[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpUk5y5lQC9Ylp_757NWWMoAoTPpAyeb9rh5pP7RE9qM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3291,"Ylioppilas lehtorinnaamion takana","Helanen, Vilho",1899,1952,"3291-helanen-vilho-ylioppilas-lehtorinnaamion-takana","3291__Helanen_Vilho__Ylioppilas_lehtorinnaamion_takana","Tarina huolettomista ylioppilasvuosista","romaani",[],[],"fi",1945,null,58295,391750,true,[],[],[],"Romaani kuvaa huoletonna pidettyä ylioppilaselämää ja nuoren miehen vaiheita, kun hän päätyy omaksumaan opettajan roolin. Tarina yhdistää huumoria ja opiskelijamaailman nostalgiaa sijoittuen itsenäisyyden alkuvuosikymmenten Suomeen.","Vilho Helasen 'Ylioppilas lehtorinnaamion takana' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3291. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLIOPPILAS LEHTORINNAAMION TAKANA\n\nTarina huolettomista ylioppilasvuosista\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Karhu,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nPROLOGI, JOSSA TUTUSTUMME LEHTORI VAHTOLAAN.\n\n\nJuna oli kulkea jytyyttänyt koko yön. Olin juuri havahtunut\nvaununnurkkauksessa. Oikoilin puutuneita jäseniäni. Mielialani\noli kaikkea muuta kuin korkealla. Ja harvapa lie loistotuulella\nedes tuollaisena kirkkaana syysaamuna, jos on joutunut pitkään\nvääntelehtimään täpö täyden junan kovalla penkillä. Väsynein silmin\nluin nimen sen asematalon päädystä, jonka edessä seisoimme. Eikä se\nsaanut minua suinkaan riemastumaan. Totesin, että taaksemme jäänyt\ntaival oli luvattoman lyhyt tasavallan rautateiden hidastetunkin\naikataulun valossa.\n\nSamantapaisia raiteita tuntuivat muidenkin matkalaisten ajatukset\nkulkevan. Se kuvastui kasvoista, joiden harmaus ei voinut peittää\nsisuskunnissa kiertelevää harmia. Nuori mies murahti vastapäisestä\nnurkkauksesta:\n\n— Oikein kenraalin voimalla isketään nyt Suomen kansan paksuihin\npäihin, että _festina lente_!\n\nNuoren oppineen toteamuksessa ei ollut mitään haastetta\nkohtalotovereille. Korkeintaan VR:n pääjohtaja olisi voinut panna sen\npahakseen. Mutta väsymys ja kiukku olivat kiristäneet kaikkien hermot.\nVanha eukko, joka oli miten kuten onnistunut sijoittamaan laajan\ntakamuksensa minun puoleiseni penkin äärimmäiseen päähän, sähähti\näkäisesti:\n\n— Herran oma pää taitaa olla paksuna eilisiltaisesta _festaamisesta_!\nMutta ei silti sovi tulla kunniallisille ihmisille puhumaan\nkevytmielisyyksiä. Vai vielä tässä juhlimista ajattelemaan, kun minäkin\nmyöhästyn aamulypsyltä ja — kaikesta!\n\nNuori mies yritti vetää suutaan hymyyn. Mutta huomatessaan yleisen\nmielipiteen olevan ehdottomasti eukon puolella hän kumarsi tälle.\n\n— Hyvä emäntä, minun myötätuntoni on kokonaan teidän ja etenkin\nlehmienne puolella, hän sanoi nöyräksi tekeytyen. — Olen teidän\nkanssanne samaa mieltä siitäkin, että valtionrautateiden nykyisin\ntarjoama »vauhdin hurma» tekee suorastaan synnilliseksi jokaisen\najatuksen juhlimisesta.\n\n— Mitäs herra sitten äsken? eukko kysyi hieman leppyneenä.\n\n— Te käsititte minut aivan väärin. Esittämäni sananparsi oli latinaa ja\nmerkitsee suomeksi: riennä verkkaan.\n\nNuori mies sanoi sen kuitenkin hieman ylimielisen opettavaisesti.\nSiksi eukon kasvot kiristyivät jälleen. Hänen äänessään ei ollut enää\nhitustakaan sovinnollisuutta, kun hän sinkautti vastaan:\n\n— Hävetkää! On tässä kestämistä ja kärsimistä muutenkin. Ilman teidän\nlatinaanne!\n\nMatkalaisten enemmistö näytti taaskin olevan samaa mieltä vanhan\nnaisen kanssa. Sekä murahdukset että katseet ilmaisivat, että nuoren\noppineiston edustajan käytös herätti julkista pahennusta. Tästä\nintoutuneena eukko puolestaan kävi hyökkäykseen:\n\n— Eikö herralla ole parempaa tekemistä kuin irvistellä ikäihmiselle?\nSanokaapas, oletteko ollut mottimetsässä. Tuollainen riski, nuori mies.\nOletteko ollut tekemässä halkoja, jottei rautateiden tarvitsisi polttaa\nmärkiä puita vetureissaan? Ette tietenkään! Siihen olette liian hieno\n— latinoinenne! Mutta pilkata kyllä osaatte, kun oikeatkin ihmiset\nmyöhästyvät asioiltaan teidän kaltaistenne laiskuuden takia! Niin\npaksupäistä tämä teidän halveksimanne kansa ei ole, ettei se älyäisi,\nmissä oikea syy kaikkeen surkeuteen on! Jottas sen nyt tiedätte!\n\nUseat äänet yhtyivät näihin toteamuksiin. Mielet olivat virkistymässä.\nHalukkaasti käytiin hyökkäykseen, jonka kohde ei ollut niin\ntavoittamaton kuin se, mikä mieliä itse asiassa ärsytti. Nuori mies\nkatsoi hämmästyneenä puhujasta toiseen. Muutaman kerran hän avasi jo\nsuunsa puolustautuakseen. Mutta kaiketi hän tajusi jatkuvan sanaharkan\nvain pahentavan asemaansa. Olkapäitään kohauttaen hän nousi ja painui\nasemasillalle kävelemään. Pirteäksi kehittymässä ollut keskustelu\nkatkesi siihen, ja äskeinen tympeä äänettömyys laskeutui vaunuun.\n\nMyönnän, että minäkin huokasin pettymyksestä. Käännyin taas\ntuijottamaan aseman nimeä. Se ei sanonut minulle mitään. Tiesin vain\nsen edustavan melko mitätöntä taajaväkistä yhdyskuntaa Keski-Suomessa.\n\nÄskeinen voittaja-emäntä ei ollut ilman muuta valmis alistumaan\nhiljaisuuteen. Kärtyisesti hän virkahti:\n\n— Miksikähän nämäkin kaikki ihmiset matkustavat? Turhan tautta varmaan\nuseimmat. Täyttävät vain joka paikan, niin ettei tähdellisille\nmatkalaisille ole kunnon sijaa.\n\nTällä kertaa hän laski kuitenkin väärin. Huono omatuntoko lie\naiheuttanut, ettei kukaan ryhtynyt uuden keskustelun lankaa kerimään?\nTai ehkäpä itsekutakin arastelutti astua tulilinjalle, jonka\ntehokkuudesta oli juur'ikään saatu näyte.\n\nViimeksi mainittu oli ainakin minun laitani. »Turhan tautta.» Ne sanat\neivät toki sopineet minuun. Olinhan matkalla kotikaupunkiini, jossa\nminua odottivat vanhanpojan boksini ja jokapäiväinen työni saksien,\nliimapullon ja painomusteen parissa.\n\nJa kuitenkin! Eikö lomamatkani pääkaupunkiin ollut vietävissä juuri\ntuon otsikon alle: turhan tautta? Mieli myrtyneenä siltä nyt olin\npalaamassa. Oudoksi ja ystävättömäksi käyneellä pääkaupungilla oli\nollut vähän annettavaa. Harteille kasautuneet vuodet — niinpä niin,\nne taisivat tuohon harmauteen olla pääsyylliset. Ja nyt olin matkalla\nkotiin, päiviä ennen lomani loppumista. Kotiin? Saattoiko siksi sanoa\nepäviihtyisää asumusta, jossa kukaan ei ollut odottamassa?\n\nMinun oli pakko naurahtaa. Väsyneen ihmisen alakuloista aprikointia\nunettoman yön jälkeen!\n\nSamassa sain _aatteen_.\n\nPaikkakunta, jonka nimi loisti ruman asemarakennuksen päädystä silmiini\nsyyskuun auringon kirkastamana, ei ollutkaan minulle niin yhdentekevä\nkuin äsken olin arvioinut. Tosin en ollut milloinkaan aikaisemmin\nsiellä käynyt. Mutta — niin, tuo tieto hypähti odottamatta esiin\nalitajunnastani — siellähän eli ja vaikutti Karl-Johan Vahtola!\n\nJo tuo pelkkä nimi nostatti hymyn huulilleni. Karl-Johan — siinä\noli kadonneen nuoruuden tuoksua ja hurmaa. Vahtola — paras ystäväni\niloisilta ylioppilasvuosilta.\n\nMielessäni käväisi ihmettely, miten olin vuosien mittaan voinut\nmatkustaa tästä ohitse poikkeamatta tuon ystävän luona. Mutta sen\nylitse hulmahti riemullinen päätös: mitä liekin lyöty ennen laimin,\nniin se otettaisiin nyt takaisin!\n\nVoisin viipyä päivän tai pari — miksen kolmekin? — vanhan toverin\nluona, joka oli ankkuroitu tänne yhteislyseon lehtoriksi. Aikaahan\nminulla oli. Muistelisimme menneitä. Eikä siitä totisesti tulisi mitään\n»pahaa palaveria», niin kuin joskus Sandin ja hänen mustien ystäviensä\nkesken!\n\nJuna seisoi yhä asemalla ja pysyisi siinä vielä kaiketi kauankin. Mutta\nse ja sen tyytymättömät, toisilleen kiukuttelevat matkustajat saivat\nnyt olla minulle taakse jäänyttä elämää. Sieppasin hyllyltä kevyen\nmatkalaukkuni, ja hetkistä myöhemmin olin jo taivaltamassa yhdyskunnan\nkeskustaan vievää tietä.\n\nSuunnitelmani oli selvä. Kuka hyvänsä paikkakunnalla osaisi tietysti\nopastaa minut Vahtolan luo. Lehtoreita ei siellä voinut olla paljon\n— semminkään tohtorinhatun saavuttaneita. Sitäpaitsi, raahelaisen\nkauppaneuvoksen ainoana poikana ja perijänä hänen täytyi olla ihan\nmerkkimies. Hänen luonaan saisin hyvän majapaikan. Sellainenhan oli\nvanha sopimus välillämme. Tosin sen tekemisestä oli jo pitkä vuosien\nsarja. Mutta ystävyys — sellainen kuin meidän — ei ole ajan ruosteen\nmurrettavissa.\n\nHymähtäen muistin sen kaukaisen kevätaamun, jolloin Karl-Johan\njuhlamenoin vihki toveruutemme veriveljeydeksi.\n\nHänellä oli silloin teatraalinen kautensa, joka hänen\nylioppilasvuosinaan seurasi ilonpitoaikoja yhtä varmasti kuin luode\nvaihtelee vuoksen kanssa. Olin vihainen, kun hän herätti minut\nmakeimmasta unestani. Hän ei vaivautunut edes vastaamaan kysymykseeni,\nmissä hän oli yönsä kuluttanut. Juhlavasti hän viittasi minua jättämään\nkaikki turhat puheet. Hän vaati minua vetämänä käteeni naarmun, josta\noli puristettava muutama pisara verta viinilasiin. Hän näytti itse\nesimerkkiä, ja niin tyhjensimme maljat.\n\nKarl-Johan kävi sitten heittämässä lasit lähimmän kadunkulman\nlikakaivoon, jottei kukaan pääsisi niitä millään vähemmän arvokkaalla\nkäytöllä tahraamaan. Minä otin vapauden tiedustella, katsoiko hän,\netteivät veriveljeyden välikappaleet tahrautuisi likakaivossa. Mutta\nsilloin hän suuttui tosissaan ja pauhasi minulle, että olen runoton\npikkusielu. Saman tien jouduin kuulemaan, että hän oli tahtonut\nsolmia välillemme lujemman siteen kuin on pelkkä boksitoveruus, joka\ntavallisesti jo muutamassa vuodessa haalistuu ja menettää voimansa.\n\nSain hänet joten kuten lepytetyksi. Hän otti esiin kaksi aivan\nsamannäköistä metallirasiaa, jotka — kuten hän ilmoitti — meidän oli\nsäilytettävä veriveljeytemme symboleina. Kysyin, tarkoittiko hän, että\nuusi siteemme oli yhtä ruma ja hyödytön kuin nuo rasiat. Kumma kyllä,\nhän ei sillä kertaa pillastunut, vaan selitti vähän häpeillen, ettei\nhän ollut löytänyt kauniimpia. Sillä ei kuulemma kuitenkaan ollut\nsuurta väliä; pääasia, että rasiat olivat samanlaiset. Milloin ikinä\njompikumpi meistä joutuisi pulaan, niin hänen tarvitsisi vain lähettää\noma kappaleensa veriveljelleen, jotta tämä rientäisi heti avuksi.\n»Vaikka valtamerien takaa, ymmärrätkö»? Karl-Johan kysyi liikutuksesta\nvärisevin äänin.\n\nMaantietä nyt harppoessani aprikoin, mahtoiko tuo rasia olla minulla\nvielä tallella. Luultavasti. Jossakin kirjoituspöytäni monista\nsekasortoisista kätköistä. Ei silti, että sitä olisi nyt tarvittu.\nEnhän tällä kertaa halunnut vanhalta ystävältä muuta kuin jutteluhetkeä\nja kattoa pääni päälle. Koko episodi oli juolahtanut mieleeni vain\ntorjumaan epäilystä, olisiko minun ehkä sittenkin pitänyt ilmoittaa\netukäteen tulostani. Se saikin minut täysin vakuuttuneeksi siitä, että\njälleennäkemisen ilo olisi molemmin puolin yhtä suuri.\n\nNäine mietteineni olin tullut jo yhdyskunnan keskustaan. Oikealla\nkädellä oli suuri, valkoinen rakennus. Koulu, selvästikin. Ensimmäinen\naamutunti oli juuri päättynyt, ja oppilaita virtasi ovesta avaralle\npihamaalle. Tietysti Vahtolan koulu, päättelin. Kahta oppikoulua ei\ntällaisella paikkakunnalla tarvittu.\n\nNojauduin aitaan ja katselin mielihyvin nousevan nuorison edustajia.\nReippaita poikia ja sieviä tyttöjä, aivan kuin ennen vanhaan. Totta\npuhuen, silmäni seurasivat tarkkaavammin neitokaisia. Toiveitteni\nmukaisesti kaksi heistä, ruskea- ja vaaleatukkainen, suuntasi kulkunsa\naitaviereen. Kun he ehtivät lähelleni, otin hatun päästäni ja sanoin:\n\n— Suokaa anteeksi, hyvät neidit. Sallitteko minun toivottaa teille\nhyvää ja harmitonta koulupäivää?\n\nHe pysähtyivät hämmästyneinä tuijottamaan vierasta. Sitten\nruskeatukkaisen silmissä välähti veitikka, ja hän sinkautti vastaan:\n\n— Kiitoksia ystävällisestä myötätunnostanne! Mutta pankaa ihmeessä\nhattu päähänne. Muuten aivonne vilustuvat tässä viimassa.\n\nVaaleakutrinen vilkaisi hätääntyneenä taakseen. Hän rauhoittui\nkuitenkin havaitessaan, ettei ketään opettajaa ollut näkemässä eikä\nkuulemassa. Ystävättärelleen hän virkahti moittivasti:\n\n— Kerttu! Herrahan voi loukkaantua.\n\nMutta välkkyväsilmäinen nauroi:\n\n— Sinä olet huono ihmistuntija, Aino. Ei tämä setä ole sitä tyyppiä,\njoka ottaa turhasta nokkaansa. Ettehän ole?\n\nKysymys oli osoitettu minulle. Pieni keimailijatar — hän tiesi olevansa\nsuloinen ja senkin, ettei hänelle ollut helppo suuttua. Jonkinlaisen\nojennuksen hän silti ansaitsi. Siksi käännyin vakavamman tytön puoleen:\n\n— Ystävätärenne on oikeassa. En pannut pahaksi sitä, että hän\nhuomautuksellaan aivojeni vilustumisvaarasta viittasi pääni kaljuuteen.\nEn ollut paljonkaan teitä vanhempi, kun menetin hiukseni. Se johtui\nsiitä, että koulussa ja yliopistossa minun oli pakko ajatella. Eikä\ntuuhea tukka ajanmittaan viihdy yhdessä ajattelun kanssa.\n\nTytöt katsoivat minuun ymmällä. Sitten Kertuksi sanottu äkkiä\nvakavoitui. Hänen kätensä nousi vaistomaisesti kuparinruskeiden\nkiharoiden paljouteen. Katse oli epävarma, kun hän tiedusti:\n\n— Tarkoitatteko...?\n\n— En minä mitään sen kummempaa tarkoita, kiirehdin sanomaan. —\nHaluaisin vain neideiltä kysyä, tunnetteko tohtori Vahtolan.\n\nTiedusteluni vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Se oli kuitenkin\nlaadultaan sellainen, että minun vuoroni oli joutua ymmälle. He\nsuorastaan säikähtivät, lapsiparat.\n\n— K.J.V:n! vaaleatukkainen henkäisi.\n\n— Niinpä niin, ihastuin. — Karl-Johanin.\n\n— Emme tiedä, mitkä hänen etunimensä ovat, ruskeakutrinen torjui. —\nEmme tiedä hänestä mitään. Mutta jos hän on teidän tuttavanne, niin\nettehän mainitse hänelle mitään siitä, että olemme jutelleet kanssanne?\nOlettehan niin kiltti?\n\nTässä koulussa on ilmeisesti kova kuri, tuumiskelin. Sillä\nmahdotontahan oli, että nimenomaisesti Karl-Johania joku tyttö pelkäsi.\nSaati sitten kaksi tällaista puhkeavaa ruusua, jotka aina olivat, kuten\nhyvin muistin, hänen erikoisena heikkoutenaan. Mutta oli miten oli,\nneitokaiset olivat karkaamaisillaan aitaviereltä. Minulle tuli kiire\nesittää heille uhkavaatimukseni:\n\n— Jos te aiotte nyt muitta mutkitta jättää minut, niin varmasti kerron\nhänelle. _Kaiken_. Mutta jos sensijaan olette kilttejä tyttöjä, niin en\nhiiskahda hänelle teistä mitään.\n\nJulistuksellani oli toivottu vaikutus. He tulivat jälleen lähemmäksi.\nMutta nyt he vaikuttivat kaikkea muuta kuin huolettomilta.\n\n— Onko tohtori Vahtola teidän opettajanne? aloitin kuulustelun.\n\nHe nyökkäsivät. Heidän kasvojensa ilme sai minut kysymään:\n\n— Ettekö pidä hänestä?\n\nTarmokas päänpudistus oli vastauksena.\n\nToinnuin kuitenkin pian sen aiheuttamasta yllätyksestä. Mieleeni\nmuistui näet erään kouluaikaisen heilani vihasta säihkyvin silmin\nesittämä kuvaus, millaisia miesopettajat joskus voivat olla. Tämä hänen\npedoksi nimittämänsä tapasi uutta läksyä valmistaessaan istahtaa jonkun\nsievän tytön selän taa ja hypistellä sitten muka hajamielisyydessään\nneitokaisen palmikkoa taikka kaulusta. Tietenkin moinen heikkous on\nopettajalle aivan sopimatonta. Mutta saatoin kuvitella Karl-Johanin\nhairahtuneen johonkin samantapaiseen. Sillä minähän tunsin hänet,\nsydänjuuria ja munaskuita myöten.\n\n— Onko hän joskus yrittänyt lähennellä teitä? kysäisin kevyesti.\n\nMolemmat siniset silmäparit pyöristyivät ällistyksestä.\n\n— K.J.V! vaaleatukkainen huudahti. — Ei toki! Ei ikinä! Mitä\najattelettekaan?\n\nEn katsonut sopivaksi ryhtyä pilaamaan neitokaisten mielikuvitusta\nselittämällä, mitä olin ajatellut. Peitin hämmennykseni uteluun:\n\n— No, mikä hänessä sitten on vikana?\n\n— Hän on kohtuuttoman ankara! ruskeakutrinen puuskahti. — Ei historia\neikä filosofia toki ole tärkeintä koulussa. Mutta hän on aivan kuin ne\nolisivat ainoat kouluaineet. Olisittepa itse kuulemassa! Hän raivostuu\nsilmittömästi, jos joku meistä ei muista jotakuta vähäpätöistä\nvuosilukua historiasta tai sanasta sanaan jokaista filosofian\nmääritelmää. Kukaan meistä ei voi sietää häntä. Me... me pelkäämme\nhäntä.\n\nTaisin sillä hetkellä olla melko hölmistyneen näköinen. Olisin ollut\nvalmis kuulemaan vanhasta ystävästäni mitä muuta tahansa, mutta\nen tätä. Lähtemättömästi oli näet mieleeni painunut, millaisella\npaatoksella Karl-Johan lopputenttejä lukiessamme kiivaili »kuollutta\nja kuolettavaa historian opetusta» vastaan. Sillä hän tarkoitti juuri\nlukemattomien vuosilukujen hengetöntä päähän pänttäämistä.\n\nVälkkyväsilmäisen täytyi nähdä, että minä kärsin. Mutta säälimättä hän\nlisäsi vielä:\n\n— Lehtori Vahtolaa ei muuksi kutsuta kuin Hirmuksi. Ja hirmuinen hän\nonkin — henkeä salpaavassa ankaruudessaan.\n\nTunsin saavani yhdellä kertaa jo liikaa. Heikosti yritin puolustautua:\n\n— Ei minun ystäväni voi olla sellainen...\n\nVaaleatukkainen katsoi minuun osaaottavasti.\n\nRuskeakutrinen sensijaan paukautti armotta. — Jos hän on teidän\nystävänne, niin ei teillä totisesti paljon hurraamista ole. Mutta\nsellainen on joka tapauksessa lehtori K.J. Vahtola, Hirmu!\n\nKumarsin heille hyvästiksi. Vasta seuraavassa kulmassa havahduin\nhuomaamaan, että olin unohtanut kysyä tytöiltä tohtorin osoitetta.\nMutta sillä ei enää ollutkaan ajankohtaista merkitystä. Seuraavalta\nvastaantulijalta tiedustelin, missä paikkakunnan hotelli sijaitsi.\nSikäli koulutyttöjen puheet olivat muuttaneet aikaisempaa\nsuunnitelmaani. Ja hotelliin päästyäni ilmoitin tarvitsevani huoneen\nvain yhdeksi vuorokaudeksi; huomisaamuna jatkaisin matkaani.\n\nLoppujen lopuksi ihmisen synnynnäinen optimismi ei ole kuitenkaan\nniin vain nujerrettavissa. Istuessani hotellin avarassa ruokasalissa,\njoka näytti tavallistakin suuremmalta vain yhden asiakkaan hörppiessä\naamukorvikettaan, jaksoin jo hymyillä äskeiselle tyrmistykselleni.\n\nPidin itselleni aimo nuhdesaarnan. Enkö ollut jo kyllin vanha\ntietääkseni, mikä merkitys koululaisten arvosteluille opettajista\non annettava! Ne osuvat maaliin vieläkin harvemmin kuin päinvastoin\nannetut arvostelut — ja se on jo paljon. Tietenkin nuo kaksi sievää\ntyttöä olivat historiassa ja filosofianalkeissa ihan mahdottomia ja\nsaaneet niissä sen mukaiset numerot, mistä sitten heidän katkeruutensa\nkumpusi. Mutta sen, ettei Karl-Johania muka muulla nimellä oppilaiden\nparissa tunnettu kuin Hirmu, täytyi olla pötyä. Neitokaiset olivat\nainakin siinä kohdin pilailleet kanssani.\n\nTämä päätelmä rauhoitti mieleni. Se antoi minulle myös tarmon lähteä\nsoittamaan ystäväni kotiin. Kireä naisääni vastasi puhelimessa. Sain\nkuulla, että tohtori palaisi koulusta vasta kahden tunnin kuluttua.\nTietysti. Kas, kun en ollut tullut edes noin luonnollista asiaa\netukäteen ajatelleeksi. Vastaajan äänensävy sai minut tuntemaan, että\nolin joka tapauksessa tehnyt oikean vaalin turvautuessani hotelliin:\n\nKahden tunnin kuluttua tapaisin vanhan ystäväni, niin, veriveljeni.\nOdotusaika ei käynyt pitkäksi. Tarjoilijaneiti, jolla ei ollut tähän\naikaan päivästä muuta tekemistä, näytteli minulle auliisti hotellin\nravintolapuolen suojia. Ne olivat kunnioitusta herättävän monet. Pääsin\ntutustumaan niihinkin huoneisiin, joissa paikkakunnan herrojen klubi\nkolmesti viikossa kokoontui illanistujaisiin.\n\n— Onko klubi suurikin? kysyin.\n\n— Väliin äänenpidoltaan liiankin suuri, tarjoilijatar naurahti.\n\n— Paljon hauskoja herroja, virkahdin valmistellakseni seuraavaa\nkysymystäni.\n\n— Hauskoja herroja ei ole milloinkaan liikaa.\n\nSen hän tuolla vastauksellaan saavutti, että minä katsoin häntä\ntarkemmin. Keski-ikää nuorempi ja vartaloltaankin mukiinmenevä, totesin.\n\n— Te kai tunnette tohtori Vahtolan? kysyin.\n\nHän jäykkäni omituisesti ja tyytyi vain nyökkäämään.\n\n— Hän on varmaan klubin innokkaimpia ja iloisimpia jäseniä? jatkoin\ntiedusteluja.\n\nTarjoilijatar loi minuun nopean, epäilevän silmäyksen. Sitten hän\nniskojaan nakaten vastasi:\n\n— Ei toki! Ei klubi mikään hautaustoimisto ole! Tohtori Vahtola ei\ntietääkseni milloinkaan ole astunut jalallaan koko hotelliin. Siihen\nhän pitää itseään liian hyvänä.\n\nEn kysynyt enempää. Hiljaisena painuin huoneeseeni. Nyt en enää\ntotisesti ymmärtänyt mitään. Äsken saamani vastaus oli asiantuntijan\nantama ja epäilemättä vilpitön. Mutta kuinka kummassa...? Karl-Johanin\nhilpeä nuoruuden kuva pyrki väkisinkin särkymään minulta. Vuosikymmenet\nmuuttavat meistä jokaista, mutta rajansa silläkin sentään on. Se\niloinen veitikka, jonka kanssa minä olin, ylioppilasvuosinamme\nhuolettomasti kuluttanut vanhempiemme varoja, ei ollut pitänyt itseään\nliian hyvänä astumaan jalallaan mihin kapakkaan tahansa, sekä koti-\nettä ulkomailla. Ja nyt! Voiko ihminen muuttua ihan toiseksi?\n\nTuskastuneena päätin työntää syrjään kaikki Karl-Johania koskevat\nkysymykset, kunnes itse hänet näkisin. Miltei kiukkuisena kaivoin\nmatkalaukustani uusimman painoksen »Herran ja ylhäisyyden» seikkailuja\nkauniiden señoritojen ja hirteen joutavien »syntymäsaastojen»\naurinkoisessa maassa. Vanhenevalle herrasmiehelle ei ole\nihastuttavampaa luettavaa kuin kuvaukset kaunottarista, jotka tekevät\n»miehestä hetkessä hellän» ja jotka eivät voi mitenkään vastustaa\nsuomalaista maskuliinisuutta. Niinpä minulta aika vierähti heidän\nparissaan niin, että vasta kellon lähetessä puolta kahtatoista\nhavahduin muistamaan edessä olevan vierailuni.\n\nMutta sitten pidinkin kiirettä. Ei ollut vaikea löytää yhdyskunnan\nkarmeinta yksityistaloa, josta luomuksestaan kauppaneuvosisän rahoilla\noli täysi syy ylpeillä. Mielenliikutus oli salvata minulta hengen, kun\nKarl-Johan itse tuli avaamaan ovea.\n\nSiinä hän seisoi edessäni ilmielävänä. Hän oli yhtä hoikka kuin\nennenkin, hieman vain kumaraan alituisesta istumatyöstä käynyt. Vuodet\nolivat kylväneet harmaata mustaan, lainehtivaan tukkaan, jota aikoinaan\nniin monet tytöt olivat ihastelleet. Mutta...! Niin, veljellisen\nriemukkaaseen syleilyyn jo kohonneet käsivarteni laskeutuivat\nauttamatta. Syynä siihen eivät olleet iän mukanaan tuomat muutokset,\njoita ystäväni olemuksessa näin. Sensijaan minua järkyttivät hänen\nkasvonsa. Muistin ne valoisina ja herkästi hymyilevinä. Piirteet\nolivat yhä samat, tietysti. Mutta nyt ne olivat koviksi ja kärtyisiksi\nvääntyneet, ruskeissa silmissä, jotka ennen säikkyivät kuin elämälle ja\nkoko maailmalle omistettu pysyväinen ilotulitus, oli kylmä ja pistävä\nkatse.\n\n— Kas vain, sinä, hän virkahti. — En osannut odottaa.\n\nHänellä on kaiken kukkuraksi vatsakatarri, päättelin äänen soinnista.\nHetkessä tajusin koko vierailuni toivottomuuden.\n\nHän viittasi minua astumaan ohitseen eteiseen. Mitäpä muutakaan olisin\nvoinut kuin noudattaa kehoitusta — nyt enää?\n\nSisähuoneista kajahti puhelimessa jo kuulemani kireä naisääni:\n\n— Kalle! Kuka siellä liekin, niin sano hänelle, että aamiaisesi on\nkesken!\n\n— Tietysti! isäntäni ärähti vastaan.\n\nHän avasi oven työhuoneeseensa ja työnsi minut sisälle.\n\n— Tulen syötyäni.\n\nTypertyneenä painuin lähimpään nojatuoliin ja sytytin savukkeen.