[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6Dnu-s6Dk11LMw6F9-e6IAxkba3DIRHDuZQocorZ9Lg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},329,"Ensitaistelujen ajoilta","Tiuppa, Otto",1872,1914,"329-tiuppa-otto-ensitaistelujen-ajoilta","329__Tiuppa_Otto__Ensitaistelujen_ajoilta",null,"romaani",[],[],"fi",1905,21976,148303,false,20514,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Ensitaistelujen ajoilta\" by Otto Tiuppa is a historical narrative likely written in the early 20th century. The story revolves around a workers' union, particularly focusing on the struggles and aspirations of metalworkers as they navigate their working conditions, wage demands, and the concept of union solidarity. Key characters like the longstanding union president Kovanen and the newly returned worker Kaarlo Aarnio introduce themes of reform, social justice, and personal ambition against the backdrop of industrial labor in a transformative period.  The beginning of the work introduces readers to the dynamics within a metalworkers' union in a town where Kovanen has been a steadfast leader for years. The meetings are characterized by his dominating presence and the traditional structure of discussion. However, change stirs with the return of Aarnio, whose progressive ideas challenge the status quo. His call for reform and shorter working hours ignites passionate debates about the future direction of the union, highlighting the tension between the older generation's cautious approach to change and the younger members' eagerness for action. The opening sets the stage for a deeper exploration of labor rights, personal relationships, and social consciousness, framed within the context of the broader labor movement. (This is an automatically generated summary.)",[],331,"Romaani kuvaa rautatyöntekijöiden ammattiyhdistystoiminnan alkuvaiheita ja työväenliikkeen heräämistä 1900-luvun alussa. Se kertoo yhdistyksen rutiineista, kokouskäytännöistä ja puhkeavasta lakosta, joka asettaa työntekijät ja työnantajat vastakkain.","Otto Tiupan 'Ensitaistelujen ajoilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 329. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","ENSITAISTELUJEN AJOILTA\n\nKirj.\n\nOtto Tiuppa\n\n\n\nTyöväen Sanomalehti-o.y., Helsinki, 1905.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nRautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli toiminut, järkevään tapaansa,\nkymmenkunta vuotta, vaikkakin jäsenluku oli verrattain pieni koko\nkaupungin rautatyöntekijöihin verraten. Yhdistyksen toiminta oli\nsittenkin kaikkiin yksityiskohtiinsa tunnolleen järjestetty. Kerran\nkuukaudessa, aina määrättynä päivänä, pidettiin kuukausikokous.\nJohtokunta kokoontui myöskin määrälleen aina asianhaarojen mukaan. Ja\nniin hyvin ja kiinteästi olivat virkailijat syventyneet tehtäviinsä,\nettä monena vuotena peräkkäin voitiin samat johtokunnan jäsenet valita\nyhä uudelleen ja uudelleen. Puheenjohtaja Kovanen oli esim. näin ollen\npysynyt arvoisassa toimessaan aina yhdistyksen perustamisesta. Eikä\najatustakaan olisi voinut kenessäkään syntyä uuden tilalle\nvalitsemisesta. Hän oli mies paikallaan, sanottiin, vaikka maailman\nloppuun saakka.\n\nAina kun yhdistys kokoontui kokouksiinsa, astui Kovanen oman arvonsa\ntuntevana kunnia asemalleen. Vasara kalahti ja toimitus oli alkanut.\nPuheenvuoroja käyttivät tavallisesti aina samat henkilöt. Joka oli\ntottunut taas olemaan mykkänä, se mykkänä pysyikin. Mutta tämän kaiken\nkorvasi hyvin puheenjohtajan puheliaisuus. Hän merkitsi aina jo ensiksi\npuheenvuoron. Se kesti puolen tuntia, siksi kunnes väsyi -- sillä hän\noli lihava mies. Tämän jälkeen merkitsi hän jokaisen puheenvuoron\nloppuun itselleen puheenvuoron. Mutta lopussa se vasta kiitos seisoi.\nSilloin esitelmänsä kesti tavallisesti kolmeneljännestä, jos ei tunnin.\nLopetettuaan istui hän huohottaen tuolilleen kysyen: -- vieläkö on\nasioita? Kun ei ollut puhui hän vieläväliin, kysyen uudelleen: -- onko\nkenelläkään vielä mitään uutta esille tuotavaa? Kun ei tavallisesti\nenään ollut -- uni tuppasi jo jokaisen silmiin -- jyrähti vasara lopulta\npöytään ja toimitus voitiin sillä kertaa katsoa päättyneeksi. Moinen\nmenettely kokouksien johdossa oli mennyt jokaisen henkiin ja vereen.\nEikä siinä kenelläkään ollut mitään ihmettelemistä. Pääasiassa oli\nyhtenä, joka vuotisena ja yhä uudistuvana kysymyksenä tilaston hankinta\nkaupungissa olevista ammattilaisista. Se koetettiin suorittaa mitä\nsuurimmalla tarkkuudella, joka olkoon kunniaksi mainittuna.\nSyntymävuodet, ijät, opissaoloajat y. m. otettiin mitä huolellisimmin\nmuistoon, ja kun näin ollen aina tultiin huomaamaan, miten suurin osa ei\nkuulunut yhdistykseen, langetettiin tepsivä tuomio: Ne eivät seuraa\naikaansa! Samoin oli yhtenä tärkeimmistä asioista oppikurssien\naikaansaaminen. Niihin tavallisesti puuhattiin aina luennoitsijaksi\noppineita tohtoreita ja professoreja. Aineena olivat tähtitiede y. m.\njalot yliilmoissa leijailevat aineet. Ammattikirjallisuuden\nkartuttamiseksi pidettiin joka vuosi arpajaisia, jotka jotakuinkin aina\nonnistuivat. Kirjallisuutta sitten hankittiin. Jopa Saksasta saakka\ntuotiin isot pakat piirustuksia, joita jäsenille lainailtiin\nihailtavaksi takuita vastaan. Luettavaa kirjallisuutta ei kuitenkaan\nhankittu nidostakaan. Kuten näkyy, eivät harrastukset yhteiseksi hyväksi\nolleet pienimpiä. Ihmeteltiinkin sitä enempi, kun eivät ammattilaiset\nkuuluneet yhdistykseen. Kun eivät tulleet 11 1/2 ja 12 tuntisen\ntyöpäivän jälkeen, illoin enään maille halmeille. Kapakoissa räyhäsivät\njuoden siellä kahdenkymmenenviidenpennin alinta tuntipalkkaansa.\n\nYksi suuri ajatus, oikeinpa repäsevimpiä, oli ollut vuosikausia myöskin\nyhdistyksen käsiteltävänä. Se oli suuri kysymys, joka, jos olisi saatu\ntoteutumaan, varmaankin olisi mullistanut nykyiset yhteiskuntaolot\nylösalaisin. Ja sen suuren kysymyksen oli itse puheenjohtaja Kovanen\nilmoille loihtinut. Miten tuo suuri ajatus oli hänen aivoihinsa\ntakertunut, siellä kypsynyt ja lopulta päätökseksi kehittynyt, siitä hän\noli aina valmis nautinnolla kerskaten kertomaan, jos vaan huomasi\nkyselijän sitä mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella haluavan.\n\n-- Nähkääs, sanoi Kovanen: Vuosikausia katsellessani miten työmies\nammatissamme ja kaikkiallakin yhä ahertaa ja ahertaa varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan, vuosikausia, kymmeniä, eikä kuitenkaan saa\nasemaansa korjaantumaan, aloin tositeolla ajatella apua ja keinoja\ntuohon. Ei suinkaan meidän Herramme ollut alkujaan tuota tahtonut,\narvelin. Mies voi ansaita korkeintaan kolme markkaa päivässä, miten\nsillä tulla toimeen etenkin suuressa perheessä! Lapset ulvovat joka\nhetki leipää, yhä leipää, eikä tuota tule tarpeeksi koskaan. Mitä sitten\nvielä puhettakaan vaatteista ja koulussa käyttämisestä. Tätä kaikkea yhä\nenempi ajatellessani singahti yhtäkkiä mieleeni rohkea tuuma. Ja kaikki\nrohkeat sekä samalla nerokkaat meiningit nehän yhtäkkiä sieluumme\nvalkenevat. Pitkästä ajattelemisesta, on harvoin apua. Mutta kun ei edes\ntoivokaan enään mitään, silloinpa juuri ja useimmin sen saa. Tuo nerokas\najatus joka näin ollen salamana ajatuksiini singahti, arvatkaas mikä se\noli? _Olisi perustettava suuri rautateollisuustehdas, jossa itse työväki\nolisi isäntänä._ -- Niin, niin! Se se oli! Miksi ei työmiehet itse voisi\nryhtyä kaikkiin sensuuntaisiin yrityksiin! Tehtaita, joissa työväestö\nitse tekisi työtä ja jotka se olisi omilla rahoillaan nostanut pystyyn,\nniitä vaan joka nurkkaan ja sillä olisi koko ammattikunta kohotettu\naineelliseen hyvinvointiin. Hiisi tässä enään herroille rahojansa\ntyöntämään.\n\n-- Ja tuliko tästä tuumasta tosi? kysyi nyt toveri.\n\n-- Kuinkas sitten, jatkoi Kovanen innostuneena. Käskin asian johdosta\nylimääräisen kuukausikokouksen. Nyt jos milloinkaan, ajattelin, tulee ne\nhämmästyttää tällä nerokkaalla ajatuksellani. Kolme yötä ja kolme päivää\nnukahtamatta valmistin esitystäni tästä tärkeästä kysymyksestä.\nMielihyvikseni sain nähdä kun kaikki jäsenet saapuivatkin paikalle.\nAlotin seuraavasti: Arvoisat aateveljet! Olemme niin useasti koettaneet\nvedota mestarien ja \"prinssipaalien\" hyvään tahtoon, että korjaisivat\npalkkoja ja lyhentäisivät työpäivää. Mutta esityksemme on langennut\nkuuroille korville. Emme ole saaneet mitään sanottavaa aikaan. Hm! --\nTällä hetkellä seisoivat kuulijat kuin kynttilät, vakavina melkeinpä\nhenkeä vetämättä juhlallisen tunnelman vaikutuksesta. -- Jatkoin: Mutta\nnyt olen minä keksinyt keinon, keinon semmoisen, joka muuttaa olomme\nyhdellä iskulla onnekkaampiin oloihin, jos vaan sen toteutamme. Meidän\non perustettava suuri osakeyhtiö, jossa työmiehet ovat osakkaina. Tämä\nse tulee olemaan pelastuksena meille ja sitä mukaa kaikissa ammateissa.\nEhdotan asian keskusteltavaksi ja tässä jo komitean sääntöjä laatimaan.\nKaikkialla kuului nyt hyväksymishuudahduksia. Syntyi mitä vilkkain\nkeskustelu, jollaista ei oltu vielä ennen koskaan nähty. Asia saavutti\nyksimielisen tunnustuksen. Tässäkö enään rupeaisimme toisten armoilla\nelämään, oli yhteisenä huutona. Ja kaikki ihmettelivät samalla kun ei\ntuo ollut ennemmin heidän aivoissaan syntynyt. Toden totta eihän tässä\ntarvinnutkaan muuta kuin yksi ainoa ympärikeikaus, ja kaikki oli\npelastettu. Tietystikin saavutin minä tällä rohkealla ajatuksella\nkaikkien kiitollisuuden ja ihmettelyn osakseni. Komitea valittiin ja\nsäännöt laadittiin. Jo aikoja sitten ne ovat saaneet myöskin\nasianomaisen vahvistuksen. Pääoma on puolenmiljoonan ja osake markan\nsuuruinen! -- Eikös siinä ole valttia! Mitäh?!\n\n-- Mutta onko se jo käytännössä ehtinyt pitkällekin, kysyi nyt\ntavallisesti aina puhuttelija, Kovaselta.\n\n-- Ei vielä, mutta aikojen kuluessa tulee se kylläkin toteutumaan.\n\n-- No mikä on vielä tehnyt sille haittoja?\n\nTähän tavallisesti Kovanen aina vastasi: -- Raha, hyvä ystävä, raha! Ei\ntahdo saada vielä osakkeita kaupaksi. Mutta annahan ajan kulua, kun\ntyöväestö tulee täysin oivaltamaan tässä oman pelastuksensa on jokainen\ninnolla uhraava vaikkapa viimeisen penninsä ja silloin päivässä saadaan\naikaan, mitä ei vuosisatojen kuluessa olisi voitu edes uneksiakaan.\n\n-- Säännöt ovat siis aina siltä varalta valmiina. No onhan se hyvä alku,\non totta vieköön!\n\n-- On se, totisesti on! vastasi Kovanen aina tähän. Säännöt talletetaan\nsiltä varalta aina ammattiyhdistyksen arkistossa ja kun kerran aika on\ntäytetty lyömme tehtaan pystyyn yhdellä iskulla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEräs nuori seppä Kaarlo Aarnio ilmestyi kaupunkiin. Hän oli ollut\nvuosikausia ulkomailla ja nuorena poikana jo kuulunut myöskin\nrautatyöntekijäin ammattiyhdistykseen. Heti työpaikan saatuaan ilmestyi\nhän nytkin uudelleen yhdistykseen. Päästyään asioihin käsiksi tulivat\nheti kaikki huomaamaan että nyt oli uutta tuulta purjeissa. Ivallisesti\ntuo mokoma vaan naurahteli ammattiyhdistyksen toimimiesten hänelle\ntoiminnasta kertoillessa. Lapsen puuhiksi sanoi hän kaikkea vanhaa.\nKaikki oli hänen sanainsa mukaan saatava uudesti synnytetyksi, jos\njotain pysyväistä aijottaisiin saada aikaan. Sen vuoksi hän pitikin joka\nkokouksessa esitelmiä ulkomailla näkemistään menettelytavoista.\nKymmentuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka olisi etusijassa ensiksi\nsaatava käytäntöön. Mutta sitäkin ennen olisi ammattilaiset saatava\njärjestymään. Tätä hän teroitti jok'ainoalle ammattilaiselle mieliin,\nkaikkialla. Ja niin katkeamattoman innostunut oli hän myös näissä\nuudistuspyrinnöissään että iltakaudet kulki yhden asunnosta toiseen\ntyöväenasiasta puhumassa.\n\nKovanen ensiksi naurahteli koko miehen puuhille. Kunhan aikansa\nlieksahtelee kylläpä asettuu. Niin se on käynyt minulle, toiselle ja\nkolmannellekin hän ajatteli. Ei maailmaa kiirehtimällä korjailla! Se\nvaatii hiljaista, maltillista, vakavata ja pysyväistä toimintaa. Eri\nmielipidettä asioista ollen joutuivatkin he ennen pitkää kinasteluihin\nkeskenään.\n\nKovanen, yhdistyksensä tunnustetuimpana luottamusmiehenä tahtoi\nedelleenkin pysytellä määräävässä asemassa. Näin Aarniossa ja Kovasessa\ntarraantuivat uusi ja vanha suunta vastatusten. Yhteensattumat olivat\nuseasti hyvinkin kiivaita. Kovanen piti Aarniota paljaana suunpieksäjänä\nja räyhääjänä, koettaen hänestä uskotella samaa toisillekin. Aarnio taas\npuolestaan näki Kovasessa vanhettuneihin kaavoihin pikiintyneen\ntervaskannon, joka oli saatava pehmitetyksi keinolla millä hyvänsä.\nSiksipä koetti hän saada uusia mielipiteitään tovereihinsa joka\nkäänteessä, jossa onnistuikin, sillä hän oli kaunopuhuja sekä\nesiintymiseltään reipas, rohkea sekä säihkyvän tulinen. Näin ollen\nkasvoi kannattajaansa luku etenkin nuoremmissa päivä päivältä. Kaksi eri\npuoluetta syntyi näin ajan pitkään yhdistyksessä. -- Samalla voi tämän\npuolueryhmityksen jakaa vanhempiin miehiin ja nuorempiin.\n\nKerrankin taas Kovasen ja Aarnion kinastellessa sanoi Kovanen leveästi:\n\n-- Kuuleppas Aarnio! -- Kyllä se niin on että pötyä sinä mies puuhaat ja\ntuulta ajat takaa! -- Mutta minullapa veikkonen on ollut jo kauvan\npelastuskeino valmiina. Ei muuta kuin panna vaan käytäntöön ja kaikki on\nautettu!\n\n-- No mikähän tuo sitten oikein on? kysyi Aarnio erityisellä painolla.\n\n-- Mikäkö on! -- Se on veliseni semmoinen naula, joka vetää. Usko se\nvarmasti!\n\nAarnio halusi tätä nyt yhä tiukemmin tietää.\n\n-- No jospa tuon sinulle sitten lopultakin sanoisin, kun sitä melkeinpä\nhalveksuen tiedustelet. Me asetamme yksinkertaisesti pystyyn suuren\nrautateollisuustehtaan!\n\n-- Kuinka ... kuinka, uteli Aarnio tuskinpa uskoen korviaan!\n\nKovanen toisti nyt hyvin mahtipontisena uudelleen sanansa.\n\n-- Mutta mitä tuo puhe nyt sitten oikeastaan on, ihmetteli nyt Aarnio\nyhä silmät suurena.\n\n-- Se on, jos tahdot kuulla totuuden ilman sarvia ja hampaita, että\nmeillä on jo säännötkin valmiina semmoiselle yritykselle, eikä tarvitse\nmuuta kuin se suotuisan ajan tullessa toteuttaa.\n\n-- Säännötkö jo valmiina? -- Entäs minkälaiset? kysyi nyt Aarnio\najatuksissaan ja yhä enempi ihmeissään.\n\n-- Semmoiset säännöt että pääomana on puolenmiljoonaa ja osakemaksu\nkultakin sata markkaa. Yhtiössä tulee ääni jokaisesta osakkeesta,\nsekä...\n\nAarnio ei voinut olla nyt jo keskeyttämättä: -- Mutta Herran nimessä,\nmillä työmiehet semmoisen liikkeen perustavat? -- Mistä ne rahat\ntulevat?\n\n-- Mutta sinäpä vasta olet kovapää, huudahti Kovanen, nyt jo\nharmistuneena. Jokainenhan semmoisen summan voi säästää! Minullakin on\njo useimpia satoja siltä varalta ja kaikki työlläni ansaittuja.\n\n-- Ei toveri, -- alkoi nyt Aarnio vakuuttavana. -- Ei nykyisillä\ntyömiehen palkoilla säästöjä tehdä, jos tahtoo kunnolleen maailmassa\nelää. Tuskinpa ne ruokaan ja vaatteesen riittävät!\n\n-- No kylläpä sen, ainakin jokainen yhden osakkeen säästää, jankkasi yhä\nKovanen.\n\n-- Olkoonpa niinkin että yhden osakkeen jokainen saisikin, vastasi nyt\nAarnio. -- Mutta sittenkin, ota huomioon, tarvittaisi tuon puolen\nmiljoonan kokoon haalimiseen viisituhatta miestä. Ajattele,\nviisituhatta! Kun tuon samaisen summan voi johonkin kapitalistiseen\ntehtaasen kiinnittää yksikin mies, tai muutamat! Otetaan nyt kuitenkin\nsiltä kannalta, että tuo tehdas sittenkin saataisi pystyyn. Mutta voiko\ntyöväestö pitää sitä kunnossa, on taas jo vallan toinen asia! -- Pääoman\nomistajain ei tarvitse kuin ryhtyä alentelemaan yksimielisesti töiden\nhintoja, ja yritys on kumossa ensi iskulla. Mistä saatte silloin\nlisävaroja kestääksenne kilpailussa?\n\nJa millä korvaatte tappiot! Ei kyllä se hyvä toveri on niin, että\ntyölästä on potkia tutkainta vastaan. Työväen varoilla ei perusteta\nliikkeitä kaikilla aloilla, eikä se yhden ammattikunnan puolelta liioin\nmitään merkitse. Ja jospa vielä saataisikin, täytyy siihen jo alussa\nuhrata kaikkensa, kun taas toisella puolella on varat ehtymättömät! --\nKyllä apu ja pelastus on etsittävä vallan toiselta taholta.\n\nKovanen hyppäsi nyt istuimeltaan, heitti lakin päähänsä ja sanoi ovesta\nmennessään: -- Puhua sinun kanssasi on sama kun ryhtyä hullun vasikan\nkanssa kilpaa juoksemaan! Mutta muista sittenkin tuo vanha sananlasku,\nkyllä routa porsaan kotiin ajaa!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli pannut toimeen tanssi-iltaman\nPalokunnan talolla. Väkeä oli sinne tullut iso sali ääriään myöten\ntäyteen. Ylipäätään onnistuivat aina tavallisesti yhdistyksen iltamat.\nKasvattavan ohjelman runsaus ei niissä ollut koskaan yleisöä\npainostamassa. Siksipä kevyt tanssiyleisö sinne kilvan riensikin.\n\nMutta tällä kertaa erehtyivät tanssihaluiset suuresti, luullessaan\npääsevänsä ajoissa, kuten tavallista, hermoja hurmaavan tanssimusiikin\nkiihoittamana lattialla leijailemaan. Ohjelmassa oli myöskin puhe\nAarniolta _työläisten velvollisuudesta_.\n\nAlkusoiton tauottua astui hän heti puhujalavalle. Hän epäröi ensiksi\nalkaissaan. Sanat tulivat katkonaisina ja soinnuttomina, mutta sitten\npäästyään hyvään alkuun virtasivat ne luistaen huuliltaan. Hän oli kun\nlöytänyt esityksensä johtavan langan, yhä varmemmin ja selvemmin\nyhdistyi lause lauseesen, ajatus ajatukseen, samalla kun ääni vakaantui\nennen pitkää, selvänä ja oikeissa painoissa helskähdellen. Kauvan ja\nkauniisti hän puhui työläisten velvollisuuksista, miten meistä\njokaisen, niin naisen kuin miehen, pitäisi kääntää korvamme ajalle,\njoka meitä tahtoi mukaansa taisteluun kaiken hyvän ja oikean\nedistykseksi. Kun ikuisen meren korkeat laineet tahdissa, mutta\ntasaisesti, tai toisinaan ryöpsähdellen vyöryvät rantahietikolle, hän\npuheessaan vuoroin vakavia ja teräviä ajatuksia päästeli, toisinaan taas\ninnostuksen hehkun valtaamana tulistuen iski kun metsänkaataja ikihongan\nsatavuotis juurelle. Pois kaikki vanha ennakkoluuloinen mädännäisyys,\npois matelevaisuus, pois orjuuden tunne! Valoa ja vapautta on saatava\nlevenemään kaikkialla! Työläisten on katkeamattomalla taistelulla\nkohottava ihmisarvoonsa sekä samalla aineellisesti hyvinvoivaan asemaan.\n\nYleisö ensiksi näytti kuin typertyneinä syventyneen esitykseen, niin\nsydämiin menevä se oli, mutta sitten puheen pitemmälle jatkuessa\nyhtäkkiä heräsi tajuntaansa siitä, mitä varten he olivat oikeastaan\ntänne tulleet! Ja samallapa alkoi myöskin kuulua käsien hakkausta ja\njalkojen töminää, sekä huutoja: pois, pois! -- Aarnio odotteli\nlevollisena, siksi kunnes melu taukosi, uudelleen alottaen, kun ei\nmitään olisi tapahtunut. Tyytyväisyyden hymy laskeutui nyt niiden\nharvojen kasvoille, jotka olivat esitystä siihen todellisesti\nsyventyneinä seuranneet. Suuri joukkokin taas uudelleen hämmästyi,\noudoksuen että mikähän otus lieneekään kun ei osaa edes lopettaakaan.\nOlivathan he ennen saaneet tottelemaan kenen hyvänsä. Tämä arvelu ei\nkuitenkaan kestänyt kauvan. Uudella innolla ja voimakkaammin seurasi nyt\nkeskeytys, mutta myöskin yhtä huonolla tuloksella. Aarnio puhui\nsittenkin loppuun, enempikin mitä oli aikonut, ja kun hän lavalta\npoistui, seurasi voimakas suosion sohina ja käsien hakkaus kenties\nkahdenlaisestakin syystä, että hän oli ollut tarpeeksi itsepintainen ja\nettä lopultakin poistui kiusaamasta. Heti alkoikin nyt lasisileällä\nparkettilattialla valssi, \"Kesäilta\", jonka haavemaisten sävelmien\ntuudittamina ja hurmaamina sadat nuoret parit kierivät kun keijukaiset,\najatus kokonaan siinä elämässä, johon nyt saivat antautua.\n\nSuuret ovet johtivat salista kapakan puolelle, josta kuului äänekästä\npuhetta, hillitöntä naurua, lasien kilinää ja toisinaan laulun\nyrityksiä. Viinurit vilahtelevat väkijoukon keskellä, tarjottimet täynnä\njo juotuja ja juomattomia pulloja ja laseja.\n\nToiset parit kiirehtivät hikisinä salista kapakan puolelle, nuoret\nkuusitoista vuotiaat tytöt käsikädessä esplanaadisankarien kanssa,\nistuen riuskasti ja ujostelemattomina pöytään, nauttiakseen lasin\npunssia kavaljeerinsa tarjouksesta. Se virkisti sekä lämmitti ja\ntuuditti yhä enempi unhoittamaan ympäristöänsä, vaivuttaen hetken\nhuumaavaan iloon ja riemuun. Nuorena täytyi iloita ja nauttia, olihan\nsitä aika vanhempana asettua hiljaiseen kotielämään, saaden silloin\nnautinnolla muistella niitä aikoja, jolloin veret virtailivat\nkuumempana, silmä säikkyi ja jalka nousi kevyesti, tanssin tahdissa.\n\nToisia pareja taas samalla kiirehti yhä tanssisalin puolelle. Näin\nalussa olivat ne kaikki jo vanhempia naisia, jotka tavallisesti muun\nohjelman aikana istuivat kapakassa, siihen hyvin tottuneina.\n\nUseimmat näistä naisista olivat hyvinkin kevyesti, ja mitä hienoimmasti\npuettuja. Heidän käytöksensä, rohkeat katseensa ja kaikki liikkeensä oli\nkuitenkin kylliksi selviä osoittamaan mihin luokkaan alkujaan kuuluivat.\nHe olivat jo täysin valmiita, samalla kuin nuoremmat kilvan kiiruhtivat\njälessä, elämän liukkaalla pinnalla, luisuakseen samaan asemaan ja\nsamoihin huikenteleviin elämän tapoihin. -- Heidän keskellään kaikkialla\nliehuivat kumartelevat nuoret miehet, joista kaikki oli yhdentekevää\nkunhan vaan saisi nauttia elämästä täysin siemauksin.\n\nAarnio muutamien seppäin ja huvitoimikuntalaisten kanssa vetäytyi\njoksikin ajaksi erääseen sivuhuoneista. Siellä istuskellessaan johtui\npuhe taas kaikkiin lähimpiin korjauksiin, joita ammattikunnassa olisi\naikaan saatava. Erittäin innostunut oli yhdistyksen kirjuri Edvard Berg\ntyöajan lyhennys ja alimman tuntipalkan vaatimusten toteuttamiseksi.\nEikä hän voinut olla kylliksi Aarniota kehuskelematta siitä, että tämä\noli ensimäisenä miehenä ryhtynyt asiasta meluamaan. Berg oli jo\naikaisemmin, Aarnion opista päästyä, saanut tämän yhdistykseen\nliittymään. Sitä suuremmalla syyllä hän nyt ylpeilikin Aarnion\nedistyksestä.\n\nTähän yhtyivät innostuneina kaikki toisetkin, toivoen samalla että\nkysymys mitä pikemmin herätettäisiin ensimäisessä kuukausikokouksessa ja\nensi kesän aikana vietäisi perille keinolla niillä hyvänsä. Aarnio,\nvaatimattomana selvitteli, ettei se ollut hän, joka tuon kysymyksen\nilmoille loihti, vaan oli se olojen pakosta syntynyt, joten se ei mitään\nmerkinnyt ken sen ensiksi oli herättänyt. Taisteluun vaan nyt kaikki\ninnolla ja varmasti tulisivat uudistukset perille ajetuksi. Suurin osa\nammattilaisia olivat tosin vielä heräämättä yhteistoimintaan, mutta\nniitä olisi samalla koetettava saada liittymään yhdistykseen. Ja kun\noikein vaan innolla sekä repäisevällä ryhdikkyydellä alkutoimiin\nryhdyttäisi, saataisi niistä suurin osa ensi iskulla järjestyneitten\nriveihin. Vanhempia jäseniä oli kylläkin yhdistyksessä, jotka\nepäröisivät alussa, asettaen vastustelevalle kannalle, mutta nehän\nolivat nyt jo mitättömänä vähemmistönä. Ja kun tosi tulisi kysymykseen\nmukaantuisivat niistäkin useammat enemmistön tahdon alaiseksi. Eikä\nkysymys itse asiassa saanut kohdistua ainoastaan yhden ainoan\nammattikunnan edistykseen. Työväenasia, köyhälistön luokkatietoisuuteen\nkohottaminen oli otettava esille koko laajuudessaan. Työväestö oli\nsaatava käsittämään puutteenalainen sorrettu asemansa. Köyhälistö oli\nsaatava ymmärtämään, että tieto on valtaa ja sen alituinen\nluokkaetujensa puolesta taistelu voi yksin viedä lopulliseen voittoon.