että uskalsi! Mutta\nkun ei ollut paukahdellut vuosikausiin; oli tiedämmä toinen mies.\n\nMutta se se vain oli, sama Kaunislammin Kalle, jonka kieron silmän\nkorven Musta vei. Kaunisti vain! Kostoksi —? Kuinka se nyt oli, miltei\nikään kauniiksi kostoksikin, vähän tunsi alitajunnassaan Kalle, vaikka\nolikin räähkä viinankeittäjä. Katseli tuota komeaa hahmoa, ja tietenkin\nihaili, vanha pyytäjä. Mutta nyt vähän toisella silmällä, tosiaan\ntoisella, sillä yhdellä suoralla silmällä, kun metso kuusen latvassa\nsivusuunnassa piirtyi hämärtyvää iltaruskoa vasten.\n\nP.S. Mitäpä tiede tästä sanoi?\n\nSanoi että on todettu metson hyökänneen ketun kimppuun, joka myös oli\ntappanut koppelon, ja nokkineen sen kuoliaaksi. Saman se uskaltaa\nihmiselle.\n\n\"Varsin mielenkiintoinen tapaus\", toteaa prof. Kivirikko. Olipa nyt\nsitten Kalle Kaunislampi kuka oli.\n\n\n\nRÖMPÄRI\n\n\nHyvä mies, niin että rumansointinen nimi vähän kuin särähtäen saattaa\nalentaa häntä, mutta mitenkä nyt kansa olisi voinut sanoa Strömberg,\nhätinä Römpäri itsekään enää, vaikka isä oli aivan riikinruotsalainen,\njos kohta kauan jo Suomessa ammattiaan harjoittanut. Tämä tässä, Leo\nRömpäri, oli kyllä jo Suomen salolla syntynyt, suomenkieleltään vielä\nrempseintä lajia. Hän oli värjäri, ja se sana olikin vanhan ajan\nvärjäreitä ajatellen kuin jonkinlainen halleluja ammatin kannalta. Se\noli paljon korkeampi kuin esim. suutarin, minkä hyvänsä kräätärin ja\nsen semmoisen. Värjäri oli samalla jonkinlainen kemisti, puolittain\nherra, ja siksi ne usein sellaiset herran pojatkin, jotka eivät oikein\nkoulussa menestyneet, rupesivat värjäreiksi. Jos ajoit maantietä\nmuinen rakkarikärryillä sellaisen asunnon ohitse, jonka liikeoven\npäällä heiluili erivärisiä puulaikkoja orressa, niin että tuulella\nkävi hupaisa vilinä aivan ilmeistä sateenkaarta, tiesit varmaan, että\nsiinä toimi joku Haakenperi, Weppäri ja juuripa, niinkuin tässäkin\ntapauksessa, Römpäri, oli siistit pitsiuutimet, pelarguunia ikkunalla\nja sisällä fiikus taikka oleanderi, ja kahvia saatettiin tuoda\naivan pianaikaa hopeatarjottimella, joka oli joko perintö vanhasta\nherraskodista, taikkapa itsekin ansaittu, sillä värjäreillä oli ennen\nhyvät tulot. Kansa näet ei ennenvanhaan luottanut tehtaan väreihin,\neikä mielellään ostanut siellä värjättyjä lankoja, se tahtoi aivan\nkansallista perintäsineä, oljaanista, taikka turkinpunaa, jota osasivat\noikein vain nuo edesmenneet Römpärivärjärit, se kesti sateen taikka\npaisteen. Ja sitten kun itse kudottiin niistä langoista kankaat,\nkuka ne \"klanssasi\", rässäsi sileäksi kuin kaupungin veran muu kuin\ntämä Rönipäri taas, niin että kun Saksmanni oli neulonut Römpärin\nklanssaamasta kankaasta uudet vaatteet, niillä julkesi näyttää itsensä\nminkälaisella kirkolla tahansa, kaupungin kivikadulla, maailmanmattien\nmarkkinoilla.\n\nOlisittepa nähneet jonkin tuollaisen Römpärin, mieluummin maantiellä\nastelevana, hylkeennahkainen metsästyslaukku selässään, vaskitorvi\nolalta roikkuen ja pyssy tietysti, kun näet oltiin metsälle menossa!\nKun väärät sääret lengahteli melkein kuin luokit jihtitautisen\nomistajan ilmeisen kankeasti heitellessä toista säärtä toisen edelle,\nse oli aivan historiaa. Sillä kun ei ollut rautateitä, saatikka\nlinja-autoja, mutta maailma oli yhtä suuri, ja halu nähdä sitä palava,\nniin veikeä kisälli, varsinpa juuri värjäri, kun jostakin syystä tahtoi\npaikkaa muuttaa, sonnusti itsensä, heitti rensselin selkäänsä, veisti\nleppäisen ryhmysauvan käteensä ja niin lähti tuntemattomaan, monesti\naivan vieraaseen valtakuntaan asti. Tuli siinä maantietä mitatuksi,\nniin että sääret todella vihdoin viimein aivan kaarelle lenkoutuivat,\nJa käynti sai hupaisen, tahdissa nytkähtelevän näön, josta kuin\nitsestään syntyi seuraavakin laulu:\n\n    \"På vägen\n    så trägen\n    går en vandrande gesäll:\n    när han kommer tili bondens stuga,\n    gubbarna stånda i rad och buga.\n    På vägen\n    så trägen\n    går en vandrande gesäll.\"\n\n(Maantietä matkaa, uuraana käy hän, kiertävä kulkija-sälli. Talonpojan\ntupaan kun astuu hupaan, ukkelit nousee, kumartain kuin herraa he\nkunnioittaa).\n\nSe oli vasta yksi värsy. Oli muitakin, ja jokainen vanha värjäri\ntaisi ne, vaikka olivat ruotsia. Melodia on iloisesti ja hupaisesti\nisosilmäinen, sääret nytkähtää ja jalka nousee lystikkäästi, kun\ntaivalta tehdään.\n\nMitäpä sitten sanoisitte nykykansa, jos pitäisi ruveta nousemaan ylös\nklo 2, yöllä näet, taikka aamulla, mitenkä mä sen sanon.\n\nMiksi kello 2? Sitä minä en ymmärrä itsekään enää, mutta niin teki\nvärjäri, samoin mylläri. Oliko siinä aamuvirkkuudessa kuin jotakin\nsielun vitamiinia, sujuiko työ paremmin kun peikot kuiski ja puheli\nyksinäisyydessä, oliko vain vanha tapa, kuka sen sanoi, mutta niin\nRömpärikin, ensin kyypille, siniväripadalle, sitten muille kattiloille,\nprässitakkaan valkea, ja kankaita pahvien päälle kiertämään. Matalalla\nbassoäänellä kaikuili värihuoneesta yksi ja toinen lysti laulu\nvanhoilta vekkuliajoilta, kun nahkakaatinen hämmensi kattilaa, nosti ja\nlaski lankavyyhtejä, työteli yksinäisyydessään sydämen halusta, toisten\nnukkuessa.\n\nSe vain, että kun ei tunnettu sementtiä, ennen värihuoneitten lattiat\nolivat täytteettömiä palkkilattioita. Saapastele niissä talvisydämet,\nkuinkas kävi jalkojesi? Niinkuin Römpärin: kihti, kolotus, hienoinen\nporaus ja pieni sadatus aina silloin tällöin. Ja entuudestaan\njäykistyneet maantienmarssijalat kangistuivat yhä enemmän, niin että\noli jo kovin vaikea käydä metsälläkin, mutta pitihän sitä kumminkin. Ja\nse oli todella nähtävää, kuultavaa kanssa.\n\nTietysti kaikki varusteet niinkuin Römpäri oli nähnyt oikeilla isoilla\nherroilla, jos kohta vähän kansanomaisemmasti läpi leikaten, niinpä\ntaskumattikin oli vain vanhanaikainen latuskainen, pyöreä lasipullo,\nilman juurikudosta ja hopeapikaria korkkina, mutta oli kumminkin, josta\nsitten vieraanvaraisesti kannonpäässä kirkas muillekin, kun \"hait\nstoi!\" oli kajahtanut.\n\nKuultava! sanoin. Kun näet oli senverran päästy metsänsiimekseen,\nettä hiukankaan leyhähti salolta, Römpäri kankeine säärineen kiljaisi\nhuikean \"pujaa! op me kissan!\" laski Herkuleksensa irti, joka nyt\noli oikeastaan yhdentekevä, sillä Herkules oli vain sekarotuinen\nhännänheiluttaja, joka ei koskaan löytänyt mitään, joku muu se\naina jälille; mutta kunhan Römpäri uskoi. Ja sitten hän menetteli\nrattoisimmasti: mistä lie oppinut ja mitä tarkoitusta varten, mutta hän\npuhalsi kimpuraisella vaskitorvellaan pitkän, riemuisan signaalin, niin\nettä kaikki katselivat kirkkain, iloisin silmin toistensa päälle. Ja\nmetsä, aivan jo korpeen asti kajasi vastaan. Pujaa! kaikki ajattelivat\nhengessään ja tallustivat toivorikkaina lenkosäärisen Römpärin perässä.\n\n— Tullaanpa sitten jo kamarioloihin.\n\nAi, ai, se oli vähän surkea juttu, kun Römpärin piti tuon kihtinsä\ntakia vanhemmalla puolen ikäänsä ruveta aivan makuulle, makailla harva\nse päivä yhtämittaa ja sydämeenkin oli vielä mennyt, niin että kuinkas\nnyt. Ei ollut lapsiakaan hupulaiseksi, Ruusa vain, miellyttävä, lauhkea\nRuusa. Mutta eihän hän ehtinyt kyökin puolelta joka hätään, niin että\nRömpäri siirrätti makuusijansa lähemmä ikkunaa, josta näki edes kuinka\nkottarainen kulki ulos ja sisään, liversikin jotakin: herrijee! kun ne\npanee mukavasti kun kevät rupesi tulemaan! \"Pane Ruusa tuo ikkuna auki,\nettä kuulen, mikä noita korvianikin on ruvennut vaivaamaan, mutta peitä\nhyvin jalat vaivaiset. Ääh, ääh, että pitikin näin käydä!\"\n\nJa sitten hän oli hyvin kiitollinen kun joku kävi katsomassa: \"Siellä\nolisi pöydällä polttamattomia, olla hyvä!\"\n\nNe olivat \"Armiroja\", joita Römpäri ei koskaan unohtanut tarjota, itse\nhän veteli vuoteessaan pitkävartista merenvahapesäistä ja hopealla\nsilattua piippuaan, niinkuin mestarismiehelle sopi.\n\nTuokion kuluttua Ilmestyy hymyilevä Ruusa kahvitarjottimineen,\ntuoksuvin vehnäsin ja piparkakuin, jotka vaikuttivat aina kuin juuri\nsitävarten leivotuilta. Tarjosivat ja kehoittivat ystävällisesti\nmolemmat, jörö-, römeä-ääninen Römpäri ja suloisesti puheleva,\nrauhallinen Ruusa.\n\nPian rupesi Römpäri tuota: \"– – – kun minä olin tuolla Askesundis\",\ns.o. Ruotsin puolella kisällinä, toisen ja kolmannen, kymmenennen\nkerran samat jutut, mutta ei saanut olla muistavinaan, piti aina\nkuunnella samalla kiinnostuksella, ja mielihyvinhän sen tekikin, vähän\nkuin säälitti ukko Römpäri, ikämiespä hän alkoi jo ollakin, ja sitten\ntuo yksinäisyys.\n\n\"Ai ai ai!\" hän turahti kun kerrankin yritti nousta jaloilleen oikein\nkädestä pitäen näyttääkseen, mitä hän oli kasvattanut sille pöydälle,\njonka takana kottaraiset ja peipposet.\n\n\"Tuollaisia koitin, onkos nähty ennen sellaisia?\" Hän oli kompuroinnut\nrävistämään aniliiniväriä läkkipöntöstä ruusupurkkeihin, niitä\nhuoltanut, ja katso: sininen ruusu, aivan ilmetty sininen! Tuossa\ntoinen, punangredliini, siinä kellervänruskea! Römpäri vaikutti perin\ntyytyväiseltä kun vieras niitä ihmetteli. Olikin ihmeteltävää. Ilmankos\nvärjäri. Ei sellaista oltu nähty näillä kolkilla.\n\n\"Sitä kun tässä yksin makaelee, niin tulee kaikkea mieleen.\" Ruusakin\nsiihen hymyili: \"Onhan sillä papalla ne hommansa!\"\n\nMutta papan tuli pahojakin mieleen siinä maatessa, päivästä toiseen,\nviikosta viikkoon aina vain, ja sitä myöten kuin kangistui ja köntistyi\nyhä enemmän. Kohta vain kepin kanssa vähän sai yritetyksikään.\nNiin siinä ärtyi ja kärtyi niin että tuli sanotuksi sellaistakin,\njoka ei ollut hänen muuten lauhkean luonteensa mukaista. Varsinkin\nEemi-pojan tähden, Ruusan kaukaisen sukulaisen, jonka oli ottanut,\nyrittääkseen hänestä vanhanpäivän sädettä. Mutta pettyi, Eemillä oli\nsellaisia ominaisuuksia, että se ei häntä miellyttänyt, enemmän:\nhänen sydämensä sai tuon tuostakin tuimistua poika-rakkarin tähden.\nJoutua nyt petoksestakin kiinni koulussa! Römpäri itse ei ollut saanut\nkäydä koulua, niitä ei silloin vielä ollut, varsinkaan sellaisissa\nsalopitäjissä, jossa hän oli syntynyt, ja vain rippikoulun varaisena\nhän ei saattanut ymmärtää, että lunttauskaan oli muuta kuin rikos,\nhänen linjasuoran katsomuksensa mukaisesti sama kuin jos hän olisi\nottanut Askesundin värihuoneesta kallista indigoa, kaupinnut sen ja\nostanut viinaa.\n\nKävikin niin, että Römpäri ei jaksanut pojan kanssa, ei paljon\napua prässiinpanossakaan Ruusalle, muuhun ei Römpärin liike enää\npystynytkään, ajatkin olivat muuttuneet, maailma rupesi kaikessa\ntehdastumaan, niin että Römpäri oikeastaan yleisen asian kannalta\nkatsoen saikin kuolla, niinkuin pian tapahtui.\n\nEi mikään nerokynttilä, mutta lystikäs pikkutuimassa lyhyydessään\nloppuun saakka. \"Siellä olisi polttamattomia\", hän vielä kahta päivää\nennen kuolemaansa, ja aah ääh, ei tästä tule mitään, kohta minä menen\nkolin kolin!\n\nMitäpä sitä muuta kuin menee vähän hymysuin sellaisen, vaikka lähtevän\nluota; selvinnee kai äijä sellaisenaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoisin ehkä kammarissani kehitellä sen, miksi Ruusa menetteli niinkuin\nkohta sanon, mutta en tahdo, \"machina\" kumminkin pianaikaa näkyisi.\nSaapa lukija itse osallistua.\n\nMinun piti lähteä muille maille virkaani hoitamaan heti kun\nRömpäri-ystäväni oli silmänsä ummistanut ja viivyin niin kauan, että\nhänellä oli jo vaatimaton kivi, mutta sen ympäristönä vain pohjamätäs\nja hoitamaton santa. Kas kuinka Ruusa noin, vaikka olikin muuttanut\npois paikkakunnalta muutaman pitäjän päähän, sinne, Jossa olivat\nyhtyneetkin ennen, Leo Römpäri ja hän. Ei pensasta, yhtä yrttimuistoa.\nMutta tottapahan tulee ja järjestää.\n\nRuusa ei tullut, eikä järjestänyt, vaikka kului vuosia, kymmeniä\nvuosia, ja kaikkien haudoilla kasvoi. Ei tullut Ruusa, ei tullut muita,\nsakea sara vain noussut siihen ympärille, jossa Römpäri nyt oli, taas\nyksin. Menin siitä ohi monta kertaa ja joka kerta ihmettelin.\n\n\"Kolin kolin —\".\n\nEl, kyllä tässä täytyy ruveta toimenpiteisiin! Kuulin että Ruusa oli\nvanhana siirtynyt pois iäisiin hänkin, niin ajattelin että loukannenko\nketään, vaikka sekaannun asiaan. Ja kun en itse jaksanut, toimin niin,\nettä aina tuolloin tällöin hakattujen vesojen tyngät nyhdettiin pois,\nsamoin sara, tuotiin kappale Kantelettaren \"hyveä maata\", siihen\norjanruusun juuret ja siksi aikaa kun sen valjunpunainen kukka aukeisi,\nsain Louhiston Hilman luovuttamaan ainoan punaisen ruusunsa, Hilma\nkun itsekin muisti, että sekö se oli, se vähän jo harmaapartainen,\nystävällinen mies, joka kulki kepin kanssa.\n\nKun toimitus oli täytetty ja ruusu hohti, muutuinpa kuin muiksi,\nlystiltä rupesi tuntumaan: \"pujaa, op me kissan!\", ja Römpärin\nvaskitorvi oli soivinaan niin että hautakivet kajahtaen vastasi.\n\nLäksin pois aivan hyvillä mielin, iloisena, mitäpä sitä, niinpä kuin\nRömpärikin oli lähtenyt viimeiselle marssimatkalleen.\n\nKotvan kuljettuani muistin yht'äkkiä, että jospa minä tuon ruusun\ngredliiniksi, kun nyt kerran oli, saisivatpahan ihmetellä ja kysellä —.\nMutta mistä aniliinipöntön nykyaikana? Ja kyllähän se punainenkin ruusu\nsanoi saman: Kost'Jumala! niistä monista polttamattomista ja niistä\nmonista vehnäsistä ja piparkakuista, hyvän sydämen muistamasta. Kun\nvielä paljon muuta muistajaa ei silloin taka-aikoina nuorella miehellä\nollutkaan.\n\nVaikka niin römeä —, käreä-ääninen, vähin tuiskava pikkutuittu,\nolitpa minulle kuin aurink' armas aamuvarhaisena sieltä värihuoneesi\nvanhuuttaan vihersini ikkunasta.\n\n\n\nTUOHUS\n\n\nEi ole kaunis sana, vaikka onkin jonkinlainen kansalliskalevalainen,\nsiinä on ristiriita primitiivisyyden ja kirkollisten perinnälsmuotojen\nvälillä. Mutta kun olen jo ennen käyttänyt \"Kynttilä\" — otsaketta siinä\nHarjapään Hiljan jutussa, täytyy nyt sanoa tuohukseksi, joka tiedämmä\ntarkoittaa kynttilää jumalankuvan edessä, minä en oikein tiedä kun en\nole niihin asioihin perehtynyt. Mutta oikeastaan tarkoitan sellaista\npientä vahakynttilää, jonka kansa virittää pyhimyksenkuvan eteen kuin\nuhriksi jonkin toisen puolesta, jossa se sitten palaa sen minkä palaa.\nJa sitä varsinkin kun se tuikkaa hyvin kaukaa suuressa tuomiokirkossa,\nkuin suuresta näkymättömyydestä; juuri ja juuri valjusti säde lankee,\nniin että ne voi aivan lukea.\n\nSe oli Voigt!\n\nVoigt?\n\nNiin, vanha mies, joka asui yksin kanarialintujensa kanssa\nhellakakluunihuoneessa 6:nnen kerroksen keittiökäytävässä. Hän niin\nmuistutti tuollaista muutaman säteen tuohusta. Pieni valo, suuri\nympäristö, pitkä etäisyys kuin iäisyys, ja koska lakkaisi tuikkamasta,\npian, pian. Mutta siinä kumminkin paloi ja paloi, ehkä kun Lizzi ja\nLuzzi auttoivat, nuo pienet keltaiset oliot, jotka saattoivat heläyttää\nkuin kulta-, kristallisuihkun ja sykähdyttää vanhan sydämen uuteen\neloon: älä kuole ukki, minnekkä me sitten! niin olivat laulavinaan.\nJa silloin Voigt meni ja puheli niille, taputti leualle ja saneli\nvastaan: enhän nyt toki, pikku ystävät, katsokaa kuinka päivä paistaa\nsinipilvestä, me elämme! Ja silloin tämä tuohus itse oli loistavinaan\nkuin useammalla säteellä, näkyi aivan urkujen luo, jossa urkuri\nharjoitteli helluntaita varten.\n\nSe oli Voigtin ammattikin sellaista tuohuselämää, yhtä ja samaa\nsamassa kumarassa saman pienen pöydän ääressä: nuottien kirjoitusta\naamusta iltaan, musiikkia sieltä paperista, musiikkia Lizzin ja\nLuzzin kultalinnasta; todellapa se olikin kullattu häkki, vähän siis\nsilmällekin.\n\nMitä siitä sai? Sen ateriaparkansa kuppilassa, sen kahvikultansa,\njonka talonmatami keitti kun tuli varhain kolistelemaan. Mutta mitä\nmuuta? Ei muuta. Sillä firma tarvitsi tietenkin ansaita provisiota, se\nkirjoitutti ja Voigtin oli kirjoitettava, firma maksoi minkä maksoi ja\nVoigtin oli otettava, eläköön jos tahtoo.\n\nVoigtia ei ollut ollenkaan, oli vain firma, Voigtista ei saanut kukaan\ntietääkään, sillä muuten menisivät pian ja kirjoituttaisivat hänellä\nyksityisesti ja tuohus saisi kaikki rahat.\n\nNiinkuin menivätkin jotkut, kun oli uusi tytön tyhmeliini sanonut\ntiskin takana, kun joku tiedusteli.\n\nNe jotkut ajattelivat: \"Äijä tarvitsee rahan omasta työstänsä!\" Mutta\nkun lähiaikana juoksutyttö vei vähän työtä Voigtille, ja ukko eli\nkumminkin, firma otti selville ja sai. Seurauksena ankara määräys:\nVoigtin on kirjoitettava vain heidän kauttaan!\n\nTuohus istui surullisena, ja kanarialintu huomasi ja valitteli\nvisertämättä, niinkuin ne tapaavat ottaa osaa ihmisten ajatuksiin.\n\nVoigt muisteli vähän katkeruudella sitä alaspäin menoa: Ennen\nNikischinkin johdolla! Sitä hän joskus oikeutetulla ylpeydellä kertoi\nkuppilassa, kun sattui toveriksi joku samoin nukkavieru sivistyneempi\nihminen. Ja Weingartnerin, kun tämä oli nuori —. Kun sitten hampaat\nalkoivat pettää, sai pasuuna räikkyä halpa-arvoisemmissa paikoissa,\nmissä trikooprimadonnat kupletoivat ja sätkyttivät, ja vihdoin\ntänne Pohjolaan, vain nuotinkirjoittajaksi, yhteen kyyryyn tähän\nhellahuoneeseen, sinne kiivetä vanhan miehen, yksin ajatella; kaikki\nkuolleet siellä kotimaassa.\n\nKuinka siitä on pitkä aika kun äiti Grethenin piti pois! Voigt\ntunsi sen niinkuin olisin sanellut: hän sytytti kynttelin —,\nkenelle? Neitsyeelle tietenkin, mutta se oli kuin äiti itse, uskon,\nuskollisuuden muisto sieltä kaukaisen maan hoivihämännöstä. Niinkuin\nFriedakin, uskollinen kumppani, jolle myös sytytti. Ehkä muistaa pyhä\nÄiti, siitä ja paljosta muusta. Voigtilla itsellä oli ollut sama\nuskollisuus —; sen näki kyllä näistä hienoista kasvoista, nyt vain niin\nvalkeista, kalpeuden ja hopeatukan takia.\n\n75—80, ihmiset arvelivat ukista, ehkä enemmän.\n\nMiettipä näitäkin yksinäisinä iltoina joskus, kun linnut nukkuivat ja\nkello tikitti.\n\n– – – \"No, älkää enää Lizzi ja Luzzi, ukki elää, ukki antaa siemeniä,\nlivertäkää nyt, aurinko tulee!\"\n\nJa ne heläyttivät sellaisen hallelujan että talonmataminkin suu oli\nkuin pikkulapsen iloisen piirros aapiskirjan kanteen, kun avasi oven ja\ntuli siivoamaan.\n\n— Siitä tuli kyllä kohta toisenlaista, Voigt kertoi surullisena\nviimeiselle yksityisasiakkaalle.\n\nNyt ei hänellä ole ketään, ei ketään muita kuin nämä linnut. Kuoli\nmatami, aina iloiset kasvot —.\n\nSe oli minun oljenkorteni. Mutta ei se niin järkyttänyt kuulijaa,\nhiuksissa oli kuin glorian kajastus, jalo profiili kaartui kuin\nylhäisittäin tämän kaiken sieluvaltiaaksi.\n\nMenipä sama asiakas jonkun muunkin kanssa kerran katsomaan, muuten vain\nja vieläkö eli.\n\nKyllä eli, niinkuin hän oli Lizzille ja Luzzille luvannut, ja vielä\nenemmän: siellä oli uusi elämä, kirkassilmäinen pieni suutarin Laura\ntuolta alhaalta. \"Vanha Voigt on nuortunut, me visertelemme vielä\nkauan! Ja sitten viserryttää Laura, olemme sopineet niin. Ne tuntevat\njo Lauran, katselevat päitään kallistellen ja lyhyeen sirkuttaen kun\nLaura tuo maitoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEipä sitten eräänä aamuna kukaan ottanutkaan peittoa Lizzin ja Luzzin\nhäkin päältä, ja se merkitsi, ettei saanut laulaa, kun ei päivää\ntullutkaan. Kun ei näet tullut ukillekaan enää. Kyntteli tuomiokirkon\ntuossa päässä oli sammunut.\n\nNiin, sehän on ylen tavallinen asia täällä maailmassa, ja niitä on\nniin monenlaisia menoja sitten kun mennään myötäneuvoin. Olen minäkin\nollut jonkinlaisissa. Tällaistapa Voigtia kerrankin saattelemassa\nsillä vieraalla maalla, josta Voigt oli tullut. Se matkalainen taas\noli täältä meiltä päin, yksinäinen olija, tutkija, keksijä, siellä\npitkän aikaa ollut niinkuin Voigt-tuohus täällä. Me kahteen henkeen\nsaattelemme, ja niitä, jotka ajoivat, oli kaupungin puolesta kaksi\nja hautuumaan puolesta toiset kaksi. Kun me nousimme vaunuistamme ja\naloimme katsella mitä toimituksia tässä tulisi tapahtumaan, kaikki\nmeni vireää vauhtia, ne neljä miestä kantoivat arkun haudan reunalle,\nottivat lakin päästään niin äkkiä että mekään emme ehtineet kuin\nperästäpäin, ja yksi sanoi: \"Im Gottes Namen\", ja alkoivat laskea\narkkua hautaan. Hetken perästä ei ollut muuta kuin kastanjain hyminä;\nmennä sitten minne tahtoi.\n\nVoigtilla oli myös ollut kaksi saattajaa, kaksi pasunistia silinterit\npäässä, minäkin tunsin toisen.\n\nEivät tienneet yhtään tuosta Laura-tyttösestä, ja kertoivat\nettä sinne ilmestyi pieni olento, joka pyysi saada setä-Voigtin\nkanarialintuhäkkiä, sanoi että tämä oli luvannut. Ja kun komisarjus\nkuuli asiasta, hän sen vahvistikin: Voigt oli viimeisessä paperissaan\njakanut pikku jäämistönsä ja muistanut suutarin-Lauraakin, josta tuli\nnyt lintuin laulattaja.\n\nMuuten, Voigt meni aivan säällisesti. Saksalaisella huolekkuudella\nhän oli vähimmästänsäkin säästänyt itselleen arkun, haudan ja vapaan\nkyydin, niin että silinteripäisten pasunistien ei ollenkaan tarvinnut\nhävetä. Eikä kenenkään talonmataminkaan surra ja huolehtia siellä\nmenneen muistossa.\n\nKukaan ei virittänyt Voigt-ukolle kyntteliä, mutta hän oli tosiaan itse\nsellainen kaukainen valju valo, sammui madonnansa eteen kauniisti.\nNiiden sydänten muisto, jotka menivät pois siellä kotona, aikoja sitten.\n\n\n\nVALOVIRTA\n\n\nKyllähän \"kulassin\" muistatte, vanhempi väki ainakin, niiltä\ntaka-ajoilta kun ensimmäinen maailmansota myllersi esiin kaikenlaisia\nkansalaisia tämän elämän menoon. Tuli ja meni miehiä, jopa naisia,\ntuntemattomasta tuntemattomaan, sähisivät, pihisivät kuin läheltä\nnähtynä meteori taivaalla, etten sanoisi lentävä tähti, joka nyt on\nsellaisesta ehkä vähän liian runollista. Yleisenä paronina oli: osta\nmitä tahansa, pane hetkeksi talteen, rikastut! ja ne ostivat, ja\nhalvalla, kun toiset tomppelit, jotka eivät tienneet, myivät siinä\nluulossa että hyvänkin hinnan saivat. Mutta kaikki nousi, ne myivät\nuudestaan, jotka olivat ostaneet, rikastuivat tuhottomasti, ja niin\ntuli \"kulassi\". Hän, tosiaan siihen saakka tuntematon suuruus, ilmestyi\nsilkkirinnuksisena, silinteri päässään ja hopeapääkeppi kädessä\nHelsingin esplanaadille, asteli arvokkaana, hitaasti, tervehtien\nvastaantulevia ystävällisellä hymyllä hyvin harjoitetuin plastillisin\nliikkein. Hän näyttäytyi Kämpissä kierrellen voileipäpöytää saketissa\nja raitahousuissa, ryhti kuin hovimestari Parviaisen Tukholman Hotelli\nRydbergissä. Hän pani iltaisin pöydän koreaksi, ja varsinkin oli\nikimuistettavaa kun hän sulkema-ajan jälleen, taikka isänmaallisesta\njuhlasta tultaessa, kuljetti seurueen asuntoonsa, loistohuoneustoon\njossakin esplanaadin varrella, avasi salien ovet, soitti haltijahengen\nesiin, kannatti samppanjapulloja, avasi kullankiiltoisia\nsikaarilaatikoita, jonka kaiken läsnäolijat oppineet ja sivistyneet,\nmutta sosialisesti köyhät saatanat ottivat nöyrällä tyytyväisyydellä\nvastaan, kumminkin joskus salaa toisilleen silmää iskien. Kaapro Hemmi\nse oli tämä isäntä, ja se seisoi metrin korkuisilla kirjaimilla hänen\nasumansa talon seinällä kunnioitusta herättävästi.\n\nJa entä Willehad Liljanen, toista lajia! Hemmi kohtalaisessa\nruumiillisessa kunnossa, pitkä, solakka, mistä löytynytkin, Liljanen\nlihava, röhömäinen, aina autolla, tukevuus siitä että söi ja vähän\njoikin päälle, joskaan ei liikaa, petkuttajat, oikein isot nimittäin\neivät koskaan juo, kuinka muuten osaisivat. Hemmi oli yksinäinen,\nLiljanen joukollinen, piti salonkia, rouva ratsulla, tytär koirien\nkanssa. Suuressa salissa möyhinä. Frakkiniekkoja, univormuja —\nmitä minä näen: kaksi kenraalia keskustelee — kvartetti kaikaa\nsivuhuoneesta, sinulle kilisi ja kalisi mitä vain.\n\nTietysti sellainen mies kuin Liljanen pääsi myös sivistysjohtokuntiin\nja hallituksiin sanomaan painavan sanansa.\n\n\"Paljonko pani Hemmi?\", toinen toiselle, jolla oli käynyt listan kanssa.\n\n\"Sata!\"\n\n\"Tuota juutasta! Eikö hellinnyt enempää?\"\n\n\"Entä Liljanen?\"\n\n\"Kaksi!\"\n\n\"No, olisi sekin saituri saanut panna vaikka miljoonan!\"\n\nMutta hyvä näinkin. Opistoasiamiehet juttelivat.\n\nJa sitten: — totta pee heistä pitää kauppaneuvoksia tulla!\n\nJa tuli; kauppaneuvos Hemmi, kauppaneuvos Liljanen —; samppanjaa,\nautolla, ratsulla, koirien kanssa —; hovimestari Parviainen. Taikka\ntämä Bång, joka muurautti huvilan, eri rakennuksen, roomalaisen\ntusculumin kahdelle hengelle, josta alkoivat.\n\nVoi senkerran, sitä kylpyhuonettakin: \"marmorikivestä lattia ja\npeililasista seinät\" —; mistä tiesi kansanlaulu juuri tätä tapausta\nvarten sanoa, vai teetättikö Bång kansanlaulun mukaan.\n\nKuka oli Bång sitä ennen? Ei kukaan. Yhtä vähän kuin sen jälkeen.\nKun näet hän romahti, Hemmi romahti, Liljanen olisi romahtanut ellei\nkuollut.\n\nMikä niitä romautteli?\n\nMikä väitöskirja tämä on!\n\nKuka sen sanoi, kaivoi, selvitti? Enkä minä sanoisi, vaikka\ntietäisinkin, kansantaloudellinen tutkielma tulisi, huh! Minä vain\nniin kuinka ma näin, romahti taikka ei, parempi jos romahti, runokin\nhelähti. Niinkuin pyrkii vähän soiskentelemaan tässä, johon nyt tulen.\n\nSe oli se Valovirta.\n\nKun ne listan kanssa Turun yliopiston hyväksi, niin minä ajattelin,\njospa minä akatemian, sellaisen jossa vain laulua, puhetta, kurkkuja\nhoideltaisiin. Tein listan, ja ihmiset panivat, moni kysymättä\nlausumatta setelin ennenkö sain sanomiseni loppuun.\n\nMeninpä Kämppiinkin, jos sattuisi siellä joitakin sopivia istumaan,\novat hyvällä päällä pianaikaa ja antavat. Aivan oikein, siellä oli\nkaksikin yhdellä iskulla, molemmat vielä entisiä laulajatovereita.\nTiesin vähän kuulemalta, että olivat ruvenneet hekin hiukan\nkulasoimaan, oli kai sen verran kauppiaan verta. Hiukan vain, sanoin,\ntuollaisten Hemmien, Bångien, Liljasten rinnalla, jotkahan olivat aivan\nsillä galeijalla. Näillä toimensa, vähäisensä, mutta siinä ohella. Ja\nmikseikäs se oikeastaan kävisi sitenkin päinsä, jos oli taipumuksia,\nniin ettei omatunto yhtään lyönyt, vaikka pisti taskuunsa toisen\nsievoset satatuhatta, mene tiedä miljoonan, kuinka suuri talokin oli.\n\nPistätkös Valovirta tähän listaan? Hänet minä paremmin tunsin,\nja ilkesin ensiksi. Ja kuinka hämmästyn kun hän heti, pari sanaa\nsanottuani, näkyy piirtävän siihen 5000; — ja rupeaa laskemaan\nseteleitä pöydälle. Hänkin näin, sillä, jospa joku Hemmi 100.000 jne.,\nse oli eri asia, ammattipetk... ammattiedustaja, — asioitsia, mutta\noliko Valovirtakin, entinen Stjernström, päässyt näin pitkälle! 5000\nmk. oli näet vielä silloin suuri raha. Minäkin olin juuri niinä päivinä\nkirjoittanut vaivalloisen tutkimuksen suomalaissukuisesta säveltäjästä,\n\"Ruotsin musiikin isästä\" Johan Helmich Romanista, ja minulle oli\nsiitä merkitty 75 mk. Niin että laskinpa pikaisesti päässäni kuinka\npaljon historiaa minun pitäisi kirjoittaa saadakseni tuon 5000 —.\nVaikka olisin saanut kirjoituksestani sen, minkä iso ponssari,\nminkähän sai, monta sataa. Sanoinkin sitten kiittäessäni vanhaa, taas\nnäkyviin tullutta kaveria, että: \"Sinulla taisi olla rahaa!\" Niin hän\nvastasi ja sanoi: \"No sitä on niin paljon, että ei se lopu, vaikka\nkuinka ryyppäisin\", ja paiskasi samalla jonkin pienen ruskean pikarin\nkasvoihinsa.\n\n\"Oletko sinä vesipoika edelleen\", hän jatkoi, \"olisin tarjonnut?\"\n\"Mutta ota ja syö!\" Ja hän tilasi hanhenpaistia, jonka minä\ntyytyväisenä nautitsin.\n\nSe toinen sitten pani vain 1000. No hyväpä, hyvä sekin.\n\nKun kerroin kohtauksesta joillekin toisille ja ihmettelin kuinka\nse Valovirtakin niin, he sanoivat: \"Joo, etkö sinä tiedä, sehän on\nostellut taloja ja tiloja, että lompakot fastoja pullollaan. Äveriäs,\näveriäs mies perin, pärjätty, hoiti virkansa eli ei.\"\n\nMinä kun en ollut pitkiin aikoihin liikkunut sellaisissa paikoissa, en\ntiennyt. Nimittäin että aina kun Valovirta tuli kaupunkiin ja Kämppiin,\njossa hänellä oli vakituinen huone, asui eli ei, kvartetti piti olla ja\nhyvä, niin että itse sai laulaa \"— — ain' Herran käsi laupias sun\nkulkus johtakoon!\"\n\nSen piti saada mitä vain, ja usein oli vielä pataljoonan musiikki, joka\npuhalsi että ikkunat tärisi. Valovirta ei itse ollut viitsinyt opetella\nsoittamaan, vaikka oli herran poika, mutta piti kovin soitosta, ja oli\nitse kvartettilaulaja. No nyt pelattiin ja otettiin ilo irti, mitä\nsiinä joku tuhat sinne taikka tänne!\n\nSellaisia kertoivat.\n\nEihän sitä nyt tietysti kadehtinut, mutta tuli kumminkin tällaisia\nkuullessa mieleen että peeveli kun ei pidä olla tuota liikeneroa,\nkulkea tässä listan kanssa ja kruuvailla viheliäisiä kurkkuja! Panisin\nminäkin musiikin pelaamaan, tuottaisin vaikka Caruson tahi Frieda\nHempeiin esi laulajaksi tolloille.\n\nNojaa! Sanoa kuin kanssaveljeni Aapeli Kakkarainen ennen lapsuusajoilta\nalemmuuskompleksissaan: maanmoukka, tunkion toukka! Sitäpä näiden\nrinnalla, että hyvä kun hanhenpaistia!\n\nEnkä minä sitten enää nähnyt Juho Valovirtaa, kuulin vain joittenkin\nvuosien perästä, että eipä hän muka ollutkaan enää erikoisempi ponssari.\n\nSitäkö samaa laskiaisahdetta alas kuin ne, niin, taisi saada sanoa\nkaikki? Se on nimittäin niin merkillinen asia, että ne todella tulla\nhuristivat sieltä ylhyyden laeltaan koko kulassimaailma, sekaantuivat\nalhaalla toistensa rykelmään, päät, jalat sekaisin kolisten, siellä\nhuivipäinen, hattupäinen proletaari, knallit, silinterit, karvanaapukat\nja niiden kantajat, yhtä maata kuin maalarin housut. Katosivat Hemmit,\nBångit, ei enää marmorialtaassa, suti syyhyn linjasaunassa Sannaliisa\nniinkuin muiltakin alemman maailman kuolevaisilta, eikä kukaan heitä\nmuistanut ollenkaan, kun vuosia ennätti mennä.\n\nAnna sinä selitys tähän, minä en ymmärrä, sanoin jo! Ei nyt luulisi\npataljoonan musiikinkaan niitä miljoonia pois puhaltaneen, ja vaikka\nkvartetti lauloi: \"– – – nyt veikkonen juo!\"\n\nNe taisi pitää olla perustukset ja jonkinlaiset alkuriitingit, vaikka\nsanotaankin että: afäär e afäär! Mutta kun ei ollut, niin saattoipa\nsitten vähän oudolla tavalla helistä runoa valovirta, minä kohta.\n\n– – Tutkiessani kutka olivat aikoinaan rakentaneet Suomen kirkkoja,\nja minkälaisia ne olivat, jouduin käväisemään miltei vaikka missä\npitäjässä. Pohjastuinpa myös N:n pappilaan, selvittelin arkistossa\nasioitani ja juttelin rovastin kanssa, niin muistin että täällähän se\noli syntyisin Stjernström eli Valovirta, \"Junnu\" toveripiirissä.\n\nEikös ollut niin? \"Kyllä\", rovasti vastasi, ja että hän oli täällä\nnytkin.\n\n\"Hauskaa, minäpä otan ja käyn katsomassa!\"\n\n\"Ei sinne taida voida nyt mennä, sairas on ja muuten vähän erikoisissa\nolosuhteissa.\" Ja rovasti kertoi minulle tarinan:\n\nJuho Valovirta asusti alkuperäisellä sukutilallaan, mutta se ei ollut\nenää hänen, vaan pankin, eikä siellä asunut muita kuin hän ja eräs\napunainen.\n\nPerhettä oli, mutta heidän täytyi olla toimissa kaupungissa, aivan\nvaatimattomissa, hyvä kun elivät itse, ja miehen ei kannattanut\nsairastaa sairashuoneella, oli koettanut pyrkiä vanhaan kotiinsa.\n\nEi ollut tuloja, ei varoja, ei eläkettä, yksityisissä toimissa ja\nliiketehtävissä kun oli ollut, pankki myytti niin että ei ollut —\nrovastin täytyi vähän kuin alennetulla äänellä se sanoa — vuodettakaan,\nlattialla vain patja, ja sen ääressä tuolilla kynttilä, se joka kai\nsieltä nytkin paistaa; rovasti vilkaisi ulos, työntäen uudinta syrjään,\noli jo tullut pimeä. Sellaista oli ollut, kun hän joku aika sitten kävi\nkatsomassa sairasta miestä.\n\nKaikessa yksinkertaisuudessaan —.\n\n\"Ain' Herran käsi laupias\" —; \"ei lopu!\"\n\nMikäs siinä, kivipankki, kiveäpä sydänkin, ihmiset olivat, mutta eivät\nenää, kun ei ollut seteleitä.\n\nSe \"valovirta\", heittipä sen tähti taikka muu tuike veteen, on aina\nminua kuin liikuttanut, siinä on jotakin romanttista melodiaa, ja\nmollissa kuin luonnostaan. Se näkyi nyt taas, kun tulimme joen rannalle\nja Stjernströmin kartanosta valju tuikku lankesi veteen, niinkuin se\nusein kajastaa sillä lailla varsin kauas.\n\nOlivat katkaisseet virran, senkin rovasti mainitsi.\n\nEipä siinä sitten muuta kuin auto kotipitäjää päin, hyvä ajella, kuivat\ntiet.\n\nAnna mennä vain viittäkymmentä, ei tässä enää näinkään illalla mitään\nliikettä!\n\n— Jo Mikkelin tienoissa lakkasi se valovirta joksikin aikaa, kunnes\nStjernströmin tila joutui toiseen hoitoon, jolloin tulet taas\nsyttyivät. Sanomalehti tiesi että \"Junnu\" oli vuorostaan heittänyt\nliiketoimet lopullisesti.