\nJotten olisi syventynyt ajattelemaan ystäväni muuttunutta olemusta ja\nosakseni tullutta lievästi sanoen viileää vastaanottoa, annoin katseeni\nkiertää huonetta. Se oli rikkaan miehen huone. Kaluston upeus ei\nminuun tehonnut. Sensijaan totesin kademielin kirjahyllyjen pituuden\nja korkeuden; oli siinä kirja poikineen. Pöydillä oli hienot liinat ja\nikkunalaudoilla harvinaisia, kalliita kukkia. Arvioin ne ja huoneessa\nvallitsevan ankaran järjestyksen kireä-äänisen naisen ansioksi. Vaikea\nvain oli kuvitella, että tämä oli Karl-Johanin työhuone — ystäväni,\njonka boheemimaista huolimattomuutta olin aikoinani monesti saanut\nharmitella.\n\nKesti hyvinkin neljännestunnin, ennen kuin isäntäni suvaitsi lopettaa\nateriansa. Huoneensa ovelta hän sanoi:\n\n— Vai niin, sinä poltat?\n\n— Kuten näet. Pitäisi sinun se vanhastaankin muistaa.\n\nEtkö sinä enää tupakoi?\n\nOlin erottanut jyrkästi paheksuvan sävyn hänen äänessään. Siksi\nvastakysymykseni oli itsestään värittynyt ivalliseksi.\n\nHän katsoi minua pitkään. Mutta kun en ollut tietääksenikään hänen\ntarkoituksestaan, hän murahti:\n\n— En. Mutta sinulle minun täytynee hakea tuhkakuppi. Muuten karistat\ntuhkat matolle.\n\nKun viimein istuimme vastatusten nojatuoleissa, virkahdin:\n\n— Minulle sattui tälle paikkakunnalle lehteni asioita. Niin sain\ntilaisuuden pistäytyä katsomaan, miten sinä elelet.\n\nValhehan se oli. Mutta väliin on tilanteita, joissa enkelikin\nturvautuisi sellaiseen.\n\n— Niin, tohtori totesi viileästi. — Olen kuullut, että sinä olet\njossakin sanomalehtimiehenä.\n\nHän ei kysynyt edes, missä. Sanoi vain, että »jossakin». Ja kuitenkin\nhän oli sama mies, joka aikoinaan ajoi minut kesken unien vuoteestani\njuomaan verimaljat veljeydellemme, mikä ei milloinkaan menettäisi\nmahtiaan. Tunsin halua nousta ja poistua saman tien. Mutta pakottauduin\npysymään paikoillani ja kysyin:\n\n— Miten sinulla hurisee?\n\n— Minulla on perheeni ja kouluni, hän vastasi jäykästi.\n\nAjatellen Vahtoloiden kauppiaspolvien uurastuksen tuloksien tarjoamia\nmahdollisuuksia hymähdin:\n\n— On kai sinulla muutakin?\n\nYhteiskunnallisia velvollisuuksia. Valtuusto ja sensellaisia.\n\nJos joku olisi antanut samanlaisen vastauksen sille Karl-Johanille,\njonka minä tunsin, niin tämä olisi nauranut päin naamaa mokomalle\npöyhkeilevälle »yhteiskunnan pylväälle». Minä en kuitenkaan\nnauranut. Luultavasti olisin nuorenakin pidättäytynyt tuollaisesta\nmielenosoituksesta. »Sinulla on vettä veren asemesta suonissasi, hyvä\nmies!» ystäväni pauhasi minulle silloin monesti.\n\nKaipa Vahtola aavisti jotakin siitä, mitä mielessäni liikkui. Joka\ntapauksessa hän katsoi olevansa pakotettu hiukkasen luopumaan\ntorjuvasta mahtipontisuudestaan:\n\n— Suo anteeksi, etten kutsunut sinua aamiaista haukkaamaan kanssani.\nMutta tietysti vaimoni voi...\n\n— Älä mitenkään häiritse rouvaasi, torjuin nopeasti.\n\n— Join jo korviketta hotellissa.\n\n— Sepä hyvä, isäntä kiitti. — Vähän meillä olisi tarjottavana ollutkin.\nTäytyy säästää. Aika on sellainen.\n\nYhä uusia piirteitä ilmeni entisessä ystävässäni. Sillä tietoisesti\nminä nimitin tohtori Vahtolaa ajatuksissani jo _entiseksi_ ystäväkseni,\nniin vierasta hänessä kaikki oli. Huippu tuntui olevan, että hänestä\noli tullut saiturikin. Tuo havainto kuohutti minua jostakin syystä\naivan erikoisesti. Siksi sanoin tarpeettoman ivallisesti:\n\n— Niin, eiväthän pankkitilit muuten kasva.\n\nHän katsahti minuun tuikeasti.\n\n— Sinä puolestasi olet tainnut jäädä turhuuden turuille toikkaroimaan.\n\nTähän toteamukseen ei minulla ollut mitään sanottavaa. Miksi väittää\ntosiasioita vastaan? Minä olen kuitenkin itsepäinen luonne. Olin\nlähtenyt tapaamaan Karl-Johania. Ja vaikka minun olisi pitänyt jo\ntässä vaiheessa tietää, ettei häntä ollut enää olemassa, yritin löytää\njotakin minulle läheiseksi käyneestä. Niinpä kysäisin vielä:\n\n— Otatko sinä osaa politiikkaan?\n\nEntisen ystäväni kasvot valahtivat harmaiksi. Hermostuneena hän\nvilkaisi toisiin huoneisiin vievään oveen, joka kuitenkin oli\nturvallisesti kiinni. Ehkäpä hänkin vielä muisti niitä vuosia, jolloin\nhän nuoruuden railakkuudella oli heittäytynyt silloisten vähäisten\npoliittisten kiistojen pyörteisiin.\n\n— En, hän torjui jyrkästi. — Sellaiseen en aikaani tuhlaa. Sitäpaitsi\nse on vaarallista. On parempi ajatella niin kuin korkein taho toivoo.\n\nOlin miltei valmis tekemään, kuten Job muinoin: repäisemään vaatteeni\nja sirottamaan tuhkaa päälaelleni. Mutta sensijaan, että olisin tehnyt\ntai sanonut jotakin tilanteen vaatimaa, paljastinkin korttini.\n\n— Totta puhuen, minä tulin tänne palauttaakseni sinun kanssasi yhdessä\nmieleen menneet nuoruuden päivät. Muistathan, meillä kahdella oli monia\niloisia hetkiä.\n\nRuskeissa silmissä välähti. Tai ehkä minä vain kuvittelin, että\nlämpimästi lausutut sanani puhalsivat hetkeksi näkyville jo aikoja\nsitten sammuneen liekin. Joka tapauksessa historian ja yhteiskuntaopin\nlehtori, tohtori K.J. Vahtola oli jälleen täydelleen oma itsensä\nvastatessaan kylmästi:\n\n— En. Minä en muista mitään. En tahdo muistaa.\n\nIvallisuutta tavoitellen lausahdin:\n\n— Et kai niitä kahta samanlaista metallirasiaakaan, joista kerran\ntyrkytit toisen minulle muka veriveljeytemme symboliksi?\n\nHän naurahti ensin hämillisesti, sitten toistamiseen pilkallisesti.\nMinä en ilmeisesti ollut meistä ainoa, joka tunsi ystävyytemme\nentiseksi. Hänen äänensä oli tahallisen loukkaava, kun hän virkkoi:\n\n‒ Enhän osannut aavistaa, että sinä muuttuisit vanhoilla päivilläsi\nsentimentaaliseksi. Vanhin poikani on jo aikoja sitten hukannut minun\nrasiani jonnekin takapihalle.\n\nJälkeenpäin en käsittänyt, miten vielä tämänkin jälkeen tulin tehneeksi\nviimeisen, epätoivoisen yrityksen:\n\n— Joka tapauksessa me _olimme_ ystäviä, Karl-Johan. Siksi haluaisin\nsaada sinut vieraakseni hotelliin. Söisimme hyvän illallisen ja\nmuistelisimme menneitä.\n\nHän pudisti jäykästi päätään.\n\n— Minä en ehdi. Illalla on kirkkovaltuuston kokous.\n\nNousin. En kuitenkaan malttanut olla sinkauttamatta:\n\n— Kas kun ei pakanalähetyksen ompeluseuran kokous!\n\nIsäntänikin oli noussut. Harmista vapisevin lehtorinäänin hän huomautti:\n\n— _Se_ kokous ei satu olemaan tänään. Onko sinulla ehkä jotakin\nmuistuttamista pakanalähetystä vastaan?\n\nEi minulla ollut. Jalo harrastushan sekin on, tavallaan.\n\nOjensin käteni jäähyväisiksi.\n\nEhkäpä Vahtola sittenkin tunsi olevansa velkaa minulle jonkinlaisen\nselityksen. Sillä eteisessä hän sanoi ääntään alentaen:\n\n— Sinä kysyit äsken, muistanko minä menneitä. Ne muistot minä pyyhin\ntyyten mielestäni silloin, kun menin naimisiin ja astuin yhteiskuntaan.\nTiedäthän: se, joka laskee kätensä auran kurkeen, ei saa kääntyä enää\nkatsomaan taakseen.\n\nKäsi oven kahvassa kysäisin kevyesti:\n\n— Tarkoitatko, että rouvasi on sinulle tuo aura?\n\nHän katsoi minuun hämmentyneenä. Sitten hän vilkaisi varovaisesti\nympärilleen vakuuttuakseen, että olimme kahden, naurahti käheästi ja\nvirkkoi leikillistä sävyä tavoitellen:\n\n— Sinä olet yhä entisesi, sarkastinen vanhapoika. Hyvästi, sinä naisten\nvihaaja.\n\nOvessa törmäsi minua vastaan puolikasvuinen poika, arvattavasti\nVahtolan esikoinen. Hän oli yltä päältä pölyssä, mistä lie tullut.\nLaskeutuessani muutamat portaat ulko-ovelle kuulin lehtori-isän\nsättivän poikaa armottomasti siivottomuudesta ja aamiaiselta\nmyöhästymisestä. Kiivaassa äänessä ei ollut värettäkään, mikä olisi\nilmaissut nuhdesaarnan pitäjän siksi samaksi Karl-Johaniksi, joka\nylioppilaana oli ollut maailman huolettomimpia veitikoita.\n\nKadulle päästyäni vedin ahnain vedoin sisääni raikasta syysilmaa.\nTunsin tarvitsevani kaikinpuolista tuuletusta.\n\nOlin jättänyt taakseni rikkaan miehen kodin. Komeutta olin nähnyt. Ja\nmitä muuta? Koviksi ja kärtyisiksi käyneet entisen ystäväni kasvot.\nOlin tajunnut pelon pienen pojan silmissä. Kuullut kireän naisäänen,\njonka jostakin syystä halusin uskoa määränneen tahdin talossa. Ei,\nonnea kauppaneuvos Vahtolan rahat eivät olleet pystyneet tänne luomaan.\nTai — niin, mikä on onnea?\n\nKarl-Johan oli erojaisiksi nimittänyt minua naisten vihaajaksi. Se\ntuntui sattuneen minuun hyvin kipeästi, kuten kohtuuttomuus ainakin.\nEhkä siksi, että minä olin sentään nähnyt hänen koulunsa pihamaalla\npuhkeamassa olevia ruusuja. Hän sensijaan ei ilmeisesti tajunnut\nnoissakaan sievissä tytöissä muuta kuin paksut päät, joihin hänen\n»korkea» kutsumuksensa oli hyvällä tai pahalla takoa joukoittain\nvuosilukuja ja filosofian määritelmiä.\n\nAskeleni olivat hitaat, kun suuntasin kulkuni takaisin hotelliin.\nTunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Perille päästyäni heittäydyin\nvuoteelle. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tapaamani lehtori oli\nmurskaamaisillaan minussa jotakin, minkä itsepäisesti halusin säilyttää\neheänä.\n\nSynkkänä lähdin ruokasaliin ja tilasin parhaan mahdollisen päivällisen.\nSe olikin varsin hyvä, ja sellainen materialisti olen, että tämä\ntoteamus rohkaisi minua.\n\nTajusin, että minun oli, jos mieli täst’edeskin säilyttää joten kuten\nhenkinen tasapainoni, käytävä kamppailuun sen lehtori K.J. Vahtolan\nkanssa, josta äsken olin molemminpuoliseksi helpotukseksi eronnut. Nyt\nuskoin jo täysin kaiken sen, mitä hänestä olin sekä koulutytöiltä että\nhotellin tarjoilijattarelta kuullut. Se oli ollut itse asiassa vain\nalkusoittoa siihen, minkä omat silmäni ja korvani olivat todenneet.\nMutta mitenkä kamppailla hänen kanssaan, kun en mistään hinnasta\nhalunnut häntä enää ikinä nähdä?\n\nVastaus oli kuitenkin niin yksinkertainen, että kun siihen viimein\npaistia lopetellessani päädyin, se hetkeksi mykisti minut.\n\nMinä olin poikennut tähän vieraaseen yhdyskuntaan muistellakseni vanhan\nystäväni Karl-Johanin kanssa menneitä, iloisia nuoruuden päiviämme.\nLehtori K.J. Vahtola oli kylmästi kieltäytynyt kunniasta. Mutta minä\ntoteuttaisin sittenkin ohjelmani — yksin!\n\nTähän tulokseen päästyäni tunsin niin suurta huojennusta, että pelkästä\nilosta annoin nyrkkini jysähtää pöytään. Aamullinen tarjoilijaneiti\nriensi hätääntyneenä luokseni.\n\n— Herra ei saa!\n\n— Mitä minä en saa? kysäisin. Sitten kuitenkin älysin: — Ette kai\nkuvittele, että minä olen kahdesta ruokaryypystä päihtynyt?\n\n— En minä mitään kuvittele, herra, hän lepytteli. — Mutta te\nhäiritsette muita.\n\nSilmäsin ympärilleni. Ilmeisesti hänen huomautuksensa oli oikea. Paljon\nväkeä ei ruokasalissa ollut. Mutta eri pöydistä suuntautui minuun\nihmetteleviä ja paheksuvia katseita. Hymähdin. Ne olivat juuri niitä\nsamaisia katseita, jotka kaikissa kaupungeissamme seivästävät jokaisen\nnaurun paheksuntansa terävään peitseen: hyi, humalainen!\n\n— Minä lähden huoneeseeni, taivuin kompromissiin. — Sillä ehdolla, että\nneiti tuo sinne kahvia ja konjakkia.\n\nHymähtäen tarjoilijatar oikaisi:\n\n— Korviketta ja jaloviinaa.\n\nMutta niitä hän sitten myös toi. Ja minä skoolasin itseni kanssa, mutta\nmyös nuoren Karl-Johanin kanssa. Hänen kanssaan, jonka minä tunsin\nmelkein yhtä hyvin kuin itseni ja joka — niin mielikuvitukselliselta\nkuin väite kuulostaneekin — yhä on lehtori K.J. Vahtolan kovan ja\nliikkumattoman naamion takana. Nimittäin, mikäli sen takana jotakin on.\n\nTuossa yksinäisessä hotellihuoneessa Karl-Johan nousi taas elävänä\nja nuoruuden hulluutta ja nuoruuden tulta säihkyen esiin monenmonien\nvuosien pölykerroksen alta.\n\nHetken tunsin halua panna kaiken tuoreeltaan paperille. Mutta sitten\nsaman tien hylkäsin tuon ajatuksen. Sinä iltana tahdoin yksin elää\nuudelleen välähdyksittäin nuoruutemme kultaiset vuodet.\n\nJoku ehkä kaipaisi selvitystä, mihin aikaan nämä kuvat Karl-Johanista\nolisi sijoitettava. Mutta luullakseni tulin jo edellä ilmaisseeksi\nvihaavani kuolleita vuosilukuja. Siksi riittäköön se, että\ntapahtuma-aika oli nykyistä paljon onnellisempi ja huolettomampi.\nNe olivat niitä vuosia, jolloin Suomessa elettiin hyvin ja oltiin\nonnellisia siitä, että isänmaa oli nuori valtakunta, jolla näytti\nolevan valoisa tulevaisuus edessään. Sen rakasta pintaa poljimme kaikki\nhyvinä tasavaltalaisina pyrkimättä syrjimään toisiamme. Kaikille\nriitti ilmaa. _Leben und leben lassen!_ oli noiden vuosien iloisena ja\nsopuisana tunnuksena. Elää ja antaa toistenkin elää!\n\nMutta kyllin jo. Kääntäkäämme lopullisesti selkämme lehtori K.J.\nVahtolalle. Minä ainakin olen häneen tyyten kyllästynyt, hänen\nkunnianarvoisasta tohtorinhatustaan huolimatta. Karl-Johan oli sentään\n— kaikessa nuoruudessaan ja kaikkine vikoineenkin — toista. Hän oli\n_elävä ihminen_, mikä on aika paljon.\n\n\n\n\n\n\nKARL-JOHAN\n\n\n\n\n1.\n\nKARL-JOHAN ILMESTYY NÄKÖPIIRIINI.\n\n\nMinun on heti alkajaisiksi sanottava, että olin silloin jo vanha civis\nacademicus. Tämä on kyllä otettava suhteellisesti. Ikä ei hartioitani\nvielä painanut. Mutta kolme vuotta yliopistossa antaa jo asianomaiselle\nvarmuutta ja oman arvon tuntoa. Vaikkei ehkä muualla, niin liikuttaessa\n_inter pares_, ylioppilastoverien keskuudessa.\n\nTuo elämänpiiri on pienoismaailma sinään, omine lakeineen ja omine\nsisäisine myrskyineen, joiden tuloa ja menoa ulkopuolisen ei ole\naina helppo ymmärtää. Jonkinlainen myrskynpoikanen järkytti juuri\nsen kevätlukukauden alkupuolella rauhaa Ostrobotnialla, jonka\ngraniittiseinien sisäpuolella kolmella pohjalaisella osakunnalla on\ntyyssijansa Helsingissä.\n\nKukaan historioitsija ei ole vaivautunut perin pohjin tutkimaan,\nkenessä oli alkusyy »lappalaisten» ja »isoosten», s.o. pohjois-\nja eteläpohjalaisten, kesken tällöin leimahtaneeseen vihaan.\nMeidän osakuntamme pojat väittivät sen alkaneen eteläpohjalaisten\nosoittamasta kunnioituksen puutteesta sisarosakuntaa kohdannutta\nsyvää surua kohtaan. Mutta oli miten tahansa, niin pitkäksi aikaa\npohjoispohjalaiset juristit, kuulun kriminaaliklubin kuumaveriset\njäsenet, eivät malttaneet velkaan jäädä. Seuraava vaihe suoritettiin\nvain muutamaa päivää myöhemmin Ostrobotnian klubiravintolassa, johon\nkieltolaki ei parhainakaan voimansa päivinä pystynyt ulottamaan\nhillitsevän holhoavaa kättään.\n\nViimeksi mainitulla tosiasialla oli epäilemättä osansa siihen, että\nvälien selvittelystä tuli raju. Alkajaisiksi »lappalaiset» puhdistivat\nravintolan seinät tauluista, jotka ärsyttävästi johtivat heidän\nmieleensä naapurimaakunnan. Heidän erikoisen suuttumuksensa kohteeksi\njoutui eteläpohjalaista isäntämiestä talonsa portailla esittävä\nakvarelli, jonka alaosaan oli tekstattu: »Minoon meiltä ja muut on\nmeirän krannista.» Maalaus viskattiin lattiaan ja poljettiin jalkoihin,\nniin että lasinpalaset sinkoilivat. Tietenkin moinen menettely kävi\nläsnä olevien »isoosten» luonnolle, mikä ilmeisesti oli tarkoitus\nollutkin. Syntyi lyhyt, mutta ei aivan veretön voimainmittely, joka\npäättyi siihen, että eteläpohjalaiset — vähälukuisempina — heitettiin\nulos.\n\nKun näin oli sotapolulle kerran lähdetty, niin kahinoita jatkettiin\nseuraavina päivinä yksityisissä ylioppilasbokseissa eri puolilla\nkaupunkia. Harvoinkos sellaista sattuu, eikä koko välikohtausta\nkannattaisi muistaa, ellei sillä olisi ollut aivan uusille urille\nviittovia seuraamuksia. Asianomaiset kuraattorit katsoivat näet,\nettä oli ryhdyttävä erikoistoimenpiteisiin veljellisen sovun\npalauttamiseksi. Siinä mielessä he päättivät perustaa yhteishengen\nvaalijaksi toveripiirin, jonka jäseniksi kutsuttaisiin molempien\nosakuntien silmäntekevät miehet. Vasa nationin poikia ei kutsuttu\nmukaan. Heistä kyllä pidettiin, tavallaan, yhteisten pohjalaisten\nperinteiden vuoksi. Mutta kielivaikeudet olivat niin suuret, että\nsen pystyttämän muurin ylitse päästiin kapuamaan tavallisesti vain\nyhteisissä Porthan-juhlissa ja — joskus — alakerran klubiravintolassa.\n\nNiin kauan kuin Suomessa akateemista elämää on ollut, ei ainakaan\npohjalaisia ylioppilaita ole voitu moittia liiasta vaatimattomuudesta.\nNiinpä tuokin uusi toveripiiri sai komeasti kalskavan nimen »Pohjan\nMiehet». Mutta vaikka sanottu yhtymä oli tavallaan versonut verestä ja\nheimovainoista, niin tästä hedelmällisestä maaperästä huolimatta se\nei milloinkaan jaksanut kasvaa oikein elinvoimaiseksi puuksi. Minäkin\nmuistan tuon veljespiirin lähinnä vain siksi, että sen perustavassa\nkokouksessa Karl-Johan ilmestyi ensimmäisen kerran näköpiiriini.\n\nKolmeenkymmeneen nousevassa miesjoukossa huomioni kiintyi\nkeskimittaiseen, hoikkaan nuorukaiseen, jolla oli musta, aaltoileva\ntukka, kuin paksulla hiilellä vedetyt suorat kulmakarvat ja niiden alla\nvälkähtelevät, ruskeat silmät. Häntä katsoessani tulin ajatelleeksi,\nettä luonnon puolelta oli ollut järjetöntä tuhlausta antaa pojalle\nnoin hienopiirteiset kasvot, joihin useimmat tytöt olisivat ilomielin\nvaihtaneet omansa. Kysyin naapuriltani, kuka oli tuo tyyppi, joka oli\ntyöntynyt meidän »lappalaisten» miehittämään päähän pöytää.\n\n— Meikäläisiä hän on, oli vastaus. — Vahtola.\n\nMurisin tyytymättömänä:\n\n— Kuvittelin, että tämä oli tarkoitettu johtavien pohjalaisten\nseuraksi. Mitä täällä fukseilla tehdään?\n\n— Toisen vuoden civis Vahtola on, vierustoverini selitti. — Häntä ei\nole vain osakunnassa näkynyt. Alakerran herroja.\n\nKokous ei vielä ollut alkanut, ja puheensorina oli yleinen. Sen\nsuojissa hän ryhtyi jatkamaan:\n\n— Kovin kaunis hänen starttinsa ei sielläkään ollut. Jonakin\nensimmäisistä illoistaan hän joi samanmielisten ääliöiden kanssa\nitsensä täyteen. Muuan klubiravintolaan harhaantunut metsänhoitaja,\nentisiä Vasa nationin miehiä, ryhtyi oman pöytänsä äärestä\nystävällisesti opettamaan heitä tietämään huutia. Silloin Vahtola\nkarkasi pystyyn ja silmät leiskuen huusi: »Minä olen kauppaneuvoksen\npoika ja teen mitä tahdon!» Antaakseen lisäpontta sanoilleen hän\nsinkosi metsänhoitajaa kohden tyhjän pirtukanisterin.\n\n— Sikamaista! minä murahdin. — Eikö nuoria kukkopoikia enää tälläkään\ntalolla pidetä kurissa?\n\n— No, kuuntelehan nyt, naapurini naurahti. — Ei poika heittoa\ntehdessään tiennyt tulleensa nakanneeksi kävyllä karhua.\nMetsänhoitaja, jättiläinen miehekseen, ryntäsi heti päin. Hän tarttui\nVahtolaa kauluksesta ja housuntakamuksista, potkaisi ravintolan\nkaksoisovet selälleen ja heitti nulikan komeassa kaaressa eteisaulan\nkivipermannolle. Naamalleen poika lensi, niin että veri pursui sekä\nnenästä että suusta.\n\n— Se oli hänelle ihan oikein, hyväksyin empimättä.\n\n— Mutta Vahtola ei ole tyhmä, vierustoverini kertoi. — Aikansa siinä\nmaattuaan hän kömpi pystyyn, meni peseytymään ja palasi takaisin\nklubiravintolaan. Siellä vallitsi aika epämääräinen tunnelma. Vahtolan\ntoverit tajusivat hämärästi, että heidän olisi pitänyt joten kuten\npuuttua asiaan. Kurittajahan oli vierasosakuntalainen. Mutta toisaalta\näskeinen voimannäyte vaikutti kuumenneisiin mieliin hillitsevästä\nOikealla hetkellä Vahtola palasi näyttämölle. Hän asteli metsänhoitajan\nluo ja ojensi tälle kätensä. »Kiitos opetuksesta», hän sanoi, »sain,\nmitä ansaitsinkin. En tule tuota opetusta unohtamaan.» Metsänhoitaja\nkatsoi häntä tutkivasta. Mutta huomatessaan, ettei pojassa ollut\nvilppiä eikä liioin turhaa nöyryyttä, hän puristi lujasti kättä.\nSiitä pitäen Vahtolalla on ollut tunnustettu asema alakerran miesten\nkeskuudessa. Siksi hän on nyt täällä.\n\nKuvaus teki vaikutuksensa. Kas vain poikaa, ajattelin. Hänessä taisi\nolla ainesta enempään kuin mitä tyttömäisistä kasvoista olisi voinut\npäätellä.\n\nKokous sujui tavanomaisessa akateemisessa järjestyksessä. Siitä\nei senvuoksi enempää. Lopuksi veljespiirin päälliköksi valittu —\npohjalaisista oli tässäkin tapauksessa puheenjohtaja-nimitys ollut\nliian laimea — kysyi, oliko läsnä olevilla vielä jotakin esille\notettavaa. Silloin joukon nuorin, Vahtola, nousi kaikkien ihmeeksi\nseisomaan. Sointuvalla äänellään hän ilmoitti:\n\n— Minulla on kaksikin asiaa.\n\nHän aloitti huomauttamalla, että tällaisen yhteenliittymän kehitykselle\non hyvin merkityksellistä, löydetäänkö alunperin oikea tunnus\nilmaisemaan sen henkeä. Nyt perustetun yhteispohjalaisen veljespiirin\npitäisi ryhtyä elvyttämään traditioita pohjalaisten ylioppilaiden\nkulta-ajalta, jolloin vanhalla Turun akatemialla oli kunnia sulkea\nsyliinsä m.m. Gabriel Tuderus. Sieltä, puolenkolmatta vuosisadan takaa,\nhän kertoi löytäneensä »Pohjan Miehille» oivan tunnuslauseen: »_Sydän\nkuin kultaa, kieli kuin puukko, käsi kuin taivaan salama; sellainen\ntulee pohjalaisen ylioppilaan olla_.»\n\nOsakuntien kuraattorit katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Varovaisin\nsanankääntein he ryhtyivät selittämään, että vaikka jokainen kultainen\nsydän on aarre, niin esitetyn tunnuslauseen hyväksyminen oli tuskin\ntarpeen. Koko veljespiiriä ei olisi perustettu, ellei tuoreeltaan olisi\nnähty, että ilman traditioiden elvyttämistäkin nykyisissä nuorissa\npohjalaisissa oli enemmän kuin kyllin Gabriel Tuderuksen »puukkoa» ja\n»taivaan salamaa». Mutta Vahtola ei antanut periksi. Intomielisesti\nhän puolusti kantaansa, ja hän puhui hyvin. Komeat sanat ovat aina\ntehonneet nuoriin mieliin. Niinpä nytkin. Muutamien vanhimpien\nhienoisesta hymyilystä huolimatta ehdotus hyväksyttiin.\n\nTämä voitto antoi lisäpontta Vahtolalle, kun hän siirtyi esittämään\ntoista asiaansa. Mitä veljespiirin kokouksissa tehtäisiin? hän kysyi.\nPohdittaisiin yhteispohjalaisia asioita, m.m. pohjalaisuuden etujen\nvalvontaa ylioppilaskunnassa, tietysti. Niin ikään hän ilmoitti\ntervehtivänsä ilolla sitä päätöstä, että »Pohjan Miehet» ryhtyisivät\nelvyttämään pohjalaista yhteislaulukulttuuria.. Mutta eihän voitu\niltakausia puhua ja laulaa kuivin kurkuin. Huomatessaan kuraattorien\nrypistävän kulmiaan hän kiirehti selittämään, että tietenkin täällä\nosakuntakerroksessa kieltolakia ei ollut ainoastaan kunnioitettava,\nvaan myös noudatettava. Mutta kaljaa vastaan ei kellään voinut\nolla huomauttamista. Hän sanoi ottaneensa tämän itsestään selvän\nasian esille vain siksi, että pöydälle ladotut pullot ja lasit\narkipäiväistäisivät ja rikkoisivat tyylin »Pohjan Miesten» istunnoissa.\nTästä vakuuttuneena hän oli valmistuttanut muinaissuomalaiseen maihin\nkatajaisen oluthaarikan ja pyysi nyt veljesparia ottamaan sen vastaan\nlahjana nuorimmalta jäseneltään. Pistäydyttyään eteisessä hän toi\nnähtäväksemme kauniin puuhaarikan.\n\nPöydän ympärillä oli hetken hiljaista. Sitten agraari Meriö, jota\ntoveripiirissä kutsuttiin Mereksi, koska tämä lyhennys tuntui sopivan\nhänen kaikin puolin suunnattomiin mittasuhteisiinsa, murahti:\n\n— Mitäs koukerolta tuossa kyljessä on?\n\nVahtolan äkillinen punastuminen pani aavistamaan, ettei hän itsekään\nollut ihan varma asiastaan tällä kohdalla.\n\n— Minä annoin polttaa ne siihen, hän sanoi hiljaisesti.\n\n— Siinä on sanat: »Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies...»\n\n— »... seis, voitto pois!» Meri täydensi karkeasti naurahtaen. — Mutta\nkummalta, Vahtola? Pohjan mieheltä vaiko — kaljalta?\n\n— Ne ovat suuren pohjalaisen runoilijan sanat, Vahtola puolustautui.\n— Ne esitettiin ensimmäisen kerran toistakymmentä vuotta sitten\nOstrobotnian vihkiäisissä? Siksi minä ajattelin...\n\nHän katsoi kuin apua anoen ympärilleen. Ja hänen kauniissa, ruskeissa\nsilmissään oli niin hellyttävä katse, että hän myös sai apua.