\n\nHuoneen lävitse, jossa sepät innokkaasti keskustelivat\ntulevaisuussuunnitelmiaan kulki tuontuostakin tanssiyleisöä.\nVilahdukselta huomasi Aarnio erään tummaverisen ja tummasilmäisen\nketterästi liikkuvan neitosen, joka ovesta ravintolan puolelle\npyörähtaessään heitti häneen hyvin merkitsevän ja samalla leimuilevan\nkatseensa. Samassa sävähti Aarnion mieleen että hän olisi nuo kasvot ja\nsilmät ennenkin nähnyt, mutta missä? Kenties kauvan, kauvan aikaa\nsitten. Ja lieneepä tuokin tuntenut hänet, kun niin merkitsevästi\nkatsoi, ihan kun olisi tahtonut sydämeen tunkeutua?\n\nNäin jäi tuon naisen kuva mieleensä, eikä se sieltä karkkounut, vaikka\nkuinka olisikin tahtonut keskusteluun syventyä. Lopulta ajatuksensa\nnäkemäänsä niin kiintyivät ettei hän voinut olla menemättä saliin\nvieläkin hänet nähdäksensä.\n\nHän seisattui oven suuhun antaen katseensa leijailla yli salin, joka\nsuunnalle. Mutta vaikeaksipa kävi satojen joukosta yhtä etsiä, etenkin\nkun oli paras tanssin aika, enimmät lattialla kiivaassa intohimoisessa\nvauhdissa pyörähtelemässä. Hän oli jo lopettamassa koko\ntähystelemisensä, kun katseensa yhtäkkiä tarkistui ja lopulta kuin\nimeytyi kiinni vastakkaisella puolella olevan oven kohdalle. Siellähän\nse nyt taaskin seisoi, tuo hänen huomioonsa niin äkkiä ja sähköisästi\nkiintynyt esine, nainen, niin kukoistavan kaunis, tummat suortuvat\nvapaina olkapäille riippuvina. Sen hento solakka vartalo lisäsi vaan\nryhtinsä joustavaa sulavuutta ja tummat silmät ne paloivat kun kynttilät\njouluyön kirkkaassa talvisessa yössä. Lumivalkea kaula, kasvojen tumman\npunertava nuorteus lisäsivät vaan hänen miellyttävää personallisuuttaan.\nJa Aarnio näki vaan enään kuin ilmestyksen, samalla kun yhä suuremmalla\ninnolla koetteli muistutella missä oli ennemmin tuon naisen nähnyt.\n\nYhtäkkiä nainenkin huomasi hänet, ja niitä silmiä miten ne nyt\nhehkuivat! Näin heidän katseensa sulautui yhteen, tunkeutuen lopulta\nsyvälle sieluun, jonka merkitys myöskin heille molemmille samalla\nselveni. Ja tuo tietoisuus molemmissa toistensa ymmärtämisestä täytti\nheidän sydämensä ennen tuntemattomalla aavistamattomalla riemulla.\n\nMihin Aarnio nyt liikkuikin aina tuo lumoava katse häntä seurasi.\nLopulta ei hän voinut olla menemättä tanssiin pyytämään tuota naista.\n\nKevyesti kuin keijukaiset he nyt pyörivät ympäri salin laidasta laitaan,\nsiksi kunnes väsyneinä istahtivat.\n\n-- Eikö herra enään tunne minua, oli neitosen ensimäinen kysymys. Ja kun\nAarnio yhä viivytteli vastauksessaan, kiirehti hän jatkamaan: -- Ettekö\nmuista miten lapsena ennen niin usein näimme toisiamme?\n\nAarnio oli vieläkin kuin puusta pudonnut, osaamatta ihmetyksestä\nvastata.\n\n-- Ettekö te muista, jatkoi neitonen hymyillen ja kuten näytti myöskin\nAarnion muistamattomuudesta huvitettuna: -- ettekö te muista miten monen\nmonta vuotta sitten kaksitoista vuotiaana tyttöriepuna joskus kävin\nkotonannekin! -- Olin silloin semmoinen pahasisuinen ja vallaton tytön\ntyllerö, lisäsi hän nyt ääneensä nauraen.\n\n-- Minunkin kotonani!...\n\n-- Niin, teidänkin kotonanne, joskin näimme toisiamme myöskin paljon\nmuualla, ainakin vuoden ajan!\n\n-- Sepä ihmeellistä!...\n\n-- Sitä se nyt ei pitäisi ainakaan olla, vaan jokapäiväistä ja\nluonnollista! Ettekö muista nimismiehenne kasvattitytärtä, joka hänen\nkanssaan oli muuttanut kaukaa kylmästä pohjoisesta sinne Etelä-Suomeen?\n\n-- Jo muistan, nyt se tuli jo mieleeni! huudahti nyt Aarnio innoissaan.\n-- Te olette sitten se pieni Julia! Eikö niin?!\n\n-- Niin, silloin pieni, Julia myönsi nauraen. -- Ja ettekö te ole Kaarlo\nAarnio?\n\n-- Sehän tuo on nimeni, vastasi Aarnio sydämellisesti.\n\nTämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se\ntuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä\nvirkeämmäksi.\n\nKäsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion\nrinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin\nunissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.\n\nKadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: -- Missä minut ensiksi\nhuomasitte?\n\n-- Noustessanne puhumaan tunsin teidät heti, vastasi Julia reippaasti,\navomielisesti lisäten. -- Samalla myöskin ajatuksenikin kiintyi teihin\nyhä enempi!\n\n-- Ehkäpä lienette pitäneet hätiköivästä puheestani?\n\n-- Niin -- niin ... kyllä, mutta...\n\n-- Sen pidin enempi valmistumattomana, taisi olla enempi epäselvää..?\n\n-- Niin enhän minä voi sitä tässä nyt arvostella, kun olen niin vähän\nsemmoisia asioita seurannut, lisäsi Julia epäröivän vaatimattomuudella.\n\n-- Niinhän se on, toisti Aarnio, vähänhän sitä meillä vielä seurataan\nkaikkea uutta ja uudistavaa. Mutta eihän se ole meidän syymme!\n\nHeillä oli nyt vielä paljon puhumista kaikista, entisistä muistoista\nlapsuuden ajoilta ja siitä mitä huomioita olivat tehneet ijäkkäämpinä\nelämän tuoksinassa. Julia palveli nykyään eräällä maisterilla, joka oli\nopettajana lyseossa. Paljon ei hän loma-aikaa saanut, kun ei ollut kuin\nkaksi palvelijaa suuressa perheessä. Joka toisena sunnuntaina pääsi hän\nvaan muutamiksi tunniksi ulos vapauteensa, nyt käyden kolmatta kertaa\ntansseissa Palokunnan talolla.\n\n-- Huvittaako siellä käydä? kysyi nyt Aarnio.\n\n-- No en tiedä! -- Se on nyt ollut semmoista, mitä lieneekään. Kun ei\nole ollut muuallekaan mentävää! Kunhan saa jossain kulumaan senkin vähän\najan mitä voi palvelustytöllä olla!\n\n-- Niinhän se on! -- vastasi Aarnio ajatuksiinsa vaipuneena. Äänettöminä\nhe nyt loppumatkan astuivat, lopulta seisattuen Julian kotiportille.\n\nSiinä hyvästellessään yhtyivät taas katseensa syvällisenä. Ja kun\ntuntemattoman voiman pakoittamana, jota ei itsekään lopulta käsittänyt,\npainaltui Julia yhtäkkiä huudahtaen Aarnion rinnoille, jolloin heidän\nhuulensa yhtyivät hurmaavan sielukkaaseen suudelmaan. Ne olivat pitkiä\nja tunteikkaan tulisia suudelmia, jotka yhdistävät heidät toisiansa\ntapaamaan vastaisuudessakin.\n\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAarnio oli käynyt Kovasen asunnossa esittäen kuukausikokouksen\nyhteydessä ilmoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin kokouksen, jossa\nkeskusteltaisi ja päätettäisi toimenpiteistä kymmentuntisen työpäivän ja\nalimman tuntipalkan saamiseksi.\n\nKeskustelu tästä heidän välillään oli ollut kiivasta ja lopulta\npersonallisuuteen menevä, sillä Kovanen oli kynsinhampain vastustanut\nnyt ainakin vielä koko puuhaa. Syynä vastustamiseensa oli hän myöskin\ntuonut esille, että se johtaisi ehkä lakkopuuhiin, jota hän suuresti\nkammosi. Hän kun oli yleensä siinä uskossa, että työnantajat kyllä\njoskus antaisivat suosiollakin työpäivän lyhennyksen, sekä korottaisivat\npalkkoja vointinsa mukaan, silloinkun näkevät sen mahdolliseksi.\n\nOlipa hänen vastustukseensa vielä toisiakin syitä. Hänellä oli\nvakituinen paikka ollut jo viisitoista vuotta Aaltio & Sarvisen\nliikkeessä, jossa vanhimpana miehenä sai päivältä viisi markkaa ja\nurakkatöissä enempikin, jonka piti itselleen nykyoloissa riittävänä. Jos\nnyt hänenkin työpaikkansa tulisi lakkotilaan, voisi hän ehkä pian\nmenettää paikkansa. Kun hän ei ollut vuosikausiin pienemmissä liikkeissä\ntyössä, pelkäsi hän tottumattomana niitten työtapoihin ei voivansa tulla\nniissä liioin enää toimeen.\n\nNäin ottaen huomioon kaikki itseensä kohdistuvat mahdollisuudet, täytyi\npakostakin vastustaa nytkin.\n\nAarnio pois lähteissään oli uhannut tekevänsä valituksen johtokunnassa,\njos ei puheenjohtaja kutsuisi asian johdosta kokousta.\n\nKiivain askelin, hermostuneena, käveli nyt Kovanen asuntonsa lattialla\ntuumien ja tuskaillen mitä tässä oikeastaan olisi tehtävä. Hän tiesi\nAarnion vievän asian perille, kuukausikokoukselle, keinolla millä\nhyvänsä ja kun enemmistö, kaikki nuorimmat, suosivat Aarniota\nedelläkävijänään, tulisi kysymys keskustelunalaiseksi väkisinkin. Näin\nollen joutuisi hän lopullisesti kuitenkin häviölle, joka merkitsisi\nsamaa, kuin kokonaan luottamuksensa häviäminen yhdistyksessä.\n\nThja-ah! Kovanen repi kiukuissaan tukkaansa. Mikä neuvoksi, mikä nyt\ntodellakin neuvoksi?!\n\nLopulta voi hän jo niin paljon asettua, että istahti tuolille\nlevollisemmin asiata miettimään. Löytyisiköhän vielä jotain\nvälimahdollisuuksia, joista voisi pujahtaa ulos kunnialla, vaikkakin\nperään antamalla? Kun hän nyt oikein kaikilta puolin mietti ja punnitsi\nluuli hän lopultakin aukon löytäneensä. Helpotuksen huokaus pääsi nyt\nhäneltä, samalla kuin kasvonsa kirkastuivat nähtävästi. Näin se tulee\nkäydä. Hän käskee kokouksen, mutta tulee siellä tarmonsa takaa\nvastustamaan lakkopuuhiin ryhtymiseksi kaikkialla, mutta jos ei se\nauttaisi ... ainakin tehdasliikkeissä. Niissäkun ovat palkat\nsuhteellisesti korkeammat ja työaika kymmenen ja puoli tuntinen.\nPienissä \"nyrkkiverstaissa\" olivat palkat paljoa onnettomammat ja\ntyöaikakin enimmäkseen kaksitoistatuntinen. Ja kun niissä tehtiin töitä\nkappalekaupalla, venyi työaika melkeinpä aina pari kolme tuntia\npitemmäksikin. Näin hän pelastaisi asemansa työpaikassaan ja saavuttaisi\nsamalla kaikkien toveriensa yksimielisen kannatuksen. Sanottu ja tehty.\nHän heitti turkin hartioillensa kiiruhtaen työväen äänenkannattajan\n\"Nousevanpäivän\" konttoriin.\n\nAarnio, poistuessaan Kovasen asunnosta tunsi myöskin tavallista enempi\nkiihtyneensä tuossa keskustelussa. Onpa se sittenkin aika visapää tuo\nmies, ajatteli hän harmistuneena. Viitsiikin yhä vaan jankata vastaan,\nvaikkapa tietääkin enemmistön yhdistyksessä jo olevankin samaa mieltä\nkanssani. Mutta samapa tuo. Jospa ei se käskisikään kokousta, tulisi hän\nesittämään asian ensimäisessä kuukausikokouksessa ja sittehän olisi\nihmettä, jos ei se menisi myöskin semmoisenaan yleisessä kokouksessa\nlävitse. Siksi hermostunut oli hän kuitenkin tästä kohtauksesta ettei\nvoinut pysytellä kotona, vaan meni Juliata tapaamaan, jospa sen\nonnistuisi päästä ulos edes hetkeksi kävelylle.\n\nTämä jo heti Aarnion nähtyänsä huomasi, että jotain erinomaisempaa oli\ntapahtunut. Tuo hänen mielestään sielukas mies, jonka silmät säihkyivät\naina niin ihmeen kirkkaina ja onnekkaina, omasi nyt katseessaan jotain\npistävämpää, samalla kuin käytöksensä oli levoton. Eikä tuo tahtonut\npäästä edes puheen alkuunkaan.\n\n-- Kuules Kaarlo, ystäväni, kysyi nyt Julia, -- mikä sinulla on? Onko\njotain erinomaisempaa tapahtunut?\n\n-- Eihän mitään! vastasi Aarnio umpimielisenä, samalla kun kuitenkin\näänensä omituisesti värähteli.\n\n-- Kyllä sinulla jotain on sydämelläsi, vaikkakin koetat sitä salata,\njatkoi Julia. -- Voinethan tuon sanoakin.\n\n-- Niin voinhan tuon nyt sanoakin mieliksesi, vastasi jo Aarnio\nrauhoittuneemmin. -- Se on niitä ijankaikkisia yhdistyksen asioita,\njosta taaskin olen levoton.\n\n-- Yhdistyksen, toisti Julia. -- Mutta sanoppas nyt minulle ystäväni,\nmitä siellä työväenyhdistyksessä oikein puuhataan! Minä olen sen\ntoimintaa niin vähän seurannut enkä sen vuoksi tiedä siitä tuon\ntaivaallista!\n\n-- Hm! Aarnio hymähti. Se on nyt semmoista että kävisi siitä pitkäksi\nsinulle selitteleminen! -- Muuten Aarnio naisseurassa ollessaan tunsi\naina kuin jonkunlaista epäröivää kainoutta yhdistyspuuhista puhuessaan.\nNiin aatteen mies kuin hän olikin, käsittäen samalla että siitä, niin\nnaisille kuin miehillekin olisi eroituksetta ja joka käänteessä\npuhuttava, tunsi hän kuitenkin melkeinpä vastenmielisyyttä ryhtyä siitä\nnaistuttavilleen kertoilemaan. Tavallisesti hän aina etsikin naisseuraa\npiireistä, jotka eivät kuuluneet yhdistyksiin.\n\n-- Mutta sittenkin on sinun minulle nyt edes hiukan tehtävä selvyyttä,\nvaati vaatimalla Julia. -- Teetkös sen ystäväni?\n\nSamalla painaltui Julia yhä lujemmin Aarnion kylkeen katsoen samalla\nmitä herttaisemmin häntä silmiin:\n\n-- Miten hennotkaan sitä minulta kieltää?!\n\n-- Siellä ajetaan paljon hyviä asioita, vastasi nyt Aarnio. -- Meillä\nrautatyöntekijäin yhdistyksessä otetaan nyt esille kymmentuntisen\ntyöpäivän ja alimman tuntipalkan aikaan saaminen! Mutta sitäpaitse\nkuuluu työväenasian ajoon paljon suuria kysymyksiä, joista sinulle\nselvitteleminen veisi viikkoja jopa kuukausia.\n\n-- Sehän se on etten minä niistä asioista käsitä, huokasi Julia, --\nmutta olenhan minä niistä sentään jotain kuullut.\n\n-- Kaarlo, -- kysyi hän sitten äänellä ikäänkuin heräten, -- eikö ne ole\nsamoja kun sosialistit?\n\nAarnio naurahti. -- No entäs sitten?\n\n-- Minä olen niistä kuullut kerrottavan paljonkin! jatkoi Julia.\n\n-- Ja mitä esimerkiksi?\n\n-- Hyvinkin paljon! -- Ja oikeinpa hullua vielä.\n\n-- Paljon ja hullua! -- Kuka sinulle moista on syöttänyt? Joku\nherraskainen tietenkin, huudahti nyt Aarnio.\n\n-- Onpahan vaan!\n\n-- Kuka. Sanohan nyt suoraan.\n\n-- Jospa sitten sanoisin. Se meidän maisteri tässä eräänä iltana puhui\nniistä pitkät jutut. Kertoili minkälaisia ne ulkomailla ovat.\nKiihoittavat lakkoihin ja muihin rauhattomuuksiin työväkeä suurissa\njoukoin, sekä opettavat että kaikki omaisuus pitäisi jakaa tasan. Eikös\ntuo ole jo hullua! Etumiehet niistä istuvat vankiloissa, moni puolen\najan elämästään Ja kun sieltä pääsevät, taas uudelleen astuvat kansan\nkeskelle sitä villitsemään. Semmoisia raakoja ja sydämettömiä ihmisiä ne\nkuuluvat olevan!\n\nAarnio ei voinut nyt enään olla täyttä kurkkua nauramatta, eikä hän\ntahtonut osata siitä tauotakaan.\n\n-- Mutta tuletko sinä jo vallan hassuksi? ihmetteli nyt Julia.\n\n-- Ha, ha, ha! Mutta kun sinä puhut niin hulluja, ettei voi olla\nnauramatta. Eihän ne ole ikinä tahtoneet kenenkään omaisuutta tasailla!\nSe on vaan sitä vanhaa pötyä, jolla ne täyttäen sanomalehtipalstansa\nkoettavat sokaista työväkeä. Päinvastoin, sosialistit tahtovat kaikkea\nyhteiseksi ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Siis koota eikä hajottaa! --\nEikö se ole nyt jo tarpeiksi pirstottua, että vielä enempi tarvitsisi\nruhjoa! Eihän sosialistit ole mitään juutalaisia! He, he, he!\n\nJulia oli nyt jo suuttua. -- Miksi sinä yhä naurat ja niin ivallisesti?\n\n-- Vieläkin minä nauran, jatkoi Aarnio. -- Eikä ne ole mitään ilkeitä\nihmisiä. Päinvastoin ovat ne mitä sydämellisempiä, kun tahtovat että\nkaikki ihmiset voisivat olla ja tulla mitä onnellisemmiksi, niin\naineellisessa kun henkisessäkin suhteessa. Siksipä koettavat myöskin\nlakoilla viedä perille työväen pyyteitä, sillä se on ainoa ja\noikeutetuin ase, kieltäytyä yksinkertaisesti työstä, kun ei muut keinot\nenään auta! Kuulisitpa miten jalosti esimerkiksi ulkomailla suuret\ntyöväenaatteen miehet voivat puhua! Tuhansia on useasti ympärillä ja\nniin henkeä vetämättä kuuntelevat että melkeinpä kuulisi nuppineulan\nmaahan putoamisen!\n\n-- Mutta Kaarlo! Älähän nyt sentään liiaksi innostu, pyyteli Julia. --\nTulisiko teilläkin lakko, jos eivät mestarit muuten suostuisi?\n\n-- Ehkä, ehkä ei!\n\n-- Ja sitten sinäkin pian vielä joudut johonkin pahoihin selkkauksiin,\nkun olet vielä niin tulinenkin! pelkäsi Julia.\n\n-- Älä siitä huolehdi, vastasi nyt lempeästi Aarnio. -- Luuletko minut\nensiksi kiikkiin menevän! Eei!\n\n-- Lupaathan kuitenkin olla varovainen, lupaathan? rukoili Julia.\n\n-- No lupaan, lupaan, vakuutteli Aarnio.\n\nKello kävi jo yhdeksättä ja kun maa oli jo ollut sula viikkokausia\nvaikkakin oli vasta puolivälissä huhtikuuta, ohjasivat he askeleensa\nkuten useina iltoina ennenkin Linnoitusvuorelle, jossa oli istuimia,\njoilta voivat ihailla ympäristöä. Kalsea kuu heloitti selkeällä\ntaivaalla ja tähdet pilkottivat kuin sammumisensa edellä, sitä mukaan\nvaloansa yhäti heiketen kun päivät kesäiseksi pitenivät. Ilma oli\nkeväinen, virkistävän vilpas näin illoin, herättäen vähä kerrassaan\ntoiveita ja unelmia saapuvasta keväästä. Meren puolella, alhaalla,\npienillä saarilla vanhanaikuiset linnoitukset graniittiseinämineen\nnäyttivät niin kolkon synkeiltä kuun kuolleessa valaistuksessa. Etempänä\npäälinnoituksesta tuikki tulia tehden sen eloisammaksi silmälle ja\najatukselle. Merta, niin kauvaksi kun silmä kantoi, kattoi vielä jää,\nmutta pois oli jo lumi pinnalta sulanut, jälellä vaan mustunut pinta,\nennustaen sen pikaista murtumista. Toisaalla oli taaskin kokonaisia\nkaupungin osia myöskin silmälle altisna. Sieltä tuikkivat tuhannet\nvalot, sekä kuului kohinana suurkaupungin tuoksina, elämä, ryske ja\npauhu.\n\nNuoret istuivat penkillä vieretyksin, Julia nojasi turvallisena päätänsä\nAarnion olalle ja tämän käsivarsi oli hellävaroen laskeutunut hänen\nvyötäreilleen. Kauvan he sanattomina katsoen haaveilivat, rinnan täytti\nrauhoittava vaikkakin surumielinen tunne.\n\nAarnio käänsi nyt lopulta katseensa Julian puoleen hellästi kysyen:\n\n-- Ystäväni, uskotko sinä löytyvän oikein suurta ja puhdasta rakkautta\nmaailmassa, uskotko sinä?\n\nJulia ei vastannut kun hennosti käden puristuksella.\n\n-- Niin, jatkoi nyt Aarnio, -- varmaankin on rakkautta, suurtakin ja\nuhrautuvaa rakkautta, mutta voiko se olla samanlaista kaikissa\nihmisissä, tai muodostaako sen eroavaisuuden juuri eri henkilöiden\nhenkiset kehitysasteet ja muut seikat, sitä olen minä niin useasti\najatellut. Tai olisiko rakkaus sama kaikissa kehittymättömimmissäkin.\n\nJulia naurahti. -- Sinähän puhut Kaarlo niin vaikeatajuisesti etten\nminä jaksa sinua ymmärtää.\n\nAarnio jatkoi: -- Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?\n\n-- Mikähän tuo sitten olisi?\n\n-- No minäpä sanon! Mutta sittenkin tuntui, kuin olisi häneltä puuttunut\nvoimia sitä sanomaan. Lopulta hän kuitenkin jo uskalsi: -- Mikä voima se\noli, joka sai sinut jo ensi iltana vastaansanomatta antaumaan\nsuudeltavakseni! Hän nauroi. -- Sanoppa se minulle?\n\nJulia punastui korviaan myöten, voimatta vastata.\n\n-- Sinä hämmästyit. Mutta ota sinä kaikki vaan luonnolliselta kannalta,\neikä vastaus ole sinulle vaikea!\n\nJulia oli yhä vieläkin hämillään, mutta lopulta kuin hän uskalsi kääntää\nkatseensa Aarnion suoriin ja rehellisiin silmiin, katosi pelonalaisuus\nkuin yhdellä iskulla ja hän voi melkeinpä iloisesti vastata: -- Se että\nsilmiesi loisto oli niin syvä!\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- Ja niin ihmeellinen hehku niistä loisti, että kuin huumaamana\nunhoitin kaiken!\n\n-- Etkö ennen ollut sitten semmoista nähnyt?\n\n-- En muista! Mutta sinun kanssasi uskaltaisin tulla mihin hyvänsä ja\nolla missä hyvänsä vähääkään pelkäämättä!\n\n-- Se jo riittääkin, vakuutteli Aarnio tyytyväisenä mutta samalla\nitsekin ihmeissään. -- Oletko tuntenut kaipausta aina uudestaan\ntapaamiseen!\n\n-- Sitäpä en sano, vastasi Julia naurahtaen, mutta sitten taas uudelleen\nAarnioon vilaistuaan hän jo virkkoi: -- Kyllä joskus!\n\n-- Mutta sepä ei olekaan enään rakkautta, vastasi nyt Aarnio nauraen.\n\nJulia heitti häneen ihmettelevän silmäyksen. -- Sekö ei olisi rakkautta?\n\n-- Niin! jatkoi Kaarlo nyt vallattomana. -- Se ei ole enään sitä, vaan\nse on jo kiintymistä. Muistan lukeneeni kerran, ettei mitään saisi\nkaivata semmoisissa asioissa. Se olisi vasta sitä oikeata. Se ei\nestäisi eri henkilöitä kylläkin viihtymästä toistensa seurassa vaikkapa\naina, mutta sittenkin kaipaus voi muuttua mieliteoksi, ja silloin kun se\nsiksi kehittyy, tuo se mukanaan suuria suruja, eikä sitä saisi olla.\nSielunelämä ei saisi olla muuta kuin iloa ja onnea!\n\nJulia jo hiukan ikäänkuin tuskaantui. Sitten katsoi hän nuhtelevasti\nAarnioon sanoen: -- Mitä sinä puhut! Minä en ymmärrä!\n\nAarnio häntä rauhoitti. -- Ota huomioon että niin muutamat opettavat,\nonko se totta siitähän voi olla eri mieliä!\n\nEnhän minäkään ole sitä kokenut, en voi siis taata myöskään sen väitteen\npätevyyttä.\n\nPoistuessaan vuorelta ja erotessaan Julia vielä useasti varoitteli\nKaarloa tekemästä lakkojutussa mitään tyhmyyksiä, johon tämä,\nhuomatessaan Julian aivan tosissaan pelkäävän, antoi nauraen\npuolittaisen myöntymyksensä.\n\nTämän jälkeen useasti illoin yhtyessään eivät he antautuneet erityisesti\nkeskusteluun enään näistä asioista. Aarnio, pitäen itseään paljoa\nkorkeammalla kehitysasteella, ei johtanut puhettansa siihen. Julia taas\nnautti vaan enempi Aarnion kirkkaista silmistä, reippaudesta ja\niloisuudesta. Sanalla sanoen he seurustelivat nauttiakseen suudelmista\nja rakkauden riemuista.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPitkin viikkoa olivat yhdistyksen miehet innolla käyneet työpajasta\ntoiseen kehoittelemassa rautatyöntekijöitä saapumaan yleiseen\nkokoukseen, jossa niin tärkeistä elinkysymyksistä tultiin\nkeskustelemaan ja päättämään.\n\nAhdinkoon asti, iso sali täydeltä, saapuikin työläisiä. Kaikkiaan\nnousivat osanottajat neljään sataan. Siinäpä oli väkeä, nuoria ja\nvanhoja, kurjistuneempia ja hyvinvoivimman näköisiä, kuin edustajia\nnäytteenä siitä sekamelskasta, johon nykyisen huippuunsa kehittyneen\nteollisuuden hyllyvä hyrsky voi eri yksilöissä vaikuttaa ja\nerilaatuiseksi muodostella.\n\nSuuren eroavaisuuden voi jo ensiksi huomata järjestyneitten ja\njärjestymättömien välillä. Järjestyneet esiintyivät kaikin puolin\npuhtaissa, siistissä pukimissa, olivat puhetavassaan järkevämpiä, sekä\nkaikissa asioissa monipuolisemmin ajattelevia. Järjestymättömissä voi\ntaas tehdä jaon tehtaissa ja pienemmissä pajoissa työskentelevien\nvälillä. Tehtaissa työskentelevät näyttivät hyvinvoivimmilta samalla\nkuin omasivat enempi ryhdikkyyttä, joskaan eivät voineet kohota\najatustensa julkilausumisessa järjestyneitten rinnalle. Se mikä heissä\noli pahinta, että pitivät itseänsä tavallaan parempina pienemmissä\npaikoissa työskenteleviä. Pienempien työpajojen väki olikin kaikkein\nkurjinta. Oli paljon semmoisia, jotka näyttivät kuin ensikerran\npäivänvaloon jostain pimeästä loukosta haalituilta, jota itsekin\nihmettelivät. He olivat oudoksuen ja julkisuutta kaihtaen nyt monikin\nhuonoihin risoihin puettuja sekä jotkut humalassa. Eläimellinen elämä,\nhuono ruoka, väkijuomain kohtuuton nauttiminen, sekä kurjat asunto-olot\nolivat painaneet kasvoillensa jo tuntuvasti leimansa. Puhellessaan\nharppasivat he joka toisella sanalla asiasta toiseen, lausuivat\nraakuuksia tuhkatiheään sekä hermostuivat suuttumukseen pienimmässäkin\nsanakäänteessä, turvautumalla vaikkapa uhkauksiin.\n\nSemmoista, suuresti erilaista oli nyt tämä kokoukseen saapunut joukko.