\n\n\n\nTAKAISIN\n\n\nEi Keilhack, Friedrich Keilhack ole mikään fantasia- eli\nkirjoituskone-ihminen, hän oli aivan luuta ja lihaa, joskin laihempi\nkuin moni sinä ehkä, ja minä ainakin, häpeä sanoa, mitäpä muuta\nvaatimaton musikantti vaatimattomassa maaseutukaupungissa täällä\nPohjolassa. Hänen nöyrät, harmaansinervät silmänsä kahdenpuolen vähän\nkyömyisen nenän vartta katselivat joskus minunkin vähäpätöisyyteni\npuoleen, että mikä se on tuo pikkuinen pojannaskali, joka aina istuu\netupenkillä huutokauppakamarissa silloin kun siellä kansantajuisen\nluennon jälkeen kaupunginkappeli soitti jälkimusiikkia, Millöckeriä,\nGunglia ja aivan Straussia. Vaasahan tämä oli, mukava kaupunki, jossa\nesplanaadit tohisi kun meri vaahtosi Merenkurkusta. Pikkanen tosin,\naivan pikkanen, mutta kulttuuria perin täynnä, musiikkia ja muuta\nhienoutta.\n\nSinne oli Keilhack pohjastunut Saksasta jo nuorena miehenä, puhaltanut\nsiliviliit huilua vuosikausia, ja ottanut emännänkin, Kristiinan,\n\"justiinsuolatun\" juuri sieltä, josta niistä saatiin, nimittäin\nKristiinankaupungista. Tarkoitan, että tämä Kristiinankaupungin\nKristiina oli yhtä ihana kuin miltä Kristiinan kuulu \"justiinsuolattu\"\nsilakka maistuu kun syysmyrskyt alkavat soida ja tuli palaa ensikertoja\nkakluunissa. Niin, juuri hellakakluuni-vinttikamarissapa Keilhackitkin\nasuivat, eihän kaupunginmusikantin kannattanut huoneustoa pitää, ellei\nsivutoimenaan sorvannut, kuten Schimmrich, tahi korjannut kelloja,\nkuten Hecht, toiset kaupunginmusikantit.\n\nKristiina makasi vielä vuoteessa Keilhackin keitellessä kahvia.\n\n\"Täällä on kuivaa\", Kristiina sanoi, \"yhtä ja samaa, eihän meillä\nole muuta seurapiiriäkään kuin nuo Schimmrichit, Hechtitkin ovat jo\nolevinaan hienompia.\"\n\n\"No, en minä tiedä\", Keilhack, \"kaunis kaupunkihan tämä on, viisi\nesplanaadia, meri hyrskyy ja purjeet lepattavat. Ja on täällä hauska\nsoitella kun on sivistynyttä kansaa, joka ymmärtää yhtä hyvin ja\nparemmin kuin Saksassa.\"\n\n\"Joo, mutta, kun ei saa tanssiakaan. Pasiin ei viitsi mennä ja\nparempiin ei pääse musikantin rouva. Mennään pois!\"\n\n\"Mihinkäpä sitä sen kummempaan, kun on musikantiksi luotu! Soitteli\nvain, lirutteli täällä, helppo työkin.\"\n\nMutta Kristiina-rouva piti päälle, hän ei viihdy, hän menee vaikka\nKristiinaan takaisin, ellei tästä tule muutosta.\n\nKeilhack parka, nöyräsilmäinen! Piti hakea Poriin, jos siellä\nonnestaisi paremmin.\n\nMutta se vasta kuiva kaupunki oli, meren santaa, näkinkenkien ja\nkilpikonnien olotila, Lattomereltä Yyteriin yhtä samaa, hätinä paju\nkasvoi. Ja koko kaupunki hätäkasteessa vanhan tulipalon jäljeltä. Se\nnyt että oli tuo Kokemäenjoki, josta lohta, ja voi helkkari, siikaa,\njoka oli laihan Keilhackin kuin elementti: siikaa, silakkaa, lohta!\nSillä vatsalla sitä soitteli \"Kerjäläisylioppilasta\" Palokunnantalolla.\nJa pian muutenkin oleentui, hyviä kavereita muut musikantit, ihanat\nurut, kauniit kellot kirkossakin käydä. Niin Keilhackin mielestä, tiedä\nkuinka Kristiina maailmassansa. Pianhan Keilhack'kin tuli tietämään\ntuon \"Piru oot, jos Porist oot!\", kuka hirtettävä senkin sanan\nkeksinyt, joka on kuin sammumaton iankaikkisuus. Mutta hän Keilhack,\nnyt kaikista vähiten se potentaatti, sillä hän oli rauhallinen,\nhyvänsuopa, hiljainen kuin silkkitohveli, vähänpä kuin tohvelisankari\noli todellisuudessakin.\n\n\"Silakka!\" sanoi Kristiina, joka aivan pian alkoi tulla tyytymättömäksi\ntäälläkin, \"panee tohon paikkaan makuullensa sen, siinä ylihuomisin,\nellei käsin käännetä.\"\n\n\"Justiinsuolattu rakas!\" Keilhack sävyisästi vastaa: \"Mikäs täällä\nollessa, meidän rupeaa käymään hyvin, minähän alan saada yhä enemmän\npianonvirityksiäkin, niin että jos tätä jatkuu, me vuokraamme\nsiivollisen huoneuston, tiedä vielä hankimme oman talon!\"\n\n\"Tällainen pesä! eihän täällä pidä kanssakäymistä toistensa kanssa\nmuutakuin saman ammatin tämä ukko, tuo ukko: lyseonopettajat,\nkansakoulunopettajat, kauppiaat, papit, sitten muusta kansasta aina\nammattiryhmää myöten, nämä nyt vasta hulluja ovat! Suomalaiset\nmusikantit, saksalaiset musikantit! Ja niilläkään ei muuta kuin tuo\niankaikkinen sikaarinpätkä ja olutpullo!\"\n\n\"Hohoi\", Kristiina, \"ymmärräthän sinä rakas Friedrich, kun ei\nlastakaan\", Kristiina tuli alakuloiseksi.\n\nMitäpä siihen Keilhack, itsekin tuli alakuloiseksi. Hän lähti\nLattomerelle kun oli vapaa ilta.\n\nSiellä oli niin ihana iltaruskon viiru, että sydän riemastui. Aava\naukea, kun olikin entinen meri, siinä sammuvat sinimetsän rannat,\ntie putkena poispäin, jotakin iäisyyttä, iankaikkisuutta vähäiselle\nihmismadolle tässä keppi kädessä. Mitä Saksassa: vuorta, louhta, niska\nvääränä katsella, ei tätä, ei tuota vuorenseinämää edemmä, ainakaan\nsiellä Saksin puolessa, niinkuin pussissa tämän lakeavapauden rinnalla.\nTuulee, tuulee kyllä, että lakista aina kiinni, mutta pysyypä virkeänä\ntässä nukkumatin maailmassa. Mitähän tämä muuta on kuin unta, tämä\nelämä, sitä näkee minkä näkee ja sitten sammuu, mihin sammuu, vaikkapa\ntänne Porin santaan.\n\n\"Kristiina, huomenna on hauska konsertti, soitamme vain Straussia.\nHommataan yhteinen pöytä, tulevat Kronkvistilaiset ja Taipaleet.\nKeitäppä kuppi kahvia, etten minä aina, olisi niin mukava juoda sinun\nkeittämääsi!\"\n\n— Nukuttiin yö, elettiin päivä, illalla kuultiin konsertissa uusia:\nKeilhackit menevät pois!\n\nNo minne, herranen aika, hiljanhan herrasväki tuli?\n\nJoo, se on sillälailla että Friedrich tahtoo kotiin, hän ei viihdy\ntäällä.\n\nNiinkö se onkin, tässä joku aika sitten sanoi meillä pianoa\nvirittäessään, että hän viihtyy mainiosti, ja vielä ettei hän\ntiedä, mikä häntä tänne vetää. Sanoi, että täällä hän on ruvennut\nkäymään kirkossakin, soittelee tuo uusi urkuri ruotsalaisessa\njumalanpalveluksessa niin mukavia vanhoja kappaleita.\n\n– – \"Kuules Friedrich, mitähän jos mentäisiin Saksaan tykkänänsä?\"\nKristiina yön hiljaisuudessa, kun harvinaisuudeksi ohiajava\nrautapyöräissikka sattui herättämään ja jouduttiin vähän valvomaan.\n\nKeilhack oli juuri juoksennellut nuoruuden muistoissaan kotikylänsä\nvainiotiellä, joilta mailta ammoin oli joutunut suurkaupungin\nkivikortteliin, yhdeksi numeroksi tuhansista pikkumuurahaisista, sen\nlaitakaupungin vähäväkiskeossa.\n\nKristiinan puhuttelu tuntui silloin kuin pistokselta, rupeaisiko hän\nnyt sinne tahtomaan: kuolleet, hajaantuneet, kaikki yhtä umpea, ladut\nhaukena, hän jo ajatteli Pohjolan kuvakielellä. \"Niin, Friedrich, eikö\ntäällä kaikki ole niin pikkumaisen matalaa? Sinä kun olet kertonut\nsieltä ja olenhan lukenut vähän siitä suuresta maailmasta. Ja niin\nkaunista siellä on, Saksin-Sveitsi, siitähän jo maantieteessä luimme,\nja Elbe, ihana Elbe, ja Rafaelin madonna– – – Mennääs, Friedrich!\"\n\n\"Mutta olisiko se tarpeellista, juuri hyvään alkuun päästy?\"\n\n\"Mitäs sitten täällä, tässäkö samaisuudessa vanheta, valjeta, kuolla?\"\n\n\"Niin, mutta mitä on ihmisen elämä, tämä sääsken surina, vaikkapa\nkauniinakin kesäiltana? Surisi missä surisi!\"\n\n\"Sinä lallus, niin pessimistinenkin aina! Eikö sinunkin olisi hauskempi\npuhallella suuressa konserttisalissa, oopperassa, jossa ihmiset\nfrakissa ja gaalassa, ja sellainen muun meno?\"\n\n\"Niin, jos pääsisin, tekniikka mennyt alaspäin, mutta täällä kyllä\nkelpaa.\"\n\nSen tapainen keskustelu päättyi Keilhackin vienoon kuorsaukseen, eikä\nKristiinaa haluttanut yksin puhella yön muussa hiljaisuudessa.\n\n— Mutta se siitä oli, että herrasväki Keilhack ennen pitkää lipui\nStettinin laivan toisessa luokassa Saksaa kohti. He olivat antaneet\nkaiken vähäisen omaisuutensa mennä vasaran alle, vähäiset kapsäkit vain\nkädessä ja niin mentiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPhilippstrassen III luokan vaatimattomassa hotellihuoneessa herrasväki\nKeilhack yhtaikaa poukahtaa istuilleen möyheitten peittopolstereitten\nalta: \"Kuka ampuu kanuunalla keskellä yötä!\"\n\n\"Hyi kun mä peljästyin!\" Kello on vasta 4, yritetään ja päästään hiukan\nuuteen uneen. Toinen paukaus!\n\n\"Tämähän on aivan pirua!\" Kristiina tempperamentilla. \"Mitä ne tekevät,\nFriedrich?\"\n\nKeilhack haukottelee: \"Ne tuovat maitoa ja olutta.\"\n\n\"Tollalailla?\"\n\n\"Niin, ne ovat hirveän paksuja tynnöreitä, joita ne paiskivat korkeilta\nvankkureilta katuun.\"\n\nAviopari Keilhack ei tahdo saada enää unta, ei Friedrichkään, hänen\nhermonsa ovat hiljaisessa kodissa tottuneet Ihmistavoille, vaikka ennen\npoikasempana nukkui kuin tukki tällaisiin paukauksiin.\n\nVanhalta muistolta Friedrich kyllä nytkin alkaa kuorsata, mutta\nKristiina heitteleikse levottomana ja sadattelee hengessään noita\nkirottuja untuvapolstereita: mikä täkki tämä on, eihän tällaisen alla\nvoi nukkua!\n\nSitä hän aamulla ärtyneenä Friedrichillekin.\n\n\"Se on maan tapa.\"\n\n\"Mitä varten vain yksi pala sokeria\", Kristiina kahvipöydässä, \"ja\nmiksei kermaa?\"\n\n\"Se on maan tapa.\"\n\n\"Saisinko lasin maitoa\", Kristiina päivällispöydässä.\n\n\"Jaa meillä ei ole nyt maitoa!\"\n\nKristiina katsoo kysyvästi Friedrichiin.\n\n\"Se on maan tapa.\"\n\n\"Tämäpä nyt kamala maa!\" ajattelee Kristiina, mutta ei puhu mitään,\nhänhän tänne tahtoi.\n\nSellaista se sitten oli pitkin matkaa, Kristiina aina kapinatuulella,\naina henkensä kaupalla kadun yli, aina vanullansa, jännityksessä.\nJunakin suusanan lausumatta, ei kellonsoittoa, ei pillin vihellystä,\nsen kun lähtee siinä silmänräpäyksessä.\n\nHe saivat asunnon sellaisessa paremmin köyhälistön vuokrakasarmissa,\njossa on aina kymmeniä \"Zimmer frei\" paraati käytävän kumminpuolin.\nMinkälaisen? Alla jyskettä, yllä jyskettä, sivuilla pauketta,\ntappelivat, kirkuivat ja heittivät toisiaan jollakin. Kuinka oli\nollut Porissa? Iankaikkisuuden hiljaisuus, ainoaa häiriötä yöllä, jos\nkollikissa sattui kolkolla äänellä ulkona naukaisemaan.\n\nKeilhack tiesi luonnollisesti kaiken tämän, hänhän oli Saksista\nmuuttaneen työläisen, sittemmin Berlinissä hiilen kantajana\ntoimineen isän poika, jonka kasvantomaailma oli juuri tällainen\nzimmerfrei-asuntola. Mutta Kristiinalle se oli uutta. Äskeiseen vielä,\nsekin oli uutta kun ei voita ollut pöydässä. Mitä tämä merkitsee, hän\njo vähän arasti katsahti Friedrichiin. \"Se on maan tapa, ei saksalaisen\nkannata voita syödä joka-aikaisessa olossa.\"\n\nKristiina ei enää iljennytkään sanoa Friedrichille, että hänen tekisi\nmieli niin lapsellista asiaa kuin silakkaa. Vaikkapa ei justiin\nsuolattuakaan, kunhan jotakin sen sukuista, mutta täällä ei näkynyt\nmissään.\n\nPieni sivuasia sitten: Millä herrasväki Keilhack tuli toimeen?\nNiillä yhä vähenevillä jäännöksillä, joita oli saatu Porin hynttyitä\nvasaroitaessa, lisää ei tullut juuri mistään. Kaikki vakinaiset\npaikat ammoin miehitetty ja toisia odottajia vaikka kuinka paljon.\nJa aivan niin kuinka Keilhack oli jo Porissa arvellut: mihinkä hän,\n\"dorfmusikant\", kyläpelimanni uudempien, rutinoidumpien rinnalla! Ei ne\nottaneet kuuleviin korviinsa.\n\nAinoaa ansiota siis satunnainen \"hineinspringen\", sijaisuus,\njos joku sattui sairastumaan jossakin pienemmässä varietee-,\noperettiorkesterissa, milteipä jo punaisen lyhdyn paikassa. Mitä niistä\ntuli? jos ei paljon maksanutkaan siihen aikaan Saksa, tarvittiin toki\nstehbierhallessakin, joka oli herrasväki Keilhackin hotellimuoto,\njotakin.\n\nNiilläkö tuloilla näkemään Dresden, Elbe ja Sikstiininen madonna? Spree\nainoaksi vesimaisemaksi täällä Berlinissä, likainen rajapuro. Mitä se\noli komean, vinhasti rientävän Kokemäenjoen rinnalla, Kristiinakin jo\nitsekseen ajatteli.\n\nMutta Wannsee, oikea järvi ja humuhongat! Kyllä, mutta se maksoi\ntungoksen, tuhansien ihmisten tungoksen, levottomuuden, hälinän, niin\nja niin monta olutseideliä, joiden tiimalta sitten hotellin verannalta\nkatseli kanootteja. Kaikkialla muualla: \"Eintritt verboten\".\n\nAsusta siis aamusta iltaan, illasta aamuun köyhälistöpalatsissasi,\njysky yllä, jysky alla.\n\nMutta seurapiiri? Tässä tämä matami rappukäytävää luutuamassa, hameet\nylhäälle sidottuna, niin että puukenkäinen paljas sääri vilkkui.\nTässä tuo kukkamummo, hei, ja fleischermetzgerlikat verisin kaadein,\nhän, joka aamusta iltaan myyskenteli vahaisia yökynttilälaatikoita,\nnoista puhumatta, jotka harso silmillä lähtivät liikkeelle vasta\nillan, yömyöhäisen tullen. Nyt Kristiinan silmät aukenivat: hänhän\nonkin ollut yläluokkaa, jos kohta vain konttoristi, hautaustoimiston\nkonttoristi, mutta kumminkin. Ja ne toiset siellä kotona, nekin olivat\nyläluokkaa, Schimmrichit, Kronkvistit, Ahlbäckit, täytyi hiljaa\nhengessään tunnustaa. Täällä nyt ei saisi seurapiiriä, ei seurapiirin\nliepeillekään.\n\nTällaistako se olikin? Niin, kun Friedrich oli vain hiilenkantajan\npoika, kaikki sitä paitsi kaikonneet, hävinneet mihin hävinneet ympäri,\nsillä aikaa kun Friedrich oli maailmalla.\n\n— — No —? Friedrich tuli kotiin toisennäköisenä kuin viime aikoina,\nliekö koskaan laimeilla silmillään katsonut niin tuimasti:\n\n\"Se on minä kuin määrään nyt! Tämä ei käy, rahat hupenevat, ei mitään\ntulevaisuutta näy! Minä luen muusikkolehdestä, että huilunsoittajan\npaikka Porin kaupungin orkesterissa on auki. Se uusi onkin kuollut, Ja\nnyt minä panen paperini, se on sanottu!\"\n\nKristiina oli odottamattoman hiljaa, hän ei sanonut sitä ei tätä,\nheittäysi sohvalle pitkäkseen, veti vähän peittoa päälleen ja kääntyi\nseinään päin.\n\nFriedrich ei tiennyt, että Kristiina oli hiljakseen ajatellut samaa.\nTottahan nyt toki: Mattsonska ja Lumpeiska kuin vallasihmisiä näiden\nrinnalla, täällä kuumuus, pöly, haisu, taikka kylmyys, hiilen käry,\nsiellä sileä, siisti katu, avarat, valoisat huoneet, vaikka mitä\npöytään; täällä iäinen hälinä stehbierhallessa, aina se \"erbsen\nmit sauerkol\", \"ungarischer gulasch\", seideli, toinen seidell,\nsikaarinsavua, nahkakaateja ja punottavia pöhönaamoja.\n\nPankoon vain paperinsa! Jos kohta hän ei sitä sanonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrasväki Keilhackin uusi asunto Porissa, aivan sali, kamari ja\nkeittiö, oli kuin charkuteria ensimmäisenä juhlailtana puolisoitten\ntulon jälkeen. Pitihän sitä vaihteen vuoksi kerran taas maistaa ja\nmaistattaa, kun tilaisuus, oikea säällinen tilaisuus oli.\n\nTupruttivat myös Sikaareja ja olutpullot paukahteli, mutta Kristiinasta\ntuo entinen kitkunkatku tuntui nyt aivan hyvältä, ja seurapiiri\nhauskalta, vaikka se oli samaa joukkokuntaa kuin ennen, mutta kun\nmuisti nuo kuskit, nahkakaati kaiken kantajat, pulleat muijat ja\nmatamit — oh, hupaistahan tämä oli aivan.\n\n\"Niin, täällähän sitä taas ollaan, se kun ei Friedrich yhtään\nviihtynyt. Minä olisin kyllä, mutta -—.\"\n\n\"On se merkillistä kuinka tuo Fredrik on niin Suomeen ja erityisesti\ntähän meidän Poriin kiintynyt, mikä hänessä vetänee!\"\n\n\"Mikä siinä vetää, ranta kuin ranta, vaikkapa aivan santa\", Keilhack\nvastaan. \"Tuo aalto siihen pajun, katsos juurtuu se, kun elämä on. Ja\nminä elän ja aion elää, vaikka olenkin piru, skool nyt kaverit!\"\n\n\"Siksipä juuri\", Taipale nauroi.\n\n— \"Kyll' maar se sen oikein kaavaili tuo Keili\", pois kulkiessaan\nRåberg Röbergille, \"mihinkä kohtalo nakkasi, ponnista siinä, ei se\nhyvää parasta hakemalla parane!\"\n\n\"Se vain, että minkätähden ne alkuun lähtevät?\"\n\n\"Minkätähden ne vedet kulkee syksyn, kevään, mitäpä mekään tässä olemme\nkuin sen kuljettamia?\"\n\n\"Niinpä kai. No, hyvää yötä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierii, pyörii, ne rullaa ja rullaa, niinkuin sanotaan laulussa.\nNiinpä ne sitten Keilhackin ja Kristiinankin kohdalta. Keilhack puhalsi\nja puhalsi, ruuvasi kieliä sillävälin, vanheni ja vaipui. Tietysti,\nmutta vain hento ruumis. Sielu säilyi sillään, ystävällisenä ja\nnöyränä, mutta tarvittaessa tietoisena, niinkuin nuo harmaat silmät\nkahdenpuolen yhä enemmän kyömenevää nenänvartta sanoivat.\n\nTuli joku entinen paikkakuntalainen pitkästä ajasta kaupunkiin ja\ntapasi Keilhackin ruuvaamassa, naputtelemassa. \"No herra Keilhackista\non tullut täysi porilainen!\"\n\n\"Porilainen!\", Keilhack vastasi vakuuttavalla äänenpainolla, niinkuin\ntärkeämmästäkin kysymyksestä, jonka ymmärtää kun muistaa hänen\nSaksan matkansa ja mitä olivat tästä asiasta ehkä Kristiinan kanssa\nsanailleet. Siitä, sekä harmaitten silmäin katseesta soi kuin runoksi\nmuutettuna: \"Porist' oon, Poriin jään, Porin sammun santaan!\"\n\nVaikka hiilenkantajan poika, ties mistä esipolvista Keilhack oli\nperinyt muutakin runoharrastusta kuin musiikin. Vahtimestari Saario\ntiesi, että Keilhack useinkin kävi pyytämässä avainta juseliuksen\nhautakappeliin, jonka Kallela oli kauniisti maalannut. Keilhack viipyi\nsiellä pitkät kotvat, ja vaikka ei itse, hän sanoi, pikkupoikana\nollut koskaan tuollatavoin kuin paratiisin joutsella ampunut, eikä\nollut näveriä vääntänyt salvoksella, kuva seinällä lämmitti häntä, ja\nerityisesti hän itse alkoi olla tuo lautturia vartova ukko. Ja kuinka\nsattuvaa: hänen koko vaelluksensa, olemuksensa ja toimintansa kuin tuo\nviimeisen ajan virran mukana vyöryvä irtosilinteri siellä viimeisessä\nkuvassa.\n\nTosiaan hän poislähteissään mietiskeli, mitä hyvää tästä kaikesta?\nPuuseppä, rautaseppä, vaikkapa suutari, jotakin jää, mitä hänen\nlirutuksistaan, turhan ruuvailustaan?\n\nMutta kumminkin: kun Lattomereltä kohoava kuu iltahämärissä alkoi\nkumottaa hongan takaa, hän tuli paremmalle mielelle, jos ei muuta,\nhänpä kuin kirkasti sadalle, sadoille perheille juuri tuonkin\n\"Kuutamosonaatin\", saatti sen soimaan jalona levottomiin sydämiin.\n\nNo, ja pianhan tästä siirrytään.\n\n— Sinne samaiseen santaan kohta sammuikin, ensin Friedrich,\nsitten Kristiina, joka sitä ennen ennätti toimittaa uskolliselle\nporilaiselleen vaatimattoman kiven ja sille kumppaniksi, hän kun tiesi,\njonkin polemoniumin, joka sinisi ja siniää isännälleen tuhat vuotta\nkylväjän myötätuntoa. Siihenpä Kristiinakin lopulta.\n\nNäinpä näin siis tuon kenenkä lie poppelin lepattaessa, josta riitti\nsoittoa Friedrichinkin, vanhan puhaltajan, ja Kristiinan, vihdoin\nrauhoittuneen vaeltajan muistolle.\n\n\n\nRIKU-RAISKA\n\n\nIstuin palmun alla ja katselin kuinka aallot hyrskyi Afrikasta.\nAlkoi pimetä ilta niin, että valoja jo tuikki sieltä täältä tummasta\nvaahtomyllerryksestä. Se on kumma, että kun välistä kuvittelee\nnäkevänsä, niin aivanpa näkee sitä mitä mielialassa on. Kaksisoutu,\nkolmisoutu, triremis, ja Hannibalin sientiät kasvot sillä lailla\nkiiluvin silmin kuin maurien tapaa. Karthagosta – –; vaan eihän\nKarthagoa enää ole, sorakummut ja kivikasat vain. Mutta lysti miettiä:\nairojen tahdikas ruska, komean kokkapuun keinunta aallon viheriässä,\nsitten ratsu-, keihäs- ja kilpimiehet ynnä norsut, niin että maa kuin\njysähteli tumman armeijan alla.\n\nTämä kaikki muutamissa silmänräpäyksissä ja sekin, mitä nyt seuraa.\n\nEnnätin juuri ennenkuin pimeys tuli nähdä kuinka vähäinen ranta-alus\nhirveästi kiikkui aaltojen harjoilla, katosi niin ettei kuin vähän\nmaston huippua, ja sitten taas kuohuharjalle, että kumma kun ei\nkaatunut. Että uskaltavat tuossa tuulessa laskea!\n\nNiin silloinpa tuli mieleeni Riku-raiska, vanha kunnon toverini, jonka\npiti käydä niin. Jospa nyt ei yhtä suuret ja jylhät aallot, oli järvi\nvain, eikä mahtava meri, mutta koki sekin alus kiipeillä harjoille,\npäästenkin aina joskus katsomaan myös silloin synkkään syksyiltaan\nkuinka pauhu kävi. Vaan sepä ei ollutkaan yhtä onnekas kuin tämä\ntuhanten vuotten taitoalus täällä palmujen mailla, laiva kaatui,\nkiikertyi, ja Riku-raiska jäi ja menehtyi ahtaaseen hyttiinsä. Sen minä\nsain täällä etelässä lehdistä lukea ei niin kauan sitten ja nyt muistin.\n\nTuo \"raiska\", ei se ollut vain minun panemani, häntä, Riku Rekkosta\ntoverit siksi sanoivat vähän kuin pilkoillaan, erityisesti siitä\nsyystä, että Rikulla tahtoi olla taipumus karvaaseen, alunperin, oli\nkai jo koulussa päässyt makuun, ja sitten sitä jatkui siksi kun ei\nmistään tullut mitään, ja Rikun piti kadota kansakoulunopettajaksi.\nTämä \"raiska\" ei sitäpaitsi ole niin korostava kuin esim. \"raukka\",\njoka jo on vakavampi, samalla kuin se on sentimentaalinen, joka ei\nRikulle sopinut.\n\nMuistinpa siinä palmun alla väläyksittäin:\n\nRiku turvaa minuun pienine käsikirjoituksineen: viitsisinkö lukea\nläpi? Oli vähäistä novellia, eikä ilman sisältöä, oli, muistan,\njotakin Saarijärven Paavoa, mutta voimakkaammin loppuvaa, kontion\nkouriin ojankaivaja päätti päivänsä. \"Kyllä sinusta tulee, pidä\npäälle vain!\" Ja kyllähän Riku piti päälle siinä hengessä, hän oli\nniitä harvoja ryyppääjiä, jotka eivät ryve rumemmissa, hänellä aina\nse sielun excelsior, tuikku yön tummalta mereltä, se vain, että\nei saanut tilaisuutta kyven lehahtaa niin korkealle, että olisi\nnäyttänyt tähdeltä. Monia hupaisiakin yksityiskohtia, hyvän miehen\nailahduksia, mutta eivätpä taida sivullista liikuttaa. Se ainakin,\nettä Riku-raiska ei koskaan tapellut, olisiko ottanut vastaankaan, hän\nvain aatteissaan tärsötteli, sitä lajia ottajia, jotka, mene tiedä,\ntolkuttomuudessaankin ovat aivan kuin miellyttäviä, muuten, mutta se\nraiskuus sittenkin —.\n\nNiin, kävipä kuin kävikin että Riku-raiskan piti pois. Tosiaan\nkansakoulunopettajaksi, niinkuin siihen aikaan tavattiin, kun eivät\nluvut luistaneet. Katseltiin jonakin aamuna kohmeloisissaan oliko\nilmoituksia väliaikaisista opettajan paikoista, ja jos oli, sinne\npaperipahaiset heti oikopäätä, ettei tulisi katumapäälle ja vanha paha\njatkuisi.\n\nNäin oli siis Riku deekiksellä, muuta ei voinut sanoa. Hän oli lakannut\nolemasta Apollon poika, \"valon ritarivahti\", kuten Topelius sanoo, ei\nseisonut enää frakkiniekka boolilasi kädessään laakeripuun vaiheilla\neläköötä huutamassa jollekin, ei ollut sveesejä ulos paiskimassa\nisänmaallisen juhlan jälki-istunnosta, ei Aleksanterin patsaalla,\n\"Löffiksellä\", Aleksanterilla —, Kessua, Trisua, Giselaa ei enää,\nTaka-Lapin mukuloita vain, sillä sinne Riku, runomies, kun kerran\nlähti. Näkisipähän oliko tunturin aamuaurinko niin punainen kuinka\nKyyhkynen kuvasi, sähisevä rurja niin viheriään vivahtava, minkälainen\noli alassyöksyvä vuorivirta.\n\n— Kului vuosia. Rikusta ei kuulunut mitään, kasvatteli kai\nhiljaisuudessa peskipojista kansalaisia, kukaties kunnollisempia kuin\nyksi ja toinen niistä, jotka laakeripuun vaiheilla, reskontra sekaisin\nja sitten Amerikkaan.\n\nNiin tulin kerran virkavähäisestäni ohi Oopperakellarin, kun vaahteran\numppu pisti he ulos ja ihmiset istuivat verannalla. Näin siinä miehen,\nvähän maalaismoisen ylioppilaslakki päässä, ja pitkä maitolasi, sen\najan \"snitti\", edessään. Mies nostaa kättään tervehdykseen. Pysähdyn:\nRiku-raiska!\n\nSepä hän oli. Ja me juttelimme, me kyselimme, meillä oli olevinaan ja\nolikin paljon kahdenpuolista, aivanpa hauskaa.\n\nNiias, entinen inventario Ylioppilastalolta ilmestyy iloisena: Purkki\njestiä? hän näköisellänsä äänellä vähän harmaansekaisista viiksistään.\nMinä pudistan päätäni ja osoitan Rikun maitolasia. Niias kuin\nsurulliseksi ikään, vähän melankooliseksi ainakin: sic transit! hän\nvarmaankin valkeine pyyheliinoineen poismennessään mollissa mietiskeli.\nNuoruuden päivät —; niin se näkyy käyvän.\n\nRiku oli laskeutunut alas Lapistaan, ja yllätti yhteiskuntaa\nmaitolasillaan. Hän, rankki ja rymsteeraus kukkean innostuksen ajoilta!\nMinä sen nyt kyllä ymmärsin ja Ajoniemen Juuso, joka itsekin: ei, tästä\nei tule mitään! ja maitolasin puolelle, vaikka oli kovasti iskenyt\nportinavaimella aikoinansa. Mutta kun Rikukin nyt samaan Alli-Matin\nsakkiin, jotahan oikea kykyheippari, miehinen miespukari toisesta\nsuupielestään! Mutta minusta, tämän maailman matalasta, Riku-raiska nyt\nvaikutti kuin siltä Topeliuksen talvikuuselta kuurassa, raikkaammalta,\nkuin helein kevätkerkin.\n\nNo, skool nyt sitten, menneitten muistojen malja maidossa, mitähän\nolivat! \"Saivat ehkä mennä\", Riku-lappalainen, maalaismies\nvanhanaikaisessa ylioppilaslakissaan.\n\nRiku oli tullut kansakoulunopettajan tutkintoa suorittamaan\nvakinaiseksi päästäkseen, ja sitä varten hän oli aikonut tavoittaa myös\nminua musiikintodistusta varten.\n\nNiias! Niias tulee pyyheliinoineen hyssyaskelin: \"Purkki jestiä?\" hän\njo taas, vanha veitikka silmissään — hän ajattelikin! Mutta ei nytkään\nolutta, minä tahdon vain mustetta, kynän ja paperia. Tuokion kuluttua\nrapisutin Riku-raiskalle todistuksen, tottahan nyt toki, toss' on!\n\nIstuimme ja jahkaisimme siinä sen hetken kuin maitolasille kuuluu,\nsitten maailman myllyyn.\n\nMinä tänne pikku tuivertaen turulle, Riku sinne ylös\nsuuripiirteisempään. Siellä hän luki itsensä nimismieheksi, tuli tänne\netelämmä, akottui, lapsettui, oleentui arvovaltaiseksi kruununmieheksi,\njos kohta se virkalakki vaikutti vähän hupaiselta vaaleakiharaisen\nitsensä kuin Apollon päässä, minusta tuntui, kun näin kerran jossakin\nmielenosoituskulkueessa isänmaan puolesta entisen Riku-raiskan\nmarssivan pitäjänsä edustajiston etunenässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä meni sanellessa melko pitkä aika. Kuinka monta sekunttia luulette\nmenneen siellä palmun alla, kun aallot hyrskyi Afrikasta? Siihen kyllä\nenemmän kun mietin, miksi Riku Kekkosen piti menehtyä oman pitäjänsä\n\"Lokki\"-laivan ahtaaseen hyttiin virkasalkkuineen. Sitä mietin silloin\nja mietin, kun mieleen tulee, yhä. Miksi juuri hänen, joka nousi kuin\nkorsi laosta taas suvituuleen tuutimaan, kuin vesa kulolle linnun\nlaulaa — kauniitapa vertauksia —, mutta asia on sellainen, ja sitä ei\nniin joka maailmanmatti ymmärrä, sellainen, joka sallimuksen suomasta\nhummaa ja hurraa ja sitten arvolla ja kunnialla Chopinin, narsissin ja\ntuijan turvin pois.\n\nKun minä olin sieltä palmun alta siirtynyt istumaan koetteeksi kylpylän\nhulinamarkkinoille, jossa musiikki soi, mitähän turhia sellaisissa\npaikoissa soi, suuriruhtinasrauskoja hiihteli hillereissään,\nriflimissejä ja golfipöksyjä, hienoja, kuin kunniallisia ihmisiä, niin\ntietenkinpä minä pian myös maailman mukaan: \"An der schönen blauen\"\n– – –, vaikka tämä nyt ei ollutkaan Tonava.\n\nJa kun klharapää piccolo tuli että tilatakin piti, niin käskin\n\"kvantroota\", jota olin kuullut toisten tilaavan, vaikka en tiennyt\nmitä se olikaan.\n\nKas, se oli likööriä \"cointreau\"! Sitä piccolo vikkelästi vehkeineen.\nMutta kun läheinen palmu, toinen palmu, tässäkin tohahti, olipa kuin\nolisi siihen tohahdukseen sisältynyt erinäisiä ääniä Afrikan ulalta,\nRiku-poloisenkin, ajatuksissa, jotakin kvartettia, jymybassoa ennen\nYlioppilastalon pianohuoneesta.\n\n\"Kuulkaa herra piccolo, tuokaapakin minulle lasi maitoa!\" Luulin hänen\nseljällensä menevän, mutta mitä vielä, hetken kuluttua poika kiikuttaa\neteeni pystyn lasin, snitin taas, niinkuin siellä Oopperakellarilla,\nja minä nautin sen eräänlaisella hartaudella keskellä kaikkea\nkaikenlaisten kuhinaa. Saattoihan sekin olla Riku Rekkosen,\nRiku-raiskan muistoa.\n\nSitten nousin pois Baabelista, menin pimenevään, pian jäähtyvään\niltaan, niinkuin siellä Rivieralla on tavallista. Menin muuten vain,\nminne vain, enkä ajatellut enää mitään, olin vain. Tuli tuttu pater\nvastaani iloisesti hymyillen: hän vesperiin!\n\nKohta kuuluikin heleä kello.\n\nKaunista, kuin Rikulle! Suhisi tuuli rapisevissa palmuissa ja mainingit\nkuuluivat lyövän. Rikua sekin.\n\nVähänpä kuin minuakin tämä kaikki: minnekkä, mitä varten?\n\n\n\nHOPEAPILLI\n\n\nOlipahan Jussi, mikähän oli Mankkonen, Pankkonen, Kankkonen, ja\nhänellä oli pilli kellonperissään, hopeapilli. Oli niissä perissä myös\nmuutamia äyrejä, hopeaäyrejä vanhaa hopeaa, ja niin että ensin pienin,\nsitten ketjuilla vähän suurempi, ja vihdoin kruunu. Tämä sikermä oli\ntoisena haarana ja toisena tuo hopeapilli, joka myös riippui ketjuissa.\nNämä haarat yhtyivät ylhäällä pariksi renkaaksi, Joista toinen\nhakalaitteella kiinnitettiin kellonrenkaaseen, ja silloin sommitteesta\ntuli hauskat liivin taskusta riippuvat kellonperät.\n\nHupaisa joskus puhaltaa tuohon hopeapilliin. Oli olevinaan vähän\nkuin junailija, ja näki aseman ravintolasta hatkan kiiruhtavia\nmatkustavaisia vielä käyvin suin, taikka poliisi, joka puhalsi apua kun\nhampuusien kesken oli tullut tappelu Waleenin nurkalla ennen Waasassa.\nMuuten vain puhalsi lapsellisuuttaan Mankkos-, Kankkos-Jussi, sillä hän\noli vasta ensi vuoden ylioppilas tuoreinta lajia, nauravaa maailmaa\npäin kävijä. Ja oli niihin näin puhaltaessa tulevinaan vähän kuin\nmuutakin eloa: pataljoonan musiikki ennen Hietasaarella ja värilyhtyjä,\nkävelyä Hietalahden metsäteillä aallon kumahdellessa, jotakin sellaista\nylimalkaista muistonkajua.\n\nSenkaltaisia kellonperiä ei ollut muilla, ja se aina on kuin\nvoitonpuolta: kansalainen vähän erikoistuu. Kyselivät: mistäs\ntuollaiset? Huomattiin siis muuten tavallinen Kankkonen, yksi\ntuhannesta, monesta samanlaisesta. Taikka taisin liioitella, eihän\nniitä ylioppilaita niinä aikoina aivan monia tuhansia ollutkaan,\nolisiko ollut alun toista. Mutta kunhan siitä vähänkin päätään.\n\nNiin, mistä saadut? Sepä se oli, pieni juttu aivan, teema, tässäkin\nelämänmyrskyn vesilasissa.\n\nKankkonen kun makasi sairaana, koditon mies vanhan tätinsä\nmökillä, kun olivat hummanneet Räävelissä eli Tallinnassa, johon\nsiihen aikaan tehtiin huvimatkoja, ja oli ollut kylmä, usvainen\nvapunpäiväviikko, niin lähetti kuin säteeksi nämä vitjat Sarénin\nAnnaliisa Kankkos-jussille tämän sisarella. Tuli katsomaan uutta\nylioppilasveljeään juuripa naapuripitäjän Sarénista, jossa oli saanut,\ntoinen koditon, tyyssijan loma-ajaksi. Oli juuri päässyt tyttökoulusta,\nja se oli myös elämän avautumista, oli samettiröijy ja ruusu rinnassa:\nTerveisiä Annaliisalta, jolla samoin oli ollut koulukaupungista\nlähdettäessä samettiröijy ja ruusu rinnassa, ja silmät vielä, vastapa\nsilmät, niin juttelevaiset että vain harvoin, mukavia, ystävällisiä.\n\n\"Vai muisti Annaliisa!\", Jussi vastasi, joka ei ollut vielä aivan\nraamatun sairas, semmoinen vain jonkin asteen vuodemies, joka saattoi\nhyvin ottaa osaa maailman menoon. Hän samalla koetteeksi hiukan puhalsi\npilliin, ja heti hymysi tuo ruusurinta sieltä Meripaviljongin koivun\nalta: mustat silmät ja aivan kultatukka, luonnonkiharuuttaan hartioille\nvaluva.\n\n\"Pääsikö Annaliisa myös koulusta?\"\n\n\"Pääsi, vaikka armosta\", sisar nauraa heläytti, \"'Pamppu' ei malttanut\nolla päästämättä, vaikka Annaliisahan oli huono matematiikassa, mutta\nkun Annaliisa niin katseli, hi hi!\" Niinpä niin! Mutta Jussi oli\ntietävinään että hänelle itselle hymyili tosissaan, ja hän koetti taas\nvähän puhaltaa, niin ne kasvot heti tulivat, mutta nyt oli sininen\nsilkkipusero ja kotiljongimerkki rinnassa, vähän jalanpauketta ja\nmusiikki soi.\n\nNiin ne olivat ne kellonperät tulleet, eikä niistä sitten muuten\nolisi sen enempää ellei niillä olisi ollut yksi vallan merkillinen\nominaisuus. Eihän Jussi niihin kauan tullut puhallelleeksi, vanhaksi\nlajiksi olisi tullut, mutta pitihän muuten mielihyvin, vitjain somuuden\ntähden. Niin ne kerran metsäretkellä putosivat ja katosivat syvään\nkorpeen, kauas takamaitten taa.\n\nMennyttä kalua! tietenkin.\n\nMutta katso! Eräänä syyspäivänä ilmestyy paulaukko ja tuo omistajan\nkummaksi vitjat sillään ehoehjinä: hänen silmänsä kotaista pannessa\nosuivat näkemään sammalessa jotakin kiiltävää, siellä nämä vitjat.\n\n\"Mutta mistä tiesitte minulle tuoda?\"\n\n\"Kelläs täällä nyt muilla sellaisia, ja te olette vähän sellainen\nherranmoinen.\"\n\nNytpä Jussi taas vähän puhalsi, äijän mentyä, ja tuli mieleen kuva\nmikähän tuli.\n\nHelsingissä sitten Gambrinilla ja Ylioppilastalon pianohuoneessa\nuutena asiana näytteli vitjojaan ja kertoi kuinka putosivat ja kuinka\npaulaukko löysi synkästä korvesta.\n\nNiin ne katosivat vielä kerran, ja löydettiin vielä edempää, Hankkilan\nMiina tulee ja vaatii tuntomerkit ennenkuin näyttää. Aivan toisen\npitäjän rajalta löytänyt samoin täydestä kuusikorvesta puolukassa\nollessaan. Ne ne olivat.\n\nKankkos-Jussia rupesi kuin pelottamaan: mitkä helkkarin taikavitjat\nnämä on, ja mitä se Annaliisa tällaisia? Olisikohan todella likka parka\n—? Eihän hän sen enempää, ja sillä ikää, olipahan vain jonkinlaista\npiparkakkukurttiisia silloin. Mutta sittenkin rupesi kuin sammunut\nnuotio uudesta sytemään kun tuuli tuli yht'äkkiä hiljaisesta tyvenestä.\nPuhalsi silloin tällöin vienosti pilliin kun katsoi kelloonsa että\nkuinka monta sivua tullut tässä tunnissa historiaa, riimuja ja\nviikinkikilpiä.