\nMoneltakin taholta. Selitettiin, etteivät sanat pilanneet muhkeaa\nhaarikkaa. Eikä sanoissakaan ollut vika. Ne voitiin käsittää useallakin\ntavoin sopiviksi. Ja itse lahja päätettiin ottaa mielihyvin vastaan.\n\nVahtola oli onnellinen. Se kuvastui koko hänen säteilevästä\nolemuksestaan. Mutta onni on lyhytaikainen. Sen hän joutui pian\nkokemaan. Hän ei suorastaan ehtinyt ruveta mietiskelemään Samoksen\nmuinaisen herran Polykrateen tavoin kallisarvoisen sormuksen\nuhraamista, jotta välttäisi jumalten kateuden hänen onnellisuutensa\ntäydellisyyden vuoksi. Sillä kun me viimeiset kuusi olimme jättämässä\nkokoussalin, Meri ohimennessään murahti hänen korvaansa:\n\n— Kakara!\n\nSe oli loukkaus, tietysti. Lisäksi melko aiheeton. Ikäisekseen\nVahtola oli selvinnyt hyvin. Ei ole mikään vähäinen asia nuoren\nmiehen yleensä saada sanaansa kuuluville Ostrobotnialla. Saati sitten\nhoukutella vanhat tekijät hyväksymään sellaista, mitä he itse asiassa\neivät halua. Ehkä juuri viimeksi mainitun seikan aiheuttama harmi\npuristikin Merestä tuon haavoittavan nimityksen. Mutta toisaalta, sana\non pelkkä sana. Tässä tapauksessa sen vaikutus oli kuitenkin syvä ja\nsilmänräpäyksellinen. Vahtola valahti kalpeaksi, ja ruskeissa silmissä\nvälähti hurjasti. Seuraavassa hetkessä läjähti kaikuva korvapuusti.\n\nMeri oli sekä suurikokoinen että väkevä. Mutta pikavihainen hän\nei ollut. Hänen harjasmaisen, vaalean tukkansa alla ajatukset\nmuovautuivat hitaasti. Sivellessään isolla kourallaan kirvelevää\nkorvaansa hän päätyi kuitenkin siihen, että jotakin oli tehtävä.\nIlman vihaa hän tönäisi lyöjää rintaan. Vahtola lensi vastapäiselle\nseinustalle. Hypätessään jälleen jaloilleen hän oli punainen ja\nvapisi taistelukiihkosta. Pari miestä astui väliin estääkseen alkavan\ntappelun. Mutta heidän välitseen nuorukainen ryntäsi äskeisen\npilkkaajansa eteen.\n\n— Kadehtija! hän huusi. — Sinä olet samanlainen raukka kuin isäsi\nja esi-isäsi! Niin kauan kuin Pohjoispohjanmaa on ollut olemassa,\nMeriöt ovat kadehtineet Vahtoloilta jokaista sukumme menestystä! Te\ntyhmät karhut! Meriöiden raa'alla voimalla te kuvittelette pystyvänne\nvoittamaan Vahtoloiden älyn. No, hyvä! Meidän sukusotamme viimeisin\ntaistelu suoritetaan nyt!\n\nPoika oli ihan tosissaan. Me toiset ihmettelimme, miten emme olleet\nennen kuulleet tästä leppymättömästä, polvesta polveen jatkuneesta\nsukutaistelusta omassa kotimaakunnassamme. Mutta hämmästelymme sai pian\nuuden suunnan.\n\nVahtola antoi oivan näytteen sukunsa älystä. Kun Meri vielä pureskeli\näsken kuulemiaan sanoja käsittääkseen niiden syvimmän tarkoituksen,\npoika sukelsi ketterästi hänen sivulleen ja paukautti sieltä\nensiluokkaisen oikean koukun vastustajansa leukaperiin. Isku oli\nluja, mutta tietenkään se ei tyrmännyt Merta. Hänen päänsä heilahti\nvain hieman taapäin. Leveät kasvot ilmaisivat ihmettelyä, mutta\neivät kiukkua. Kun hän ojensi kätensä hätistääkseen luotaan rauhan\nhäiritsijän, tuo liike ei muistuttanut lainkaan tappelulyöntiä, ja\nkuitenkin se syöksi Vahtolan polvilleen haukkomaan ilmaa.\n\nMe sivulliset yritimme joukolla välittää sovintoa. Mutta poika torjui\nmeidät karkein sanoin. Tämä oli vain Vahtoloiden ja Meriöiden asia,\nja me muut saimme painua sinne ja sinne. Toverien kehoituksesta Meri\naikoi pariin otteeseen poistua jättääkseen »taistelun» silleen. Silloin\nVahtola oli heti jälleen pystyssä ja syöksi hänen peräänsä sellaisen\nhaukkumasanojen tulvan, että toisen oli suorastaan pakko palata\njatkamaan. Ja niin tämä epätasainen voimain mittely jatkui erä erältä,\nsekä alkaen että päättyen aina samalla tavalla.\n\nKatsojina me olimme vakuuttuneita siitä, että jos Meri olisi suuttunut\nja kerrankin iskenyt hirvittävien voimiensa takaa, niin yhteenotosta\nolisi todella muodostunut mainitun sukusodan viimeinen taistelu —\nnuoren Vahtolan osalta. Mutta onneksi jättiläisemme hillitsi itsensä\nsuurenmoisesti. Poika sensijaan pani parastaan. Hän ei luopunut\ntavoittelemasta voittoa, vaikka hänen asiansa oli yhtä toivoton\nkuin muinoin Persian Xerxes-kuninkaan tämän yrittäessä masentaa\nHellespontosta ruoskituttamalla sen aaltoja. Mutta kaikkihan loppuu\nkerran. Ennen kuin Vahtola viimein menetti tajuntansa, hän sähähti\nyhteenpurtujen hampaittensa välistä:\n\n— Odota, Meriö! Vielä kerran tulee minun vuoroni. Varmasti!\n\nMeri nosti hänet miltei hellästi syliinsä ja kantoi lähimmälle\nsohvalle. Hänen hyväntahtoisilla kasvoillaan oli anteeksipyytävä ilme,\nkun hän meille muille virkahti:\n\n— Menkää vain, pojat. Kyllä minä huolehdin siitä, että Karl-Johan\npääsee vuoteeseensa. Katsokaas, ei tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin\nme selvittelemme hämäriä välejämme. Karl-Johan on kelpo poika, mutta\nhänellä on päähänpinttymänsä.\n\nSeuraavina päivinä Vahtolan ja Meren kaksinkamppailu palautui\nsilloin tällöin mieleeni. Minua ei huolestuttanut se, että vainon\nlopettamiseksi luodun veljespiirin ensimmäisen kokouksen yhteydessä\noli jo tapeltu. Tuo yhteenotto oli sattunut kahden pohjoispohjalaisen\nkesken, joten siitä ei voinut olla mitään turmiollisia seurauksia\nyleiselle viihtyisyydelle Ostrobotnialla. Mutta sitä enemmän ihmettelin\nja — miksipä en sitä myöntäisi? — ihailinkin hennon, pehmeäpiirteisen\nVahtolan tuossa tilaisuudessa osoittamaa optimistista taistelumieltä\nja sisua. Taisinpa tuntea hienoista haikeuttakin siitä, ettei minulla\nollut tietä tutustuakseni häneen lähemmin. Eihän minun vanhempana\nciviksenä sopinut hakeutua hänen seuraansa.\n\nTuo haikailuni osoittautui kuitenkin aiheettomaksi. Hyvinkin pian ja\nminulle varsin yllättävällä tavalla.\n\nEnnen kuin siirrymme siihen, minun on mainittava, että asuin eräässä\nsetäni huoneistoon kuuluvista kahdeksasta huoneesta. Isäntäväkeni oli\nlapseton pariskunta, joka eli niin kuin tuolla vuosikymmenellä korkean\nvirkamiehen perheelle kuului. Setä itse oli tyyni ja nuoriakin mieliä\nymmärtävä mies, joka ei — ei ainakaan virkahuoneensa ulkopuolella\n— tuottanut harmia eikä haittaa kenellekään. Täti sensijaan oli\nkaikkinaisista hyvistä tavoista tiukasti kiinni pitävä nainen, jota\nsekä palvelustytöt että minä kunnioitimme ja pelkäsimme.\n\nTein kyllä parhaani ollakseni hänelle mieliksi. Mutta ei kannata\nsalailla sitä, että kaikista ponnisteluistani huolimatta Liisi-tädillä\nja minulla oli vähintään kerran viikossa kiusallinen keskustelu.\nSanonta ei ole ihan tarkka, sillä vain täti oli äänessä. Minä rajoituin\nainoastaan nyökkäämään ja siten myöntämään, että minun oli vielä paljon\nkilvoiteltava saavuttaakseni hyvän käytöksen.\n\nTämän huomioon ottaen kauhuni oli sangen ymmärrettävä, kun\nkerran heräsin keskellä yötä siihen, että Liisi-täti sytytti\nhuoneeni kattokruunun. Hän seisoi kynnyksellä oikea käsi vielä\nseinäkoskettimella. Minulla ei ole ollut kunniaa omin silmin nähdä\nMegaira-eukkoa eikä muitakaan vihan hengettäriä. Mutta voin kuvitella,\nettei Liisi-täti sillä hetkellä jäänyt paljon jälkeen noista furioista,\njoiden muinaiskreikkalaiset uskoivat vainoavan inhimillisen elämän\npyhimpiä sääntöjä vastaan rikkoneita.\n\n— Nyt minä vihdoinkin näen sinun lävitsesi, Matti, hän sanoi koleasti.\n\nKietouduin tiukemmin peitteeseeni, vaikka minun piti\nunenpöpperöisenäkin käsittää, että ankaran säädyllinen Liisi-täti\ntarkoitti ilmoituksensa yksinomaan kuvaannollisesti. Tai ehkäpä on\nniin, että tuo ilmoitus juuri siitä syystä osui minuun kuin tuhoava\nsalama. Ruumiini oli siihen aikaan kaikin puolin terve ja vahva,\nmutta... Oli miten tahansa, en yrittänytkään puolustautua.\n\n‒ »Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, mikä olet.»\nOlet kai kuullut sen totuuden, Matti? yksityisfuriani kysyi ankarasti.\n\nNyökkäsin varovaisesti. Tunsin liikuttavan vesillä, jotka ainakin\ntoistaiseksi olivat minulle uppo-oudot.\n\n— Eteisessä seisoo nuori mies, joka sanoo tulleensa tapaamaan sinua.\n\nSe oli vaikuttavalla äänellä lausuttu, ja se vaikuttikin. Vilkaisin\nseinäkelloon ja tuossa tuokiossa olin jalkeilla.\n\n— Tulleensa tapaamaan _minua_? sain änkytetyksi.\n\n— Kello neljä aamulla!\n\n— Otaksun sinulla olevan vähemmän syytä ihmetellä sitä kuin minulla,\ntäti virkkoi jäätävästi. Sillä hän on tullut tapaamaan sinua eikä\nminua. Mutta minut hän ajoi vuoteestani röyhkeän itsepäisellä ovikellon\nsoitollaan. Palvelustytöt nukkuvat tietenkin kuin uppotukit.\n\nNäin paperille pantuina nuo sanat ovat kalpeat ja miltei mykät. Mutta\näänenpaino ja silmäykset, jotka niitä säestivät, tekivät niistä minulle\npiinapenkin. Sillä hetkellä minusta tuntui, että herra Tantaloksesta\non parituhatta vuotta turhan tautta pidetty niin suurta ääntä. Jos hän\nolisi tuossa tilanteessa ollut minun yöpaidassani, niin silloin vasta\nhän olisi tiennyt, mitä hätä ja tuska ovat.\n\nLiisi-täti kääntyi menemään, mutta sitä ennen hän sanoi:\n\n— Älä anna ystäväsi odottaa kauempaa. Muuten hän pian herättää\nRobert-setäsikin. Ja, Matti...\n\nHän piti vaikuttavan taidepaussin. Sitten hän jatkoi:\n\n— ... tästä puhumme tarkemmin aamulla!\n\nKun hän oli purjehtinut huoneesta, ryntäsin eteiseen. Olin ymmällä,\nmutta vieläkin enemmän vihainen. Eikä mieleni myrsky juuri laantunut\nnähdessäni — Vahtolan.\n\nKoreaksi poika oli laittautunut. Päällystakin avauksesta näkyi frakki\nja valkosilkkinen kaulahuivi. Päässä komeili _chapeau claque_ ja\nkädessä hopeinen kävelykeppi. Hentona ja pehmeine kasvonpiirteineen hän\nmuistutti naamiaisiin pukeutunutta tyttöä. Parastaikaa hän tarkasteli\nkoko ihanuuttaan eteisen korkeasta seinäpeilistä. Vaikka jalat eivät\nolleet ihan vakaat, hän näytti olevan silmiensä todistukseen hyvin\ntyytyväinen.\n\nKas, Matti, hän virkahti suoden minulle herttaisen hymyn. — Terve, sinä\nunikeko.\n\nViittasin häntä pitämään suunsa kiinni, kunnes ehtisimme minun\nhuoneeseeni. Siellä annoin suuttumukseni käydä hänen ylitseen. Se ei\nkuitenkaan tuntunut järkyttävän häntä. Hän oli heti vallannut huoneen\nainoan mukavan tuolin ja katseli sen syvyyksistä hahmoani iloisesti\nhymyillen.\n\n— Kuulehan, Matti. Noin yöpaita yllä vihainen mies on aika hupaisa\nilmestys.\n\nHavainto saattoi hyvinkin olla oikea. Mutta silloin minä räjähdin.\n\nKar-Johan huomautti hillitysti:\n\n— Hieno mies ei milloinkaan karju.\n\n— Ja sinäkö, nulikka, kehtaat vielä puhua hienosta miehestä? ärjäisin.\n— Sinä, joka et häpeä herättää ihmisiä keskellä yötä!\n\n— Sanotko tätä keskiyöksi? poika kysyi järkkymättömän rauhallisena. —\nMinä pelkäsin, että olisi jo myöhempikin hetki.\n\n— Sanon sitä, miksi tahdon! jylisin. — Suoranainen sikamaisuus on\ntunkeutua vieraaseen taloon tällaiseen aikaan! Sano hitossa, mistä sait\nsellaisen idioottimaisen päähänpiston!\n\nVahtola nousi seisomaan eikä vaikuttanut enää yhtä ehdottoman\nlevolliselta.\n\n— Sitä minä itsekin mietin tuolla eteisen yksinäisyydessä, hän\ntunnusti. En mitenkään jaksanut muistaa sitä enää. Mutta sano sinä\npuolestasi, kuka oli tuo komea, valkohiuksinen nainen. Hänellä oli\nhienokuosinen aamutakki. Ja hyvin vaikuttavat silmät.\n\nLuullakseni en ole milloinkaan ollut niin lähellä miesmurhan tekoa kuin\nsillä hetkellä. Kaipa Karl-Johan vaistosi vaaraa, koska hän kiireesti\npalasi käsittelemään esittämääni kysymystä:\n\n‒ Odota nyt, hyvä mies. Sinähän vaadit selitystä, miksi tulin tänne.\nSe palautuu tuossa paikassa mieleeni. Aivan oikein! Tiesinhän,\nettä muistaisin kaiken, kun saisin vain siunaaman aikaa keskittää\najatukseni. Niin, katsos, tulin eilen illalla lähteneeksi viftille...\n\n— Minua eivät kiinnosta sinun elostelusi! keskeytin hänet karkeasti.\n\nVahtola näpäytti silkki-hattunsa jälleen täyteen korkeuteensa ja pani\nsen päähänsä.\n\n— Olenko minä sinusta elostelijan näköinen? hän kysyi.\n\n— Tarkalleen!\n\n— Kiitos! hän ihastui. — Oikean tyylin saavuttaminen ei ole niinkään\nvähäinen asia. No, no, älä taas hermostu. Niin, katsos, olin juuri\npalailemassa juhlista. Tuossa kadunkulmassa minun rupesi tekemään\nihan ylivoimaisesti mieleni tupakkaa. Mikäpäs siinä? Kaivoin »Klubi\n2»laatikon taskustani. Mutta saatuani savukkeen kunnolla huulieni\nväliin jouduin sen järkyttävän tosiasian eteen, ettei minulla ollut\ntulitikkuja. Oletko sinä, hyvä mies, milloinkaan kokenut sen kidutuksen\nkauheutta, että on tupakan nälkä ja hyvä savuke, mutta ei tulta missään?\n\n— En, vastasin synkeän lyhyesti.\n\n— Niinpä pelkään, ettet sinä oikein voi käsittää minun sen hetkistä\nsielunelämääni, Karl-Johan huokasi. — Taisin vallan ääneen valittaa\nsitä, että on ehtinyt kulua jo pari vuosituhatta siitä, kun keisari\nNero sytytti »Ikuisen kaupungin». Niinä vuorokausina ei yksinäisen\nkulkijan tarvinnut Roomassa turhan tautta hakea tulta tupakkaansa.\n\n— Neron aikana ei vielä tupakoitu, huomautin.\n\nTämä oikaisu ei kuitenkaan tehonnut Vahtolaan. Hän valitti vain:\n\n— Voi, Matti, sinä olet ikävystyttävän turhantarkka. Ilmeisesti et\nmilloinkaan opi ymmärtämään sellaista runoilijaa kuin minä olen.\n\n— Sinä sensijaan opit varmasti pian tuntemaan minut, ellet äkkiä saa\nsuustasi, mikä porsasmaisen käyntisi tarkoitus on! ärähdin. — Ja sen\nsanon etukäteen, etten minä tule lyömään sinua niin hellävaraisesti\nkuin Meri taannoin.\n\nHän tajusi viittauksen. Varjo lennähti hänen poikamaisten kasvojensa\nylitse.\n\n— Ei minulla ole mitään sinua eikä tuntematonta sukuasi vastaan, hän\nhuomautti lempeästi.\n\n— Mutta minulla on hetki hetkeltä yhä enemmän sekä sinua että\nvanhempiasi vastaan, jotka sinut tähän maailmaan toimittivat Jumalan\nja ihmisten mieliharmiksi! täräytin antaen nyrkinpuristuksella pontta\nvaatimukselleni: — Saatko selityksesi valmiiksi?\n\n— Tottahan toki, Karl-Johan hätääntyi. — Niin, katsos, kadunkulmassa\nseisoessani minä äkkiä älysin totuuden sananparressa: »Kun hätä on\nsuurin, apu on lähinnä.» Tulitikkuja oli saatava! Ja silloin muistin,\nettä sinähän asut tässä. Ulko-ovi sattui olemaan lukitsematta. Sitten\nei enää muuta tarvittukaan kuin hissillä ylös ja ovikellon soitto, niin\nparatiisin porttia vartioivat enkelit laskivat säihkyvät miekkansa.\nTässä minä sitten nyt olen tarjoamassa sinulle laupiaan samarialaisen\nosaa.\n\nMinä en lyönyt häntä. Sillä totuus, joka täten paljastui, löi minut —\nmahdottomuudellaan. Olin kaiketi aika hölmön näköinen kysyessäni:\n\n— Tarkoitatko sinä, nulikka, että olet aamuyöstä ajanut\noikeusneuvoksettaren ja minut vuoteistamme vain lainataksesi\ntulitikkuja?\n\nKarl-Johan hymyili valloittavinta hymyään.\n\nMieluiten ottaisin ne lahjaksi. Muuten on käsityksesi kyllä oikea.\n\nTunsin, että tämä oli niitä tilanteita, joissa ei maksa vaivaa tuhlata\nenää yhtään sanaa. Heitin Vahtolalle tulitikkulaatikon, painuin\ntakaisin vuoteeseeni ja käänsin hänelle selkäni. Selvitköön omin\nneuvoin jatkamaan öistä harharetkeä kohti asuntoaan!\n\nAamulla herätessäni minua palelsi. Syy siihen selvisi pian. Karl-Johan\noli ratkaissut pulmansa omalla tavallaan. Hän ei ollut lähtenytkään,\nvaan oli asettunut huoneeni leposohvalle riistettyään minulta\nsekä tyynyt että peitteen. Siellä hän nukkui hymyillen unissaan\nautuaallisesti.\n\nKovakouraisen herätyksen hän sai. Mutta selvittyään istuvilleen hän\nalkoi puhella:\n\n— Yöllä minä tajusin, että olisi järjetöntä lähteä täältä. Mietteissäni\npäädyin siihen, että sinulla on aivan liian suuri ja hieno huone yksin\nasuttavaksi. Minun boksini on ihan iloton. Päätin jäädä odottamaan,\nkirkastaisiko aamun aurinko sinun synkän sydämesi, niin että\nhyväksyisit minut asuintoveriksesi tänne.\n\nSilloin minä nauroin. Ehdotus oli niin kerta kaikkiaan hullu, ettei\nse kaivannut minun puoleltani mitään sanoihin puettua vastausta.\nKarl-Johan ankaran Liisi-tädin vuokralaiseksi — tädin, jolle minunkin\nlauhkea ja siivollinen persoonani vain vaivoin oli sukulaisuuden\npakosta kelvannut!\n\nMutta samassa vakavoiduin. Ovelta kuului näet tuttu koputus. Täti\noli öisen uhkauksensa mukaisesti tulossa »puhumaan tarkemmin»\nsopimattomasta vierailusta.\n\nOlen kuullut kerrottavan, että suuren vaaran uhatessa ihmiset joskus\naivan odottamatta saavat pelastavia ideoita. Itse en ollut sellaista\nihmettä kokenut. Mutta tuona hetkenä koin. Sieppasin vaatteeni tuolilta\nja ryntäsin ovelle. Ohimennessä huikkasin tädille, että syntinen\nitse oli odottamassa nuhteita ja rangaistustaan. Sen tien jätin\n»taistelutanteren» ja pujahdin kylpyhuoneeseen.\n\nKerrankin otin kiitosta ansaitsevalla tavalla huomioon kaikki neuvot\nsiitä, miten aamupesu on suoritettava. Ajoin huolellisesti partani.\nNautin perusteellisesti kylvystä ja sen jälkeen kylmästä suihkusta.\nKaikki kuivausseremoniat suoritin omantunnontarkasti, varpaiden välejä\nmyöten. Kulutin lähemmä tunnin kylpyhuoneessa. Ja koko ajan minä\nhymyilin.\n\nKuvittelin, mitä kaikkea tällä välin tapahtui huoneessani. Vahtola,\njoka ilmeisesti oli rikkaiden vanhempien pilalle hemmottelema,\nhuonotapainen vesa, saisi kerrankin sen — ainakin henkisen —\nselkäsaunan, minkä antamisen hänen kotinsa oli lyönyt laimin.\nLiisi-täti oli turhan itserakkauden karsijana ja suorapuheisena\nelämänkoulun yliopettajana kertakaikkiaan _non plus ultra_, yliveto.\nPukeutuessani naureskelin, että nyt Karl-Johan oli juhlakoreudessaan\npuikkimassa häntä koipien välissä aamutouhuisen kaupungin halki.\n\nMutta iloisuuteni kuoli huoneeni kynnyksellä. Kaikki voima tuntui\nvaluvan pois jäsenistäni.\n\nVahtola istui nojatuolissa! Hänen eteensä oli kannettu Robert-setäni\nvanha tupakkapöytä, jota minä olin monesti turhaan kerjännyt\nhuoneeseeni. Ja pöydälle oli katettu aamukahvi paahtoleivän, voin ja\nmarmeladin kera. Hän tervehti minua onnellisella hymyllä:\n\n— Hyvä boksikaveri, tule jakamaan ensimmäinen yhteinen\nvarhaisaamiaisemme.\n\nOlin aivan liian ällistynyt keksiäkseni mitään järjellistä vastausta.\nKun Liisi-täti samassa ilmestyi vierelleni, tunsin suorastaan\nkiitollisuutta häntä kohtaan. Sillä hänen persoonansa läheisyys on\nyleensä omiaan karkoittamaan harha-aistimukset. Hän pyysi minua\nkanssaan saliin. Siellä hän lausui:\n\n— Matti, minä olen iloinen siitä, että sinulla on sellainen paras\nystävä kuin ylioppilas Vahtola! Ihmettelen vain, mikset ole aikaisemmin\npuhunut hänestä. Hän kertoi, että te rupeaisitte asumaan yhdessä, ellei\nminulla ja Robert-sedälläsi ole mitään sitä vastaan. Tietenkään meillä\nei ole! Ihan sydän lämpiää, kun nykyisessä nuorisossa tapaa vielä\nsellaisia kuin ylioppilas Vahtola. Oikea nuorukaisen ihanne hän on.\nMiten kohtelias ja hienokäytöksinen! Hän on _niin_ herttainen!\n\nLiisi-täti haukkoi ilmaa säteilynsä välissä. Henkisesti minäkin tein\nsamaa. En osannut sanoa muuta kuin:\n\n— Niin, täti. Kiitoksia, täti.\n\nMutta päästyäni istumaan vastapäätä Karl-Johania minä tiukkasin häneltä:\n\n— Eikö Liisi-täti läksyttänyt sinua?\n\nPoika levitti voita ja marmeladia leivän päälle, haukkasi hyvällä\nhalulla ja otti kulauksen kahvia. Vasta sitten hän suvaitsi vastata:\n\n— Ei toki. Hän oli pelkkää päivänpaistetta.\n\n— Millä hitolla sinä kykenit noitumaan hänet? kysyin koettaen turhaan\nkarkoittaa mielestäni heräävää kunnioituksen tunnetta. Sillä minä\nolen aina sielussani kunnioittanut intialaisia käärmeenkesyttäjiä,\nkäyttivätpä he siihen sitten huilua tai eivät.\n\nKarl-Johan hymyili, osittain lempeän anteeksiantavasti, osittain\narvoituksellisesti.\n\n— Täytyy osata käsitellä naisia, hän sanoi hiljaisesti.\n\n— Mene hornan tuuttiin! ärähdin. — Liisi-täti on hyvin kunnianarvoisa\nja ankara vanha rouva. Häntä et »käsittele» sinä eikä kukaan muukaan.\n\nPoika teki laajan, puhuvan kädenliikkeen kahvipöytäämme kohden.\n\n— Tosiasiat, jotka ovat silmiesi edessä, kumoavat väitteesi, hyvä\nmies, hän hymähti. — Paina mieleesi tämä nuoremman veljen tarjoama\nelämänviisaus: kukaan nainen ei milloinkaan ole _liian_ vanha.\n\nSen viisautensa varassa Karl-Johanista joka tapauksessa tuli minun\nasuintoverini.\n\n\n\n\n2.\n\nKARL-JOHAN KÄY NYLÄNNINGARIEN JUHLISSA.\n\n\nVahtola oli kova poika lukemaan, kun sille päälle sattui. Ja juuri\nnyt hänellä oli se tuuli. Uskollisesti hän istui päivät pääksytysten\nnöyränä opetuslapsensa Pallas Atenan neitseellisten jalkojen juuressa\nsuorittaen tätä palvontaansa yliopiston kirjaston rauhoitetuissa\nsuojissa. Tarkemmin sanoen hän keräili aineksia laudaturtutkielmaansa\nvarten. Sinäkin päivänä huhtikuun heleä aurinko ihan suotta yritti\nhoukutella häntä pois paksujen tieteellisten teosten parista.\n\nMinä olin jo pari viikkoa seuraillut tätä vaihetta asuintoverini\nelämässä. Oli hetkiä, jolloin tunsin hienoista ylpeyttäkin siitä.\nPidin sitä uusimpana ja etukäteen vallan uskomattomana todistuksena\nsiitä, että _exempla docent_, esimerkit opettavat. Meidän kohtalojemme\nyhdistyttyä Karl-Johan oli hämmästyttänyt koko tuttavapiiriä\nheittäytymällä sisukkaasti opintoihin. Hänen ilmeinen ahkeruutensa\nnostatti liikutuksen kyynelet Liisi-tädin ihaileviin silmiin ja jätti\nminun uurastukseni surkeasti varjoon.\n\nVaikka iloitsinkin tästä muutoksesta Vahtolassa, niin tuon huhtikuun\n9:nnen kallistuessa iltaa kohden toivoin hartaasti, että tieteen\njumalatar hellittäisi hetkeksi otteensa nuoresta opetuslapsestaan.\n\nOnneton sattuma oli näet järjestänyt niin, että meidät molemmat oli\nvalittu osakuntamme edustajiksi uusmaalaisten vuosijuhlaan. Meidän\nkohtalojamme kehräävä moira oli ilmeisesti sillä kohdalla nukahtanut\nvärttinänsä ääreen, ja niin tuli muuten siloisena juoksevaan lankaan\ntaaskin solmu. Ruotsinkielisten osakuntien juhliin kukaan ei mielellään\nlähtenyt edustajaksi, ja kokouksesta poissa ollessamme meidät kaksi\nvalittiin. Jälkeenpäin kuraattori puolusteli vaalia sillä, ettei hänen\nmieleensä ollut muistunut muita »toista kotimaista» taitavia. No,\npäätös kuin päätös.\n\nMinä olin pukeutunut jo frakkiin ja seurasin hermostuneena seinäkellon\nviisarien auttamatonta etenemistä. Kello oli jo yli kuuden eikä\nKarl-Johania vain kuulunut eikä näkynyt. Kiirettä hän saisi pitää\nehtiäkseen ajoissa valmiiksi.\n\nVihdoinkin! Huoneen ovi lennähti auki, ja asuintoverini ryntäsi sisään.\nKasvot loistaen hän heitti muistiinpanovihot pöydälle.\n\n— Hurraa kanssani, hyvä mies! Valmis!\n\n— Et kai kuvittele, että tutkielmasi on valmis? kysyin varovaisesti.\n\n— En. Mutta kaikki ainekset on koottu! Sitä myöten juttu on selvä.\nJäljellä on vain kokoonpano. Eikä se ole työ eikä mikään.\n\nLähdeaineksien kokoon saanti oli kieltämättä saavutus sinään. Mutta\nhalusin viilentää toverini voitonriemua. Siksi sanoin:\n\n— Ehkäpä on paras lykätä hurraaminen siksi, kunnes itse tutkielma on\nvalmis.\n\nSillä hetkellä meistä ei kumpikaan aavistanut, miten oikeutettua\nvarovaisuuteni oli. Paljon oli virtaava Vantaasta vettä mereen, ennen\nkuin tuon hurrauksen aika tuli.\n\n'Kohauttaen ylimielisesti olkapäitään minun epäuskolleni Karl-Johan\nkävi pukeutumispuuhiin. Minä taas syvennyin Tanskan historian,\noppikirjaan uskotellakseni, että huoneessamme asui _kaksi_ erittäin\nahkeraa ylioppilasta.\n\nHavahduin siihen, että toverini kylpyhuoneesta palatessaan virkahti:\n\n— Lainaapa minulle jokin frakkipaidoistasi.