\nAarnio puolestaan laajahkossa puheessa pohjusti kysymyksen, toivoen\nkaikkien tuovan epäkohdista niin todenmukaisia selvityksiä kuin suinkin\nvoivat. Näin se alkoi tämä rautatyöntekijöillä ensimäinen ja mitä\nmerkillisin kokous. Ananiassonin miehistä esiintyi ensiksi Järvinen, tuo\nkaikkien kesken tunnettu leikkisä ja kompasanainen mies. Sanoi kolmasti\njo maanpallonkin ympäri merimiehenä purjehtineensa, sekä olleensa jos\njossain sopessa, mutta semmoista ketunluolaa kuin Oskari Ananiassonin\ntyöpaja oli, ei hän ollut koskaan tavannut. Itse mestari jo oli poikkeus\nkaikista muista kuolevaisista. Tähän joku sivulta muistutti että kaksi\nhyvääpä heitä olikin nyt sattunut yhteen! Puheenjohtaja nyt korpraalin\näänellä huusi järjestykseen! Järvinen vastasi muistuttajalle olevansa\nenempi vakavaluontoinen mies, paitsi Oskarin parissa, siis tarkoin\nmyöskin asioita punnitseva, eikä tuo huomautus siis voinut saada häntä\nasiasta oikeata selvyyttä esille tuomasta, jota toivoi myöskin kaikkien\nuskovan. Kirkko oli sittenkin asetettava keskelle kylää! Ja hän jatkoi:\nKappaletyössä saivat enimmät työläisistä työskennellä, voimatta ansaita\nedes harvat kolmeakaan markkaa päivässä. Eikä se Oskari herra koskaan\narvostele työtä ennenkuin mies on saanut sen valmiiksi. Silloin\nuseammassa tapauksessa on tehtävänään heittää esine nurkkaan tai se\nrikkoa kelvottomana, jos siinä vaan huomaa pienimmänkin virheen. Työn\nkeskeneräisenä ollessa ei taas huomauta vaikkapa huomaisikin. Semmoinen\nhermostunut hullu se on, että aina vaan kirota mässäilee eikä sen\nmieliksi ole vielä yksikään osannut puhua koskaan. Palkkoja ei siltä\nsaanut koskaan säännöllisesti. Oppilaat olivat mestarin ruuissa, eikä ne\nsaaneet syödäkseen kuin pilaantuneita rääppeitä, potaattia ja silakoita.\n\nToinen pesä, yli kaupungin kuuluisa rivosta elämästään, oli Sundbergin\ntyöpaja. Siellä maksettiin tavallisesti palkat tuskinpa kolmea markkaa\nkorkeimmissa erissä, joka tietenkin heti lyötiin viinaan, etenkin kun\ntyöpaikassa sai juopotella päivät ja yöt miten paljon vaan halutti.\nMestari Sundberg olikin tavallisimmin aina joukossa. Juomingien lopussa\nsyntyi aina tappelu ja elämä semmoinen, että miehet saivat kävellä pää\nnyytissä viikkoja jälkeen. Työtä tehtiin määrättä, miten milloinkin\nhalutti, kuitenkin nousten jo oppilasten verstassa työskentelyaika\nkolmeentoistakin tuntiin.\n\nUseimmissa työpajoissa oli kyllä taaskin järjestys parempi mutta\nkehittyneenä kuitenkin huippuunsa kurin ja ylenpalttisen kuuliaisuuden\nvaatimuksissa. Neljännestunnin myöhästymisestä jätettiin esim. koko\nruokaväliltä palkka maksamatta. -- Siinä oli myöskin aina pidettävä\nsilmällä josko kappaletyössä ennemmin tuli hinnasta sopineeksi. Muuten\nmaksoi mestari useinkin mielensä mukaan, jos ei siihen tyytynyt sai\nmarssia maantielle. Leivän ja pysyväisen työpaikan turvasi myöskin\ntekohurskaus, jossa jotkut mestareista hyvin näyttivät, kuitenkin\nitseelämässään ja toiminnassaan valittelematta vähääkään kristillisyyden\nvaatimuksista.\n\nAsioista näin seikkaperäisesti keskusteltua, innostui joukko lopulta\nkuumimmilleen, sekä yleensä mielipiteenä ilmeni olojen korjaus mitä\npikemmin ja keinoilla millä hyvänsä.\n\nEdvard Bergin nyt tehtyä huomautuksen että olisi ryhdyttävä lakkoon\nensitilassa, pyysi puheenvuoron heti Kovanen. Hän yskäsi vanhaan\ntunnettuun tapaan ensiksi muutamia kertoja, kuin huomiota\nkiinnittääkseen. Alkoi sitten: -- Niin oikeutettuja ja tarpeenvaatimia\nkuin parannukset meille ovatkin, tulee meidän sittenkin osata\nkaikiltapuolin harkita menettelytapamme asiamme perille viemiseksi.\nLakko-sana on niin pian sanottu mutta se ei ole niin pian kunnollisesti\ntäytetty, että siitä olisi vastaavaa hyötyä. Se siitä! Ja jospa tuo\nvielä menestyisikin olen minä jo itse periaatteessa lakkoa vastaan,\nsillä se on väkivaltaisia keinoja....\n\n-- Mutta ainoa ase työmiehillä, kuului joukosta.\n\nKovanen yskäsi kerran pari, vielä entistä lujemmin, jatkaen. -- Minä\ntoivoisin että ensiksi käännyttäisi mestarien puoleen kohteliaalla\npyynnöllä...\n\n-- Ei siitä apua, sitä on jo kahdesti vuosi sitten koetettu! kuului\ntaaskin väkijoukosta.\n\n-- Ei mitään konttirukouksia! huusi toinen. Vaatimuksia mutta ei\npyyntöjä!\n\nKovasta alkoi hiottaa tämmöinen ennen kuulumaton mielipiteittensä\nvastustus. Lopulta takertui hän sanoissaan, hengästyen kokonaan, ja\nlopettaen puheensa painavalla nyrkiniskulla pöytään.\n\nNyt sukeutui kiivas keskustelu, josko lakkoon ryhdytään eli ei.\nVanhempia miehiä oli useita, jotka asettuivat Kovasen esittämälle\nkannalle. Mutta suuri enemmistö vaati yhä lakkoon ryhdyttäväksi. Kovanen\npani parastaan mielipiteensä puolesta, mutta huomatessaan joutuvansa\nvähemmistöön ehdotti hän väliehdotuksena: että ensiksi koetettaisi, jos\nsitten lakkoon ryhdytäänkin, saada pikkumestarit taivutetuiksi, sillä\nsaatiinhan tehtaissa korkeimmat palkat ja työaikakin nousi vaan\nkymmeneen ja puoleen tuntiin. Lopulta tulikin Aarnion kannatettua ja\nyksimielisyyden saavuttamiseksi päätökseksi, kun lakko, tehtaatkin\nsiihen luettuna, tulisi liian laajaksi, eikä ammattikunta ollut\nkehittynyt sitä kerralla nielemään, että asetettaisi jos ei muu auta,\nainoastaan pikkutyöpajat lakkotilaan. Mutta sitä ennen koetettaisi jos\nmahdollista rauhallisilla keinoilla saada asiat selville. Siksipä\npäätettiinkin lähettää mestareille kirjallinen vaatimus että saapuisivat\nyhteiseen kokoukseen asioista neuvottelemaan.\n\nSinä iltana meni Kovanen mitä kiihoittuneemmalla tuulella kotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä oli kaupungin vanhoillisemmassa jokapäiväisessä\naamulehdessä \"Aamuruskossa\" uutinen otsakkeella: _Rautasepätkin\nintoilemassa_. Mitä räikeimmillä väreillä siinä nyt kuvailtiin, miten\ntänä villityksen aikana rautasepät ylimielisyydessään puuhaavat lakkoa.\nLopuksi mainittiin miten Aarnio oli pääpukarina kansaa yllyttämässä,\nulkomailta lainattujen mielipiteittensä perustalla.\n\nKulovalkean tavoin levisi tuo uutinen nyt mestarien keskuudessa. Pahaa\nverta se heti synnytti, etenkin kun jo siinä lakosta puhuttiin; eikä\ntyöläisten selvitykset heille voineet paljoakaan rauhoittaa, sillä\nsokeasti olivat mestarit tottuneet uskomaan äänenkannattajansa\ntiedonantoihin. -- Mestarit juoksemaan nyt toistensa asunnosta asuntoon,\nsaadakseen ennen pitkää aikaan yhteisen neuvottelukokouksen. Toiset\nheistä jo ryhmittyivät muutamissa miehissä, pistäytyen johonkin kapakan\nnurkkaan asioista ja menettelytavasta neuvottelemaan.\n\nAarnio joutui heti ensi iskulla mestarinsa hellään epäsuosioon, uhalla\njos samaan suuntaan edelleenkin jatkaisi, saisi ottaa jalat allensa ja\nmennä niin pitkälle kuin maantietä piisaa.\n\nMaisteri Stenberg oli juuri palannut lyseotunniltaan, istuen\nnojatuolissa päivällistä odottelemaan, ja samalla silmäillen\n\"Aamuruskoa\" mielilehteänsä. Tuo rasvainen uutinen rautasepistä pisti\nheti hänen silmiinsä. Ennestään jo tietäen Aarnion seurustelevan\npalvelustyttönsä kanssa, jätti hän lehden kyökkiin Julian luettavaksi.\n\nIllalla Aarnion tullessa Juliata tapaamaan oli tämä hyvinkin\nalakuloisena ja harmistuneena. Se herätti heti Aarnion huomiota. Siihen\nsyytä tiedusteltuaan, oli aina vaan vastauksena: -- Niinkuin et sinä jo\nitse sitä tietäisi! Enkö sinua jo siitä ajoissa varotellut! Mutta siksi\ntoiseksi, mitäpä tuo sitten minulle kuuluu, jokainen saa lyödä vaikkapa\npäänsä seinään!\n\n-- No mutta mitä nyt on sitten niin erinomaista tapahtunut, lopulta jo\nAarnio vakavana tiedusteli.\n\n-- Sinä Kaarlo viitsitkin minulle uskotella esiintyväsi ihmisiksi ja nyt\nsinä kuitenkin olet eturivissä pääpukarina tovereitasi kiihoittamassa\nkaikenmoisiin päättömiin hullutuksiin!\n\nAarnio nauroi vaan yhä täydestä sydämestään. -- Vallanpa\nturhanpäiväisistä sinä nyt nokitteletkin! -- Enhän minä ole kiihoittanut\nketään, jos olenkin puhunut kokouksessa on se tapahtunut vakaumustani\nseuraten!\n\n-- Mutta oletteko te sitten oikeassa ja kuka sen on sanonut? vastusteli\nharmista värähtelevällä äänellä Julia.\n\n-- Aina ne ihmiset ovat oikeassa, jotka puutteellisia olojaan tahtovat\nkorjata, vastasi Aarnio vakuuttavalla ja varmalla painolla.\n\nJulia huokasi. -- Eiköhän se olisi parempi että kaikki tyytyisivät\nonneensa, tekisivät vaan työtään rukoillen Jumalalta siunausta.\nUhkamielisyys sitävastoin on aina turmioksi, usko se! Sinäkin saat vaan\nkaikesta palkaksesi väsyneen ruumiin sekä sielun, menetät työpaikkasi\njoutumalla vaan huonoon huutoon koko maailman silmissä! Seuraa siis\nminun neuvoani, luopumalla kokonaan moisista puuhista. Rupea elämään\nhiljaista rauhallista elämää niskoittelematta osaasi vastaan joka on\nsinulle suotu!\n\nAarnio vastasi tähän ylenkatseellisesti hymähtäen.\n\n-- Hm! sinä vaan vastaat. Ennenkun näet seuraukset, silloin se on\nmyöhästä!\n\nAarnio ei tähän vastannut. Eikä he enään puhuneet liioin mistään. Kaarlo\najatteli turhaksi kaikki yritykset Julian mielipideitten muuttamiseksi\nsiihen liioin sen enempää painoa asettamatta. Naiset voivat ajatella\nmitä hyvänsä niissä asioissa. Julia taas näytti kuin odottelevan häneltä\njotakin. Hän oli huomannut tuon saman jo niin useasti, mutta ei voinut\nkäsittää mitä se olisi. Sen hän kuitenkin oli huomannut että jotain\nmerkille pantavaa se varmaankin oli, kun Julia sitä niin surumielisenä\ntoisinaan kuin kaihoten odotteli. Tahtoessaan hyvästellessään suudella\nJuliata veti tämä itsensä pois, katsoen Aarnioon niin pitkään ja\nkummallisesti.\n\nJulia tullessaan kotiinsa oli nyt tavallista huonommalla tuulella,\ntiuskien ja räiskäen kyökissä lapsenhoitajan kanssa. Tulipa rouvakin\nkyökkiin. Tämän mielestä oli Julia viipynyt ulkona liiaksi kauvan, joten\nhän ei voinut olla siitä huomauttamatta:\n\n-- Julia taas varmaankin oli lakkoneuvotteluissa Aarnion kanssa, kun\nviipyi yli aikansa! Onhan se komea maailman parantaja!!\n\nJulia puri hammasta, virkkamatta sanaakaan.\n\n-- En minä ainakaan viitsisi semmoisen profeetan kanssa seurustella,\njatkoi rouva pisteliäästi.\n\nJulia heitteli yhä tuimempana astioita paikoilleen hyllylle, vilaisten\nolkansa yli rouvaan.\n\n-- Olisi toista -- jatkoi rouva -- jos koettaisit saada sitä\nnuortenmiesten kristilliseen yhdistykseen! Sittehän tuon kanssa viitsisi\nkadullakin kulkea ja tunnustaa sulhasekseen!\n\nNyt ei Julia voinut enään pidättää.\n\n-- Eihän rouvan tarvitsekaan sen kanssa seurustella! tiuskasi hän\nterhakasti. -- Eikä se taitaisi paremmaksi tulla teidänkään opetuksilla.\nAntakaa siis minun olla rauhassa, kiusottamatta.\n\nPisteliäs nauru oli tähän rouvalta vastauksena. -- Häpeä Julia,\nuskaltaissasi noin törkeästi vastustaa minua! Tiedätkö mikä minä olen!\nSinun käskijäsi ja sinä palvelijani! -- Rouva seisoi nyt jo kädet\npuuskassa, lisäten mahtipontisena: -- Ja muistakin olla vast'edes moisia\nlausumatta! Sen miehen seuraa on sinun myöskin vältettävä, jos aijot\nmeillä palvella!\n\nJulia purskahti nyt itkuun, mennen palvelijain kammariin.\n\nSiellä istui hän kauvan harmitellen sitä kun herrasväkikin oli alkanut\nlöytää yhä enempi sanomisen syytä hänen seurustelussaan Aarnion kanssa.\nSe että hän ensi kerran oli uskaltanut vastustaa rouvaa, ei tietenkään\njohtunut eriävistä mielipiteistä Aarnion käyttäytymisen suhteen, vaan\nsiitä kun oli jo aikasemmin joutunut pahalle tuulelle Aarnion seurassa.\nPääasiassa oli hän rouvalta juuri imenyt itseensä ne mielipiteet, joita\nhänellä yleensä oli työväen edistysriennoista. Se että oli ryhtynyt nyt\ntavallaan Aarniota puolustamaan, johtuikin vaan siitä että oli kuullut\nhänestä jo niin paljon huolestuttavia uutisia. Tämän tuskallisen\nmielialan haihtuessa, olikin hän heti valmiina tunnustamaan rouvan sanat\noikeiksi. Tultuaan uudelleen kyökkiin, koetti hän sitä osoittaakin,\niloiselta ja välinpitämättömältä näyttäytyen. Rouva oli myöskin\ntarpeeksi ihmistuntija huomaamaan tuohon äänettömyyteen kätketyn\ntunnustuksen, sen enempää sinä iltana Aarniota moitiskelematta.\n\nSamana iltana, myöhemmällä oli Stenbergin perheeseen tulossa vieraita.\nHikipäissä sai Julia hyöriä ruokain valmistuksessa ja muissa\nvastaanottopuuhissa. Usein tämmöisiä vierailuita pidettiinkin.\nToisinaan kävi Stenbergin perhe vastavierailuilla, jolloin Julia sai\nvalvoa neljään viiteenkin aamuun, aina korva tarkkana milloin eteisen\novikello kilahtaisi. Mutta kotona ollessa pidot, sitä vasta polttava\nkiire sukeusi. Täytyi yksinään, ollen kaikesta vastaavana, valvoa\nruokien ja herkkujen valmistusta, kantaa niitä pöytään, samalla\nottamalla huomioon mitä kukin rouva tai herra suvaitsi yksityisesti\nhaluta. Rouvia täytyi hemmotella, herroja miellyttää hymyilyillä ja\nsulavilla liikkeillä, ettei maisteri joutuisi häpeään palvelijansa\nkömpelyydestä.\n\nKutsuvieraiden joukossa oli myöskin eräs nuori lasisilmä-maisteri.\nJulian jo ensikerran sisässä käydessä herätti tämän kauneus hänen\nhuomiotansa. Aamuyöstä, juomahöyryjen päähän noustessa alkoi hän yhä\nsuuremmassa määrässä tätä mieltymystänsä ilmaista. Toiset vanhemmat\nherrat saivat tästä myöskin mitä suurinta huvia. Lopulta kun nuori\nmaisteri Alm ei voinut enään pysytellä Juliasta irti, tunkeillen\ntuontuostakin häntä halailemaan, alkoi isäntä Stenberg ilvehtiä:\n\n-- Älä yritäkään Alm! Se on sosialistin morsian, et sinä siitä mitään\nvoita!\n\n-- Mitä puhut? Sosialistinko?\n\n-- Niinpä juuri! Erään rautasepän, jotka nykyään ovat lakossa. Ne ovat\nkovia poikia!\n\nAlm rehahti nyt täyttä kurkkuansa nauramaan: -- Osaavatko sosialistitkin\nrakastaa? Varmaankin aineellisesti! He, he, he!\n\nJulia kuuli tämän. Se koski kylläkin, mutta samalla pääsi hänessä\nluontainen halu ilvehtiä hiukan tuon nuoren herran kanssa. Siksipä\nkoetti hän myöskin yhä edelleen näyttäytyä kuin mistään välittämättä.\n\nKaiken hyvän lopuksi alkoi Alm tuon tuostakin juosta kyökin puolella.\nTeikaroi ja kumarteli koettaen esiintyä mitä suloisimmassa ja itselleen\nedullisessa muodossa. Julia nauroi, oli iloinen myönnellen kaikkiin\nAlmin tarjouksiin, lupautumalla uloskin kävelylle joskus lähteä.\n\nPoistuessaan yritti maisteri Alm useampaa kertaan saada Julialta\nsuudelmaa, joka ei kuitenkin onnistunut. -- Seuraavana iltana täytti\nJulia kuitenkin muodollisesti lupauksensa, maisterille, ollen hänen\nkanssaan ulkona kävelyllä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMestarien ja työntekijäin yhteinen kokouspäivä oli tullut. Mestareita\noli saapunut eninosa, noin kolmenkymmenen paikkeille. Puheenjohtajaksi\nkokoukselle valittiin Kovanen. Hauskaa oli vertailla näistä mestareista\neri yksilöitä toisiinsa. Siinä seisoi, ovensuussa, hinteräruumiinen,\nkovin laiha kissamaisilla kasvoilla varustettu Oskari Ananiasson.\nEpäluuloisen alentuvalla kainoudella puheli hän kaikkien kanssa.\nHarmailla pienillä tihrusilmillään vilkuili hän jokaisen kasvoihin,\nsamalla tehden hermostuneesti nopeita liikkeitä käsillään ja jaloillaan.\nHän olikin kautta maan kuulu omituisesta menettelytavastaan työmiehiään\nkohtaan. Ei semmoista miestä vielä ollut ilmestynyt, joka olisi osannut\nhänen mielikseen toimia. Oppilaisiaan kiusasi hän huonolla ruualla ja\nkovalla kurilla. Vaikka hän näin tahdittomasti menetteli kaikessa\nkotiolossaan, ei sitä olisi voinut hänestä uskoa vieraiden kanssa\nesiintyessään. Kiroussanoja ei häneltä silloin kuulunut. Kaiken\nkissamaisen luonteessaan osasi hän mitä parhaiden kätkeä pyhyyden\nvarjoon, ollen ahkera kirkkomies ja uskonnon ystävä. Kokouksessa\npuhuessaan vetosi hän aina siihen miten hyvä sopu ja sovinnollisuus\ntulisi vallita työntekijäin ja teettäjäin välillä. Mestarin tulisi olla\nkuin isä perheessään, jota taas työntekijäin tulisi semmoisena\nkunnioittaa, kuten jo huoneentaulussa mainitaan. Työaikaa puolusti hän\nalennettavaksi kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta mitään alinta\ntuntipalkkaa ei siltä voitaisi määrätä olisi edelleenkin maksettava\nvaan jokaisen työkyvyn ja tuotteliaisuuden mukaan. Sanoi muuten yleensä\nseuranneensakin kappaletyö järjestelmää, jossa jokainen voi ansaita\nkätevyytensä mukaan. Hänen esitykseensä vastasi eräs työntekijöistä\nolevansa iloinen että Ananiasson osoitti halua työntekijäin ja mestarien\nväliseen sovinnollisuuteen! -- Kun hän itse vaan oppisi käytännössä\ntuota toteuttamaan, olisikin koko kysymys ratkaistu. Järvinen nautti\nkovin tästä kohtauksesta, jota taas Ananiasson näkyi pitävän\ntarpeenmukaisesti silmällä.\n\nKunnianarvoisa mestari Sundberg, puhui myöskin puolestaan. Hän oli\nenempi \"puulaakeissa\" tavattavan jokapäiväisen vieraan näköinen.\nSemmoinen rähmäsilmä nahjus, joka oli pilannut ruuan sulatuksensa\nalituisella ryyppyjen ja olutpuolikasten nauttimisella. Hän koetti puhua\nhyvin arvokkaasti, johon vinkuvan käheä kurkkuäänensä ei ollenkaan\nsoveltunut. Asettuipa yleisesti puhumaan mestarien oikeuksista. Työaikaa\nhänen mielestään ei tarvinnut lyhentää, etenkin kun kappaletyö oli niin\nsuuresti nykyään käytännössä. Alimman tuntipalkan määrääminen näin ollen\noli myöskin hölyn pölyä!\n\nHänen lopetettuaan kuului tyytymättömyyden nurinaa kaikkialta, ympäri\nsalin. Näkyi että sähköä oli ilmassa.\n\n\"Prinsipaali\" Torvinen oli niitä k. s. vanhan kansan mestareita. Hänellä\ntyöskenteli myöskin Aarnio. Hän oli valkohapsinen kuudenkymmenen\ntienoissa, kaupungin vanhimpia liikkeenharjoittajia. Palkat hän suoritti\njoka lauvantai säännöllisesti, joskin ne olivat enempi alhaiset.\nEnimmäkseen teetti hän työt päiväpalkoilla, maksaen vanhemmille miehille\nnoin neljä markkaakin päivältä. Juopottelua ei hän suvainnut, vaatien\nsamalla miehiltä ehdotointa täsmällisyyttä ja arvonantoa, jota ei\npuolestaan heiltäkään kieltänyt. -- Näin ollen pitivätkin työpajaansa\nkaupungin parhaimpina. Työaika oli yksitoista, ja puolituntinen. Sen\nsuostui hän alentamaan tunnilla, kuitenkin voimatta suostua alimman\npalkan esitykseen, vedoten siihen että hän aina on toiminut omantuntonsa\nmukaan tunnollisesti. Samalla hän varoitteli vakavasti hairahtamasta\nmihinkään lakkopuuhiin, sillä se on sentään enempi kuin siedettävää\ntyöväestöltä.\n\nMestari Vihavainen oli syntyään savolainen. Pieni mies, sulava\nliikkeinen ja liukaskielinen. Hänellä oli aina hyvät asiat, meni työtä\nkysymään milloin ja ken hyvänsä. Ja parempia palkkoja sanoi hän voivansa\nmaksaa, kuin kukaan toisista. Mutta kun tuli tilinmaksu ei hän koskaan\nollut vielä ajoissa ehtinyt toimittamaan rahoja vaan vasta silloin lähti\nniitä puuhaamaan. Miehet näin ollen saivat useasti odotella puoleen\nyöhön, eikä mestaria vieläkään kuulunut. -- Ei ollut vielä kotona\nsunnuntai aamunakaan. Useasti ilmestyi hän vasta maanantaina pajaan,\njolloin oli pennitönnä ja apealla mielellä. Tavallisesti hän silloin\nselitteli ei saaneensa rahoja. Todellisesti oli asia kuitenkin niin,\nettä saanut hän kyllä oli, mutta oli poikennut parempiin paikkoihin,\njoten työmiehet saivat ruikutella puilla paljailla. Saivat sitten onkia\npalkkaansa viikonpitkin kaksi ja kolme markkaa kerraltaan. Kokouksessa\nVihavainen lämpimästi kannatti olojen pysyttämistä entisellään, sillä\nmielestään olivat työmiesten palkat kylläkin hyvät, eikä työaika\nkaksitoista tuntisena kuten heillä, ollut mikään ylellinen. Jokaisen on\ntyydyttävä siihen osaansa jonka Jumala on hänelle määrännyt, oli\ntapanansa aina sanoa.\n\nMestari Harala oli kooltaan ja näöltään kuin kaupungin pormestari.\nRyhdikäs ja lihava, komealla nykyaikaisella vatsalla varustettuna.\nKonkursseja oli hän tehnyt jo useampiakin, mutta siltä osasi hän aina\nniin sulavan liukkaasti ja viettelevästi kaikki lumota, ettei\nkenessäkään voinut syntyä epäilystäkään hänelle kohdanneiden\nonnettomuuksien johtuneen muusta kuin toisten huolimattomuudesta ja\nkieroudesta liikeasioissa. Pari kertaa oli hänen työpajansa uhannut\ntuhoutua tulipalon kautta. Ilkeät ihmiset kuiskailivat tästä jos\njotakin.\n\nPalkanmaksussa oli hänkin mitä epäsäännöllisempi. Olipa lauvantaita\njolloin miehet eivät saaneet penniäkään. Mutta siltä osasi hän niin\nhyvin asiansa selvitellä, ettei koskaan kukaan toivoansa menettänyt,\nkunnes kaikki oli jo myöhäistä. -- Näin lopputilissä, vararikon edellä,\nmoni työläisistä jäi satojakin markkoja saamiseen. Siltä ei voi sanoa\nHaralata miksikään saamattomaksi. Kyllä hän aina omansa otti, mutta\nosasi myöskin silti tuhlata. Vaikka olikin nainut mies, hän kerrankin\nhieroskeli naimiskauppoja erään vanhanpiian kanssa saaden tältä\nkolmetuhatta markkaa. -- Kun tämä lopulta alkoi omaansa kovemmin\nkiristää tehdä helähytti Harala taaskin konkurssin. Hän kävi aina\nhienosti puettuna, ruokaillen kaupungin parhaimmassa hotellissa.\nAsuinhuoneet olivat hänellä ylellisesti sisustettuna ja maalla komea\nkesähuvila. Mitään erityistä koulusivistystä ei hän ollut saanut. Silti\nei voinut häntä näöltään kukaan uskoakaan tavalliseksi\nkäsityöläismestariksi. Tuomariksi tai lähemmin kunnianarvoisaksi\nprovastiksi olisi voinut luulla. Kokouksessa puolusti hän asioita\nennalleen, samalla kehumalla miten hän aina on koettanut asettaa kaiken\ntyömiestensä hyvinvoinnin edistämiseksi.\n\n\"Prinsipaali\" Tolvanen oli kaupungin varakkaimpia. Hänellä oli oma talo\nja enempi miehiä työssä kuin missään toisissa käsityöverstaissa.\nParikymmentä vuotta sitten oli hän tullut kerjuupoikana kaupunkiin. Nyt\noli hän valtuusmies ja kirkkoneuvoston huomatuin jäsen, sillä hän oli\nharras Jumalan mies. Hänellä olivat kaikki kunnan parhaimmat työt, joten\nilkeille panettelijoille jäi aina tilaisuutta levittelemään salaisia\nkuiskutuksia hänen teko jumalisuudestaan.\n\nErittäinkin muijat pitivät hänestä, sillä hän osasi lasketella aina\nköyhyydestään valitteleville lohdutukseksi rohkaisevia sanoja, miten\nköyhyys ei ole kuin rangaistus syntisestä elämästämme, jonka jälkeen\nseuraa onni ja tulevaisuus taivaassa. Oppilaisistaan suosi hän ja piti\naina enempi huolta niistä, jotka osasivat asettua kristillisen\nnuorukaisen vaatimattomalle kannalle, kirkossa käymällä ja lukemalla\nuskonnollisia kirjoja.\n\nLapsensa oli hän kouluttanut kaikki, pojat ylioppilaiksi ja tyttärensä\ntyttökoulussa. Se jo oli omiansa kohottamaan hänen arvoansa\nammattimestarien silmissä. Työväkensä palkanmaksussa seurasi hän sitä\nkaunista tapaa että vanhemmat työssänsä olleet saivat poikkeuksetta\nparemmat palkat, nuoremmille vaikkapa etevimmillekin työmiehille taas\nmaksoi suosioonsa pääsemisen mukaan, mutta kuitenkin ylipäänsä\nhuonommin. Työtä tehtiin heillä vuorokaudet läpeensä kiireempinä\naikoina, kappaletyössä. Hintoja oli alenneltu sitä mukaan kun miesten\ntuotteliaisuus valmistamisen joutuisuudessa oli lisääntynyt.\n\nTolvasen noustua puhumaan nousivat kaikki toiset mestarit\nkunnioituksesta seisaalleen. Tolvanen sanoi kyllä päivätöissä antavansa\npäivän alennusta kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta kappaletyössä\ntahtoi entisen järjestelmän pysytettäväksi voimassaan. Lopuksi lausui\nhän isällisen paheksumisensa siitä kun työväki oli ryhtynyt niskotteluun\ntyönantajiaan vastaan. Mistä työnantajat voivat enempi maksaa kun eivät\nitsekään saa. Näin ollen olisi hullua ryhtyä mitään alinta tuntipalkkaa\nmäärittelemään. Jos hän kuin toisetkin mestarit lopettaisi liikkeensä,\nmillä sitten työmiehet eläsivät? Siksipä tulisi olla vaan kiitollisia\nettä saavat työtä. Hänkin eläisi kyllä ilmankin mutta tahtoi juuri sen\ntakia jatkaa liikettään että työtä olisi tarvitseville.