\n\nJa senjälkeen silmä unohtui miettiväisenä tuijottamaan kun pässit\npuskivat ikkunan takana. Ei mitään kyllä miettinyt, oli vain, ja lepäsi\nkaikesta jonkinlaisessa tyhjässä: man, mitä tämä on tämä maailma?\n\nNiin vihdoin, ennenkuin vielä katosivat, vitjat ja niiden hopeapilli\njoutuivat vakavampaan tehtävään vakavassa, aivan kuoleman rantoja\nsivuavassa asiassa. Kankkos-Jusslpcika sairastui taas, huono terveys\nkun oli, ja joka lovessa kolusi.\n\nNyt ei ollut malttanut lähteä pois, vaikka kylmä tuli, kun Topeliuksen\n80-vuotispäivää hurrattiin Willensaunan edustalla, ja lähti käydä\nkuin Topeliuksen itsensä. Määrättiin silloin muka toiseen, ylämaan\nilmastoon, ja läksikin sinne entiseen kuuron tätinsä mökkiin, muuta kun\nei ollut. Mutta paheni vain hatarassa tuulen läpipuhaltamassa rähjässä.\nTäti oli sellainen kummallinen kuuro että puheääntä, kovaakaan, ei\ntahtonut kuulla, ja Jussi tarvitsi tuontuostakin apua vuoteeseensa\ntädiltä, joka asui viereisessä pienessä takkakeittiössä.\n\nSairas koetti huutaa minkä tulehtuneet keuhkot sallivat, mutta sitten\nkeksi tuon hopeapillin, mitähän jos koettaisi sillä? Ja sen kuulikin\nkuuro loistavasti. Sitäpä sitten puhalteli kuin ammatikseen. Mainio tuo\nSarénin Lissun lahja!\n\nOli se aikaa 3:s talvi-ori Kankkosen vaelluksessa! Tänä päivänä\nKämpissä, huomenna Kasakoffilla, miestä mäkeen Tarkka-ampujan kadulla,\nnyt kuuron tätinsä kurjassa tuiverremökissä, Tuomas Kempiläinen\ntuolilla ja Westerin vanha Jussi polvillaan virsiä veisaamassa. Ja\nsitten siihen Sarénin Lissun pilli, puhaltaa että kaffia Jussille!\nniin hyppää ja tanssaa entinen samettipuseroinen Annaliisa kuin metsän\ntytti, olikokin sellainen sinikeiju kotiljonkimerkki rinnassa, yli\nkaatuneiden sammalkelojen kaukana korvessa, ja viittaa: terve Jussi,\nterve, terve, ja tule terveeksi!\n\n\"Paljonko kello?\"\n\n\"Kuinka paljon kuumetta?\"\n\n– – Mutta meni se siitä taas, ehkä Westerin Jussin veisuulla, ehkä\nKempiläisen puheilla ja rukouksilla, niin että päivänsäde alkoi jäisen\nruudun läpi paistaa toivehikkaammalla punalla, sulatti koittava kevät\nkoko ruudun, ja Westerin Jussi lakkasi käymästä kun ei sielun tila enää\ntarvinnut.\n\nKului pitkä aika, maailma muuttui mahdottomasti. Kankkos-Jussistakin\ntuli täysi herra, meni naimisiin ja laittoi itselleen oman kesäasunnon,\njoka ei enää ollut lahopökkelö, korpin pesä.\n\nSiinä maailman laskiaisahdehumussa katosi myös vielä uudemman kerran\nse hopeapilli, eikä Jussi tiennyt oliko se pudonnut, joku kotohenki\nvarastanut, taikka minne joutunut, ei vain ollut, kun joskus muisti.\nUnohtuipa tietenkin kaikki muu siihen kuulunut. Miksei siinä menossa\nkun elämä kulki niin kuinka akat joskus siirtävät istahtanutta kelloa,\nviisaria väännetään, lyö ja lyö kuin hullu.\n\nMutta niinkuin ne toisinaan putkahtavat aavistamatta esiin vanhat\nsattumukset sieltä muka jo olemattomuudesta, niin hopeapillikin\ntuli esille. Ei löydetty enää ruumiillisesti, mutta henkeen tuli.\nKankkos-Jussin elämän iltainen oli jo syöty, polteltiinhan,\npiiputettiin vielä ennen tulen sammuttamista joku kessun savu.\nNiin tuli siinä vähää vailla 24 pitkästä aikaa käymään sen\nsamettiröijysiskon tytär, jolla jo itsellä oli pitkä tytär, katsele\nettei kohta tälläkin. Oli ollut käymässä siinä seurakunnassa jossa\nAnnaliisa Sarén oli elänyt elämänsä, ja josta Jussi niin paljon ainakin\ntiesi että oli kauan aikaa sitten mennyt emännäksi Manniseen, isoon jos\nisoon taloon kyllä, mutta kun oli kumminkin herrasihminen. Sen enempää\njuuri ei ollut kuullutkaan, paitsi minkä sanomalehdistä huvitettuna\nnäki että Sarénin, nyt Mannisen Lissukin oli ollut yhtenä antamassa\nnimismiestä selkään, tämä retale kun oli sormien läpi katsellut\npontikankauppiaita, ja itsekin oli kaikkien pahennukseksi siihen\nmenevä. Niin meni neljä akkaa, yhtenä Lissu, ja annattelivat aikalailla\nhra fallesmannia. Oikein Annaliisa! Jussi itsekseen jo ikämiehenä,\ntasaantuneena kansalaisena kyllä, mutta se verta temperamenttia olla\npitää!\n\nKun tämä edesmenneen sen läheisen samettiröijyn tytär tuli, niin\nkääntyipä siinä paljossa puhe entisiin, niinkuin aina kun tulee eteen\njokin eiämänkatselmuksen aihe. Tulipa yhtäkkiä sekin:\n\n\"No vieläkö se Sarénin eli kuinka ma sanon Mannisen Lissu elää?\"\n\n\"Eläähän se, mutta tietääkö Jussi-eno että se on vaivaistalossa, hi hi\nhi!\"\n\n\"Mitä hihität!\"\n\n\"No kun se on niin metkaa, ison Mannisen emäntä! Mutta ei se sitä\nminään pidä, sanoo vain että hyvä hänen on olla, eikö Jussi-eno tule\nkatsomaan hi hi hi?\"\n\n\"Älä hihitä! Mitenkä se siellä?\"\n\n\"No kun ne hävisivät talostansa.\"\n\n\"Hävisivät? Miksi hävisivät?\"\n\n\"Mistä minä tiedän, tottapa ne joivat!\"\n\n\"Joivat! Kuinka nyt Annaliisa olisi juonut?\"\n\n\"En minä tiedä, mutta sanovat että kun se Mannisen Kaappoo joi, eikä\nlakannut, vaikka ne sen nimismiehenkin piiskasivat, niin rupesi\nAnnaliisakin\".\n\n-- -- --\n\nJussi ei puhunut mitään.\n\n\"Menehän nyt\", jonkin ajan kuluttua, \"minä tässä vähän —\"\n\nAjatteli siinä keinutuolissa kaikenlaisia, muisti pillin ja muuta\nsen pitkän ajan takana. Kukahan sen vei, olisin puhaltanut viimeisen\nkerran? Nähnyt viimeisen kerran, paremmin näki kun hiljaa puhalsi ja\npani silmänsä kiinni.\n\nSitten hän ei ajatellut mitään, tuijotti vain taas olematonta, ja\nrupesi kuin hiljainen ukkonen käymään sisässä. Kankkos-Jussi naputti\nkirjoituspöytäänsä sormillaan, niin näki siinä muun kapistuksen seassa\nvanhan homeisen äänipillin edesmenneiltä lauluajoilta. Hän otti sen,\npuhalsi, ensin hiljaa, valjusti kuin paraatikäytävässä, ettei laulun\nkohde heräisi, mutta sitten yht'äkkiä kaikin voimin, että se aivan\nrämähti. Sitten samaan menoon karjaisi kuin Korkeasaaren karhu joskus.\n\nOvea raoitettiin, harmaapää mummu, rouva Kankkonen, niin kuin Jussikin\njo harmaa, kysyi arasti: \"Oletko sairas, Jussi?\"\n\nJussi rupesi yskimään, koetellen matkia äskeistä karjaisuaan: \"Pane\ntuo ikkuna kiinni, ettei minun tarvitse kurkottaa, sieltä vähän vetää!\nMutta ei minua mikään vaivaa\". Siihenpä se asia sitten jäi, ja häipyi\npois kuin kaikki häipyy, sieltä vaivaistalolta, ja täältä, Jussikin\nvastalauseineen.\n\nPilli taisi vain jäädä, varkaan haltuun, joka sitä Ihmetteli, ei\nymmärtänyt puhaltaa ilon ei surun kuvaa, antoi lapsen leluksi, Taikka\nkätkeytyikö taas sammaleeseen —; iäksi päiväksi.\n\n\n\nASETELMA\n\n\n\"Stillebeniksi\" usein vielä sanovat taulualalla sellaista, jotahan tämä\njuttu kaavailee. Kun siinä näet oli silakka, joka on hauska, pittoreski\nasia, varsinkin silloin kun sitä ei tahtonut ollakaan, tässä sotien\naikana, ja sitten oli leipää, liotettua leipää, ja niin, muuta siinä ei\nollutkaan kuin punainen pöydänkulma, jolle juuri laskevan talviauringon\nsäde paistoi. — Jaa, mutta oli vielä kaljatuoppi, katajainen\nkaksikorvainen vanhoilta ajoilta, ja hiedalla valkeaksi hangattu, nyt\nkun oli joulu.\n\nNiin, oli joulu, ja sitävarten olento joka ei tähän stillebeniin\nkuulukaan, sillä asetelma käsittää vain elotonta, tämä olento alkoi\njuuri sytyttää vähäiseen takkaan vähäisessä huoneessaan ristikarkkoa\nkoivuhaloista, että loistaisi, kun oli syntynyt Kristus, itse köyhä,\nköyhää armahtamaan. Asetelma eloton —, mutta kyllähän tämä olento\noikeastaan olisi sopinut samaan, sillä hän oli miltei eloton itse,\nvaikka vähän liikkui, sielunsa ainakin oli, tullut sellaiseksi onnen\nodotuksesta, jota ei koskaan tullut.\n\nMutta tekihän nyt tulta takkaan, ja kun se rupesi palamaan,\nlevittääkseen valoa ja lämpöä pieneen huoneeseen, niin olipa yksinäisen\nvähän kuin hyvä olla, muisti vielä vähän minkälaista se oli. Ja rupesi\nsitten syömään jouluateriaansa, sitä stillebeniä, ja silmä katsoi\nulos ikkunasta pimeyteen, jäivät välistä molemmat silmät tuijottamaan\nliikkumattomina, niinkuin joskus tapahtuu kun ihminen oikein vaipuu\najatuksiinsa. Ne olivat mustat isot silmät, ja olivat aina sillä\nlailla kostean näköiset, että näyttivät kuin liekehtivän jonkinlaista\nkolkkoutta, jotakin vähän kuin, niin en minä tiedä juuri vihaakaan,\nehkä pikemmin vain miettivää katkeruutta jostakin jotakin vastaan.\n\nMitähän nyt sitten niin, ja nytkin juuri kun oli jouluilta ja maassa\nhyvä tahto?\n\nSilakkaa ja liotettua leipää, vaikka oli joulu —, no siihen hän oli\ntottunut, ja elihän sillä, mutta vajosi muuten ajatuksiinsa. Mikä\nsiinä onkaan, kun se illan riutuva puna tahtoo saattaa nuorenkin ja\nirtanaisen ihmisen siihen tilaan, niin että laulaa toiselle:\n\n    \"Anna ruveta illan tullen\n    äänes raikumahan,\n    kun rupeaa nuori sydämeni\n    suruhun vaipumahan!\"\n\nTässä kyllä sopi, kun syntyi vahva ristiriita sen räiskyvästi\nnaurahtelevan takkatulen ja hänen yksinäisen olemuksensa välillä.\nSellaisen vielä, kyttyräselkäisen, ja ulkona pimeä, ettei muuta kuin\nkalpeat kasvot ja nuo isot mustat silmät kuvastuivat takaisin. Niin,\nkun tätä tällaista aina. Olivat niin perin pienet ansiot, ei ne siihen\naikaan virkkatäkkejä, ja eläkettä ei juuri mitään.\n\nNiin sitäpä nytkin taas ajatteli että minkähän tähden juuri hänen niin?\nEi kaikkien. Ja minkätähden ne antoivat sen juutalaisen Rosenbergin\nviedä leskein ja orpoin rahat —? Heillä ja hänelläkin olisi ollut papan\neläke. Se vanha juttu alkoi taas jäytää, vaikka tuli muka iloisesti\nroihusi. Monta kymmentä vuotta se oli alituisesti vaivannut, tietenkin\nvaivannut, kun oli yrittänyt olla, ja sitten ei enää ollutkaan muuta\nkuin usein, useimmiten tämä stilleben, joka nytkin sattui. Sen\nasian oli mamma monesti kertonut. Oli juutalainen Rosenberg saanut\nKirkollisviraston leski- ja orpokassasta suuren summan rahaa lainaksi\nja karannut Amerikkaan. Olivat vielä muuallekin antaneet rahoja\nvaromattomasti, ja sitten kaikki menivät. Yhden äänen enemmistöllä,\njonka olivat saaneet hyvityksi puolelleen, mamma sanoi, vapautettiin\nedesvastuulliset korvausvelvollisuudesta, ja niin me jouduimme tähän,\nme, ja tuhannet pappien lesket ja orvot samaan puutteeseen. Veljet\nja sisaret oli jo papan kuoltua pitänyt ottaa koulusta, ja joutuivat\nmaailmalle kesken.\n\nNyt jäivät vanha mamma ja hän puille paljaille.\n\nKun vielä sekin pienoinen eläke, 104 markkaa vuodessa, joka tuli\nLisetten osalle, oli vaivalla sieltä täältä, milloin miltäkin papilta\nhaalittava, toisten ollessa täsmällisiä, toisten viivytellessä,\ntästä pangsuuniasiasta — Lisette-neiti ei enää oppinut käyttämään\n\"eläke\"-sanaa — tuli hänelle arka kipukohta: jos vievät lopunkin!\n\nEi ollut niinä aikoina puhelinta, joten Lisette nähtiin tuontuostakin\npitkillä veli Jooseppi-vainajan suksilla hiihtävän pappilaan: \"Joko\nolisi tullut pangsuunia?\" hän hymyten ja kuin häveten, mutta mustissa\nsilmissä epäilevä surumielisyys: niinkuin nytkin tuonne pimeyteen\nkatsellessa. Antoivat, kuinka kirkkoherrakin oli, hänelle jotkut\netukäteen, mistäpä muuten sitäkään, toiset vain että ei ole kuulunut,\npoismenijän kuormaksi. Sitä saattaa ihminen, oli kuka oli, tulla\nsaman, varsinkin tuskaisen asian sytemisestä kuin sairaaksi, ja aivan\nsairaaksikin, sydämen yhtä surra, ajatella hämärin talvipäivin, pitkin\nyksinäisin öin. Saatikka Lisette, jonka sellaista syntyäkin kuvastivat\nnuo liekehtivät mustat silmät.\n\nEi, mutta kun on joulu, pannaan kynttilä ikkunalle, paistakoon siinä\njo, vaikka ei ole vielä Betlehemin aamuvarhainen. Mahtoipa tuikkaa\nkauniisti yksinäisestä mökistä huuruiseen talviyöhön kulkija-ajajan\nkatsella.\n\nSitten Lisette veisasi lapsuuden muistojaan ruotsiksi jouluvirren\nja luki isosta kultaristisestä raamatusta jouluevankeliumin kovalla\näänellä, kun oli pappissukua monessa polvessa. Yksin pappi, yksin\nseurakunta.\n\n\"Kryhys puhutaha ruattia\", läheisen Juurelan mökin poikanaskalit seinän\ntakana. Ottivat halon Lisetten vähäisestä pinosta ja paiskasivat\nseinään. Lisette kuuli jotakin kopsahdusta ja meni katsomaan portaille.\n\n\"Kryhy, Kryhy, Kryhy!\", viikarit härnäten jonkun matkan päästä.\n\nSilloin Lisette vimmastui, hänen epäluuloon ja katkeruuteen koulutettu\nluontonsa usein niin ailahti. Hän huusi äkäisellä äänellä pojille,\njotka heittivät lumikokkareilla vastaan.\n\nJoulu meni pilalle.\n\nMutta panipa sittenkin vielä jonkun puun takkaan, palakoon siinä rattoa\nja menneen muistoa, sen vanhan menneen, kun pappa vielä eli, oli kuusi\nja leluja.\n\nNiin kun liesi kirkkaimmin valotti, taas kuului kopahdus, se oli\nvoimakas kolkutus, kun Lisette oli huonokuuloinen; kuin ovelta tuli.\nSävähti: kuka siellä nyt, olisiko Janne-veli, taas mereltä?\n\nMutta se olikin kirkkoherra Wikberg, joka tuli turkeissa,\nlumihiutaleita vielä pörröisessä kauluksessa, oli ruvennut lunta\nsatamaan, vähän niin kuinka joulutunnelmaan kuului. \"Iltaa, iltaa,\ntervetuloa, välkommen?\"\n\nPitkä kirkkoherra Wikberg sai varoen kumartua astuessaan sisään\nmatalasta ovesta isohkoon \"saliin\", joka oli rakennuksen toinen huone,\ntuli paloi viereisessä, aivan pienessä kammiossa, jossa Lisette asui.\n\n\"Suokaa nyt anteeksi, täällä taitaa olla vähän kylmä!\" Henki todella\nnäkyi.\n\nEi, hän ei joutaisi viipymäänkään, oli näin outoon aikaan liikkeellä\nvain kun oli ollut sairaan luona, se sairaus ja kuolema kun ei katso\njoulu-iltaakaan, ja nyt kiire kotia mennä. Hän vain tullut ohiajaessaan\ntuomaan sen ilosanoman, että nyt on tädin pangsuuni koroitettu,\nviimeinkin vihdoin, kun on asiat tulleet siihen kuntoon, nyt maksetaan\nlähes täydet eläkkeet, onnittelen, ja tässä olisi jo ensimmäinen erä.\n\nJa hän ojensi kaksi kauniin punaista sadan markan seteliä alas\nkyttyräselkäisen Lisetten käteen. Wikberg hyvin tunsi sen tuskan, joka\ntäti Lisettellä aina oli ollut tuon entisen vähän ja hänen mielestään\nkuin epävarman ikään eläkkeen tähden, ja siksi hän nyt tahtoi oikein\nitse ajaa ilahuttamaan poloista, niin, miksei, onnetonta, sillä\nWikbergillä oli sääliväinen sydän.\n\n\"Tuleeko näitä sitten vielä lisää?\" Lisette kuin epäillen, hämillään,\nennen ei ollut kuin yksi koko vuonna.\n\n\"Tulee, tulee, håll till godo, Jumalan siunausta vain!\"\n\n\"Ja nyt minun täytyy lähteä, odottavat siellä kotona, kuusen kanssa.\"\n\nHän havaitsi heti puhuneensa harkitsemattomasti, sillä eihän Lisettellä\nollut mitään kuusta.\n\nMutta siitä Lisette ei nyt hoksannut välittää, hänen silmänsä\nloistivat yht'äkkiä kuin kirkastuneina johonkin yliluonnolliseen: Ei,\nkirkkoherran ei saa lähteä: sitt ner nu, minä keitän kahvia, siinä ei\nauta! Ta å sej nu så mykky, tuli on takassa, se on kohta valmis.\n\nLisette paneutuu polvilleen lipaston ääreen, kaivaa viimeisen\nvarastonsa kahvijauhetta esiin ja katoaa pieneen keittiöhuoneeseensa.\n\nVanha renki Ananiaskin kömpi ulkoa odottamasta sisään, kylläpä hänkin\n\"Kaunismäen Kryhyn\" tunsi.\n\nKirkkoherra Wikberg, pitkä raskas mies kulki narisevaa lattiaseinustaa\nja katseli ainoalla kynttilällä valaisten seinällä olevia valokuvia\nhengitellessään huurua niiden laseille: joku pappi siellä oli, upseeri\nja pari krinuliinifasteria suurennettuna hyviltä ajoilta.\n\nHupaisia tuollaiset vanhat kuvat, ei niitä paljon enää näekään; ja\ntällaisessa, melko vaatimattomassa ympäristössä.\n\nOli siinä lipaston liinalla pieni valokuva-albumikin, kuvia oli vaikea\nnähdä vain yhden kynttilän valossa.\n\nKeittiöstä, jonka oven Lisette oli sulkenut, kuului kalinaa, ja sitten\nse avattiin: \"kohta tulee!\", ja taas suljettiin, jonka jälkeen sieltä\nkuului kolahdus.\n\nJa kun ei sitten pitkään aikaan ruvennut kuulumaan mitään, kirkkoherra\nkatsoo kelloaan ja tulee vahan kärsimättömäksi: \"Ei, kyllä nyt täytyy\nlähteä!\", hän hiljaa Ananiakselle.\n\nHän napitti turkkinsa kiinni ja kopahutti keittiön ovelle hyvästiä\nsanoakseen, mutta sieltä ei mitään vastattu.\n\n\"Kas kun on tullut aina huonokuuloisemmaksi — Lisette parka!\"\n\nJa kun hän avaa oven, näkee hän riutuvan tulen valossa olennon lattialle\nkaatuneena. Ei hän puhunut, ei liikkunut.\n\nTäti Lisette ei nyt enää tarvinnutkaan pangsuunia. Kirkkoherran tulo,\nja ilo siitä, onni vihdoinkin pitkästä odottamisesta, oli tarpeeksi.\n\nSe, joka äsken tuijotti tummilla silmillään pimeyteen, Ja Jonka sielu\noli kuin eloton, siitä, kun ei koskaan tullut, hän oli nyt siinä hiljaa\nkuin se muu. Jouluasetelma —.\n\n– – Saivat kauan odottaa kirkkoherraa sinä iltana.\n\nJouluvirren ehtivät jo veisata ennenkuin kello kuului ulkoa, kun\nAnanias ajoi pihaan.\n\n\n\nONKOS TULTU TIAROKSI?\n\n\nAjattelin että teetän kaivon tuohon Kulosaaren saunani viereen, saapa\nsiitä kantaa saunaan ja juodakseenkin oikeaa elävää luonnon vettä.\n\nSiihen tuli kaksi mitähän lie miestä kilukamppeineen, väänsivät,\nvierittivät ja kaivoivat siitä paikasta, jonka olin pajun oksalla\nkatsonut, ja katosivat pian näkymättömiin, ettei muuta kuin kilkutus\nkuului ja toisinaan aika pomaus, kun ampuivat.\n\nKerranpa kun oli siellä maan sisässä aivan hiljaa, poikkesin kaupunkiin\nmennessäni katsomaan oliko miehiä ollenkaan, niin ne kyllä olivat,\nmutta istuivat yksi yhdellä ja toinen toisella kivellä, ja lapsuuteni\nmuistoinen kessun savu nousi, niin että kaivo aivan sinisenä.\n\n\"Jokos pian alkaa liristä?\"\n\n\"Kyll' täällä jo kosteeta on\", ääni vastaan, \"oikein professori paikan\nkatsoi\". \"Eikä tämä ole vasta kuin kolme metriä\".\n\nSitten, odottamatta, että aukko kumisee: \"Onkos tullu tiaroksi, kuka\nsen siilin tappo?\"\n\n\"Jaa minkä siilin?\"\n\n\"Sen, joka oli 'Suomen Kuvalehres'; monta kertaa tullu miäleen\".\n\nNyt tulin jaloilleni. Mutta että tällainen kilkuttaja sieltä maan alta\nmuistaa ja kysyy, vaikutti järkyttävästi, minä kun olin tottunut siihen\nettä tavallinen lekan päälle lyöjä vaikka 30:nkin korville päästyään\nenää hätinä katkismuksestansa selvän saisi.\n\nOlin todella kirjoittanut siilistä, jonka kanssa tulin kotikuusikossani\ntuttavaksi ja ystäväksi, ja jonka joku runteli ja tappoi. Olin\nsiitä saanut myös erilaisia arvosteluja. Yksi katsoo kirkkailla,\nmutta tyhjillä silmillään hymyillen: \"jahah, sinä olet ruvennut\nkirjailijaksi!\", ja samalla alimmaisessa alitajunnassaan: \"kaikkea\nse Sielunvihollinen teettää!\" Toinen taas: \"sehän oli oikein\nkaunokirjallisuutta!\" Kolmas, kahdes- ja kolmaskymmenes, eivät puhu\nmitään, he ovat hypänneet yli.\n\nMutta on sellainenkin, joka kirjoittaa: \"Ei pitäisi hamuilla kaikkea,\nkun diletantti pistää kumminkin kaikkialla esiin. Menkää Kuultaneelle,\nsiilien valtakuntaan!\"\n\nKirjeen kielestä päättäen hän oli vanhaa n.s. kansallismielistä\naristokratiaa, ja nainen, eipähän nainenkaan ole aina silkkisuu.\nSanomme siis \"won\". Se kirje saattoi olla ilkeyttä, sillä minä olin\nsuhtautunut pidättyvästi erään, niinkuin kirjoittaja itse sanoo,\n\"suuren\" muusikon käsialaan, ja siitä vastapainoksi —.\n\nMutta ei se \"won\" aina tosissaankaan sen paremmin. Vaikka\nsilkkialkoovissa, ja kellarissa viisikymmentä kiloa mokkaa, niissä\nasioissa vain aju pyörii, ei puhu mitään siilistä, ei minun, ei muiden.\n\nNiin että tämän lekan lyöjän arvostelu oli todella järkyttävä. Ottaa\nja lukee yhden kammarin mies, akan ja viiden mukulan kera, hakkaa maan\nalla, lyö lekaa känsäisin käsin, minä tiedän, itsekin olen lyönyt, ja\nsitten \"tulee miäleen\" monta kertaa.\n\nVäärään paikkaan panetti Sinut Ylisäijä. Mutta eipähän niitä jouda niin\nkaikkia katsomaan, paljon on tiloiteltavia.\n\nMutta kunhan hakkaat, kilkutat, kalkutat ja panet veden lirisemään\naikasi tässä iankaikkisuuden kiertokoulussa, ehkä ne muisti Sinua,\nystäväni Kessunen, muuta nimeä tiedäkään, siinä lopputiloituksessa,\nvaikka tuli mieleesi vain siili ja siilin tappaja.\n\nMinä ainakin täällä täkäläisessä, aina mielellä hyvällä, ja jos\ntämänkin luet, niin terveisiä vain ja kiitoksia!\n\nOot tullu miäleen monta kertaa.\n\nP.S. Se jätti tämä Suomen Kuvalehden siilijuttu järkyttävän\njälkimuiston muidenkin kuin veli Kessusen ja hienon wonnirouvan\ntiimalta. On tullut joku ja pitkiä, pulskia nuorukaisia vannomaan että\nhän, se ja se, ainakaan ei ole sitä siiliä tappanut, itselläkin siili!\n\nOikein!\n\nMutta Kain kulkee vielä muina miehinä.\n\nTule pois sinäkin, kadu ja tunnusta, suuri olisit, suurempi kuin moni\nsuuri!\n\n\n\nMIINA\n\n\nEi teidän pidä luulla että olen saanut Juhani Aholta mallin tähän\nMiinaan, minun Miinani oli ainakin samaan aikaan, pianaikaa ennen\nkuin se erinomainen Wilhelmiina Wäisänen. Mutta näkyy olevan niin\nettä tuollainen fac totum taitaja, jos on oikein ylintä luokkaa,\non Miina, oli kuka oli, koska oli ja missä. Kyllähän niitä on\npienempiäkin Miinoja, niinkuin ihmisiä yleensä on toista ja toista\nmittaa, mutta se oikea Miina on ainakin minun muistooni jotenkin sama,\nsamalle papin kirjallekin sopisi. Mutta ensin minä sen pienemmän.\nOlisittepa nähneet kun hän keittiötuvassa avasi portviinipullon kun\noli ristiäiset, vieraita salissa ja kahvikuppien kalina ja vilkkaan\npuheen sorina jo kuului. Hän sovitti pullon taiten polviensa väliin,\nveti ensin varovasti, sitten aivan triumfaalisesti plumpsautti ja\nojentautuessaan nosti samalla kätensä, jossa ruuvi ja korkki oli,\nnotkean spiraalimaisesti ilmoihin, niinkuin kaikki olisi ollut ruuvin\njatkoa. Se oli niin notkea ja sulava temppu, että portviinipullo\nkuin horisi tyytyväisyydestä, niinkuin kissa jota silitetään, kun se\navattuna tuoksui ja vähän näkyvästikin henkäisi hienona utuna Oporton\nterveisiä.\n\n\"Myrkyt pois!\", Miina sanoi ja kaatoi ensimmäisen pikarin takan ääressä\nhääräävälle Matleenalle ja itselleen yhteisesti. Se oli näet vielä\nminun muistooni se tapa että tarjooja, emäntä tahi isäntä itse aina\notti ensimmäiset pisarat, siis roomalaisen praegustatorin, esimaistajan\nmuisto.\n\nJa kun Miina, tämä maalainen kenkkäri-Miina, oli nauttinut sen\nensimmäisen leyhäyksensä, hänen mustat silmänsä loistivat, kauniin\nkyömyinen nenänsä kuin ylväästi korkeni ja hän aivan polkaisi jalkaa\nmaalaisuuttaan lehahtavalle Matleenalle: \"Jes, jos sinä olisit ollut\nHelsingis!\" Ja sitten hän alkoi taas kuinka monennen kerran kertoa\nkuinka hän oli \"maiskraaris\" (maskeraadis) ja kuinka hän kujeili\nkorkeitten herrain kanssa. Silmiin tuli aivan kaihomielinen menneen\nmuiston harso. Miina oli puheiltaan rempsee, niinkuin oli olemukseltaan\nreipas ja pystypää. Sanoi halki kun saikin ja piti sanoa, ja sillä\näänenpainolla että hänelle tavallisesti jäi viimeinen sana.\n\nJos otti Miina myrkyn pois portviinipullon kaulasta, kylläpä hän osasi\nkypsän tuta myös metson, teeren, kanaisen kärystä, ei tullut torttu\ntalrikille vikahisen makuisna, puhumatta pohjaan palaneesta puurosta.\nSiksipä ne häät, jotka Miina järjesti, ne olivat ohi Kaanaan kaikessa\nmitä makuun tulee, kinkerit komeat kuin Tridentin kirkolliskokous, niin\nettä sai sairastaa viikon vielä päälle.\n\nJa tämä Miina, aikoinaan kuin Arapian ratsu, mustasilmäinen,\nsamansäihkytukkainen, sanava, sulava, notkea ja norja, tulee yhtenä\npäivänä vastaani kumarassa kepin kanssa, silmä himmeä, huulilta tarmo\nraennut: \"Tällaisenahan sitä nyt!\"\n\nMissä lie mökkisessä värjöttänyt viimeiseensä niillä näillä niukimmilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten se toista lajia, sisäpoliittisempi Miina.\n\nHän oli yli keskikasvun, ei lihava vielä, mutta tanakahko, ei juuri\npystyssä kuten tuo maiskraatti-Miina, oli alituisesta lieden puoleen\nkumartumisesta tullut ryhdissään vähän kuin kuuppauksen puolelle.\nKenkkäri-, maiskraatti-Miinalla musta tukkaharja vyötäisille,\ntällä vain pieni vaatimaton nuttura, mustaharjaisella ihomyötäinen\npitkä silkkiröyjy, tällä lyhyt väljä koti-olo mekko kotikutoisesta\nkaksivartisesta. Niin että kaikki vetoviehätys paremmin toista,\nkolmatta luokkaa. Niinkuin pitikin olla poikamiehille, jos kohta\nvanhoillepojille.\n\nTämä Miina liikkui kohtalaisesta koostaan huolimatta lähes\näänettömästi, se on muuten kaikkien tämänluokkaisten Miinojen yksi\nerinomainen ominaisuus. Tavallinen palvelijaholo paiskaa klo 6\nhalkosylillisen lattialle niin että rakennus kaikaa kivijalasta\nkurkihirteen, kun Miina tulee, et tiennyt viereisessä huoneessa mitään,\nhätinä olisit tiennyt samassa, yhtävähän tulen korjauksesta ja pellin\nkiinni panosta.\n\nPöydällä piti oleman alati joka asetti kuin palkinnolle pantu,\njoka liina loisti puhtauttaan, että kavahdit koskea tupakkisilla\nhyppysilläsi. Ei käryn kaasua keittiöstä, hän itse sieltä kuin varjo,\nläpi lukitun oven hän mahtaisi tulla avaimetta maljoineen, jos niikseen\nottaisi, näkisit vain, et kuulisi risausta.\n\nKoska Miina lepää? Ei koskaan. Sama meno, arki eli sapatti, sama\npäivän, sama yön, saat sanoa, se kun meni usein myöhälle skruuvatessa\ntotilasin ääressä, meni myöhälle kun tuli muualta skruuvaamasta ja piti\nolla voileipää että jaksoi nukkua.\n\nMutta kuinka hänen kävi, poloisen? Terveys tuholle, vuoteen omaksi\nrasituksesta raukka? Siinä kohtapikaa 100 vuoden perästä, niinkuin tämä\nMaria Andersson. 116 vanhana minä kuulin hänen nauravan tätä nykyajan\nnuorisoa: kepin kanssa ja hampaaton se kolmenkymmenen korvilla! Hän\nklo 4:jään aamulla usein, vaputta, vapaudetta, jos jonkun kerran\nkarusellissa pikipäinsä, ja tässä vielä hihittelen.\n\nJa sepä maiskraatti-Miina! Se olikin eri jytinää naittajaiset, kinkerit\nja häät! Mutta kepin hänkin vasta 80:n paikoilla.\n\nVaan ei minun tarvitse paljon valehdellakaan, nyt ei esim. yhtään:\n\n_Mitä on kello?_\n\nSen tiesi parhaiten siitä koska ovi aukeni iltateetä varten, jollakin\nvanhallapojalla kun saattoi olla sellainen tapa ettei syönyt\nvarsinaista illallista, klo 8 (20) vain jotakin \"ylösleikattavaa\" ja\nlasin teetä.\n\nKun huoneesi ovi hiljaa, aavemaisesti avautui, silloin kamreeri,\nesittelijäneuvos, eläkeprofessori sait, ja niin teitkin usein,\ntarkistaa kellosi, oliko edistänyt taikka jätättänyt, Miinasta sen\ntiesi. Minuutilleen justiin!\n\n\"Tuota, mistä ihmeestä Miina tietää niin tarkasti ajan?\" Ei silloin\nollut nti Aikaa, ei radiota.\n\n\"Ei minun kelloni vain!\"\n\n\"Se on sillä lailla, että katsokaa ne kellosepät, ne on sellaisia,\njokainen tietää, että kun kerran viet kellosi, jos on tavallinen\nkelloseppä, et silleen enää siitä mitään tiedä, mutta hän tuntee\nvanhastaan Lintemannin, ja se on sellainen että kun katsoo, niin käy!\"\n\"Hän kyllä kamreerinkin kellon!\"\n\nSenkin se Miina.\n\nEntä kamreerin kalossit! Lokaisimmalla kelillä aina vaikka kuvaisesi!\n\nKamreerikin käytteli papereita, ja varsinkin se professori, vaikka\noli eläkkeellä. Jokainen papereiden tarvitsija tietää, että ne kuin\npahanhengen kätkeminä katoovat yks'kaks, ja juuri se paperi, että juuri\npiti sen paperin!\n\nMutta Miina! Miina oli siinä suhteessa todellinen taituri, aivan\nReisenauerin, Rubinsteinin vertainen. Ei millimetriä, hiuskarvan vertaa\npaikaltaan mikään! Ja pöytä kuin juuri pesty, ei pölynhiukkaa, mutta\nkaikki täysin ihanteellisessa epäjärjestyksessä, josta löysi kohta,\naivan niinkuin piti olla.\n\n\"Mitenkä ihmeessä Miina saa tuon toteutetuksi?\"\n\n\"Näin, se on tällälailla\": Ja hän näyttää kuinka hän painaa lujasti\npuhtain sormin paperia, papereita, pienintä lappua silloin kun hän\npölyttää huiskalla päältä, sillälailla: ei katoa!\n\nJa jos nostaa, samaan, samaan paikkaan tarkasti takaisin!\n\n\"Se oli lehtori Mela-vainaja, joka näin opetti, aloin hänen luonaan\nharjoittelijana.\"\n\n\"Jahah, se kasviopin Mela?\"\n\n\"Sama; hyvä mies!\"\n\nTulin nyt tässä kirjoittaessani ajatelleeksi: sellainen Miina-akatemia\nse pitäisi vielä olla! Löytäisi ilokseen pianaikaa kymmeniä vuosia\nkadoksissa olleet muistiinpanot, vaivalloisen katselemisen tulokset,\ntuumailusynteesit, runonrustaukset, laulusuomennokset, vaikeat, joita\net enää niin keksi. Ne kun ne yhdet ja samat Miinat menevät.\n\nMutta sitten tämä Melan-tyyppinen Miina puolittain triumfeeraten\nilmaisi vielä merkittävän asian: \"Maisteri jättää vain huoleti kaikki\npaperinsa esille, hän ei taida lukea kirjoitusta!\"\n\nEi mitään siis vuoda, ei tippaa tiedoksi —, siinähän aivan ilmestys\nkorkeudesta!\n\n– – Täytyy antaa mennä esirippu alas, se on sellainen laki täällä\nmaailmassa.\n\nJa sitten en tiedäkään enää muuta Miinaa näkemältä, mutta sieltä\nkulissien takaa kuulemalta ja niin tuntemalta kyllä.\n\nOlipa tässä tuonoin korkeahko mies, Niku-Poika vain toverinimeltä,\nmutta melko edustava näkö kun hän pani päähänsä neuvossilinterin,\nvirkafrakin ja kaikki prenikat. Mutta häntä sanottiin \"Pojaksi\" siitä\nsyystä ensiksikin että hän oli tyypillisintä lajia vanhapoika vain sitä\npoikuuttaan, ja sitten hän oli iäinen nuorukainen aina siihen 80:neen\nasti, jolloin Airut tuli saksineen tämän vielä vihannoivan elämänlangan\nlähettyville.\n\nNiku-Poika oli edustusoloissa perin tuiman näköinen, isot tiukasti\nmulkoilevat silmät, viikset ja aatelinen pystypää, niin että hänet\nkerran laulumatkalla yhteisesti määrättiin ennen konsertin alkua ja\nsitten laulujen välillä tuontuostakin vilkaisemaan ylös ensimmäiselle\nparvelle laululavan lähistöllä olevaan arvostelijain aitioon, niin\nveisi vain silmällään niiltä luonnon pois.\n\nMutta koto-oloissa, kulissien takana hän oli aivan toinen mies. Vai\nmitä? Arvostelkaa!\n\nMinäkin olin kerran eräällä kotimaisella laulumatkalla majoitettu\nNiku-Pojan asuntoon, joka oli melko tilava, jokseenkin hyvätuloinen\nmies kun oli. Illalla aika myöhään, taisi jo olla yö, karonkasta\ntullessamme Niku-Poika varoitti meitä että koettaisimme astua hiljaa\netteivät naapurit häiriytyisi. Saimme sitten perästäpäin selville\nettä \"naapurit\" olivatkin hänen taloudenhoitajansa, Nikun Miina,\njoka kuului olevan tomeranlainen. Kun pari kolme vierasta miestä,\nja vielä karonkasta tulevina, eivät näyttäneet voivan oleilla niin\nhissukseen kuin Niku-Poika olisi toivonut, hän tuli silminnähtävästi\nlevottomaksi, vaikka me koetimme kulkea varpailtamme hiljaa niinkuin\nne filistealaiset jotka hiipivät Simsonia Gazassa kiinniottaakseen,\nNiku sormeaan nostaen ja koomillisen pelokkaalla silmänmuljauksilla\nmeitä yhä hillitsi. Niin minulle sattui sellainen onnettomuus että\nvaljun kynttilän valossa, sähkölaitteita kun ei vielä ollut siinä\nmaaseutukaupungissa, pudotin pöydältä Nikun knallin, joka hyppi\npömpähteli lattialla, ja sitä kiinni otettaessa, ettei vierisi kuistin\nportaita aina alas asti, aiheutti Nikun ruusupuukepin kolinalla\nkaatumisen, niin tämä sai Niku-paran aivan kauhistuksen ilmeellä ja\nsuorastaan vihaisen näköisenä kuiskaamaan: \"Miina herää!\"\n\nNo, kauniisti kyllä, mutta kertoivat sitten koiransilmät, että Niku\nsen teki lähinnä itsensä vuoksi, sillä seuraavana päivänä, kun me\nolimme lähteneet ja Niku nautti aamuteetänsä etukäteen jo aralla\nmielellä, hän oli saava, ja saikin niin painavia muistutuksia, että\nkoko korkea oikeus sinä päivänä oli surullinen, kun Nikukin oli\nhiljaisesti alakuloinen, eikä tavalliseen tapaansa kompaillut. Korkea\noikeus kyllä tiesi että Niku taaskin oli saanut, ellei juuri selkäänsä,\nniin jokatapauksessa jostakin syystä sellaiset sapiskat että näin nyt\nkävi, sillä mieliala tarttuu. Mutta kyllähän sitten huomisin juteltiin\nhyvällä päällä, vähän kiusaillenkin, ja iloisuus oli niin vilpittömän\nkatajanräiskeinen, että varmaan sinä päivänä pöytäkirjaan tuli hyviä\ntuomioita.\n\nSe oli Miina! Mutta sellainen Miina, että kuulkaas kuinka kävi! Hän nyt\nkyllä oli palvellut jo Niku-Pojan kotona, joten oli vähän kuin sukuun\nkuuluva ja oli ymmärrettävämpää kuinka niin mahtavasti mulkosilmäinen\nylimys oli joutunut sellaisen tohvelin alle. Mutta sittenkin, että\nsaa niin hivutetuksi, sulatetuksi, suostutetuksi, että kun jo vanha\nNikun-Miina luonnonjärjestystään kuolee ja hän, Niku, jää yksin 20:n\nkanarialintunsa kanssa, niin rupeaapa Niku-Poika ränstymään vanhaksi\nvarikseksi yht'äkkiä, vaikka juuri vielä komeili, kokkaili kuin kotka.\nEi mitään aihetta, tohtoritkin sanoivat, elää pois vain vielä 10 vuotta!\n\nMutta Niku ei elänyt. Meni niinkuin ne menevät joskus, eikä niin\njoskuskaan, oikeat miehet, oikeat tohvelisankarit ja jospa ei niinkään,\ntoinen toistaan seuraten, miehet ja vaimot.\n\nMihinkä ne kanarialinnut menivät, ei ole tullut kysytyksi, olivat\ntietysti kauan aikaa hiljaa, kun ei kukaan muistanut nostaa huntua\nniiden päältä, että jo on aamu.\n\nNiinpä se oli vähän Nikukin. Koetti kyllä nostaa sielun yltä huntua se\nuusi naikkonen, joka tuli uudeksi Miinaksi, mutta ei Nikua laulattanut\nsittenkään, kun se vanha oli mennyt.\n\n—– Mihinkä ne Miinat?