\n\nHymähdin. Karl-Johanin äänestä saattoi kuulla, että hän täten tarjosi\naivan erikoista kunniaa paidoilleni. Mutta tällä kertaa tapahtuisikin\nse ihme, ettei hän saisi tahtoaan perille.\n\n— Minulla on vain yksi valkoinen paita, vastasin. — Ja se on ylläni.\nSitä et siis voi saada.\n\nTiedotukseni aiheutti niin puhuvan äänettömyyden, että vilkaisin ylös\nkirjastani. Kerrankin Karl-Johan näytti joutuneen neuvottomaksi.\nPehmeissä, ruskeissa silmissä oli hätääntynyt katse.\n\n— Mikäs nyt? kysyin.\n\n— Kaikki minun frakkipaitani ovat pesulaitoksessa, hän sanoi hitaasti.\n— En muistanut koko juhlia, ennen kuin näin sinut noissa kamppeissa.\n\n‒ No, elä huoli, lohdutin. — Mene Liisi-tädin puheille. Minulle\nhän ei kyllä lainaisi ainuttakaan Robert-sedän paitaa. Mutta hänen\nlemmikkinään sinä olet tietenkin erikoisasemassa.\n\nLemmikki-nimitys sai hänet tavallisesti vimmastumaan. Mutta tällä\nkertaa hän tunsi niin suurta huojennusta, ettei olisi kiinnittänyt\nhuomiota pahempiinkaan piikkeihin. Nuolena hän katosi huoneesta. Hetken\nkuluttua hän kuitenkin palasi hitain, pettynein askelin.\n\n— Koko huoneisto on tyhjä. Kaikki ovat ulkona.\n\nHänen toivottomuutensa hellytti minut. Suljin kirjani ja ryhdyin\npohtimaan vakavaksi käynyttä tilannetta. Sitten esitin:\n\n— Tulen mukaasi. Mylläämme vaikka kaikki kaapit. Frakkipaita sinun on\nsaatava.\n\nJouduin kokemaan, että Karl-Johanissa oli yhä sielun alueita, joita en\nollut ehtinyt vielä kartoittaa. Leimuavin silmin hän käännähti minuun:\n\n— Ikinä en luvatta lainaa keneltäkään mitään! En edes nuppineulaa!\n\nHän oli epäilemättä aivan tosissaan. Ja hänen kiivaasta purkauksestaan\nuhosi minua vastaan syvää paheksuntaa. Siksi yritin puolustautua:\n\n— Hätä ei lue lakia.\n\n— _Sitä_ lakia on jokaisen hädän luettava! asuintoverini täräytti.\n— Matti, alan ymmärtää, miksi sinä et ole onnistunut vakauttamaan\nasemaasi tässä hyvässä talossa.\n\nHänen vihjauksensa oli sekä ilkeä että aiheeton. Mutta päätin antaa sen\nanteeksi. Sillä meillä oli jo tulinen kiire.\n\n— Sitten paita on saatava lainaksi joltakin osakuntamme pojalta,\ntotesin tyynesti. — Minä menen puhelimeen. Koeta sinä sillä välin tehdä\njotakin hyödyllistä, jos osaat.\n\nJouduin viipymään melko kauan. Ottamani tehtävä osoittautui\nylivoimaiseksi. Useat tavoittamistani eivät olleet asunnossaan. Toisten\nlaita taas oli sama kuin Vahtolan: kaikki frakkipaidat pesulaitoksessa.\nViimeksi soitin eräälle osakuntatoverilleni, jolla oli koti\nHelsingissä. Mutta tämäkin toivo petti: hän oli lähtenyt hautajaisiin\nTurkuun — paitoineen. Hänen sisarensa Anna-Liisa, joka antoi nämä\nmasentavat tiedot, kantoi myös pohjoispohjalaisten värejä. Niinpä\nkysyin, oliko hänellä iltapuku kunnossa. Nimittäin siltä varalta,\nettä Vahtolan tilalle olisi hankittava joku toinen edustaja. Ilman\npienintäkään innostusta hän myönsi. Näine laihoine tuloksineni palasin\nhuoneeseemme.\n\n— Luen vastauksen kasvoistasi, Karl-Johan sanoi.\n\n— Mutta Anna-Liisalla on iltapuku, ilmoitin.\n\n— Tarkoitatko, että voisin pukeutua siihen? poika kysäisi. — Mahtaako\nse olla kyllin _décolletée_ joutsenkaulalleni?\n\n— Idiootti! ärähdin. — Tarkoitan, että voin ottaa Anna-Liisan sinun\ntilallesi.\n\n— Sitä et voi tehdä, hän intti. — Osakunta on valinnut civis Vahtolan\nedustajakseen. Enkä minä saata lainata itseyttäni Anna-Liisalle. Niin\njalo teko kuin se tuota tyttörassua kohtaan olisikin.\n\n— Etkö saa jo päähäsi, että armas Tykhe on kääntänyt sinulle selkänsä?\nkiusoittelin. — Onnen jumalatar sanoutuu irti tuttavuudesta.\n\n— Jokainen on oman onnensa seppä, Karl-Johan lausui vakaan tyynesti.\n\n— Seppäile sitten vain, sanoin. — Puolen tunnin kuluttua _minä_ lähden.\nSillä...\n\nLauseeni jäi kesken. Ällistyneenä katsoin asuintoveriini.\n\n— Mitä kummaa sinä puuhaat?\n\nHän soi minulle iloisen ja luottavaisen hymyn.\n\n— _Minä_ en tuhlannut aikaa turhiin puhelinsoittoihin, hän vastasi. —\nOlen rakentamassa itselleni frakkipaitaa.\n\nSanonta kuulostaa fantastiselta. Mutta se ei ole kuitenkaan niin\nyliluonnollinen kuin Karl-Johanin yritys itse. Tajuttuani, mistä oli\nkysymys, minun oli pakko nauraa.\n\nHän oli jostakin saanut käsiinsä kiiltävää, valkoista pahvia ja teki\nsiitä täyttä päätä — paidanrintaa. Kultaisen rintanapin hän oli jo\nupottanut siihen. Pahvista hän oli leikannut myös kalvosimet ja\nsijoittanut niihin upeat kalvosinnappinsa.\n\n‒ Rakennelma on hieman mutkikas, hän myönsi selvitellessään näihin\nluomuksiinsa kiinnitettyjä naruja. — Hyvä mies, luullakseni sinun\non autettava minua, jotta saan kaiken päälleni. Rinnus on sidottava\nkahdesta kohtaa selän taa. Näillä kaulan ympäri kiinnitettävillä\nnuorilla taas on kalvosimet estettävä putoamasta liian alas.\n\nSe oli mielikuvituksellinen yritys, mutta onnistui kuitenkin.\n\n— Onko sinulla myös pahvikaulus? kysyin päästyämme niin pitkälle.\n\n— Ei, se ei sentään ole tarpeen, Karl-Johan vastasi vakavasti.\n— Vahinko, ettei ole tapana käyttää osakuntanauhoja kaksittain,\nristiin yli rinnan. Silloin eivät edes nylänningarit huomaisi, ettei\njuhla-asuni ole ihan _comme il faut_.\n\nNauroin. Ei _ihan_ mallikelpoinen! Samassa säpsähdin hereille..\nHullunkurinen leikki oli temmannut minut hetkeksi niin mukaansa, että\nolin unohtanut, mistä oikeastaan oli kysymys.\n\n— Et toki saattane kuvitella, että minä ottaisin sinut mukaani noine\n»mutkikkaine rakennelminesi»! huudahdin.\n\n— On sinun asiasi, otatko vai etkö, hän sanoi viileästi vetäessään\nfrakkia ylleen. — Minä lähden nyt joka tapauksessa. Eikä minua voi\nkukaan estää.\n\n— Ota järkihiukkasesi avuksesi, hätäännyin toden teolla — Uusmaalaiset\novat turkasen ollakseen ja suorastaan turhantarkkoja pukeutumiseen niin\nkuin muuhunkin ulkonaiseen nähden. En voi sallia, että sinä tuolla\nasulla saatat koko osakuntamme heidän silmissään naurunalaiseksi.\n\nMinulla olisi ollut vielä paljon sekä asiallista että hellyttävää\nsanottavana. Mutta Karl-Johan ei ollut enää kuulemassa. Hän oli\nmennyt. Jäin hetkeksi yksikseni sadattelemaan hänen hulluuttaan.\nSitten tajusin, että oli pidettävä kiirettä, jos mieli välttyä pahoin\nmyöhästymästä.\n\nOnnistuin tavoittamaan ajurin, ja sen rattailla keinuessani rauhoituin\nvähitellen. Karl-Johan oli tosin päähänpistojen mies ja valmis\nmonenlaisiin hullutuksiin. Mutta — päättelin — mikään mielipuoli\nhän ei ollut. Varmasti hän oli raikkaaseen varhaiskevään ilmaan\npäästyään itsekin käsittänyt, ettei hänen sopinut lähteä vuosijuhlaan.\nPikemminkin saattoi ajatella, että hän oli painunut pelleilemään\njoillekin tovereille »upealla» asullaan. Kenties hän jo sillä hetkellä\nniitti valtavia naurumenestyksiä Ostrobotnian alakerrassa tai jossakin\nylioppilasboksissa.\n\nMinua sensijaan ei-naurattanut vähääkään, kun tuokiota myöhemmin istuin\nNylands nationin suuressa salissa juhlapöydän ääressä ja vastapäätä —\nVahtolaa.\n\n— Ei ole hyvien tapojen mukaista myöhästyä minuuttiakaan illallisilta,\nhän hymyillen kuiskasi minulle.\n\nVilkaisin hätäisesti ympärillä istuviin uusmaalaisiin. Oma\nmyöhästymiseni ei minua suuresti surettanut. He veivät sen varmaan\nsuomenkielisenä saamani huonon kotikasvatuksen tilille. »Jolle on vähän\nannettu, siltä ei voi paljon vaatia.» Mutta toista oli Karl-Johanin\nfrakkipaidan rinta, minkä he saattaisivat käsittää tahalliseksi\nloukkaukseksi ylvästä osakuntaa kohtaan. Luojan kiitos, he eivät\nnäyttäneet vielä kiinnittäneen siihen huomiota.\n\nIlta kului hiljalleen. Virallinen puoli osakuntien vuosijuhlissa on\nmeillä aina ollut raskas. Siihenkin aikaan puhuttiin pitkään, vaikkei\npuhujilla ollut tarjottavana muuta kuin kalskahtelevia fraaseja;\nsytyttävän isänmaallisen innostuksen ajat olivat osin takana, osin\nedessä. Eivätkä uusmaalaisten juhlat tehneet mitään ilahduttavaa\npoikkeusta. Mutta kaiken tämän keksin vasta jälkeenpäin.\n\nSilloin minulle oli vain yksi ainoa kysymys tärkeä: olisiko kohtalo\ntälläkin kertaa ansaitsemattoman armelias Karl-Johania kohtaan.\nRukoilin sitä kiihkeästi kaikilta muistamiltani kreikkalaisilta\nja roomalaisilta sekä — ottaen huomioon seniltaisen isäntäväen —\ngermaanisilta jumalilta. Tunsin sen velvollisuudekseni, sillä Vahtolaa\nitseään ei näyttänyt mikään huolettavan. Hän puheli vilkkaasti joka\ntaholle ja nauratteli molempia pöytädaamejaan. Väliin hän loi minuun\nkatseen, joka tuntui sanovan: älä turhan päiten jännitä, kyllä tämä\nsujuu! Mutta valitettavasti minä en voinut yhtyä hänen kevyeen\noptimismiinsa.\n\nKahvi oli jo tuotu pöytään. Silloin _se_ tapahtui. Karl-Johanin\noikealla puolella istuva, uusmaalaisten värejä kantava vaaleaverikkö\noli juuri kertonut jonkin kaskun. Vitsi oli ikivanha, mutta tyttö\noli aika komea. Siksi kai asuintoverini katsoi velvollisuudekseen\npurskahtaa iloiseen nauruun. Korostaakseen kaskun herkullisuutta\nhän nojautui tuolissaan taapäin ja helisytti naurunsa kohti kattoa.\nSilloin minä kuulin risahduksen: pahvirinnusta pitelevät nuorat\nkatkesivat. Riemastuneena vihdoin koittaneesta vapaudesta pahvi hypähti\nliivien alta suoraksi paljastaen pitkälti vaaleanpunaista arkipaitaa,\njoka siinä valaistuksessa muistutti erehdyttävästi paljasta ihoa.\nKarl-Johankin tajusi onnettomuuden. Hän yritti nopealla kädenliikkeellä\ntyöntää rinnuksen paikoilleen, mutta tulikin vain vääntäneeksi pahvin\nharmaan ja rosoisen sisäpinnan näkyviin.\n\nJos tämä olisi tapahtunut jossakin suomalaisessa osakunnassa, niin koko\ntapahtuma olisi kuitattu naurulla — ehkä. Missään tapauksessa täällä\nei naurettu. Onnettoman nuorukaisen molemmat pöytädaamit nousivat\nharmistuneina paikoiltaan ja riensivät pois. Miesten reagointia en\nehtinyt todeta, sillä samassa kuulin viereltäni tytönäänen äärettömän\nhalveksivan sähähdyksen:\n\n— _Han ä' nordösterbottning!_\n\nOlin etukäteen aavistanut, että juuri näin kävisi. Skandaali vietäisiin\npohjoispohjalaisuuden tilille. Lähtiessäni salista en viitsinyt\nvilkaistakaan asuintoveriini.\n\nKun olin vetämässä päällystakkia ylleni, muuan nuori tyttö tuli\nluokseni. Hän ei ollut mikään häikäisevä kaunotar, mutta suurissa\nharmaissa silmissä oli lempeä katse. Epäluuloisena vilkaisin hänen\nosakuntanauhaansa: nylänningareihin hänkin kuului.\n\n— Olen kauhean pahoillani, hän sanoi hiljaa.\n\n— Miksi? tokaisin miltei töykeästi.\n\n— Meikäläiset käyttäytyivät häpeämättömästi. Sen sanottuaan hän alkoi\netsiä päällysvaatteitaan.\n\n— Siksikö te lähdette pois? hämmästyin.\n\n— Siksi.\n\nJotakin alkoi sulaa mielessäni. Autoin hänen ylleen.\n\nSitten kysyin:\n\n— Saanko saattaa neidin kotiin?\n\nHän lupasi, ja niin lähdimme. Seuraavan puolen tunnin kuluessa totesin,\nettä, »toisella kotimaisella» haasteleminen ei tuottanut vaikeuksia.\nMuutenkin rupesin lämpenemään. Tyttö vaikutti minusta hetki hetkeltä\nyhä miellyttävämmältä. Ehkä se johtui kuutamosta. Missään tapauksessa\nen ollut uskaltanut kuvitella näin hienoa loppua tuskalliselle illalle.\n\nTyttö johti useaan otteeseen puheen asuintoveriani kohdanneeseen\nvääryyteen. Minusta hän meni liiankin pitkälle omiensa tuomitsemisessa.\nYlipäänsä en olisi välittänyt hänen kanssaan keskustella Karl-Johanista\nlainkaan. Se oli minusta ajan haaskausta. Muutenkin saattomatka oli\nlyhyt.\n\nKotiovelle tultuaan tyttö ojensi avaimen minulle. Otin sen vastaan\nkuten ainakin suuren suosionosoituksen. Käsitin saavani saattaa hänet\nvielä rappusia ylös. Mutta noustessamme hitaasti portaita minun oli\nväliin kuuma ja väliin vilu. Tiesin vallan hyvin, mitä olisin tahtonut;\ntietenkin suudella tyttöä. Hän oli tullut tielleni kuin lempeä enkeli\nja säästänyt minut nielemästä yksin katkeruuttani ja häpeää, mikä\noli vyörytetty osakuntani päälle. Sitäpaitsi hän oli suloinen neito.\nIkkunasta loistavan kuun valossa hänen puoliavoin, suunsa vaikutti\nhyvin houkuttelevalta. Mutta uskaltaisinko? Mitä tapahtuisi, jos\nottaisin hänet syliini ja saatelisin häntä — suulle ja silmille?\nPurskahtaisiko hän itkuun? Vai kysyisikö hän, olimmeko nyt kihloissa?\nHän vaikutti juuri sellaiselta tytöltä. Mitä minä silloin tekisin?\n\nTyttö pysähtyi neljännen kerroksen tasanteelle. Tajusin, että olimme\nperillä. Ellen nyt uskaltaisi, niin pian kaikki olisi myöhäistä. En\nkäsitä, miten se kävi, mutta hetkistä myöhemmin olin jo suudellut\nhäntä. Odotin jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.\n\nOlin eräänlaisessa sumuisessa hurmiossa, mutta sen usvat karkoitti\ntytön arkisen asiallinen ääni:\n\n— _Nå-å? Känns det bättre nu?_\n\nTuntuiko nyt paremmalta? Kiitos kysymästä! Tuntui tarkalleen siltä kuin\nolisin saanut ämpärillisen kylmää vettä kasvoilleni. Mutta sitä en\nkyennyt tytölle sanomaan. Äännähdin vain epämääräisesti.\n\nHän painoi sähkönappulaa, ja seuraavassa hetkessä porraskäytävä kylpi\nkirkkaassa valossa. Häneen katsomatta ojensin käteni hyvästiksi. Mutta\nhän pidätti minua vielä:\n\n— Nyt ehkä suostutte sanomaan minulle, kuka tuo teidän toverinne oli?\n\nVasta silloin suomukset putosivat silmistäni.\n\n— Siksikö te...?\n\nSiihen kysymykseen sisältyi paljon. No, ehkäpä tyttö ymmärsikin sen.\nMutta armottomasti hän vastasi:\n\n— Niin, tietysti. Hän... hän oli — ihmeellinen.\n\nKäsitin kärsineeni täydellisen tappion. Repäisin lehden\nmuistikirjastani ja raapustin siihen kaikki henkilötiedot, mitkä\nasuintoveristani sillä hetkellä muistin.\n\nKiroileminen on ruma tapa. Mutta kadulle päästyäni minä kirosin.\nKarl-Johan — aina ja kaikkialla Karl-Johan! Tästä hänen\nvalloituksestaan en kuitenkaan kertoisi hänelle. En ainakaan kaikkea!\nYritin pyyhkiä tytön tyyten mielestäni. Minun oli pakko tehdä niin\nsäilyttääkseni edes rippeet omanarvontunnostani. Mutta paljon en\nsillä voittanut. Asuintoverini aiheuttama skandaali palasi entistä\nkirvelevämpänä tajuntaani.\n\nSeuraavana aamuna jäin vuoteeseen. En halunnut tavata ketään enkä\nmennä puhelimeen. Käskin palvelustyttöjen ilmoittaa, että olin sairas.\nTietenkin käsitin, että minun oli tiedoitettava nylänningarien juhlissa\nsattuneesta välikohtauksesta osakuntamme kuraattorille. Mutta en\npäässyt selville, missä muodossa sen tekisin. Julmaa tyydytystä tuntien\ntotesin, ettei Karl-Johania kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmeisesti hän\noli hautautunut häpeineen johonkin kaukaiseen loukkoon, josta joskus\nnöyränä katumuksentekijänä palaisi.\n\nIllansuussa tuli Liisi-täti. Olin tiennyt tämän vierailun\nväistämättömäksi. Ja aivan odotusteni mukaisesti hän sanoi kynnykseltä:\n\n— Matti, milloin ihmeessä sinä parannat elämäntapasi? Alkoholin käyttö\non jo sinään sopimatonta. Mutta että antaa sen kaataa nuoren miehen\nkoko seuraavaksi päiväksi vuoteeseen, se on... se on...\n\n— ... siivotonta, täydensin avuliaasti.\n\n— Aivan niin. Hyvä, että itsekin käsität sen, Matti.\n\nTällä kertaa hänen parannussaarnansa oli kuitenkin tavallista ponttaan\nvailla. Sitäpaitsi se katkesi alkuunsa. Levottomana täti tuli vuoteeni\nviereen.\n\n— Missä Karl-Johan on? Äsken kotiin tullessani kuulin palvelustytöiltä,\nettei häntä ole näkynyt koko päivänä. Missä hän on?\n\nTodellinen hätä kuvastui koko hänen olemuksestaan. Katsoessani hänen\nsilmiinsä äkillinen sääli valtasi minut. Muistin jonkun viisaan\nsanoneen: »Onnen illuusio on kuin onni itse.» Niinpä vastasin silmää\nräpäyttämättä:\n\n— Hänen piti matkustaa kesken juhlien. Niin, äitinsä sairasvuoteen\nääreen. Katsokaas, täti, osakuntaan oli tullut sähkösanoma hänelle, ja\nsieltä soitettiin juhliin.\n\nTuota hätävalhettani ei voi kehua nerokkaaksi. Parempaa en kuitenkaan\nsiihen kiireeseen keksinyt. Tätikin kysyi epäluuloisena:\n\n— Matkustaa? Raaheen asti? Hyvänen aika, eihän hän käynyt täällä kotona\nedes vaatteita vaihtamassa! Frakissako se poikaparka junaan joutui?\n\nOli myöhäistä nyt enää perääntyä. Minun oli vain jatkettava samaa\nlinjaa:\n\n‒ Ei ollut aikaa ajatella pukua. Hänen piti ehtiä yöjunaan.\n\nLiisi-täti siunaili ja voivotteli aikansa moista kiirettä.\n\nMutta sitten hän havaitsi saaneensa uuden perusteen\nKarl-Johan-ihailuunsa. Haltioituneena hän kuiskasi:\n\n— Niin, niin, juuri sellainen hän on. Itseään ja omaa mukavuuttaan\nhän ei ajattele hiukkaakaan, kun on kysymyksessä joku, jota hän\nrakastaa. Oi, sellaisia poikia on harvassa! Toivottavasti äidin sairaus\nosoittautuu lieväksi, niin että Karl-Johan pääsee pian palaamaan —\nopintojensa ääreen.\n\n— Varmasti, minä vahvistin hänen uskoaan.\n\nLiisi-täti tuli niin hyvälle tuulelle, että lähtiessään päätti olla\narmollinen minuakin kohtaan. Hän sanoi:\n\n— Minä lähetän sinulle jääpussin. Se tekee aina hyvää\nRobert-sedällesikin.\n\n— Ette kai tarkoita, täti, että sedälläkin on joskus krapula?\n\nHän onnistui saamaan äänensä melkein vakuuttavan harmistuneeksi\nhuudahtaessaan:\n\n— En tietenkään! Mitä julkeatkaan ajatella, sinä parantumaton!\nRobert-setäsi ei ole mikään viftaileva ylioppilas. Mutta tehtyään\nliiaksi työtä hän saa päänsäryn. Silloin minä panen jääpussin hänen\notsalleen. Se helpottaa.\n\nKun asuintoverini ei antanut minkäänlaisia elonmerkkejä itsestään\nseuraavana eikä vielä sitäkään seuraavana päivänä, minä hermostuin.\nTiedustelut, joita äärimmäistä varovaisuutta noudattaen suoritin,\neivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Kun neljäs päivä nylänningarien\nvuosijuhlan jälkeen valkeni eikä muutosta tilanteessa ollut tapahtunut,\nkatsoin väistämättömäksi puuttua tarmokkaasti asiaan.\n\nOlin matkalla kuraattorimme luo, kun illan hämärtyessä törmäsin\nBulevardin ja Yrjönkadun kulmassa kahteen kaulakkain kulkevaan\nveikkoon. Toinen oli teekkari Turtola ja toinen — Vahtola. Onneksi\nkadulla oli vähän kulkijoita siitä piti hiljainen tihkusade huolen.\nMutta jokainen ohi kiirehtivä vilkaisi merkitsevästi hymyillen tuohon\npariskuntaan.\n\n— Karl-Johan! minä lausuin omasta mielestäni erittäin ilmehikkäästi.\n\n— Äsh, älä yritä olla juhlallinen, hyvä mies, hän tolkutti. — Vastaa\nsinä minulle. Onko nyt kylmä ilma?\n\n— Kylmempi sietäisi sinulle olla! Nyt on leuto huhtikuun ilta.\n\n— Mutta miksi minulla on kylmä? hän tiukkasi. — Olen koettanut kysyä\nsitä tuolta Turtolan Vekalta. Mutta hän ei tiedä. Pelkäänpä, että hän\non päissään. Minua paleltaa, ihan totta!\n\nKatsoin parhaaksi muuttaa sävyä. Kysäisin kuin ohimennen:\n\n— Mistä veljekset nyt tulevat?\n\nTurtola vastasi asiallisesti:\n\n— Olimme lopettelemassa nylänningarien vuosijuhlaa saunassa.\n\n— Saunassa?\n\n— Niin, ja hyvä löyly siellä olikin! asuintoverini innostui kertomaan.\n— Sen päälle nukuimme oikein makeasti.\n\n— Kunnes saunoittaja tuli ajamaan meidät ylös, teekkari lisäsi. — Akka\nväitti, ettei saunassa saa nukkua.\n\n— Eipäs hän niin sanonut, Karl-Johan oikaisi. — Eikä hän ollut mikään\nakka, vaan hyväsydäminen rouva. Hän arveli vain, että meillä täytyi\njossakin olla mukavammat vuoteet odottamassa. Ja siksi hän suositteli\nmeille kotimatkaa.\n\nMutta Turtola puolestaan ei ollut valmis luopumaan omasta\nkäsityksestään. Molemmat olivat kyllä hämärästi tietoisia siitä,\nettä heidät oli vasten tahtoaan toimitettu ulos saunasta. Sensijaan\nhe olivat jyrkästi eri mieltä saunoittajan perusteluista. He pitivät\nedelleen toisiaan kaulasta kiinni, mutta vapaalla kädellään kumpikin\nhuitoi antaakseen lisäpontta sanoilleen.\n\nSilloin minä äkkiä käsitin, miksi ohikulkijat hymyilivät niin kummasti.\nTiedustelin Vahtolalta:\n\n— Paleltaako sinua yhä?\n\n— Paleltaa, kauheasti.\n\n— Mistä erikoisesti?\n\n— Alaruumiista, hän valitti. — Raajoista.\n\n— Kummako se? huomautin kylmästi. — Katso, mitä heilutat kädessäsi.\nAlushousujasi!\n\nHe jähmettyivät molemmat tuijottamaan sanottua vaatekappaletta. Sitten\nteekkari purskahti nauruun.\n\n— Nyt minä muistan! hän huudahti. — Kun saunoittaja hätisteli meitä\npois, sinä yritit itsepäisesti vetää nuo kenkiesi ja frakkihousujesi\npäälle. Mutta eihän siitä mitään tullut. Ja lopulta akka kyllästyneenä\ntyönsi ne sinulle kouraan ja meidät sitten ulos.\n\nVahtola ei nauranut. Päinvastoin hän oli äkisti muuttunut synkäksi.\n\n— Ja nämä kädessä minä olen kulkenut monta kulmanväliä! Keskellä\nHelsinkiä! Eikä edes ole vielä pimeä.\n\n— Kiitä onneasi, ettei se tapahtunut Raahessa, jossa jokainen tuntee\nkauppaneuvoksen pojan, virkahdin.\n\nKarl-Johan piti kuitenkin sitä melko laihana lohdutuksena. Nähdessäni\nhänen surkean naamansa päätin armahtaa heitä. Otin heidät mukaani\nlähimpään kahvilaan ja lähetin asuintoverini käymälään täydentämään\npukeutumistaan.\n\nKun olimme saaneet pullon kaljaa eteemme kukin, Karl-Johan pääsi pian\nennalleen. Hän jopa naureskelikin itsekseen. Silloin katsoin ajan\ntulleen panna heidät lujille.\n\n— Nyt haluan kuulla, missä olette olleet.\n\n— Nylänningarien vuosijuhlissa, asuintoverini hymähti.\n\n— Se sinun pitäisi tietää. Vaikka livistitkin sieltä.\n\nEn ollut kuulevinani hänen vihjaustaan. Huomautin kylmästi:\n\n— Nuo juhlat olivat neljä päivää sitten.\n\n— Ne _alkoivat_ silloin, Turtola korjasi.\n\n— Ja loppuivat vasta viime yönä, Vahtola täydensi..\n\nKatsoin parhaaksi ryhtyä kerimään tapausten lankaa loppupäästä.\nTuoreemmat tapahtumat he muistaisivat varmaan helpommin. Krapu ja\nkrapula muistuttavat ainakin sanallisesti toisiaan. Ehkäpä taapäin\neteneminen sopi näillekin sankareille. Tiukkasin asuintoveriltani:\n\n— Miksi et sitten tullut viime yönä kotiin?\n\nKarl-Johan meni hämilleen. Hetken epäröinnin jälkeen hän vastasi:\n\n— Se oli tarkoitukseni. Mutta sitten tuli väliin jotakin. Hyvä\nmies, koeta uskoa, että se oli _force majeure_. Luonnonvoimat, niin\nsanoakseni.\n\nAnkara katseeni tehosi teekkariin.\n\n— Eikö lie paras, että kerromme hänelle? hän kysyi juhlakumppaniltaan.\n— Kuka tietää? Ehkä tarvitsemme puolustajaa, joka käy rehtoreiden\npuheilla. Kyllähän poliisit lupailivat, ettei juttua tehdä. Mutta mene,\ntiedä.\n\n— _Poliisit!_ huudahdin. — Järjestysvallankin kanssa olette siis\njoutuneet vastakkain. Ehkäpä olette tämän päivän olleet putkassa?\n\nHe olivat molemmat niin syyllisen näköisiä, että havaitsin osuneeni\nnaulankantaan. Asuintoverinikin havaitsi toivottomaksi jatkaa\nkiertelyjä ja puhkesi puhumaan:\n\n— Hyvä mies, et saa kuvitella meidän tehneen jotakin pahaa. Ilkivaltaa\ntai semmoista. Ei, ihan rauhallisesti me käyttäydyimme. Tämä Turtola ja\nminä lopulta vain kyllästyimme niihin nylänningareihin. Ei, ei meille\nkielikiistaa heidän kanssaan tullut. Ne pojat puhuivat kolmantena\niltana jo ihan puhdasta suomea. Me kyllästyimme muuten vain. Kahteen\npekkaan tulimme pitkin Aleksia. Turtola asuu Mariankadulla ja minä\ntahdoin valvoa, että hän pääsisi kunnolla kotiinsa.\n\n— Ja tuon jalon pyrkimyksenkö vuoksi poliisit iskivät niskaanne?\nkysäisin, kun hän keskeytti.\n\n— Ei, poika myönsi. — Mutta älä sinäkään laukkaa. Me olemme nyt vasta\nAleksilla. Tiedät kai, että se katu päättyy Suurtoriin?\n\n— Se päättyy Pohjoissatamaan, oikaisin. — Mutta sitä ennen se sivuaa\nSuurtoria.\n\n— Tuo on pikkumaista, Karl-Johan valitti. — Ihan yhtä pikkumaista kuin\nviime yönä Turtolan jukuripäisyys. Torin saavutettuamme hän väitti,\nettä meidän oli kuljettava suoraan eteenpäin. Minä taas julistin, että\noli mentävä viistoon torin ylitse.