Ylioppilas lehtorinnaamion takana

YLIOPPILAS LEHTORINNAAMION TAKANA

Tarina huolettomista ylioppilasvuosista

Kirj.

VILHO HELANEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Karhu, 1945.

PROLOGI, JOSSA TUTUSTUMME LEHTORI VAHTOLAAN.

Juna oli kulkea jytyyttänyt koko yön. Olin juuri havahtunut vaununnurkkauksessa. Oikoilin puutuneita jäseniäni. Mielialani oli kaikkea muuta kuin korkealla. Ja harvapa lie loistotuulella edes tuollaisena kirkkaana syysaamuna, jos on joutunut pitkään vääntelehtimään täpö täyden junan kovalla penkillä. Väsynein silmin luin nimen sen asematalon päädystä, jonka edessä seisoimme. Eikä se saanut minua suinkaan riemastumaan. Totesin, että taaksemme jäänyt taival oli luvattoman lyhyt tasavallan rautateiden hidastetunkin aikataulun valossa.

Samantapaisia raiteita tuntuivat muidenkin matkalaisten ajatukset kulkevan. Se kuvastui kasvoista, joiden harmaus ei voinut peittää sisuskunnissa kiertelevää harmia. Nuori mies murahti vastapäisestä nurkkauksesta:

— Oikein kenraalin voimalla isketään nyt Suomen kansan paksuihin päihin, että festina lente!

Nuoren oppineen toteamuksessa ei ollut mitään haastetta kohtalotovereille. Korkeintaan VR:n pääjohtaja olisi voinut panna sen pahakseen. Mutta väsymys ja kiukku olivat kiristäneet kaikkien hermot. Vanha eukko, joka oli miten kuten onnistunut sijoittamaan laajan takamuksensa minun puoleiseni penkin äärimmäiseen päähän, sähähti äkäisesti:

— Herran oma pää taitaa olla paksuna eilisiltaisesta festaamisesta! Mutta ei silti sovi tulla kunniallisille ihmisille puhumaan kevytmielisyyksiä. Vai vielä tässä juhlimista ajattelemaan, kun minäkin myöhästyn aamulypsyltä ja — kaikesta!

Nuori mies yritti vetää suutaan hymyyn. Mutta huomatessaan yleisen mielipiteen olevan ehdottomasti eukon puolella hän kumarsi tälle.

— Hyvä emäntä, minun myötätuntoni on kokonaan teidän ja etenkin lehmienne puolella, hän sanoi nöyräksi tekeytyen. — Olen teidän kanssanne samaa mieltä siitäkin, että valtionrautateiden nykyisin tarjoama »vauhdin hurma» tekee suorastaan synnilliseksi jokaisen ajatuksen juhlimisesta.

— Mitäs herra sitten äsken? eukko kysyi hieman leppyneenä.

— Te käsititte minut aivan väärin. Esittämäni sananparsi oli latinaa ja merkitsee suomeksi: riennä verkkaan.

Nuori mies sanoi sen kuitenkin hieman ylimielisen opettavaisesti. Siksi eukon kasvot kiristyivät jälleen. Hänen äänessään ei ollut enää hitustakaan sovinnollisuutta, kun hän sinkautti vastaan:

— Hävetkää! On tässä kestämistä ja kärsimistä muutenkin. Ilman teidän latinaanne!

Matkalaisten enemmistö näytti taaskin olevan samaa mieltä vanhan naisen kanssa. Sekä murahdukset että katseet ilmaisivat, että nuoren oppineiston edustajan käytös herätti julkista pahennusta. Tästä intoutuneena eukko puolestaan kävi hyökkäykseen:

— Eikö herralla ole parempaa tekemistä kuin irvistellä ikäihmiselle? Sanokaapas, oletteko ollut mottimetsässä. Tuollainen riski, nuori mies. Oletteko ollut tekemässä halkoja, jottei rautateiden tarvitsisi polttaa märkiä puita vetureissaan? Ette tietenkään! Siihen olette liian hieno — latinoinenne! Mutta pilkata kyllä osaatte, kun oikeatkin ihmiset myöhästyvät asioiltaan teidän kaltaistenne laiskuuden takia! Niin paksupäistä tämä teidän halveksimanne kansa ei ole, ettei se älyäisi, missä oikea syy kaikkeen surkeuteen on! Jottas sen nyt tiedätte!

Useat äänet yhtyivät näihin toteamuksiin. Mielet olivat virkistymässä. Halukkaasti käytiin hyökkäykseen, jonka kohde ei ollut niin tavoittamaton kuin se, mikä mieliä itse asiassa ärsytti. Nuori mies katsoi hämmästyneenä puhujasta toiseen. Muutaman kerran hän avasi jo suunsa puolustautuakseen. Mutta kaiketi hän tajusi jatkuvan sanaharkan vain pahentavan asemaansa. Olkapäitään kohauttaen hän nousi ja painui asemasillalle kävelemään. Pirteäksi kehittymässä ollut keskustelu katkesi siihen, ja äskeinen tympeä äänettömyys laskeutui vaunuun.

Myönnän, että minäkin huokasin pettymyksestä. Käännyin taas tuijottamaan aseman nimeä. Se ei sanonut minulle mitään. Tiesin vain sen edustavan melko mitätöntä taajaväkistä yhdyskuntaa Keski-Suomessa.

Äskeinen voittaja-emäntä ei ollut ilman muuta valmis alistumaan hiljaisuuteen. Kärtyisesti hän virkahti:

— Miksikähän nämäkin kaikki ihmiset matkustavat? Turhan tautta varmaan useimmat. Täyttävät vain joka paikan, niin ettei tähdellisille matkalaisille ole kunnon sijaa.

Tällä kertaa hän laski kuitenkin väärin. Huono omatuntoko lie aiheuttanut, ettei kukaan ryhtynyt uuden keskustelun lankaa kerimään? Tai ehkäpä itsekutakin arastelutti astua tulilinjalle, jonka tehokkuudesta oli juur'ikään saatu näyte.

Viimeksi mainittu oli ainakin minun laitani. »Turhan tautta.» Ne sanat eivät toki sopineet minuun. Olinhan matkalla kotikaupunkiini, jossa minua odottivat vanhanpojan boksini ja jokapäiväinen työni saksien, liimapullon ja painomusteen parissa.

Ja kuitenkin! Eikö lomamatkani pääkaupunkiin ollut vietävissä juuri tuon otsikon alle: turhan tautta? Mieli myrtyneenä siltä nyt olin palaamassa. Oudoksi ja ystävättömäksi käyneellä pääkaupungilla oli ollut vähän annettavaa. Harteille kasautuneet vuodet — niinpä niin, ne taisivat tuohon harmauteen olla pääsyylliset. Ja nyt olin matkalla kotiin, päiviä ennen lomani loppumista. Kotiin? Saattoiko siksi sanoa epäviihtyisää asumusta, jossa kukaan ei ollut odottamassa?

Minun oli pakko naurahtaa. Väsyneen ihmisen alakuloista aprikointia unettoman yön jälkeen!

Samassa sain aatteen.

Paikkakunta, jonka nimi loisti ruman asemarakennuksen päädystä silmiini syyskuun auringon kirkastamana, ei ollutkaan minulle niin yhdentekevä kuin äsken olin arvioinut. Tosin en ollut milloinkaan aikaisemmin siellä käynyt. Mutta — niin, tuo tieto hypähti odottamatta esiin alitajunnastani — siellähän eli ja vaikutti Karl-Johan Vahtola!

Jo tuo pelkkä nimi nostatti hymyn huulilleni. Karl-Johan — siinä oli kadonneen nuoruuden tuoksua ja hurmaa. Vahtola — paras ystäväni iloisilta ylioppilasvuosilta.

Mielessäni käväisi ihmettely, miten olin vuosien mittaan voinut matkustaa tästä ohitse poikkeamatta tuon ystävän luona. Mutta sen ylitse hulmahti riemullinen päätös: mitä liekin lyöty ennen laimin, niin se otettaisiin nyt takaisin!

Voisin viipyä päivän tai pari — miksen kolmekin? — vanhan toverin luona, joka oli ankkuroitu tänne yhteislyseon lehtoriksi. Aikaahan minulla oli. Muistelisimme menneitä. Eikä siitä totisesti tulisi mitään »pahaa palaveria», niin kuin joskus Sandin ja hänen mustien ystäviensä kesken!

Juna seisoi yhä asemalla ja pysyisi siinä vielä kaiketi kauankin. Mutta se ja sen tyytymättömät, toisilleen kiukuttelevat matkustajat saivat nyt olla minulle taakse jäänyttä elämää. Sieppasin hyllyltä kevyen matkalaukkuni, ja hetkistä myöhemmin olin jo taivaltamassa yhdyskunnan keskustaan vievää tietä.

Suunnitelmani oli selvä. Kuka hyvänsä paikkakunnalla osaisi tietysti opastaa minut Vahtolan luo. Lehtoreita ei siellä voinut olla paljon — semminkään tohtorinhatun saavuttaneita. Sitäpaitsi, raahelaisen kauppaneuvoksen ainoana poikana ja perijänä hänen täytyi olla ihan merkkimies. Hänen luonaan saisin hyvän majapaikan. Sellainenhan oli vanha sopimus välillämme. Tosin sen tekemisestä oli jo pitkä vuosien sarja. Mutta ystävyys — sellainen kuin meidän — ei ole ajan ruosteen murrettavissa.

Hymähtäen muistin sen kaukaisen kevätaamun, jolloin Karl-Johan juhlamenoin vihki toveruutemme veriveljeydeksi.

Hänellä oli silloin teatraalinen kautensa, joka hänen ylioppilasvuosinaan seurasi ilonpitoaikoja yhtä varmasti kuin luode vaihtelee vuoksen kanssa. Olin vihainen, kun hän herätti minut makeimmasta unestani. Hän ei vaivautunut edes vastaamaan kysymykseeni, missä hän oli yönsä kuluttanut. Juhlavasti hän viittasi minua jättämään kaikki turhat puheet. Hän vaati minua vetämänä käteeni naarmun, josta oli puristettava muutama pisara verta viinilasiin. Hän näytti itse esimerkkiä, ja niin tyhjensimme maljat.

Karl-Johan kävi sitten heittämässä lasit lähimmän kadunkulman likakaivoon, jottei kukaan pääsisi niitä millään vähemmän arvokkaalla käytöllä tahraamaan. Minä otin vapauden tiedustella, katsoiko hän, etteivät veriveljeyden välikappaleet tahrautuisi likakaivossa. Mutta silloin hän suuttui tosissaan ja pauhasi minulle, että olen runoton pikkusielu. Saman tien jouduin kuulemaan, että hän oli tahtonut solmia välillemme lujemman siteen kuin on pelkkä boksitoveruus, joka tavallisesti jo muutamassa vuodessa haalistuu ja menettää voimansa.

Sain hänet joten kuten lepytetyksi. Hän otti esiin kaksi aivan samannäköistä metallirasiaa, jotka — kuten hän ilmoitti — meidän oli säilytettävä veriveljeytemme symboleina. Kysyin, tarkoittiko hän, että uusi siteemme oli yhtä ruma ja hyödytön kuin nuo rasiat. Kumma kyllä, hän ei sillä kertaa pillastunut, vaan selitti vähän häpeillen, ettei hän ollut löytänyt kauniimpia. Sillä ei kuulemma kuitenkaan ollut suurta väliä; pääasia, että rasiat olivat samanlaiset. Milloin ikinä jompikumpi meistä joutuisi pulaan, niin hänen tarvitsisi vain lähettää oma kappaleensa veriveljelleen, jotta tämä rientäisi heti avuksi. »Vaikka valtamerien takaa, ymmärrätkö»? Karl-Johan kysyi liikutuksesta värisevin äänin.

Maantietä nyt harppoessani aprikoin, mahtoiko tuo rasia olla minulla vielä tallella. Luultavasti. Jossakin kirjoituspöytäni monista sekasortoisista kätköistä. Ei silti, että sitä olisi nyt tarvittu. Enhän tällä kertaa halunnut vanhalta ystävältä muuta kuin jutteluhetkeä ja kattoa pääni päälle. Koko episodi oli juolahtanut mieleeni vain torjumaan epäilystä, olisiko minun ehkä sittenkin pitänyt ilmoittaa etukäteen tulostani. Se saikin minut täysin vakuuttuneeksi siitä, että jälleennäkemisen ilo olisi molemmin puolin yhtä suuri.

Näine mietteineni olin tullut jo yhdyskunnan keskustaan. Oikealla kädellä oli suuri, valkoinen rakennus. Koulu, selvästikin. Ensimmäinen aamutunti oli juuri päättynyt, ja oppilaita virtasi ovesta avaralle pihamaalle. Tietysti Vahtolan koulu, päättelin. Kahta oppikoulua ei tällaisella paikkakunnalla tarvittu.

Nojauduin aitaan ja katselin mielihyvin nousevan nuorison edustajia. Reippaita poikia ja sieviä tyttöjä, aivan kuin ennen vanhaan. Totta puhuen, silmäni seurasivat tarkkaavammin neitokaisia. Toiveitteni mukaisesti kaksi heistä, ruskea- ja vaaleatukkainen, suuntasi kulkunsa aitaviereen. Kun he ehtivät lähelleni, otin hatun päästäni ja sanoin:

— Suokaa anteeksi, hyvät neidit. Sallitteko minun toivottaa teille hyvää ja harmitonta koulupäivää?

He pysähtyivät hämmästyneinä tuijottamaan vierasta. Sitten ruskeatukkaisen silmissä välähti veitikka, ja hän sinkautti vastaan:

— Kiitoksia ystävällisestä myötätunnostanne! Mutta pankaa ihmeessä hattu päähänne. Muuten aivonne vilustuvat tässä viimassa.

Vaaleakutrinen vilkaisi hätääntyneenä taakseen. Hän rauhoittui kuitenkin havaitessaan, ettei ketään opettajaa ollut näkemässä eikä kuulemassa. Ystävättärelleen hän virkahti moittivasti:

— Kerttu! Herrahan voi loukkaantua.

Mutta välkkyväsilmäinen nauroi:

— Sinä olet huono ihmistuntija, Aino. Ei tämä setä ole sitä tyyppiä, joka ottaa turhasta nokkaansa. Ettehän ole?

Kysymys oli osoitettu minulle. Pieni keimailijatar — hän tiesi olevansa suloinen ja senkin, ettei hänelle ollut helppo suuttua. Jonkinlaisen ojennuksen hän silti ansaitsi. Siksi käännyin vakavamman tytön puoleen:

— Ystävätärenne on oikeassa. En pannut pahaksi sitä, että hän huomautuksellaan aivojeni vilustumisvaarasta viittasi pääni kaljuuteen. En ollut paljonkaan teitä vanhempi, kun menetin hiukseni. Se johtui siitä, että koulussa ja yliopistossa minun oli pakko ajatella. Eikä tuuhea tukka ajanmittaan viihdy yhdessä ajattelun kanssa.

Tytöt katsoivat minuun ymmällä. Sitten Kertuksi sanottu äkkiä vakavoitui. Hänen kätensä nousi vaistomaisesti kuparinruskeiden kiharoiden paljouteen. Katse oli epävarma, kun hän tiedusti:

— Tarkoitatteko...?

— En minä mitään sen kummempaa tarkoita, kiirehdin sanomaan. — Haluaisin vain neideiltä kysyä, tunnetteko tohtori Vahtolan.

Tiedusteluni vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Se oli kuitenkin laadultaan sellainen, että minun vuoroni oli joutua ymmälle. He suorastaan säikähtivät, lapsiparat.

— K.J.V:n! vaaleatukkainen henkäisi.

— Niinpä niin, ihastuin. — Karl-Johanin.

— Emme tiedä, mitkä hänen etunimensä ovat, ruskeakutrinen torjui. — Emme tiedä hänestä mitään. Mutta jos hän on teidän tuttavanne, niin ettehän mainitse hänelle mitään siitä, että olemme jutelleet kanssanne? Olettehan niin kiltti?

Tässä koulussa on ilmeisesti kova kuri, tuumiskelin. Sillä mahdotontahan oli, että nimenomaisesti Karl-Johania joku tyttö pelkäsi. Saati sitten kaksi tällaista puhkeavaa ruusua, jotka aina olivat, kuten hyvin muistin, hänen erikoisena heikkoutenaan. Mutta oli miten oli, neitokaiset olivat karkaamaisillaan aitaviereltä. Minulle tuli kiire esittää heille uhkavaatimukseni:

— Jos te aiotte nyt muitta mutkitta jättää minut, niin varmasti kerron hänelle. Kaiken. Mutta jos sensijaan olette kilttejä tyttöjä, niin en hiiskahda hänelle teistä mitään.

Julistuksellani oli toivottu vaikutus. He tulivat jälleen lähemmäksi. Mutta nyt he vaikuttivat kaikkea muuta kuin huolettomilta.

— Onko tohtori Vahtola teidän opettajanne? aloitin kuulustelun.

He nyökkäsivät. Heidän kasvojensa ilme sai minut kysymään:

— Ettekö pidä hänestä?

Tarmokas päänpudistus oli vastauksena.

Toinnuin kuitenkin pian sen aiheuttamasta yllätyksestä. Mieleeni muistui näet erään kouluaikaisen heilani vihasta säihkyvin silmin esittämä kuvaus, millaisia miesopettajat joskus voivat olla. Tämä hänen pedoksi nimittämänsä tapasi uutta läksyä valmistaessaan istahtaa jonkun sievän tytön selän taa ja hypistellä sitten muka hajamielisyydessään neitokaisen palmikkoa taikka kaulusta. Tietenkin moinen heikkous on opettajalle aivan sopimatonta. Mutta saatoin kuvitella Karl-Johanin hairahtuneen johonkin samantapaiseen. Sillä minähän tunsin hänet, sydänjuuria ja munaskuita myöten.

— Onko hän joskus yrittänyt lähennellä teitä? kysäisin kevyesti.

Molemmat siniset silmäparit pyöristyivät ällistyksestä.

— K.J.V! vaaleatukkainen huudahti. — Ei toki! Ei ikinä! Mitä ajattelettekaan?

En katsonut sopivaksi ryhtyä pilaamaan neitokaisten mielikuvitusta selittämällä, mitä olin ajatellut. Peitin hämmennykseni uteluun:

— No, mikä hänessä sitten on vikana?

— Hän on kohtuuttoman ankara! ruskeakutrinen puuskahti. — Ei historia eikä filosofia toki ole tärkeintä koulussa. Mutta hän on aivan kuin ne olisivat ainoat kouluaineet. Olisittepa itse kuulemassa! Hän raivostuu silmittömästi, jos joku meistä ei muista jotakuta vähäpätöistä vuosilukua historiasta tai sanasta sanaan jokaista filosofian määritelmää. Kukaan meistä ei voi sietää häntä. Me... me pelkäämme häntä.

Taisin sillä hetkellä olla melko hölmistyneen näköinen. Olisin ollut valmis kuulemaan vanhasta ystävästäni mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Lähtemättömästi oli näet mieleeni painunut, millaisella paatoksella Karl-Johan lopputenttejä lukiessamme kiivaili »kuollutta ja kuolettavaa historian opetusta» vastaan. Sillä hän tarkoitti juuri lukemattomien vuosilukujen hengetöntä päähän pänttäämistä.

Välkkyväsilmäisen täytyi nähdä, että minä kärsin. Mutta säälimättä hän lisäsi vielä:

— Lehtori Vahtolaa ei muuksi kutsuta kuin Hirmuksi. Ja hirmuinen hän onkin — henkeä salpaavassa ankaruudessaan.

Tunsin saavani yhdellä kertaa jo liikaa. Heikosti yritin puolustautua:

— Ei minun ystäväni voi olla sellainen...

Vaaleatukkainen katsoi minuun osaaottavasti.

Ruskeakutrinen sensijaan paukautti armotta. — Jos hän on teidän ystävänne, niin ei teillä totisesti paljon hurraamista ole. Mutta sellainen on joka tapauksessa lehtori K.J. Vahtola, Hirmu!

Kumarsin heille hyvästiksi. Vasta seuraavassa kulmassa havahduin huomaamaan, että olin unohtanut kysyä tytöiltä tohtorin osoitetta. Mutta sillä ei enää ollutkaan ajankohtaista merkitystä. Seuraavalta vastaantulijalta tiedustelin, missä paikkakunnan hotelli sijaitsi. Sikäli koulutyttöjen puheet olivat muuttaneet aikaisempaa suunnitelmaani. Ja hotelliin päästyäni ilmoitin tarvitsevani huoneen vain yhdeksi vuorokaudeksi; huomisaamuna jatkaisin matkaani.

Loppujen lopuksi ihmisen synnynnäinen optimismi ei ole kuitenkaan niin vain nujerrettavissa. Istuessani hotellin avarassa ruokasalissa, joka näytti tavallistakin suuremmalta vain yhden asiakkaan hörppiessä aamukorvikettaan, jaksoin jo hymyillä äskeiselle tyrmistykselleni.

Pidin itselleni aimo nuhdesaarnan. Enkö ollut jo kyllin vanha tietääkseni, mikä merkitys koululaisten arvosteluille opettajista on annettava! Ne osuvat maaliin vieläkin harvemmin kuin päinvastoin annetut arvostelut — ja se on jo paljon. Tietenkin nuo kaksi sievää tyttöä olivat historiassa ja filosofianalkeissa ihan mahdottomia ja saaneet niissä sen mukaiset numerot, mistä sitten heidän katkeruutensa kumpusi. Mutta sen, ettei Karl-Johania muka muulla nimellä oppilaiden parissa tunnettu kuin Hirmu, täytyi olla pötyä. Neitokaiset olivat ainakin siinä kohdin pilailleet kanssani.

Tämä päätelmä rauhoitti mieleni. Se antoi minulle myös tarmon lähteä soittamaan ystäväni kotiin. Kireä naisääni vastasi puhelimessa. Sain kuulla, että tohtori palaisi koulusta vasta kahden tunnin kuluttua. Tietysti. Kas, kun en ollut tullut edes noin luonnollista asiaa etukäteen ajatelleeksi. Vastaajan äänensävy sai minut tuntemaan, että olin joka tapauksessa tehnyt oikean vaalin turvautuessani hotelliin:

Kahden tunnin kuluttua tapaisin vanhan ystäväni, niin, veriveljeni. Odotusaika ei käynyt pitkäksi. Tarjoilijaneiti, jolla ei ollut tähän aikaan päivästä muuta tekemistä, näytteli minulle auliisti hotellin ravintolapuolen suojia. Ne olivat kunnioitusta herättävän monet. Pääsin tutustumaan niihinkin huoneisiin, joissa paikkakunnan herrojen klubi kolmesti viikossa kokoontui illanistujaisiin.

— Onko klubi suurikin? kysyin.

— Väliin äänenpidoltaan liiankin suuri, tarjoilijatar naurahti.

— Paljon hauskoja herroja, virkahdin valmistellakseni seuraavaa kysymystäni.

— Hauskoja herroja ei ole milloinkaan liikaa.

Sen hän tuolla vastauksellaan saavutti, että minä katsoin häntä tarkemmin. Keski-ikää nuorempi ja vartaloltaankin mukiinmenevä, totesin.

— Te kai tunnette tohtori Vahtolan? kysyin.

Hän jäykkäni omituisesti ja tyytyi vain nyökkäämään.

— Hän on varmaan klubin innokkaimpia ja iloisimpia jäseniä? jatkoin tiedusteluja.

Tarjoilijatar loi minuun nopean, epäilevän silmäyksen. Sitten hän niskojaan nakaten vastasi:

— Ei toki! Ei klubi mikään hautaustoimisto ole! Tohtori Vahtola ei tietääkseni milloinkaan ole astunut jalallaan koko hotelliin. Siihen hän pitää itseään liian hyvänä.

En kysynyt enempää. Hiljaisena painuin huoneeseeni. Nyt en enää totisesti ymmärtänyt mitään. Äsken saamani vastaus oli asiantuntijan antama ja epäilemättä vilpitön. Mutta kuinka kummassa...? Karl-Johanin hilpeä nuoruuden kuva pyrki väkisinkin särkymään minulta. Vuosikymmenet muuttavat meistä jokaista, mutta rajansa silläkin sentään on. Se iloinen veitikka, jonka kanssa minä olin, ylioppilasvuosinamme huolettomasti kuluttanut vanhempiemme varoja, ei ollut pitänyt itseään liian hyvänä astumaan jalallaan mihin kapakkaan tahansa, sekä koti- että ulkomailla. Ja nyt! Voiko ihminen muuttua ihan toiseksi?

Tuskastuneena päätin työntää syrjään kaikki Karl-Johania koskevat kysymykset, kunnes itse hänet näkisin. Miltei kiukkuisena kaivoin matkalaukustani uusimman painoksen »Herran ja ylhäisyyden» seikkailuja kauniiden señoritojen ja hirteen joutavien »syntymäsaastojen» aurinkoisessa maassa. Vanhenevalle herrasmiehelle ei ole ihastuttavampaa luettavaa kuin kuvaukset kaunottarista, jotka tekevät »miehestä hetkessä hellän» ja jotka eivät voi mitenkään vastustaa suomalaista maskuliinisuutta. Niinpä minulta aika vierähti heidän parissaan niin, että vasta kellon lähetessä puolta kahtatoista havahduin muistamaan edessä olevan vierailuni.

Mutta sitten pidinkin kiirettä. Ei ollut vaikea löytää yhdyskunnan karmeinta yksityistaloa, josta luomuksestaan kauppaneuvosisän rahoilla oli täysi syy ylpeillä. Mielenliikutus oli salvata minulta hengen, kun Karl-Johan itse tuli avaamaan ovea.

Siinä hän seisoi edessäni ilmielävänä. Hän oli yhtä hoikka kuin ennenkin, hieman vain kumaraan alituisesta istumatyöstä käynyt. Vuodet olivat kylväneet harmaata mustaan, lainehtivaan tukkaan, jota aikoinaan niin monet tytöt olivat ihastelleet. Mutta...! Niin, veljellisen riemukkaaseen syleilyyn jo kohonneet käsivarteni laskeutuivat auttamatta. Syynä siihen eivät olleet iän mukanaan tuomat muutokset, joita ystäväni olemuksessa näin. Sensijaan minua järkyttivät hänen kasvonsa. Muistin ne valoisina ja herkästi hymyilevinä. Piirteet olivat yhä samat, tietysti. Mutta nyt ne olivat koviksi ja kärtyisiksi vääntyneet, ruskeissa silmissä, jotka ennen säikkyivät kuin elämälle ja koko maailmalle omistettu pysyväinen ilotulitus, oli kylmä ja pistävä katse.

— Kas vain, sinä, hän virkahti. — En osannut odottaa.

Hänellä on kaiken kukkuraksi vatsakatarri, päättelin äänen soinnista. Hetkessä tajusin koko vierailuni toivottomuuden.

Hän viittasi minua astumaan ohitseen eteiseen. Mitäpä muutakaan olisin voinut kuin noudattaa kehoitusta — nyt enää?

Sisähuoneista kajahti puhelimessa jo kuulemani kireä naisääni:

— Kalle! Kuka siellä liekin, niin sano hänelle, että aamiaisesi on kesken!

— Tietysti! isäntäni ärähti vastaan.

Hän avasi oven työhuoneeseensa ja työnsi minut sisälle.

— Tulen syötyäni.

Typertyneenä painuin lähimpään nojatuoliin ja sytytin savukkeen. Jotten olisi syventynyt ajattelemaan ystäväni muuttunutta olemusta ja osakseni tullutta lievästi sanoen viileää vastaanottoa, annoin katseeni kiertää huonetta. Se oli rikkaan miehen huone. Kaluston upeus ei minuun tehonnut. Sensijaan totesin kademielin kirjahyllyjen pituuden ja korkeuden; oli siinä kirja poikineen. Pöydillä oli hienot liinat ja ikkunalaudoilla harvinaisia, kalliita kukkia. Arvioin ne ja huoneessa vallitsevan ankaran järjestyksen kireä-äänisen naisen ansioksi. Vaikea vain oli kuvitella, että tämä oli Karl-Johanin työhuone — ystäväni, jonka boheemimaista huolimattomuutta olin aikoinani monesti saanut harmitella.

Kesti hyvinkin neljännestunnin, ennen kuin isäntäni suvaitsi lopettaa ateriansa. Huoneensa ovelta hän sanoi:

— Vai niin, sinä poltat?

— Kuten näet. Pitäisi sinun se vanhastaankin muistaa.

Etkö sinä enää tupakoi?

Olin erottanut jyrkästi paheksuvan sävyn hänen äänessään. Siksi vastakysymykseni oli itsestään värittynyt ivalliseksi.

Hän katsoi minua pitkään. Mutta kun en ollut tietääksenikään hänen tarkoituksestaan, hän murahti:

— En. Mutta sinulle minun täytynee hakea tuhkakuppi. Muuten karistat tuhkat matolle.

Kun viimein istuimme vastatusten nojatuoleissa, virkahdin:

— Minulle sattui tälle paikkakunnalle lehteni asioita. Niin sain tilaisuuden pistäytyä katsomaan, miten sinä elelet.

Valhehan se oli. Mutta väliin on tilanteita, joissa enkelikin turvautuisi sellaiseen.

— Niin, tohtori totesi viileästi. — Olen kuullut, että sinä olet jossakin sanomalehtimiehenä.

Hän ei kysynyt edes, missä. Sanoi vain, että »jossakin». Ja kuitenkin hän oli sama mies, joka aikoinaan ajoi minut kesken unien vuoteestani juomaan verimaljat veljeydellemme, mikä ei milloinkaan menettäisi mahtiaan. Tunsin halua nousta ja poistua saman tien. Mutta pakottauduin pysymään paikoillani ja kysyin:

— Miten sinulla hurisee?

— Minulla on perheeni ja kouluni, hän vastasi jäykästi.

Ajatellen Vahtoloiden kauppiaspolvien uurastuksen tuloksien tarjoamia mahdollisuuksia hymähdin:

— On kai sinulla muutakin?

Yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Valtuusto ja sensellaisia.

Jos joku olisi antanut samanlaisen vastauksen sille Karl-Johanille, jonka minä tunsin, niin tämä olisi nauranut päin naamaa mokomalle pöyhkeilevälle »yhteiskunnan pylväälle». Minä en kuitenkaan nauranut. Luultavasti olisin nuorenakin pidättäytynyt tuollaisesta mielenosoituksesta. »Sinulla on vettä veren asemesta suonissasi, hyvä mies!» ystäväni pauhasi minulle silloin monesti.

Kaipa Vahtola aavisti jotakin siitä, mitä mielessäni liikkui. Joka tapauksessa hän katsoi olevansa pakotettu hiukkasen luopumaan torjuvasta mahtipontisuudestaan:

— Suo anteeksi, etten kutsunut sinua aamiaista haukkaamaan kanssani. Mutta tietysti vaimoni voi...

— Älä mitenkään häiritse rouvaasi, torjuin nopeasti.

— Join jo korviketta hotellissa.

— Sepä hyvä, isäntä kiitti. — Vähän meillä olisi tarjottavana ollutkin. Täytyy säästää. Aika on sellainen.

Yhä uusia piirteitä ilmeni entisessä ystävässäni. Sillä tietoisesti minä nimitin tohtori Vahtolaa ajatuksissani jo entiseksi ystäväkseni, niin vierasta hänessä kaikki oli. Huippu tuntui olevan, että hänestä oli tullut saiturikin. Tuo havainto kuohutti minua jostakin syystä aivan erikoisesti. Siksi sanoin tarpeettoman ivallisesti:

— Niin, eiväthän pankkitilit muuten kasva.

Hän katsahti minuun tuikeasti.

— Sinä puolestasi olet tainnut jäädä turhuuden turuille toikkaroimaan.

Tähän toteamukseen ei minulla ollut mitään sanottavaa. Miksi väittää tosiasioita vastaan? Minä olen kuitenkin itsepäinen luonne. Olin lähtenyt tapaamaan Karl-Johania. Ja vaikka minun olisi pitänyt jo tässä vaiheessa tietää, ettei häntä ollut enää olemassa, yritin löytää jotakin minulle läheiseksi käyneestä. Niinpä kysäisin vielä:

— Otatko sinä osaa politiikkaan?

Entisen ystäväni kasvot valahtivat harmaiksi. Hermostuneena hän vilkaisi toisiin huoneisiin vievään oveen, joka kuitenkin oli turvallisesti kiinni. Ehkäpä hänkin vielä muisti niitä vuosia, jolloin hän nuoruuden railakkuudella oli heittäytynyt silloisten vähäisten poliittisten kiistojen pyörteisiin.

— En, hän torjui jyrkästi. — Sellaiseen en aikaani tuhlaa. Sitäpaitsi se on vaarallista. On parempi ajatella niin kuin korkein taho toivoo.

Olin miltei valmis tekemään, kuten Job muinoin: repäisemään vaatteeni ja sirottamaan tuhkaa päälaelleni. Mutta sensijaan, että olisin tehnyt tai sanonut jotakin tilanteen vaatimaa, paljastinkin korttini.

— Totta puhuen, minä tulin tänne palauttaakseni sinun kanssasi yhdessä mieleen menneet nuoruuden päivät. Muistathan, meillä kahdella oli monia iloisia hetkiä.

Ruskeissa silmissä välähti. Tai ehkä minä vain kuvittelin, että lämpimästi lausutut sanani puhalsivat hetkeksi näkyville jo aikoja sitten sammuneen liekin. Joka tapauksessa historian ja yhteiskuntaopin lehtori, tohtori K.J. Vahtola oli jälleen täydelleen oma itsensä vastatessaan kylmästi:

— En. Minä en muista mitään. En tahdo muistaa.

Ivallisuutta tavoitellen lausahdin:

— Et kai niitä kahta samanlaista metallirasiaakaan, joista kerran tyrkytit toisen minulle muka veriveljeytemme symboliksi?

Hän naurahti ensin hämillisesti, sitten toistamiseen pilkallisesti. Minä en ilmeisesti ollut meistä ainoa, joka tunsi ystävyytemme entiseksi. Hänen äänensä oli tahallisen loukkaava, kun hän virkkoi:

‒ Enhän osannut aavistaa, että sinä muuttuisit vanhoilla päivilläsi sentimentaaliseksi. Vanhin poikani on jo aikoja sitten hukannut minun rasiani jonnekin takapihalle.

Jälkeenpäin en käsittänyt, miten vielä tämänkin jälkeen tulin tehneeksi viimeisen, epätoivoisen yrityksen:

— Joka tapauksessa me olimme ystäviä, Karl-Johan. Siksi haluaisin saada sinut vieraakseni hotelliin. Söisimme hyvän illallisen ja muistelisimme menneitä.

Hän pudisti jäykästi päätään.

— Minä en ehdi. Illalla on kirkkovaltuuston kokous.

Nousin. En kuitenkaan malttanut olla sinkauttamatta:

— Kas kun ei pakanalähetyksen ompeluseuran kokous!

Isäntänikin oli noussut. Harmista vapisevin lehtorinäänin hän huomautti:

— Se kokous ei satu olemaan tänään. Onko sinulla ehkä jotakin muistuttamista pakanalähetystä vastaan?

Ei minulla ollut. Jalo harrastushan sekin on, tavallaan.

Ojensin käteni jäähyväisiksi.

Ehkäpä Vahtola sittenkin tunsi olevansa velkaa minulle jonkinlaisen selityksen. Sillä eteisessä hän sanoi ääntään alentaen:

— Sinä kysyit äsken, muistanko minä menneitä. Ne muistot minä pyyhin tyyten mielestäni silloin, kun menin naimisiin ja astuin yhteiskuntaan. Tiedäthän: se, joka laskee kätensä auran kurkeen, ei saa kääntyä enää katsomaan taakseen.

Käsi oven kahvassa kysäisin kevyesti:

— Tarkoitatko, että rouvasi on sinulle tuo aura?

Hän katsoi minuun hämmentyneenä. Sitten hän vilkaisi varovaisesti ympärilleen vakuuttuakseen, että olimme kahden, naurahti käheästi ja virkkoi leikillistä sävyä tavoitellen:

— Sinä olet yhä entisesi, sarkastinen vanhapoika. Hyvästi, sinä naisten vihaaja.

Ovessa törmäsi minua vastaan puolikasvuinen poika, arvattavasti Vahtolan esikoinen. Hän oli yltä päältä pölyssä, mistä lie tullut. Laskeutuessani muutamat portaat ulko-ovelle kuulin lehtori-isän sättivän poikaa armottomasti siivottomuudesta ja aamiaiselta myöhästymisestä. Kiivaassa äänessä ei ollut värettäkään, mikä olisi ilmaissut nuhdesaarnan pitäjän siksi samaksi Karl-Johaniksi, joka ylioppilaana oli ollut maailman huolettomimpia veitikoita.

Kadulle päästyäni vedin ahnain vedoin sisääni raikasta syysilmaa. Tunsin tarvitsevani kaikinpuolista tuuletusta.

Olin jättänyt taakseni rikkaan miehen kodin. Komeutta olin nähnyt. Ja mitä muuta? Koviksi ja kärtyisiksi käyneet entisen ystäväni kasvot. Olin tajunnut pelon pienen pojan silmissä. Kuullut kireän naisäänen, jonka jostakin syystä halusin uskoa määränneen tahdin talossa. Ei, onnea kauppaneuvos Vahtolan rahat eivät olleet pystyneet tänne luomaan. Tai — niin, mikä on onnea?

Karl-Johan oli erojaisiksi nimittänyt minua naisten vihaajaksi. Se tuntui sattuneen minuun hyvin kipeästi, kuten kohtuuttomuus ainakin. Ehkä siksi, että minä olin sentään nähnyt hänen koulunsa pihamaalla puhkeamassa olevia ruusuja. Hän sensijaan ei ilmeisesti tajunnut noissakaan sievissä tytöissä muuta kuin paksut päät, joihin hänen »korkea» kutsumuksensa oli hyvällä tai pahalla takoa joukoittain vuosilukuja ja filosofian määritelmiä.

Askeleni olivat hitaat, kun suuntasin kulkuni takaisin hotelliin. Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Perille päästyäni heittäydyin vuoteelle. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tapaamani lehtori oli murskaamaisillaan minussa jotakin, minkä itsepäisesti halusin säilyttää eheänä.

Synkkänä lähdin ruokasaliin ja tilasin parhaan mahdollisen päivällisen. Se olikin varsin hyvä, ja sellainen materialisti olen, että tämä toteamus rohkaisi minua.

Tajusin, että minun oli, jos mieli täst’edeskin säilyttää joten kuten henkinen tasapainoni, käytävä kamppailuun sen lehtori K.J. Vahtolan kanssa, josta äsken olin molemminpuoliseksi helpotukseksi eronnut. Nyt uskoin jo täysin kaiken sen, mitä hänestä olin sekä koulutytöiltä että hotellin tarjoilijattarelta kuullut. Se oli ollut itse asiassa vain alkusoittoa siihen, minkä omat silmäni ja korvani olivat todenneet. Mutta mitenkä kamppailla hänen kanssaan, kun en mistään hinnasta halunnut häntä enää ikinä nähdä?

Vastaus oli kuitenkin niin yksinkertainen, että kun siihen viimein paistia lopetellessani päädyin, se hetkeksi mykisti minut.

Minä olin poikennut tähän vieraaseen yhdyskuntaan muistellakseni vanhan ystäväni Karl-Johanin kanssa menneitä, iloisia nuoruuden päiviämme. Lehtori K.J. Vahtola oli kylmästi kieltäytynyt kunniasta. Mutta minä toteuttaisin sittenkin ohjelmani — yksin!

Tähän tulokseen päästyäni tunsin niin suurta huojennusta, että pelkästä ilosta annoin nyrkkini jysähtää pöytään. Aamullinen tarjoilijaneiti riensi hätääntyneenä luokseni.

— Herra ei saa!

— Mitä minä en saa? kysäisin. Sitten kuitenkin älysin: — Ette kai kuvittele, että minä olen kahdesta ruokaryypystä päihtynyt?

— En minä mitään kuvittele, herra, hän lepytteli. — Mutta te häiritsette muita.

Silmäsin ympärilleni. Ilmeisesti hänen huomautuksensa oli oikea. Paljon väkeä ei ruokasalissa ollut. Mutta eri pöydistä suuntautui minuun ihmetteleviä ja paheksuvia katseita. Hymähdin. Ne olivat juuri niitä samaisia katseita, jotka kaikissa kaupungeissamme seivästävät jokaisen naurun paheksuntansa terävään peitseen: hyi, humalainen!

— Minä lähden huoneeseeni, taivuin kompromissiin. — Sillä ehdolla, että neiti tuo sinne kahvia ja konjakkia.

Hymähtäen tarjoilijatar oikaisi:

— Korviketta ja jaloviinaa.

Mutta niitä hän sitten myös toi. Ja minä skoolasin itseni kanssa, mutta myös nuoren Karl-Johanin kanssa. Hänen kanssaan, jonka minä tunsin melkein yhtä hyvin kuin itseni ja joka — niin mielikuvitukselliselta kuin väite kuulostaneekin — yhä on lehtori K.J. Vahtolan kovan ja liikkumattoman naamion takana. Nimittäin, mikäli sen takana jotakin on.

Tuossa yksinäisessä hotellihuoneessa Karl-Johan nousi taas elävänä ja nuoruuden hulluutta ja nuoruuden tulta säihkyen esiin monenmonien vuosien pölykerroksen alta.

Hetken tunsin halua panna kaiken tuoreeltaan paperille. Mutta sitten saman tien hylkäsin tuon ajatuksen. Sinä iltana tahdoin yksin elää uudelleen välähdyksittäin nuoruutemme kultaiset vuodet.

Joku ehkä kaipaisi selvitystä, mihin aikaan nämä kuvat Karl-Johanista olisi sijoitettava. Mutta luullakseni tulin jo edellä ilmaisseeksi vihaavani kuolleita vuosilukuja. Siksi riittäköön se, että tapahtuma-aika oli nykyistä paljon onnellisempi ja huolettomampi. Ne olivat niitä vuosia, jolloin Suomessa elettiin hyvin ja oltiin onnellisia siitä, että isänmaa oli nuori valtakunta, jolla näytti olevan valoisa tulevaisuus edessään. Sen rakasta pintaa poljimme kaikki hyvinä tasavaltalaisina pyrkimättä syrjimään toisiamme. Kaikille riitti ilmaa. Leben und leben lassen! oli noiden vuosien iloisena ja sopuisana tunnuksena. Elää ja antaa toistenkin elää!

Mutta kyllin jo. Kääntäkäämme lopullisesti selkämme lehtori K.J. Vahtolalle. Minä ainakin olen häneen tyyten kyllästynyt, hänen kunnianarvoisasta tohtorinhatustaan huolimatta. Karl-Johan oli sentään — kaikessa nuoruudessaan ja kaikkine vikoineenkin — toista. Hän oli elävä ihminen, mikä on aika paljon.

KARL-JOHAN

1.

KARL-JOHAN ILMESTYY NÄKÖPIIRIINI.

Minun on heti alkajaisiksi sanottava, että olin silloin jo vanha civis academicus. Tämä on kyllä otettava suhteellisesti. Ikä ei hartioitani vielä painanut. Mutta kolme vuotta yliopistossa antaa jo asianomaiselle varmuutta ja oman arvon tuntoa. Vaikkei ehkä muualla, niin liikuttaessa inter pares, ylioppilastoverien keskuudessa.

Tuo elämänpiiri on pienoismaailma sinään, omine lakeineen ja omine sisäisine myrskyineen, joiden tuloa ja menoa ulkopuolisen ei ole aina helppo ymmärtää. Jonkinlainen myrskynpoikanen järkytti juuri sen kevätlukukauden alkupuolella rauhaa Ostrobotnialla, jonka graniittiseinien sisäpuolella kolmella pohjalaisella osakunnalla on tyyssijansa Helsingissä.

Kukaan historioitsija ei ole vaivautunut perin pohjin tutkimaan, kenessä oli alkusyy »lappalaisten» ja »isoosten», s.o. pohjois- ja eteläpohjalaisten, kesken tällöin leimahtaneeseen vihaan. Meidän osakuntamme pojat väittivät sen alkaneen eteläpohjalaisten osoittamasta kunnioituksen puutteesta sisarosakuntaa kohdannutta syvää surua kohtaan. Mutta oli miten tahansa, niin pitkäksi aikaa pohjoispohjalaiset juristit, kuulun kriminaaliklubin kuumaveriset jäsenet, eivät malttaneet velkaan jäädä. Seuraava vaihe suoritettiin vain muutamaa päivää myöhemmin Ostrobotnian klubiravintolassa, johon kieltolaki ei parhainakaan voimansa päivinä pystynyt ulottamaan hillitsevän holhoavaa kättään.

Viimeksi mainitulla tosiasialla oli epäilemättä osansa siihen, että välien selvittelystä tuli raju. Alkajaisiksi »lappalaiset» puhdistivat ravintolan seinät tauluista, jotka ärsyttävästi johtivat heidän mieleensä naapurimaakunnan. Heidän erikoisen suuttumuksensa kohteeksi joutui eteläpohjalaista isäntämiestä talonsa portailla esittävä akvarelli, jonka alaosaan oli tekstattu: »Minoon meiltä ja muut on meirän krannista.» Maalaus viskattiin lattiaan ja poljettiin jalkoihin, niin että lasinpalaset sinkoilivat. Tietenkin moinen menettely kävi läsnä olevien »isoosten» luonnolle, mikä ilmeisesti oli tarkoitus ollutkin. Syntyi lyhyt, mutta ei aivan veretön voimainmittely, joka päättyi siihen, että eteläpohjalaiset — vähälukuisempina — heitettiin ulos.

Kun näin oli sotapolulle kerran lähdetty, niin kahinoita jatkettiin seuraavina päivinä yksityisissä ylioppilasbokseissa eri puolilla kaupunkia. Harvoinkos sellaista sattuu, eikä koko välikohtausta kannattaisi muistaa, ellei sillä olisi ollut aivan uusille urille viittovia seuraamuksia. Asianomaiset kuraattorit katsoivat näet, että oli ryhdyttävä erikoistoimenpiteisiin veljellisen sovun palauttamiseksi. Siinä mielessä he päättivät perustaa yhteishengen vaalijaksi toveripiirin, jonka jäseniksi kutsuttaisiin molempien osakuntien silmäntekevät miehet. Vasa nationin poikia ei kutsuttu mukaan. Heistä kyllä pidettiin, tavallaan, yhteisten pohjalaisten perinteiden vuoksi. Mutta kielivaikeudet olivat niin suuret, että sen pystyttämän muurin ylitse päästiin kapuamaan tavallisesti vain yhteisissä Porthan-juhlissa ja — joskus — alakerran klubiravintolassa.

Niin kauan kuin Suomessa akateemista elämää on ollut, ei ainakaan pohjalaisia ylioppilaita ole voitu moittia liiasta vaatimattomuudesta. Niinpä tuokin uusi toveripiiri sai komeasti kalskavan nimen »Pohjan Miehet». Mutta vaikka sanottu yhtymä oli tavallaan versonut verestä ja heimovainoista, niin tästä hedelmällisestä maaperästä huolimatta se ei milloinkaan jaksanut kasvaa oikein elinvoimaiseksi puuksi. Minäkin muistan tuon veljespiirin lähinnä vain siksi, että sen perustavassa kokouksessa Karl-Johan ilmestyi ensimmäisen kerran näköpiiriini.

Kolmeenkymmeneen nousevassa miesjoukossa huomioni kiintyi keskimittaiseen, hoikkaan nuorukaiseen, jolla oli musta, aaltoileva tukka, kuin paksulla hiilellä vedetyt suorat kulmakarvat ja niiden alla välkähtelevät, ruskeat silmät. Häntä katsoessani tulin ajatelleeksi, että luonnon puolelta oli ollut järjetöntä tuhlausta antaa pojalle noin hienopiirteiset kasvot, joihin useimmat tytöt olisivat ilomielin vaihtaneet omansa. Kysyin naapuriltani, kuka oli tuo tyyppi, joka oli työntynyt meidän »lappalaisten» miehittämään päähän pöytää.

— Meikäläisiä hän on, oli vastaus. — Vahtola.

Murisin tyytymättömänä:

— Kuvittelin, että tämä oli tarkoitettu johtavien pohjalaisten seuraksi. Mitä täällä fukseilla tehdään?

— Toisen vuoden civis Vahtola on, vierustoverini selitti. — Häntä ei ole vain osakunnassa näkynyt. Alakerran herroja.

Kokous ei vielä ollut alkanut, ja puheensorina oli yleinen. Sen suojissa hän ryhtyi jatkamaan:

— Kovin kaunis hänen starttinsa ei sielläkään ollut. Jonakin ensimmäisistä illoistaan hän joi samanmielisten ääliöiden kanssa itsensä täyteen. Muuan klubiravintolaan harhaantunut metsänhoitaja, entisiä Vasa nationin miehiä, ryhtyi oman pöytänsä äärestä ystävällisesti opettamaan heitä tietämään huutia. Silloin Vahtola karkasi pystyyn ja silmät leiskuen huusi: »Minä olen kauppaneuvoksen poika ja teen mitä tahdon!» Antaakseen lisäpontta sanoilleen hän sinkosi metsänhoitajaa kohden tyhjän pirtukanisterin.

— Sikamaista! minä murahdin. — Eikö nuoria kukkopoikia enää tälläkään talolla pidetä kurissa?

— No, kuuntelehan nyt, naapurini naurahti. — Ei poika heittoa tehdessään tiennyt tulleensa nakanneeksi kävyllä karhua. Metsänhoitaja, jättiläinen miehekseen, ryntäsi heti päin. Hän tarttui Vahtolaa kauluksesta ja housuntakamuksista, potkaisi ravintolan kaksoisovet selälleen ja heitti nulikan komeassa kaaressa eteisaulan kivipermannolle. Naamalleen poika lensi, niin että veri pursui sekä nenästä että suusta.

— Se oli hänelle ihan oikein, hyväksyin empimättä.

— Mutta Vahtola ei ole tyhmä, vierustoverini kertoi. — Aikansa siinä maattuaan hän kömpi pystyyn, meni peseytymään ja palasi takaisin klubiravintolaan. Siellä vallitsi aika epämääräinen tunnelma. Vahtolan toverit tajusivat hämärästi, että heidän olisi pitänyt joten kuten puuttua asiaan. Kurittajahan oli vierasosakuntalainen. Mutta toisaalta äskeinen voimannäyte vaikutti kuumenneisiin mieliin hillitsevästä Oikealla hetkellä Vahtola palasi näyttämölle. Hän asteli metsänhoitajan luo ja ojensi tälle kätensä. »Kiitos opetuksesta», hän sanoi, »sain, mitä ansaitsinkin. En tule tuota opetusta unohtamaan.» Metsänhoitaja katsoi häntä tutkivasta. Mutta huomatessaan, ettei pojassa ollut vilppiä eikä liioin turhaa nöyryyttä, hän puristi lujasti kättä. Siitä pitäen Vahtolalla on ollut tunnustettu asema alakerran miesten keskuudessa. Siksi hän on nyt täällä.

Kuvaus teki vaikutuksensa. Kas vain poikaa, ajattelin. Hänessä taisi olla ainesta enempään kuin mitä tyttömäisistä kasvoista olisi voinut päätellä.

Kokous sujui tavanomaisessa akateemisessa järjestyksessä. Siitä ei senvuoksi enempää. Lopuksi veljespiirin päälliköksi valittu — pohjalaisista oli tässäkin tapauksessa puheenjohtaja-nimitys ollut liian laimea — kysyi, oliko läsnä olevilla vielä jotakin esille otettavaa. Silloin joukon nuorin, Vahtola, nousi kaikkien ihmeeksi seisomaan. Sointuvalla äänellään hän ilmoitti:

— Minulla on kaksikin asiaa.

Hän aloitti huomauttamalla, että tällaisen yhteenliittymän kehitykselle on hyvin merkityksellistä, löydetäänkö alunperin oikea tunnus ilmaisemaan sen henkeä. Nyt perustetun yhteispohjalaisen veljespiirin pitäisi ryhtyä elvyttämään traditioita pohjalaisten ylioppilaiden kulta-ajalta, jolloin vanhalla Turun akatemialla oli kunnia sulkea syliinsä m.m. Gabriel Tuderus. Sieltä, puolenkolmatta vuosisadan takaa, hän kertoi löytäneensä »Pohjan Miehille» oivan tunnuslauseen: »_Sydän kuin kultaa, kieli kuin puukko, käsi kuin taivaan salama; sellainen tulee pohjalaisen ylioppilaan olla_.»

Osakuntien kuraattorit katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Varovaisin sanankääntein he ryhtyivät selittämään, että vaikka jokainen kultainen sydän on aarre, niin esitetyn tunnuslauseen hyväksyminen oli tuskin tarpeen. Koko veljespiiriä ei olisi perustettu, ellei tuoreeltaan olisi nähty, että ilman traditioiden elvyttämistäkin nykyisissä nuorissa pohjalaisissa oli enemmän kuin kyllin Gabriel Tuderuksen »puukkoa» ja »taivaan salamaa». Mutta Vahtola ei antanut periksi. Intomielisesti hän puolusti kantaansa, ja hän puhui hyvin. Komeat sanat ovat aina tehonneet nuoriin mieliin. Niinpä nytkin. Muutamien vanhimpien hienoisesta hymyilystä huolimatta ehdotus hyväksyttiin.

Tämä voitto antoi lisäpontta Vahtolalle, kun hän siirtyi esittämään toista asiaansa. Mitä veljespiirin kokouksissa tehtäisiin? hän kysyi. Pohdittaisiin yhteispohjalaisia asioita, m.m. pohjalaisuuden etujen valvontaa ylioppilaskunnassa, tietysti. Niin ikään hän ilmoitti tervehtivänsä ilolla sitä päätöstä, että »Pohjan Miehet» ryhtyisivät elvyttämään pohjalaista yhteislaulukulttuuria.. Mutta eihän voitu iltakausia puhua ja laulaa kuivin kurkuin. Huomatessaan kuraattorien rypistävän kulmiaan hän kiirehti selittämään, että tietenkin täällä osakuntakerroksessa kieltolakia ei ollut ainoastaan kunnioitettava, vaan myös noudatettava. Mutta kaljaa vastaan ei kellään voinut olla huomauttamista. Hän sanoi ottaneensa tämän itsestään selvän asian esille vain siksi, että pöydälle ladotut pullot ja lasit arkipäiväistäisivät ja rikkoisivat tyylin »Pohjan Miesten» istunnoissa. Tästä vakuuttuneena hän oli valmistuttanut muinaissuomalaiseen maihin katajaisen oluthaarikan ja pyysi nyt veljesparia ottamaan sen vastaan lahjana nuorimmalta jäseneltään. Pistäydyttyään eteisessä hän toi nähtäväksemme kauniin puuhaarikan.

Pöydän ympärillä oli hetken hiljaista. Sitten agraari Meriö, jota toveripiirissä kutsuttiin Mereksi, koska tämä lyhennys tuntui sopivan hänen kaikin puolin suunnattomiin mittasuhteisiinsa, murahti:

— Mitäs koukerolta tuossa kyljessä on?

Vahtolan äkillinen punastuminen pani aavistamaan, ettei hän itsekään ollut ihan varma asiastaan tällä kohdalla.

— Minä annoin polttaa ne siihen, hän sanoi hiljaisesti.

— Siinä on sanat: »Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies...»

— »... seis, voitto pois!» Meri täydensi karkeasti naurahtaen. — Mutta kummalta, Vahtola? Pohjan mieheltä vaiko — kaljalta?

— Ne ovat suuren pohjalaisen runoilijan sanat, Vahtola puolustautui. — Ne esitettiin ensimmäisen kerran toistakymmentä vuotta sitten Ostrobotnian vihkiäisissä? Siksi minä ajattelin...

Hän katsoi kuin apua anoen ympärilleen. Ja hänen kauniissa, ruskeissa silmissään oli niin hellyttävä katse, että hän myös sai apua. Moneltakin taholta. Selitettiin, etteivät sanat pilanneet muhkeaa haarikkaa. Eikä sanoissakaan ollut vika. Ne voitiin käsittää useallakin tavoin sopiviksi. Ja itse lahja päätettiin ottaa mielihyvin vastaan.

Vahtola oli onnellinen. Se kuvastui koko hänen säteilevästä olemuksestaan. Mutta onni on lyhytaikainen. Sen hän joutui pian kokemaan. Hän ei suorastaan ehtinyt ruveta mietiskelemään Samoksen muinaisen herran Polykrateen tavoin kallisarvoisen sormuksen uhraamista, jotta välttäisi jumalten kateuden hänen onnellisuutensa täydellisyyden vuoksi. Sillä kun me viimeiset kuusi olimme jättämässä kokoussalin, Meri ohimennessään murahti hänen korvaansa:

— Kakara!

Se oli loukkaus, tietysti. Lisäksi melko aiheeton. Ikäisekseen Vahtola oli selvinnyt hyvin. Ei ole mikään vähäinen asia nuoren miehen yleensä saada sanaansa kuuluville Ostrobotnialla. Saati sitten houkutella vanhat tekijät hyväksymään sellaista, mitä he itse asiassa eivät halua. Ehkä juuri viimeksi mainitun seikan aiheuttama harmi puristikin Merestä tuon haavoittavan nimityksen. Mutta toisaalta, sana on pelkkä sana. Tässä tapauksessa sen vaikutus oli kuitenkin syvä ja silmänräpäyksellinen. Vahtola valahti kalpeaksi, ja ruskeissa silmissä välähti hurjasti. Seuraavassa hetkessä läjähti kaikuva korvapuusti.

Meri oli sekä suurikokoinen että väkevä. Mutta pikavihainen hän ei ollut. Hänen harjasmaisen, vaalean tukkansa alla ajatukset muovautuivat hitaasti. Sivellessään isolla kourallaan kirvelevää korvaansa hän päätyi kuitenkin siihen, että jotakin oli tehtävä. Ilman vihaa hän tönäisi lyöjää rintaan. Vahtola lensi vastapäiselle seinustalle. Hypätessään jälleen jaloilleen hän oli punainen ja vapisi taistelukiihkosta. Pari miestä astui väliin estääkseen alkavan tappelun. Mutta heidän välitseen nuorukainen ryntäsi äskeisen pilkkaajansa eteen.

— Kadehtija! hän huusi. — Sinä olet samanlainen raukka kuin isäsi ja esi-isäsi! Niin kauan kuin Pohjoispohjanmaa on ollut olemassa, Meriöt ovat kadehtineet Vahtoloilta jokaista sukumme menestystä! Te tyhmät karhut! Meriöiden raa'alla voimalla te kuvittelette pystyvänne voittamaan Vahtoloiden älyn. No, hyvä! Meidän sukusotamme viimeisin taistelu suoritetaan nyt!

Poika oli ihan tosissaan. Me toiset ihmettelimme, miten emme olleet ennen kuulleet tästä leppymättömästä, polvesta polveen jatkuneesta sukutaistelusta omassa kotimaakunnassamme. Mutta hämmästelymme sai pian uuden suunnan.

Vahtola antoi oivan näytteen sukunsa älystä. Kun Meri vielä pureskeli äsken kuulemiaan sanoja käsittääkseen niiden syvimmän tarkoituksen, poika sukelsi ketterästi hänen sivulleen ja paukautti sieltä ensiluokkaisen oikean koukun vastustajansa leukaperiin. Isku oli luja, mutta tietenkään se ei tyrmännyt Merta. Hänen päänsä heilahti vain hieman taapäin. Leveät kasvot ilmaisivat ihmettelyä, mutta eivät kiukkua. Kun hän ojensi kätensä hätistääkseen luotaan rauhan häiritsijän, tuo liike ei muistuttanut lainkaan tappelulyöntiä, ja kuitenkin se syöksi Vahtolan polvilleen haukkomaan ilmaa.

Me sivulliset yritimme joukolla välittää sovintoa. Mutta poika torjui meidät karkein sanoin. Tämä oli vain Vahtoloiden ja Meriöiden asia, ja me muut saimme painua sinne ja sinne. Toverien kehoituksesta Meri aikoi pariin otteeseen poistua jättääkseen »taistelun» silleen. Silloin Vahtola oli heti jälleen pystyssä ja syöksi hänen peräänsä sellaisen haukkumasanojen tulvan, että toisen oli suorastaan pakko palata jatkamaan. Ja niin tämä epätasainen voimain mittely jatkui erä erältä, sekä alkaen että päättyen aina samalla tavalla.

Katsojina me olimme vakuuttuneita siitä, että jos Meri olisi suuttunut ja kerrankin iskenyt hirvittävien voimiensa takaa, niin yhteenotosta olisi todella muodostunut mainitun sukusodan viimeinen taistelu — nuoren Vahtolan osalta. Mutta onneksi jättiläisemme hillitsi itsensä suurenmoisesti. Poika sensijaan pani parastaan. Hän ei luopunut tavoittelemasta voittoa, vaikka hänen asiansa oli yhtä toivoton kuin muinoin Persian Xerxes-kuninkaan tämän yrittäessä masentaa Hellespontosta ruoskituttamalla sen aaltoja. Mutta kaikkihan loppuu kerran. Ennen kuin Vahtola viimein menetti tajuntansa, hän sähähti yhteenpurtujen hampaittensa välistä:

— Odota, Meriö! Vielä kerran tulee minun vuoroni. Varmasti!

Meri nosti hänet miltei hellästi syliinsä ja kantoi lähimmälle sohvalle. Hänen hyväntahtoisilla kasvoillaan oli anteeksipyytävä ilme, kun hän meille muille virkahti:

— Menkää vain, pojat. Kyllä minä huolehdin siitä, että Karl-Johan pääsee vuoteeseensa. Katsokaas, ei tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin me selvittelemme hämäriä välejämme. Karl-Johan on kelpo poika, mutta hänellä on päähänpinttymänsä.

Seuraavina päivinä Vahtolan ja Meren kaksinkamppailu palautui silloin tällöin mieleeni. Minua ei huolestuttanut se, että vainon lopettamiseksi luodun veljespiirin ensimmäisen kokouksen yhteydessä oli jo tapeltu. Tuo yhteenotto oli sattunut kahden pohjoispohjalaisen kesken, joten siitä ei voinut olla mitään turmiollisia seurauksia yleiselle viihtyisyydelle Ostrobotnialla. Mutta sitä enemmän ihmettelin ja — miksipä en sitä myöntäisi? — ihailinkin hennon, pehmeäpiirteisen Vahtolan tuossa tilaisuudessa osoittamaa optimistista taistelumieltä ja sisua. Taisinpa tuntea hienoista haikeuttakin siitä, ettei minulla ollut tietä tutustuakseni häneen lähemmin. Eihän minun vanhempana civiksenä sopinut hakeutua hänen seuraansa.

Tuo haikailuni osoittautui kuitenkin aiheettomaksi. Hyvinkin pian ja minulle varsin yllättävällä tavalla.

Ennen kuin siirrymme siihen, minun on mainittava, että asuin eräässä setäni huoneistoon kuuluvista kahdeksasta huoneesta. Isäntäväkeni oli lapseton pariskunta, joka eli niin kuin tuolla vuosikymmenellä korkean virkamiehen perheelle kuului. Setä itse oli tyyni ja nuoriakin mieliä ymmärtävä mies, joka ei — ei ainakaan virkahuoneensa ulkopuolella — tuottanut harmia eikä haittaa kenellekään. Täti sensijaan oli kaikkinaisista hyvistä tavoista tiukasti kiinni pitävä nainen, jota sekä palvelustytöt että minä kunnioitimme ja pelkäsimme.

Tein kyllä parhaani ollakseni hänelle mieliksi. Mutta ei kannata salailla sitä, että kaikista ponnisteluistani huolimatta Liisi-tädillä ja minulla oli vähintään kerran viikossa kiusallinen keskustelu. Sanonta ei ole ihan tarkka, sillä vain täti oli äänessä. Minä rajoituin ainoastaan nyökkäämään ja siten myöntämään, että minun oli vielä paljon kilvoiteltava saavuttaakseni hyvän käytöksen.

Tämän huomioon ottaen kauhuni oli sangen ymmärrettävä, kun kerran heräsin keskellä yötä siihen, että Liisi-täti sytytti huoneeni kattokruunun. Hän seisoi kynnyksellä oikea käsi vielä seinäkoskettimella. Minulla ei ole ollut kunniaa omin silmin nähdä Megaira-eukkoa eikä muitakaan vihan hengettäriä. Mutta voin kuvitella, ettei Liisi-täti sillä hetkellä jäänyt paljon jälkeen noista furioista, joiden muinaiskreikkalaiset uskoivat vainoavan inhimillisen elämän pyhimpiä sääntöjä vastaan rikkoneita.

— Nyt minä vihdoinkin näen sinun lävitsesi, Matti, hän sanoi koleasti.

Kietouduin tiukemmin peitteeseeni, vaikka minun piti unenpöpperöisenäkin käsittää, että ankaran säädyllinen Liisi-täti tarkoitti ilmoituksensa yksinomaan kuvaannollisesti. Tai ehkäpä on niin, että tuo ilmoitus juuri siitä syystä osui minuun kuin tuhoava salama. Ruumiini oli siihen aikaan kaikin puolin terve ja vahva, mutta... Oli miten tahansa, en yrittänytkään puolustautua.

‒ »Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, mikä olet.» Olet kai kuullut sen totuuden, Matti? yksityisfuriani kysyi ankarasti.

Nyökkäsin varovaisesti. Tunsin liikuttavan vesillä, jotka ainakin toistaiseksi olivat minulle uppo-oudot.

— Eteisessä seisoo nuori mies, joka sanoo tulleensa tapaamaan sinua.

Se oli vaikuttavalla äänellä lausuttu, ja se vaikuttikin. Vilkaisin seinäkelloon ja tuossa tuokiossa olin jalkeilla.

— Tulleensa tapaamaan minua? sain änkytetyksi.

— Kello neljä aamulla!

— Otaksun sinulla olevan vähemmän syytä ihmetellä sitä kuin minulla, täti virkkoi jäätävästi. Sillä hän on tullut tapaamaan sinua eikä minua. Mutta minut hän ajoi vuoteestani röyhkeän itsepäisellä ovikellon soitollaan. Palvelustytöt nukkuvat tietenkin kuin uppotukit.

Näin paperille pantuina nuo sanat ovat kalpeat ja miltei mykät. Mutta äänenpaino ja silmäykset, jotka niitä säestivät, tekivät niistä minulle piinapenkin. Sillä hetkellä minusta tuntui, että herra Tantaloksesta on parituhatta vuotta turhan tautta pidetty niin suurta ääntä. Jos hän olisi tuossa tilanteessa ollut minun yöpaidassani, niin silloin vasta hän olisi tiennyt, mitä hätä ja tuska ovat.

Liisi-täti kääntyi menemään, mutta sitä ennen hän sanoi:

— Älä anna ystäväsi odottaa kauempaa. Muuten hän pian herättää Robert-setäsikin. Ja, Matti...

Hän piti vaikuttavan taidepaussin. Sitten hän jatkoi:

— ... tästä puhumme tarkemmin aamulla!

Kun hän oli purjehtinut huoneesta, ryntäsin eteiseen. Olin ymmällä, mutta vieläkin enemmän vihainen. Eikä mieleni myrsky juuri laantunut nähdessäni — Vahtolan.

Koreaksi poika oli laittautunut. Päällystakin avauksesta näkyi frakki ja valkosilkkinen kaulahuivi. Päässä komeili chapeau claque ja kädessä hopeinen kävelykeppi. Hentona ja pehmeine kasvonpiirteineen hän muistutti naamiaisiin pukeutunutta tyttöä. Parastaikaa hän tarkasteli koko ihanuuttaan eteisen korkeasta seinäpeilistä. Vaikka jalat eivät olleet ihan vakaat, hän näytti olevan silmiensä todistukseen hyvin tyytyväinen.

Kas, Matti, hän virkahti suoden minulle herttaisen hymyn. — Terve, sinä unikeko.

Viittasin häntä pitämään suunsa kiinni, kunnes ehtisimme minun huoneeseeni. Siellä annoin suuttumukseni käydä hänen ylitseen. Se ei kuitenkaan tuntunut järkyttävän häntä. Hän oli heti vallannut huoneen ainoan mukavan tuolin ja katseli sen syvyyksistä hahmoani iloisesti hymyillen.

— Kuulehan, Matti. Noin yöpaita yllä vihainen mies on aika hupaisa ilmestys.

Havainto saattoi hyvinkin olla oikea. Mutta silloin minä räjähdin.

Kar-Johan huomautti hillitysti:

— Hieno mies ei milloinkaan karju.

— Ja sinäkö, nulikka, kehtaat vielä puhua hienosta miehestä? ärjäisin. — Sinä, joka et häpeä herättää ihmisiä keskellä yötä!

— Sanotko tätä keskiyöksi? poika kysyi järkkymättömän rauhallisena. — Minä pelkäsin, että olisi jo myöhempikin hetki.

— Sanon sitä, miksi tahdon! jylisin. — Suoranainen sikamaisuus on tunkeutua vieraaseen taloon tällaiseen aikaan! Sano hitossa, mistä sait sellaisen idioottimaisen päähänpiston!

Vahtola nousi seisomaan eikä vaikuttanut enää yhtä ehdottoman levolliselta.

— Sitä minä itsekin mietin tuolla eteisen yksinäisyydessä, hän tunnusti. En mitenkään jaksanut muistaa sitä enää. Mutta sano sinä puolestasi, kuka oli tuo komea, valkohiuksinen nainen. Hänellä oli hienokuosinen aamutakki. Ja hyvin vaikuttavat silmät.

Luullakseni en ole milloinkaan ollut niin lähellä miesmurhan tekoa kuin sillä hetkellä. Kaipa Karl-Johan vaistosi vaaraa, koska hän kiireesti palasi käsittelemään esittämääni kysymystä:

‒ Odota nyt, hyvä mies. Sinähän vaadit selitystä, miksi tulin tänne. Se palautuu tuossa paikassa mieleeni. Aivan oikein! Tiesinhän, että muistaisin kaiken, kun saisin vain siunaaman aikaa keskittää ajatukseni. Niin, katsos, tulin eilen illalla lähteneeksi viftille...

— Minua eivät kiinnosta sinun elostelusi! keskeytin hänet karkeasti.

Vahtola näpäytti silkki-hattunsa jälleen täyteen korkeuteensa ja pani sen päähänsä.

— Olenko minä sinusta elostelijan näköinen? hän kysyi.

— Tarkalleen!

— Kiitos! hän ihastui. — Oikean tyylin saavuttaminen ei ole niinkään vähäinen asia. No, no, älä taas hermostu. Niin, katsos, olin juuri palailemassa juhlista. Tuossa kadunkulmassa minun rupesi tekemään ihan ylivoimaisesti mieleni tupakkaa. Mikäpäs siinä? Kaivoin »Klubi 2»laatikon taskustani. Mutta saatuani savukkeen kunnolla huulieni väliin jouduin sen järkyttävän tosiasian eteen, ettei minulla ollut tulitikkuja. Oletko sinä, hyvä mies, milloinkaan kokenut sen kidutuksen kauheutta, että on tupakan nälkä ja hyvä savuke, mutta ei tulta missään?

— En, vastasin synkeän lyhyesti.

— Niinpä pelkään, ettet sinä oikein voi käsittää minun sen hetkistä sielunelämääni, Karl-Johan huokasi. — Taisin vallan ääneen valittaa sitä, että on ehtinyt kulua jo pari vuosituhatta siitä, kun keisari Nero sytytti »Ikuisen kaupungin». Niinä vuorokausina ei yksinäisen kulkijan tarvinnut Roomassa turhan tautta hakea tulta tupakkaansa.

— Neron aikana ei vielä tupakoitu, huomautin.

Tämä oikaisu ei kuitenkaan tehonnut Vahtolaan. Hän valitti vain:

— Voi, Matti, sinä olet ikävystyttävän turhantarkka. Ilmeisesti et milloinkaan opi ymmärtämään sellaista runoilijaa kuin minä olen.

— Sinä sensijaan opit varmasti pian tuntemaan minut, ellet äkkiä saa suustasi, mikä porsasmaisen käyntisi tarkoitus on! ärähdin. — Ja sen sanon etukäteen, etten minä tule lyömään sinua niin hellävaraisesti kuin Meri taannoin.

Hän tajusi viittauksen. Varjo lennähti hänen poikamaisten kasvojensa ylitse.

— Ei minulla ole mitään sinua eikä tuntematonta sukuasi vastaan, hän huomautti lempeästi.

— Mutta minulla on hetki hetkeltä yhä enemmän sekä sinua että vanhempiasi vastaan, jotka sinut tähän maailmaan toimittivat Jumalan ja ihmisten mieliharmiksi! täräytin antaen nyrkinpuristuksella pontta vaatimukselleni: — Saatko selityksesi valmiiksi?

— Tottahan toki, Karl-Johan hätääntyi. — Niin, katsos, kadunkulmassa seisoessani minä äkkiä älysin totuuden sananparressa: »Kun hätä on suurin, apu on lähinnä.» Tulitikkuja oli saatava! Ja silloin muistin, että sinähän asut tässä. Ulko-ovi sattui olemaan lukitsematta. Sitten ei enää muuta tarvittukaan kuin hissillä ylös ja ovikellon soitto, niin paratiisin porttia vartioivat enkelit laskivat säihkyvät miekkansa. Tässä minä sitten nyt olen tarjoamassa sinulle laupiaan samarialaisen osaa.

Minä en lyönyt häntä. Sillä totuus, joka täten paljastui, löi minut — mahdottomuudellaan. Olin kaiketi aika hölmön näköinen kysyessäni:

— Tarkoitatko sinä, nulikka, että olet aamuyöstä ajanut oikeusneuvoksettaren ja minut vuoteistamme vain lainataksesi tulitikkuja?

Karl-Johan hymyili valloittavinta hymyään.

Mieluiten ottaisin ne lahjaksi. Muuten on käsityksesi kyllä oikea.

Tunsin, että tämä oli niitä tilanteita, joissa ei maksa vaivaa tuhlata enää yhtään sanaa. Heitin Vahtolalle tulitikkulaatikon, painuin takaisin vuoteeseeni ja käänsin hänelle selkäni. Selvitköön omin neuvoin jatkamaan öistä harharetkeä kohti asuntoaan!

Aamulla herätessäni minua palelsi. Syy siihen selvisi pian. Karl-Johan oli ratkaissut pulmansa omalla tavallaan. Hän ei ollut lähtenytkään, vaan oli asettunut huoneeni leposohvalle riistettyään minulta sekä tyynyt että peitteen. Siellä hän nukkui hymyillen unissaan autuaallisesti.