\n\nTämän suuntaisilla mielipiteillä useimmat mestareista olivat. Keskustelu\nkokouksessa sukeutui hyvinkin kiihkeäksi. Molemmin puolin tuotiin esille\nmitä persoonallisempiakin esimerkkejä.\n\nErittäinkin lausuivat mielipiteensä suoraan ulos Edvard Berg, Aarnio ja\nJärvinen. Kovanen koetti samalla pitää silmällä ettei keskustelu\nmitenkään poikkeaisi tehtaisiin. Niiden oloihin taas mestarit useasti\nviittasivat. Tuntikausia jauhettua mestarit alkoivat olla yksimielisiä\nkymmen ja puoli tuntisen työpäivän lupaamisesta. Alinta tuntipalkkaa\ntaas eivät kukaan hyväksyneet. Kun työntekijät pysyivät vaatimuksensa\ntakana poistuivat mestarit joukolla kokouksesta.\n\nViimeisen ovesta mentyä kajahti yksimielinen huuto salissa: -- Tehdään\nlakko, tehdään lakko!\n\nYleisenä mielipiteenä ilmeni myöskin ryhtyä pontevampiin tositoimiin,\nkun eivät mestarit suosiolla suostuneet.\n\nKun ammattikunta järjestymisessään oli vielä enempi heikko, päätettiin\nvaatimukset ottaa toteutettavaksi ainoastaan pienissä käsityöpajoissa.\nTehtaat jätettiin toistaiseksi syrjään. Lakko päätettiin asettaa niin\nettä kerrallaan vaan muutamat asetetaan lakkotilaan, neljäntoista päivän\nylössanomisen jälkeen. Tämmöisellä menettelyllä päätettiin turvata\ntoiselta puolen liiaksi paljon kerrallaan työttömiksi joutuminen kun ei\nlakkokassaakaan ollut, toiselta puolin esimerkillä vaikuttaminen\ntoisiin, nähdessä miten ahtaalle lakossaolo kiristää. -- Lakkokomitea\nasetettiin, johon muun muassa tulivat Aarnio, Järvinen ja keuhkotautinen\nmutta vielä sentään tarmokas Savolainen, Toivonen, Songer ja Edvard\nBerg.\n\nEnsiksi asetettiin boikotteerauksen alaisiksi Oskari Ananiassonin,\nSundbergin, Vihavaisen ja Haralan liikkeet.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVapunpäivän aamuna valkeni taivas kuulakan kirkkaana. Keväisen auringon\nsäteet heloittivat väreilevän hohtavina, lämpöä uhkuvana, toiveita\nherättävinä. Sattuipa vielä Vappu sunnuntaiksi. Paljon oli jo aamusta\nalkaen kansaa liikkeellä.\n\nJulia pääsi myös iltapäivällä ulos kaupungille Aarnion kanssa. Hän\nihmetteli kun ei Julia heti alkanut entistä jankutustaan lakkoasioista.\nLopulta huomasi hän syyksi, ettei se vielä tietänyt mitä oli päätetty.\n\nAarnio oli enempi väsyneellä ja alakuloisella tuulella. Etenkin viime\naikoina oli hän alkanut joskus tuntea painostavaa raskautta ruumiissaan.\nToisinaan kuin olisi veri äkkiä hyökännyt päähän vaikuttaen silloin\njonkinlaisen rauhattoman ja ärtyisän mielentilan. Hän ei voinut näin\nollen nauttia mistään ympäristössään, korvat humisivat ja kuin olisi\nollut aina jonkinlainen kiire, täytyi olla aina liikkeessä. Ja kaiken\ntämän takana kuin olisi ollut alituinen kaipaus jostain\nsaavuttamattomasta. Mistä moinen mielentila johtui siitä ei hän ollut\ntäysin selvillä. Viime aikoina oli hän ollut joka ilta myöhään\nyhdistyksessä, jos jonkinmoisissa komiteoissa ja sitten useasti vielä\npoikennut ravintoloihin toveriensa kanssa, jotka joka käänteessä\ntahtoivat hänet mukaansa. Tavallisesti tämmöisinä iltoina kotia\npalatessa tahtoi hän myöskin useasti joutua naisten seuraan. Tämän\njälkeen oli hän aina useimpana päivinä alakuloinen, veltto ja väsynyt.\n-- Ollen kuitenkin terve ruumiiltaan sekä mielenlaadultaan riehakan\niloinen ja sukkelasanainen ei raskas mieliala voinut häntä vielä kuin\nhetkellisesti vallata. Eikä hän siinä tapauksessa pannut suurtakaan\npainoa moiselle väsymykselle. Kyllähän korjaantuu hän ajatteli kun taas\npääsevät säännöllisiin oloihin. Se mikä hänestä oli myöskin\nhuolestuttavaa oli kun ei hän voinut silloin aina käyttäytyä mielestään\nluontaisesti Julian eikä kenenkään kanssa. Kuin ihmeissään katsoi tämä\naina silloin hänen silmiinsä, huomatessaan Aarniossa välinpitämättömän\nmielialan valloillaan. He ikäänkuin kaihtoivat toisiaan.\n\nOlipa Julia hänelle kerrankin huomauttanut ettei hän ollut entisen\nkaltainen. Tiedustaessaan tähän syytä oli Julia vastannut hänen\nsilmistään puuttuvan entisen sielukkaan ja mielenilmeisen hyvyyden\nloisteen. Tämä ajatus oli lopulta saattanut hänet itsensäkin epäilemään,\nsillä hän oli jo kauvan ollut siinä uskossa ettei hän voinut katsoa\nihmisiin yleensä entisellä iloisella ja luottamusta herättävällä\nkatseella. Silmänsä olivat useasti sameat ja elottomat.\n\nKaikesta tästä tuli Aarnio sen otaksumaan, että hänen mielialastaan\nriippui kokonaan iloisuus, alakuloisuus tai surullisuus Juliassa.\n\nEspiksessä soitti musiikki, ylioppilaat joivat ja mellastelivat\nvallattomina kaikkialla. Työläisnuorisoa oli suurissa joukoin\nkokoontunut kesäravintoloitten edustalle herraskaisten elämöimistä\nkatsoa töllistelemään.\n\nNyt oli valon ja vapauden juhla, valkolakkisten juhla. -- Tämä päivä oli\nsiis kokonaan omistettava heidän toiveilleen nuoruudelleen ja\ntulevaisuudelleen. Siksipä muu yleisö tunsikin vaan itsensä ulkopuolella\nolevaksi katselijajoukoksi, kuin sirkuksessa nähdäkseen mitä areenalla\ntapahtuisi. Työväestö, tuo sankka raatajaparvi ei ollut vielä\ntietoisuudessa siitä että Vappu ja sen juhliminen kuului myöskin heille,\nse oli ja tulisi vastaisuudessa heille täälläkin olemaan kansainvälisenä\nmielenosoituspäivänä.\n\nAarnio tunsi surumielisyyden yhä suuremmassa määrin itseänsä\npainostavan. Se vielä yhä enempi kuin takertui kiinni ajatuksiinsa\nmuistellessaan miten elämänhaluisina olivat koko kevättalven aina\ntoistensa seurasta nauttineet. Nyt ei miellyttänyt mikään, ei musiikki,\nei iloisat meluavat ylioppilaat eikä kansajoukkojen katseleminen.\nLopulta kääntyi hän Julian puoleen väsyneen välinpitämättömänä kysyen:\n\n-- Miksi sinä olet niin surullisella ja alakuloisella tuulella?\n\nJulia ihmetyksissään naurahti hänen kysymykselleen. Katsoi sitten\nnuhtelevasti häntä silmiin huoaten raskaasti. Siihen se sitten jäikin\nkunnes Julia sanoi haluavansa poistua kotiinsa. Eikä Aarniokaan tuntenut\nmitään vastustamatointa halua estellä hänen kieltelemiseensä. Sanaa\nsanomattomina he erosivat, kylminä ja välinpitämättöminä.\n\nJulia päästyänsä kammariinsa purskahti katkeraan hillittömään itkuun.\nHarvoin olivat he näin eronneet, mutta siinä olikin jo tarpeeksi suuri\nsyy murtamaan hänen herkän ja hellän luonteensa. Itse asiassa hän\nkuitenkin tavallaan käsitti, mistä johtui Aarnion omituinen käytös.\n\nAarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin\ntyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään\nlieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan.\nHe poikkesivat \"Kolmen kruunun\" olutkellariin, jossa tavallisesti\ntapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki\nmestari Oskari Ananiassonin työmiehet.\n\nNämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon\njulistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti\npäätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä\ntuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti\ntyöpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin\nsuostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri\nmyrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja\nvannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat\nesineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle.\nSitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten\najanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä\ntyöpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi\nvaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari\nAnaniasson. Tämä uutinen, -- niin huvittava kaikessa surkeudessaan, --\nsai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen\nkertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja\nhirveätä suuttumusta.\n\nTapahtuman \"historialliselle\" muistolle joivat he nyt toisenkin pullon.\nSamalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat\nolivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä\navustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi\ntoivoa runsasta avustusta.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista.\nSe oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri\npaikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen\noli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen\nmakeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä\nolivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä\nkohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka\nmuka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla\nilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista\nkuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa.\nAarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa\nkäsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo\nentuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi\nhän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää\nmiestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut\nja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla\nTorvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja\nmestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.\n\nTorvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin\nkiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin\nhuomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan\ntuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi\nosanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään\nkatselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin\nkun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen\nkylmästi huomauttaen: -- Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu\nsittenkin syötäväksi!\n\n-- Mitäs mestari nyt... vastasi Aarnio hymähtäen.\n\n-- Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne\ntyöttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.\n\nAarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin\nnyt sanattomana katselemaan Torviseen.\n\n-- Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja\nsisällä oleva palkkanne! -- Lähtekää!\n\nNyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan\nvarustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti\ntempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen\njuoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten\nsydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin\nvastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa\npitää...!\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin Aarnio tavatessaan Julian huomasi hän heti\ntämän tietävän kaiken. Pyytäessään häntä ulos kävelylle vastasi Julia\nkivakasti ei ehtivänsä mihinkään, joka muuten olikin hänen mielestään\nkokonaan turhuutta ja ajankulua.\n\nAarnio naurahti. Mutta huomatessaan Julian yhä pysyvän kovin vakavana ja\nkiukkusena sekä puhumattomana tiedusti hän syytä tähän.\n\n-- Hm!, hymähti Julia. Niinkuin tuo olisi sitten mitä erinomaista. Minä\nen lähde, eikä minua huvita, siinä kaikki!\n\n-- Mutta onhan sinua ennemmin aina huvittanut!\n\nNyt sävähti Julia kasvoiltaan tulipunaiseksi voimatta enempää pidättää\nkiukkuansa. Hengästyneenä, katkonaisin sanoin hän alkoi pauhata minkä\nenemmän ehti: -- Sinä ilkeä ja tunnoton ihminen, kehtaatko pyytää\nkanssasi kävelylle. -- Mutta nytpä sinut jo tunnenkin tarkoin ja se saa\nolla loppu meidän kanssamme...!\n\n-- Mutta hyvä rakas Julia, alkoi Aarnio häntä asetella.\n\n-- Hyvä ja rakas! -- He, he, he! Jos sinä minua rakastaisit ja olisit\nkoskaan rakastanut, et sinä olisi sillä tavalla käyttäytynyt! Ja minä\nhöperö kun en uskonut maisterin ja rouvan sanoja ja varoituksia. Nyt\nolet menettänyt jo työpaikkasi ryhtyessäsi moisten kansanvillitsijäin\nkanssa tekemisiin. Enkö sinua aina varoitellut, pysymään aisoissa, mutta\nmitäs sinulle yksipäiselle mennäkin puhumaan!\n\nAarnio hämmästyneenä moisesta mielenpurkauksesta ei ehtinyt sanaa\nsanomaan, kun jo Julia oli pujahtanut asuntoonsa. Hän lähti alakuloisena\nkulkemaan kotiansa. Etenkin viimeaikoina oli hän, kuten sanotaan,\nalkanut tuntea jonkinlaista suurempaa kiintymystä Juliaan.\nVertaillessaan tuota seurustelunsa alkuaikoihin, jolloin tuskin useasti\ntyttöä muistikaan, oli tämä aivan arvaamatta, useinpa telefoonissakin,\npuhutellut nauraen, tiedustellen milloin hän ehtisi luoksensa tulemaan.\nMutta nyt kun hän yhä näki Julian mielikuvituksissaan, oli tämän suhde\nmuuttunut, eikä Julia näyttänyt pitävän väliä tapaamisista. Se oli\nAarnion mielestä omituinen salaisuus, sillä nythän hän vasta luuli\nJuliata rakastavan sakin! -- Mielikuvituksissaan ja ainaisena\najatustensa esineenä kuvastui Julia aina hänelle samanlaisena kuin\nennenkin, mutta hänet kohdattuaan oli hän näkevinään hänessä vikoja jos\njonkinlaisia, jotka eivät olleet ennemmin hänelle silmiinpistäneet.\nToisinaan voi hän taaskin tuntea melkeinpä vastenmielisyyttä Juliaan. Ja\nsilloin aina kadullakin kävellessä tuntui kun häntä olisi hävettänyt\nastua hänen rinnallaan. Tällaisten ristiriitaisten tunnelmien\nvaikutuksen alaisena tuoksahti vastaansa kadunkulmassa nuori siististi\npuettu herrasmies, lasisilmät nenällä. Hän tunsi sen ulkonäöstä ja oli\nnähnyt Juliata tervehtävän aina vastaan tullessa. Äkkiä juolahti nyt\nmieleensä mihinkä tuo oli niin kiireellisessä menossa.\n\nHänet valtasi nyt jonkinlainen epäilys ja hän päätti seurata tuota\nsalaisesti. Hän käveli kiireesti korttelin ympäri seisattuen siellä\nkadunkulmaukseen, josta voi niin hyvin nähdä Julian asunnon portille.\nSiellä se mies kävelikin edestakaisin, kuten näytti, odotellen jotain\ntavatakseen. Eikä aikaakaan kun Julia ilmestyi portille, tervehtivät,\nlähtien sitten kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Aarnio tunsi yhtäkkiä\nkuin olisi hän sähköllä isketty. Silmänsä pimenivät sekä levoton\nvavistus tärisytti koko ruumistansa. Nyrkkinsä puristuivat kiinteästi\nyhteen, sitten lähti hän kiireisin askelin kulkemaan asuntoonsa. Siinäkö\nse siis olikin syy, ettei Julia tahtonut viipyä kanssansa kauvemmin\nulkona. Se ei siis hänestä enää pitänyt, vaan toisesta paremmasta. Mutta\nkylläpä hän sille vielä näyttäisi ettei vaan häntä saanut niinkään\nhalveksua sekä pitää pilkkanansa. Hän oli niin levoton! Niin levoton!\nEikä kän tahtonut saada sinä yönä untakaan silmäänsä. Sängyssä\ntuijottaessaan kattoon tuli mieleensä kaikenmoisia ajatuksia, joita\nJulia joskus hänelle oli lausunut. Erittäinkin kuvastuivat mieleen ne\nhetket, jolloin oli luullut Julian itseänsä täydellisesti rakastavan.\n\nKerrankin talvella mennessään Julian luokse sisälle, oli tämä heti\novesta astuessa sanonut: \"Nytkö sinä vasta tulet! -- Mutta mitäs sinä\nhuolitkaan kun sinulla on niin paljon toisia, rakkaampia!\" Tuo\ntunnustus, silloin se oli tehnyt hänelle niin hyvää, tunkeunut vallan\nsydämen sisimpään sopukkaan! Mutta toista oli nyt!\n\nEi, hän sitten ajatteli, voihan syy olla kokonaan minussa! -- Olen\nelänyt niin huonosti, ainoastaan huvitellakseni, katsonut ja arvostellut\nnaista vaan siltä kannalta. Siksipä ehkä on himmennyt silmissäni tuo\npuhdas kuva, ihanne, Juliassa. Entisen kaltaiseksi hän tahtoi tulla.\nTämän jälkeen taaskin yhtäkkiä ilmeni sielunsa silmiin tuo äskeinen\nkohtaus ja hän päätti kostaa, näyttämällä voivansa tulla entisen\ntapaiseksi. Saisipa silloin myöskin Julia vuorostansa juosta hänen\nperässään. Mutta silloinkos hän sitä kiusaisikin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nLakko oli jo ensiksi ylössanotuissa liikkeissä täydessä käynnissään. Ei\nyksikään mestareista ollut suostunut vaatimuksiin. Kun huhuja oli\nalkanut liikkua, että mestarit aikoisivat tuoda työväkeä ulkomailta,\nryhdyttiin tarpeellisiin varokeinoihin. Sähkösanomilla annettiin tietoja\nasemasta ja lakon kulusta. Kokouksia lakkolaisten kesken pidettiin joka\nilta yhdistyksessä. Kun suurin osa ammattilaisista oli vasta lakon\njohdosta ja sen aikana saatu liittymään yhdistykseen, olivatkin\ntämmöiset kokoukset vielä ainoana keinona heidän koossa pitämisekseen.\nKokouksen lomissa pidettiin valaisevia esitelmiä työväenasiasta,\ntarkoituksella saada joukkoja innostumaan jo tuon suuren ja jalon asian\nvuoksi yleensä. -- Aarniolla oli tässä suurin tehtävänsä.\n\nUusi suunta oli näinollen saatu versomaan ja toivoa oli saada joskus\nkorjata runsas sato ahkeran kylvön hedelmänä. Erittäinkin kunnosti\nheikkovoimainen ja sairas Savolainen itseänsä Aarnion asetoverina.\nJoskaan hänellä ei ollut enempi perusteellisia tietoja työväenasiasta\nyleensä, johti toimintaansa käytännöllisyys ja aina oikeassa paikassa\nasian oikein ymmärrys. Muuten niin kevytluontoinen ja -puheinen Järvinen\noli taaskin mitä innokkain puuhaamaan lakkopaikkojen rikkureista tyhjänä\npysyttelemisessä. Samalla osasi hän järjestää toiminnan niin, että aina\nsaatiin uusia ja seikkaperäisiä tietoja lakkolaisten keskuudessa\nvallitsevasta mielialasta.\n\nTämä vaatikin mitä suurinta tarkkuutta. Moneen sataan nousevassa\njoukossa oli jos jonkin laisia ihmisaineksia.\n\nSurkean pieni osa oli vielä itse asiassa käsittävämpää väkeä.\nInnostuneita oli kyllä enempikin, mutta kukapa voi mennä takuusen\netteivät nämäkin, ensimäisten suurempien vastoinkäymisten sattuessa\nvoisi vielä menettää uskoansa ja luottamustansa.\n\nSitten oli joukossa vanhempia työläisiä, jotka jo juomattomina ja\nsaituruudella olivat muutamissa vuosikymmenissä saaneet jonkun satasen\nsäästöön. Nämäpä aina olivatkin ensitilaisuudessa valmiina ennustelemaan\nja pelkäämään lakon huonosta onnistumisesta, sekä että voisivat joutua\nvastaisuudessa kokonaan työttömiksi, jolloin menettäisivät ainoat\nsäästönsä. He olivat muutenkin mielipiteiltään kokonaan vanhankansan\nmiehiä. Ja vaikeaksi kävi heistä kiskoa uskoa siitä, että työnantajasta\nriippuisi kokonaan työmiehen elämä ja tulevaisuus! Ei tahtonut saada\nmitenkään heidän päähänsä, että työmies on se, joka elättää työnsä\ntuloksella mestareita eikä nämä työväkeä. Tämän heikkouden työläisissä\nolivat itse mestaritkin huomanneet ollen jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa valmiina turvautumaan uhkauksiin, että lopettaisivat\nennemmin vaikkapa koko liikkeensä, ennenkuin suostuisivat vaatimuksiin.\n\nSitten seurasivat järjestyksessään suurimmat juopot. Nämä, vaikkapa\nolivatkin joka päivä hetkellisesti valmiina valittelemaan toivotonta\nasemaansa, olivat taas tyytyväisiä huomiseen asti saatuansa\nlakkovaroista päiväksi tulevan raha-annoksensa. Ne olivat myöskin\nvalmiina edes puheessa suostumaan, joskin ei heihin voinut monasti sen\npitemmälle luottaa kun ehtivät ympäri kääntymään. -- Kapakoissa olivat\nhe jo taaskin vallan toista mieltä.\n\nSanalla sanoen oli joukossa matelevia raukkoja, hetkellisesti\ninnostuvia, ijänikuisia kitupiikkejä, sekä toisten kustannuksella etuja\netsiviä onnenonkijoita. Semmoisessa joukossa ei ollut helppoa tulla\ntoimeen.\n\nTämän lisäksi toitotti vielä porvarillinen sanomalehdistö joka päivä\nmiten muutamat kurjat onnenonkijat tahtovat vetää koko työväestöä\nnenästä, itse elääkseen herroiksi heidän kustannuksellaan.\nTodellisuudessa oli kuitenkin niin, että Aarnio, Savolainen, sekä\nlakkokomiteassa toiset työttömiksi jääneet jäsenet eivät saaneet\navustusta päivässä enempää kuin toisetkaan lakkolaisista.\n\nÄärettömän suurta haittaa perusteelliselle toiminnalle teki myöskin se\nkun ammattikunnalla ei ollut mitään työttömyyskassaa entuudestansa.\nTyöpaikoissa vielä olevilta veroitus taas uhkasi kokonaan loppua sitä\nmukaa kuin joutuivat lakon vuoksi työttömiksi. Näin ollen voi sanoa\njokaisen yhteiseen kassaan uhraaman pennin vastaisuudessa tarvittavaksi\nitsensä hyväksi. Sivultapäin tuleva avustus taas laimenisi aina sitä\nmukaa kun lakko jatkuisi pitemmälle. Ja jos lakonrikkureita alkaisi\nenempi ilmestyä, voisi se lopahtaa olemattomiin sillä kukapa enään\navustaisi sivultapäin jouduttuaan epätoivoiseen uskoon lakon\nonnistumisesta.\n\nOmituisena ilmiönä oli huomattavissa yhdistyksen synnystä saakka siihen\nkuuluneitten vanhempien toverien käyttäytyminen.\n\nTyöskennellen useimmat heistä tehdaspaikoissa, poikkesivat nämä nyt yhä\nharvemmin ja harvemmin yhdistyksen talolle. Jos joskus pistäytyivätkin,\npysyttelivät äänettöminä, samalla kaupungilla jutellen, miten\nräyhääjäjoukko ajaisi nyt asiat hunningolle. Viimeiseen saakka olivat he\nkoettaneet pysytellä määräävässä asemassa yhdistyksen asiainajossa,\nmutta jouduttuaan lakkoon ryhdyttäessä lopullisesti tappiolle alkoivat\nhe vieroa koko puuhia. Tunnetuimmat heistä kuuluivat vielä yhdistyksen\njohtokuntaan, ollen joka käänteessä valmiita selvittelemään ettei lakon\njohto ja sen eteenpäin vieminen itseasiassa virallisesti kuulunut\nyhdistykselle. Sopimuskirjatkin olivat näinollen vain muodostetut\nyksinomaan lakkokomitean allekirjoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin\npäätöksen perustalla.\n\nKovanen kylläkin kävi yhä edelleen kokouksissa, samalla kuitenkin\nentisen suhteen osoittaen huomattavaa varovaisuutta. Hän tuli ja poistui\nkuin varkaisin, varoen useasti puheenvuoroja käyttämästä, paitse\nlakkokomitean kokouksissa, asiainmenosta tiedusteltuaan. Työtoverinsa\nihmettelivät hänen käyttäytymistänsä, kunnes lopulta selveni, että hän\noli saanut varoituksen työnantajaltaan. Että sentäänkin jossakinmäärin\ntahtoi olla mukana ja seurata asiain menoa, oli ilahuttavaa nuoremmista\nja lakon innokkaimmista kannattajista.\n\nSuurimpana kannustimena yhä edelleenkin oli hänessä kuitenkin tahto\npysytellä puheenjohtajan asemassa viimeiseen saakka. Eikä mikään\nsaanutkaan häntä tyytyväisemmin nauramaan kuin kuullessaan nimeänsä\nmainittavan monivuotisena puheenjohtaja-nimityksellä.\n\nKaikista enemmän oudoksuttiin kun Edvard Berg oli viimeaikoina alkanut\nosoittaa laimeutta yhdistyshommissa. Toiset selittelivät tuota\njuopottelun syyksi. Hänkin oli valittu alussa lakkokomiteaankin,\ntunnustuksena ansioistaan yhtenä tuon päätöksen synnyttäjänä.\n\nRimpinen ilmestyi nyt eräänä iltana lakkolaisten yleiseen kokoukseen.\nHän oli, kuten näytti, oikeinpa sydämellisyyden perikuva. Saatuaan\npuheenvuoron, alotti hän pitkällä esihistorialla kertomuksen, ensiksi\nomasta elämästään. Ei voi kieltää hänellä olleen kauniin ja koulutetun\npuhetavan. Ei hän hätäillyt eikä kiirehtinyt, valituin sanoin, väliinpä\nrunollisella lennolla kertoessaan vaiheistaan vieraalla maalla ja miten\nsiellä toverit suurella myötätuntoisuudella ja ihastuksella muka\nseurasivat kotimaan työläisten suuria edistysrientoja, sekä jalojen\ntarkoitusperien kehitystä. Nytpä hänellä, onnellisella miekkosella, oli\nmyöskin tilaisuus läheltä nähdä ja arvostella suurien puuhienne\nkehitystä. Todeksipa olikin näyttäytynyt mitä meistä oli kerrottu ja\narvosteltu. Miten ihailtavaa, että rautatyöntekijät olivat kerrankin\ntehtävänsä oivaltaneet ja miehissä nousseet sekä aineellista että\nhenkistä asemaansa kohottamaan! Nyt kun hänkin, vaikkapa sattumalta, oli\njoutunut joukkoon, tahtoi hän myöskin astua riveihin taistellakseen\nyhdessä, oli seuraus sitten mikä hyvänsä.\n\nLopettaissaan oli hän jo niin liikutettu että kuivaili nenäliinalla\nsilmäkulmiaan. Eteenpäin toverit! se oli viimeinen toivomuksensa.