\n\n— Sinä erehdyit, teekkari hymähti.\n\n— Älä kiihkoile, Vahtola ärtyi. — Kai minä, joka olen elänyt\nKruununhaassa puoli vuotta, tiedän tien sinne.\n\n— Mutta minä asun Mariankadun alapäässä! Turtola kiukustui.\n\n— Tuollainen hän oli yölläkin, yhtä älyttömän itsepäinen, Karl-Johan\nselitti minulle. — Onko sitten kumma, että tiemme erkanivat? Hän meni\nsuoraan eteenpäin ja minä viistoon vasemmalle. Mutta minulla on hellä\nluonne. Kesken kaiken minun tuli surku harhaan kulkevaa toveria.\n\n— Ja ihan samaan aikaan minun sinua, teekkari heltyi.\n\n— Niin minä istahdin Suurkirkon rappusille, Karl-Johan kertoi.\n\n— Ja minä poliisilaitoksen portaille, Turtola selitti.\n\n— Niin me sitten aloitimme uudelleen äsken katkenneet neuvottelut,\nasuintoverini täydensi tilannekuvan.\n\n— Yli laajan Suurtorin! minä kauhistuin. — Karjuahan teidän piti.\n\nVahtola loi minuun moittivan katseen.\n\n— Ei, hän torjui arvokkaasti, ei toki. Me vain — _hiljaa haasteltiin_.\n\n— Oliko poliisikin samaa mieltä? kysyin pilkallisesti.\n\nMutta iva ei nyt pystynyt Karl-Johaniin. Vakaasti hän vastasi:\n\n— Ei. Jostakin kummasta syystä ei ollut. Se tuli ja korjasi meidät\nmolemmat suojiinsa. Siellä väitettiin meidän muka häirinneen kaupungin\nrauhaa.\n\n— Se oli siivoton valhe, teekkari yhtyi hänen paheksuntaansa. — Minä\nsanoinkin sen komisariolle päin naamaa.\n\n— Mutta minäpä ihan selvästi todistin, asuintoverini innostui\nkertomaan, että hänen miehensä olivat karkeasti erehtyneet. _Pro\nprimo_, minä selitin, hieno mies välttää häiritsemästä ketään, olipa\ntämä sitten nainen tai kokonainen kaupunki. _Pro secundo_ neuvottelumme\nyli torin ei ollut niin pitkä, että se olisi voinut olla häiriöksi.\n_Pro tertio_ siihen aikaan aamuyötä ei torilla ollut muita kuin me ja\npoliisit. Me emme häirinneet heitä, mutta valitettavasti he kyllä meitä.\n\n— Hän ei kuitenkaan uskonut sinua, Turtola naurahti vahingoniloisesti.\n— Hänhän sanoi lopuksi: »Olipa herroilla _pro_ — kuinka monta tahansa,\nniin putkassa saatte nukkua höyryt päästänne.»\n\n— Se oli ohi menevää kovuutta hänessä, Karl-Johan selitti valoisasti. —\nAamulla hän jo hymyili koko jutulle ja suositteli meille saunareissua.\n\nIlmeisesti pojat olivat sattuneet varsin inhimillisen poliisikomisarion\nkäsiin. Ehkäpä tästä »hiljaisesta haastelusta» yli öisen Suurtorin\nei niin ollen koituisi sen enempää harmia. Rauhoittuneena ryhdyin\njatkamaan kuulustelua:\n\n— Missä te erositte nylänningareista?\n\n— Ostrobotnialla.\n\n— Ostrobotnialla? hämmästelin. — Ovatko pohjalaiset myyneet talonsa\nnylänningareille?\n\n— Äh, miten yksinkertainen sinä joskus olet, asuintoverini\ntuskastui. Mehän olimme kaksi yötä ja päivää nauttineet heidän\nvieraanvaraisuuttaan. Pidätkö meitä sellaisina moukkina, ettemme olisi\nkäsittäneet ajan tulleen kutsua heidän johtavat miehensä vuorostaan\nmeidän vieraiksemme?\n\n— Ja kaikki meni sovussa? utelin.\n\n— Nylänningarien kanssa kyllä, Vahtola vakuutti.\n\nOlin kuitenkin erottavinani hänen äänessään määrätynlaisen varauksen.\nPahaa aavistaen tiukkasin:\n\n— Kenen kanssa sopu sitten rikkoontui?\n\n— Meillä keskenämme vain, Turtola sanoi hiljaisesti. — Riitaannuimme\nsiitä, kummalla meistä oli kunnia maksaa.\n\n— Mutta ole huoleti, hyvä mies, Karl-Johan kiirehti rauhoittamaan\nminua. — Emme me tapelleet vierautemme nähden. Jätimme heidät\nodottamaan ravintolaan. Itse lähdimme selvittämään kunniakysymystämme\nOstrobotnian pihamaalle.\n\n— Siellä siis tappelitte! harmistuin. — Te kaksi!\n\nHe katsoivat minuun hieman ylhäältä alaspäin. Selvästikin he säälivät\ncivistä, joka ei ymmärtänyt, että on kysymyksiä, mitä ei voi sanan\nvoimalla ratkaista. Sitten he levähdyttivät auki päällystakkinsa,\njotka he olivat tähän asti pitäneet tiukasti ylös asti napitettuina.\nSäpsähdin nähdessäni, että molemmilla olivat sekä takinkäänteet että\npaidanrinnus veressä.\n\n— Nenästä se vain on tullut, teekkari tyynnytti.\n\n— Ja minä voitin! asuintoverini riemuitsi. — Reilusti!\n\n— Sillä välin nylänningarit olivat tietenkin menneet matkoihinsa;\narvailin jotakin sanoakseni. — Naureskellen teidän hulluuttanne.\n\n— Eipäs, Karl-Johan ylvästeli. — He hurrasivat meille, kun kaulakkain\npalasimme heidän luokseen. Ja kun ravintola sitten suljettiin,\nistuimme vielä tunnin verran eteisen kalossitelineillä. Olisitpa ollut\nkuulemassa. Kauniisti siellä laulettiin.\n\nTurtola huomautti olevansa mörisijä. Siksi hän ei halunnut viipyä\npitempään tuon hetken muisteloissa, vaan kävi käsiksi lähimmän\ntulevaisuuden probleemeihin:\n\n— Kuule, Matti, teethän minulle suuren palveluksen.\n\n— Minkä?\n\n— Tule mukaan\n\n— Minne?\n\n— Räätälin luo. Sinne olimme juuri matkalla. Sinusta voisi olla enemmän\napua kuin Karl-Johanista. Räätälimestari ei ehkä ota meitä kahta nyt\nihan täydestä. Sinä voisit välittää.\n\n— Välittää? Missä asiassa?\n\nHänen verestävissä silmissään oli onneton katse, kun hän vastasi:\n\n— Katsohan. Lainasin tämän frakin siltä räätäliltä. Nyt on kysymys\nsiitä, ottaako hän ja millä ehdoin tämän takaisin. Onhan hän\nammattimies. Vähän nenästä valunutta verta, mitäpä se hänelle merkitsee!\n\nSillä kohtaa minä nauroin.\n\n— Ehei, veljet! Sen asian saatte hoitaa ilman minua. Kun kerran olette\npuhuneet pyörälle päästään poliisikomisarionkin, niin tottahan samalla\nhöyryllä selviätte räätälistäkin.\n\nMinun oli vaikea saada heidät uskomaan, että tarkoitin\nkieltäytymiselläni totta. Mutta lopulta he alistuivat. Sitten kerroin\nasuintoverilleni, millainen keskustelu minulla oli ollut Liisi-tädin\nkanssa, jotta hän osaisi pitää varansa. Olimme jo eroamassa, kun\nmieleeni juolahti vielä jotakin.\n\nKuulepas, Karl-Johan. Huomasin äsken, ettei verinen paidanrintasi ole\npahvista. Keneltä olet paidan lainannut?\n\nOlen ostanut sen, hän vastasi itsetietoisesti. — Heti kun liikkeet\navattiin aamusella nylänningarien illallisten jälkeen, menin\nvaatehtimoon ja ostin puolitusinaa frakkipaitoja.\n\n— Onko sinulla ne kaikki ylläsi?\n\nHän ei pitänyt leikinlaskustani, mutta suostui sentään selittämään:\n\n— Ei. Ylimääräiset arvottiin silliaamiaisella _dagen efter_. Se oli sen\naamun _clou_, voin sanoa. Kertakaikkiaan suuri menestys.\n\nSitä oli hieman vaikea kuvitella. Mutta tuollaisten juhlitun yön\njälkeisten silliaamiaisten meno onkin selvälle monesti vallan\nkäsittämätön. Sitäpaitsihan päähenkilönä oli ollut Karl-Johan. Siksi\ntyydyin jatkamaan kyselyäni:\n\n— Miten selvitit nylänningareille pahvirintasi?\n\n— Kerroin totuuden, hän lausahti. — Selitin, että vasta lähtiessäni\nhavaitsin olevani frakkipaitaa vailla. Sitten kyllä siirryin hieman\nmuunnetun totuuden teille. Sanoin, että niin kauhuissani kuin\ntuosta huomiosta olinkin, en vaivan enkä mahdollisen häpeänkään\nuhalla halunnut luopua ilosta saada kerrankin viettää ilta heidän\nverrattomassa seurassaan.\n\n— Ja he uskoivat jaarituksiasi?\n\n— Uskoivat, tietysti. Ja ihastuivat iki hyviksi.\n\nPudistin päätäni.\n\n— Lorua, sanoin. — Ainakin he selkäsi takana nauroivat sinulle.\n\nAsuintoverini loukkaantui.\n\n— Nauroivat! Minulle! Minulle, josta sinä yönä tuli sinät heidän\nkuraattorinsakin kanssa!\n\nHänellä tuntui olevan hyvä valttimaa kädessä. Siitä varmuus ja\nylimielisyys. Minun oli vaikea »lyödä yli». Yritin kuitenkin vielä:\n\n— Molemmat pöytädaamisi menetit kuitenkin.\n\n— Oh, heidätkö? hän hymyili. — He palasivat molemmat paikoilleen.\nMeistä tuli oikein hyvät ystävät.\n\n— Ehkä sinätkin? ivasin.\n\n— Ei ihan, Karl-Johan hymähti. — Ei ainakaan vielä. Mutta koko\nseuraavan illan ja yön tanssitin heitä molempia nylänningarien\ntanssiaisissa. Kummaltakin sain sekä puhelinnumeron että osoitteen.\nYmmärrätkö yskän, hyvä mies? Hieman liiaksi samanlaisia he vain olivat.\nKumpikin näet kuiskasi eron hetkellä korvaani: »Teitä ei uskoisi\npohjalaiseksi. Teissä on jotakin tulisempaa verta. Italialaista tai\nespanjalaista. Te olette ihastuttavin mies, minkä olen tavannut!»\nTietysti he sanoivat sen ruotsiksi. Mutta kyllä minä kääntää osaan.\n\nHän oli kaikesta päättäen näidenkin kommellustensa eri vaiheissa\nonnistunut pudottautumaan kuin kissa käpälilleen. Itse asiassa tunsin\nsiitä suurta huojennusta. Mutta en mennyt sitä hänelle sanomaan.\nSensijaan lausahdin.\n\n— Yhdessä suhteessa voin yhtyä noiden neitokaisten lausumaan — taikka\nsinun heidän suuhunsa runoilemaan — arviointiin. Pohjalaiseksi sinua\nei tosiaan uskoisi. Sinulta puuttuu tyyten kotimaakuntamme väen\ntasapainoisuus ja arvokkuus. Mutta älä haaveile, että suonissasi\nvirtaisi jonkun espanjalaisen grandin verta. Sensijaan on Raahessa\nennen sinun syntymääsi saattanut käväistä joku kiertelevä posetiivari.\n\nTähän ilkeyteeni Karl-Johan vastasi pelkällä aurinkoisella hymyllä.\nKaipa hän arveli, että kateus puhui minun suuni kautta. Niin kuin\nosittain olikin. Tunsin sen itse. Tuo kaiveleva tunto väritti\nloppusanani:\n\n— No, koeta nyt saada vielä Turtolan räätälimestarikin tunnustamaan,\nettä sinä olet ihastuttavin mies, minkä hän on tavannut. Siihen ei\nsentään sinunkaan kääntämistaitosi taida riittää.\n\nHeilautin heille kättä hyvästiksi. Kääntyessäni menemään\nhuomasin ilkamoivan ja itsevarman hymyn kadonneen asuintoverini\npuhdaspiirteisiltä pojankasvoilta. Hän oli huolestunut, kuten ainakin\nihminen, joka kesken voittojensa saa muistutuksen kuolevaisuudestaan.\n\nSellainen hän oli, Karl-Johan. Hänen myötä- ja yhteisvastuuntuntonsa\npulaan joutunutta toveria kohtaan oli rajaton. Eihän nytkään, tarkasti\nottaen, kysymys ollut _hänen_ lainaamastaan frakista.\n\n\n\n\n3.\n\nLYHYT KEVÄTSATU.\n\n\n_Errare humanum est_. Miten monesti onkaan pakko ryhtyä laastaroimaan\nitserakkautensa saamia haavoja tällä vanhalla totuudella ihmisen\nerehtyväisyydestä! Minä en olisi uskonut joutuvani perääntymään siitä\nkäsityksestä, että Karl-Johanin hienot uusmaalaiset pöytädaamit eivät\nvälittäneet hänestä tuon täätistä. Ja kuitenkin minun kävi juuri niin.\n\nÄsken kuvatuilta harharetkiltään palattuaan asuintoverini itse ei ollut\nentisensä. Sisäinen mullistus peilautui hänen jokaisesta otteestaan.\nHän löi laimin opintonsa. Laudatur-tutkielman ainekset, joiden\nkokoamisesta hän oli ollut niin ylpeä, jäivät pölyttymään pöydällä,\nkunnes minä korjasin ne parempaan talteen. Tuntikausia hän käveli\nhuoneemme nurkasta nurkkaan tai istui nojatuolissa niin haaveellisen\nnäköisenä, että tervettä ihmistä ihan ällötti. Osakunnan kokoukset hän\njätti tyyten pois ohjelmastaan. Ja kun koetin houkutella häntä muuten\nOstrobotnialle, hän selitti, ettei halunnut tavata ketään. Kuutamoisina\niltoina hän livahti yksikseen kävelemään huohottaakseen kai meren\ntuuliin kalvavan kaipuunsa. Toivottavasti parivaljakolla ajavalla\nSelenellä, kuun jumalattarella, oli kyllin aikaa kuunnellakseen\nhänenkin huokauksiaan. — Tarvitaanko vielä selvempiä merkkejä siitä,\nettä nuorukainen on rakastunut?\n\nJos tarvitaan, niin minä sain ne. Eräänä iltana yllätin näet\nKarl-Johanin kirjoittamasta runoa. Huomatessaan minut hän peitti kyllä\nkiireesti henkensä tuotteet. Mutta se oli jo myöhäistä. Olin nähnyt\nomistuksen ja ensimmäisen säkeen. Se riitti minulle. »_Till Marita_.»\nAsuintoverillani oli otsaa rustata runoaan ruotsiksi!\n\n— Kumpi hän on niistä kahdesta? Vaalea vai tumma?\n\nÄkkiyllätykseni onnistui. Punastuen poika vastasi:\n\n— Vaaleaverikkö. Upea tyttö, muistathan.\n\nMutta kun sitten halusin nähdä, mitä hänellä oli neidolle sanottavaa,\nhän kieltäytyi jyrkästi.\n\n— Sinä et kuitenkaan ymmärtäisi, hän torjui. — Et ymmärrä rakkautta\netkä korkeaa runoutta.\n\nSiitä, että rakkauden koulussa olin avuton alaluokkalainen, olin\nitsekin vakuuttunut tuon nylänningarien vuosijuhlan jälkeen. Mutta sitä\nkiivaammin iskin kiinni hänen väitteensä toiseen osaan:\n\n— Minäkö? Minä, joka sain tunnustusta Goethen rakkausrunoista\nkirjoittamastani tutkielmasta! Tarkoitatko kenties, ettei suuren Johann\nWolfgangin runous ole yhtä korkeaa luokkaa kuin sinun?\n\nKarl-Johan ei kuitenkaan halunnut jatkaa keskustelua, vaan lähti\nrunoineen ulos. Omituista, ajattelin, miten huumorintajuttomiksi ja\nyksinäisyyttä kaipaaviksi rakkaus tekee nuoret uhrinsa. Nimittäin\nrakkaus, joka on tuomittu jäämään onnettomaksi, lisäsin mielessäni.\n\nMutta viimeksi mainitussa kohdassa minä taaskin erehdyin. Sillä pari\npäivää myöhemmin tyttö soitti. Puhelimesta palatessaan Karl-Johan kävi\nkynnykseltä henkäisemässä minulle:\n\n— Se oli Marita. Minä menen nyt. Tapaamaan _häntä_!\n\nOven sulkeuduttua en voinut muuta kuin todeta, että ilmeisesti\nasuintoverini ei ollut ainoa, joka oli näinä välipäivinä huokaillut.\nNiihin aikoihin ei näet ollut pieni asia, että tyttö ensimmäisenä\nsoitti.\n\nSiitä se alkoi. Jatko on helposti arvattavissa. Puhelinsoittoja puoleen\nja toiseen. Kirjeitä, joissa oli pastelliväriset kuoret ja vieno\nhajuveden tuoksu. Kahdenkeskeisiä kävelyjä kevätillassa. Myöhäisiä\nkotiin tuloja. Ja Karl-Johan oli säteilevän onnellinen.\n\nSuhtautumisessa minuun oli tapahtunut jälleen täyskäännös. Hän ei nyt\nenää yrittänyt kartella minua. Päinvastoin. Kyllästymiseen asti sain\nyön tunteina kuunnella, miten ihmeellinen, miten jumalainen Marita oli.\nAsuintoverini lauloi hänen ylistystään milloin riemullisena proosana,\nmilloin runoissa, joissa leivoset ja satakielet onneksi tyytyivät\ntulkitsemaan kevättunteita kirjoittajan äidinkielenä. Riimituotteitaan\nhän ei enää lainkaan salaillut minulta, kaukana siitä! Ja minä —\nhyvänahkainen kun olin — jätin sanomatta, että Marita ei varmaan\nymmärtänyt vielä kunnolla suomea, koskapa hän tuntui ottavan tuon\nhölynpölyn täydestä.\n\nTietenkään ei voitu estää sitä, että Liisi-täti pääsi ennenpitkää\nperille siitä, millainen rakkauden korkea veisu oli tunkeutunut hänen\nkotinsa seinien sisälle. Hän oli hieno nainen, ja siksi kai hän kohteli\nKarl-Johania entistäkin hellemmin. Mutta minulta hän ei välittänyt\nsalata huolestumistaan. Tietäessään minun olevan yksin hän monesti tuli\nhuoneeseemme pysähtyen katsomaan Maritan valokuvaa, joka oli ilmestynyt\ntoverini pöydälle sen päivän iltana, jolloin tyttö oli ensimmäisen\nkerran soittanut.\n\nEn tahdo väittää, että Liisi-täti olisi ollut mustasukkainen. Ei\nainakaan tietoisesti. Kun hän piirre piirteeltä tutki Maritan\nsäännöllisiä, hieman kylmän kauniita kasvoja, niin hänen silmänsä\njohtivat mieleen huolestuneen äidin. Äidin, joka hädissään rukoilee\nkohtaloa säästämään hänen lemmikkipoikaansa raskailta pettymyksiltä.\n\n‒ Mitä täti pitää tytöstä? kysäisin kerran.\n\n— Hän on kaunis.\n\nMutta sitä sanoessaan hän huokasi.\n\n— Tiedätkö, Matti, onko hän hyvästä perheestä?\n\n— Hienosta ainakin.\n\nTäti kääntyi katsomaan minua pitkään, mutta ei virkkanut mitään.\nSilloin puuskahdin:\n\n— Karl-Johan on hupsu! Tyttö on häntä kahta vuotta vanhempi. Sitäpaitsi\nhurri.\n\nLiian myöhään huomasin erehdykseni. Pitihän minun tietää, ettei\nLiisi-täti sallinut lemmikkiään arvosteltavan. Ankarasti hän lausui:\n\n— Sinulla on matala ja kateellinen luonne, Matti.\n\nSitten hänen kasvonsa sulivat pehmeän haaveellisiksi.\n\nJa hän kuiskasi, unohtaen kai minun läsnä oloni:\n\n— Mitä merkitsee kaksi vuotta, jos nuoret rakastavat syvästi toisiaan?\nJa kieliraja on rakkauden maailmassa olematon.\n\n— Tiedän, täti, koetin hellävaraisesti tukea hänen mielialaansa. —\n_Amor vincit omnia_, rakkaus voittaa kaiken.\n\nMutta hän katsahti minuun tuikeasti kuin ainakin rienaajaan.\n\n— Sinä et tiedä siitä mitään, Matti. Et tiedä, millaisia ihmeitä hyvä\nnainen voi saada aikaan rakastamassaan miehessä.\n\nKoetin arvailla hiljaisessa mielessäni, millaisia ihmeitä Liisi-täti\noli mahtanut saattaa matkaan Robert-sedässäni. Ääneen tyydyin\nvirkkamaan:\n\n— Mutta voiko kukaan nuori tyttö tehdä enää ihmeitä Karl-Johanissa?\nNimittäin hyvään päin.\n\nHänen ajatuksensa irtaantuivatkin minun henkisten mahdollisuuksieni\nrajoittuneisuuden enemmästä pohdinnasta. Raskaasti huokaisten hän\nlausui:\n\n‒ Niin, niin. Sitä minäkin epäilen. Ja siksi suren.\n\nMutta asuintoverini ei surrut mitään. Näin tosin häntä niinä päivinä\nharvoin. Mutta kuitenkin kyllin usein voidakseni todeta, että hänen\nmaailmoja syleilevä onnellisuutensa pikemmin kasvoi kuin kutistui.\nJoskus kun hän istui ääneti tuijottamassa Maritansa kuvaa, mieleeni\njuolahti, ettei ruskeasilmäisten ihmisten pitäisi milloinkaan\nhupsuuntua rakkaudesta. Karl-Johankin muistutti noina hetkinään\nelävästi äärettömän typeränä eteensä tuijottavaa vasikkaa.\n\nNiin meni viikko. Palatessani Kansanteatterin sunnuntaisesta iltapäivän\nnäytännöstä tapasin asuintoverini kirjoittamassa. Mutta sillä hetkellä\nhän näytti aivan normaali-ihmiseltä. Oikeastaan hänessä oli jotakin\npirteän laskelmoivaakin.\n\n— Olen kirjoittanut kotiin. Tulehan lukemaan. Onko tämä tarpeeksi\ntehoavaa?\n\nTeksti ei ollut pituudella pilattu. Näin se kuului:\n\n »Hipuvee, isä!\n\n Lähetä 2.000 markkaa.\n\n          Kalle.»\n\n— Onko tämä sähkösanoma? kysyin hieman toinnuttuani.\n\n— Ei, vaan kirje. Ensimmäiseni tällä lukukaudella.\n\n— Mitä merkitsee »hipuvee»? tiedustin.\n\nKarl-Johan silmäsi minuun kärsimättömästi. Hän oli halunnut lausuntoani\nkirjeen tehosta eikä mitään turhia kysymyksiä. Muistaen, että minä olin\nvanhempi civis, hän taipui sentään selittämään:\n\n— Oh, siihen sisältyy paljon. Se, että voin hyvin ja olen tyytyväinen\nelämään. Että luvut luistavat. Että toivotan hänelle ja äidille kaikkea\nhyvää, terveyttä ja lisää rikkautta. Ajattele nyt: hipuvee! Niin voi\nkirjoittaa vain se, joka on onnellinen ja suo muillekin vain parasta\nmahdollista. Etkö sinä tajua tuon sanan ääretöntä sisältörikkautta?\n\nMyönsin tajuni rajallisuuden. Senjälkeen virkahdin:\n\n— Tarvitset siis lisää rahaa isältäsi.\n\nKun hän nyökkäsi, tulin ajatelleeksi, millainen kirje minun\nolisi vastaavassa tilanteessa ollut lähetettävä vanhemmilleni.\nVähintään kaksi tiheästi täyteen ahdettua arkkia. Niiden olisi\npitänyt antaa pennitarkka kuvaus sekä kaikista siihenastisista että\nvastaisista menoista järkkymättömin perusteluin niiden ehdottomasta\nvälttämättömyydestä. Ja sittenkin tulos olisi ollut epävarma.\nLuullakseni hymyilin sanoessani:\n\n— Kirjeesi on iskevyydessään mestariteos. Se ei voi olla tehoamatta\nkauppaneuvokseen.\n\nKarl-Johan oli säteilevän tyytyväinen. Hän oli jo lähdössä postittamaan\ntärkeää kirjettään, kun virkahdin:\n\n— Sinä olet tänään ollut aikamoinen tuhlari. Aamullahan kehuit olevasi\nvielä oikea Kroisos.\n\nAsuintoverini synkkeni. Hän palasi kuitenkin ovelta.\n\n— Sinä et ole minun holhoojani, Matti. Et, onneksi meille molemmille.\nMutta sinä olet paras ystäväni. Siksi voin paljastaa sinulle\nsalaisuuteni. Minun aamullisen rikkauteni ja tämänhetkisen köyhyyteni\nvälissä on sunnuntainen päivä.\n\n— No, siinä salaisuudessa ei paljon paljastamista ollut, huomautin\nkuivasti. — Minä voin puolestani kertoa lisäksi, että tämä sunnuntai\noli hyvin aurinkoinen ja lämmin.\n\n— Olin Maritan kanssa, Karl-Johan jatkoi välittämättä ivallisuudestani.\n\nSilloin minä nauroin.\n\nSalaisuutesi käyvät uutisarvoltaan yhä repäisevämmiksi! Tiedätkö? Jos\nmeillä olisi tänä keväänä ollut papukaija, niin varmasti se olisi\noppinut huutamaan Maritaa. Minä...\n\nJätin kuitenkin vuodatukseni kesken. Eräs epäilys oli iskenyt mieleeni.\n\nTarkoitatko, että olet tuhlannut Maritan kanssa tänään kaikki rahasi?\n\nAsuintoverini nyökkäsi.\n\n— Kun sinulle, Matti, jättää kylliksi aikaa, niin sinäkin hitaine\njärkinesi lopuksi pääset jyvälle.\n\n— Oletko ruvennut käymään hänen kanssaan ylellisissä ravintoloissa?\nkysäisin.\n\n— En! Karl-Johan kielsi jyrkästi. — Pitäisihän sinun vanhastaan tietää,\nettei Marita suostu lähtemään mihinkään kapakkaan. Ei edes kahviloihin.\nHänen äitinsä on kieltänyt. Sinä, hyvä mies, et taida tietää, millaisia\noikein kiltit perhetytöt ovat.\n\n— Itsehän parast’aikaa annat minulle oppituntia siinä tietoudessa,\nhymähdin. — Oikeat perhetytöt ovat sellaisia, joiden kanssa\nhurvitellaan yhtenä aamupäivänä suuretkin rahat kukkarosta.\n\nAsuintoverini ääni laski uhkaavan matalaksi hänen huomauttaessaan:\n\n— Joskus ihmettelen, onko sellaisilla kuin sinä, jolle mikään ei ole\npyhää, oikeutta elää tässä maailmassa.\n\nIhmettelyä pitemmälle hän ei kuitenkaan eksynyt näihin elämän\npimentoihin, vaan palasi ystävälliseen äänensävyyn:\n\n— Minun on kai paras kertoa sinulle kaikki. Muuten et suostu antamaan\nminulle sitä lainaa, jonka nyt tarvitsen.\n\nVipin toivo siis — eikä suinkaan ystävyys — sai hänet avaamaan minulle\nsydämensä. Ja tuo poika puhui niistä, joille mikään ei ole pyhää! Mutta\nsiitä huolimatta tiesin antavani hänelle vaikka viimeistä edellisen\nsataseni.\n\nNiin sain kuulla hänen tarinansa.\n\nKarl-Johan oli vienyt impensä Munkkiniemeen, joka siihen aikaan\nei vielä osannut neitseellisessä koskemattomuudessaan nähdä\nedes pahaa unta siitä, mikä siitä sittemmin on tehty. Ainoakaan\nvuokrakasarmihirviö ei vielä ollut rumentamassa idylliä. Pienoinen\n»Kalastajatorppa» tarjosi vaatimatonta virkistystään rakastavaisille,\njotka tuolle sielulliselle tilalle ominaisella kevytmielisyydellä\nkuluttivat kokonaisia päiviä aurinkoisilla rantakallioilla. Mutta\nMunkkiniemi oli tuottanut asuintoverilleni karvaan pettymyksen. Hän ei\nollut ottanut laskelmissaan huomioon sitä, että nimenomaan pyhäisin\noli turha vaiva yrittää sieltä löytää muiden katseilta suojattua\nkuhertelupaikkaa.\n\n— Mihin ikinä kallionkoloon vilkaisin, hän kertoi harmistuneena, niin\njoku pari istui jo siellä. Että ihmisiä pitääkin olla niin luvattoman\npaljon!\n\nLopulta he olivat väsyneet toivottomaan etsimiseensä. Marita\noli valittanut jalkojaan särkevän ja käynyt hiljaiseksi. Mutta\nsilloin... Niin, Karl-Johanin nereidi — poika väitti näet, että hänen\nsuojelushenkenään oli merenneito, koska hänen isoisänsä ja isänsä\nrikkaudet olivat mereltä peräisin, ja yhtä armelias ja aulis hän kuului\nolevan kuin Thetis ja Galateia yhteensä — oli taaskin osoittanut\nmuistavansa suojattinsa.\n\nAsuintoverini oli keksinyt pienen lentokoneen kellumassa rantavedessä.\nTuossa tuokiossa hän oli saanut selville, että yksi henkilö kerrallaan\npääsi pyöreähköstä summasta vesitasolla kymmeneksi minuutiksi katsomaan\nHelsinkiä ilmasta käsin. Karl-Johan oli heti tajunnut saaneensa nyt\nsuuren tilaisuuden. Yksi henkilö. Vain. Oh, siitä vaikeudesta hän\nselviäisi leikiten. Lentäjä oli nuori mies ja varmasti ymmärtäisi, että\nkaksi nuorta rakastavaista sylikkäin kävi mainiosti yhdestä. Ja raha —\nmitäpä se merkitsi! Marita oli heti saanut takaisin hyvän tuulensa. Hän\noli riemuinnut kuin pikku tyttö siitä, että kerrankaan ei ollut omaisia\nkieltämässä häntä lentämästä.\n\n‒ Sitten te lensitte, virkahdin havahduttaakseni asuintoverini\nsuloisten muistojensa syvyyksistä.\n\n— Niin, hän henkäisi autuaana.\n\n— No, miltä Helsinki ilmasta käsin näytti?\n\nKarl-Johan katsoi minuun älyttömänä, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt\nkysymystä. Siksi toistin sen, äskeistä terävämmin.