Kovakouraisen herätyksen hän sai. Mutta selvittyään istuvilleen hän alkoi puhella:

— Yöllä minä tajusin, että olisi järjetöntä lähteä täältä. Mietteissäni päädyin siihen, että sinulla on aivan liian suuri ja hieno huone yksin asuttavaksi. Minun boksini on ihan iloton. Päätin jäädä odottamaan, kirkastaisiko aamun aurinko sinun synkän sydämesi, niin että hyväksyisit minut asuintoveriksesi tänne.

Silloin minä nauroin. Ehdotus oli niin kerta kaikkiaan hullu, ettei se kaivannut minun puoleltani mitään sanoihin puettua vastausta. Karl-Johan ankaran Liisi-tädin vuokralaiseksi — tädin, jolle minunkin lauhkea ja siivollinen persoonani vain vaivoin oli sukulaisuuden pakosta kelvannut!

Mutta samassa vakavoiduin. Ovelta kuului näet tuttu koputus. Täti oli öisen uhkauksensa mukaisesti tulossa »puhumaan tarkemmin» sopimattomasta vierailusta.

Olen kuullut kerrottavan, että suuren vaaran uhatessa ihmiset joskus aivan odottamatta saavat pelastavia ideoita. Itse en ollut sellaista ihmettä kokenut. Mutta tuona hetkenä koin. Sieppasin vaatteeni tuolilta ja ryntäsin ovelle. Ohimennessä huikkasin tädille, että syntinen itse oli odottamassa nuhteita ja rangaistustaan. Sen tien jätin »taistelutanteren» ja pujahdin kylpyhuoneeseen.

Kerrankin otin kiitosta ansaitsevalla tavalla huomioon kaikki neuvot siitä, miten aamupesu on suoritettava. Ajoin huolellisesti partani. Nautin perusteellisesti kylvystä ja sen jälkeen kylmästä suihkusta. Kaikki kuivausseremoniat suoritin omantunnontarkasti, varpaiden välejä myöten. Kulutin lähemmä tunnin kylpyhuoneessa. Ja koko ajan minä hymyilin.

Kuvittelin, mitä kaikkea tällä välin tapahtui huoneessani. Vahtola, joka ilmeisesti oli rikkaiden vanhempien pilalle hemmottelema, huonotapainen vesa, saisi kerrankin sen — ainakin henkisen — selkäsaunan, minkä antamisen hänen kotinsa oli lyönyt laimin. Liisi-täti oli turhan itserakkauden karsijana ja suorapuheisena elämänkoulun yliopettajana kertakaikkiaan non plus ultra, yliveto. Pukeutuessani naureskelin, että nyt Karl-Johan oli juhlakoreudessaan puikkimassa häntä koipien välissä aamutouhuisen kaupungin halki.

Mutta iloisuuteni kuoli huoneeni kynnyksellä. Kaikki voima tuntui valuvan pois jäsenistäni.

Vahtola istui nojatuolissa! Hänen eteensä oli kannettu Robert-setäni vanha tupakkapöytä, jota minä olin monesti turhaan kerjännyt huoneeseeni. Ja pöydälle oli katettu aamukahvi paahtoleivän, voin ja marmeladin kera. Hän tervehti minua onnellisella hymyllä:

— Hyvä boksikaveri, tule jakamaan ensimmäinen yhteinen varhaisaamiaisemme.

Olin aivan liian ällistynyt keksiäkseni mitään järjellistä vastausta. Kun Liisi-täti samassa ilmestyi vierelleni, tunsin suorastaan kiitollisuutta häntä kohtaan. Sillä hänen persoonansa läheisyys on yleensä omiaan karkoittamaan harha-aistimukset. Hän pyysi minua kanssaan saliin. Siellä hän lausui:

— Matti, minä olen iloinen siitä, että sinulla on sellainen paras ystävä kuin ylioppilas Vahtola! Ihmettelen vain, mikset ole aikaisemmin puhunut hänestä. Hän kertoi, että te rupeaisitte asumaan yhdessä, ellei minulla ja Robert-sedälläsi ole mitään sitä vastaan. Tietenkään meillä ei ole! Ihan sydän lämpiää, kun nykyisessä nuorisossa tapaa vielä sellaisia kuin ylioppilas Vahtola. Oikea nuorukaisen ihanne hän on. Miten kohtelias ja hienokäytöksinen! Hän on niin herttainen!

Liisi-täti haukkoi ilmaa säteilynsä välissä. Henkisesti minäkin tein samaa. En osannut sanoa muuta kuin:

— Niin, täti. Kiitoksia, täti.

Mutta päästyäni istumaan vastapäätä Karl-Johania minä tiukkasin häneltä:

— Eikö Liisi-täti läksyttänyt sinua?

Poika levitti voita ja marmeladia leivän päälle, haukkasi hyvällä halulla ja otti kulauksen kahvia. Vasta sitten hän suvaitsi vastata:

— Ei toki. Hän oli pelkkää päivänpaistetta.

— Millä hitolla sinä kykenit noitumaan hänet? kysyin koettaen turhaan karkoittaa mielestäni heräävää kunnioituksen tunnetta. Sillä minä olen aina sielussani kunnioittanut intialaisia käärmeenkesyttäjiä, käyttivätpä he siihen sitten huilua tai eivät.

Karl-Johan hymyili, osittain lempeän anteeksiantavasti, osittain arvoituksellisesti.

— Täytyy osata käsitellä naisia, hän sanoi hiljaisesti.

— Mene hornan tuuttiin! ärähdin. — Liisi-täti on hyvin kunnianarvoisa ja ankara vanha rouva. Häntä et »käsittele» sinä eikä kukaan muukaan.

Poika teki laajan, puhuvan kädenliikkeen kahvipöytäämme kohden.

— Tosiasiat, jotka ovat silmiesi edessä, kumoavat väitteesi, hyvä mies, hän hymähti. — Paina mieleesi tämä nuoremman veljen tarjoama elämänviisaus: kukaan nainen ei milloinkaan ole liian vanha.

Sen viisautensa varassa Karl-Johanista joka tapauksessa tuli minun asuintoverini.

2.

KARL-JOHAN KÄY NYLÄNNINGARIEN JUHLISSA.

Vahtola oli kova poika lukemaan, kun sille päälle sattui. Ja juuri nyt hänellä oli se tuuli. Uskollisesti hän istui päivät pääksytysten nöyränä opetuslapsensa Pallas Atenan neitseellisten jalkojen juuressa suorittaen tätä palvontaansa yliopiston kirjaston rauhoitetuissa suojissa. Tarkemmin sanoen hän keräili aineksia laudaturtutkielmaansa varten. Sinäkin päivänä huhtikuun heleä aurinko ihan suotta yritti houkutella häntä pois paksujen tieteellisten teosten parista.

Minä olin jo pari viikkoa seuraillut tätä vaihetta asuintoverini elämässä. Oli hetkiä, jolloin tunsin hienoista ylpeyttäkin siitä. Pidin sitä uusimpana ja etukäteen vallan uskomattomana todistuksena siitä, että exempla docent, esimerkit opettavat. Meidän kohtalojemme yhdistyttyä Karl-Johan oli hämmästyttänyt koko tuttavapiiriä heittäytymällä sisukkaasti opintoihin. Hänen ilmeinen ahkeruutensa nostatti liikutuksen kyynelet Liisi-tädin ihaileviin silmiin ja jätti minun uurastukseni surkeasti varjoon.

Vaikka iloitsinkin tästä muutoksesta Vahtolassa, niin tuon huhtikuun 9:nnen kallistuessa iltaa kohden toivoin hartaasti, että tieteen jumalatar hellittäisi hetkeksi otteensa nuoresta opetuslapsestaan.

Onneton sattuma oli näet järjestänyt niin, että meidät molemmat oli valittu osakuntamme edustajiksi uusmaalaisten vuosijuhlaan. Meidän kohtalojamme kehräävä moira oli ilmeisesti sillä kohdalla nukahtanut värttinänsä ääreen, ja niin tuli muuten siloisena juoksevaan lankaan taaskin solmu. Ruotsinkielisten osakuntien juhliin kukaan ei mielellään lähtenyt edustajaksi, ja kokouksesta poissa ollessamme meidät kaksi valittiin. Jälkeenpäin kuraattori puolusteli vaalia sillä, ettei hänen mieleensä ollut muistunut muita »toista kotimaista» taitavia. No, päätös kuin päätös.

Minä olin pukeutunut jo frakkiin ja seurasin hermostuneena seinäkellon viisarien auttamatonta etenemistä. Kello oli jo yli kuuden eikä Karl-Johania vain kuulunut eikä näkynyt. Kiirettä hän saisi pitää ehtiäkseen ajoissa valmiiksi.

Vihdoinkin! Huoneen ovi lennähti auki, ja asuintoverini ryntäsi sisään. Kasvot loistaen hän heitti muistiinpanovihot pöydälle.

— Hurraa kanssani, hyvä mies! Valmis!

— Et kai kuvittele, että tutkielmasi on valmis? kysyin varovaisesti.

— En. Mutta kaikki ainekset on koottu! Sitä myöten juttu on selvä. Jäljellä on vain kokoonpano. Eikä se ole työ eikä mikään.

Lähdeaineksien kokoon saanti oli kieltämättä saavutus sinään. Mutta halusin viilentää toverini voitonriemua. Siksi sanoin:

— Ehkäpä on paras lykätä hurraaminen siksi, kunnes itse tutkielma on valmis.

Sillä hetkellä meistä ei kumpikaan aavistanut, miten oikeutettua varovaisuuteni oli. Paljon oli virtaava Vantaasta vettä mereen, ennen kuin tuon hurrauksen aika tuli.

'Kohauttaen ylimielisesti olkapäitään minun epäuskolleni Karl-Johan kävi pukeutumispuuhiin. Minä taas syvennyin Tanskan historian, oppikirjaan uskotellakseni, että huoneessamme asui kaksi erittäin ahkeraa ylioppilasta.

Havahduin siihen, että toverini kylpyhuoneesta palatessaan virkahti:

— Lainaapa minulle jokin frakkipaidoistasi.

Hymähdin. Karl-Johanin äänestä saattoi kuulla, että hän täten tarjosi aivan erikoista kunniaa paidoilleni. Mutta tällä kertaa tapahtuisikin se ihme, ettei hän saisi tahtoaan perille.

— Minulla on vain yksi valkoinen paita, vastasin. — Ja se on ylläni. Sitä et siis voi saada.

Tiedotukseni aiheutti niin puhuvan äänettömyyden, että vilkaisin ylös kirjastani. Kerrankin Karl-Johan näytti joutuneen neuvottomaksi. Pehmeissä, ruskeissa silmissä oli hätääntynyt katse.

— Mikäs nyt? kysyin.

— Kaikki minun frakkipaitani ovat pesulaitoksessa, hän sanoi hitaasti. — En muistanut koko juhlia, ennen kuin näin sinut noissa kamppeissa.

‒ No, elä huoli, lohdutin. — Mene Liisi-tädin puheille. Minulle hän ei kyllä lainaisi ainuttakaan Robert-sedän paitaa. Mutta hänen lemmikkinään sinä olet tietenkin erikoisasemassa.

Lemmikki-nimitys sai hänet tavallisesti vimmastumaan. Mutta tällä kertaa hän tunsi niin suurta huojennusta, ettei olisi kiinnittänyt huomiota pahempiinkaan piikkeihin. Nuolena hän katosi huoneesta. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi hitain, pettynein askelin.

— Koko huoneisto on tyhjä. Kaikki ovat ulkona.

Hänen toivottomuutensa hellytti minut. Suljin kirjani ja ryhdyin pohtimaan vakavaksi käynyttä tilannetta. Sitten esitin:

— Tulen mukaasi. Mylläämme vaikka kaikki kaapit. Frakkipaita sinun on saatava.

Jouduin kokemaan, että Karl-Johanissa oli yhä sielun alueita, joita en ollut ehtinyt vielä kartoittaa. Leimuavin silmin hän käännähti minuun:

— Ikinä en luvatta lainaa keneltäkään mitään! En edes nuppineulaa!

Hän oli epäilemättä aivan tosissaan. Ja hänen kiivaasta purkauksestaan uhosi minua vastaan syvää paheksuntaa. Siksi yritin puolustautua:

— Hätä ei lue lakia.

— Sitä lakia on jokaisen hädän luettava! asuintoverini täräytti. — Matti, alan ymmärtää, miksi sinä et ole onnistunut vakauttamaan asemaasi tässä hyvässä talossa.

Hänen vihjauksensa oli sekä ilkeä että aiheeton. Mutta päätin antaa sen anteeksi. Sillä meillä oli jo tulinen kiire.

— Sitten paita on saatava lainaksi joltakin osakuntamme pojalta, totesin tyynesti. — Minä menen puhelimeen. Koeta sinä sillä välin tehdä jotakin hyödyllistä, jos osaat.

Jouduin viipymään melko kauan. Ottamani tehtävä osoittautui ylivoimaiseksi. Useat tavoittamistani eivät olleet asunnossaan. Toisten laita taas oli sama kuin Vahtolan: kaikki frakkipaidat pesulaitoksessa. Viimeksi soitin eräälle osakuntatoverilleni, jolla oli koti Helsingissä. Mutta tämäkin toivo petti: hän oli lähtenyt hautajaisiin Turkuun — paitoineen. Hänen sisarensa Anna-Liisa, joka antoi nämä masentavat tiedot, kantoi myös pohjoispohjalaisten värejä. Niinpä kysyin, oliko hänellä iltapuku kunnossa. Nimittäin siltä varalta, että Vahtolan tilalle olisi hankittava joku toinen edustaja. Ilman pienintäkään innostusta hän myönsi. Näine laihoine tuloksineni palasin huoneeseemme.

— Luen vastauksen kasvoistasi, Karl-Johan sanoi.

— Mutta Anna-Liisalla on iltapuku, ilmoitin.

— Tarkoitatko, että voisin pukeutua siihen? poika kysäisi. — Mahtaako se olla kyllin décolletée joutsenkaulalleni?

— Idiootti! ärähdin. — Tarkoitan, että voin ottaa Anna-Liisan sinun tilallesi.

— Sitä et voi tehdä, hän intti. — Osakunta on valinnut civis Vahtolan edustajakseen. Enkä minä saata lainata itseyttäni Anna-Liisalle. Niin jalo teko kuin se tuota tyttörassua kohtaan olisikin.

— Etkö saa jo päähäsi, että armas Tykhe on kääntänyt sinulle selkänsä? kiusoittelin. — Onnen jumalatar sanoutuu irti tuttavuudesta.

— Jokainen on oman onnensa seppä, Karl-Johan lausui vakaan tyynesti.

— Seppäile sitten vain, sanoin. — Puolen tunnin kuluttua minä lähden. Sillä...

Lauseeni jäi kesken. Ällistyneenä katsoin asuintoveriini.

— Mitä kummaa sinä puuhaat?

Hän soi minulle iloisen ja luottavaisen hymyn.

— Minä en tuhlannut aikaa turhiin puhelinsoittoihin, hän vastasi. — Olen rakentamassa itselleni frakkipaitaa.

Sanonta kuulostaa fantastiselta. Mutta se ei ole kuitenkaan niin yliluonnollinen kuin Karl-Johanin yritys itse. Tajuttuani, mistä oli kysymys, minun oli pakko nauraa.

Hän oli jostakin saanut käsiinsä kiiltävää, valkoista pahvia ja teki siitä täyttä päätä — paidanrintaa. Kultaisen rintanapin hän oli jo upottanut siihen. Pahvista hän oli leikannut myös kalvosimet ja sijoittanut niihin upeat kalvosinnappinsa.

‒ Rakennelma on hieman mutkikas, hän myönsi selvitellessään näihin luomuksiinsa kiinnitettyjä naruja. — Hyvä mies, luullakseni sinun on autettava minua, jotta saan kaiken päälleni. Rinnus on sidottava kahdesta kohtaa selän taa. Näillä kaulan ympäri kiinnitettävillä nuorilla taas on kalvosimet estettävä putoamasta liian alas.

Se oli mielikuvituksellinen yritys, mutta onnistui kuitenkin.

— Onko sinulla myös pahvikaulus? kysyin päästyämme niin pitkälle.

— Ei, se ei sentään ole tarpeen, Karl-Johan vastasi vakavasti. — Vahinko, ettei ole tapana käyttää osakuntanauhoja kaksittain, ristiin yli rinnan. Silloin eivät edes nylänningarit huomaisi, ettei juhla-asuni ole ihan comme il faut.

Nauroin. Ei ihan mallikelpoinen! Samassa säpsähdin hereille.. Hullunkurinen leikki oli temmannut minut hetkeksi niin mukaansa, että olin unohtanut, mistä oikeastaan oli kysymys.

— Et toki saattane kuvitella, että minä ottaisin sinut mukaani noine »mutkikkaine rakennelminesi»! huudahdin.

— On sinun asiasi, otatko vai etkö, hän sanoi viileästi vetäessään frakkia ylleen. — Minä lähden nyt joka tapauksessa. Eikä minua voi kukaan estää.

— Ota järkihiukkasesi avuksesi, hätäännyin toden teolla — Uusmaalaiset ovat turkasen ollakseen ja suorastaan turhantarkkoja pukeutumiseen niin kuin muuhunkin ulkonaiseen nähden. En voi sallia, että sinä tuolla asulla saatat koko osakuntamme heidän silmissään naurunalaiseksi.

Minulla olisi ollut vielä paljon sekä asiallista että hellyttävää sanottavana. Mutta Karl-Johan ei ollut enää kuulemassa. Hän oli mennyt. Jäin hetkeksi yksikseni sadattelemaan hänen hulluuttaan. Sitten tajusin, että oli pidettävä kiirettä, jos mieli välttyä pahoin myöhästymästä.

Onnistuin tavoittamaan ajurin, ja sen rattailla keinuessani rauhoituin vähitellen. Karl-Johan oli tosin päähänpistojen mies ja valmis monenlaisiin hullutuksiin. Mutta — päättelin — mikään mielipuoli hän ei ollut. Varmasti hän oli raikkaaseen varhaiskevään ilmaan päästyään itsekin käsittänyt, ettei hänen sopinut lähteä vuosijuhlaan. Pikemminkin saattoi ajatella, että hän oli painunut pelleilemään joillekin tovereille »upealla» asullaan. Kenties hän jo sillä hetkellä niitti valtavia naurumenestyksiä Ostrobotnian alakerrassa tai jossakin ylioppilasboksissa.

Minua sensijaan ei-naurattanut vähääkään, kun tuokiota myöhemmin istuin Nylands nationin suuressa salissa juhlapöydän ääressä ja vastapäätä — Vahtolaa.

— Ei ole hyvien tapojen mukaista myöhästyä minuuttiakaan illallisilta, hän hymyillen kuiskasi minulle.

Vilkaisin hätäisesti ympärillä istuviin uusmaalaisiin. Oma myöhästymiseni ei minua suuresti surettanut. He veivät sen varmaan suomenkielisenä saamani huonon kotikasvatuksen tilille. »Jolle on vähän annettu, siltä ei voi paljon vaatia.» Mutta toista oli Karl-Johanin frakkipaidan rinta, minkä he saattaisivat käsittää tahalliseksi loukkaukseksi ylvästä osakuntaa kohtaan. Luojan kiitos, he eivät näyttäneet vielä kiinnittäneen siihen huomiota.

Ilta kului hiljalleen. Virallinen puoli osakuntien vuosijuhlissa on meillä aina ollut raskas. Siihenkin aikaan puhuttiin pitkään, vaikkei puhujilla ollut tarjottavana muuta kuin kalskahtelevia fraaseja; sytyttävän isänmaallisen innostuksen ajat olivat osin takana, osin edessä. Eivätkä uusmaalaisten juhlat tehneet mitään ilahduttavaa poikkeusta. Mutta kaiken tämän keksin vasta jälkeenpäin.

Silloin minulle oli vain yksi ainoa kysymys tärkeä: olisiko kohtalo tälläkin kertaa ansaitsemattoman armelias Karl-Johania kohtaan. Rukoilin sitä kiihkeästi kaikilta muistamiltani kreikkalaisilta ja roomalaisilta sekä — ottaen huomioon seniltaisen isäntäväen — germaanisilta jumalilta. Tunsin sen velvollisuudekseni, sillä Vahtolaa itseään ei näyttänyt mikään huolettavan. Hän puheli vilkkaasti joka taholle ja nauratteli molempia pöytädaamejaan. Väliin hän loi minuun katseen, joka tuntui sanovan: älä turhan päiten jännitä, kyllä tämä sujuu! Mutta valitettavasti minä en voinut yhtyä hänen kevyeen optimismiinsa.

Kahvi oli jo tuotu pöytään. Silloin se tapahtui. Karl-Johanin oikealla puolella istuva, uusmaalaisten värejä kantava vaaleaverikkö oli juuri kertonut jonkin kaskun. Vitsi oli ikivanha, mutta tyttö oli aika komea. Siksi kai asuintoverini katsoi velvollisuudekseen purskahtaa iloiseen nauruun. Korostaakseen kaskun herkullisuutta hän nojautui tuolissaan taapäin ja helisytti naurunsa kohti kattoa. Silloin minä kuulin risahduksen: pahvirinnusta pitelevät nuorat katkesivat. Riemastuneena vihdoin koittaneesta vapaudesta pahvi hypähti liivien alta suoraksi paljastaen pitkälti vaaleanpunaista arkipaitaa, joka siinä valaistuksessa muistutti erehdyttävästi paljasta ihoa. Karl-Johankin tajusi onnettomuuden. Hän yritti nopealla kädenliikkeellä työntää rinnuksen paikoilleen, mutta tulikin vain vääntäneeksi pahvin harmaan ja rosoisen sisäpinnan näkyviin.

Jos tämä olisi tapahtunut jossakin suomalaisessa osakunnassa, niin koko tapahtuma olisi kuitattu naurulla — ehkä. Missään tapauksessa täällä ei naurettu. Onnettoman nuorukaisen molemmat pöytädaamit nousivat harmistuneina paikoiltaan ja riensivät pois. Miesten reagointia en ehtinyt todeta, sillä samassa kuulin viereltäni tytönäänen äärettömän halveksivan sähähdyksen:

— Han ä' nordösterbottning!

Olin etukäteen aavistanut, että juuri näin kävisi. Skandaali vietäisiin pohjoispohjalaisuuden tilille. Lähtiessäni salista en viitsinyt vilkaistakaan asuintoveriini.

Kun olin vetämässä päällystakkia ylleni, muuan nuori tyttö tuli luokseni. Hän ei ollut mikään häikäisevä kaunotar, mutta suurissa harmaissa silmissä oli lempeä katse. Epäluuloisena vilkaisin hänen osakuntanauhaansa: nylänningareihin hänkin kuului.

— Olen kauhean pahoillani, hän sanoi hiljaa.

— Miksi? tokaisin miltei töykeästi.

— Meikäläiset käyttäytyivät häpeämättömästi. Sen sanottuaan hän alkoi etsiä päällysvaatteitaan.

— Siksikö te lähdette pois? hämmästyin.

— Siksi.

Jotakin alkoi sulaa mielessäni. Autoin hänen ylleen.

Sitten kysyin:

— Saanko saattaa neidin kotiin?

Hän lupasi, ja niin lähdimme. Seuraavan puolen tunnin kuluessa totesin, että, »toisella kotimaisella» haasteleminen ei tuottanut vaikeuksia. Muutenkin rupesin lämpenemään. Tyttö vaikutti minusta hetki hetkeltä yhä miellyttävämmältä. Ehkä se johtui kuutamosta. Missään tapauksessa en ollut uskaltanut kuvitella näin hienoa loppua tuskalliselle illalle.

Tyttö johti useaan otteeseen puheen asuintoveriani kohdanneeseen vääryyteen. Minusta hän meni liiankin pitkälle omiensa tuomitsemisessa. Ylipäänsä en olisi välittänyt hänen kanssaan keskustella Karl-Johanista lainkaan. Se oli minusta ajan haaskausta. Muutenkin saattomatka oli lyhyt.

Kotiovelle tultuaan tyttö ojensi avaimen minulle. Otin sen vastaan kuten ainakin suuren suosionosoituksen. Käsitin saavani saattaa hänet vielä rappusia ylös. Mutta noustessamme hitaasti portaita minun oli väliin kuuma ja väliin vilu. Tiesin vallan hyvin, mitä olisin tahtonut; tietenkin suudella tyttöä. Hän oli tullut tielleni kuin lempeä enkeli ja säästänyt minut nielemästä yksin katkeruuttani ja häpeää, mikä oli vyörytetty osakuntani päälle. Sitäpaitsi hän oli suloinen neito. Ikkunasta loistavan kuun valossa hänen puoliavoin, suunsa vaikutti hyvin houkuttelevalta. Mutta uskaltaisinko? Mitä tapahtuisi, jos ottaisin hänet syliini ja saatelisin häntä — suulle ja silmille? Purskahtaisiko hän itkuun? Vai kysyisikö hän, olimmeko nyt kihloissa? Hän vaikutti juuri sellaiselta tytöltä. Mitä minä silloin tekisin?

Tyttö pysähtyi neljännen kerroksen tasanteelle. Tajusin, että olimme perillä. Ellen nyt uskaltaisi, niin pian kaikki olisi myöhäistä. En käsitä, miten se kävi, mutta hetkistä myöhemmin olin jo suudellut häntä. Odotin jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.

Olin eräänlaisessa sumuisessa hurmiossa, mutta sen usvat karkoitti tytön arkisen asiallinen ääni:

— Nå-å? Känns det bättre nu?

Tuntuiko nyt paremmalta? Kiitos kysymästä! Tuntui tarkalleen siltä kuin olisin saanut ämpärillisen kylmää vettä kasvoilleni. Mutta sitä en kyennyt tytölle sanomaan. Äännähdin vain epämääräisesti.

Hän painoi sähkönappulaa, ja seuraavassa hetkessä porraskäytävä kylpi kirkkaassa valossa. Häneen katsomatta ojensin käteni hyvästiksi. Mutta hän pidätti minua vielä:

— Nyt ehkä suostutte sanomaan minulle, kuka tuo teidän toverinne oli?

Vasta silloin suomukset putosivat silmistäni.

— Siksikö te...?

Siihen kysymykseen sisältyi paljon. No, ehkäpä tyttö ymmärsikin sen. Mutta armottomasti hän vastasi:

— Niin, tietysti. Hän... hän oli — ihmeellinen.

Käsitin kärsineeni täydellisen tappion. Repäisin lehden muistikirjastani ja raapustin siihen kaikki henkilötiedot, mitkä asuintoveristani sillä hetkellä muistin.

Kiroileminen on ruma tapa. Mutta kadulle päästyäni minä kirosin. Karl-Johan — aina ja kaikkialla Karl-Johan! Tästä hänen valloituksestaan en kuitenkaan kertoisi hänelle. En ainakaan kaikkea! Yritin pyyhkiä tytön tyyten mielestäni. Minun oli pakko tehdä niin säilyttääkseni edes rippeet omanarvontunnostani. Mutta paljon en sillä voittanut. Asuintoverini aiheuttama skandaali palasi entistä kirvelevämpänä tajuntaani.

Seuraavana aamuna jäin vuoteeseen. En halunnut tavata ketään enkä mennä puhelimeen. Käskin palvelustyttöjen ilmoittaa, että olin sairas. Tietenkin käsitin, että minun oli tiedoitettava nylänningarien juhlissa sattuneesta välikohtauksesta osakuntamme kuraattorille. Mutta en päässyt selville, missä muodossa sen tekisin. Julmaa tyydytystä tuntien totesin, ettei Karl-Johania kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmeisesti hän oli hautautunut häpeineen johonkin kaukaiseen loukkoon, josta joskus nöyränä katumuksentekijänä palaisi.

Illansuussa tuli Liisi-täti. Olin tiennyt tämän vierailun väistämättömäksi. Ja aivan odotusteni mukaisesti hän sanoi kynnykseltä:

— Matti, milloin ihmeessä sinä parannat elämäntapasi? Alkoholin käyttö on jo sinään sopimatonta. Mutta että antaa sen kaataa nuoren miehen koko seuraavaksi päiväksi vuoteeseen, se on... se on...

— ... siivotonta, täydensin avuliaasti.

— Aivan niin. Hyvä, että itsekin käsität sen, Matti.

Tällä kertaa hänen parannussaarnansa oli kuitenkin tavallista ponttaan vailla. Sitäpaitsi se katkesi alkuunsa. Levottomana täti tuli vuoteeni viereen.

— Missä Karl-Johan on? Äsken kotiin tullessani kuulin palvelustytöiltä, ettei häntä ole näkynyt koko päivänä. Missä hän on?

Todellinen hätä kuvastui koko hänen olemuksestaan. Katsoessani hänen silmiinsä äkillinen sääli valtasi minut. Muistin jonkun viisaan sanoneen: »Onnen illuusio on kuin onni itse.» Niinpä vastasin silmää räpäyttämättä:

— Hänen piti matkustaa kesken juhlien. Niin, äitinsä sairasvuoteen ääreen. Katsokaas, täti, osakuntaan oli tullut sähkösanoma hänelle, ja sieltä soitettiin juhliin.

Tuota hätävalhettani ei voi kehua nerokkaaksi. Parempaa en kuitenkaan siihen kiireeseen keksinyt. Tätikin kysyi epäluuloisena:

— Matkustaa? Raaheen asti? Hyvänen aika, eihän hän käynyt täällä kotona edes vaatteita vaihtamassa! Frakissako se poikaparka junaan joutui?

Oli myöhäistä nyt enää perääntyä. Minun oli vain jatkettava samaa linjaa:

‒ Ei ollut aikaa ajatella pukua. Hänen piti ehtiä yöjunaan.

Liisi-täti siunaili ja voivotteli aikansa moista kiirettä.

Mutta sitten hän havaitsi saaneensa uuden perusteen Karl-Johan-ihailuunsa. Haltioituneena hän kuiskasi:

— Niin, niin, juuri sellainen hän on. Itseään ja omaa mukavuuttaan hän ei ajattele hiukkaakaan, kun on kysymyksessä joku, jota hän rakastaa. Oi, sellaisia poikia on harvassa! Toivottavasti äidin sairaus osoittautuu lieväksi, niin että Karl-Johan pääsee pian palaamaan — opintojensa ääreen.

— Varmasti, minä vahvistin hänen uskoaan.

Liisi-täti tuli niin hyvälle tuulelle, että lähtiessään päätti olla armollinen minuakin kohtaan. Hän sanoi:

— Minä lähetän sinulle jääpussin. Se tekee aina hyvää Robert-sedällesikin.

— Ette kai tarkoita, täti, että sedälläkin on joskus krapula?

Hän onnistui saamaan äänensä melkein vakuuttavan harmistuneeksi huudahtaessaan:

— En tietenkään! Mitä julkeatkaan ajatella, sinä parantumaton! Robert-setäsi ei ole mikään viftaileva ylioppilas. Mutta tehtyään liiaksi työtä hän saa päänsäryn. Silloin minä panen jääpussin hänen otsalleen. Se helpottaa.

Kun asuintoverini ei antanut minkäänlaisia elonmerkkejä itsestään seuraavana eikä vielä sitäkään seuraavana päivänä, minä hermostuin. Tiedustelut, joita äärimmäistä varovaisuutta noudattaen suoritin, eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Kun neljäs päivä nylänningarien vuosijuhlan jälkeen valkeni eikä muutosta tilanteessa ollut tapahtunut, katsoin väistämättömäksi puuttua tarmokkaasti asiaan.

Olin matkalla kuraattorimme luo, kun illan hämärtyessä törmäsin Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa kahteen kaulakkain kulkevaan veikkoon. Toinen oli teekkari Turtola ja toinen — Vahtola. Onneksi kadulla oli vähän kulkijoita siitä piti hiljainen tihkusade huolen. Mutta jokainen ohi kiirehtivä vilkaisi merkitsevästi hymyillen tuohon pariskuntaan.

— Karl-Johan! minä lausuin omasta mielestäni erittäin ilmehikkäästi.

— Äsh, älä yritä olla juhlallinen, hyvä mies, hän tolkutti. — Vastaa sinä minulle. Onko nyt kylmä ilma?

— Kylmempi sietäisi sinulle olla! Nyt on leuto huhtikuun ilta.

— Mutta miksi minulla on kylmä? hän tiukkasi. — Olen koettanut kysyä sitä tuolta Turtolan Vekalta. Mutta hän ei tiedä. Pelkäänpä, että hän on päissään. Minua paleltaa, ihan totta!

Katsoin parhaaksi muuttaa sävyä. Kysäisin kuin ohimennen:

— Mistä veljekset nyt tulevat?

Turtola vastasi asiallisesti:

— Olimme lopettelemassa nylänningarien vuosijuhlaa saunassa.

— Saunassa?

— Niin, ja hyvä löyly siellä olikin! asuintoverini innostui kertomaan. — Sen päälle nukuimme oikein makeasti.

— Kunnes saunoittaja tuli ajamaan meidät ylös, teekkari lisäsi. — Akka väitti, ettei saunassa saa nukkua.

— Eipäs hän niin sanonut, Karl-Johan oikaisi. — Eikä hän ollut mikään akka, vaan hyväsydäminen rouva. Hän arveli vain, että meillä täytyi jossakin olla mukavammat vuoteet odottamassa. Ja siksi hän suositteli meille kotimatkaa.

Mutta Turtola puolestaan ei ollut valmis luopumaan omasta käsityksestään. Molemmat olivat kyllä hämärästi tietoisia siitä, että heidät oli vasten tahtoaan toimitettu ulos saunasta. Sensijaan he olivat jyrkästi eri mieltä saunoittajan perusteluista. He pitivät edelleen toisiaan kaulasta kiinni, mutta vapaalla kädellään kumpikin huitoi antaakseen lisäpontta sanoilleen.

Silloin minä äkkiä käsitin, miksi ohikulkijat hymyilivät niin kummasti. Tiedustelin Vahtolalta:

— Paleltaako sinua yhä?

— Paleltaa, kauheasti.

— Mistä erikoisesti?

— Alaruumiista, hän valitti. — Raajoista.

— Kummako se? huomautin kylmästi. — Katso, mitä heilutat kädessäsi. Alushousujasi!

He jähmettyivät molemmat tuijottamaan sanottua vaatekappaletta. Sitten teekkari purskahti nauruun.

— Nyt minä muistan! hän huudahti. — Kun saunoittaja hätisteli meitä pois, sinä yritit itsepäisesti vetää nuo kenkiesi ja frakkihousujesi päälle. Mutta eihän siitä mitään tullut. Ja lopulta akka kyllästyneenä työnsi ne sinulle kouraan ja meidät sitten ulos.

Vahtola ei nauranut. Päinvastoin hän oli äkisti muuttunut synkäksi.

— Ja nämä kädessä minä olen kulkenut monta kulmanväliä! Keskellä Helsinkiä! Eikä edes ole vielä pimeä.

— Kiitä onneasi, ettei se tapahtunut Raahessa, jossa jokainen tuntee kauppaneuvoksen pojan, virkahdin.

Karl-Johan piti kuitenkin sitä melko laihana lohdutuksena. Nähdessäni hänen surkean naamansa päätin armahtaa heitä. Otin heidät mukaani lähimpään kahvilaan ja lähetin asuintoverini käymälään täydentämään pukeutumistaan.

Kun olimme saaneet pullon kaljaa eteemme kukin, Karl-Johan pääsi pian ennalleen. Hän jopa naureskelikin itsekseen. Silloin katsoin ajan tulleen panna heidät lujille.

— Nyt haluan kuulla, missä olette olleet.

— Nylänningarien vuosijuhlissa, asuintoverini hymähti.

— Se sinun pitäisi tietää. Vaikka livistitkin sieltä.

En ollut kuulevinani hänen vihjaustaan. Huomautin kylmästi:

— Nuo juhlat olivat neljä päivää sitten.

— Ne alkoivat silloin, Turtola korjasi.

— Ja loppuivat vasta viime yönä, Vahtola täydensi..

Katsoin parhaaksi ryhtyä kerimään tapausten lankaa loppupäästä. Tuoreemmat tapahtumat he muistaisivat varmaan helpommin. Krapu ja krapula muistuttavat ainakin sanallisesti toisiaan. Ehkäpä taapäin eteneminen sopi näillekin sankareille. Tiukkasin asuintoveriltani:

— Miksi et sitten tullut viime yönä kotiin?

Karl-Johan meni hämilleen. Hetken epäröinnin jälkeen hän vastasi:

— Se oli tarkoitukseni. Mutta sitten tuli väliin jotakin. Hyvä mies, koeta uskoa, että se oli force majeure. Luonnonvoimat, niin sanoakseni.

Ankara katseeni tehosi teekkariin.

— Eikö lie paras, että kerromme hänelle? hän kysyi juhlakumppaniltaan. — Kuka tietää? Ehkä tarvitsemme puolustajaa, joka käy rehtoreiden puheilla. Kyllähän poliisit lupailivat, ettei juttua tehdä. Mutta mene, tiedä.

— Poliisit! huudahdin. — Järjestysvallankin kanssa olette siis joutuneet vastakkain. Ehkäpä olette tämän päivän olleet putkassa?

He olivat molemmat niin syyllisen näköisiä, että havaitsin osuneeni naulankantaan. Asuintoverinikin havaitsi toivottomaksi jatkaa kiertelyjä ja puhkesi puhumaan:

— Hyvä mies, et saa kuvitella meidän tehneen jotakin pahaa. Ilkivaltaa tai semmoista. Ei, ihan rauhallisesti me käyttäydyimme. Tämä Turtola ja minä lopulta vain kyllästyimme niihin nylänningareihin. Ei, ei meille kielikiistaa heidän kanssaan tullut. Ne pojat puhuivat kolmantena iltana jo ihan puhdasta suomea. Me kyllästyimme muuten vain. Kahteen pekkaan tulimme pitkin Aleksia. Turtola asuu Mariankadulla ja minä tahdoin valvoa, että hän pääsisi kunnolla kotiinsa.

— Ja tuon jalon pyrkimyksenkö vuoksi poliisit iskivät niskaanne? kysäisin, kun hän keskeytti.

— Ei, poika myönsi. — Mutta älä sinäkään laukkaa. Me olemme nyt vasta Aleksilla. Tiedät kai, että se katu päättyy Suurtoriin?

— Se päättyy Pohjoissatamaan, oikaisin. — Mutta sitä ennen se sivuaa Suurtoria.

— Tuo on pikkumaista, Karl-Johan valitti. — Ihan yhtä pikkumaista kuin viime yönä Turtolan jukuripäisyys. Torin saavutettuamme hän väitti, että meidän oli kuljettava suoraan eteenpäin. Minä taas julistin, että oli mentävä viistoon torin ylitse.

— Sinä erehdyit, teekkari hymähti.

— Älä kiihkoile, Vahtola ärtyi. — Kai minä, joka olen elänyt Kruununhaassa puoli vuotta, tiedän tien sinne.

— Mutta minä asun Mariankadun alapäässä! Turtola kiukustui.

— Tuollainen hän oli yölläkin, yhtä älyttömän itsepäinen, Karl-Johan selitti minulle. — Onko sitten kumma, että tiemme erkanivat? Hän meni suoraan eteenpäin ja minä viistoon vasemmalle. Mutta minulla on hellä luonne. Kesken kaiken minun tuli surku harhaan kulkevaa toveria.

— Ja ihan samaan aikaan minun sinua, teekkari heltyi.

— Niin minä istahdin Suurkirkon rappusille, Karl-Johan kertoi.

— Ja minä poliisilaitoksen portaille, Turtola selitti.

— Niin me sitten aloitimme uudelleen äsken katkenneet neuvottelut, asuintoverini täydensi tilannekuvan.

— Yli laajan Suurtorin! minä kauhistuin. — Karjuahan teidän piti.

Vahtola loi minuun moittivan katseen.

— Ei, hän torjui arvokkaasti, ei toki. Me vain — hiljaa haasteltiin.

— Oliko poliisikin samaa mieltä? kysyin pilkallisesti.

Mutta iva ei nyt pystynyt Karl-Johaniin. Vakaasti hän vastasi:

— Ei. Jostakin kummasta syystä ei ollut. Se tuli ja korjasi meidät molemmat suojiinsa. Siellä väitettiin meidän muka häirinneen kaupungin rauhaa.

— Se oli siivoton valhe, teekkari yhtyi hänen paheksuntaansa. — Minä sanoinkin sen komisariolle päin naamaa.

— Mutta minäpä ihan selvästi todistin, asuintoverini innostui kertomaan, että hänen miehensä olivat karkeasti erehtyneet. Pro primo, minä selitin, hieno mies välttää häiritsemästä ketään, olipa tämä sitten nainen tai kokonainen kaupunki. Pro secundo neuvottelumme yli torin ei ollut niin pitkä, että se olisi voinut olla häiriöksi. Pro tertio siihen aikaan aamuyötä ei torilla ollut muita kuin me ja poliisit. Me emme häirinneet heitä, mutta valitettavasti he kyllä meitä.

— Hän ei kuitenkaan uskonut sinua, Turtola naurahti vahingoniloisesti. — Hänhän sanoi lopuksi: »Olipa herroilla pro — kuinka monta tahansa, niin putkassa saatte nukkua höyryt päästänne.»

— Se oli ohi menevää kovuutta hänessä, Karl-Johan selitti valoisasti. — Aamulla hän jo hymyili koko jutulle ja suositteli meille saunareissua.

Ilmeisesti pojat olivat sattuneet varsin inhimillisen poliisikomisarion käsiin. Ehkäpä tästä »hiljaisesta haastelusta» yli öisen Suurtorin ei niin ollen koituisi sen enempää harmia. Rauhoittuneena ryhdyin jatkamaan kuulustelua:

— Missä te erositte nylänningareista?

— Ostrobotnialla.

— Ostrobotnialla? hämmästelin. — Ovatko pohjalaiset myyneet talonsa nylänningareille?

— Äh, miten yksinkertainen sinä joskus olet, asuintoverini tuskastui. Mehän olimme kaksi yötä ja päivää nauttineet heidän vieraanvaraisuuttaan. Pidätkö meitä sellaisina moukkina, ettemme olisi käsittäneet ajan tulleen kutsua heidän johtavat miehensä vuorostaan meidän vieraiksemme?

— Ja kaikki meni sovussa? utelin.

— Nylänningarien kanssa kyllä, Vahtola vakuutti.

Olin kuitenkin erottavinani hänen äänessään määrätynlaisen varauksen. Pahaa aavistaen tiukkasin:

— Kenen kanssa sopu sitten rikkoontui?

— Meillä keskenämme vain, Turtola sanoi hiljaisesti. — Riitaannuimme siitä, kummalla meistä oli kunnia maksaa.

— Mutta ole huoleti, hyvä mies, Karl-Johan kiirehti rauhoittamaan minua. — Emme me tapelleet vierautemme nähden. Jätimme heidät odottamaan ravintolaan. Itse lähdimme selvittämään kunniakysymystämme Ostrobotnian pihamaalle.

— Siellä siis tappelitte! harmistuin. — Te kaksi!

He katsoivat minuun hieman ylhäältä alaspäin. Selvästikin he säälivät civistä, joka ei ymmärtänyt, että on kysymyksiä, mitä ei voi sanan voimalla ratkaista. Sitten he levähdyttivät auki päällystakkinsa, jotka he olivat tähän asti pitäneet tiukasti ylös asti napitettuina. Säpsähdin nähdessäni, että molemmilla olivat sekä takinkäänteet että paidanrinnus veressä.

— Nenästä se vain on tullut, teekkari tyynnytti.

— Ja minä voitin! asuintoverini riemuitsi. — Reilusti!

— Sillä välin nylänningarit olivat tietenkin menneet matkoihinsa; arvailin jotakin sanoakseni. — Naureskellen teidän hulluuttanne.

— Eipäs, Karl-Johan ylvästeli. — He hurrasivat meille, kun kaulakkain palasimme heidän luokseen. Ja kun ravintola sitten suljettiin, istuimme vielä tunnin verran eteisen kalossitelineillä. Olisitpa ollut kuulemassa. Kauniisti siellä laulettiin.

Turtola huomautti olevansa mörisijä. Siksi hän ei halunnut viipyä pitempään tuon hetken muisteloissa, vaan kävi käsiksi lähimmän tulevaisuuden probleemeihin:

— Kuule, Matti, teethän minulle suuren palveluksen.

— Minkä?

— Tule mukaan

— Minne?

— Räätälin luo. Sinne olimme juuri matkalla. Sinusta voisi olla enemmän apua kuin Karl-Johanista. Räätälimestari ei ehkä ota meitä kahta nyt ihan täydestä. Sinä voisit välittää.

— Välittää? Missä asiassa?

Hänen verestävissä silmissään oli onneton katse, kun hän vastasi:

— Katsohan. Lainasin tämän frakin siltä räätäliltä. Nyt on kysymys siitä, ottaako hän ja millä ehdoin tämän takaisin. Onhan hän ammattimies. Vähän nenästä valunutta verta, mitäpä se hänelle merkitsee!

Sillä kohtaa minä nauroin.

— Ehei, veljet! Sen asian saatte hoitaa ilman minua. Kun kerran olette puhuneet pyörälle päästään poliisikomisarionkin, niin tottahan samalla höyryllä selviätte räätälistäkin.

Minun oli vaikea saada heidät uskomaan, että tarkoitin kieltäytymiselläni totta. Mutta lopulta he alistuivat. Sitten kerroin asuintoverilleni, millainen keskustelu minulla oli ollut Liisi-tädin kanssa, jotta hän osaisi pitää varansa. Olimme jo eroamassa, kun mieleeni juolahti vielä jotakin.

Kuulepas, Karl-Johan. Huomasin äsken, ettei verinen paidanrintasi ole pahvista. Keneltä olet paidan lainannut?

Olen ostanut sen, hän vastasi itsetietoisesti. — Heti kun liikkeet avattiin aamusella nylänningarien illallisten jälkeen, menin vaatehtimoon ja ostin puolitusinaa frakkipaitoja.

— Onko sinulla ne kaikki ylläsi?

Hän ei pitänyt leikinlaskustani, mutta suostui sentään selittämään:

— Ei. Ylimääräiset arvottiin silliaamiaisella dagen efter. Se oli sen aamun clou, voin sanoa. Kertakaikkiaan suuri menestys.

Sitä oli hieman vaikea kuvitella. Mutta tuollaisten juhlitun yön jälkeisten silliaamiaisten meno onkin selvälle monesti vallan käsittämätön. Sitäpaitsihan päähenkilönä oli ollut Karl-Johan. Siksi tyydyin jatkamaan kyselyäni:

— Miten selvitit nylänningareille pahvirintasi?

— Kerroin totuuden, hän lausahti. — Selitin, että vasta lähtiessäni havaitsin olevani frakkipaitaa vailla. Sitten kyllä siirryin hieman muunnetun totuuden teille. Sanoin, että niin kauhuissani kuin tuosta huomiosta olinkin, en vaivan enkä mahdollisen häpeänkään uhalla halunnut luopua ilosta saada kerrankin viettää ilta heidän verrattomassa seurassaan.

— Ja he uskoivat jaarituksiasi?

— Uskoivat, tietysti. Ja ihastuivat iki hyviksi.

Pudistin päätäni.

— Lorua, sanoin. — Ainakin he selkäsi takana nauroivat sinulle.

Asuintoverini loukkaantui.

— Nauroivat! Minulle! Minulle, josta sinä yönä tuli sinät heidän kuraattorinsakin kanssa!

Hänellä tuntui olevan hyvä valttimaa kädessä. Siitä varmuus ja ylimielisyys. Minun oli vaikea »lyödä yli». Yritin kuitenkin vielä:

— Molemmat pöytädaamisi menetit kuitenkin.

— Oh, heidätkö? hän hymyili. — He palasivat molemmat paikoilleen. Meistä tuli oikein hyvät ystävät.

— Ehkä sinätkin? ivasin.

— Ei ihan, Karl-Johan hymähti. — Ei ainakaan vielä. Mutta koko seuraavan illan ja yön tanssitin heitä molempia nylänningarien tanssiaisissa. Kummaltakin sain sekä puhelinnumeron että osoitteen. Ymmärrätkö yskän, hyvä mies? Hieman liiaksi samanlaisia he vain olivat. Kumpikin näet kuiskasi eron hetkellä korvaani: »Teitä ei uskoisi pohjalaiseksi. Teissä on jotakin tulisempaa verta. Italialaista tai espanjalaista. Te olette ihastuttavin mies, minkä olen tavannut!» Tietysti he sanoivat sen ruotsiksi. Mutta kyllä minä kääntää osaan.

Hän oli kaikesta päättäen näidenkin kommellustensa eri vaiheissa onnistunut pudottautumaan kuin kissa käpälilleen. Itse asiassa tunsin siitä suurta huojennusta. Mutta en mennyt sitä hänelle sanomaan. Sensijaan lausahdin.

— Yhdessä suhteessa voin yhtyä noiden neitokaisten lausumaan — taikka sinun heidän suuhunsa runoilemaan — arviointiin. Pohjalaiseksi sinua ei tosiaan uskoisi. Sinulta puuttuu tyyten kotimaakuntamme väen tasapainoisuus ja arvokkuus. Mutta älä haaveile, että suonissasi virtaisi jonkun espanjalaisen grandin verta. Sensijaan on Raahessa ennen sinun syntymääsi saattanut käväistä joku kiertelevä posetiivari.

Tähän ilkeyteeni Karl-Johan vastasi pelkällä aurinkoisella hymyllä. Kaipa hän arveli, että kateus puhui minun suuni kautta. Niin kuin osittain olikin. Tunsin sen itse. Tuo kaiveleva tunto väritti loppusanani:

— No, koeta nyt saada vielä Turtolan räätälimestarikin tunnustamaan, että sinä olet ihastuttavin mies, minkä hän on tavannut. Siihen ei sentään sinunkaan kääntämistaitosi taida riittää.

Heilautin heille kättä hyvästiksi. Kääntyessäni menemään huomasin ilkamoivan ja itsevarman hymyn kadonneen asuintoverini puhdaspiirteisiltä pojankasvoilta. Hän oli huolestunut, kuten ainakin ihminen, joka kesken voittojensa saa muistutuksen kuolevaisuudestaan.

Sellainen hän oli, Karl-Johan. Hänen myötä- ja yhteisvastuuntuntonsa pulaan joutunutta toveria kohtaan oli rajaton. Eihän nytkään, tarkasti ottaen, kysymys ollut hänen lainaamastaan frakista.

3.

LYHYT KEVÄTSATU.

Errare humanum est. Miten monesti onkaan pakko ryhtyä laastaroimaan itserakkautensa saamia haavoja tällä vanhalla totuudella ihmisen erehtyväisyydestä! Minä en olisi uskonut joutuvani perääntymään siitä käsityksestä, että Karl-Johanin hienot uusmaalaiset pöytädaamit eivät välittäneet hänestä tuon täätistä. Ja kuitenkin minun kävi juuri niin.

Äsken kuvatuilta harharetkiltään palattuaan asuintoverini itse ei ollut entisensä. Sisäinen mullistus peilautui hänen jokaisesta otteestaan. Hän löi laimin opintonsa. Laudatur-tutkielman ainekset, joiden kokoamisesta hän oli ollut niin ylpeä, jäivät pölyttymään pöydällä, kunnes minä korjasin ne parempaan talteen. Tuntikausia hän käveli huoneemme nurkasta nurkkaan tai istui nojatuolissa niin haaveellisen näköisenä, että tervettä ihmistä ihan ällötti. Osakunnan kokoukset hän jätti tyyten pois ohjelmastaan. Ja kun koetin houkutella häntä muuten Ostrobotnialle, hän selitti, ettei halunnut tavata ketään. Kuutamoisina iltoina hän livahti yksikseen kävelemään huohottaakseen kai meren tuuliin kalvavan kaipuunsa. Toivottavasti parivaljakolla ajavalla Selenellä, kuun jumalattarella, oli kyllin aikaa kuunnellakseen hänenkin huokauksiaan. — Tarvitaanko vielä selvempiä merkkejä siitä, että nuorukainen on rakastunut?

Jos tarvitaan, niin minä sain ne. Eräänä iltana yllätin näet Karl-Johanin kirjoittamasta runoa. Huomatessaan minut hän peitti kyllä kiireesti henkensä tuotteet. Mutta se oli jo myöhäistä. Olin nähnyt omistuksen ja ensimmäisen säkeen. Se riitti minulle. »Till Marita.» Asuintoverillani oli otsaa rustata runoaan ruotsiksi!

— Kumpi hän on niistä kahdesta? Vaalea vai tumma?

Äkkiyllätykseni onnistui. Punastuen poika vastasi:

— Vaaleaverikkö. Upea tyttö, muistathan.

Mutta kun sitten halusin nähdä, mitä hänellä oli neidolle sanottavaa, hän kieltäytyi jyrkästi.

— Sinä et kuitenkaan ymmärtäisi, hän torjui. — Et ymmärrä rakkautta etkä korkeaa runoutta.

Siitä, että rakkauden koulussa olin avuton alaluokkalainen, olin itsekin vakuuttunut tuon nylänningarien vuosijuhlan jälkeen. Mutta sitä kiivaammin iskin kiinni hänen väitteensä toiseen osaan:

— Minäkö? Minä, joka sain tunnustusta Goethen rakkausrunoista kirjoittamastani tutkielmasta! Tarkoitatko kenties, ettei suuren Johann Wolfgangin runous ole yhtä korkeaa luokkaa kuin sinun?

Karl-Johan ei kuitenkaan halunnut jatkaa keskustelua, vaan lähti runoineen ulos. Omituista, ajattelin, miten huumorintajuttomiksi ja yksinäisyyttä kaipaaviksi rakkaus tekee nuoret uhrinsa. Nimittäin rakkaus, joka on tuomittu jäämään onnettomaksi, lisäsin mielessäni.

Mutta viimeksi mainitussa kohdassa minä taaskin erehdyin. Sillä pari päivää myöhemmin tyttö soitti. Puhelimesta palatessaan Karl-Johan kävi kynnykseltä henkäisemässä minulle:

— Se oli Marita. Minä menen nyt. Tapaamaan häntä!

Oven sulkeuduttua en voinut muuta kuin todeta, että ilmeisesti asuintoverini ei ollut ainoa, joka oli näinä välipäivinä huokaillut. Niihin aikoihin ei näet ollut pieni asia, että tyttö ensimmäisenä soitti.

Siitä se alkoi. Jatko on helposti arvattavissa. Puhelinsoittoja puoleen ja toiseen. Kirjeitä, joissa oli pastelliväriset kuoret ja vieno hajuveden tuoksu. Kahdenkeskeisiä kävelyjä kevätillassa. Myöhäisiä kotiin tuloja. Ja Karl-Johan oli säteilevän onnellinen.

Suhtautumisessa minuun oli tapahtunut jälleen täyskäännös. Hän ei nyt enää yrittänyt kartella minua. Päinvastoin. Kyllästymiseen asti sain yön tunteina kuunnella, miten ihmeellinen, miten jumalainen Marita oli. Asuintoverini lauloi hänen ylistystään milloin riemullisena proosana, milloin runoissa, joissa leivoset ja satakielet onneksi tyytyivät tulkitsemaan kevättunteita kirjoittajan äidinkielenä. Riimituotteitaan hän ei enää lainkaan salaillut minulta, kaukana siitä! Ja minä — hyvänahkainen kun olin — jätin sanomatta, että Marita ei varmaan ymmärtänyt vielä kunnolla suomea, koskapa hän tuntui ottavan tuon hölynpölyn täydestä.

Tietenkään ei voitu estää sitä, että Liisi-täti pääsi ennenpitkää perille siitä, millainen rakkauden korkea veisu oli tunkeutunut hänen kotinsa seinien sisälle. Hän oli hieno nainen, ja siksi kai hän kohteli Karl-Johania entistäkin hellemmin. Mutta minulta hän ei välittänyt salata huolestumistaan. Tietäessään minun olevan yksin hän monesti tuli huoneeseemme pysähtyen katsomaan Maritan valokuvaa, joka oli ilmestynyt toverini pöydälle sen päivän iltana, jolloin tyttö oli ensimmäisen kerran soittanut.

En tahdo väittää, että Liisi-täti olisi ollut mustasukkainen. Ei ainakaan tietoisesti. Kun hän piirre piirteeltä tutki Maritan säännöllisiä, hieman kylmän kauniita kasvoja, niin hänen silmänsä johtivat mieleen huolestuneen äidin. Äidin, joka hädissään rukoilee kohtaloa säästämään hänen lemmikkipoikaansa raskailta pettymyksiltä.

‒ Mitä täti pitää tytöstä? kysäisin kerran.

— Hän on kaunis.

Mutta sitä sanoessaan hän huokasi.

— Tiedätkö, Matti, onko hän hyvästä perheestä?

— Hienosta ainakin.

Täti kääntyi katsomaan minua pitkään, mutta ei virkkanut mitään. Silloin puuskahdin:

— Karl-Johan on hupsu! Tyttö on häntä kahta vuotta vanhempi. Sitäpaitsi hurri.

Liian myöhään huomasin erehdykseni. Pitihän minun tietää, ettei Liisi-täti sallinut lemmikkiään arvosteltavan. Ankarasti hän lausui:

— Sinulla on matala ja kateellinen luonne, Matti.

Sitten hänen kasvonsa sulivat pehmeän haaveellisiksi.

Ja hän kuiskasi, unohtaen kai minun läsnä oloni:

— Mitä merkitsee kaksi vuotta, jos nuoret rakastavat syvästi toisiaan? Ja kieliraja on rakkauden maailmassa olematon.

— Tiedän, täti, koetin hellävaraisesti tukea hänen mielialaansa. — Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken.

Mutta hän katsahti minuun tuikeasti kuin ainakin rienaajaan.

— Sinä et tiedä siitä mitään, Matti. Et tiedä, millaisia ihmeitä hyvä nainen voi saada aikaan rakastamassaan miehessä.

Koetin arvailla hiljaisessa mielessäni, millaisia ihmeitä Liisi-täti oli mahtanut saattaa matkaan Robert-sedässäni. Ääneen tyydyin virkkamaan:

— Mutta voiko kukaan nuori tyttö tehdä enää ihmeitä Karl-Johanissa? Nimittäin hyvään päin.

Hänen ajatuksensa irtaantuivatkin minun henkisten mahdollisuuksieni rajoittuneisuuden enemmästä pohdinnasta. Raskaasti huokaisten hän lausui:

‒ Niin, niin. Sitä minäkin epäilen. Ja siksi suren.

Mutta asuintoverini ei surrut mitään. Näin tosin häntä niinä päivinä harvoin. Mutta kuitenkin kyllin usein voidakseni todeta, että hänen maailmoja syleilevä onnellisuutensa pikemmin kasvoi kuin kutistui. Joskus kun hän istui ääneti tuijottamassa Maritansa kuvaa, mieleeni juolahti, ettei ruskeasilmäisten ihmisten pitäisi milloinkaan hupsuuntua rakkaudesta. Karl-Johankin muistutti noina hetkinään elävästi äärettömän typeränä eteensä tuijottavaa vasikkaa.

Niin meni viikko. Palatessani Kansanteatterin sunnuntaisesta iltapäivän näytännöstä tapasin asuintoverini kirjoittamassa. Mutta sillä hetkellä hän näytti aivan normaali-ihmiseltä. Oikeastaan hänessä oli jotakin pirteän laskelmoivaakin.

— Olen kirjoittanut kotiin. Tulehan lukemaan. Onko tämä tarpeeksi tehoavaa?

Teksti ei ollut pituudella pilattu. Näin se kuului:

 »Hipuvee, isä!

 Lähetä 2.000 markkaa.

          Kalle.»

— Onko tämä sähkösanoma? kysyin hieman toinnuttuani.

— Ei, vaan kirje. Ensimmäiseni tällä lukukaudella.

— Mitä merkitsee »hipuvee»? tiedustin.

Karl-Johan silmäsi minuun kärsimättömästi. Hän oli halunnut lausuntoani kirjeen tehosta eikä mitään turhia kysymyksiä. Muistaen, että minä olin vanhempi civis, hän taipui sentään selittämään:

— Oh, siihen sisältyy paljon. Se, että voin hyvin ja olen tyytyväinen elämään. Että luvut luistavat. Että toivotan hänelle ja äidille kaikkea hyvää, terveyttä ja lisää rikkautta. Ajattele nyt: hipuvee! Niin voi kirjoittaa vain se, joka on onnellinen ja suo muillekin vain parasta mahdollista. Etkö sinä tajua tuon sanan ääretöntä sisältörikkautta?

Myönsin tajuni rajallisuuden. Senjälkeen virkahdin:

— Tarvitset siis lisää rahaa isältäsi.

Kun hän nyökkäsi, tulin ajatelleeksi, millainen kirje minun olisi vastaavassa tilanteessa ollut lähetettävä vanhemmilleni. Vähintään kaksi tiheästi täyteen ahdettua arkkia. Niiden olisi pitänyt antaa pennitarkka kuvaus sekä kaikista siihenastisista että vastaisista menoista järkkymättömin perusteluin niiden ehdottomasta välttämättömyydestä. Ja sittenkin tulos olisi ollut epävarma. Luullakseni hymyilin sanoessani:

— Kirjeesi on iskevyydessään mestariteos. Se ei voi olla tehoamatta kauppaneuvokseen.

Karl-Johan oli säteilevän tyytyväinen. Hän oli jo lähdössä postittamaan tärkeää kirjettään, kun virkahdin:

— Sinä olet tänään ollut aikamoinen tuhlari. Aamullahan kehuit olevasi vielä oikea Kroisos.

Asuintoverini synkkeni. Hän palasi kuitenkin ovelta.

— Sinä et ole minun holhoojani, Matti. Et, onneksi meille molemmille. Mutta sinä olet paras ystäväni. Siksi voin paljastaa sinulle salaisuuteni. Minun aamullisen rikkauteni ja tämänhetkisen köyhyyteni välissä on sunnuntainen päivä.

— No, siinä salaisuudessa ei paljon paljastamista ollut, huomautin kuivasti. — Minä voin puolestani kertoa lisäksi, että tämä sunnuntai oli hyvin aurinkoinen ja lämmin.

— Olin Maritan kanssa, Karl-Johan jatkoi välittämättä ivallisuudestani.

Silloin minä nauroin.

Salaisuutesi käyvät uutisarvoltaan yhä repäisevämmiksi! Tiedätkö? Jos meillä olisi tänä keväänä ollut papukaija, niin varmasti se olisi oppinut huutamaan Maritaa. Minä...

Jätin kuitenkin vuodatukseni kesken. Eräs epäilys oli iskenyt mieleeni.

Tarkoitatko, että olet tuhlannut Maritan kanssa tänään kaikki rahasi?

Asuintoverini nyökkäsi.

— Kun sinulle, Matti, jättää kylliksi aikaa, niin sinäkin hitaine järkinesi lopuksi pääset jyvälle.

— Oletko ruvennut käymään hänen kanssaan ylellisissä ravintoloissa? kysäisin.

— En! Karl-Johan kielsi jyrkästi. — Pitäisihän sinun vanhastaan tietää, ettei Marita suostu lähtemään mihinkään kapakkaan. Ei edes kahviloihin. Hänen äitinsä on kieltänyt. Sinä, hyvä mies, et taida tietää, millaisia oikein kiltit perhetytöt ovat.

— Itsehän parast’aikaa annat minulle oppituntia siinä tietoudessa, hymähdin. — Oikeat perhetytöt ovat sellaisia, joiden kanssa hurvitellaan yhtenä aamupäivänä suuretkin rahat kukkarosta.

Asuintoverini ääni laski uhkaavan matalaksi hänen huomauttaessaan:

— Joskus ihmettelen, onko sellaisilla kuin sinä, jolle mikään ei ole pyhää, oikeutta elää tässä maailmassa.

Ihmettelyä pitemmälle hän ei kuitenkaan eksynyt näihin elämän pimentoihin, vaan palasi ystävälliseen äänensävyyn:

— Minun on kai paras kertoa sinulle kaikki. Muuten et suostu antamaan minulle sitä lainaa, jonka nyt tarvitsen.

Vipin toivo siis — eikä suinkaan ystävyys — sai hänet avaamaan minulle sydämensä. Ja tuo poika puhui niistä, joille mikään ei ole pyhää! Mutta siitä huolimatta tiesin antavani hänelle vaikka viimeistä edellisen sataseni.

Niin sain kuulla hänen tarinansa.

Karl-Johan oli vienyt impensä Munkkiniemeen, joka siihen aikaan ei vielä osannut neitseellisessä koskemattomuudessaan nähdä edes pahaa unta siitä, mikä siitä sittemmin on tehty. Ainoakaan vuokrakasarmihirviö ei vielä ollut rumentamassa idylliä. Pienoinen »Kalastajatorppa» tarjosi vaatimatonta virkistystään rakastavaisille, jotka tuolle sielulliselle tilalle ominaisella kevytmielisyydellä kuluttivat kokonaisia päiviä aurinkoisilla rantakallioilla. Mutta Munkkiniemi oli tuottanut asuintoverilleni karvaan pettymyksen. Hän ei ollut ottanut laskelmissaan huomioon sitä, että nimenomaan pyhäisin oli turha vaiva yrittää sieltä löytää muiden katseilta suojattua kuhertelupaikkaa.

— Mihin ikinä kallionkoloon vilkaisin, hän kertoi harmistuneena, niin joku pari istui jo siellä. Että ihmisiä pitääkin olla niin luvattoman paljon!

Lopulta he olivat väsyneet toivottomaan etsimiseensä. Marita oli valittanut jalkojaan särkevän ja käynyt hiljaiseksi. Mutta silloin... Niin, Karl-Johanin nereidi — poika väitti näet, että hänen suojelushenkenään oli merenneito, koska hänen isoisänsä ja isänsä rikkaudet olivat mereltä peräisin, ja yhtä armelias ja aulis hän kuului olevan kuin Thetis ja Galateia yhteensä — oli taaskin osoittanut muistavansa suojattinsa.

Asuintoverini oli keksinyt pienen lentokoneen kellumassa rantavedessä. Tuossa tuokiossa hän oli saanut selville, että yksi henkilö kerrallaan pääsi pyöreähköstä summasta vesitasolla kymmeneksi minuutiksi katsomaan Helsinkiä ilmasta käsin. Karl-Johan oli heti tajunnut saaneensa nyt suuren tilaisuuden. Yksi henkilö. Vain. Oh, siitä vaikeudesta hän selviäisi leikiten. Lentäjä oli nuori mies ja varmasti ymmärtäisi, että kaksi nuorta rakastavaista sylikkäin kävi mainiosti yhdestä. Ja raha — mitäpä se merkitsi! Marita oli heti saanut takaisin hyvän tuulensa. Hän oli riemuinnut kuin pikku tyttö siitä, että kerrankaan ei ollut omaisia kieltämässä häntä lentämästä.

‒ Sitten te lensitte, virkahdin havahduttaakseni asuintoverini suloisten muistojensa syvyyksistä.

— Niin, hän henkäisi autuaana.

— No, miltä Helsinki ilmasta käsin näytti?

Karl-Johan katsoi minuun älyttömänä, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt kysymystä. Siksi toistin sen, äskeistä terävämmin.

— En minä Helsinkiä nähnyt, hän vastasi. — En vilahdustakaan siitä. Näin ainoastaan Maritan. Ja tajusin vain hänen suudelmansa.

— Te siis suutelitte lentokoneessa! huudahdin. — Koko ajan!

Asuintoverini silmäys todisti, että minä olin hänestä luvattoman hidasälyinen. Ilmeisesti minun olisi pitänyt tajuta se alunperin. Tätä arviointia tehostivat vielä sanat:

‒ Tietysti! Sitä vartenhan minä lentokoneen vuokrasin. Saadakseni vihdoinkin suudella Maritaa kunnollisesti. Ah, hyvä mies! Salomo lauloi Sulamitistaan: »Niinkuin ruusunkarvainen nauha ovat sinun huulesi... Mettä mehuavat sinun huulesi, morsiameni...» Mutta Salomo ei tuntenut Maritaa. Muuten hän olisi kirjoittanut tuon kaiken paljon lennokkaammin. Ah, Maritan suudelmat olivat hukuttavia! Niissä värjyi ja värisi koko maailman riemu ja kaipuu...

— Niinpä kai, virkahdin kuivasti. — Olen kuullut, että tytöt oppivat sen taidon. Monitahoisella harjoittelulla.

Silloin Karl-Johan raivostui. Olen mieluummin muistelematta kaikkia niitä karkeuksia, jotka hän seuraavan neljännestunnin aikana syyti päälleni. Vihapäissään ihminen tulee sanoneeksi paljon. Varsinkin hyvin nuori ja hyvin rakastunut mies. Kun lääkitsevä hiljaisuus vihdoin taas ympäröi minua, asuintoverini oli mennyt, muassaan sekä viimeistä edellinen satamarkkaseni että viimeisenkin. Ne olivat rauhan lunnaat.

Kaksi päivää myöhemmin äkillinen salama iski pirstaleiksi Karl-Johanin koko paratiisin.

Oletteko nähnyt nuorukaisen itkevän, rajusti ja epätoivoisesti? Myönnän, ettei tuollaisen itkun tarvitse olla häpeäksi asianomaiselle. Mutta kiusallinen se on sille, joka joutuu todistajaksi. Kun asuintoverini tuona iltana syöksyi huoneeseemme ja heittäytyi kynnykseltä suoraan vuoteeni jalkopäähän nyyhkimään, tunsin aluksi vastustamatonta halua potkaista häntä. Maritan satu oli jäänyt lyhyeksi, sen älysin. Mutta tarvitsiko ylioppilasmiehen silti käyttäytyä kuin ensimmäisen nukkensa särkenyt pikku tyttö? Pidättäydyin kuitenkin kaikista mielipiteen ilmaisuista. Jäin rauhallisesti odottamaan, että Karl-Johan lausuisi ensimmäisen repliikin.

Vähitellen hän tyyntyi. Minuun katsomatta hän luovi nojatuolin luo ja painui sen syvyyksiin. Sieltä hän heitti minulle kirjeen.

— Lue, hän kehoitti.

Vedin kuoresta paperiarkin. Sisältö oli alusta pitäen sen laatuinen, että kavahdin vuoteeni laidalle istumaan.

Kirje kuului näin.

 »Ylioppilas Karl-Johan Vahtola.

 Täällä.

 Herra! Olen saanut usealta taholta kuulla, että Te olette vietellyt
 morsiameni. Marita on minun kihlattuni, ja minä tiedän teistä kahdesta
 kaiken. Minä olen Suomen armeijan vänrikki enkä aio sallia, että
 kukaan rangaistuksetta toukkaa kunniaani. Civis academicuksena
 käsittänette, että tällainen häväistys on ainoastaan verellä pois
 pestävissä. Odotan vastaustanne tähän minun haasteeseeni 24 tunnin
 kuluessa.»

Alla oli nimi, joka on maamme historian eri vaiheissa tullut liian tunnetuksi, jotta sitä sopisi mainita tällaisessa yhteydessä. Riittäköön, että verta janoavan sulhasen etunimi oli Jarl.

Luettuani nuo muutamat rivit kolmeen kertaan virkahdin jotakin sanoakseni:

Hän kirjoittaa samaan tyyliin kuin kuuluisa kaimansa, Hämeenlinnan perustaja.

Asuintoverini oli historian lukija, hänkin. Mutta minun onnekseni hän oli sillä hetkellä liian sekaisin kyetäkseen tekemään mitään myrkyllisiä huomautuksia nimen ja arvojen sotkemisesta. Surkeasti hymähtäen hän vain tiedusteli:

‒ Oletko sinä tutustunut tuon kuuluisan kaiman tyyliin?

— En, myönsin. — Mutta otaksun, että jos Ruotsin viimeinen jaarli kirjoitteli vihamiehilleen, niin se kävi yhtä nasevaan tapaan. Hän oli sitä tyyppiä.

Huomasin, ettei Karl-Johania erikoisesti kiinnostanut, mihin ihmistyyppiin Folkunga-suvun mainehikas esi-isä kuului. Siksi syvennyin lähempään probleemiin:

— Oletko varma, että sulhasta ylipäänsä on olemassa? Ehkäpä joku syrjäyttämäsi ihailija säikyttelee sinua olemattomilla.

Tavatessaan näin elävää myötätuntoa asuintoverini purki koko murhenäytelmänsä nähtäväkseni. Hänen monisanaisesta ja sekavasta, kertomuksestaan onnistuin kärsivällisyyteni avulla poimimaan esiin tosiasiat. Eivätkä ne olleet rohkaisevat.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että sulhanen oli olemassa. Juuri tuo kirjeen kirjoittaja. Karl-Johan oli suoraa päätä rynnännyt tapaamaan Maritaa. Tyttö oli myöntänyt olevansa kihloissa. Pojan kiivaaseen kysymykseen, miksi hän oli sen salannut, hän oli aluksi vastannut heittelemällä vain niskojaan. Sitten hän oli kuitenkin selittänyt, että vänrikki Jarl oli niin kaukana kuin Vaasassa ja hän, Marita, joutunut olemaan jo kokonaisen kuukauden yksin. Mitään pahaa hän ei ollut suinkaan tarkoittanut, ja heillä kahdellahan oli näinä parina viikkona ollut niin hupaisaa yhdessä. Oliko Karl-Johan todella niin julman kiittämätön, että saattoi siitä kantaa hänelle kaunaa?

— Ajatella, asuintoverini valitti, ettei tuo tyttö käsittänyt murskanneensa koko minun maailmani. Ikinä en tämän jälkeen voi enää luottaa yhteenkään naiseen!

Sama pateettinen huuto on kai kaikunut läpi vuosituhansien. Minua ilahdutti kuitenkin kuulla Karl-Johanin sanovan. Maritaa »tuoksi tytöksi». Se osoitti, että hän oli jo tervehtymässä.

Marita oli ollut hirveän peloissaan tulevaisuudestaan. Jarl-sulhanen oli käyttäytynyt kuin ärsytetty leijona tultuaan tänään aamujunalta suoraan hänen kotiinsa. Koko suku oli hälytetty, ja tantit ja farbrorit sihisivät ja sähisivät vain tästä skandaalista. Karl-Johanin velvollisuus oli tavalla tai toisella puhdistaa hänen maineensa, Marita oli selittänyt. Miten pojan itsensä kävisi, se ei ollut lainkaan surettanut tyttöä.

Päästyäni tästä kaikesta selville esitin, että jättäisimme pulman pohtimisen huomiseksi. »Aamu on iltaa viisaampi», sen parempaa lohdutusta en kyennyt asuin toverilleni tarjoamaan. Sillä kaikesta järkytyksestä huolimatta minua nukutti surkeasti.

Kun heräsin, Karl-Johan oli jo pukeissa. Hän palasi juuri puhelimesta.

— Minä soitin hänelle, hän ilmoitti.

— Kenelle?

— Vänrikille, tietysti.

— Mitä varten?