\n\nMikäs kumma se on: radiot, sähköt, lomat, vapaudet, palkat,\njoista ei ennen puhuttu, kortit, jonot —, Niku-neuvos, -kamreeri,\n-professori: olla yksin, lukea kertomusta Miinasta, hymähtää ehkä vähän\nsurullisesti, ja mennä sen Niku-Pojan tien.\n\nMiina, oikea Miina, se taituri-Reisenauer, se siivoniekka, hyvän\ntoivon, huolen tohveli, hiljainen, kun kaikki ympäri käy, lämmittävä\nlähimmäinen, on, mene tiedä iäksi poissa.\n\n\n\nHORJUI\n\n\nTuli mieleeni tuokin Kaitarannan Jooseppi. Ja niin vähästä asiasta:\nnäin hänen vain kerran, siellä joku aika sitten menneessä hoipertelevan\nMäki-Kuivalan mäkeä noustessaan, keskellä päivää auringon kirkkaassa\npaisteessa.\n\nAsiakos tämä: pontikkaa ja hieman hokmannia höysteeksi, pianhan sitä\nhoipertelee! Kyllähän ne, vaikka keskellä päivää jotkut. Niinpä\nminä siis luulin Kaitarannan Joosepista ensin, että hän hoiperteli\nottaneena, mutta kun menin edelleen ja hän nousi tietä viistoon\nohitseni niin läheltä että selvemmin näin, ei hän ollutkaan juovuksissa.\n\nSiniset silmät katsahtivat kirkkaasti ja luottavasti punakoista,\nauringon paahtamista kasvoista hänen päivää nyökätessään, niinkuin\nmuutamien tapa on, vaikka eivät tunnekaan tulijaa.\n\nKummia Aristoteleen, Aleksanteri Suuren naamoja näillä etäisillä\nleveysasteilla! Nenä hieman kyömy, uljaan miehevästi kyömy, otsa\nkorkea ja siitä nousee harmaa, hieman kihara tukka; pitkäkalloinen\nmyös selvästi, sellainen tämä Jooseppi. Komea ilmestys ollut 50 vuotta\nsitten, nytkin kyllä tähän ikämiestyyliin. Sillä kyllä kai hänen\ntäytyi olla hyvän joukon kahdeksannella kymmenellä. Se vain että oli\nkumarassa; laukku sitten seljässä, hölkkyvät saappaat jalassa ja\npahkasauva kädessä. Niin hän nousi loivaa mäkeä kuumana kesäpäivänä\nlakittomin päin ja horjahteli aina silloin tällöin raskaasti astuessaan.\n\nMiksi hän horjahteli, vaikka ei ottanut?\n\nNo vanha mies, se on alaspainavan luonnon laki!\n\nMutta ei ne kaikki horjahtele.\n\nNiin, kuinka kunkin kohtalo on ollut. Toisten on käynyt hyvin, toisten\nottanut lujemmalle, ja nämä ne varmaan horjahtelevat enemmän, kun aika\ntuli. En minä tiedä, minäkin horjahdan joskus, ja vähän kuin sävähdän\ntaikka naurahdan, nuori mies: joko nyt? Mitenkäs sitten Kaitarannan\nJoosepin?\n\nSe oli sillä lailla että siinä olikin jokseenkin mukava mies.\nTilanomistaja ja kauppias, miksei sitä niin, jos kohta vähän\nhorjahteleekin. Hänen talonsa oli viisi kyynärää kunnekin, muuri\nnurkassa, kahdella seinällä ikkuna ja yhdellä vuode. Sen jalkopäässä\nulko-ovi, josta tuuli, ja talvella pyrysi raoista. Mutta niinhän niillä\nmonilla muillakin. Joosepin tupa oli somasti hongikossa, aivan huminan\nsisässä, ja peräikkunan alla oli hyvin pieni perunamaa, aidattuna,\netteivät kulkevat lehmät repisi. Se vihannoi heleästi ja tupasen\nränstynyt punerrus eroitti asunnon parahiksi muusta metsän ruskeasta.\n\nMutta sisällä ei huvikseen käväissyt, sanovat siellä olleet. Lika ja\nsyöpäläiset vallitsivat.\n\nSiellä piti vain Joosepin majailla. Missäs muualla, kun tahtoi\nvapautensa pitää, ja kun yksin oli, niin yksin piti olla. Sanna-Kaisa\noli kuollut jo pian Fiia-tytön ripille päästyä, Kaisu kuoli\nlavantautiin, sitten menivät Fiia ja Ella Amerikkaan ja niin hän,\nJooseppi jäi. Mutta mikäpä siinä, hyvä työmies ja terve! Mikä kun nuo\njalat niin painavat! Ennen meni minuutilleen ruokalevolta ja käveli\nettä rytö ryskyi, nyt välistä jalka haraa maata ja hitaassa tahdissa\nastelee mies hongistoon, kun on syönyt talossa iltaisensa. Hiukset\nharmaantuivat, eikä tahtonut viitsiä partaansa ajaa.\n\nMutta hänen täytyi myös ruveta palkkaansa alentamaan, eivät ottaneet\nmuuten töihin. Eivätkä pian tahtoneet sittenkään ottaa.\n\nJooseppi teki risutulen takkaan ja mietti.\n\n— Olisi se akka ehkä pitänyt ottaa —. Mutta kun oli siihen\nSanna-Kaisaan tottunut, ja sen piti kuolla. Ne ovat siellä Amerikassa\njoukkoontuneet, ja kuuluu Ella kuolleenkin. Varmaan Fiiakin. Ei sieltä\nole kymmeniin vuosiin mitään kuulunut. Ja huonoa tahtoo olla tämä\nmiehisen miehen yksin hoito.\n\nNiitä mietti. Varsinkin sellaisina päivinä kun ei oltu työhön pyydetty,\nja niitä rupesi olemaan syksyn, talven, yhtämittaa. Kesällä kävi\nparemmin laatuun ja tarvittiin huonompikin mies. Mutta kun ei tahtonut\nsaada kumarretuksi leikkuupellolla; otti rintoihin.\n\nKatseli Jooseppi ajatuksissaan ikkunasta, mutta ei sieltä näkynyt muuta\nkuin alakuloinen punerrus illan hämärtyessä. Taikka taas vain sysimusta\nyö, kun valvoi.\n\nSilloin tuli luja yhteenotto sen Kaitarannan Joosepin kanssa, joka\noli ollut rempseä mies ja puukollakin lyönyt, ja sen, joka nyt istui\nkumaraisena risutulen ääressä ja hämmensi puuropataa.\n\nSe kumarainen hävisi, ja Kaitarannan Jooseppi pyrki Kunnalliskotiin.\n\nTuiskuinen tupa jäi kylmille.\n\nKunnalliskoti! Jossa kaikki vain valittivat että voi kun pääsisi\npois! Vaikka perunakuopassa, kun saisi olla niinkuin tahtoo! Mutta\nkun ei, niin ei. Ei Jooseppikaan tarjennut tönö tuvassa sillä ikää.\nVaan kun kesä tuli ja tuulet humisivat, hänpä irti kuin taivaan lintu!\nHongistoonsa ilmestyi, ja savu nousi taas rikkinäisestä tornista.\n\nHän oli vielä siksikin sisullinen että rupesi pitämään pientä kauppaa.\nPani viimeisen kätkörahansa paremmilta päiviltä ja osti nuppineuloja,\nhakaneuloja ja sellaista, joita vaimoväellä ei koskaan ole, vaikka\nniitä juuri heillä pitäisi olla, ja kulki tavaraansa kaupiten.\nRehellisellä tavalla siis, ei pyydellen, joka ei itsenäiselle miehelle\nsovi, vaikka katto päälle putoaisi.\n\nKun tiet tuiskusivat umpeen ja olisi turkkia tarvittu, Kaitarannan\nJooseppi palasi omilta teiltään kunnan kuppilaan muiden kumarain ja\nköykkyisten joukkoon.\n\n— Sitä maailman menoa hän tiedämmä vähän tässä Kuivalan mäelläkin\nhorjahteli.\n\nMutta silmä tervehtää kirkkaasti vielä, taisipa oikein iloisesti, niin\nettä hänet saattaa taas ensi kesänä tavata laukkuineen ehkä toisessa\npaikassa nyökkäämässä sinisin silmin, horjuipa minkä horjui. Mitäpä\nsurisimme!\n\n— Tämä Joosepin sattumus sitten Johdatti minut samoihin eräitten\ntoistenkin kohdalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksmannin Kalle, lysti poika, joka ennen balalaikkaa soitteli ja\nlauloi ihanalla äänellä Akvariumin lauluja! Oli ollut aikoinaan\nkielistipendiaattina Pietarissa ja tullut tuntemaan huvituksen.\nHän hihitti maailman metkaa menoa aina siihen saakka kunnes joutui\njonkinlaiselle eläkkeelle, joka ei ollut eläke eikä mikään, mutta\nmahtava kyllä Kaitarannan Jooseppia ajatellen.\n\nKalle kun kuljeskeli eläkevaarina aikansa kuluksi entisiä tuttaviaan\ntervehtimässä, niin käväisipä meilläkin. Jutteli hauskoja ja vielä\nlauloi, vähän kavenneella äänellä kyllä, ryssäläisen romanssin. Se\noli haikea, niinkuin ne ovat aron laulut, tosin kaikkea muuta kuin\naromaisissa paikoissa. Minä silloin ajattelin tuota katoavaista, kun\nhänen nyt aivan kalju päänsä kiilsi päivän paahteesta ruskeana, ja\nkun kasvot olivat pahasti rypyssä. Laulelipa silti vain. Mutta sitä\nvarsinkin ihmettelin että kun hän lähti portiltamme tallustelemaan\ntoisen tuttavansa luo, hän, tuo aina iloinen vekkuli, horjahteli ensin\nhieman, ennenkuin pääsi vauhtiin pölyisellä maantiellä.\n\n\"Nuo jalat tahtoo vähän rettelöidä\", hän selitti, \"muuten kyllä – – –\nhihihi!\"\n\nJa että itse vuorineuvos Siekkiselle sattui horjahdus!\n\nHän oli kutsunut pienen herraseuran menneitä muistelemaan, ja kun\nminäkin satuin olemaan hänen tovereitaan niiltä ajoilta jolloin syötiin\n25 pennin hernekeittoa Aschingerissa, pääsin mukaan, vaikka olin niin\nsuunnattomasti paljon alempana miljoonissa.\n\nTietysti me muistelimme menneitä, niinkuin tällaisissa tapauksissa,\nikämiesten kesken, tavallisesti mielellään, mutta varoen paljon\nkoskettelemasta niitä aikoja, jolloin vuorineuvoskin oli köyhä saatana,\nniinkuin jotkut meistä vielä tänä päivänä. Loikkaus olisi vaikuttanut\npianaikaan ilkeältä. Nämä kokoelmat, kaikki kalliit tavarat! Mikä\nKiinasta, mikä Japanista suoraan; tässä kuvassa vuorineuvos itse istuu\nBuddan patsaalla Delhissä; tässä näin suuri kimpale puhdasta alkukultaa\nKlondikesta; tässä kappale Kristuksen ristiä; vaikka eihän sitä tiedä,\nvuorineuvos lisäsi. Tässä oli yleensä vaikka mitä, meidän maatiaisten\nkatsella. Courvoisier'täkö vai Roginota?\n\nVuorineuvos ei ottanut, tuskinpa ollenkaan, viisaat ja rikkaat eivät\nylimalkaan ota, muuten he eivät rikkaita olisikaan. Hän istui harmaana\nkyllä, sen näki vaikka tukka oli perin lyhyeksi leikattu ja parta\nyleismaailmalliseen tapaan kokonaan pois, mutta muuten nuorekkaana,\nhuulet alinomaisessa kohteliaassa hymyssä, tarkaten huolellisesti että\nkukin sai sen mikä hänelle annettiin.\n\nMukava mies, gentlemanni mies!\n\nMutta kun hän nousi lähteäkseen jonnekin ja asteli narisevaa parkettia\npoispäin, hän aivan selvästi horjahti.\n\nKaitarannan Jooseppi!\n\nJoku muukin sen huomasi: Kuinka – – –, eihän hän ole nauttinut Juuri\nmitään! Narkoosia?\n\nEi, olkaa vaiti, minä selitän.\n\nAioin juuri ruveta kertomaan kuinka minä näin Kaitarannan Joosepin\nKuivatan mäessä ja kuinka ne, kun aika tule – – –, mutta silloin tuli\nvuorineuvoksen uusi nuori rouva notkeana diivana sisään ja me nousimme\nkunnioittavasti istuimiltamme. Hän hymyili hurmaavasti, vuorineuvoskin,\nJoka tuli taas sisään, hymyili entistä ystävällisemmln, ja me\nistuuduimme hilpeään iloon ja päivän paisteeseen.\n\n\n\nOHOH KULTAISTA KOTIA!\n\n\nKanteletar se taisi tämän sanoa, kuka lie miekkonen sillä hetkellä\nniin muistanut. Onhan se sellainenkin, toisilla ja toisinaan, toisilla\nei, koskaan ollutkaan, se on niinkin. Taikka jos oli, kadonnut, niin\nettä kasvoit kalttona puhkeeva putki, pihlajan umppu, ja sinusta tuli\nviluolio rautaportin eteen, palttoonkaulus pystyssä ja avain toisen\ntakin taskussa.\n\nMutta tuli edes se, itsekin joskus ihmettelit, mitäs noista toisista,\njoilla silkistä sametista tuutilullaa, myssypää kintereillä, rusina ja\nkivisydän!\n\nSe tavallinen elämä ei nyt niin, joskus harvoin luennolla, useammin\nYlioppilastalolla, vuosijuhlassa, omassa ja toisten, vapaaryyppääjänä,\nGambrinilla taiteilijain kanssa, Seurahuoneen Orkuksessa Margareetaa\nkatsomassa, mitä siinä kodilla teki. Mutta kun tuli vaikkapa joulu,\njolloin ennenmaailmassa kaikkien ovien päällä seisoi \"stängt\", silloin\ntuo \"kullaista\" vähän kirveli, jos muistit, ja mikset muistanut,\nihminen sinäkin olit.\n\nPakkasit silloin kapsäkkisl, kas nyt aina kapsäkkisi, eihän siellä\nollut paljonkaan, pari paitaa, Setälän sivistyssanat ja Wägnerin\nfilosofian historia.\n\n\"Minnekkä ajetaan?\"\n\n\"Ajakaa minne tahdotte!\"\n\n\"Mutta täytyyhän herran tietää —.\" Ja kun sitten vihdoin että asemalle,\nniin istuit muutaman tunnin kuluttua Tammisaaressa, upporuotsalaisen\nkaupungin kestikevarissa lämmittämättömässä huoneessa, eipä täällä\njuuri matkustavaisia, maistamassa vain kävivät ja biljaardia pelaamassa.\n\nPanivat ne sitten tulen, ja se paloi aivan kuin kodikkaasti, kun\npesän edessä mietiskelit ja heilutit jalkaasi: Joo, tällaiselta tämä\nnyt näyttää, mutta hyvältä näyttää, mikäs hätänä? Muistatko kun\nkerran marssit yömyöhäiseen Katajanokan laiturilla, jossa raisvaiset\naallot kiilsivät asetyleenivalossa, kun silloinkin oli jouluaattona\njokapaikassa \"stängt\", ja ketäpä tuttuja sinulla: joskus esittelyn\nperästä olevinaan wienervalssia ylioppilastalolla, ja sitten muuten\nvain kopaten muffibaalissa, ei ne jouluksi.\n\nNiin että haukottelit pitkän vierrännän väsymykset miltei kuin\ntyytyväisenä.\n\nMutta kun ne seuraavana päivänä, aattona, kysyivät: \"Tenkker härren\nstanna?\", niin jopa kuin viilsi vähän jossakin munaskuissa etukäteen.\n\"Dee stengt!\" taas. Ja yhdellä räpäyksellä vaelsi sieluraiskasi\nsilmässä tuo palttoonkaulus pystyssä ja avain toisen takin taskussa:\nMitäs nyt!\n\nOlit melko väkevä mies ja tottunut vähin maailman myrskyjen\nriehahteluun, mutta tuo \"dee stengt\" hieman kuin heikotti. Mutta jaapa\njaa! minkä mahdoit.\n\nMutisit kumminkin jotakin vastaan: \"– – – vilustunut, tuota; vähän\nvaikea matkustaa.\"\n\nSe meni sitten naikkonen pois, ja tuli toinen pulleampi: \" – – – om\nvisku do stella till!\"\n\nKa, kuin tiilikivi sydämeltä!\n\nJa menit vielä iltakirkkoon ja katselit indigonsinerviä enkeleitä ja\nruohon ruskeita paimenia ja kuuntelit ihmeellisen rovastin vertauksia\ntaas siitäkin ihmeestä kun syttyi tuo valkeus, joka valisti ja lämmitti\nihmiset veljiksi.\n\nOlitko sinäkin jonkun veli —?\n\nNoh, se oli eri asia.\n\nNiin että kun sitten sen pulleamman ääni kuului että: \"taa o föör honom\nett glaas tee graatis!\" sinä jo ajattelit ihania, niin ihanaa kuin\nmiksi karvas voi tulla teelasillakaan. Mutta \"koska nyt oli joulu – – –\"\n\nOlivatko nämä kuvat ainoat? Kysy! Mutta annamme olla ainoat. Täytyy\npäästä siihen otsakkeeseen.\n\nNiin kun sait vihdoin yhtenä jouluna kirjeen, että itsekin raadollinen\nKaroliina-tätisi pääsisi nyt vapaaksi palveluspaikastaan emännöitsijänä\nja muuttaisi kylmillä olleeseen mökkiinsä, jossa oli tupa ja keittiö,\nniin sopisikohan sinunkin tulla sinne? Jouluksi nimittäin, kun sitä\nmuka nuorempana aina pitää jonnekin jouluksi mennä.\n\nKylmillä olleeseen, ja lämpimilläänkin kylmään mökkiin! Menisitkö,\ntarkenisitko turkiton mies?\n\nMutta kävi kuinka kävi, tämä ainainen loisluonto ja \"stengt\"; sinä\npiletin!\n\nMatala mökkinen, kallellaan yhdestä kulmasta aika pahasti, olit ollut\njoskus siinä nuorena nousevana, tiesit että ruskasi tuulessa ja että\nikkunapaperi ilkeästi soi yksinäisen pimeässä, mutta kun oli kutsuttu,\nse ei ainakaan ollut \"stengt\".\n\nHelisee kyytimiehen peltru kajahtaen takaisin luhtien seinistä, reki\nkääntyy Totisten maantieltä lyhyttä umpea, kukapa täällä hevosella.\nTulet, kumarrat pääsi alas, että mahtuisit matalasta ovesta. Huuru\nhengestäsi, jääkukkia näyttää kimaltavan pienissä ikkunoissa valjun\nlampun valossa. Ailahdat kun kyyry olento sanoo sieltä huurusta:\n\"tervetuloa!\"\n\nKuka sinulle maailman turulla tervetuloa?\n\n\"Hämmästyt varmaan\", vanha jatkaa, \"kun henki näkyy. Koetetaan panna\nvielä yksi pesällinen, eikö lakkaa\". Näkyi siellä Tammisaaressakin\nhenki, mutta ei tämä niin. Vai oliko olevinaan lämmin kun oli vähänkin\nlämmin sieltä reen jalaksen laulannasta.\n\nKun sitten sait kuuman kupin ja istuit raihnaan kaakeliuunin eteen\nlämmittelemään, alkoipa asiat syteä mielessäsi. Eikö lämpö olekaan\nabsoluuttista, sitä ja sitä astetta, huuru häjyn hengähdystä, kukan\nkuolettavaa kylmyys? Ei näy olevan, koska istut tässä ilolla, ei turman\ntuiverrusta, vaikka nytkin yksin, sillä mikä tämä Karoliina-täti\nherralle ylioppilaalle, maisteriksi mainittavalle, jolle jo vähän\nmaailman välkky vilkuttanut!\n\nJopa siinä olisi alkanut tarjeta vieraanakin, suloinen riutumus, rauhan\nriutumus.\n\nMietit käsivarret polvien välissä menoasi: suloinen, kuin tyhjyyden\nsihinä, niinkuin riihtä lämmittämässä ennen, kun oli se entinen koti,\nkullainenkin, pääskyn väipähdyksin aitan ikkuna-aukossa, ja kun sorsa\nnarskui.\n\nPitkä aika —. Tuliko enää? Kukkaro, se Jumalan kukkaro?\n\nLaho lattia tuntui narisevan jonkun tassutuksesta siellä takana.\n\nKäännyit katsomaan, niin ihana pistos kävi läpi sielusi, sen jonka\navain niin paljolta toisen takin taskussa. Karoliina-täti sytytteli\npientä joulukuusen poikasta tuvan peräpöydällä, pienin kynttelein,\njoista jotkut jo hohtivat ujosti kirkkaankellervin liekein. Et ollut\nhavainnutkaan sitä tullessasi, tuvan huuruhämyssä.\n\nKuka sinulle kuusen, pitkiin pitkiin aikoihin? Näit siellä Katajanokan\nlaiturilla kuinka vasemmalta jostakin tuikki sellainen valo, mutta\noikealla sinun kuusesi, katulyhdyn väräjävä valopatsas yhtä viluun\nveteen kuin oli sielusi välinpitämätön ja kylmä.\n\nSieltä myös ulkomaan suurkaupungin tyhjenevältä asfalttikadulta näit\njonkin kuusen pilkahduksen, itse päin tuimia lumihiutaleita, joita\nkylmä tuuli toi, kaulus todellisesti pystyssä. Minnekkä, ja minnekkä\nsitten, ja sieltä? Sillalta sielläkin lyhty taittui likaveden liplaan.\nJoku aina riensi kiirein askelin jonnekin, sinä hitain, et minnekään,\nviluolio.\n\nJa nyt tämä tässä tuikkaa!\n\nJa \"ett glaas tee graatis\" Karoliina-tädin vähästä — jopa olit vähän\nkukkarossa.\n\nSe tee, palsami, tietäjän myrha!\n\nEi se että sen sai, vaan keitä sen sai ja koska. Sait sen rakkaudesta,\nmuuten sait rahasta, 50 pennistä vehnäsineen, sait tämän joulukuusen\ntuikkiessa, joka oli enemmän kuin laakeripuu vuosijuhlassa,\nisänmaallisessa juhlassa boolein ja hurraahuudoin. Se tuikkaa\ntikitti sumenneeseen sydämeesi niinkuin tuo lieden lämmin hyväili\njähmeolemustasi.\n\nNiin ja tuo rakkaus! Mikä se niillä toisilla? Hieno himo oli, harson\ntakaa tahi jauheen alta, joko sinua tahi sinut kokonaan, niinkuin\nkissa kylmänä ja välinpitämättömänä, kun eivät tavoittaneet. Ei ne\nsinua muuten kuin itsensä tiimalta. Tämä Karoiiinatäti ei kysy ehtoja,\nhän teelasinsa, kattonsa suojaksi vain myötätunnosta sinään, tueksi,\nturvaksi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit.\n\nTosiaan, turvaksi. Ja sen tunsitkin niin erinomaisesti sitten kun yö\ntuli, kuusi oli sammunut ja hiljaisuus nyt jo lämminnä leijaili ylläsi.\n\nOliko täällä notkupatja, silkkitäkki Polsan kultanuppisessa? Oli\nolkikupo, karkea itsekudottu peitto ja maalainen lohnasänky särpineen.\nSinne sukelsit, katosit korvia myöten kun lamppu oli sammunut ja pimeys\noli.\n\nNiinkuin olisi paha olento, ihminenpä kai, ajanut takaa, sinä\npäistärihin, päistäristä ruumenihin, niinkuin Kantelettaressa lauloi se\ntoinen, elikkä oliko sama joka sanoi sen \"Ohoh, kullaista kotia!\"\n\nTurvassa! Karollina-tädln täkin alla, kohta filosofian maisteri!\n\nMutta herra ylioppilas, franseesikavaljeeri ja patsaalla puhuja, tunsi\njokatapauksessa olevansa siellä Karoliina-tädin täkin alla paremmassa\nsuojassa kuin sillä hetkellä missään koko maailmassa. Eikä vain sillä\nhetkellä, mutta olitko koskaan ollut, ja väliä tulitko.\n\nKränä dekaani, naru inspehtori, korkohenkinen kuraattori paremmasta\nperheestä merenvahapiippuineen ja koko osakunta, ylioppilaskunta,\nmenkää hiiteen! Saman tien \"Suomalainen seura\", pullorintoineen,\ntippatuoksuineen, mellastava musiikki lehteriltä, minä olen minä täällä\ntäkin alla. Ette mahda mulle mitään, et pirukaan, sinä joka ruskat ja\npaukut siellä seinän takana sisuasi, kun et saa niskasta kiinni!\n\nTuuliharppu tuudittaa kuin Siionin kannel, siunaat itsesi pitkästä\naikaa ja nukut Jumalan kukkaron rauhaan.\n\nEtkä sitten tiennyt mitään ennenkö Karoliina-täti ilmestyi\nkahvitarjottimen kanssa eteesi ja punainen aurinko jo pilkisti\njääkukkaikkunasta. Heräsit levosta, luonnon levosta, kullaisen kodin\nrauhasta.\n\nMitenkä se oli sen \"Herran siunauksen\" kanssa taas, kun Karoliina-täti\noli kadonnut keittiöönsä —. Vaikka olit maallikko, mutta tuleehan niitä\najatuksia.\n\n— — No, se meni sitten taas maailma, ja tuli toisia vaiheita.\n\nTietystihän sinulla oli kotikin, se tavallinen, niinkuin jonkinlainen\nkatto vihdoin tulee melkein jokaisen pään päälle, ja jolloin sitä ei\nmelkein miksikään huomaakaan. Mutta joskus perästäpäin, ja sitten kun\nnäyttää joskus myös siitä että sitä taas ehkä pian ei olekaan, tulee\nvanhan tapaisia ajatuksia, ja niistä hohtaa kuin säteenä: olipahan! Se\nedes, ja vaikka vain sillä kertaa.\n\nOn se muisto kuin ruiskukka rinnassasi, kun menet tietä pitkin\njonnekin. Otit sen kukan pellosta, joka nyt oli Karoliina-tädin asunnon\npaikalla, sen mökkirähjän, jossa henki näkyi ja oli joulukuusi.\n\nJa kun se kaikki oli ollut vähän harmaata siellä takana, ja nyt rupesi\nloppumaan, etkä vielä tiennyt mihin ja minkälaista sitten kun todella\nloppui.\n\n\n\nNUORTA VIINIÄ\n\n\nMaaseutukaupungin täysihoitokammiossa luki kolme koulupoikaa läksyjään\nyhteisen pöydän ääressä, yksi kummassakin päässä, yksi keskellä: Axel\nStranden, Fredrik Starrick ja Erkki Pilvinen, muut 7-luokkalaisia,\nStarrick 8:nnella. Kuka luki mitäkin, siinä muka hiljalleen, enemmän\npuhuttiin, ja puhuttiin suomea, vaikka Stranden oli ruotsalaisessa\nlyseossa ja aivan Ruotsin alamainen, mutta suomalaiselta maaseudulta\nkotoisin.\n\n\"Onko siinä perää, meidän koulussa puhutaan, että se teidän 'Musu',\npiirustuksenopettajatar, on ruvennut kurttiseeraamaan teidän 7:nnen\nluokan Leveliusta? On nähty Hietalahden puistossakin.\"\n\n\"Kas Famaa kuinka per orbem, kukahan tuota nyt ei olisi havainnut!\nVilkuttaa riihensä takaa perunanenä kuin joulukyntteli,\nuskontotunnillakin, kun nyt on ollut 'Masan' sijaisena.\"\n\nTässä täytyy kirjoittajan sen verran keskeyttää, että nostaa esirippua\nmuutaman vuoden tulevaisuuden takaa: Kun Levelius oli valmistunut\npapiksi, \"Mususta\" heti papin emäntä. Pojat näkivät oikein.\n\n\"Jaapa jaa, olkaa hiljaa nyt, luetaan!\" Starrick keskeyttää äskeisen.\n\nHe lukevat. Sillä aikaa minä vähän mitä miehiä nämä olivat.\n\nStarrick, joka kehoitti hiljaisuuteen, teki sen lähinnä siksi,\nettä häntä ei huvittanut sellainen puhe. Laiska mies kyllä, mutta\ntyttöasioissa kuin vanhana syntynyt, niinkuin nimensäkin kaavaili.\nHerrasukua muuten, niin että sen puolesta olisi kelvannut piireihin,\nmutta kun ei välittänyt, ei ollut koskaan tanssiaskelta ottanut, eikä\nsitten tullut akoittuneeksikaan, kuoli vanhana vanhanapoikana.\n\nStranden taas oli omalaatuinen eristyneisyys: hän maalaili pastellilla\ntyttöjen kuvia muistista, vieläpä myi niitä, eikä sen takia ollut\nsuosiossa. Tietystihän tyttösiä vähän imarteli kun heistä tehtiin\nkuvia, mutta kun sentään luvatta ja mihin vain, siitä piti hyvän\ntavan vuoksi olla loukkaantunut. Sitäpaitsi Stranden oli vain\nmaalaispuutarhurin poika, eikä sellaiset juuri päässeet niinä aikoina\njoukkoon.\n\nErkki Pilvinen oli myös vain lukkarin poika, mutta hänen äitinsä oli\nvanhaa pappissukua, samassa kaupungissa aikoinaan harvinaisuutena\ntyttökoulunsa käynyt, niin että kun Pilvinen lisäksi oli urheilija ja\nlaulaja, hänet kyllä nähtiin parketilla. Mutta muuten lempiluonteena\nkuin jonkinlainen pilven varjo: \"— jo lähti pois pakenemaan\", juuri kun\nyritti alkuun päästä.\n\nVercingetorix, rix, rix — mitähän ne ix'it täälläkin päin! Nix, Rix,\nThölix, Sukuako?\n\nAproopos! Pilvinen puheli — silloinkin jo keikailtiin tuollaisella\nlausunnalla —: Mitä siitä kuuluu siitä Nix'in Mimmin jutusta, joko se\non ratkaistu?\n\nStranden sai ruveta selittämään:\n\n\"Pelan poika sanoi, jonka isä on opettajaneuvostossa, että taitaa tulla\nHerman Hedenbergille relegatio. Hermannin isä itse ilmoittanut ja\nvaatinut.\"\n\n\"Herrijee, tuollaisesta asiasta!\"\n\n\"Sehän on sikamaista! Mitä ne meinaa! Pitääkö sinun pääsi panna poikki\nja minut hirttää siitä syystä, ettemme ole herrasväen lapsia, tuo\nStarrick vain piedestalille herruuttaan!\"\n\nAsianlaita oli niin että Herman Hedenberg, korkean virkamiehen\npoika, oli ruvennut seurustelemaan ikäisensä ompelijattaren Mimmi\nNix'in kanssa. Heidät nähtiin usein iltaisin yhdessä laitakaupungin\nvähäliikkeisillä kaduilla ja puistoissa, mutta tämä oli tullut\ntiedoksi, ja nyt – – –\n\n\"Mutta onko se sitten sopivaa?\" Starrick väliin, \"eiköhän siinä silti\nvähän...\" Ja hän pani toisen silmänsä virnistelevästi kiinni.\n\n\"Älä sinä omia munaskuitasi Freska-hyväkäs, täysin selvä se suhde oli!\"\n\n\"Maalaapa meille tuon Mimmin kuva\", Starrick jatkoi, \"saadaan\nharjoitella psykologiaa 'Musulle'!\"\n\nJa Strandin maalasikin, monta kertaa tullut vastaan, ja nostettu\nlakkia, Strandenin puulaaki oli ruvennut tervehtimään Mimmiä, kun tuli\ntiedoksi, että Hermanni häntä hakkaili.\n\nStrandin kehystikin kuvan, ja niin Ilmestyi seinälle kaunis, vaalea,\npunaposkinen tyttö, valkoinen villahuivi kiertäen solakalle kuin\njoutsenen kaariselle vartalolle. Ei vilpin häivää huulilla. Vakavat\nsiniset silmät katsoivat vähän surumielisen miettivästi, niinkuin\nsopikin, jo aavistaen, kun kävi niinkuin kävi. Axel Stranden oli\nonnistunut.\n\n\"Katso nyt Freska!\", Pilvinen Starrickille, \"ei sinun tarvitse panna\nsilmääsi kiinni!\"\n\nKun sitten oli eletty pari päivää, Stranden ilmeisesti kiihtyneenä\ntuli koulusta: \"Ne ovat relegeeranneet Hedenbergin, pois koko\npaikkakunnalta.\"\n\n\"Siat!\"\n\n\"Appelqvist, tuollainen piikkinoukka, hengenhaistaja!\"\n\n\"Ei yhtä yritettä, sanantynkää, sinnepäinkään kuin Herman Hedenberg\nnyt jo, ja saadaanpa nähdä mitä hänestä tulee! Sittenkin, vaikka näin\ntekivät!\"\n\nTaiteilija Stranden ennusti hyvin, sillä Hermannin nimeä mainittiin\ntuhansin suin, silloin kun rehtorista, hengenhaistaja Appelqvististä\ntietää mitään oliko yksi, kaksi.\n\nKävi kuinka kävi, vanhurskaus oli tapahtunut, koti, koulu, suku,\nyhteiskunta puhdistunut. Enkä minä tiedä sitten muista vaiheista, mitä\nonneen, onnettomuuteen tulee. Ehkä, ehkä ei. Mutta laulu jäi kaikumaan:\n\n    Kuin kuningas ma kerta,\n    valtikkakin,\n    nyt kerjäläisen verta\n    vaivaisin.\n    Ei mitään enää mulla,\n    suru syvä vain,\n    se suokaa, ajetulla,\n    ees olla omanain!\n\nHerman Hedenberg oli musta, sitä lajia synkkää kuin korpilampi\nkaatuneine kuusineen, käkkäröineen, sinne alhaalle rotkoon kun katsoi.\nErkki Pilvinen, joka sadatti Hermannin puolesta, oli lyyrillisempi,\nparemmin kuin auhtoa, matalaa kuloahoa vain, jolla sen verran vesaa,\nettä lintu lauloi.\n\nNiin, olipa hänelläkin vähän vaiheen alkua lukukaupungissaan.\n\n— Oli yhtenä syksynä ilmestynyt Newskylle, joksi sanottiin suurinta\npuistokatua, hakkailukatua, kun lehdet lepatti, lensi, taikka\numppu aukeni, oli sinne ilmestynyt tyttöolento, joka katseli\nrohkeasti, ilmeikkäästi punaisen lakkinsa alta: — kukas tuo, ja tuo?\nkun poikaparvl tuli vastaan, Erkki Pilvinenkin tuli vastaan, ja\npuolestaan-: kukas tuo?\n\nNiin se rohkea punalakkinen kerran esitytti itsensä tutulla toisella\ntytöllä, ja niin heille alkoi lyhyt Mimmi-vaihe. Hyppäytän tässä vähän\nyli.\n\nKoulupoikakortteerithan ovat kuin kuplat. Hajosi yks kaks Strandeinkin\nyhtiö, Erkki Pilvinen sattui joutumaan hienoon paikkaan, viihtyisää\nkyllä, mutta aika orjallista. Sanoi täti Rehell hetken kuluttua: \"Ho du\nErik, slyyt op me den däär flikkan, hun haar intte gott rykte om sei!\"\nMitä sanoi Erkki Pilvinen, 8-luokkalainen, 17-vuotias? Ei mitään, hän\nvain häkeltyi paikan päällä — rouva Rehell, rehtorin sukulainen, kaksi\nomaa tytärtä —; skam och nesa!\n\n\"Intte so faali — —\".\n\nRehtorin korviin, pianaikaa sama peli kuin Herman Hedenbergin kanssa.\n\nMutta ei sittenkään! Pilvinen, ja vielä paremmin Sylvi Rosberg, ei\nlopettanut: heidät nähtiin edelleen niissä paikoissa, joissa tällaiset\nsuhteet tapasivat vaellella, nähtiin vain, kukapa tiesi mitä niissä\npuheltiin, taittu paljon puhua, muutakuin: \"se sano sitten, ja\nminä sanon sitten – –\". Mutta senverran Erkki Pilvinen tuli kerran\nmaininneeksi, kun ruotsalaisen lyseolaisen Lennart Widgrenin asuntoon\noli haettu syntymäpäiväpunssia, ja tultiin vähän toimilaihin, niin\nkun taas hänen korviinsa oli tullut että \"tommosen kanssa\", hän löi\npikarin pöytään, ja sanoi harvinaisella tempperamentilla: \"Hiljaa!\nmistä parempia me itse, onko köyhyys mikään häpeä!\"\n\n\"Minä olen samaa mieltä\", Lennart puolusti, \"pidä sinä päälle vain!\"\nMutta Pilvinen otti sen vähän itseensä, olisiko Lennart lausunut sillä\näänen painolla.\n\nTulipa sitten penkinpainajaisten johdosta yleiset koululaistanssiaiset,\njoiden järjestely tapahtui täti- eli esiliinaneuvoston kautta. Erkki\nPilvisen ehdokas oli Sylvi Rosberg, mutta se oli herättänyt neuvostossa\npaljon suupuhetta: \"– – laitakaupungin vedenkuljettaman romukauppiaan\ntyttö, mitään kasvatusta, vaikka olikin itse 'hyvin kasvanut', kuinka\nsellaista, osaako edes sivistyneesti tanssia?\" Mutta kun Erkki oli\nkvartetin johtaja, itse solisti, eikä pianaikaa tulisi laulusta,\nniin tärkeästä numerosta mitään, meni Sylvi Rosberg läpi. Mutta\nsaipa Pilvinen niellä: Ensimmäisenä täti Rehell nostaa vasemman käden\netusormea vastaan oikean käden etusormensa ja sanoo hiljaa: Erik!\nSitten hän saa kuulla lähistöllään: \"Si du po den däär! O hur hun e\nkledd!\"\n\nPentele! Pilvinen jo itse rupesi ajattelemaan.\n\nJa vaikka maaliskuun illat alkoivat rusahdella ja ruskottaa,\nvaikka Sylvi sanoi: \"onnittelen, sinähän sait konventissa\nkirjallisuuspalkinnon!\", ja vaikka hän umppujen auetessa Hietalahden\nrannalla sanoi että \"sinä nouset Erkki\", niin Erkki Pilvisen mielessä\nkalvoi jotakin —; tukkii —; olisiko vaikuttanut, kun ne joka taholta:\n\"tommosen kanssa!\" \"Si du po den däär!\" \"si du, si du – – –\", Erkki,\nentinen Appelqvistin manaaja, alkoi tulla harvapuheiseksi, eikä\n\"passannut päälle\" oikein innokkaasti enää.\n\nNiin saipa kirjelapun: \"– – – olenko loukannut?\" Vastaus: \" – –\ntenttejä.\"\n\nJa mikä kirottu piti olla, että sekin vähän kuin vaivasi, kun Erkki\nmennessään hakemaan Sylviä penkinpainajaistanssiaisiin, sattui\nnäkemään näytelmän: Hevonen oli pillastunut ja pudottanut ajajansa,\npunankirjaviin puetun maalaisakan, kivikatuun. Siihen ihmisiä hätään,\nhyssyttää Sylvin äitikin, kuin ilmeinen ankka. Peeveli! – – –\n\nTenttejä! Tosiaan – – –, sillä Erkki Pilvinen itse oli toisenlainen\nluonne kuin Herman Hedenberg: tämä kuin tuo korpimaisema, synkkä, musta\nitse kuin sen maiseman korppi, Erkki paremmin vain varista, harakkaa,\njoten hänestä ei tullut myöskään keräjäläisen vertaa.\n\nErkki Pilvinen jäi kuin jäikin tuon tenttejä-selityksen varaan, ja tuli\nkaunis kevät, ja piti Helsinkiin uudessa vaaleassa palttoossa, uusi\nharmaa hattu päässä, uusi bambukeppi heilutettavana.\n\nNiin kun niitä sitten tuli asemalle kukkakimppuinensa, ilmestyipä\nSylvikin, tulee pujahtaa väkijoukosta, kiinnittää lasiputkiruusunsa\nrintaan ja sanoo: \"Tulin kumminkin!\"\n\nJa niin se elämänkuva mennä vilahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta myöhemmin Pilvinen kiersi ylioppilaskuoron johtajana\nmaakuntia ja joutuipa erääseen kaupunkiin, toiseen kuin siihen,\njossa oli sanottu \"si du po den däär\". Pilvinen kuulee asemalla\nyllätyksekseen, että hänet on majoitettu Rosbergille —; olisikohan sama\nRosberg?\n\nSe oli. Sylvi oli kasvanut yhä uhkeammaksi, kukkeammaksi, vaaleat\nkiharat sopivat entistä paremmin. Olo Rosbergillä oli hyvä, pöytä oli\nhyvä ja poikien hyvä olla. Päivällispöydässä rouva Rosberg — herraa ei\nnäkynyt — muun muassa ilmoittaa, että \"nythän tämä heidän mamsellinsa\non kihloissa, 'oikein vakinaisesti'\", hän samalla naurahtaa. Vieraat,\nErkki Pilvinen itse ja kaksi muuta nousevat, katsovat lasiensa läpi ja\ntoivottavat onnea niin äidille kuin viehättävälle tyttärelle.\n\n— Sattuipa siinä jo poislähtöä hommatessa semmoinen hetki, että kukaan\nei nähnyt, niin kapsahti Sylvi Erkin kaulaan, suuteli innokkaasti\nposkille ja sanoi: \"Sinä nousit, junkkari, sanoinhan minä sen!\"\nPilvinen tuli tästä vähän hämilleen, sitä enemmän kun juuri silloin\nsattui II basson Karlander aukaisemaan oven.\n\nTäytyihän sitä jotakin sanoa: \"– – vanhoja lapsuuden tovereita!\"\n\nKaikki tapahtui äkkiä, mutta Pilvinen, maisteri Pilvinen oli ennättänyt\nnähdä, että Sylvin poskelle vierähti kyynel.\n\n\"Ah pois sa mielit kulta!\" sitten asemalla ja Pilvinen lauloi itse\nsoolon.\n\nJa se toinen ja viimeinen kohtaus vilahti.\n\n— — — Oli kaunein kevätkesä, junasta jos jotakin: puistoa, lammikkota,\nhanhea, joutsenta, jopa mustaa —, kun Erkki Pilvinen kuin alakuloisissa\nmietteissään ikään katseli vaunun ikkunasta. Lensi sille yht'äkkiä\npisara. Hitto oikoon, tuleeko sade ja ulkoilmakonsertti Hämeenlinnassa!\nSitä hän lähti päivittelemään, mitäs taloudenhoitaja sanot, meneekö\nmyttyyn kaikki? - -- --\n\nPäivitelköötpä nyt sitä; kuva meni, kuvat —, eivätkä koskaan tulleet.\n\n\n\nPUOLANMARJA\n\n\nPieni juttu, aivan pieni, mutta sanon kumminkin. Oliko puolanmarjas ta,\nvai siitä joka puolanmarjan nautti, kun tuli ja tallusti kaukaa.\n\nTuosta puolanmarjasta ensin. Se on hyvää ja terveellistä, sen kaikki\ntiesi. Mutta oliko se myös kaunis, sitä eivät ehkä enää tulleet\najatelleeksi. Niin kuin esim. että laulukin saattaa sanoa: \"Heilani\non kuin puolan marja mäen mättähällä.\" Niin punaposkinen ja raikas,\nalleajatellen. Tosiaan: siinä mättäällä sammalvehreä, joku muu korsi,\nmitähän oli valjumman vehreää, sitten puolaimen lehden syvä, kiinteä\nviher, ja näitä kaikkia, ja vielä kuusen rauhaisaa vehreyttä vasten,\njonka alla oli mätäs, tuo punapuolain tertussaan! Oikein näki laulun\ntekijä. Olla sellainen heila, ja vielä syksyn sinistä taivasta vasten,\nniinkuin sen heilan posket sinisen silkkipastin sisässä, kyllä sitä\nvain laulun tekee, ja sitä sitten vetää että kangas kajaa!