\n\n— En minä Helsinkiä nähnyt, hän vastasi. — En vilahdustakaan siitä.\nNäin ainoastaan Maritan. Ja tajusin vain hänen suudelmansa.\n\n— Te siis suutelitte lentokoneessa! huudahdin. — Koko ajan!\n\nAsuintoverini silmäys todisti, että minä olin hänestä luvattoman\nhidasälyinen. Ilmeisesti minun olisi pitänyt tajuta se alunperin. Tätä\narviointia tehostivat vielä sanat:\n\n‒ Tietysti! Sitä vartenhan minä lentokoneen vuokrasin. Saadakseni\nvihdoinkin suudella Maritaa kunnollisesti. Ah, hyvä mies! Salomo\nlauloi Sulamitistaan: »Niinkuin ruusunkarvainen nauha ovat sinun\nhuulesi... Mettä mehuavat sinun huulesi, morsiameni...» Mutta Salomo\nei tuntenut Maritaa. Muuten hän olisi kirjoittanut tuon kaiken paljon\nlennokkaammin. Ah, Maritan suudelmat olivat hukuttavia! Niissä värjyi\nja värisi koko maailman riemu ja kaipuu...\n\n— Niinpä kai, virkahdin kuivasti. — Olen kuullut, että tytöt oppivat\nsen taidon. Monitahoisella harjoittelulla.\n\nSilloin Karl-Johan raivostui. Olen mieluummin muistelematta kaikkia\nniitä karkeuksia, jotka hän seuraavan neljännestunnin aikana syyti\npäälleni. Vihapäissään ihminen tulee sanoneeksi paljon. Varsinkin hyvin\nnuori ja hyvin rakastunut mies. Kun lääkitsevä hiljaisuus vihdoin\ntaas ympäröi minua, asuintoverini oli mennyt, muassaan sekä viimeistä\nedellinen satamarkkaseni että viimeisenkin. Ne olivat rauhan lunnaat.\n\nKaksi päivää myöhemmin äkillinen salama iski pirstaleiksi Karl-Johanin\nkoko paratiisin.\n\nOletteko nähnyt nuorukaisen itkevän, rajusti ja epätoivoisesti?\nMyönnän, ettei tuollaisen itkun tarvitse olla häpeäksi asianomaiselle.\nMutta kiusallinen se on sille, joka joutuu todistajaksi. Kun\nasuintoverini tuona iltana syöksyi huoneeseemme ja heittäytyi\nkynnykseltä suoraan vuoteeni jalkopäähän nyyhkimään, tunsin aluksi\nvastustamatonta halua potkaista häntä. Maritan satu oli jäänyt\nlyhyeksi, sen älysin. Mutta tarvitsiko ylioppilasmiehen silti\nkäyttäytyä kuin ensimmäisen nukkensa särkenyt pikku tyttö? Pidättäydyin\nkuitenkin kaikista mielipiteen ilmaisuista. Jäin rauhallisesti\nodottamaan, että Karl-Johan lausuisi ensimmäisen repliikin.\n\nVähitellen hän tyyntyi. Minuun katsomatta hän luovi nojatuolin luo ja\npainui sen syvyyksiin. Sieltä hän heitti minulle kirjeen.\n\n— Lue, hän kehoitti.\n\nVedin kuoresta paperiarkin. Sisältö oli alusta pitäen sen laatuinen,\nettä kavahdin vuoteeni laidalle istumaan.\n\nKirje kuului näin.\n\n »Ylioppilas Karl-Johan Vahtola.\n\n _Täällä_.\n\n Herra! Olen saanut usealta taholta kuulla, että Te olette vietellyt\n morsiameni. Marita on minun kihlattuni, ja minä tiedän teistä kahdesta\n _kaiken_. Minä olen Suomen armeijan vänrikki enkä aio sallia, että\n kukaan rangaistuksetta toukkaa kunniaani. Civis academicuksena\n käsittänette, että tällainen häväistys on ainoastaan verellä pois\n pestävissä. Odotan vastaustanne tähän minun haasteeseeni 24 tunnin\n kuluessa.»\n\nAlla oli nimi, joka on maamme historian eri vaiheissa tullut liian\ntunnetuksi, jotta sitä sopisi mainita tällaisessa yhteydessä.\nRiittäköön, että verta janoavan sulhasen etunimi oli Jarl.\n\nLuettuani nuo muutamat rivit kolmeen kertaan virkahdin jotakin\nsanoakseni:\n\nHän kirjoittaa samaan tyyliin kuin kuuluisa kaimansa, Hämeenlinnan\nperustaja.\n\nAsuintoverini oli historian lukija, hänkin. Mutta minun onnekseni\nhän oli sillä hetkellä liian sekaisin kyetäkseen tekemään mitään\nmyrkyllisiä huomautuksia nimen ja arvojen sotkemisesta. Surkeasti\nhymähtäen hän vain tiedusteli:\n\n‒ Oletko sinä tutustunut tuon kuuluisan kaiman tyyliin?\n\n— En, myönsin. — Mutta otaksun, että jos Ruotsin viimeinen jaarli\nkirjoitteli vihamiehilleen, niin se kävi yhtä nasevaan tapaan. Hän oli\nsitä tyyppiä.\n\nHuomasin, ettei Karl-Johania erikoisesti kiinnostanut, mihin\nihmistyyppiin Folkunga-suvun mainehikas esi-isä kuului. Siksi syvennyin\nlähempään probleemiin:\n\n— Oletko varma, että sulhasta ylipäänsä on olemassa? Ehkäpä joku\nsyrjäyttämäsi ihailija säikyttelee sinua olemattomilla.\n\nTavatessaan näin elävää myötätuntoa asuintoverini purki koko\nmurhenäytelmänsä nähtäväkseni. Hänen monisanaisesta ja sekavasta,\nkertomuksestaan onnistuin kärsivällisyyteni avulla poimimaan esiin\ntosiasiat. Eivätkä ne olleet rohkaisevat.\n\nEi ollut epäilystäkään siitä, että sulhanen oli olemassa. Juuri tuo\nkirjeen kirjoittaja. Karl-Johan oli suoraa päätä rynnännyt tapaamaan\nMaritaa. Tyttö oli myöntänyt olevansa kihloissa. Pojan kiivaaseen\nkysymykseen, miksi hän oli sen salannut, hän oli aluksi vastannut\nheittelemällä vain niskojaan. Sitten hän oli kuitenkin selittänyt, että\nvänrikki Jarl oli niin kaukana kuin Vaasassa ja hän, Marita, joutunut\nolemaan jo kokonaisen kuukauden yksin. Mitään pahaa hän ei ollut\nsuinkaan tarkoittanut, ja heillä kahdellahan oli näinä parina viikkona\nollut niin hupaisaa yhdessä. Oliko Karl-Johan todella niin julman\nkiittämätön, että saattoi _siitä_ kantaa hänelle kaunaa?\n\n— Ajatella, asuintoverini valitti, ettei tuo tyttö käsittänyt\nmurskanneensa koko minun maailmani. Ikinä en tämän jälkeen voi enää\nluottaa yhteenkään naiseen!\n\nSama pateettinen huuto on kai kaikunut läpi vuosituhansien. Minua\nilahdutti kuitenkin kuulla Karl-Johanin sanovan. Maritaa »tuoksi\ntytöksi». Se osoitti, että hän oli jo tervehtymässä.\n\nMarita oli ollut hirveän peloissaan tulevaisuudestaan. Jarl-sulhanen\noli käyttäytynyt kuin ärsytetty leijona tultuaan tänään aamujunalta\nsuoraan hänen kotiinsa. Koko suku oli hälytetty, ja tantit ja\nfarbrorit sihisivät ja sähisivät vain tästä skandaalista. Karl-Johanin\nvelvollisuus oli tavalla tai toisella puhdistaa hänen maineensa, Marita\noli selittänyt. Miten pojan itsensä kävisi, se ei ollut lainkaan\nsurettanut tyttöä.\n\nPäästyäni tästä kaikesta selville esitin, että jättäisimme pulman\npohtimisen huomiseksi. »Aamu on iltaa viisaampi», sen parempaa\nlohdutusta en kyennyt asuin toverilleni tarjoamaan. Sillä kaikesta\njärkytyksestä huolimatta minua nukutti surkeasti.\n\nKun heräsin, Karl-Johan oli jo pukeissa. Hän palasi juuri puhelimesta.\n\n— Minä soitin hänelle, hän ilmoitti.\n\n— Kenelle?\n\n— Vänrikille, tietysti.\n\n— Mitä varten?\n\nKärsimättömästi asuintoverini vastasi:\n\n— Ilmoitin asettuvan! hänen käytettäväkseen. Niinhän on tapana\ntällaisissa tilanteissa. Sanoin saapuvani hänen luokseen ennen\nmääräajan loppuun kulumista tai lähettäväni sinne sekundanttini.\n\n— Oletko niin pähkähullu, että aamun kirkkaudessakin ajattelet\nryhtymistä kaksintaisteluun?\n\nMinua hymyilytti jo jutun teatraalisuus. Elimmehän toki 20:nnen\nvuosisadan Suomessa.\n\n‒ Ei ole muuta pääsytietä, Karl-Johan virkahti kuolemanvakavasti.\n\nMutta pelkkää loruahan on väite, että sinä olisit vietellyt hänen\nmorsiamensa! intin.\n\nSe tosiasia ei kumoa tuota toista. Nimittäin sitä, että vänrikki uskoo\nminun vietelleen. Muistathan tarinan epäluuloisesta espanjalaisesta\nisästä?\n\nTietysti muistin, koska olin itse kertonut sen hänelle. Mutta minusta\ntuntui, että asuintoverilleni tekisi hyvää päästä vaikkapa vain\ntuokioksi irti omien murheittensa ajattelemisesta. Siksi ilmoitin\nhaluavani kuulla.\n\nSe oli tarina rakastuneesta nuorukaisesta, joka onnistui kerran\npääsemään hetkeksi kahdenkesken unelmiensa neidon kanssa tämän\nkodissa. Mutta heidän herttaisen haastelunsa keskeytti señoritan\nisä, joka julmistuneena syöksyi huoneeseen. Hirvein sadatuksin hän\nuhkasi heitättää nuorukaisen syvimpään vankiluolaan, koska tämä oli\nraiskannut hänen tyttärensä. Nuori señor sai suurella vaivalla vanhan\nherran vakuuttuneeksi siitä, ettei hän ollut sormenpäälläkään koskenut\nneitoon. Senjälkeen hän pyysi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan neitoa\npuolisokseen. »Ei ikinä!» isä karjui. »Ikinä en anna tytärtäni niin\nsaamattomalle miehelle, joka päästyään puoleksi tunniksi kahden kesken\nneidon kanssa ei osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen!»\n\nEhdittyään tarinan päähän Karl-Johan virkahti raskaasti:\n\n— Viattomuus ei voi paljon epäluuloisuudelle, joka arvioi toisia oman\nmittapuunsa mukaan. Eikä verenhimoiseen vihaan yltyneelle kannata\nkoettaa todistaa, että hän on sokean erehdyksen uhri ja ettei mitään\nloukkausta ole tapahtunut. Sellainen yritys olisi pelkkää sanojen\ntuhlausta.\n\nNyökkäsin. Sen ikäisen pojan suorittamaksi ihmissielun luotaukseksi\narviointi ei ollut hullumpi. Mutta siten hän päätyi jälleen omaan\nprobleemiinsa:\n\n— Koska vänrikki on haasteen antaja, niin minä saan kai valita aseet?\n\n— Niinpä kai, vastasin. — Tosin minä en ole mikään asiantuntija\ntällä alalla. Mutta luulisin, että pistoolit ovat tavallisimmat\nkaksintaisteluaseet.\n\n— Ei käy, Karl-Johan sanoi surkeasti. — En osaa ladata edes kivääriä.\nSaati sitten ampua. En ole vielä ollut väessä.\n\nHän käsitteli näitä kysymyksiä niin vakavasti, että sisuni kuohahti.\nKyllästyneenä sanoa sutkautin:\n\n— Älä välitä. Suuri esikuvasi, Gabriel Tuderus, olisi ilman muuta\nvalinnut miekat.\n\nMikään ei sillä hetkellä tuntunut kykenevän piristämään häntä.\nHuokaisten hän totesi:\n\n— Minä osaan käyttää vain nyrkkejäni ja — puukkoa.\n\n— Valitse sitten hitossa puukot! suosittelin. — Kun sanot, että\nkaksintaistelu, suoritetaan pohjalaisittain puukoilla, niin korskea\nvänrikkikin taitaa ruveta raittiisti epäilemään, tokko hänen\nmorsiantaan onkaan vietelty. Nyt minun täytyy painua luennolle.\n\nOli ehkä sydämetöntä jättää asuintoveri hänen elämänsä siihen\nasti raskaimmassa vaiheessa. Mutta minä olin saanut jo kyllikseni\nsen satimen pohtimisesta, johon hän oli itsensä sotkenut. Missään\ntapauksessa en halunnut joutua sekundanttina mukaan hänen\nmielettömyyksiinsä.\n\nNiin kuitenkin kävi, että mitä pitemmälle se päivä kului, sitä rajummin\nomatuntoni syytti minua. Karl-Johan oli kadonnut kuin maan alle. Niin\nsuunniltani lopulta jouduin, että soitin Maritan kotiin. Onneksi tyttö\nei ollut tavattavissa, joten tuo nöyrtyminen jäi vain omaksi tiedokseni.\n\nPuoleenyöhön asti sain aikani joten kuten kulumaan salapoliisiromaanin\nääressä. Mutta sitten en jaksanut enää lukea. Jäin tuijottamaan kellon\nviisareiden verkkaista etenemistä.\n\nPuoli kahden maissa asuintoverini viimein saapui. Pelkästä siitä\nilosta, että hän oli vielä hengissä, olisin ollut valmis syleilemään\nhäntä Mutta hän totesi vain huolettomasti:\n\n— Kas, sinä et nuku.\n\n— Tapasitko hänet?\n\nKarl-Johan oli alkanut vihellellen riisuutua. Hänessä ei näkynyt enää\njälkeäkään eilisiltaisesta itkusta eikä aamuisesta kuolemanhädästä.\nMutta vaikka hän näytteli välinpitämätöntä, tunsin hänen suorastaan\npalavan halusta kertoa.\n\n— Kenet? Ah niin, tarkoitat Maritan sulhasta, hän lausui hitaasti ja\nkuin jokaista sanaa erikseen punniten. — Kyllä. Tulen juuri »Kämpistä»,\njossa illastin ystäväni Jarlin kanssa.\n\nAsuintoverini oli yllättävien käänteiden mies. Ja tällä kertaa hänen\nyllätyksensä onnistui täydellisesti. Haukoin ilmaa:\n\n— _Ystäväsi?_ Muistaakseni jomman kumman teistä piti kuolla\n»jumalaisen» Maritan kunnian puhdistamiseksi.\n\nPoika hymähti. Siten hymyillään mielettömyydelle, joka on jäänyt\nvuosisatojen päähän.\n\n— Oh, sen pikku jutun me sovimme, hän sanoi. — Ja sovintoa juhlimaan\nmenimme »Kämpiin».\n\n— Kas, kun ette ottanut Maritaakin mukaan juhlimaan, yritin leikata.\n\n— Tyttö _oli_ mukana. Mutta hän oli vain sivuhenkilö.\n\nKarl-Johan osasi olla kiihoittavan salamyhkäinen, kun tahtoi. Ja nyt\nhän selvästikin tahtoi. Tietäen, että minä en kuitenkaan malttaisi olla\nkysymättä edelleen.\n\n— Kuulehan, virkahdin. — En ole milloinkaan udellut, miten sinä kesytät\nnaistuttavasi. Senhän voit katsoa ammattisalaisuudeksesi, jota et halua\nvieraalle paljastaa. Mutta Jarl-vänrikki on mies. Et menetä mitään,\nvaikka kerrotkin, miten rauhoitit hänet. Kaikesta päättäen hän ei ollut\nyhtä järkkymätön kuin tarinasi espanjalainen isä.\n\nAsuintoverini hymyili ylimielisesti.\n\n— Sano pikemminkin, etten minä ollut niin taitamaton kuin tuo\nrakastunut nuori señor.\n\n— Mitä sinä sitten teit?\n\n— Menin ilman muuta vihastuneen sulhasen luo ja kerroin hänelle\navoimesti kommellukseni uusmaalaisten vuosijuhlassa.\n\nMinun oli vaikea seurata hänen ajatustensa laukkaa.\n\nTyhmänä kysyin:\n\n— Minkä kommelluksesi?\n\n— No, eikö siksi voi sanoa pahvirintani dramaattista paljastumista?\nKarl-Johan tiedusti hieman kärsimättömästä. Hän kai huomasi sentään\nkohtelevansa minua kohtuuttoman kovasti ja riensi lepyttämään: — Älä\nota raskaasti, hyvä mies, vaikket vielä käsitäkään asiain yhteyttä.\nRaivoisa sulhanen ei liioin ymmärtänyt, mitä minun kirotulla\npahvirinnallani oli tekemistä myöhempien tapausten kanssa. Minun piti\nihan kuin kädestä pitäen osoittaa se hänelle.\n\n— Ja sen sinä onnistuit tekemään? utelin.\n\n— Oh, se oli yksinkertaista. Niin kuin kaikki suuret keksinnöt ovat,\nsitten kun ne on tehty. Kerroin, että hänen ihastuttava morsiamensa\noli ollut niitä nylänningareita, jotka olivat kaikkien murhaavimmin\nilkkuneet minua kohdannutta vahinkoa. Mutta tajuttuaan sitten, miten\nymmärrettävät, miltei kunnioitettavat syyt olivat pakottaneet minut\nturvautumaan tuohon pahviseen hätäkeinoon, hän oli katunut sitä,\nettä oli tullut sydämettömästi pilkanneeksi onnettomuuden uhria.\n»Neiti Maritahan on hyvin syvällinen luonne», ylistin, »ja siksi\nhänen katumuksensa oli syvempi kuin muiden.» Kukaan mies ei ole niin\nraivoissaan, ettei pehmenisi, kun hänen rakastamaansa naista kehutaan.\nNiinpä tämä selitys upposi vänrikkiin kuin voi kuumaan leipään.\n\nKas vain poikaa, mietin. Hänen ihmistuntemuksensa alkaa saada\nvarhaiskypsää terävyyttä. Hän puolestaan jatkoi selostustaan:\n\n— Korostin sitä, että hänen morsiamensa on _niin_ syvällinen luonne,\nettei hän tyytynyt pelkkään myötätuntoon, vaan tahtoi antaa nolatulle\nruhtinaallisen hyvityksen. Ainoastaan tästä syystä neiti Marita\noli suostunut tanssimaan kanssani seuraavana iltana. Ja jotta minä\nlopullisesti unohtaisin kärsimäni ansaitsemattoman nöyryytyksen ja\nhänen vahingonilonsa, hän oli suonut minulle hänen tapaamisensa kunnian\njonkin kerran vielä sen jälkeenkin. Mitään sen kummempaa ei välillämme\nollut tapahtunut eikä ollut voinutkaan tapahtua.\n\n— Tuo ei tunnu kovinkaan vakuuttavalta, huomautin.\n\nKarl-Johan irvisti.\n\n— Vänrikkikin näytti melko epäuskoiselta, hän myönsi. — Siksi sanoin:\n»Tehän olette itse ruotsinkielisiämme ja kuulutte korkeaan sukuun.\nTeidän pitäisi niin ollen tuntea, mikä teidän piirienne sekä naisille\nettä miehille on mahdollista ja mikä mahdotonta. Niin paljon minäkin\nsiitä tiedän, että olipa heillä miten kultainen sydän tahansa, niin\n_vakavasti_ he eivät voi ikinä ottaa sellaista ihmistä, jolle on kerran\nsattunut niin auttamattoman naurettava onnettomuus kuin minulle tuossa\narvokkaassa vuosijuhlassa». Silloin vänrikki purskahti raikuvaan\nnauruun. Se ei ohut kovinkaan hienotunteista, mutta siitä en sillä\nhetkellä välittänyt. »Tuo on totta!» hän huusi. »Kautta kunniani,\ntuo on totta! Miten en sitä heti älynnyt? Hieno, ylpeä Maritani ei\ntietenkään voinut ottaa teitä vakavalta kannalta _sen_ jälkeen!» Ja\ntaas häneltä pääsi äänekäs nauru.\n\n— Pöllö! minä pistin väliin kiukkuisesti.\n\n— Annahan, kun kerron loppuun, asuintoverini virkkoi. — Vänrikki\nhavaitsi tuokion kuluttua, että hänenkin oli osoittauduttava\n»syvälliseksi luonteeksi». Hän hillitsi iloisuutensa ja muuttui minua\nkohtaan äärettömän sydämelliseksi. Niillä jalan sijoilla meidän oli\nvälttämättä huuhdottava väärinkäsitykseen perustuva vihamielisyytemme\nkampanjalla alas. Saman tien meistä tuli sinät. Sittenhän pyysi minulta\nsitä suosionosoitusta, että kävisin hänen puolestaan tilaamassa pöydän\nsovintoillallista varten »Kämpistä». Sillä aikaa hän kiitäisi Maritan\nkotiin kertomaan, että kaikki oli välillämme selvitetty ja unohdettu,\nja toisi morsiamensa mukanaan ravintolaan.\n\n— Miten sinä saatoit? murahdin.\n\nMutta Karl-Johan vain säteili.\n\n— Saatoinko! Tarkoitatko, miten saatoin sietää tuon kaiken? Mainiosti,\nhyvä mies. Minähän nauroin hänelle sydämessäni varmasti enemmän kuin\nhän päin naamaa minulle. Illalliset olivat rattoisat. Niiden kuluessa\nystäväni Jarl vannotti morsiantaan, että tämän on eteenkinpäin\npidettävä yhteyttä minun kanssani. Sen he ovat kuulemma yhteisesti\nvelkaa minulle.\n\nAsuintoverini meni pöytänsä ääreen. Hymyillen hän irroitti Maritan\nkuvan kehyksistä ja repi sen pieniksi palasiksi.\n\n— Minä en halua tavata häntä, hän mutisi. — Eivätkä he ole minulle\nvelassa. Siitä minä itse olen pitänyt huolen.\n\nNyt minäkin naurahdin. Liisi-täti ja minä olimme suotta olleet\nhuolissamme siitä, miten Karl-Johan jaksaisi läpäistä ensimmäisen\nsuuren pettymyksensä. Se oli nyt takana ja voitettu.\n\nHän meni ikkunan ääreen ja työnsi sen molemmat puoliskot auki. Nauttien\nhän veti keuhkoihinsa ilmaa, jossa oli jo aavistus lähenevästä kesästä.\n\nKääntymättä hän virkahti vapautuneen riemukkaasta:\n\nOn ihanaa, että on nuori! Että elää! Ja että on kevät!\n\n\n\n\n4.\n\nME MATKUSTAMME, KUTEN MUUTKIN.\n\n\nOli siirrytty jo toukokuuhun. Se tuntui autiutena Ostrobotniallakin.\nKarl-Johan ja minä totesimme sinne tultuamme, että kaunis kevätilma\noli tyhjentänyt osakuntahuoneiston. Tapasimme siellä vain fuksi\nPirttiholman, papinpojan maakuntamme eteläkulmalta. Aikansa kuluksi\nasuintoverini istahti pelaamaan sakkia hänen kanssaan. Minä syvennyin\nkotipuoleni sanomalehtiin. _Stilleben_-tunnelma. Jokunen osakuntatoveri\ntuli ja pysähtyi vaihtamaan sanasen kanssamme tai tyytyi vain\nkynnykseltä nyökkäämään.\n\n_Kevät_... Minäkin tunsin sen poltteen suonissani. En olisi suurilla\nsurmillani tunnustanut sitä Karl-Johanille. Mutta niin vain oli, että\nolin jo useana päivänä käynyt katsomassa valkoisia matkustajalaivoja,\njotka Eteläsatamassa höyrysivät lähtöä mikä minnekin, etelään ja\nlänteen. Onnelliset, jotka pääsivät mukaan! Hullu kevät, joka sytyttää\nkiihkeän kaipuun merelle, matkustamaan!\n\nSanomalehdet olivat painuneet polvilleni. Havahduin Pirttiholman\nkysymykseen:\n\n— Pojat, näittekö hänet?\n\n— Kenet?\n\n— Liesmaan Pekan. Hän kurkisti ovelta. Tiedättekö; että hän on ruvennut\nlukemaan?\n\nLiesmaa oli kriminaaliklubin vanhimpia ja jo monet vuodet kuulunut\nylioppilaskunnan pomoihin. Lukuisien ylioppilasvuosiansa aikana hän oli\nhoitanut mallikelpoisesti kaiken muun, paitsi opintonsa. Hän oli liian\nkäyttökelpoinen voima kunnan hallituksessa ja sitäpaitsi liian komea\npoika, jotta hänelle olisi jäänyt aikaa huolehtia luvuistaan. Mutta\nmitä hän liekin lyönyt laimin, niin sen arvosteleminen ei kuulunut\nfuksille. Siksi sekä Karl-Johan että minä pyrimme tuomitsevalla\näänettömyydellämme hillitsemään nuoren Pirttiholman juoruiluhalua. Hän\nei kuitenkaan älynnyt, mitä mielessämme liikkui, vaan jatkoi:\n\n— Minä tapasin hänet viime joululomalla kotipuolessa. Tehän tiedätte\nEeva ja Martta Ylimaan perintötalon. Se on pitäjämme suurin ja rikkain\ntila. Siellä vietettiin loppiaisena Martan häitä. Hienot häät,\nsuorastaan ylelliset, sen saatte uskoa. No, minunhan piti jutella\nLiesmaasta, joka myös oli läsnä.\n\n— Sakki, asuintoverini keskeytti hänet tylysti.\n\nPirttiholman täytyi hetkeksi keskittyä peliin saadakseen kuninkaansa\nsuojatuksi. Mutta sitten hän palasi äskeiseen aiheeseensa:\n\n— Satuin olemaan vieressä, kun nuorikko hääjuhlien viimeisenä päivänä\nryhtyi kiusoittelemaan Liesmaan Pekkaa. »Sinä olet niin komea mies»,\nMartta sanoi, »että minä olen päättänyt naittaa sinut meidän Eevalle.»\nUskokaa tai älkää, mutta Liesmaa valahti vallan kalpeaksi.. Kaipa\nvanha suola rupesi janottamaan häntä. »Vai onko tytössä mielestäsi\njokin vika?» nuori rouva härnäsi, kun vastausta ei kuulunut. »Valmis\nagronoomihan Eeva on. Minä taas joudun nyt vallan Itä-Suomeen. Eikä\nmeitä tällä Ylimaan tilalla ole kuin kaksi tytärtä. Ajattelepas sitä,\nPekka!» Liesmaan ääni oli kumman käheä hänen virkkaessaan: »Älä viitsi,\nMartta. Minä en ole mitään, en yhtään mitään.» Mutta silloinkos\nnuorikko nauramaan! Vieraita kertyi ympärille enemmänkin, ja silloin\nMartta helähdytti: »Sitä sinun ei kannata surra. Kyllä Ylimaan Eeva\nyhden miehen vaikka _kehruulla_ elättää!»\n\nMeidän kuulijainkin piti naurahtaa. Tunsimme kumpikin Ylimaan talon\n— etelämpänä sitä olisi sanottu kartanoksi. Pellot ja metsät olivat\nsiellä sellaiset, että ne kehräsivät kokoon enemmän kuin muutama\nihminen ehti kuluttaa.\n\n— Mutta Liesmaan Pekka ei tahdo, Pirttiholma hymähti. — Eevan hän\nkyllä tahtoisi, mutta ei niillä ehdoin. Siksi hän on yltynyt nyt\nlukemaan. Eikä siitä kuitenkaan loppujen lopuksi mitään tule. Hän on\nkertakaikkiaan _ylioppilaskuntadeekiksellä_, niin kuin moni muukin.\nTyperää jääräpäisyyttä tuollainen rimpuilu, se on minun käsitykseni.\nNaisi kartanon, niin saisi Eevansa kaupantekijäisiksi!\n\nFuksin nauru katkesi kuitenkin kesken. Meidän katseemme saivat hänet\näkisti järkiinsä. Karl-Johan ei kenties olisi tyytynyt pelkkään\njulmistelevaan silmäykseen. »Hän oli jo matkalla Ostrobotnialle\nkertonut olevansa kasvatustuulella. Mutta hänet hillitsi se, että\npöytämme ääreen istahti med.kand. Irja Lehto.\n\nIrja oli osakuntamme vanhinta ikäluokkaa. Hänelläkin turtui olevan\nikävä ja tarve hiukkasen puhella. Hänen pyylevässä olemuksessaan ei\nollut mitään naisellista siroutta, äänikin oli matala ja karhea.\nMutta hän oli oikein reilu tyttö ja siksi osakuntalaisten keskuudessa\nsuosittu.\n\nHän puheli kanssani niitä näitä. Sitten hän tuli kiinnittäneeksi\nkilttien, sinisten silmiensä katseen poikiin, jotka olivat jälleen\nsyventyneet sakkiinsa.\n\n— Meikäläisiä? hän kysyi.\n\nEsitin pojat hänelle.\n\n— Olen kuullut tohtorista, papinpoika sanoi.\n\nIrja rypisti kulmiaan.\n\n— Minä olen lähempi tuttu täällä kaikkien kanssa, hän huomautti. Sitten\nhän ojensi kätensä Pirttiholmalle ja lisäsi: — Nimeni on Irja. Ystäväni\nkutsuvat minua Iikuksi.\n\nOlen jälkeenpäin ajatellut, että ehkäpä poika ei ollut tietoisesti ja\ntahallisesti ilkeä. Ehdotushan saattoi hänestä tuntua yllättävältä. Hän\nnousi seisomaan ja kumarsi.\n\n— Minä olen Alpo.\n\nVilkaistuaan vielä kerran Irjan leveisiin kasvoihin, joihin kolme\nvuosikymmentä ei tietenkään ollut voinut olla jättämättä jonkinlaisia\njälkiä, poika lisäsi nopeasti:\n\n— Minä saan kai sentään sanoa tädiksi?\n\nEn ole milloinkaan nähnyt Irja Lehdon mittasuhteet omaavan naisen\nselviävän jaloilleen niin nopeasti kuin hän tuossa tilaisuudessa. Sanaa\nsanomatta hän jätti osakuntahuoneiston.\n\n— Sinä loukkasit häntä verisesti, huomautin Pirttiholmalle\ntuomitsevasti.\n\nPapinpoika ei myöntänyt, mutta ei kieltänytkään. Jotakin tyytyväisen,\nilkamoivan hymyn tapaista oli kohoamassa hänen huulilleen. Silloin\nKarl-Johan antoi tuoreen näytteen siitä, että hänen kätensä oli »kuin\ntaivaan salama». Pystyyn hypätessään hän lyödä läimäytti poikaa\nposkelle.\n\n— Katurakki!\n\nMinuun kääntyen hän lisäsi:\n\n— Tule alakertaan, Matti. Kakaroiden seura ei ole meitä varten.\n\nPirttiholma jäi yksikseen. En ole jälkeenpäinkään tullut kysyneeksi,\nmillaisten mietteiden parissa hän sen iltansa vietti.