Kärsimättömästi asuintoverini vastasi:

— Ilmoitin asettuvan! hänen käytettäväkseen. Niinhän on tapana tällaisissa tilanteissa. Sanoin saapuvani hänen luokseen ennen määräajan loppuun kulumista tai lähettäväni sinne sekundanttini.

— Oletko niin pähkähullu, että aamun kirkkaudessakin ajattelet ryhtymistä kaksintaisteluun?

Minua hymyilytti jo jutun teatraalisuus. Elimmehän toki 20:nnen vuosisadan Suomessa.

‒ Ei ole muuta pääsytietä, Karl-Johan virkahti kuolemanvakavasti.

Mutta pelkkää loruahan on väite, että sinä olisit vietellyt hänen morsiamensa! intin.

Se tosiasia ei kumoa tuota toista. Nimittäin sitä, että vänrikki uskoo minun vietelleen. Muistathan tarinan epäluuloisesta espanjalaisesta isästä?

Tietysti muistin, koska olin itse kertonut sen hänelle. Mutta minusta tuntui, että asuintoverilleni tekisi hyvää päästä vaikkapa vain tuokioksi irti omien murheittensa ajattelemisesta. Siksi ilmoitin haluavani kuulla.

Se oli tarina rakastuneesta nuorukaisesta, joka onnistui kerran pääsemään hetkeksi kahdenkesken unelmiensa neidon kanssa tämän kodissa. Mutta heidän herttaisen haastelunsa keskeytti señoritan isä, joka julmistuneena syöksyi huoneeseen. Hirvein sadatuksin hän uhkasi heitättää nuorukaisen syvimpään vankiluolaan, koska tämä oli raiskannut hänen tyttärensä. Nuori señor sai suurella vaivalla vanhan herran vakuuttuneeksi siitä, ettei hän ollut sormenpäälläkään koskenut neitoon. Senjälkeen hän pyysi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan neitoa puolisokseen. »Ei ikinä!» isä karjui. »Ikinä en anna tytärtäni niin saamattomalle miehelle, joka päästyään puoleksi tunniksi kahden kesken neidon kanssa ei osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen!»

Ehdittyään tarinan päähän Karl-Johan virkahti raskaasti:

— Viattomuus ei voi paljon epäluuloisuudelle, joka arvioi toisia oman mittapuunsa mukaan. Eikä verenhimoiseen vihaan yltyneelle kannata koettaa todistaa, että hän on sokean erehdyksen uhri ja ettei mitään loukkausta ole tapahtunut. Sellainen yritys olisi pelkkää sanojen tuhlausta.

Nyökkäsin. Sen ikäisen pojan suorittamaksi ihmissielun luotaukseksi arviointi ei ollut hullumpi. Mutta siten hän päätyi jälleen omaan probleemiinsa:

— Koska vänrikki on haasteen antaja, niin minä saan kai valita aseet?

— Niinpä kai, vastasin. — Tosin minä en ole mikään asiantuntija tällä alalla. Mutta luulisin, että pistoolit ovat tavallisimmat kaksintaisteluaseet.

— Ei käy, Karl-Johan sanoi surkeasti. — En osaa ladata edes kivääriä. Saati sitten ampua. En ole vielä ollut väessä.

Hän käsitteli näitä kysymyksiä niin vakavasti, että sisuni kuohahti. Kyllästyneenä sanoa sutkautin:

— Älä välitä. Suuri esikuvasi, Gabriel Tuderus, olisi ilman muuta valinnut miekat.

Mikään ei sillä hetkellä tuntunut kykenevän piristämään häntä. Huokaisten hän totesi:

— Minä osaan käyttää vain nyrkkejäni ja — puukkoa.

— Valitse sitten hitossa puukot! suosittelin. — Kun sanot, että kaksintaistelu, suoritetaan pohjalaisittain puukoilla, niin korskea vänrikkikin taitaa ruveta raittiisti epäilemään, tokko hänen morsiantaan onkaan vietelty. Nyt minun täytyy painua luennolle.

Oli ehkä sydämetöntä jättää asuintoveri hänen elämänsä siihen asti raskaimmassa vaiheessa. Mutta minä olin saanut jo kyllikseni sen satimen pohtimisesta, johon hän oli itsensä sotkenut. Missään tapauksessa en halunnut joutua sekundanttina mukaan hänen mielettömyyksiinsä.

Niin kuitenkin kävi, että mitä pitemmälle se päivä kului, sitä rajummin omatuntoni syytti minua. Karl-Johan oli kadonnut kuin maan alle. Niin suunniltani lopulta jouduin, että soitin Maritan kotiin. Onneksi tyttö ei ollut tavattavissa, joten tuo nöyrtyminen jäi vain omaksi tiedokseni.

Puoleenyöhön asti sain aikani joten kuten kulumaan salapoliisiromaanin ääressä. Mutta sitten en jaksanut enää lukea. Jäin tuijottamaan kellon viisareiden verkkaista etenemistä.

Puoli kahden maissa asuintoverini viimein saapui. Pelkästä siitä ilosta, että hän oli vielä hengissä, olisin ollut valmis syleilemään häntä Mutta hän totesi vain huolettomasti:

— Kas, sinä et nuku.

— Tapasitko hänet?

Karl-Johan oli alkanut vihellellen riisuutua. Hänessä ei näkynyt enää jälkeäkään eilisiltaisesta itkusta eikä aamuisesta kuolemanhädästä. Mutta vaikka hän näytteli välinpitämätöntä, tunsin hänen suorastaan palavan halusta kertoa.

— Kenet? Ah niin, tarkoitat Maritan sulhasta, hän lausui hitaasti ja kuin jokaista sanaa erikseen punniten. — Kyllä. Tulen juuri »Kämpistä», jossa illastin ystäväni Jarlin kanssa.

Asuintoverini oli yllättävien käänteiden mies. Ja tällä kertaa hänen yllätyksensä onnistui täydellisesti. Haukoin ilmaa:

— Ystäväsi? Muistaakseni jomman kumman teistä piti kuolla »jumalaisen» Maritan kunnian puhdistamiseksi.

Poika hymähti. Siten hymyillään mielettömyydelle, joka on jäänyt vuosisatojen päähän.

— Oh, sen pikku jutun me sovimme, hän sanoi. — Ja sovintoa juhlimaan menimme »Kämpiin».

— Kas, kun ette ottanut Maritaakin mukaan juhlimaan, yritin leikata.

— Tyttö oli mukana. Mutta hän oli vain sivuhenkilö.

Karl-Johan osasi olla kiihoittavan salamyhkäinen, kun tahtoi. Ja nyt hän selvästikin tahtoi. Tietäen, että minä en kuitenkaan malttaisi olla kysymättä edelleen.

— Kuulehan, virkahdin. — En ole milloinkaan udellut, miten sinä kesytät naistuttavasi. Senhän voit katsoa ammattisalaisuudeksesi, jota et halua vieraalle paljastaa. Mutta Jarl-vänrikki on mies. Et menetä mitään, vaikka kerrotkin, miten rauhoitit hänet. Kaikesta päättäen hän ei ollut yhtä järkkymätön kuin tarinasi espanjalainen isä.

Asuintoverini hymyili ylimielisesti.

— Sano pikemminkin, etten minä ollut niin taitamaton kuin tuo rakastunut nuori señor.

— Mitä sinä sitten teit?

— Menin ilman muuta vihastuneen sulhasen luo ja kerroin hänelle avoimesti kommellukseni uusmaalaisten vuosijuhlassa.

Minun oli vaikea seurata hänen ajatustensa laukkaa.

Tyhmänä kysyin:

— Minkä kommelluksesi?

— No, eikö siksi voi sanoa pahvirintani dramaattista paljastumista? Karl-Johan tiedusti hieman kärsimättömästä. Hän kai huomasi sentään kohtelevansa minua kohtuuttoman kovasti ja riensi lepyttämään: — Älä ota raskaasti, hyvä mies, vaikket vielä käsitäkään asiain yhteyttä. Raivoisa sulhanen ei liioin ymmärtänyt, mitä minun kirotulla pahvirinnallani oli tekemistä myöhempien tapausten kanssa. Minun piti ihan kuin kädestä pitäen osoittaa se hänelle.

— Ja sen sinä onnistuit tekemään? utelin.

— Oh, se oli yksinkertaista. Niin kuin kaikki suuret keksinnöt ovat, sitten kun ne on tehty. Kerroin, että hänen ihastuttava morsiamensa oli ollut niitä nylänningareita, jotka olivat kaikkien murhaavimmin ilkkuneet minua kohdannutta vahinkoa. Mutta tajuttuaan sitten, miten ymmärrettävät, miltei kunnioitettavat syyt olivat pakottaneet minut turvautumaan tuohon pahviseen hätäkeinoon, hän oli katunut sitä, että oli tullut sydämettömästi pilkanneeksi onnettomuuden uhria. »Neiti Maritahan on hyvin syvällinen luonne», ylistin, »ja siksi hänen katumuksensa oli syvempi kuin muiden.» Kukaan mies ei ole niin raivoissaan, ettei pehmenisi, kun hänen rakastamaansa naista kehutaan. Niinpä tämä selitys upposi vänrikkiin kuin voi kuumaan leipään.

Kas vain poikaa, mietin. Hänen ihmistuntemuksensa alkaa saada varhaiskypsää terävyyttä. Hän puolestaan jatkoi selostustaan:

— Korostin sitä, että hänen morsiamensa on niin syvällinen luonne, ettei hän tyytynyt pelkkään myötätuntoon, vaan tahtoi antaa nolatulle ruhtinaallisen hyvityksen. Ainoastaan tästä syystä neiti Marita oli suostunut tanssimaan kanssani seuraavana iltana. Ja jotta minä lopullisesti unohtaisin kärsimäni ansaitsemattoman nöyryytyksen ja hänen vahingonilonsa, hän oli suonut minulle hänen tapaamisensa kunnian jonkin kerran vielä sen jälkeenkin. Mitään sen kummempaa ei välillämme ollut tapahtunut eikä ollut voinutkaan tapahtua.

— Tuo ei tunnu kovinkaan vakuuttavalta, huomautin.

Karl-Johan irvisti.

— Vänrikkikin näytti melko epäuskoiselta, hän myönsi. — Siksi sanoin: »Tehän olette itse ruotsinkielisiämme ja kuulutte korkeaan sukuun. Teidän pitäisi niin ollen tuntea, mikä teidän piirienne sekä naisille että miehille on mahdollista ja mikä mahdotonta. Niin paljon minäkin siitä tiedän, että olipa heillä miten kultainen sydän tahansa, niin vakavasti he eivät voi ikinä ottaa sellaista ihmistä, jolle on kerran sattunut niin auttamattoman naurettava onnettomuus kuin minulle tuossa arvokkaassa vuosijuhlassa». Silloin vänrikki purskahti raikuvaan nauruun. Se ei ohut kovinkaan hienotunteista, mutta siitä en sillä hetkellä välittänyt. »Tuo on totta!» hän huusi. »Kautta kunniani, tuo on totta! Miten en sitä heti älynnyt? Hieno, ylpeä Maritani ei tietenkään voinut ottaa teitä vakavalta kannalta sen jälkeen!» Ja taas häneltä pääsi äänekäs nauru.

— Pöllö! minä pistin väliin kiukkuisesti.

— Annahan, kun kerron loppuun, asuintoverini virkkoi. — Vänrikki havaitsi tuokion kuluttua, että hänenkin oli osoittauduttava »syvälliseksi luonteeksi». Hän hillitsi iloisuutensa ja muuttui minua kohtaan äärettömän sydämelliseksi. Niillä jalan sijoilla meidän oli välttämättä huuhdottava väärinkäsitykseen perustuva vihamielisyytemme kampanjalla alas. Saman tien meistä tuli sinät. Sittenhän pyysi minulta sitä suosionosoitusta, että kävisin hänen puolestaan tilaamassa pöydän sovintoillallista varten »Kämpistä». Sillä aikaa hän kiitäisi Maritan kotiin kertomaan, että kaikki oli välillämme selvitetty ja unohdettu, ja toisi morsiamensa mukanaan ravintolaan.

— Miten sinä saatoit? murahdin.

Mutta Karl-Johan vain säteili.

— Saatoinko! Tarkoitatko, miten saatoin sietää tuon kaiken? Mainiosti, hyvä mies. Minähän nauroin hänelle sydämessäni varmasti enemmän kuin hän päin naamaa minulle. Illalliset olivat rattoisat. Niiden kuluessa ystäväni Jarl vannotti morsiantaan, että tämän on eteenkinpäin pidettävä yhteyttä minun kanssani. Sen he ovat kuulemma yhteisesti velkaa minulle.

Asuintoverini meni pöytänsä ääreen. Hymyillen hän irroitti Maritan kuvan kehyksistä ja repi sen pieniksi palasiksi.

— Minä en halua tavata häntä, hän mutisi. — Eivätkä he ole minulle velassa. Siitä minä itse olen pitänyt huolen.

Nyt minäkin naurahdin. Liisi-täti ja minä olimme suotta olleet huolissamme siitä, miten Karl-Johan jaksaisi läpäistä ensimmäisen suuren pettymyksensä. Se oli nyt takana ja voitettu.

Hän meni ikkunan ääreen ja työnsi sen molemmat puoliskot auki. Nauttien hän veti keuhkoihinsa ilmaa, jossa oli jo aavistus lähenevästä kesästä.

Kääntymättä hän virkahti vapautuneen riemukkaasta:

On ihanaa, että on nuori! Että elää! Ja että on kevät!

4.

ME MATKUSTAMME, KUTEN MUUTKIN.

Oli siirrytty jo toukokuuhun. Se tuntui autiutena Ostrobotniallakin. Karl-Johan ja minä totesimme sinne tultuamme, että kaunis kevätilma oli tyhjentänyt osakuntahuoneiston. Tapasimme siellä vain fuksi Pirttiholman, papinpojan maakuntamme eteläkulmalta. Aikansa kuluksi asuintoverini istahti pelaamaan sakkia hänen kanssaan. Minä syvennyin kotipuoleni sanomalehtiin. Stilleben-tunnelma. Jokunen osakuntatoveri tuli ja pysähtyi vaihtamaan sanasen kanssamme tai tyytyi vain kynnykseltä nyökkäämään.

Kevät... Minäkin tunsin sen poltteen suonissani. En olisi suurilla surmillani tunnustanut sitä Karl-Johanille. Mutta niin vain oli, että olin jo useana päivänä käynyt katsomassa valkoisia matkustajalaivoja, jotka Eteläsatamassa höyrysivät lähtöä mikä minnekin, etelään ja länteen. Onnelliset, jotka pääsivät mukaan! Hullu kevät, joka sytyttää kiihkeän kaipuun merelle, matkustamaan!

Sanomalehdet olivat painuneet polvilleni. Havahduin Pirttiholman kysymykseen:

— Pojat, näittekö hänet?

— Kenet?

— Liesmaan Pekan. Hän kurkisti ovelta. Tiedättekö; että hän on ruvennut lukemaan?

Liesmaa oli kriminaaliklubin vanhimpia ja jo monet vuodet kuulunut ylioppilaskunnan pomoihin. Lukuisien ylioppilasvuosiansa aikana hän oli hoitanut mallikelpoisesti kaiken muun, paitsi opintonsa. Hän oli liian käyttökelpoinen voima kunnan hallituksessa ja sitäpaitsi liian komea poika, jotta hänelle olisi jäänyt aikaa huolehtia luvuistaan. Mutta mitä hän liekin lyönyt laimin, niin sen arvosteleminen ei kuulunut fuksille. Siksi sekä Karl-Johan että minä pyrimme tuomitsevalla äänettömyydellämme hillitsemään nuoren Pirttiholman juoruiluhalua. Hän ei kuitenkaan älynnyt, mitä mielessämme liikkui, vaan jatkoi:

— Minä tapasin hänet viime joululomalla kotipuolessa. Tehän tiedätte Eeva ja Martta Ylimaan perintötalon. Se on pitäjämme suurin ja rikkain tila. Siellä vietettiin loppiaisena Martan häitä. Hienot häät, suorastaan ylelliset, sen saatte uskoa. No, minunhan piti jutella Liesmaasta, joka myös oli läsnä.

— Sakki, asuintoverini keskeytti hänet tylysti.

Pirttiholman täytyi hetkeksi keskittyä peliin saadakseen kuninkaansa suojatuksi. Mutta sitten hän palasi äskeiseen aiheeseensa:

— Satuin olemaan vieressä, kun nuorikko hääjuhlien viimeisenä päivänä ryhtyi kiusoittelemaan Liesmaan Pekkaa. »Sinä olet niin komea mies», Martta sanoi, »että minä olen päättänyt naittaa sinut meidän Eevalle.» Uskokaa tai älkää, mutta Liesmaa valahti vallan kalpeaksi.. Kaipa vanha suola rupesi janottamaan häntä. »Vai onko tytössä mielestäsi jokin vika?» nuori rouva härnäsi, kun vastausta ei kuulunut. »Valmis agronoomihan Eeva on. Minä taas joudun nyt vallan Itä-Suomeen. Eikä meitä tällä Ylimaan tilalla ole kuin kaksi tytärtä. Ajattelepas sitä, Pekka!» Liesmaan ääni oli kumman käheä hänen virkkaessaan: »Älä viitsi, Martta. Minä en ole mitään, en yhtään mitään.» Mutta silloinkos nuorikko nauramaan! Vieraita kertyi ympärille enemmänkin, ja silloin Martta helähdytti: »Sitä sinun ei kannata surra. Kyllä Ylimaan Eeva yhden miehen vaikka kehruulla elättää!»

Meidän kuulijainkin piti naurahtaa. Tunsimme kumpikin Ylimaan talon — etelämpänä sitä olisi sanottu kartanoksi. Pellot ja metsät olivat siellä sellaiset, että ne kehräsivät kokoon enemmän kuin muutama ihminen ehti kuluttaa.

— Mutta Liesmaan Pekka ei tahdo, Pirttiholma hymähti. — Eevan hän kyllä tahtoisi, mutta ei niillä ehdoin. Siksi hän on yltynyt nyt lukemaan. Eikä siitä kuitenkaan loppujen lopuksi mitään tule. Hän on kertakaikkiaan ylioppilaskuntadeekiksellä, niin kuin moni muukin. Typerää jääräpäisyyttä tuollainen rimpuilu, se on minun käsitykseni. Naisi kartanon, niin saisi Eevansa kaupantekijäisiksi!

Fuksin nauru katkesi kuitenkin kesken. Meidän katseemme saivat hänet äkisti järkiinsä. Karl-Johan ei kenties olisi tyytynyt pelkkään julmistelevaan silmäykseen. »Hän oli jo matkalla Ostrobotnialle kertonut olevansa kasvatustuulella. Mutta hänet hillitsi se, että pöytämme ääreen istahti med.kand. Irja Lehto.

Irja oli osakuntamme vanhinta ikäluokkaa. Hänelläkin turtui olevan ikävä ja tarve hiukkasen puhella. Hänen pyylevässä olemuksessaan ei ollut mitään naisellista siroutta, äänikin oli matala ja karhea. Mutta hän oli oikein reilu tyttö ja siksi osakuntalaisten keskuudessa suosittu.

Hän puheli kanssani niitä näitä. Sitten hän tuli kiinnittäneeksi kilttien, sinisten silmiensä katseen poikiin, jotka olivat jälleen syventyneet sakkiinsa.

— Meikäläisiä? hän kysyi.

Esitin pojat hänelle.

— Olen kuullut tohtorista, papinpoika sanoi.

Irja rypisti kulmiaan.

— Minä olen lähempi tuttu täällä kaikkien kanssa, hän huomautti. Sitten hän ojensi kätensä Pirttiholmalle ja lisäsi: — Nimeni on Irja. Ystäväni kutsuvat minua Iikuksi.

Olen jälkeenpäin ajatellut, että ehkäpä poika ei ollut tietoisesti ja tahallisesti ilkeä. Ehdotushan saattoi hänestä tuntua yllättävältä. Hän nousi seisomaan ja kumarsi.

— Minä olen Alpo.

Vilkaistuaan vielä kerran Irjan leveisiin kasvoihin, joihin kolme vuosikymmentä ei tietenkään ollut voinut olla jättämättä jonkinlaisia jälkiä, poika lisäsi nopeasti:

— Minä saan kai sentään sanoa tädiksi?

En ole milloinkaan nähnyt Irja Lehdon mittasuhteet omaavan naisen selviävän jaloilleen niin nopeasti kuin hän tuossa tilaisuudessa. Sanaa sanomatta hän jätti osakuntahuoneiston.

— Sinä loukkasit häntä verisesti, huomautin Pirttiholmalle tuomitsevasti.

Papinpoika ei myöntänyt, mutta ei kieltänytkään. Jotakin tyytyväisen, ilkamoivan hymyn tapaista oli kohoamassa hänen huulilleen. Silloin Karl-Johan antoi tuoreen näytteen siitä, että hänen kätensä oli »kuin taivaan salama». Pystyyn hypätessään hän lyödä läimäytti poikaa poskelle.

— Katurakki!

Minuun kääntyen hän lisäsi:

— Tule alakertaan, Matti. Kakaroiden seura ei ole meitä varten.

Pirttiholma jäi yksikseen. En ole jälkeenpäinkään tullut kysyneeksi, millaisten mietteiden parissa hän sen iltansa vietti.

Klubiravintolassa oli vain yksi pöytä varattu. Se oli katettu kolmelle. Kaksi paikkaa oli siinä tyhjinä. Kolmannelle oli asettunut keski-ikäinen, mustanpuhuva mies. Mittasuhteiltaan hän ei ollut mitenkään vaikuttava. Mutta minä tiesin, että hän oli aikoinaan piirtänyt nimensä sekä pohjoispohjalaisten ylioppilaiden että sittemmin myös aktivistien historiaan.

— Tunnetko Jooseppi Tuutijärven? kysäisin oven suussa hiljaa asuintoveriltani.

— Maineelta, tietysti, Karl-Johan vastasi, ja hänen ruskeisiin silmiinsä nousi innostuksen kimmellys.

Vieras vilkaisi meihin.

— Kah, Matti! Tule paiskaamaan kättä.

Kun esitin hänelle asuintoverini, Jooseppi hymähti:

— Raahen kauppaneuvoksen poika, näemmä. Tunsin isäsi muinoin. Joskus oli hänkin iloinen veikko. Nimittäin viimeisinä ylioppilasvuosinaan.

Joosepin viittauksesta istahdimme hänen seurakseen. Minä unohduin miettimään, miltä tuntuisi, jos joku sanoisi minun isästäni, että hän oli iloinen veikko — aikoinaan. Mutta hänestä ei kukaan voinut sitä todistusta antaa. Joskus olin ihmetellyt, liekö hän milloinkaan ollut oikein nuori.

— Tiedätkö, Jooseppi puheli edelleen Karl-Johanille, että isäsi aikoi ensin papiksi? Hänen äitinsähän oli sellaista korkeasti papillista sukua. Mutta sitten jollakin kotiseutukiertueella muuan ikäloppu Lapin akka, aikansa nuorta teologia tiirailtuaan, suhautti harvojen. hampaittensa välistä: »Sinulla on sellaiset silmät, ettet sinä yhteen naiseen tyydy.» Liekö se pannut isäsi ajattelemaan? Mutta joka tapauksessa hän heitti kesken papilliset opintonsa. Paremmin hän juristina sopikin isiensä kauppahuoneen piiriin. No niin, poika, sinulla on tarkalleen samanlaiset silmät kuin isälläsi. Levottomat ja levottomaksi tekevät.

Katsoin tutkivasti Jooseppiin. Olin kuullut, että niin iloiset ja monet kuin hänen ylioppilasvuotensa olivatkin olleet, niin kotipitäjäänsä palattuaan hän oli heittäytynyt raittiusmieheksi. Eikä kauan ollut kestänyt, kun hän oli kohonnut tuon syrjäisen seudun tunnustetuksi napamieheksi. Mutta kaiketi Jooseppi ei vieraisiin lähdettyään pitänyt tarpeellisena sylkeä lasiin. Se ilmeni nytkin hänen puheliaisuudestaan. Lähempi tarkastelu osoitti, että hänen silmänsä verestivät. Varmaan hän oli bakkanttien ja mainadien avustuksella onnistunut kahmaisemaan jalopeurojen ja pantterien vetämistä Dionysoksen elämänriemun vaunuista jo toisenkin kourallisen viinirypäleitä. Arvelin parhaaksi johtaa hänen ajatuksensa toisaalle:

— Mitäs Tuutijärven keisarikuntaan kuuluu?

— Entiseen tapaan tuskaa ja vaivaa. Sanovat elämän silloin parasta olevan. Rakennushommissahan minä.

Jooseppi naurahti. Kärki tuntui kohdistuvan häntä itseään vastaan. Hetken vaiettuaan hän kysäisi:

— Haluatteko kuulla, millainen mies minä olen?

Tietenkin halusimme. Yhtä ja toista toki jo tiesimme. Mutta Jooseppi Tuutijärvi oli persoonallisuus, josta saattoi kuvitella, että hän oli kumpaankin suuntaan suurten mittojen mies.

Hän ei pitänyt kiirettä kertomisellaan. Ensin hän tilasi lasit meille molemmille. Kun ne oli saatu, hän heitti virallisestikin tittelit pois Karl-Johanin kanssa.

— Minä en teitittele pohjoispohjalaisista akateemisista kansalaisista ketään, jonka kanssa jutella kehtaan, hän sanoi selitykseksi.

Sitten hän katsoi valmistelut suoritetuiksi ja aloitti:

— Viikko sitten minulta loppuivat naulat. Lähdin ostamaan niitä Rovaniemeltä. Siellä tapasin hotellissa tutun miehen, joka oli lähdössä Ouluun. Hän sai minut helposti uskomaan, ettei niin pieneltä paikkakunnalta kuin Rovaniemeltä kannattanut nauloja ostaa. Yhdessä matkasimme siis Ouluun. Tiedättehän siellä Suomalaisen klubin?

Nyökkäsimme. Tunsimme toki sen verran kotimaakuntamme pääkaupungin merkkipaikkoja.

Klubilla kohtalo tarttui minuun oikein lujin kourin, Jooseppi hymähti. Sen edusmiehiksi ilmestyi kaksi vanhaa ystävää. Heidän ja kuningas Alkoholin seurassa minulta hurahti pari päivää. Kohtalon lähetit ryhtyivät vakuuttamaan minulle, että olin pähkähullu, jos tosiaan aioin ostaa naulat Oulusta. Ainoa rakenteilla olevan liiterini arvoinen naulojen ostopaikka oli maan pääkaupunki. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun näillä kummallakin veikolla sattui myös juuri sopivasti olemaan asiaa tänne. Kuinka siinä sitten lie suurta kysymystämme käännelty ja tutkiskeltu, mutta lopputulokseksi tuli joka tapauksessa: Helsinkiin! Tässä minä nyt olen. Siitä, pojat, tiedätte, millainen mies Jooseppi Tuutijärvi on!

Hän pamautti nyrkkinsä pöytään korostaakseen itse ironiansa vakavuutta. Mutta paikalle ehättäytyneelle tarjoilijattarelle hän sanoi tyynesti:

— Kierros juotavaa lisää.

Minun oli jo pariin otteeseen ollut silmättävä varoittavasti Karl-Johaniin hillitäkseni hänen naurun haluaan. Jooseppi oli mielentilassa, joka lähenteli moraalisen krapulan laaksonpohjaa. Hän ei olisi sietänyt sellaista kevytmielisyyttä, että joku piti hänen jeremiadiaan hupaisana. Siksi kiirehdin asiallisesti kysymään:

— Joko sait naulat ostetuiksi?

— En vielä.

Mutta sen myönnettyään Jooseppi ryhdistäytyi. Tiukasti hän lausui:

— Huomenna ne kuitenkin ostetaan. Huomisaamuna!

Mutta kohtalo ei niin vain halunnut hellittää otettaan Jooseppi Tuutijärvestä. Päästyään häneen kerran käsiksi se näytti olevansa heistä kahdesta ehdottomasti väkevämpi.

Ne kaksi Joosepin nuoruuden aikaista ystävää, joiden kanssa hän oli alunperin sopinut illastamisesta Ostrobotnialla, saapuivat pahasti myöhästyneinä. Mutta sitten alkoivat oikeat juhlat. Naulanostaja-isännän vaatimuksesta myös Karl-Johan ja minä osallistuimme niihin.

Hupaisaa meillä oli. Kuvia huolestuneesta Liisi-tädistä ja yhä usvaisemmaksi käyvästä kotiin paluusta nousi tosin joskus mieleen. Ne hautaantuivat kuitenkin noiden kolmen yhteiseltä ylioppilasajaltaan kertomien kaskujen alle.

Laiha, prillipäinen asianajaja, jonka Tuutijärvi oli esittänyt meille Tuomas-sedäksi, piirsi terävin, ivallisin sanoin kuvia sen aikaisista yliopiston opettajista. Aapo-nimeä kantava suurliikemies, jonka lihavuus ja viinabasso tuntuivat hyvin sopivan kapitalismin edustajalle, herkutteli tanssiais- ja serenadimuistoilla. Jooseppi taas esitti heidän yhteisistä kamppeerauksistaan välähdyksiä, jotka saivat ajattelemaan, että ainakin pääkaupungin järjestysvalta huokasi niihin aikoihin kesän tullen helpotuksesta.

He nauroivat paljon, kaikki kolme. Kulttuurielämästämme tuttuja nimiä vilahteli tämän tästä esiin — usein yhteyksissä, jotka olisivat saaneet asianomaiset vähintäänkin rypistämään kulmiaan. Karl-Johan ja minä säestimme isäntiemme naurua. Mutta tuollaisten juttujen laita on kumma: muutaman tunnin kuluttua emme olisi suurin surminkaan muistaneet, mitä puhuttiin ja kenestä. Ne olivat heidän muistojaan, eivät meidän.

Tuomas-setä katkaisikin sitten tarinoinnin. Hän oli jäänyt tuijottamaan meihin nuoriin ryiskellen kiusaantuneena. Viimein hän virkkoi:

— Eiköhän anneta olla jo näiden vanhojen kaskujen? Vuosikymmenien liioittelun silaamina ne saattavat antaa näille nuorukaisille aivan väärän kuvan meidän opiskeluajoistamme. Me osasimme sentään tehdä työtä, ennen kaikkea juuri sitä. Työtä, käsitättekö? Minä sanon teille...

Hän olisi kai jatkanut pitkäänkin. Mutta Jooseppi katkaisi hänen saarnansa:

— Älä toki pilaa hyvää iltaa, Tuomas! Nämä pojat ovat kuitenkin siksi viisaita, ettet sinä heitä pysty hämäämään. Kun juttua kerran riittää, niin jatketaan! Voimme istua yhdessä ja painua sitten aamulla ostamaan joukolla naulat Tuutijärven liiterirakennukseen.

Näillä sanoillaan hän tuli kuitenkin itse antaneeksi keskustelulle ratkaisevasti uuden suunnan. Aapo innostui näet:

— Mitä? Aiotko sinä, Tuutijärven herra, ostaa naulat täältä? Mihin sinun entinen asiantuntemuksesi ja suurpiirteisyytesi on kadonnut? Oletko milloinkaan kuullut muuta sanottavan kuin että rautateollisuus on Suomessa surkean matalalla tasolla?

— Olipa millä tasolla hyvänsä, Jooseppi suojautui, min kyllä kotimaiset tuotteet minun liiterini koossa pitävät.

— Eivät pidä! toinen tiuskaisi liikemiehen varmuudella.

— Näkyy, että sinä olet maatunut sydänmailla. Ennen olisit ollut ensimmäinen selittämään, että kun kerran rakentaa, niin on rakennettava ikuisuutta varten!

Monien ryyppyjen jälkeen — kovin monien — väitteet ja vastaväitteet antavat palttua sekä logiikalle että suhteellisuudelle. Se on vanha totuus, joka tuona yönä Ostrobotnian alakerrassa toisti vain itseään. Jälkeenpäin on turha muistella, mitä kaikkea sanottiin ja miksi.

Kiivaassa keskustelussa Suomen rautateollisuuden saavutuksia väheksivä Aapo-herra kaunopuheisesti ja menestyksellisesti puolusti kantaansa. Kaikkien oli myönnettävä oikeaksi hänen mielipiteensä, että Saksa oli siinä suhteessa huimaavasti edellä meidän maatamme. Mutta myrsky puhkesi, kun hän väitti sillä jo todistaneensa, että ainoa paikka, mistä Jooseppi voi hyvällä omallatunnolla ostaa rautanaulansa, oli Berliini. Tuutijärven isäntä puolustautui sitkeästi. »Naulareissun» tähänastisten etappien aiheuttama moraalinen krapula ei ollut vielä tyyten hukkunut laseihin. Mutta Aapokaan ei hellittänyt. Kaiken lisäksi Tuomaskin heittäytyi mukaan kamppailuun. Hän ilmoitti heidän molempien, Joosepin vanhojen ystävien, aikovan lähteä seuraavana lauantaina laivalla Stettiiniin ja sieltä Saksan pääkaupunkiin. Ei kai — hän tiukkasi — Tuutijärven isännän sydän voinut kieltää heiltä suojelusta, joka saattaisi pelastaa heidät monesta pahasta tuolla vaarantäyteisellä matkalla? Tätä pommitusta piiritetty linnoitus ei kestänyt, vaan nosti valkoisen lipun.

Seuraavaan lauantaihin asti Jooseppi ei kuitenkaan suostunut odottamaan. Hän selitti olevansa lopen kyllästynyt Helsinkiin. Silloin joku keksi, että pääseehän Berliiniin junalla Tallinnastakin. Suomenlahden ylitse taas voitaisiin ylihuomenissa matkata »Violalla». Näin muutettuun matkasuunnitelmaan Tuutijärven isäntä ilmoitti periaatteessa suostuvansa.

— Periaatteessa? Miksi ainoastaan periaatteessa? Aapo kysyi.

— Siksi, etten minä vain teidän kahden seuraan tyydy! Tuutijärven keisarilla pitää olla isompi hovi matkassa, jos hän vieraille maille lähtee! Vaadin nämä kaksi poikaa myös mukaan. Muuten saa Berliini jäädä!

Joosepin ilmoitus, jossa oli vihaista ehdottomuutta, aiheutti tuokion hiljaisuuden.

Minä tajusin, vaikka hieman hämärästi, että nyt leikki ylitti jo kaikki järjellisyyden rajat. Tosin Eteläsataman valkeat laivat nousivat silmieni eteen entistäkin houkuttelevampina. Mutta sen verran todellisuustajua minulla sentään vielä oli, että käsitin mahdottoman mahdottomaksi, niin kirvelevää kuin se matkakuumeiselle sydämelleni olikin. Minun ei tarvinnut vilkaista vieressäni istuvaan Karl-Johaniin tietääkseni, että matkahaave oli temmannut hänet tuokiossa mukaansa. Kaiketi hän oli jo huristavinaan Stadtbahnilla jättiläiskaupungin nähtävyydestä toiseen tai istuvinaan iltaa jossakin Kurfürstendammin monista huvittelupaikoista.

Molemmille helsinkiläisherroille Joosepin ultimaatumi oli selvästi kaikkea muuta kuin mieleinen. Me olimme heidän silmissään pelkkiä poikasia ja lisäksi vieraita. Heiltä puuttui Tuutijärven isännän kaikkia vuosi- ja ikäeroja halveksiva ja kokonaisuutta syleilevä pohjoispohjalaisen veljeyden henki.

— Liekö heillä rahaakaan niin pitkiin matkoihin? Aapo-herra epäili.

Silloin Jooseppi nauroi.

— Te, vanhat veikot, ette tunnu muistavan, että tuo mustatukkainen Adonis on kauppaneuvos Vahtolan ainoa poika! Ja siinä on mies, joka voisi ostaa teidät molemmat taloinenne ja karvoinenne!

Se todistus tepsi. Kädenpuristuksin lyötiin asia lukkoon. Ylihuomenna lähdettäisiin! Onneksi Karl-Johanin ja minun mieltä ei edes kysytty. Meillehän suotiin vain ansaitsematon armo sillä, että meidät kelpuutettiin mukaan.

Ostrobotnialta lähdettäessä todettiin molempien helsinkiläisherrojen asuvan aivan lähellä. Niin pääsimme heistä irti. Jooseppi paimensi meitä Turuntielle metsästääkseen kanssamme autoa. Onni suosikin meitä: saimme pysäytetyksi erään vaunun. Sen etuistuimella oli häämöittävinään kaksi henkilöä, mutta kahtena näimme Aseman torninkin, joten emme siitä sen enempää piitanneet.

Tuutijärven isäntä esitti aluksi kovaäänisesti, että hän vie meidät ensin kotiin nukkumaan, kuten kiltit pojat ainakin, ja sitten painuu omalle yöpuulleen. Mutta sitten hän innostui, että ilta oli ollut liian mukava, jotta se niin vain heitettäisiin kesken. Hänellähän oli hotellihuoneessaan pullo hienoa konjakkia. Se oli välttämättä käytävä kolmisin tyhjentämässä »rautanaulojen ja Berliinin matkan nimeen». Karl-Johan lauloi »Gaudeamus igitur'in» nuotilla julki meidän ihastuksemme tästä ohjelman laajennuksesta. Jooseppi koputti kuljettajaa selkään.

— Ajetaankin hotelli »Fennian» eteen!

Mutta tavanomaisen kiitoksen asemesta kajahti etuistuimelta vastaukseksi:

— Eikä ajeta. Herran ensimmäinen suunnitelma oli parempi. Pojat ensin kotiin nukkumaan. Sitten herra itse samalle asialle »Fenniaan». Niin me teemme.

Se oli ennenkuulumatonta. Mutta hämmästelymme aiheet eivät rajoittuneet siihen. Saimme todeta, että etuistuimella oli tosiaan kaksi miestä. Ja kun oikeanpuoleinen heistä kääntyi meihin päin, näimme katulyhdyn valossa, että hän oli — poliisi. Kasvomme mahtoivat kuvastella yhtä ja toista, koskapa hän ystävällisesti irvistäen ilmoitti:

— Niin, kyllä tämä on poliisiauto. Mutta omiin vuoteisiinsa herrat silti pääsevät.

Olimme tovin ääneti — Jooseppikin. Sitten hän kuitenkin sanoi:

— Tämä muistuttaa erästä aikaisempaa elämystäni. Silloinkin palasin joistakin kekkereistä. Mielestäni askeleni olivat hyvin vakaat. Mutta vähitellen minua rupesi hermostuttamaan se, että joku asteli ihan kintereilläni. Vilkaisin taakseni ja näin — poliisin. Koetin kulkea entistä ryhdikkäämmin osoittaakseni, että konstaapeli näki suotta vaivaa. Mutta läpi hiljaiseksi käyneen kaupungin hän seurasi minun kannoillani. Kun lopulta pysähdyin asuintaloni ulko-ovelle, hänkin seisahtui. Menin sisään, ja hän työntyi mukaan samasta oven avauksesta. Aloin nousta portaita. Hän tuli perässä. Kolmannen kerroksen kohdalla minun kärsivällisyyteni katkesi. Käännyin häneen kiivaasti: »Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin vainota kunniallisia ja rauhallisia ihmisiä?» Hän hymyili minulle leveästi. »Herran omatunto ei taida olla oikein puhdas», hän myhäili ottaen taskustaan avaimen, »minä asun nähkääs tässä. Hyvää yötä vain!»

Poliisimiehet nauroivat. Toinen heistä virkahti:

‒ Niin että kummallakaan kerralla herran omatunto ei ollut oikein puhdas.

Kun Karl-Johan ja minä kapusimme autosta kotiportaiden edessä, kiitoksemme kyydistä oli hyvin nöyrä.

Tähtäimessään kumman liikkuvaksi muuttunutta avaimenreikää asuintoverini lausui vakaasti:

— Jos joku vielä joskus väittää, ettei Helsingin poliiseissa ole lainkaan inhimillisyyttä eikä avuliaisuutta, niin minä lyön heti.

Seuraavana aamuna herääminen oli meille molemmille hyvin raskas. Päästyämme joten kuten pukeisiin totesimme synkkinä, että meitä kahta ei olisi huomisaamuna »Violan» kannella huiskuttamassa hyvästiä »Pohjolan valkealle kaupungille». Kyllähän Jooseppi Tuutijärven ja hänen kahden ystävänsä kelpasi. Toista oli meidän! Aika ei olisi kyllä ollut polttavan matkustushalumme tyydyttämisen esteenä. Sen ajan ylioppilaille aika ei ollut rahaa. Tai jos olikin, niin sitä ei tarvinnut ainakaan suurin kitsastella. Mutta valitettavasti meidän aikamme runsaus ei ollut sillä hetkellä dumpingillakaan rahaksi muutettavissa. Ja käteistä rahaa ei meillä ollut sataa markkaa enempää. Olimme näet joutuneet kipeästi toteamaan, ettei Karl-Johanin loistavaksi arvioimamme »hipuvee»-kirje isälle ollut tuottanut minkäänlaista tulosta.

Ulkosalle emme halunneet mennä. Meren näkeminen olisi repinyt tuoreen haavan entistä ammottavammaksi. Sovimme myös siitä, ettei kumpikaan mainitsisi tavullakaan eilistä iltaa eikä Tuutijärven isäntää. Tahdoimme unohtaa kaiken, mikä oli jotenkin yhteydessä menettämäämme autuuteen. Melpomene, tragedian jumalatar, oli kietonut meidät mustaan vaippaansa. Eikä meitä hymyilyttänyt.

Iltapäivällä sisäkkö tuli kutsumaan asuintoveriani eteiseen. Hän palasi sieltä jännityksen kalventamin kasvoin.

— Se oli arvopostin tuoja, hän sanoi melkein kuiskaten. — Kirje Raahesta.

Hetken me toivoimme, molemmat, hurjasti. Karl-Johan laski avaamattoman kirjeen pöydälle. Kumpikin tuijotimme siihen kuin ihmeeseen. Sitten minä sanoin järkevästi:

— Vaikka nyt saisitkin pyytämäsi rahat, niin 2.000 markkaa ei riitä edes sinun Berliinin matkaasi. Ainakaan tuossa seurassa. Ottakaamme siis asia rauhallisesti.

Se särki lumouksen. Asuintoverini repäisi kuoren auki. Yhdessä kumarruimme lukemaan kirjettä Se oli miltei yhtä lyhyt kuin pojankin kirjoittama:

 »Kalle! Kirjeesi sotkeutunut laskuihin ja vasta nyt löytynyt. Oheinen
 sekki tunnustukseksi siitä, että sanoissasi olet oppinut säästämään
 minun aikaani ja omaasi. Isä.»

Emme olleet uskoa silmiämme. Mutta sekä kirjaimin että numeroin summa pysyi samana, katsoipa sitä miten läheltä tahansa. Postilähetysvekseli oli kirjoitettu 10.000 markalle! Ja se oli siihen aikaan paljon rahaa.

Karl-Johan tointui ensimmäisenä.

— Hurraa! Me matkustamme molemmat!

Minulle ei jäänyt aikaa sanoa mitään. Räiskyvän onnellisena hän katosi heti näkyvistäni.

Kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi, olimme molemmat jo ehtineet tyyntyä. Kylmät tosiasiat olivat sillä välin typistäneet asuintoverinikin innostuksen siipiä.

— Emme me pääse Berliiniin, hän ilmoitti. — Siihen tarvittaisiin ulkomaanpassit ja viisumit. Mutta katso näitä!

Hän heitti eteeni kaksi matkakorttia Eestiin ja matkaliput huomiseen laivaan.

— Pistäysin Joosepinkin pakinoilla, hän kertoi edelleen. — Hän on ilmeisesti tyhjentänyt yksin konjakkipullonsa ja siksi yhä vakaasti siinä mielessä, että hän lähtee ostamaan naulansa Berliinistä. Hänellä onkin, kuulemma, ulkomaanpassi vanhalta muistilta aina kunnossa ja mukana, joten estettä ei ole. Meidän kohtalomme hän sanoi ymmärtävänsä ja sitä valittavansa, mutta olevansa kiitollinen seurastamme vaikkapa vain Eestiin asti. Oi, tiedätkö, Matti? Hän on suurenmoinen! Häntä katsellessa ja kuunnellessa voi hetkittäin uskoa, että hän on oikea keisari!

Ja niin kaikki oli siis selvää. Matkakuume tarttuu tuhansiin. Mutta mepä kuuluimme niihin tuon kevään harvoihin ja valittuihin, jotka tosiaan pääsivät merelle ja meren taa. Me kaksi onnellista poikaa!

Oli suurenmoinen hetki, kun »Viola» seuraavana aamuna irtautui Helsingin rannasta ja saattajien kateellinen joukko jäi laiturille seuraamaan laivan kääntymistä kohti auringossa kimmeltävää ulappaa.

Mutta vielä unohtumattomampi näky oli Tallinnan siluetin nousu merestä. Siihen verrattuna oman pääkaupunkimme uudenaikainen kauneus tuntui haalistuvan ja arkipäiväistyvän. Suoraan edessä kohoavat kaupungin lukuisat suippokärkiset kirkontornit, Tuomiovuoren juhlava Pitkän Hermannin torni, jonka huipussa liehui veljesmaan sini-musta-valkea lippu, kaupunginmuurin bastionit ja vallinsarvet sekä niiden ylitse näkyvien talojen punaiset ja vihreät tiilikatot valkeine harjoineen muodostivat maalauksellisen kokonaisuuden. Vasemmalla kädellä hymyili meille Piritan pitkä, valkoinen hiekkaranta, jonka takaa piirtyivät taivaanrantaa vastaan birgittalaisluostarin komeat rauniot. Sitten kaikki tuo kauneus katosi näkyvistämme sataman mustan sekasortoisuuden taa.

Vasta kun laiva oli kiinnitetty laituriin, Karl-Johan ja minä tapasimme vanhat matkatoverimme. He olivat viihtyneet paremmin laivan ruokasalissa kuin kannella. Viileästi he hymyilivät meidän ensikertalaisinnostuksellemme.

Se ja seuraava päivä olivat ihmeelliset. Joosepista, Tuomaasta ja Aaposta ei meillä ollut tukea, mutta ei liioin haittaakaan. He pysyttelivät »Kultaisen Leijonan» seinien sisällä. Hotellihuoneistaan he vaivautuivat vain laskeutumaan alakerran ravintolaan ja hinautumaan sitten yöpuulle yläkerroksiin. He selittivät nähneensä paljon kummempiakin kaupunkeja, mutta tavanneensa harvoin parempaa keittiötä ja viinivarastoa. Asuintoverini kera seikkailin kaupungilla kahden, oppaanamme vain kaupungin kartta. Tuomiovuori kokonaisuudessaan ja sinne johtavat »Pitkäjalka» ja »Lyhytjalka» sekä vanhan alakaupungin ahtaat, kiemurtelevat kadut vuosisataisine taloineen soivat meille elävän illuusion keskiajasta. Tuo tunnelma oli sitäkin mieluisampi, kun siitä voi tuokiossa päästä irti pistäytymällä johonkin nykyaikaiseen kahvilaan.

Toisen päivän iltapuolella olimme ylittämässä Vapauden toria päämääränämme kauniisti kohoava Harjuportin mäki. Ihailimme jo kaukaa puolivälissä nousua olevaa yksinäistä, pyöreää bastionia, joka harmaine seinineen ja punaisine kattoineen piirtyi kauniisti puiston keväisen hentoa vihreyttä vastaan.

— Torni on nimeltään »Kiek in de Kök», toverini valisti minua, ja se on neljäsataa vuotta vanha.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Oh, olen tullut keräilleeksi kaikenlaisia pieniä hajatietoja, Karl-Johan vastasi vaatimattomuutta teeskennellen.

Mutta samassa hän jo unohti kaikki tornit ja rakennukset. Tunsin nahoissani, miten hän äkisti jännittyi kuin ajokoira vainutessaan arvokkaan riistan.

Minä en huomannut muuta kuin nuoren, hyvin puetun tytön, joka joustavin askelin oli nousemassa edellämme Harjuportin mäkeä.

— Katso, hänessä on rotua! asuintoverini intoili.

Huokasin. Kuulosti siltä kuin ruotsalainen Marita olisi ollut jo saamassa eestiläisen seuraajattaren. Jos niin kävisi, niin se olisi pojalle ehkä hyväksi. Mutta omalle osalleni aavistelin pettymyksiä. Kaupungissa olisi ollut vielä paljon kiintoisaa katsottavaa. Olisi ollut... Niin, minähän tunsin Karl-Johanin.

Hän pakotti minut kiirehtimään askeleita. Sivuutimme tytön muka muina miehinä. Arvasin toverini taktiikan. Ja kuten niin usein ennenkin, tosiasiat luontuivat hänen toiveittensa mukaisiksi: jonkin matkan päässä oli tien vierellä penkki. Sitä kohden rientäessämme Karl-Johan henkäisi:

— Taivasten vallat! Mikä vartalo! Mikä käynti!

Kun tyttö sitten sivuutti penkin, minäkin istuin tovin lumoutuneena. Sillä hän oli todella hyvin suloinen. Kasvot olivat puhtaat ja hienopiirteiset. Luontaista siroutta oli hänen jokaisessa liikkeessään. Asuintoverini oli nopeasti jalkeilla ja veti minut mukaansa. Sen enempää arvelematta hän sieppasi minun rintataskustani nenäliinan ja se toisessa kädessä ja lakki toisessa tavoitti tytön.

— Anteeksi, neiti, te pudotitte varmaan tämän.

Neito katsoi ensin meitä kumpaakin ja sitten tarjottua nenäliinaa. Hänen ruiskukansinisissä silmissään oli hymyä, kun hän pudisti vaaleakiharaista päätään.

Karl-Johan ei hellittänyt. Toivoen parempaa menestystä hän sanoi saman saksaksi.

— Oi kyllä minä ymmärsin, tyttö virkahti samalla kielellä. — Nimittäin sen, että tuo nenäliina oli vielä äsken teidän omassa taskussanne.

Asuintoverini viittasi voitonvarmana rintataskuaan kohden.

— No, toverinne sitten, eestitär hymähti. — Eikä se asiaa muuta.

Hän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta. Ja ääni oli lämmin ja ystävällinen.

Asuintoverini luovutti huokaisten nenäliinani takaisin. Mutta hän ei aikonutkaan perääntyä, vaan jatkoi hyökkäystään rohkeasti:

— Olisi ollutkin tuolle kangastilkulle liian suuri kunnia, jos te olisitte hyväksynyt sen omaksenne. Mutta armollinen neiti, nenäliina on joka tapauksessa hyvin hyödyllinen. Se käy joskus melkein esittelystä.

Tyttö naurahti pehmeästi. Ohikulkijat hymyilivät myötämielisesti pienelle ryhmällemme.

— Te olette suomalaisia ylioppilaita, kaunokainen totesi. — Olette tietysti panneet jo merkille, että suomalaisina olette tässä maassa hyvin suosittuja. Mutta älkää sentään kuvitelko, että teille on kaikki sallittua.

— Oi, suokaa meille anteeksi, minä ryhdyin hämmentyneenä valmistelemaan perääntymistämme.

Karl-Johan tönäisi minua kylkeen. Ymmärsin sen käskyksi pitää suuni kiinni. Harmistuneena astuin askelen sivummalle. No, hoitakoon poika yksin juttunsa! Sitten kuitenkin hymähdin ironisesti itselleni. Olinko kenties kuvitellut, että minun apuani tarvittiin?

— Me emme, asuintoverini aloitti varovaisesti, ole huomanneet olevamme — kuinka sanoittekaan? — hyvin suosittuja täällä.

Hän suuntasi pehmeänruskeiden silmiensä koko ilotulituksen tyttöön. Sitten hän lisäsi:

— Emmekä sitä liioin ikinä usko, jos te nyt komennatte meidät matkoihimme. Me olemme tässä maassa ensimmäistä kertaa, ja teidän vallassanne, armollinen neiti, on ratkaista, millaisen käsityksen siitä saamme. Ajatelkaahan, että edessänne voi nyt seisoa kaksikin Suomen tulevaa presidenttiä.

Tytön ilme jäykkeni.

— Silloinpa, pelkään... hän virkahti melko kylmästi. — Minä en ole tottunut seurustelemaan niin korkeissa piireissä.

Karl-Johan muutti kiireesti äänensävyä:

— Mutta onhan teillä hyvä sydän?

— Enpä tiedä...

— Kyllä vain, poika väitti varmasti. — Ette kieltäytyisi suomasta lämmintä, rohkaisevaa sanaa sairaalle. Taikka ystävällisen hymyn kultaamaa almua kerjäläiselle. No niin, me olemme kaksi sairasta. Tai kaksi kerjäläistä, jos niin tahdotte.

Eestitär hymähti.

‒ Ette te sellaisilta juuri näytä!

— Ja olemme kuitenkin, asuintoverini intoutui. — Sairaita siitä pelosta, että te olette vain kaunis, haihtuva uni. Kerjäläisiä siinä mielessä, että anomme teiltä rahtusen siitä, mitä teillä on kokonainen yltäkylläisyys — teidän seuraanne. Rahtusen tosiaan: ainoastaan lupaa astua muutama askel teidän rinnallanne. Te ette sillä menettäisi mitään, mutta meille se merkitsisi onnea.

Myrtyneenä minä sivussa mietin, tämäkö mahtoi nyt olla sitä kuultavaa, mistä Karl-Johan oli kerskunut, ettei siihen kukaan nainen ollut liian vanha. Vastahakoisesti minun oli kuitenkin myönnettävä, että asuintoverini osasi katseillaan ja äänensä sävyllä antaa loistoa ja väriä vanhuuttaan natisevillekin kohteliaisuuksille. Sitäpaitsi tunsin, ettei hänen tällä kertaa tarvinnut näytellä tunteittensa lämpöä. Hän oli lämmennyt.

Tyttökin vaistosi kai sen, sillä kääntyessään menemään hän käden viittauksella soi meille luvan seurata. Saimme tietää, että hänen nimensä oli Liidia Kask. Mutta saman tien meille tehtiin selväksi, että hän todella oli meille vain haihtuva uni. Hän oli näet menossa aivan lähettyville, sukulaistensa luo jäähyväisille. Illalla hän matkustaisi kotiin.

Karl-Johanin naama venähti.

— Ja me kun toivoimme saavamme teistä mainion oppaan tutustuaksemme Tallinnan nähtävyyksiin, hän valitti.

Neito naurahti.

— Muistaakseni puhuitte äsken muutamasta askelesta, hän sanoi. Mutta kun toverini aikoi ryhtyä selittämään, mitä hän tarkoitti muutamalla, tyttö piti parhaana antaa keskustelulle toisen suunnan:

—-Aiotteko viipyä kauan Tallinnassa?

— Oikeastaan me olemme matkalla... minä aloitin.

Karl-Johan katkaisi lyhyeen yritykseni osallistua jutteluun:

— Me olemme, niin kuin toverini oli sanomaisillaan, matkalla juuri sinne, mihin tekin, armollinen neiti.

Liidian nauraessa hymykuopat ilmestyivät molempiin poskiin. Hän oli hyvin suloinen.

— Minä matkustan vanhempieni luo Narvaan. Ja tässä asuvat sukulaiseni. Siis: kiitos seurasta! Toivotan teille hyvää jatkoa.

— Niinpä mekin matkustamme Narvaan. Tänä iltana. Nimittäin, jos te sallitte, Liidia?

Poika lausui hänen nimensä niin pehmeästi, että se oli kuin arka hyväily.

Jonkinlainen rypyn aavistus käväisi tytön valkealla otsalla, mutta katosi saman tien.

— Ja te olette suomalaisia, joita moititaan hitaiksi ja saamattomiksi! hän hymähti. — Mutta... olkoon menneeksi! Teidän seurassanne pitkä rautatiematka saattaa tuntua lyhyemmältä. Nimittäin hiukkasen lyhyemmältä.

Meille iloisesti nyökäten hän niine hyvineen pujahti kaksikerroksisen puutalon ovesta sisään.

Jäätyämme kahden minä murahdin:

— Vai niin! Vai matkustamme me Narvaan?

— Minä matkustan. Se on varmaa, Karl-Johan sanoi saamatta vielä katsettaan irroitetuksi sulkeutuneesta ovesta. — Sinä voit minun puolestani seurata noita kolmea vanhusta Valkiin. Kaikkien »Kultaisen Leijonan» riemujen jälkeen he voivatkin kipeästi kaivata lapsenpiikaa.

— Eivät ikinä kipeämmin kuin sinä nyt! sinkautin vastaan.

Ja niin kävi, että me nousimme samana iltana Narvaan lähtevään junaan.

Yleensä on tuskallista olla »kolmas pyörä kärreissä». Enkä voinut olla hetkeäkään epätietoinen siitä, että nuo kaksi seuralaistani olisivat ilman kaipausta jättäneet minut, elleikään vielä Tallinnan niin ainakin jo Tapan asemalle. Mutta silti junamatka oli hupaisa — minustakin.

Vaunu oli täynnä jo tullessamme. Mutta Eestissä ei, sen saimme kokea, ollut missään niin täyttä, ettei suomalaisille ylioppilaille ja heidän seurueelleen olisi löytynyt mukavia paikkoja.

Päätimme yrittää selviytyä keskustelussa molemmin puolin omalla äidinkielellämme ja käyttää saksaa vain hätätilassa apukielenä. Karl-Johan osoittautui jälleen minua paljon nokkelammaksi. Hän oli nopeasti muovaamassa omaa »ühissoome'aan», jonka eestiläisiksi tarkoitetuille sanahirviöille Liidia monesti nauroi, mutta kuitenkin ymmärsi ne. Minun suomeni herätti myös hilpeyttä koko ympäristössä. Muuan sydämellisesti hymyilevä nainen sanoi jotakin, mihin toiset tuntuivat täysin yhtyvän. Pyynnöstäni Liidia käänsi sen minulle saksaksi.

— Herra puhuu niin hullunkurisesti. Ihan niin kuin minun pienokaiseni lastenkamarissa.

Niin kuului tuo minua syvästi hämmästyttävä arvostelu. Ja minua kun oli monesti kiitelty huolitellun suomen kielen käyttämisestä! Vakuutin, että minulla oli tarkalleen samanlainen vaikutelma heidän eestistään. Lastenkamarikieltä. Kummallista kyllä, tämä minun mielestäni edellistä paljon oikeutetumpi toteamus näytti harmittavan ympäristöä.

Asuintoverini kiirehti haihduttamaan yleisen mielialan taivaalle täten ilmestyneitä pilvenhattaroita. Vilkkaaseen tapaansa hän ryhtyi kertoilemaan väärinkäsityksistä, joita samankaltaiset, mutta aivan erimerkityksiset sanat ovat eestiläisten ja suomalaisten kesken aiheuttaneet.

Kummankin veljeskansan valtiollinen riippumattomuus oli silloin vasta muutaman vuoden ikäinen, ja vapaasti tapahtuvalla keskinäisellä seurustelulla oli vielä raikkaan uutuuden viehätys ja hurma. Sitäpaitsi poika osasi Liidian suosiollisella avulla tehdä juttunsa sekä ymmärrettäviksi että riemullisiksi. Niinpä kuulijakunta olikin kiitollista. Jopa niin kiitollista, että muuan eukko, jonka olisi pitänyt jäädä junasta Tapan asemalle, joutui matkustamaan aina Rakvereen asti, koska ei hennonnut jättää kuuntelua kesken.

Repäisevästi Karl-Johan juttunsa aloitti:

— Oletteko te eestiläiset katolilaisia?

Liidialla ei ollut aavistusta, mitä oli tulossa. Siksi hän närkästyi:

— Kaikkia te kuvittelettekin! Petserin kulmassa on joukko kreikkalaiskatolisia, mutta he ovatkin venäläisperäisiä. Muuten me olemme yhtä hyviä luterilaisia kuin te suomalaiset.

Siitä asuintoverini pääsi hyvään alkuun tarinassaan:

— Joka tapauksessa ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset, jotka teidän vapaussotaanne tulivat, olivat kääntyä takaisin ruvettuaan epäilemään, että heidät oli houkuteltu auttamaan katolilaisia. Heidät vietiin näet Tallinnassa ensimmäisenä sunnuntaina jumalanpalvelukseen Pyhän Olavin upeaan kirkkoon. Papin saarnasta pojat eivät ymmärtäneet yhtään mitään, joten hartauden laita taisi olla niin ja näin. Mutta sitten heidät havahduttivat loppurukouksen sanat: »Isa, Poja ja Püha Vaimu nimme. Amen.» Niitä he tuumivat majapaikkaan palaillessaan. Isän ja Pojan he ymmärsivät ilman muuta, ja hyväksyivät, olivathan he hyviä kristittyjä. Mutta mitä tekemistä oli tässä yhteydessä jollakin Pyhällä Vaimolla ja kuka hän ylipäänsä oli? Jollekin heistä kirkastui, että tietenkin tarkoitettiin Neitsyt Mariaa. Pojissa heräsi esi-isien hakkapeliittahenki, joka Breitenfeldissä, Lech-virralla, Nürnbergissä ja Lützenissä sai aikoinaan panna parastaan suojatakseen puhdasta luterilaista uskoa Tillyn ja Wallensteinin katolilaisia rautapaitoja vastaan. Ja hekö nyt sitten, hakkapeliittain jälkeläiset, auttaisivat katolilaisia? E-hei! Mene, tiedä, miten olisi käynyt ellei vänrikki olisi majapaikassa sanakirjan avulla pystynyt todistamaan, että heidän päätelmänsä olivat väärät. Sieltä löytyi näet sana vaim, genetiivi vaimu, mikä suomeksi on henki. Pojat tarkastivat vielä varmuuden vuoksi, että sanakirja oli painettu Suomessa, joten mitään nenästävetämistä ei tarvinnut pelätä. Sitten he sentään uskoivat, että pappi oli ihan luterilaisittain siunannut seurakuntansa myös Pyhän Hengen nimeen. Ja niin heistä pian sen jälkeen tuli Eestin itäisen rintaman sankareita ja Narvan valloittajia.

Nuo ajat olivat silloin vielä lähellä. Henkilökohtaisissa muisteloissaan eestiläiset kansannaiset ja -miehet lausuivat monta lämmintä sanaa vapaaehtoisistamme.

— Mutta kyllä meikäläiset menivät hiljaisiksi saadessaan ennen ensimmäistä taistelua ensiapupakkauksensa, Karl-Johan ryhtyi kerimään uuden jutun lankaa. — Silmät pystyssä he tuijottivat sideharsokääröjä. Laatu oli hyvä, siitä ei ollut huolta. Mutta käärön päälle painettu teksti herätti heissä monenlaisia ajatuksia. He tavasivat siitä kokoon: »Tee lahti alles kui on tarvis.» Ajatus tuntui selvältä, mutta selkäpiitä karmivalta. He olisivat toivoneet, että sitä, mitä varten he olivat lahden poikki tulleet, olisi kauniisti sanottu veljeskansan vapauden puolustamiseksi. Jos sitä kuitenkin tahdottiin runottomasti nimittää lahdin tekemiseksi, niin olkoon menneeksi. Se sensijaan, että lahti vaadittiin tekemään allensa, maistui jo kohtuuttomuudelta, koska kourassa oli sentään kivääri ja matkassa jokunen konekiväärikin, joilla sopi räiskyttää vihollinen vaarattomaksi tuntuvasti kauempaa. Mutta suorastaan kolkolta heistä tuntui se, että tällainen raa'anpuoleista taistelupropagandaa uhkuva lause oli painettu ensiapupakkaukseen, mitä tarvitaan vasta sitten, kun asianomainen on saanut enemmän tai vähemmän kyllikseen tappelusta. Pojat pyörittelivät sideharsokääröjä käsissään ja tuumivat, että tämä veljeskansa taitaa karussa suorasukaisuudessa ja karskiudessa ylittää moninkerroin meidät suomalaisetkin. Heidän naamansa venähtivät sitten, kun kielitaitoinen vänrikki selvitti, että he olivat taaskin erehtyneet pahan kerran. Mutta he tunsivat myös helpotusta saadessaan tietää, että tuo hätkähdyttävä lause ei ollutkaan suomeksi käännettynä sen jämerämpi kuin: »Avaa vasta, kun tarvitset.»

Vapaaehtoistemme tuumailut herättivät ympärillemme kerääntyneissä suurta hilpeyttä. Ryhdyttiin yhteisesti pohtimaan, miten kaksi niin likeistä sukulaiskieltä olikin muutamin kohdin eksynyt täysin harhauttaviin erilaisuuksiin. Todettiin, että pitäisi yleensä entistä paljon paremmin perehtyä veljeskansan kieleen.

— Niin, asuintoverini yhtyi, ja kuitenkin harva suomalainen oppii eestin ja eestiläinen suomen niin hyvin, ettei enää milloinkaan kompastuisi sanoissa. Osaahan Suomen ensimmäinen Tallinnan-lähettiläs käytännössä hyvin veljeskansan kielen. Ja silti hänelle sattui hullunkurinen erehdys Tartossa, kun siellä juhlittiin Eestin itsenäisyyden ensimmäistä vuosipäivää. Juhlapukuisen eestiläisen valioyleisön edessä hän seisoi puhujanpaikalla esittääkseen aivan lyhyesti, että hänellä oli Suomen hallituksen puolesta kunnia ja ilo toivottaa Eestin tasavallan hallitukselle parhainta onnea ja menestystä. Hän lausui: »_Soome valitsuse nimel on mul au ja rôôm soovida Eesti vabariigi valitsusele kôige paremat ônne ja minestust_.»

Tuskin Karl-Johan oli lausunut viimeisen sanan, kun Liidia silmät pyöreinä hämmästyksestä henkäisi:

— Mitä? Mitä ihmettä?

Muutkin kuulijat tuijottivat asuintoveriini ällistyneinä. Heidän katseissaan kuvastui epäilystä ja mieliharmiakin. Sitten Liidian ruiskukansinisissä silmissä välähti humoristisesti, ja hän purskahti nauruun. Se tarttui muihin. Ja pian nauroi koko vaununosasto, niin että ihan kyynelet tippuivat poskille ja parroille. Karl-Johan säteili:

‒ Täsmälleen juuri näin kävi Tartossakin. Ensin kuolemanhiljaisuus, jossa pahastuminen taisteli sen epäilyksen kanssa, että omien korvien oli täytynyt valehdella. Ja sitten vapauttava nauru, kun tajuttiin, että puhujalle oli vain sattunut lapsus linguae, kielen kompastus. Mitähän Suomen lähettiläs mahtoi ajatella nähdessään koko arvokkaan juhlayleisön vääntelehtivän naurusta? Ei varmaankaan mitään iloista. Mutta sitten puhkesivat valtavat, raikuvat kättentaputukset.

— Oh, hän ei tarkoittanutkaan lopuksi sanoa minestust, Liidia keksi, vaan menu!

— Aivan oikein, asuintoverini hyväksyi luoden neitoon silmäyksen, joka oli kunniantekoa kauniin tytön älykkyydelle.

— Eikö minestus sitten ole sama kuin suomen kielen menestys? kysäisin päästäkseni jutun ytimeen minäkin.

— Ei, Karl-Johan nauroi. — Ei, vaikka herra ministeri taitaa vieläkin pitää kiinni siitä, että koska onni on eestiksi ônn, niin menestyksen täytyy olla minestus. Mutta sanakirja väittää horjumatta häntä vastaan ja ilmoittaa, että minestus merkitsee suomeksi pyörtymistä, tainnuksiin menoa. Niin että kyllä Tarton juhlayleisöllä olikin ensi hätään aihetta ihmetellä Suomen hallituksen virallista tervehdystä veljeskansan itsenäisyysjuhlaan!

— Mutta hupsuja kompastuksia täytynee olla toisinkinpäin, Liidia virkahti, kun tälle ministerijutulle oli naurettu kylliksi.

— On niitä, lukemattomia! toverini vastasi.

Minusta hän oli niittänyt jo kyllin suosiota. Siksi murahdin hänelle:

— Puhu nyt jo muusta, jos sinun aina pitää äänessä olla. Olet pelleillyt jo ihan riittämiin.

— Minä kerron vain yhden ainoan jutun enää, Karl-Johan lupasi. — Se on sitäpaitsi siitä hyvä, että se on oikein vanha. Vaikka kyllä sama voi sattua yhä uudelleen, vuosikymmenienkin kuluttua. Sillä kertaa se tapahtui Helsingissä, parikymmentä vuotta sitten. Joukko eestiläisiä ylioppilaita oli tullut vierailulle. Etenkin mukana olleilla naisylioppilailla oli suuri menestys suomalaisissa perheissä. Muutamana iltana he seurustelivat turvallisesti saksan kielellä talon rouvan ja hänen tyttäriensä kanssa. Ennenpitkää ylioppilaspoika tovereineen saapui tutustumaan viehättäviin eestittäriin. Kun he ehtivät salin ovelle, rohkein poikajoukosta huudahti selvällä suomen kielellä: »Täältä me sitten tulemme Eestin neitoja katsomaan!» Vierailijattarien kasvoille lehahti helakka puna, ja kaiketi he olisivat lähteneet karkuteille, ellei talon rouva olisi puuttunut asiaan. Hän älysi, että jokin väärinkäsitys oli tapahtunut, ja siksi käänsi ylioppilaan sanat saksaksi. Silloin tytöt istuutuivat jälleen, hieman noloina. Mutta vasta seuraavana päivänä pojat saivat suomen ja sukukielten dosentilta tietää, että »sitten» on sana, jota eestiläisten kanssa seurustellessa on paras välttää, koska sitt, sitta heidän kielessään merkitsee sontaa ja kaikenlaista kehnoa ja että eestissä on sana katsuda, katsuma, mutta se on samaa kuin koetella ja voidaan käsittää kopeloimiseksikin.

Minä olin tämän jutun kestäessä, joka tuntui huvittavan eestiläistä kuulijakuntaa enemmän kuin minua, unohtunut tuijottamaan Liidiaa ja hänen raikasta kauneuttaan. Havahduin siihen, että asuintoverini nipisti minua.

— Siinä ei ole mitään pahaa, hän kuiskasi, että sinä katsot häntä. Mutta muista pysyä tuon sanan suomalaisen merkityksen piirtämissä rajoissa!

— Ja kuvitteletko sinä sitten, sähähdin vastaan, olevasi jo kyllin hyvä »ühissoomlane», jotta sinulla on oikeus laajentaa tuo katsominen eestiläiseen merkitykseen?

— Mistä te kaksi riitelette? Liidia kysyi. — Haluan kuulla sen saksaksi.

Mutta vaikka hän kuinka pyysi, niin Karl-Johan ei suostunut kääntämään sanojamme. Sen verran älliä hänellä sentään vielä oli.

Siinä suhteessa rauhoituttuani lähdin vaununsillalle. Asuintoverini ehdoton yliote katkeroitti minua. Mutta kummako se? Tyttö oli todella herttainen.

Juna mateli hauskasti kumpuilevien lakeuksien halki Ensimmäisen kerran sain aavistuksen siitä, että Eesti oli meitä rikkaampi maan viljelysmaa. Mutta suomalaisen silmät kaipasivat metsiä. Ilmankos tiheässä olevat talonpoikaistalot näyttivät olevan etupäässä harmaista liuskekivistä rakennettuja. Vauraan ja siistin näköisiä talot olivat, vaikka monissa oli turvekatto.

Yötä oli vielä jäljellä. Vasta aamulla saavuttaisiin Narvaan. Asuintoverini pää ilmestyi näkyviin.

— Tule, Liidia haluaa kuulla suomalaisia lauluja.

Laulaen loppumatka kuluikin. Tytöllä itsellään oli helmeilevän kirkas sopraano. Tuon yön jälkeen en ole milloinkaan voinut kuulla haikeita eestiläisiä kansanlauluja muistamatta vaaleiden kiharoiden kehystämiä hienopiirteisiä kasvoja ja ruiskukansinisiä silmiä taustanaan toukokuun yön pehmentämät Pohjos-Eestin maisemat, jotka liukuivat ohitse. Mutta laulaessaan tyttö katsoi vain Karl-Johaniin, joka oli siirtynyt hänen viereensä.

Suotta minä olin arkaillut, miten Liidian kotiväki ottaisi meidät ventovieraat ylioppilaat vastaan. Ensimmäisestä hetkestä alkaen meitä kohdeltiin kuin rakkaita sukulaisia ikään. Saimme loistavan näytteen eestiläisten ihastuttavan välittömästä vieraanvaraisuudesta, ja vain siksi, että olimme suomalaisia.

Narvassa viettäminämme päivinä minulla ei ollut paljon seuraa Liidiasta eikä Karl-Johanista. Kerran tosin istuin heidän seurassaan Paksun bastionin juurella. Oikealla kädellä kohosivat, kumpikin omalla joentöyräällään, toisiaan vuosisadat uhmanneet, vaikka nyt saman kaupungin piiriin kuuluvat lännen ja idän vanhat linnoitukset. Kalparitarien kuusi vuosisataa sitten rakennuttama synkän jyhkeä Hermanninlinna nelikulmaisine torneineen hallitsi Narvajoen länsirantaa ja itärantaa taas Iivana III:n 1400-luvun lopussa pystyttämä laaja Ivangorod pitkine, monien pyöreiden linnansarvien vahvistamine muureineen ja kaksine kirkkoineen. Mutta seuralaisillani ei ollut silmää tällekään maalaukselliselle vastakohdalle. He olivat kokonaan uppoutuneet katsomaan toisiaan ja hennoivat vain joskus silmätä syvällä jalkojemme juuressa mahtavana virtaavalle Narvajoelle. Nuoresta rakkaudesta on kirjoitettu paljon kaunista. Mutta kun sitä joutuu sivusta läheltä tarkkaamaan, niin tuosta katsomisesta saa pian kyllikseen. Neljännestunti riitti minulle.

Pitkään en kuitenkaan joutunut sitä haikailemaan. Iltapäivällä sain näet seurakseni Liidian nuoremman sisaren, Virven, joka vielä kävi lukiota. Herttainen hänkin oli ja oppaana vallan väsymätön.

Ensi töikseen hän vei minut Raatihuoneen torille, joka ei ollut suuri, mutta sitä lumoavampi eheään hollantilaiseen barokkityyliin rakenneltuine, valkopylväisine rakennuksineen. Ihastellessani suippotornista Raatihuonetta, jonka ikä lähenteli kolmea vuosisataa, muistin elävästi vanhemmalla veljelläni näkemäni valokuvan siitä. Tuossa kuvassa Narvan suomalainen sankari, kapteeni Anto Eskola, joka komppanioineen ensimmäisenä tunkeutui punaisia joukkoja vielä kihisevän kaupungin keskustaan, seisoi Raatihuoneen avoportaikolla lähimpine miehineen.