\n\nJärvinen istui kaiken aika nurkassa, veitikkamainen ilme suupielissään,\nleikitellen. Rimpisen entisenä työtoverina hän aavisti ja osasi laskea\nmistä päin milloinkin tuuli kävi: -- Heltyipä veli hiukkasen! -- hän\ntuon kauniin esitelmän jälkeen virkahti. Sitten puheenvuoron saatuaan\nlausui surkuttelunsa siitä kun Rimpinen oli näin huonona aikana joutunut\nkotimaahansa. Mutta kun se oli paljas sattuma, täytyihän antaa se\nveljelle anteeksi!\n\n-- Se on tosi, jatkoi Rimpinen -- mutta minkäs sille tekee, kun ei ollut\nsiellä tietoa asioista! -- Hän toivoi kuitenkin, että kaikki yritykset\nhyvin menestyisivät viemällä voitokkaaseen lopputulokseen.\n\nSitten alkoi hän laskea kaikkien kuullen miten paljon mahdollisesti\nlakossa tarvittaisiin varoja, sivumennen samalla kysästen oliko\ntovereilla miten paljon nykyään säästössä?\n\n-- Ei tiedä vaan! vastasi tähän Järvinen naureskellen.\n\nTämän jälkeen tuli päätökseksi, että Rimpinen katsottaisiin myöskin\nlakkolaisiin kuuluvaksi, joskin toivottiin hänen tulevan alussa\nkuitenkin omillaan aikaan.\n\nTähän Rimpinen vastasi niin olevan omankin aikomuksensa. Hänkö nyt\ntahtoisi heti, tuskin koskaan, turvautua veljien armoihin!? Kyllä hän\ntulisi aina toimeen mitä pienimmillä avustuksilla.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSamana iltana olivat mestarit kokoontuneet hotelli Toivoon\nneuvottelemaan vastaisista toimenpiteistään lakon suhteen.\n\nHermostuneena istui siellä kunnianarvoisa mestari Oskari Ananiasson\nkonjakkarinsa ääressä, joka toisella sanalla sadatellen miestensä\nhävyttömyyttä tuossa kuuluisassa ylössanomisessaan. Mutta\nrangaistuksensapa olivat tästä myöskin saaneet, sillä työhuoneen ovi oli\nja pysyisi kiinni, eikä piruvieköön sitä avattaisikaan hänen harmaan\npäänsä aikoina, elleivät miehet tulisi nöyrinä, hattukädessä rukoillen\narmoa pyytämään.\n\nSundberg oli täydessä tuulessa kuten tavallista. Aamusta alkaen oli hän\naina hetken päästä poikennut \"puulaakissa\", eikä se voinut olla\nvaikutustaan tekemättä.\n\nVihavainen, tuo vekkulimainen elostelija, jolla rahoja ei ollut\ntavallisissakaan oloissa juuri koskaan, istui mielinkielin pöydässä,\nketun viekkaudella pitäen varansa saada Oskarilta, jos mahdollista\nvipata, voidakseen pysytellä ja nauttia seurassa. Paremmin pysyäkseen\nsuosiossa hän yhä puheli miten missäkin suhteessa lakossa olisi\nmeneteltävä.\n\nPyylevä, joukossa hyvinvoivaisimman herrasmiehen näköinen Harala istui\ntavallista äänettömämpänä, lieneekö ajatellut uutta konkurssin tekoa,\nsitten kun ei enää mitkään muut keinot löisi leiville!\n\nTämä kunnianarvoisa seura oli muuten kaikki yhdessä pöydässä.\n\nSamanlaisissa neljän ja viiden miehen ryhmissä istuivat toisetkin\nmestarit.\n\nKokouksen piti jo alkaa seitsemältä, mutta he lykkäsivät sitä yhä\nodotellessaan Tolvasta tulevaksi. Lopulta kello kävi jo yhdeksättä, eikä\nsitä vieläkään kuulunut! Ajankuluksi alkoivat he nyt yksi toisensa\njälestä lasketella sukkeluuksia hänen viipymisestään.\n\nVihavainen sai koko joukon makeasti nauramaan, huomauttaessaan Tolvasen\nehkäpä sen vuoksi viipyvän, että joku jumalinen eukko oli kädet ristissä\nrinnoilla tullut häneltä apua pyytämään, eikä hän hennonnut ajaa tuota\npois, sen kertoillessa hänelle koko sukuluettelonsa, sekä nykyisen\nkurjuutensa. Tietystikin oli eukko kaiken hyvän päälle asettunut ihan\noven eteen seisomaan, joten kaikki pakoyrityksetkin olivat turhia.\n\nHarala lisäsi tähän, että Tolvanen oli juuri ehkä saanut jonkun\nkirkonkaton kattamistilauksen, josta oli kustannusarviota laatiessaan\nvajonnut siksi syviin mietteisiin että oli kokonaan unhoittanut\nkokoukseen lähdön. Kustannusarvio vei vielä sitäkin suuremman ajan kun\ntäytyi harkita miten katon voisi tehdä rautalevyistä teräslevyjen\nnimellä, teettäjäin huomaamatta.\n\nNiin todenmukainen kuin tämä viimeinen huomautus olikin, teki se\npäinvastaisen vaikutuksen.\n\nKaikki muistivat miten aina näissä töissä olivat jääneet Tolvasesta\ntakapajulle. Tämä oli lopulta saanut niin suuren maineen kattotöissä,\nettä harvoinpa, kuin ihmeenkaupalla, näitä tuottelijaita urakoita\ntoisille herahti. --\n\nEikä siinä vielä kylliksi.\n\nTolvanen oli samalla kiivennyt vanhojen suomalaisten eturivin mieheksi,\ntuossa kasvavassa ja rikastuvassa kotimaissyntyisessä porvaristossa.\n\nOskari Ananiasson samalla muisti myöskin miten hänen suuri ja tuottava\nnurkkavesitorvitilauksensa oli jäänyt suorittamatta lakon väliintultua.\nSamalla hän epäluuloisin silmäyksin vilkuili vierustovereihinsa,\npelosta, jos joku näistä ennemmin häntä suostuisi lakkolaisten\nvaatimuksiin, tilauksen suorittamalla ja siitä pistämällä sievoset\nvoitot taskuunsa.\n\nSama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten\nsuhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.\n\nKun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous.\nPuheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.\n\nKirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta\nerään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut\nkaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.\n\nPuheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin\nyhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen\nsuunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita\nmestareilla sattui tuhkatiheään.\n\nKeskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada\nvalmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas\nlakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia\ntyöväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei\nonnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.\n\nÄkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.\n\n-- Hyvää iltaa herrat, mestarit ja \"prinsipaalit\"! -- hän mitä\nmakeimmasti tervehti. -- Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!\n\n-- Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen\nmeluisaan tapaansa.\n\n-- So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.\n\n-- No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. -- Tule\nveli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten\nRimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.\n\nKaikki toisetkin tunkeilivat nyt Rimpisen ympärillä kuullakseen mitä\nuusia tietoja tällä oli lakkolaisten kokouksesta.\n\n-- Vedin taaskin niitä nokasta! ilakoi Rimpinen pirullisella naurulla.\n\n-- Veditkö! huudahtivat kaikki. -- Sinä olet mies, totta vieköön!\n\n-- Pidin niille ensiksi oikeinpa vallan kauniin esitelmän!\n\n-- Jota ne pöllöt tietenkin uskoivat! huudahti Harala.\n\n-- Uskoivat! Vielä enemmän! Ne ottivat minutkin joukkoonsa, joten nyt jo\nminä olen myöskin lakkolainen..! --\n\n-- Eläköön Rimpinen!!! Lasit tyhjennettiin nyt Rimpisen muistolle.\n\n-- Nähkääs, alotti nyt Rimpinen vakavampana! -- Sain tietää, että\nolivat lähettäneet sähkösanomilla tietoja muihin kaupunkeihin, ettei\ntänne tulisi ketään työläisiä lakkoaikoina!\n\n-- Tuosta ansiostasi olisivat jo saaneet sinut valita lakkokomiteaankin!\nhuudahti tähän Vihavainen ilon valtaamana.\n\nTaaskin kaikki nauroivat!\n\n-- Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa!\nhuomautti Rimpinen.\n\n-- Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.\n\n-- Ei! -- Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa\netteivät huomaa! --\n\n-- Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeli\nAnaniasson.\n\nTämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia\nannoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.\n\nMitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi\njokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun\nTolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän\nhäikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.\n\nOskari Ananiasson alkoi keikkua ja harppailla lattialla kuin paraskin\nsirkusklovni, tehden käsillänsä ja jaloillansa jos jonkinlaisia\nhullunkurisia, tovereistansa mieltä ylentäviä liikkeitä.\n\n-- Jaska! minä aina huudan, -- hän sanoi, -- nuoremmalle oppipojistani.\n-- Jaska! Autappa mammaa, nimittäin rouvaani, näin herrojen kesken\npuhuessa. -- Jaska! Kuorippa potaattia mammalle! -- Jaska virsikirja\nkäteen ja kirkkoon! -- Ja ainapa se vaan tottelee! -- Jumal'auta! se\ntäytyy käydä kuin äksiisi! Praavo, pleevo!... Hppp! Joka huudahduksensa\nvälissä mestari Oskari hyppi ylös ilmaan, heilutellen oikeata jalkaansa,\nkuin johonkin vieteriin kiinnitettynä. Lopulta istahti hän huohottaen\npöytään kaataen lasin konjakkia kitaansa, josta oli läkähtyä.\n\nRimpinen taputti tälle kaikkein enimmän käsiään, kuin ilosta ja riemusta\nhullautuneena.\n\nVihavainen, innostuksen yhä noustua, hyppäsi nyt tasajalassa pöydälle,\nvaatien hiljaisuutta. Sitten hän alkoi esitelmän mestarien yhteisestä\nmenettelytavasta:\n\n-- Kunnioitettavat \"prinsipaalit\"! Herrat porvari -- Kuiks! -- hän\nhengästyi, väliin nikotellen. -- Kun me olemme nyt tänne kokoontuneet,\nettä me sen oikean menettelytavan löytäsimme! Että... Kuiks! -- Saakuri\nkun on kurkkuni karheana! -- Hei Rimpinen, ojennappa tänne lasi... Kas\nniin! -- On meidän kunnon kansalaisina ryhdyttävä vastustamaan\nintoilevia työväenkiihottajia! -- Sillä...! Hänen piti sanansa painoksi\nlyödä jalkaansa, mutta horjahtuikin, suistuen pöydältä mahalleen\nlattialle että mäjähti. Tarjoilijaneiti ilmestyi nyt heti vihasta\npuhkuen huoneesen. Vihavainen kiivastui tästä, uhoillen että kaikki\npiianluntut uskaltavatkin tulla heidänlaisten herrojen rauhaa\nhäiritsemään. Vallanpa vielä virallisessa kokouksessa. Sitten löi hän\ntyhjän lompakkonsa pöytään että mäjähti. -- Tuossa se on jolla\nmällätään! -- Eikä se ole koskaan ollut vielä tyhjänä! -- Minä ostan\nvaikkapa koko talon, kaiken kaupungin, eikä se minun rahoissani tunnu!\n-- Hei herrasveljet ja kylänmiehet...! -- Kuiks!...\n\nSundberg taas kehuskeli leveästi, miten hiivatin hyvin hän aina sopii\nmiestensä kanssa. Yhdessä juovat joka lauvantai työpajassa, tanssien ja\nlaulaen! -- Mutta nyt oli ilmestynyt tuon hiiden pannahinen Aarnio\nkaupunkiin, joka pilasi hyvät välit! -- Mutta annas olla, vielä se\nlurjus muistaa, katkerasti muistaakin tekonsa! -- Sitten löi Sundberg\nAnaniassonia olalle kysyen: -- Oletkos koskaan nähnyt kunnon tanssiata?\nMinä olen vanha tanssimestari!\n\n-- Tanssi, tanssi hiidessä! huusivat nyt kaikki.\n\nSundberg alkoi hyppiä ja teuhata lattialla, samalla potkien joka\naskeleella tuoliaan nurkkaan.\n\nTaaskin ilmestyi tarjoilijaneiti ovelle, uhkaillen ajavansa kaikki\nulos, jos eivät elämöimisestä ja melusta lakkaisi.\n\nTorvinen istui muutamien vanhempain ja vakaantuneempain kanssa eri\npöydässä. Heillä oli suurimpana nautintonaan kertoilla miten vanhat ajat\nolivat olleet sittenkin moninverroin paremmat. Sälli ja mestari olivat\nkuuluneet kuin samaan perheesen. Ja oppilasten ylitse oli ollut rajaton\nvalta!\n\nMestari Harala pöyhisteli rinta rehevänä, vatsa pulleana, kuin\npuhallettu rakko. Hän ei paljon ehtinyt muuhun kuin varallisuudestansa\nkehumaan. Komeasti hän eli, ei niukuin-naukuin!\n\nNäin jatkui elämä ja mellastus siksi kunnes tuli virallinen poislähdön\naika.\n\nRimpinen piti nyt varansa, kuin maailmata kokenut mies ainakin. Hän\nasettui keskelle lattiaa, sitten pari kertaa yskäisten että sen kaikki\nkuulivat ja samalla käsittivät. Jokainen odotteli nyt korvat hörössä\nmitä tuolla nerokkaalla suosikilla mahtoikin olla taas uutta esille\ntuotavana. Rimpinen alkoi:\n\n-- Kiitollisena siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka arvoisilta\nmestareilta on osakseni tullut, uskallan nöyrimmästi esittää että\nvoisinko jo nyt saada rahoja matkaani varten! -- Sota nähkääs vaatii\nrahaa ja yhä rahaa! Siis arvoisat mestarit...!\n\n-- Luonnollista, luonnollista! kuului kaikkialta vastaukseksi. Samassa\ntempasi Ananiasson hatun käteensä, alkaen ajaa kolehtia. Toiset antoivat\nviitosen, toiset kympin, enempikin. Tuossa tuokiossa oli parisataa näin\nkoottuna. Rimpinen kumarteli kuin vietereillä. Sitten otti hän taaskin\nalentuvan ryhtinsä alkaen puhumaan:\n\n-- Tuntien mitä suurinta kiitollisuutta sekä samalla nähdessäni mikä\nvoima lepää herrojen mestarien yksimielisyydessä, olen palavalla innolla\nja uskalluksella lähtevä luottamustoimeeni, jossa myöskin takaan\nonnistuvani!\n\nPoistuessaan, tämän juhlallisen kokouksen osaaottajat kompuroivat\nkadulle miten kukin kunnialla pääsiat. -- Sundberg ja Vihavainen saivat\nensiksi ajurin käskien ajamaan laitakaupungille.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli jo myöhänen puoliyö käsissä. Aarnio palasi lakkokokouksesta. Siellä\noli alkanut kuulua soraääniä, epäröimistä ja pelkuruutta. Se oli saanut\nhänen hetkellisen väsähdyksensä häikkenemään. Taaskin oli hän voinut\npitää säikkyvän puheen ja kuin yhdellä iskulla olivat soraäänet\ntauonneet ja yksimielisyyden hengetär levittänyt vaippansa toverien\nmieliin. Nyt oli hän taaskin mitä raittiimmalla ja kevyellä tuulella.\nTuntuipa kuin olisi taaskin pitkästä ajasta elvyttävä uskallus täyttänyt\nmielensä ja uusi elämän virtaus suonissaan sykähdellyt. Tulevaisuus ja\nköyhälistön pyrkimysten suuri päämäärä väreili sielussaan sopusuhtaisen\nkirkkaana.\n\nOhitsensa kulki nuori kaunis nainen, jolla oli niin kirkkaat\nviettelevänä liekehtivät silmät, ja reipas ryhti sekä käytös.\n\n-- Hyvää iltaa, herrani! se hänelle kuuluvasti äännähti.\n\nAarnio ei tähän vastannut, eikä liioin seisahtunut. Hän jaksoi taaskin\nkieltäytyä, joka jo yksinomaan voi pitää hänet reippaalla tuulella.\n\nSeuraavana päivänä tapasi hän sattumalta kadulla Julian.\n\nHän oli viime aikoina käynyt määrälleen Juliata tapaamassa, mutta tämä\nei tullutkaan. Sitten oli hän kirjoittanutkin, mutta ei saanut\nvastausta. Ensiksi oli hän koettanut asettua välinpitämättömälle\nkannalle, mutta Julian kuva oli häntä vaan yhä kiusoittanut. Nähdessään\nsitten kerran taaskin Julian ulkona sen lasisilmän kanssa, oli hän\nsuuttunut silmittömästi, lähettämällä Julialle häijyn kirjeen. Se ei\nollut mitään merkinnyt. Julia ei antanut mitään tietoa itsestään.\n\nNyt tuli Julia yhtäkkiä vastaansa! Hymyhuulin nauravana tuli kuin\nennenkin. Sydämellisesti he tervehtivät ja kun Aarnio välinpitämättömänä\nnauraen kysyi: \"Missä se nyt on se toinen?\" katsoi vaan Julia hellästi\nja puoliksi kuin nuhdellen silmiinsä, vastaten: \"Kaikkea vielä!\" -- Ja\ntulipa kadulla heidän vastaansa kuka hyvänsä, kaikki ne ihmetellen\nheidän iloisuudestansa heihin vilkasivat.\n\n-- Arvaappas Kaarlo jotakin uutta?\n\n-- Mitähän tuo sitten on?\n\n-- Huomenna minä matkustan maille herrasväen luokse kolmeksi\nkuukaudeksi. Toinen tyttö tulee siksi aikaa kotiin kaupunkiin.\n\n-- Sepä hauskaa että sinä pääset maalle virkistymään, onnitteli Aarnio.\n\n-- Toivotko sitä sydämestäsi?\n\n-- Toivon! Ainahan sinulle kaikkea hyvää toivon! oli Aarnion reipas\nvastaus.\n\nJulia ei tähän enään mitään vastannut, itseksensä vaan iloisesti\nhyräillen. Aarnion häneen useasti pitkään katsoessa hänen kasvonsa\nvärähtelivät punastuksesta, sekä, kuin olisi sielussaan soinut toivoja\nherättävä vienosti hellivä sävel.\n\nAarnio kysyi: -- Saanko tulla lähteissäsi asemalle?\n\n-- Et! vastasi nauraen Julia.\n\n-- Ja miksikä?\n\nSiihenkään ei Julia pitkään aikaan vastannut. Uudelleen Aarnioon sitten\npitkään katsottuaan hän myönsi ehdolla, jos toisi hänelle kauniita\nkukkia.\n\n-- Siellä mailla sinä varmaankin kerrot taas sille maisterin väelle,\nmiten minä olen onnettomassa tilassa ja miten meidän lakkomme menee yhä\nvaan päin seiniä!\n\n-- Tottapa puhuisinkin! vastasi Julia tosissaan. Sinusta tulisi vielä\nmahdollisesti ihminen, jos jättäisit kaikki semmoiset hullutukset. Se\nsinun täytyy myöskin luvata ja tehdä, muuten muista...!\n\n-- Uhkaatko? naurahti Aarnio.\n\n-- En! Panenpa sen myöskin käytäntöön! nyt leikillään Aarniota\ntukistaen.\n\n-- Mitähän se sitten on?\n\n-- Meidän seurustelumme ei voi edelleen jatkua, jollet tee parannusta,\nvastasi nyt terävästi Julia.\n\nSe toinen, lasisilmä tuli taaskin heidän vastaansa. Tervehti\nkohteliaasti ja naurahti. Aarniosta tuntui kuin olisi se äkkiä sydämeen\nkoskenut. Samassa katsoi Julia häneen niin veitikkamaisesti:\n\n-- Siinä se nyt meni! Eikös se ole kaunis poika?\n\n-- On, on! Kaunis se on! Aarnio oli taaskin saavuttanut entisen iloisen\nja rauhallisen mielialansa.\n\nKulkeissaan erään akkunan ohitse, josta pilkoitti lampun valo harvojen\nuutimien lävitse, näkivät he miten nuori vaimo ja mies istuivat pöydässä\nillallisen ääressä. Julia kysyi Aarniolta:\n\n-- Huomasitko miten ne olivat rakkaita? Tuommoista pientä ja rauhallista\nkotia olen minä aina uneksinut. Kun tulen vanhaksi, menen maille, ostan\nsiellä pienen torpan, jossa elän onnellisena.\n\n-- Ja minä tulen sinne sinun kanssani! huomautti Aarnio hymyillen.\n\n-- Sinäkö tulisit!\n\n-- Niin, minä juuri tahtoisin tulla!\n\nNyt vaipuivat he hetkeksi ajatuksiinsa, kumpikin harhaillen omissa\nmielikuvissaan. -- -- --\n\nHuomenna meni Aarnio asemalle Juliata junalle saattamaan. Ja kun Julia\nseisoi siinä asemasillalla nuorteana sekä iloisena kuten ennenkin,\ntuomitsi Aarnio itseänsä sydämessänsä, että oli tuottanut jo niin paljon\nkärsimyksiä Julialle kantamalla halpoja ajatuksia sydämessään. Mutta\nvastaisuudessa ei saisi enään niin tapahtua. Hän tahtoi korjautua\nuudelleen niin elämänhaluiseksi, että siitä voisi Juliakin ainaiseksi\nilostua...\n\nMentyään illalla yhdistykseen ihmettelivät kaikki, kun ei Rimpistä ollut\nnäkynyt moneenpäivään. Järvinen aavisti heti tuossa jotakin piilevän.\nSamoin tuotiin tietona että eräs Larvinen oli ilmestynyt työhön\nVihavaiselle. Kuului olleen siihen saakka vuosikausia eräässä kaupassa\npiharenkinä, mutta nyt hyvän tilaisuuden sattuessa tunkeutui työhön\nhyvän palkan toivossa. Säännöllisessä opissa ei mainittu Larvinen ollut\nkoskaan. Oli ollut miehentaposta vankilassa vuosikausia ja siellä\noppinut jossain määrin pajassa työskentelemään.\n\nUseimmat tunnetuimmista liikkeistä olivat nyt jo lakkotilassa. Tämä\nalkoi kiihdyttää useita jo yhä enempi epäröimiseen etenkin kun omilta\nammattilaisilta avustus näin ollen lakkasi. Tästälähin oli yksinomaan\nturvauduttava toisten ammattikuntien avustukseen, joista tulikin\navustusta suurissa määrin, mutta riittäisikö tuo kauvan ei ollut tietoa.\nMiten horjuvaisuus voi saada ihmisten tunteet kuolentumaan osoitti\nosaltaan eräänkin innokkaimman lakkolaisen esitys avustusta\nkorotettavaksi vaatiessaan ehdolla että saisi lisäksi matkarahat\nvaimolleen ja itselleen mennäkseen kuukauden ajaksi kotiseuduilleen. Hän\noli vasta nainut. Matkakustannukset nousivat lähes sataan markkaan.\nVaatimuksensa esitti hän uhkauksella, jollei saisi menisi hän\nensitilassa töihin! -- -- --\n\nSamoisin, aikoihin ilmestyi kaupunkiin Eero Haataja Ruotsista,\nkulkurimatkoiltaan. Hän oli ollut kaupungista poissa kolmen vuoden ajan.\nAmmatiltaan oli ollut konttoristi, ja silloin jo innokkaimpia\nyhdistyksen miehiä. Menetettyään sitten paikkansakin sen vuoksi, oli hän\nlähtenyt Ruotsiin tutkiakseen sieltä työväenasian ajoa nälkäpaikoilla,\nsillä, mitä mies suorastaan \"luffaamalla\" voi ansaita. Hän\nluonnollisestikin takertui lakkohommiin itseoikeutettuna jäsenenä.\nAarnio tunsi hänet entuudestaan. Haatajan apu lakonjärjestämisessä\nneuvonantajana oli enempi kuin paikallaan. Toisekseen oli hänellä hyvä\nkokemuksen koulussa kouluuntunut ihmistuntemus eroittamaan ohdakkeita\nnisuista. Kuultuaan Rimpisen esiintymisen oli hänelle heti selvillä\nmistä maasta mies kävi.\n\nEnsitilassa ryhdyttiin Larvista puuhaamaan pois Vihavaisen töistä. Mutta\nvaikkapa kuinka pidettiinkin silmällä, ei huomattu aamulla hänen työhön\nmenemistään, eikä illoin liioin poistumistaan. Lopulta saatiinkin\nselville hänen asustavan mestarin asunnossa, työpajan vieressä. Ei nyt\nsiis muuta neuvoksi kun mennä työpajaan harhaantuneen kanssa asioista\npuhelemaan. Järvinen oli myöskin joukossa.\n\nMentyään sisälle, takoa kalkutteli Larvinen edelleenkin sisääntulijoita\nhuomaamatta.\n\nJärvinen iski heti asiaan alkaen kysellä mieheltä tiesikö hän missä\nasemassa liike lakkoonjulistettuna oli, ja miksi häntä oli katsottava,\nkun oli ryhtynyt toisten leipää polttamaan.\n\nLarvinen vastasi mitä yksinkertaisimpana ja tyynenä ettei hän mitään\nerinomaista ollut huomannut. Hänenhän täytyi myöskin elää maailmassa\nsekä työskennellä mistä leipänsä saisi.\n\nJärvisen asiata perinpohjaisemmin selvitellessä ei Larvinen tuosta sen\nenempää korjaantunut, sanoi vaan antavansa pitkät vihellykset koko\nlakkolaisten puuhille.\n\nNyt alkoivat lakkolaiset pyydellä häntä kuitenkin lakkolaisten\nkokoukseen, voidakseen täydelleen selviytyä velvollisuuksistaan\ntovereitaan kohtaan.\n\nÄkkiä ilmestyi nyt mestari Vihavainen työpajaan. Hän oli tavallista\nenemmän juovuksissa, huomaten kuitenkin heti mistä oli kysymys. Heti\nkarkasi hän Järvisen eteen huutaen:\n\n-- Mitä h...tiä teillä on tekemistä täällä minun työpajassani! Ulos\nlurjukset!\n\nJärvinen ei tästä juuri hätkähtänyt, alkoi vaan mestaria tyynnytellä:\n\n-- Eihän erinomaista, herra Vihavainen. Kuultuamme täällä työhuoneessa\noutoa kolinaa, poikkesimme vaan katsomaan, jos olisi vaikkapa\nvarkaita...!\n\n-- Kyllä minä näytän teille varkaita, huusi nyt Vihavainen, lyöden\njalkaansa lattiaan. -- Työtä täällä on aina tehty!\n\n-- Mutta herra Vihavainen, jatkoi Järvinen. Eikö mestari tiedäkkään että\nliikkeenne on lakkotilassa, vai ei mestari tiedä...!\n\nVastineeksi koetti Vihavainen iskeä Järvistä korvalle, joka kuitenkin\nväisti taitavalla liikkeellä. Sitten kehoitti hän tovereitaan\npoistumaan, alkaen itsekin lähtöä tehdä.\n\n-- Poliis, poliis! huusi nyt Vihavainen. -- Apuun, apuun, täällä on\nkotirauhan rikkojia! Samalla koetti hän antaa iskuja päin kasvoja\nJärviselle ja hänen tovereilleen.\n\nOvi aukeni ja kiiltonappinen järjestysmies ilmestyi sisälle.\n\n-- Mikä hätänä?\n\nVihavainen selittämään heti:\n\n-- Nuo konnat tuossa tunkeutuvat ihmisten asuntoon .. kotirauhaani\nrikkomaan ja työväkeäni häiritsemään, eikä siinä vielä kyllä, minuakin\nlöivät nyrkillä kasvoihin ja ympäri ruumista!\n\nSamassa alkoi hän valitella:\n\n-- Ai-jai kun jalkaani kirvelee, ai-jai!\n\nSitten osoitti hän Järviseen sanoen:\n\n-- Tuo roisto tuossa se potkasi, se se potkasi, ai-jai...!\n\nLakkolaiset ensin hämmästyivät sanattomiksi moisesta selityksestä.\nLopulta Järvinen alkoi kuitenkin selittelemään:\n\n-- Ei asia lähimainkaan ole niin. Jos ei minua uskota, niin voivat nämä\ntoverit sen kyllä tässä todistaa.\n\n-- Kaikki ne ovat samaa seuruetta ja jokainen niistä hyökkäsi minun\nkimppuuni! oikasi Vihavainen. Toimittakaa ne poliisikamariin, minä\nvaadin jokaiselle edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja\npahoinpitelemisestä!\n\nLakkolaiset saivat nyt seurata poliisia tekemään selvää asiastaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua sai Järvinen tovereineen Vihavaiselta haasteen\nraastupaan.