\n\nKlubiravintolassa oli vain yksi pöytä varattu. Se oli katettu\nkolmelle. Kaksi paikkaa oli siinä tyhjinä. Kolmannelle oli asettunut\nkeski-ikäinen, mustanpuhuva mies. Mittasuhteiltaan hän ei ollut\nmitenkään vaikuttava. Mutta minä tiesin, että hän oli aikoinaan\npiirtänyt nimensä sekä pohjoispohjalaisten ylioppilaiden että sittemmin\nmyös aktivistien historiaan.\n\n— Tunnetko Jooseppi Tuutijärven? kysäisin oven suussa hiljaa\nasuintoveriltani.\n\n— Maineelta, tietysti, Karl-Johan vastasi, ja hänen ruskeisiin\nsilmiinsä nousi innostuksen kimmellys.\n\nVieras vilkaisi meihin.\n\n— Kah, Matti! Tule paiskaamaan kättä.\n\nKun esitin hänelle asuintoverini, Jooseppi hymähti:\n\n— Raahen kauppaneuvoksen poika, näemmä. Tunsin isäsi muinoin. Joskus\noli hänkin iloinen veikko. Nimittäin viimeisinä ylioppilasvuosinaan.\n\nJoosepin viittauksesta istahdimme hänen seurakseen. Minä unohduin\nmiettimään, miltä tuntuisi, jos joku sanoisi minun isästäni, että hän\noli iloinen veikko — aikoinaan. Mutta _hänestä_ ei kukaan voinut sitä\ntodistusta antaa. Joskus olin ihmetellyt, liekö hän milloinkaan ollut\noikein nuori.\n\n— Tiedätkö, Jooseppi puheli edelleen Karl-Johanille, että isäsi aikoi\nensin papiksi? Hänen äitinsähän oli sellaista korkeasti papillista\nsukua. Mutta sitten jollakin kotiseutukiertueella muuan ikäloppu\nLapin akka, aikansa nuorta teologia tiirailtuaan, suhautti harvojen.\nhampaittensa välistä: »Sinulla on sellaiset silmät, ettet sinä\nyhteen naiseen tyydy.» Liekö se pannut isäsi ajattelemaan? Mutta\njoka tapauksessa hän heitti kesken papilliset opintonsa. Paremmin\nhän juristina sopikin isiensä kauppahuoneen piiriin. No niin, poika,\nsinulla on tarkalleen samanlaiset silmät kuin isälläsi. Levottomat ja\nlevottomaksi tekevät.\n\nKatsoin tutkivasti Jooseppiin. Olin kuullut, että niin iloiset ja monet\nkuin hänen ylioppilasvuotensa olivatkin olleet, niin kotipitäjäänsä\npalattuaan hän oli heittäytynyt raittiusmieheksi. Eikä kauan ollut\nkestänyt, kun hän oli kohonnut tuon syrjäisen seudun tunnustetuksi\nnapamieheksi. Mutta kaiketi Jooseppi ei vieraisiin lähdettyään pitänyt\ntarpeellisena sylkeä lasiin. Se ilmeni nytkin hänen puheliaisuudestaan.\nLähempi tarkastelu osoitti, että hänen silmänsä verestivät. Varmaan\nhän oli bakkanttien ja mainadien avustuksella onnistunut kahmaisemaan\njalopeurojen ja pantterien vetämistä Dionysoksen elämänriemun vaunuista\njo toisenkin kourallisen viinirypäleitä. Arvelin parhaaksi johtaa hänen\najatuksensa toisaalle:\n\n— Mitäs Tuutijärven keisarikuntaan kuuluu?\n\n— Entiseen tapaan tuskaa ja vaivaa. Sanovat elämän silloin parasta\nolevan. Rakennushommissahan minä.\n\nJooseppi naurahti. Kärki tuntui kohdistuvan häntä itseään vastaan.\nHetken vaiettuaan hän kysäisi:\n\n— Haluatteko kuulla, millainen mies minä olen?\n\nTietenkin halusimme. Yhtä ja toista toki jo tiesimme. Mutta Jooseppi\nTuutijärvi oli _persoonallisuus_, josta saattoi kuvitella, että hän oli\nkumpaankin suuntaan suurten mittojen mies.\n\nHän ei pitänyt kiirettä kertomisellaan. Ensin hän tilasi lasit meille\nmolemmille. Kun ne oli saatu, hän heitti virallisestikin tittelit pois\nKarl-Johanin kanssa.\n\n— Minä en teitittele pohjoispohjalaisista akateemisista kansalaisista\nketään, jonka kanssa jutella kehtaan, hän sanoi selitykseksi.\n\nSitten hän katsoi valmistelut suoritetuiksi ja aloitti:\n\n— Viikko sitten minulta loppuivat naulat. Lähdin ostamaan niitä\nRovaniemeltä. Siellä tapasin hotellissa tutun miehen, joka oli\nlähdössä Ouluun. Hän sai minut helposti uskomaan, ettei niin pieneltä\npaikkakunnalta kuin Rovaniemeltä kannattanut nauloja ostaa. Yhdessä\nmatkasimme siis Ouluun. Tiedättehän siellä Suomalaisen klubin?\n\nNyökkäsimme. Tunsimme toki sen verran kotimaakuntamme pääkaupungin\nmerkkipaikkoja.\n\nKlubilla kohtalo tarttui minuun oikein lujin kourin, Jooseppi hymähti.\nSen edusmiehiksi ilmestyi kaksi vanhaa ystävää. Heidän ja kuningas\nAlkoholin seurassa minulta hurahti pari päivää. Kohtalon lähetit\nryhtyivät vakuuttamaan minulle, että olin pähkähullu, jos tosiaan aioin\nostaa naulat Oulusta. Ainoa rakenteilla olevan liiterini arvoinen\nnaulojen ostopaikka oli maan pääkaupunki. Sitäkin suuremmalla syyllä,\nkun näillä kummallakin veikolla sattui myös juuri sopivasti olemaan\nasiaa tänne. Kuinka siinä sitten lie suurta kysymystämme käännelty ja\ntutkiskeltu, mutta lopputulokseksi tuli joka tapauksessa: Helsinkiin!\nTässä minä nyt olen. Siitä, pojat, tiedätte, millainen mies Jooseppi\nTuutijärvi on!\n\nHän pamautti nyrkkinsä pöytään korostaakseen itse ironiansa vakavuutta.\nMutta paikalle ehättäytyneelle tarjoilijattarelle hän sanoi tyynesti:\n\n— Kierros juotavaa lisää.\n\nMinun oli jo pariin otteeseen ollut silmättävä varoittavasti\nKarl-Johaniin hillitäkseni hänen naurun haluaan. Jooseppi oli\nmielentilassa, joka lähenteli moraalisen krapulan laaksonpohjaa. Hän\nei olisi sietänyt sellaista kevytmielisyyttä, että joku piti hänen\njeremiadiaan hupaisana. Siksi kiirehdin asiallisesti kysymään:\n\n— Joko sait naulat ostetuiksi?\n\n— En vielä.\n\nMutta sen myönnettyään Jooseppi ryhdistäytyi. Tiukasti hän lausui:\n\n— Huomenna ne kuitenkin ostetaan. Huomisaamuna!\n\nMutta kohtalo ei niin vain halunnut hellittää otettaan Jooseppi\nTuutijärvestä. Päästyään häneen kerran käsiksi se näytti olevansa\nheistä kahdesta ehdottomasti väkevämpi.\n\nNe kaksi Joosepin nuoruuden aikaista ystävää, joiden kanssa hän\noli alunperin sopinut illastamisesta Ostrobotnialla, saapuivat\npahasti myöhästyneinä. Mutta sitten alkoivat oikeat juhlat.\nNaulanostaja-isännän vaatimuksesta myös Karl-Johan ja minä\nosallistuimme niihin.\n\nHupaisaa meillä oli. Kuvia huolestuneesta Liisi-tädistä ja yhä\nusvaisemmaksi käyvästä kotiin paluusta nousi tosin joskus mieleen. Ne\nhautaantuivat kuitenkin noiden kolmen yhteiseltä ylioppilasajaltaan\nkertomien kaskujen alle.\n\nLaiha, prillipäinen asianajaja, jonka Tuutijärvi oli esittänyt\nmeille Tuomas-sedäksi, piirsi terävin, ivallisin sanoin kuvia sen\naikaisista yliopiston opettajista. Aapo-nimeä kantava suurliikemies,\njonka lihavuus ja viinabasso tuntuivat hyvin sopivan kapitalismin\nedustajalle, herkutteli tanssiais- ja serenadimuistoilla. Jooseppi taas\nesitti heidän yhteisistä kamppeerauksistaan välähdyksiä, jotka saivat\najattelemaan, että ainakin pääkaupungin järjestysvalta huokasi niihin\naikoihin kesän tullen helpotuksesta.\n\nHe nauroivat paljon, kaikki kolme. Kulttuurielämästämme tuttuja nimiä\nvilahteli tämän tästä esiin — usein yhteyksissä, jotka olisivat saaneet\nasianomaiset vähintäänkin rypistämään kulmiaan. Karl-Johan ja minä\nsäestimme isäntiemme naurua. Mutta tuollaisten juttujen laita on kumma:\nmuutaman tunnin kuluttua emme olisi suurin surminkaan muistaneet, mitä\npuhuttiin ja kenestä. Ne olivat _heidän_ muistojaan, eivät meidän.\n\nTuomas-setä katkaisikin sitten tarinoinnin. Hän oli jäänyt tuijottamaan\nmeihin nuoriin ryiskellen kiusaantuneena. Viimein hän virkkoi:\n\n— Eiköhän anneta olla jo näiden vanhojen kaskujen? Vuosikymmenien\nliioittelun silaamina ne saattavat antaa näille nuorukaisille aivan\nväärän kuvan meidän opiskeluajoistamme. Me osasimme sentään tehdä\ntyötä, ennen kaikkea juuri sitä. _Työtä_, käsitättekö? Minä sanon\nteille...\n\nHän olisi kai jatkanut pitkäänkin. Mutta Jooseppi katkaisi hänen\nsaarnansa:\n\n— Älä toki pilaa hyvää iltaa, Tuomas! Nämä pojat ovat kuitenkin siksi\nviisaita, ettet sinä heitä pysty hämäämään. Kun juttua kerran riittää,\nniin jatketaan! Voimme istua yhdessä ja painua sitten aamulla ostamaan\njoukolla naulat Tuutijärven liiterirakennukseen.\n\nNäillä sanoillaan hän tuli kuitenkin itse antaneeksi keskustelulle\nratkaisevasti uuden suunnan. Aapo innostui näet:\n\n— Mitä? Aiotko sinä, Tuutijärven herra, ostaa naulat täältä? Mihin\nsinun entinen asiantuntemuksesi ja suurpiirteisyytesi on kadonnut?\nOletko milloinkaan kuullut muuta sanottavan kuin että rautateollisuus\non Suomessa surkean matalalla tasolla?\n\n— Olipa millä tasolla hyvänsä, Jooseppi suojautui, min kyllä kotimaiset\ntuotteet minun liiterini koossa pitävät.\n\n— Eivät pidä! toinen tiuskaisi liikemiehen varmuudella.\n\n— Näkyy, että sinä olet maatunut sydänmailla. Ennen olisit ollut\nensimmäinen selittämään, että kun kerran rakentaa, niin on rakennettava\nikuisuutta varten!\n\nMonien ryyppyjen jälkeen — kovin monien — väitteet ja vastaväitteet\nantavat palttua sekä logiikalle että suhteellisuudelle. Se on vanha\ntotuus, joka tuona yönä Ostrobotnian alakerrassa toisti vain itseään.\nJälkeenpäin on turha muistella, mitä kaikkea sanottiin ja miksi.\n\nKiivaassa keskustelussa Suomen rautateollisuuden saavutuksia väheksivä\nAapo-herra kaunopuheisesti ja menestyksellisesti puolusti kantaansa.\nKaikkien oli myönnettävä oikeaksi hänen mielipiteensä, että Saksa\noli siinä suhteessa huimaavasti edellä meidän maatamme. Mutta myrsky\npuhkesi, kun hän väitti sillä jo todistaneensa, että ainoa paikka,\nmistä Jooseppi voi hyvällä omallatunnolla ostaa rautanaulansa, oli\nBerliini. Tuutijärven isäntä puolustautui sitkeästi. »Naulareissun»\ntähänastisten etappien aiheuttama moraalinen krapula ei ollut vielä\ntyyten hukkunut laseihin. Mutta Aapokaan ei hellittänyt. Kaiken lisäksi\nTuomaskin heittäytyi mukaan kamppailuun. Hän ilmoitti heidän molempien,\nJoosepin vanhojen ystävien, aikovan lähteä seuraavana lauantaina\nlaivalla Stettiiniin ja sieltä Saksan pääkaupunkiin. Ei kai — hän\ntiukkasi — Tuutijärven isännän sydän voinut kieltää heiltä suojelusta,\njoka saattaisi pelastaa heidät monesta pahasta tuolla vaarantäyteisellä\nmatkalla? Tätä pommitusta piiritetty linnoitus ei kestänyt, vaan nosti\nvalkoisen lipun.\n\nSeuraavaan lauantaihin asti Jooseppi ei kuitenkaan suostunut\nodottamaan. Hän selitti olevansa lopen kyllästynyt Helsinkiin.\nSilloin joku keksi, että pääseehän Berliiniin junalla Tallinnastakin.\nSuomenlahden ylitse taas voitaisiin ylihuomenissa matkata »Violalla».\nNäin muutettuun matkasuunnitelmaan Tuutijärven isäntä ilmoitti\nperiaatteessa suostuvansa.\n\n— Periaatteessa? Miksi ainoastaan periaatteessa? Aapo kysyi.\n\n— Siksi, etten minä vain teidän kahden seuraan tyydy! Tuutijärven\nkeisarilla pitää olla isompi hovi matkassa, jos hän vieraille maille\nlähtee! Vaadin nämä kaksi poikaa myös mukaan. Muuten saa Berliini jäädä!\n\nJoosepin ilmoitus, jossa oli vihaista ehdottomuutta, aiheutti tuokion\nhiljaisuuden.\n\nMinä tajusin, vaikka hieman hämärästi, että nyt leikki ylitti jo\nkaikki järjellisyyden rajat. Tosin Eteläsataman valkeat laivat\nnousivat silmieni eteen entistäkin houkuttelevampina. Mutta sen verran\ntodellisuustajua minulla sentään vielä oli, että käsitin mahdottoman\nmahdottomaksi, niin kirvelevää kuin se matkakuumeiselle sydämelleni\nolikin. Minun ei tarvinnut vilkaista vieressäni istuvaan Karl-Johaniin\ntietääkseni, että matkahaave oli temmannut hänet tuokiossa mukaansa.\nKaiketi hän oli jo huristavinaan Stadtbahnilla jättiläiskaupungin\nnähtävyydestä toiseen tai istuvinaan iltaa jossakin Kurfürstendammin\nmonista huvittelupaikoista.\n\nMolemmille helsinkiläisherroille Joosepin ultimaatumi oli selvästi\nkaikkea muuta kuin mieleinen. Me olimme heidän silmissään pelkkiä\npoikasia ja lisäksi vieraita. Heiltä puuttui Tuutijärven isännän\nkaikkia vuosi- ja ikäeroja halveksiva ja kokonaisuutta syleilevä\npohjoispohjalaisen veljeyden henki.\n\n— Liekö heillä rahaakaan niin pitkiin matkoihin? Aapo-herra epäili.\n\nSilloin Jooseppi nauroi.\n\n— Te, vanhat veikot, ette tunnu muistavan, että tuo mustatukkainen\nAdonis on kauppaneuvos Vahtolan ainoa poika! Ja siinä on mies, joka\nvoisi ostaa teidät molemmat taloinenne ja karvoinenne!\n\nSe todistus tepsi. Kädenpuristuksin lyötiin asia lukkoon. Ylihuomenna\nlähdettäisiin! Onneksi Karl-Johanin ja minun mieltä ei edes kysytty.\nMeillehän suotiin vain ansaitsematon armo sillä, että meidät\nkelpuutettiin mukaan.\n\nOstrobotnialta lähdettäessä todettiin molempien helsinkiläisherrojen\nasuvan aivan lähellä. Niin pääsimme heistä irti. Jooseppi paimensi\nmeitä Turuntielle metsästääkseen kanssamme autoa. Onni suosikin meitä:\nsaimme pysäytetyksi erään vaunun. Sen etuistuimella oli häämöittävinään\nkaksi henkilöä, mutta kahtena näimme Aseman torninkin, joten emme siitä\nsen enempää piitanneet.\n\nTuutijärven isäntä esitti aluksi kovaäänisesti, että hän vie meidät\nensin kotiin nukkumaan, kuten kiltit pojat ainakin, ja sitten painuu\nomalle yöpuulleen. Mutta sitten hän innostui, että ilta oli ollut\nliian mukava, jotta se niin vain heitettäisiin kesken. Hänellähän\noli hotellihuoneessaan pullo hienoa konjakkia. Se oli välttämättä\nkäytävä kolmisin tyhjentämässä »rautanaulojen ja Berliinin matkan\nnimeen». Karl-Johan lauloi »_Gaudeamus igitur'in_» nuotilla julki\nmeidän ihastuksemme tästä ohjelman laajennuksesta. Jooseppi koputti\nkuljettajaa selkään.\n\n— Ajetaankin hotelli »Fennian» eteen!\n\nMutta tavanomaisen kiitoksen asemesta kajahti etuistuimelta\nvastaukseksi:\n\n— Eikä ajeta. Herran ensimmäinen suunnitelma oli parempi. Pojat ensin\nkotiin nukkumaan. Sitten herra itse samalle asialle »Fenniaan». Niin me\nteemme.\n\nSe oli ennenkuulumatonta. Mutta hämmästelymme aiheet eivät rajoittuneet\nsiihen. Saimme todeta, että etuistuimella oli tosiaan kaksi miestä.\nJa kun oikeanpuoleinen heistä kääntyi meihin päin, näimme katulyhdyn\nvalossa, että hän oli — poliisi. Kasvomme mahtoivat kuvastella yhtä ja\ntoista, koskapa hän ystävällisesti irvistäen ilmoitti:\n\n— Niin, kyllä tämä on poliisiauto. Mutta omiin vuoteisiinsa herrat\nsilti pääsevät.\n\nOlimme tovin ääneti — Jooseppikin. Sitten hän kuitenkin sanoi:\n\n— Tämä muistuttaa erästä aikaisempaa elämystäni. Silloinkin palasin\njoistakin kekkereistä. Mielestäni askeleni olivat hyvin vakaat. Mutta\nvähitellen minua rupesi hermostuttamaan se, että joku asteli ihan\nkintereilläni. Vilkaisin taakseni ja näin — poliisin. Koetin kulkea\nentistä ryhdikkäämmin osoittaakseni, että konstaapeli näki suotta\nvaivaa. Mutta läpi hiljaiseksi käyneen kaupungin hän seurasi minun\nkannoillani. Kun lopulta pysähdyin asuintaloni ulko-ovelle, hänkin\nseisahtui. Menin sisään, ja hän työntyi mukaan samasta oven avauksesta.\nAloin nousta portaita. Hän tuli perässä. Kolmannen kerroksen kohdalla\nminun kärsivällisyyteni katkesi. Käännyin häneen kiivaasti: »Mitä te\noikeastaan tarkoitatte? Eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin vainota\nkunniallisia ja rauhallisia ihmisiä?» Hän hymyili minulle leveästi.\n»Herran omatunto ei taida olla oikein puhdas», hän myhäili ottaen\ntaskustaan avaimen, »minä asun nähkääs tässä. Hyvää yötä vain!»\n\nPoliisimiehet nauroivat. Toinen heistä virkahti:\n\n‒ Niin että kummallakaan kerralla herran omatunto ei ollut _oikein_\npuhdas.\n\nKun Karl-Johan ja minä kapusimme autosta kotiportaiden edessä,\nkiitoksemme kyydistä oli hyvin nöyrä.\n\nTähtäimessään kumman liikkuvaksi muuttunutta avaimenreikää\nasuintoverini lausui vakaasti:\n\n— Jos joku vielä joskus väittää, ettei Helsingin poliiseissa ole\nlainkaan inhimillisyyttä eikä avuliaisuutta, niin minä lyön heti.\n\nSeuraavana aamuna herääminen oli meille molemmille hyvin raskas.\nPäästyämme joten kuten pukeisiin totesimme synkkinä, että meitä kahta\nei olisi huomisaamuna »Violan» kannella huiskuttamassa hyvästiä\n»Pohjolan valkealle kaupungille». Kyllähän Jooseppi Tuutijärven ja\nhänen kahden ystävänsä kelpasi. Toista oli meidän! Aika ei olisi\nkyllä ollut polttavan matkustushalumme tyydyttämisen esteenä. Sen\najan ylioppilaille aika ei ollut rahaa. Tai jos olikin, niin sitä ei\ntarvinnut ainakaan suurin kitsastella. Mutta valitettavasti meidän\naikamme runsaus ei ollut sillä hetkellä dumpingillakaan rahaksi\nmuutettavissa. Ja käteistä rahaa ei meillä ollut sataa markkaa\nenempää. Olimme näet joutuneet kipeästi toteamaan, ettei Karl-Johanin\nloistavaksi arvioimamme »hipuvee»-kirje isälle ollut tuottanut\nminkäänlaista tulosta.\n\nUlkosalle emme halunneet mennä. Meren näkeminen olisi repinyt tuoreen\nhaavan entistä ammottavammaksi. Sovimme myös siitä, ettei kumpikaan\nmainitsisi tavullakaan eilistä iltaa eikä Tuutijärven isäntää.\nTahdoimme unohtaa kaiken, mikä oli jotenkin yhteydessä menettämäämme\nautuuteen. Melpomene, tragedian jumalatar, oli kietonut meidät mustaan\nvaippaansa. Eikä meitä hymyilyttänyt.\n\nIltapäivällä sisäkkö tuli kutsumaan asuintoveriani eteiseen. Hän palasi\nsieltä jännityksen kalventamin kasvoin.\n\n— Se oli arvopostin tuoja, hän sanoi melkein kuiskaten. — Kirje\nRaahesta.\n\nHetken me toivoimme, molemmat, hurjasti. Karl-Johan laski avaamattoman\nkirjeen pöydälle. Kumpikin tuijotimme siihen kuin ihmeeseen. Sitten\nminä sanoin järkevästi:\n\n— Vaikka nyt saisitkin pyytämäsi rahat, niin 2.000 markkaa ei riitä\nedes sinun Berliinin matkaasi. Ainakaan tuossa seurassa. Ottakaamme\nsiis asia rauhallisesti.\n\nSe särki lumouksen. Asuintoverini repäisi kuoren auki. Yhdessä\nkumarruimme lukemaan kirjettä Se oli miltei yhtä lyhyt kuin pojankin\nkirjoittama:\n\n »Kalle! Kirjeesi sotkeutunut laskuihin ja vasta nyt löytynyt. Oheinen\n sekki tunnustukseksi siitä, että sanoissasi olet oppinut säästämään\n minun aikaani ja omaasi. Isä.»\n\nEmme olleet uskoa silmiämme. Mutta sekä kirjaimin että numeroin summa\npysyi samana, katsoipa sitä miten läheltä tahansa. Postilähetysvekseli\noli kirjoitettu 10.000 markalle! Ja se oli siihen aikaan paljon rahaa.\n\nKarl-Johan tointui ensimmäisenä.\n\n— Hurraa! Me matkustamme _molemmat_!\n\nMinulle ei jäänyt aikaa sanoa mitään. Räiskyvän onnellisena hän katosi\nheti näkyvistäni.\n\nKun hän muutaman tunnin kuluttua palasi, olimme molemmat jo\nehtineet tyyntyä. Kylmät tosiasiat olivat sillä välin typistäneet\nasuintoverinikin innostuksen siipiä.\n\n— Emme me pääse Berliiniin, hän ilmoitti. — Siihen tarvittaisiin\nulkomaanpassit ja viisumit. Mutta katso näitä!\n\nHän heitti eteeni kaksi matkakorttia Eestiin ja matkaliput huomiseen\nlaivaan.\n\n— Pistäysin Joosepinkin pakinoilla, hän kertoi edelleen. — Hän on\nilmeisesti tyhjentänyt yksin konjakkipullonsa ja siksi yhä vakaasti\nsiinä mielessä, että hän lähtee ostamaan naulansa Berliinistä. Hänellä\nonkin, kuulemma, ulkomaanpassi vanhalta muistilta aina kunnossa ja\nmukana, joten estettä ei ole. Meidän kohtalomme hän sanoi ymmärtävänsä\nja sitä valittavansa, mutta olevansa kiitollinen seurastamme vaikkapa\nvain Eestiin asti. Oi, tiedätkö, Matti? Hän on suurenmoinen! Häntä\nkatsellessa ja kuunnellessa voi hetkittäin uskoa, että hän on oikea\nkeisari!\n\nJa niin kaikki oli siis selvää. Matkakuume tarttuu tuhansiin. Mutta\nmepä kuuluimme niihin tuon kevään harvoihin ja valittuihin, jotka\ntosiaan pääsivät merelle ja meren taa. Me kaksi onnellista poikaa!\n\nOli suurenmoinen hetki, kun »Viola» seuraavana aamuna irtautui\nHelsingin rannasta ja saattajien kateellinen joukko jäi laiturille\nseuraamaan laivan kääntymistä kohti auringossa kimmeltävää ulappaa.\n\nMutta vielä unohtumattomampi näky oli Tallinnan siluetin nousu merestä.\nSiihen verrattuna oman pääkaupunkimme uudenaikainen kauneus tuntui\nhaalistuvan ja arkipäiväistyvän. Suoraan edessä kohoavat kaupungin\nlukuisat suippokärkiset kirkontornit, Tuomiovuoren juhlava Pitkän\nHermannin torni, jonka huipussa liehui veljesmaan sini-musta-valkea\nlippu, kaupunginmuurin bastionit ja vallinsarvet sekä niiden ylitse\nnäkyvien talojen punaiset ja vihreät tiilikatot valkeine harjoineen\nmuodostivat maalauksellisen kokonaisuuden. Vasemmalla kädellä hymyili\nmeille Piritan pitkä, valkoinen hiekkaranta, jonka takaa piirtyivät\ntaivaanrantaa vastaan birgittalaisluostarin komeat rauniot. Sitten\nkaikki tuo kauneus katosi näkyvistämme sataman mustan sekasortoisuuden\ntaa.\n\nVasta kun laiva oli kiinnitetty laituriin, Karl-Johan ja minä\ntapasimme vanhat matkatoverimme. He olivat viihtyneet paremmin\nlaivan ruokasalissa kuin kannella. Viileästi he hymyilivät meidän\nensikertalaisinnostuksellemme.\n\nSe ja seuraava päivä olivat ihmeelliset. Joosepista, Tuomaasta ja\nAaposta ei meillä ollut tukea, mutta ei liioin haittaakaan. He\npysyttelivät »Kultaisen Leijonan» seinien sisällä. Hotellihuoneistaan\nhe vaivautuivat vain laskeutumaan alakerran ravintolaan ja hinautumaan\nsitten yöpuulle yläkerroksiin. He selittivät nähneensä paljon\nkummempiakin kaupunkeja, mutta tavanneensa harvoin parempaa keittiötä\nja viinivarastoa. Asuintoverini kera seikkailin kaupungilla kahden,\noppaanamme vain kaupungin kartta. Tuomiovuori kokonaisuudessaan ja\nsinne johtavat »Pitkäjalka» ja »Lyhytjalka» sekä vanhan alakaupungin\nahtaat, kiemurtelevat kadut vuosisataisine taloineen soivat meille\nelävän illuusion keskiajasta. Tuo tunnelma oli sitäkin mieluisampi, kun\nsiitä voi tuokiossa päästä irti pistäytymällä johonkin nykyaikaiseen\nkahvilaan.\n\nToisen päivän iltapuolella olimme ylittämässä Vapauden toria\npäämääränämme kauniisti kohoava Harjuportin mäki. Ihailimme jo kaukaa\npuolivälissä nousua olevaa yksinäistä, pyöreää bastionia, joka harmaine\nseinineen ja punaisine kattoineen piirtyi kauniisti puiston keväisen\nhentoa vihreyttä vastaan.\n\n— Torni on nimeltään »Kiek in de Kök», toverini valisti minua, ja se on\nneljäsataa vuotta vanha.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Oh, olen tullut keräilleeksi kaikenlaisia pieniä hajatietoja,\nKarl-Johan vastasi vaatimattomuutta teeskennellen.\n\nMutta samassa hän jo unohti kaikki tornit ja rakennukset. Tunsin\nnahoissani, miten hän äkisti jännittyi kuin ajokoira vainutessaan\narvokkaan riistan.\n\nMinä en huomannut muuta kuin nuoren, hyvin puetun tytön, joka joustavin\naskelin oli nousemassa edellämme Harjuportin mäkeä.\n\n— Katso, hänessä on rotua! asuintoverini intoili.\n\nHuokasin. Kuulosti siltä kuin ruotsalainen Marita olisi ollut jo\nsaamassa eestiläisen seuraajattaren. Jos niin kävisi, niin se olisi\npojalle ehkä hyväksi. Mutta omalle osalleni aavistelin pettymyksiä.\nKaupungissa olisi ollut vielä paljon kiintoisaa katsottavaa. Olisi\nollut... Niin, minähän tunsin Karl-Johanin.\n\nHän pakotti minut kiirehtimään askeleita. Sivuutimme tytön muka muina\nmiehinä. Arvasin toverini taktiikan. Ja kuten niin usein ennenkin,\ntosiasiat luontuivat hänen toiveittensa mukaisiksi: jonkin matkan\npäässä oli tien vierellä penkki. Sitä kohden rientäessämme Karl-Johan\nhenkäisi:\n\n— Taivasten vallat! Mikä vartalo! Mikä käynti!\n\nKun tyttö sitten sivuutti penkin, minäkin istuin tovin lumoutuneena.\nSillä hän oli todella hyvin suloinen. Kasvot olivat puhtaat ja\nhienopiirteiset. Luontaista siroutta oli hänen jokaisessa liikkeessään.\nAsuintoverini oli nopeasti jalkeilla ja veti minut mukaansa. Sen\nenempää arvelematta hän sieppasi minun rintataskustani nenäliinan ja se\ntoisessa kädessä ja lakki toisessa tavoitti tytön.\n\n— Anteeksi, neiti, te pudotitte varmaan tämän.\n\nNeito katsoi ensin meitä kumpaakin ja sitten tarjottua nenäliinaa.\nHänen ruiskukansinisissä silmissään oli hymyä, kun hän pudisti\nvaaleakiharaista päätään.