Pieni oppaani tunsi synnyinkaupunkinsa historian ja kertoili vilkkaasti, miten Narva sai kaupunkioikeudet jo kuusi vuosisataa sitten Tanskan kuninkaan Eerik Menvedin aikana ja miten Waldemar IV puoli vuosisataa myöhemmin möi Narvan samoin kuin Tallinnan ja Rakveren linnat saksalaiselle kalparitaristolle. Pelkäänpä, että kuuntelin hänen pehmeästi sointuvaa ääntään enemmän kuin sanoja, koska paljon hänen kertomaansa jäi tajuntaani tunkeutumatta. Hän kuljetti minua pitkin vanhan kaupungin kapeita katuja kiinnittäen huomiotani milloin keskiajalta peräisin oleviin kirkkoihin, milloin vanhoihin, kaunispiirteisiin yksityistaloihin. Erityisellä lämmöllä hän esitteli erästä Ritarikadun varrella sijaitsevaa taloa, joka korinttilaispylväineen ja vanhoin veistoksin koristettuine portaaleineen olikin hyvin vaikuttava. Uskoin empimättä hänen vakuutustaan, että talo oli kaunein ja tyylipuhtain kaikista Narvan rakennuksista, ja vieläkin muistan, että talo yhä kantoi ensimmäisen omistajansa Poortenin nimeä.

Pyysin Virveä myös viemään minut kaupungin ulkopuolelle sen lakeuden laitaan, jossa Kaarle XII aikoinaan saavutti loistavan, kohtalokkaaksi käyneen voittonsa tsaari Pietarin armeijasta. Hän asetti kuitenkin opastukselleen erään ehdon, sen, etten kiinnittäisi huomiota uusien kaupunginosien rumiin, tyylittömiin puutaloihin. Annoin lupauksen ja koetin sen täyttöäkin, mutta noiden kaupunginosien lävitse vaeltaessamme en voinut olla toteamatta, että kauneutta palvovan narvalaistytön asettamaksi tuo ehto oli täysin ymmärrettävä.

Toisen päivän aamuna Karl-Johan ilmoitti meidän pääsevän Liidian ja muutamien hänen ystävättäriensä kanssa moottorimatkalle Rosonajoelle, joka yhdistää Laukaanjoen Narvajokeen. Kuultuani, ettei Virve tulisi mukaan, koska hänen piti mennä kouluun, innostukseni huvimatkaa kohtaan viileni. Mutta eipä minulta erityisemmin kysyttykään, olinko innostunut vai en.

Jokimatka oli kuitenkin hauska. Tytöt olivat vilkkaita ja miellyttäviä, vaikkei kukaan uusista tuttavista vetänyt vertoja Liidialle. Veneen kaarrettua jyrkästi oikealle Rosonajoen uomaan minulle setvisi, miten huomaavainen nuori emäntämme oli. Hän oli järjestänyt huvimatkan, jotta me pääsisimme näkemään Eestin Inkerin suomalaisasutuksia.

Matkamme määränä olivat Kalliviere, Kullankylä, Saarenkylä ja Väikylä. Mutta veneellä ei päästy sinne asti. Nousimme maihin ja aloimme jalan tarpoa kinttupolkuja pitkin. Tyttöjen laulaessa taival katkesi nopeasti.

Vastaamme tuli metsäpolulla muuan vanha, kumara eukko. Hänen olemuksessaan oli jotakin niin tuttua ja kotoista, että jättäydyin toisten jälkeen puhutellakseni häntä.

— Hyvää päivää!

Eukko siristeli vähän silmiään, mutta toivotti sitten vastaan:

— Terve, terve!

— Suomalainen! ihastuin.

— Miä en oo suumalain, mummo torjui. — A oon vellain.

— Venäläinen? rohkenin epäillä. — Osannetteko sanaakaan venäjää?

— En miä malta pa'ista vennään kiilel.

Siinä sitä oltiin! Eukko ei osannut muuta kuin omaa inkeroismurrettaan.

— No, miksi sitten sanotte olevanne venäläinen? rupesin häntä valistamaan. — Selvä suomalainen te olette!

— Ka, en oo, mummo penäsi. Ja sitten hän puolestaan ryhtyi selventämään minun käsityksiäni: — Ku oot Suumen uskoa, oot suumalain. A ku oot Vennään uskoa, oot vellain.

Hän sanoi sen niin syvällä vakaumuksella, että älysin turhaksi jatkaa väittelyä. Kerroin hänelle terveisiä Suomesta ja heitin hyvästit. Sitten jouduttauduin toisten perään.

Sinä päivänä sain moneen kertaan aihetta ihmetellä, miten valtavia edistysaskeleita Karl-Johan oli tehnyt eestin taidossa. Hän puheli tyttöjen kanssa vallan vaivattomasti. Minun täytyi hiljaisessa mielessäni tehdä se myönnytys, että ilmeisesti hän oli Narvassa harrastanut muutakin kuin Liidian kauniiden silmien tutkimista.

Minä puolestani nautin saadessani pistäytyä suomalaiskylien pirteissä haastattelemassa sekä inkeriläisiä että kreikkalaiskatolisia Inkeroisia. Asuintoverini suhtautui näihin vierailuihin melko ulkokohtaisesti. Mutta hänen kiinnostuksensa olikin lujasti ankkuroitu eestiläiselle taholle.

Ollessamme jo paluumatkalla jouduimme keskelle kansanjuhlaa. Kukaan ei välittänyt selittää meille, miksi juhlittiin, mutta mukaan meidät vaadittiin. Läntisimmän Inkerin koko väestönsekoitus oli edustettuna: hanurinsoiton sävelten tahtiin pirtissä ja tasaisella pihamaalla tanssi inkeriläisiä, inkeroisia, eestiläisiä ja venäläisiä. Valkolakkiemme herättämä huomio todisti, että aivan jokapäiväinen nähtävyys ei suomalainen ylioppilas näillä syrjäisillä kulmilla ollut.

Kun seisoin pirtin oven suussa katselemassa ilonpitoa, minua odottamatta puhuteltiin:

— Oot siäki pöyhkiä?

Sivulleni oli ilmestynyt terhakka talonpoikaistyttö inkeroispuvussa. Hän oli hyvin vaalea, kasvot avoimet ja hymy leveä. Kiirehdin vakuuttamaan, etten toki ollut lainkaan ylpeä. Hän silmäsi keskilattialla Liidian kanssa tanssivaan Karl-Johaniin ja väitti, että tämä ainakin oli ylpeä, koska ei talonpoikaistyttö ollut kelvannut hänen tanssitettavakseen.

— Hänellä on oma tyttönsä, puolustin asuintoveriani.

— Tantsi siä siis miun kera!

Menin hämilleni. Mutta pitihän osoittaa, ettei suomalainen ylioppilas väheksi Inkerin tyttöä. Niin tanssittiin se ja pari muutakin tanssia. Niiden aikana sain tietää, että hänen nimensä oli Maria ja että hän oli tämän kylän väkeä.

Kesken kaiken Maria sanoi olevansa väsynyt ja tahtovansa kotiin. Minut hän vaati saattajaksi. Eikä se minulta mikään uhraus ollutkaan. Kansallispuvussaan hän vaikutti viehkeältä, ja hänen pehmeä murteensa hiveli korviani. Tiesin kyllä hänen ottaneen minut armoihinsa vain, koska Karl-Johan oli hyljeksinyt häntä. Mutta eihän se ollut mikään syy kieltää häneltä iloa saada kyläläistensä nähden osoittaa vaikkapa lyhytaikaistakin omistusoikeuttaan merentakaiseen vieraaseen.

Jo kaukaa hän näytti kotitalonsa. Pyöröhirsiseinineen se seisoi muhkeana pienellä kumpareella. Sen maat olivat sensijaan melko pienet, kuten sain kuulla.

Luo päästyämme Maria vaati minua käymään sisään. Koetin estellä, että nukutaanhan siellä jo. Mutta se ei auttanut. Hämärän pirtin kummaltakin seinustalta kuului tulijoille vanhan äänen tervehdys, jossa ei ollut mitään moitetta. Muuta en ehtinytkään huomioida, sillä vakaasti tyttö johti minut oman huoneensa ovelle ja siitä sisään.

Tulimme valoisaan, kolmi-ikkunaiseen huoneeseen, joka hohteli puhtauttaan ja valkoisuuttaan. Maria istutti minut vuoteensa reunalle ja vetäytyi itse ikkunanalusrahille. Sieltä hän ryhtyi selittämään, että hän oli talon ainoa tytär, perijätär. Isä ja äiti olivat vanhoja jo. Toimeentulo oli hyvä, puutarhassa oli nelisenkymmentä hyväsatoista omenapuuta ja paljon marjapensaita. Saatuaan tämän kerrotuksi hän virkahti äkkiä:

— Ka, et siä voi jäähhä meile?

— Minäkö? Jäädä tänne? hämmästyin..

— Kats, miun kera, tyttö selvensi silmissä lempeä loiste.

Olin varmaan hyvin hämmästyneen näköinen sillä hetkellä. Maria tuli luokseni, tarttui käteeni ja painoi sen poskelleen.

— Siul on gaspadinan käet, pehmiät i silliiät.

Kaipa hän aavisteli minun miettivän, mitenkä talon töistä selviäisin pehmeine ja sileine herraskourineni. Siksi hän piirsi nähtäviini houkuttelevan tulevaisuuden kuvan:

— Miä istuujaisin siun jalois i sluusisin sinnua!

»Sluusisin»? Samassa tajusin. Olihan tuokin sana päntätty vuosia sitten päähäni koulun venäjän kielen tunnilla. Sehän merkitsi: palvella. Tyttö ei sen kummempaa halunnut kuin istua minun jalkojeni juuressa ja palvella minua!

Minulta ei muuta odotettu, kuin että antautuisin palveltavaksi.

Ympärillä oli sinertävä yö ja ikkunalaudoilla varhaiskesän kukkia. Kaipa olisin suudellutkin minua kohden kurkottuvia huulia. Mutta juuri sillä hetkellä koputettiin ikkunaan. Ulkona seisoi Karl-Johan ja huusi ikkunan lävitse:

— Nyt jäähyväiset lyhyiksi! Liidia ja toiset odottavat jo kärsimättöminä!

Hän sai tahtonsa perille, kuten aina. Ja Maria jäi kotitalonsa portaille huiskuttamaan valkoista liinaa.

Mutta seuraavan päivän iltana asuintoverillani itsellään oli paljon pitemmät ja perusteellisemmat jäähyväiset — Narvan asemalla. Koetin pysytellä syrjässä, mutta kuulin kuitenkin molemmin puolin vakuuteltavan, että pian kirjoitettaisiin. Sekä ruiskukansiniset että ruskeat silmät olivat kosteat silloin, kun juna raskaasti puhkuen lähti liikkeelle ja pojan oli hypättävä viimeisen vaunun astimelle. Hiljainen hän oli koko junamatkan. Joskus hän puoliääneen vain kiroili sitä, että olimme ennen Helsingistä lähtöä toisillemme juhlallisesti vannoneet suorittavamme vielä ennen lukukauden loppua jonkin tentin. Ellei tuota valaa olisi ollut, niin mene, tiedä, olisinko koko kesänä saanut Karl-Johania irti Narvasta.

Kun jälleen seisoimme Tallinnan synkän aseman laiturilla, hän virkahti:

— Liidia on minun elämäni nainen!

Sitä sanoessaan hän oli niin traagillisen näköinen, etten malttanut olla kysäisemättä:

— Monesko hän lie tuon arvon kantajista?

Jo saman päivän iltana olimme jälleen lukujemme ääressä Liisi-tädin hoivissa. Asuintoverini heittäytyi uskomattomalla innolla ja sitkeydellä lukemaan — eestiä. Tosin hän myönsi, että veljeskansan kielioppi oli miltei yhtä tehokkaasti kaiken elävän kiinnostuksen murhaava kuin oman äidinkielemme kielioppi. Mutta hän väitti kuitenkin edistyvänsä sen turvin, että kuvitteli visaisimpienkin sääntöjen takana näkevänsä Liidian suloiset, hymyilevät kasvot. Eestittären valokuva, joka oli ilmestynyt Karl-Johanin Marita-vaiheen päättyessä säästämän kehyksiin, sai Liisi-tädin innostuneen hyväksymisen. Kaikki oli siis pelkkää ahkeruutta ja sopusointua.

Mutta eräänä iltapäivänä asuintoverini palasi pahantuulisena puhelimesta.

— Meidän on molempien lähdettävä Eteläsatamaan, hän ilmoitti.

— Mene yksin! ärähdin. — Minulla on ylihuomenna tentti!

— Niin minullakin, Karl-Johan vastasi. — Mutta ei auta. Soitettiin, että Jooseppi palaa nyt Stettinin laivalla ja että meidän kahden on mentävä häntä vastaan.

Jooseppi Tuutijärvi! Olin tyyten unohtanut hänet ja hänen koko »naulareissunsa».

— Nytkö se keisari vasta palaa? kummastelin. — No, kyllä niille nauloille hintaa kertyi!

Laiva oli jo laiturissa, kun ennätimme satamaan. Parahiksi näimme Joosepin laskeutuvan maihin. Hänen synkeä muotonsa ei vähääkään kirkastunut, kun hän huomasi meidät.

— Pojat, hankkikaa auto! hän huikkasi meille kadotessaan matkalaukkuineen tullihuoneeseen.

Kun nousimme autoon, Tuutijärven isäntä murahti:

— Asemalle!

— Etkö jää edes huomiseen? uskaltausin kysymään.

— En! hän jyräytti. — Suoraan Asemalle!

Hänellä oli sikäli onnea, että pohjoiseen menevä juna oli jo esissä. Hänen vaatimuksestaan istuimme hänen seurakseen odottamaan lähtöhetkeä.

— Minä olen nyt kuin poro, Jooseppi mutisi. — Tahdon pohjoista kohden. Aina vain pohjoista kohden!

‒ Saitko ostetuksi hyvät naulat? asuintoverini kysäisi huolettomasti.

Tuutijärven isäntä loi poikaan niin verenhimoisen katseen, että minä jo puoleksi kohottauduin heittäytyäkseni heidän väliinsä, jos Jooseppi yltyisi väkivaltaisuuksiin. Hän tyyntyi kuitenkin. Tovin kuluttua hän lausui:

— Oikeutta myöten te pojat voitte odottaa, että minä kerron teille kaiken. Te kaksi olette kohdelleet minua reilusti, niin kuin pohjoispohjalaisten tulee. Ette ole olleet niin kuin ne kaksi huithaipelia, jotka saivat minut houkutelluksi mukaansa Berliiniin.

Viha näytti jälleen nousevan hänessä. Siksi kiirehdin kysymään:

— Miltä Spreen kaupunki näytti?

— En minä siitä mitään tiedä, Tuutijärvi tunnusti. — Yhtämittaisessa humussa meni monta päivää. Kun viimein heräsin, ei tovereista näkynyt jälkeäkään. Nousin natisevalta vuoteeltani ja lähdin ikkunasta katsomaan, missä päin oltiin. Ensin minä ihastuin. Luulin jo olevani onnellisesti jälleen kantahotellissani »Fenniassa». Sillä kirkko, jonka ääriviivat näin, oli ilmeisesti Helsingin Suurkirkko. Mutta sitten muistin, ettei »Fennian» mihinkään ikkunaan Suurkirkko sovi näkymään. Ja vähitellen tulin siihen käsitykseen, että kaipa minä vielä olin Berliinissä — niitä nauloja ostamassa. Löysin soittonappulan ja painoin sitä pitkään. Ikuisuuden jälkeen ovelle ilmestyi pieni, musta mies, vyötäisillään likaisin esiliina, mitä maailman luomisesta alkaen kukaan on kantanut. Tiukkasin häneltä suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi, mikä oli tämän berliiniläisen hotellin nimi. Äijänkuva sen kun vain pudisteli päätään. Alkoi pitkä solkkaus, mutta vihdoin minulle selvisi kammottava totuus: en ollutkaan Berliinissä, vaan Roomassa! Miten, milloin ja miksi olin sinne ajautunut, se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Ja kirkko, jota olin ihastellut Helsingin Suurkirkoksi, olikin Rooman Pietarinkirkko. Silloin minä raivostuin — kaikelle. Eikä minulla siitä silmänräpäyksestä alkaen ole ollut muuta halua eikä pyrkimystä kuin se, mikä on jokaisella porolla: pohjoista kohden! Missään en ole pysähtynyt enkä pysähdy nytkään!

Meidän oli hirvittävän vaikea pidättää iloisuuttamme. Joosepin matkat tuntuivat liian hassunkurisilta voidakseen olla totta. Mutta tragiikka, joka oli kyntänyt syvät vaot tämän nykyaikaisen harhailevan Odysseuksen kasvoihin, vakuutti, että todellisuus on tarua ihmeellisempi.

— Entä rautanaulat? Karl-Johan kysyi hellävaraisesti kuiskaten.

— Poika! Jooseppi ärjäisi. — Jos vielä kerran erehdyksessäkään lausut sanan »rautanaula», niin minä väännän niskasi nurin! Kiittipä Raahen kauppaneuvos sitten tuosta teosta taikka ei!

Ehjin nahoin kuitenkin jäimme Helsingin asemalaiturille, kun juna pohjoiseen lähti.

Kaksi päivää myöhemmin asuintoverillani ja minulla oli kummallakin tenttimme, joista selvisimme. Palattuamme kuin voittajat ainakin huoneeseemme löysimme sieltä tuoreen sähkeen:

 »NAULAT OSTETTU ROVANIEMEN RAUTAKAUPASTA PISTE LAATU HYVÄ PISTE NYT
 PAINUN TUUTIJÄRVELLE JA SINNE JÄÄN PISTE JOOSEPPI.»

5.

KARL-JOHAN KRIMINAALIKLUBIN VIERAANA.

Syksy oli tullut. Muiden pohjolan muuttolintujen mukana mekin olimme palanneet etelään. Tosin vain Helsinkiin, Alma Materin suojiin. Mutta pitkämatkaisia silti olimme.

Oli siirrytty jo lokakuuhun. Pohjalainen kriminaaliklubi oli intoutunut alleviivaamaan — tai sanottakoon suoraan: yliarvioimaan — merkitystään päättämällä kutsua yliopiston rikosoikeuden professorin kunniajäsenekseen. Korrektisti frakkiin pukeutuneet herrat olivat käyneet professorin kotona ilmoittamassa päätöksestä ja pyytämässä häntä ottamaan kunniajäsenyyden vastaan. Muhkeavartinen professori oli vastannut puheella, joka oli jälkeenpäin ikuistettu klubin aikakirjoihin. Professori oli lausunut pitävänsä nuorten pohjalaisten juristien huomaavaisuutta todellisena kunniana itselleen. Hän oli maininnut yrittäneensä siinä osakunnassa, mihin hän aikoinaan oli kuulunut, herättää syvällisempää harrastusta rikosoikeuden tutkimusta kohtaan, mutta valitettavasti kokeneensa kerta kerran jälkeen pettymyksen. Sitä suuremmalla ilolla hän oli todennut, että pohjalaisten keskuudessa oli aivan oma-aloitteisesti päästy ajatuksesta tekoihin. Lopuksi hän oli lausunut toivovansa hedelmällistä vuorovaikutusta hänen ja Pohjalaisen kriminaaliklubin välillä, jossa hän uskoi tapaavansa harrasta tutkijanintoa rikosoikeuden sekä teoreettisia että käytännöllisiä probleemeja kohtaan.

Klubin jäsenet olivat haltioissaan tästä menestyksestä. He päättivät pitää oikein kunnon kekkerit tervetuliaisiksi uudelle kunniajäsenelle. Kutsu lähetettiin, ja se otettiin myös vastaan. Vasta sitten nuoret juristit tulivat todenneeksi, että klubin kassa oli surkean tyhjä. He älysivät, ettei tästä pälkähästä päästäisi niin yksinkertaisin keinoin kuin vanhan, jakamattoman Pohjalaisen osakunnan mainehikas kuraattori Artturi H., joka toverien melun noustua joissakin kekkereissä ylettömäksi hyppäsi pöydälle karjaisten: »Eikö pohjalaisiin enää pysty järjen sana?» Hänhän, saatuaan täten aikaan hämmästelevän hiljaisuuden, huudahti: »Vielä yksi markan booli!» ja lähetti hattunsa kiertämään markkojen keruuseen. Nyt tarvittiin paljon rahaa. Mutta mistä se otettaisiin?

Karl-Johan sattui sivusta kuulemaan tätä murheellista pohdiskelua.

— Mitäs turhia surette, hän lausahti. — Pankaa toimeen klubin tanssiaiset. Kyllä niistä rahaa kertyy.

Saman tien hän kyhäsi heille tekstin ilmoitukseksi, joka julkaistaisiin pääkaupungin kaikissa lehdissä: »Akateemiset kriminaaliset tanssiaiset Ostrobotnialla...»

— Kyllä tämä väkeä vetää, hän vakuutti tarkastellessaan kättensä työn tulosta.

Kolumbukselle ei varmaan aikoinaan kumarrettu mykässä ihailussa sen syvempään silloin, kun hän tunnetulla tavallaan ratkaisi pulman, miten muna saadaan marmorilevyllä seisomaan päällään, kuin juristimme tässä tilaisuudessa osoittaessaan kunnioitustaan asuintoverilleni. Sitä vailla, ettei Karl-Johania kutsuttu kriminaaliklubin toiseksi kunniajäseneksi.

Tanssiaiset pidettiin. Ne tuottivat hyvin. Ilmoitus oli näet houkutellut Ostrobotnialle sankan joukon ylioppilaita, joista toiset selittivät olevansa tavalla tai toisella rikosoikeuden tutkijoita ja toiset heidän tulevia tutkimusobjektejaan.

Silti näistä tanssiaisista koitui harmia. Niihin pyrki näet muiden mukana kaksi herraa, joilla oli keskinkertaisen huomattava asema pääkaupungin poliisivoimissa. Kriminaaliklubin jäsenten lähin tulevaisuus olisi ollut rauhallisempi, jos nämä herrat olisi esteettä päästetty sisään. Mutta ala-aulassa olevat järjestysmiehet tulivat sanoneeksi: ei. Eikä siitä sitten enää haluttu perääntyä.

Poliisiherrat huomauttivat — aika oikeutetusti — olevansa ainakin yhtä hyviä kriminalisteja kuin juhlan järjestäjät itse. Mutta he saivat vastaukseksi, että kysymyksessä olivat suljetut, akateemiset tanssiaiset, joihin heillä ei ollut pääsyä. Vieraat katselivat ja kuuntelivat aikansa vilinää ja touhua ala-aulassa. Sitten he kääntyivät menemään. Juristiemme olisi kuitenkin sietänyt muistaa, että poliisitkin ovat vain ihmisiä, joille sellainenkaan inhimillinen tunne kuin kostonhalu ei ole vieras. Jälkeenpäin kerrottiin, että sinitakkisilla virkaherroilla oli poistuessaan huulilla hyvityksen toiveita kuvasteleva hymy.

Tanssiaiset eivät mitenkään poikenneet sadoista samanlaisista. Sen aikaisista ne muodostuivat ennätysmäisiksi sentään rahalliselta tulokseltaan. Tästä ihastuneina kriminalistimme kutsuivat myös Karl-Johanin vieraakseen seuraavana iltana pidettäviin kekkereihin.

Tuona iltana Ostrobotnian klubiravintola täyttyi frakkipukuisista nuorista miehistä. Ja niin alkoi illatsu, joka monien muiden mainehikkaiden rinnalla elää alakerran kirjavassa historiassa. Minä en ollut siellä mukana. Mutta jälkeenpäin minulla oli aihetta tutkia tuon juhlan kulkua, ja toivon, että läsnä olleiden kuvaukset ovat antaneet siitä oikean kokonaiskäsityksen.

Kun kunniajäsen ja kutsuvieras oli sijoitettu vastakkain pitopöydän keskukseen, tilaisuus alkoi varaesimiehen civis Liesmaan puheella, jossa tulkittiin Pohjalaisen kriminaaliklubin iloa siitä, että se sai nyt keskuudessaan nähdä ensimmäisen kunniajäsenensä. Puheen aito lämpö paransi professorinkin mielialaa, joka oli laskeutunut kiusaantuneeksi hänen havaitessaan olevansa ainoa arkipukuinen.

Ohjelmassa seurasi klubin terävä- ja kaljupäisyydestään tunnetun esimiehen, hovioikeuden auskultantti Kullervo Kukkosen historiallinen katsaus aikojen kuluessa muuttuvien moraalikäsitteiden vaikutukseen rikosoikeuteen. Sitä kuunnellessaan uusi kunniajäsen totesi täydellä syyllä kehuneensa pohjalaisten harrasta tutkijanintoa. Esitelmä oli kiistaton todistus pitäjänsä älykkyydestä ja tietopiirin laajuudesta. Kättentaputusten päätyttyä professori tunsi odotettavan hänen sanovan jotakin, mutta toisaalta hän piti tiedemiesarvolleen sopimattomana varauksitta kiittää. Siksi hän lausui:

— Rikosoikeuden osalta esitelmä oli aivan erinomainen. Jos jotakin puolta haluaisi arvostella, niin se olisi kai moraali. Sitä esitelmöitsijä käsitteli paikoitellen ehkä hieman yliolkaisesti.

— Mutta sehän on ihan luonnollista! Karl-Johan huudahti välittömästi. — Tuomari Kukkonen aikoo poliitikoksi ja tähtää korkealle.

Lausunto herätti jonkin verran huomiota. Klubin esimies silmäsi tiukasti nuorukaiseen. Mutta tämän kasvoilla oli sellaisen ihmisen valoisa ilme, joka on sekä itseensä että maailmaan hyvin tyytyväinen. Jos joku olisi kysynyt, tarkoittiko asuintoverini sanansa ilkeäksi kaksimielisyydeksi, niin hän olisi varmasti vastannut, että ei. Hänhän oli todennut vain sen, minkä koko osakunta tiesi. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt. Professorikin tyytyi äännähtämään epämääräisesti:

— Hm, hm.

Koko välikohtaus hautaantui näyttämönvaihdokseen, joka juuri oli alkanut: kekkereiden hilpeän osan vuoro oli tullut. Huomioon ottaen tilaisuuden juhlavuuden oli kanisterien ja pullojen sisältö kaadettu kannuihin, joita ilmestyi pöydälle tiheä rivi. Professori alkoi tuntea asemansa käyvän ristiriitaiseksi. Kunniajäsenenä hänen ei ollut helppo jo näin varhain poistua. Mutta yliopiston rikosoikeuden professorina hänen oli toisaalta vaikea jäädä seuraamaan, miten suorasukaisesti nuoret isännät kävivät käytännössä ratkomaan Suomen voimassa olevan lain erästä päivänpolttavaa probleemia. Hän rupesi näyttämään niin ilmeisiä merkkejä lähtöaikeista, että komeiksi suunniteltujen kemujen onnistuminen kävi vaaranalaiseksi.

Hänen molemmat pöytänaapurinsa tekivät parhaansa hänen viihdyttämisekseen. Mutta professorin kiinnostus oman alansa kysymyksiin oli auttamattomasti herpaantunut. Hän vilkuili yhä useammin kelloonsa.

Karl-Johanin vasemmalla puolella istuva juristi kuiskasi hänen korvaansa:

— Jos ukko lähtee jo nyt, niin koko ilta on pilalla. Koeta sinä keksiä jotakin.

Kutsuvieras katsahti vierustoveriinsa kummastuneena. Vai niin, vai hänen pitäisi taaskin pelastaa kriminaaliklubin pojat pälkähästä? Kutsuttuna vieraana hänellä ei saattanut olla mitään sellaisia velvollisuuksia. Päinvastoin hänellä oli oikeus odottaa isäntien pitävän seuraa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ettei kysymys koskenut yksinomaan juristeja, vaan pohjalaisia ylioppilaita yleensä. Tämä oli rikosoikeuden professorin ensimmäinen vierailu Ostrobotnialla. Se ei saanut päättyä niin lyhyeen, että sitä olisi pakko pitää epäonnistuneena. Siksi hän heittäytyi kuvaannollisesti sanoen silmät ummessa keskusteluun:

— Herra professori on kai kuullut paljon kaskuja erilaisista tieteenharjoittajista?

— Lukemattomia, kunniajäsen myönsi väsyneesti vilkaisten taaskin yleistä harmia herättäneeseen kelloonsa.

— Niin arvelinkin, Karl-Johan säteili. — Eikö herra professori näin palan paineeksi kertoisi joitakin niistä?

Ehdotus oli häikäilemätön. Mutta kunniavieras älysi, ettei hänen sopinut näyttää närkästystään. Niinpä hän hymähti pakotetun ystävällisesti vastatessaan:

— Mielelläni. On kuitenkin niin ikävästi, ettei juuri tällä hetkellä ainoakaan juttu juolahda mieleeni. Tiedättehän... Kun noin äkkiä kysytään, tuntee itsensä kuin tyhjäksi.

— Niin, asuintoverini yhtyi. — Sanotaanhan, ettei kukkokaan käskien laula. Mutta onko herra professori kuullut, miten nuoret juristit ja medisiinarit joutuivat kerran junayleisön edessä kiistaan siitä, kumpien ammatti on hienompi?

Kunniajäsen huokasi. Näytti olevan auttamatonta, ettei hän pääsisi vielä poistumaan. Hajamielisyyksissään hän maistoi lasistaan ja huomasi sen helpottavan.

— En, hän vastasi ilman minkäänlaista innostusta. Hänhän tiesi tuollaiset ylioppilaiden kaskut. Ikivanhoja ne olivat kaikki ja tavallisesti lisäksi huonosti kerrottuja. — En ainakaan muista.

Karl-Johan tajusi suunnilleen, mitä professorin mielessä liikkui. Mutta sillä hetkellä hänellä ei ollut varaa armoon eikä myötätuntoon.

— Vaununtäyteinen yleisö kuunteli melko tympeänä, hän aloitti, nuorten tieteenharjoittajien vuorottaista itsensä kehumista. Ivallinen hymy vilahti silloin tällöin jonkun maalaisisännän tai -emännän huulilla, ja suukin avautui jo pilkalliseen huomautukseen. Mutta sitten tavallinen talonpoikaisvarovaisuus sai heidät pysyttelemään syrjässä. Mene, tiedä, vaikka joku noista nuorista mahtailijoista sattuisi vielä joskus heidän pitäjäänsä nimismieheksi tai lääkäriksi.

— Ei hullummin nähty, professori hyväksyi.

Asuintoverini innostui tästä odottamattomasta tunnustuksesta. Entistä vilkkaammin hän jatkoi:

— Muuan Diken — oikeuden jumalattaren — pojista tuli sitten antaneeksi väittelylle toisen sävyn. Hän rupesi näet kertomaan eukosta, jonka ukko oli vastikään kuollut Naapurin akka tuli valittelemaan surua ja kysäisi: »Luonnollisen kuolemanko se teidän isäntä kuoli?» Siitäkös leski kimpaantui! Ihanhan tuollainen otaksuma kävi talon kunnialle ja arkipäiväisti koko surun. »E-hei», hän intoutui, »ei meidän ukko luonnollista kuolemaa kuollut! Oikein meillä oli lääkärikin!»

Silmättyään kuulijakuntaansa, joka veti suutaan hieman hymyyn, kertoja letkautti:

— Junanvaunussa naurettiin paljon enemmän kuin täällä. Eukot ja ukot aivan hytkyivät penkeillään. Mutta rahvaan ihmisillä onkin parempi huumorintaju kuin niinsanotuilla sivistyneillä.

— Niin, niinhän se oli, professori hymyili. — »Oikein meillä oli lääkärikin.» Aivan niin. Nyt muistan jutun. Kuulin sen joskus nuoruudessani. Ja se jatkui sillä, että joku medisiinareista yritti maksaa samalla mitalla. Mutta mitä se oli, sitä en kuolemaksenikaan muista. Minulla on vain hämärä kuva, että se oli jotakin typerää, melkein sopimatontakin.

Huolimatta viime sanoihin sisältyvästä selvästä varoituksesta Karl-Johan jatkoi itsepäisesti:

— Niin. Muuan Asklepioon — lääketaidon jumalan — pojista ryhtyi kertomaan miehestä, joka oli kuolemaisillaan. Tämä kutsutti luokseen kaksi juristia ja viittasi heitä istumaan kahden puolen vuodettaan. Lakimiehet kalvoivat paperit ja kynät esiin. Mutta ukko makasi vain ääneti, silmät ummessa ja kasvoilla lähestyvän kuoleman harmaus. »Alkakaa jo sanella testamenttia», toinen juristi viimein rupesi hoputtamaan, »niin kauan kuin vielä kykenette puhumaan!» Vanha mies kähisi vastaan: »En minä testamenttia tee.» Juristit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä tietämättä, mitä ajatella. Mutta kun ukko jo aivan selvästi oli lähenemässä suurta rajaa, jonka takaa paluuta ei enää ole, niin toinen lakimiehistä yritti vielä onneaan. Ravistaen vanhusta olkapäästä hän huusi: »Testamentti! Sen sanellaksennehan te kutsutitte meidät tänne, oikein kaksittain!» Silloin ukko kohottautui viimeisillä voimillaan kyynärpäitten varaan ja katsoi ensin toista ja sitten toista juristia pitkään. »En minä mitään testamenttia tee», hän korisi. »Minä tahdoin vain kuolla niin kuin Kristus kuoli: kahden ryövärin välissä.»

Turhaan asuintoverini koetti vakuuttaa, että tämä juttu oli rautatievaunussa nostattanut riemun kattoon. Tämänkertainen kuulijakunta Ostrobotnian alakerrassa olisi kaiketi lynkannut sen medisiinarin, joka kaskun oli keksinyt, jos hän olisi ollut käden ulottuvilla. Hänen myöhäsyntyinen histfiilari-selostajansa sai kiittää kutsuvierasasemaansa siitä, että hänen esiintymisensä kuitattiin vain halveksivalla äänettömyydellä. Tapansa mukaan hän löysi sentään siitäkin valoisan puolen. Ainakin hän jälkeenpäin kerskui saaneensa siitä sen opetuksen, että ammattiylpeyden liikavarpaat kuuluvat maailman arimpiin.

Kun äänettömyys oli venynyt professorin mielestä kyllin pitkäksi käydäkseen kunnollisesta rangaistuksesta, hän hymähti alentuvasti ja lausui:

— Nyt vasta huomaan, että te olette tässä seurassa vieras. Vieraampi kuin minä. Oikaisuksi teidän juttuunne minä voin kertoa teille toisen. Eikä se ole ainakaan vanhempi kuin teidän.

Säteilevänä Karl-Johan oli heti valmis kuuntelemaan. Kunnioittava hiljaisuus laskeutui seuran ylle. Kaikki kurkottautuivat eteenpäin, jottei sanaakaan menisi heiltä hukkaan.

— Tämä tapahtui siihen aikaan, professori aloitti, jolloin suullinen ylioppilastutkinto oli kaikissa kouluaineissa suoritettava yliopistossa. Muuan nuorukainen jäi pahasti kiinni saksan kielessä. Mutta tutkija oli äärimmäisen hyvänahkainen ja kärsivällinen. Hänen oli yleensäkin vaikea reputtaa ketään. Tämä tapaus näytti kuitenkin huolestuttavalta. Tehtyään monia epäonnistuneita kokeita saadakseen nuorukaisen kielitaidosta jotakin myönteistä esiin hän viimein virkkoi: »Minä annan teille vielä yhden lauseen käännettäväksi. Jos siitä selviätte, niin minä hyväksyn teidät.» Jännityksen kohmettamana kokelas tuijotti tekstiin: »Alle Juristen sind schlechte Christen.» Sitten äkisti hänelle valkeni, ja riemuitsevin äänin hän käänsi: »Kaikki juristit ovat Kristuksen sukua.» Tutkija oli hetken ymmällä. Viimein hän kysyi: »Mitä herra aikoisi yliopistossa ruveta lueskelemaan?» »Lainoppia!» nuorukainen vastasi reippaasti. Silloin tutkija nousi ylös ja kumarsi hänelle. »Te olette harvinainen nuorimies», hän sanoi. »Ilmeisesti te vain tulevan ammattikuntanne kunnian vuoksi kieltäydytte reppujen uhallakin päästämästä huulienne ylitse lausetta: Kaikki juristit ovat huonoja kristittyjä. Kun teillä kerran on noin korkea käsitys lainoppineista, olisi kohtuutonta, jos minä estäisin teitä pääsemästä tuohon jaloon seuraan. Minä hyväksyn herran mielihyvin.»

Tarinan loppu otettiin vastaan raikuvin eläköön-huudoin. Rikosoikeuden professori piti ne hyvänään. Eikä kukaan ryhtynyt oikomaan tätä erehdystä, joka peilautui hänen mairitellusta hymystään. Itse asiassahan suosionhuuto oli tarkoitettu menneiden, nykyistä onnellisempien aikojen sympaattiselle, avarasydämiselle saksan tutkijalle. Ah, jospa yliopiston opettajat vieläkin olisivat samanlaisia! Silloin monen pohjalaisenkin juristin tie virkapaikkoihin olisi ollut paljon siloisempi ja lyhyempi.

Joka tapauksessa kunniajäsen näytti unohtaneen lähtöaikeensa. Hän puheli ja naurahteli huolettomana. Taskukellonsa hän oli jättänyt kokonaan rauhaan. Vilkaisu oven päällä olevaan seinäkelloon rauhoitti häntä sitäpaitsi. Ilta ei ollut vielä myöhäinen. Hän saattaisi hyvin viipyä vielä hetkisen näiden sympaattisten nuorten miesten parissa.

Klubin varaesimies oli seurannut hänen katsettaan.

— Kellonvartija! hän komensi.

Muuan seurueen nuorimmista oli heti jalkeilla. Hän pistäytyi keittiön puolella ja palasi sieltä kannu mukanaan. Tottumuksen suomalla nopeudella hän tavoitti pöydän ja tuolin avulla kellon ja kaatoi kannusta valkoista nestettä sen sisuksiin.

Koko toimitus kesti vain tuokion, eikä siihen yleensä kiinnitetty mitään huomiota. Mutta kunniajäsenen uteliaisuus oli herännyt.

— Tuopa omalaatuista, hän virkahti. — Saako seinäkellokin osansa ateriasta?

— Ei toki, herra professori, klubin esimies selitti, kysymys on vain rukkaamisesta. Kello on vanha ja arvokas, mutta oikkuileva. Sen viisareihin on paras olla koskematta. On käytettävä toisia keinoja, jotta saisi sen pysymään oikean ajan kanssa tasoissa. Kun se jätättää, lasillinen piimää auttaa.

Professori naurahti. Nämä pohjalaiset tuntuivat olevan leikkisää väkeä.

— Entä, mitä lääkettä kello saa, jos se edistää?

— Ryypyn tai pari viinaa.

Kunniajäsen hämmentyi.

— Hm, hm, hän urahti tullen jälleen tuskallisen tietoiseksi siitä, että hän oli rikosoikeuden professori maassa, missä kieltolaki oli voimassa.

Karl-Johan ei malttanut olla puuttumatta keskusteluun:

— Tällä kertaa se olisi tarvinnut koko kannullisen piimää. Sillä tuo kello on nyt toista tuntia jäljessä.

Kunniajäsen yllättyi epämiellyttävästi. Hän sieppasi kellon taskustaan. Huomautus oli — valitettavasti — aivan oikea. Hän nousi hyvästelemään. Isäntäväelle hän vakuutteli viihtyneensä mainiosti ja tulevansa mielellään uudelleen.

Palattuaan saattamasta professoria tuomari Kukkonen esitti: — Klubin kunniajäsenen malja!

Se malja juotiin. Mutta sitten kajahti pöydän alapäästä:

— Professorin lähdön malja!

Sekin tyhjennettiin. Sitten esimies kysyi:

— Onko vielä joitakin virallisia asioita? Vai voidaanko sana ja juomat julistaa vapaiksi? Sihteeri, onko kukaan pyrkinyt klubin jäseneksi tai ulkojäseneksi?

Sihteeri, civis Koppinen, vastasi lyhyesti:

— Ei kukaan.

Klubin jäsenet huokasivat helpotuksesta. Nyt päästäisiin vihdoinkin rentoutumaan. Mutta silloin asuintoverini sai päähänpiston. Yrittänyttä ei laiteta! Niinpä hän koroitti äänensä:

— Herra esimies, minä anoisin päästä ulkojäseneksi.

Kukkonen ei ollut unohtanut alkuillan välikohtausta. Sivellen kämmenellä kaljua päälakeaan hän tuijotti melko epäsuopeasti nuoreen histfiilariin, joka yhä tuotti vaivaa ja harmia.

— Jaa, hän sanoi. — Klubin säännöt määräävät, että jos joku esittää henkilökohtaisesti pyynnön päästä ulkojäseneksi, niin johtokunnan on viipymättä käsiteltävä kysymys. Kaikki johtokunnan jäsenet ovat paikalla. Mutta minne me menisimme kokousta pitämään?

Civis Koppisella oli vastaus heti valmiina:

— Mennään osakuntahuoneistoon!

— Avain sinne on vain kuraattorilla ja Ostrobotnian vahtimestarilla, esimies torjui. — Eikä kumpikaan heistä liene tällä hetkellä tavoitettavissamme.

Koppisen ehdotus oli läsnäolijoista tuntunut alunperin huonolta pilalta. Tiedettiinhän, ettei osakuntahuoneistoa saanut — juhlatilaisuuksia lukuunottamatta — käyttää klo 24:n jälkeen muuta kuin kuraattorin antaman kirjallisen luvan turvin. Lukemattomat kerrat oli jouduttu kokemaan sekin, että Ostrobotnian kookas, leveäharteinen vahtimestari Vainio oli minuutin tarkkuudella saapunut osakuntahuoneistoon tuolla kellon lyömällä valvomaan poistumista. Mitkään suostuttelut eivät silloin tehonneet häneen. Eräissä illanistujaisissa oli yritetty sitä, että vahtimestari oli juhlallisesti nimitetty dosentiksi. Mutta vaikka hän ottikin arvon vastaan kumartaen, niin seuraavat sanat olivat: »Lähtevätkö herrat itse vai pitääkö minun kantaa?»

Siksi klubin sihteerin seuraavat sanat tekivät syvän vaikutuksen:

— Kyllä minä voin »dosentti» Vainiolta avaimen saada. Hän istuu tuolla eteisaulassa omassa kopissaan.

— Kuka hänet sinne on loihtinut? Kukkonen kysyi.

Koppinen hymyili tyytyväisenä:

— Minä. Käskin hänen odottaa siellä.

— Sinä? Liesmaakin havahtui utelemaan. — Mitä sinusta pitäisi sanoakaan, jos jo Vainiota täällä komentelet?

Karl-Johan tuli mukaan keskusteluun.

— Sanoisimmeko: ex ungue leonem? Kynnestään leijona tunnetaan. Koppinen taitaa mennä vielä pitkälle.

Toisetkin katsoivat klubin sihteeriin kuin olisivat joutuneet yllättävän ihmeen eteen. »Dosentti» Vainion itsetietoisesti ylläpitämä järjestyskö olisi horjunut graniittijalustallaan? Yleinen huomio ei näyttänyt lainkaan ujostuttavan oululaista räätälimestarin poikaa, jonka harmaat silmät säteilivät älykkyyttä ja huumorintajua.

Esimies rikkoi äänettömyyden:

— Kerrohan nyt ensin.

Koppinen oli siihen heti valmis. »Dosentti» Vainiolle oli sattunut perättäin kolme hairahdusta. Se oli alkanut Vasa nationin juhlaillallisista, jolloin vahtimestari ja hänen rouvansakin olivat olleet niin päissään, etteivät olleet kyenneet hoitamaan päällysvaatteiden vastaanottoa. Sama oli toistunut viikkoa myöhemmin Pohjois-Pohjalaisen osakunnan illanvieton yhteydessä. Ja kun sitten muutaman päivän kuluttua Etelä-Pohjalaisella osakunnalla oli ollut markkinatanssiaisensa, niin aviopuolisot olivat tosin olleet paikoillaan ala-aulassa, mutta niin »käkinä», että heidät oli molemmat pakko toimittaa kiireen vilkkaa kotiinsa. Silloin Pohjalaisen valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli eteläpohjalainen, oli katsonut välttämättömäksi ryhtyä lujin kourin asiaan. Tämänpäiväisessä valtuuskunnan kokouksessa juttua oli käsitelty. Siellä oli päätetty, että kun Vainio muuten oli mukava mies ja yleensä käyttäytynyt hyvin, niin hänet päästetään tällä kertaa varoituksella. Mutta jotta rangaistus ei tuntuisi liian lievältä, varoitus oli annettava kirjallisesti, juhlallisena otteena valtuuskunnan pöytäkirjasta. Sen perille vieminen oli uskottu civis Koppiselle.

— Minä ajattelin, poika kertoi, ettei niin tehokasta valttia kannattanut heti luovuttaa käsistä.

Eloisasti hän kuvasi tämänpäiväistä keskusteluaan »dosentin» kanssa.

»Minulla on tällä kertaa kovin ikävä asia esitettävänä», Koppinen oli aloittanut tärkeän näköisenä. »Vainio kai arvaa. Valtuuskunta on käsitellyt niitä kolmea perättäistä tapausta, jolloin te ja vaimonne olitte — miten nyt sanoisinkaan? — siinä määrin alkoholijuomien väärinkäytön aiheuttamassa tilassa, ettette kyenneet hoitamaan virkatehtäviänne.»

Vahtimestari oli jo puheen puolimaissa noussut kalpeana seisomaan.

»Istukaa vain, Vainio», valtuuskunnan edustaja oli armollisesti esittänyt. »Halusin teille nyt vain ilmoittaa, että minun tehtäväkseni on annettu tiedoittaa teille esimiestenne määräämä rangaistus.»

»Dosentti» ei ollut käyttänyt hyväkseen istuutumislupaa. Sana »rangaistus» oli kuitenkin vienyt häneltä niin tyyten voimat, että hän oli painunut tuolilleen. Surkealla äänellä hän oli kysynyt:

»Joko nyt sitten tuli lähtö tästä hyvästä talosta?»

»Noo», Koppinen oli verkkaan vastannut, »katsotaanhan nyt, Vainio, mitä voimme asian hyväksi tehdä. Oikeastaanhan me olemme tulleet Vainion kanssa aina hyvin toimeen.»

Siihen vahtimestari oli yhtynyt mitä innokkaimmin. Hyvin, aina hyvin! Ja milloin ikinä hänen palveluksiaan tarvittiin, niin hänen alttiutensa oli rajaton. Tänäänkin hän olisi paikoillaan. Tietysti. Odottamassa mahdollisia määräyksiä.

Kriminaaliklubin jäsenet olivat milloin missäkin yhteydessä joutuneet vastakkain aivan toisenlaisen »dosentti» Vainion kanssa. Siksi he nauttivat siitä, että hänenkin kohdallaan ylpeys oli käynyt lankeemuksen edellä.

Koppinen tunsi suoriutuneensa osastaan hyvin. Säteillen hän päätti selostuksensa:

— Jos siis herra esimies haluaa kutsua klubin johtokunnan kokoukseen, niin se voidaan aivan hyvin pitää osakuntahuoneistossa.

Muut jäivät jatkamaan juhlaa klubiravintolassa. Johtokunta siirtyi kerrosta ylemmäksi. Klubin sihteeri oli jo siellä ja kehoitti hymyillen herroja käymään sisään.

Jonkin ajan kuluttua kutsuttiin Karl-Johankin osakuntahuoneistoon. Kukkonen ilmoitti, että hänet oli — klubille tekemiensä huomattavien palvelusten vuoksi — hyväksytty Pohjalaisen kriminaaliklubin ulkojäseneksi.

Tuokioksi jäätiin vielä lepäilemään mukaviin nahkanojatuoleihin ja -sohviin. Illan raskain osahan olisi vielä edessä.

Silloin koputettiin oveen, hiljaa ja arkaillen. Vahtimestarin pää ilmestyi näkyviin. Hänen kasvojensa ilme oli täysin sopusoinnussa äänen kanssa, josta kaikki entinen karskius ja voima olivat kaikonneet.

— Suokaa anteeksi, herrat. Onkohan tuomari Koppinen täällä?

Civis Koppinen iski toisille merkitsevästi silmää. Tärkeän näköisenä hän lähti eteiseen puhuttelemaan »uutta» Vainiota.

— Noo-o?

— Niin, vahtimestari sanoi arkaillen, ajattelin vain kysyä, tarvitseeko tuomari minua vielä tänä iltana. Ellei, niin menisin kotiin, kun en tunne voivani oikein hyvin.

— Menkää vain, Koppinen lupasi jalomielisesti.

— Kyllä kai tuomari sitten hyväntahtoisesti sulkee osakuntahuoneiston oven ja panee avaimen minun pöydälleni, »dosentti» esitti nöyrästi. — Nimittäin sitten kun herrat suvaitsevat poistua täältä.

— Hyvä on, Vainio.

Vahtimestari katosi kuin varjo.

Kun Koppinen oli tovereilleen selostanut keskustelunsa, Liesmaa kysyi:

— Kauanko aiot miestä paahtaa, ennen kuin ilmoitat, ettei rangaistus ole sen kummempi kuin kirjallinen varoitus?

— Eiköhän pari viikkoa riitä? Koppinen naurahti. — Pysyypähän »dosentti»-pariskunta ainakin sen ajan raittiina. Mikä voi pitentää heidän ikäänsä jollakin vuodella.

Toiset hyväksyivät äänekkäästi tämän ajatuksen. Mutta Liesmaa, joka oli koko illan pysytellyt jollakin tavoin etäällä seurasta, aloitti haastavasti:

— Minusta...

Kriminaaliklubin esimies kuitenkin katkaisi alkamassa olevan kinastuksen sanomalla jyrkästi:

— Minusta meidän on aika palata alakertaan. Ties, mitä siellä on ehtinyt tapahtua.

Klubiravintolaan tullessaan he totesivat tunnelman jo oleellisesti kohonneen. Punoittavin kasvoin jokainen olisi halunnut puhua eikä kukaan kuunnella.

Rantsilainen lukkarinpoika Sameli Haukela oli jollakin tavalla keinotellut itsensä korkean kaapin päälle. Ilmeisesti häntä oli houkutellut sinne kipsinen rintakuva, joka jostakin syystä oli unohdettu korkeuksiin pölyttymään. Hän oli ottanut ison veistoksen syliinsä ja syventynyt tuijottamaan sen värittömiä piirteitä.

— Hyvät kuulijat, hän möyrysi yläilmoista, sallikaa minun esittää teille suurmurhaaja Klemens Kristinahon pää, joka on muodoiltaan yhtä peloittava kuin hänen veritekonsa ovat kauhistuttavat. Kuten jokainen herroista voi ensimmäisellä silmäyksellä todeta, tämä aikakautemme murheenlapsi edustaa Kretschmerin konstituutiotyypeistä harvinaisen selvää dysplastikkoa. Siitä voimme jo päätellä, että hänellä on skitsotyyminen temperamentti. Luonteen sulkeutuneisuus, huumorintajuttomuus, epäluuloisuus ja fanaattisuus kuvastuvat järkyttävän selvästi näistä piirteistä. Jos suuri Lombroso, kriminaaliantropologian kuolematon perustaja, olisi saanut nähdä tämän Klemens Kristinahon hänen ollessaan vielä pieni poika, hän olisi voinut erehtymättömästi todeta hänessä tulevan joukkomurhaajan. Ja kiitos Lombroson mekin voimme tuntea viattomasti kerran vuotavan veren hajun nähdessämme tällaisen muhkuraisen, tylpän nenän, peräti matalan otsan ja tällaiset isot, höröttävät korvat...

Haukela paasasi omia aikojaan välittämättä, mitä hänen »kuulijakuntansa» teki. Hän näytti olevan vasta esitelmänsä alussa. Mutta silloin Kukkonen ärjäisi hänelle vihaisesti:

— Sameli! Laittaudu äkkiä alas sieltä!

Haukela tiiraili häntä silmälasiensa takaa.

— Jaaha, kyllä minä tunnen teidät, hovioikeuden auskultantti Kukkonen, hän myönsi. — Mutta ei teidän pidä vihastua. Minähän esittelen täällä Klemens Kristinahon rikollisia piirteitä enkä teidän. Joten teillä ei ole syytä noin hermostua. Isot korvathan teilläkin tosin on, mutta otsaa sensijaan on ihan niskaan asti. Te olette...

Hänen uusi esitelmänsä katkesi kuitenkin siihen.

Ulkoa kuului kimeä poliisipillin vihellys, joka jähmetytti kaikki paikoilleen. Ja sitten tapahtui ihme — ihmeeltä se ainakin kriminaaliklubin jäsenistä tuntui, vieläpä erittäin epämiellyttävältä. Kaikista kolmesta ravintolasaliin johtavasta ovesta tunkeutui sisään poliiseja. Seuraavassa hetkessä koko huone näytti olevan heitä täynnä.

Klubin esimies esitti jyrkän vastalauseen. Mutta se kaikui kuuroille korville. Komennuskunnan johtaja selitti lyhyesti, että hänellä oli määräys puhdistaa tämä »pesä» ja sen hän myös tekisi. Mikäli herroilla oli jotakin sanottavaa, niin se sopi tehdä keskuspoliisiasemalla, jonne nyt lähdettäisiin. Autot odottivat ulkona.

Tätä ilmoitusta seurasi meteli ja sekasorto. Ylioppilaat pyrkivät ulos kaikkia mahdollisia teitä, sillä poliisiautoja kohtaan heillä oli vaistomainen vastenmielisyys. Mutta toista toisensa jälkeen poliisit tarttuivat niskasta kiinni ja taluttivat ulos piittaamatta vastaanpyristelyistä ja sadatteluista.

Jollakin kummalla tavalla Karl-Johanin oli onnistunut kellon »rukkaajan» kanssa pujahtaa keittiöön vievään käytävään. Mutta heräämässä ollut toivo kuoli heiltä, kun he vilkaisivat keittiöön. Sielläkin oli näet joukko poliiseja.

— Siat! nuori juristi murahti.

Asuintoverini mielessä vilahti muisto siitä, että hän oli kerran luvannut lyödä heti, jos joku haukkuisi Helsingin järjestysvaltaa. Mutta sellainen on ihmisluonne, ettei hän tänä hetkenä tuntenut pienintäkään halua ryhtyä edes selittämään, miten inhimillisiä ja avuliaita helsinkiläiset poliisit olivat. Saati sitten tapella heidän kunniansa puolesta!

Epätoivoisesti hän mietti, mistä vielä voisi päästä karkuun. Putkaan hän ei millään hinnalla halunnut joutua. Ja silloin hän keksi. Ihan käden ulottuvilla oli vanhan ruokahissin aukko, joka oli niiltä ajoilta, jolloin kaikki Ostrobotnian asukkaat saivat ruokansa alakerran keskuskeittolasta. Yleensäkin harppaus ajatuksesta tekoon oli hänellä lyhyt, ja nyt se oli tavallistakin lyhyempi.

Vieressä seisova nuorukainen ei ehtinyt vielä tajuta mitä oli tekeillä, kun Karl-Johan jo oli temmannut ruokahissin ovet auki ja pujahtanut sisään. Kun hissiaukko samassa sulkeutui, näytti kuin seinä olisi nielaissut koko miehen. Nuorukainen jäi tuijottamaan tuohon kohtaan. Mutta sitten hän havahtui huomaamaan, että poliisit tonkivat sekä keittiössä että ravintolasalissa jokaisen pienenkin kolon, jottei kukaan vain pääsisi piiloutumaan. Hän tajusi oman tilanteensa toivottomuuden ja päätti alistua väistämättömyyteen. Sitä ennen hän halusi kuitenkin tehdä vielä palveluksen osakuntatoverille. Hissinappula oli hänen kätensä ulottuvilla, ja hän painoi sitä. Kun kaksi poliisia samassa kävi häneen kiinni, hän hymyili. Sillä hän oli kuullut hiljaa hyrräävän äänen: hissi oli liikkeellä!

Ravintolasalissakin oli jo hiljaista ja melko autiota. Poliisikomennuskunnan johtaja seisoi keskilattialla ja kävi kiivasta sanaharkkaa Sameli Haukelan kanssa, joka yhä edelleen istui kaapin päällä suurmiehen rintakuva sylissään.

— Viimeisen kerran minä käsken teitä tulemaan alas!

— No, mitä tulee tämän viimeisen kerran perästä?

— Kyllä me teidät kiinni saamme!

— Ihmekös tuo? Onhan teillä miesvoimaa vaikka kaataa tämä kaappi.

Haukelan ironinen sävy ärsytti poliiseja. He odottivat vain viittausta komennuskunnan johtajalta tehdäkseen juuri niin kuin tuo vintiö oli usuttanut. Mutta tuota viittausta ei tullut. Sensijaan johtaja sanoi:

— Ettäs ette häpeä! Sivistynyt mies!

— Mitä minun pitäisi hävetä? Sameli tiukkasi.

— Humalaanne!

— Vai olen minä humalassa?

— Kyllä! Niin sikahumalassa, ettette avutta sieltä alas pääse!

Silloin Haukela intoutui:

— Katsokaa! Näin humalassa minä olen!

Frakinliepeet heiluen ja pidellen yhä sylissään kipsistä rintakuvaa hän hyppäsi alas. Sitten hän laski kantamuksensa varovaisesti pöydälle ja poliiseihin kääntyen kysyi:

— Saitteko kaikki kiinni?

— Joka sorkan, muuan poliiseista kehaisi. — Kylläpähän itse näette, kun kamarille ehditään.

Sameli hymyili leveää hymyään. Illan kutsuvieraan häipymisestä hänellä ei ollut mitään tietoa, sillä ruokahissi oli ollut hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta sensijaan hän oli todennut, että kriminaaliklubin esimies oli välttänyt lain kouran. Yleisen sekasorron alkaessa hän oli vanhan urheilijan joustavuudella livahtanut ulos siitä ikkunasta, jonka vieressä olivat pihalta katolle johtavat palotikkaat. Hänen poistumistaan ei ilmeisesti ollut huomannut kukaan muu kuin Haukela, joka korkeasta tähystyspaikastaan saattoi seurata tapahtumia koko salissa. Kukkonen ei ollut tietysti yrittänytkään ulos portista, joka oli vartioitu, vaan oli valinnut tien yli kattojen vapauteen.

— Vai vielä teitä hymyilyttää! äskeinen poliisi ärähti.

— Kyllä vain, Sameli myönsi. — Mutta mennään nyt.

Sillä välin Karl-Johan oli hitaasti, mutta varmasti jatkanut omaa matkaansa kohti korkeuksia. Loppujen lopuksi ruokahissi pysähtyi. Matkalainen tajusi, että nyt oli tultu määränpäähän, mikä se sitten lie ollutkin.

Ylen ahdasta hissikomerossa oli. Sehän oli tehty vain muutamia kulhoja eikä suinkaan matkustavaisia varten. Hissiin syöksyessään asuintoverini oli väkevästi tuntenut, että se oli ihana ja turvallinen paikka. Turvallisuus oli nyt entistä varmempi. Mutta ihanuuden laita oli minuutti minuutilta yhä heikommin. Vaikkei hän ollut isokokoinen, hänen oli ollut vetäydyttävä tiukasti kaksinkerroin mahtuakseen piilopaikkaansa. Epämukava asento, jota ei käynyt lainkaan muuttaminen, puudutti jäsenet. Mutta tämä puudutus ei poistanut tuskia, vaan päinvastoin lisäsi niitä.

Kaikkialla oli hiljaista. Äskeisen melun jälkeen suorastaan kammottavan hiljaista. Lisäksi Karl-Johan kauhukseen huomasi, että häneltä alkoi ilma loppua. Hänen ajatuksensa lensivät äidin ja isän luo Raaheen. Mitä nämä sanoisivat kuullessaan, että heidän ainoa poikansa oli kuollut? Tukehtunut ruokahissiin — mikä surkea kuolema! Mieleen nousi kuva myös Liidiasta. Toivottavasti ei kukaan kertoisi hänelle, millaisen lopun hänen suomalaisensa oli saanut. Nämä mietteet havahduttivat hänen toimintatarmonsa.

Epätoivoisesti hän väänteli ja käänteli käsiään, kunnes pääsi sormineen kiinni hissin oviin. Mutta nepä eivät auennetkaan sisältä käsin. Tätä laitetta rakennettaessa ei ollut oletettu, että joku keskuskeittolasta yläilmoihin lähetetty »annos» tuntisi tarvetta itse avata sisältä käsin hissin ovet.

Hän aloitti uuden epätoivoisen kiemurtelun ahtaassa vankilassaan. Viimein hän pääsi sellaiseen asentoon, että saattoi ryhtyä jaloillaan potkimaan ovia. Hänen korvissaan melu kuulosti niin huumaavalta, että olisi luullut kuolleidenkin heräävän. Mutta koko talo tuntui nukkuvan raskaammin kuin hautausmaan kansa.

Tuskan hiessä kylpien hän luopui lopulta kaikesta toivosta. Hän oli menehtymäisillään ponnistuksista ja ilman puutteesta. Vaistomaisesti hänen jalkansa jatkoivat vielä hiljaista naputtelua.

Mutta erään ihmisen hän oli onnistunut havahduttamaan makeasta aamuyön unesta.

Ruokahissi oli pysähtynyt professori Sukkulan keittiöön. Sukkula oli vanhapoika, jonka taloutta hoiti vanha, topakka Anna-Stiina. Hänet juuri salaperäinen, keittiön puolelta kuuluva metelöinti oli herättänyt.

Anna-Stiina oli tullut omasta huoneestaan katsomaan, kuka lurjus tähän vuorokauden aikaan meiskasi keittiön oven takana. Tarjoiluhuoneen kaapin laatikosta hän oli ohi tullessaan siepannut aseekseen tukevan kaulimen. Se kädessään hän seisoi keittiön ovella kuulostamassa. Yöpaidassaan ja viha silmissään hän olisi ollut hyvin vaikuttava näky, mikäli joku näkijä olisi paikalle sattunut. Lopulta hän kokosi kylliksi rohkeutta kukistaakseen keittiön ulko-oven taa. Hämmästyneenä hän antoi lyöntiin kohonneen kätensä vaipua. Siellä ei ollut ketään.

Kukaan ei voi moittia Anna-Stiinaa siitä, että hän oli ymmällä. Äskeinen melu oli lakannut. Jonkinlaista naputtelua jatkui kuitenkin yhä. Kesti kauan, ennen kuin hän älysi, että tuo hermoja repivä ääni kuului ruokahissistä. Mutta sitten hän ryntäsikin heti seinustalle ja levähdytti ovet auki.

Vanhan taloudenhoitajattaren kunniaksi on luettava, ettei hän sillä hetkellä kirkaissut. Sillä hissikomerosta vyörähti lattialle eloton mies. Ja millainen mies sitten? Frakkipuku — kauluksista ja muista hienouksista puhumattakaan — oli hirvittävässä kunnossa. Anna-Stiina muisti lukeneensa sisarenpoikansa kerran lahjoittamasta salapoliisiromaanista, että joskus oli jossakin murhatun miehen ruumis tungettu ruokahissiin. Kai tämä nyt sitten oli sellainen, hän ajatteli. Ja siksi hän ei huutanut.

Mutta Karl-Johan ei ollut kuollut. Tuokion kuluttua hän alkoi oikoa puutuneita jäseniään ja vääntäytyi lopulta istuvilleen, koettipa kohottautua, jalkojensakin varaan.

Eukko tuijotti tätä henkiin heräämistä kauhun vääristämin kasvoin. Mies ei ollut murhattu. Niinpä hän oli kai sitten murhaaja, joka oli mustissa aikeissa tunkeutunut huoneistoon.

Juuri kun asuintoverini oli pääsemäisillään pystyyn, Anna-Stiina tointui lamaannustilastaan. Arvelematta hän kohotti kaulimensa ja kumahdutti sillä poikaa otsaan. Karl-Johan lysähti lattiaan tajuttomana. Ja samalla hetkellä vanha taloudenhoitajatar päästi huudon. Se oli läpitunkeva parkaisu, joka kuului kauas...

Robert-setäni tulla tassutteli herättämään minua.

— Kuule, Matti, Karl-Johanille on tapahtunut jotakin.

Minä olin heti jalkeilla. Vilkaisin asuintoverini vuoteeseen. Se oli tyhjä. Poika ei ollut siis vieläkään palannut kriminaaliklubin kekkereistä. Mutta mitä setä olikaan sanonut?... tapahtunut jotakin! Vilkaisu vanhan herran kasvoihin vakuutti minut siitä, että jotakin hyvin vakavaa oli sattunut.

— Onpa hyvä, Robert-setä virkahti, että Liisi-täti on matkoilla. Hän olisi saanut sydänhalvauksen säikähdyksestä. Katsos, puhelimessa on joku mies, joka sanoo olevansa professori. Hän puhuu jotakin kummallista Karl-Johanista. Minä en saanut hänestä selvää. Koeta sinä puhua sen herran kanssa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olin pikavauhtia matkalla Ostrobotnialle. Töölönkadun puoleisella alaovella professori Sukkula oli vastassa, kuten hän oli puhelimessa luvannut. Hän oli yhtä huolestunut kuin Robert-setäni. Tiesin, että hän oli mainio sukukielten tuntija, mutta tätä juttua hän ei osannut selittää.

Hän oli herännyt taloudenhoitajattarensa kimeään kirkaisuun ja kiirehtinyt keittiöön, jonka ovesta näkyi valoa. Siellä häntä oli kohdannut kumma näky. Yöpaitainen Anna-Stiina oli maannut pyörtyneenä keskellä lattiaa puristaen vielä kourassaan tukevaa kaulinta. Ja kappaleen matkaa hänestä loikoi nuorukainen, jonka frakkipuku oli pahoin pölyttynyt ja rypistynyt ja jolla oli valtava kuhmu otsassa. Kyllähän tseremissien, jopa karjalaistenkin kielessä oli omat visaiset salaisuutensa. Mutta ne olivat sentään leikin asia verrattuna tällaiseen mysteerioon, joka oli asettunut hänen rauhalliseen keittiöönsä. Yritettyään turhaan palauttaa tajuihinsa noita kahta, joista molemmat olivat ilmeisesti uhreja, professori oli päättänyt hankkia apua. Nuorukaisen papereista oli selvinnyt hänen nimensä ja osoitteensa. Niinpä professori oli soittanut meille.

Jutun selvittely sujui sitten nopeasti. Asuintoverini ja minä olisimme päässeet melko pian kotiin. Mutta professori Sukkula pidätti meitä vierainaan. Karl-Johanin piti kertoa hänelle, millaisia juhlia alakerrassa oli nyt vietetty. Professori oli aikoinaan itsekin ollut pohjoispohjalaisten kuraattori, ja niin vakaa tiedemies kuin hän olikin, niin hän nauroi sydämen pohjasta asuintoverini esittämille välähdyksille.

— Minä ihan nuorrun, kun kuuntelen teitä, hän kehui. Anna-Stiina pysyi näkymättömissä.

— Eukko paha häpeää, professori kertoi.

Me vakuutimme molemmat, ettei taloudenhoitajattarella ollut mitään häpeämistä. Mutta osoittaaksemme tarkoittavamme sillä myös totta meidän oli taivuttava odottamaan Anna-Stiinan tarjoamia »sovintokahveja», joiksi professori niitä nimitti kantaessaan tarjotinta eteemme.

Niinä aamutunteina suoritettiin kiivas voimain mittely myös keskuspoliisiasemalla.

Sinne jouduttuaan kriminaaliklubin jäsenet olivat todenneet, että esimies puuttui joukosta. Liesmaa oli kaikkein kiukkuisin tästä havainnosta. Hän murisi Haukelalle:

— No, Sameli, sano sinä, mitä Kukkosessa on sellaisia kasvonpiirteitä tai ruumiinmuotoja, joista me olisimme Lombroson mukaan voineet etukäteen arvata hänet rikolliseksi. Sillä rikollista on esimieheltä tuolla tavalla livistää ja jättää muut pulaan.

— Älä intoile, Pekka, Haukela tyynnytteli. — Minä en usko hänen ajatelleen vain omaa nahkaansa.

Ja osoittautuikin, että Liesmaa sillä kertaa erehtyi. Koko tästä poliisien suuresta apajasta tuli loppujen lopuksi vesiperä. Kukkonen oli aikansa kattovoimistelua harrasteltuaan ja lopuksi maahan taas päästyään ottanut heti yhteyden kaupungin poliisimestariin. Yhdessä molemmat tuomarit sitten saapuivat keskuspoliisiasemalle. Ratsian toimittaneet poliisit olivat unohtaneet ottaa Ostrobotnialta mukaan näytteet, jotka olisivat todistaneet väkijuomia nautitun. Eikä reippainkaan laulu toki ollut Suomen tasavallassa kielletty neljän seinän sisällä. Kiivaita sanoja vaihdettiin puolelta ja toiselta. Seuraavina päivinä keskusteluja jatkettiin, kuitenkin jo sävyisämmin. Ja siihen juttu lopulta päättyi, että yhteisymmärryksessä koko asia haudattiin hiljaisesti.

Pari päivää Karl-Johan haudoskeli otsaansa. Kerran kotiin tullessaan hän seisoi peilin edessä tarkkaamassa hoidon tulosta.

— Kunpa vain ymmärtäisin, miksi Anna-Stiina pyörtyi minut kolkattuaan! hän puheli puoliääneen.

— Kas vain, ivailin. — Oletko siis vihdoinkin tavannut naisen, josta sinäkään et kaikkea ymmärrä?

— Sinä, Matti, hän virkkoi minuun kääntyen, olet aika tomppeli, ellet sitä tiedä, ettei yksikään mies milloinkaan opi täysin tuntemaan naista. Siinähän naisten suuri lumousvoima onkin. He ovat niin jännittävän arvaamattomia.

Sitä aihetta olimme mielestäni käsitelleet jo kyllin usein minun tulematta sen viisaammaksi. Siksi siirryin toiseen asiaan:

— Taisitpa saada elinkautisen merkin Pohjalaisen kriminaaliklubin ulkojäsenyydestä.

Asuintoverini palasi peilin ääreen tutkimaan taas kuhmua otsassaan.

— Oh, ei, hän sanoi. — Pian tämä painuu alas. Sitäpaitsi on vielä kolme päivää siihen, kun Liisi-täti palaa kotiin. Ja, kuulehan... Se ilta oli oikein hupaisa.

6.

KARL-JOHAN HEITTÄYTYY YLIOPPILAS-POLITIIKKAAN.

Seuraavan kevätlukukauden alku muodostui myrskyisäksi. Olisi liikaa väittää, että ylioppilaskunta järkkyi perustuksillaan. Siihen se oli toki liian vanha. Mutta hämäläis-varsinaissuomalainen dynastia, joka oli jo pitemmän aikaa mielensä mukaan hallinnut ylioppilaskuntaa, sai vakavan muistutuksen siitä, että sellainenkin tekijä kuin plebs, rahvas, saattoi ruveta liikehtimään.

Sillä hetkellä ylioppilaskunnan puheenjohtajana oli hämäläinen tohtori. Hän oli sopuisa herra ja tuli kaikkien kanssa hyvin toimeen. Puheenjohtajalla oli sitäpaitsi ylioppilaskunnassa vähemmän valtaa kuin presidentillä Suomen tasavallassa, suunnilleen yhtä vähän kuin kuninkailla skandinaavisissa monarkioissa. Hänellä oli vain oikeus johtaa joskus harvoin puhetta ja velvollisuus lausua joitakin korusanoja ylioppilaiden in corpore-kunniakäynneillä. Tosiasiallinen valta oli kunnan hallituksella ja ennenkaikkea sen puheenjohtajalla ja talousvaliokunnan puheenjohtajalla. Ensiksi mainittuna toimi siihen aikaan vanhempaan hämäläiseen ylioppilaspolveen kuuluva civis, joka tunnettiin nimellä Harmaapää, ja viimeksi mainittuna varsinaissuomalainen Pitkä Niku. Nämä kaksi miestä pitivät ylioppilaskunnan kohtaloita käsissään ja melko suvereenisesti päättivät, mitä kunta teki ja mitä ei. Se luonnisti sitäkin vaivattomammin, kun he tulivat mainiosti toimeen keskenään ja olivat yleensä aina samaa mieltä.

Kukaan ei voinut väittää, etteikö Harmaapään ja Pitkän Nikun valtakausi olisi ollut ylioppilaskunnalle taloudellisen kukoistuksen aikaa. He osasivat panna kunnan omistamat kiinteistöt tuottamaan niin hyvin, että vuotuisista menoista selvittiin aina loistavasti. Lisäksi näillä herroilla oli kunnianhimoisia suunnitelmia uutisrakennuksista, joilla osakuntien ja muiden ylioppilasjärjestöjen kasvava huonetilan tarve tyydytettäisiin pitkälti eteenpäin. Mutta siksi he myös pitivät kunnan kukkaron nyörejä kireällä.

»Gutta cavait lapidem,» Ovidius lauloi muinoin; pisara kovertaa kallion. Hämäläis-varsinaissuomalainen dynastia seisoi vielä lujana kuin kallio. Mutta tyytymättömyyden pisarat putoilivat jo sen päälle. Sitä tarkoittaen alettiin miehestä mieheen kuiskailla »materialistisesta diktatuurista», joka viittasi kintaalla sille, mitä liikkui suurissa joukoissa. Harmaapää ja Pitkä Niku hymyilivätkin ylimielisesti sille uudelle ajatussuunnalle, joka niihin aikoihin eri osakunnissa suoritti historioitsijan ja ehkä joskus myös sihteerin vaaleissa ensimmäiset taistelunsa hankkiakseen itselleen »paikan auringossa».

Tyytymättömyyden varsinainen keskus oli Ostrobotnia. Sieltä lähtivät liikkeelle terävimmät huomautukset »diktatuurin» sietämättömyydestä. Oli kohtuutonta, sanottiin, kaikkia muita osakuntia kohtaan, että hämäläiset pitivät hallussaan sekä ylioppilaskunnan että sen hallituksen puheenjohtajien paikkoja.

Pohjalainen oli sekin, joka — Harmaapään jyrkästi torjuttua jonkin uudistusehdotuksen — sinkosi hänelle vasten kasvoja uhkauksen:

— Saat pian nähdä, että me työnnämme lysyyn koko hotellin!

Mutta oppositio ei kiirehtinyt. Se tiesi, että liian aikainen esiinmarssi on maailmassa tukahduttanut alkuunsa monta vallankumousta. Se luotti »pisaroihin», jotka alati putoamalla lopulta kovertaisivat »kallion». Kärsivällisesti se odotti vastapuolen tekevän jonkin erehdyksen, joka kelpaisi palkeiksi puhaltamaan tyytymättömyyden kipinät valtavaksi liekkien mereksi.