\n\nOlihan niitä yhdellä ja toisella kyliä, mutta sittenkin oli muita\nsuurempia, silloin kun oli nuori ja veri virtasi kiivaasti kuin\nulapan tuuli, joka tuli raikkaana kevätpäivänä, kun vedet oli\nauenneet ja purjeet lepatti prikin kääntäessä tuulta vasten ankkurin\nheittääkseen. Mutta se olikin taas kuin yliluonnollista. Voi jospa\nymmärtäisit maankrapu miltä tuntui se tuoksina, joka toi \"Eufrosynen\"\npullistunein purjein Länsi-lntiasta, aivan Itä-lntiasta, Haitista,\nRiosta, kaukaa, kaukaa, ja nyt näkyi Vaskiluodon kuusikon takaa! ja\nkuinka ne sitten laski sieltä reelingiltä sinipaidat Raitaselle, kuin\npalmut, tupsulakkineen. Nähdä jo ryyppäävän tuollaisen lasistaan!\nOlutta se oli vain tässä Raitasen kajuuttasalissa, mutta sinä näit\nsen rommina, palmuviininä, ahavoituneen partakapteenin grogina, aivan\nkuin Marryat oli sanonut, kun pasaadi hiljaa puhalsi, taikka tulikalat\nlenteli ulkona, kajuutanlasista näit tummaan etelän yöhön. Ja noille\nsoitelleet ja napsuttaneet kreolittaret, kuvankauniit pikisilmin\nja valkein hampain! Oranssi-, appelsiini-, banaaniheilat! Ei tässä\njoutanut ajattelemaan näitä tämänpuolen tallukkaheiloja, olivatpa jos\nhyvänsä puolanmarjoja mäen mättäällä, ulos, ulos sinne jossa banjo\nsoi ja kastanjetti, se oli sytemä virtesi siitämisin kun äänesi rupesi\nrömenemään, ja aloit katsella peilistä joko parta näkyi.\n\nSinä, minä sanoin, niin, ja surulla, sillä sinä Einari pääsit ja minä\njäin, vaikka se kyllä \"nuuson aná straton orse kakéen\" — ankaran\nmyrskyn — nostatti mielessäni.\n\nMinä heilutin sinistä nenäliinaani möljän patsaan päästä, kun sinä\npäästelit puuvenpram-purjeen siteitä ja \"Melusine\" lipui hiljalleen\npois sinne tuntemattoman palavaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäkyy oikaisevan mökilleni maantieltä pitkä solakka mies. Oli syksy\nja juuri ne puolaimen punat ja niiden sinipilvet, ja jopa joukkoon\npeltojen keltainen korsi. Oli vaatimattoman asuntomökkini eteisessäkin\nkokonainen korvo metsän mehupuolukoita.\n\nMinä katselin kreikkaa, ylioppilas, kun havaitsin pienestä ikkunasta\ntuon solakan miehen lähestyvän. Jonkinlainen ulkomaalainen outo\nhattukin, ja punankirjava solmio näkyy liehuvan. Hän kolisee jo\nlahoilla portailla.\n\nTerve, terve pitkästä aikaa!\n\n\"Du juu knau?\"\n\n\"Jees! kun ma katton! Totta minä Nuurpärin Narin tunnen, vaikka oletkin\nmuuttunut!\" Kuinkahan monta vuotta siitä nyt oli, me muistelimme. \"Joo,\naika menee\", se tavallinen ja iänikuinen, mutta aina uusi —.\n\nEinari Nordberg oli nyt englantilainen perämies, komeaksi pojaksi\nkasvanut, solakka ja pitkä, niinkuin sanoin, tukka kauniilla\nluonnonkiharalla samoinkuin jo koulussa, tummaverinen oli ollut ja\nmustasilmäinen, nyt vain ahavoituneena ja auringon paahtamana entistä\ntummempi, turkkilaista muistuttaen. Kumminkin oli, kun tarkemmin\nkatsoi, pieni raukeus silmissä ja kuin kalpeus, joskohta oli tumma\npinta. Ankara työ —.\n\n\"Nain tuossa tullessani puolukoita, saanko maistaa?\"\n\nJa siitä alati mielessäni säilyvä puolaimen juhla, juhannusta, joulua\nylempi.\n\nHän istahti korvon ääreen ja minä kyselin.\n\n\"Oh\", hän ahmi ja ähki.\n\n\"Jaa, sinä olit kaukaisilla mailla, kiipesit palmuun, poimit omin käsin\nappelsiineja, tanssitit kreolityttöjä, olivatko niinkuin Marryat sanoi?\"\n\nHän vastaa myöntävästi, hän kaikessa, ja kaikki niinkuin piti, kaikki\nuusi ja merkillinen —, mutta tämä puolukka silti yliveto, oh! aika\nlovi — vieläkö saan —?\n\n\"Ja sinä menestyit hyvin, sinä nyt perämies, puntia paljon —\"\n\n\"Mutta kyllä pitää olla hyvää —\"\n\nMinkätähden hän oikeastaan oli tullut, sieltä loistosta, sitä ajatteli\nkun itse velkainen alokas, joskohta valkoinen lakki, mutta pitkä ankara\nedessä, mies ei mikään, tiedä tulikokaan?\n\nMutta tuli tuo poika vain — eikä niitä rahoja, puntia niin tiedä —\ntuli käymäjalassa asemaltakin, pari peninkulmaa, tien ohesta vuolema\nkajatakeppi kädessä.\n\nTuli vain, mikä häntä ajoi.\n\nNiin sinne mentiin halulla, palolla, sitä, sinne sydettiin aamut,\nillat, päivät pitkät lukujen piinapulpetissa, ja kun pääsi, oli ja\noppi —: pois, takaisin, tallustamaan katajakeppi kädessä, palmutonta\nmaantietä, ananas kuin karvakenkärauska, puolukka, syksyn punapuolukka\nsyleily sielulle —.\n\n\"Suo nyt anteeksi, häpeen tuota lovea korvossasi, mutta kun ei pitkään\naikaan, ja kuin humisee korvissani samalla isänmaan honka\" — sanottiin\nennen vain Pohjanmaata isänmaaksi — \"ja kuin pisara niskaan\".\n\n\"Kyllähän ne palmutkin, ja apina joka paiskii alas pähkinöitä, mutta on\nse orava, utusilmä, täälläkin, käpy kämmenissä.\"\n\nHän lähti sitten pian, taas tallustamaan, mitä — kaunis ilma, raikas\ntuuli ja riihensavut!\n\nEnkä minä enää koskaan nähnyt vanhaa toveriani Nuurpärin Einaria,\nvaikkei ollut kovin kaukana.\n\nOli entinen koti puron rannalla koivujen siimeksessä ollut kompassissa\nRiosta, Platasta pitäen, sinne, vaikka ei se ollut paljon häävimpi\nkuin minun vähäinen majani. Eli siellä vielä vanha äiti, sen verran\nvoimissa, että kuoletti kaukaa kulkijan, jolle puolukka oli ylempi kuin\nananas, honka hurmasi enemmän kuin pinjan, palmun puhelu.\n\nKeuhkotautia oli se pieni raukeus silmissä ja kuin kalpeus, vaikka oli\nmusta hipiä.\n\nOlisin pianaikaa aivan unohtanut Einarin eli Nari-pojun, mutta kun\nHakolan tapulia tarkastellessani kompastuin pieneen rautaristiin, ja\nkatsoin, niin siinä seisoi Einar Nordberg ja vuosiluvut, niin muistin.\nNärin ja kaiken muun, sen kun irroitti purjetta puuvenpramilla, ja minä\nmiltei itkin.\n\nJa sen puolan marjan mäen mättähältä.\n\nKuinkas se oli, kun muistan, eikös Einarillakin ollut marjansa, se\nLeena, mikä se nyt oli?\n\nSe jäi nyt. Mutta niinhän ne niin paljon.\n\nJos lie hänkin kuollut, kun ei tässä ristin juurella mitään, sakea sara\nvain, ja minkähän valjun kellon kylvi tuuli, tämä meidän pasaadi, vähän\nkuin tylympi ikään, toisinaan.\n\n\n\n\nHULLUJA\n\n\nMitä ihmisestä, hänellä on sielu ja ymmärrys, jolla pitäisi tietää mitä\ntietää, mutta hevonen, joka ei tiedä muuta kuin ne: \"soo vaolle!\" ja\n\"tptruu takasi!\" Joshan sitten \"humaa!\" ja jonkin muun. Ei ymmärtänyt\nKosken Punookaan että Jooseppi, harmaapäinen Jooseppi oli kuollut, kun\nei tullut enää kiinni ottamaan, ja niin menetteli siten kuinka ma kohta\nsanon.\n\nOli se Jooseppi sellainen vähän merkillinen olio, ettei sivullinen\noikein tiennyt oliko hullu vai viisas. Tosin kyllä oli ollutkin\nhulluna, mutta siltä oli pitkä aika, aivan lapsuudessa oli ollut,\nmutta nyt kymmeniä vuosia siksi viisaan kirjoissa, että oli pienen\nyhden hevosen tilansa hoitanut, ja siinä meneskellyt, tullutpa vielä\nharmaapäiseksi, joka on kuin jonkinlainen arvokkuuden merkki. Sellainen\noli, ettei puhunut juuri mitään muuta kuin kaikkein välttämättömimmän.\n\"Paljonkos näitä kaloja on?\" — hän kun myös kalaili siinä viljelyksensä\nsivussa. Jooseppi: \"Ne maksaa 31 mk 50 penniä\", ei sen enempää\nvaivannut suutaan, hän oli punninnut ja valmiiksi laskenut, joka ei\nuskonut, toista kertaa ei tuonut. Ja kyllähän se aina oli niinkuin\nJooseppi oli laskenut, sehän on niin että ollakseen fuskaamatta sitä\npitääkin olla vähän hullu. Niin, kuten sanottu, waan hoiti niin että\nmikään ei ainakaan metsistynyt, Punoo kynti ja Jooseppi kylvi, ja\nsaipa vain hänkin ruiskukan nauramaan pellosta kosken rannalla. Se\nKoski, palstan nimi, oli tullut vähän liioitellen, sillä mikä koski se\noli vähäisen luoman kivikko, hiukan solisi pajulampaan aikana, mutta\nkeskisuvella joksikin kuiva, ei kuin kiveltä kivelle astua, niin oli ne\nmuutamat askeleet yli.\n\nJa kauniita koivuja siinä kasvoi rannalla, oli joku tuomikin ja kataja,\nja se oli Punoon valtakunta. Siellä oleili, nyhti ruohoa ja makailikin\nkun ei työtä ollut, eikä sitä näin pienellä tilalla aina ollut. Joskus\nedemmä meijerille, kyllä Jooseppi sen ymmärsi, tarkasti jos tarkasti\njoka penni talteen.\n\nMutta eihän Jooseppi yksin maitotaloutta ja lehmiä. Nyt astuu esiin\ntoisenlainen olento. Oli Amaliia, Joosepin sisar, samaan tapaan\nomituinen, samaan tapaan vähän, ehkä melkoisesti kuin hullu. Hän oli\ntalon emäntä, niinkuin Jooseppi isäntä, ja muita ei talossa ollut\nkoskaan ollutkaan senjälkeenkuin isä Matti ja äiti Maija olivat\nkymmeniä vuosia sitten jo kuolleet. Niitä kuolemia silloin vähän\njärkytettyinä puhuttiin, Matti kun kaatui kauppamatkallaan ja Maija\nmuutama viikko senjälkeen takan eteen.\n\nAmaliiapa siis Joosepin emäntä ja huoltaja, järiläs-Joosepin, joka\noli tullut yksinäisessä olossaan kuin tontuksi, aina leikkaamattomin\nhiuksin, parta pitkällä sängellä ja vaatteet viimeisillään. Ei\nluulisi sellaista Amaliiaa! Oli kyllä vähän oudon näköinenkin,\njonkinlainen raihnas, kuin kesken kasvaneeksi jäänyt pienoinen, eikä\nsiitä kehittynyt sen kummemmaksi, niin että kun hänkin harmeni,\nse kuin oudostutti: kuinka sellainen harmaaksi, hennointa lajia\nrippikoulutyttö! Niin hänpä sitten hoiti Jooseppia, ja kun ihmiset\njoskus käväisivät tuvassa ja näkivät, niin eivät nauraneet takanapäin,\nsillä se olisi ollut tässä tapauksessa sopimatonta, mutta aivan\nvakavina jahkailivat kuinka sellainen oli mahdollista: ruisvellivati,\njotakin jauhoa hämmennetty kokoon, sillä näyttivät elävän. Mitäs muuta?\nEi mitään, eikä mitään astioita, särkyneet, hävinneet ja uusia ei oltu\nhankittu, ei oltu maltettu, ihmettelijät hyvällä syyllä.\n\nEi oltu maltettu, tahi eikö ollut tullut aikuiseksi hankkia myöskään\nvaatteita, sen verran että kun vuosikymmenien kuluessa kaikki oli\nrauennut päältä, jotakin piti neulottaa ulkopuoliseksi verhoksi kokoon,\nmutta ne saivat taas raueta paikkaamatta, kunhan niin paljon koossa\npysyivät että hahmo oli.\n\nKöyhyys? Mahdotonta: kolme lehmää, hevonen, tämä Punoo, sika, kanoja,\neloja ja heiniä kyllä, sillä töitä he ymmärsivät tehdä ja tuli\ntehdyksi, muuten vain tämä koto-olo tällaista. Puhuttiin siis että\nheillä täytyi olla rahoja jossakin, missä lie kätkössä, pankissa ei\ntiettävästi, kyllä kai se olisi tullut tiedoksi että oli, jos ehkä ei\nkuinka paljon.\n\nJa kyllä se muu siivo sitten tuvassa ja kamarissa oli sen mukaista!\nMitäpä Jooseppi, oli ja istui jäntteränä tontuksissaan penkillä,\ntuhisiko harmaasta parransängestään Amaliiallekaan sanaa sitä taikka\ntätä, kukaan ei tiennyt, kun ei koskaan muille puhunut. Tyytyi siihen\nminkä Amaliia hyväksi näki, ja siitä näkemisestä ei tullut mitään.\nIhmiset muistelivat, että sellainen se oli vähän ollut äiti-Maijakin\ntakkakomennossaan, kahvinkeitossaan ja muussa menossa, vaikka\nmuuten tavallinen, aivanpa viisas ihminen, nyt vain tässä polvessa\nkaksinverroin vajaampaa. Kuinka se niin oli sattunut, tämä ylimalkaan,\nettä olivat tällaisia, ja isäkin aivan kunnanmiehiä! Esipolviin?\nTietysti, mutta ne nukkuivat nurmen alla, kuka niistä tiesi, kenen\npäälle siis, siihen ja siihen polveen?\n\nKaikkein ihmeeilisintä oli että olisivat, niin toinen kuin\nkumpainenkin, tainneet jos olisivat tahtoneet, lukea, kirjoittaa ja\nvarsinkin laskea, aivan hyvällä päällä sen minkä olivat koulussa\noppineet. Jooseppikin kauppapuodissa, ettei petettäisi, laski\nvikkelästi päässään sen minkä toinen paperilla. Mutta ei heillä ollut\nlehteä, ei kirjaa, millä rahoilla heidän mielestään?\n\nTällaisia me maallikot ihmettelemme, niin kuinka ihmettelemme\npienempiäkin, milloin mitäkin pillastuksia ja psykoanalysoimme,\nasiantuntija lääkäri sanoisi tuokiossa olotilan nimenkin, joka outona\nmenisi ohi korviemme.\n\nMutta saattaisipa ehkä joskus jäädä jotakin heidän kirjojensa\nulkopuolelle, joku sen patologian lomassa pikkupiirre sitä jota\nsanotaan kuolemattomaksi sieluksi, ja joka paloi kuin virvana heidän\nlikaisessa, pörröisessä olemuksessaan.\n\nNiinkuin sekin, kun eräänä kirkkaana kevätpäivänä nähtiin ukko Joosepin\nitkien, koko ajan lapsena itkien juoksevan naapuritaloa kohden: Amaliia\non kuollut!\n\nHän oli todella kuollut. Siellä makasi yksin. Oli kumartunut\nkengännauhaa sitomaan, ja siihen kaatunut.\n\nJooseppi itki, vanha harmaapäinen jäntterä olemus. Se on kyllä vähän\noutoa, ja varsinkin kun sellainen, sanaton, joka ei ajattele mitään,\nastelee Punoonsa perässä pellolla, syö talon ainoasta kivikupista\nruisapettaan niinkuin Punookin, istuu penkillä, ja panee maata.\n\nMutta se on niin että koirakin, suuri bernhardilaiskoira ainakin, kun\nluulee että hänet jätetään, alkaa vapista joka jäseneltään. Jooseppi\nymmärsi että hän nyt jäisi aivan yksin, ei muistanut edes Punoota, se\najatus täytti niin mielen että itki ääneen maantiellä paljain päin.\nKoira! Onko se sitten niin suuri ero aina?\n\n— Olivat joutuneet maailmalle jotkut tämän kuolleen lähimmät\nsukulaiset, kuolleet nekin, niin että ei ollut tulla kuin jonkun,\nkiireesti kutsutun. Tulipa hän sitten ja katseli yliskamarin ikkunasta\nkaunista koivikkota tuolla mustan vehaluoman rannalla, täällä kun\noli vielä paljoa heleämpi koivikko kuin siellä etelässä, josta tuli.\nPunainen hevonen näkyi syövän puron varressa.\n\nOn se kummaa tämä ihmiselo: Matti kuollut, se joka tämän Kosken tähän\nperusti, ja halpaukseen, Maija samoin, hänen Sannansa, ja nyt tämä\nAmaliia! Mistä sitä pitää kiinni täällä turhuudessa, kohta kai hänkin?\n\nJa mikä sen Joosepin perii, säälittää mies parka.\n\nPaneutui hetkeksi makuulle, matkasta siinä ahdingossa väsynyt, itsekin\nikämies. Ehti juuri uneen päästä näille entisille kotitanhuillensa,\nniin kolkuttavat: Nyt on Jooseppikin kuollut!\n\nTuo hengessään värisevä koira!\n\nItki itsensä pienoisen Amaliia-siskon mukaan.\n\nKauraa oli kylvettävä vaikka kuolemakin kulki, mutta ei ollut saattanut\nJooseppi itse kylvää. Olivat tulleet auttamaan, ja Joosepin piti mennä\nvain ottamaan Punoo kiinni, kun ei se antanut itseään muille, ja\nnäyttämään mihin kylvettäisiin, niin oli kaatunut polulle, joka vei\nluomalle, sinne jossa Punoo käyskeli.\n\n— Ja niin tuli kaksoishautajaiset ja ihmiset laskivat liikutettuina\nseppeleitä. Vaikka olivatkin sellaisia ne kuolleet, taikka ehkä\njuuri siksi kun olivat sellaisia. Sama veisuu sentään ja saman\nkiiltävän patsaan alle, jonka jo äiti-Maija oli hakkauttanut Matille,\nkunnanmiehelle.\n\nSitten kun oli syöty hyvin, pidetty raamatunselitys ja hajaannuttu,\ntulivat toimitukset.\n\nJonkun piti periä, ja sitä varten piti ajatella että eteenpäin\nelävän mieli! Niinpä piti se kaurakin kylvää, jonka eteen Jooseppi\nkaatui. Silloinpa tarvittiin Punoo äestämään. Mutta kun joku meni\nsitä hakemaan, se kieltäytyi jyrkästi, niin jyrkästi että nous\ntakajaloilleen ja aikoi käydä päälle, kun vieras mies ilmestyi\nkiinniottamaan. Oli tullut Jooseppi 23 vuotta niistä 24:stä, jotka\nhän muisti, Jooseppi oli hänen ainoa toverinsa, ystävänsä, taputtanut\nturvalle ja antanut leivänpalan, tulkoon nytkin! Ja kun ei Jooseppi\ntullut, Punoo yhä nousi takajaloilleen.\n\n\"Hullu hevonen! Etkö sinä ymmärrä että Jooseppi on kuollut!\" vieras\nmies huutaa raivostuneena. Niinkuin Punoo olisi ymmärtänyt, se kiljaisi\nvihlovasti ja lähti sitten luomalle ja sen pensaikkoon yksinäisyyteen.\nEikä se antanut edelleen kiinni itseään, ilkeänkurinen hevonen, vaikka\nkoetettiin monen miehen.\n\nMenivät sitten soittamaan \"Itikkaan\" mitä tehdä?\n\nVanha koni, mihinkäpä tuo enää, ampuu pois ketuille, heiltä tulee vaunu\nmuutenkin, juuri nyt lähdössä!\n\nNiin sitten pamahti kivääri Kosken luoman rannalla, ja Punoota ei enää\nollut. Ketään ei ollut, nyt kun Jooseppi oli lähtenyt, tupa vain,\nnavetat, tiiut ja vainio, joka kauniisti vihannoi, kun oli pitkästä\naikaa ensikerran satanut.\n\nSe etelän sukulainen, joka oli tullut Amaliiaa hautaamaan ja nyt\nsai haudata Joosepin ja nähdä Punoon kaatuvan, kulki Koskenluoman\nrantaa, jossa vesi solisi rattoisasti, ja oli vähän murheellinen tästä\nkaikesta, vaikka oli niin ihana ilma.\n\nJa tämä oli sitten jutun loppu. Sanommeko lorun, sillä eiväthän ne\nolleet kuin hulluja, hevosta myöten.\n\n\n\n2 MARKKAA\n\n\nNythän se ei ole paljon mitään, saa melkein sanoa ei yhtään mitään,\njos olisi vielä kahdenmarkan rahoja, hätinä viitsisi kumartua ylös\nottamaan, jos sattuisi maahan putoamaan. Mutta vielä 50 vuotta sitten\nsillä sai paljon, ja monenlaista. Vaikkapa syödä esim. hotellissa\nseksan, joka nykyisenä ruokapula-aikana oli todellinen sielunlääke\nmuistellakin.\n\nMitenkä tuli mieleeni juuri tuo \"seksa\", senaikainen\nhuvitteluillallinen, joissa ei vain syöty hyviä, vaihteeksi ruokapaikan\nmarjapuurolle, mutta otettiin samassa yhteydessä muitakin, kirkkaita,\npunaisia, ruskeita, ja oltiin hyvällä tuulella? Johtui kai jo alunperin\nalitajuntaisesti sen asian laadusta, joka tässä tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoisinhan ruveta että: Paavo Ulvi oli paennut Helsingin vähän sitä ja\ntätä ylioppilaselämää tänne maaseudun hiljaisuuteen väliaikaiseksi\nkansakoulunopettajaksi, oli ottanut lukukirjat mukaansa, että jos edes\ntäällä jossakin välissä tulisi luetuksi, kun ei siellä tullut. Koulu\noli jo loppunut, oli kaunis kevät, Ja Paavo Ulvi tuli kalasta – – –\n\nKyllä, mutta tulee niin hankalaksi aina muistaa ja sanoa: \"Paavo Ulvi –\n– –\", kun se kerran olin kirkkaasti minä, niin että sanon kun sanonkin\nsen \"minä\", nimitelkää jos tahdotte tosikertomukseksi!\n\nNiin, oli todella sellainen suloisen lämmin kevät —, miltei jo kuin\nsuvipäivä, kun rahka alkaa lemuta, vesipore nirusta aivan väreilee\naurinkoon päin, aivan kuin iso eetteri kotvan matkan päässä olevan\ntiilimakasiinin seinää vasten, yrittipä olla jo rentukoitakin,\nniin että sitä oli hyvällä mielellä, paremmalla kuin tuon seksan\npikkutunneilla.\n\nTulin verkoilta tulvaluhdalta, ollen minulla raskas vitsallinen isoja\nhaukia, niin että oli sitä paremmalla tuulella. Minä vain näin tätä\niloa, kun muistan sen melko pitkän ajan takaa kuinka sitten kävi.\n\nAstuin näet kalavitsoineni pellon piennarta maantielle päin, joka sillä\nkohtaa nousi mäkenä ohi mennäkseen, niin äkkään veräjälle tultuani\nmiehen kepin kanssa, ja näytti kuin vähän vaivalloisesti nousevan.\n\nMitäs minä näen: Karvalan Jukkahan se on, entinen koulu-, jopa\nasuintoverini! Ollut vuosikausia näkymättömissä ja tietymättömissä\nsenjälkeen kuin relegeerattiin koulusta kolttosen takia, josta minä\njo tuossa kertomuksessa \"Jonatan\", siinä \"Viimeiset kuvat\"-nimisessä\nkirjassa. Repi hummausmatkallaan puukolla vosikan vällyt, totta siitä\npiti tulla se mikä tuli.\n\nTämä äkkiä mielessäni, ja sitten: \"Päivää pitkästä alkaa!\", ja\niloisena, sillä hauska, hupaisa poika Karvala oli ollut koulussa,\nkyvykkäämpi ja nokkelampi kuin monen monet yksitoikkoiset\nläksylähimmäiset, nyt kun perästäpäin muistaa.\n\n\"Tervepä terve!\", hän, joskaan vastaus ei ole juuri aurinkoinen,\nniinkuin tämä aamu, samealta soi, ja katse kuin välttelevä.\n\nNo, niinhän sopi ollakin, selvisi pian. \"Kuulin että olet täällä\nkansakoulunopettajana, ja poikkesin katsomaan ohikulkelssani. Onko\nasuntosi kaukana, arastan tuota jalkaani vähän?\"\n\n\"Tässä aivan lähellä, tervetuloa!\"\n\nJa sitten me menimme. Juttelimme jo matkalla niin paljon että tulin\ntietämään Karvalan olleen Amerikassa, ja sitten yhä enemmän monenlaista\nkotona koululla.\n\nSe jalka oli tullut kylmästä ja kosteudesta. Mutta minulle selvisi,\nettä se yhtähyvin oli voinut tulla ryyppäämisestä. Eipä hän kyllä\nraitis ollut ollut, tullut olluksi. Sitä kun tuli ruvetuksi jo siellä\nPuuperässä, muistathan?\n\nNo, muistin, muistin. Se oli semmoinen ulkonainen ja sisäinen\nkarusellipaikka, hotelli, peevelin peli, niinkuin siinä Jonatanin\njutussa sanottiin.\n\nMutta eipähän minusta siinä asiassa opettajaksi, itsekin Königin\nkoluaja, Gambrinin kanta. Se nyt kyllä, että ei taas vosikan vällyjä.\nMutta putkassa olimme olleet Paavo Ahlgrenin kanssa, kun oli tullut\ntapelluksi kadulla vuosijuhlasta palattaessa. Oli vielä komisarius,\nvanha mies, katsonut Paavoon ja sanonut: \"e de translaatorns son?\", ja\nollut surullisen näköinen.\n\nOn se merkille pantavaa kuinka tuo koulun keskeyttäminen ja muutaman\nvuoden ero tuntuu sillä ikää. Kun toinen vielä on ollut yliopistossa\nja tottunut akateemisiin, vaikka edes fraaseihin ja omaksunut jossain\nmäärin ainakin sen apollokatsomustakin, niin vaikuttaa ei-ylioppilas\naika jälkeenjääneeltä. Karvalakaan ei tiennyt mitään YL:stä ja Jalmari\nHahlista, ei tiennyt edes mikä kuraattori on. Hän vain siinä entisessä\nkouluprimitiivisessä, vielä melko lapsellisessa näin sivistyneempää\nvarten. Toiselta puolen hän osasi joitakin amerikkalaisia iskusanoja,\nmutta mitäpä niistä, Amerikka on Amerikka!\n\nKarvala oli vain yhden yön, sitten hänen piti lähteä, vaikka minä\nkuinka pyysin. Olihan hän toki täysikasvanut mies ja vanha toveri,\nkyllähän sitä taas olisi juttuamista ollut. Mutta hänen piti\nsukulaisiinsa naapuripitäjässä.\n\nHänen mentyään minä istahdin kirjojeni ääreen, mutta ei siinä\nlukemisesta mitään tullut. Muistin menneen kaleidoskooppia.\nSiinä Karvalakin, rikkaan maakauppiaan poika, hieno, suorastaan\nkaupungin hienoin hilleri päässään, isä tuonut itse Pietarista. Aina\npunssikaramelleja lakkarissa, ja jakeli niitä auliisti, kun sai\ntaskurahoja runsaasti. Siivo ja siivontapainen, ennen kuin joutui\nPohdon pariin. Oli minuakin neuvonut, että älä hitossa nosta vasemmalla\nkädellä lakkia piirustuksen opettajalle, suloisesti katselevalle nti\nBergströmille.\n\nNiin, tuo Pohto! Se retale oli muutaman vuoden rappioylioppilas, joka\nyritti opettaa minulle matematiikkaa, taikka jo algebraa, kun olin\nsaanut uuden kelvottoman matematiikan opettajan takia jo toisella\nyläluokalla ehdot. Olin siitä pelästyneenä mennyt apteekkiin, mutta\ntullut toverien hartaasta kehoituksesta vielä syksyllä takaisin\nyrittääkseni niitä suorittaa. Pohdon piti johtaa minua, mutta hän kulki\nvain sirkuksessa iltaisin, oli kohmelossa päivisin, eikä viitsinyt\ntulla. Vieläpä hän sai minutkin mukaansa, tottahan toki, siivismiehen\nkanssa! Ja kun olin joutunut asumaan yhteen kortteeriin Karvalan\nkanssa, niin se oli juuri Karvala, joka siveellisessä suuttumuksessaan\nsanoi minulle sellaisen sanan, että se käänsi koko elämänlaivani\ntoisiin tuuliin. Kun Karvalalla oli sellainen tapa, ettei joka aamu\npessyt kasvojansa, minä kerran, hänen vielä oppilas Ahdin kanssa\nsamassa vuoteessa nukkuessaan, savutin lampun liekissä korkin ja\nnokesin sillä hiljaa hänen kasvonsa. Kun hän, onneksi ennen kouluun\nlähtöään, sattui vilkaisemaan peiliin ja näki olevansa neekeri, hän\npotkaisi minua lattialla makaavaa ja sanoi halventavalla äänellä:\nrenttu!\n\nHän tarkoitti sitä kun minä olin tässä ehtolaisena ikäänkuin\ntuuliajolla, ja vielä Pohdon kanssa kävin Puuperässä ja sirkuksessa.\n\nNiin tuo \"renttu!\" sitten aikaansai tuonnempana minussa mullistuksen,\nmutta se ei nyt kuulu tähän, tulee ehkä vielä esille.\n\nKarvala-paran itsensä kävi sitten niinkuin kävi. Hänpä vuorostaan,\nsen jälkeen kun minä olin toisen kerran heittänyt kirveeni järveen ja\nlähtenyt koko kaupungista, rupesi Pohdon kelkkaan, ja niin tuli tuo\nvällyjuttukin, Amerikka ja eilinen mäennousu kipeällä jalalla kepin\nkanssa.\n\nTämä kaikki meni kaleidoskoopissa, siinä pöydän ääressä keinuellessani\nsata kertaa nopeammin kuin mitä kului sen kirjoittamiseen.\n\nMutta tuli paitsi tuota Amerikkaa ja vällyjä vielä enemmän.\n\n— Astuu hernesmaan kyntäjä sisään ja sanoo että hänen tarvitsisi saada\n2 markkaa kaikesta, kun oli ollut hevosen kanssa. Muistin että edessäni\npöydällä piti olla hopeaisessa savukekotelossa, jonka olin voittanut\nhiihtokilpailussa, 2 markan raha. Helistin koteloa, mutta sieltä ei\nkuulunut mitään. Kangotin kannen auki, mutta ei mitään. Ja kumminkin\nolin sen pari päivää sitten pannut koteloon, jota en ollut koskaan\nkäyttänyt.\n\nMasennuin: kukaan muu kuin Karvala ei ollut sitä voinut viedä. Karvala\nyöpyi tässä huoneessa: Karvala oli sen varastanut! Summasta nyt viisi,\nja siitä että köyhältä kansakoulunopettajalta, mutta siitä että\nvanhalta toverilta, ystävältä, ja kumminkin 6 luokkaa lyseota, Caesar,\nCicero ja Sallustius varsinkin! Luonnollisesti tulin surulliseksi ja\nvielä ne äskeiset ajatukset —, \"renttu!\" ja potkaisu.\n\n— Minä kun ajelehdin, niin olinpa maanmittariksikin yrittämässä. Sanoi\nkerran prinsipaaiimme totipöydässä arvon painolla, kun niistä asioista\npuhuttiin: \"— uskon Jumalan, mutta en pirua!\"\n\nKuinkahan oli, kun muistin nuoren miehen kuihtuneet kasvot,\nvälttelevät, ennen selkeät silmät, ja nyt tämän 2 markkaa toisen\nkotelosta, eikö se paholainen sittenkin ollut olemassa?\n\nP.S.\n\nYritti jäädä sanomatta mitä jonkun vuoden kuluttua kuulin Ahdilta,\njoka oli joutunut rautatielle: Juho-poika Karvata oli kuollut\nkotipitäjässään — niin, tavallisena renkinä, vaikkakin sukulaistalossa.\nEi edes sanomalehtimainintaa, sen olisin nähnyt, kun luin jatkuvasti\npaikkakunnan lehteä.\n\n– – – Muistiko näin 50 vuoden perästä poikaa monikaan?\n\nEhkä vain minä, kun on taas sellainen hohtava kala-aamu.\n\nJa vaikka tässä oli se 2 markkaa, olipa kauniskin säde, se\nhillerilakki, ja kun Karvala Pietarista tuodulla keltaisella viulullaan\nsoitti koulutanssiaisissa saksan polkkaa ja sitten \"Saeterjäntens\nsöndag\", ja kaikki aplodeerasivat.\n\n\n\nRUHTINAS\n\n\nApteekkari kaataa kirkkaan pisaran. Istutaan ruokasalissa komean,\nkoruin leikatun pöydän ääressä syömässä hyviä. Häly, nauru, iloiset\nsilmät. Hajaannumme ympäri viereisen ison salin, vaikka ruokasalikin\non suuri, jatkamme juttelua, politiikasta, vähän juorujakin. Hei,\nhellerei! retkautamme itsemme ebenpuunahkatuoliin, josta poukahdamme\nylös. Meidän, suoraan sanoen syntyjään jotenkin plebeijinen persoonamme\nkenottaa sitten komeasti tuossa laitteessa, ja teidän, Sinunkin,\nnokiripsi, riihisilmä —; siinä samassa jossa Siamin prinssi!\n\n\"Mutta on sinulla vehkeet, mistä sait?\"\n\n\"Hoo\", apteekkari vähän kuin ylpeillen, \"nämä ovatkin hienoja nähneet.\nKatsokaapa tuotakin astiakaappia, mikä se oikein lienee alunperin\nollut! ja kuka leikkasi nuo enkelit ja tuon perkeleen punervaan\njalopuuhun?\"\n\nIhmettelemme.\n\n\"Ja tuo musta krusifiksi-kaappi seinässä, siinä elfenluinen Kristus\nnukkuu pää riipuksissa — via dolorosa; näkee sen murheisen kalveuden\nkasvoista, jonka havaitsee vaikka itse aine on valkea!\"\n\nNiin, sanoinpa kun sanoin: tällaisia lähimmäisiä, tällaisessa paikassa!\n\nMutta kun sopii meidänkin alle, soutukoon, ja kun apteekkari kaataa\nkauniinkellervän haustuksen, antaa maistua sille joka maistaa! Me\nkatsomme päältä.\n\nMahtoipa maistua ennenkin, kun ne oikeat hienot hälisivät, parketilla\nsilkin, sametein, musiikki soi, pyörähtelivät, sipsuttelivat, ja\nkannukset kilisi masurkan potkinnassa. Ja samppanja, tokay. Ja myski\nniiden naikkosten päältä, puuhkien pehmeä pyyhkäisy. Avaapa se\ngramofonisi, pane pyörimään Tschaikowskyn V sinfonian valssi!\n\nSuljemme silmämme, kuulemme reen narinan, peltrujen helinän,\ntäysiveristen korskunnan, ja sitten kun nousivat, soihdut paloi, ja\njuuri kun ne niiasivat ja kumarsivat tässä näin.\n\nMustasilmä, sulosilmä, harso —, sapeli kalahti ja kortti läiskyi tuolta\nsivuovesta kuullen.\n\nPane sitten vähän sen saman Pjotr Iljitschin \"pathetique'iä\", jossa\nklarinetti laulaa matalaitse näiden kaappien ja tuolien tragediaa, sen\nkun ne jotka tulivat ja tanssivat, sitten katosivat, kuolivat. — — —\n\n\"No isäseni, eikös nousta jo? Kello 6!\"\n\nKumara harmaapää nainen sipsuttaa yksinkertaisen kakattivuoteen\neteen kahvitarjotinta kantaen. Ei se nyt enää ole hopeaa, kultaisin\nvaakunoin, on vain rautapellinen tavallinen \"prikka\", niinkuin\nmuillakin jätkäväen perheillä.\n\n\"Pappa avaisi silmänsä nyt, täytyy työhön!\"\n\nEntinen Natasha se oli, joka sanoi entiselle Andrejlle, ne kun olivat\nnyt vain tyhjiä kuoria, siemenet sisältä pudonneet.\n\nJaaah! Ukko Andrej haukotteli, otti vaakunakellonsa ja katsahti:\n\n\"Tosiaan, tässä tulee kiire, mikä minua niin nukutti? Mutta näin niin\nhupaisaa unta, että vieläkin on hyvä olla. Minä olin tikapuilla omenia\nirroittamassa ja sinä lakanan kanssa vastaanottamassa. Oli niin suuria\nja kauniin punaisia ja Castor heilutti häntäänsä ja haukahteli.\n\n\"Niin yhtäkkiä horjahdin ja putosin, mutta sinä sait minut kuin syliisi,\nja sitten me rupesimme kierimään alaspäin ruohorinnettä ja tulimme\nkaislaliivalle. Pidimme vielä toisistamme kiinni, niin sitten minä\nheräsin.\n\n\"Eikö se ollut mukava uni? Me olimme siellä kotona.\"\n\nMutta Natashalta putosi kyynel tarjottimelle. Andrej ei vanhoilla\nsilmillään sitä nähnyt, joi vain kahvinsa, kaahaisi reippaasti\nnarisevalta kakatilta ja rupesi hyräilemään laulua Emo-Volgasta.\n\n\"Kuule Natasha, tämä on oikeastaan hauskaa hommaa. Olen nuorennut, ja\nminusta kuin sinäkin astelisit nyt reippaammin, tuo lakaiseminen ja\nlattiain luutuaminen tekee sinulle hyvää. Kun et vain liikoja kantele\nja ole kumarassa. Mutta eihän sinun tarvitse, kyllä minä souvaan. Sinun\npitäisi nähdä: minä kannan säkin laivaan siinä kun joku nuorempi.\nTulepakin joskus satamaan, tuo kahvia pannussa, kyllä se pysyy lämminnä\nsinne asti. Annamme Tiilikaisellekin se on toinen vanha jätkä, hyvä,\nystävällinen mies.\"\n\nAndrej Logginovitsch oli jo pukeutunut: harmaan vihertävä\nsouvaripusero, vähän rääsyiset housut, mutta kyllä ne siinä menevät,\nsuolojahan tuolla nytkin puritaan ruumasta.\n\nKah, jopa se onkin 10 vailla, mutta ehditään vielä.\n\nKelloaan hän ei ottanut mukaansa, se olisi herättänyt liiaksi toisten\nsatamajätkäin huomiota, vielä ryöstäisivät pimeässä.\n\nAndrej Logginovitsch painaa entisiltä ajoilta hienon, nyt vain hänen\nammattiinsa katsoen sopivasti aidaksen karvalle viertyneen huopahatun\npäähänsä, viheltelee ja lähtee hellakakluuni-vinttikamaristaan\nnarisevia portaita työhönsä, satamaan, satamaan, tulee kuin musiikkina\nhänen ajatuksistaan.\n\nRuhtinaan, sen, jonka nahkatuolissa me —; apteekkari ostanut Karjalan\npuolessa ollessaan.\n\n–- -- Natasha jäi mietteisiinsä kuten niin monesti. Hänen\nsiivoamistuntinsa eivät alkaneet näin varhain, herrasväet tahtoivat\nmaata.\n\nMutta kyllä se onkin nuortunut tuo Andrej Logginovitsch, ja iloinen on\nkuin ei koskaan ennen.\n\nPääsihän pahan pauloista —, juonivat, pettivät, varastivat. Pappa\nparka, ei ymmärtänyt!\n\nJa ymmärsinkös minä!\n\nKekäle pillitti uunissa sammumistaan aamun valjetessa. Näin yksinäisinä\nhetkinä, kun Andrej oli poissa, kaikki tuli helpommin mieleen. Hänkin\ntässä kyyrötti riutuvaa pesää kohennellen, johon pappa keräili\njätelastuja halkorannasta: muistit, Natashanen, kun ratsastit\nBijoullasi kaupunkiin, monta kertaa, rahoja hakemaan, suunnattomia\nrahoja, jotka sitten lakkasivat, kun vallankumous tuli. Ja kun vihdoin\nFitinghoff sai hovin ja kaikki vasaran alle, eikä ollut mitään. Jumala\nhänen sieluansa armahtakoon! — — —\n\nMutta mitäpä suremaan, ihminen kuin ihminen ja paikka kuin paikka,\nvaikka Ristmäki; kohtahan se —.\n\nNatasha ryhtyi aamiaishommiin pappaa varten, että sai pistäytyä\njossakin välissä haukkaamassa, lyhyeltä matkaa. Sittenpä hänenkin tuli\nsonnustautua siivoojamatamiksi herroihin, isompiin ja pienempiin.\nAilahteleva entinen hemmo-Natasha —. Vähän häntä yritti välissä\nnaurattaakin taas: souvarin vaimo! Hän irroitti krusifiksibroshinsa,\npani sen pöydälle raamattua vasten, polvistui ja teki ristinmerkit.\nMissähän mennee se entinen kaunis krusifiksikaappi, se ihana Kristus?\n\n— \"Kyllä ne on enemmän hiljaista väkeä nuo ruhtinaat\", alakerran\nasukas, poliisi Autio sanoi rouvalleen, myös pikapuoliin aamukahvia\njuotaessa. \"Ei uskoisi, sellaiset mahtajat!\" Joskus vain kuului\nsurullista laulun hyräilyä. Niinkuin nytkin alkoi taas, naisen\nääni, hiljaa, hätinä kuului — —. Sen verran että poliisikin tuli\nsurulliseksi, kun asteli passiin vanhaa kivikatua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan kuin nuo unet pitäisivät paikkansa, jotakin kaavailisivat, joskus\nnäyttää siltä. Andrej Logginovitschan putosi, hän uneksui, ollessaan\nomenia ottamassa, ja kieri alas kaislaliivalle. Mutta hän putosi\ntottakin, vähän toisella tavalla.