\n\nEräänä iltana ilmestyi taaskin Rimpinen yhdistykselle. Hän oli entisellä\nihmisystävällisellä ja osaaottavalla tuulellaan. Jokaista\nvastaansattuvaa hän tervehti sydämellisesti, kysellen kuulumisia. Mutta\nhuomatessaan Haatajan, olisi tarkka silmä huomannut heti kasvoillaan\noutoja värähdyksiä.\n\nRimpinen oikasi kuitenkin heti heikkoutensa mennen Haatajaa\ntervehtimään.\n\nHaataja oli kyllä kuullut jo Rimpisestä puhuttavan, samalla nytkin\nhuomaten, kenen kanssa olisi tekemisissä. Rimpisen tervehdykseen vastasi\nhän pyytämällä tätä istumaan alkaen sitten kylmällä, hermostumattomalla\ntyyneydellä keskustelun. Ensimäinen kysymyksensä oli Rimpiseltä:\n\n-- Onko herra kauppamatkustaja?\n\n-- Mitenkäs herra Haataja on semmoiseen käsitykseen päässyt! Tai\nerehtyisittekö ulkonäössä? Minähän olen vaan työmies ja kuulun\nlakkolaisiin!\n\n-- Ei se ole erehdys! vastasi Haataja. Panisinpa vaikkapa pääni pantiksi\nettä nykyään toimitte sillä alalla.\n\n-- Sanon vieläkin kerran! erehdytte suuresti, vastasi taas Rimpinen\nnaureskellen.\n\n-- Voitte kysyä tässäkin joukossa vaikkapa keneltä hyvänsä ja kaikki\ntodistavat minut olevaksi samaa ammattia!\n\n-- Se voi kylläkin olla tosi, vastasi Haataja nyt jo purevalla\näänenpainolla -- että olette ollut samaa ammattia tässä olevien kanssa,\nmutta kysymyshän onkin nyt nykyisestä ammatistanne, jos se on\nkauppamatkustajan tai välittäjän toimi!\n\nRimpinen naureskeli vanhaan tapaansa tuolle mielestään oletukselle.\nSitten alkoi hän sekottaa puhettaan kertoilemalla, mitä kärsimyksiä ja\nkokemuksia oli saanut osakseen vierailla mailla kulkeissaan. Lopuksi\npoistuen, enempi ajatuksissaan, yhdistyksestä. Pitempiin keskusteluihin\nei hän uskaltanut sentään ryhtyä Haatajan oudon esiintymisen vuoksi.\n\nSeuraavana iltana koputti joku Rimpisen asunnon oven takana. Hänen\nvaimonsa laski juuri ansioitaan, joita oli saanut pyykin pesulla viime\npäivinä. Heti kätki hän pienet rahansa lattiamaton alle, luullen\nmiehensä olevan tulossa.\n\nTämä oli jo aamulla, kuten tavallisesti lähtenyt ja sitten usein illalla\npalannut kiusaamaan rahoja vainotaan saadakseen juomistansa jatkaa\nmyöhempään.\n\nKun koputus uudistettiin, meni vaimo ovelle. Siellä olikin tuntematon\nmies kohteliaasti kysyen:\n\n-- Asuuko täällä Rimpinen?\n\n-- Kyllä, mutta hän ei ole nyt kotona!\n\n-- Jassoo, hymähti kysyjä. -- Mutta oletteko hänen vaimonsa?\n\n-- Kyllä! vastasi vaimo epäilevin ja tutkivin katsein.\n\n-- Sepä hauskaa! Voisinko puhella kanssanne? tiedusteli nyt tulija. --\nOlen miehenne entisiä lapsuuden tuttavia, joten haluaisin saada\njonkinlaisia tietoja hänen elämänvaiheistaan. Kuulin äskettäin, että\nvasta joku viikko sitten olisitte tulleet Suomeen. Onko siinä perää?\n\n-- Kyllä! -- Vaimo käski nyt vieraan istumaan. Sitten hän vielä\nuudelleen huoaten toisti -- kyllä!\n\nVieraan mieli ihan kuin lämpeni ja katseessa kuvastui suurta\nosanottavaisuutta, jonka vaimo myöskin nyt heti huomasi. Ja samassa\nkatosi hänestä epäilys. Sitten alkoi hän kertomaan: -- Aina siitä saakka\nkun menimme naimisiin on sitä kuljettu jos jossain paikassa!\n\nVieras naurahti! -- Rimpisen luonnehan oli jo nuoruudessaan semmoinen\nlevoton ja seikkailuhaluinen! Onkos ihmekään!\n\nVaimo katsahti nyt puhuttelijaansa tuskallisella katseella, jatkaen: --\nJospa se siinä kaikki vielä olisi!\n\nVieraan kysyvä ja kummasteleva katse oli tähän vastauksena.\n\nVaimo toisti:\n\n-- Niin, onhan siinä jotain muutakin! Suoraan sanoen me emme voi viipyä\nkauvan missään paikassa. Minä en jaksa enkä kykenekään tekemään joka\naika työtä, eikä Rimpinen liioin viitsi taas koskaan työskennellä. Puute\nja köyhyys hiipii näinollen aina kintereillämme. Hän tekee aina velkoja\nminkä enempi ehtii, kunnes taas täytyy paikkakunnalta karkota!\n\n-- Onko se niin! -- Mutta sehän on surkeata!\n\n-- Semmoistahan se on, eikä siinäkään vielä kaikki ole! jatkoi vaimo suu\nitkuun menossa!\n\n-- Kuinka...!\n\n-- Sitten kun ei enään mistään saa, tulee se minun kimppuuni!\n\n-- Ja onko silloin pahallakin tuulella? kysyi nyt vieras.\n\n-- Vielä sitä kysyttekin!.. kun se... Vaimo ei voinut nyt enempää enään\nitkultaan jatkaa.\n\n-- Se siis lyö ja kiusaa kaikella tavalla! jatkoi nyt vieras.\n\n-- Sitä juuri! -- Vaimo painoi päänsä tyynyyn alkaen itkeä katkerasti.\nHetken kuluttua kysyi vieras: -- Onko se nyt näinä päivinä matkustellut!\n\n-- Eilen illalla se juuri palasi matkoilta! Sanoi olevansa jollain\nmestarin asioilla!\n\nVieraalla oli kaikki selvillä. Sitten tarjosi hän vaimolle kymmenen\nmarkkaa avustukseksi, tuntemattomilta ystäviltä, jonka tämä otti vastaan\nkiitollinen katse kyyneleisissä silmissä.\n\nAinoa mitä vieras pyysi oli ettei Rimpinen saisi tietää hänen täällä\nkäynnistään, jonka vaimo myöskin lupasi.\n\nTämä tuntematoin vieras ei ollut kukaan muu kuin Haataja.\n\nAvustus oli lakkokomitealta, joka oli kuullut vaimon puutteellisesta ja\nsurkeasta elämästä.\n\nMutta Haataja oli saanut tietää tällä matkallaan muutakin, joka\ntäydelleen vahvisti kaikki arvelut Rimpisestä tosiksi.\n\nSeuraavana päivänä levisi tiedoksi, että toistakymmentä rajantakaista\noli aamulla tullut lakkopaikkoihin töihin. Viisi niistä oli yksinomaan\nAnaniassonilla, jonka asema oli jo kaikkein horjuvin. Nyt äkkiä\naukenivat lakkolaisten silmät.\n\nHaataja naureskeli nyt joukossa: -- joko nyt alatte tuntea mikä mies\noikeastaan Rimpinen on.\n\nMuutoin tämä toismaalaisten lakkopetturien ilmestyminen sai paljon\naikaan epäjärjestystä. Heikommissa voi heti huomata suurta levottomuutta\nja pelonmerkkiä siitä mitä seuraisi jos lakko päättyisi onnettomasti.\nTarkastuskomitealle samoin lisääntyi työtä, entistä enempi.\n\nVoi myöskin jo huomata avustuksen heikkenemistä sivulta. Haatajan ja\nAarnion yhteisestä ehdotuksesta päätettiin nyt perustaa\npaikanvälitystoimisto. Eikä aikaakaan kun alkoi ilmaantua tilapäisiä\ntöitä. Ne olivat vain yhdelle ja kahdelle miehelle paikassaan, mutta\ntällä tavalla voitiin saada kuitenkin ansiota useille muutamiksi\npäiviksi.\n\nTämä oli omiansa virkistämään, sillä toimettomuus epäröivissä vielä\nsuuremmassa määrin lisäsi tyytymättömyyttä.\n\nHeikkoja täytyi koettaa rohkaista jos jollakin keinoin.\n\nEpäröivän pelkuruuden mukana kasvoi myöskin hävyttömyys useissa. Moni,\njoka työssä ollessaan oli vaan saanut kaksi ja puolikin markkaa\npäivältä, uhkaili menevänsä töihin saadessaan vaikkapa kaksikin markkaa\npäivässä lakkoavustusta.\n\nTämä kiihdytti yhä enempi mieliä lujempiluonteisissa ja lakkokomitean\nniskoille lisääntyi arvosteluja, työtä ja tuskaa yhä suuremmassa\nmäärässä.\n\nErittäinkin vaikeutti toimintaa kun Edvard Berg, innokkaimpia\ntoimimiehiä, antautui yhä suuremmassa määrin juopotteluun. Keksiessä\nsyytä hänen vaipumiseensa selvisi se äkkiä ja odottamatta.\n\nEräänä iltana ilmestyi Bergin vaimo yhdistykseen, joka heti ovesta\nsisälle päästyään hätäisesti ensimäiseltä kohtaamaltaan kysäisi:\n\n-- Onko Berg täällä käynyt?\n\nKun ei ensimäinen, jolta kysyttiin voinut antaa mitään tietoa riensi\nvaimo saliin Aarniolle tiuskaisten:\n\n-- Missä hitossa se Berg aina on? -- Sanokaa pian!\n\n-- Hyvä rouva, Berg ei ole käynyt täällä pariin päivään! Se on\ntosiaankin ihmeellistä! vastasi Aarnio osanotolla.\n\nSilmät vihasta säihkyen huusi nyt vaimo:\n\n-- Vai on se teistä vielä ihmeellistä! Onpa teillä otsaa niin sanoa\nvaikka olette tähän kaikkeen syyllisiä, niin yksi kuin toinenkin! --\n\nAarnio ei voinut olla hämmästymättä moisesta solvauksesta; samalla vielä\noikein tajuamattakaan mistä oli kysymys! Senvuoksi hän kysyikin:\n\n-- Mitä rouva nyt oikein ajattelee!\n\n-- Mitäkö ajattelen! Te onnettomat saitte lakon aikaan ja samalla\nviekotelluksi Berginkin siihen! Nyt on meillä pian vaivashuone\nedessämme! Kuusi lasta ja vaimo, saamme olla joka päivä nälässä, mies\njuo mitä vaan irti saa. Semmoista se tekee kun täällä vuosikausia teidän\nhullujen joukossa iltakaudet laiskana loruilee! -- semmoista väkeä te\nolette! Tämän raivonpurkauksensa purettuaan pillahti hän lopulta\nitkemään.\n\nAarnio ryhtyi häntä nyt lohduttelemaan. Mutta vaimo työnsi hänet äreästi\nluotansa sanoen ei tarvitsevansa mitään kieroilevia lohdutuksia.\n\n-- Jos se kolme markkaa jonka olette suoneet päivässä lakkoavustusta on\nvähän, koetamme toimittaa teille enemmän! vakuutteli nyt Aarnio.\n\n-- Ei tarvitse, ei! huusi taaskin tähän raivostuneena vaimo: -- Minä en\ntarvitse mitään kerjuuapua! Ei!\n\n-- Mutta ymmärtäkää nyt hyvä rouva, jatkoi Aarnio. Sehän ei ole otettava\nsiltä kannalta...!\n\n-- Ja entäs sitten miltä kannalta! tiuski vaimo yhä uudelleen. Bergin\npitää mennä työhön ja heti jo huomenna! Muuten saa mennä koko mies mihin\nhaluaa! -- Rehellisellä työllä me olemme tottuneet ennenkin elämään eikä\narmopaloilla.\n\nAarnio koetti vieläkin vaimoa rauhotella, mutta tämä poistui katkerasti\nlakkolaisia ja erittäinkin Aarniota haukuskellen, joka oli hänen\nmiehensä villinnyt hunningolle.\n\nSeuraavana päivänä tuli Berg yhdistykseen enempi väsyneenä ja\nalakuloisena.\n\nAarnio oli kylliksi hienotuntoinen menemällä hänelle puhumaan eilisestä\nkohtauksesta hänen vaimonsa kanssa.\n\nJonkun ajan oli Berg äänetönnä, alkaen lopulta puhua alakuloisena lakon\nmahdollisesta menestyksestä. Hän oli sitä mieltä että jotain olisi jo\nhullusti, jota tuskin voisi auttaa. Samalla esiintyi hän kaikinpuolin\nepävarmuudella, joka sai toveritkin hänen suhteensa umpimielisiksi.\n\nPoistuessaan toivoi hän lakon pian päättyvän, samalla yhä harmitellen\nettei oltu alussa otettu huomioon kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt oli\njo sattunut tielle.\n\nTavallisesti ennemmin käydessään oli hän pyytänyt avustusta mutta nyt ei\nhän ottanut sitä tarjoomallakaan. Sanoihan vaan riittävän kyllä\ntarpeesensa. -- Hänen salaperäinen menettelynsä oli omiansa synnyttämään\njos jonkinlaisia arveluja Aarniossa ja Haatajassa. Voivatpa jo\njokseenkin päättääkin miten Berg tulisi menettelemään.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHaatajalla ei ollut mitään raha-ansioita, mutta siltä oli hän koko\nsydämestään kiintynyt lakkolaisiin. Aina oli hän valmiina avustamaan\nneuvoillaan ja teoillaan.\n\nLakkokassasta ei hän liioin suostunut ottamaan penniäkään vaikka useasti\nolisi voinut saada kirjoituksistaan. Lopulta ilmestyi hänelle\npuhtaaksikirjoitusta, joista lienee hiukan ansainnut. Hänen täytyikin,\nnäinollen tulla toimeen mitä vähemmällä. Vakituista asuntoa ei hänellä\nollut liioin. Sateisempina öinä nukkui hän yhden tai toisen lakkolaisen\nasunnossa, mutta kauniina kesäöinä ei hän mennyt keltään liioin\nyökortteeria pyytämäänkään. Ulkona oli hänen mielestään silloin paljoa\nhauskempi majailla raittiissa luonnossa, vapaudessaan kuin taivaan\nlinnut. Sillä vapaus on ihmiselle kaikki kaikesta oli hän aina valmis\ntoisillekin huomauttamaan. Ryyppymies hän oli, kuten niihin aikoihin\nmelkeinpä poikkeuksetta kaikki toisetkin. Siihen aikaan ei raittius\nollut vielä muuttunut edes tavaksikaan kehittyneimmissä, aatteellisesta\nraittiudesta puhumattakaan. Useina raskaina iltoina, kovan ja\nhermostuttavan päivätyön jälkeen poikettiin kapakkaan, jossa useimmin\nerihuoneessa suljetussa piirissä keskusteltiin ja päätettiin tulevasta\ntoiminnasta.\n\nEräänä yönä taaskin kapakasta poistuessaan oli Aarnio muitten muassa\nenempikin liikutettuna. Humaltuneena voi vasta oikein huomata hänen\nintohimoisen luonteensa kaikessa rajuudessaan. Selvänä ollessa voi hän\npeittää itsessään paljon, eikä tulisuutensa ilmennyt kuin puheissa,\ntäydessä intohimoisen kiihottavassa karvassaan.\n\nLähtiessään kulkemaan kotiinsa takertui Aarnio heti puheisiin ensimäisen\nvastaantulevan naisen kanssa. Tämä ennenpitkää seurasi hänen mukanansa.\nSeuraavina päivinä tämänjälkeen oli hän taaskin huomattavasti väsyneempi\nja ärtyinen.\n\nJulialta ei hän ollut saanut viime aikoina ainoatakaan kirjettä. Syyksi\narveli hän tähän Julian huomanneen sanomalehdissä Järvisen rettelöt,\njosta tämä raastuvassa Larvisen todistuksella oli kotirauhan\nhäiritsemisestä tuomittu kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Julian kuva\nmyöskin oli kuin himmennyt paljon entisestään. Se oli sitä mukaa\nmuuttunut jokapäiväisemmäksi, kuin hän itse oli vaipunut säännöttömiin\nelämäntapoihinsa.\n\nLakossa oli tapahtunut myöskin paljon huomattavia muutoksia. Omista\nlakkoon yhtyneistä tovereista oli mennyt jo pariinkymmeneen\nlakkopetturiksi. Tämä ei vielä olisi sentään suuriakaan haittoja aikaan\nsaanut, sillä nämä toveriensa pettäjät olivat kaikki enempi huonoja\ntyömiehiä. Suurimpana tappiona, mikä lakkolaisia voi kohdata oli tieto\nEdvard Bergin menosta Tolvaselle töihin. Vieläpä oli hän ottanut erään\nsuuremman kirkon kattamisenkin urakalla maaseudulla. Tämä oli omiansa\njärkyttämään lujempienkin luonteitten luottavaisuutta lakon\nonnistumiseen. Seurauksena olikin että ei tahtonut jaksaa enään pidättää\nvanhempiakaan menemästä lakkopetturiksi. Kuultuaan Bergin menettämisestä\nhuudahti heti Aarnio:\n\n-- Ei olisi luullut, että yksi nainen voi saada niin suuren vallan\ntarmokkaammassakin miehessä! Tämä vielä enempi kummastutti Bergin\nsuhteen, joka oli ollut kuin tuli ja leimaus lakon synnyttämispuuhissa.\n\nOltiin jo lopulta syksykesässä. Jokaisen rautatyöntekijäin yleisen\nkokouksen päätöksenä oli että lakkoa jatketaan. Mutta joka viikko yhä\nuudelleen ja uudelleen tuli myöskin viestejä siitä miten aina uusia\nlakkopettureita syntyi lakkolaisten joukossa. Lopulta alkoi useimmassa\ntyöhuoneessa olla niitä jo muutamia joukosta.\n\nTämä oli omiansa vaikuttamaan yhä suurempaan avustuksen heikkenemiseen\nsivultapäin. Alkoipa kuulua puheita että kukapa enään viitsii\nlakkolaisia avustaa kun ne kuitenkin häviävät. Mutta tuosta huolimatta\nistui lakkokomitea entiseen tapaansa kokouksia, samallakuin\nsanomalehdissä varoitettiin yhä edelleen ammattilaisia paikkakunnalle\nsaapumasta, siksi kunnes riitaisuudet työnantajain ja tekijäin välillä\nolivat selviytyneet.\n\nPitkiin aikoihin ei Rimpinen ollut käynyt lakkolaisten kokouksissa. Sen\nsijaan puuhasi hän mestarien joukossa. Eräänä päivänä hän nyt ilmestyi\nyhdistykseen ja täydessä sikahumalassa.\n\nTavattuaan Järvisen oli ensimäisenä sananaan:\n\n-- Nyt minäkin tarvitsen rahoja! Onko kassassa?\n\nJärvinen katsahti häneen pitkään ja terävästi, sitten kysyen:\n\n-- Ja mistä hyvästä?\n\n-- Lakkoavustusta..... hoki Rimpinen.\n\n-- Lieneekö siellä sinun osallesi penniäkään -- vastasi tähän nauraen\nJärvinen.\n\n-- No mutta kuulunhan minäkin lakkolaisiin, enkä vielä ole saanut\npenniäkään -- alkoi Rimpinen selitellä.\n\n-- Lakkolainen! Hm! Sinäpä sen sanoit! ivasi Järvinen.\n\n-- Tuleeko minun kuolla sitten nälkään? kysyi nyt Rimpinen.\n\n-- Tiesipä tuon! vastasi Järvinen: -- Mutta toisessa paikassa olet sinä\nsoppaa keittänyt, eiköhän se sopisi siellä syödäkin!\n\nRimpinen menetti nyt jo entisen kohteliaisuutensa jolla aina oli ennen\nosannut niin etevästi selviytyä:\n\n-- Kylläpä te olette aika pirun sikiöitä -- hän vastasi. -- Mutta\nilmankos teistä jo koko maailma puhuukin.\n\n-- Mene vaivaishuoneeseen, siellä annetaan köyhän apua semmoisille kuin\nsinulle mutta ei täältä? koveni nyt jo käskevästi Järvinen.\n\n-- Vaivashuoneesenko!.. Sanoitko sinä niin... Sika! -- Rimpinen tarttui\nnyt Järvisen hihaan kuin takiainen, hapuillen toisella kädellään\nJärvistä kurkusta. Järvinen riuhtasi irti itsensä tiuskaisten:\n\n-- Mene nyt jo ulos ja paikalla!\n\n-- Sinäkö minua komennat, vanha kettu, kollo ja jätkä! -- hohisi\nRimpinen. -- Mutta tunnetko näitä nyrkkejä, tunnetko. Hän puristeli\nnyrkkejänsä Järvisen nenän edessä. -- Tahdotko päin kuonoasi!\n\n-- Ulos ja paikalla! -- huusi Järvinen, -- muuten...!\n\n-- He, he, he! nauroi Rimpinen, koettaen uudelleen hyökätä käsiksi\nJärviseen.\n\nSanaa sanomatta, silmät vihasta hehkuen poistui nyt Järvinen toiseen\nhuoneesen, tullen samassa takaisin. Silmänräpäyksessä ojensi hän nyt\nkätensä suorana Rimpistä kohti, hammasta purren mutisten:\n\n-- Kyllä minä annan sinulle vaivasapua! Tässä sitä on! -- Samassa\nkajahti revolverin laukaus ympäri huoneuston. Useimpia lakkolaisista\nkiirehti paikalle kiskaisten Järvisen pois jolla oli savuava revolveri\nkädessä.\n\nKalpeana pelästyksissään työntäytyi Rimpinen ovesta ulos. Eikä hän\nsanaakaan sanonut lähteissään. Päästyään seuraavaan kadun kulmaan\nuskalsi hän vasta katsoa taaksensa, sieltä näyttäen nyrkkiään taloa\nkohti ja huudellen:\n\n-- Tules nyt kettu tänne!\n\n-- Mokomakin roisto! Julkeneekin vielä tulla etsimään lakkoavustusta!...\nVaimonsa kiusaaja, konna! -- raivosi Järvinen, toveriensa häntä\nkoetellessa rauhotella.\n\nRevolverin kuula löydettiin oven kehyksestä, rautanaulaa vasten\nlitistyneenä.\n\nTämän jälkeen ei Rimpinen enään jalallansakaan astunut yhdistykseen. Ja\nniin hienotunteinen hän oli ettei koko tapahtumasta sanallakaan\nkenellekään hiiskunut. Viikon kuluessa hävisi hän lopulta koko\nkaupungista.\n\nYleensä olivat lakkolaiset kiihottuneita Rimpisen menettelystä. Järvinen\noli vielä enempi hermostunut saatuaan linnavankeutta aiheettomasti\nsyytettynä. Senpä vuoksi voivat lakkolaiset täysin arvostella hänen\nmaltitonta menettelyänsä, tuota alituista kiusankappaletta Rimpistä\nkohtaan.\n\nEntiseen tapaansa yhä edelleen nyt lakossa nuhjattiin. Sitä mukaa saapui\nsyksy, eikä vielä mitään ratkaisevaa ollut tiedossa. Lopulta alkoi\ntaistelu olla epätoivon taistelua, joka tylsistytti ajatuksenkin jostain\ntulevaisesta ratkaisusta. Pian kuivaakin näin kaikki kokoon jo\najateltiin. Mutta sittenkin päätettiin pysytellä viimeiseen saakka,\nolihan vielä suuri joukko lakossa. Avustuksia vähennettiin\nmahdollisimman pieneksi toiset suostuivat vapaaehtoisesti avustuksiaan\nsupistamaan, kuten sanotaan suolarahoiksi.\n\nTämmöisessä veltossa toivottomuudessa alkoi sitten yhtäkkiä kuulua\nuutisia, joita ei ensiksi tahdottu voida mitenkään uskoa, niin oudolta\nne kuuluivat.\n\nSanottiin mestarien joutuneen eripuraiseksi keskenään ja muutamat\nköyhemmistä olivat muka lupailleet tulevansa kirjoittamaan\nsopimuslistojen alle. Mutta päivä kului, toinenkin eikä niitä kuulunut.\nNäin mentiin taas ajassa parikin viikkoa eteenpäin. Ja taas laskeutui\ntoivottomuus entistä harmaampana ja lyijyraskaana lakkolaisten mieliin.\n\nEräänä päivänä tapahtui nyt ihme. Herra mestari Oskari Ananiasson astui\nomassa persoonassaan yhdistyksen kynnyksen yli. Kohtelias oli hän\nkaikille. Jokaista lakkokomitean jäsentä vallan kädestä tervehti, sekä\nkuulumisia tiedusteli. Saapuvilla olevat lakkolaiset vilkaisivat\nhymyillen toisiinsa heti aavistaen mistä oli kysymys. Järvinen kuiskasi\nHaatajan korvaan: -- Nyt on rautanaulat ruostuneet Oskarin ovessa!\n\n-- Ja vallan poikki! -- vastasi Haataja tunnetulla tyyneydellään.\n\nKun ei Ananiasson näyttänyt pääsevän oikean puheen alkuun, kysäsi nyt\nJärvinen: -- Mestarilla taitaa olla paljonkin touhuja?\n\n-- Tietäähän ne pikkumestarin puuhat! -- vastasi alakuloisella äänellä\nAnaniasson.\n\n-- No mitäpä turhia nyt... alkoi Järvinen. -- Toista se on meidän\nkanssamme! -- Ei tuloja mitään!\n\n-- Eipä ne rahat ja varat tässä taivaasta kenellekään tulle! --\nAjattelin jos olisi.... Turhaa lienee kuitenkin sitä enään pitemmälle\njatkaa... Itse asiassa en minä alkujaankaan ollut niitä pahempia...\nMutta täytyihän sitä seurata toisten mukana... tavaili nyt Ananiasson.\n\n-- Se on tiettykin! -- vastasi Järvinen. -- Jokaisen täytyy koettaa\npysytellä samanmielistensä mukana viimeiseen saakka! -- Vaikka kyllähän\nme sen tiesimme ettei mestari alussakaan ollut niitä tiukempia! --...\n\n-- En se on tosi! Mutta kas kun minulla on niin tulinen luonne! --\nVastasi jo Ananiasson reippaammin.\n\n-- Varmaankin saamme tuoda nyt sen sopimuskirjan\nallekirjoitettavaksenne? kysyi nyt leikillisesti Järvinen.\n\n-- Mitäpä tuossa lienee vastuksena! -- ja Ananiasson kirjoitti nimensä\nhermostuneeseen tapaansa.\n\nKoetteli hän vielä tinkiä alimman tuntipalkan suhteen, mutta huomattuaan\nsen mahdottomaksi, tyytyi hän kaikkeen.\n\nHaataja lausui nyt tyynenä. -- Semmoistahan se on pikkumestarin ja\nmeidän työläisten kanssa! Suurteollisuus uhkaa polkea meidät kokonaan\njalkoihinsa. Siksipä olisikin paras meidän turvattomien yhtyä\nkeskenämme!\n\nTämä huomautus sai heti Ananiassonin hyvälle tuulelle. Täydellä\ntarmollaan alkoi hän nyt selitellä miten suurteollisuus tekee lopun\nkokonaan käsiteollisuudesta. Kaikki vanhat ja kauniit hyvät tavat se\ntuhoaa, ja liikkeenharjoittajaksi voi ryhtyä ken hyvänsä poropeukalo!\nLopulta oli hän samaa mieltä kaikessa lakkolaisten kanssa. Poistuessaan\nhän hyvästeli hattu kädessä: -- Jumalan haltuun!\n\n-- Samaa kanssanne, herra mestari! vastaili yhtä kohteliaasti Järvinen.\n\n-- Saisiko tulla jäseneksi yhdistykseenne?\n\n-- Eiköhän, herra mestari!\n\nTieto Ananiassonnin suostumuksesta levisi kulon nopeudella kaikkialle.\nLakkolaisissa herätti se toiveita lakon onnellisesta päättymisestä.\nMestarit kiiruhtivat heti kokoontumaan Ananiassonin teon johdosta.\n\nHän oli yleensä tunnettu itsepäisyydestään, mutta näin suurta harppausta\neivät he olisi voineet aavistaakaan. Ne mestareista, joilla oli ollut\nlakkoaikana työntekijöitä, voimalla näin suorittaa jonkinlaisia\ntilauksia, olivat suuriäänisempiä Ananiassonnin tuomitsijoista. Heidän\nmielestään olisi edelleenkin vastustusta pitkitettävä siksi, kunnes\ntyöntekijät lannistuisivat. Köyhimmät ja miehiä saamattomimmat taas\nalkoivat tuntea yhä suurempaa epäröimistä toisiansa kohtaan siitä kuka\ntaas ehkä ensitilaisuudessa olisi ensimäisenä kavaltamassa.\n\nMutta kaikille yhteisenä pelkona ja kauhuna ilmeni heti että Ananiasson\ntulisi nyt saamaan paljon töitä, kooten samalla taskuunsa hyvät voitot.\nTämä kateus se kaikkein suurimmassa määrässä alkoi vaikuttaa hajaannusta\nmestarien keskuudessa. Suurta vahinkoa olivat ne mestarit, joilla oli\nulkolaisia työntekijöitä, saaneet myöskin niiden puutteellisen ja\nhosuvan työtaidon takia kärsiä. Aineita pilaantui täten määrättömästi,\neikä työt tulleet lähimainkaan kelvollisia. Senpä vuoksi, vaikkapa\nkokouksessaan edelleenkin päättivät seisoa lujina, menivät kuitenkin\njokainen kotiinsa täynnä epäluuloa ja kateutta toisiansa kohtaan. Eikä\ntämä epäluulo ollutkaan turha. Ei aikaakaan, kun alkoi taaskin kuulua\nääniä että muutamat mestareista haluaisivat tulla kyllä kirjoittamaan\nsopimuskirjojen alle, mutta eivät sitä vielä hentoaisi tehdä toistensa\npelosta. -- Sanoivathan vaan jos se ja se suostuu, tulen minäkin sen\ntekemään.\n\nKuluipa taaskin pari viikkoa, mutta ei vielä ketään kuulunut\nyhdistykseen sopimuskirjoja allekirjoittamaan. Taas kuolivat toiveet,\ntaaskin epätoivo yhä enempi mieliä painoi.\n\nMutta sen seurauksena oli taaskin uusi iloinen yllätys. Taaskin tuli\nmuutamia pienemmistä mestareista kirjoittamaan.\n\nLopullisesti mahdollisen voiton toivo alkoi yhä enempi elähyttää nyt\nlakkolaisia.