Eikä sen tarvinnutkaan odottaa suotta.

Niin uskollisesti kuin Karl-Johan ja minä kävimmekin osakuntamme kokouksissa ja illanvietoissa, niin ylioppilaspolitiikasta olimme pysytelleet syrjässä. Siksipä meillä ei ollut mitään käsitystä Harmaapäästä eikä Pitkästä Nikusta. Lisäksi olimme naiivin tietämättömiä siitä, että elimme heidän hirmuvaltansa alaisina.

Kunnes civis Koppinen, joka tarkoin seurasi aikaansa, saapui eräänä lauantaina valistamaan meitä.

— Huomenna se sitten on, hän ilmoitti päästyään istumaan huoneemme ainoaan nojatuoliin.

— Mikä niin? kysyin.

Vieraamme katsoi tutkivasti Karl-Johania ja minua. Kaipa hän näki; ettei meistä kumpikaan aavistanut, mitä hirveitä oli tulossa.

— Huomenna on Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa vieraskielinen konsertti, hän ilmoitti. — Siellä esiintyy kuoro, jota johtaa vanha Seynin kätyri. Kenraalikuvernöörin kanslian entinen päällikkö Stratoff, jonka Suomen viranomaiset ovat jo kaksi kertaa käskeneet poistumaan maasta, mutta joka yhä maleksii täällä.

Hänen tiedoituksellaan oli toivottu vaikutus. Minäkin tunsin ilkeän vihlaisun rinnassani. Suomi-syöjän ja sortajan Seynin kätyri — se oli pahinta, mitä tiesin. Asuintoverini taas syttyi tuleen heti.

— Tuollaisen roiston johtama kuoro? hän huudahti — Vanhan talon juhlasalissa! Sikamaista!

— Sanopa muuta, Koppinen yhtyi. — Ja pahinta tässä kaikessa on, että tämä häväistys tapahtuu ylioppilaskunnan johdon suostumuksella. Kunnan hallitus on näet vuokrannut juhlasalin kuorolle.

Se oli meistä käsittämätöntä. Mutta totta sen täytyi olla.

— Jotakin täytyy tehdä! Karl-Johan intoutui.

— Mutta mitä? minä kysäisin, ja epäröiden lisäsin:

— Kun kerran kunnan hallitus...

— Se on jo päätetty, mitä tehdään, vieraamme tiedoitti. — Kysymys teidän kohdallanne on vain siitä, onko teillä huomenna päivällä aikaa ja tahdotteko tulla mukaan. Meitä on jo suurehko joukko poikia kaikista suomenkielisistä osakunnista. Olemme päättäneet toimia. Jos maan viranomaiset ovat saamattomia ja omat johtajamme muutamien vaivaisten markkojen himon sokaisemat...

Asuintoverini ei malttanut olla pistämättä väliin:

— Auri sacra fames!

— Mitä sanoit? Koppinen kysäisi epäluuloisesti.

— Oikeastaan Vergilius-vanhus on se, joka niin sanoi, Karl-Johan myönsi. — Mikä suomeksi on: Kirottu kullan nälkä!

— Vai niin, vieraamme virkahti. — No, vaikka maassa kaikki muut olisivat sokeita, niin meidän ylioppilaiden on näytettävä, että on asioita, joita me emme siedä! Ilman meidän selvästi kuuluvaa vastalausettamme Seynin kätyri ei kuoroaan meidän juhlasalissamme johda.

— Oikein! asuintoverini innostui. — Miten se tapahtuu?

— Tuletteko molemmat mukaan? Koppinen kysyi varovaisesti.

Nyökkäsimme. Tietysti olimme valmiit.

Hän kaivoi taskustaan kaksi pääsylippua ja kaksi — vihellyspilliä.

— Tässä on kaikki, mitä tarvitsette.

Nyökkäsimme uudelleen. Enempiä selityksiä ei tarvittu.

Lähtiessään vieraamme vielä varoitti:

— Etukäteen ei sanaakaan kenellekään.

Me pidimme kyllä suumme visusti kiinni. Jostakin muualta tieto tulossa olevasta mielenosoituksesta oli kuitenkin päässyt viranomaisten korviin. Sen totesimme saapuessamme seuraavana päivänä vähän ennen konsertin alkua Vanhalle ylioppilastalolle. Eteisessä ihan vilisi poliiseja. Tutkivasti he katsoivat jokaista nuorta miestä, joka eteiseen tuli, niin kuin painija mittelee matolle astuvaa vastustajaansa.

Me hajaannuimme eri puolille salia. Minä jouduin istumaan parvekkeen ensimmäiselle tuoliriville. Sieltä oli hyvä näköala yli salin. Yleisö saapui paikoilleen vähitellen, ja vajaaksi sali jäi. Hymähdin huomatessani, että asuintoverini oli saanut paikan kahden naisen välissä, tietysti. Mutta katsoessani noita molempia leveitä selkiä ja lihaksikkaita niskoja olin valmis myöntämään, että Karl-Johan ei ilmeisestikään itse ollut hakeutunut tuohon feminiiniseen seuraan.

Konsertti alkoi. En voi kerskua sillä, että musiikkikorvani olisi korkeinta mahdollista luokkaa. Enkä hätkähdä vähästä. Mutta ne sävelet, mitä kuorosta lähti, säpsähdyttivät minua karheudellaan. Kaiken kukkuraksi äänet sointuivat niin huonosti yhteen, että herkemmät kuuloelimet olisivat varmaan kärsineet vakavan vaurion. Olisin ollut valmis vannomaan, että kurjempaa kuorolaulua ei Helsingin miltään konserttilavalta ollut kuultu. Herra Stratoffin lähemmistä tai kaukaisemmista ystävistä kokoon pantu yleisön pääosakin hämmentyi niin, että unohti osoittaa suosiotaan sekä ensimmäisen että toisen laulun päätyttyä.

Kolmannen yrityksen jälkeen kuoron johtaja kääntyi yleisöön päin ja kumarsi. Näin selvän huomautuksen saatuaan kuulijat alkoivat taputtaa käsiään. Se oli taas meille sovittu merkki. Pillit lensivät taskuista huulille, ja läpitunkeva vihellys hautasi alleen kaikki muut äänet.

Se puolestaan sai poliisit liikkeelle eteisestä. Riuhtaisten auki ovet he syöksyivät juhlasaliin. Siellä syntyi tavaton sekasorto. Koko yleisö oli kavahtanut seisomaan. Naiset kirkuivat. Miehet huusivat. Ja me pojat vihelsimme.

Parvekkeella, jossa oli vain harvoja tuolirivejä, järjestysvallan edustajien oli helppo päästä meihin ylioppilaihin käsiksi. Minä olin siellä viimeisiä, joita lähdettiin käsi, puolesta taluttamaan ulos. Sensijaan permannolla »metsästys» oli paljon vaikeampaa pitkien, kiintonaisten tuolirivien vuoksi. Siellä vihellys jatkui yhä. Poliisien toimin, taa vaikeutti sekin, että herra Stratoffin ystävät olivat ryhtyneet harjoittamaan omatoimisuutta heidän »taidenautintonsa» häiritsijöitä vastaan, mistä oli seurauksena kahakoita eri puolilla salia.

Minut pidättänyt poliisi hidasti askeleitaan, kun lähestyimme parvekkeelta vievää ovea. Häntäkin kiinnosti permannolla käynnissä oleva »tanssi».

— Konstaapeli, emmekö pysähtyisi vielä tuokioksi katsomaan? esitin. — Lupaan, etten yritä enää viheltää enkä paeta liioin.

Niillä ehdoin välirauhamme solmittiin. Hän jopa hellitti käsivarrestanikin.

Olin huolissani Karl-Johanista. Viimeksi olin nähnyt hänen hyppäävän tuolille seisomaan, kun hänen molemmat vierustoverinsa olivat yrittäneet kiukkuisesti tavoittaa hänen pilliään. Hetkeksi turvaan päässeenä hän vihelsi posket pullollaan. Mutta sitten naiset olivat nykäisseet hänet alas tuolilta. Nytkin näin noiden molempien pulskien raivottarien tukevien käsivarsien nousevan ja laskevan. Mutta asuintoveristani, jonka olisi pitänyt olla heidän välissään, en erottanut vilahdustakaan.

— No niin, herra, eiköhän tuota ole jo kylliksi nähty? poliisi kysyi.

Olin samaa mieltä. Rinnakkain ja hyvässä sovussa laskeuduimme alakerran eteiseen. Vähitellen koko joukkomme kerääntyi sinne.

Karl-Johan tuli viimeisten joukossa. Hän oli melko surkean näköinen. Paitsi sitä, että hänen molemmat korvansa punoittivat lyöntien jäljiltä, kasvoja oli kynsitty ja oikeasta poskesta tihkui verta.

— Mene peilin eteen, jotta näet pyyhkiä naamasi, kehoitin.

Poika seurasi neuvoani. Tulin perässä katsoakseni, että hän teki parhaansa ulkonäkönsä »entisöimiseksi».

— Sinulla ei ole enää viime aikoina ollut onnea naismaailmassa, virnistelin. — Ensin Anna-Stiina ja nyt nuo kaksi matamia!

— Ei haittaa, hän hymyili. — Laajempi suosio naismaailmassa päättyy, kun nuori mies rakastuu vain yhteen. Se on elämän laki.

Yleensä mieliala ylioppilaiden keskuudessa oli näin kahakan jälkeen leppoisa. Oltiin tyytyväisiä siihen, että oli saatu viheltää sydämen kyllyydestä. Sitäpaitsi poliisit olivat taanneet konsertin katkeavan tähän. Me olimme jo ulko-ovella poistuaksemme koko talolta.

Mutta juuri silloin laulu alkoi salissa uudelleen. Se muutti mielialan. Vain niin, meitä aiottiin pettää! Kiukustuneina pyörsimme takaisin. Muutamat onnistuivatkin pääsemään jälleen juhlasalin oville ja niistä sisään, ennen kuin järjestysvalta hoksasi puuttua asiaan. Poliisit muodostivat nopeasti ketjun ja pakottivat pääjoukkomme perääntymään askel askelelta taapäin ja lopulta ulos rappusille.

Asuintoverini ja muutamat yhtä rajut nuorukaiset koettivat kerta toisensa jälkeen tunkeutua uudelleen sisään. Mutta poliisivartiot hymyilivät vain heidän yrityksilleen lasien takaa. Ovea raotettiin silloin tällöin hiukkasen, kun joukkoomme työnnettiin toinen toisensa jälkeen niistä, joiden oli onnistunut toistamiseen päästä juhlasaliin. Viimeksi tulleet toivat uutisen, joka kiihdytti äskeisen kiukun suoranaiseksi raivoksi. Puolisentusinaa herra Stratoffin hengenheimolaisia oli salin ovella käynyt erään karjalaisen ylioppilaan kimppuun ja joukolla piessyt hänet tajuttomaksi. Poika kuului nyt olevan poliisien hoivissa, ja ambulanssi oli tilattu.

Kuumaverisimmät päättivät lähettää sisälle taloon rangaistusretkikunnan, maksoi mitä maksoi. Pääsisäänkäytävä oli auttamattomasti suljettu. Mutta olihan olemassa toinenkin tie: pihan puolelta näyttämölle johtava. Parikymmentä poikaa lähti juoksujalkaa liikkeelle heti, kun se muistettiin.

He raivasivat tien Vanhan ylioppilastalon eteen kerääntyneen tuhatpäisen yleisöjoukon lävitse. Pihamaalle taas oli kokoontunut satoja ylioppilaita, jotka eivät olleet etukäteen tienneet vihellyskonsertista ja jotka nyt vain odottelivat tietoja, mitä heidän talollaan oikein tapahtui. Vihaiset nuorukaiset eivät kuitenkaan ryhtyneet heille tilanneselostuksia antamaan, vaan kävivät raivoisasti käsiksi siihen esteeseen, minkä lukittu pihaovi muodosti Tämä olisi varmasti mennyt säpäleiksi, ellei joukko poliiseja olisi ehtinyt hätään suojelemaan tälläkin taholla ylioppilaskunnan omaisuutta.

Äsken sisällä vallinnut myrsky oli nyt siirtynyt ulos pihamaalle. Alkoi kuulua kiihkeitä huutoja. Eikä mielialaa suinkaan rauhoittanut se, että ylioppilasjoukkojen keskelle ilmestyi ratsupoliiseja. Nämä esiintyivät kuitenkin pidättyvästi ja rauhallisesti, vieläpä kuittasivat hymyllä ne ylisanat, joita kuohahtanut nuoriso sinkosi heitä vastaan.

Tilanteen kehitys oli silti yhä edelleen epävarma. Mutta silloin saapui paikalle rauhallisesta asiallisuudestaan tunnettu kaupungin poliisimestari. Hänen kaikuvalla äänellä pitämänsä puhe, missä hän mainitsi itsekin olevansa akateeminen kansalainen ja vetosi ylioppilaiden järkeen, ei tosin paljon auttanut. Mutta kun hän sitten lupasi, että juhlasalissa tapahtuneeseen pahoinpitelyyn osallistuneet asetettaisiin syytteeseen, niin tämä tiedonanto otettiin eläköön-huudoin vastaan. Siihen tämä mellakanpoikanen päättyi.

Mutta jälkimainingit ulottuivat kauas ja kestivät pitkään.

Niihin kuuluvaksi voinee laskea jo sen, että nähdessään Karl-Johanin kasvoissa terävien kynsien jäljet Liisi-täti purskahti itkuun. Hänen piti saada tutkia naarmut oikein perusteellisesti, ennen kuin hän otti uskoakseen, ettei niiden takia kannattanut turvautua lääkäriin.

Illalla asuintoverini valitti ankaraa päänkipua.

— Toinen niistä akoista oli vallan kamala, hän uskoutui minulle. — Kun olin kääntänyt hänelle selkäni puolustautuakseni toisen lyönneiltä, hän upotti lihavan kouransa hiuksiini ja kiskoi tukasta, niin että päänahka oli irrota. Moista tukkapöllyä et sinäkään, Matti, ole varmasti saanut, vaikka väitätkin olevasi ankaran kotikasvatuksen kirkastama.

Hänen päätänsä vihlaisi jälleen niin kipeästi, että häneltä pääsi voihkaisu:

— Hiton akka!

Säryn täytyi olla ankara. Muuten Karl-Johan ei ikinä olisi hairahtunut käyttämään näin raakaa sanontaa yhdestäkään naisesta.

Mutta vaikka saatoimme katsoa saavuttaneemme Vanhan ylioppilastalon kahakassa moraalisen voiton, niin sitä raivoisampi paheksumisen myrsky vyöryi seuraavina päivinä ylitsemme. Pääkaupungin lehdistö, joka ei ole milloinkaan rakastanut ylioppilaita, katsoi nyt saaneensa mainion tilaisuuden purkaa sisunsa meihin. Meidän annettiin tietää, että olimme »akateemisia kukkopillipoikia», »sivistynyttä roskaväkeä», »joukkohurmiossa olevia poikasia» ja »herrashulikaaneja» ja että mielenosoituksemme vaikuttimena oli »kollomaisuus». Samat kauniit nimitykset ja tuomion sanat höystivät myös niitä keskusteluja, joita tapahtumasta käytiin pääkaupungin lukemattomissa kahvikesteissä ja virastojen aamiaispöytien ääressä.

Usein muulloinkin ylioppilaat on Helsingissä vallannut kodittomuuden tunne. Niin oli nyt erikoisen väkevästi meidän »kukkopillipoikien» laita. Tunsimme, ettei pääkaupunki edes tahtonut ymmärtää sitä tahtia, mihin meidän sydämemme löi.

Tosin maaseudunkin lehdistön reaktio tähän hetkiseksi koko maata kuohuttaneeseen kaksinkertaiseen konserttiin oli sekalainen. Mutta sen yleissävy oli toki toinen.

Kerran asuintoverini saapui kotiin innoissaan. Hän ei ehtinyt riisua päällysvaatteitaankaan, kun hänen oli suoraapäätä saatava lukea minulle, mitä eräs maalaisliittolainen lehti kirjoitti vihellyskonsertin ja sen jälkimaininkien johdosta.

Muistan vielä selvästi, miten hänen ruskeat silmänsä säikkyivät ja ääni vapisi ihastuksesta, kun hän paasasi:

— »Kun tällaisessa tapauksessa suomalainen ylioppilasnuoriso puhuu ja ilmaisee mielensä, se tietää varmasti maaseudun jakamattoman kansallistunnon seisovan vartiossa takanaan.» Eikö olekin komeasti kirjoitettu?

— On, myönsin. — Komeasti ja — viisaasti.

Karl-Johan uumoili heti jotakin ilkeyttä sanoissani.

— Viisaasti? Mitä sillä tarkoitat? hän tiukkasi.

— Sitä vain, että tuo puolue kaipaa sivistyneistöä, sanoin.

Silloin asuintoverini suuttui. Häntä harmitti se, ettei ollut onnistunut tartuttamaan minuun omaa innostustaan.

— Sinä olet mahdoton! hän ärähti. — Väitätkö tuollaisia laskelmia olleen mielessä sillä, joka nämä tunnustuksen sanat on kirjoittanut?

— En, en väitä, torjuin rauhallisesti — Nostakaamme hattua tuolle kirjoittajalle ja jättäkäämme hänet sitten rauhaan. Mutta ennen kuin jatkamme, voisit käydä jättämässä eteiseen turhat kamppeesi. Muuten kuumenet liikaa.

Hän teki niin. Mutta palatessaan hän virkahti jo kynnykseltä haastavasti:

— No?

‒ Sinäkin myöntänet, aloitin, että meidän piireissämme on kunnianhimoisia nuoria miehiä, jotka ovat jo hyvin kallellaan tuohon suureen puolueeseen päin? Kun he suorittavat hyppynsä sinne, niin se ei enää tunnukaan pelkältä onnenonkimiselta, vaikka heillä on mielessään vain oma karieerinsa. Ei tunnu — kiitos juuri sellaisen kirjoittelun, josta äsken luit otteen. Miksi tuota kirjoittelua ei siis saisi sanoa viisaaksi? Sitäpaitsi akateeminen nuoriso tuntee nyt olevansa ei ainoastaan sellaisine tekoineen, joista tällä kertaa sattuu olemaan kysymys, vaan kaikkine parhaine ajatuksineenkin maamme poliittisessa elämässä täysin koditon. Näissä oloissa maalaisliiton kannattaisi antaa lehtiensä jatkaa samantyylistä kirjoittelua. Silloin puhdassydämisimmätkin, kaikesta oman voiton pyynnistä vapaat ylioppilaat olisivat pian joukoittain tuon puolueen heiniä.

Kummastuksekseni Karl-Johan pyörsi ovesta ulos. Hän palasi kuitenkin jo tuokion kuluttua — hattu päässä.

— Salli minun nyt nostaa hattuani sinulle, hän lausui antaen teon seurata sanoja. — Huomaan, että sinä joskus suorastaan ajattelet. Sanonnassasi on tosin hieman liiaksi akateemista raskautta. Mutta kyllä siitä intelligentti ihminen selvän saa.

Sitten hän myönsi:

— Niin, totta puhuen minäkin olen ehtinyt jo tuumia isäni puolueen hylkäämistä.

— Älä välitä, lohdutin häntä. — Minä en silti epäile sinua karieristiksi. Sinä olet auttamattomasti sitä puhdassydämistä tyyppiä, joka ei politiikassa milloinkaan pitkälle pääse.

Sanani eivät tuntuneet olevan asuintoverini mieleen. Hän irvisti happamesti. Hetken kuluttua hän virkkoi.

— Sinun epäilyksistäsi huolimatta minä olen päättänyt heittäytyä ylioppilaspolitiikkaan. Olen päässyt nyt sen makuun.

Siihen olisi voinut sanoa paljonkin. Mutta tyydyin kuittaamaan hänen ilmoituksensa hymähdyksellä. Liidia oli kaukana. Pojalle saattoi olla hyväksi löytää jokin harrastus, mihin puskea laitojen ylitse pursuilevan elämänhalunsa ja tarmonsa vaahto.

Pääkaupungin yleinen mielipide oli — tai ainakin sen sanottiin olevan — kuohuksissa siitä »tuomittavasta helläkätisyydestä», millä järjestysviranomaiset olivat kohdelleet meitä vihellyskonsertin toimeenpanijoita. Mutta mikään painostus ei saanut poliisimestaria enää tarttumaan asiaan. Kaiken kukkuraksi muuan korkeakoulujen rehtoreista julkisesti ilmoitti, että mielenosoitus oli hänen mielestään »pohjimmiltaan isänmaallisten tunteiden purkaus eikä ilkityö». Ja siihen asia jäi.

Mutta ylioppilaspiireissä kuohunta jatkui. Jälkilaskut olivat omassa keskuudessa vielä selvittämättä. Miten usein noina päivinä meidän olikaan pakko puolustautua moitteita vastaan sillä, että tottahan ylioppilailla oli oikeus sanoa sanansa siitä, mitä omalla talollamme sai tapahtua ja mitä ei! »Mutta oma hallituksennehan oli juhlasalin Stratoffin kuorolle vuokrannut», sanottiin meille silloin, ja tämän vastaväitteen raskautta ei käynyt kieltäminen. Ylioppilaskunnan hallitus... Niinpä niin!

Jo vihellyskonserttimme jälkeisenä päivänä osakunnallamme oli kokous, joka on jäänyt elävänä mieleeni. Se muodostui näet tärkeäksi renkaaksi tämän tapahtumasarjan ketjussa.

Kokous sujui tavalliseen tahtiin. Käsiteltävinä oli vain kuivia juoksevia asioita. Mutta kaikki odottivat jotakin, ja sitä varten osakuntalaisia olikin tullut koolle kokoushuoneen täydeltä.

Kuraattori johteli puhetta verkkaisaan tapaansa. Minä tuskin kuulin, mitä hän kulloinkin sanoi. Olin syventynyt katsomaan hänen sivullaan, mukavassa nahkanojatuolissa istuvaa inspehtoriamme. Totesin, että hänen valkoisen tukan kehystämät kasvonsa olivat hyvin elävät ja hänen vuosiinsa nähden varsin nuorekkaat. Impulsiivinen herra tämä maantieteen professori oli, siitä me pohjoispohjalaiset olimme saaneet monta näytettä.

Hymähdin muistaessani, miten hän kerran selosti illanvietossa suurella innostuksella matkaa, jonka hän äskettäin oli tehnyt Islantiin. »Kun minä ensimmäisen kerran näin tuon saaren siluetin nousevan kaukaa meren sylistä esiin», professori intoutui kertomaan, »niin jo sillä hetkellä minä tiesin heti, että kaikki, mitä Islannista oli ennen kirjoitettu, on pelkkää arvotonta pötyä!» Kaipa hän huomasi jonkun kuulijoista hymyilevän, koska hän toisti entistä painokkaammin: »Niin juuri, kaikki pötyä!» Muuan irvihammas, joka oli sattunut vierustoverikseni, kuiskasi korvaani: »Mikä suurenmoinen näyte tiedemiehen rauhallisesta syventymisestä!»

Mutta oli miten tahansa, me pohjoispohjalaiset pidimme eloisasta, vilkasverisestä inspehtoristamme. Se ei kuitenkaan estänyt sitä, että joskus iskettiin lujasti vastakkain.

Kuraattorin äänen suristessa kuin taustamusiikkina mieleeni muistui se kerta, jolloin inspehtori ja osakunta ihan tosissaan ottivat mittaa toisistaan.

Mikä lie alkusyy ollut, mutta jossakin inspehtorikollegion käsittelemässä kysymyksessä professorimme oli asettunut päinvastaiselle kannalle kuin osakunta oli odottanut. Asia otettiin esille seuraavassa kokouksessa, ja osakunta päätti merkitä pöytäkirjaansa jyrkästi paheksuvansa inspehtorin kannanottoa. Ote pöytäkirjasta lähetettiin professorillemme, joka niihin aikoihin vain harvoin kävi seuraamassa sitä, mitä me puuhasimme. Seuraavaan kokoukseen hän tuli ja oli tulenpalavan kiukkuinen. Vastoin tapojaan hän istuutui johtamaan puhetta ja antoi vihansa vyöryä meidän ylitsemme. Tiesimmekö, mitä olimme tehneet? Olimme verisesti loukanneet istuvaa tuomaria! Sillä inspehtorikollegion jäsenet olivat päätöksiä tehdessään tuomareita, yhtä hyvin lain suojaa nauttivia kuin minkä tuomioistuimen jäsenet tahansa. Uskaltaessamme paheksua hänen, kannanottoaan olimme hairahtuneet tekoon, josta Suomen rikoslaki määrää ankaran rangaistuksen. Vastuussa tästä rikollisesta teosta oli osakunnan kuraattori, koska hän oli johtanut puhetta tuota röyhkeää päätöstä tehtäessä. Ellei osakunta kiireellisesti peruuttaisi paheksumislausuntoaan, niin hän — inspehtori — tekisi yliopistoon valituksen, joka varmasti katkaisisi kuraattorilta yliopistollisen uran. Sitäpaitsi hän haastaisi kuraattorin Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan istuvan tuomarin loukkaamisesta.

Asia näytti pahalta, ja yhä vain pahemmaksi se kävi. Kun Liesmaan Pekka puheenvuorossaan huomautti, ettei kuraattori ollut sen enempää syyllinen kuin me muut, inspehtori tylysti käski hänen pitää suunsa kiinni. Juristin varmuudella Liesmaa yritti kuitenkin jatkaa. Silloin professori ryntäsi pystyyn ja saman tien nuorukaisen eteen vaatien nyrkit sojossa häntä vaikenemaan. Sisukkaasti tämä kuitenkin huomautti, että hän on laillisessa järjestyksessä pyytänyt ja saanut puheenvuoron ja aikoo sen myös käyttää. Inspehtori raivostui moisesta härkäpäisyydestä kahta kauheammin. Silmät hurjasti päässä pyörien hän syöksyi takaisin pöytänsä ääreen ja iski nyrkkinsä siihen niin lujasti, että hänen kultainen kalvosinnappinsa lensi kahtena kappaleena lattialle. »Täällä puhun vain minä, minä yksin!» hän huusi hurjana. Sitten hän kuitenkin rauhoittui hiukan ja istahti paikalleen. Tovin äänettömyyden jälkeen hän murahti: »Minä varoitan teitä, pohjoispohjalaiset. Älkää te ruvetko käräjöimään minun kanssani. Minä olen paljon vanhempi ja kouliintuneempi käräjäpukari kuin te kaikki yhteensä!»

Sen me kyllä uskoimme.

Maaniteltuaan meitä sillä, että osakunta ei toki halunnut saattaa pidettyä kuraattoriaan sijaiskärsijäksi, hän kehoitti meitä tekemään sen ainoan, mikä vielä voi onnettomuuden estää. Sitten hän määräsi äänestyksen suoritettavaksi suljetuin lipuin. Ne, jotka kannattivat osakunnan aikaisemman päätöksen peruuttamista, äänestäisivät: Jaa. Sanotusta päätöksestä edelleen jääräpäisesti kiinni pitävät kirjoittakoot lappuunsa: Ei.

Kymmenen minuutin kuluttua voitiin ryhtyä äänestyksen tulosten laskemiseen. Se tapahtui hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Lopuksi inspehtori itse totesi, että oli annettu 5 jaa-ääntä ja 63 ei-ääntä.

Hän istui pitkään äänettömänä paikallaan. Hitaasti hänen katseensa kiersi kokoushuonetta. Hän näki riveittäin nuoria, sulkeutuneita kasvoja. Sitten hän alkoi tuijottaa eteensä. Kiihko ja suuttumus sulivat hänen kasvoistaan. Lopuksi hän virkahti tavallisella äänellään: »Njaa, sen minä sanon, että kyllä te olette oikeita pohjoispohjalaisia. Ja voin lisätä, että sellaisina minä teistä pidän — kaikesta huolimatta.»

Hän nousi ja lähti. Eteisestä hän palasi kuitenkin vielä takaisin ovensuuhun ja lausui: »Sen haluan vielä ilmoittaa, että minä en ryhdy mihinkään toimenpiteisiin. Paitsi siihen, että huomispäivänä pyydän eron inspehtorin virasta.»

Niine hyvineen hän meni. Seuraavana aamuna osakunnan lähetystö kävi hänen luonaan. Erosta ei tullut mitään. Koko kohusta oli ainoastaan se seuraus, että inspehtori ja osakunta pitivät niistä päivin vain entistä enemmän toisistaan.

Sellainen hän oli, meidän pohjoispohjalaisten inspehtori... Teki hyvää katsella hänen kasvojaan. Hänessä oli kaikki niin tuttua ja samalla — arvaamatonta.

Havahduin ajatuksistani, kun puheenjohtajan nuija paukahti pöytään. Kuraattori oli julistanut osakunnan virallisen kokouksen päättyneeksi.

Mutta sitten alkoi se osa, jota varten oli oikeastaan paikalle tultu. Kuraattori viittasi muutamin sanoin eilispäiväiseen vihellyskonserttiin. Hän ei halunnut lausua siitä mitään arvostelua. Sensijaan hän kiinnitti huomiotamme siihen, että pääsyyllinen koko jupakkaan oli ylioppilaskunnan hallitus. Nyt tapahtunut vuokraus osoitti siinä sekä harkintakyvyn puutetta että isänmaallisen hengen heikkoutta. Siksi hän katsoi välttämättömäksi, että ylioppilaskunnan puheenjohtajalle jätettävällä kirjelmällä vaadittaisiin kuntaa kutsuttavaksi koolle käsittelemään hallituksen menettelyä.

Liesmaan Pekka, joka yhä edusti pohjoispohjalaisia ylioppilaskunnan hallituksessa, ryhtyi selittämään asiaa. Lyhyesti hän ilmoitti, ettei hallitus ollut puheena olevaa vuokrausta suorittanut, vaan kunnan taloudenhoitaja, jonka virkatehtäviin sellainen kuului. Mutta jos osakuntalaiset siitä huolimatta tahtoivat asettaa hallituksen vastuuseen tapahtuneesta, niin hän sanoi olevansa puolestaan valmis vetämään siitä johtopäätöksensä.

Seuraavan sananvuoron käyttäjäksi ilmoittautui Karl-Johan. Kummastelin sitä hieman. Silloinhan en vielä tiennyt sitä, minkä hän muutamia päiviä myöhemmin minulle ilmoitti. Nimittäin että hän oli päättänyt heittäytyä ylioppilaspolitiikkaan.

Hän aloitti huomauttamalla, että hänestä civis Liesmaan puheenvuorossa oli ollut väärä sävy. Se oli sama ylimielinen ja suurten joukkojen mielialoja ja tahtoa väheksivä sävy, joka oli ominaista ylioppilaskunnan hallituksen koko toiminnalle. Hänestä oli pelkkää juristeriaa ruveta väittämään, ettei hallitus, vaan taloudenhoitaja oli vastuussa paheksumista herättäneestä vuokrauksesta, koska hallitus on velvollinen valvomaan alaistensa virkamiesten toimintaa. Sitten hän siirtyi komein kääntein käsittelemään ylioppilaskunnan demokraattista rakennetta. Hallituksen parlamentaarinen vastuu on selviö, hän sanoi. Tosin kunnassa ei ollut parlamenttia, joka luottamus- tai epäluottamuslausein ratkaisisi hallituksen pysymisen tai kaatumisen. Kuntaa voitiin sensijaan verrata sellaiseen antiikin kaupunkivaltioon kuin Ateena, jossa koko kansa kokouksessaan lausui julki mielipiteensä ja päätti, miten sen kohtalonkysymyksiä oli hoidettava ja ketkä hoitivat. Lopuksi hän lausui toivovansa esitetyllä ylimääräisellä kokouksella saatavan herrat hallituksen jäsenet vihdoinkin käsittämään, ettei ylioppilaskunta ollut heidän palvelijansa, vaan he kunnan palvelijoita.

Asuintoverini niitti puheellaan suurta suosiota. Onnistuneen miehen tyytyväisyys kuvastui hänen koko olemuksestaan. Minä arvioin hänen seuransa näissä oloissa käyvän tuskastuttavaksi. Siksi lähdin neuvonpidosta kesken pois ja kotiin tultuani menin heti vuoteeseen. Karl-Johan tuli puoli tuntia myöhemmin. Kuulin hänen hyräilevän ja tajusin hänen olevan juttutuulella. Mutta minä painoin silmäni entistä tiukemmin kiinni ja olin nukkuvinani.

Seuraavaksi maanantai-illaksi ylioppilaskunta kutsuttiin sitten ylimääräiseen kokoukseen.

Vanhan ylioppilastalon juhlasali täyttyi sillä kertaa ääriään myöten. Jo sinne tullessamme tunsimme sähköä olevan ilmassa. Harmaapään ja Pitkän Nikun dynastia horjui jo. Mutta kaatuisiko se myös?

Asuintoverini ja minä saimme paikat salin puolimaissa. Toiselle puolelleni sattui muuan eteläsuomalainen opintotoverini. Tervehdimme ja kysyimme toistemme kuulumisia. Mutta siihen keskustelumme katkesikin. Tiesimme kyllä kumpikin edustavamme edessä olevassa kiistakysymyksessä vastakkaisia katsantokantoja. Sitäpaitsi hänen osakuntansa kuraattori oli yhdessä hämäläisen, savolaisen ja viipurilaisen virkaveljensä kanssa toimittanut liikkeelle kirjelmän, jossa koko vastarinta leimattiin pelkästään pohjalaisten pyrkimykseksi »yksipuoliseen vaikutusvaltaan» ylioppilaskunnassa. Aiheita kiukkuiseen keskusteluun meiltä ei siis puuttunut. Mutta emme halunneet puuttua niihin. Kiusalliselta vain tuntui istua tuppisuina rinnakkain odottamassa kokouksen alkua, joka tuntui viipyvän.

— Kas vain Rindellin Taunoa, vierustoverini virkahti jotakin sanoakseen. — Vai on Harmaapää saanut tuonkin vanhan toverinsa liikkeelle.

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja panin merkille jäntevän näköisen, kolmissakymmenissä olevan miehen, jolla oli auringon ja tuulten puremat kasvot. Minulle hän oli outo.

— Onko hän joku merkkimies? kysyin saadakseni jutun jatkumaan.

— Tavallaan, opintotoverini myönsi. — Eräänlainen maailman kiertäjä. Ei kai hän nytkään kauan kotinurkissa pysy. Muutamia vuosia sitten hän painui Pariisiin. En tiedä, mitä hän siellä teki ja miksi hän sieltä aikoinaan lähti. Hän siirtyi »rapakon» toiselle puolelle. Kolumbiassa hän kertoo hankkineensa elatuksensa kirvesmiehenä. Mutta kun olosuhteet olivat siellä huonot, hän päätti eräiden toveriensa kanssa yrittää etelään etsiäkseen Perusta onneaan. Taival oli pitkä ja vaivalloinen. Hän kiroaa vieläkin troopillisia sademetsiä, joita oli tarvottava. Tosin hän kehuu siellä nähneensä palmuja ja kautsupuita ja tutustuneensa sellaisiin »ylhäisyyksiin» kuin mölyapinoihin, jaguaareihin ja muurahaiskarhuihin. Mutta nälkä ja uupumus olivat vieneet miehiltä kaikki voimat, ennen kuin he lopulta saavuttivat Putumayon, joka on näiden kahden valtakunnan rajajoki. Heitä ei kuitenkaan onnistanut. Perulla sattui niihin aikoihin olemaan kahinoita naapureittensa kanssa. Ja rajavartioiden käsiin joutuneina heidät arvosteltiin vakoojiksi ja tuomittiin ammuttaviksi.

Kun eteläsuomalainen — jännitystä lisätäkseen — vaikeni, minä virkahdin:

— Olipa se herttainen vastaanotto. Kaikki muut ammuttiin, tietysti, paitsi Rindell.

— Mistä sen arvasit? vierustoverini kysyi. — No, kun Tauno-pojan vuoro tuli astua kiviaidan eteen, elämänhalu leimahti hänessä epätoivoiseen liekkiin. Joten kuten hän sai tehdyksi noita murhanhimoisia veitikoita johtavalle kreoliupseerille selväksi, ettei häntä sopinut mitenkään ampua. Siitä voisi näet koitua Perulle ikävyyksiä erään huomattavan eurooppalaisen valtakunnan kanssa. Upseeri nauroi ensin raa'asti. Kyllä he ampuisivat, varmasti. Mutta sitten hän vakavoitui hieman. Millaisia ikävyyksiä herra tarkoitti? »Minä olen suomalainen diplomaatti!» Rindell kehaisi niin ylväästi kuin se hänen puutteellisella espanjan kielen taidollaan suinkin kävi päinsä. Ja tämän hämmästyttävän väitteensä tueksi hän tempasi taskustaan pahvisen kilven, jonka hän eräänä iloisena iltana oli kiskaissut irti Suomen Pariisin-lähetystön hissin ovesta ja joka nyt parahiksi oli juolahtanut hänen mieleensä. Siihen oli painettu suomeksi ja ranskaksi: »Asiapojat eivät saa käyttää hissiä Suomen lähetystö». No, hänen onnekseen perulainen upseeri ei ymmärtänyt ranskaakaan. Mutta lähetystö-käsite oli hänelle selvä. Niin Rindell pelasti nahkansa. Kiireen vilkkaa hän laittautui Pacasmayon satamakaupunkiin. Sieltä hänen onnistui saada pesti erääseen laivaan kansipalvelijaksi. Aikojen kuluttua hän ajautui Egyptiin ja sieltä kotimaahan.

Vihdoin ylioppilaskunnan puheenjohtaja nousi korokkeelle. Jykevän pöydän takana hän näytti korkeaselkäisessä tuolissa tavallista pienemmältä ja laihemmalta.

Kun kokouksen alkumuodollisuuksista oli selvitty, meidän kuraattorimme sai kirjelmän ensimmäisenä allekirjoittajana puheenvuoron. Hänen äänensä oli hieman nariseva, mutta sanoja hän ei säästänyt. Hän kuvasi voimakkain värein kuntalaisten tyrmistystä, kun he olivat todenneet »tämän meidän monien muistojemme, ihanteittemme ja isänmaallisen innostuksemme tyyssijan joutuvan oman hallituksemme välityksellä kaunista salia ja koko taloa häpäisevään käyttöön.» Kaiken kukkuraksi tämä oli tapahtunut »ilman pakkoa, vain muutamien vaivaisten markkojen houkutuksesta, jotta Suomen ylioppilaskunnan kassa saisi 30 hopeakillinkiä.» Hän sanoi, että se oli surkeaa. Ja niin tunsimme myös me.

Harmaapää nousi senjälkeen puhumaan. Hänen pyylevä olemuksensa vaikutti kuitenkin vähemmän varmalta kuin tavallisesti. Mutta selvästi hän kieltämättä esitti hallituksen kannan. Aluksi hän selitti samaa kuin olimme jo Liesmaalta kuulleet. Hän myönsi sentään hallituksen tienneen tapahtuneesta vuokrauksesta jo ennen konsertin pitoa. Silloin ei enää katsottu voitavan asiaan puuttua eikä vuokrausta peruuttaa. Päätettiin vain kehoittaa taloudenhoitajaa vast’edes noudattamaan tarkempaa harkintaa vuokrauksissa. Näin pitkälle päästyään hän siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen ja esitti hallituksen nimissä paheksumisen niille kunnan jäsenille, jotka olivat häirinneet konserttitilaisuutta.

Meidän kuraattorimme sai jälleen suunvuoron. Lyhyin perusteluin hän esitti kokouksen hyväksyttäväksi ponsilauselman, jossa syvästi valitettiin sitä käyttöä, mihin ylioppilastalon juhlasali oli hallituksen toimesta joutunut, ja lausuttiin julki, ettei sellaista saa enää tapahtua. Tätä ponsilauselmaa kannatettiin innokkaasti.

Hallituksen reservit olivat kuitenkin vielä käyttämättä. Eteläsuomalaisten kuraattori ryhtyi puhumaan. Mikään Demosthenes ei hänkään ollut. Sitäpaitsi hän tuntui olevan melko vähän ihastunut saamaansa tehtävään. Varovaisesti hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut. Luovivan puheenvuoron päättäjäisiksi hän ehdotti, että ylioppilaskunta ottaen huomioon, mitä hallitus on vastaisuuteen nähden päättänyt, katsoisi, ettei välikysely anna aihetta toimenpiteisiin.

— He eivät ole tyhmiä, he! asuintoverini kuiskasi minulle. — Noin kierosti muovatun ponsilauselman taakse he saavat horjuvien koko lauman.

Jälkimmäistä ehdotusta nousi kannattamaan muuan ruotsinkielisten ylioppilaiden edustaja. Silloin oli jo selvää, millaiseksi loppuratkaisu muodostuisi.

— Herodes ja Kaifas ovat löytäneet toisensa! Karl-Johan huudahti puoliääneen.

Äänestys suoritettiin siten, että ensimmäistä ponsiehdotusta kannattavat poistuivat salista vasemmasta ovesta ja toisen kannattajat oikeasta. Se oli hidasta ja pitkäpiimäistä hommaa. Jokaisen kohdalla oli yliopiston luettelon perusteella tarkistettava, että hän oli kunnan äänivaltainen jäsen. Molemmilla ovilla tungos oli suuri, ja virtojen jakautuessa katkeria sanoja singottiin puolelta toiselle. Hallituksen kannattajat voittivat 230 äänellä 180 vastaan.

Kun puheenjohtaja oli tiedoittanut lopputuloksen, asuintoverini pyysi puheenvuoroa. Hän saneli pöytäkirjaan jyrisevän vastalauseen surkutellen sitä, ettei ylioppilaskunta ollut katsonut olevan syytä edes valittaa muistorikkaan juhlasalinsa vuokraamista Seynin vanhan kätyrin johtamalle kehnolle kuorolle.

Vastalause otettiin vastaan hyvä-huudoin. Kymmeniä puheenvuoroja pyydettiin. Kaikissa niissä ilmoitettiin asianomaisen yhtyvän edelliseen puhujaan.

Kokouksen jälkeen Harmaapää joutui eteisessä vastakkain silmälasipäisen varsinaissuomalaisen maisterin kanssa, joka »Ylioppilaslehden» päätoimittajan vaikutusvaltaisella paikalla ollen oli opposition tärkeimpiä johtajia.

— Hotelli ei kaatunut vielä, Harmaapää hymähti.

— Ei! päätoimittaja sinkosi vastaan. — Mutta sinä voisit tänään sanoa kuin Pyrrhos muinoin: »Vielä sellainen voitto, ja minä olen hukassa!»

Harmaapää hymyili väsyneesti.

— Niin, hän virkkoi. — Ehkäpä niin.

Muutamaa päivää myöhemmin Liesimaan Pekka tuli vieraisilla luokseni. Satuin olemaan yksin kotosalla.

Hän istui pitkään ääneti ja poltteli savukettaan hermostuneesti. Lopulta hän virkahti:

— En tiedä, miksi minun piti tulla kertomaan tätä sinulle. Mutta niin vain on, että aion heittää kesken. Kenties minä joskus kadun tätä katkerasti. Tätä opintojen katkaisemista. Olen yrittänyt lujasti. Jonkin aikaa. Mutta en osaa keskittyä. Kaipaan häntä liiaksi.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten kysyin varovasti:

— Ylimaan Eevaa?

Liesmaa nyökkäsi.

— Arvasin, ettei se ole sinulle mikään salaisuus, hän virkahti.

Oli siis käymässä niin kuin fuksi Pirttiholma oli ennustanut. Mutta minä tunsin Liesmaata kylliksi tietääkseni, että hän halusi Eevaa huolimatta kartanon olemassa olosta.

— Olen jo pyytänyt eroa ylioppilaskunnan hallituksesta, hän lisäsi. — Siellä taitaa tulla suurempiakin muutoksia.

— Miten niin? kysäisin.

— No, ainakin Harmaapää vihjaili minulle, että hän jättää kai paikkansa, vieraani kertoi. — Antaakseen tilaa uusille tähdille.

En halunnut puuttua sen lähemmin tähän kysymykseen. Tiesin että Liesmaa — niin reilu pohjoispohjalainen kuin olikin — oli vanhan suunnan miehiä.

— Oletko ajatellut, kenestä tulee seuraajasi hallitustuolilla?

— Sehän ei ole minun asiani, vaan osakunnan, Pekka vastasi. — Mutta luullakseni boksitoverisi on eräs vahvimpia ehdokkaita.

— Karl-Johan! huudahdin hämmästyneenä ja epäuskoisena.

— Niin, Liesmaa vahvisti. — Hän on noussut nopeasti. Minä en ottanut uskoakseni, että asuintoverini voisi näin pian päästä eteenpäin ylioppilaspoliittisella urallaan. Mutta kun osakunta kokoontui pari viikkoa myöhemmin nimeämään ehdokastaan kunnan hallitukseen, Koppinen ilmoitti minulle silmää iskien:

— Vahtola on meidän ehdokkaamme.

— Miksi juuri hän? kysyin. — Hänhän on kovin nuori. Olisihan meillä pari valmista maisteriakin.

Koppinen naurahti:

— Olisi kyllä. Mutta he eivät saisi enemmistöä taakseen. Eikä kukaan muukaan vanhemmista meikäläisistä. Vastapuolella on melko hyvä ehdokas.

— No, sitten Karl-Johanilla ei ole mitään mahdollisuuksia, virkahdin.

— Onpa, Koppinen väitti. — Sinä unohdat osakunnan tytöt. Juuri heitä ajatellen me päädyimmekin Vahtolaan, kun kerran tahdoimme saada oman miehemme läpi. Tytöt äänestävät joukolla häntä.

Siinä sitä oltiin — taas! Asuintoverini arviointi rakastuneen miehen kohtalosta ei siis pitänyt paikkaansa.

— Vähänpä osakuntamme tytöt Karl-Johanista hyötyvät, hymähdin.

Koppinen ei kuitenkaan hyväksynyt katsantokantaani.

— Kuka tietää? hän sanoi. — Joka tapauksessa tytöt näkevät hänessä ritarillisen miehen. Ja se riittää. Joskus.

Hän oli oikeassa. Tyttöjä oli tullut vaalikokoukseen runsaasti. Kaikki he äänestivät civis Vahtolaa, joka sai suuren äänten enemmistön.

Ollessani asuintoverini kanssa palailemassa kotiin lausahdin:

— Tulevaisuus näyttää, oletko sinä ylioppilaspolitiikan taivaalla uusi tähti. Vaiko pelkkä tähdenlento?

7.

»TAAS LEIVOSET ILMASSA LEIKKIÄ LYÖ...»

Seuraavina viikkoina Karl-Johanilla ja minulla oli vain harvoin veljellisiä haasteluhetkiä. Hän ikään kuin loittoni minusta ja oli iltaisin usein poissa kotoa. Silloinkin kun satuimme yksiin, juttelimme tavallisesti vain lyhyeen opinnoistamme. Se oli minulle harmaata aikaa. Sikäli se oli kuitenkin terveellistä, että tulin lukeneeksi aika ahkerasti. Hain luvuista korvausta sille, minkä tunsin menettäneeni. Minun oli pakko tunnustaa itselleni, että kaipasin suuresti asuintoverini seuraa ja hänen iloista nauruaan.

Liisi-tätikin kiinnitti huomiota pojan muuttuneeseen olemukseen. Tämä sanonta on tietenkin epätarkka, sillä tottahan täti ennen muita huomioi tarkoin lemmikkiään. Mutta havainnot huolestuttivat häntä lopulta niin, että hänen oli tultava keskustelemaan niistä minun kanssani. Hän oli vetänyt omat johtopäätöksensä.

— Tiedätkö, Matti, olisiko Karl-Johan taas rakastunut?

— En usko, vastasin. — Tietääkseni Liidia pitää edelleen hallussaan hänen sydämensä kuningattaren istuinta. Kirjeiden tulossa ja menossa ei ainakaan ole mitään hidastumista havaittavissa.

Liisi-täti huokasi.

— Mikä häntä sitten vaivaa?

— Ei kai mikään, torjuin. — Paitsi että hänestä on tullut ylioppilaskuntaan ministeri. Sellainenkin arvo voi joskus kihota päähän.

— Ei, ei se ole sitä, täti lausui. Mutta samassa hän havahtui huomaamaan, että hän oli puolustanut lemmikkiään aivan liian laimeasti. — Älä ole alhainen, Matti! Vaikka tunnetkin olevasi nyt yksinäinen, ei sinulla ole oikeutta ajatella tuollaista ystävästäsi. Ylpeyden syntiä Karl-Johanissa ei ole!

En perustanut hänen sanoistaan. Sillä hetkellä minua vain kaiveli se, että ylihuomenna oli Vapun päivä, mistä ei näissä oloissa mitään iloa olisi. Olin viettänyt ylioppilasvappuja ennenkin ilman asuintoverini seuraa. Mutta nyt pelkkä ajatus sellaisesta etoi mieltä. Oli kai paras supistaa ohjelma siihen, että vappuaamuna kävisin kuuntelemassa YL:n laulua ja päivällä joisin jossakin pullon simaa. Sellaisen miehen vappu, joka on jättänyt nuoruuden taakseen!

Samana iltana sain kuitenkin kokea, että Karl-Johaniin nähden Liisi-täti oli oikeassa ja minä väärässä. Asuintoverini tuli tavallista aikaisemmin kotiin. Hän istahti pöytänsä ääreen minulle nyökättyään. Vaikka en ollut välittävinäni hänestä sen enempää, panin merkille, ettei hän ottanut kirjojaan esille.

— Voisitko keskeyttää lukusi ja uhrata hetkisen minulle? hän kysyi tovin kuluttua. — Olisin kiitollinen, jos saisin puhella kanssasi.

Miten juhlallista! hymähdin itsekseni. Olin kuitenkin jännittynyt, sillä hänen äänessään oli jotakin entisestä Karl-Johanista. Suljin hitaasti Schybergsonin »Suomen historian» ja jäin ääneti odottamaan jatkoa.

— Muistatko, että sinä eräänä iltana sanoit tulevaisuuden näyttävän, olenko minä vain tähdenlento? asuintoverini aloitti. — Minä en halunnut olla tähdenlento. Kun kerran olin joutunut ylioppilaspolitiikkaan, tahdoin siihen myös perehtyä niin, että kerran voisin merkitä siellä jotakin. Olen nyt tuohon perehtymiseen käyttänyt aikaa niin paljon kuin suinkin olen voinut, ilman että opinnoissa jäisin sinusta pahasti jälkeen.

Minä olisin saattanut tähän huomauttaa olevani häntä kaksi vuotta vanhempi civis, joten hänen rinnalla pysymisensä ei ollut mikään välttämättömyys. En kuitenkaan keskeyttänyt häntä. Olin siksi jännittynyt siitä, mitä hän vielä sanoisi.

— Se on ollut hukkaan heitettyä aikaa, Karl-Johan jatkoi. — Käsitän nyt, että koko tämä yritykseni kohota ylioppilaspoliitikoksi on turha. Suoraan sanoen invita Minerva!

Hymyilin äkkiä vapautuneesti. Nyt käsitin kuluneiden parin kuukauden kireyden.

— Niinkö? hymähdin. — Ettäkö Minervan tahtoa vastaan?

Asuintoverini oli edelleen totinen.

— Niin, olen vailla tarpeellisia taipumuksia, hän sanoi.

Tunsin halua syleillä häntä. Mutta sellaistahan ei tehdä. Siksi purskahdin vain nauruun. Kun hän rypisti kulmiaan, ryhdyin selittämään. Kukaan ei ollut seppä syntyessään, ei hänkään. Ylioppilaspolitiikka oli sekin siksi monisäikeistä, ettei siihen parissa kuukaudessa kukaan voinut perehtyä, vaikka olisi uhrannut siihen yritykseen yöt ja päivät.

Asuintoverini keskeytti minut huomauttamalla, ettei vika ollut siinä. Tosin hallituksessa ja sen ulkoasiain valiokunnassa, johon hänet oli jäseneksi valittu, oli tullut esiin yhtä ja toista, mitä hän ei vielä kunnolla käsittänyt. Mutta oli sellaistakin, joka oli aivan selvää, mutta joka oli sen laatuista, ettei se kiinnostanut häntä vähääkään. Se oli yksitoikkoista ja ikävää. Hänen sisäinen rakenteensa oli kai sellainen, ettei hän sopinut kunnan hallitukseen.

— Pötyä! huudahdin. — Älä ole kärsimätön, nuori ystävä. Myönsit itsekin, että siellä on »yhtä ja toista», josta et vielä ole jyvällä. Odota, kunnes olet sisällä kaikissa asioissa. Ehkäpä sinä hyvinkin innostut. Palataan tähän kysymykseen vaikkapa puolen vuoden kuluttua. Mutta ota siihen mennessä koko juttu löysin rantein ja turhia jännittämättä. Vaikka pari kuukautta sitten jaariteltiinkin paljon ylioppilaspolitiikan taivaan uusista tähdistä, niin kukaan ei ole kuvitellut, että sinun pitäisi kohota sellaiseksi tuossa tuokiossa.

— Tarkoitatko, etten minä vielä ole tuottanut osakunnallemme kovin suurta pettymystä? Karl-Johan tiedusti yhä totisena.

— Et suurta etkä pientä! vastasin. — Ja mitä tuohon tähti-kysymykseen tulee, niin sinussa on kyllä ainesta sellaiseksi, aikanaan, jos vain tahdot.

Silloin asuintoverinikin kasvoille ilmestyi iloinen hymy. Nähdessäni sen tunsin, miten kipeästi olin sitä kaivannut.

— Kiitos, Matti! hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti.

Katsoimme toisiamme vähän hämillämme. Olimme ajautuneet sävyyn, jota keskusteluissamme ei ollut ennen ollut. Mutta meidän oli hyvä olla, molempien.

Äkkiä Karl-Johan hypähti pystyyn.

— Kuule, hyvä mies! hän huudahti. — Oikeastaan tätä pitäisi juhlia.

— Ylihuomenna on Vapun päivä, minä huomautin.

— Mainiota! asuintoverini ihastui. — Tulkoon siitä oikein vappujen vappu! Silloin otetaan ilo irti elämästä! Kättä päälle!

Tartuin hänen ojennettuun käteensä ja puristin sitä lujasti. Niin vaihtelevainen on ihmismieli, että minä tunsin taas olevani hyvin nuori.

Mutta seuraavana päivänä näytti siltä, etteivät ilmojen haltijat katselleet suopein silmin meidän juhlimispäätöstämme. Oli koleata, ja iltapäivällä alkoi hiljakseen sataa räntää.

Karl-Johanin ja minun kevättunnelmaa ei sekään pystynyt sentään turmelemaan. Hyräillen sonnustauduimme uusiin, vaaleihin kesäpukuihimme. Olipa ilma millainen hyvänsä, niin me tahdoimme juhlia kevättä.

Oli vasta hiukan hämärää, kun saavuimme Ostrobotnialle. Sekä osakunnassa että alakerrassa tyhjyys löi vastaamme. Vapun vietto ei ollut vielä alkanut. Urheasti tyhjensimme kuitenkin pullon simaa, vaikka kuuma »hopeatee» olisi ollut paremmin paikallaan.

— Kuule, hyvä mies, asuintoverini virkahti, tehdäänpä toisia odotellessamme lämpimiksemme kävelyretki Seurasaareen.

— Tässä ilmassa! epäröin.

Mutta hän kiskaisi minut nauraen mukaansa. Eikä räntäsade lainkaan häirinnyt keskusteluamme. Paljon meille oli kertynytkin puhuttavaa. Olisimme saaneet huoleti vaikka huutaa häiritsemättä ketään. Niin autio ja tyhjä Seurasaaren tie oli.

Olimme jo sivuuttaneet Humallahden uimahuoneen ja sen jälkeen seuraavat kaksi kiperää tienkurvaa, ennen kuin näimme ensimmäisen ihmishahmon. Erään vasemmalla olevan huvilan portin pieleen nojaili joku. Silloin tällöin hän vilkaisi meidän suunnallemme kuin jotakin tähyillen.

Kohdalle tultuamme havaitsimme, että tuttu mieshän siinä oli. Hän oli muuan satakuntalainen metsätieteilijä. Märkä hän oli ja pahalla tuulella.

— Hei, Heinonen! tervehdimme. — Hauskaa kevättä!

— Hei! hän murahti katkerasti. — Mutta älkää toistamiseen mainitko kevättä. Muuten minä lyön!

Sitten hän kuitenkin perääntyi uhkauksestaan:

— Tai en sentään lyö. Mitäpä minä itsekään tässä muuta teen kuin hoen hokemasta päästyäni: rakas kevät, tule jo, ennen kuin minä ihan läpi kotaisin kastun! Jos minä tässä kirotussa vartiossa saan keuhkokuumeen, niin Nakkilan pellot jäävät minun osaltani kyntämättä.

Poika puheli lämpimikseen. Tuon tuostakin hän vilkuili yhä siihen suuntaan, mistä me olimme tulleet.

Karl-Johanin kiinnostus heräsi.

— Sinä olet siis vartiossa, Nakkilan mies, hän yhdisteli. — Odottelemassa kevättä, jonka pitäisi tulla kaupungista päin.

— Oikein arvattu, satakuntalainen myönsi. — Katsokaas, meidän osakuntamme traditioihin kuuluu, että Vapun päivän aattona kokoonnumme tänne inspehtoripariskunnan huvilalle ottaaksemme joukolla vastaan kevään, joka saapuu valkoisella hevosella.

— Ratsainko? kysäisin.

— Ei, vaan ajurin rattailla, Heinonen oikaisi. — Kevät on, nähkääs, mainehikas maanmiehemme, paroni Todt. Eikä hän enää ole kyllin nuori ratsastaakseen. Sitäpaitsi, eikö yleensä sanota, että kevät saapuu vaunuilla ajaen? Inspittäremme sen tiennee, hän kun on runoilijatar.

Tämä satakuntalainen ei tuntunut olevan kovin ihastunut runollisiin elämänkäsityksiin. Ei ainakaan sillä hetkellä. Ottaen huomioon hänen kosteanpuoleisen hommansa sen saattoi käsittää.

— Mutta ehkäpä paroni ottaa esimerkkiä luonnon keväästä, asuintoverini esitti, ja lykkää tuloaan muutamilla päivillä.

— Niin, Heinonen murahti synkkänä. Sitten hän kuitenkin innostui kertomaan: — Kerran me jo luulimme hänen tulevan. Silloin vartiossa ollut fuksi huikkasi: »Kevät tulee! Kevät tulee!» Sisällä alkoi vilske. Kaikki etsivät kynttilöitään, ja kuraattori tarttui monihaaraiseen kynttelikköön, joka oli uskottu hänelle. Kynttilöitä sytytellen riennettiin tielle ja asetuttiin sen molemmin puolin ottaaksemme kevään vastaan traditionaalisin juhlamenoin.

— No? kiirehdin minä, kun hän keskeytti.

— Fuksi oli nähnyt väärin! satakuntalainen ärähti. — Ei tulija ollutkaan kevät. Hevonenkin oli likaisen kirjava, saman värinen kuin ajurin naama. Ja rattailla nuokkui joku paksu äijä, joka oli niin päissään, että tuskin istuimella pysyi. Meidän ei auttanut muu kuin puhaltaa sammuksiin ne kynttilät, joille tämä ilma ei ollut jo sitä palvelusta tehnyt, ja palata sisään odottamaan.

Kuinka kauan sinun pitää seisoa täällä vartiossa? Karl-Johan kysyi myötätuntoisesti.

— Siksi kunnes inspitärkin uskoo, ettei kevättä nyt saavu, Heinonen vastasi höystäen sanojaan parilla sadatuksella. — Minä tulin lausuneeksi julki arvelun, että paroni on unohtunut »Kämpiin» totilasin ääreen ja antaa piupaut meidän kevään kaipuullemme. Tuon epäilyksen vuoksi kuraattori minut tänne ulos lähettikin.

Me heitimme hyvästit ja pyörsimme takaisin. Arvelimme parhaaksi jättää Seurasaari-kävelyn toiseen kertaan. Lumipurku näet tiheni.

Paluumatkalla ei vastaamme tullut ketään. Satakuntalaisten »kevät» ei pitänyt kiirettä.

Ostrobotnialle päästyämme asuintoverini meni suoraan puhelimeen ja soitti »Kämpiin». Hän kysyi paronia. Vahtimestari tuli vastaamaan:

— Herra paroni on käskenyt ilmoittaa lähettäneensä valkoisen hevosen vetämät kevään vaunut pois. Hän haluaa alleviivata olevansa jo vanha mies, joka täst’edes tulee ajelemaan yksinomaan elämänsyksyn harmaalla fordilla.

Tiedoitus tuli sellaisella nopeudella ja varmuudella, minkä vain ahkera harjoittelu voi suoda. Siksi Karl-Johan kysäisi:

— Oletteko ilmoittanut tämän saman sanoman Vuorelan huvilaan?

— Kyllä, korrektin väritön ääni vastasi. — Joku nainen on sieltä monesti kysynyt herra paronia. Olen lukenut hänelle tämän ilmoituksen sellaisena kuin herra paroni sen minulle savukelaatikon kanteen kirjoitti. Mutta nainen ei ota uskoakseen. Ei nyt, yhtä vähän kuin kaksi tuntia sitten.

Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen Karl-Johan virkahti:

— Heinos-parka!

Mutta sitten nauroimme molemmat. Ehkä se oli sydämetöntä nuorta metsätieteilijää kohtaan. Sitä emme kuitenkaan voineet auttaa.

Sekä klubiravintolassa että osakuntakerroksessa oli jo vilskettä. Vapun vastaanottavaisiksi juhlasaliin järjestetyt tanssiaiset olivat vuosittain Pohjalaisen valtuuskunnan tulolähteistä varmin kultakaivos. Tänä yhtenä iltana vuoden mittaan ei ollut minkäänlaisia erottavia seiniä »lappalaisten», »isoosten» ja »natsuunalaisten» välillä. Kaikki olivat nuoria ja iloisia. Pukuloistosta, joka sittemmin on päässyt vallalle ylioppilasjuhlissakin, ei siihen aikaan vielä suuria tiedetty. Mutta jokainen oli saanut ylleen jotakin uutta ja keväistä. Ja tanssia osattiin.

Karl-Johan oli siinä mestari. Mielelläni minäkin tanssin. Hän oli kuitenkin tänään liian levoton pysyäkseen kauan yhdessä paikassa. Hän tuli innoissaan luokseni. Hän oli tavannut Turtolan Veikon, jonka kanssa hän ei ollut sattunut yksiin nylänningarien kuuluisan vuosijuhlan jälkeen.

— Lähdetään teekkareita tervehtimään, hän esitti. — Veka kutsui. Olisi mukavaa kerran pistäytyä Polin kuuluisassa pokeriboksissa. Jos siellä on tylsää, niin voimmehan myöhemmin palata tänne.

Minä hyväksyin empimättä ehdotuksen. Ostrobotnian veroista taloa ei tosin maailmassa ollut. Mutta silti sopi vilkaista sitäkin, miten muualla oltiin ja elettiin.

Neljännestuntia myöhemmin työnnyimme Lönnrotinkadulta sisään. Jo alaeteisessä vallitsi railakas vapputunnelma. Siinä suhteessa teekkarit olivat edellä Ostrobotniastakin. Oli melko turhaa yrittää saada ääntään kuuluville. Mutta sitten melu äkisti vaimeni. Keskeytimme päällysvaatteiden riisumisen ja käännyimme katsomaan, mikä kumma tällä talolla sordiiniksi riitti.

Joukko teekkareita oli juuri saapunut ulkoa. He muodostivat kunniavartion nuorukaiselle, joka piteli sylissään potkiskelevaa ja villisti vikisevää — porsasta. Tämä vähäinen sian alku oli väriltään musta ja koreaksi pyntätty. Kaulassa sillä oli kokonainen nippu liehuvia silkkinauhoja, joissa sateenkaaren kaikki värit olivat edustettuina, ja saparossa suuri kirkkaankeltainen rusetti. Tällaista tanssivierasta ei ollut ennen nähty teekkarienkaan talolla, joten sen tulo hetkeksi vaiensi naurun ja huudon.

Tätä hiljaisuuden tuokiota äsken tulleet käyttivät hyväkseen raivatakseen itselleen tien portaille, mistä he saattoivat hallita ympäristöä. Eräs heistä ryhtyi puhumaan korkealla äänellä. Hän kertoi, että he olivat kunniallisesti ostaneet porsaan kaupungin torilta ja aikoivat ottaa sen kasvatikseen. Mutta niin täydellinen kavaljeerin planttu kuin porsas jo olikin, niin nimi siltä puuttui. Siinä suhteessa he vetosivat apua pyytäen läsnä oleviin naisiin ja herroihin. Se, joka keksisi heidän suojatilleen parhaan nimen, saisi palkinnoksi lasillisen konjakkia tai punssia, voittajan sukupuolesta riippuen. Tosin molemmat juomat olivat made in Finland, mutta laadun erinomaisuus taattiin silti.

Nimiehdotuksia tuli satamalla. Jotkut saavuttivat jonkin verran suosiotakin. Mutta oikein sattuvaa ei tuntunut löytyvän.

Muuan reipas, tummatukkainen teekkarityttö oli katsellut pitkään ja mietteliäänä porsasta, jonka meluava nuorisojoukko oli saanut potkimaan ja vikisemään yhä hurjemmin. Kun sattui tuokion äänettömyys, tyttö otti askelen lähemmäksi ja huudahti:

— Minä tiedän! Stratoff!

Se vaikutti pommin tavoin. Ehdotus otettiin vastaan hurraten ja nauraen. Eikä kumma. Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa esiintyneen kuoronjohtajan ja tämän mustan porsaan naamavärkeissä oli jotakin riemastuttavan samanlaista.

Teekkarityttö julistettiin ilman muuta nimikilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi. Porsas sai pokeriboksissa suoritetussa kasteessa nimen »Nuori Herra Stratoff». Tämän juhlallisen tilaisuuden päättäjäisiksi ojennettiin iloiselle kummitädille lasi punssia. Mutta kun hän oli viemässä lasia huulilleen, ilmestyi hänen sivulleen odottamatta ystävämme Koppinen.

— Hyi sinua, Kirsti! hän moitti. — Saman kaupungin poikana minä häpeän sinun ilkeää ja kovaa sydäntäsi. Kenraalikuvernöörin kanslian entinen päällikkö ja tämä possu — millainen loukkaava rinnastus. Vieläkin kerran: hyi sinua, Kirsti! Porsashan on niin kiltti, siisti ja hyvätapainen!

Tyttö nauroi hänelle silmät loistaen ja hampaat välkkyen.

— Koppinen, sinä täällä! Etkö viihtynytkään tänä iltana Ostrobotniallasi? Tuliko sinun ikävä minua?

Koppinen näytti tyrmistyvän tällaisesta itserakkaasta kuvitelmasta.

— Sinua! Oh-hoh, tyttöparka! Minä olen vain kiertokäynnillä. Toteamassa, miten vähän on kauniita tyttöjä Ostrobotnian ulkopuolella.

Mutta yhdessä he tanssimaan lähtivät.

Polin kuuluisa pokeriboksi tuotti meille pettymyksen. Näin vappuhumussa siinä ei ollut mitään erikoista. Juhlasalista kantautuva räikeä musiikki ja kaikkialta kuuluvat naurunpurskahdukset ja huutaen singotut sukkeluudet tuntuivat yhdistävän talon joka sopen suureksi nuoruuden ja kevään riehakkaaksi temmellyskentäksi.

Joku esitti, että lähdettäisiin välillä katsomaan, joko »Havis-Amanda» oli saanut ylioppilaslakin päähänsä. Karl-Johan ja minä olimme heti valmiit mukaan. Kun meluisa joukkomme pääsi ulkoportaille, asuintoverini virkahti:

— Kevät käärinliinoissa.

Siltä näyttikin. Ilma oli kirkastunut ja taivas tähdessä. Mutta muutaman tuuman paksuinen lumikerros kattoi katuja.

Albertinkatu ja Bulevardi olivat autioita. Etelä-Esplanadilla tavoitimme sentään monia ihmisryhmiä, joilla kaikilla oli sama määränpää: Kauppatori. Tuhatpäinen yleisöjoukko oli siellä jo koossa.

Torin keskustassa Ville Vallgrenin kaunis luomus oli muutamaa tuntia aikaisemmin herännyt kesäiseen elämäänsä. Merileijonat syöksivät taas kurkuistaan vesisuihkuja, ja vettä pursui myös pronssisen merennneidon jalkojen juuressa olevien petojen suista. Mutta tämä märkä muuri ei järjestysvallan mielestä vielä riittänyt suojaamaan Amandaa kevään villiinnyttämän nuorison lähentelyiltä. Siksi oli parisenkymmentä poliisia sijoitettu suihkulähteen ympärille vartioon.

Tuttu hämäläinen ylioppilas tuli torilla luoksemme.

— Mantan lakki olisi tässä. Mutta poliisit ovat turkasen valppaita. Kaikki yrityksemme ovat toistaiseksi epäonnistuneet.

Muuan Polilla joukkoomme liittynyt karjalainen maisteri otti silloin johdon käsiinsä. Hän selitti, ettei tarvittu kuin jokunen ketterä voimistelulaitoksen poika, joka ei pelännyt pikku kylpyä. Muu olisi lapsenleikkiä. Hän esitti sotasuunnitelmansa, jota heti ryhdyttiin toteuttamaan.

Kukin sai osallensa yhden poliisin. Eikä heidän kanssaan ollut lainkaan vaikea päästä juttusille, kun heitä vain yksi kerrallaan ja vähitellen lähestyttiin. Puhe ilmasta ja siitä, miten kummasti tämä kevät alkoi, ei vielä saanut ainakaan minun »uhriani» kiinnostumaan eikä hänen luonnollista epäluuloaan haihtumaan. Parempi oli menestys, kun tiedustelin, miksi poliisimestari, joka muuten oli mukava ja sopuisa mies, tänä yhtenä yönä oli niin peräti ankara nuorison pyrkimysten vastustaja.

Mahtaako hän pelätä, kysyin, että akateemiseksi kansalaiseksi korotettuna Manta voisi tartuttaa alastomuusmuodin ylioppilastyttöjen suuriin joukkoihin?

— Jaa, en minä vain tiedä, konstaapeli vastasi. — Niin Ukko joka tapauksessa meille illalla sanoi, että paha perä meistä jokaisen, jos Mantan päähän tänä yönä valkoinen lakki ilmestyy.

Vilkaistessani oikealle ja vasemmalle totesin, ettei poliisien jututtamisrengas ollut vielä aivan valmis. Keskustelu oli siis saatava jatkumaan, maksoi mitä maksoi.

— Teillä on vaivalloinen ammatti sanoin myötätuntoisesti. — En minä sitä muuten niin tarkoin tietäisi. Mutta kotitalossani asui kerran kylämme poliisi, jonka hommia jouduin läheltä katsomaan. Eräänä talvena muuan mustalainen varasti naapuritalosta hevosen. Poliisimme hälytettiin ja innokkaista pyynnöistäni minä pojannappula pääsin hänen mukaansa nähdäkseni, miten tällainen juttu selvitetään. Kuljettiinhan siinä melkoinen taival. Sitten konstaapeli pysähtyi ja rupesi puoliääneen selvittämään esillä olevaa probleemia: »Tähän asti näkyvät hevosen ja miehen jäljet. Tästä eteenpäin erottuvat vain hevosen jäljet. Minne kummaan se mustalainen on joutunut?»

Konstaapeli oli kuunnellut tarkkaavasti. Kun lopetin, hän oli hetken ääneti ja virkahti sitten:

— Jaa, onhan niitä visaisia tapauksia, meillä. No, minnekäs se mustalainen sitten oli joutunut?

Minä pääsin kuitenkin vastaamasta. Sillä samalla kohosi ilmoille ilon kiljahdus, jota voimakkaat hei-huudot säestivät. Voimistelulaitoksen nuori atleetti oli meidän luomamme »sumuverhon» turvin päässyt painamaan ylioppilaslakin »Havis-Amandan» päähän. Me poliisien jututtajat sukelsimme nopeasti turvaan yleisön joukkoon välttääksemme »kanssarikollisten» kohtalon. Se oli kuitenkin turha varovaisuustoimenpide. Sillä kun yön sankari hypähti pronssineidon viereltä surkeilematta altaaseen ja kahlasi sieltä kuiville, niin järjestysvallan edustajat käänsivät hänelle vain selkänsä. Heidän kannaltaan katsoen onnettomuus oli jo päässyt tapahtumaan. Eikä heidän kärsimäänsä tappiota olisi pienentänyt enää se, että he olisivat ottaneet hänet täksi yöksi suojiinsa.

Mutta me olimme kyllin nuoria iloitaksemme sydämen pohjasta siitä, että »Havis-Amanda» oli tänäkin vappuna saanut valkoisen lakkinsa. Päätettiin lähteä takaisin Polille juhlimaan »voittoa».

Koppinen lyöttäytyi Karl-Johanin ja minun seuraksi. Häntä kaiveli se, että hänen jututettavakseen joutunut konstaapeli oli muistuttanut tohtori Järnbergiä. Me histfiilaritkin olimme kuulleet yhtä ja toista tästä ruotsinkielisestä originellistä, jonka kurjalle suomen kielelle naurettiin yleisesti.

Mutta kun huomautimme tästä Koppiselle, hän kiukustui:

— Hyvähän teidän sivullisten on nauraa. Toista on meidän juristien! Nyt kun tuo suomen kielen raiskaaja kaiken kukkuraksi hoitelee väliaikaisesti siviilioikeuden professuuria, niin me olemme helisemässä. Eräässäkin kirjallisessa kuulustelussa Järnberg esitti vastattavaksi kysymyksen: »Miten leski istuu pesässä?» No, vastatkaapa siihen! Muuan sydämistynyt viipurilainen kirjoitti: »Kahareisin uunin reiällä!

Järnberg-kaskuja oli lukemattomia. Mutta Koppisen ajatukset saivat äkisti uuden suunnan.

— Nyt se juutas tietenkin nukkuu! Tyytyväisenä saavutuksiinsa kaikkien nuorten juristien kiusaajana. Mutta eipä nuku kauan!

Hän poikkesi lähimpään puhelinkioskiin. Minä aioin mennä perässä. Mutta asuintoverini pidätti minua.

— Muista, että meillä ei ole lusikkaa tässä liemessä.

— Mitä sillä tarkoitat? tiuskaisin.

Sitä vain, ettet saa puuttua juristien ja Järnbergin välien selvittelyyn.

— Ei ole aikomustakaan.

— Sinusta ei tiedä, Karl-Johan hymähti. — Joskus sinä olet ihan tuskastuttava sovinnaisuuden ja sopivaisuuden ritari.

— Mene hiiteen! naurahdin. — Nythän on vappuyö.