\n\nOli päässyt jo itsenäiseksi mieheksi taas, toinen, vielä senverran\nparemmissa asioissa oleva siirtolaisruhtinas oli taannut hevosen ja\ntallin mihin sen panna, itse mökinkin, johon talli kuului, sai, pienen\nrähjän kyllä, mutta olipahan soma kumminkin olla kahden ja ansaita\nomassa vapaudessa. Niitä kun ihmisiä kuoli sodassa, niin mökkiäkin sai,\njoskus helpostikin. Andrej Logginovitsch risti hevosen uudesta omalle\nkielelleen, mutta kun se oli kankea toiskielisen sanoa, meille riittää\nvain Polle.\n\nNiin sillä toi, vuokra-ajosta päästyään heinäkuormaa juuripa Pollea\nvarten kotiin.\n\nNatasha näki kun isi tuli iljankotietä ja reki siristeli. Muuten vain,\nkuten monesti ennenkin, hän kiiruhti vastaan. Isi tulee karauttaa\npihalle iloisena, aivan laulellen. Hyvä olla —, Natashankin suu menee\nhymyyn. Ptruu! kimeällä falsettiäänellä. Niin silloin, juuri kun Polle\npysähtyy ja Andrej nousee, pois kuormalta kiivetäkseen, hän horjahtaa,\nja on seuraavassa tuokiossa maakaljamalla. Eikä nouse siltä sijalta\nenää. Natasha ei jaksanut raahata tupaan, sylin kyllä koki, niinkuin\nsiinä Andrejn unessa, mutta kun tämä ei enää ollut unta.\n\n— Eikä ne sitten hetken perästä tienneet koko kaikesta mitään, jotakin\nhämärää olivat muistavinaan ruhtinaasta, joka oli souvarina.\n\nKun sitä tapahtuu niin paljon maailmassa ja on niin monenlaisia, menee\nja tulee.\n\nApteekkari ei tiennyt sitäkään vähää kuin minä, joka ma koetin\nkuulustella.\n\nJa mitäpä se hänelle paistoikaan, rahan maksanut, ja joi tyytyväisenä\niltateetään, jota Ruusa kaatoi samovaarista sen kaapin alla, jonka\novessa elfenluinen Kristus nukkui.\n\n\n\nTEINI\n\n\nOvat ruvenneet taas käyttämään tuota \"teini\"-sanaa, niin että vähän\nsekoittaa, mutta minä tarkoitan tässä oikein vanhankansan teiniä,\nniitä, jotka \"in allena provincia-ouoilla ovilla\" miltei kurjuudessa\nkulkivat, koettaen laulamalla kerätä, paremmin sanoen kerjätä itselleen\nopintorahoja.\n\nSellaisen kuvaisen minä vielä näin pikkupoikana, ja kerron tässä\nvain kuriosumina siitä, kuinka kauan jonkinlainen perintätiedon kaju\nsaattaa säilyä. Tämä tapahtui jolloinkin joulunpyhinä anno 1883—84,\nkun ristikarkko paloi iloisesti keittiötupamme avotakassa, ettei\nroihunnut aivan joulunaattoa. Päivä oli vielä, ja oli tietenkin tultu\nsaunasta, koska ristikarkko paloi, joulunaattona näet aina kylvettiin\npäivällä, että ilta saataisiin käyttää juhlanpitoon. Niin kiljahtaa\novi, ja sisään astuu vieras matkalainen, joku niitä joitakin, joita\nennen, kun ei ollut vaivaistaloja, hätinä kunnollista mitään muutakaan\nköyhäinhoitoa, kuljeskeli maaseudulla talosta taloon niinkuin koirat,\nraukat, muistan lapsen mielellä, palaa pyytämässä. Tämä tulija oli\npoikainen, minua melko isompi, olisiko ollut jo 14-vuotinen, hän oli\nkalpea ja vähän kuin kurjuuden kuopalla posket, yllä jonkin täysi\nkasvaneen kulunut takki, ei edes hihoja lyhennetty. Mutta lakin hän\nymmärsi ottaa päästään, kun oltiin \"herroissa\", karvalakkireuhkan,\nmuulla ei olisi tarjennutkaan, koska oli pakkanen. Lämmitteli vähän\naikaa mitään sanomatta, mitäpä sitä tarvitsikaan puhetta pitää, asian\narvasi muutenkin. Mutta sittenpä hän alkaakin ja juuri puheen. \"Hän\nLappajärveltä kaukaa ja kulkee ympäri laulaen, että pääsisi Waasan\nkouluun.\"\n\nVai sillä lailla! No ottaapa nyt ja laulaa!\n\nNukkavieru katsoo vähän kuin taivaaseen päin aloittaen virrellä,\njoka oli tietysti \"Enkel' paimenill' puhui sanoiIl' näill'\", ja joka\nsopi, kun ristikarkkokln paukahteli joulua mukana. Hän laulaa vähän\nrosoisella äänellä, niinkuin sellaiset pojat tapaavat, jotka kohta\novat joutumassa äänenmurrokseen. Olin itse 8-vuotias, mutta muistan\nselvästi tuon hiukan häilähtelevän rosoisuuden vaikuttaneen minuun\nliikuttavasti, siinä oli jotakin säälittävän avutonta, kuin orpoa,\njota korosti hänen liian suuri takkinsa. Parhaaseen paikkaan oli\nsattunut tulemaankin, isävainaja lukkari, pilliurut salissa ja viulu\nnaulassa, musiikkia jotakin harva se päivä, renkituvan puoleltakin\npelin ääni kuului. Nytpä kuunneltiin asianymmärryksellä. Isäkin tulee\nperäkamaristaan, aina mukaan kuuluva helmivarsi \"sööskumi\"-piippu\nkädessään.\n\nPoika saa hyväksyvän kehoituksen jatkamaan. Hän aloittaakin uudestaan,\nja entistä kuin rohkeammalla mielellä, alkaa laulaa viisuja, sellaisia\njoita ennen kuljetettiin ympäri maakuntia kaupan, myyjän itse niitä\nlaulellessa ja opettaessa kansaa. Toisia minäkin tunsin, joku oli\nuusi. Se varsinkin, jossa puhuttiin ystävästä itäisellä maalla ja\ntähdestä sen merkkinä. Se heti iski kyventä mielessäni, vaikka olikin\nnuori. Jäikin sinne, niin että kun saman laulun sitten puolentoista\nvuosikymmenen perästä eräältä sokealta vaimolta merkitsin muistiin,\nse kuin monina tuikkavina kynttilöinä sillä kertaa vaikeni menneestä\nmuistissani, paistoi itse sinä tähtenä. Näin se kuului:\n\n    \"Mä itäiseltä maalta\n    valon näin, juuri,\n    kuin yksi tähti kiiltää.\n    Se oli juuri kuin ystäväni,\n    jota odotan mä sieltä,\n    ja toivon että se kipinä\n    vielä rakkauden sytyttäis\n    kahden ystävän välill',\n    kahden ystävän välill'.\"\n\nIsävainaa, herkkä mies, näkyy tulevan henkeen. Hän vetelee lyhkäisiä\nsavuja sööskumistaan yhä nopeammin, ei sano mitään, mutta menee\nkamariinsa, tuo sieltä hetken päästä jotakin ja kätkee pojan käteen.\nTämä avaa uteliaana kouransa ja katso, siinä on sen ajan punainen\n10 mk:n raha. Poika aivan häkeltyy ja tekee kömpelön kumarruksen:\nkost'Jumala! Sillä 10 markkaa oli iso raha silloin: 3 lammasta, 1\nviikkoa rotevan miehen päivätyötä, 100 ruoka-ateriaa, kaikkia näitä\nvaihtoehtoisesti.\n\nArvaan että ne 10 markkaa hellitti tuo \"kuin yksi tähti kiiltää\", sillä\nse on kauniisti sanottu rakkaudesta. Se meni äijän sydämeen, niinkuin\nse meni minun, ja menee vielä.\n\nEipä isotakkinen poikanen tiennytkään minkä kukkasen lauloi.\nPerästäpäin, kun olin tullut mieheksi, miksikähän olin, ja ruvennut\ntutkimaan, minulle setvisi että mikäs tämä muu oli kuin ikivanhan\nmuinaisen trubaduuri- l. minnelaulun kaavailu: \"Ich sah ain Licht aus\nOrient – – –\" (\"Mä idästä näin valon\").\n\n— Kuinkapa tämän Lappajärven trubaduurin sitten kävi?\n\nOli syyskuun 1. p. v. 1884. Minä, uudet verkavaatteet, aivan pitkine\nhousuineen, ylläni, seisoskelin Waasan alkeiskoulun pihamaalla\nvanhoilla rautaisilla pidinorsilla varustettujen kiviportaitten\nedustalla. Minunkin piti näet kouluun, vaikka en ollut täyttänyt\nsäädettyä 9 vuoden ikää. Olin poikkeus, kädessäni kumminkin jo\nGeitlinin mustan-sinen-kirjava latinan kielioppi. Ohimennen sanoen\nopinahjomme oli hieman omalaatuisessa ympäristössä: kaksinkertainen\ntiilirakennus tummaa, synkkää tiiltä, luokkahuone, I luokasta kun\nalettiin, toisessa kerroksessa, alla viinapuoti à 1 mk halstooppi, ja\nsieltä leyhähti tuontuostakin huumaava sikunan lemu, alla toisella\npuolen viinapuodin vieressä paja, jossa raudoitettiin sellaisia\nkansalaisia, joissa viina oli mennyt toteen, olivat siis tapelleet,\npirjastaneet ja tappaneet, niin että heitä nyt lyötiin sen ajan\nraskaisiin kahleisiin, aivan liivirautoihin joskus. Kolmantena asuskeli\npihalla ammattiaan harjoittamassa kaupungin uusi ayrshire-siitossonni,\nniin että siihen sitten sopeutui \"mensan\" taivutus ja piplian historia\nvähän omalla tavallaan hupaisesti. Itse olin jo keväällä, isommassa\nyksityislyseossa suorittanut sisäänpääsytutkinnon, mutta oli eräitä\nyrittäjiä vieläkin. He olivat kokeneet kovansa, toiset läpäisivät, joku\n\"pyörrytettiin\", niinkuin rippikoulussa sanan taitamaton.\n\n— Soh, kello soi, nyt se suuri päivä koitti! Me alamme, naskalit, osa,\nuudessa opinahjossa paikkakunnalla, jo aivan isoja miehiä, tungeksia\novea kohden. Niin lehahtaa sieltä ylhäältä vastaamme olio, joka liian\nisossa takissaan muistutti tuulessa eteenpäin ponnistelevaa varista:\nkah, sehän on se viimejouluinen Lappajärven teini keittiötupamme\nleimuavan ristikarkon äärestä. Miehen — minusta hän, kun oli vielä\nsiitä näkemästä kasvanut, vaikutti mieheltä — kasvoista kuvastui\npettymys, häpeä ja suru, hän hyppäsi pari porrasta alas ja katosi\nkiireesti lautaplankun ovesta ulos kadulle tuntemattomuuteen. Poika ei\nollut päässytkään. Ei ollut kansakoulua vielä kuin harvoissa pitäjissä,\nkoti, joku suurempaa maailmaa ajatellen kuin kota kuusen alla,\nMölläri-katkismus ja 'Huutavan ääni korvessa' ainoana hengenravintona,\npoloinen oli jäänyt huonolle valmistukselle, ja kun oli tuollainen\ntakki — —. Emmeköhän hylkää —?\n\nYhtä paljon kuin tulin liikuttuneeksi silloin takan edessä siitä 'yksi\ntähti kiiltää', kun se oli niin kaunista, samoin pisti nyt sydämeeni\nsurun oka, kun poika hyppäsi alas ne pari porrasta. Se lento oli myös\nkuin sen tähden sitten kerran. Sanovat että ne lennot ovat usein vain\nnyrkin kokoisten kivien putoamia, pieniä valoja syksy-yössä. Eipä\ntainnut tämäkään tuikahdus olla suurempi. Mutta kun siinäkin oli sielu\nja halu.\n\nLappajärveltä käymäjalassa pian 200 kilometriä, kun ensin maakunnan\nristiin rastiin, jospa jonkin virstan tervakuorman päällä, ja sitten\nsaa hypätä alas.\n\nNoh, vaikka en minä sen puolesta tiedä mikä ponssari tästäkin\nteinipojasta tuli, ehkä se kiho, tämä kiho, malmiääninen suurpuhuja\npöntöstä torilla, kansaa sakeana.\n\nMutta olisihan joutanut yrittää saman tien kuin me muut, näin päin 'per\naspera', kun se on ollut tähän asti maailman tapa.\n\nPanisivat radiosta jouluna, kun valot alkaa tuikkaa, soimaan sen\n\"Psallat scholarum concio\", silloin tällöin. Olisi kuin tämän viimeisen\nteinipolon muistoa, ja niiden toisten, sieltä kaukaa menneestä.\n\n\n\n\nYHTÄ JA TOISTA MAAILMAN MENOLLE\n\n\n\nYHTÄ\n\n\nMatkalaisen mieliajoa.\n\nYhtä aina, samaa: rimpikuuraista kirjavaa ruskeankuolleen kumppanina,\ntaivas olemattoman usvanpuhuva, ei pilvenilmettä, siniläikähdystä,\nsitä samaa harmaata umpeen. Siihen tummanmusta metsä, hiukan eri\nsynkkä kuusen piirros ja männynnäky —. Minä tietysti tästä niinkuin ne\nSchopenhaueria sanovat: vain tuska totuus!\n\nYritin uudesta ja uudesta ajatella yksitoikkoisuuteen jotakin\nkiinnekohtaa, mutta piti pyörtää ympäri pääsemättä mihinkään, ajatusta\nvain ylös, alas ja sen ympäri, eikä se ollut mitään, ei alkua,\npäätöstä, pysähdystä, menee vain niinkuin tämä maisema, se sama, sama.\nJa nyt on joulukuu, niin kaunis sana: juhlakuu, jiuhla, jōlu, joulu:\nmötiäisen mettä, harppu ja hyvä olla! Niin ennen sarvipääviikingit,\nja me, karvakenkäkansa samaa mukaa tällä karvakenkälaillamme, että\noltaisiin yksiä ihmisiä niinkuin tämä rimpikuura ruskeankuolleessa.\nSitäkö oli sekin elämä, kun vanhuus tuli, ja näki etäämmältä mikä ollut\noli? Taisi olla!\n\nYhtä aina, samaa.\n\nJuna menee ja heiluu, hämär lankee, tummuu. Mihinkä minä menen,\nsinä, mihinkä me menemme pitkällä tähtäimellä tässä samassa? Tässä\nSchopenhauerissa, ne sanovat, tällä rimmenkirjavalla mielellä, harmaan\ntaivaan tunnolla, eikä mitään, mihinkään, ylös, alas, ympäri, ei päätä.\n\n—— Mutta eipä niinkään! Yksi tähti vilkahti. Oliko se? Oli, kun katson\nuudestaan, ja kirkas koittaessaan. Mitä varten? Että olisi hyvä olla\ntiedämmä, kun ei nyt mettäkään, eikä harppua. Kun väikkyy joulu, kuusi\nja kynttilä joku. Kuusikin, vääräpiirto tummanmustassa —. Mitä se tähän?\n\nTuli mieleen vain, kun siellä sumuharmaan yllä loisti. Mitähän\nkaavaili? Muistinkokaan enää, kun niin kauan kiersin sitä samaa,\nsitä yhtä _koko maailmassa_; koko maailma _itse_-, kun katsoi ja\nnäki tuolta pitkältä tähtäimeltä vanha mies. Muutahan ei ollut, eikä\nollut ollutkaan. Herodes —, pää vadissa! Tristis, usque ad mortem —,\nmurheellinen kuolemaan saakka.\n\n— Mutta totta se jotakin oli sittenkin, kun tuli ja vilkkui, vaikka\nyksi vain nyt, loisti suurena rimmen ruskean yhden ja saman ylle.\n\nEn minä tiedä —, näin vain, ja tuli kuin parempi, miltei-ikään hyvä\nolla.\n\n\n\nVASARA\n\n\nMinulla on tammivarsinen vasara, ja se on aivan jonkinlaista sinirautaa\neli -terästä, kun minulla aina on ollut taipumus pieneen herkutteluun\nmetallien kanssa. Niin että hätinä on malttanut sillä takoa, kun on\ntarvinnut. Sen näköä olen silloin tällöin ihaillut, mutta muutenhan\nvasara on niin tavallinen kappale, että eipä häntä juuri sen enempää\najattele, paitsi mitä on tullut runomieleen jotakin joskus, kun se\nOksanenkin, vai Suonioko oli, tuotti sitä että \"sukkelasti suitsuttavi\nsäkeniä ilmahan\", pajaa tarkoittaen ja syksyiltaa, kuinka sieltä\nalaisimen iloisen helinän käydessä nousi säkeniä pimeään. Silloin sitä\najatteli vasaraakin paremmin kuin hengellisenä, ja mitä seppä teki\nkun kilkkasi, kalkkasi ja melto rauta hohti: kuokaksi, rahkalapioksi\nja niin, joilla Pajalaanen pistää nevaa ja kokoaa västäräkkejä ja\npääskysiä luhdikkaojalleen. Taikka jos takovat sinulle uutta saunaa\nleppälehtoon, oljen sihistä suloista hiljaisuutta, kiukaan pihistä\nsielullesi kuin virvoitusta tässä murheen laaksossa, sehän on paitsi\nhyödyllistä, myös runollista, järvi vielä vilkkuu suvi-iltana ja\nkalat hyppii. Ja sillä vasarallahan ne tekevät sirpin: tuli mieleen\nnilviäinen, ruiskukka ja Kakkaraisen Lissu. Jalka jalan viereen, sitten\nluuvaan, tuuttiin ja vartaaseen, että Pihlajamäen Maija saa viedä\npoukotellen leivän Sussun-Kustaalle köyhänä vuonna. Ja niin edelleen,\nOksasen laulua kehitellen.\n\nSiispä siis: hyvä, mukava kapine se vasara, Ja hyvä että minullakin on!\n\nMutta nyt siihen lauluun on ruvennut tulemaan sekasointuja.\n\nOn tullut jonkinlainen ankeus sydämeen aina kun sen näen, enkä haluaisi\nottaa käteeni, mutta kun ei muutakaan ole. Olenkin joskus lyönyt vain\nkirvespohjalla, kun en ole viitsinyt mennä vasaraa hakemaan.\n\nTullut kaikenlaisia ajatuksia, joista ei ennen tiennyt mitään.\n\nSitäkään en tullut ajatelleeksi, että ne sillä vainpa noita puukkoja.\nEnkä ennen puukostakaan muuta kuin että sillä vuollaan. Mutta nyt\nmuistan aina kun otan tarvetta varten puukon käteeni, että sillä on\nlyöty, ja lyödään: lautoihin, rautoihin, käräjiin, linnaan! Ja että\npuukon juuri tuolla vasaralla! Sitten tulevat kaikki pahat ajatukset,\nmurheelliset kuvat kulkevat. Koskenrannan Adrianin arkunkannen ne\nnaulasivat, miljoonan arkunkantta, ja kaikki ihmiset itkivät niinkuin\nKoskenrannankin peräkamarissa. Ja sitten ne sillä ristiin! Kristuksen,\nPietarin, Andreaksen —. Mitä auttoi että taoit Pajalaaselle lapion,\nkuokan, jolla paakkua paiskata ojan pohjasta, sen murheellisen menon\nrinnalla, kun ne tuhannet muut riippuivat, riippuivat minun muistooni,\njopa kirkon seinälle löivät.\n\nSinä hirviö aivan! Sinä taoit kaikki ne kojeet, jotka hurmettavat\nvihannat kentät ympäri maailman. Sinä sivistyksen, viljelyksen\nvälikappale, sinä olitkin kuoleman irvistyksen ase paremmin kuin\npaja-Ilmarin, Pellervon hymyävä rauhan viesti, jota näyttelit. Et\nrakentanut, revit sinä, et kilkkanut riemua, kuoleman kelloa vain!\n\nMiksi en sitä ennen oivaltanut?\n\nJalta — San Francisco! — — —\n\nTammivarsinen vasarani! Kuka Piru sinut keksi, koko laitteen ?\n\nMinä vain täältä mataluudesta, ja sydämeni on suruinen.\n\n— Pitikö sinun sitten vielä paukkua minunkin arkkuni kannella, jos\nsäilyin siihen asti —.\n\n\n\nVAIVAISPOIKA\n\n\nVaivais poika! Eikö pitäisi olla — ukko? Sen verran tiedät sinäkin,\nSorkan, kaupungin kasvi, vaikka et ole sitä ukkoakaan koskaan nähnyt,\nmutta lienet jostakin lukenut. Ei, kyllä pitää olla \"poika\", kyllä\nne tietävät siellä meidän puolessa, jossa vaivaispoikia, aivan\nkonstipoikia, on parhaita tehtykin, Heikki Mikkiläkin ennen maailmassa\nkymmenelle kirkolle! Pitää olla poika siksi että mikä vaivainen se\nukko oikeastaan on, vanha ja vapiseva luonnostaan, mutta kun on\npoika-vaivainen, jalaton, kädetön nuorella iällä, kun maailma olisi\nmuuten hymyillyt, se on tosi vaivainen, ainutta kättä ojentaessaan,\nse herättää myötätuntoa kun poika katsoo surullisesta ja niin markka\nvierähtää rinnan raosta seinän takana olevaan arkkuun.\n\nNiin, mutta mikä laitos se sitten on? katsot kysyvänä, kun et vieläkään\ntiedä.\n\nEihän ne enää ymmärrä, kun vaivaisia ei olekaan, linnassakin on parempi\nylöspito nykyisin kuin muilla ihmisillä, mutta oli ennen köyhiä,\nkodittomia vaivaisia, ja jos vielä olivat rampoja, raajarikkoja,\nniin sanottiin aivan vihliäisiksi. Niitä, vaivaishuoneitten ja\nkunnalliskotien puutteessa, kyydittiin \"yö ja talo\" paikasta paikkaan\nihmisten nurkkiin, jospa hyvässä lykyssä uuneille, sinne minne lääniä\nulottui ja sieltä takaisin, alinomaa, kunnes pysähtyi johonkin, siellä\ntehtiin yksinkertainen arkku, ja vietiin sen viimeisen tien. Ja jos\nsitten oli omassa mökkirähjässä joku voimaton vapiseva, mutta niin että\nhenki vielä pysyi siinä itsekseen eläessä, näille kansa antaa lanttinsa\nsen vaivaispojan kautta, joka tavallisesti oli tapulin seinään\nkiinnitetty.\n\nLujasti jos lujasti raudoitettuun rahasäiliöön kieri ropo, etteivät\nvarkaat saisi, niinkuin kyllä monta kertaa yrittivät. Saipa\nsieltä sitten pennisen aina yksi ja toinen vihliäinen, kuka oli\nvaivaishoitokunnan mieleen.\n\nKarttuikin rautavanteiseen kassa-arkkuun kolikoita, siihen aikaan\nkun tehtiin syntiä ja peljättiin seurauksia, niin pisti salaisin\npuolin aina yksi ja toinen kuin sielunsa rauhoittamiseksi. Sattuipa\nsellaistakin, että joku oli käärinyt markkoja painoksi 100 mk. setelin\nsisään ja tukkinut mytyn raosta. Tällöin oli arvattavasti kysymyksessä\niso petkutus, tahi muu rienaus, sillä sata markkaa oli suuri raha\nvielä 70—80 vuotta sitten. Olipa näin tullut vaivaispoikaan pano kuin\ntaiaksi, ja jos ma oikein itseni paljastan, minäkin sinne, vielä isona\nmiehenä jonkin helisevän vein. Oli niin mukava synkkänä syysiltana\nseisoa pojan portailla ja kuunnella kun raha meni pyörien kirstuun ja\nsiellä vihdoin kilahti toisiin. Niinkuin olisi kuulunut takaisin: kost’\nJumala, kost’ Jumala!\n\nJa se oli kuin jonkinlaista palsamia vaivatulle, ainahan syti sellaisia\nsurullisempia, vaikka ei ollutkaan keppi- ja kainalosauvavaivainen, ja\nsitä meni pois viihdytetympänä.\n\nNiin minä vielä aivan äsken, vanhana harmaana olin mennyt kirkon\nportaille istumaan, kun talvipäivä jo katseli etelästä niin\nlämmittävästi että tarkeni. Näin että taivas oli heleän sininen ja\nsillä hattaroita kuin morsiamet kuvalehdissä, josta tulin heti alussa\nhyvälle tuulelle. Vielä enemmän sitten, kun aloin taas tarkemmin\ntutkia mestarillista tapulia jonkun matkan päässä: Ettäs keksit\nrunota tuollaisen muodon ja tunnon korkean veisun, torppari Häggblad\nOravaisista!\n\nJo tuo kultatähti ylinnä tornin huipussa, Betlehemin sanoma, johti\niäisiin ja ylhäisiin, se kun vielä sopeutui sattumattomasti kaikkeen\ninhimilliseen ympäristössä, mittaan ja suhtaan. Kaikki viivat, niin\ntahi näin päin, ylenevät osastot, kulmat, aidat, luukut ja pallot\nviimeisen sanan sopuisasti paikallaan, ja riemullisissa väreissä,\nniinkuin Johanneskin näki.\n\nJa tässä luonnon loistossa, tässä suvea huutavassa humussa, kun koivut\nkumartaa itään sitä viimeisen kirkkauden luvattua palavuutta kohti,\ntulee tuulet, viirin mukaan suoraan lännestä, lämpimät, priiskoitellen\njo päällesi räystäspisaroita kuin uuden elon kasteeksi, taas pitkästä\npakkasesta, pimeästä. Ja nuo taivaan soutavat hattarat suloisella\nsinipohjalla!\n\nVaivaispoika! Sinä siellä sinisessä frakissasi, kultapallo päälläsi,\nminun täytyy sinua vielä puhutella tässä hyvien voimien hengessä!\n\nMenen upottavaa, kah, jo hieman solisevaa hyyhankea poloisen\npuujalkanuorukaisen luo niinkuin joskus pahoina aikoina, nyt vain\nkiitosta täynnä.\n\nOta vastaan vähäinen lahjani, sanonko nyt taikani, uhrini tästä\nkaikesta!\n\nHieman kuin helähtää sieltä sisältä, on ollut siis jotakin vielä jonkun\ntunnolla, ääntää toisen kerran kun lasken toisen, ja vielä kolmannen,\nettä olisi täysi ja tosi.\n\nHymyilit, muu mies muukalainen. Kenelle, mille minä, tiesinkö itse?\n\nMitä vaivaisia nyt enää, ja markasta paristako kostuivat kunnalliskodin\nkahvipöydän ympärillä! Mutta kun se entisen kirjailijan jongleurikin\nkäveli käsillään madonnalle, kun oli niin kaunis, eikä paremminkaan\nosannut kunnioittaa!\n\nJospa minä tällä tavoin minun kauniilleni, siitä että oli tämä tapuli,\nriemuinen päivä paistava, tuuli, joka tohisi vielä tätä yhtä lämmintä\nsuvea. Taikka sille, joka sen sytti, ja ohjasi tänne tuulen humun.\nEtpähän sinä, saatikka minä, me lahokannot auhtoaholla.\n\nPaninmahan vain. Ja oli kuin kepeämpi mennä kuin oli ollut tulla, kun\nvanha harmaa asteli poispäin keppinsä kanssa.\n\n\n\nJÄLJET\n\n\nEn tiedä, sitä heti alkaa kuin alakuloisella mielellä, kun muistaa\njäljet, meni ne, ja mitkä hyvänsä, lumiladun poikki, muuten puun\njuurelta toiselle, rannan sannassa ja niin.\n\nOletkohan kokenut samaa? Jotakin yksinäistä, mennyttä, sinä tässä vain,\njäiköhän sinun jälkesi mihinkään, näkikö niitä kukaan?\n\nKuinka kipitit västäräkki hiekalla järveen päin, sieltä kaukaa\nsiinnoissa tullut, sieltä jossa viheriä, hirmuinen meri pauhasi,\nKarthagon meri. Vapisutti pientä sydäntäsi tykkien pauhu, puun\npirstat, kallion murskat, joka kaikki tuli sinnekin, sillä mielellä\nläksit kuultopohjolaan, osasit, ja nyt sirot jälkesi tuossa heleässä\nsannassa, niinkuin sielun jälki. Missä olit itse, olitkokaan, vai\npuriko pakkanen ja lumiviti, joka peitti jälkesi välillä, ja sitten\nsolisi huoletonna päivällä pois? Molli jokatapauksessa, turvattoman\nb-molli kolmiviivaisessa oktaavissa. Vaikkakohta pitikin taivaan Isä\nhuolta. Mutta ei se aina, koska makasit joskus sellaisen yön perästä\nmaantiellä, etkä vironnut vaikka aurinko paistoi hyväillen.\n\nJa sinä, mikä olit pienolainen, elukka, ei, pikku metsän veli, joka\nolit tuossa juossut lumilakkaoksien alla! Niin hienot jäljet —, Olitko\nsinä enää ja missä, pyryn, tuiman tuulen suojassa, vai saiko sinut\nverihammas vainolainen? Ehkä se, varmaan repolainen, joka aivan isoin\njäljin oli mennyt latuni yli jonnekin. Isosta korvesta tuli, hiipi,\nvaani. Mutta ehkä itse kangistui sitten kuusen juurelle, kun ei muuta\nturvaa ollut ja myrkyn tuli poltti. Surun jäljet nekin.\n\n— Kukapa tässä, taas sannassa? Ihminen mennyt! Nyt et tiedä menikö\niloisena, suruisena, mutta sinua kiinnostaa. Mitä syti? Nainen on\nvarmaan ollut, sellainen kengän jälki. Sytikö synkkiä? \"Joka auringon\nnousu minä muistan sinua\", laulu sanoi. \"Muistatko koskaan minua?\"\nMietitkö sellaisia? — \"Mitäpä niitä, sekoita pois, mene tästä vain\nmuuten rantaa pitkin, kaislan ohi!\" se jäljen omistaja. Pysähtynyt\njuuri siinä kaislan kohdalla. Kaislan —. Ajatellutko sittenkin\nminkälaista olisi maata siellä, kun syksyn tuuli suhisi niissä ja\naallon lipla hiljaa heilutti lepäävää, jonka ei enää tarvinnut olla?\n\nJälki parka, — jospa sillä kertaa sitä paremmin kuin tuomea ja sen\nkukkaa palmikossa, Anttia ja soiton ääntä tienestissä. Mikäpä ne niin\ntiesi.\n\nMutta olipa kulkijan, joka näki jäljet, mukava sitäkin palmikkoista\najatella Annaliisasta, kepu, kepu, kevyt jalka, tarkoitan, minttu ja\nhajuheinä, hymy huivin alla.\n\nJäljet. Yksin —.\n\nVielä mitä yksin! Kun istun tähän kivelle pajupensaan alle, suljen\nsilmäni ja ajattelen, niin tuo jälki tuossa, kymmenen, kaksikymmentä\nmuuta jälkeä lyö jalkaa maahan että tie tomahtaa, niiden posket\npunottaa ja povi nousee hengästyksestä. Hei meitä vain täällä\nhonkanummella! Kuinka se soikaan kauniisti klaneetti tänne kaislaan\ntuolta puolen järven, tänne, jossa liplat yrittivät läikytellä\nsurullisia!\n\nJa ne muut jäljet, siellä metsässäkin, juuri kuin silmäini edessä!\nKipi, kipi: ne visersivät, häärivät, kiipesivät latvaan ja hui!\noksaita toisen puun oksalle, niin että hyvä oli olla senkin, joka\ntirkisti pian sammuvilla silmillään.\n\nNiin, mutta eihän ne olleet kuin _kuvia_, menneet, rauenneet.\n\nMutta mitä _kaikki_ on muuta kuin kuvia? Jos ne olivat mitä tahansa, ja\npovi nousi, hetken perästä ne olivat vain kuvia; jälki sannassa.\n\nNiin että mitä sinä alakuloisella mielellä!\n\nKunhan kuva! jospa joku kauniskin. — Vai sitäkö, kun kirja meni kiinni,\nettei kuvaakaan —.\n\nMutta ei ollut alakuloisuuttakaan.\n\n\n\nJOULU\n\nKun oli tullut aikoinaan tarkisteltua että oli jäänyt kaksi kynttilää,\nannoimme toisen Mäntylän Liinu-tyttöselle, että kun ei siellä heidän\nloukollaan ole sähköäkään, niin saisi joulunpyhinä tuvassa polttaa.\n\n\"Eihän nyt toki, ei me sitä malta polttaa, viemme haudoille!\"\n\n\"Jaa haudoille, teillä oli useampikin niitä?\"\n\n\"Yksi veli talvisodassa ja kaksi tässä!\"\n\n\"Niin niin, niinpä niin —. Ja ne polttaa nykyisin täällä maillakin?\"\n\n\"Johan nyt toki, kyllä ne koettaa siksi; tehdään talikynttilöitäkin,\nkun ei parempia ole.\"\n\nMinunpa pitää lähteä oikein katsomaan.\n\nJa kun oli leuto suojasää, sopi hyvin vanhankin miehen lähteä\nvaeltelemaan, vaikka sai iljankojään takia olla kuin tikun nenässä.\n\nJa kaunista se oli. Olivat tulleet jo huomenkellon aikana ja\nsytytelleet niin että oli pianaikaa parisataa kynttilää. Lempeä\nvalo, aina kuin tylymmän sähkön rinnalla, ja elivät oikein niin\nystävällisesti, kun sen verran juuri tuulenhenki kävi.\n\nVai tällainen joulu! Ei me ennen tienneet. Veimme vain vainajan\nkopiseviin multiin, sinne jäi, ei seppelettä, pientäkään muistoviuhkaa\nniinä aikoina, oli juhla mikä oli. Mutta ei ollut myöskään sitä muuta\nmitä nyt, niitä kunnialaukauksia ja sitä kunnian kuolemaa, kun sota\nsoi. Paitsi niinä vanhoina aikoina myös, joita minä en muista.\n\nNiitä tuli ja tuli ihmisiä ja aina pysähtyivät vähäksi ajaksi katsomaan\nvalkoisia ristijonoja kun oli pieni kukkanen ja kynttilä. Ja teki joku\naina ristinmerkin, kun oli nyt kreikkalaiskatolisiakin, ja se liikutti\njo alkuun.\n\nSitten kun niitä oli aikansa mennyt, rupesi kirkosta kuulumaan soittoa,\njoku preludi, joka tuntui kohoavan juhlalliseen loistoon niinkuin\njouluna sopi, mutta en mennyt kirkkoon, minulla kun on pienestä asti\nollut vastenmielisyys yhteisiä temppuja kohtaan, mieluummin oven\ntakana, vaikka vain oven raosta.\n\nNiin nytkin täällä muuten pimeässä, paitsi noita kynttilöitä —. \"Kansa\njoka pimeydessä vaelsi —\".\n\nSen \"valkeuden\" sitten —; niitä ajattelin täällä yksinäisyydessä ja\nmarttyyrejä siellä Ilmestyskirjan puolella.\n\nNiin ne rupesivat siellä sisällä laulamaan tuota iäniäti tuttua ja\nkaunista. \"Maa on niin kaunis\".\n\nRaoitin senverran ovea että näin ja kuulin vähän, ja saatoin nähdä\njuuri urkulehterillekin. Siellä oli parvi naisia, mutta vain muutama\nmies, yksi pitkä, ja pari kolme muuta häipyi naisten taa.\n\nKanttori perästäpäin, kun kuuli että olin ovenraosta kuunnellut,\nkoetti pyydellä anteeksi: sehän oli nyt sellaista kuin oli, kun ovat\nkaatuneet miltei järjestään, juuri ja juuri saatiin kokoon kun olivat\nvihdoin tulleet kotiin. Mutta koetettiin kumminkin jotakin, kun nyt oli\nensimmäinen vapaa joulu.\n\nKyllähän se juhlallista oli nyt, kun ensi kerran.\n\nIisalta tuli aivan itkukin, kanttori naurahti. Kun Iisa katsoi poispäin\nmuualle, hän I. värsyn loputtua nuhteli: Iisa seuraa tahtia! niin\ntämä tyrskähtää aivan itkemään, oli sieltä pimeydestä vilkuttanut\nkyntteleinä kuin Jaska, Jussi Ja ne muut, jotka olivat tässä samassa\npaikassa ennen laulaneet.\n\nMinä taas täällä ulkona niiden joukossa, jotka siellä paloivat, ja\nniinkuin olisi ollut lämminkin, oli niin paljon valkioita.\n\nMutta sitten sattui kummallinen kuin luonnon oikku: rupesi yhtäkkiä\ntuulemaan, pian aivan myrskyksi, oksia katkeili ja lenteli, soi kuin\ntuomion tano yhtenään. Ne eivät siellä sisällä kamiinain lämpimässä\ntienneet mistään, mutta minun piti paeta tapulin taa, koska muuten\nolisin tuullut pois jonnekin. Kamala ilma, tässä vielä iljangossa!\nTietenkin se sammutti myös kynttilät ja tuli taas yksinäinen pimeys.\n\nJoku pari, muutama vain oli jäänyt tuikkamaan, kun oli osa suojassa\nvanhan sankaripatsaan takana, sattunut juuri sellainenkin kuin\nEtelämäen Hermannin, joka syömättä, nukkumatta kaksikin vuorokautta\nvaani vihollisen korsua kunnes sai.\n\nOli paljon tyhjempää sitten tulla pois, kun pian kirkonmenot\npäättyivät. Kuljimme, liukastelimme vielä pimeässä, niin äänestä\npäättäen kaksi nuorta tyttöä takanani jutteli:\n\n\"Mitähän se tiesi se raju, joka sammutti kaikki nuo valkiat?\"\n\n\"Ei ymmärrä\".\n\n\"Olisikohan kaikki ollut hukkaan?\"\n\n\"Ei luulisi\".\n\n\"Ja mitähän se Jumala kun antaa näin käydä? Juuri kuin ei olisi\nollenkaan!\"\n\n\"Voi, älä niin sano, mihinkä me joutuisimme!\"\n\nAlkoivat soittaa lähtökelloa tapulista, josta sieltäkin tuli\ntuttavallisesti loisti, oikea kynttilätuli, kun ei sinne oltu laitettu\nsähköjohtoja. Takanani kulkeneet tytöt menivät tienhaarassa toisaalle.\nJäin miettimään.\n\nMitähän? Niin, vastaapa siihen korkeampikin!\n\nMutta saihan sitä silti laulaa \"Maa on niin kaunis\", kun oli joulu ja\nkynttilät paloi.\n\n\n\nAI\n\n\nOudoksutte nimeä. Sopiikin. Mutta kyllä tässä vakavaa takaa ajetaan.\n\nMistä piti tulla siinä yhteydessä vanhan koulutoverini Jaakko Ailan eli\noikeastaan vain Ai’n nimi mieleeni! Kun näet aamupäivän talviaurinko\npaistoi niin heleästi että sielu hämmästyi, kuin olisi avannut\nkuoleman varjosta oven autuuden ihanaan. Yhtäkkiä pitkästä harmaasta\nhuurupakkasesta tähän valosyleilyyn kuin äidin, koulusta kotiin\ntullessa. Helmikuun I. päivä oli, ja kevään ensi fanfaari soi taivailta.\n\nTästä minä Ai:n nähtävästi näitä teitä:\n\nAmpuvat armeijakunnat, tykin jylinä ja palon puna jo Berliniin, kaikki\nhyökkäävät, 60 km pitkä pakolaisjono Itä-Preussista, vilua, nälkää,\nkuolemaa — — —.\n\nSiitä minä Baabelin vankeuteen, ja takaisin Jerusalemiin, kun Ai johti\nyhtäkin heimoa —. Titus sitten, Vespasianus, itkumuuri ja itkevä kansa\nkautta maailman.\n\nSiihen tämä Ylistaron Ai-poikainen minun vierelläni alkeiskoulussa\nviittaamassa; maailman humuun, ärjyville aalloille hiukkasena\nkadotakseen —.\n\nSilmänräpäyksessä näin välähti, ja jäin kevään ensi kirkastusta\nkohti käydessäni ajattelemaan kuinka tämä ihanuus soveltuu siihen\nristiinnaulintamielialaan, jota koko nykyinen maailmanpalo, niinkuin se\nentinen silloin.\n\nMutta minun täytyy vähän selittää:\n\n\"Ai jah Baithilis\" Ulfilas sanoo gootinkielisessä raamatussaan, Esran\nkirja 2.28, vetoon siihen, koska se on juhlallisempaa kuin mitä tietää\nmeidän myöhäisaikainen pipliamme. Ai ja Baithilis siis johdattivat\nsiitä kuuluisasta Baabelin vankeudesta kotiin erään niitä sukukuntia,\njotka myös pitkänä jonona, ehkä 60 parasangia, ehkä enemmän. Sinne ja\nsieltä, silloin jo.\n\nHe olivat niiden virtain vierillä itkeneet, veisailleet, soitelleet\nsurullisia. Ja nyt kotiin, ehkä päin kirkkautta, lännestähän paistoi\npäivä, ja mieli valoisa.\n\nJäi mannuilleen mahtava isäntä, Nebukadnezar, mitkähän muut, iäksi\nmieliin piirtyneet. Poistui polojen parvi autioille asuinsijoilleen.\n\nMutta mitä jäi sitten perästä virtain vierille, jossa palatsit,\nriippuvat puutarhat, niinpä pian kuin Ilmestyskirjan kristallivirrat\nkultaomenineen tarun kaleidoskoopista katsottuna? Kaikki prameus,\nkirjava vilinä, kulttuuri kiilakirjastoineen, kiilahymneineen, jotka\nsoivat tänäpäivänä kummeksuville kuuntelijoille: hietaerämaa, pantterin\nulvonta yksinäisellä sorakummulla, menneen synkkä suruinen muisto!\n\nJonosi joukko, kulki kurjien lauma, päätyi paikoille pyhille, köyhästä\nkoettamahan nousiko Taavetin tähti, sammuneesta Salomon mahti.\n\nAjat kului, vuossadat vieri: Sortua sä synnin teille saatpa surkea\nsukuni! ääni puhui profeettojen, varoittava viisahitten. Eipä käänny,\nei ylene alhostansa, yhtä kuin Baabeli paha, \"mene tekel\" turhaa\ntuikkas. Olivat kaikuneet vasaraniskut ilkeästi Golgatalla, olivat\nhaudat auenneet, esirippu revennyt. Oli tuomio langennut Ai:n,\nBaithiliksen heimonkin ylle.\n\nMitä jäi?\n\nItkumuuri murheellinen.\n\nKoditonpa, konnutonna kiertelit kironalainen.\n\n— — Ai poika valkotukka! Et ollut israeliitta, jäyhä selvä suomalainen\nolit, saanut vain tuon ihmeellisen nimesi maailman tutkimattomia\nteitä, jotka kuin lintujen liidäntäradat ovat näkymättömät, mutta ovat\nkumminkin.\n\nKuinkas sinun?\n\nMitä, pieni hyttynen, joskohta Ai, sinä tässä menossa, kansain,\nvaltakuntain luhistuksessa, mahtavan rauniossa, erämaan sannassa?\n\nEn tiedä, sielu sinullakin oli, pyytö, oikeus olemisen onneen, vaikka\nlaillasi, niin että palmu, sypressi puistoasi, tulikala, myrskylintu\nliehtarisi. Merille läksit ja vaelluksesi päättyi pauhaavan ulan\naaltoon, yksin äärettömään, mastosta pienen pienen pieneksi suuren\nsuureen, hirmuiseen.