\n\nJa täyteen mittaansa elpyi usko ja luottamus Torvisen tultua, samalla\nkuin se oli suurempia loukkauskiviä mestarien vastukselle. Sitten\nseurasi lopulta Sundberg, valitellen muuten täytyvänsä lopettaa\nliikkeensä. Harala tuo tunnettu konkurssien tekijä, tuli yhtä\nliukaskielisenä ja ystävällisenä kuin ennen työpajaansa. Leveästi hän\nnytkin selvitteli etteihän hänellä pakkoa olisi, mutta\nihmisystävällisenä ei hän viitsinyt pysyä enään riidassa. Jos kenellä\nniin oli juuri hänellä varoja ja keinoja; mutta täytyihän suostua\ntyömiestensä kanssa kun oli itsekin ollut _ennen_ työmiehenä sekä tunsi\nniiden tarpeet ja puutteet ja kun toisetkin alkoivat suostua.\n\nJopa tulla pöllähti eräänä kauniina päivänä Vihavainenkin valmiina\nantamaan perää; ja ihan selvänä hän oli, sekä imelän makeilevana, kuin\nei koskaan mitään rettelöitä olisi tapahtunutkaan lakkolaisten ja hänen\nvälillään. Huomatessaan äkkiä Järvisen, jäi hän sanattomana seisomaan\novelle, aikeessa poistua samaa tietä.\n\nJärvinen naurahti huomatessaan hänen epäröimisensä, samalla iskien\nsilmää Haatajalle. Tämä poistui heti seuraavaan huoneesen Vihavaisen\nkanssa, jossa kaikki lakkokomitean jäsenet istuivat. Järvinen ei tullut\nsinne ensinkään.\n\nVihavainen liukaskielisenä alkoi ensiksi puhelun kaikenmaailman\nasioista, tullen sitten kaartelemalla lakkokysymykseen. Lopulta hän kuin\nsivumennen sanoi: -- Kun teillä on täällä niitä sopimuskirjoja tuokaapa\nminullekin yksi. Kirjoitetaan nimi alle.\n\nLakkokomitean jäsenet vilkasivat nyt merkitsevästi toisiinsa.\n\n-- Niin niin, ettekö usko! toisti Vihavainen. -- Kyllä minä kirjoitan!\nMissä on kynä ja paperi?\n\nAarnio nousi nyt seisomaan, jo esiintymisellään vaatien hiljaisuutta.\nVihavainenkin sen huomasi, häneen sanattomana katsoen.\n\n-- Kyllähän se niin on, alotti Aarnio, että mestari kylläkin voisi\nsuostua ja kirjoittaa nimensä, mutta siinä on määräävänä muutamia\nnäkökantoja...\n\n-- Mitäh! tokasi nyt Vihavainen. -- Nyt en minä oikein ymmärrä!\n\n-- Niin, jatkoi Aarnio, -- muutamia näkökantoja. Viimeisessä\nlakkolaisten yleisessä kokouksessa tuli yksimieliseksi päätökseksi\netteivät liioin välitäkään suostumuksestanne...\n\nVihavainen katsoi nyt Aarnion silmiin kuin tajuttomana kuulemastaan.\nSitten alkoi kasvoillaan huomata punastumisen merkkiä, koettaen väliin\nhymyilläkin. Lopulta kokosi hän kaiken voimansa kysyen:\n\n-- Ja millä oikeudella?\n\nAarnio otti nyt taskustaan yleisen kokouksen pöytäkirjan lukien sieltä:\nyksimielisesti päätettiin asettaa Vihavaisen liike ainaiseen\nlakkotilaan, syystä...\n\n-- Uh! uh! äännähteli Vihavainen. -- Mitä mi-itä se on? Uh!\n\n-- Syystä kun Vihavainen on juonittelullaan yksin saanut aikaan\nmestareissa päätöksen vierasmaalaisen työväen lakkopetturiksi tuomisen,\nsekä nostanut aiheettomasti tekosyyllä oikeusjutun Järvistä vastaan,\nsaamalla hänet kärsimään vääriin ja valheellisiin ilmiantoihin\nnojautumalla!\n\nVihavainen, kuultuaan viimeisen sanan tempasi kiireesti hattunsa\npöydältä, hyökäten ovelle liikkeillä kuin olisi häntä hyvintähdätyllä\niskulla lyöty korvalle. Toinen käsi ovenkädensijassa ja toisella nyrkkiä\npuiden hän sitten alkoi, sitä mukaa kuin tulistui, yhä kiivaammin:\n\n-- Kyllä minä opetan teitä tuomioita tekemään. Konnat laiskurit ja\nroistot! Elätte toisten kustannuksella, te kaikenmaailman kerjäläiset!\n-- Hullut! Teille penteleille kootaan rahoja, kaikilta maan kulmilta,\njuuri siitä kun ette viitsi tehdä työtä! Pthyi siat! Pthyi! Hän syljeksi\nminkä ehti eteensä, ympärilleen, sitten lopulta kiireesti poistuen\nkadulle, josta vielä vihaisena muljahutteli ikkunoihin. Kaikuva\nnaurunrähäkkä kaikui hänen korviinsa ilkeänä painajaisena asuntoonsa\nasti.\n\nMutta voitonvarmuus elpyi lakkolaisissa täydessä mitassaan. Sitä\ntäydensi lopullisesti, kun Tolvanen tuo tukipylväs Jumalan ja ihmisten\nedessä saapui raskaalla kädellä piirtämään nimensä papereihin. Muutamia\npienempiä mestareita lukuunottamatta voitiin lakko pitää näinollen nyt\nloppuneena, rautatyöntekijäin voitolla.\n\nYleinen työläisten lakonpäättäjäiskokous käskettiin. Sinne saapuivat\njoukolla taaskin pitkästä ajasta kaikki Kovanenkin, jota ei oltu\nviikkokausiin viimeaikoina nähty tuli iloisena naureskellen ja jokaista\nonnittelevana.\n\nPuheenjohtajakin saapuu paikalleen, kuiskaili yksi ja toinen, toiset\nsamalla silmää iskien ja naureskellen Kovasen viimeaikaiselle\nkäyttäymiselle. Toiset olivat valmiit uskomaan hänen pysyneen poissa\npaikkansa menettämisen pelosta, toiset jotka aina hyvää ihmisistä\nuskoivat, pelosta lakon lopulliseen menestykseen. Ennen kokouksen\navausta kiiruhti hän tuolle tunnetulle ja rakkaalle yhdistyksen\nkaapille. Niin, niin! -- Siellähän ne edelleenkin yhdessä nurkassa\nlojuivat nuo rakkaaksi käyneet paperit! Tunnetun vasaran pöytään\npamahtaissa hän nyt muutamin sanoin lausui ilmi iki-ilonsa ja\nihastuksensa lakon onnellisesta päättymisestä. Sitten hän esitti:\n\n-- Kun nyt lakko niin onnellisesti päättyi, yli rohkeimpien toiveitten,\npyydän esittää kokoukselle eräät Rautatyöntekijäin tehdasosakeyhtiön\nsäännöt...\n\nTässä hänet keskeytti naurun rähähtykset sieltä täältä lakkolaisten\njoukosta.\n\nKovanen jatkoi:\n\n-- Nyt kun joka mies alkaa ansaita yhä parempia tuloja, voinemme lyödä\nvihdoinkin pystyyn tämän suuren yrityksen, yrityksen joka jauhaa\nhyvinvointia jokaiselle niinkuin ennen Sampo Pohjolan kivimäessä...\n\nSeurasi nyt uusi keskeytys entistä voimakkaampi. Huusipa eräs jo: --\nasiaan!\n\nMutta Kovanen ei ollut mitään hätäpoikia. Hän korotti äänensä ja kysyi:\n\n-- Tahtovatko toverit siltä varalta jos joukossa on näistä säännöistä\ntietämättömiä, että ne luetaan pykälä pykälältä?\n\n-- Ei ei! Alas! Asiaan! kuului nyt jo kaikilta puolin. Aarnio huomautti\nettä keskusteltaisi päättyneen lakon johdosta, johon yleisesti\nyhdyttiin. Kovanen istahti nolona puhetta johtamaan.\n\nYleisenä mielipiteenä nyt ilmeni ja tuli myöskin päätökseksi, että\npainetaan lakkopettureista erityinen lista, johon loppuun ainaiseen\nlakkotilaan julistettu Vihavainen. Tämä kaikki varovaisuuskeinoksi että\ntovereinsa pettäneitä voitaisi vieroa kaikkialla yli maan siksi kuin\ntulevat pyytämään ja saavat mustan tekonsa anteeksi yhteisellä\nsuostumuksella. Näin joutui myöskin tähän mustaankirjaan Edvard Berg.\n\nSitten nousi puhumaan Aarnio, innokkaalla puheella kuvaten miten n. s.\nuusi suunta oli alkanut alussa toimintansa kaikkien vanhempien\nammattilaisten ivaamana. Miten heitä oli alussa ollut vaan kourallinen\nja miten lopulta oli päästy tälle ensimmäiselle tulikoetuksen\nloppuasteelle. Tämä olikin vaan ollut vasta ensimäinen etuvartiokahakka\nmaassamme työn taistelussa pääomaa vastaan, sorretun ensimäinen\nvoimapyrkimys monirenkaisesta kahlehtivasta kapitalismin kahleista.\nMutta sittenkin jos tässä ensimäisessä ryntäyksessä voittajana\nsuoriuduimme, emme saa tuudittaa itseämme siihen uneliaasen uskoon, että\ntämä voitto oli todellisesti ja yksinomaan omien ponnistustemme\nyksinomaisena tuloksena. Voisimmepa sanoa tätä melkein onneksi.\n\nOlimmehan aivan varustautumattomia, ei ollut lakkorahastoa, eikä\nmontakaan meistä, joita vielä todellinen perehtyminen suureen\naatteesemme olisi kannustanut taistelussa viimeiseen saakka. Suureksi\nosaksi saamme kiittää tästä voitosta mestarien keskinäistä kateutta ja\nvoitonhimoa.\n\nOttakaamme huomioon siis, että tästä ensimäisestä tappiostansa tulevat\nhe vastaisen varalta liittymään yhteen, joten meidänkin on pantava\nsuurin paino tulevaisuudessa keskinäiselle kehityksellemme aatteemme\noikein ymmärtämisessä. On perustettava rahastoja työttömien aikojen\nvaralta, on valaistava esitelmillä jokaista työläistä sekä\ntyöväenkirjallisuutta levitettävä pienimpäänkin mökkiin. Ja kun näin\ntyötä teemme, siksi kuin koko köyhälistö on hereillä, silloin aukasemme,\nmurramme ne sulut, jotka pitävät köyhälistöä syvässä aineellisen ja\nhenkisen kurjuuden kuilussa. Sen jälkeen on kuin itsestään aukeneva\nuudet muodot uudelle onnellisemmalle aikakaudelle, yhteiskunnalle jossa\non leipää ja oikeutta kaikille.\n\nKokouksen loputtua Kovanen yksityisessä keskustelussa ei voinut olla\nkylliksi ihmettelemättä miten rautatyöntekijät todellakin voivat olla\nniin yksinkertaisia, etteivät ymmärtäneet sitä suurta edistyksen askelta\njoka otettaisiin, jos tuo suuri hänen ehdottamansa tehdasosakeyhtiö\nperustettaisiin. Kun useat kuitenkin tälle vaan nauroivat, poistui hän\nsuuttuneena mutisten sitä miten tämä n. s. uusi suunta tahtoo sittenkin\nkulkea sokeana, kuin korpeen eksynyt matkamies, syksyisessä pimeässä\nyössä.\n\nLakkopetturien joukossa sai myöskin Berg poistua Tolvasen töistä.\n\nNiissä punaselle paperille painetuissa listoissa, joita ilmestyi\nkaupungille sekä työhuoneisiin, loisti Edvard Berg'in nimi ensimäisenä\nlakkopetturien joukossa.\n\nLakon loputtua ei Aarnio kuitenkaan saanut enään missään pysyväistä\ntyöpaikkaa. Torvisella oli muutamia viikkoja, mutta tämäpä osasi asettaa\nasiat niin että Aarnion täytyi riidan kautta erota. Sen jälkeen käytyään\nuseimmissa työpaikoissa sanottiinhan vain: -- meillä on jo tarpeeksi nyt\ntyöväkeä, tulkaa toisen kerran! -- Tämmöiseen kohteluun täytyi\nväkisinkin tyytyä, sillä keinoja ei löytynyt saada mestareita\npakoitetuksi. -- Ei auttanut liioin sen vuoksi näin äkkiä uuteenkaan\nlakkoon ryhtyä! -- Se toverien turvaaminen, paljonpa siihen\nvaadittaisiin vielä, oli Aarnion ainoana ajatuksena moisiin huomioihin\npäästyään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOli myöhäinen syksy. Lehdet lentelivät puista ja sumunsekainen ilma,\njoka oli jokapäiväisenä ilmiönä, vaikutti mieliin raskaana,\npainostavana. Kesäisessä valossa värjyilevä, kuumuutta hehkuva kaupunki\noli parissa viikossa muuttunut likasen tympäseväksi kolkoksi ja kuin\ntuskanhikeä tihkuvaksi. Kaduilla, alavimmilla paikoilla tahmeata\nharmaata liejua ja rakennuksien seinämissä kuin olisi ollut\nhuomattavissa ilmaston vaikuttama silmää vaivaava yöllisten myrskyjen\nsaastuttama väri.\n\nAarnio oli asemalla vastaanottamassa Juliata, joka vasta saapui\nkaupunkiin, käytyään herrasväkensä kesäasunnosta mailla,\nkotipitäjässään, vanhan äitinsä luona. Siellä oli hän viipynyt kuukauden\najan.\n\nJunasta astuessaan loi Julia heti kiinteästi katseensa Aarnioon. Ja heti\nhävisi hymyily hänen huuliltaan sekä katseensa kävi sameaksi. Aarniokin\ntämän äkkinäisen muutoksen heti huomasi sekä miten Julia koetti näyttää\nmitä kylmemmältä ja välinpitämättömältä. Sen mukainen se sitten oli\ntervehdyskin, kylmä ja virallinen. Se että Aarnio tunsi syyn kaikkeen\njohtuvan oman sieluntilansa lamaantuneesta raskasmielisyydestä kiusasi\nhäntä vielä enemmän. -- Mutta siihen sekottui vielä toinenkin tunne,\njota ei hän ennemmin ollut huomannut koskaan niin suuressa määrässä. Se\noli epäilys siitä ettei Julia pitäisi hänestä kuten entisinä aikoina. Ja\nkun se epäilys syntyi muistui samalla mieleensä taas uudelleen se\nlasisilmä, jonka kerran ennemmin keväällä oli huomannut Juliata\ntapaamassa ja josta hänellä oli ollut niin suuria kärsimyksiä.\n\nAsemalta poistuessaan tuskinpa he sanaa vaihtoivat. Julia sanoi olevan\nitsellään tavattoman kiiruun ja kun Aarnio häneltä kysyi josko ensi\npyhänä menisivät mihin huveihin ei Julia antanut mitään varmaa\nvastausta.\n\nSeuraavana yönä Aarnio, taaskin pitkästä ajasta vaivasi aivojansa miten\nkaikki on niin ja miksi ei se voinut olla toisin.\n\nSeuraavana sunnuntaina sai Aarnio suurilla pyytelemisillä Julian\nPalokunnantalolle. Kuten viimeaikoina useasti, sattui hän taaskin\nhetkellisesti olemaan reippaammalla tuulella. Mutta nämä mielentilan eri\nmuutokset olivat käyneet yhä vaihtelevimmaksi. Näinpä useasti voi sattua\nettä synkkämielisyys ja elämään kylläinen mieliala voivat taaskin jo\nvallata seuraavana hetkenä, mitä iloisimman olotilan jälkeen.\n\nPalokunnan talolla olivat tanssit entisessä tunnetussa käynnissään.\nSama siellä oli myöskin yleisö sekä hurja mellastus ravintolanpuolella.\n\nAarnio tuntiessaan itsessään entistä eloisuutta jutteli iloisesti\ntunnettujen naisten, niin yhden kuin toisenkin kanssa. Huomatessaan\nJulian tästä ikäänkuin valittelevan, alkoi hän entistä enemmän\nliehakoida. Siihen kiihoitti häntä yhä enempi muisto tuosta Julian\nentisestä näkemästään mies tuttavasta, josta hän tahtoi Juliata vaikkapa\nnyt sopivassa tilaisuudessa kiusoittaakin.\n\nUuden tanssin alkaissa ilmestyi äkkiä ravintolasta hienoherra silmälasit\nnenällä, joka ensi iskulla kiiruhti pyytämään Juliata tanssiin. Sehän se\nmokoma olikin, tuo vanha tuttu lasisilmä. Tanssin loputtua riensivät\nmolemmat käsikoukussa ravintolanpuolelle, Julian veitikkamaisesti\nvilaistua ovelta Aarnioon.\n\nHeti iski epäilys Aarnioon entistä voimakkaampana. Hän odotteli\nhetkisen, sitten salavihkaan tarkistellen missä ne siellä istuisivat.\nEikös kummempaa! Siellä ne olivatkin vallan perimäisessä nurkassa\neripöydässä, kahden, viinilasit edessä. Veri nousi hänen päähänsä sekä\nkorvansa humisivat, mutta ylpeytensä esti hänet näyttämästä mitään josta\nvoitaisiin häntä arvostella minään silmälläpitäjänä. Hän meni uudelleen\ntanssisalin puolelle, siellä vaimentaakseen kuohuvia tunteitaan. Hetken\nkuluttua ei hän voinut olla menemättä ravintolanovelle. Eipä ne\nolleetkaan enään siellä. Hän kiiruhti eteiseen. Ja korkean käytävän\nylipäästä katsottuaan näki hän miten lasisilmä auttoi keikarimaisilla\nkohteliaisuuksilla Julialle päällystakkia ylle ja miten ne sitten\nkiireenkaupalla poistuivat ovesta Julian mitä onnellisemmasti\nhymyillessä.\n\nAarnio ei tahtonut jaksaa uskoa silmiään tätä menoa katsellessa. Sitten\nhän poistui melkeinpä horjumalla saliin. Mutta siellä ei hän voinut\nkauvan viihtyä. Viha, katkeruus sekä epäluulo vaivasivat häntä entistä\nsuuremmassa määrässä. Lopulta kiiruhti hän eteiseen pukeutuen\nkuumeentapaisella kiiruulla ja sitten melkeinpä juoksujalkaa lähtien\nJulian asuntoa kohti.\n\nPihassa ei hän huomannut mitään. Hän syöksyi tulisella vauhdilla ylös\nrappuja kolmanteen kerrokseen, ensiksi kyökin oven takana kuunnellen.\nSiellä sisällä eroitti hiljaista liikettä, tuntuipa kuin olisi hienoa\nkuiskinaakin kuulunut. Aarnio napautti ovelle ensiksi hiljemmin. Ei\nmitään vastausta. Nyt löi hän jo kovemmin, tavalla, jota ei hän ennemmin\nolisi herrasväen pelosta uskaltanut koskaan tehdä. Ovi aukeni ja Julia\nilmestyi ovelle hymyilevänä, mutta huomatessaan Aarnion raivoisan\nkatseen, hän säpsähti:\n\n-- Mitä sinä nyt...!\n\n-- Vieläkö sinä kehtaatkin kysyä! sihisi Aarnio kiukuissaan.\n\nJulia, pelätessään Aarnion nostavan kovankin metelin painoi oven kiinni\ntullen Aarnion edellä puoliväliin kerrosta rappukäytävässä. Täällä alkoi\nnyt Aarnio yhä kiukustuneempana haukuskella Julian menettelystä: -- Että\nsinä viitsitkin minua niin kauheasti pettää, uskotella ja kieroilla,\nvaikka sinulla on toisiakin tuttavia! -- Mutta nehän ovat herroja ja\nkannattaahan niiden puolesta enempikin uhrautua! -- Mutta luuletko minun\nmoisesta valittelevan, kun ei kerran nainen pidä kunniastaan ja\nihmisarvostaan. Ei ei! -- Meidän välimme saapikin nyt olla lopussa! --\n\nJulia kuunnellessaan hänen mielenpurkaustaan ei ensiksi tiennyt nauraako\nvai itkeä. Hänestä koko juttu olikin leikkiä, mutta huomattuaan Aarnion\ntäydellätodella jatkavan, hän lopulta alkoi pyytelemään:\n\n-- Kaarlo, rakas Kaarlo, mitä sinä nyt turhia! Eihän siinä ollut mitään\nerityistä...! Rauhoitu hyvä ystävä!\n\n-- Rauhoitu, sinä sanot! Ensiksi lähdet moisen herrasroikaleen kanssa,\neikä sinua tiedä missä lienetkin sen kanssa ollut....\n\n-- Mutta Kaarlo! -- Ethän vaan...? Voitko ajatella minusta mitään\nsemmoista...!\n\nAarnio löi vaan yhä edelleen jalkaansa sekä syyti sanoja yhä kovemmalla\näänellä. Julia pelätessään herrasväen heräävän, kepsahti lopuksi Aarnion\nkaulaan koettaen hellyydellä saada hänet rauhoittumaan. Muutaman kerran\nvielä luotansa työntäen suostui Aarnio lopulta kuuntelemaan Julian\nselityksiä.\n\n-- Enhän muuta, kuin tulin sen maisterin kanssa tanssista! -- Kun hän\ntahtoi seurata minua kotiin, en viitsinyt kieltääkään!\n\n-- Mutta miksi ensinkään suostuitkaan hänen kanssansa seurusteluun? --\ntiuski Aarnio yhä edelleen.\n\n-- Mutta Kaarlo, oliko siinä sitten miten pahaa?\n\n-- Oli! Olisit seurustellut ainoastaan minun kanssani!\n\n-- Mutta nythän sinä jo esiinnyt itseäsi vastaan! huomautti Julia.\nMuistatko mitä kerran sanoit, että suurin rakkaus on voida olla ketään\nkaipaamatta, sekä kadehtimatta jos huomaa sen vaikka olevaksi toisenkin\nrakkauden esineenä! -- Siis jos sinä minua rakastat todellisesti, ei\nsinulla ole oikeus tuomita eikä vihata minua, jos toisen kanssa tulin\nkotia! -- Muistatko!\n\nAarnio ei osannut tähän mitään vastata.\n\n-- Myönnätkö sen?\n\n-- Myönnän! vastasi Aarnio hitaasti.\n\n-- Ja samalla uskot minua jos sinulle nyt selvitän asian\nkokonaisuudessaan?\n\n-- Uskon!\n\n-- No kuule siis! Se mies, maisteri arvoltaan, on meidän herran hyviä\nystäviä. Useasti meillä käydessään on myöskin nähnyt minut. Kerran oli\ntuolla tilaisuus kanssani puheisiin, jolloin tein tilauksen lähteä\nmukanansa ulos...!\n\n-- Viime keväänäkö?\n\n-- Niinpä juuri! Ja me olimme myöskin yhdessä kaupungilla! Mutta\nainoastaan sen kerran!\n\n-- Senkö kerran?...\n\n-- En ollut useimmin, sillä minua ei huvittanut! Nyt sitten täällä\nkohdatessaan oli se heti taaskin kuin takkiainen kimpussani!\n\n-- Miksi et kieltäytynyt?\n\n-- Minua huvitti kerrankin kokeilla mitä hänellä oikein olisi\nmielessään. Päätin siis seurata ravintolan puolelle, jatkoi Julia\navomielisestä, joten Aarnio lopulta kokonaan jo rauhottui.\n\n-- Siellä tarjosi hän heti viiniä. Ja vaikkapa kuinka paljon olisi hän\nostanut, mutta en suostunut tarjoukseensa. Mutta sittenkin olin kuin\njonkunlaisessa huumeessa...!\n\n-- Taidatpa sittenkin olla siihen rakastunut? epäili Aarnio.\n\n-- Ja'ah! korviani myöten! nauroi Julia nyt veitikkamaisesti. -- Ja se\nhullu työnsi lopulta minulle käteeni kultakellonsa, alkaen pyydellä\nmukaansa ja minä läksin. Se lähtö oli sitten semmoista touhua että\noikein! Ajuriin vaan ja sitten maisteri käski ajamaan kotiinsa!\n\n-- Kotiinsako!...\n\n-- Niin juuri! Ja silloin alkoi minua jo peloittaa! Mutta minä sanoin\najurille myöskin osoitteeni, johon sain myöskin sen ajamaan herra\nmaisterin vastaväitteistä huolimatta. Tultuamme pihalle piti sen tarttua\nminuun kiinni rappukäytävään astuessamme mutta survasin hänet luotani!\nKun ei hän tahtonut hellittää löin sateenvarjolla päähän että\nsilkkihattu lensi keskelle pihaa!\n\n-- Oikeinko totta? Aarnio nauroi jo tyytyväisyydestä.\n\n-- Mutta se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen kimppuuni, joten lopulta\nsukeutui aimo tappelu. Juoksemalla pääsin lopulta kyökin ovesta sisälle,\nsaaden oven säppiin! -- Ja nyt olen tässä!\n\nAarnio ei voinut enään muuta kuin nauraa koko jutulle, huomaten samalla\nkuinka pikkumainen hän oli sittenkin ollut. -- He lankesivat nyt\ntoistensa kaulaan vuoroin itkien ja nauraen.\n\nMutta vaikka Aarnio voikin nyt täydellisesti taaskin luottaa Julian\nvakuutuksiin, niin jo huomenna laskeutui epäluulon tummia varjoja\ntaaskin sydämeensä. Eikä hän niistä tahtonut päästä vaikka kuinka olisi\nkoettanut.\n\nEnsikerran taas mennessään yhdessä ulos oli Julia entistä\numpimielisempi. Aarnion häntä pyytäessä viipymään kauvemminkin ulkona,\nepäröi Julia, sanoen sen ihan tarpeettomaksi, kun ei siitä sen parempaa\nkuitenkaan seuraisi. Ihmiset vaan alkaisivat puhumaan kaikkea roskaa!\n\n-- Mutta herran nimessä! mitä niillä voisi sitten olla puhumista!\nihmetteli tähän Aarnio.\n\n-- Sehän on aina tavallista!\n\n-- Mutta jospa ihmiset puhuisivatkin mitä hyvänsä, itsehän tiedämme\nkuitenkin paremmin! jatkoi Aarnio.\n\n-- Mutta sitä ei uskota!\n\n-- Eikö?\n\nVähään aikaan eivät he nyt puhuneet sanaakaan, äänettöminä ajatuksissaan\nastuen kaupungin puistossa loan tahmentamaa leveämpää käytävää\nperemmälle merenrantaan, jossa oli yksinäisiä istuimia pensaikkojen\nkeskellä. Aarnio katsoi sivusta salaa Juliaan ja mitä enempi hän jatkoi\ntätä, yhä silmänsä hellemmiksi kirkastuivat.\n\nMuistoonsa elpyivät nyt monet hauskat yhdessäolo hetket. Aarnio muisti\nniin elävästi muutamat erityiset sanatkin, joita Julia oli lausunut ja\njoista hän oli niin paljon nauttinut juuri senvuoksi, että oli niissä\nhuomaavinaan Julian, vaikkapa tahtomattaankin, hetken riemastuksessa\ntuoneen ilmi sydämensä salaisimman toivon heidän yhtymisestään. Yhä\nsyvemmälle näissä muistoissa uinaillessaan, hän näin ollen tuskin\nhuomasikaan sanoessaan Julialle:\n\n-- Mutta jospahan menisimmekin sitten kihloihin!\n\n-- Kihloihinko!? Julia heräsi kuin unesta. Sitten äkkiä vilkaistessaan\nAarnioon, hän punastui korviaan myöten, katseensa kohdattua Aarnion\nhellivän silmien välkkeen. He kulkivat nyt taaskin äänettöminä kauvan,\nistuutuen lopulta läheisimmälle penkille.\n\nMeri vyöryi kuutamoyössä tasaisissa aalloissa rannalle. Mutta he eivät\nsitä kuulleet, niin olivat vaipuneet sielujensa sisäiseen elämään. Ja\ntaaskin pitkistä ajoista leijaili Aarnion mielikuvitus ehyenä\ntulevaisuudessa, samalla tuntien Julian kuvan uudistuneena entisessä\nhurmaavassa suloudessaan. Seuraavana pyhänä päättivät he mennä\nkihloihin, siitä ennemmin kenellekään puhumatta.\n\nKoko viikon tunsi Aarnio jonkinlaista suurempaa jännitystä tuota\nmielestään ratkaisevaa hetkeä odotellessa.\n\nSaapui sitten tuo hänenkin mielestänsä elämässään tiellensä sattunut\nmerkkipäivä. Mutta jo aamusta alkaen tunsi hän olevansa toisenlaisella\nmielialalla, kuin oli luulotellut. Edellyttihän kihloihin meno, jo\nyksistään käsitettä elämänsä onnellisemmasta hetkestä! Asettihan sille\nkaikki ihmiset mitä suurimman painon, olihan se kuin rajaviivana\nentisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nuoruuden kevyitten huvien ja\nsaapuvan vakaantuneemman ajan, naineen miehen aseman jyrkkänä taitteena.\nMutta sittenkin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja haluttomaksi, kuin\nuseasti viime aikoina, elämään. Mikä sen vaikutti? Eikö sittenkään tuo\nhetki ollut kylliksi voimakas mielialoja määräämään?\n\nEikö se sittenkään ollut se voima, joka kuin rakkauden siivillä voisi\nkohottaa elämän, nauttimaan yksinomaan onnesta ja autuudesta? Mutta\njospahan hän toisekseen ei todellisesti rakastaisikaan? Ehkäpä ei osaisi\nkuten muut ihmiset? Paljastaan tuo ajatus jo häntä peloitti. Vai oliko\nonnen tappajana pelko ja epävarmuus aineellisesta toimeentulosta? Olihan\nhän paikaton, turvaton kuin taivaan lintu. Ilman uskoa ja luottamusta\ntulevaisuuteen. Oliko se leivän nälkä? Mutta sehän oli liiaksi\naineellinen ajatus! Inhoittava!\n\nHe tapasivat toisensa sunnuntaina. Poistuvat ensiksi kaupungille ja\nsieltä taaskin kaupunginpuistoon entiseen mieluiseen kävelypaikkaansa.