Meidän tunkeutuessamme kuulijakunnaksi koppiin juristimme oli jo löytänyt luettelosta haluamansa numeron.

Kun naisääni vastasi puhelimeen, Koppinen aloitti:

— Onko tohtori Järnberg kotona?

— On. Mutta tohtori nukkuu. Kello on 3 aamulla.

— Oli mitä tahansa, niin herättäkää hänet. Asia on tärkeä ja kiireellinen.

Kesti tovin, ennen kuin uninen ja kärtyinen mies tuli puhelimeen. Sitten keskustelu jatkui:

— Se on doktor Järnberg, kun puhu.

— Täällä konttoristi Vainikainen. Tulkaa, tohtori! Tulkaa pian!

— Mite te puhu? Mine ei tunte härra.

— Mutta minä tunnen tohtorin. Ja minun vaimoni tuntee. Pian on vielä syntymätön lapsenikin tunteva tohtorin.

— Te olette yks hullu. Niin mine luule.

— Tohtori kiltti, me asumme Meilahdenkadun 6:ssa. Tulkaa sinne heti! Ihan lentämällä! Muuten vaimoni ehtii saada! Ehtii avutta saada lapsen!

— Ahaa, nyt meni kynttile yles minussa. Mine ymmerte. Mutta te olla kääntynyt väärä henkilö tykö. Teme olla yks hairahdus, yks erreys. Mine juris doktor! Ei mine mitte tiädä!

Silloin Koppinen purskahti raikuvaan nauruun. Hohotuksensa välissä hän huusi kuulotorveen:

— Se oli vihdoinkin tosi sana! Aikojen alusta alkaen ja loppuun asti on ollut ja on niin, ettei tohtori totisesti mitään tiedä! Ei mistään!

Turtola oli palannut etsimään meitä ja oli odottamassa, kun tulimme puhelinkopista.

Nelisin suuntasimme askelemme Lönnrotinkadulle. Polille tullessamme juhlat olivat yhä täydessä menossa. Mutta pokeriboksin oli vallannut tuomioistuin, joka parastaikaa käsitteli kysymystä elämästä ja kuolemasta. »Nuori Herra Stratoff» oli sidottu lujasti pöydän jalkaan. Siitä kauimpana olevalla tuolilla istui teekkarityttö, jonka tunsimme Kirsti-nimellä. Hän oli kumartunut hieroskelemaan nilkkaansa. Kun me aioimme vetäytyä takaisin ovelta, oikeuden puheenjohtajana toimiva teekkari sanoi:

— Tulkaa sisään vain. Valamiehistö ei ole vielä täysilukuinen.

Sitten hän ryhtyi selittämään meille, mistä oli kysymys. »Nuori herra Stratoff» ei ollut täyttänyt holhoojiensa toiveita. Siinä hyvässä uskossa, ettei se ryhtyisi mihinkään porsasmaisuuksiin, vaan käyttäytyisi niin kuin nuorelle gentlemannille kuuluu, se oli päästetty hetkiseksi juhlasaliin. Mutta siellä se oli menetellyt aivan sopimattomasti. Sen kiljahdukset ja vinkaisut olisi vielä voinut antaa anteeksi, koska sen kasvatusaika oli ollut lyhyt. Se oli kuitenkin osoittanut epäämättömiä turmeltuneen luonteen merkkejä kurkistelemalla keskilattialla pyörivien tyttöjen hameiden alle. Ja lopuksi se oli eksynyt suorastaan rikollisille poluille puraisemalla — mikä kohtalon oikku! — kummitätiään nilkkaan.

— Tuo ilkimys repi minun silkkisukkani! Kirsti-neiti sähähti luoden vihaisen katseen porsaaseen.

Oikeus on siinä suhteessa pahemmassa kuin pulassa, ettei kukaan halua ryhtyä »Nuoren Herra Stratoffin» oikeusavustajaksi, puheenjohtaja ilmoitti. — Eikä kuitenkaan sovi tuomita ketään ilman, että hänellä on kaikki mahdollisuudet tehokkaaseen puolustautumiseen.

Koppinen astui esiin.

— Minä ilmoittaudun, hän sanoi. — Ja minä puolustan syytettyä sekä vakaumuksesta että sydämen halusta. En tahdo lähemmin puuttua niihin tekoihin, jotka herra puheenjohtaja määritteli turmeltuneen luonteen merkeiksi. Moiseen häpeämättömään uteliaisuuteen on hairahtunut moni perusteellisenkin koti- ja koulukasvatuksen saanut mies. Mitä taas siihen tekoon tulee, jota herra puheenjohtaja nimitti rikolliseksi, niin oikeuden on otettava huomioon sen vaikuttimet. Se neiti, jota syytetty puri, on tänä iltana itse eksynyt verisen loukkauksen tielle. Minä rohkenen vedota oikeuden kaikkiin herroihin jäseniin ja asettaa heidän omantuntonsa vastattavaksi kysymyksen: Mitä te olisitte tehneet syytetyn asemassa? Mitä olisitte tehneet ilkeäsydämiselle ja -kieliselle ihmiselle, joka olisi saattanut teidät koko elämäniäksenne ympäristönne naurun ja pilkan esineeksi antamalla teille sellaisen nimen kuin Stratoff? Ja minä uskallan väittää, että jokainen teistä yhtyy tähän julistukseeni: Minä en olisi tyytynyt puraisemaan tätä häpäisijääni vain nilkkaan!

Teekkarityttö hypähti nauraen seisomaan.

— Minä jäävään sinut, Koppinen! Sinä olet saman kaupungin lapsia kuin minä. Sitäpaitsi minä annoin sinulle Kakaravaaralla viisitoista vuotta sitten selkään.

— Puolustusasianajajaa ei voi jäävätä, juristimme huomautti.

— Mutta minä jäävään sinut sittenkin! Kirsti-neiti huusi.

Tuomioistuimen jäsenet näyttivät olevan ymmällä. Silloin puuttui asioiden kulkuun se teekkari, joka oli porsaan Polille tuonut. Hän riuhtaisi kahlenuoran poikki ja koppasi vinkuvan elukan syliinsä. Ovelta hän kääntyi sanomaan:

— Minua ei liikuta, kuka puri ketä ja millä oikeudella. Minä vien tämän Marille, jotta hän tekee siitä kunnollisia kyljyksiä. Sillä nyt minun on nälkä!

Hetkisen vallitsi huoneessa hämmästelevä hiljaisuus. Sen katkaisi Karl-Johan todeten juhlallisesti:

— Roma locuta est, causa finita est. Rooma on puhunut, asia on ratkaistu.

Teekkarityttö ojensi kätensä Koppiselle.

— Tule taas tanssimaan!

Juristimme katseli häntä arvelevasti. Sitten hän kysyi:

— Pitäisikö minun, uhrautua tanssimaan porsaan raajarikoksi pureman naisen kanssa?

Hän lähti kuitenkin.

Aurinko oli jo melko korkealla, kun me juhlan viimeiset osanottajat aloimme pohtia kotiin lähtöä. Meitä istui silloin pokeriboksissa vielä kymmenen poikaa ja kaksi teekkarityttöä, nimittäin Kirsti ja muuan hänen ystävättärensä. Totesimme, että oli enää muutamia harvoja tunteja siihen, kun meidän olisi oltava Ullanlinnan kentällä kuuntelemassa YL:n laulua. Sitä ennen oli ajettava parta ja peseydyttävä mahdollisimman kylmällä vedellä.

— Minä tiedän hyvän parturin! muuan teekkari innostui. — Mennään sinne joukolla. Takaan, ettei partaanne ole ikinä niin hyvin ja niin tuskattomasti ajettu. Sitäpaitsi Kölnin vesi tekee suihkuna meille itse kullekin nyt hyvää.

Kun hän oli kaikesta tuosta niin varma, suostuimme tuumaan. Hän lähetti erään nuoren teekkarin tilaamaan kolme autoa.

— Mitä me autoilla? eri puolilta nousi vastustusta. — Mennään jalan! Ulkoilma tekee hyvää! Vai onko parturiisi niin pitkä matka?

— Pitkä tai lyhyt, ehdotuksen tekijä tokaisi, niin autoilla mennään!

Tytöt rupesivat tekemään lähtöä omia aikojaan.

Ei, teekkari huudahti, te tulette mukaan! Siellä on kampaamo samassa. Ja teidän tukkanne kaipaa jo kipeästi kampaajan taidokasta kättä.

Hän sai tahtonsa siinäkin suhteessa lävitse.

Me kolme pohjoispohjalaista työnnyimme viimeiseen autoon, jossa Turtolan Veikko edusti isäntäväkeä. Olimme hyvällä tuulella. Eikä kiirettä ollut minnekään. Mutta kun auto jo saapui Turuntielle puskien yhä vakaasti eteenpäin, asetuimme vastarintaan:

— Turhan kauas tuli lähdetyksi. Helsingin parhaat parturithan ovat keskikaupungilla.

Turtola ei sanonut mitään. Hymyilihän vain sisäänpäin kääntynyttä hymyä.

Kun kaupungin viimeiset valot vilahtivat ohitse, minä suutuin. Annoin kuljettajalle pysäyttämiskäskyn niin jyrkässä sävyssä, että mies empimättä totteli.

— Nyt emme aja enää metriäkään, ennen kuin saamme tietää, minne matka vie, sanoin.

— Aivan niin! asuintoverini yhtyi. — Kakaise ulos, Veka! Kyllä sinä sen tiedät.

Turtola huomasi olevansa pakon edessä. Vastahakoisesti hän myönsi:

— Tiedänhän minä. Lohjalle me olemme menossa. Siellä tuo maan mainioin parturi harjoittaa ammattiaan. Mutta kyllä teidän kannattaa mukana pysyä. Jokaiseen autoon on varattu eväitä kylliksi.

Sitä emme epäilleetkään. »Eväitä» oli ollut ylenmäärin Polillakin. Mutta lähteä nyt yli kuuden peninkulman päähän parturiin — ei kiitos! Sitäpaitsi oli varminta käydä näyttämässä Liisi-tädille, että olimme vielä hyvässä kunnossa. Karl-Johan ja minä ilmoitimme kääntyvämme takaisin. Koppinen tiedoitti olevansa solidaarinen kanssamme.

— Mieluiten minäkin painuisin pehkuihin, Turtola tunnusti. — Minun on kuitenkin jatkettava perille. Nytkin saan hurjat haukkumiset siitä, että olen laskenut teidät karkuun.

Paluumatka tuntui kestävän ikuisuuden. Ainoatakaan tyhjää autoa emme onnistuneet tavoittamaan. Ja vaikka aurinko oli jo korkealla, kadut olivat ylen hiljaiset. Lumi oli alkanut sulaa. Vetisessä sohjussa rämpiminen oli raskasta. Väsynein meistä oli Koppinen, joka asui Pitkänsillan korvassa. Päätimme saattaa hänet kotiin.

Viimein saavutimme Aseman. Mutta sen edessä juristimme teki tenän. Hän istahti yksinkertaisesti maahan ja julisti, ettei ottaisi enää askeltakaan. Yritettyämme turhaan puhua hänelle järkeä tavoitimme kahta ohitse ajavaa autoa, asuintoverini toista ja minä toista. Ne eivät kuitenkaan pysähtyneet. Palattuamme näiltä metsästysmatkoilta jouduimme toteamaan, että Koppinen oli kadonnut jäljettömiin. Etsimme häntä kaikkialta, mutta turhaan. Ei ollut ajateltavissakaan, että hän olisi omin voimin lähtenyt jatkamaan matkaansa. Ilmaanko hän siis oli haihtunut?

Lopulta keksimme arvoituksen ratkaisun. Aseman eteen oli pysäköity pieni umpiauto. Juristimme oli kavunnut sen takaistuimelle ja maata retkotti siellä syvässä unessa. Teimme kaikkemme saadaksemme hänet hereille. Mutta yhtä hyvin olisimme voineet koettaa puhaltaa henkiin Aseman päädyn graniittiset jättiläisukot. Väsyneinä päätimme lopuksi, että jääköön. Pojan oli siinä ainakin yhtä hyvä nukkua kuin omassa vuoteessaan. Ja tottapahan auton omistaja keksisi jonkin keinon vapautuakseen hänestä. Ehkä on niinkin, että tunsimme helpotusta, kun meillä ei ollut enää mitään syytä tehdä kierrosta Pitkänsillan korvaan.

Joka tapauksessa me kaksi olimme reippaina poikina Ullanlinnan kentällä, kun YL viritti kevätlaulunsa »Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö...»

‒ Tuossa laulussa on itse kevät! asuintoverini huo'ahti. ‒ Kevät ja ilo ja nuoruus! Miksi ihmeessä emme ole tulleet pyrkineiksi Ylioppilaskunnan Laulajiin? Siihen joukkoon olisi mukava kuulua.

‒ Olisi kyllä, myönsin. — Kaikkina muina päivinä, paitsi vappuna. Se on YL:n pojille rankan urakan päivä. Ajattele, miten monissa sairaaloissa heidän on perinteittensä mukaisesti tänään käytävä laulamassa.

Koko kenttä oli täynnä ylioppilaita, jotka osakunnittain istuivat pitkien pöytien ääressä nauttien simaa ja tippaleipiä. Avara aukio oli kuin hiljalleen lainehtiva valkolakkimeri. Ja auringossa kimmeltävä Suomenlahti muodosti tälle näylle kauniin taustan.

Pujottauduimme penkkien lomitse oman osakuntamme sini-valko-sinisten pienoislippujen somistaman pöydän luo. Mutta turhaan kyselimme Koppista. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Katsoimme toisiimme syyllisin tunnoin. Tervetuliaisiksi meille huudettiin:

— Pirttiholma hävisi 100 markan vedon!

Poika oli illalla lyönyt vetoa, että hän hiihtäisi Ostrobotnialta Ullanlinnan kentälle kuuntelemaan YL:n laulua. Sisukkaasti hän oli yrittänyt. Mutta Uuden ylioppilastalon kohdalta oli alkanut lumeton alue, jonka ylitse hän ei ollut enää päässyt.

Aamu olikin ihanan lämmin. Kevät oli todenteolla tullut Helsinkiin — ainakin muutamiksi päiviksi.

Ullanlinnan kentältä lähdimme joukolla Ostrobotnialle. Perinteiden mukaisesti oli juhlasaliin katettu pohjoispohjalaisten silliaamiainen. Aterialle käytäessä sovimme, että siitä selviydyttyämme lähtisimme yhteiselle kävelyretkelle Seurasaareen. Olimme juuri ehtineet käydä käsiksi ruokaan, kun kuraattori saapui saliin huolestuneen näköisenä. Kädessään hänellä oli kaksi vappuna tuberkuloottisille lapsille suoritettavan keräyksen lipasta. Niitä oli sinäkin keväänä saapunut jokaiseen osakuntaan melkoinen määrä, eivätkä ne — suoraan sanoen — olleet suurestikaan ylioppilaiden suosiossa.

— Joku on käynyt tuomassa nämä kokoussalin pöydälle — tyhjinä, kuraattori sanoi. — Olen hyvin pahoillani. Toivon, että pari teistä ottaa nämä ja lähtee kaupungille keräystä suorittamaan.

Hän katsoi odottavasti nuorimpien osakuntalaisten rivejä. Mutta nämä kumartuivat entistä syvempään lautastensa puoleen eivätkä olleet kuulevinaan. Kun äänettömyys oli venynyt jo kiusallisen pitkäksi, Karl-Johan nousi.

— Anna tänne, hän sanoi. — Minä otan toisen ja Matti toisen.

Minäkin pidin sitä hyvänä opetuksena fukseille, ja kesken aterian me lähdimme. Kadulle päästyämme rupesin sentään epäilemään, oliko ratkaisu sittenkään ollut viisas. Miellyttävä se ei ainakaan meille ollut. Keräyslaatikon helisyttäminen ihmisten nenän alla tuntui nololta. Mutta kun aloin purkaa näitä ajatuksia asuintoverilleni, hän heilautti huolettomasti kättään.

— Tyhmyyksiä! hän huudahti. — Pian tästä sitäpaitsi selvitään.

Antauduin taaskin hänen johdettavakseen. Raitiovaunulla ajoimme Vanhan ylioppilastalon luo, jonka Karl-Johan oli valinnut metsästysalueeksemme. Kevään kunniaksi uusiinsa pukeutunutta väkeä oli liikkeellä paljon. Tytöillä ja pojilla oli käsissään kaikenvärisiä silkkipaperihuiskuja. Äitinsä ja isänsä vieressä tepastelevat pienokaiset ihastelivat uudenuutukaisia ilmapallojaan. Kaiken yllä oli aurinkoisen juhlapäivän leppoisa, kiireetön tunnelma.

Siitä huolimatta minulla ei keräyksessäni ollut onnea. Useimmat niistä, joita kohden laatikkoa ojensin mainiten matalasti ja ujosti tarkoituksen, mihin kerättiin, katsahtivat minuun kummeksien ja painuivat ohitse. Asuintoverini osasi hoitaa tämänkin asian paremmin, tietysti. Vartiopaikalleni kuulin monesti hänen iloisen naurunsa. Ennenpitkää jäin vain sivusta seuraamaan hänen taktiikkaansa. Harva seurue, jossa oli mukana yksikin nainen, jaksoi vastustaa hänen säteilevien silmiensä pyyntöä. Ja missä katse ei tepsinyt, siellä hän turvautui sanoihin. Puhuahan hän osasi.

Pian hän tuli luokseni ilmoittamaan:

— Vaihdetaan laatikoita. Tämä on nyt täysi.

Katsoin silloin olevani vapautettu enemmästä yrittämisestä ja asetuin hänen lähelleen ottaakseni hänestä oppia. Hymähdin kuitenkin jo samassa tuolle ajatukselle: ottaakseni oppia. Ikinä ei minusta voisi tulla sellaista kuin Karl-Johan!

Ylioppilaslakki hieman taaksepäin työntyneenä hän korjasi satoa kuin paras leikkuumies. Pariin otteeseen hän punnitsi jo keräyslaatikkoa arvioidakseen, eikö ollut aika lopettaa. Mutta sitten hän jatkoi kuitenkin vielä. Lopulta hän kuiskasi minulle:

— Nyt enää vain yksi ainoa uhri. Sitten lähdemme.

»Uhri» oli nuori nainen, puvusta päätellen pienipalkkainen konttorityttö.

Hän pudisti päätään. Mutta kun asuintoveri ei hellittänyt, hän virkkoi:

— Minulla ei ole penniäkään.

— Mutta entäpä, jos yhdessä etsittäisiin?

— Etsittäisiin? Mistä?

— Teidän käsilaukustanne, tietysti.

Tytön silmiin ilmestyi uhmaa, jota Karl-Johanin hellyttävä, hymyilevä katse ei pystynyt sulattamaan.

— Olettepa te tunkeileva!

— En, hyvä neiti. En ainakaan enempää kuin, mihin Suomen tuberkuloottisten lasten hätä minut pakottaa.

— Sanoinhan jo, neitonen selitti hieman leppeämmin, ettei minulla ole penniäkään.

Asuintoverini naurahti.

— Samaa sanoi muuan rouvakin äsken, hän kertoi.

Mutta lopulta hän suostui käsilaukkunsa yhteiseen tarkastamiseen sillä välipuheella, että kaikki sieltä löytyvät 100 markkaa pienemmät rahat pantaisiin keräyslaatikkooni. Ja arvatkaapa, mikä oli tulos! Sieltä kertyi 82 markkaa 35 penniä. Hieno tulos. Eikö totta?

Tyttö nyökkäsi. Mutta hän väitti yhä:

— Minun laukustani ei löydy penniäkään. Voittehan katsoa!

Ja äkillisellä liikkeellä hän työnsi pienen, kuluneen käsilaukkunsa Karl-Johanille. Tämä tutki sitä tovin. Sitten hän huudahti ihastuneena:

— Tiesinhän, että te erehtyisitte, neiti!

Tyttö katsoi uteliaana rahaa. Se tuotti hänelle kuitenkin pettymyksen.

— 25 penniä! hän tuhahti halveksivasti.

— Rahaa se on sekin, asuintoverini huomautti solauttaen lantin keräyslaatikkoon. — Tuntemattomien lasten puolesta esitän teille sydämelliset kiitokset.

He katsoivat toisiaan tovin silmiin. Sitten tytönkin huulet kaartuivat hymyyn.

— Minulle povattiin, että miellyttävä vappuyllätys odotti minua, hän sanoi. — Silloin nauroin. Mutta nyt olen sen kokenut. Tuo yllätys olitte te.

Hän otti käsilaukkunsa, nyökkäsi kevyesti naurahtaen ja jatkoi matkaansa.

Ostrobotnialle palattuamme emme tavanneet siellä enää ketään. Jätimme keräyslaatikot vahtimestarin haltuun ja kiirehdimme jälleen ulos. Juuri silloin muuan ajuri ajoi tyhjin rattain ohitse.

— Valkoinen hevonen! Karl-Johan huudahti. — Tuolla me ajamme.

Päästyämme istumaan hän jatkoi:

Nyt me olemme kevät! Mahtaneeko Heinonen vielä nojailla Vuorelan huvilan porttiin ja odotella sitä satakuntalaisten kevättä, jota ei koskaan tullut?

Huvilan sivuuttaessamme saatoimme kuitenkin todeta, että siellä oli tyhjää ja autiota.

Seurasaarella kävellessämme saimme ennenpitkää näkyviimme osakuntalaisten parikymmenhenkisen joukon. Mutta samalla asuintoverini näki muutakin. Oikealta laskeutuvaa sivupolkua lähestyi nuori nainen työntäen lapsenvaunuja. Karl-Johan tarttui äkillisellä liikkeellä käsivarteeni ja kuiskasi kiihkeästi:

— Ihan kuin Liidia! Vähintään hänen peilikuvansa!

Se oli minusta aikamoista liioittelua lähestyvän naisen eduksi. Mutta kieltämättä hänessä oli jotakin samanlaista. Hoikka vartalo ja pehmeät kasvonpiirteet.

Seuraavassa hetkessä asuintoverini teki jotakin, mikä löi ällikällä minutkin. Hän ryntäsi vasemmalla puolen tietä kohoavalle kallionnyppylälle ja katosi sen taa. Mutta vain tuokioksi. Kuului sukelluksen loiskahdus. Hetkistä myöhemmin hänen mustatukkainen päänsä ilmestyi näkyviin. Hän heilutti hilpeästi kättään. En tiedä, oliko se tarkoitettu tervehdykseksi minulle vaiko »Liidian peilikuvalle». Nainenkin oli pannut merkille omituisen tapahtuman ja pysähtynyt lapsenvaunuineen polkujen risteykseen.

Minä riensin rannalle, jonne Karl-Johan juuri palasi.

— Oletko sinä ihan pähkähullu? pauhasin. — Vesihän on vielä vallan jäistä!

Mutta hän nauroi vain hieroessaan punaiseksi käynyttä nahkaansa. Täysin kuivaksi hän ei tietysti ihoaan saanut. Sitäpaitsi hänellä oli tulenpalava kiire kiskoa vaatteet yllensä. Vilustumisen pelko ei kuitenkaan saanut häntä kiirehtimään, vaan — nainen.

Helpotuksesta huokaisten asuintoverini totesi, ettei hänen uusi ihastuksensa ollut kadonnut. Tämä seisoi yhä paikoillaan. Ja kun hän näki pojan lähestyvän, kaunis hymy kohosi hänen kasvoilleen.

Karl-Johan oli juuri sillä tuulella, että hän ei siekaillut mitään. Rohkeasti hän astui nuoren naisen luo ja esittäytyi.

— Miksi te teitte tuon äskeisen? tyttö kysyi totisena. — Se ei ollut viisasta.

— Uimaretkikö?

Saatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi asuintoverini jatkoi:

— Sanoitte, ettei se olut viisasta. Mutta miksi kaiken pitäisi olla viisasta? Katsokaas, kun minä näin teidät, niin minulle tuli äkisti niin kuuma, että minun täytyi painua mereen. Tuleen syttyminen on vieläkin vaarallisempaa kuin vilustuminen!

Tyttö nauroi paljastaen rivin helmihampaita.

— Tepä olette hauska herra.

— Minä en ole lainkaan hauska, Karl-Johan torjui. — Olen tuskainen. Eikä siihen kipuun ole muuta kuin yksi lääke. Se, että te, neiti, suostutte uhraamaan muutaman tunnin minulle. Pyydän teitä, ei, minä rukoilen teitä!

Nuori nainen pudisti päätään.

— Se ei käy, valitettavasti. Minun on pidettävä tätä pikku prinssiä ulkona raittiissa kevätilmassa.

Asuintoverini katsoi vaunuissa kellehtivää vauvaa yrittämättäkään salata vastenmielisyyttään tätä onnekasta kilpailijaansa kohtaan. Pienokainen ojensi häntä kohden pieniä, nyrkkejään sinisissä silmissään naurua.

— Emmekö voi viedä tuota ka.., tuota lasta vanhempiensa hoiviin? Karl-Johan koetti innokkaasti esittää. — Jos sallitte, niin minä tulen kanssanne tuon — miksi sitä äsken sanoittekaan? — prinssin äidin luo, joka tietysti on noita tympeitä ylellisyysrouvia, ilmoittaakseni, että hän saa luvan hetken hoitaa lapsensa itse.

Lievä puna oli lehahtanut tytön kasvoille. Mutta hän pudisti taaskin päätään.

— Ei, ei se käy mitenkään päinsä, hän torjui hiljaa, mutta päättävästi.

Asuintoverini ei kuitenkaan hellittänyt. Nyt hän sekä rukoili että houkutteli:

— Voi, älkää sanoko niin, neiti! Tämä on juuri sellainen päivä, jonka Luoja on luonut keväälle, nuoruudelle ja sydämelle, noiden kolmen erottamattoman yhteiseksi riemupäiväksi. Kuulkaahan, minä lupaan nöyrästi noudattaa jokaista teidän pikkusormennekin viittausta, jos vain lähdette mukaani. Minä istutan teidät vierelleni valkoisen parivaljakon vetämiin kevään vaunuihin. Minä laulan teille kauneimmat laulut, mitä nuoruudesta ja rakkaudesta on maailmassa tehty. Täytän teidän sylinne sinivuokoilla, orvokeilla ja punaisilla ruusuilla. Eikö se ole teistä mitään?

Tyttö katsoi hänen innosta loistaviin pehmeänruskeisiin silmiinsä. Kasvoilla oli hyvin lämmin hohto. Sitten hän pyyhkäisi kädellä silmiensä ylitse kuin ajaakseen sanojen esiin loihtimat näyt pois. Huo'ahtaen hän virkkoi:

— Olisi se. Se voisi olla ihanaa. Mutta se on mahdotonta. Minä en voi lähteä kanssanne tuolle ajelulle.

Karl-Johan oli hyvin pettynyt. Mutta vain hetken hän oli sanaton. Sitten hän esitti uuden suunnitelmansa:

— Meillä on tänä iltana Ostrobotnialla ylioppilastanssiaiset. Tulkaa minun daamikseni sinne. Lupaan pyhästi, ettei teillä ole syytä katua suostumustanne. Minä...

Ennen kuin hän kuitenkaan ehti maalata sen pitemmälti vapputanssiaisten hurmaa, nuori nainen katkaisi hänen kaunopuheisuutensa tulvan:

— Minä en ole ylioppilas.

Asuintoverini oli ilmeisesti pelännyt, että tytön selvästi näkyvän vastahakoisuuden takana olisi ollut jotakin aivan muuta. Siksi hän nyt purskahti vapautuneeseen nauruun.

— Sen esteen me vaivaamme tieltä tuossa tuokiossa, hän vakuutti huolettomasti ja sieppasi ylioppilaslakin päästään. — Sallittehan?

Ja vastausta odottamatta hän vaihtoi nuoren naisen helmenharmaan huopahatun valkolakkiin. Seuraavassa tuokiossa hänellä oli peili kädessä.

— Katsokaa, se pukee teitä suurenmoisesti!

Tyttö ei olisi ollut oikea Eevan tytär, ellei hän olisi katsonut kuvastimeen. Sirolla kädenliikkeellä hän korjasi lakin asentoa hiukkasen, vähän enemmän toiselle korvalliselle.

— Hurmaavaa! Karl-Johan ihasteli. — Te olette suloinen kuin viimekeväinen uuhi.

— Uuhi?

— Niin, tarkoitan vastikään leivottua ylioppilasta. Juuri kukkaan puhkeamassa olevaa kaunotarta, jolla on koko ihana elämä edessään. Oi, tiedättekö? Te tulette varmasti olemaan tanssiaistemme kuningatar!

Tyttö ikään kuin havahtui. Huokaisten hän otti ylioppilaslakin päästään ja ojensi sen takaisin.

— Tuo ei ollut kauniisti tehty! asuintoverini huudahti. — Teidän emäntänne ei voi — miten kovasydäminen hän liekin — kieltää teitä saamasta edes illaksi vapaata.

Nuori nainen naurahti pehmeästi.'

— Kyllä. Kyllä hän voi. Vaikkei hän olekaan kovasydäminen. Katsokaahan, minä olen tuo emäntä.

— Se ei ole totta!

— Kyllä. Tämä suloinen palleroinen, jota te olitte sanomaisillanne kakaraksi, on minun poikani. Ja mieheni taitaa odottaa meitä jo kärsimättömästi kotiin.

Karl-Johaninkin täytyi uskoa. Nuoren naisen ääni ja silmät todistivat, että jokainen sana oli totta. Isku oli niin odottamaton ja ankara, että hänen oli päästävä istumaan. Hän vaipui kivelle, joka törrötti polun poskessa. Valo oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hän ei katsonut enää tyttöön, vaan tuijotti itsepäisesti jalkoihinsa.

‒ Suokaa minulle anteeksi, rouva, hän mutisi. — Olen käyttäytynyt narrimaisesti.

Nuori nainen jätti lapsenvaunut ja tuli hänen luokseen.

— Voi, ette saa sanoa noin. Olen hirveän pahoillani, jos te olette nyt vihainen. Tietysti minun olisi pitänyt heti alkuun selvittää teille, että erehdyitte minun suhteeni. Mutta ensinnäkään te ette jättänyt minulle siihen minkäänlaista tilaisuutta. Ja toisekseen... niin, ehkäpä minä olin myös liiaksi nainen keskeyttääkseni sanatulvanne. Oli hurmaavaa kuunnella teidän kertovan, millainen tämä päivä voisi olla. Olkaa kiltti ja katsokaa minuun, jotta näen, ettette enää ole vihainen — meille kummallekaan, ette minulle ettekä itsellenne.

Hän puhui hellyttävästi. Mutta asuintoverini ei ollut vielä toipunut. Hän ei nostanut katsettaan.

Silloin nuori rouva riisui hansikkaan kädestään ja sanomattoman viehkeällä liikkeellä antoi sormiensa lipua keveästi hänen poskensa ja hiustensa ylitse.

— No, joka tapauksessa tahdon sanoa, hän huo'ahti pehmeästi, että minä en ole vihainen — meille kummallekaan. Ja kun minä kerran olen vanha, valkohapsinen nainen, jolla ei enää ole mitään edessään, minä olen muistava teidän valkoisten parihevostenne vetämät kevään vaunut, teidän laulunne ja teidän kukkanne.

Sen sanottuaan hän palasi kiireesti lapsensa luo ja lähti. Mutta juuri sillä hetkellä, kun hän kumartui korjaamaan vaunupeitteen asentoa, Karl-Johan tointui. Heidän katseensa kohtasivat, ja he hymyilivät toisilleen. Siinä hymyssä oli ehkä tarpeettomasti haikeutta, mutta ennen kaikkea siinä oli kevättä.

Onneksi kukaan edellämme kulkeneesta osakuntalaistemme joukosta ei ennen seuraavaan käänteeseen pääsemistä ollut sattunut katsomaan taakseen. Niinpä minä olin jäänyt tämän kohtauksen ainoaksi todistajaksi.

Asuintoverini oli kadottanut kaiken kiinnostuksensa kävelyretkeä kohtaan. Mitään puhumatta hän lähti palailemaan kaupunkiin. Minä seurasin häntä, tietysti. Pitkään kuljimme ääneti. Viimein Karl-Johan virkahti äänessään haltioitumista:

— Huomasitko, Matti? Hänen ihonsa oli kuin kypsymässä oleva persikka. Siinä oli ihmeellinen pehmeys ja himmeä hohto. Ja minä olin tuntevinani persikan tuoksun, kun hän kumartui suutelemaan hiuksiani.

— Ei hän suudellut, minä oikaisin jyrkästi.

— Eikö? asuintoverini kysäisi. — No, sitten minä ainoastaan kuvittelin, miltä tuntuisi, jos hän suutelisi.

Minusta hän ansaitsi vähän ojennusta. Siksi sanoin:

— Sinä rynnistit sydämettömän häikäilemättä.

— Sydämettömän? Karl-Johan tiukkasi. — Kuvitteletko sinä, että minä vain näyttelin ihastunutta?

— En aivan sitäkään, vastasin. — Niin hyvä näyttelijä sinä et sentään ole.

Vaikenimme taas. Asuintoverini rikkoi silläkin kertaa äänettömyyden:

— Oli, miten oli. Elämä on joka tapauksessa ihanan rikas. On riemullisen jännittävää tietää, että keskuudessamme elää tuollaisia tyttöjä, jotka voivat hetkessä hurmata miehen.

Hymähdin hieman alakuloisesti. Se oli Karl-Johanin kokemus, ei minun.

Keskikaupungilla vappuhumu lainehti railakkaana. Ehtiessämme Ruotsalaisen teatterin kohdalle huomasimme tungosta syntyvän Heikinkadun ja Bulevardin kulmassa. Tietenkin meidän piti päästä näkemään, mitä siellä oli tekeillä. Muutamia poliiseja juoksi ohitsemme. Eräs heistä huusi katukäytävällä seisoskelevalle virkatoverilleen:

— Polyteekin herrat ovat taas liikkeellä! Aiheuttavat uusia järjestyshäiriöitä!

Teekkarien kulkue, joka pyrki Bulevardilta keskikaupungille, oli aika vaikuttava. Sen edessä kannettiin vanhaa, korkeaa puuporttia, jonka harjalla istui kahareisin muuan tupsulakkinen. Kepillä tahtia lyöden hän johti perässä tulevan satapäisen teekkarijoukon laulua: »Jos kaikki Suomen järvet...» Se parikymmenmiehinen joukko, jonka harteilla portti lepäsi, ei laulanut. Raskas taakka sai hien valumaan näiden nuorukaisten kasvoja pitkin. Mutta ilo heidänkin silmistään loisti.

Poliisiketju oli sulkenut heiltä tien eteenpäin. Laulu katkesi. Kulkueen johtajan ja poliisikomisarion välillä syntyi sanaharkka.

— Onko nyt vappu vai ei? teekkari tiukkasi. — Karnevaaliaika!

— Vappu on. Mutta ei karnevaali. Rähinää ei sallita!

— Me emme rähise! Me laulamme keväälle ja nuoruudelle.

— Äsken te ainakin lauloitte viinalle. Sitäpaitsi olette varmaan taas harjoittaneet omankädenoikeutta. Mistä lienette tuon portin varastaneet?

— Varastaneet! Teekkarit eivät varasta milloinkaan! Portti on meidän omaisuuttamme. Olemme sen rehellisessä kaupassa ostaneet.

— Vai teidän omaisuuttanne? Muka!

Silloin teekkari veti itsetietoisin liikkein taskustaan jonkin juhlallisen paperin ja ojensi sen järjestysvallan edustajalle.

— Kai komisario osaa lukea? Se on laillisesti laadittu kauppakirja, jolla tunnettu talonomistaja on sovittua kauppahintaa vastaan myynyt meille porttinsa. Mitäs nyt sanotte?

Komisario luki paperin tarkoin lävitse. Sitten hän hymähtäen luovutti sen takaisin.

— Kunnossa näyttää olevan. Niin että se puoli on selvä. Portin voitte sijoittaa vaikka Polin juhlasaliin. Mutta kaupungin kaduilla ette saa sitä kanneksia.

Se sana piti. Teekkarien oli pakko kääntyä takaisin. Bulevardilta kajahti äänissä: »Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö...» Mustatupsuiset olivat ottaneet varteen komisarion äskeisen huomautuksen heidän laulunsa lajista.

— Jokohan Turtolan Veka seurueineen on mahtanut palata Lohjalta? kysäisin astellessamme eteenpäin. — Sen Kirstin kanssa olisi ollut mukava painua tänä iltana Ostrobotnialle. On alakuloista mennä vapputanssiaisiin ilman daamia.

— Alakuloista! asuintoverini naurahti. — Sinulla taitaa olla ruuansulatushäiriöitä. Soita apteekkiin.

Samassa hän pysähtyi.

— Kuule, siinä onkin sinulle aate. Apteekissa, josta ennen vanhaan ostin lääkkeeni, on harvinaisen terhakan ja sievän näköisiä tyttöjä. Ei, älä hymyile. En minä heistä ainoatakaan tunne. Olen pannut vain merkille. Soita sinne ja tilaa summanmutikassa heistä joku daamiksesi. Sen voin taata, ettei sieltä rumaa tyttöä tule.

En tiedä, mikä minuun meni. Tällainenhan soti kaikkia sopivaisuussääntöjä vastaan. Mutta ehkäpä vappu oli noussut minulle päähän. Kenties kuvittelin sitäkin, että minua saattaisi myös onni potkaista kerran, niin kuin Karl-Johania melkein aina.

— Olkoon menneeksi!

Menin lähimpään puhelinkoppiin. Asuintoverini tuli avukseni etsimään oikean numeron. Sitten hän hienotunteisesti poistui ulkopuolelle odottamaan.

Heleäsointinen nuoren naisen ääni vastasi.

— Kuulkaahan, neiti, sanoin yrittäen epätoivoisesti tavoittaa Karl-Johanille ominaista huoletonta sävyä.

— Niin?

— Täällä puhuu muuan yksinäisyyden painama ylioppilas.

— Mikä ilo minulle!

Onko siellä sieviä tyttöjä saatavana? Noin, seuraksi tarkoitan...

Hetkisen oli langan toisessa päässä äänetöntä. Sitten tuli ilakoiva vastaus:

— Oi, tietysti, herra ylioppilas! Tämähän on apteekki. Mutta niitäkin lääkkeitä annetaan vain lääkärin määräyksellä!

Korvaani jäi soimaan helmeilevä nauru, kun puhelin samassa suljettiin.

Asuintoverilleni sanoin hetkistä myöhemmin:

— Luulenpa, että meidän molempien on syytä muistaa vanhaa viisautta merta kauemmas kalaan lähtemisestä. Ylioppilaskunnan komeimmat ja hauskimmat tytöt ovat meidän omassa osakunnassamme. Mitä hullua me muualta daameja hamuilemme?

Siitä kypsyi päätös, joka jäi voimaan. Ja sinä iltana tanssimme Ostrobotnialla paljon. Tytöt olivat iloisia ja herttaisia. Meillä kahdella oli ruhtinaallisen hauskaa.

Kellon lähetessä puoltayötä Koppinenkin saapui. Mutta hän oli synkkä mies. Hän veti meidät mukanaan klubiravintolaan.

— Sanokaa nyt, hyvät veljet, miten minä viime yönä teidät kadotin, hän pyysi. — Siihen asti muistan kaiken mainiosti. Mutta sitten tulee pimeys.

— Oikeastaan et sinä kadottanut meitä, vaan me sinut, Karl-Johan oikaisi.

Sitten juristimme sai kuulla, miten eromme oli Aseman edustalla tapahtunut. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti. Mutta pilvet eivät ottaneet häipyäkseen hänen otsaltaan.

— Millainen herätys sinulla oli? kysyin myötätuntoisesti.

— Kurja, Koppinen huokasi. — Painajaisuni minut havahdutti. Uneksin, että eräät roistot parast’aikaa työnsivät minua tulikuumaan uuniin. Mutta herääminen ei tuottanut tuohan pätsitunnelmaan minkäänlaista helpotusta. Huomasin makaavan! takapenkillä autossa, jonka aurinko oli paahtanut hehkuvan kuumaksi. Äkkiä selvisin vaunusta ulos. Niin suuren helpotuksen kuin se tuottikin, niin entistä enemmän ymmälle minä jouduin. Ympäristö oli minulle ihan outo.

— Auto ei siis enää ollutkaan Aseman edustalla? virkahdin.

— Ei, juristimme vahvisti. — Lähemmät tutkimukset osoittivat sitten, että olin erään sivutien varrella Haagan kauppalassa.

— Haagassa! asuintoverini henkäisi tulkiten meidän molempien hämmästystä.

— Niin, Koppinen sanoi. — Ja kello oli vähän yli 14! Enkä minä tiedä välillä kuluneista tunneista yhtään mitään.

— Sehän on hirveätä! Karl-Johan huudahti. — Sinähän olet tietämättäsi voinut tehdä vaikka murhan.

Mutta sitä juristimme ei sentään ottanut uskoakseen.

— Minä en ole mikään väkivaltainen luonne, hän sanoi. — Jotakin pirullista minulle kuitenkin on yön mittaan tapahtunut. Katsokaas, veljet, tätä!

Siihen asti hän oli pitänyt vasenta kättään tarkoin taskussa. Mutta nyt hän veti sen esiin. Pikkusormessa kiilteli kultasormus, johon oli upotettu yksi suuri ja kuusi pientä briljanttia.

— Naisen sormus! minä totesin. — Kuule, Koppinen, sinä olet viime yönä kihlannut jonkun. Sinua täytyy ihan onnitella. Sillä sormuksesta päättäen kihlattusi ei ole mikään köyhä raukka. Ehkäpä joku rikas leski.

Juristimme silmissä välähti vaarallisesti.

— Älä ilvehdi kanssani, Matti! Minä en kyllä ole paha mies. Mutta nyt olen mielentilassa, jossa ei leikkiä siedetä. Sitä paitsi minä en ole kihlannut ketään. Korkeintaan minut on kihlattu. Mutta hitto minut periköön, jos käsitän, missä ja milloin se olisi päässyt tapahtumaan! Minähän nukuin autossa.

— Ilmeisesti et kuitenkaan ole nukkunut koko aikaa, huomautin. — Siitä tuo sormus on todistuksena.

Miksi kummassa et ryhtynyt ottamaan selvää asiasta? asuintoverini puuttui jälleen keskusteluun.

— Miten?

— No, jokaisessa autossahan on rekisterikirja. Siitä olisit nähnyt, kuka auton omistaja on. Hänen kauttaan olisit päässyt langan päästä kiinni. Ja toisessa päässä olisi sitten ollut salaperäinen morsiamesi.

Koppinen nyökkäsi.

— Tulin minäkin tuota ajatelleeksi, hän sanoi. — Mutta vasta kaupunkiin palattuani. Silloin hyppäsin jälleen Haagan raitiovaunuun. Auto oli kuitenkin sillä välin kadonnut. Miltään katupahaselta en sitä löytänyt. Ja huvilasta taas, jonka edessä se oli seisonut, minulla ei ollut mitään muistikuvaa.

— Paha juttu, myönsin. — Mutta aika antaa neuvon. Vaikket sinä muistakaan morsiantasi, niin hän muistanee sinut. Ehkäpä saat kuulla hänestä ennen kuin toivotkaan.

Turhaan yritimme taivuttaa juristiamme jäämään vapputanssiaisiin. Hän oli saanut vapusta tarpeekseen. Huolestuneena hän lähti asunnolleen miettiäkseen sen rauhaisissa suojissa elämän kummallisia käänteitä.

Päivä kului ja toinenkin. Minun arveluni, että Koppinen saisi kuulla sormuksen omistajasta ennen kuin toivoisikaan, osoittautui vääräksi. Mutta kolmantena päivänä Karl-Johan ratkaisi arvoituksen. Nauraen hän otti vastaan juristimme, kun tämä hänen kutsumanaan saapui kuin tuulispää luoksemme.

— Minun on ilmoitettava sinulle se murheviesti, että sinä et ole kihloissa. Etkä ole ollutkaan.

Suunnaton huojennus kuvastui Koppisen koko olemuksessa.

— Mistä sinä olet sen saanut selville? hän kysyi innokkaana.

Asuintoverini ojensi hänelle senpäiväisen »Uuden Suomen» ja viittasi erääseen punakynällä merkittyyn takasivun ilmoitukseen. »Vapunaattona kadotettu arvokas sormus, jossa yksi suurempi ja kuusi pientä briljanttia...»

Karl-Johan kertoi soittaneensa ilmoituksessa mainittuun numeroon. Römeä-ääninen liikemies oli tullut vastaamaan. Hän oli myöntänyt omistavansa k.o. mallia olevan auton sekä huvilan Haagassa. Mutta kun asuintoverini oli kysynyt hänen puuhistaan vapunaattona, mies oli ärjäissyt, etteivät ne kuulu vieraille. Lopulta hän oli sentään myöntänyt olleensa juhlimassa kevään tuloa erään ystävänsä luona ja pysäköineensä auton siksi aikaa Aseman eteen — varovaisuuden vuoksi. Lähdettyään kotimatkalle hän ei ollut huomannut autossaan mitään merkillistä. Hänellä oli ollut kyllin tekemistä pysytelläkseen tiellä. Niin, sormus. Se taas kuului hänen vaimolleen. Tämä oli vasta eilen rohjennut ilmoittaa sen katoamisesta miehelleen, vaikka hän oli todennut menetyksensä jo vapunaattona palattuaan koko perheen tekemällä automatkalta kotiin. Kyllä, hänen vaimonsa istui aina takaistuimella, koska poika vaati ja sai istua edessä isän vieressä.

— Niin että siinä se sitten on, koko kihlamatkasi, asuintoverini lopetti. — Sinua ei siis kukaan ole kihlannut eikä muutenkaan rauhaasi autossa häirinnyt. Mutta unissasi sinun on täytynyt kopeloida lattiaa ja ehkä tyynyjenkin välejä, jolloin sormus on sattunut käsiisi. Ala nyt laputtaa Haagaan. Herra tirehtööriltä saat hyvän löytöpaikan sormuksesta.

— Löytöpaikasta minä viis! juristimme huudahti iloisena kuin ainakin raskaan taakan alta vapautettu. — Minulle on palkkiota kyllin siinä, että voin taas katsoa Kirstiä silmiin!

Kun hän oli mennyt, Karl-Johan naurahti:

— Niinpä on sitten kaikki tämän vapun jälkilaskut selvitetty.

— Reipas Vapun päivä se olikin, minä lisäsin. — Ja monipuolinen.

8.

KUNINGATAR LUOPUU KRUUNUSTAAN.

Lämmin, työntäyteinen kesä oli takana. Ankara kruununvoutikin oli ollut suhteellisen tyytyväinen todettuaan, ettei hänen nuorimmaisensa ollut Helsingin humussa sentään vallan veltostunut. Ja äitimuori oli nimenomaan heinänteon ja viljankorjuun aikoina ihan huolissaan seurannut »riehumistani», joksi hän sitä sanoi. Uurastus vanhan perintötilan niukkasatoisilla pelloilla, joilla vanhin veljeni nyt pääasiallisesti isännöi, oli tuottanut minulle iloa ja tyydytystä. Mutta syksyn tullen mieleni alkoi hiljakseen palaa taas lukujen ääreen. Katsoessani tuttua, alakuloista maisemaa, joka avautui poikavuosieni muistojen kyllästämän yliskamarin ikkunasta, minussa oli kypsynyt päätös, että oli jo vähitellen aika vapauttaa vanhempani siitä rasituksesta, mitä yliopisto-opiskeluni heille merkitsi. Alkava lukuvuosi saisi olla viimeiseni!

Kaipuuni Helsinkiin leimahti ilmi liekkiin sinä hetkenä, jona näin ensimmäisen vilahduksen Karl-Johanista. Hän ei ollut ilmoittanut etukäteen aiheestaan tulla minua tervehtimään. Keväällä erotessamme hän oli lyhyesti maininnut viettävänsä ainakin alkukesän Eestissä — perehtyäkseen sikäläiseen kansanrunouteen! Mutta sen koommin en ollut kuullut hänestä mitään.

Päästyämme illalla kahden yliskamariini juttu alkoi juosta.

— Panin heti tullessasi merkille, huomautin, ettei nimettömässäsi ole sormusta.

— Ei, hän naurahti. — Ei vielä.

Hänen äänessään oli kuitenkin sivuvivahdus, joka sai minut kysymään:

— Ei kai Liidia vain ole kukistunut sydämesi valtaistuimelta?

— Ei! hän torjui jyrkästi. — Ei sinnepäinkään! Joka päivä, minkä hänen seurassaan vietin, vahvisti vain hänen asemaansa. Mutta... Niin, katsohan, Lii on jo viime lukuvuoden opiskellut Tallinnan teknikumissa. Eikä hän ainakaan vielä suostunut heittämään sitä kesken. Paha juttu, minun kannaltani.

Hän kai arvasi minun aikovan jatkaa aiheen käsittelyä ja siirsi siksi keskustelun nopeasti muuhun:

— Ainoa asia, mikä minua Eestissä kaiveli, oli se, etten päässyt mukaan osakunnan kesäjuhliin. Millaista niillä oli?

— Oikein mukavaa. Saattaa olla, etteivät ylitorniolaiset olleet yhtä innostuneita meihin kuin me heihin.

Karl-Johan rypisti kulmiaan.

— Ei, kuule, hän virkahti. — Ei tämä käy. Mehän tunnustelemme toisiamme sanoilla kuin mitkäkin kaksintaistelijat toisiaan ensimmäisin miekanpistoin.

— Mitä sinä tiedät miekkailusta? kysäisin. — Silloin kun Maritan kunniaa piti verellä pestä, niin muistaakseni sanoit osaavasi käytellä vain nyrkkejäsi ja puukkoa.

Asuintoverini nauroi, ja tuo nauru romahdutti väliltämme sen vierastamisen muurin, minkä kuukausien ero oli pystyttänyt.

Kun olin kertonut hänelle kesäjuhlien yleisen kulun eikä hän tuntunut sittenkään vielä tyytyväiseltä, lisäsin.

— Et ole tainnut kuulla sitäkään, että Lahden Järrä oli siellä menettää surkealla tavalla henkensä.

— Mistäpä minä olisin kuullut? Anna tulla vain!

Niinpä aloin kertoa. Palaillessamme illallisilta, jotka muuan Aavasaksan parhaista ponssareista oli osakuntalaisille tarjonnut, poikien mieleen muistui majapaikkaamme sairaana jäänyt Lahti. Edellisen yön vaelluksillaan hän oli pudonnut lähteen silmään, josta vain vaivoin oli päässyt takaisin kuiville, ja muistoksi siitä saanut kuumeen. Arvailtiin siinä aluksi, miten korkeaksi kuume oli kohonnut. Ja kun nautittu illallinen oli ollut joka suhteessa voimallinen, niin ajatukset jatkoivat raisusti täten aloitettua rataa. Joku lausui jo julki epäilyksensä, että Järrä oli tällä välin ehkä kuollut. Ehkä-sana putosi sitten pois. Majapaikkamme luo saavuttuaan pojat olivat aivan varmat siitä, että kuollut se oli — Lahden Järrä. Siitä johduttiin hautauskysymykseen. Kunnon toverin oli toki saatava säädylliset menot ja kunnon kivi viimeiselle leposijalleen. Porraspäästä löydettiin sopiva, pysty kivi, jonka kaksi vankkaa poikaa kantoi sisään. Sitä oltiin laskemassa Järrän rinnan päälle, kun tämä avasi kuumeiset silmänsä ja kiukkuisesta vaati saada olla rauhassa. Silloin Koppinen, joka oli valittu »juhlamenojen ohjaajaksi», virkkoi: »Pojat, se isännän tarjoama tämäniltainen juoma ei tainnut ollakaan ihan viaton mehu, koska me näemme jo näkymättömiä ja kuulemme vainajan puhuvan. Ole kummittelematta, Lahti! Näin muillekin kuolleille osoitetaan jälkeenjääneiden surevaa kunnioitusta.» Hän käski kantajia asettamaan kiven kunnolla paikoilleen ja aloitta itse hautausvirren.

— Olitko sinä, Matti, tuossa kaikessa mukana? Karl-Johan kysyi.

— En. Minä satuin paikalle vasta sillä hetkellä. Muuten Järrän olisikin voinut käydä huonosti.

Asuintoverini nauroi.

— Olisin voinut vaikka vannoa, ettet sinä ollut mukana! No, ethän sinä voi mitään sille, että Luoja on luonut sinut tuollaiseksi totiseksi torvensoittajaksi.

Hänen iloisuutensa harmitti minua. Siksi sanoin:

— Olin minäkin sentään mukana yhdessä ja toisessa. Kesäjuhlien jälkeen osakunnan mieskuoro antoi konsertit Ylitorniolla, Torniossa ja Kemissä, jossa hajaannuimme. Seitsemän meitä tuli Ouluun, kaikki maaseudun poikia. Saapastelimme Hupisaarilla ja jokaisella pikku sillalla — sinähän tiedät, että niitä on monta — kajahutimme komeasti äänissä: »I-i-illalla ison kirkon sillalla...» Mutta nälkä alkoi lopulta vaivata. Jouduimme kuitenkin toteamaan, ettei meillä ollut kylliksi rahaa, jotta olisimme voineet saada »Seurahuoneella» kunnon päivällisen.

— Ette te Oulussa olisi nälkään kuolleet, Karl-Johan huomautti. — Kaupunkihan on täynnä osakuntalaisia.

— Mutta me emme tahtoneet vipata, sanoin. — Päätimme seurata muinaisten teinien esimerkkiä ja laulaa tarvittavat rahat kokoon. Suuntasimme kulkumme Oulun suurimman kivitalon pihamaalle ja esitimme siellä sikermän kauneimpia serenadilauluja. Sekä ikkunoihin että parvekkeille ilmestyi vähitellen ihastuneita kuuntelijoita. He taputtivat innokkaasti käsiään jokaiselle numerollemme. Me puolestamme emme sitä lainkaan ihmetelleet, koska laulumme kaikui todella hienosti. Kuulijat koettivat kai keskenään arvailla, kenelle kaunokaiselle serenadi oli tarkoitettu. Lopuksi minä astuin esiin, otin lakin päästäni ja julistin: »Me olemme köyhiä poikia ja pyydämme lanttia.» Ehkä he hämmästyivät, koskapa kesti tovin, ennenkuin »lantteja» alkoi tulla. Mutta kyllä niitä sitten tulikin. Oululaiset eivät ole saitoja. Meidän tarvitsi uusia konserttimme vain kahdella pihamaalla. Kokoon saatu summa riitti mainiosti oikeaan juhla-ateriaan.

Karl-Johan hymyili.

— Kuule, hän virkahti, sanoitko todella olleesi tuo päähenkilö? Se, joka paljasti köyhyytenne ja pyysi lanttia?

— Olin! Kummastuttaako se sinua?

Asuintoverini nyökkäsi.

— Mitä suurimmassa määrin. No jaa, ehkäpä sinuunkin soveltuvat sanat: tempora mutantur, nos et mutamur in illis, ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Mutta mahtoivat ne muut kuusi olla huippu-ujoja, kun sinun oli pakko astua esiin.

Yhdyin hänen nauruunsa. Hänellä nyt kertakaikkiaan oli oma käsityksensä minusta. Eikä se ihan väärä tainnut ollakaan.

Ryhdyimme juttelemaan opinnoistamme. Totesin, että Karl-Johan oli omalla suunnallaan päätynyt samaan tulokseen kuin minä omallani. Filosofian kandidaattitutkinto oli saatava suoritetuksi seuraavaan kevääseen mennessä.

— Tehtyäni tämän päätöksen, asuintoverini kertoi, lähdin tänne sinun luoksesi. Olisihan siitä ehtinyt jutella muuten Helsingissäkin. Mutta minussa heräsi ajatus, että tätä kovaa päätöstä kannattaa juhlia. Tänä syksynä vietetään Tallinnassa ja Tartossa Eestin—Suomen ylioppilaspäiviä. Lähdetään mukaan!

Muistin sen. Nuo uudet, suurisuuntaisiksi tarkoitetut juhlat olivat syntyneet erään pohjoispohjalaisen maisterin ehdotuksesta, ja siksi ne olivatkin meitä erikoisen lähellä. Minusta oli vain tuntunut, ettei sittenkään kannattanut ajatella mukaan lähtemistä, koska aika oli äkkiä käynyt kalliiksi. Karl-Johanin huomautus, että valmistumispäätöstämme tuli juhlia ja se sopi tehdä Suomenlahden toisella puolella, vaikutti minuun kyllä melkoisesti. Mutta sittenkin epäröin yhä.

Asuintoverini oli arvannut mietiskelyjeni suunnan. Vetoavasti hän virkahti:

— Tämä on meidän viimeinen ylioppilassyksymme.

Se ratkaisi asian.

— Hyvä on, myönnyin. — Me lähdemme.

Mutta Karl-Johanilla oli vielä jotakin sydämellään.

— Ajattelin, hän ryhtyi jatkamaan, että matkustaisimme kaksi päivää aikaisemmin kuin muut.

— Liidianko vuoksi? kysäisin.

— Äsh! Jos hänen tapaamisensa olisi tässä takana, niin en kai sinua mukaan haluaisi. Juttu on mutkikkaampi.

Mutkikas se tuntui olevankin, koskapa asuintoverini ei näyttänyt tietävän, miten sen oikein selittäisi.

— Kysymys on Meriöistä, hän virkahti.

— Ei kai Vahtoloiden ja Meriöiden sukusota vain ole uudelleen leimahtanut liekkiin! huudahdin.

— Se on päättynyt, Karl-Johan ilmoitti. — Lopullisesti päättynyt. Merihän valmistui agronoomiksi viime keväänä, kuten tiedät. Sitä et sensijaan tainnut huomata, että hän meni kesällä kihloihin minun Lea-serkkuni kanssa.

Vihelsin. Muistin asuintoverini vanhan uhkauksen, että hän tyrmäisi vielä kerran Meren. »Varmasti!» Sensijaan Meri oli taaskin tyrmännyt hänet — tuolla kihlauksella. Sillä sen tiesin, että Karl-Johan oli lämpimästi kiintynyt Leaan, joka ei ollut ainoastaan hänen serkkunsa, vaan myös kasvinsisar.

— Heidät vihitään viikon kuluttua, asuintoverini jatkoi selostustaan. — Lea on saanut päähänsä, että he viettävät kuherruskuukautensa Tallinnan liepeillä. Hän on vuokrannut huoneet jostakin täysihoitolasta Piritalla. Mutta nyt hän haluaisi, että heillä olisi kielitaitoinen opas. Enkä minä ole milloinkaan osannut kieltää häneltä mitään.

Ymmärsin. Mutta en käsittänyt, mitä minulla oli kaiken tämän kanssa tekemistä.

— Sinun kasvojasi on sitten helppo lukea, Karl-Johan hymähti. — Sinä olet kuitenkin hyvin tarpeellinen, minulle. Katsohan, teknikumin lukukausi on silloin jo alkanut ja Lii Tallinnassa. Minulle ei mitenkään jää niin paljon aikaa nuorelle parille kuin Lea oppaalta tahtoo. Olen ajatellut, että minä ottaisin osalleni oppaan arvon ja työntäisin velvollisuudet sinulle.

Silloin oli minun vuoroni nauraa. Miten maailma muuttuneekin, niin asuintoverini häikäilemättömyys pysyi. Ennen kuin toivotimme toisillemme hyvää yötä, hän oli kuitenkin saanut minut suostutetuksi tuumaansa.

Kahdeksan päivää myöhemmin totesin »Ariadnen» kannella, että Helsinki on kaunein mereltä nähtynä. Minulla oli hyvää aikaa mietiskelyihin, sillä aikaa kun Meri ja Karl-Johan yläkannen aurinkoisessa kahvilassa suitsuttivat ihastustaan välissään istuvalle nuorelle rouvalle. Kookkaan, hidaspuheisen Meren ei kannattanut sanoin kilpailla asuintoverini kanssa. Sensijaan hänen vaaleansiniset, uskolliset silmänsä säteilivät nuorikkoa kohden tavalla, joka tuotti hänelle kiistattoman voiton kilpailussa Lea-rouvan huomiosta.

Ymmärsin molempien herrojen innostuksen. Sen kohde oli pitkä, hoikka nainen, jolla oli serkkunsa puhdaspiirteiset kasvot ja musta tukka. Hänen tummanruskeissa silmissään oli älykäs katse, vaikka samalla jotakin uneksivaa. Viimeksi mainittu — niin yritin järkeillä yksinäisyyteni ironiassa — häipyisi kyllä, kunhan häämatka olisi ohitse.

Olin istunut hetken heidän seurassaan. Sitten olin kuitenkin tajunnut olevani liikaa. Sen olisi mielestäni Karl-Johankin voinut omalta osaltaan älytä ja jättää vastanaineet kahden. Mutta hän istui vain paikoillaan keksien monologiinsa yhä uusia aiheita.

Huomautin hänelle siitä, kun »Itämeren kuningatar» oli nopean matkansa jälkeen höyrynnyt Tallinnan satamaan. Mutta asuintoverini vain nauroi:

— Kyllä minä heidän toiveensa vaistosin. Enkä kuitenkaan välittänyt siitä. Miksikö? Siksi, että nyt he eivät totisesti kaipaa minua edessä olevina päivinä.

Tullista selvittyämme hän lähtikin jo omille teilleen. Minulle hän huikkasi:

— Tavataan illalla »Estonian» valkoisessa salissa! Siellä saan tietää, mistä olet hankkinut huoneet meille.

Täysihoitola, josta nuori pari oli tilannut itselleen kaksi huonetta, oli aivan meren rannalla, lähellä Piritajoen suuta. Se oli kaksikerroksinen huvila ja vaikutti hyvin viihtyisältä. Perille tultuamme Lea-rouva ehdotti, että siksi kunnes ylioppilaspäivät alkaisivat, me — heidän oppaansa — asettuisimme heidän toiseen huoneeseensa. Siten pysyisimme paremmin yhdessä. Niin päätettiinkin.

Sinä iltana Meriöt eivät olleet halukkaat vaivautumaan takaisin kaupunkiin. Niin lähdin yksin.

»Estonian» valkoisessa salissa oli hyvää tilaa. Valitsin pöydän sen oven läheltä, joka johti punaiseen sakin. Sieltä kaikui näet tanssimusiikki houkutellen ravintolavieraista parin silloin;-toisen tällöin pyörähtelemään parketilla. Tilasin teerenpaistia, sillä tiesin vanhastaan, että maukkaammin valmistettuna ja paremman kastikkeen kera ei lintua missään tarjoiltu.

Olin ehtinyt siirtyä nakertelemaan jättiläisrapuja, kun asuintoverini viimein saapui. Nähdessäni hänen kasvonsa säikähdin. Olisin mielelläni noussut puristamaan hänen kättään syvästä myötätunnosta. Mutta en uskaltanut. Hän tilasi suoralta kädeltä puolikkaan »Pikku Korpraalia» ja tyhjensi kolme pikarillista yhteen menoon. Sitten hän viimein ryhtyi puhumaan:

— Älä ole noin älyttömän pelästyneen näköinen, Matti. Mitään katastrofia ei ole tapahtunut. Ei ylipäänsä mitään. Ei muuta kuin että me riitelimme, Lii ja minä. Ensimmäisen kerran. Mutta sitä perusteellisemmin.

— Mistä? kysyin huolestuneena, niin suurta helpotusta kuin tunsinkin. Vaikka pahinta ei ollut tapahtunut, niin vakava asian täytyi olla.

— Kaikesta. Liin opinnoista. Hänen elämänkäsityksestään. Ja hänen — ihailijoistaan. Hän oli hiton itsepäinen ja minä hiton typerä. Lopulta tulin sen verran järkiini, että pyysin häntä kanssani sovintoillallisille. Mutta hän sanoi saaneensa riitelystämme sellaisen päänkivistyksen, että menisi heti vuoteeseensa. Silloin minä tulistuin ja lähdin. Hän juoksi perääni kysymään, minne aioin. Huikkasin hänelle, että suoraan asemalle, matkustaakseni yöjunalla Tarttoon.

Minulla olisi ollut häneltä paljonkin kysyttävää. Pidin kuitenkin parhaana antaa hänen omia aikojaan rauhoittua. Hän tulikin sen verran järkiinsä, että tilasi väkevää kahvia konjakkinsa seuraksi. Minä taas syvennyin rapuihini. Tunnelma oli hyvin raskas. Minua painoi kumma aavistus, etteivät illan ikävät yllätykset olleet vielä lopussa.

— Me hupsut! Karl-Johan hymähti katkaisten äänettömyyden. — Taisimmepa molemmat kuvitella tämän ensimmäisen illan ihan toisenlaiseksi.

Sitten vaikenimme taas pitkään.

Äkkiä minä jäykistyin. Aavistukseni oli ollut liiankin oikea. Ravintolasalin ovelle oli ilmestynyt iloinen seurue. Kuuden miesylioppilaan keskellä seisoi kaunis, hymyilevä neito — Liidia! Pojat kilpailivat hänen suosiostaan. Se oli ilmeistä, niin kuin sekin, että hän nautti siitä. Asuintoverini istui selin oveen. Mutta entä, jos hän käännähtäisi! Tai he asettuisivat meidän lähellemme! Mitä tapahtuisi silloin?

Ratkaisu lykkääntyi kuitenkin. Ylioppilasseurue jäi ovensuuhun ja sai sieltä pöydän itselleen. Mutta ravut — niin herkullisia kuin ne olivatkin — eivät enää maistuneet minulle. Tunsin, että minun oli tehtävä jotakin. Ajattelin mennä tytön luo ja kehoittaa häntä poistumaan. Kunnioitukseni häntä kohtaan oli tosin silmänräpäyksessä vaihtunut halveksimiseksi. Mutta hänestähän ei ollutkaan kysymys, vaan Karl-Johanin säästämisestä. Tiesin, miten syvästi ystäväni oli kiintynyt Liidiaan. Tästä romahduksesta hän ei selviäisi niin kevyesti kuin lyhyen kevätsatunsa katkeamisesta Jarl-vänrikin astumiseen näyttämölle.

— Minne sinä aiot juosta? Karl-Johan ärähti, kun yritin nousta. — Istu paikoillesi!

Noudatin hänen tahtoaan. Tajusin, että jos hänestä piittaamatta lähtisin, niin hän kääntyisi katsomaan jälkeeni, ja silloin katastrofi tapahtuisi.

Pitkäksi aikaa en sitä kuitenkaan saanut lykätyksi. Huomasin vaaran vasta, kun se oli jo aivan lähellämme. Liidia oli lähtenyt erään kavaljeerinsa kanssa liikkeelle mennäkseen punaiseen saliin tanssimaan. Minä kumarruin pöydän ylitse puhuttelemaan asuintoveriani äänekkäästi:

— Oletko muuten huomannut...?

Mutta hän viittasi minulle käskevästi, että pitäisin suuni kiinni. Hänen koko olemuksensa oli omituisesti jännittynyt. En tiedä, tunsiko hän hajuveden tuoksun vai vaistosiko hän muuten tyttönsä läsnä olon. Joka tapauksessa hän vilkaisi hätäisesti taakseen. Samassa Liidia silmäsi häneen.

Olen lukenut ja kuullut väitettävän, että joku ihminen on käynyt valkeaksi kuin palttina säikähdyksestä. Mutta olen pitänyt sitä tyhjänä liioitteluna. Nyt näin sen itse, kirjaimellisesti. Tytön kasvoista pakeni äkkiä kaikki veri. Yksinpä huulet ja silmätkin vaikuttivat siinä tuokiossa aivan värittömiltä. Hän ei kuitenkaan pyörtynyt. Nojautuen kavaljeerinsa käsivarteen hän kiirehti ohitsemme tanssisaliin.

Tartuin hillitseväsi! Karl-Johanin käteen. Rajulla nykäyksellä hän irroittautui. Hampaittensa välistä hän sähisi:

— Jos sanot sanankaan, joka vivahtaa myötätuntoon, niin tapan sinut!

Hänen silmänsä hehkuivat mustina kekäleinä.

Mutta hän ei tehnyt skandaalia. Hetken kuluttua hän vain nousi ja meni salien väliselle ovelle seisomaan. Sitten hän viittasi minua tulemaan viereensä.

Punaisessa salissa tanssi vain kymmenkunta paria. Saatoimme vaivattomasti erottaa Liidian ja hänen tanssittajansa. Tyttö vältti katsomasta ovelle. Pää painuksissa hän koneellisesti seurasi musiikin tahtia.

Asuintoverini naurahti koleasti.

— »Kuolleet tanssivat kuolleiden kera — häpeän talossa.»

Minua kylmäsi.

— Siteeraa mieluummin vanhoja roomalaisiasi, sanoin anovasti.

— Suo anteeksi, hän virkahti. — En muista ainoatakaan latinan sanaa tällä hetkellä. Ylipäänsä pääni on ihan tyhjä. Samoin kuin sydämeni. Naurettavaa! Mutta niin vain on.

Hän seurasi minua takaisin pöytäämme. Istuuduttuaan hän jatkoi samaan katkonaiseen, elottomaan tapaan:

— Ikävä, että tuotan sinulle vaivaa. Paljon vaivaa. Sinun on otettava hoiviisi Meriöt. Opastettava heitä. Minä palaan huomenna kotiin. Kotiin Raaheen. Enkä enää tule Helsinkiin. Valmistumisestani ei tule mitään. Eikä tarvitse tullakaan. Mikään ei enää merkitse mitään.

Silloin minä tulistuin.

— Sinä et huomenna palaa mihinkään! huudahdin. — Sinut on valittu kuntamme edustajaksi ylioppilaspäivien valtuutettujen kokouksiin. Siitä velvollisuudesta et voi millään tekosyyllä vapautua!

— Tekosyyllä? hän toisti tuijottaen minuun hurjasti.

Kestin hänen katseensa. Hän oli tällä kertaa meistä se, joka käänsi silmänsä toisaalle. Vapisevin käsin hän tarttui olutlasiini, täytti sen konjakilla ja siemaisi sen puolilleen. Hetken kuluttua hän lausahti:

— Olet oikeassa, hyvä mies. Sitäpaitsi, mitä järkyttävää on muka tapahtunut? Muuan tyttö on valehdellut minulle. Pettänyt minut. Eihän se ole mitään järkyttävää. Se on jokapäiväistä.

En pitänyt tästäkään hänen sävystään. Hänen mielialansa heilahteli liian äkillisesti.

— Sinähän vaadit minua puhumaan latinaa! hän riehaantui äkisti. — No, vanha Horatius sanoi: Risum teneatis, amici?, voitteko olla nauramatta, ystävät? Nauretaan siis, nauretaan!

Hän purskahti raikuvaan nauruun, joka kantoi yli salin. Joku kulki vihaisin, kaikuvin askelin pöytämme ohitse.

Karl-Johan siirtyi toiseen puheenaiheeseen:

— Tuolla viistoon takanasi tapahtui kohtaus. Kohtaukset ovat julkisessa paikassa ikäviä ja sivistyneelle ihmiselle ihan sopimattomia. Sinulla on ollut koko ajan sydän kurkussa pelosta, että minä hairahtuisin sellaiseen. Älä yritä kieltää! Mutta pelkosi on ollut turha. Jotakinhan minuunkin on täytynyt sinusta tarttua näinä vuosina, jolloin kohtaloni on ollut sidottu sinuun. Mutta tuolla tapahtui kohtaus. Mies hypähti pystyyn, heitti pöydälle joitakin seteleitä ja meni tästä äsken raivosta puhisten ohitse. Valitettavasti hän ei ole ollut sinun koulussasi. Muuten naisen ei nyt tarvitsisi tuolla epätoivoisesti taistella kyyneleitään vastaan. Sikamaista! Kaksinverroin, koska nainen on nuori ja kaunis.

Vilkaisin taakseni. Viimeisessä pöydässä ikkunan ääressä istui yksinäinen nainen, johon kuvaus sopi. Hän oli hyvin tumma, ja hänellä oli suurimmat ja surullisimmat silmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Muuta en hänestä ehtinyt huomata.

Asuintoverini viittasi tarjoilijaa luokseen ja kysyi tunsiko hän naisen. Vanha mies nyökkäsi innokkaasti. Rouva oli Estonia-teatterin uusi tähti, hyvin lahjakas nuori näyttelijätär, joka oli nopeasti kohonnut ensimmäisten joukkoon. Entä mies, joka hetkeksi poistui? Tarjoilija hymyili. Poistuminen ei ollut hetkellistä. Tällaista sattui usein. Eikä mies milloinkaan palannut samana iltana. Hän oli näyttelijättären aviomies, muuan sellotaiteilija.

Kun jälleen olimme kahden, Karl-Johan virkahti.

— Minäpä lähden kysymään nuorelta rouvalta, miksei hän naura.

— Ole hulluttelematta.

Mutta asuintoverini oli jo menossa. Odotettuani neljännestunnin häntä turhaan takaisin tilasin kahvia. Tunsin tarvitsevani konjakkiryypyn, minäkin.

Silloin Liidia tuli luokseni. Minä nousin kumartamaan hänelle jäykästi. Kehoitin häntä istahtamaan hetkeksi. Mutta hän pudisti väsyneesti päätään. Hän lähtisi heti kotiin. Sitä ennen hän halusi vain kysyä, tahtoisinko huomisaamuna tulla käymään hänen luonaan. Hän olisi siitä minulle hyvin kiitollinen.

Nyökkäsin.

— Onko sinulla kynä ja paperia? hän kysyi. — Kirjoittaisin osoitteeni.

Juuri sillä hetkellä Karl-Johan sivuutti daameineen pöytämme. Hän ei vilkaissutkaan meihin. Hymyillen ja vilkkaasti puhellen he katosivat tanssisaliin.

Kynä käteen unohtuneena Liidia katsoi heidän jälkeensä. Hänen ruiskukansinisissä silmissään oli hyvin surullinen katse.

Olin istunut jälleen yksin ainakin puoli tuntia, kun asuintoverini vihdoin suvaitsi palata pöytäämme.

— Sinulla taisi olla kiintoisa keskustelu? hän kysyi ivallisuutta tavoitellen.

Ärtyneenä maksoin samalla mitalla:

— Äsken pahoittelit sitä, että tuotat minulle paljon vaivaa. Ja kyllä sinä tuotatkin. Nyt saan niskoilleni vielä sinun sotkuiset rakkausjuttusi. Liidia pyysi minua tulemaan luokseen huomisaamuna.

Karl-Johan naurahti tylysti.

— Postillon d'amour, lemmen postiljooni, on siis se osa, jota itsellesi nyt himoitset, Matti. Mutta ikävä kyllä, minulla ei ole mitään rakkauskirjettä uskottavana vietäväksesi. Mutta mene, mene kaikin mokomin! Tyttöhän on pinnalta korea kuin herran enkeli. Jos hän onkin sisältä vain silppua, niin älä välitä. Samanlaisia ovat kaikki naiset!