\n\nYhtä räpäyksen sammuvaa, tuhat vuotta, kymmenen tuhatta, kuusitoista\najast’aikaa, niinkuin sinun lyhyt elosi, Ai-ystäväni!\n\nSantaa, pantteri ulvoo; autius, äänettömyys —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulipa vähän surulliseksi mieli näitä ajatellessa, vaikka päivä säihkyi\ntulossa olevaa suvea. Sinä asui, tänä katkeran angen aikana. — — —\n\nJospa hakisin vapautusta radiosta. Uskallankohan avata Saksan, sen\nyhden nimettömän aseman enää? Mutta sieltä soikin komeasti, ja\niloisesti. Levyautomaatti kyllä, mutta räiskyvintä hilpeyttä, mitä joku\nMillöcker, Suppé, Lehar on saanut säveleksi.\n\nHyvä että avasin, tässä kuin ehostuu raskaistaan, aurinko valaisee\nkevätkirkkaana nuokin hietanummet siellä iltatähden idässä. — — —\n\nNiin tuli kello 22 ja \"nachrichten\" alkoi. Soinnukas miesääni puheli:\n\"Hitler johtaa persoonallisesti. Tuossa romuna panssariauto, jonka\npoikakomppania pysäytti Chausseestrassella, tässä antaa vanhainmiesten\npataljoona tulta, kranaatteja räjähtelee, muurit sortuu, mutta niin on\ntotuttu, että vaimotkaan ei vääjää vähääkään, kuollaan tähän, ei tuumaa\ntakaisin —!\"\n\n— Tuonnempana:\n\n\"Näky on hirmuisin mitä koskaan olen nähnyt\", Trojanowski, venäläinen\neversti kertoo: — \"ei yhtä ehjää rakennusta, kaikki palaa, ruumiita\nröykkiöittäin!\"\n\nNiin Berlinin, yli Jerusalemin paistavan metropolin kaduilla.\n\nVielä tuonnempana:\n\n\"Hitler kaatunut, Göbbels, hänen vaimonsa ja neljä lastaan vetäneet\njohtopäätökset, Göring, Himmler paenneet — — —\"\n\nSaksa antautuu ehdoitta, tuli lopetettava!\n\n\"Oletteko ymmärtäneet mitä tämä sisältää?\"\n\n\"Kyllä, herra marsalkka.\"\n\n\"Saatte poistua!\"\n\nKeitel, sankari, menee painunein päin.\n\n— — — Radiotieto vielä:\n\n\"On luonnollista, että saksalaisten täytyy rakentaa minkä ovat\nrikkoneet!\"\n\nTuhat, kymmenen, satatuhatta. .. Tulivatko he takaisin? Vai kuuluiko\nsuden ulvonta, eikä Astakaan enää ollut?\n\nMutta Nebukadnezar oli, hymyilevä Nebukadnezar, eikä mitään \"mene\ntekeliä\", onni ollaksensa, hyvä päähän päästäksensä.\n\nEi kuulunut sitten enää mitään, oli vain äänetön hämäryö, kun katsoin.\nJa aamulla ihana valkeus, kun päivä paistoi täydeltä toukokuun terältä.\n\n\n\nORPAHIA\n\n\nAvuton kirjakieli! tiesikö puolta suomenkielen sanoista, hyvä olisi.\nMahtaako siis ymmärtää otsakkeenamme olevaa sanaakaan, joka tosin,\nlieventävänä asianhaarana mainiten, nyt käsiteltävänä olevassa\nmerkityksessä on Etelä-Pohjanmaan kelttiä. Orpe viimemainitussa\nkielessä merkitsi muinen paitsi \"orpoa\", myös \"perijää\", siis\nsukulaista, ja sama sisälläpito on sanalla meidän puolessa vieläkin.\nEn vain tiedä voiko sitä käyttää yksikössä ollenkaan, vai onko se n.s.\n\"pluralia tantum\", sana jota käytetään vain monikkomuodossa, siis\n\"orpahat, orpahia\", mutta jos voi, se olisi silloin \"orvas\", joka taas\nkirjakielessä merkitsee muuta.\n\n\"Orpahia\" ovat, samaan sukuun kyllä kuuluvat, mutta ei enää aivan\nläheiset sukulaiset.\n\nSellaisista, kohtalon maailman myrskyissä nakkelemista ajopuista tässä\ntulee kysymys.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Palaa, palaa,_ Kollaalla palaa!\n\nTalvisen yön kiilutaivas punottaa pohjan puolella —, onko ne ryssät!\nKarvosen kulman miehet astuvat sivakoilleen, kalhutaan katsomaan läpi\npakkasessa naskahtelevan erähongiston. _Veteläiset_ palaa, niitä\nne oli. Ja tihulaisia on niin paljon, että ei kannata vastarintaa,\nhiihdetään nopeasti takaisin karjaa korjaamaan edemmä, tulevat ne\nkarvosillekin.\n\nPakeni joka pääsi, kaikki eivät päässeet, vanhukset ja vaivaiset tappoi\nvainolainen, poltti pirtteihinsä.\n\nSavu ja suitsu, riutuva ruskon loimu aamuhämyssä, kun rajantakaiset\nhiihtivät hälinällä edelleen toisiin eräkyliin.\n\nOli surun vuosi 1581, jolloin ryssä hävitti n.s. Kemin Lapin, siihen\nluettuna tämän Pudasjärven uudiskunnankin, niin että n. 300:sta talosta\njäi hyvä jos kymmenes osa.\n\nOlivat tänne uudistalokkaat sattumattomiin metsiin ja pyytämättömille\nvilkkujärville tulleet Limingasta, Pyhäjoelta ja sieltäpäin, jossa sama\nvainolainen — \"vaino\"-nimikin heidän kielestään — oli pariakymmentä\nvuotta aikaisemmin pirjastanut, tappanut ja polttanut putipuhtaaksi\nkylät, kirkot. Jos siellä saisi rauhan.\n\nNousivatkin uusilla asumamailla valkopirtit, tuli lakeaa niin että\ntuuli pääsi vihreän virille, syntyi nuorta kansaa entisen jatkoksi,\noppivat uudestaan unohtamansa onnen.\n\nMutta näin nyt taas: tasainen tanner, surmasavun suitsu, yksinäiset\nkiukaat vain muuta maata korkeampaa.\n\nKotosi silloin kirjoista kolme Veteisen, Veterän, Veteläisen veljestä,\nmiksikä heitä milloinkin niissä sanottiin. Vain yksi jäi yrittämään\nmustille raunioille.\n\nToiset tietenkin olivat kuolleet, ottaneet ehkä vastaan ja surman\nsuuhun suistuneet, taikkapa ylivoimin vangittu ja viety Venäehelle.\nMutta tämä jäänyt Jooseppi varjeltui kuin kaimansa Egyptin maalla. Tuli\ntakaisin, toimi ja työteli, nousi uusi pirtti, leveni entinen pelto ja\nleipä, tuli hänen jälkeensä toinen Jooseppi Ja vielä toinen, ja sitä\nnyt katselemme toisessa kohtauksessa.\n\n_Kuolevat_, kuolevat nytkin, mutta toisin tapoin.\n\n— Kalvaitten jono, siimat kuopalla, toiset laihoja että repaleet\nriippui, toiset pöhöinä hoippuvat kaupunkia kohti, josta kuin toivon\ntähti. Vaikka mikäpä kaupunki paljon, Oulu piskuinen!\n\nTuli toisia, toisia meni. Meni arkuissa, karkeasti kokoonlyödyissä,\nmeni ilmankin, reellä, kelkalla. Niitä meni paljon, kellot soivat\nsummassa poistuville sieluille. Siinäpä työnnettiin Veteläisenkin\nJooseppia, kun Pohjan rurjat paloi helmikuun helistäessä. Oli ottanut\nlujanlaiseen siellä Kollaan kulmakunnalla, niin ajatteli yksi Jooseppi\nettä jos koettaisi siellä, jossa oli helpompi, tottapa, kun kaupunki\noli, meri ja kaiken kulku. Mutta tyly oli tämäkin, niin että nyt näin\nkelkalla kinoksessa, kun ei pettukaan pelastanut.\n\nKuva on helmikuulta 1697.\n\n— Mutta jäi hänestä nuori Jooseppi kuin Benjamin, josta sitten\nmaailmassa sata, tuhat herraa, liperiniekkaa, kannusjalkaa,\nparasollimamssellia. Siitä kun tuli Jo tämän Benjamin-Joosepin pojasta\nvähän kuin herra, kauppamies, ja sen pojasta täysi herra, ja tämän\nherra-pojan sisaresta edelleen työn ja toimen kansaa sivistyneessä\nsäädyssä maailman tuiverreturulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLepäämme välillä. Katsomme sitten uudelleen ja kierrämme kuvarullaa\nmelko matkan ja aimo ajan, meren tuiman tuolle puolen.\n\nSiellä tulee ihana järvi, satasaarinen, hirmuhongat aina kauneille\nkaislarannoille, sattumatta sadat vuodet täälläkin. Olipa vähän kuin\nPudasjärven tapulin takaa katselisi suuren selän kiloliplantaa,\ntäällä vain Faldsjön kaltahilla vielä komeampia, vienommasti\nnäkinsoittoisempia näkyjä. On siellä valkeita tuomirantojakin viettävin\nputkinurmin, vihannoivaa ahovesaa ja kaskivälkkyä, palamatonta\nkannontöröä palokärjen huudella. Sellaisella nurmilehdolla tuokin\ntupanen, eikä niin tupanenkaan, viisi taitaa olla -sylinen tuonne tänne,\nvanhaa riihipirttityyliä. Hiljaista näyttää olevan, tupa, piha uinuu\nkuin lumounta, kartanosta tyhjä.\n\nAutiotupa.\n\nMikähän oli? Niitä samanlaisia autiotönöjä, joista minä tuossa\n\"Tönö\"-jutussa siinä \"Kuvat kulki\"?\n\nMutta ei, tämä, _Välkynaho_, oli toista lajia.\n\nPysähdymme, sanon sen kirjeestä, jonka sain Norjasta, se kuuluu vähän\nasiaan, kun kuvassa kulkee jo \"orpahia\".\n\nAsuivat Välkyn väet niinkuin muutkin sen puolen raatajat askareissaan\nsavuhirtten alla polvesta toiseen. Niin nousee aivan sähkön, kohta\nradion aikana, v. 1900, sukupirtissä outo meno: alkavat viilipunkat\nitsestään putoilla orsilta, jopa liukua lattialla niin että piimä\nloiskahteli, perunat lentelevät kopasta samoin itse aikojaan, jauho\ntuoksahtelee vakasta kuin tuulen nostattamana, vesi alkaa läikkyä\nkorvossa kuin heiluisi koko pirtti, kansi lentää pamauksella seinään.\nMitä tämä? Vielä enemmän kuin kummittelu! Tavallinen kummitus hiipii,\nhiukan kopsahtelee yön hiljaisuudessa, tämä keskellä päivää aivan\nsilmäin alla, se vain että ei näy. Jotakin on tehtävä, lapset tulevat\ntoisitaitoisiksi! Mitähän jos hakisi _Faldin_ Ollin, se on reiru mies\nniinkuin Kalle-poikansakin, — pystyvät kaikkeen, Ja vähän kuin pomoja\nikään. Tulevat. Vanha Olli kuulee mekastuksen, mutta itku tulee, ei voi\nmitään, tämä on yliluonnollista. Ei mahda Kalle sen enempää. Lentelee,\npaukahtelee edelleen. Niin haetaan Rotbergin kiertokoulunopettaja,\nveisuumies ja jumalansanan lukija. Tulee kansaa kokoon muutakin,\nopettaja pitää tutkistelmuspuheen, veisaa virren päälle, ja katso, ei\nhiiskausta enää, rauha palasi.\n\nMutta kun sellainen jännittävä toimitus väsyttää, kiertokoulunopettaja,\nvanha mies, virittää piippunsa ja paneutuu vuodelavalle pitkälleen.\nLoikoilee hetken aikaa, muiden hiljaa supatellessa, niin lentää\nyhtäkkiä kahvipaahdatin seinältä silmille niin että piipun kiskaisee\nhampaista.\n\nTästä ei tule mitään!\n\nJa niin jatkui sama meno niin että piti viimein hyljätä koko tupa, ja\n\"on se ollut autiona tähän päivään\" Kongsvingerin kaupungin sanomalehti\n\"Inlandsposten\" kirjoittaa v. 1937. \"Kukaan ei uskalla mennä\nlähellekään\".\n\nMinä kun nimiasioita tiedustelen monista valtakunnista, niin lähettivät\nkysymättä tämänkin tiedon. Siinä sanottiin myös että oppineita on\nkautta Ruotsin valtakunnan — Välkynaho kun on aivan Ruotsin rajalla\nNorjan Ostmarkissa — käynyt ilmiötä tutkimassa, mutta eivät ole\npäässeet sen perille.\n\nSaammepa panna edelleen kuvat kulkemaan.\n\nNäemme nyt, ei aivan kaukana Välkynahosta kauniin kartanon, lippu\nhulmahtelee tangossa pihalla, soittokunta puhaltaa vartavasten\nkyhätyllä lavalla, ihmisiä kuhisee. Fanfaari soi. Niin nousee joku\npuhetta pitämään. Muutkin ihmiset, ne jotka ovat istuneet, nousevat\npenkeiltään. Sanomalehti kertoo — minä taas keskeytän — että silloin,\nv. 1937, vietettiin Karl Olsen Fald’in juuri tuon Välkynaholla\nmanausta yrittäneen 70-vuotispäivää, kunnianmiehen, entisen kontti-,\nkorvenmiehen, joka kuin kara koskissa silloin nuorramiesnä, sitten\nniillä rahoilla asui ja asui tarmotöin, maat mannut laajeni, perusti\nkaupankin, ja nyt on pomo, pamp. Ja reirumies, ei fuskari. Päinvastoin\npeijata on antanut itseänsä että oli jo tuho tulla, mutta pelastui kun\nSuomeen siirtynyt veljensä tuli hätään rahoineen ja saatiin jo menneet\nmetsät takaisin.\n\nKaikki toivottivat onnea, sanomalehtikin, maankulman merkkimiehelle.\n\nNiin siinä sanomalehtikirjoituksessa sitten tuotiin julki koko tämän\njuttelun pääasia: se Kalle Fald, Ole Fald, Jens, ja aina eteenpäin,\nmitä lienevät nimiltään olleet jo monipolvisesti norjalaisina\nkunnianmiehinä, olivatkin selviä Suomen — Veteläisiä! Niitäkö sieltä\nkun pirtit paloi, kun kelkalla vedettiin kalveaa miestä?\n\nVeteläisiä Pudasjärveltä! Kuka sanoi että ei ollut, ei kukaan! Kaikki\nVärmlannin ja Norjan Ostmarkin suomalaiset alkuasukkaat eivät suinkaan\nolleet \"Rautalammilta\", niitä on nimistöstä päättäen tullut kautta koko\nPohjanmaan, sinne ja Taalainmaalle, Ångermanlantiin, Helsinglantiin.\nPaikalliset tutkijat ovat päässeet 1600-luvun alkupuolelle,\nkansantarut menevät kauemmas, paljon kauemmas, satoja vuosia, niinkuin\nTaalainmaalla.\n\nSaattoivat siis hyvinkin olla samoja Veteisiä, Veteläisiä siellä\nÅsnäs-, Hof- ja Grue-Finskogin pitäjässä Norjassa, kolmesta sinne\nturvaan siirtyneestä veljeksestä, taikkapa jostakin, yhdestäkin\nsikiytyneet niin että \"Inlandsposten\" voi kirjoittaa: \"— - — den gamla\nstore slekten Veteläinen\". Laatu ainakin näyttää olevan samanlainen.\nKatsomme:\n\n— — Astelee Tukholman yksinäistä laitakatua poliisi, nuorelta mieheltä\nnäyttää, toisesta kadun päästä toiseen, passissa tietenkin. Kääntyy,\ntulee lähemmäksi: lukee kirjaa kulkiessaan. Mitä mies kirjalla roistoja\nvartioidessaan?\n\nSelittääpä hän, joka sanoikin, ja jonka minä kohta: Kirja kädessä\nkulkeva mies on August Jonsson, joka kadulla luki itsensä\nylioppilaaksi, kadullakin paljolta, ensimmäkseen, kun piti sillä olla\npitkin päivää, luki, tuli herra ja nousi. Tämä mies oli paitsi Jonsson,\nmyös — Veteläinen, Norjan Finskogista.\n\nToinen kuva. Myös soma mies: Tulee Tukholman Sture-katua suvivilinässä\nmies lakittomin päin, vähän kuin taiteilija tukkaansa nähden. Pysähtyy\nyht’äkkiä: vilinä jakaantuu kahden puolen. Napittaa irti kalvostimensa\n— ennen sanottiin vain mansettinsa — ja rupeaa kesken kaiken\nkirjoittamaan sille jotakin. Tuli värsy mieleen, ei ollut paperia\nsattunut taskuun.\n\nOlkoon nyt mies vaikka N.N., kaikki eivät pidä paljastuksista, hän\non pääammatiltaan tullari, mutta ohella kotiseutututkija, monessa\nerikoinen kansalainen. Päälle päätteeksi hän on Veteläinen, niinkuin\nSuomessa yhä eräs huomattavimpia sukututkijoitamme.\n\nEntä se kalvostimelle kirjoittaminen!\n\nMuuan porilainen tohtori N.N., vanha lauluja lystimies, lähetti\nkerran Berliinistä ystävilleen kauniin joulutoivotuksen kalvostimelle\nkirjoitettuna ja se korttina, Saksan Willen kuva päällä. Kun tämä mies\nsittemmin rupesi tutkimaan sukuaan, selvisi hän Veteläiseksi.\n\nMutta aivan vakavasti merkillinen mies oli Virtas-Heikki samoin tällä\npuolen Kölin ja lahden:\n\nOnpa ihana suviaamu ja tietysti linnut laulaa. Saapuu surusaatto arkun\nkanssa, lähestytään avointa hautaa: siellä mies jo! Nukkuu, vähän\nkuorsaakin, kun lähemmin perehdytään. Heikki Virtanenhan se on, kun\nherätetään ja lasketaan tikapuut että pääsee pois.\n\nOli runomies ja kulkija, \"vagabond\", sanoo ruotsalainen. Ei ollut\nkäynyt kouluja muuta kuin rippikoulun, mutta sai silti sanaksi asian,\nkäänteli, jopa Schifleriä, ja julkaisi omankin runokokoelman, josta\ntunnettu sävelseppomme tri E.A. Hagfors sävelitti aikoinaan eräitä.\n\nOli Heikki-raiska ollut istunnolla lauantai-iltana, oikaisi aamuyöstä\nhautausmaan läpi olopaikkaansa kohden, mutta hojaantui avonaiseen\nhautaan, kun meni runomielissään katsomaan, ja oli vähän siinä\ntilassa. Ei päässyt poloinen pois syvästä haudasta, piti jäädä sinne\nmietteisiinsä, ja kun viileä aamuilma raitistutti, kokosipa runon\nmaailman raadollisuudesta, jonka Hagfors taisi säveltää senkin. Tuli\nsitten vihdoin uni, ja kävi niinkuin kävi.\n\nHeikki Virtanen myös niitä yksiä Veteläisiä.\n\nTaitaa pitää mainita vielä yksi tämän puolen Veteläinen, josta omalla\nhupaisella laillaan myös kuvastui jonkinlainen korven kovan henki\nniiltä muinaisilta erä-ajoilta. Lähtee San Franciscosta, Jonne oli\nmerimiehenä joutunut, yli Amerikan aarnioitten käymäjalassa New-Yorkia\nkohti, tepastaa todella todistusten mukaan sen matkan, tarkoituksella\nvaltameren yli päästyään jatkaa samalla tavoin matkaa yli Ruotsin,\nSuomen, Aasian, maan ympäri, \"globetrotter\" siis. Tulee tänne saakka,\nniin syttyy ensimmäinen maailmansota ja keskeyttää kaiken. Yritys\nhyvä jokatapauksessa. Erityisesti \"Veteläistä\" edesottamisessa oli\nse, että mies, jonka minäkin kuulin, esitelmöi henkeään pidättävälle\nkuulijakunnalle ihmeellisistä elämyksistään leijonain ja puhvelien\nparissa, joita melkoisella varmuudella päättäen koskaan ei ollut\nollutkaan.\n\nVain värsyntekoa, Heikki Virtasen tapaan. — Yksi Veteläinen muilutti\npresidentti Ståhlbergin —.\n\nMutta nyt minä ajoissa lakkaan toisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuosta yllämainitusta \"Inlandspostenin\" kirjoituksesta kiinnostuin\nottamaan selvää minne sen mainitsema Kalle Faldin veli, joka Suomeen\nmuutti, oli täällä joutunut. Ei selviä sieltä, ei täältä, Jonkin\nsahalaitoksen kirjoissa mainittiin, mutta aikoja päiviä kadonnut pois.\nNiin avaan muussa yhteydessä Helsingin puhelinluettelosta F-kirjaimen\nkuin toisissa ajatuksissa —: Cery Fald, neiti — — —\n\nKun soitan, juttelee sointuvalla suomenkielellä, hieman vain Solveigin\näänenpainoa viehkeässä puheessa, selittää, kuvailee Faldsjön seudun\nihanuuksia, niiden paikkakuntain väkeä ja luonteita, käynyt Välkynahon\nkummituspaikalla, käy sukunsa kotiseudulla joka kesä, vaikka Suomessa\nsyntynyt, tietää ja antaa tietoja kuin ilmetty sukututkija. Hänkin\nsuomalaisista polveutuu —.\n\nJa mitä sukua?\n\nVeteläinen!\n\nOrpahia siis! Jota sanaa hän luonnollisesti ei ymmärtänyt, mutta kun\nselitin, ja että \"ympäri käydään, yhteen tullaan —\", hän heläytti\nlangan päässä hilpeän naurun, ja oltiin iloisia.\n\nOnhan se maailma olevinaan suuri, ja onkin, kun lähtee erämaasta\nsuitsevan pirtin raunioilta hiihtämään tuntemattomaan, mutta on\nrajatkin, kun niin sattuu. Ja tuolloin tällöin tavataan kuin toisista\nmaailmoista.\n\nSilmän kääntäjä, miekannielijä, kaiken, myös kaikkien kielten taitaja,\nkerää kansaa ympärilleen Barcelonan torilla. Puhuupa nyt, mitä kieltä\nhyvänsä, kyllä hän vastaa! Niin kertoja, Riberan tutkija kirjamies,\njoka sattuu kuulemaan, tahtoo hämmästyttää:\n\n\"Taitaakos kaveri suomea\"?\n\n\"No totta piruollen, hän Parviainen Saarijärveltä!\"\n\nEi Veteläinen kyllä tällä kertaa, mutta samaa luokkaa. Niitä kun\non suomalaisiakin singonnut vähin joka maailman soppeen, omaa\nhuimahaluaan, myös pahempaa pakkoa, vilun, vainon, ja sitten raataneet,\nraivanneet, kauniisti maksaneet maan vuokransa, niin että saakin lippu\nnousta salkoon ja torvisoittokunta soittaa.\n\n— — Näitä piirteli yksi, joka myös kuuluu siihen \"gamle store slekten\nVeteläinen\".\n\nTulinmahan sanoneeksi, kun on kappale kuin koko kansan historiaa.\nHakeneet, hakeneet jokainen hyvää parastansa \"fenneinä\", etsijöinä\nniinkuin eläin maasta, joksi jotkut kielentutkijat ovat koettaneet\nfinnien nimen vääntää.\n\n\"Pääsin päistärihin, päistäristä ruumenihin —, aita päälle kaatui\"\nyksille ja toisille, monille, mutta aina myös joku Veteläinen pääsi\nkärppänä livahtamaan, niin että me seisomme tässä; minäkin, ne vuoden,\nkaksi, jumalan kiitos! Ja siinä se taas on mennyt.\n\n\n\nPUUKKOJUNKKARI\n\n\n\"Hyvät ihmiset, kuinka tuon pojan kävi?\"\n\nHätäilyä ja hälinää, kun rupesin puristamaan nyrkillä silmääni ja verta\ntuli.\n\nOlimme olleet aterioimassa, sisareni ja minä, syöneet mainiota mustaa\nhernerokkaa voileivän kanssa tavalliselta istumatuolilta, joka oli\npöytänämme, itse istuessamme sitäkin matalammilla lapsiväkeä varten\ntehdyillä. Oli vielä vanhanaikainen teräväpäinen pöytäveitsi, jolla\nvoiastiaa hoitelimme. Sitä minua vielä nuorempi sisareni käsitteli\nniin, että sen kärki otti silmääni. Ja nyt taisi tulla tuho. Muiden\nmielestä, koska niin hätäilivät. Itse, jo melkoinen mies, 5-vuotias,\nen peljännyt, saatikka itkenyt: jos meni silmä, eihän minusta tullut\nsen kummempi kuin Mäki-Rasinperän Isännästä, joka oli silmäpuoli,\neli \"toinen klunkku kiinni\", niinkuin meidän renki, Vekseli, oli\nviitannut, hän kun pantiin rautoihin, syystä että oli antanut nimismies\nLeideniusta korennolla päähän. Oli kohdellut Vekseliä Rasinperän isäntä\nvanginkuljettajana vähän epäkunnioittavasti, ja Vekseli oli sanonut\nettä olla hiljaa elikkä hän lyö toisenkin klunkkusi kiinni. Tapulissa\nnäet oli \"klunkut\", luukut.\n\nMitäpä minä siis; ja oli niitä muitakin silmäpuolia, jopa aivan\nsokeita. Mutta nyt tämä sama Vekseli, joka oli silloin jo päässyt\nlinnasta, ja tuonut minulle kaupungin prenikoita, pantiin kiireesti\nvaljastamaan Polkka keisien eteen, jolla aikaa silmäni köytettiin\njollakin niin että juuri ja juuri näin toisellakaan. Oli suin\npäin lähdettävä kolmen peninkulman päähän tohtoriin. Äiti lähti\nkuljettajaksi ja Vekseli kyytiin. Hän istui äidin kanssa keiseissä\nja minut pantiin istumaan keisien perässä kaarevien jousien välissä\nolevalle, matkakapsäkkejä varten sinne laitetulle laudalle, ja\nmenosuuntaan takaperin, niin että jalat roikkuivat alas vapaina. Istuin\nsiis niinkuin olin nähnyt vankien istuvan, kun niitä kuljetettiin\nmaantiellä, ja siteessä vielä ylt’ympäri.\n\nSepä olikin komeaa. Tässäkin istuu yksi, joka ei ole peljännyt:\n\nOli syksyinen hämärä, laulu kuuluu, tahdikas laulu ja surullinen\nnuotti, niinkuin niissä tapasi olla vanhoissa kansanlauluissa. Tulevat,\ntie miehiä täynnä! Pelkäsitkö? Ei! Otetaan vastaan, tuli mitä tuli!\nSinä et olekaan Haanpään Ylli etkä Kainaaston Kustaa, jotka vaikka\npiikain edellä, ja itse reiteensä.\n\nJa nyt sinua vietiin — \"linnasta linnaan\", niinkuin laulussa sanottiin.\nNäkivätpähän nyt, kun ajettiin kylien ohi.\n\nKaunis kevätkin ylensi mielen, rentukat noroissa ja tulvainen koski soi\nja höyrysi.\n\nSankarius! Sitä kuin nousee, leijaa henki siitä ajatuksesta.\n\nRoisto, varas, kälmi —: se ei juolahtanut mieleesikään. Ei oltu kuultu\npuhuttavan muista sellaisista kuin Kakkalaisesta, ja sekin oli hiljan\nsaatu kiinni. Suurella tyydytyksellä tämä kuultiin, kun Isoo-Sanna ja\nLastikan Maija-Kreeta vinttasivat juuri kaivosta vettä silloin, ja\nLoukon Taava toi tiedon.\n\nMutta kun Pentti-Herru, Raiku ja Vekseli pantiin kiinni, se oli kuin\ntuli kuivaan katajaan: mitä niitä, reiru miehiä! Hyvän työn tekivät\nkun annattelivat nimismies Leideniusta kangilla päihin. Mitäs tulee,\nakka, Mäenpään mäelle! Eikö nuoren kansan saanut hypellä tienristissä,\ntahi vaikkapa Koskisillalla. Ainahan oli hypelty, papitkin olivat\nalkaneet häissä ensimmäisen tanssin morsiamen kanssa. Ja tämä tulee\nkasakanpiiskoineen! Omiansa!\n\nSe oli kansan mielipide ja se oli myös minun.\n\nMinäkin olin pianaikaa lyönyt. Tietysti minä olin, näkihän sen tästä\nsidotusta päästä, olin saanut takaisin.\n\nSiksipä nyt, kun oikean asian puolesta istuin takaperin keisien takana,\ntunsin suloista tyydytystä.\n\nHirveää!\n\nTuollaisessa ympäristössä kasvanut, siinä mieli myrkytetty: mitä sitä\nmuuta kuin häjyksi itse, ilmankos!\n\nNoh, se nyt voi olla niin, mutta voi olla myös näin:\n\nOlinpa jo vähän ikäpoika, maisterismies ainakin ja maailmalla\nliikkunut, että ehkä pystyin hieman eroittamaan hyvän ja pahan, ainakin\nnyt perästäpäin, kun muistan.\n\nMeni meitä saman paikkakunnan miehiä uimaan hiekkarannnafta. Siinä\nherastuomari, toinen muuten valistushaka, kolmas valtiopäivämies. He\nseisoskelevat riisuutuneina ja antavat auringon paistaa karvaisiin\nolemuksiinsa. Olisinpa ensi silmäyksellä oudoksunut näkemääni, vaikka\nolisin Vipusen vatsassa käynyt: heillä on kaikilla mahtavia arpia\nruumiissaan, tuolla täällä kokoon kasvanut viillon jälki.\n\nEihän te vielä sillä ikää, että Turkin sodassa — — —?\n\nEi, he vain muuten.\n\nJaapa jaa, sen verran Kuurtaneelta!\n\nMutta olivatko nämä arvon miehet silti lurjuksia, killinkiäkään\nkassasta, muuta petkuttaneet, luihunneet, ilkeästi eläneet siitämisin?\n\nEi! ei kukaan voinut sanoa.\n\nOliko maailmankatsomus kierossa, arvostelukyky matala?\n\nValtiopäivämieskin, kun minä kysyn, että minkälainen se on oikein\nkädestä pitäen sekin suurpomo, ylipäsmäreitä, yksi tasavallan lukko:\nheikko, kovin heikko; kiero kaveri vielä! tämä vastaa.\n\nEntä se toinen, johtokuntien jäsen, etualan tukkija?\n\nPehmoinen poika. Olletikin, kun on klubilla vähän ottanut, menee aivan\nmelloksi.\n\nHaanpään Yllejä siis! Se Ylli kun oli vähän sellainen, etteivät\nviitsineet puukollakaan lyödä, niin vetäisi itse reiteensä, että saisi\nnäytellä.\n\nValtiopäivämies, tämä arvostelija, ei kansakouluakaan käynyt, vain se\ntuvanpuolen ymmärrys.\n\nJa kun sitten ajattelen kuinka ne toiset, pienemmät juuripa sieltä\ntuvan puolelta: Vanhoiksi harmaiksi, mutta ei kuulunut kummempaa,\nsaatikka papinkirjaan. Ei nuppineulaa, sokerinpalaa!\n\nSe nyt on eri asia se pontikka. Mene itseesi: kruunu pränttäyttää\ntodistuskaavakkeet, joissa m.m. sareke: _\"viinankeitossa\"_, ja\nsiinä, niinkuin Huima-Maijalla, arvosana kiitettävä, kun olet aikasi\npihistänyt ja harjoitellut, ei kulunut kuin kymmenen vuotta siitä\n\"kuusikymmentä kuus’\", kun tuli Suomeen \"laki uus’\", ja sinun pitäisi\nsynniksi saarnaaman entinen arvotaitosi, ja sylkemän sen päälle, vaikka\nvehkeet vielä tallella, ja ihmiset tarvitsivat pisaraa isien tapaan —,\neikö liikaa vaadittu? ja jos hairahtui joku vielä jatkamaan Kuninkaalan\nEenokin lailla helmeilevää taidettaan, siitäkö kälmikonnaksi! Sama\npontikka nyt!\n\n_Sivistyksen_ pontikka, vielä pahempi!\n\nMutta mitä ne sitten tappeli toisensa maantielle martaaksi, Siperiaan,\nPosliniaan?\n\nMitäpä ne yhteiskunnan pylväät pistooleilla, sapeleilla? Kaksintaistelu\nmuka, kunniallinen kaksintaistelu!\n\nKun oli ensin tehnyt toiselle tihun, ja kuinka kunniallisen! Eikös\npieksujussillakin kunnia, nimi, jota ei saa alentaa, heila, jota ei\nnäppiä. Eikö karvakenkäjaskalla oikeus kysyä kunniansa perään, jospa\nsitäkin joku rytkyrakkari loukkasi, ainahan niitä on. Sama kuin\nlankkisaappaalla. Kun se kerran oli sellainen katsomus. Nyt ei enää,\nvälistä ajattelee: valitettavasti! Sillä niitä on luihuja, jotka vain\nlautoihin, kälmejä, joille kanki sopivin. Jos olisi näet rehellinen,\nvaikka rempsee peli. Punnitsenko puheeni? En, te kunniankruunut\nedessäpäin, takana kyy kulossa!\n\nKuulkaa, kuinkahan se oikein oli, ettehän vain te tuomarit, meidän\nraakuutemme, raadollisuutemme paimenet istuneet vieläkin takaperin\nklubille ja klubilta, vaikka me jo aikoja etuperin kirkolle ja\nsieltä siivosti kotiin. Vaikka me silloin siinä kevätpuuskassa vähän\naaltosimme ylhäisittäin. Minä vähän ajattelen. Ainakaan emme me taas\nkaikki niiden arpisten jälkeläiset linnassakaan ole, kulki kuka\nkortissa, kuka vieläväin maailman humuhuntussa, mutta niin ettei aivan\npahoja jälkipuheita. Joku kyllä uhriksi, kuin ennen muinen, että laiho\nkasvaisi ja tuutisi ihmisittäin.\n\nEiköhän ollut samaa kohua kun ne heimolaisemme sieltä Taalainmaalta\nJerusalemiin! Ja kun taas Laestadiuksen hihhuleina kuin luoko maahan\nHerran edessä. Psykoosia!\n\nEhkä, vanhain herulien sotaperinteitä, minäkin nauran. Enkä tiedä\njuuri naurankokaan: niin ja niin monta miljoonaa paukuttaneet toisiaan\nhengiltä samassa psykoosissa; kansat! Taikka sitten mitä lie Ukko\nYlisen lukemia lakeja, joita on luomakunnassa, mutta emme aina ymmärrä.\nHurjuus! Kuka sen hurjuudenkin, ja miksi? Kuin ukkosen, että sitä\nkauniimmin paistaisi, kun selkeni, raukes rankka ja linnut lauloi.\n\n\n\nRUNO\n\n\nOnhan se mukavaa kun lehmukset suhisee kahdenpuolen tiekujannetta, nisu\ntuutii ja kansa kyykkii vainiolla. Ja kun sitten pehtoori kumartaen\navaa portin, että iloinen seurue saa ajaa sisälle nauttiakseen hilpeän\nmielialan vallitessa lönssin taikkapa itse päivällisen. Parasollit\nantaa väriä, silinteri ja lorgnetti, kikatus käy jo alkuun, ja sitten\nyhä enemmän kun pikari nousee kirkkaan kanssa ja huudetaan eläköön\nisännälle, ja emännälle myös. Onhan se, on, kun tällä lailla näkee\nvaivaa ja työtelee.\n\nNiin, onhan se kyllä, kun tapahtuu näin sille, joka on oikein sen asian\npäällä, tämän kansan kyykittämisen, kumarruttamisen, tongittamisen,\nmillä me tässä mekastaisimme, ellei niin olisi. Mutta kun siihen\nsekaantuvat sellaisetkin, joilla ei ammattinsa puolesta ole tuohon\nmuhoovaan maahan enempää oikeutta kuin sinulla ja minulla, meillä\nKaaleppi Kaikenlaisilla. Samoja köyhiä saatanoitahan heidän pitäisi\nolla kuin meidän tässä maailman pikkukakistuksessa, mutta ei meidän\nmaatilalla pehtoori lakki kourassa, ei siellä juhlakulkijat lönssiä syö\neikä kirkas nouse, eikä me pojat vain tule Suomen Kuvalehteen heinää\ntekemään. Koluportaita vain ne neljä viikkoa Kaunislammin, Kaitarannan,\nYliselän ylistupaan sonsarten sekaan, pari perunapenkkiä vihannoi\nkyllä, mutta toisen lehmä ammui alhaalla, omaa ei unessakaan.\n\nMistä saivat? Ja meidän tuppemme heilui niinkuin heidän, isompiakin\nheilahduksia ehkä! Akoiltaan? Jospa niin, mutta mistä ne? Isiltään\ntietenkin, joka jo asui, kyykitti, kuokitti. Muka asui; vaikka\nmahtoiko yhtään paakkua paiskata ojan pohjasta itse, eiköhän se ollut\nPajalaanen, joka paiskasi, taikka Litukan Janne, hän sitten vain\nrahat klaffinloorasta, joilla kirkas nousi ja kikatus kävi. Mutta\nnämä viimeiset vielä vähemmin. Kangotitko yhdenkään kannon itse,\nruhdoitko juuren, kieritit kiven aitaan? Mutta kun olit pomo, rykäisit\njohtokunnassa à 1000 mk, nostit 2000 mk. kuussa (sinä hyvänä aikana)\nsiitä, että ylimalkaan olit olemassa. Kuinka pääsit? Et sinä, minä,\nKaaleppi Kaikenlainen! En minä tiennyt, et sinä, ei kukaan, kun kaikki\nympäri kävi. Olit vain, tulit ja nisu tuuti. Hyvä, hyvä.\n\nMutta tiedätkös mitä se tuotti? Minäkin, yksi Kaaleppi, sen hoksasin\ntässä tuonoin, kun tutkin asioita. Runon tuotit, jota et itse osannut!\nNäin se kävi:\n\nKyykkii, kumartaa Iisu-piika pellolla. Kuulee pyörän pärinän: tulevat\nmamssellit, missit, mitä lienevät, herrat hienot, pysähtyvät, iloinen\nhilu häly käy, menevät, katoavat, ja sitten kaunis peli ja musiikki soi\nsieltä valkeasta linnasta.\n\nIisu-piikainen, huuto-orja, heittää sirppinsä sänkeen, ottaa\nojanpyörtänöltä papinkauluksen, istahtaa ruohoon ja muuten vain sitä\nnyppii. Niin tulee vallattomaan mieleen huimia ajatuksia: jospa hänkin!\nSyti sitä sydän jo vähän siellä pellolla, mutta kun piti taas sirpin\nsihahdella, jäi asia aittaan, jonka katolla lintu rapisi yksinäisen\nhupina.\n\nSiellä oli lysti luonto ehtinyt laskea niinkuin päiväkin, ja hän\najatteli nyt sitä \"hänkin\" toisella tavoin, näin:\n\n    \"Parempi minun olisi,\n    parempi olisi ollut\n    syntymättä, kasvamatta,\n    maalle tälle täytymättä,\n    kun oisin kuollut kolmiyönä,\n    katonut kapalolassa,\n    vaaksan vaatetta pitänyt\n    vaaksan toisen puupalaista,\n    kyynärän hyveä maata;\n    pari pappien sanoa,\n    kolme lukkarin lukua,\n    kerta kellon helkähdystä.\"\n\nEikös se ollutkin vähän kuin kaunis runo, vai mitä, Salminen, Wäisänen?\n\nErityisesti tuo \"kerta kellon helkähdystä\", vaikka kyllä sekin \"hyveä\nmaata\", kun oli niin hyvä että kätki. Mutta se \"helkähdys\" oli kuin\nkiven kimal, oliko topaasin, vain rubiinin rva Hirvenheimon sormessa,\nkun hän nousi kiittämään ja nosti lasinsa siitä että oli tänne tultu ja\nhänelle hurrattu.\n\n— Teki jo rastas siellä yön autereessa sävelen tähän runoon, mutta kun\nei Iisu ymmärtänyt ilmoittaa sitä Lönnrotille, se jäi pois. Ja kun ei\nkukaan ollut tehnyt siihen surulliseen tekstiin uutta, niin minä tein.\nPanin säestykseen huilunkin, niinkuin Iisun vähän surulliseksi ääneksi.\nEi sitä laulua kyllä kukaan laulanut, kun Iisukin oli niin alhainen,\nmutta kunhan on, niinkuin se runokin.\n\nMutta kolleegani Mart Saar Virosta teki nuotin virolaisen\nmoisio-Lilleken lauluun, ja sitä minä laulatin. Lilleke myös oli tullut\nhenkeen seisoessaan pellolla kun herrat ajoivat Wolkonskin linnaan,\njossa minäkin olen käynyt. Keskipäivän säteet uuvuttivat, nuoret\npolvet olivat hervottomat alituisesta perkauksesta ja kyykkimisestä.\nToitottivat ja piiska paukkui, koirakin haukkui niitä jotka ottivat\ntien ohessa lakin päästään ja niiasivat.\n\nNiin sitten savimajassa Lilleke ajatteli sirkan siristessä: \"— — —\nvarjo pään ylle, pala leipää, jalan mitta maata omaa!\", kunpa senkin:\nEihän se paljon ollut sanottu, mutta oli siinä silti olevinaan henkeä,\nniin että ulkomaillakin kuuntelivat hiljaa, pää kallellaan, kun\nlaulatin. Ja joskus se Lilleke, taikkapa joku toinen Lilleke tunsi näin:\n\n    \"Niinkuin pääsky, päivälintu,\n    olen kurja, koditon,\n    niinkuin leivo, lepolintu\n    asun tuuless’ auvoton.\n\n    Pääskyllä on pehmyt pesä\n    alla aitan räystähän,\n    leivosella leposija\n    alla lehvän vehreän —.\n\n    Miss’ on koti minun kurjan,\n    varjopaikka vaivaisen?\n    Mullan alla maatessani\n    vasta levon löytänen.\"\n\nLystikästä leikinlaskua, että herrat saivat panna ylös ja että lukea\njoskus, pianaikaa radiossa, nyt kun se oli. Kyllähän sitä saattaa olla\nleikkisä joku huuto-Iisu ja orja-Lilleke.\n\nVaan olihan se toki toisista surullistakin, niitä kun on myös sellaisia\nihmisiä, sanoivatkin tuollaista Iisua, Lillekeä aivan surun tutuksi.\n\nOlin lukenut tämän käsikirjoituksesta Vakkurin Jussille, joka oli\ntohtori, ihmistohtori, mutta jolla piti oleman runomieltäkin.\n\n\"Joo\", hän sanoi ja rupesi kaivelemaan piippuaan, \"onhan se sellaista\nkun ne tapaa, runohymistystä, mutta ei se minua vallan paljon liikuta\n—\". Katsoin häneen vähän kysyvästi ja niinkuin olisin ottanut itseeni,\ntaisikin olla niin.