\nOttaessaan toisiltaan sormukset katsoi Julia Aarnioon niin pitkään ja\nkysyvästi, että hän loi katseensa alas. Kuin olisi tuo nainen tahtonut\nkatsoa hänen sydämensä syvyyteen, olisiko tämä kaikki totta? Ja\nikäänkuin ei olisi hän tyydyttävää vastausta saanut, sillä kasvoillensa\nlaskeutui haikea surumielinen ilme.\n\nMutta minkäpä hän sille voi! Mieli oli ja pysyi raskaana, eikä voinut\nedes hetkeksikään muuttua tämmöisenäkään tärkeänä hetkenä! -- Omituista!\nHe huokailivat kumpikin, kun olisi pitänyt iloita, tunsivat\nepäluottamusta toisiansa kohtaan kun olisi pitänyt vallita välillä\nkeskinäinen luja usko ja sopusointu!\n\nTullessaan takaisin kaupungille, seurasi Aarnio koko ajan Juliata\nkatseillaan. Tuommoinenko se sitten oli hänen lopullinen ihanteensa?\nToisenlaiseksi oli hän sen kuitenkin aina kuvitellut! Mutta sehän olikin\nihan tavallinen ihminen. Tuskinpa sitäkään! Ja entistä raskaampi\ntyhjyyden tunne laskeutui hänen sieluunsa, tänä suurena ratkaisevana\nhetkenä!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSekamelskaisen lakon jälkeen, jossa rautatyöntekijäin ammattikunta oli\nsaanut keikkua kuin punnituskoukussa tappion ja voiton välillä, seurasi\nyhdistyksessä vakaantuneempi toiminta uusia ihanteita ja päämääriä\nkohti. Enin osa ammattilaisista liittyi pysyväisesti jäseniksi.\nTyöttömyyskassan perustaminen oli ensimäisiä toimenpiteitä tulevien\naikain varalta. Sitten asetettiin erityinen pysyväinen komitea valvomaan\nsitoumusten täyttöä mestarien puolelta. Kokouksissa asiain käsittely sai\neloisamman värityksen. Niissä tuotiin esille kaikensuuntaisia\ntyöväentilan parantamista koskevia kysymyksiä. M. m. oma keskustelu- ja\npuhujaseura perustettiin.\n\nMuodostuipa näyttelyseurakin, jossa sille alalle innostuneet saivat\ntuoda esille taitoaan ja taipumuksiaan yhteiseksi nautinnoksi. Kaikkien\npienempien uudistuspyrintöjen yläpuolella loisti kuitenkin ohjelmassa\näänioikeuskysymys. Keskustelut siitä saivat vähä kerrassaan yhä\nsuurempaa kannatusta. Lopulta joukkojen kehityttyä alettiin sitä työntää\nvähä kerrassaan vaatimuksena vallassaoleville luokille. Monenlaisten\nristitulien lomitse sai tuo työväenelinehdoille tärkein asia tunkeilla,\npäästääkseen lopulta aukeimmalle ulapalle yleiseen yhtäläiseen ja\nvälittömään äänioikeus vaatimukseen. Sen kehitys yhä kansanvaltaisempaan\nsuuntaan oli samalla mittapuuna laskettaissa työväen sankkojen joukkojen\nkehitystä. Kuten ero on yöllä ja päivällä oli eroavaisuus alkuperäisten\nvaatimusten ja nykyisten välillä. Me voimme naurahdella sen aikaisten\npyyteitten vaatimattomuudelle. Mutta moraalista oikeutta ei meillä\nsiihen ole. Kaikki ovat aikansa lapsia, kehitys on yksin yhä eteenpäin\nrientävä kolmivaljakko! -- Seuratkaamme sen rientoa jokaisena elämämme\nhetkenä ja perinpohjainen uudistus on kerrankin saavutettavissa!\n\nNäinä aikoina lakkasi Kovanen lopulta kokonaan yhdistyksessä käymästä.\nHänen jälkiänsä seurasivat useammat vanhemmista. Kovanen luopui koko\nyhdistyksestä, kun ei häntä vuosikokouksessa valittu enään uudelleen\npuheenjohtajaksi. Niin ajateltiin, mutta syyt olivat sentäänkin\nsyvemmällä. Hänet todellisuudessa ajoi pois työpaikan menettämisen\npelko. -- Muistona häneltä jäivät yhdistyksen kaappiin tuon suuren\nRautatyöntekijäin teollisuusosakeyhtiön säännöt! Siellä ne viruvat,\nyhdessä nurkassa vielä tänäkin päivänä, eikä yhdistyksen tähänastinen\ntoiminta ole antanut mitään toivomisen varaa niiden uudelleen\npäivänvaloon tulemisesta. Perustetaanko tulevaisuudessa museo sen\ntapaisten säilyttämiseksi, ei olla vielä selvillä!\n\nVihavainen koetti jatkaa yhä edelleen liikettään ulkomaalaisella\ntyöväellä, kotimaisia saamatta, mutta kun ulkomaalaiset poistuivat\ntalven lähetessä täytyi hänen lopulta lopettaa kaupungissa liikkeensä.\nHän muutti maaseuduille, saaden siellä kokoon pienemmän liikkeen, jossa\nhän vieläkin on.\n\nMestari Ananiasson oli saanut kuin jonkinlaisen taudin, pistäytyä joskus\nyhdistyksen kokouksissa. Hänen mielilauseensa oli nykyään työläisilleen:\njoka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee! Tuon syvämietteisen lauseen\nsisältöä ei ole kukaan kyennyt vielä näihin päiviin ratkaisemaan!\n\nHaataja, joka ilmestyi yhdistykseen lakkoaikana, kuin toimintatavan\nneuvonantajana, jossa hän huomattavasti suorittikin osansa, on nykyään\nkulkevana työväen agitaattorina maaseuduilla. Hänen tyyniä ja samalla\nasiallisia esitelmiään työväenasiasta saamme kiittää sen huomattavan\njärjestymisen avuksi, joka viime vuosina on ollut maassamme työväen\nkesken huomattavissa.\n\nKarjalainen, lakkokomitean innokkaimpia jäseniä kuoli alkupuolella\ntalvea keuhkotautiin. Viimeiseen saakka oli hänelle ammattikuntansa\nedistys sydämenasiana.\n\nHeti hänen kuolemansa jälkeen sai lakkokomitea haasteen raastupaan.\n\nLakkopetturit, kahdeksan luvultaan, kysyivät kunniastaan sen vuoksi kun\nheistä oli levitetty listoja kaupungille ja ympäri maata.\n\nPuuhan etunenässä oli Edvard Berg.\n\nJoskin Aarnio oli tuota jo kauvan aavistanut, juolahti nyt samalla heti\nmieleensä, mitä Julia tästä sanoisi.\n\nSe sai hänen hermostonsa enempi kiihdyksiin, vaikkapa hän itse asian\nvuoksi voikin pysyä mitä levollisempana. Olihan kysymys yhteisistä\nteoista, eikä näin ollen olisi voinut uskoa mistään seurauksista\nyksilöitä kohtaan. Julian vuoksi se kaiken enemmin harmitti. Vieläkin\nsuuremmalla syyllä, kun hän heti kihloihin menon jälkeen oli\nhuomaavinaan, Julian esiintyvän vallan uudella tavalla. Tyttö, hänen\nmielestään, oli käynyt entistä vaativammaksi, tahtoen aina ajaa\nmielipiteensä lävitse oli asia mikä hyvänsä.\n\nTämä oli myöskin omiansa vaikuttamaan kuin kahleihin sitovasti, jota\nAarnio ei ollut suuremmin huomannut. Se vaikutti niin valtavasti, että\nhän alkoi menettää loputkin entisestä vielä jälellä olevasta\nluontevuudestaan. Täytyi aina harkita ja punnita joka käänteessä, mitä\npuhuisi ja miten käyttäytyisi. Ja tuostakos hänen vapautta janoava\nhenkensä kaikkein enemmin kärsi.\n\nNäissä mietteissään hän nyt kulki Juliata tapaamaan. Julian kasvoissa,\nhänen tervehtiessään, voi jo heti huomata entistä vakavamman, jopa\nuhkaavan ilmeen. Sanaa sanomatta hän läksi astumaan katua pitkin, kuin\nvälittämättä siitä josko Aarnio tahtoi seurata eli ei.\n\n-- Mihinkä nyt menemme? kysyi Aarnio, hiukan kuin arastellen. Hän\naavisti heti jotakin tuossa Julian käytöksessä piileväksi. Se oli kuin\nmyrskyn edellä.\n\n-- Minä menen ainakin kirkkoon, oli tympeä vastaus.\n\n-- Minä ajattelin jos...!\n\n-- Seuraa mukana jos tahdot! jatkoi tylynä Julia.\n\nAarnio ei enään vastannut, vaan koetti pysytellä Julian rinnalla, joka\nkulki kiivain askelin.\n\n-- Ei sinun tarvitse seurata minua! tiuskasi lopulta Julia.\n\n-- Mutta herran nimessä...!\n\nTaaskin kulkivat he hetkisen äänettöminä. Lopulta ei Julia voinut enään\nitseänsä pidättää:\n\n-- Sepä nyt on ihmeellistä ettei tuosta miehestä pääse eroon! Mene nyt\njo hiiteen! Kun kiusaakin aina vaan, kuin piru kintereillä! Anna minua\nolla rauhassa! Julian katse oli muuttunut tuskaisen raivosaksi, posket\nhehkuivat sekä koko ruumiinsa nytkähteli sisäisen uhmailun\nvaikutuksesta.\n\nAarnio oli koettanut koko ajan pysytellä levollisena, mutta nytpä hänkin\njo lopulta tuimistui:\n\n-- Mitä sinä oikein siinä koukuttelet! Olenko minä sinun koirasi! Jos\ntämä olisi vielä ensimäinen kerta! -- Mutta....\n\nÄkkiä kiepsahti nyt Julia ympäri uhkaavana seisahtuen kädet lanteilla\nhänen eteensä:\n\n-- Oli se ensimäinen taikka viimeinen kerta, muista se! Mutta muistatko\nmitä olen jo ennemmin sinulle sanonut! -- Ainahan vakuutin ettei siitä\nhyvä seuraa, että siellä yhdistyksessä juokset, mutta sitäpä et sinä\nvaan saanut päähäsi! -- Joko nyt uskot! Oikeusjutut ovat palkkanasi, sen\njälkeen sakot ja vankila! Voi minua hullua naista kun mokoman miehen\nkanssa ryhdyinkään tekemisiin!\n\n-- Mutta eihän se ole minun syyni, ehätti Aarnio sanomaan\npuolustuksekseen.\n\n-- Pidätkö minua mielipuolena, tai pöllönä! jatkoi Julia. -- Ei suinkaan\nketään syyttömästi oikeuteen haasteta!\n\n-- Siihenhän on jokaisella oikeus...!\n\n-- Mutta kukaan ihminen ei ole niin tyhmä liioin, että ilman asiatta\nsemmoisiin ryhtyisi!\n\nAarnio koetti lieventää Julian kiukkua nauramalla ja selvittelyillä,\nmutta siinä ei hän onnistunut.\n\n-- Älä koetakaan selitellä viattomuuttasi, tiuskasi Julia. Syyllinen\nsinä olet, siitä nyt ei päästä mihinkään! Sitten pyörähti hän ympäri\nmennen omia teitänsä.\n\nAarnio sai mennä niine hyvinensä asuntoonsa, ihmetellen mitä tästä\nlopuksi tulleekaan. Hassu se sittenkin on tuo nainen, hän ajatteli.\n\nKului aika talvea pitkin. Asia oli jo ollut kerran esillä raastuvassa,\nmutta oli lykätty, kun kantajain asiamies sitä vaati, lisätodistuksia\nhankkiakseen. Lakkokomitean puolesta oli selvitetty, että\nnimiilmoitukset painetussa muodossaan olivat yleisen kokouksen\nhyväksymät, eikä siis komitea voinut olla niistä missään edesvastuussa.\nNyt turvautuivat kantajat toiseen keinoon, koettamalla hankkia\ntodisteita missä listat olivat painettuja. Siitä eivät kuitenkaan\npäässeet mihinkään selvyyteen, eikä liioin ken ne olisi toimittanut\npainettavaksi.\n\nOikeutta etsivät ja oikeutta polkeneet olivat kokoontuneet toisen kerran\nraastuvan eteiseen. Kantajat olivat siellä myöskin kaikki, Edvard Berg\netumiehenä. Heidän asianajajansa oli punakka, hyvin kivakka ja tulinen\nherrasmies. Hänen silmissään leimusi melkeinpä kiihkoisa viha\nvastapuolueen miehiä kohtaan. Eikä hän voinut olla yksityisessäkään\nkeskustelussa tuomatta vihamielisyyttään esille. Vankilalla ja suurilla\nsakoilla hän uhkaili, samalla koko työväenliikettä parjaten.\n\nAstuessa oikeussaliin istui entinen tuomari, lihava ja murakan näköinen\npöydänpäässä. Katseensa oli kuin mulkoilevalla härällä, joka aina vainuu\nvaaroja ja yllätyksiä ympärillään. Jo tätä edellisessä istunnossa oli\nhän osoittanut enempi huomattavaa puolueellisuutta vastaajia kohtaan.\nMuun muassa keskeytti hän aina tavantakaa heidän puheensa, vaikkakin\nparhaansa mukaan koettivat pysytellä asiassa. Hänestä kuiskailtiin hänen\nmuuttelevan pöytäkirjoissa useasti todistajain lausuntoja, sitä mukaa\nkuin tahtoi millekin puolelle asettua. Mutta onhan sitä ilkeillä\nihmisillä aina jotain sanomista itseänsä yläpuolella olevista etevistä\nkansalaisista!\n\nSyytetyt olivat kuitenkin hyvässä toivossa. Heidän terävä asiamiehensä,\nnuori varatuomari, oli sanonut kanteen ainakin mitä edellisessä\nistunnossa ilmeni, voivan kuivuvan kokoon. Mitään painavia todistuksia\neivät olleet saaneet.\n\nTodistajina astuivat nyt sisälle Rimpinen ja Larvinen, jonka vuoksi\nJärvinen oli joutunut rettelöihin lakkoaikoina mestari Vihavaisen\nkanssa. Ensi katsauksella voitiin jo heti huomata mistä nämä miehet\nkävivät.\n\nRimpinen todisti, ollessaan Pietarsaaressa työssä, saaneensa sinne\nlakkopetturi listoja Aarnion lähettämänä. Aarnion huomautus, ettei ollut\nkoskaan ollut Rimpisen kanssa tekemisissä, ei luonnollisestikaan mitään\nauttanut. Vala piti paikkansa, kun kerran Rimpinen oli todistajaksi\npäässyt. Tämän todistuksen johdosta olkoon kuitenkin sivumennen\nmainittuna että noin puoli vuotta jälkeenpäin tuli Oulusta kaupunkiin\neräs rautaseppä Tuomisto, joka ennemmin myöskin lakkoon osaaottaneena\noli Oulusta lähettänyt juuri Rimpiselle yhden näistä listoista, jossa\nRimpisen arvokas nimi oli myöskin loistanut.\n\nLarvinen taas toi esille yhdistyksessä käydessään kuulleensa miten\nAarnio ja Järvinen eräässä sivuhuoneessa olivat keskustelleet listojen\npainattamisesta ja miten Aarnio oli luvannut tuon työn suorittaakseen.\nYksikään lakkokomitean jäsenistä eivät kuitenkaan kuolemakseenkan\nmuistaneet Larvisen koskaan käyneeksi yhdistyksessä, vielä vähemmin siis\nvoineen siellä urkkijana liikuskella, etenkin semmoisena aikana, jolloin\naamusta iltaan oli huoneistossa ollut lakkolaisia.\n\nTuomio tuli kuulumaan: vuosi ja kaksikuukautta vankeutta, syystä kun\nAarnio kaiken muun lisäksi Rimpisen todistuksella katsottiin hyökänneen\nmestari Sundbergin kimppuun tämän työhuoneessa. Tämä asia, jonka\nlakkorikkurit olivat saaneet sotkeutumaan jälestäpäin alkuperäiseen\nsyytökseen, Sundbergin kanteena, oli itse asiassa kuitenkin paljoa\nlievempi. Tavallisissa oloissa, ilman lisäselvityksiä, olisi tuota\nkohtausta voitu sanoa vaan kiivaanpuoliseksi kinastukseksi siitä, kun\nSundberg ei ollut tahtonut suosiolla täyttää työmiehilleen\nsitoumuksiaan.\n\nOikeussalista poistuessa nauraa virnaili Rimpinen tyytyväisyydestä, sekä\nBerg poistui voittajan ylväällä katseella. Olihan tässä ollut kysymys\nhänen kunnianloukkauksestaan, miehen, joka oli ollut yhtenä tuon\nyhdistyksen perustamisessa!\n\nKantajien sivistynyt asiamies ei voinut myöskään olla tuomatta esille\näänekästä voitonriemuaan. Olihan hän tehnyt huomattavan suuren\npalveluksen yhteiskuntamme onnen ja rauhan säilyttämiseksi!\n\nParia päivää myöhemmin, illalla, Aarnion istuessa asunnossaan\nkoputettiin ovelle. Sisään astui Julia, tuomitseva armoton katse\nleimuavissa silmissään:\n\n-- Joko nyt lopultakin olet saanut osasi, Kaarlo!\n\nAarnio odotteli äänettömänä ja tyynenä mitä seuraisi. Ratkaisua varten\nvarmaankin oli saapunut!\n\n-- Annatko jo arvoa varoituksilleni? jatkoi Julia painolla. -- Eikö\nolisi sittenkin ollut parempi tehdä rauhallisena työtänsä, Jumalaan\nluottaen ja vaatimattomana, kuin antautua villitsijäin joukkoon, josta\nnyt ainainen häpeä rikoksellisuutesi rangaistuksena tulee sinua\npainamaan!... Sinä et uskonut! -- Mutta tuosta ylimielisestä\nmenettelystäsi rankaiseekin sinua nyt Jumala!\n\n-- Ei minun Jumalani -- huomautti Kaarlo hellästi -- sillä se on\npaljastaan anteeksiantamus! Ja jospa se olisi kostonkin janoinen, kuten\nsinun Herrasi, ei se voisi sittenkään sitä tehdä, syystä, kun en ole\nketään vastaan rikkonut, olenhan vaan täyttänyt velvollisuuteni!\n\n-- Älä enään ivaile ansaitun kohtalosi johdosta, tiuskasi Julia. --\nJospa tietäisit miten elämä tuntuukin minusta raskaalle, ontolle ja\ntyhjälle! Oih!\n\nAarnio nousi seisomaan: -- Luulen käsittäväni mikä sinua painostaa!\nMeidän täytyy erota! Syystä, ettemme sovi toisillemme ja että ainoastaan\nsinä juuri voisit tulla onnelliseksi erottuamme. Sinun vapautesi ja\ntulevaisuutesi vuoksi voimme mielestäni purkaakin kihlauksemme! -- Eikö\nniin, Julia?\n\n-- Samaa ajattelin minäkin -- oli Julian tyyni vastaus. -- Erotkaamme!\n\nKumpikin nyt sai takaisin tuon rakkauden suuren symboolin, kultaisen\nsormuksensa!\n\n-- Hyvästi Kaarlo!\n\n-- Hyvästi Julia!\n\n-- Älkäämme vihatko toisiamme!\n\n-- Olemmehan järkeviä ihmisiä -- hyvästi!\n\nJulian poistuttua ihmetteli Kaarlo itsekin, miten hän koko ajan voi\npysyä niin levollisena ja tyynenä!\n\nMutta tuo tyyneytensä häntä toisekseen harmitti. Jopa se olisikin ollut\njäistä kylmyyttä, semmoista, joka on kasvanut ja kehittynyt\nsielunvoimien heiketessä, jossa hellemmille tunteille ei ollut enään\nhituistakaan tilaa. Olihan tämä ainaiseksi eroamisensa tapahtunut niin\nsydämettömällä tavalla, jossa kummankin kylmä järki oli anastanut\netusijassa määräämisvallan? Mutta toisekseen, eikö juuri järjen tule\nollakin kaiken toimintamme määrääjänä?\n\nSamana iltana myöhemmin valtasi hänet taas kuitenkin haikea mieliala,\nepätoivon katkeroittama yllätys, jonka vaikutuksesta hän ei voinut olla\nvuodattamatta kyyneliä! -- Olihan kaikki sittenkin menetetty,\nvuosikautiset unelmat rauenneet, onni mennyt, suurin mitä olisi,\nrakkaus! -- Tällä hetkellä tunsi hän taaskin mitä suurinta rakkauden\nkaipausta, jota hän oli koko ikänsä etsinyt koskaan saavuttamatta -- --\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n--\n\nSeuraavina viikkoina heräsi Aarniossa halu uusia rikkoutunut väli\neheäksi. Tähän kiihdytti häntä vielä tieto siitä, että Julia\nseurustelisi lasisilmämaisterin kanssa. Epäluuloisuus sai myöskin uutta\nvirikettä lisäten haikeamielistä kaihoa ja itsessään huonommuuden\ntunnetta. Kuva Juliasta väihkyi kirkkaampana, niiltä ajoilta, jolloin\nystävyys oli vielä rikkomattomana.\n\nHänen mieleensä juolahti kirjoittaa Julialle. Ne kirjeet sisälsivät\ntunteekkaita, hulluuden huippuun kimpoilevia rakkauden purkauksia,\ntoisinaan täynnä vihaa ja katkeruutta, toisinaan taaskin melkeinpä\nanteeksipyyntöjä. Mutta yhteenkään kirjeesen ei hän saanut vastausta.\nPyysi tavatakin, mutta mennessään Juliata esittämässään paikassa\ntapaamaan ei tämä koskaan tullut. Sitten alkoi hän turvata sattuman\nvaraan kohdataksensa edes joskus kadulla, mutta eipä sitä näkynyt. --\nOli hävinnyt kuin tina tuhkaan.\n\nKuukausien kuluttua tuli kuitenkin vähä kerrassaan unhoitus kärsimysten\ntilalle. Mutta sekin muutos tapahtui kiduttavan hitaasti. Muisto tuosta\niloisesta ja reippaasta naisesta jäi yhä mieleen, kuin utuisen verhon\ntakaa loistavana, vaikkakin päivä päivältä heikosti himmenevänä\nvalona....\n\n\n\n\nXIV\n\n\nOli sunnuntai aamu helmikuun lopulla. Aurinko teki verkkaan nousuaan,\nhaalevansinervälle taivaalle, kuin hyisen pakkasen tahmetuttamana, joka\nhuokui kylmyyttä kaikkialla.\n\nKaupunki uinui vielä hiljaisuudessaan. Siellä täällä jo tosin kuului\nyksinäisten kulkijain askelten kaikua, jossakin kauvemmalla ajurin re'en\nritinää niljakoilla kaduilla, mutta se tuntui siltä, kuin liike ja elämä\nvasta raottaisi silmiään, pyyhiskellen niistä öisen unen tuomia\njätteitä, voidaksensa avoimin katsein alkaa uutta päivää entiseen\ntotuttuun tapaansa.\n\nLääninvankila jylhine seinämineen kaupungin laidassa, oli vaan omiansa\nvaikuttamaan vakavia tunteita, etenkin sen kaupungin osan asukkaissa,\njossa sijaitsi, siitä, mitä heidän rauhaansa tämän hyvin järjestetyn\nyhteiskunnan jäseninä sopi.\n\nSamaisena sunnuntaiaamuna narahti avain äkkiä vankilan portin suuressa\nruosteisessa lukossa. Portti aukeni naristen ja sieltä astui ulos nuori\nsolakka mies, seisattuen kuin unissakävijä hetkeksi seisomaan,\nhuomatessaan edessään yhdellä kerralla pitkästä ajasta tarpeeksi valoa\nja raitista ilmaa, jota ahnain siemauksin hengitti.\n\nNuorimies hierasi silmiään, vielä kerran, toisenkin, mutta sitten\nyht'äkkiä levisi onnekas ilme hänen kasvoilleen huulensa hymähtivät ja\nsilmissään leimahteli sisäisen hehkun synnyttämä salamoiva väike.\n\nHän oli taaskin vapaa, oikeutettuna astumaan pystyssä päin omia\nteitänsä, työhön ja elämään! Eläköön vapaus!\n\nReippain askelin hän katua pitkin riensi siltaa kohti, joka johti\nkaupunkiin. Ja niin kevyeltä hänestä tällä hetkellä tuntui, kuin olisi\nvaikkapa voinut pilvissä liihotella, jos olisi ollut vapaana henkeänsä\nympäröivästä aineellisuudesta.\n\nKuin rauhattomasti nukutun yön jälkeen muistot ilkeistä unista vaivaavat\nmieltämme, mutta jonka todellisuus ja päivä on omiansa poistamaan, niin\nhänenkin mielessään harhanäkyinä ilakoi menneisyys.\n\nEnsin ilmeni mieleensä Edvard Berg, mies, joka aikonaan oli saanut\nhänet liittymään tuohon suureen liikkeeseen, mutta joka sitten, kun hän\noli uskaltanut rohkeasti hypätä yli aitojen, oli ollut ensimäisenä\nmiehenä toimittamaan hänet vankilaan. -- Opiksi se vaan oli ollut,\nvoidaksensa ymmärtää elämää semmoisena kuin se on, eikä haaveilijan\nkatseella, joka vaan johtaa erehdyksiin ja toimettomuuteen.\n\nSuuren torin laidassa, jylseän juhlalliseen tyyliin rakennetun kirkon\nkorkeassa tornissa loisti kullattu risti ikuisen ristin symboolina yli\nkaupungin. Hän muisti ristiä, joka oli asetettu kärsivän ihmiskunnan\nhartioille, ja jota siihen olivat olleet nostamassa ne, jotka\nvoitonhimonsa kiihoittamana, ovat löytäneet voimakkaammaksi aseekseen\nkansan pimeydessä pysyttämisen. Ales oli saatava sekin ja tilalle\njokaiselle vapaus kehitykseen henkisessä ja aineellisessa\nhyvinvoinnissa.\n\nMikä oli sitten oikea onni, johon olisi pyrittävä ja joka olisi\nmahdollisesti löydettävissä? hän vapaan mielikuvituksensa leimulla\najatteli, rientäessään pääkatua kaupungin sydämeen, jo alkavaan elämään,\nhyörinään ja korvia huumaavaan pauhuun. Eiköhän se sittenkin ollut:\ntunne itsesi!? -- Sitähän se oli, jota hän ei ollut ennen täysin\nkäsittänyt. Työskentely kärsivän ihmiskunnan eteen, ilman itsekkäitä\ntarkoituksia, siinä oikea onni, henkeä rauhoittava elämä ja autuus!\nSiihen jo vakaasti pyrkimys oli taivaisiin astumista, maan päällä,\nelämässä!\n\nNäin ajatustensa siirtyessä sielunsa silmäin edessä, ja toisten sitä\nmukaa tullessa tilalle, kuin panoraamassa ihmenäyt maailman\nmerkillisyyksistä, aukeni eteensä äkkiä kuva myöskin Juliasta.\n\nOliko hän tuota naista todellisuudessa rakastanut, tai suoremmin sanoen\nkäsittänytkään mitä se oikea rakkaus oikeastaan on? Hänen luuloteltu\nrakkautensa olikin vaan ollut personoitua, äkkiä ihastumista, mutta sitä\nmukaa kuin hän oli jatkanut seurusteluaan, ja vikoja oli mielestään\nilmennyt, oli hänkin kylmennyt. Eikö hänen päinvastoin olisi silloin\npitänyt enempi kiintyä rakkaudessaan...?\n\nHän muisti kerran puhuneensa, jotain tämän suuntaista Julialle, oli\nlukenut semmoista, mutta ei ollut oppinut ymmärtämään sitä elämässä.\n\nHän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnelliseksi, voidessaan uskoa\nlöytäneensä johtavan langan oikeaan pyrkimyksessä. Ja olihan se jotain\ntoista! Hänen silmänsä olivat auenneet.\n\nRakkaus tulee olla, ja on, jotakin suurempaa. Sitä ei yhdistä toisiinsa\nkuollut kulta, pyöreänä renkaana, eikä voi myöskään estää sitä\nhäipymästä. Hän oli vaan ihaillut, rakastunut ja pikiintynyt Juliaan\nnaisena, eikä ihmisenä!\n\nSe oli siis vaan ollut puolinaista. Se oli vaan ollut varjo\ntodellisuudesta. Siksipä myöskin hän katui sydämensä pohjasta sitä, kun\nei ollut asettanut painoa, tuskinpa ollenkaan Julian henkiselle\nkehitykselle, johon hänellä olisi ollut tilaisuus ja johon hänellä olisi\nollut enempi kuin velvollisuus. Saarnata luokkatietoisuutta, se on\nvelvollisuutemme! -- Kun ei hän tätä tehnyt, vaikkakin tavallaan\nkäsitti, oliko ihmettä jos nainen vaan voi asettua häntä tuomitsevalle\nkannalle. Sitoihan hänet siihen jo ennakkoluuloisen kasvatuksensa ja\nahdasmielinen valoa kaihtava ympäristönsä!\n\nKaikkea suurta, jaloa ja kaunista pitää oppia rakastamaan. Mutta\nvoidaksemme työskennellä jo semmoisen saavuttamiseksi pitää ennen\nkaikkea sydämemme sykähdellä jokaisen köyhän vaimon, sortuneen isän tai\npojan, sekä naisen hyvinvoinnille ja edistykselle. Se on ydin! Ja\ntoinen, että -- täytyy osata vihata!...\n\nSe voi olla unelma, mutta sittenkin on se kaunein unelma. Joskaan emme\nvoi täydellisyyttä nähdä, on sinne tarmolla kehityttävä ja pyrittävä! Se\non korkein elämämme tehtävä, oppia ohjaamaan ja ymmärtämään ihmisenä\nihmisiä! Ei alakuloisena, ainainen rukous huulillamme, vaan iloisena,\nuskovana ja luottamusta täynnä kuin nuorukainen, joka elämänsä keväänä,\nrohkeinmielin reippaana ja nuorteana ohjaa askeleitansa miehuus-ijän\ntaisteluihin, kärsimyksiin ja vaaroihin. -- Sinne missä edistyksen\nlippu liehuu ja merkkitorvet soivat, siellä kokoontuvat kerran\nuudistuksien ystävät tulevien taistelujen ja voittojensa innostusta\nuhkuvina, ikimuistoisina hetkinä.\n\n\n\n"]