‒ Maksetaan ja lähdetään, esitin lyhyesti.

‒ Maksetaan vain, hän yhtyi auliisti. — Mutta sinä joudut yksin hakeutumaan Piritalle. Minä olen luvannut saattaa Thalian papittareni kotiin.

Yritin puhua hänelle järkeä. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Hän oli antanut sanansa. Ja vaikka hän olikin saanut tuta, minkä verran oli luottamista naisen sanaan, niin hän aikoi pitää omansa. Lopulta minun ei auttanut muu kuin antaa hänelle täysihoitolamme osoite ja selittää, miten hän pääsisi sisälle. Ulko-oven avain oli kätketty portaan alle. Sitten hänen tuli kavuta toiseen kerrokseen. Siellä hän saapuisi avaraan yläaulaan, joka oli läpi yön valaistu ja josta päästiin neljään huoneeseen. Vasemmalla puolen oli ensiksi ovi Meriöiden huoneeseen ja toisena ovi meille kuuluvaan. Kysyin varmuuden vuoksi, muistiko hän nyt tien. Sujuvasti hän toisti ohjeeni, mutta lisäsi sitten:

— Mikäli koko yönä tulen kotiin.

Nuo sanat muistuivat aamulla mieleeni, kun herätessäni havaitsin, että hänen vuoteensa oli yhä koskematon. Olin sekä säikähtynyt että katkera. Tosin asuintoverini oli eilisiltana ollut sellaisella tuulella, että häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta pikaisella silmäyksellä olin saanut nuoresta näyttelijättärestä sen käsityksen, että niin onneton kuin hänen avioliittonsa liekin ollut, niin hän ei ollut suinkaan valmis heittäytymään suin päin kevyihin lemmensuhteisiin. Näytti kuitenkin siltä, että olin hyväuskoisuudessani taaskin erehtynyt. Hymähtäen muistin äitimuorin joskus siveellisen suuttumuksen vallassa pauhanneen »rakkauden näpistelijöistä».

Kaikkialla talossa oli vielä hiljaista. Yläaulasta vain kuului yksinäinen yskähdys. Se sai minut jalkeille. Hämmästyneenä pysähdyin ovelle. Aula oli tarkoitettu täysihoitolaisten yhteiseksi luku- ja kirjoituskoneeksi. Erään pöydän ääressä istui — Karl-Johan. Hän oli syventynyt lukemaan jotakin paksua kirjaa. Kiskaisin hänet huoneeseemme.

— Missä olet ollut? tiukkasin.

— Tuolla, mistä sinä minut löysit, hän hymähti. — Tulin tänne ehkä puoli tuntia myöhemmin kuin sinä. Saattomatkani ei ollut pitkä. Kirjassa pääsin jo 279. sivulle. Se oli ranskalainen romaani, joten saavutus ei ole niinkään huono.

— Miksi taivaan nimessä et tullut nukkumaan?

— Minä eksyin.

— Eksyit?

— Niin, hän vahvisti. — Älä yritä väittää, etten olisi koettanut löytää tietä sinun siipiesi suojiin. Rohkeasti avasin ensimmäisen oven oikealla ja sytytin huoneeseen valon. Kiljahtaen kaksi olentoa hypähti lattialle. En ole ikinä nähnyt rumempia vanhojapiikoja. Ja heidän yöpaitahirviönsä saivat minut tuntemaan kuvotusta. Nopeasti setvisin takaisin aulaan. Meni kuitenkin hetkinen, ennen kuin pääsin taas tasapainoon. Tuntien halua joutua pian kuorsaamaan kilpaa sinun kanssasi avasin seuraavan oven. Kun huone hulmahti täyteen valoa, näin ilokseni, että toinen vuode oli koskematon. Mutta toisesta tirkisteli pari tytönsilmiä. Hämmästyneinä, sen saatan vakuuttaa, ei vihamielisinä. Sitten kuitenkin alkoi hänen takaansa kohota jotakin suunnatonta, mustaa ja epämääräistä. Se hahmottui hetken kuluttua lattialle paksuksi ukoksi. Ja hän oli raivoissaan, hän. Ei hän kuitenkaan päässyt minuun käsiksi. Joustavaliikkeisempänä minä onnistuin näet saamaan oven välillemme. Möyryämistä sieltä kuului vielä kauan. Vasta kun se viimein lakkasi, uskalsin hellittää oven kahvasta ja pyyhkiä tuskan hien otsaltani. Kaksi yritystä olin siis tehnyt. Kolmanteen en enää hirvinnyt käydä, sillä kauhistuin ajatusta, että näyt ovien takana yhä vain paranisivat. Niin otin kirjan ja istahdin lukemaan.

En voinut olla nauramatta.

— Mutta oviahan on vain neljä kaikkiaan. Kaksi surkeaa erehdystä olit tehnyt. Jäljellä oli siis enää Meriöiden huone ja tämä meidän.

Kuultuaan selitykseni asuintoverini oli tuokion ääneti.

Sitten hän sanoi:

‒ Jaa, tuota en tullut lainkaan ajatelleeksi. Pelkäänpä että olen hiukan epäkäytännöllinen.

— Hiukan, hymähdin. — Mutta joudu nyt viimeinkin vuoteeseen.

Karl-Johan pudisti päätään.

— Luulen, että nyt on viisainta mennä uimaan. Aivojemme täytyy olla kirkkaat, jos vaikeuksia syntyy. Ne, joiden luona yöllä vierailin, saattavat näet nostaa melun.

Ja kyllä he nostivatkin. Pelastaaksemme Meriöt, joiden asema meidän tuttavinamme myös horjui, asuintoverini ja minun oli väistyttävä. Aivan avoimesti puhuen se tapahtui itsensä täysihoitolan emännän vaatimuksesta. Hän ei halunnut enää pitää meitä kahta kattonsa alla. Emme edes aamuteetä ehtineet nauttia.

Mutta ennen lähtöämme kerkisimme sensijaan suorittaa keskenämme pienen, kiivaan sanaharkan. Se alkoi minun ilmoituksestani, että tänä aamupäivänä Karl-Johan saisi itse hoitaa oppaan tehtävät, koska minulla oli eilisiltana sovittu vierailu edessä. Asuintoverini vastasi, että niin oli hänelläkin. »Thalian papitar» odotti häntä päiväkävelylle. Sen kuultuani tiedoitin vakuuttuneeni lopullisesti siitä, että hän oli pähkähullu.

Ikävintä oli, että Lea-rouva oli tietämättämme kuullut kiistamme. Hän oli meitä molempia nuorempi. Mutta kun hän astui luoksemme, hänen huulillaan oli äidillinen, kaikki ymmärtävä ja anteeksiantava hymy, jollaisella rauhoitetaan kiukuttelevia pieniä poikia. Hän ilmoitti miehensä kera päättäneensä jättää Tallinnan nähtävyyksiin tutustumisen myöhemmäksi. Niin kauan kuin ilma pysyi kauniina ja lämpimänä, Pirita riitti heidän valtakunnakseen. Siellä heillä oli meri, hiekkaranta, varjoisia kävelyteitä puistomaisissa metsissä ja — toisensa. Niin että mitään opasta he eivät toistaiseksi tarvinneet. Ja kielen puolesta he selvisivät mainiosti, koska täysihoitolan emäntä oli Eestin saksalaisia.

Tuntia myöhemmin olin Liidian luona. Hän asui siinä talossa, jonka ulko-ovelle olimme hänet eräänä keväisenä päivänä toista vuotta sitten saattaneet. Talo oli peräti vanhanaikainen. Se yläkerran huone, missä hän otti minut vastaan, ei liioin ollut kaunis.

Ei ole hupaisaa joutua todistamaan rakastavaisten välisiä riitoja, yleensäkään. Mutta vallan tuskallista on, jos pääsee tuollaista juttua katsomaan molempien asianosaisten kannalta.

Kun tyttö oli istuttanut minut vanhalle sohvalle, vaikenimme hetken. Hänen tuntui olevan vaikea päästä alkuun. Sitten hän äkisti puuskahti:

— Miehet ovat idiootteja!

— Entä naiset?

Pikku kysymykseni saattoi hänet hetkeksi pois tasapainosta. Hän hillitsi itsensä kuitenkin varsin nopeasti. Eilisistä kyynelistä ei näkynyt enää jälkeäkään. En ollut aikaisemmin huomannut, että hänen leukansa oli voimakkaampi kuin noihin muuten virheettömiin tytönkasvoihin olisi kuulunut. Nyt se työntyi esiin itsepäisen uhmaavana.

— Jätetään naiset, toistaiseksi. Haluan näyttää sinulle, millaisia idiootteja miehet ovat.

Hän poistui eteiseen hakeakseen — likavesisangon. Siinä törrötti varret ylöspäin kaksi kukkakimppua.

— Karl-Johan ei ollut suvainnut ilmoittaa etukäteen tulostaan, Liidia ilmoitti. — Hän oli tänne tullessaan säteilevällä tuulella. Kädessään hänellä oli suuri kimppu ihania, tulipunaisia ruusuja. Mutta samassa hänen katseensa naulautui pöydälläni olevaan maljakkoon, jossa oli punaisia neilikoita. Minun ei kannattanut yrittääkään selittää. Hän teki omat johtopäätöksensä kukkien väristä. Parilla harppauksella hän oli pöydän ääressä, tempasi neilikat maljakosta ja paiskasi ne nurkassa olleeseen ämpäriin. Ne ovat nuo tuossa.

Hän viittasi toiseen surkeaan varsikimppuun.

— Entä nuo? kysäisin nyökäten toista kohden.

— Ne ovat Karl-Johanin ruusut, tyttö virkahti naurahtaen surullisesti — Se on erään toisen hullun työtä. Hän ei kuulunut eiliseen seurueeseeni. Kaukainen sukulaiseni hän on ja kuvittelee olevansa kuolettavasti rakastunut minuun. Hän ryntäsi tänne luokseni tunti sitten. Nähdessään ruusut omien neilikoittensa tilalla hän raivostui silmittömästi. En ehtinyt kättäni nostaa, ennen kuin hänen hävittämisintonsa oli saanut aikaan jo tuon.

Katsoessani kahden perättäisen mustasukkaisuusnäytelmän murheellisia muistomerkkejä en voinut olla nauramatta. Liidia heitti minuun nopean silmäyksen. Hänen kasvoillaan ei ollut hymyn häivettäkään, kun hän sanoi:

— Molemmat kukkakimput olivat minun. Ja minä rakastan kukkia. Mikä oikeus heillä oli tuhota minun kukkani?

— Tuosta toisesta en tiedä, vastasin varovaisesti. — Mutta Karl-Johan katsoi kai, että hänellä oli rakkauden suoma oikeus.

Tyttö hymähti:

— Rakkauden! Mikä juhlava sana! Kun ollaan nuoria, niin kuin me, ihastutaan helposti. Se on luonnollista ja ihanaakin. Mutta hulluus alkaa siitä, että erottaessa sovitaan kirjeenvaihdosta. Kaukana ollen rupeaa helposti kuvittelemaan, että se, mikä oli pelkkää ihastusta, onkin suurta rakkautta, josta romaaneissa luetaan. Tässä sävyssä kirjeenvaihto avataan. Joko toinen on yhtä hupsu. Taikka hän ei tahdo tuottaa kipua toiselle ja siksi vastaa samaan sävyyn. Ennen pitkää alkavat sitten kirjeissä hahmottua haaveet koko elämän kestävästä liitosta ja kaikesta muusta. Siinä sitten ollaan.

— Niinkö sinun on käynyt? kysyin matalasti.

— Niin.

— Etkö sinä sitten rakasta Karl-Johania.

Liidia muuttui epävarmaksi.

— En tiedä. Minä pidän hänestä. Aina minulla on ollut hauska hänen seurassaan. Olen nauttinut, kun hän on suudellut minua. Mutta...

— Mutta?

Tyttö sanoi hyvin jäykästi:

— ... tuolla kaikella minä en ole toki heittäytynyt ruumiineni ja sieluineni hänen armoilleen! Minä olen ihminen, yksilö, minäkin! Täällä hän julisti kuin mikäkin satraappi ikään, että saan luvan luopua opinnoistani. Rouva Vahtolana minä en muka tarvitse mitään arkkitehdin arvoja enkä taitojakaan.

— Karl-Johanin isä, kauppaneuvos, on hyvin rikas, minä yritin hillitä hänen kasvavaa kiihkoaan.

Mutta sillä tulin heittäneeksi vain tappuroita tuleen. Säihkyvin silmin hän huudahti:

— Siitä minä viis! Minä en kaipaa kenenkään rahoja. Enkä minä halua tulla suljetuksi mihinkään kultaiseen häkkiin. Minulla on oma henkilökohtainen kunnianhimoni. Tahdon opiskella. Tahdon valmistua hyväksi arkkitehdiksi. Tahdon rakentaa kauniita ja viihtyisiä koteja. Minä olen nykyaikainen nainen! Tahdon työtä, ilmaa, vapautta!

Sillä hetkellä minä ihailin häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Innostuksen nostattama puna poskilla hän oli sanomattoman kaunis. Mutta ääneen virkahdin vain:

— Niin, vapautta...

Hän hätkähti kuin iskun saaneena. Tuokiossa hän kuitenkin tointui. Kiivaasti hän vastasi:

— Tuolla sinä viittaat eilisiltaan. No, puhutaan siitäkin. Minä en tiennyt, että Karl-Johan tulisi Tallinnaan jo eilen. Olin sopinut illastamisesta eräiden opiskelutoverieni kanssa. Minun olisi tietysti pitänyt sanoa se hänelle. Mutta pelkäsin uutta purkausta ja sitä lajia olin jo saanut eilisen kohdalla enemmän kuin kylliksi. Sinä tietysti uskot minun valehdelleen hänelle saneessani, että päätäni särki. Mutta se ei ollut valhe. Siitä hän oli kiukkuilullaan pitänyt huolen. Sen minä narrasin, että menisin vuoteeseen. Mutta oliko hän sitten minua parempi? Hänhän julisti matkustavansa päätä pahkaa Tarttoon.

Nyökkäsin. Minustakin he olivat tasoissa.

— »Estonian» valkoisessa salissa minä koin elämäni tähän asti kovimman kolauksen, Liidia jatkoi hiljaisesti. — Oli onnettomuus, että satuimme samaan paikkaan. Tuijottaessani äkisti Karl-Johanin silmiin minä käsitin, että se, mikä on minulle ollut hyvin rakasta — hänen toveruutensa ja ystävyytensä —, oli auttamattomasti murskana. Ja kun hän sitten mielenosoituksellisen vilkkaana ryntäsi rouva Kesan kanssa ohitsemme tanssisaliin, tunsin, miten verisesti loukkaantunut hän oli. Pahinta on, ettemme kaikesta huolimatta pääse näkemästä toisiamme. Ylioppilaskuntani on näet valinnut minut edustajakseen ylioppilaspäivien valtuutettujen kokouksiin täällä ja Tartossa.

Samassa palvelustyttö astui huoneeseen tuoden kukkalähetyksen. Vapisevin käsin Liidia ryhtyi aukomaan papereita. Häneltä pääsi pieni, tuskaisa huudahdus, kun hän luki mukana seuranneen kortin. Ääneti hän ojensi sen minun luettavakseni.

Totesin, että se oli asuintoverini käyntikortti. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu:

 »Parahin Neiti! Niinkuin nämä ruusut ovat valkeat, niin olen minä
 tyhjän valkeiksi pyyhkäissyt meidän tuttavuutemme 16 kuukautta. Vain,
 yksi mukana seuraavista kukista on punainen. Mutta se on murskattu. Se
 on minun sydämeni vertauskuva.»

Jos sillä hetkellä olisin saanut Karl-Johanin käsieni ulottuville, olisin piessyt hänet.

Liidia oli asettanut kukat maljakkoon. Sitten itsehillintä kuitenkin petti. Hän heittäytyi tuoliin ja itki kasvot kirjoituspöytää vastaan painettuina. Kun menin hänen luokseen, hän nyyhkytti:

— Tätä... tätä minä en ole ansainnut...

— Koeta ymmärtää ja antaa anteeksi, pyysin avuttomasti. — Hän on sinuun hurjasti rakastunut. Sinä olet ollut hänen sydämensä kuningatar.

Hän tyyntyi vähitellen. Yrittipä hän hymyilläkin lausuessaan:

— Hänen sydämensä kuningatar. Niinhän sanoit. No, kuningatar on luopunut kruunustaan.

Hyvästellessäni häntä virkahdin:

— Sinä sanoit olevasi nykyaikainen nainen. Ehkäpä syy on siinä. Taikka on niin kuin Karl-Johan väittää, etten minä ymmärrä mitään naissielusta. Mutta minä uskon sittenkin pääsyynä tähän kaikkeen olevan sen, ettei oikea, väkevä rakkaus ole vielä tullut elämääsi. Sen edessä — niin kuvittelen — nykyaikaisuus ei auta sinua paljonkaan. Silloin et katso enää oikealle etkä vasemmalle, et taakse etkä eteen.

Liidia naurahti epäuskoisesti. Mutta tuokion kuluttua hän lausui hiljaa:

— Ehkä on niin. Mutta missään tapauksessa ei se aika ole vielä tullut.

Seuraavana päivänä »Ebba Munck» höyrysi Tallinnan satamaan mukanaan laivanlastillinen suomalaisia ylioppilaita. Juhlat seurasivat toisiaan. Tallinnan vanhat kadut ja kauniit puistot lehahtivat täyteen iloisia ylioppilasparvia ja jo ensimmäisenä iltana haaveksivia pareja, joissa tyttö oli eestiläinen ja poika suomalainen taikka päinvastoin. Nuori romantiikka kukoisti välittämättä muiden kokemista tai vastedes koettavista pettymyksistä.

Ylioppilaskuntien valtuutettujen kokouksiin minulla ei ollut asiaa. Sensijaan kävin ahkerasti ylioppilaspäivien yleisissä esitelmätilaisuuksissa. Tuolirivit olivat varsin harvakseen miehitetyt niissä. Syysilmat olivat liian kauniit. Ravintolat, puistot ja Piritan hiekkaranta saivat ylivoimaisen voiton kaikkein kiintoisimmistakin esitelmistä.

Toisen päivän aamuna jouduin kuulemaan ja näkemään erästä puhujaa, jonka kuva jäi lähtemättömästi mieleeni. Hän oli nuori tarttolainen dosentti. Olin etukäteen kuullut paljon hänen ilmiömäisestä lahjakkuudestaan. Hän sekä puhui että kirjoitti kymmenkuntaa eurooppalaista kieltä. Sitäpaitsi hän oli matkoillaan Pohjois-Afrikkaan ja Etu-Aasiaan oppinut sikäläisten heimojen murteita, Luoja ties, kuinka monta. Suomessa hän ei ollut kuulemma joutunut vielä käymään. Mutta se ei estänyt häntä puhumasta meidänkin kieltämme. Sillä hän esitelmänsä piti. Ja vieläkin muistan, millaisella hirvittävällä nopeudella hän suomea puhui. Hän oli intohimoinen absolutisti, ja raittiuskysymystä hän silläkin kertaa käsitteli.

Istuin eturivissä. Siitä minulla oli mainio tilaisuus tarkata tätä impulsiivista herraa, joka esitelmänsä aikana vain harvoin malttoi pysyä puhujankorokkeen takana. Vähän väliä hän ryntäsi sieltä aivan yleisön eteen singotakseen kuulijakuntaan ehdottoman raittiuden vaatimustaan. Hänen ulkomuotonsa oli hyvin erikoinen. Hänellä oli pienet, salamoivat silmät, musta, pysty tukka ja laihat, kalpeat kasvot. Pukeutumisestaan hän ei näyttänyt välittävän vähääkään. Harmaita housuja ei ollut kai milloinkaan silitetty. Takin hihansuut olivat ilmeisesti monesti kesineet. Mutta hän oli ratkaissut tuonkin pulman omalla tavallaan: leikannut roikkuvat rihmat eikä ollut piitannut siitäkään, että reuna oli tullut varsin epätasaiseksi. Kaulassa hänellä oli matala kumikaulus ja valmiiksi solmittu kravatti, joka riippui torpallaan kauluksennapin varassa.

Äkkiä kohahdus kävi kuulijakunnan lävitse. Sitä ei aiheuttanut mikään hänen puheensa käänne, vaan hän itse. Innoissaan hän oli näet temmannut käteensä myrkynvihreän solmionsa ja huitoi sillä eteensä antaakseen enemmän pontta sanoilleen. Puheen vyöry pysähtyi samassa. Hän oli itsekin huomannut, mitä hänellä oli kädessä. Hetkisen hän tuijotti hämmästyneenä tuota hirveän väristä vaatekappaletta. Sitten hän kohautti olkapäitään, kuten ainakin mies, joka on kaiken satunnaisen ja vähäpätöisen yläpuolella. Nykäisten hän sijoitti kravatin paikoilleen kauluksennapin varaan ja jatkoi puhettaan.

Samana iltana olivat Tallinnan teknikumin järjestämät juhlaillalliset ja -tanssiaiset »Seuratalolla». Alakerran juhlasalissa nuoriso tanssi sydämensä halusta. Yläkertaan oli katettu ylellinen illallispöytä kutsuvieraita varten. Edustava yleisö oli koolla. Siellä oli valtiovallan edustajiapa teknikumin professoreja rouvineen ja tyttärineen sekä Helsingin, Tallinnan ja Tarton ylioppilaskuntien johtohenkilöitä. Jostakin käsittämättömästä syystä minutkin oli kutsuttu sinne. Ruoka oli erinomaista ja tunnelma sydämellisen välitön. Vieläpä illan isännät olivat ottaneet huomioon senkin, että monen kutsuvieraan saattoi tehdä mieli vaihtaa hetkeksi seurusteluvelvollisuudet iloiseen tanssiin. Siksi puheiden tulva oli katkaistu lyhyeen. Tervetuliaistoivotuksen jälkeen itsekukin voi mielensä mukaan pistäytyä kokeilemassa alakerran mainiota parkettia.

Kohtalo tai sattuma — miten vain — oli tämän illallispöydän järjestelyssä oikein herkutellen päästänyt kiusoittelunhalunsa valloilleen. Aamullinen raittiusintoilija-dosentti, jonka vanhuuttaan vihertävä saketti erottui jyrkästi muiden herrojen frakeista, oli saanut vierustoverikseen meidän ylioppilaskuntamme hallituksen »märimmän» miehen. Minä taas olin joutunut aivan hämmästyttävälle paikalle, lähelle pöydän keskustaa, vastapäätä tätä paria. Pöytädaamikseni olin saanut erään tarttolaisen naiskorporaation puheenjohtajan, pitkänhuiskean, älykkään tytön. Ja vasemmalla puolellani istui — Liidia. Meillä kummallakaan ei olisi luullakseni ollut mitään tätä järjestelyä vastaan. Mutta vinosti vastapäätä oli Karl-Johanin paikka, ja hänen pöytädaamikseen oli määrätty rouva Kesa, joka eilisissä avajaisissa oli mestarillisesti lausunut juhlarunon ja siitä syystä kutsuttu illallisille. Kaikki kolme vaikuttivat sangen kiusaantuneilta. Eikä keskustelu ottanut oikein sujuakseen.

Tunnelman kireys tuntui minunkin hermoissani. Siksi syvennyin kuuntelemaan raittiusmies-dosentin esitelmää pöytänaapurilleen. Meikäläinen oli hieman ihmeissään, mutta me, jotka tunsimme hänen elämäntapansa, totesimme mielihyvin hänen nyt saamansa valistuksen perusteellisuuden. Sen illan jälkeen hänellä ei ollut oikeutta väittää, ettei hän tiennyt, miten vaarojen täyteiselle tielle alkoholin tuttavuus oli hänet johtanut. Sitten dosentti kuitenkin eksyi esittämään erästä mieliteoriaansa. Hän väitti voivansa kenen tahansa yksilön painon, pituuden, iän ja vanhempien kuoliniän perusteella laskea, kuinka paljon väkijuomia tämä kestää. Viinamäen mies hymyili leveästi, että sopihan tuota yrittää. Auliisti hän antoi kaikki tarpeelliset henkilötiedot itsestään. Dosentti syventyi omalaatuisen ekvaationsa ratkaisuun ja tuokion kuluttua ilmoitti tuloksen.

— Ehei! meikäläinen nauroi. — Eilisestä tähän hetkeen asti olen pitemmittä väliajoitta ja nukkumatta nauttinut tuon määrän ainakin viisin kerroin. Ettekä voi väittää minun nytkään olevan sammumisen rajoilla.

Dosentti meni ilmeisen hämilleen. Sillä vastaväite oli oikea.

— Hm, jaa, hm, hän urahteli. — Teoriassani on sitten jokin aukko. En kyllä sitä mielelläni uskoisi. No, ehkäpä kysymyksessä on vain laskuvirhe. Yritänpä uudelleen.

En tiedä, monennenko asteen yhtälönä hänen laskutehtävänsä oli ratkaistava. Siihen hän joka tapauksessa syventyi tuhrien yhä uusia papereita täyteen numeroita. Eikä hän kuitenkaan koko iltana päässyt mieleiseensä tulokseen. Aina ei ahkeruuskaan pysty kovan onnen voittajaksi.

Panin merkille, että Liidian ruiskukansiniset silmät suuntautuivat silloin tällöin asuintoveriini. Hän hallitsi tilannetta paremmin kuin Karl-Johan. Poika oli kaukana parhaasta vireestään. Hänen »Thalian papittarellaan» ei ollut paljon iloa kavaljeeristaan. Asuintoverini katsoi jostakin syystä turvallisemmaksi virittää keskustelun vasemmalla puolellaan istuvan koulutytön kanssa:

— Onko neiti käynyt Suomessa?

— En. Enkä haluakaan sinne!

Karl-Johan silmäsi kummastuneena tyttöön. Tämän äänessä oli itsevarma, haastava sävy.

— Soo-o, hän virkahti laimeasti. — Mutta... Suomihan on kaunis maa.

— Saattaa olla. Mutta äitini on sanonut, että suomalaiset ovat ylpeätä ja riitaisaa väkeä, jolta ei ole mitään oppimista. Kirota, räyhätä ja tapella he osaavat. Siinä kaikki.

— Kaikkiko?

Jonkin verran tyttö oli valmis antamaan periksi:

— No, sitä en niin tarkalleen tiedä. Mutta joitakin täällä olevista suomalaisista ylioppilaista olen ohimennen tavannut. Minusta he vastaavat äitini antamaa kuvaa. Epämiellyttäviä he ovat.

Tämä päätelmä mykistytti asuintoverini. Nähtävästi hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kaipa hän ajatteli, ettei näin suorasukaisesti esitettyä arvostelua vastaan kannattanut puolustautua. Minä puolestani hymähdin: lasten ja imeväisten suusta...

Ympärillä istuvat eestiläiset olivat hyvin kiusaantuneina kuunnelleet tätä heidän kielellään käytyä keskustelua. Liidian kasvoille oli lehahtanut harmin puna. Hän oli jo avannut suunsa ojentaakseen jyrkästi nuorta kanssasisartaan. Mutta silloin hänen toisella puolellaan istuva tarttolainen maisteri oli varoittavasti hymyillen laskenut kätensä hänen käsivarrelleen.

Ehkäpä tyttö huomasi, että jokin oli mennyt vinoon. Hän yritti saada keskustelun Karl-Johanin kanssa uudelleen käyntiin:

— Paljonko jäseniä ylioppilaskunnassa nyt on?

— Meidänkö? asuintoverini kysyi.

— Niin.

— En tiedä tarkalleen. Mutta viiden tai kuuden tuhannen maissa kaiketi.

Ei toki! Ei mitenkään niin paljon.

— Luulisinpä sen osapuilleen tietäväni, Karl-Johan hymähti. — Minä olen näet ylioppilaskunnan hallituksen jäsen.

— Mutta jotakinhan minunkin täytyy tietää, tyttö intti.

— Minun isäni on professori!

Silloin asuintoverini äkkiä hymyili. Niin kuin ainakin mies, jolle visainen probleemi on välähdyksessä valjennut.

— Emmekö me nyt puhu eri ylioppilaskunnista, hyvä neiti? Minä olen nimittäin Suomen ylioppilaskunnan hallituksessa.

Vastaus vaikutti tyttöön pommin tavoin. Tuokion hän tuijotti kauhun laajentamin silmin keskustelutoveriinsa. Sitten helakka puna värjäsi hänen poskensa. Hän hypähti pystyyn ja pudottaen lautasliinansa pöydälle kääntyi kiireesti menemään. Koko iltana hän ei ilmestynyt enää paikalleen.

— Minä en tahtonut, tarttolainen maisteri virkahti Liidialle, teidän sekaantuvan tuohon keskusteluun. Olin alun perin selvillä siitä, että pikku neiti kuvitteli juttelevansa jonkun eestiläisen ylioppilaan kanssa. Mutta ajattelin parhaaksi antaa hänen saada sellaisen läksytyksen, minkä hän muistaa elämänsä loppuun asti.

Asuintoverini oli iloisesti yllättynyt:

— En olisi ikinä uskonut puhuvani jo niin hyvää eestiä, että moinen erehdys oli mahdollinen.

— Teillä on varmasti ollut hyvä opettaja, tarttolainen maisteri kehaisi. — Ääntämisenne on aivan erinomainen.

Vieressäni istuva naiskorporantti puuttui puheeseen:

— Valitettavasti vain kovin harvat suomalaisista vieraistamme puhuvat eestiä. Sama on tietenkin meidän laitamme suomen kielen taitamiseen nähden. Se vaikeuttaa seurustelua, johon minä — päinvastoin kuin äskeinen professorin tytär — olisin näinä päivinä ollut hyvin halukas. Olen koettanut selvitä saksalla. Mutta sitä suomalaiset ylioppilaat puhuvat niin kurjasti, että kun se on äitini kieli, en halunnut jatkaa. Sitten yritin ranskaa ja englantia. Mutta silloin seinä nousi auttamattomasti vastaani.

Minua harmitti hänen itsetietoinen sävynsä. Väite meikäläisten kielitaidon heikkoudesta oli kieltämättä oikea. Eestiläiset toverimme olivat siinä suhteessa verrattomasti edellä meistä. Mutta tästä huolimatta tarttolaisneidin sanat kävivät sisulleni. Yritin muovata mahdollisimman virheettömäksi eestinkielisen vuorosanani:

— Tuo kaikki on kyllä totta, valitettavasti. Mutta osaamme sentään erästä kieltä, joka teille on aivan vieras.

Hän katsoi minuun ja hymyili.

— Mikähän se olisi?

— Ska' vi tala svenska? kysäisin.

Voiton riemuni jäi kuitenkin surkean lyhytaikaiseksi.

Sillä hän vastasi:

— Ja då, de' ska' vi göra!

Voiko enää pahemmin saada nenälleen? Naamani mahtoi olla surkean venähtänyt, koskapa hän rupesi lohduttamaan:

— Harva meistä eestiläisistä ruotsia osaa. Mutta minä olen sattunut viettämään isäni kanssa kaksi kesäkautta Upsalassa.

Olin joka tapauksessa iloinen siitä, että Liidia kysyi samassa, lähtisinkö hänen kanssaan alakertaan tanssimaan. Heti olin valmis.

Mutta hän ei tahtonutkaan tanssia. Hän pysähtyi portaikkoon. Hän halusi purkaa mieltään. Sanoja tuntui kuitenkin olevan vaikea löytää.

Muuan vähänläntä, kalvakka tarttolainen, joka tuli perässämme illallissalista, pysähtyi hetkeksi juttelemaan kanssamme. Vaistoten häiritsevänsä hän jatkoi sitten matkaansa alakertaan. Liidia virkahti:

‒ Hän on Tarton iloisin ylioppilas. Teräväpäinen ja nopeaälyinen. »Herra Elohopeaksi» häntä kutsutaan. Jaan Liiv on hänen porvarillinen nimensä.

Tyttö tuntui turvautuvan lähimpään puheenaiheeseen saadakseen mielensä tasapainoon. Tai sitten hän oli ruvennut jo katumaan turvautumistaan minuun. Tässä tilanteessa pidin parhaana asettua odottavalle kannalle ja — vaieta.

Hänen juhlapukunsa, jonka sini sointui hyvin yhteen silmien kanssa, teki oikeutta sirolle, hoikalle vartalolle. Hän oli hyvin kaunis. Ja kuitenkin tuossa ikkunanpieleen nojautuvassa nuoressa olennossa oli jotakin järkyttävän yksinäistä ja säikkynyttä.

Hänen kääntyessään minuun oli suurissa silmissä ilme, jota en ymmärtänyt.

— Haluatko kuulla hänestä enemmän?

Se oli kuin haaste.

— Kenestä? hämmästyin.

— Jaan Liivistä, tietysti.

Hymähdin. Luulin nyt ymmärtäväni, mitä tietä Liidian ajatukset kulkivat. Mutta mikäpä siinä? Tyttöhän tätä keskustelua oli tahtonut enkä minä. Nyökkäsin äänettömänä.

— Liiv ei ole tavallisten mittojen ihminen, Liidia virkahti — Minä käsitin sen, kun muuan vanha professorin rouva — ikänsä raittiustyötä tehnyt — hurmaantuneena kuvasi »Herra Elohopean» esiintymistä »Kuningas Alkoholina».

— Raittiusihminen hurmaantuneena »Kuningas Alkoholiin», naurahdin epäuskoisena. — Lisäksi professorin rouva ja kaiken kukkuraksi vanha!

Tyttö tarrautui itsepintaisesti aiheeseensa. Hermostuneen kiireesti hän ryhtyi kertomaan.

Minä kummastelin, miksi meidän piti nyt käsitellä minulle aivan outoa ihmistä. Mutta ennenpitkää tarina tempasi minut mukaansa.

Ylioppilaiden raittiusyhdistys oli Tartossa järjestänyt julkisen oikeudenkäynnin »Kuningas Alkoholia» vastaan. Tuomari ja valamiehistö valittiin. Syyttäjä määrättiin. Todistajia kutsuttiin. Kaikki, oli muuten valmista, mutta mistä saataisiin esittäjä syytetyn osaan? YRY:n johtokunta päätyi siihen, että Jaan Liiv oli ainoa mahdollinen. »Herra Elohopea» nauroi makeasti, kun yhdistyksen lähetystö oli esittänyt asiansa. Miksikäs ei? Mutta palkkiokseen hän vaati pullon ranskalaista konjakkia, joka YRY:n johtokunnan oli lahjoitettava hänelle. Raittiusväen siveellinen tyrmistys oli syvä. Eikä se kuitenkaan auttanut.

Oikeudenkäynnistä muodostui syyskauden suurtapaus. Liivin nimi takasi yleisömenestyksen. Tiedettiin, ettei hän hevin antautuisi. Syyttäjä ja todistajat eivät kaikella kaunopuheisuudellaan onnistuneet murskaamaan syytettyä, vaan hän murskasi heidät. Hänkö — Kuningas Alkoholi — oli muka syypää kaikkeen esitettyyn kurjuuteen? Hän — elämän ilon ja häikäisevän ajatusten lennon isä! Ei, syyllisiä olivat heikot ja kehnot ihmiset, jotka eivät tienneet mittaansa eivätkä määräänsä. Viheliäiset ihmiset, jotka välttääkseen ansaitsemansa tuomion yrittivät vyöryttää omat tyhmyytensä, rikkeensä ja rikoksensa syyttömän harteille. Häpeillen todistajat perääntyivät, ja syyttäjä joutui tapailemaan sanoja. »Herra Elohopea» oli heille ylivoimainen vastustaja, todella suurten mittojen väittelijä. Hämmentyneenä valamiehistö poistui oikeussalista neuvottelemaan. Kun se palasi, tuomari esitti ratkaisevan kysymyksensä: »Syyllinen vai syytön?» Valamiehistön vastaus oli: »Syytön!»

— Omalaatuinen lopputulos, huomautin siihen, raittiusyhdistyksen propagandatilaisuudessa.

Liidia hymähti.

Mutta ainoa mahdollinen. Niin professorin rouvakin totesi, ja hän istui sentään tuossa YRY:n valamiehistössä. Huonointa raittiuspropagandaa olisi ollut, hän selitti, jos tuossa tilaisuudessa tuomio olisi ollut langettava. Liivin luonnehtima »Kuningas Alkoholi» oli todella sitä, mitä hän sanoi: elämän ilon ja häikäisevän ajatusten lennon isä.

Tytön silmät säteilivät, kun hän sanoi tämän. Mutta sitten ne äkisti täyttyivät — kyynelistä. Tuskaisesti hän tarttui käsivarteeni.

— Matti! hän huudahti. — Matti, minä en kestä enää!

Hänen äkillinen purkauksensa hämmensi minut kokonaan. En osannut muuta kuin kömpelösti silittää hänen kättään. Koko ajan olin tuntenut, että hänelle oli tapahtunut jotakin. Mutta mitä?

Vastaus sanattomaan kysymykseeni tuli hetken kuluttua:

— Minä sain eilisaamuna ja jälleen tänään kukkia Karl-Johanilta. Molemmilla kerroilla taaskin kuusitoista valkoista ruusua ja yhden punaisen — murskatun. Ja hän kirjoittaa, että olen saava joka päivä samanlaisen kukkalähetyksen! Joka päivä! Hän tahtoo siis tuhota koko elämäni. Millä oikeudella?

Hänen sanansa järkyttivät minua.

Asuintoverini katsahti minuun ivallisesti, kun ilmoitin haluavani puhutella häntä — heti. Hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta se jäi pelkäksi aikomukseksi. Katseemme kohtasivat näet samassa toisensa. Eivätkä minun silmäni olleet lempeät. Vaieten hän seurasi minua.

Löysin erään sivuhuoneen, joka oli äänen kantamattomissa toisista. Siellä annoin sanani ruoskan soida. Luulen olleeni melkein kaunopuheinen tulkitessani käsitystäni hänen käyttäytymisestään Liidiaa kohtaan. Mitä pitemmälle ehdin, sitä kalpeammaksi hän kävi. Kun viimein lopetin, Karl-Johan kysäisi matalasti:

— Eikö mielesi tekisi lyödä minua?

— Totisesti tekisi!

— Älä vaivaudu. Olet jo antanut minulle selkään kuin olen ikinä saanut.

Silmäsin häneen epäluuloisesti. Mutta hänessä vilppiä. Hänen uhmansa oli murrettu.

— Hitto soikoon! hän mutisi. — Liihän on oikeassa. Millainen tomppeli ja raakimus olenkaan ollut! Hän tahtoo rakentaa taloja. Mikä oikeus minulla on vaatia, että hän tuntisi samoin kuin minä?

Kun hän lähti etsimään Liidiaa, minä palasin illallispöytään. Olisin kai voinut olla tyytyväinen saavuttamaani tulokseen. Mutta en ollut. Sillä tiesin kestävän kauan, ennen kuin seuraavan kerran kuulisin ystäväni naurun.

Juhlasta lähdimme pois nelisin. Karl-Johan oli pyytänyt, että minä saattaisin hänen »Thalian papittarensa» kotiin. »Seuratalon» edessä tiemme erkanivat. Liidia oli täysin rauhoittunut ja säteilevän iloinen. Mutta kun hän halusi tarttua ystäväni käsivarteen, tämä virkahti:

— Älä pane pahaksesi, Lii. Mutta on ehkä parempi, etten minä koske sinuun, enää.

Saattomatkalla totesin seuralaiseni hyvin viehättäväksi. Hänen äänensä oli täyteläinen ja pehmeä ja puhelunsa sydämellistä. Kulkiessamme kapeita, mutkittelevia katuja kohti Tuomiovuorta mieleeni muistui lähtö Nylands nationin vuosijuhlasta. Nytkin seuralaiseni tahtoi puhua ennen kaikkea Karl-Johanista. Mutta tällä kertaa se ei katkeroittanut mieltäni, päinvastoin.

‒ Minä jään ystävällenne kiitollisuuden velkaan, rouva Kesa tunnusti. — Näiden kahden ihastuttavan päivän jälkeen ei sydämeni ole enää niin sairas kuin se oli ennen. Ystävänne sanoissa oli sellaista sydämellistä valoisuutta että se aukoi minullekin tietä eteenpäin. Hän sai minut melkein uskomaan jälleen kutsumukseeni näyttelijättärenä.

‒ Mutta hyvänen aika! huudahdin välittömästi. — Ettehän toki sitä voi epäillä.

‒ Kyllä vain, hän vastasi hiljaa. — Kun nainen lyödään maahan, hän alkaa epäillä kaikkea. Eniten itseään ja kykyjään. Mutta nyt alan käsittää, ettei tärkeintä ole, olenko minä onnellinen vai onneton, vaan mitä voin toisille antaa. Antaa näyttämön palkeilla.

Minä tunsin halua protestoida kiivaasti tätä käsitystä vastaan. Seuralaiseni oli nuori ja kaunis. Pidin kuitenkin viisaimpana siirtää keskustelun aloille, joissa saatoin tuntea lujan pohjan jalkojeni alla. Joka tapauksessa minun sydämeni oli hyvin kevyt, kun sinä iltana palasin majapaikkaamme.

Mutta seuraava aamu väritti maailman aivan toisen näköiseksi. Siitä kävelyretkestä Ülemisten järvelle, jolle minun piti sinä päivänä mennä, ei tullut mitään. Asuintoverini ja minä jäimme myös osattomiksi niistä riemullisista elämyksistä ja yllätyksistä, mitä Tartto — Emajoen kaunis ja iloinen yliopistokaupunki — oli suomalaisten ylioppilaiden ensimmäisen suurvierailun kunniaksi valmistanut. Muut saivat sen kaiken kokea, mutta emme me.

Karl-Johan sairastui näet yöllä. Miten ja miksi, sitä en osaa selittää. Aamulla hän oli niin korkeassa kuumeessa, ettei tuntenut minua. Lääkärit pudistelivat neuvottomina päätä. Hädissäni sähkötin silloin ystäväni isälle. Kauppaneuvos vastasi lähettävänsä lentokoneen hakemaan poikaansa.

Seuraavan viikon jouduin viettämään helsinkiläisessä sairaalassa. Oli järkyttävää kuulla Karl-Johanin kuumehoureissaan toistavan yhtä ainoaa tavua: »Lii!» Se sai minut tuntemaan, että pinnalta katsoen niin huolettomassa asuintoverissani oli odottamattomia syvyyksiä.

Kun hän viimein palasi tajuihinsa, hänen ensimmäiset sanansa olivat:

— Hän oli järkevä tyttö. Ja kultainen tyttö.

Mutta sitä sanoessaan hän hymyili hyvin surullisesti.

9.

HELMIKUUN 5:S PÄIVÄ.

Karl-Johanin syyskuisen sairasvuoteen ääressä kauppaneuvoksetar asetti vastattavakseni kysymyksen, mitä oli tuon hänenkin monesti kuulemansa tavun takana: »Lii!» Katsoin velvollisuudekseni kertoa sen asuintoverini vanhemmille. Selostukseni oli lyhyt, mutta selvä. Sen päätyttyä kauppaneuvoksetar huokasi raskaasti:

— Voi, miten hän saattoi, tuo tyttö?

— Tyhmyyksiä! kauppaneuvos murahti. — Tyttö oli aivan oikeassa. Jokaisella on oma työnsä. Ja oma maansa. Sitäpaitsi, tämä juttu ei poikaa vahingoita. Hänen iässään tuollaiset haavat paranevat pian. Tai arpeutuvat, mikä saattaa olla parempikin.

Seuraavien kuukausien aikana minulla oli aihetta mietiskellä, kumpi näistä vaihtoehdoista oli tullut Karl-Johanin osaksi. Oliko haava parantunut? Vaiko vain arpeutunut?

Kun hän jälleen oli pystyssä, harva huomasi mitään muutoksia hänessä tapahtuneen. Mutta minä panin merkille, että hänen ilon purkauksensa olivat sekä harvempia että rajumpia kuin ennen. Nykäyksittäin hän saattoi heittäytyä ahkerasti lukemaan. Ilman mitään edellä käyvää varoitusta uurastus sitten vaihtui passiiviseksi melankoliaksi. Silloin minä olin aivan voimaton. Itse hän kyllä voi hymyillä tälle dolce far niente'lle, suloiselle toimettomuudelle. Mutta minulta hän ei kärsinyt siinä tilassaan minkäänlaisia huomautuksia.

Erääseen otteeseen kuvittelin asuintoverini jo täydelleen toipuneen.

Sinä päivänä, jolloin Karl-Johan oli päässyt sairaalasta, kauppaneuvos oli ilonsa ilmaisuksi lahjoittanut pojalleen auton. Nimenomaan meidän maaseutulaisten ylioppilaiden keskuudessa vain peräti harva omisti sellaisen ylellisyysesineen. Mutta asuintoverini ei näyttänyt siitä suuria välittävän.

Eräänä marraskuisena lauantai-iltana hän kuitenkin kotiin tullessaan ilmoitti:

— Laittaudu nopeasti kuntoon, hyvä mies. Lähdemme automatkalle.

Ihastuin tästä hänen esityksestään.

— Otammeko Liisi-tädin mukaan? kysäisin, sillä tiesin tädin sitä toivovan.

— Joskus toisella kertaa. Nyt menemme kahden. On jo aika vihdoinkin käydä taas katsomassa tyttöjä.

En udellut sen enempää. Viikkokausien lohduttoman tihkusateen jälkeen aurinko oli tänä aamuna murtautunut esiin. Tuntui ihanalta päästä ulos kaupungista.

Kun poikkesimme Hämeentieltä Kulosaareen päin, Karl-Johan virkahti:

— Ajamme Porvooseen.

Söimme siellä »Seurahuoneella» ensiluokkaisen päivällisen. Kun asuintoverini kallisti lasia mielestäni huolestuttavan usein, kysäisin:

— Luuletko pystyväsi ajamaan tänä iltana takaisin?

— Jäämme tänne yöksi, hän vastasi lyhyesti.

Vasta illan suussa hän antoi lähtömerkin. Silloin sain myös kuulla, että matkamme määrä oli Naisopisto. Hän selitti olevansa velkaa serenadin eräälle tässä »luostarikoulussa» olevalle kaukaiselle sukulaistytölle.

— Onko äänesi kunnossa? hän kysäisi.

‒ Luullakseni selviän siinä, missä sinäkin.

Vastaukseni oli hieman töykeä. Mutta toden sanoakseni minua harmitti se, että Karl-Johan tämänkin retkemme jokaiseen yksityiskohtaan nähden löi laimin kysyä minun mieltäni. Hän piti ilman muuta selvänä, että minä seuraisin häntä — hyvässä ja pahassa.

Pikku kaupungissa ei tuottanut mitään vaikeuksia löytää sellaista suurta rakennusta kuin Naisopisto.

— Tiedätkö, millä puolella sukulaistyttösi asustaa?

— En, hän hymähti. — Mutta kaikilla tytöillä on täällä yhtä yksitoikkoista. Nyt aloitetaan!

Äänemme eivät sointuneetkaan hullummin yhteen. Useaan ikkunaan ilmestyi tytönpäitä kurkistamaan hämärtyvään iltaan.

— Näetkö tuon vaalean neidon ylimmässä kerroksessa? asuintoverini kysäisi.

— Hänkö on sukulaistyttösi?

— Sukulaissielu ainakin, luullakseni.

Ja äkisti Karl-Johan intoutui. Minä olin varma, ettei hänkään voinut siinä valaistuksessa erottaa, oliko tyttö kaunis vai ruma, nuori vai vanha. Mutta hän uskoi sokeasti vaistoonsa, joka sanoi, että neidolle oli laulettava kaunein serenadilaulu: »Warum bist Du so ferne...?»

Ensimmäisestä säkeistöstä selvittyään asuintoverini sai päähänsä, että välimatka hänen ja kaunokaisen välillä oli aivan liian pitkä. Kohdalla ei ollut sopivia tikkaita. Mutta päärakennuksen kupeessa oli yksikerroksinen sivurakennus, arvatenkin keskuslämmityksen pannuhuone. Tuossa tuokiossa hän oli jo kiipeämässä sen katolle.

— Karl-Johan, tule heti alas!

Hän oli päässyt perille. Sieltä hän huikkasi.

— Tule sinä tänne!

Pelkäsin hänen taittavan niskansa pudotessaan. Hänen jalkansa olivat näet kaikkea muuta kuin vakaat, ja katto oli jyrkänlainen. Ilkeältä tuntui sekin, että hän eksyi äänestä yrittäessään laulaa yksin.

Jossakin ylhäällä avattiin ikkuna. Ankara naisääni julisti:

— Menkää tiehenne, hampuusit! Muuten saatte poliisit niskaanne.

Asuintoverini nauroi uhkaukselle.

— Tiedämme, hän selitti ylimielisesti, että tässä linnassa asuu lumottuja prinsessoja. Niinpä teidänkin siellä olonne on ihan järkeen käypä asia. Missä on lumottuja prinsessoja, siellä on noita-akkakin.

— Karl-Johan! minä huudahdin moittivasti.

Mutta hän jatkoi vauhtiin päästyään:

— Eikä noita-akalta voi vaatia, että hän erottaisi kunnialliset ylioppilaat hampuuseista.

— Vai kunnialliset! sama ääni ylhäältä kaikui entistä vihaisempana. — Ainakin teidän kunnianne kaipaa pesua!

Eikä viimeinen lause jäänyt miksikään hämäräksi uhkaukseksi. Iso ämpärillinen kylmää vettä sinkosi ikkunasta. Minä olin »ampumalinjan» ulkopuolella ja muutenkin vatuillani. Mutta asuintoverini sai suihkun ylleen. Sen ansiosta hän tuli katolta alas niin vikkelästi, että luulen tyttöjenkin nauraneen makeasti — opiston vanhemmasta väestä puhumattakaan.

Kylmä vesi oli haihduttanut Karl-Johanin railakkuuden. Itsekseen sadatellen hän puisteli hattuaan ja päällystakkiaan.

Samalla poliisiauto porhalsi paikalle. »Noita-akka» mahtoi sillä hetkellä nauttia. Mutta hän ei voinut tietää, että meidät otettiin autossa vastaan ystävällisin tiedusteluin:

— »Seurahuoneellako» herrat asuvat?

Totesimme pian joutuneemme taaskin tekemisiin sellaisen poliisimiehen kanssa, jollaisia saisi olla enemmän. Varsin pian olimme sopineet, että tyhjentäisimme yhdessä lasillisen, ennen kuin kukin painuisi suunnalleen.

Vieraamme oli tanakka, hauska herra.

— Kun ne soittivat sieltä opistolta, niin arvelin viisaimmaksi lähteä itse liikkeelle, hän kertoi. — Minä, nähkääs, tiedän, miten vaarallinen tuo laitos voi nuorille miehille olla. Olen itsekin teidän iässänne ollut mukana laulamassa sen tytöille. Silloin oli kuitenkin toukokuu, joten muutama pisara vettä ei haitannut. Mutta sen neuvon teille annan, että älkää lähettäkö huomenna opistoon kukkia, noin niin kuin pyytääksenne häiriötä anteeksi. Me, nähkääs, teimme sen erehdyksen. Minä olin vielä olevinani erikoisen sukkela.

Hän hymähti muistoilleen, ja jatkoi sitten humoristinen välke silmissään:

— Heittäydyin leikkimään Eristä ja liitin lähetykseen kauniin omenan kirjoituksin: »Kauneimmalle!» Kaiken kukkuraksi piirsin nimenikin tuon neronleimauksen alle Minun onnettomuuteni alkoi siitä, ettei naisopiston seinien sisäpuolella ollut ketään Troian kuninkaan poikaa, joka olisi puolestani ratkaissut, kuka neidoista oli kaunein. Sen yksinkertaisesti ja tehokkaasti ratkaisi se tytöistä, joka sattui avaamaan oven kukkakaupan lähetille. Hän söi omenan ja piti minun korttini. Ja nyt hän on jo puoli vuosikymmentä itsevaltaisesti määrännyt, mitä minun talossani ylipäänsä syödään. Niin että älkää vain väittäkö minua kylmäsydämiseksi tai pahansuovaksi mieheksi. Onnettomuuden aavistus kouristaa sydäntäni joka kerta, kun kuulen ylioppilaita tulleen serenadille Naisopiston lähettyvillekin.

Kun hän oli lähtenyt, asuintoverini virkahti:

— Minun on tunnustettava sinulle jotakin, Matti. En tunne koko opistosta ketään. Sain vain päähänpiston vierailla kerran täälläkin.

— Joka tapauksessa seuraamme poliisisedän neuvoa, sanoin lauhkeasti. — Huomenissa painutaan kuin varpaisilla tästä kaupungista.

Siihen Karl-Johankin suostui.

Tämän episodin jälkeen asuintoverini mieliala painui jälleen. Joskus hän pistäytyi yksinään Ostrobotnian klubiravintolassa. Noista hänen retkistään, joille hän ei huolinut minua mukaan, pidin kaikkein vähiten. Ja Liisi-tätikin oli niistä huolissaan. Tosin hän seuraavana päivänä toi aina lemmikkinsä otsalle jääpussin lausumatta ainuttakaan moitteen sanaa. Mutta hänen silmänsä olivat surulliset.

Koetin parhaani mukaan innostuttaa Karl-Johania opintoihin. Joskus onnistuinkin siinä. Sensijaan minulla ei ollut mitään menestystä yrittäessäni kiinnittää hänen huomiotaan tyttöihin. Tiesin, että hänellä olisi ollut onnea sillä taholla. Syksyn jälkeen häneen oli tullut jotakin, mikä tyttöjen silmissä lisäsi hänen vetovoimaansa. Mutta asuintoverini torjui itsepintaisesti kaikki viittailuni.

Kerran hän virkkoi hymähtäen:

— Sanon, kuten Laokoon muinoin: Quidquid id est, timeo Danaos et dona ferentes, oli miten oli, pelkään danaolaisia, vaikka he kantaisivatkin lahjoja käsissään. Minulle tytöt ovat danaolaisia.

Toisella kertaa hän ärähti:

— Hyvä mies, miksi et ole ruvennut lukemaan lääkäriksi? Sinusta olisi tullut oikein kirotun huolehtivainen henkilääkäri. Mutta minä en kaipaa sinun lääkkeitäsi. Miksi hitossa sinä alinomaan häärit minun ympärilläni? Eikö sinulla ylipäänsä ole omaa elämääsi, mille uhrata huolenpitosi?

Siitä hetkestä lähtien jätin hänet rauhaan. Sillä tuo viimeinen kysymys sattui minuun, koska olin itsekin joskus pysähtynyt sen eteen. Eikö minulla ollut omaa elämää?

Seuraavan kevätlukukauden alussa Karl-Johan onneksi kiinnostui osakuntaelämästä. Miesten vaihdos oli antanut uutta vauhtia osakunnan toiminnalle, ja noususuunnan haluttiin pääsevän näkyviin jo helmikuun 5:ntenä, vuosijuhlassa. Samanaikaisesti osakuntalaisten vakavamielisimmät piirit, lähinnä teologit ja raittiusmiehet, olivat alkaneet liikehtiä vaatien toimenpiteitä järjestyksen palauttamiseksi Ostrobotnialle. Seurauksena oli pari myrskyisää kokousta. Kaikkien ihmeeksi asuintoverini yhtyi kiivaasti parannuksen vaatijoihin.

Hän huomautti puheenvuorossaan, että oli saavutettu raja, jolta oli pakko kääntyä takaisin, mikäli osakunnan maine haluttiin pelastaa.

— Minä en ole mikään savolaisten ihailija, hän sanoi. — Mutta suhteemme heihin ovat viime aikoina käyneet sellaisiksi, että ne ovat suomalaisten ylioppilaiden keskeisiksi suorastaan skandaalimaiset.

Tiesimme sen kaikki. Pohjalaiset ja savolaiset ylioppilaat eivät ole kai milloinkaan viihtyneet oikein hyvin toistensa seurassa. Mutta tästä tosiasiasta — niin käsittämätön kuin sekin sinään on — on sentään pitkä askel avoimeen heimosotaan, joka nyt näytti leimahtaneen liekkiin. Tällä kertaa syy oli selvästi pohjoispohjalaisten. Parista syksyisestä illanvietostamme oli ajettu pois kaikki savolaiset. Aiheeksi ei ollut näille pojille ja tytöille esitetty muuta kuin ettei Ostrobotnialla kärsitty musta-keltaisia osakuntanauhoja. Tämän tahallisen loukkauksen savolaiset panivat korvansa taa. Kun sitten muuan pahaa aavistamaton pohjoispohjalainen eksyi savolaisten naamiaisiin Uudella ylioppilastalolla, kuumaveriset isännät pieksivät hänet Tieto tästä saapui Ostrobotnialle vasta seuraavana maanantai-iltana. Mutta silloin alakerrasta lähtikin liikkeelle kymmenmiehinen »rankaisuretkikunta». Jostakin se sai käsiinsä yksityisauton. Kaikki eivät tietenkään mahtuneet vaunun sisälle. Osa jäi sivuastimille, ja muuan asettui kahareisin auton nokalle. Pojilla oli sikäli onnea, etteivät joutuneet vastakkain järjestysvallan edustajien kanssa. Meluten he tunkeutuivat Savolaisen osakunnan huoneistoon, jossa kokous oli juuri päättynyt. »Tulimme kalakukkoja ostamaan!» he julistivat. Savolaisten kuraattori hallitsi kuitenkin tilanteen hyvin. »Tervetuloa!» hän toivotti ja opasti vieraat sivuhuoneeseen. Siellä osakunnan tytöt tarjosivat meikäläisille kalakukkoa — maistiaisiksi, kuten he hymyillen sanoivat. Sellaista vastaanottoa ei vihakaan kestänyt. Mutta savolaisten tuossa tilaisuudessa saavuttama kiistaton voitto oli meikäläisillä yhä »puukkona lihassa».

— Vasa nationin kanssa olemme myös joutuneet kireisiin väleihin, Karl-Johan jatkoi. — Tosin siihen syypäät eivät enää virallisesti kuulu osakuntaan. Mutta näiden Pohjalaisen kriminaaliklubin jäsenien »sankariteko» on luettu meidän viaksemme.

Sitäkään ei käynyt kieltäminen. Kriminaaliklubin eräiden illanistujaisten jälkeen kolme sen vanhinta jäsentä oli jäänyt Ostrobotnialle. Ärtyneinä he totesivat, että »natsuunalaiset» jatkoivat juhlasalissa illanviettoaan. Tällaisten tilaisuuksien oli määrä päättyä viimeistään klo 1. Vahtimestaria, »dosentti» Vainiota, ei näkynyt missään. Silloin herrat päättivät omin neuvoin palauttaa järjestyksen talolle. Hovioikeuden auskultantti Kukkonen vetäisi juhlasalin oven auki huutaen: »Kello on yksi! Klockan är ett! Illanvietto on lopussa! Soarén ä' slut!» Kun kukaan vaasalaisista ei ollut tietääkseen tästä ilmoituksesta, Kukkonen haarasi lähinnä istuvaa nuorukaista niskasta kiinni ja lähetti hänet puolilennossa Hiltuselle, joka oli asettunut alas vievien portaiden keskipalkoille. Tämä taas toimitti »paketin» ala-aulassa odottelevalle Raipan Paavolle, joka kiidätti asianomaisen ulkoilmaan. Kun kuudes mies oli menossa, vaasalaisten kuraattori tuli ilmoittamaan, että he keskeyttävät illanviettonsa. Mutta selvää oli, että »natsuunalaiset» kantoivat kaunaa tämän nöyryytyksen johdosta.

— Minä osaan antaa arvoa ilolle, raisullekin, asuintoverini puhui edelleen. — Mutta joitakin rajoja on sentään aina kunnioitettava. Ja minä kysyn, mitä rajoja otettiin muka huomioon täällä viime lukukaudella vietetyissä »miumau»-juhlissa.

Kukaan läsnä olevista ei noussut vastaamaan. Nuo juhlat olivat tuoreessa muistissa. Ne saivat, oikeastaan alkunsa eräästä afrikkalaisaiheisesta filmistä, jota silloin pääkaupungissa esitettiin. Sen huippukohtana oli lokalin ääni, joka äkisti alkoi kuulua alkuasukaskylää ympäröiviltä vuorilta ja joka saattoi mustaihoiset sellaiseen murhanhimoiseen hurmioon, että valkoihoisten oli paettava henkensä edestä korvissaan yksitoikkoinen, uhkaava sävel: »maumau-miu-mau-maau!» Tuo sävel oli tehnyt syvän vaikutuksen civis Koppiseen, ja aina nopeana käänteissään hän järjesti samaksi illaksi Ostrobotnian klubiravintolaan railakkaat »miu-mau»-juhlat. Laulu oli pian opittu. Rumpujen puute korvattiin takomalla pilsneripulloilla pöytään sopivassa tahdissa. Ryypyt antoivat kyllin »hurmiota». Pitkät keittiöveitset takavarikoitiin »mustien päälliköiden» suukoristeiksi. Eikä sitten puuttunutkaan muuta kuin »valkoihoiset», joita metsästää. Joku joukosta äkkäsi silloin, että yläkerran juhlasalissa olivat parhaillaan osakunnan järjestämät ylioppilastanssiaiset, joista sopi noutaa uhrit. Ja niin sitten äkisti kajahti yli valssin sävelten juhlasaliin asti villi, uhkaava neekerilaulu: »mau-mau-miumau-maau!» Osakunnan järjestysmiehet ryntäsivät portaiden yläpäähän ja hajoittivat »mustien» hurjannäköisen kulkueen. Mutta kiihko oli auttamattomasti levinnyt kaikkiin sivuhuoneisiin. Eikä Ostrobotnialla liene milloinkaan tapella nahisteltu niin monessa nurkassa kuin sinä iltana. Erästäkin hämäläistä ylioppilasta heitettiin pullolla vain siitä syystä, että hänellä oli niin ilmetty »tamperelainen pärstä». »Miu-mau»-juhlien jälkilaskujen selvittely oli kestänyt parisen viikkoa.

— Eikä meillä ole tässä yhteydessä lupa unohtaa viime marraskuun 9:ttä, Karl-Johan muistutti säälimättä mieliimme. — Porthanin juhlilla on yhdeksän vuosikymmenen luomat ylväät perinteet. Mutta viime kerralla tämä yhteispohjalainen juhla oli laadultaan sellainen, että ellemme me nyt pysty parempaan, niin jättäkäämme osakunnan vuosijuhla kokonaan järjestämättä.

Siinäkin hän oli kieltämättä oikeassa. Viime Porthanin juhla oli ollut surkea. Sekä ohjelma että järjestys olivat kehnot.

Pohjalaisen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi niihin aikoihin muuan eteläpohjalainen lääketieteen kandidaatti. Hänestä ei milloinkaan varmuudella tiedetty, olisiko hän seuraavalla lukukaudella nimeltään — isänsä mukaan — Leppäsalo vaiko — äitinsä tyttönimeä käyttäen — Runkola. Hänen vanhempansa asuivat näet erossa, ja pojan nimi riippui kulloinkin siitä, kumman puolella hänen vaihteleva myötätuntonsa oli. Hän oli muuten oikein mukava poika, leppoisa niin kuin lihavat ihmiset tapaavat olla. Mutta mikään puhuja hän ei ollut. Siitä huolimatta hän oli ilmoittanut pitävänsä tuossa Porthanin juhlassa pääpuheen. Silloin liitettiin näet erään tunnetun pohjalaisen muotokuva Pohjalaiseen galleriaan, jota oli kartutettu jo vuosisadan ajan suurmiesten kuvilla. Leppäsalo — se oli hänen nimensä sillä kertaa — aloitti puheensa hapuillen ja äärimmäisen hermostuneena. Hän nosteli vuoroin toista ja vuoroin toista jalkaansa. Ilmeisesti hän oli jo todennut, ettei puheen pitäminen ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin hän oli kuvitellut. Hän änkytti muutamia sanoja tämän uuden pohjalaisen suurmiehen kansalaisansioista ja siihenastisesta elämäntyöstä. Mutta sitten hän päätti lopettaa piinansa lyhyeen ja sanoi arkisella, äänellä: »No, mitäpä minä hänestä sen enempää puhumaan? Kaikkihan tietävät, mikä hän on miehiään. Vedetään vain kartiinit sivuun.» Hän kiskaisi verhon muotokuvan edestä, ja sillä asia oli selvä.

Mutta se ei ollut jäänyt valtuuskunnan puheenjohtajan ainoaksi esiintymiseksi tuossa juhlassa. Ehkäpä hän oli itsekin vaistonnut epäonnistuneensa puhujana ja päättänyt siirtyä alalle, jota hän paremmin hallitsi. Joka tapauksessa hän illan vaihduttua yöksi sitaisi päähänsä liinan ja heitti hartioilleen toisen, otti eteisaulasta soittelevalta torvisoittokunnalta rummun ja marssi sitä lyöden juhlasaliin hoilaten: »Minun rumpuni pelastusta soi!» Hän pelastui joutumasta heitetyksi ulos vain siksi, että oli juhlan pääisäntä.

»Cygnaeuksen malja» oli sinä yönä kiertänyt pöydässä ahkerammin ja pitempään kuin kenties milloinkaan ennen vuosikymmeniensä mittaan. Tunnelma oli »kohonnut» sitä mukaa. Ja vain harvaa läsnä olevaa oli siinä mielialassa häirinnyt se, että lopulta Porthanin rintakuva nostettiin pianon päälle ja sen jalustalle koroitettiin — Kukkonen, kiedottuna kaulaa myöten hieman jo valkoisuudestaan menettäneeseen pöytäliinaan. Toiset totesivat ihastuneina molempien »kipsikuvien» samannäköisyyden. Leppäsalo silitti Kukkosen kaljua päälakea ja vakuutti sammaltaen: »Ystäväni, sinuakin odottaa varmasti kuuluisuus, etten sanoisi: kuolemattomuus.».

Nämä muistikuvat risteilivät osakuntalaisten mielissä Karl-Johanin jatkaessa nuhdesaarnaansa. Hänen takanaan seisoivat heränneiden ja Lestadiolaisten teologien totiset rivit. Siksi hänen oli helppo saada ilman minkäänlaista vastustusta hyväksytyksi ehdotuksensa osakunnan edessä olevaan vuosijuhlaan nähden. Ensinnäkin päätettiin, että juhlan ohjelma järjestettäisiin hyvin arvokkaaksi ja että puheiden konseptit oli alistettava kuraattorin tarkastettaviksi, jotta vältyttäisiin kaikista ikävistä yllätyksistä. Toisekseen kiellettiin osakuntalaisia rangaistuksen uhalla tuomasta juhlasaliin väkijuomia ja sellaisia siellä nauttimasta, vaikka joku vieraista tarjoaisi.

Niinpä olimmekin rauhalliset, kun helmikuun 5:s kallistui iltaansa kohden.

Ostrobotnian juhlasaliin kokoontui enemmän väkeä kuin tämäntapaisissa tilaisuuksissa oli vuosikausiin nähty. Osakuntalaiset halusivat tiheillä riveillään osoittaa vieraiden osakuntien edustajille, että täällä elettiin nousukautta.

Minä olin pöytädaamikseni saanut Maritan. Kohtalolla ei siinä ollut mitään erikoisosuutta. Olin näet itse valinnut hänet todettuani, että Nylands nation lähettäisi hänet edustajakseen. Olin utelias näkemään, mitä tytöstä oli tullut. Kaunis hän oli nytkin, omalla ylpeällä tavallaan. Hän hallitsi kieltämättä tilanteen hyvin. Nyökättyään iloisesti asuintoverilleni hän tervehti minua kuin vanhaa ystävää ikään.

»Kymmenen virran maan» sävelet olivat hiljenneet. Inspehtori kehoitti juhlayleisöä asettumaan paikoilleen kuunnellakseen juhlaesitelmää, joka koskisi lappalaisten poronhoitoa. Moni huokasi silloin. Esitelmä oli osakuntien vuosijuhlissa välttämätön paha, johon kuulijat suhtautuivat kuin karvaan kalkin tyhjentämiseen. Mutta tällä kertaa se oli suorastaan hupaisa. Perinnäisten puheiden seuratessa musiikkiohjelman lomassa toisiaan panin hienoisella ylpeydellä merkille, että pohjoispohjalainen puhujakaarti oli kohoamassa ylioppilaskunnan kärkeen. Eikä turha vaatimattomuus vaivannut ainoatakaan esiintyjää.

Kohaus kävi kuulijakunnan lävitse, kun Karl-Johan osittain leikkisässä, osittain hyvin sydämellisessä puheessaan kutsuvieraille ehti kohtaan:

— Me pohjoispohjalaiset iloitsemme aina saadessamme tervehtiä vierainamme ystäviä muista osakunnista ja korkeakouluista juuri tässä salissa, jonka seiniä koristavat pohjalaisten suurmiesten muotokuvat.

Hän loi nopean vilkaisun ympäri salia ja lisäsi:

— Niin, jos Elias Lönnrotkin olisi ollut pohjalainen, niin voisimme täällä nähdä kaikkien Suomen suurmiesten kuvat!

Puheiden lomassa Marita jutteli minulle vilkkaasti.

Sain kuulla, että hänen kihlauksensa Jarl-vänrikin kanssa oli purkautunut. »Emme sopineet toisillemme», hän selitti Nyt hän oli kihloissa erään arkkitehdin kanssa, ja häät vietettäisiin keväällä. Sitten hän kysyi uteliaana, kuka läsnä olevista oli Savolaisen osakunnan edustaja.

— Miksi niin? hämmästyin.

— Olen vain kuullut hänestä, Marita vastasi. — Kerrotaan, että Savolainen osakunta aina lähettää saman miehen edustajakseen niihin vuosijuhliin, jotka saattavat käydä tavalliselle kuolevaiselle liian raskaiksi. Otaksuin näkeväni hänet täällä.

Hymyilin.

— Ei, Mikkonen ei ole täällä, selitin. — Hänen »virkavuotensa» ovat muutenkin päättyneet. Hänen viimeinen edustusvierailunsa oli teekkarien vuosijuhlassa. Ettekö ole kuullut siitä?

Tyttö pudisti päätään.

— Kertokaa, hän kehoitti.

— Itse vierailusta en tiedä mitään, sanoin. — Mutta vaikka vuosijuhla oli ollut jo lauantaina, niin maanantaina savolaisten inspehtori ja kuraattori odottivat turhaan, että Mikkonen saapuisi osakunnan kokoukseen sanellakseen pöytäkirjaan tavanmukaisen tervehdyksen juhlasta. Kokous oli juuri päättymäisillään, kun odotettu ehättäytyi paikalle. Hänellä oli päällystakki avoimena, ja sen alta näkyi frakki. Mutta hattuaan hän ei hoksannut ottaa päästään rynnätessään saliin. »Onko kokous jo lopussa?» hän huohotti. »Ei», kuraattori murahti, »mutta ota hattu päästäsi!» Mikkonen totteli. Raikuva nauru tervehti häntä. Eikä se kumma ollutkaan. Oikeaa pään puolta peittivät hänen kuuluisat tummanruskeat kiharansa. Mutta vasen puoli oli ajettu kolmen millin koneella paljaaksi. Vuosijuhlan kolmatta päivää viettäessään teekkarit olivat heittäytyneet leikkisiksi. He olivat omalla tavallaan maksaneet sille vieraalleen, joka oli kestänyt vuorokautta kauemmin kuin muut, mutta nukahtanut sentään lopuksi, hänkin.

Marita nauroi. Se ei hämmästyttänyt minua lainkaan. Päinvastoin olisin kummastunut, jos hän olisi tavullakaan ilmaissut myötätuntoaan.

Virallisten puheiden sarja oli päättynyt. Sana oli julistettu vapaaksi.

Suomalaisten osakuntien yhteisen tervehdyksen esittäjäksi nousi meidän isäntien hämmästykseksi savolainen. Poika oli meille kyllä tuttu ja nautti jonkinlaista kotipaikkaoikeutta Ostrobotniallakin. Mutta hänellä oli sittenkin musta-keltainen osakuntanauha. Ottaen huomioon pohjoispohjalaisten ja savolaisten viimeaikaiset suhteet hänen esiintymisensä kiristi tunnelman jo ennen kuin hän oli lausunut ainoatakaan sanaa.

Sipaisten otsalta sille valahtaneet mustat kiharat hän aloitti hitaasti. Mikään lipeväkielinen hän ei tavallisissakaan oloissa ollut, ja nyt hän tuntien jännityksen ympärillään puhui erikoisen verkkaan. Kiitokset kestiystävyydestä hän esitti tavanmukaisin kääntein. Sitten hän mainitsi jo kotona joutuneensa harkitsemaan sitä mahdollisuutta, että hän olisi tänä iltana suomalaisten osakuntien edustajista vanhin ja niin ollen saisi osakseen puheen pitäjän vaivat.

Mikään retorinen mestarinäyte hänen esiintymisensä ei ollut näihin asti ollut. Ja samaan arkiseen sävyyn hän jatkoi:

— Siltä varalta minä rupesin miettimään, mitä myönteistä ja kaunista voisin pohjoispohjalaisista ja heidän pyrkimyksistään lausua. Sillä sellainenhan kuuluu näin vuosijuhlassa asiaan. Kun oikein etsin, niin löysin yhtä ja toista. Oikeastaan melko paljonkin. Ja niin minä rauhoituin. Tämän puheen pitäminen ei tuottaisi minulle vaikeuksia. Mutta kun nyt seison tässä, olen pahasti ymmällä. Sillä se myönteinen ja kaunis, mitä minä voisin pohjoispohjalaisista lausua — kaikki se on, vieläpä runsaiden korkojen kera, täällä jo isäntien itsensä toimesta tullut sanotuksi. Siksi tyydyn vain toivottamaan juhlivalle osakunnalle hyvää jatkoa!

Kun hän istuutui, vallitsi salissa hetken hiiskumaton hiljaisuus. Minä olin aivan liian jännittynyt siitä, mitä nyt tapahtuisi, kyetäkseni millään tavoin reagoimaan. Mutta sitten puhkesivat suosionosoitukset rajusti esiin. Helisevä nauru säesti raikuvia kättentaputuksia. Huokasin helpotuksesta. Savolaisten kanssa ei pitkään aikaan enää tapeltaisi.

— Olipa se omalaatuinen kiitospuhe, Marita hymähti.

— Siinä lajissa tietääkseni numero kaksi osakuntiemme historiassa, virkahdin.

— Millainen sitten olikaan numero yksi? tyttö kysyi.