\n\n\"Niin, se on tuo Iisu-piika ja Lilleke, mikä se nyt oli, kuin luonnon,\nsanonpa vaikka tyly laki, niinkuin se että hauki hairaa ahvenen,\nkettu kanan, ja toinen koira käy toisen päälle. Annappa olla että\nIisu sai pojan, ainahan sitä sattuu, se poika kasvoi ja vahvistui,\nja kun nämä ajat on nyt sellaiset kun on, niin siitä tuli herra, ja\nIisusta itsestään sitä mukaa samansukuinen. Oli toisiakin Iisunpoikia,\nLillekenpoikia, jotka saattoivat kohota hyvinkin korkealle. Niin että\najoivat ponssareina Hirvenheimoon, uusina ponssareina, kun ne vanhat\noli kuolleet, köyhtyneet, häipyneet. Hirvenheimo oli vielä, ja hänellä\noli. Olipa kyyditsijänä sellainen Iisunpoika, jolla ei ollut samaa\nonnea ollut.\"\n\nSisääntyivät Hirvenheimon salonkiin, se alhainen Iisunpoika jätettiin\nautoon. Niin hänen tuli tietysti vilu kylmänä syksy-yönä. Arvasi sen\nylipiika keittiössä: \"Menkää käskemään poika kahville, paleltuuhan se!\"\nEi tahtonut uskaltaa, kun oli määrätty istumaan alallansa, mutta meni\nvihdoin. — Juuri silloin sattui pari niitä ylempiä pistäytymään ulkona\nvilvoittelemassa.\n\n\"Missä Iisunpoika? Missä hitossa Iisunpoika?\" He menivät aivan hakemaan\nmanttelinsa, Iisunpoika aavisti pahaa ja palasi kiireesti sillä aikaa\npaikalleen. \"Missä olit?\"\n\n\"Tarpeellisella asialla —.\"\n\n\"Valehtelet lurjus, tulit muualta!\"\n\nJa toinen Iisunpoika veti toista Iisunpoikaa korvalle pillittävän\nmäjäyksen.\n\nSaattoipa sanoa vielä pahemmasti, mutta en minä nyt.\n\nMitä ajatteli se tillikan saanut Iisunpoika? \"Parempi olisi ollut,\nsyntymättä — — —\"\n\n\"Tämä on totuus!\" Vakkurin Jussi sanoi, \"sama se on aina, eikä siinä\nsuru auta. Valitan, jos ma haavoitin herkkää mieltäsi. Kyllähän sinä\nkauniisti kirjoitit.\"\n\n\"Jaa —\" minä vain. \"Saanko käyttää hyväkseni peräkaneettisi? Itsekö\nkeksit, vai — —?\"\n\n\"Minä en sano mitään\", Vakkurin Jussi, ja puhalsi sinisen savun, \"miten\nhaluat! Mutta pane vielä että vielä se autoon jäänyt Iisunpoika myös\nvuorostaan mäjäytti, hän taikka hänen poikansa!\"\n\n— — Niin että minun juttuni meni nyt vähän pilalle.\n\nMutta jos se kerran niin on —.\n\n\n\nJÄNIKSEN HÄNTÄ\n\n\nOlevinaan joskus jotakin sellainenkin, joka ei ole paljon mitään,\nmitenkä mielialakin ailahtelee. On ja ei siis sama asia.\n\nSe mitä minä tässä tuotan, oli myös olevinaan kun väipähti mieleeni,\noli elämääkin, silloin kun haarahuuli kipitti kuusikossa, koivikossa,\nhankea halmeella, tolaa aidanrakoon ja siinä helähtävään paulaan.\nNiinkuin sinä itse olit ja menit, se vain eroa että sinulla arkku ja\nseppele, jänis kantaa kiikutettiin koivista porstupaan ja paiskattiin\nsinne kissan tarkasteltavaksi, kunnes kerittäisiin laittaa. Sinä menit\nja jänis meni, sinusta ei jäänyt mitään, jäniksestä ainakin häntä, ja\nsitä minä nyt tässä.\n\nPanivat ennenvanhaan toisinaan sen jäniksen hännän äimänuorasta\nriippumaan ja äimänuoran naulasivat ulos ikkunalle, niin että häntä\nruudulla mukavasti heilahteli aina sitä myöten kuin tuuli, että olisi\nyksinäisen lystimpi. Välistä se vain sen kuin liikahti, mutta toisinaan\noli aivan villissä, hyppien ja riehuen hupaisesti. Silloin myös pyry\nruudulla tavallisesti tuiski, torni tohisi ja tuuli löi lieskan aivan\ntupaan, niin että sai katsoa ettei kehrääjän tappuratortti kärventynyt.\nNe kun kävivät pohjolan palkeet usein kovasti siellä korven laidassa\nluhta-aukealla, jonne Matti Vähäinen oli laittanut mökkinsä. Eikä vain\nmökin, mutta akkoineen muutaman mukulan, joilla oli punaiset posket\nja kirkkaat silmät, hei helisten pakkasessa, soiden kuin sinikello\nkentällä, ruiskukka rapakydöllä.\n\nNiin, miksei soinut ja helissyt, vaikka oli silmä, niin se oli kirkas,\nniin se oli vienosti sininen. Suu mansikassa, luhdikassa, jalka\nvariksenvarpaassa suven, syksyn, puolukkapunaisen, alkuvuosina talven\ntuiskun, mistäpä Matti nahkan karvakenkään joka mukulalle, juoskoon,\ntepastakoon tuvan ja navetan väliä paljain jaloin.\n\nMutta nousi niinkin, pyöristyi, punottui, niin että nuori pastori\najatteli rippikoulussa: kas! Kun siinä punahilkussa, sinikaadissa,\nvalkoröijyssä ilmestyi.\n\nVähäisen Leena! Mutta jäniksenhännästähän minun piti puhuman. Vaikka\nkohta, vaan kun se Leena väikkyy mielessäni samanlaisena. Semmoinen\nkepeä liehuminen, kuin haltija, utuhaltija vehapuron lumpeelta. Saattoi\nhyppiä kuin itse se jäniksenhäntä tuimimmalla tuulella, hänen sielunsa\nnimittäin, innossa, ajatteli vain. Ja ystävällisiä, lempeitä, tiedän\nsen varmaan, vieläkin, kun panen silmäni kiinni. Kun sinä ojensit\nminulle marjatuokkosen aidan takaa, niin silmäsi soi niinkuin se\nruiskukka. Kun sinä puhalsit tanoosi ja salo vastasi, tiedän varmaan\nettä muistit mua, ja kun sinä kerran puristit kättäni, et malttanut,\nvaan puristit niin että veri varmaan nousi päähäni, vaikka minä olin\nherra. Sen lyhyen kerran vain, ja viimeisen. Sillä minun piti pois, ja\nsinun piti sitten pois, paljon edemmä kuin minun vielä.\n\nEn ole koskaan tullut tietämään, miksi Leenan piti kuolla juuri kun\nkoivikko vasta punersi, puroja solisi ja rentukka ilmestyi, ei sen\nvanhempi.\n\nSatuin vain huomaamaan yksinkertaisen puupaalun, siitäkin on jo kauan,\njossa oli Leena Vähäisen nimi ja virrenvärsy siinä lauloi kuinka\nLeena, tuo ruiskukkasilmä, sai nyt \"autuutta ihaella\". Tosiaan, sillä\nkirkkaalla silmällä, joka kuin tiuku helisi hyvää tahtoa, ja juuri\nminulle, joka ma tässä nyt suksillani muistan jäniksenhäntää, kun viima\npuhaltaa poskelleni, ja Leenaa, joka itsekin, jonka sielu hyppeli\ninnosta kuin se tupsu tuulella, raikkaassa pohjolan virissä. Ja nyt kun\nei ole jäniksenhäntää, ehkäpä ei missään, pitkän ajan perästä, ei ole\ntupaa, ei Mattia, hanki vain siinä, missä ennen oli, ehkäpä paulakin\njossain aidan raossa, joka helähtää uudelle jänikselle, ja uusi mies\ntulee ja kantaa sen pois.\n\nNiin että eihän tässä todella ollutkaan paljon mitään, ja nyt kun\nkatson yli tyhjän aukean, oliko yhtään mitään, runoksikaan.\n\n\n\nMINÄ\n\n\nOn siinä vähän metsää jalkakäytävän vieressä, ja huononlainen\nvalaistus. On laitakaupungin raitiovaunua odottamassa nuorehko\nhenkilö, joka kääntää kasvonsa metsään päin kun minä näyn tulevan\nkäytävää, mutta ennätän nähdä että ne ovat surulliset, aivan vakavasti\nsurulliset, nimittäin että on kysymyksessä syvä huoli kaikesta mikä on,\nollako vai ei, ei tiedä, tuntuu turhalta kaikki. Sen näkee muustakin\nolemuksesta: ei päällystakkia, vaikka minun on kylmä sarkaisessa\ntalvipalttoossani, on vain vaaleahko ja vähän repaleiselta näyttävä\nkesäpuku, jonka kaulus koettaa olla ylös nostettu, kaiketi vähän muka\nlisän lämmön takia, on tavallinen pellilättälakki. Vähän näyttää kuin\nolisivat kasvot olleet paisuksissa, oliko nälkää vai viinaa, ehkä\nmolempia. Ja sitten oli maassa aivan pieni kapsäkki, nelisenkymmentä\nsenttiä, rauska, mitä siellä lie ollut, ei paljon mitään. Mutta, mistä\ntuli mieleeni, voi siellä olla raamattu, jonka sai ennen kun oli koti,\nennenkuin lähti, piti lähteä maailmalle. Ei ollut sitä vielä myynyt.\nLiekö ollut toisia sukkiakaan kastumisen varalta. En minä luule.\n\nJa mitähän se raamattu siellä teki? Elitkö sen mukaan? Et, et ollut\npitkään aikaan ajatellutkaan. Mistä taas tuli mieleeni: linnasta\ntaisit nytkin olla tulossa, miltei linnasta, olitko ollut jonkin yön\nPelastusarmeijan yömajassa. Mitä varten sinne? Pitkä juttu, mutta voi\nsen pelkistää yhdellä sanalla sanottavaksi: luisuit! Mikset pysynyt\nmerellä, jonne pääsit jungmanniksi, olisi tullut mies. Sinnehän halusit\npienestä pojasta, kun olit lukenut Marryat'a, ihana ikävä joka kerta\nkun kurjet tuli ja fregatti redille Itä-lntiasta. No nyt! kun se hetki\nvihdoin koitti ja sanoit jäähyväiset äidillesi, joka oli saattamassa.\nViimeisen kerran, niin se oli, meni pian isän perään; surusta meni, kun\noli isä pantu viralta, kuollut, ja lapset pitänyt ottaa koulusta. Et\ntiennyt silloin että äitiäkään et enää näkisi. Niin että läksit melkein\nkuin iloisella mielellä. Tuulihan siellä lauhkeita, tulikalat lenteli\nja touvit soi.\n\nMutta mikset pysynyt?\n\nEt jaksanut, heikko lapsesta saakka, mieli vain vallaton,\nhuimasti ajava kuvituksesta toiseen. Kyllästyit, kun pieksivät\nhäjynkurisuuttasi, vaikkei se ollut muuta kuin väsymystä, aivan\npolvet vapisi joskus kannella kun pyörrit mastosta, et pelkoasi, vaan\nuupumustasi.\n\nNiin karkasit ja jouduit Amerikan kaivantoon nokimainariksi.\n\nMikä sinut opetti ryyppäämään? Syntymys. Mitäs joivat ja tappelivat\nennen Turun yliopistossa! Sitä sinäkin, olutpuodista toiseen jo\nalaluokilla, etkä paljon ylemmä ehtinytkään. Ja täällä Amerikassa:\nkaikki hyvät yhdessä, tänne virranneet retkut ja rakkarit, kun\nmaa alkoi polttaa jalkain alla siellä kotona, nekö eivät joisi ja\nopettaisi. Poika parka, kun muistan pöhöttyneitä kasvojasi, katuojassa,\nputkassa, poliisin nyrkin sinittymä silmäsi alla!\n\nJospa sittenkin Suomessa! mielialasi ajoi, ailahteli: Kun ei täällä\nketään, siellä edes sisaret ja äiti, missähän menivät, siellä ennen\nkoti, näkisi sen vanhan leppärannan ja savusaunan, vaikka olikin\ntoisia. Hei poika, paranna tapasi että saat taaloja tikettiin!\n\nJa hän heilui, hento ruumis kuin karkeni siitä ajatuksesta.\n\nJa tuli sitten. Mitä tekemään? Hanuria soittamaan kivijalkakuiluissa\nkorttipelin läiskeessä, savensekoittajaksi, sakijätkäksi humuhaminaan.\n\nJa linnaan, hulttio. Mitä sanoi sisaresi, se kirkassilmäinen,\nihanaääninen, kun sai tietää?\n\nVarkaudestako istuit? Jumalankiitos et!\n\nSitä tuiketta ei sammuttanut saastaisin sakkavesi, veressäsi oli: älä\nvarasta!\n\nSaatoit löytää hakaneulan maantieltä, olisit tarvinnut ja pistit\nliivintaskuusi, mutta muutit mieltäsi: jos joku tulee hakemaan? ja\nveit samaan paikkaan takaisin. Ei, sinä löit juovuspäissäsi Airaksisen\nvähiin henkiin, kun oli kuilussa puhunut sinusta pilkallisia sanoja ja\nlähennellyt Eetiaa, jota itse olit katsellut.\n\nMutta linna kuin linna, ja merkitty mies, entistä pohjemmalla. Seiso\nnyt siinä ja värise, kaulus ylhäällä, käännäkin kasvosi pois kun joku\ntulee!\n\nKuka tuli, kuka oli?\n\nEi se ollut muuta kuin minä.\n\nMutta kuka minä olin?\n\n_Sinä_ se olit!\n\nEt ymmärrä — — —\n\nYmmärrät kun selitän: Se kun se korkeaotsainen kultasankainen rovasti\naikoi viedä isältäsi viran salakavalalla syytteellä, niinkuin sanottiin\njo siinä kirjoituksessa \"Turvaa minua!\", siinä \"Kuvat kulki vielä\",\nniin elleivät olisi murtaneet ovea auki ja repineet virkaeropaperia\nsakastin pöydältä, tuossa seisoisit poika tippuvan kuusen juurella\nkaulus ylhäällä ja kasvosi turvoksissa. Koulusta olisi pitänyt ottaa\npois, olisit lähtenyt, ollut ja mennyt. Ehkä värisisit enemmän kuin\ntämä mies, ehkä olisit vielä kurjempi, et voisi nukkua toisten\nroistojen kuorsauksessa, kalterin takana olisit muiden hullujen\nhupulaisena.\n\nPoika parka! minä vielä sanon, antaisin sinulle viisi markkaa eli\nkymmenen, mutta entä jos oletkin kunniallinen mies, yhteiskunta muuten\nvain koitoa värisyttää.\n\nJa minä menen kylmänä ohitsesi, kädessäni kultarenkainen ruusupuukeppi.\nOlisiko sitä rengasta siinä, elleivät olisi repineet paperia?\n\nOlisiko keppiä?\n\n— Jäipä poika sinne siimekseen —.\n\nHahaha! Runoahan tämä vain oli, minä kun ajattelin näin.\n\nOlisiko runoa minun kohdaltani, elleivät olisi repineet, olisiko\nhinkinkantta rinnassa? Ollut, en minä sitä enää pane, arkkuun —.\n\nOlisiko sydämessäni mitään muuta kuin jää, Jäämeren jää, vaikka en minä\nmene sanomaan mitä sinun sydämessäsi on; minun vain olisi.\n\nPoika, veljeni, ailahdusveljeni ainakin, ota vastaan myötätunnon\najatus, jospa olet roistokin!\n\n\n\nTUOMIO\n\n\nSe oli jo juhlallista kun ukkonen kävi Litukan mäessä meidän\ntuodessamme Latomäen Sannaa alas. Iski jossakin aivan lähellämme\npuuhunkin, niin että ilkeä rätinä kuului pamauksen päälle. Herran voima\n—! Tietysti se taivaan meno oli siksikin vähän kaameaa kun oli arkku\nkoivupaareilla kannettavana, Latomäen mökki kun oli jonkun matkaa\nkärrytiestä, ja sieltä oli vain kivikkoinen polku alas. Minä olin\nseuraan joutunut koska Sanna oli meidän vakituisia työihmisiä, ja se\noli silloin tosidemokratia, että ihminen kuin ihminen, vaikka köyhäkin.\n\nEnpä minä nyt tässä yhteydessä lähemmin siihen, miksi hän oli kuollut,\nja kuinka surkeaa se oli, kun lapsetkin olivat vielä niin pieniä että\nvanhin, 7-vuotias Maija ei tahtonut saada lehmää lypsetyksi, eikä\nruokaa laitetuksi isä-Jussille, joka ei ollut siihen tottunut. Mutta\nkomeaa oli alastulo Kiimakallion Latomäkeä, jonne kirkon risti kiilsi,\nja järvet vilkkuivat.\n\nSen minä vielä muistan kuinka ukkosen jylinä aina perästäpäin kauan\nkieri louhessa vuorta pitkin, kuin olisi tahtonut päälle tulla, vaikka\nvasama sinkosi sivuun.\n\nSe teki siinä tilaisuudessa niin mahtavan vaikutuksen, että vaikka\n60 vuotta sitten tapahtunut, heti tuli mieleeni kun katselin tässä\ntuonoin uutta testamenttia ja näin siellä sen komean paikan Siimon\nPietarin epistolasta, kun hän puhui kaiken maailman loppumisesta. Vähän\nsamanmukainen asia, vaikka niin perin vähäinen tämä Latomäen. Mutta\nPietariin on siirryttävä hyvin tuskallista tietä. Kuolemassahan on aina\njotakin ylevää, kun se tapahtuu Jumalan järjestyksen mukaisesti, vaikka\nriutuu ja sammuu niukkuudessaan, ja sitten tosiaan vain koivupuriloilla\npois, mutta kun on valmistunut ja lähtee toivolla. Kuin enkeli tulisi.\nNiinpä sopiikin sitä kunniaa ukkosen jylistä nummien vastatessa.\n\nMutta kun, niinkuin Runebergin laulussa sanotaan: \"— — — fältkanonens\nåska rullar — — —\" (\"kenttätykin ukkonen vyöryy\"), se jo välähytti\nalempia ja masentavia mieleen. Ihmisen täytyy kuolla väkivallan kautta.\nToinen toisensa kuin kukkasen niittää. Kun ne suurissa laumoissa\niskevät yhteen, palaa, roihuaa, ja valitushuutojakin kuuluu — eihän\nsitä aina jaksa hillitä itseään miehinenkään mies. Menee sitten\nyht’äkkiä valmistumatta, ehkä kirous huulillaan, kun juuri näki\nedessään vihamiehen mielestään pirulliset kasvot.\n\nMinkätähden ne niin, ja vielä pappien kanssa? En minä vain menisi.\nKyllä minä uskaltaisin, mutta en tahdo, antaa itsekunkin elää siksi kun\nJumala järjestää. Hän sen tekee, kaikki raamatut siitä puhuvat.\n\nSiinä on tuossa pistimien ja luotituiskun joukkomurhassa vielä jokin\njärjestyksen tapainen, kun ne tietensä siihen menevät, ja oikean asian\npuolesta muka, matalassa mielessään kukin. Mutta kun Jumalan antamalla\nparemman arvoisella järjellään keksivät sellaista, että kuin, ja\ntosiaankin, yhdellä jousen painamalla siinä silmänräpäyksessä menehtyy,\nhäipyy palaamattomaan olemattomuuteen 100 000, viattomia, rauhassa\ntyötänsä tekeviä olevia täällä maailman menossa, kauniissakin, kun on\nJumala luonut heille kauniin maailman. Mutta siinä kesken kaiken, kun\nkuljeskeli vainiollansa suven suloisena sunnuntai-iltana ja katseli\nkuinka tähkä tuoksui ja tuuti tuulessa. Taikka \"hei metsään!\" juuri\npuhjenneella kevään virveliä muka uhaten kapsuvia, keikkuvia lehmiä\nMaijaliisa. Siihen tulee odottamatta turman tuli, järistys ja kaiken\npalavuus, menit tähkinesi, ruiskukkinesi, Mansikkinesi kypenenä, hätinä\nkypenenäkään enää siinä hehkun helvetissä savuksi, jos savuksikaan,\nkironkiiluiseksi värinäksi taivailla, jotka edes vielä seisoivat\nsinisinä sattumatta.\n\nKutka sen teitte, voi päiviänne iankaikkisuudessa! Kutka keksitte,\nkutka hyväksyitte, heititte Jumalan luomien viattomain maan\nmuurahaisten päälle luonnon pilkaksi.\n\nLoukkasitte Kaikkivaltiaan järjestystä, joka yksin on, ja ylin, kun\nviimeinen tosi tulee.\n\nSitäpä Pietari tuossa epistolassaan, kun sanoi: \"— – _taivaat katoavat\nryskeellä, ja alkuaineet hajoavat kuumuudesta, ja maa ja kaikki mikä\nsiinä on tehty, palavat_\".\n\nTällöin ne siniset taivaatkin sortuivat, joille ei ihmisen tuli ja\nräjäys mitään mahtanut, horjuivat ilmojen pielet ja maailman mahdit,\nvoimattomina, pahuutensa, surmanvimmansa valtaa vallia, kun aika oli\ntäyttynyt. _Ryskeellä,_ Pietari sanoi, mahtavalla pauhinalla kuin\nmiljoonain koskien kohina, kun se kieri, biljoonat Litukat lankesi,\nvaltavimpain vuorten harjanteet vapisi häviön kauhistuksesta, merten\nlaineet lakkasi. Se hetki tuli varmaan, Herran sana niin sanoo. Sinäkin\nnousit, keksijä suuri, marmorikivesi alta, sinut herätettiin, teidät\nkaikki, inhimillisen kuoleman unestanne. Herätettiin, luotiin uudestaan\n— vastaamaan siltä mitä olitte tehneet. Voi teitänne, vielä, mikä\nosanne oli! Ilmestyi siihen uuteen tilaan, joka nyt oli, kun kaikki\nvanha oli kadonnut, miljoonittain olioita, jotka kiilsivät pieninä\nhohtoina, kuin kiiltomadon syksyiltana, ei ollut enää raadollista\nruumista heillä, eikä kauhunpunaista verta, värisivät vain, liehtasivat\nhiljaa kuin kuvituksesi virva. He olivat tulleet, nämä tulin tuhotut\nsielut, kantamaan tuhoojainsa päälle, pyytämään, ei kostoa, mutta\nvanhurskasta tuomiota tehdystä. Heidän vetoomisensa kuultiin tuosta\nhiljaisen kiiltohehkun väikkeestä.\n\nKävi yli kaiken olevaisen kuin pitkäisen liekki, loistavampi kuin\nmikään ihmissilmin nähty, ja uumenten kume, yli kaiken kuullun.\nAlkoi kehittyä korkeuksien alkuaineitten hehku sen paikan ympärillä,\njonne tuomion julistamista varten kirohisten keksijäin ja heidän\npalkitsijainsa parvi oli pantu, ja se hehku kasvoi hirvittävämmäksi\npaloksi kuin heidän oma korkein kuvituksensa.\n\nKun hohto-oliot havaitsivat sen, he alkoivat omanlaisella\nmusiikkihyminällään veisata hymniä, jota marmorikiviensä alta herätetyt\neivät ymmärtäneet, parempikin, sillä heidän vielä aina maallisissa\nasuva mielensä olisi siitä tullut vielä tuskaisemmaksi, se oli tämän\nmaailman kielellä: miserere! Sääliä pyysivät onnettomille, nyt kuin\nheilläkin oli puhtaampi sydän kuin siellä alhaalla. Tämä veisu soi\nkyllä kauniisti kuin harppuin helke ja huiluin sädesävel siellä\nuusissa kirkkauksissa. Mutta Herran Ylijumalan ääni keskeytti sen\nvaltavana pauhinana, tuhannen tuhatta kertaa mahtavampana kuin Ukkonen\nsilloin Latomäen louhikossa: Minä olen Herra, teidän Jumalanne. Minä\nolen Oikeus, ja minun vanhurskauteni on yli kaiken. Joka sen ylitse\nkävi, hän tuhlasi pelastuksensa. Vanhurskauteni tuomio on langennut\nnäiden päälle, tuhansien, miljoonain viaton veri, ja se tuomio on\n_iankaikkinen!_\n\nValo-olentojen hohde himmeni hetkeksi aikaa, mutta virisi pian entistä\nkirkkaammaksi, ja uusi virsi soi sen uuden olotilan kielellä: Pyhä,\nPyhä, Pyhä Herra Sebaoth!\n\nVirvat nousivat ja levisivät kirkkauksina kirkkauteen, joka oli\nniinkuin ihanin, tuhannesti suloinen suviaamu täällä maan yllä ennen,\nja sen uusi eetteri soi sellaista lempeää sointua, kuin oli niiden\nuuteen eloon herätettyjen olentojen vieno hohde maan syksypimeää\nmuistaen. Mutta ne tuomitut painuivat alas siinä alkuaineitten\ntulihehkussa, eikä heistä sitten kukaan siellä ylempänä kuullut\nmitään. Heidän osansa oli Herran Kaikkivaltiaan sala, jota ei niiden\nvirvaolioidenkaan uusi valoaju saanut tietää. Oli rauha vain,\nsumentumaton, turma, tuho, niinkuin niiden elätin, veri, vain maan\nsuruinen muisto, palanut pois, eikä koskaan tullut.\n\n\n\nPIISPA\n\n\nPiispa tuo, piispa tämä, arvon herra manttelein, sauvoin ja hiipoin. Ja\nnuuskarasioin, muistan minäkin arkkipiispa Bergenheimistä, kimmeltävin\nbriljantein. Nyysäsi ja antoi pojun nyysätä. Piispa pappilassa!\nsiinäpä piispojen piispa. Satuin kerran pyörimään pappilaan, joka\npunotti romanttisesti raikkaassa hongikossa. Kirjojahan minä vain,\ntili- ja pöytäkirjoja niitä kirkkoja varten, kun siihen aikaan\nturhailin todistella että yksinkertaiset kansanjussit vain olivat\nsuunnitelleet ja tehneet näitä suloisia punatemppeleitä kukkoineen,\nkultapalloineenkin joskus. Turhailin —, niin, suottako, sillä eihän ne\nherrat välittäneet, he _jo paremmin!_\n\nMutta siihenpä piispapappilaan: Ah, mitä minä siellä sain! Ei mene\nmielestäni sinä ilmoisna ikänä se mahtava punanpuhuva lohi, jonka\nrauniot eteeni kannettiin, ne nahkiaiset, kananpojat lastlest\nkravut, kippiän punakeltaiset kravut, niinkuin silloin jo mailleen\nmenevä ilta-aurinko aivan. Niin minä vähän, että mikäs-, ja että\nainakos herrasväki näin? No ei sentään, mutta toissapäivänä oli\npiispantarkastus, niin — — —. Tulinhan minä jaloilleni, kun siinä\nniitä hyviä nautiskelin, ymmärsin, olinhan itsekin Hänen Ylhäisyytensä\nnuuskarasiasta —. Ja kun sitten vielä: \"Kuinkahan, saisiko olla lasi\nmadeiraa?\" En minä kyllä, mutta ymmärsin yhä paremmin. Eikö olisi\npoispyöriessäni kuin itsestään tullut mieleen tuo nuotin pätkä: \"Här är\ngudagott att vara —?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouduin sitten peräti toisiin.\n\nMikähän toi tuon Eusebioksen eteeni eräänä syksyiltana, kun pihlaja\npunotti, oli haapa keltainen ja aurinko silloinkin juuri meni,\njättääkseen maailman hämyhuntuun. Niin se ansion mies oli piirrellyt\nihmeellisiä kuvia olemisesta, niin että jäin ajatuksiin! ja istuin\nniissä vielä kun oli pilkkoisen pimeä.\n\n\"Polvet kuin kameelin —\", niinpä sanoi, \"olivat kovettuneet ja\nkuin känsälle kasvaneet, kun oli niin usein niille langennut\ntoisten puolesta pyytämään, että heillekin valkenisi, että heitä\narmahdettaisiin eksytyksessään.\" \"Ei juonut viiniä eikä muita väkeviä\njuomia, ei syönyt eläinkunnan tuotteita —.\" Omituinen mies! \"Ei pitänyt\nvillavaatteita, aivinaa vain, eikä partaveitsi tullut hänen tukalleen.\"\n\n\"Oli hurskas\", tottakai, kunpa toistenkin puolesta pyysi, \"uskoi\nKristukseen\", ja se vasta mainittava asia, kun oli Kristuksen kanssa\nollut polttopalloisilla, yhdessä ongella Nazaretin lammilla, yhdessä\nympäri laaksoa, louhta.\n\nTämäkö toveri-poikainen Messias, Jumalan poika! Eipä kumma vaikka\nsittemmin niin omituinen mies olisi päätään pudistellut alkuaikoina.\nMutta uskoi kumminkin, oli niin tullut tuntoon viimein vihdoin, kun\nnäki aasilla ratsastajan, palmut, ja kuuli kuinka hoosianna kaikui\nkivimuureista.\n\nSuuri profeetta ainakin, kun herätti Lazaruksen.\n\nJa sitten kun pimeni, maa järisi, halkesi kalliot, kun näytti\nhaavat, kirkastui ja katosi. Ei, korkeampaa oli kuin hänen vähäinen\nmataluutensa maan tomussa —. Ja epäillyt mies alkoi tulla yhä enemmän\nsiksi omituiseksi, jona hänet Eusebios mainitsee, oli ja pysyi\nomituisena. Saarnasi kansalle ja todisti, ja hänpä juuri paras ja\nfariseuksille vaarallisin todistaja, tiesi parhaiten. Kansa kuunteli ja\ntuli hurmaan: totisesti hän oli Jumalan poika, hän joka kuoli, jonka\nkuolettivat Golgatalla, hoosianna!\n\nJa kivimuureista kaikui se huuto yhä voimakkaammin.\n\n— Niin pitivät pääoppineet ja ylimmät neuvoa mitenkä he saisivat\nyllyttäjän vaimennetuksi.\n\nTodistakoon julkisesti, että ei Kristus ollut se joksi hänet huudetaan,\noli tavallinen mies! Viedään mies temppelin harjalle, sanokoon sieltä,\nkun kansaa on pääsiäisenä koossa tuhansin, kymmenintuhansin kaikilta\nmaan ääriltä!\n\nHe veivät. Puhu nyt!\n\nNiin mies, joka sinne vietiin, kohosi polviltaan, ojensihe ylös,\nja hänen aivinainen pukunsa paistoi ilta-auringon loisteessa:\n\"Mitenkä voisin väärää todistusta lausua Ihmisen pojasta! Hän istuu\niankaikkisuudessa Voiman oikealla puolella, ja on sieltä tuleva taivaan\npilvien päällä!\"\n\nHuumaavat huudot ja huiskutukset, sytyttävää riemua raikuivat\nyhä enenevien uskovaisten ylimmäisille uhkaavat äänet, ja kauas\nkarjanpaimenille ja palmulehtojen huvin pitäjille kantautui lankeevassa\nhämyssä pääsiäishymni. Pimeys tuli ja kuu kirkas kohosi.\n\nNiin raivosivat päämiehet hengessään: Tyhmästi teimme, puhui tuhoja\nhullu mies! Hän itse on tuhottava!\n\n— — Ja he veivät hänet uudestaan temppelin harjalle ja heittivät\nsieltä alas niiden sekaan, jotka hymniä lauloivat. Mutta pyhä mies ei\nvielä kuollut. Vaikeasti ruhjoutunut sai kohotuksi polvilleen, niille\nkameelin polvilleen, ja sai kuoleman hiljaisuuden levittyä huudetuksi:\n\"Isä, anna heille anteeksi!\"\n\nNiinkuin veljensäkin, sillä hän oli Jeesuksen veli Jaakob, Jaakob\nVanhurskas.\n\nHuusivat silloin päämiesten käskyläiset: \"Kivittäkäämme hänet!\", ja\nhe alkoivat työnsä. Mutta Jaakob varjeltui ihmeellisesti. Nähdessään\nkärsivän kohtalon, pappi Reehab Reehabin poika tulee tuntoon ja\nhuutaa yli kaikkien: \"Heretkää, mitä teettekään! Vanhurskas rukoilee\npuolestanne!\"\n\nTuokin hurmattu! Ja yksi käskyläisistä juoksee ja iskee polvistunutta\nnuijalla päähän. —\n\nOmituinen mies, joka siihen lyyhistyi, oli Jerusalemin piispa, maailman\nensimmäinen kristitty piispa, siihen arvoon nostaneet Jeesuksen\nopetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes, itse Vapahtajan niin\narvostamat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin Eusebios, Hegesippos-historioitsijan mukaan.\n\nLegendaa! sanot, pastori, prelaatti, piispa itse, ja virität sikaarisi.\nJos olet sitä lajia: \"Eusebion epäkriitillisiä juttuja!\"\n\nEt uskonut —-.\n\nMinä uskon! Ei se taru tyhjästä tähän päivään, ja kun Clemens\nAleksandrialainen ja Josefos todistavat. Hän ja ne toiset, Pietarikin,\npää alaspäin, tuhannet voiton virttä veriinsä asti.\n\nMinä uskon, intoutuneena, tahdon uskoa ihanan asian, vaikka ei olisi\ntottakaan!\n\n— Kyrie eleison! Kriste eleison! Kyrie eleison! Niillä yli 2000:lla\nkielellä — —.\n\n\n\nSILKKISUU\n\n\nSilkkisuu?\n\nHyväpä jos olisin keksinyt nimen. Mutta joku toinen, ja aikoja\npäiviä, tuli sen sanoneeksi, ja arvatkaas mistä? Neitsyt Maariasta!\nHyvin sanottu, niin että on hyvä olla pitkän ajan perästä toisenkin\nja varmaan monen! Minä kun olen myös sitä lajia etten ymmärrä häntä\nhalpana pitää ja yyssyrjäisesti ajatella. Mitähän varten ne tosiaan\nniin? Jota tärkeämpi kristityn nimellinen, sitä hiljempaa pitää hänen\nkuultensa puhua Silkkisuusta. Paremman Asian Seurakin, PAS, niin kun\nminä laulatin \"Ave Mariaa\", raamatun sanaa kirkossa, punoi ja piti\nneuvoa, että pitäisi kieltää.\n\nJa ne kantoivat Kolehmaisen äitiä kultatuolissa, kun Kolehmainen oli\njuossut Amerikassa!\n\nMinä en ymmärrä. Onko Neitsyt Maariassa jotakin häpeällistä?\n\n\"Syntyi Pyhästä Neitseestä\" minä jo tähän kirjoitin, kuulemaani\nlapsuuden muistoa muka ennen, kun talikynttilä lepatti huuruisessa\nkirkossa, taikka taas juhannuskoivu kahisi kun silkkisaalisia,\nsilkkipastisia valkotyttöjä leimahti lehterille kuulemaan Jumalan\nsanaa kasukkaniekalta. Niin oli tajuuni jo silloin painunut itse\nJumalan äidin ainakin täytyvän olla pyhä, että nyt vanhana, ehkä en\nkirjanoppineena miehenä, muistin tosiaan niin kuulleenikin. Mutta\ntäytyi pyyhkiä pois se ja selitän nyt. Se kun olikin niin että \"sikisi\nPyhästä Hengestä\" ja vain \"syntyi Neitseestä Maariasta\" —, ei olisi\ntainnut sopia kirjoittaa isolla kirjaimellakaan.\n\nMutta kirjoitin, ja kirjoitan, sen minkä vielä kirjoitan, tuosta\nsuloisesta ilmestyksestä joka on vartioinut minua vuoteeni yltä, että\ntässä olen. Etkä ikinä mene mielestäni, Sinä, jonka sitten vanhempana\nnäin Dresdenissä, ja te tuhannet muut varjelijattareni hahmottumat,\ntuhansien menneitten mestarien kunnioituksena oman äitinsä ihanteelle.\n\nAjatteletteko te siihen jotakin hämäriä, verhontakaisia?\n\nMutta mitä sanovat muut? Tuokaa yksikin alhaisempi kuvaus Neitsyt\nMaarian epälukuisista sivellin-, talttanäkemyksistä, onko kukaan\ntavallinen uskoton syntinen siinä kohden tuonut esiin aistillisuutensa\nyritettä, saatikka kevytmielisyyttä? Puhun tavallisille ihmisille,\neihän nämä, joilla on pitkät mustat hameet, satoi eli paistoi,\nleipäkorihattu, ja syövät veitsellä hospitsissa, ei ne sitä.\n\nMutta tuohon vielä, tuohon \"silkkisuuhun\". Loihtu se oli, siunaa! Ja\nloihti sillä runolla, jossa \"silkkisuu\" seisoi, moni eteläpohjalainen\nainakin, varmaan minun esi-isänikin, jotka ovat olleet vähän\nnoidansekoja näihin päiviin (en minä häpee!). Kipeitä kohtia paranteli\ntämä Silkkisuu, mutta oliko ihme jos parani, kun kipeän voiteena oli\n\"Pyhän Hengen lämmin löyly\" ja vielä \"Iesuxen kädestä, Herran hengestä\nhyvästä\". Sitä vain viskoi omalta osaltaan silkkisuu \"sini silkit\nsilmillä, langat kulta kulmilla\".\n\nOsasivat sanoa, ja myös uskoivat ja kunnioittivat. V. 1564 pani tämän\nloistavan loitsun paperille joku köyhä raadollinen, hoikkalaiha\nsihteeri Etelä-Pohjanmaalla hanhenkynällään, kun teki tilejä\nhonkapöydällä. Tuli aika pitkäksi, puhalsi silloin tinajalkaisen\npirtinkynttilän sammuksiin ja avasi seinäluukun, niin sieltä jo\ntoukokuu pilkisti ja visersi pääskyn sävelellä, aivan \"Herran henki\nläikötteli\", niin muisti kauniit sanat ja piirsi protokollan taa.\n\nTaikoja! Jospa taikoja, niin kauniita ainakin. Sillä se on niinkuin\nJoonas Torppa Vetelistä vakuutti: \"Enpä minä omalla suulla puhukkaan,\npuhun puhthalla Jumalan suulla!\" Ja se joka puhui, näki kuinka \"Maria\nistui pilven päällä, kultainen kauha kädes\". Pilven päällä! Tottapa\nsiellä ainakin, sellainen ihminen. Kumarra pääsi, jos et Neitsyt\nMaarialle, niin sille kuvan kauneudelle siellä heteissä hattaroissa\nsinäkin, syntisäkki, jos kohta ripillä ja raamatunselityksessä!\n\nKuulkaa ystävät!\n\nMitä varten se enkeli salvumiehen vaimolle: \"Ave Maria!\" _Enkeli!_,\neikö se jo pyhittänyt? läksi maallisen päiväksi, iäksi iäisyydessä. Vai\nonko hänkin siinä odotuksen olemattomuudessa, samana ruskeana multana\nkuin sinä ja ne muut, astui ehkä sitten kun palavuus tuli ja vedet\npauhaji, sitten vasta halpana mökin vaimona odottavien pitkässä jonossa\nkuulemaan oliko häntä muistettu, häntä, jonka poikaa tähtikin tervehti.\nHäntä niinkuin sinua, joka et vaeltajaa pitänyt itseäsi arvollisempana,\nehkä et niinkään.\n\nJumalan äiti! Istuu tien oheen, pyyhkii hikeä silkkikulmiltaan:\nväsynyt, jaksatko? Jeesus-poikaseni tähden, joka riippui ristillä,\njaksan, janottaa! Annatko kristisisar hyvä tilkkasen eväistäsi? Annatko\nsinä? Kiitos, samarialainen! — Uuvunko?\n\nMutta ei tämä mitään, Jeesus-poikaseni näännyit ristin alle!\nPääsenköhän sinne, jossa pyhien suitsutus, enkelten laulu?\n\nMutta kun ryövärikin rinnaltasi —.\n\nNäitä ajatteli silkkisuu viimeisellä tiellä. Eihän hän ollut pyhä, sama\nankean sydämen sykintä, suruisen sielun tuiverrus tunnossa kuin kenenkä\nhyvänsä köyhän kulkevaisen.\n\nNäinpä sinä. Jos näinkään.\n\nMutta mitä ne sitten, miljoonat, biljoonat aikojen oloon _toisin_! Mitä\nniiden silmä kirkastui kun Maarian muistivat, äidin, äidin rinnoin,\nsen taian \"lämpimin maidoin\", jolla nukutti sairaan syntispoloisen\nkuin lapsosen uneen. Mitä niiden jumalattomain renesanssitaiteilijain\nsaastainen myrkkysydän yleni kuin timantin loistoon kun ajattelivat\nYlimmän emoa! Ne siellä ja nämä täällä, tallukat Herran edessä, jotka\nnekin näkivät kultakulmaisen kultakauha kädessä hohtopilven päällä,\nkun ajattelivat ja sulkivat silmänsä vaikka siellä samassa pimeässä\npirtissä, jossa sihteeri piirsi paperille heidän pyhästään runon.\n\nJa sinä närkästyneet huulesi nyrpeään vähäksynnän hymyyn!\n\nAve Maria! Salve Regina! Kun Sinä, niinkuin minä uskon, jo olet siellä,\njossa kristalli virta ja kultaomenat, _olet pyhä_ ja kruunu päässäsi,\npuhu Pietarille näiden puolesta, selitä että ne ovat mitähän ovat,\nkyllähän Pietari sen näkee. Ei heitä pidä siitä tuomita. — Mitäs\nminusta! Maria sanoi, kun sitten puhuikin pianaikaa, mutta ymmärtävätkö\nne sitäkään kun marttyyrien parvi kumartaa istuimen edessä kuin\ntuoksuluoko tuulessa; kun ei ne niitäkään, eivät niiaa, eivät lakkia\npäästään. Vaan sittenkin! Olkoot siellä taampana näkemässä ja oppimassa.\n\nNiin lausui silkkisuu, sinipunerva, kultatuike purppuramadonna\nyksivakaiselle kalamiehelle, jolla oli aivina yllä ja kultavyö, ja\ntämä nyökkäsi ystävällisesti ymmärtävänsä, hyväntahtoinen, hiljainen\nukko, kuin Latomäen Jussiksi olisit luullut, ellei tuolloin tällöin\nsilmä olisi sävähtänyt sellaista kirkkautta, jota ei Pathmolainenkaan\näkännyt, kaukaa kun katsoi. Se oli kuin safiiri ja tuhannen briljanttia\ntopaasisätein, joka sointui kauniisti Maatiaisen sinisilkkiin, ihanaa\nhohtavaa, kuin tulenvalkeaa vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäipä vielä aivan sanomatta:\n\nNuo tallukat, lausuin, nämä pimeän pirtin miehet, ehkäpä naiset, aivan\nkansallistivat tämän silkkisuun. Sillä lieneekö missään, millään\nkielellä sanottu hänen kunniansa niin korkeaitse kuin täällä muuten\nniin tylyn vilussa Kalevalassa, taikka oliko Pohjolassa? Näin lausui\nedesmennyt muinaisuuden Runeberg:\n\n    \"Maaria matkaa pitävi:\n    tuhat eessä enkeliä,\n    sata santtia jälessä —\n    hän käy keskellä väkeä,\n    paistaa kuin pyhäinen päivä,\n    kumottaa kuin kultaristi.\"\n\nEnköpä minäkin vähäisellä virrelläni, kielellä kyvyttömällä; mutta\nkunhan koetan hartaalla halulla.\n\n\n\n"]