— Sen pitämisen kunnia kuuluu eräälle pohjalaiselle, vastasin. — Mutta monta vuosikymmentä siitä on. Muuan maisteri F. oli joutunut edustamaan vanhaa jakamatonta Pohjalaista osakuntaa hämäläisten vuosijuhlassa. Hän oli jo siihen aikaan tunnustettu runoilija. Noustessaan esittämään osakuntansa tervehdystä hän aloitti runollisen kauniisti. Hän vertasi ylioppilaskuntaa laivaan, jonka on määrä viedä tietoja ja sivistystä kansalle. »Tässä laivassa me pohjalaiset olemme purjeet! Ja te hämäläiset — te olette paarlasti», hän sitten julisti. Ei ole syytä kummastella, että sen illan isännät ottivat tämän käänteen pahakseen. He päästivät harminsa purkautumaan myös sanoiksi. Pohjalainen maisteri katseli hetkisen ihmetellen silmälasiensa takaa myrskyäväksi mereksi muuttunutta salia. Puheensa johtolangan hän oli kadottanut. Mutta jotakin hän halusi sentään vielä sanoa. Ja niinpä hän koroitti äänensä ja lausui: »No, no. No, no. Ei pidä käsittää väärin. Ainahan sitä purjelaivassa — paarlastiakin tarvitaan!»

Marita taputti, ihastuneena käsiään.

— Tuo oli aito pohjalaista! hän huudahti. — Mahtaako Suomessa olla toista niin itsetietoista heimoa kuin te pohjalaiset?

Minut vapautti vastaamasta se tosiasia, että kutsuvieraiden puheet jatkuivat. Useimmat niistä eivät eronneet tavallisesta kaavasta ja unohtuivat sen vuoksi heti, kun puhuja oli istuutunut paikalleen. Mutta lopuksi muuan merikadetti nousi esittämään kadettikuntansa tervehdystä. Kuulin sivultani, miten Marita veti kiivaasti henkeä. Käännähdin häneen:

— Komea poika, eikö totta?

Tyttö ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi innokkaasti.

Eikä merikadetti ollut vain kaunis katsella. Hän osasi myös puhua. Kestityskiitoksen jälkeen hän rupesi kertomaan ensimmäisestä kesäpurjehduksestaan laivastoomme kuuluvalla »M.1:llä». He olivat lähestymässä Vaasan satamaa, kun edellä kulkevan panssarilaivan mastoon äkisti ilmestyi lippu, jossa oli merkki Q. »M.1:n» upseereille tuli kiire etsiä kansainvälisestä merkinantokoodesta, mitä Q merkitsee. »Kuljette vaaraa kohden!» Varoitukseen oli ollutkin syytä, sillä panssarilaiva oli ajanut karille. Tuo »Kuljette vaaraa kohden!» oli toistamiseen, merikadetti kertoi, palautunut hänen mieleensä muutamia kuukausia myöhemmin, kun hän oli erään »M.1:n upseerin häissä. Sinne oli saapunut sähkösanomatervehdys m.m. rannikkolaivaston päälliköltä. Se oli lakonisuudessaan mestarillinen: »Lippu Q!» Sama merkki oli kolmannen kerran, puhuja jatkoi, noussut hänen mieleensä tänä iltana. Hän tunsi joutuneensa vaarapiiriin sekä isäntien kaunopuheisuuden että emäntien säteilevien silmien ilotulituksessa.

On selvää, että merikadetti niitti tällä puheellaan suurta suosiota.

— Teikäläiset tytöt ovat todella suloisia, Marita virkahti. — En ihmettele lainkaan, että kadetti tuli ajatelleeksi lippu Q:ta!

Kumarsin hänelle kiitokseksi tästä kohteliaisuudesta. Silti en kuvitellutkaan, että se olisi ollut vilpittömästi tarkoitettu. Se olisi sentään ollut liikaa Maritan tyyppiseltä tytöltä.

Osakunnan kuraattori viittasi minua tulemaan luokseen. Huolestuneena hän kysäisi puoliääneen:

— Oletko pannut merkille Vaajarannan?

Olin, totisesti! Olin tuntenut vastenmielisyyttä joka kerta, kun katseeni oli illan mittaan sattunut sivuamaan tuota hoikkaa, kalpeanaamaista fuksia, jolla oli väsynyt maailmanmiehen hymy ja rasvattu musta tukka. Jo ennen juhlan alkua pari vierasosakuntalaista oli ehtinyt huomauttaa ivallisesti, että pohjoispohjalaiset näyttivät saaneen keskuuteensa »nuoren Valentinon».

— Tarkoitatko hänen hurmurin viiksiään? kysäisin.

Kuraattori hymyili katkeralle sävylleni.

— En, oikeastaan. Mutta pelkään, että klubiravintolassa on jotakin tekeillä. Muutamat kriminaaliklubin pojat painuivat alakertaan neljännestunti sitten. Äsken Koppinen kävi kutsumassa Vaajarannan sinne. Minä en viitsisi puuttua asiaan, ellei se ole ihan välttämätöntä. Mutta olisi hyvä, jos sinä kävisit katsomassa, ettei siellä aivan mahdottomia pääse tapahtumaan.

Olin heti valmis. Tullessani klubiravintolaan kuulin Vaajarannan äänen:

— Te lupasitte minulle ryypyn. Oliko se vain ansa?

Hän seisoi neljän vanhemman osakuntalaisen keskellä. »Maailmanmiehen» väsähtänyt sävy oli vaihtunut kiivaaseen ja hieman säikähtyneeseen ääneen.

— Kyllä sinä ryyppysi saat, muuan pojista sanoi. Mutta sitä ennen sinun on ajettava pois tuo musta viiva ylähuulestasi.

Vaajaranta protestoi jyrkästi. Moinen vaatimus oli yksilöllisen vapauden raakaa loukkaamista, hän selitti.

— Oli mitä tahansa, Koppinen ilmoitti kylmästi, niin tämän jälkeen et enää juoksentele ympäriinsä tekemässä koko osakuntaa naurunalaiseksi kaikkien muiden silmissä. Kysymys on vain siitä, raakaatko ylähuulesi itse vai teemmekö me sen.

Vaajaranta katsoi heitä toista toisensa perästä. Hän käsitti asemansa toivottomuuden. Pojat olivat yhtä mieltä. Mitään pakomahdollisuutta hänellä ei ollut. Hetken arvelun jälkeen hän raskaasti huokaisten nyökkäsi, mutta pyysi sitten:

— Antakaa edes saippua ja kuumaa vettä.

Vastaus oli armoton:

— Niitä et saa! Kun sinä tuhlasit koko syyslukukauden makoilemalla kotonasi kasvattamassa noita inhottavia »koristuksiasi», niin saat ne nyt paljaaltaan ajaa pois. Opitpahan siten hiukan tietämään huutia!

Vapisevin käsin Vaajaranta tarttui parranajokoneeseen, joka hänelle ojennettiin. En tiedä, nostattiko kiukku vaiko kipu kyynelet hänen silmiinsä. Mutta varmaa on, ettei yksikään meistä katselijoista tuntenut häntä kohtaan mitään sääliä.

Kun toimitus oli ohi, Koppinen sanoi:

— Nyt saat ryyppysi.

Odotin, että poika olisi kiroten torjunut tarjouksen. Mutta hän virkahtikin hiljaisesti:

— Kiitos.

Minä istahdin seuraan. Juttelimme sovinnollisesti. Vaikutti siltä kuin Vaajarannasta olisi hurmurinviiksien mukana karissut hänen muukin sietämätön asenteellisuutensa.

Koppinen oli poistunut jo ennen minua alakerrasta. Kun palasin juhlasaliin, hän istui minun paikallani pitämässä seuraa Maritalle. Hän aikoi nousta, mutta tyttö sanoi:

— Älkää toki menkö! Haluan kuulla jutun, jota juuri aloititte.

Kun minä nyökkäsin suostumukseni ja jäin seisaalta kuuntelemaan, Koppinen ryhtyi selittämään minulle. Rupesin vain ajan kuluksi neidille kertomaan ensimmäisen ylioppilasvuoteni aikaista kokemusta eräästä helsinkiläispuoskarista. Ludviginkadulla hänellä oli vastaanotto, ja siellä hän »paransi» sairaita tunnettuun Couén tyyliin: »lakkaamatta ja joka suhteessa tulen yhä terveemmäksi».

Koppinen oli joutunut tekemisiin »tohtorin» kanssa vasta sitten, kun tämän tuottoisa praktiikka oli katkaistu ja syyte puoskaroimisesta oli jo joutunut raastuvanoikeuden käsiteltäväksi. »Tohtori» oli tullut vieraisille siihen perheeseen, jonka luona Koppisella ja Haukelan Sametilla oli yhteinen, vaatimaton asuntonsa. Pojatkin kutsuttiin mukaan »kalaaseihin». »Tohtoria» kiinnosti tässä vaiheessa vain kysymys, miten hänen oli käyvä. Silloin isäntä kehaisi, että onhan seurassa kaksi tuomaria, jotka osannevat sanoa, millaiseksi rangaistus muodostuu. Poikien sydän tuntui hypähtävän kurkkuun pelkästä säikähdyksestä. He lukivat vasta Landtmanin »Johdatusta filosofiseen ajatteluun» eivätkä vielä olleet nähneetkään lakikirjaa. Mutta kun koko seurueen katseet nauliutuivat odottavina heihin, he eivät uskaltaneet vilkaistakaan toisiinsa. He koettivat olla tärkeän ja mietteliään näköisiä. Koppinen tuumi kuumeisesti, millaisen rangaistuksen Suomen laki mahtanee säätää puoskaroimisesta. Uskaltaisikohan sanoa, että 6‒8 vuotta linnaa siitä tulee? Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä mihinkään tulokseen, kun Haukela jo laukaisi: »Sakkoa siitä tulee. Luullakseni 1.300 markkaa!»

— No, miten kävi? kysäisin.

— Viikkoa myöhemmin itse isäntä tuli tuomaan boksiimme iltapäiväkahvit, Koppinen kertoi. »Kyllä te olette taitavia tuomareita», hän kehui. »Sanoitte melkein markalleen oikein, millaisen tuomion tohtori saisi. Raastuvanoikeus antoi tänään päätöksensä. Sakkoja tuli. 1.250 markkaa!»

— Voi! Marita ihastui. — Miten toverinne osasi niin mainiosti ennustaa?

Koppinen nauroi:

— On aivan väärin väittää, että Herra olisi vain hullujen holhooja. Hänen kätensä ohjaa myös nuorten ja tietämättömien opiskelijoiden ajatuksia. Mitenpä muuten meistä ylioppilaista voisi kerran valmiita miehiä tulla!

Käännyin menemään. Saatoin jättää heidät pitämään edelleen seuraa toisilleen. Tein sen sitäkin paremmalla omallatunnolla, kun tiesin Koppisen olevan lujasti ankkuroitu teekkarityttöönsä.

Viimeiset puheet oli pidetty. Oli tullut yhteislaulujen aika. Ennen tätä vuosijuhlaa oli osakunnassa vakavasti harkittu, olisiko seurattava Uuden ylioppilastalon antamaa merkkiä ja liitettävä tanssi ohjelmaan. Mutta nimenomaan nuorimmat olivat asettuneet jyrkästi vastustamaan moista uudistusta. He saivat kyllikseen tanssia muualla, he selittivät. Vuosijuhla oli säilytettävä entisellään. Seurustelun vilkkaudessa ei ollutkaan toivomisen varaa. Silti huomasin eräiden paikkojen olevan jo tyhjinä. Syyn tiesin.

Eivät edes innokkaimmat raittiusmiehet olleet esittäneet vaatimusta, että vuosijuhlasta oli »Kuningas Alkoholi» tyyten karkoitettava. He olivat kai harkinneet parhaaksi edetä askeleittain ja senvuoksi tyytyneet raitistuttamaan tällä kertaa vain juhlasalin. Siihen, mitä tapahtui valtuuskunnan huoneessa, he eivät olleet tahtoneet puuttua.

Sinne minäkin suuntasin nyt kulkuni. Parisenkymmentä miestä oli siellä koolla. Pohjoispohjalaisten »tooppi» kiersi ahkerasti piiriä. Se ei ollut hopeaa, kuten »Cygnaeuksen kannu», vaan yksinkertainen katajainen haarikka. Mutta kulausten pituudesta ja vaikutuksesta päättäen sen sisältämässä juomassa ei ollut vikaa.

Seurueen keskipisteenä istui muuan majuri täydessä juhla-asussa. Hänkin oli pohjoispohjalainen, joten hänellä oli täysi oikeus olla mukana. Mutta virkatehtäviensä vuoksi hän oli vasta myöhään ehtinyt Ostrobotnialle. Hänet oli väliaikaisesti komennettu tasavallan presidentin nuoremmaksi adjutantiksi, ja hänen puheistaan päätellen se ei ollut mikään helppo homma.

— Ette usko, pojat, miten hyvää tämä hetkinen teidän parissanne minulle tekee, hän puheli. — Tai ehkäpä käsitätte sen, kun mainitsen, että eilisen päivän jouduin viettämään Hämeenlinnassa. Siellä oli jonkinlaiset sianjalostusyhdistyksen juhlat, joihin presidentti osallistui kunniavieraana.

Silloin Haukelan Sameli innostui:

— Mutta, meillehän tulee pian Pohjalaisen kriminaaliklubin vuosijuhla. Oikein tasavuosien merkkipäivä. Eiköhän tasavallan presidentti kunnioittaisi sitä olemalla läsnä?

Majurin adjutantin vaistot heräsivät heti. Hän kaivoi muistikirjan taskustaan.

— Katsotaan, hän myönteli. — Minäpä merkitsen päivän muistiin.

Mutta sitten hän rupesi epäilemään kutsun vilpittömyyttä.

— Hm, jaa, hän äänteli nolostuneena. Sitten hän otti »toopista» pitkän kulauksen ja virkahti: — Eiköhän sovita, että minä edustan niissä juhlissa presidenttiä?

— Sen korkeammalle meidän kunnianhimomme ei oikeastaan kurkottanutkaan, Haukela myönsi sopuisasti. — Mutta sanohan, veli, mistä sinä olet tuon upean rivin kunniamerkkejä rintaasi saanut.

Majuri naurahti.

— Kyllä tekin näitä helyjä saatte, jos satutte vain sellaiselle paikalle, hän selitti. — Minä olen nyt puolen vuoden mittaan korjannut näitä kaksi kertaa enemmän kuin koko siihenastisella pitkällä sotilasurallani. Milläkö olen ne ansainnut? Hymyilemällä ja kumartamalla.

Kun jonkin ajan kuluttua pistäysin juhlasalissa, tyhjyys löi vastaani. Virallinen vuosijuhla oli jo päättynyt. Viimeiset vieraat hakeutuivat valtuuskunnan huoneeseen. Karl-Johania en nähnyt missään. Niinpä palasin majurin seuraan, joka tarvitsikin tukea. Eräät kärsimättömät eivät näet halunneet jäädä odottamaan, kunnes pääsisivät yhteiskunnassa »oikealle paikalleen», vaan vaativat jo nyt osuuttaan hänen kunniamerkeistään.

Oli vielä pitkälti aamuun, kun me viimeisetkin juhlijat jätimme Ostrobotnian.

Satuin yksiin, karjalaisen maisterin kanssa, jonka olin viime vappuna tavannut Polin pokeriboksissa. Hän oli hyvin tyytyväinen iltaansa.

— On mukava päästä tällaisesta juhlasta kerrankin ajoissa kotiin, hän virkkoi. —Meidän viime vuosijuhlastamme lähdettiin vasta klo 8,30 seuraavana aamuna. Epäröivinä seisoimme Vanhan ylioppilastalon eteisessä. Arastelutti painua ulos frakki yllä ja silkkipytty päässä. Työhön kiiruhtavia virkatovereita tulisi tietenkin vastaan. Silloin joku keksi: »Otetaan musiikkisalista mukaamme jokin YL:n seppeleistä ja ollaan menevinämme hautajaisiin.»

Maisteri naurahti muistolleen. Sitten hän lisäsi:

— Se nyt oli semmoista »seuraavan päivän» hirtehishuumoria.

Pari kadunkulmaa myöhemmin tavoitimme pohjoispohjalaisten ryhmän, joka oli pysähtynyt pohtimaan pulmallista kysymystä. Jo äänistä saattoi päätellä, että nämä pojat olivat kurkistaneet syvälle »tooppiin». Niin sekavia kuin heidän selittelynsä olivatkin, niin Haukelaa pulma tuntui koskevan. Siksi kysyin:

— Mikä sinulla on hätänä, Sameli?

— Minulta on kuollut joku läheinen sukulainen, hän valitti surkeasti. — Ja hirveintä on, etten millään jaksa muistaa, kuka se on. Olen tässä koettanut pojiltakin asiaa tiukata. Mutta huonosti he lehtensä lukevat. Kukaan ei ole kuullut, että joku omaiseni olisi kuollut. Mutta niin vain on, että minulla on surua.

Mistä sen niin varmasti tiedät, kun et kerran mitään muista? tiedustin.

— Minulla on surunauha takin hihassa, Haukela tolkkasi. Eikä sitä olisi, ellei joku omaiseni olisi kuollut. Mutta kuka? Kuule, Matti, olethan sinä kanssani samaa mieltä siitä, että näin muistamattomassa tilassa ihminen ei saisi olla?

Ilmoitin yhtyväni hänen arviointiinsa. Mutta eräs ajatus oli juolahtanut mieleeni.

— Onko Lahden Järrä tässä joukossa? kysäisin.

— Täällähän minä, tuli vastaukseksi.

— Sinun äitisihän kuoli viime marraskuussa, ellen väärin muista, virkahdin.

— Niin kuoli.

— Tule tänne lähemmäksi, kehoitin. Kun hän ehti luo, saatoin todeta osuneeni summanmutikassa oikeaan. — Sinulla ei ole takissasi surunauhaa. Sinä ja Sameli olette vaihtaneet päällystakkeja. Siinä koko juttu.

Aluksi he eivät ottaneet sitä uskoakseen. Mutta pian hekin havaitsivat, että juuri niin oli käynyt. Haukela syleili minua keskellä katua, niin iloinen hän oli.

— Sinä olet palauttanut minun vainajani elävien joukkoon! hän ylisti. — Sinä olet antanut minulle takaisin elämän ilon!

Mutta seuraavana päivänä hän ei ollut enää lainkaan iloinen tullessaan tapaamaan Karl-Johania ja minua. Sillä tämäkään vuosijuhla ei ollut sujunut aivan ilman jälkilaskuja. Ne olivat langenneet Haukelan maksettaviksi.

Hän kertoi eronneensa tovereistaan vain kahden kadunkulman päässä asunnostaan. Oli ollut kirotun liukas keli, kuten mekin olimme huomanneet. Hän oli koettanut astella hyvin varovaisesti. Mutta onnettomuus oli kuitenkin tapahtunut. Hän sanoi muistavansa tarkoin, mitä hän oli ajatellut tuntiessaan jalkansa lipeävän ja mitä hieman myöhemmin lentäessään selälleen. Mutta sitten kaikki oli häipynyt usvaisiin hämäriin. Hän oli tänä aamuna havahtunut siihen, että joku nyki häntä käsivarresta. »Mikä hotelli tämä oikein on?» hän oli unenpöpperössä hokenut. Saamansa vastaus oli kuitenkin yhdellä tempauksella kiskaissut hänet hereille, sillä se kuului: »Hotelli? Eerikinkadun poliisiputka tämä on! Ja herra pääsee syytteeseen kadulla nukkumisesta.»

Kun Haukelan Sameli oli murheineen poistunut, asuintoverini naurahti apeasti:

— Ja minä olin vuoteessani jo kello 2.

Hetken kuluttua hän jatkoi mietiskelyään:

— On tietysti hiton hienoa viettää näin arvokkaasti osakuntansa vuosijuhlaa.

Hän oli jälleen tovin ääneti. Sitten hän lisäsi:

— Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että se oli ylen hauskaa!

10.

»... NIE KEHRST DU WIEDER, GOLDNE ZEIT...»

Toukokuun 24 päivänä palailimme yliopistolta asuntoomme. Me — Karl-Johan ja minä — olimme sillä hetkellä kaksi onnellista miestä.

Asuintoverini pysähtyi keskelle katua ja huudahti:

— Miten oikeassa olikaan vanha herra Vergilius! Hänen totuutensa on tänään jälleen osoittanut pätevyytensä: Labor improbus omnia vincit, tarmokas työ voittaa kaiken!

— Se oli kyllä hieno totuus, hymähdin. — Pelkään vain, ettei sana improbus ihan tarkalleen kuvasta meidän opiskelumme laatua.

Mutta olipa sen seikan laita miten tahansa, niin sinä päivänä olimme saaneet korjata sadon. Hetki sitten filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisen osaston dekaani oli ojentanut meille juhlalliset paperit, jotka todistivat meidät molemmat filosofian kandidaateiksi.

Sydämeni oli sillä hetkellä hyvin kevyt. Olimme täyttäneet viimesyksyisen yhteisen päätöksemme. Tuntui kuin sillä olisin todistanut itselleni jotakin, mistä en ollut aivan varma ollut.

Matkaa jatkaessamme virkahdin:

— On ihanaa olla määränpäässä.

Karl-Johan oli ylimielisellä tuulella. Hän kysäisi:

— Sanotko kandidaattitutkintoa määränpääksi? Sehän on vasta ensimmäinen kestikievari pitkän tien varressa. Meidän on molempien jatkettava. Vähintään tohtorinhattuun asti!

Minusta oli tarpeetonta tällä hetkellä puhua jatkamisesta. Olimme vastikään saavuttaneet päämäärän. Asuintoverini tahtoi tosin nimittää sitä vain kestikievariksi. Mutta joka tapauksessa olimme saaneet ponnistaa itsemme väsyksiin selvitäksemme viimeisestä taipalesta. Eikä matkalaisen silloin kannata heti ruveta haaveilemaan lähdöstä eteenpäin.

Karl-Johanin sanat himmensivät iloani. Tiesinhän, että minun osaltani jatkaminen ei tullut kysymykseenkään.

Asuintoverini asema oli toinen. Leipähuolet eivät painaneet häntä — eivät nyt eivätkä vastedes, hänhän oli kauppaneuvos Vahtolan poika. Tie kohti lisensiaattitutkintoa oli sitäpaitsi opintojenkin kannalta hänelle siloisempi kuin minulle. Vaikka hän oli kaksi vuotta nuorempi sekä iältään että ylioppilasvuosiltaan, niin hän oli suorittanut ylimmän arvosanan kolmessa aineessa ja minä vain kahdessa. Mutta kaikesta huolimatta — minua arvelutti ajatus Karl-Johanista kirjoittamassa väitöskirjaa ja sitä puolustamassa suurennuslasilla virheitä etsivää vastaväittäjäprofessoria vastaan.

— Minun yliopistolliset opintoni päättyivät tähän, sanoin. — Enkä tiedä, kannattaako sinunkaan yrittää tällä alalla pitemmälle. Muistat kai, millaisia vaikeuksia sinulla oli ennen joulukuista pro gradua.

— Oliko minulla muka vaikeuksia? asuintoverini kummasteli.

Silloin minä nauroin. Hänen taitonsa unohtaa kiusalliset episodit oli riemastuttava. Paitsi siinä vaiheessa työn alla ollutta laudatur-tutkielmaa korkeinta arvosanaa varten yhteisessä pääaineessamme, Suomen ja pohjoismaiden historiassa, Karl-Johan oli kirjoittanut vastaavat opinnäytteet kansantaloustieteessä ja kansanrunoudessa. Molemmista viimeksi mainituista minulla oli ollut tuhannenmoinen vaiva, ennen kuin ne oli saatu ulkonaisesti siihen asuun, että ne kehtasi professoreille viedä. Mutta marraskuussa minulla oli ollut liian kiire oman tutkielmani valmistamisessa ehtiäkseni kiinnittää huomiota siihen, miten asuintoverini työ edistyi. Sitten tuli kuitenkin se päivä, jolloin hengentuotteittemme käsikirjoitukset oli toimitettava puhtaaksikirjoittajalle, jotta ne ehtisivät määräaikana professorimme tarkastettaviksi. Sinä aamuna pommi räjähti yhteisessä huoneessamme: Karl-Johanin käsikirjoitusta ei löytynyt mistään!

Hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, minne nuo kallisarvoiset paperit olivat joutuneet. Hän väitti kuitenkin silmäilleensä niitä viimeksi eilisiltana kotosalla. Koko huoneisto pantiin mullin mallin. Lopulta nuorin palvelustytöistä löysi kolmanneksen tuosta kirjoitelmasta — VC:n vesisäiliön päältä. Asuintoverini ihastui, että niin tietysti, siellähän sen pitikin olla. Hänellä oli ollut kiire tarkastaa viimeisiä sivuja. Senvuoksi hän ei ollut voinut tältä työltä riistää ainoatakaan hetkeä. Mutta sitten vesijohto ei ollut toiminutkaan. Hän oli kiivennyt vääntämään säiliön vesihanaa paremmin auki. Siinä puuhassa käsikirjoitus oli unohtunut tuohon kätköpaikkaan.

Mutta missä olivat puuttuvat kaksi kolmannesta? Sinä päivänä Karl-Johan ja minä kulutimme melkoisen rahasumman ristiin rastiin Helsinkiä käyviin automatkoihin. Lopulta sisukkuutemme tuli palkituksi. Tutkielman alkuosan löysimme yliopiston kirjastosta sen hakuteoksen välistä, jota asuintoverini oli viimeksi käynyt selailemassa. Keskimmäiset kolmisenkymmentä kuskaa saimme Ostrobotnian vahtimestarilta, joka oli viikko sitten korjannut ne klubiravintolan hattuhyllyltä. Hänen syvä kunnioituksensa kaikkea sellaista kohtaan, mikä vivahtikin tieteeseen, oli säästänyt nuo sekavat paperit joutumasta keskuslämmitysuuniin.

— Oli se tämäkin urakka, minä ivailin. — Olimmepa kuin aikomaan Lemminkäisen äiti Tuonelan jokea haravoimassa. Eikö hänestä sanottu: »Saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta, niistä poikoa rakenti»?

Siihen kysymykseen asuintoverini ei vastannut, murahtihan vain jotakin epämääräistä. Etsimisen jännitys ja löytämisen ilo olivat hetkeksi herpaannuttaneet hänet. Mutta kotiin päästyämme hän tointui nopeasti. Todettuaan kaikkien laudatur-tutkielmansa liuskojen olevan tallella hän julisti:

— Tästä voi laulaa ukko Horatiuksen sanoin: Exegi monumentum aere perennius, olen pystyttänyt itselleni vaskipatsasta ikuisemman muistomerkin.

Minä katsoin tarpeelliseksi viilentää hänen itseihailuaan:

— Mahtaneeko professorikin olla samaa mieltä tuosta tekeleestä?

Aikoinaan professorilla, oli tilaisuus lausua siitä mielipiteensä. Ensin hän lyhyesti ilmoitti hyväksyneensä minun tutkielmani, koska se oli — huolellista työtä. Mutta sitten hän kääntyi kiivaasti Karl-Johaniin:

— Että herra Vahtola kehtaakin toimittaa moisen kirjoitelman minun luettavakseni! Miltei jokikinen vuosiluku, mikä siihen sisältyy; on väärä! Kaikki herra Vahtolan käyttämät sitaatit ovat jollakin tavoin puutteelliset tai epätarkat! Jos tieteellisten tutkimusten kesken olisi tapana järjestää huolimattomuuskilpailuja, niin minulla olisi nyt kunnia onnitella — maailmanmestaria!

Minä huokasin. Onnettomuus oli siis päässyt tapahtumaan, kun minulla ei ollut tällä kertaa ollut aikaa tarkistaa asuintoverini työtä. Karl-Johanilla oli erinomainen pää, ja hän luotti uhkarohkeasti siihen, että kerran lukemansa myös pysyi mielessä. Sitäpaitsi hän oli aivan liian vilkas malttaakseen jälkeenpäin tarkistaa muistitietonsa lähdeteoksista.

Asuintoverini suhtautui professorin kiukunpurkaukseen tyynesti. Hän julkesi jopa hymyillä kysyessään:

— Tutkielmani on siis hylätty?

— Ei, sitä minä en ole sanonut! professori kivahti. — Sisällöltään ja johtopäätöksiltään kirjoitelmanne ylittää ne vaatimukset, mitä laudatur-tutkielmille on asetettava. Siksi minä hyväksyn sen. Mutta, herra Vahtola, jos te aiotte joskus kirjoittaa yliopistollisen väitöskirjan, niin pitäkää huoli siitä, että tapanne ovat sitä ennen muuttuneet. Tai muuten...

Minusta Karl-Johanin olisi pitänyt osoittaa kiitollisuutta tai edes hämmästystä kuullessaan professorin päätöksen. Mutta ei! Kevyesti hän vain tiedusti:

— Mitä muuten?

— Muuten kiertäkää kaukaa minut! professori ärähti ja käänsi meille selkänsä.

Tätä kaikkea muistelin astellessamme keväisen Helsingin katuja. Sen kevään esille puhkeamisesta emme olleet ehtineet nauttia. Tuskin olimme huomanneetkaan sen tuloa. Ja nyt Esplanaadin puut ja ruohikot vihersivät jo.

Vaikeuksia asuin toveriltani ei siis ollut puuttunut ennen joulukuista pro gradua, vaikkei hän halunnut niitä enää muistaa. Sen sijaan minunkin oli myönnettävä, että tuosta lopputentteihin tien avaavasta kypsyyskokeesta hän oli selviytynyt erinomaisesti, huomattavasti paremmin kuin minä. Mutta sehän oli asia sinään!

Havahduin mietteistäni, kun Karl-Johan naurahti:

— Hyvä mies, sinussa ei sitten ole mitään jännittävää, ei mitään salattuja kätköjä. Olen kasvoistasi lukenut jokaisen ajatuksen, joka harvoissa aivopoimuissasi käväisi. Älä ole huolissasi minun tulevasta väitöskirjastani. Minullahan on kaksi mahdollisuutta. Joko jätän tarkistustyön sinun hitaisiin, mutta luotettaviin käsiisi. Tai sitten minä ajoissa muutun.

Jollakin tavoin tuo viimeksi mainittu mahdollisuus vihlaisi mieltäni.

— Muutut? Sinä!

— Niin, asuintoverini kiusoitteli. — Voinhan minä vuosien mittaan muuttua samanlaiseksi turhantarkaksi näpertelijäksi kuin sinä.

— Ettäkö sinustakin tulisi omilla jaloillasi seisova, hyödyllinen jäsen yhteiskuntaan? minä sinkautin vastaan. — — Ei, poika, sellaisia ihmeitä ei tapahdu.

Karl-Johan irvisti. Mutta sitten hän muutti puheen sävyn ja suunnan. Huo'ahtaen hän virkkoi:

— On oikeastaan aika outoa, kun kaikki on nyt ohitse.

Miten kummalla tottuu siihen, ettei enää ole mitään hoppua?

Tämänkin kevätlukukauden olimme aloittaneet melko »löysin rantein», vaikka tiesimme sen viimeiseksemme. Minä luin kymmenisen tuntia päivässä. Asuintoverini työmäärä oli suunnilleen sama, mutta hän käytti siihen yöt. Hän väitti näet, ettei päivällä osannut keskittyä. Maaliskuussa olimme todenneet vauhtimme liian hitaaksi ja kiristäneet sitä. Lopussa meidän oli pakko suorittaa miltei pyöreitä työvuorokausia. Ja silloin minun oli taaskin sopeuduttava hänen toivomuksiinsa ja tottumuksiinsa.

Hymähtäen muistin, miten kauhistunut Liisi-täti oli ollut todetessaan kerran keskipäivän aikaan uuden elämäntapamme. Synkkenevin silmin hän tuijotti kynnykseltä kierrekaihtimeen, joka oli tiukasti ikkunan edessä, ja molemmilla pöydillämme palaviin lukulamppuihin. Kevyet yöpukimet yllämme näyttivät myös kuohuttavan hänen mieltään. Hän arvioi tämän kaiken minun keksimäkseni huonoksi pilaksi, johon hänen oli sen mukaisesti suhtauduttava. Mutta hänen nuhdesaarnansa katkesi ensimmäisiin sanoihin. Karl-Johan kiirehti näet selittämään, että näin me nyt lukisimme vuorokaudet umpeen, koska hän ei muuten voinut riittävästi keskittyä. Siitä pitäen Liisi täti oli ehdottoman vakuuttunut siitä, että auringonvalo ja epämukava päiväpuku olivat vakavana häiriönä todella lahjakkaille miehille näiden jännittäessä voimansa äärimmäiseen henkiseen ponnistukseen. Kuulin hänen sanovan niin sekä Robert-sedälleni että palvelustytöille. Tietenkään hän ei laskenut minua kuuluvaksi »todella lahjakkaisiin miehiin». Hän käytti monikkomuotoa vain, koska Karl-Johanin vertaisia lahjakkuudessa saattoi kenties olla jollakin kaukaisella maailman kulmalla...

Kun pääsimme kotiin, Liisi-täti ryntäsi eteiseen toivottaakseen ensimmäisenä onnea. Ilon kyynelet silmissä hän syleili lemmikkiään. Hän ei olisi varmaankaan ylpeillyt enempää oman poikansa loistavista tutkintosuorituksista kuin nyt Karl-Johanin. Ohimennen minäkin sain viileän syleilyn. Jo seuraavassa hetkessä hän onnesta säteillen tarttui asuintoverini käsivarteen antaen minulle merkin seurata heitä ruokasaliin.

Siellä odotti meitä kaksikin iloista yllätystä. Kahvipöytä oli katettu houkuttelevan ylelliseksi. Täytekakkuja, leivoksia ja pikkuleipiä oli määrättömiin. Ja talon parhaat kristallit kiiltelivät sivupöydällä likööri- ja konjakkipullojen muodostaessa houkuttelevan taustan niille. Toisena iloisena yllätyksenä oli Meriön pariskunta, jonka Liisi-täti oli kutsunut mukaan juhlimaan vastavalmistuneita maistereita.

— Pitäähän suvun olla tällaisena juhlapäivänä koossa, hän selitti. — Minä olin oikein vihainen Robertille, kun hän ilmoitti virkatehtäviensä vuoksi myöhästyvänsä.

— Virkani minullakin on, isokokoinen, hyvänahkainen agronoomi myhäili. — Mutta meidän emäntä soitti, että nyt oli lähdettävä hänen rakasta kasvinveljeään onnittelemaan. Ja kun hän sanoo: »lähdettävä», niin se on paras uskoa heti. Niin että onnea vain, maisterit!

Lea Meriö puuskahti:

268

269

— Vai olen minä »meidän emäntä»? Ja kotityranni lisäksi!

Mutta katse, jonka hän samalla mieheensä heitti, muutti sanat hyväilyksi. Nuori rouva oli entistä kauniimpi. Se, mikä hänen silmissään oli ennen ollut epämääräisen uneksivaa, oli kirkastunut onnelliseksi hymyksi.

Toivottaessaan kasvinveljelleen onnea hän suuteli tätä molemmille poskille. Minulle hän soi lämpimän, toverillisen kädenpuristuksen.

Kun olimme päässeet kunnolla käsiksi kahvipöydän herkkuihin, Liisi-täti asettui tuolissaan mukavaan asentoon ja virkahti pehmeästi:

— No, Karl-Johan, nyt kun kaikki on ohitse, kertonet jotakin opintojesi kulusta.

Katsoin häntä pitkään. Ennen vanhaan, jolloin minä olin talon ainoa asukki, olisi tuntunut enemmän kuin uskomattomalta, että ankara täti voisi joskus muistuttaa tyytyväisyydestä hyrräävää kissaa. Ja juuri tuollaisen otuksen hän nyt kuitenkin johti elävästi mieleen.

Asuintoverini hymyili Liisi-tädille kuin ainakin kuuliainen poika.

— Mielelläni, rakas täti, hän myöntyi auliisti. — Kunpa vain tietäisin, mikä niissä saattaisi kiinnostaa teitä. Mutta minäpä kerron, miten Matti ja minä tutustuimme erääseen »uuteen luutaan», jollaiset tunnetusti lakaisevat hyvin. Jouduimme hänen kanssaan tekemisiin valmistautuessamme ensimmäiseen yhteiseen alkutenttiimme. Yliopiston köyhää kansantaloudellista opettajavoimaa oli silloin rikastettu eräällä nuorella dosentilla. Hän oli ottanut elämäntehtäväkseen harventaa tuota tiedettä lueskelevan nuorison parvea. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus, koska valmistava tentti oli suoritettava juuri hänelle. Lyhyenä opettajakautenaan hän oli jo tullut tunnetuksi siitä, että ensimmäisellä tai toisella yrityksellä tuskin kukaan löysi armoa hänen silmissään. Vaikka olisi osannut kurssin ulkoa, niin se ei vielä paljon auttanut. Hän asetti kysymyksensä niin harkitun kierosti, että tentittävät joutuivat auttamatta ymmälle. Hän oikein hirnui onnesta päästessään lopuksi sanomaan: »Tulkaa ensi lukukaudella yrittämään uudelleen!»

— Mutta eihän noin saa tehdä! Liisi-täti puuskahti. — Ajatella, että sinäkin olet ollut tuollaisen pedon kynsissä! Enkä minä ole tiennyt siitä.

Karl-Johan naurahti.

— Ei hän sentään ketään elävältä niellyt, täti rakas, hän rauhoitti. — Me, Matti ja minä, päätimme sitäpaitsi tehdä mahdottoman mahdolliseksi: selviytyä hänestä jo ensimmäisellä kerralla. Ilmoittauduimme tenttiin kolmenkymmenen kohtalotoverimme kera. Dosentti määräsi meidät kaksittain tutkittavikseen. Matti ja minä järjestimme niin, että jouduimme viimeiseksi pariksi.

— Otaksuitteko, Lea-rouva kysyi, että hänen reputtamishimonsa olisi tullut tyydytetyksi jo ennen teidän vuoroanne?

Asuintoverini pudisti päätään.

— Meillä oli varmemmat suunnitelmat kuin tuollainen heikko ja varmasti raukeamaan tuomittu toive, hän sanoi. — Alleviivatakseen omaa tärkeyttään dosentti piti tenttinsä eräässä yliopiston luentosalissa. Silloin mekin olimme siellä aina läsnä. Nimittäin oven takana kuuntelemassa. Korva avaimen reiän kohdalla toinen toisti puoliääneen jokaisen kysymyksen ja siihen kuuluvan oikean vastauksen, minkä dosentti aina ilosta värisevin äänin julisti kulloinkin kidutettavinaan oleville. Toinen meistä taas merkitsi tämän kaiken sanatarkasti muistiin.

— Millaista hirveätä vaivaa! Liisi-täti huudahti. — Vähäisen alkutentin vuoksi!

Lämpimällä katseella Karl-Johan kiitti häntä myötätunnosta ja jatkoi:

— Kaikki meni hyvin. Mutta kerran jouduimme kiusallisesti yllätetyiksi. Odottelimme »asemissamme» tentin alkamista. Muuan professori ehätti silloin huomaamattamme paikalle. Vaikka hän tunnetusti onkin niin hajamielinen kuin professorista suinkin voi odottaa, niin meidän kummalliset asentomme herättivät hänen huomiotaan. »Mitäs herrat siellä kykkivät?» hän tiukkasi.

Minä naurahdin tuolle muistolle.

— Niin, se oli kiperä paikka, vahvistin.. — Mutta näppärästi sinä selvitit meidät irti hänestä.

— No, kehumista siinä ei ole, asuintoverini torjui. — Parempaa en kuitenkaan siihen hätään, keksinyt.. Sanoin, että toverini oli ruvennut voimaan pahoin ja että minä yritin saada hänet käymälään. Professori tuhahti vihaisesti: »WC on vastapäätä. Luulisi herrojen ainakin, sen jo tietävän.»

Niin hieno rouva kuin Liisi-täti olikin, niin hän hymähti hyväntahtoisesti lemmikkinsä keksinnölle. Robert-sedältäni — minusta puhumattakaan — hän sensijaan ei olisi sietänyt WC:n vetämistä keskustelun piiriin.

— Lopuksi kohtalokas, hetki koitti Matille ja minulle, Karl-Johan kertoi edelleen. — Kolme tuntia tentti kesti. Dosentin mieliala laski kysymys kysymykseltä. Hän pani totisesti parastaan saadakseen meidät kiinni tietämättömyydestä. Mutta me pojat paukutimme hänelle vastaukset hänen omilla sanoillaan. Happamampaa naamaa en ole nähnyt kuin oli dosentin, kun hän vihdoin uupuneena murahti: »Minun täytynee hyväksyä herrat!»

Liisi-täti lausui eräitä painavia sanoja opetusoloista maan korkeimmassa sivistysahjossa. Eikä hän jaksanut ymmärtää, miten me saatoimme vain hymyillä tuolle kaikelle. Oli ilmeistä, että hän olisi tahtonut kuulla asuintoveriltani vielä lisää. Mutta Lea-rouva ehätti hänen edelleen virkkamalla:

— Matti, kerrohan sinäkin jotakin.

Liisi-täti silmäsi minuun väheksyvästi, mutta samalla hieman hämillään. Kaiketi hän tuli mietteissään siihen tulokseen, että juuri tänä päivänä ei sopinut jättää minua ihan syrjään, koskapa hän lausahti armollisesti:

No, muistatko sinä jotakin hupaisaa?

En ollut kuvitellut joutuvani esiintymään. Niinpä minun oli mietittävä melko pitkään, ennen kuin olin valmis aloittamaan:

— Mieleeni muistuu eräs pikku juttu. Sekin on muutamasta alkutentistä. Dosentti, jolle se oli suoritettava, oli tunnettu hyvänahkaisuudestaan. Hänestä selvitäkseen ei kenenkään tarvinnut paljon vaivaa nähdä. Hänellä oli kuitenkin eräs vika: hän änkytti puhuessaan. Pahinta oli, että hän kuvitteli ylioppilaiden sen johdosta nauravan hänelle. Jos hän uumoili jotakin sellaista, hän saattoi raivostua aivan tavattomasti.

— Olen kuullut hänestä, Karl-Johan virkahti. — Mutta en joutunut milloinkaan tekemisiin tuon originellin herran kanssa.

— Et kai, arvelin. — Siihen aikaan sinä et ollut vielä ilmestynytkään minun näköpiiriini. Kuusimiehisenä ryhmänä tulimme tenttiin tuon dosentin kotiin. Joukossa oli myös muuan viipurilainen, Liimatainen nimeltään. Tietäen hänenkin hieman änkyttävän kehoitimme häntä pitämään varansa ja puhumaan mahdollisimman selvästi. Emme arvanneet tällä ennakkovaroituksella vain pahentavamme asiaa. Emmehän tienneet hermostumisen lisäävän änkytystä. Kun dosentti sitten kääntyi häneen kysyen: »M-mikä n-nimi?», niin hän vastasi: »L-La-Lauri L-Li-Liimatainen!» Silloin dosentti suuttui silmitömästi. Hän ajoi viipurilaisen suoraa päätä ulos käskien hänen tulla kuukauden kuluttua uudelleen. Kun hänen vimmansa oli hieman laskenut, me toiset rohkenimme huomauttaa, ettei poika ohut voinut puhevialleen mitään. Dosentti meni ylen hämilleen. Näkyi, että hänen oli hyvin paha olla. Mutta tähän asiaan sen enempää puuttumatta hän ryhtyi hiljakseen tenttaamaan meitä. Selvisimme helposti, ja saimme kukin tenttilappumme.

— Entä tuo viipurilainen? Lea-rouva kysyi.

— Ulko-ovella tapasimme hänet, kerroin. — Liimatainen oli nyt vuorostaan vihainen. Kuukauden kohtuuton lykkäys kävi hänen luonnolleen. Hänen katkeruutensa purkautui katukäytävällä auringossa lekottelevaan pitkäkarvaiseen kääpiökoiraan. Hän väitti tuolla pekingeesi-raasulla olevan samanlaisen kuonon kuin äskeisellä dosentilla. Hetkisen hän tuijotti sitä kiukun tummentamin silmin. Sitten hän puuskahti minulle: »S-saat s-sa-sata m-ma-markkaa, k-kun t-ta-tallaat t-tu-tuon p-pä-päälle!» Hänen vihansa oli niin leimuavaa, että se pani väkisinkin hymyilemään.

Liisi-täti nyrpisti nenäänsä.

— En löydä koko tarinastasi mitään, jolle hymyillä, hän valitti. — Surullinen se minusta oli.

— Surullista ei kuitenkaan ollut se, puolustauduin, että Liimatainen sai seuraavana päivänä kirjeen dosentilta. Omatunto ei ollut antanut rauhaa hänelle. Siksi hän lähetti Liimataiselle todistuksen — suoritetusta tutkinnosta.

— Voi, miten kultaista häneltä! Lea-rouva huudahti. — Tuo dosenttihan on kuin jostakin vanhasta satukirjasta leikattu!

Liisi-tätikin hymyili.

— No, loppu oli toki hyvä, hän myönsi. — Nyt on Jaakon vuoro kertoa meille jotakin ylioppilasajaltaan.

Lea Meriö silmäsi nopeasti mieheensä. Olen useasti myöhemmin nähnyt monien rouvien säpsähtävän samalla tavoin kummallisesti varuilleen, kun heidän miehiään kehoitetaan kertomaan jotakin opiskelu- tai yleensä nuoruusvuosistaan. Liekö se pelkoa, mitä tuosta heille tuntemattomasta ajanjaksosta pursuu esille.

Meri hymyili rauhoittavasti vaimolleen ja virkahti harvakseen:

— Minulla ei valitettavasti ole mitään kiintoisaa kerrottavaa. Tutkintoni olivat pelkkää tasaisen pellon tallaamista.

Huomatessaan Karl-Johanin ja minun hymähtävän merkitsevästi hän katsoi kuitenkin parhaaksi luopua torjuvasta asenteestaan.

Mutta ehkäpä teitä huvittaa kuulla eräästä boksitoveristani, hän ryhtyi tarinoimaan. — Hän vaikuttaa yhä osakunnassa. Histfiilarina Tervon Väinö kuulunee teidän läheisiin tovereihimne, pojat. Minä asuin hänen kanssaan vain yhden lukukauden. Sitten pidin parhaana etsiä itselleni toisen ja rauhallisemman huonetoverin. Hän on vakavamielisen perheen nuorimmainen ja kiivastahtisen elämänsä vuoksi sisarustansa moraalisen paheksunnan pysyvä maalitaulu.

— En tiennytkään, Karl-Johan naurahti, että Tervo on tuollainen rara avis, harvinainen lintu.

— Eräs sunnuntaiaamu on painunut erikoisesti mieleeni, Meri jatkoi. — Tervon perheessä tuntuu olevan kaksi hyvin ankarahenkistä jäsentä. Veljeksistä vanhin, joka on kirkkoherrana Etelä-Pohjanmaalla, on säälimätön sanan ruoskan heiluttaja. Eikä hänestä — Väinön väittämän mukaan — jää paljon jälkeen sisar, joka toimii laulunopettajana jossakin Turun koulussa. Kuopuksen tietämättä nämä molemmat olivat edellisiltana saapuneet Helsinkiin. Tapojensa mukaan poika oli viettänyt juhlien lauantai-iltansa ja palasi boksiimme vasta aamuyöstä. Hänen leponsa jäi kuitenkin lyhyeksi. Minäkään en ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun kirkkoherra Tervo jo saapui. Silmäys Väinöön paljasti hänelle, miksi tätä oli illalla ollut turha hakea käsiin. Hän antoi papillisen vihansa purkautua veljensä ylitse. Puolueettomana voin sanoa, että hän teki sen perusteellisesti ja valtavalla paatoksella. Väinö-rukka istui vuoteen, sa reunalla ja kuunteli raskas ja särkevä pää käsiensä varassa. Kun vanhin veli vihdoinkin lopetti, niin samalla hetkellä laulunopettaja-sisar purjehti leveänä ja moraalisen suuttumuksen värjäämin poskin huoneeseemme. Kuullessaan oven käyvän boksitoverini silmäsi ylös. Kovaan kohtaloonsa alistuvan ihmisen huokaus nousi pojan rinnasta, ja hän virkahti: »Saama on lopussa. Ja messu alkaa nyt.» Onneksi minä olin saanut vaatteet ylleni, joten pääsin kuulemasta »messua».

Karl-Johan ja minä saatoimme elävästi kuvitella, miltä Tervo sisarustensa tuomioistuimen edessä oli näyttänyt. Mutta Liisi-tädin vakava katse ehkäisi iloisuuttamme purkautumasta.

— Niin, tuollaisiakin ylioppilaita on, hän sanoi heittäen minuun merkitsevän katseen. — Suruksi perheelleen ja huoleksi suvulleen he ovat. Hyvä seura voi kuitenkin kannustaa eräät heistä ponnistautumaan valmiiksi. Mutta, rakkaat lapset, tässä minä olen istunut kuin tulisilla hiilillä odottaen Robertia vihdoinkin tulevaksi. Hänen asiansa olisi ollut esittää nuorten maisterien malja. Häntä ei kuitenkaan kuulu eikä näy. Niinpä saamme juoda tuon maljan ilman onnittelupuheita. Matti, ole hyvä ja kaada laseihin.

Noudattaessani hänen määräystään virkahdin:

— Robert-setähän voisi pitää puheensa meidän valmistumiskaronkassamme. Olemme kutsuneet eräitä ystäviämme illaksi Ostrobotnialle. Siihen seuraan Robert-setä olisi tervetullut.

Liisi-tädin silmät kapenivat pelkäksi viiruksi. Hän oli hyvin närkästynyt ehdotuksestani.

— Unohdat, että setäsi on korkea virkamies. Hänen ei sovi...

Kynnykseltä kuuluva rauhallinen ääni katkaisi hänen puheensa:

— Kyllä hänen sopii.

Robert-setä oli saapunut! Hänen laihat, harmaan tukan kehystämät kasvonsa loistivat hyväntuulisuutta.

Hän täytti Liisi-tädin toiveen lausumalla meille muutamia lämpimiä sanoja ja kilisti sitten kanssamme.

— On minulla teille enemmänkin sanottavaa, hän virkahti. — Mutta säästän sen illaksi. Tulen näet mielelläni Ostrobotnialle karonkkaanne. On jo aika, että vanhana pohjalaisena tutustun tuohon kuuluisaan taloon.

— Mutta Robert! Liisi-täti paheksui. — Ne tapaavat istua siellä pitkään. Miten virkasi kävisi huomisaamuna?

Hänen sävyssään ei kuitenkaan ollut sitä ponnekkuutta, jota olisi odottanut. Olinko siis erehtynyt pitäessäni kaikkina näinä vuosina itsestään selvänä asiana, että täti oli tässä talossa se, joka »kaapin paikan määrää»? Kun tarkkaan muistelin, ei mieleeni tullut ainoatakaan tapausta, jolloin näiden kahden tahdot olisivat törmänneet vastakkain. Robert-setäni vaikutti pieneltä ja hiljaiselta tarmoa uhkuvan vaimonsa rinnalla. Mutta eihän se vielä todistanut häntä tohvelisankariksi. Sellaiselta hän ei missään tapauksessa tuona hetkenä näyttänyt. Hänen siniset silmänsä hymyilivät nuorekkaan ilkikurisesti.

— Mainio näyte naisellisesta johdonmukaisuudesta, hän totesi. — Meidän rouvan mielestä olisi ollut aivan oikein ja kohtuullista, että tänään olisin jo puoleltapäivin kiirehtinyt kotiin. Mutta nyt hän on hyvin huolissaan siitä pelkästä mahdollisuudesta, että jokin virkatunneistani voisi aamulla tulla lyödyksi laimin. Rakkaani, jos poikien karonkka kestää vallan pitkään, niin voinhan mennä sieltä suoraan virastooni.

Eikä Robert-setä vain kiusoitellut Liisi-tätiä sillä, että lähtisi Ostrobotnialle. Hän tosiaan tuli karonkkaamme. Myös kuraattorimme oli saapuvilla. Pitkän pöydän ääressä meitä istui kaikkiaan kolmisenkymmentä. Tunnelma oli alusta pitäen niin vapautunut kuin vain Ostrobotnian klubiravintolassa saattoi olla.

Robert-sedän läsnäolo ei häirinnyt kenenkään viihtyisyyttä. Jo voileipäpöydän antimia nautittaessa hän heitti pois tittelit kaikkien kanssa. Sitäpaitsi hän hämmästytti sekä minua että muita laajalla henkilötuntemuksellaan. Useimpien mukana olevien isät hän oli nuoruudessaan tuntenut taikka tanssittanut heidän äitejään. Paistiin päästyä hän piti meille »rakkaille nuorille maistereille» hienon maljapuheen. Asuintoverini ihastui ikihyväksi kun setä puheensa motoksi esitti Vergiliuksen lauseen: Fugit irreparabile tempus, aika rientää palaamatta. Hän lähti omasta nuoruudestaan ja päätyi siihen kauteen, joka Karl-Johanilla ja minulla oli nyt takana.

Kun hän oli lopettanut ja hänen esittämänsä malja juotu, Tervon Väinö huudahti innostuneena:

— Juuri noin minäkin tunnen! Ylioppilasvuodet ovat meidän kaunein aikamme! Tiedättekö, veljet? Ainoa, mitä minä toden teolla pelkään, on se, että valmistun liian pian!

Meri hörähti hyväntahtoiseen nauruun.

— Lieköhän se ainoa? hän kysäisi. — Entä sisaruksesi?

Varjo lennähti Tervon iloisten kasvojen ylitse.

— Vai niin, Meri. Sinä muistat sen aamun.

Sitten hän kuitenkin sai takaisin hyvän tuulensa.

— Sisaruksillani on tosiaan hieman toinen käsitys elämästä kuin minulla, hän myönsi. — Mutta pääasia on, että isäni ymmärtää minua. Kirkkoherra-veljelleni, joka kävi taas viime jouluna esittämässä hänelle valituksia minusta, isä sanoi vain: »Antaa pojan rauhassa levittää siipiään.»

Karl-Johan nosti lasinsa.

Isäsi malja, Tervo! Kaikkien niiden isien malja, jotka ymmärtävät nuoruutta!

Kuraattori käänsi keskustelun meidän päättyneisiin opintoihimme:

— Oliko teillä mitään hyötyä siitä vihjeestä, jonka annoin teille kansantalouden professorin suhteen?

Asuintoverini ja minä hymähdimme. Muistimme hyvin tuon neuvon. Kuraattorimme oli ryhtynyt leipävirkansa ohella hankkimaan itselleen — pitäen silmällä lisenssiaattitutkintoa — kolmatta laudaturia. Mutta niin huolellisesti kuin hän olikin valmistunut kansantaloustieteen tenttiin, niin suullisessa tutkinnossa hän oli ajanut karille professorin ryhtyessä kyselemään Philippovichhn kolmiosaisen teoksen »Grundriss der politischen Ökonomie» sisällysluetteloa. Professori oli hyväksynyt hänet muuten, mutta määrännyt hänet tulemaan joskus myöhemmin suorittamaan uudelleen tuon raskaasti sulatettavan teoksen. »Se harmitti minua», kuraattori oli kertonut meille, »sillä ne olivat ensimmäiset reput elämässäni. Ja minä päätin, että ne jäisivät myös viimeisiksi.» Hän oli ottanut Philippovich'in oikein perusteellisesti tutkittavakseen. Eikä hän ollut ilmoittautunut jatkotenttiin, ennen kuin oli ollut varma selviämisestään, vaikka tuo itävaltalainen vapaaherra olisi noussut haudasta kuulustellakseen itse häneltä tuota teostaan. Jatkotentti oli kestänyt vain neljännestunnin. Professori oli esittänyt muutamia kysymyksiä — nytkin ainoastaan sisällysluettelosta, mikä oli syvästi harmittanut kuraattoriamme. »Jättäkää, pojat, Philippovich rauhaan,» hän oli sanonut meille, »lukekaa siitä ulkoa vain sisällysluettelo. Luullakseni professori ei itsekään osaa siitä enempää!»

— Painoimme kyllä vihjeesi mieleen, vastasin. — Niin että kiitos siitä. Mutta loppujen lopuksi meidän ei tarvinnut lukea edes tuota sisällysluetteloa.

— Miten niin?

— Pääsimme kuin koirat veräjästä, Karl-Johan rupesi naureskellen kertomaan. — Olimme kirjoittaneet kansantaloudessa laudatur-tutkielmamme ja lähdimme eräänä päivänä yliopistolle sopiaksemme professorin, kanssa tentistä. Lukusuunnitelmamme mukaan sen piti olla seuraavassa kuussa. Kun muut oppilaat olivat poistuneet luentosalista, professori katsahti meihin. »Olen lukenut herrojen tutkielmat ja ne hyväksynyt,» hän virkahti. »Arvaan, että herrat ajattelivat tulla kirjalliseen tenttiin tässä kuussa. Mutta nyt on niin hullusti, ettei minulla ole aikaa tutkintoon. Minä olen tänään saanut tehtäväkseni hallituksen muodostamisen.» Se oli meille aikamoinen isku. Tosin tasavallan hallitukset olivat yleensä ylen lyhytaikaiset. Mutta tänä keväänä professori ei varmaankaan ehtisi palata yliopistolliselle oppituolilleen. Älysimme sentään esittää onnittelumme uudelle pääministerille. Se oli hänelle mieleen. Mutta sitten hän virkahti: »Niin, hm, jaa, herroillehan se on kuitenkin ikävää.» Hän tuijotti hetken ulos ikkunasta, ja lämmin kiilto tuli hänen silmiinsä, kun hän katsoi torin toisella laidalla kohoavaa valtioneuvoston keltaista linnaa. »Onko herroilla opintokirjat mukana?» hän kysyi äkisti. Olihan meillä aina, kaiken varalta. Nopeasti ne olivat nyt esillä. Hän kirjoitti niihin laudaturin kansantaloustieteessä suoritetuksi hyvin tiedoin.

— Siten kokonainen kuukausi säästyi meille, minä lisäsin. — Mutta kyllä me sen kipeästi tarvitsimmekin historian laudatur-tenttiä varten. Sitä lukiessa saimme totisesti hikoilla.

— Niin, asuintoverini yhtyi, Kleio, historian runotar, on ankara rouva!

— Kylläpä teitä kansantaloudessa onnisti, kuraattori hymähti.

— Mutta se on väärin! Koppinen huudahti kiivaasti. — Nimittäin se, että tässä maassa hallituksen muodostaminen uskotaan niin harvoin lainopin professoreille. Meitä juristeja sorretaan sitten aina ja kaikkialla!

— Niin kuin sinua, Koppinen, minä virkahdin kevyesti. — Sinuahan sorrettiin erikoisesti filosofian alkeiden kohdalla, ellen väärin muista. Taisit sentään lopulta selvitä niistä?

— Kyllä, kuudennella kerralla, juristimme vastasi synkeänä.

— Minäpä tapasin sinut, kun viidenneltä yritykseltäsi tulit suoraan Ostrobotnialle, Karl-Johan naurahti. — Jo naamastasi näkyi, miten oli käynyt.

Koppinen hymähti tuolle muistolle.

— Niin, hän sanoi. — Helposti minua ei masenneta. Mutta silloin ajattelua tosissani, että oli paras palata Ouluun ja isäni ammattiin. Räätälit ovat jo ennen minua olleet suuria ajattelijoita. Päätin kuitenkin yrittää vielä kerran. Yhden ainoan kerran vielä! Sillä hulluahan olisi ollut antaa opintieni katketa vain siitä syystä, että tenttaaja sattui kuulemaan väärin, kuten tuolla viidennellä yritykselläni oli tapahtunut.

Robert-setä vilkutti hänelle merkitsevästi silmää.

Ei, poika, ei käy, hän lausahti. — Vanhana tuomarina olen kuullut monenlaisia puolusteluja ja tottunut vähitellen erottamaan hyvät ja huonot. Tuo, mitä sanoit, ei kuulosta uskottavalta. Ettäkö sinut reputettiin vain sen vuoksi, että tenttaaja kuuli väärin?

— Niin kuitenkin kävi, Koppinen väitti. — Jos setä sallii, niin minä kerron koko surullisen tarinani. Alkutentti meni, tuolla viidennellä kerralla, oikein hyvin. Minä ehdin huokaista jo helpotuksesta, että tästäpä nyt tie menevi. Mutta sitten tenttaaja, tunnettu filosofi ja haaveksija, unohtui kuuntelemaan ääniä kadulta. Hetken kuluttua hän kohotti päänsä niin äkisti, että harjana heiluva, harmaa tukka valahti silmille. »Mitä te sanoitte, herra Koponen?» hän uteli. »Koppinen,» minä katsoin velvollisuudekseni oikaista. »No niin, herra Pappinen, mitä sanoitte?» hän tiukkasi. Vastasin, etten ollut virkkanut mitään, paitsi että nimeni on Koppinen. »Mutta, herra Konttinen, minähän kuulin aivan selvästi teidän lausuvan nimen Locke,» tohtori huomautti arvokkaasti. Sanokaa sitten vielä, ettei se muka ollut minulle kohtalokas harha-aistimus hänen puoleltaan. Sillä oli aivan mahdotonta, että minä olisin maininnut tuon onnettoman nimen. Ketään sennimistä ei kuulunut siinä vaiheessa millään tavoin minun tuttavapiiriini.

Koppinen naurahti alakuloisesti ja jatkoi sitten:

— »Mainitsitte aivan oikealla kohdalla Locken, herra Soppinen,» kiusanhenkeni aivan aiheetta kehui minua. »Locke on näet huomattavalla tavalla valaissut sitä kysymystä, jota viimeksi käsittelimme. Voitteko sanoa, herra Ropponen, millä tavalla?» Sitä en valitettavasti voinut. Mutta kuvittelin, että jotakin olisi ehkä vielä pelastettavissa. Siksi huudahdin: »Koppinen, herra tohtori! Minun nimeni on Koppinen!» Hän katsoi minuun hyvin pitkään surullisin silmin. Sitten hän kysyi painokkaasti: »No, voiko herra selostaa Locken kantaa tässä kysymyksessä.» Silloin jäin äänettömäksi. Tenttaajani nousi seisaalleen ja virkkoi: »Niin, ehkäpä herra Koppinen tulee kahden kuukauden perästä yrittämään taas uudestaan.» Siinä vaiheessa tohtorikin muisti oikean nimeni!

Nauroimme kaikki hänen kärsimyksilleen.

Laulut alkoivat kajahdella. Vuosien mittaan tutuiksi käyneet ylioppilaslaulut kaikuivat kauniisti alakerran suojissa. Robert-sedän pyynnöstä laulettiin »O alte Burschenherrlichkeit» kahteen kertaan. Hän kuunteli sitä kostein silmin.

Hintelä ja kalpea civis Suurjoki nousi seisomaan. Hän lausui toivovansa, ettei pidettäisi suuruuden hulluutena, vaikka hän rohkenikin pyytää tässä jalossa seurassa vuoroa hänen — seurueen nuorimman — sanoille ja sävelille. Muutama ilta sitten hän oli, niin hän kertoi, uskaltautunut sellaiseen yritykseen kuin tekemään laulun Ostrobotnian alakerran kunniaksi. Ehkäpä sallittaisiin hänen esittää se nyt.

Ehdotus otettiin vastaan raikuvin hyvä-huudoin.

Suurjoki asettui pianon ääreen, ja niin alettiin joukolla harjoitella uutta laulua, maan mielessäni:

Kolme säkeistöä jäi siitä kaiku

    »Kun, veikot, kaupungilla harhaan
    ja olen synkkä, seuraten,
    mä silloin tiedän paikan parhaan,
    se Ostrobotniamme on.

    Siell näky tuttu silmää kohtaa
    ja lasit yhteen kilahtaa.
    Siell' posket purppuraisna hohtaa
    ja laulu raikas kajahtaa.

    Me emme laulamasta lakkaa,
    ennen kuin aamu sarastaa.
    Ei täältä kesken poistutakaan,
    tääll' juodaan kautta 'Pohjanmaan'!»

— Kautta vuosien tämä laulu on kaikuva Ostrobotnialla, osakuntamme kuraattori ihastui. — Siinä on tavattu jotakin näiden suojien hengestä!

Sävelet ilmoittivat Karl-Johanin pitämään herkän puheen Ostrobotnialle. Hän korosti sitä, mitä se oli meille molemmille ollut ja mitä se oli aina oleva kaukaisen Pohjanmaan ylioppilaille. Hän kehitti puheensa ylistyslauluksi siellä kukoistavalle akateemiselle toveruudelle, mikä meillekin oli jäävä nuoruuden muistoistamme kauneimmaksi ja väreiltään hehkuvimmaksi. Joku ehkä sanoisi Ostrobotniaa kolmipäiseksi Hekateksi, tienhaarojen jumalattareksi. Mutta yleensä sen kasvatit löysivät oikean tien.

Karl-Johan oli synnynnäinen puhuja, jolla oli aina sana vallassaan. Mutta tässä tilaisuudessa hän puhui lämpimämmin ja sytyttävämmin kuin milloinkaan ennen. Minä yhdyin sydämessäni hänen jokaiseen sanaansa tuntien, että juuri noin oli lausuttava jäähyväiset ylioppilasvuosillemme.

Vuolas puheiden sarja sai siitä alkunsa. Kuraattorimmekin nousi oikein osakunnan niinissä esittämään Karl-Johanille ja minulle kiitosta panoksestamme kuluneiden vuosien pohjoispohjalaiseen akateemiseen elämään. Ne olivat kauniita sanoja, jotka saivat meidät tuntemaan, mitä me olisimme voineet ja mitä meidän olisi pitänyt tehdä.

Robert-setä oli jo monesti vilkaissut huolestuneena meihin. Ymmärsimme hänen miettivän kotiin lähtöä. Lopulta hän puki ajatuksensa sanoiksi:

— Ei kai näin vanhan miehen tarvitse ottaa aivan kirjaimellisesti tuon Ostrobotnian laulun ohjetta: »Ei täältä kesken poistutakaan»?

Kaikkien kasvoista näkyi, että sedän olisi toivottu vielä jäävän. Hän ikään kuin antoi illalle sen erikoisloiston. Mutta jos hän ehdottomasti tahtoi, niin... Karl-Johan oli kuitenkin riehakkaalla tuulella ja huudahti:

— Kyllä sedänkin on otettava nuo sanat ihan sellaisinaan! Tietäähän setä: Cuius regio, eius religio, kenen alue, sen uskonto!

Robert-setä nyökkäsi hymyillen.

Ja niin kävi, että kolmisin tulimme kotiin vasta kellon lähetessä kuutta.

Ihmisillä on tapana lähettää kukkia monenlaisissa tilanteissa. Iloisissa ja surullisissa. Mutta aika lailla hämmästyimme, kun seuraavana päivänä puolisentusinaa kukkalähetystä saapui Karl-Johanille. Minulla oli taas kerran aihetta hymyillä hänelle, sillä kukkien lähettäjät olivat kaikki naisia. Eräs kimppu vaaleanpunaisia ruusuja saattoi hänet ymmälle. Korttiin oli kirjoitettu vain: »Lämpimät onnittelut Seurasaaren lapsentytöltä.»

— Kuka kumma se on? asuintoverini ihmetteli.

Pudistin päätäni. En minäkään tiennyt. Sitten äkisti tajusin.

— Etkö muista sitä ihastustasi? Häntä, jonka nähdessäsi sinun tuli äkisti niin kuuma, että sinun piti sukeltaa jäiseen veteen? »Peilikuvaa!»

Karl-Johan muisti jo. Hän jäi tuokioksi katsomaan ulos ikkunasta.

— Miten herttaista häneltä! hän virkahti sitten. — Enkä minä tiedä edes hänen nimeään.

— Et, yhdyin. — Et onneksi.

Seuraavana päivänä asuintoverini vanhemmat saapuivat pääkaupunkiin. He halusivat perinpohjaisesti juhlia ainoan poikansa loistavasti suorittamaa tutkintoa. He pyysivät minuakin mukaan. Vetäydyin kuitenkin syrjään. Yritin olla hienotunteinen. Ehkä syynä oli sekin, että tahdoin vähitellen totuttautua eron ajatukseen.

Pari päivää myöhemmin Liisi-täti kutsutti minut huoneeseensa. Siellä oli myös isä-Vahtola.

— Matti, mitä suunnitelmia sinulla nyt on? kauppa neuvos kysyi.

Hieman haluttomasti ryhdyin selostamaan:

— Isäni on ilmoittanut, että eräs toimittajan paikka on tullut vanhan koulukaupunkini sanomalehdessä vapaaksi. Hän on pitänyt huolen siitä, että minä saan sen. Toimi on otettava vastaan jo kuun vaihteessa.

Kauppaneuvos rypisteli kulmiaan.

— Hm, onko kysymys rahasta? hän kysäisi.

— Ei, vaan velvollisuudesta, vastasin.

Hän oli tovin ääneti. Sitten hän virkahti:

— Katsohan, Matti, minä tiedän, miten suuressa kiitollisuuden velassa Karl-Johan ja siis myös me, hänen vanhempansa, olemme sinulle...

Silloin Liisi-täti puuttui kiivaasti puheeseen:

— Karl-Johanko kiitollisuuden velassa Matille?

Ihan päinvastoinhan...

Mutta kauppaneuvos keskeytti hänet:

— Anteeksi, oikeusneuvoksetar. Kyllä minä poikani tunnen.

Kääntyen jälleen minun puoleeni hän rupesi selittämään, että Karl-Johan lähtisi viikon kuluttua ulkomaille. Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Unkariin ja Italiaan.

Mitä useampia maita ja kaupunkeja hän mainitsi, sitä kipeämmin sisimpääni koski. Sillä se oli juuri se matka, josta olin joskus uneksinut. No, se jäisikin minulle vain uneksi.

Kauppaneuvos taivutteli minua lähtemään mukaan. Mitään kuluja ei minulle matkasta koituisi. Suostumukseni ilahduttaisi heitä, Karl-Johanin vanhempia. He tuntisivat mielensä turvalliseksi, jos minä olisin heidän poikansa seurana.

Sanoin käheästi:

— Valitan, mutta minä en voi.

Silloin kauppaneuvos vaikeni. Ehkäpä hän tajusi, mitä mielessäni liikkui. Silmäni taisivat paljastaa, miten äärettömän mielelläni olisin seurannut Karl-Johania. Hän katsoi minua pitkään, hieman pettyneenä ja — minun vuokseni — hieman järkyttyneenä. Sitten hän tarttui käteeni ja puristi sitä lujasti.

Kaksi päivää myöhemmin minun junani pohjoiseen lähti. Istuessani yksin vaunun nurkkauksessa nousi mieleeni kuva Robert-sedästä, silloin kun me nuoret lauloimme Ostrobotnian klubiravintolassa: »O alte Burschenherrlichkeit, wohin bist du verschwunden?»

Ohitse kiitävät maisemat, joiden varhaiskesän kauneudelle minulla ei sillä kertaa ollut silmiä, tuntuivat jatkavan tuota laulua: »Nie kehrst du wieder, goldne Zeit...»

Kultainen aika ei milloinkaan palaa!

EPILOGI.

JOKA SISÄLTÄÄ VAIN TOIMITTAJA-HERRAN JÄÄHYVÄISET.

Hyräilin tutun ylioppilaslaulun loppusäkeitä: »_Klingt an und hebt die Gläser hoch, die alten Burschen leben noch! Noch lebt die alte Treue! Noch lebt die alte Treue_!»

Sitten äkisti tajusin; että kaikki olikin toisin. En nyt istunut Helsingistä Pohjanmaalle kiitävän junan penkillä. Enkä enää ollut nuori, vastikään leivottu maisteri.

Tuo kaikki oli jäänyt parin vuosikymmenen päähän. Olin vieraassa hotellihuoneessa. Ja ympärillä oli taajaväkinen yhdyskunta, jossa Karl-Johanilla ja minulla ei ollut kotipaikkaoikeutta. Se kuului lehtori K.J. Vahtolan vaikutuspiiriin!

Korvikekin oli kannussa jäähtynyt, ja lasini oli miltei tyhjä.

Nousin painamaan soittokellon nappia.

Jäin tuijottamaan siihen kuvaan, joka vielä äsken oli kirvellyt silmissäni. Helsingin asemalaiturilla jäähyväisiä vilkuttavaan Karl-Johaniin, nuoruuteni ystävään, jonka uskolliseen toveruuteen olin aina voinut luottaa...

Tuokion kuuntelin hotellihuoneeni ovella. Käytävästä ei kuulunut askeleita. Soittoni oli ollut turha.

Kiukkuisena aukaisin oven. Jostakin kaukaa kuului ääni:

— Birgit hoi! Toimittaja-herra huoneesta n:o 13 soittaa!

Tutun tarjoilijattaren kimeä vastaus tuli jostakin vielä etäämpää:

— Joko taas? Se vanha hupsu!

Vedin oven hiljaa kiinni ja istahdin äskeiselle paikalleni.

Vanha hupsu!

Myönnän, että se ensi hetkessä koski. Mutta sitten hymähdin. Vuosikymmenet kutovat meille jokaiselle naamion kasvojemme eteen. Tohtori K.J. Vahtolassa olin itse nähnyt vain kuivettuneen ja tuikean lehtorin. Tarjoilijaneiti taas oli sanonut minua vanhaksi hupsuksi. Eikä kumpikaan arviointi — ehkä — sopinut muuhun kuin naamioon. Sillä mistä loppujen lopuksi tiedämme, mitä on kunkin naamion takana?

— Mitä herra toimittaja haluaa? $

Tarjoilijatar seisoi oviaukossa huulillaan mairein ammattihymynsä, joka sisältää paljon eikä mitään.

— Pyydän neitiä muistuttamaan, että minut on ehdottomasti herätettävä ajoissa. Matkustan aamujunalla pohjoiseen. Ei muuta. Hyvää yötä.

Tunsin, että nyt minulla oli laskut selvät kaikkien kanssa tällä paikkakunnalla.

Vain kiitollisuus jäi jäljelle. Kiitollisuus siitä, että olin täällä — sittenkin — onnistunut ajatuksissani elämään uudelleen Karl-Johanin ja minun yhteiset, huolettomat ylioppilasvuodet.

Tietysti näissä muistoissa on vain osa totuutta. Noihin vuosiin liittyi paljon muutakin. Vakavaa ja totista. Monitahoista aatteellista innostusta. Intomielistä taistelua korkeina pitämiemme ihanteiden puolesta. Tuossa taistelussa saavutetut voitot. Ja — tappiot. Mutta kaiken sen olin tietoisesti jättänyt syrjään. Miksi? Ehkä lähinnä siksi, ettei siitä ollut löydettävissä sitä, mikä voi pimeän keskellä ja usvien saartaessa merkitä vapahdusta — ei ollut löydettävissä hymyä.

Totesin, että lasini pohjalla oli vielä muutamia pisaroita. Kohotin pikarin huulilleni — maljaksi nuoruudelle.

Sille nuoruudelle, joka oli. Ja sille, joka tänäpäivänä on.