\n\nKarl-Johan ei hellittänyt. Toivoen parempaa menestystä hän sanoi saman\nsaksaksi.\n\n— Oi kyllä minä ymmärsin, tyttö virkahti samalla kielellä. — Nimittäin\nsen, että tuo nenäliina oli vielä äsken teidän omassa taskussanne.\n\nAsuintoverini viittasi voitonvarmana rintataskuaan kohden.\n\n— No, toverinne sitten, eestitär hymähti. — Eikä se asiaa muuta.\n\nHän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta. Ja ääni oli lämmin ja\nystävällinen.\n\nAsuintoverini luovutti huokaisten nenäliinani takaisin. Mutta hän ei\naikonutkaan perääntyä, vaan jatkoi hyökkäystään rohkeasti:\n\n— Olisi ollutkin _tuolle_ kangastilkulle liian suuri kunnia, jos te\nolisitte hyväksynyt sen omaksenne. Mutta armollinen neiti, nenäliina on\njoka tapauksessa hyvin hyödyllinen. Se käy joskus _melkein_ esittelystä.\n\nTyttö naurahti pehmeästi. Ohikulkijat hymyilivät myötämielisesti\npienelle ryhmällemme.\n\n— Te olette suomalaisia ylioppilaita, kaunokainen totesi. — Olette\ntietysti panneet jo merkille, että suomalaisina olette tässä maassa\nhyvin suosittuja. Mutta älkää sentään kuvitelko, että teille on kaikki\nsallittua.\n\n— Oi, suokaa meille anteeksi, minä ryhdyin hämmentyneenä valmistelemaan\nperääntymistämme.\n\nKarl-Johan tönäisi minua kylkeen. Ymmärsin sen käskyksi pitää suuni\nkiinni. Harmistuneena astuin askelen sivummalle. No, hoitakoon poika\nyksin juttunsa! Sitten kuitenkin hymähdin ironisesti itselleni. Olinko\nkenties kuvitellut, että minun apuani tarvittiin?\n\n— Me emme, asuintoverini aloitti varovaisesti, ole huomanneet olevamme\n— kuinka sanoittekaan? — hyvin suosittuja täällä.\n\nHän suuntasi pehmeänruskeiden silmiensä koko ilotulituksen tyttöön.\nSitten hän lisäsi:\n\n— Emmekä sitä liioin ikinä usko, jos te nyt komennatte meidät\nmatkoihimme. Me olemme tässä maassa ensimmäistä kertaa, ja teidän\nvallassanne, armollinen neiti, on ratkaista, millaisen käsityksen siitä\nsaamme. Ajatelkaahan, että edessänne voi nyt seisoa kaksikin Suomen\ntulevaa presidenttiä.\n\nTytön ilme jäykkeni.\n\n— Silloinpa, pelkään... hän virkahti melko kylmästi. — Minä en ole\ntottunut seurustelemaan niin korkeissa piireissä.\n\nKarl-Johan muutti kiireesti äänensävyä:\n\n— Mutta onhan teillä hyvä sydän?\n\n— Enpä tiedä...\n\n— Kyllä vain, poika väitti varmasti. — Ette kieltäytyisi suomasta\nlämmintä, rohkaisevaa sanaa sairaalle. Taikka ystävällisen hymyn\nkultaamaa almua kerjäläiselle. No niin, me olemme kaksi sairasta. Tai\nkaksi kerjäläistä, jos niin tahdotte.\n\nEestitär hymähti.\n\n‒ Ette te sellaisilta juuri näytä!\n\n— Ja olemme kuitenkin, asuintoverini intoutui. — Sairaita siitä\npelosta, että te olette vain kaunis, haihtuva uni. Kerjäläisiä siinä\nmielessä, että anomme teiltä rahtusen siitä, mitä teillä on kokonainen\nyltäkylläisyys — teidän seuraanne. Rahtusen tosiaan: ainoastaan lupaa\nastua muutama askel teidän rinnallanne. Te ette sillä menettäisi\nmitään, mutta meille se merkitsisi onnea.\n\nMyrtyneenä minä sivussa mietin, tämäkö mahtoi nyt olla sitä kuultavaa,\nmistä Karl-Johan oli kerskunut, ettei siihen kukaan nainen ollut\n_liian_ vanha. Vastahakoisesti minun oli kuitenkin myönnettävä, että\nasuintoverini osasi katseillaan ja äänensä sävyllä antaa loistoa ja\nväriä vanhuuttaan natisevillekin kohteliaisuuksille. Sitäpaitsi tunsin,\nettei hänen tällä kertaa tarvinnut näytellä tunteittensa lämpöä. Hän\n_oli_ lämmennyt.\n\nTyttökin vaistosi kai sen, sillä kääntyessään menemään hän käden\nviittauksella soi meille luvan seurata. Saimme tietää, että hänen\nnimensä oli Liidia Kask. Mutta saman tien meille tehtiin selväksi, että\nhän todella oli meille vain haihtuva uni. Hän oli näet menossa aivan\nlähettyville, sukulaistensa luo jäähyväisille. Illalla hän matkustaisi\nkotiin.\n\nKarl-Johanin naama venähti.\n\n— Ja me kun toivoimme saavamme teistä mainion oppaan tutustuaksemme\nTallinnan nähtävyyksiin, hän valitti.\n\nNeito naurahti.\n\n— Muistaakseni puhuitte äsken muutamasta askelesta, hän sanoi. Mutta\nkun toverini aikoi ryhtyä selittämään, mitä hän tarkoitti muutamalla,\ntyttö piti parhaana antaa keskustelulle toisen suunnan:\n\n—-Aiotteko viipyä kauan Tallinnassa?\n\n— Oikeastaan me olemme matkalla... minä aloitin.\n\nKarl-Johan katkaisi lyhyeen yritykseni osallistua jutteluun:\n\n— Me olemme, niin kuin toverini oli sanomaisillaan, matkalla juuri\nsinne, mihin tekin, armollinen neiti.\n\nLiidian nauraessa hymykuopat ilmestyivät molempiin poskiin. Hän oli\nhyvin suloinen.\n\n— Minä matkustan vanhempieni luo Narvaan. Ja tässä asuvat sukulaiseni.\nSiis: kiitos seurasta! Toivotan teille hyvää jatkoa.\n\n— Niinpä mekin matkustamme Narvaan. Tänä iltana. Nimittäin, jos te\nsallitte, Liidia?\n\nPoika lausui hänen nimensä niin pehmeästi, että se oli kuin arka\nhyväily.\n\nJonkinlainen rypyn aavistus käväisi tytön valkealla otsalla, mutta\nkatosi saman tien.\n\n— Ja te olette suomalaisia, joita moititaan hitaiksi ja saamattomiksi!\nhän hymähti. — Mutta... olkoon menneeksi! Teidän seurassanne pitkä\nrautatiematka saattaa tuntua lyhyemmältä. Nimittäin hiukkasen\nlyhyemmältä.\n\nMeille iloisesti nyökäten hän niine hyvineen pujahti kaksikerroksisen\npuutalon ovesta sisään.\n\nJäätyämme kahden minä murahdin:\n\n— Vai niin! Vai matkustamme me Narvaan?\n\n— _Minä_ matkustan. Se on varmaa, Karl-Johan sanoi saamatta vielä\nkatsettaan irroitetuksi sulkeutuneesta ovesta. — Sinä voit minun\npuolestani seurata noita kolmea vanhusta Valkiin. Kaikkien »Kultaisen\nLeijonan» riemujen jälkeen he voivatkin kipeästi kaivata lapsenpiikaa.\n\n— Eivät ikinä kipeämmin kuin sinä nyt! sinkautin vastaan.\n\nJa niin kävi, että me nousimme samana iltana Narvaan lähtevään junaan.\n\nYleensä on tuskallista olla »kolmas pyörä kärreissä». Enkä voinut olla\nhetkeäkään epätietoinen siitä, että nuo kaksi seuralaistani olisivat\nilman kaipausta jättäneet minut, elleikään vielä Tallinnan niin ainakin\njo Tapan asemalle. Mutta silti junamatka oli hupaisa — minustakin.\n\nVaunu oli täynnä jo tullessamme. Mutta Eestissä ei, sen saimme kokea,\nollut missään niin täyttä, ettei suomalaisille ylioppilaille ja heidän\nseurueelleen olisi löytynyt mukavia paikkoja.\n\nPäätimme yrittää selviytyä keskustelussa molemmin puolin omalla\näidinkielellämme ja käyttää saksaa vain hätätilassa apukielenä.\nKarl-Johan osoittautui jälleen minua paljon nokkelammaksi. Hän oli\nnopeasti muovaamassa omaa »ühissoome'aan», jonka eestiläisiksi\ntarkoitetuille sanahirviöille Liidia monesti nauroi, mutta kuitenkin\nymmärsi ne. Minun suomeni herätti myös hilpeyttä koko ympäristössä.\nMuuan sydämellisesti hymyilevä nainen sanoi jotakin, mihin toiset\ntuntuivat täysin yhtyvän. Pyynnöstäni Liidia käänsi sen minulle\nsaksaksi.\n\n— Herra puhuu niin hullunkurisesti. Ihan niin kuin minun pienokaiseni\nlastenkamarissa.\n\nNiin kuului tuo minua syvästi hämmästyttävä arvostelu. Ja minua kun oli\nmonesti kiitelty huolitellun suomen kielen käyttämisestä! Vakuutin,\nettä minulla oli tarkalleen samanlainen vaikutelma heidän eestistään.\nLastenkamarikieltä. Kummallista kyllä, tämä minun mielestäni edellistä\npaljon oikeutetumpi toteamus näytti harmittavan ympäristöä.\n\nAsuintoverini kiirehti haihduttamaan yleisen mielialan taivaalle\ntäten ilmestyneitä pilvenhattaroita. Vilkkaaseen tapaansa hän ryhtyi\nkertoilemaan väärinkäsityksistä, joita samankaltaiset, mutta aivan\nerimerkityksiset sanat ovat eestiläisten ja suomalaisten kesken\naiheuttaneet.\n\nKummankin veljeskansan valtiollinen riippumattomuus oli silloin vasta\nmuutaman vuoden ikäinen, ja vapaasti tapahtuvalla keskinäisellä\nseurustelulla oli vielä raikkaan uutuuden viehätys ja hurma.\nSitäpaitsi poika osasi Liidian suosiollisella avulla tehdä juttunsa\nsekä ymmärrettäviksi että riemullisiksi. Niinpä kuulijakunta olikin\nkiitollista. Jopa niin kiitollista, että muuan eukko, jonka olisi\npitänyt jäädä junasta Tapan asemalle, joutui matkustamaan aina\nRakvereen asti, koska ei hennonnut jättää kuuntelua kesken.\n\nRepäisevästi Karl-Johan juttunsa aloitti:\n\n— Oletteko te eestiläiset katolilaisia?\n\nLiidialla ei ollut aavistusta, mitä oli tulossa. Siksi hän närkästyi:\n\n— Kaikkia te kuvittelettekin! Petserin kulmassa on joukko\nkreikkalaiskatolisia, mutta he ovatkin venäläisperäisiä. Muuten me\nolemme yhtä hyviä luterilaisia kuin te suomalaiset.\n\nSiitä asuintoverini pääsi hyvään alkuun tarinassaan:\n\n— Joka tapauksessa ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset, jotka teidän\nvapaussotaanne tulivat, olivat kääntyä takaisin ruvettuaan epäilemään,\nettä heidät oli houkuteltu auttamaan katolilaisia. Heidät vietiin\nnäet Tallinnassa ensimmäisenä sunnuntaina jumalanpalvelukseen Pyhän\nOlavin upeaan kirkkoon. Papin saarnasta pojat eivät ymmärtäneet yhtään\nmitään, joten hartauden laita taisi olla niin ja näin. Mutta sitten\nheidät havahduttivat loppurukouksen sanat: »_Isa, Poja ja Püha Vaimu\nnimme. Amen._» Niitä he tuumivat majapaikkaan palaillessaan. Isän ja\nPojan he ymmärsivät ilman muuta, ja hyväksyivät, olivathan he hyviä\nkristittyjä. Mutta mitä tekemistä oli tässä yhteydessä jollakin Pyhällä\nVaimolla ja kuka hän ylipäänsä oli? Jollekin heistä kirkastui, että\ntietenkin tarkoitettiin Neitsyt Mariaa. Pojissa heräsi esi-isien\nhakkapeliittahenki, joka Breitenfeldissä, Lech-virralla, Nürnbergissä\nja Lützenissä sai aikoinaan panna parastaan suojatakseen puhdasta\nluterilaista uskoa Tillyn ja Wallensteinin katolilaisia rautapaitoja\nvastaan. Ja hekö nyt sitten, hakkapeliittain jälkeläiset, auttaisivat\nkatolilaisia? E-hei! Mene, tiedä, miten olisi käynyt ellei vänrikki\nolisi majapaikassa sanakirjan avulla pystynyt todistamaan, että\nheidän päätelmänsä olivat väärät. Sieltä löytyi näet sana _vaim_,\ngenetiivi _vaimu_, mikä suomeksi on henki. Pojat tarkastivat vielä\nvarmuuden vuoksi, että sanakirja oli painettu Suomessa, joten mitään\nnenästävetämistä ei tarvinnut pelätä. Sitten he sentään uskoivat, että\npappi oli ihan luterilaisittain siunannut seurakuntansa myös Pyhän\nHengen nimeen. Ja niin heistä pian sen jälkeen tuli Eestin itäisen\nrintaman sankareita ja Narvan valloittajia.\n\nNuo ajat olivat silloin vielä lähellä. Henkilökohtaisissa\nmuisteloissaan eestiläiset kansannaiset ja -miehet lausuivat monta\nlämmintä sanaa vapaaehtoisistamme.\n\n— Mutta kyllä meikäläiset menivät hiljaisiksi saadessaan ennen\nensimmäistä taistelua ensiapupakkauksensa, Karl-Johan ryhtyi kerimään\nuuden jutun lankaa. — Silmät pystyssä he tuijottivat sideharsokääröjä.\nLaatu oli hyvä, siitä ei ollut huolta. Mutta käärön päälle painettu\nteksti herätti heissä monenlaisia ajatuksia. He tavasivat siitä kokoon:\n»_Tee lahti alles kui on tarvis_.» Ajatus tuntui selvältä, mutta\nselkäpiitä karmivalta. He olisivat toivoneet, että sitä, mitä varten\nhe olivat lahden poikki tulleet, olisi kauniisti sanottu veljeskansan\nvapauden puolustamiseksi. Jos sitä kuitenkin tahdottiin runottomasti\nnimittää lahdin tekemiseksi, niin olkoon menneeksi. Se sensijaan, että\nlahti vaadittiin tekemään allensa, maistui jo kohtuuttomuudelta, koska\nkourassa oli sentään kivääri ja matkassa jokunen konekiväärikin, joilla\nsopi räiskyttää vihollinen vaarattomaksi tuntuvasti kauempaa. Mutta\nsuorastaan kolkolta heistä tuntui se, että tällainen raa'anpuoleista\ntaistelupropagandaa uhkuva lause oli painettu ensiapupakkaukseen, mitä\ntarvitaan vasta sitten, kun asianomainen on saanut enemmän tai vähemmän\nkyllikseen tappelusta. Pojat pyörittelivät sideharsokääröjä käsissään\nja tuumivat, että tämä veljeskansa taitaa karussa suorasukaisuudessa\nja karskiudessa ylittää moninkerroin meidät suomalaisetkin. Heidän\nnaamansa venähtivät sitten, kun kielitaitoinen vänrikki selvitti, että\nhe olivat taaskin erehtyneet pahan kerran. Mutta he tunsivat myös\nhelpotusta saadessaan tietää, että tuo hätkähdyttävä lause ei ollutkaan\nsuomeksi käännettynä sen jämerämpi kuin: »Avaa vasta, kun tarvitset.»\n\nVapaaehtoistemme tuumailut herättivät ympärillemme kerääntyneissä\nsuurta hilpeyttä. Ryhdyttiin yhteisesti pohtimaan, miten kaksi\nniin likeistä sukulaiskieltä olikin muutamin kohdin eksynyt täysin\nharhauttaviin erilaisuuksiin. Todettiin, että pitäisi yleensä entistä\npaljon paremmin perehtyä veljeskansan kieleen.\n\n— Niin, asuintoverini yhtyi, ja kuitenkin harva suomalainen oppii\neestin ja eestiläinen suomen niin hyvin, ettei enää milloinkaan\nkompastuisi sanoissa. Osaahan Suomen ensimmäinen Tallinnan-lähettiläs\nkäytännössä hyvin veljeskansan kielen. Ja silti hänelle sattui\nhullunkurinen erehdys Tartossa, kun siellä juhlittiin Eestin\nitsenäisyyden ensimmäistä vuosipäivää. Juhlapukuisen eestiläisen\nvalioyleisön edessä hän seisoi puhujanpaikalla esittääkseen aivan\nlyhyesti, että hänellä oli Suomen hallituksen puolesta kunnia ja\nilo toivottaa Eestin tasavallan hallitukselle parhainta onnea ja\nmenestystä. Hän lausui: »_Soome valitsuse nimel on mul au ja rôôm\nsoovida Eesti vabariigi valitsusele kôige paremat ônne ja minestust_.»\n\nTuskin Karl-Johan oli lausunut viimeisen sanan, kun Liidia silmät\npyöreinä hämmästyksestä henkäisi:\n\n— Mitä? Mitä ihmettä?\n\nMuutkin kuulijat tuijottivat asuintoveriini ällistyneinä. Heidän\nkatseissaan kuvastui epäilystä ja mieliharmiakin. Sitten Liidian\nruiskukansinisissä silmissä välähti humoristisesti, ja hän purskahti\nnauruun. Se tarttui muihin. Ja pian nauroi koko vaununosasto, niin että\nihan kyynelet tippuivat poskille ja parroille. Karl-Johan säteili:\n\n‒ Täsmälleen juuri näin kävi Tartossakin. Ensin kuolemanhiljaisuus,\njossa pahastuminen taisteli sen epäilyksen kanssa, että omien korvien\noli täytynyt valehdella. Ja sitten vapauttava nauru, kun tajuttiin,\nettä puhujalle oli vain sattunut _lapsus linguae_, kielen kompastus.\nMitähän Suomen lähettiläs mahtoi ajatella nähdessään koko arvokkaan\njuhlayleisön vääntelehtivän naurusta? Ei varmaankaan mitään iloista.\nMutta sitten puhkesivat valtavat, raikuvat kättentaputukset.\n\n— Oh, hän ei tarkoittanutkaan lopuksi sanoa _minestust_, Liidia keksi,\nvaan _menu_!\n\n— Aivan oikein, asuintoverini hyväksyi luoden neitoon silmäyksen, joka\noli kunniantekoa kauniin tytön älykkyydelle.\n\n— Eikö _minestus_ sitten ole sama kuin suomen kielen menestys? kysäisin\npäästäkseni jutun ytimeen minäkin.\n\n— Ei, Karl-Johan nauroi. — Ei, vaikka herra ministeri taitaa vieläkin\npitää kiinni siitä, että koska onni on eestiksi _ônn_, niin menestyksen\ntäytyy olla _minestus_. Mutta sanakirja väittää horjumatta häntä\nvastaan ja ilmoittaa, että _minestus_ merkitsee suomeksi pyörtymistä,\ntainnuksiin menoa. Niin että kyllä Tarton juhlayleisöllä olikin ensi\nhätään aihetta ihmetellä Suomen hallituksen virallista tervehdystä\nveljeskansan itsenäisyysjuhlaan!\n\n— Mutta hupsuja kompastuksia täytynee olla toisinkinpäin, Liidia\nvirkahti, kun tälle ministerijutulle oli naurettu kylliksi.\n\n— On niitä, lukemattomia! toverini vastasi.\n\nMinusta hän oli niittänyt jo kyllin suosiota. Siksi murahdin hänelle:\n\n— Puhu nyt jo muusta, jos sinun aina pitää äänessä olla. Olet\npelleillyt jo ihan riittämiin.\n\n— Minä kerron vain yhden ainoan jutun enää, Karl-Johan lupasi. — Se\non sitäpaitsi siitä hyvä, että se on oikein vanha. Vaikka kyllä sama\nvoi sattua yhä uudelleen, vuosikymmenienkin kuluttua. Sillä kertaa se\ntapahtui Helsingissä, parikymmentä vuotta sitten. Joukko eestiläisiä\nylioppilaita oli tullut vierailulle. Etenkin mukana olleilla\nnaisylioppilailla oli suuri menestys suomalaisissa perheissä. Muutamana\niltana he seurustelivat turvallisesti saksan kielellä talon rouvan\nja hänen tyttäriensä kanssa. Ennenpitkää ylioppilaspoika tovereineen\nsaapui tutustumaan viehättäviin eestittäriin. Kun he ehtivät salin\novelle, rohkein poikajoukosta huudahti selvällä suomen kielellä:\n»Täältä me sitten tulemme Eestin neitoja katsomaan!» Vierailijattarien\nkasvoille lehahti helakka puna, ja kaiketi he olisivat lähteneet\nkarkuteille, ellei talon rouva olisi puuttunut asiaan. Hän älysi,\nettä jokin väärinkäsitys oli tapahtunut, ja siksi käänsi ylioppilaan\nsanat saksaksi. Silloin tytöt istuutuivat jälleen, hieman noloina.\nMutta vasta seuraavana päivänä pojat saivat suomen ja sukukielten\ndosentilta tietää, että »sitten» on sana, jota eestiläisten kanssa\nseurustellessa on paras välttää, koska _sitt, sitta_ heidän kielessään\nmerkitsee sontaa ja kaikenlaista kehnoa ja että eestissä on sana\n_katsuda, katsuma_, mutta se on samaa kuin koetella ja voidaan käsittää\nkopeloimiseksikin.\n\nMinä olin tämän jutun kestäessä, joka tuntui huvittavan eestiläistä\nkuulijakuntaa enemmän kuin minua, unohtunut tuijottamaan Liidiaa ja\nhänen raikasta kauneuttaan. Havahduin siihen, että asuintoverini\nnipisti minua.\n\n— Siinä ei ole mitään pahaa, hän kuiskasi, että sinä _katsot_ häntä.\nMutta muista pysyä tuon sanan suomalaisen merkityksen piirtämissä\nrajoissa!\n\n— Ja kuvitteletko sinä sitten, sähähdin vastaan, olevasi jo kyllin\nhyvä »ühissoomlane», jotta sinulla on oikeus laajentaa tuo katsominen\neestiläiseen merkitykseen?\n\n— Mistä te kaksi riitelette? Liidia kysyi. — Haluan kuulla sen saksaksi.\n\nMutta vaikka hän kuinka pyysi, niin Karl-Johan ei suostunut kääntämään\nsanojamme. Sen verran älliä hänellä sentään vielä oli.\n\nSiinä suhteessa rauhoituttuani lähdin vaununsillalle. Asuintoverini\nehdoton yliote katkeroitti minua. Mutta kummako se? Tyttö oli todella\nherttainen.\n\nJuna mateli hauskasti kumpuilevien lakeuksien halki Ensimmäisen\nkerran sain aavistuksen siitä, että Eesti oli meitä rikkaampi maan\nviljelysmaa. Mutta suomalaisen silmät kaipasivat metsiä. Ilmankos\ntiheässä olevat talonpoikaistalot näyttivät olevan etupäässä harmaista\nliuskekivistä rakennettuja. Vauraan ja siistin näköisiä talot olivat,\nvaikka monissa oli turvekatto.\n\nYötä oli vielä jäljellä. Vasta aamulla saavuttaisiin Narvaan.\nAsuintoverini pää ilmestyi näkyviin.\n\n— Tule, Liidia haluaa kuulla suomalaisia lauluja.\n\nLaulaen loppumatka kuluikin. Tytöllä itsellään oli helmeilevän kirkas\nsopraano. Tuon yön jälkeen en ole milloinkaan voinut kuulla haikeita\neestiläisiä kansanlauluja muistamatta vaaleiden kiharoiden kehystämiä\nhienopiirteisiä kasvoja ja ruiskukansinisiä silmiä taustanaan toukokuun\nyön pehmentämät Pohjos-Eestin maisemat, jotka liukuivat ohitse. Mutta\nlaulaessaan tyttö katsoi vain Karl-Johaniin, joka oli siirtynyt hänen\nviereensä.\n\nSuotta minä olin arkaillut, miten Liidian kotiväki ottaisi meidät\nventovieraat ylioppilaat vastaan. Ensimmäisestä hetkestä alkaen meitä\nkohdeltiin kuin rakkaita sukulaisia ikään. Saimme loistavan näytteen\neestiläisten ihastuttavan välittömästä vieraanvaraisuudesta, ja vain\nsiksi, että olimme suomalaisia.\n\nNarvassa viettäminämme päivinä minulla ei ollut paljon seuraa\nLiidiasta eikä Karl-Johanista. Kerran tosin istuin heidän seurassaan\nPaksun bastionin juurella. Oikealla kädellä kohosivat, kumpikin\nomalla joentöyräällään, toisiaan vuosisadat uhmanneet, vaikka nyt\nsaman kaupungin piiriin kuuluvat lännen ja idän vanhat linnoitukset.\nKalparitarien kuusi vuosisataa sitten rakennuttama synkän jyhkeä\nHermanninlinna nelikulmaisine torneineen hallitsi Narvajoen länsirantaa\nja itärantaa taas Iivana III:n 1400-luvun lopussa pystyttämä laaja\nIvangorod pitkine, monien pyöreiden linnansarvien vahvistamine\nmuureineen ja kaksine kirkkoineen. Mutta seuralaisillani ei ollut\nsilmää tällekään maalaukselliselle vastakohdalle. He olivat kokonaan\nuppoutuneet katsomaan toisiaan ja hennoivat vain joskus silmätä\nsyvällä jalkojemme juuressa mahtavana virtaavalle Narvajoelle.\nNuoresta rakkaudesta on kirjoitettu paljon kaunista. Mutta kun sitä\njoutuu sivusta läheltä tarkkaamaan, niin tuosta katsomisesta saa pian\nkyllikseen. Neljännestunti riitti minulle.\n\nPitkään en kuitenkaan joutunut sitä haikailemaan. Iltapäivällä sain\nnäet seurakseni Liidian nuoremman sisaren, Virven, joka vielä kävi\nlukiota. Herttainen hänkin oli ja oppaana vallan väsymätön.\n\nEnsi töikseen hän vei minut Raatihuoneen torille, joka ei ollut\nsuuri, mutta sitä lumoavampi eheään hollantilaiseen barokkityyliin\nrakenneltuine, valkopylväisine rakennuksineen. Ihastellessani\nsuippotornista Raatihuonetta, jonka ikä lähenteli kolmea vuosisataa,\nmuistin elävästi vanhemmalla veljelläni näkemäni valokuvan siitä.\nTuossa kuvassa Narvan suomalainen sankari, kapteeni Anto Eskola, joka\nkomppanioineen ensimmäisenä tunkeutui punaisia joukkoja vielä kihisevän\nkaupungin keskustaan, seisoi Raatihuoneen avoportaikolla lähimpine\nmiehineen.\n\nPieni oppaani tunsi synnyinkaupunkinsa historian ja kertoili\nvilkkaasti, miten Narva sai kaupunkioikeudet jo kuusi vuosisataa\nsitten Tanskan kuninkaan Eerik Menvedin aikana ja miten Waldemar\nIV puoli vuosisataa myöhemmin möi Narvan samoin kuin Tallinnan ja\nRakveren linnat saksalaiselle kalparitaristolle. Pelkäänpä, että\nkuuntelin hänen pehmeästi sointuvaa ääntään enemmän kuin sanoja,\nkoska paljon hänen kertomaansa jäi tajuntaani tunkeutumatta. Hän\nkuljetti minua pitkin vanhan kaupungin kapeita katuja kiinnittäen\nhuomiotani milloin keskiajalta peräisin oleviin kirkkoihin, milloin\nvanhoihin, kaunispiirteisiin yksityistaloihin. Erityisellä lämmöllä\nhän esitteli erästä Ritarikadun varrella sijaitsevaa taloa,\njoka korinttilaispylväineen ja vanhoin veistoksin koristettuine\nportaaleineen olikin hyvin vaikuttava. Uskoin empimättä hänen\nvakuutustaan, että talo oli kaunein ja tyylipuhtain kaikista Narvan\nrakennuksista, ja vieläkin muistan, että talo yhä kantoi ensimmäisen\nomistajansa Poortenin nimeä.\n\nPyysin Virveä myös viemään minut kaupungin ulkopuolelle sen lakeuden\nlaitaan, jossa Kaarle XII aikoinaan saavutti loistavan, kohtalokkaaksi\nkäyneen voittonsa tsaari Pietarin armeijasta. Hän asetti kuitenkin\nopastukselleen erään ehdon, sen, etten kiinnittäisi huomiota uusien\nkaupunginosien rumiin, tyylittömiin puutaloihin. Annoin lupauksen\nja koetin sen täyttöäkin, mutta noiden kaupunginosien lävitse\nvaeltaessamme en voinut olla toteamatta, että kauneutta palvovan\nnarvalaistytön asettamaksi tuo ehto oli täysin ymmärrettävä.\n\nToisen päivän aamuna Karl-Johan ilmoitti meidän pääsevän Liidian ja\nmuutamien hänen ystävättäriensä kanssa moottorimatkalle Rosonajoelle,\njoka yhdistää Laukaanjoen Narvajokeen. Kuultuani, ettei Virve tulisi\nmukaan, koska hänen piti mennä kouluun, innostukseni huvimatkaa kohtaan\nviileni. Mutta eipä minulta erityisemmin kysyttykään, olinko innostunut\nvai en.\n\nJokimatka oli kuitenkin hauska. Tytöt olivat vilkkaita ja miellyttäviä,\nvaikkei kukaan uusista tuttavista vetänyt vertoja Liidialle. Veneen\nkaarrettua jyrkästi oikealle Rosonajoen uomaan minulle setvisi, miten\nhuomaavainen nuori emäntämme oli. Hän oli järjestänyt huvimatkan, jotta\nme pääsisimme näkemään Eestin Inkerin suomalaisasutuksia.\n\nMatkamme määränä olivat Kalliviere, Kullankylä, Saarenkylä ja Väikylä.\nMutta veneellä ei päästy sinne asti. Nousimme maihin ja aloimme jalan\ntarpoa kinttupolkuja pitkin. Tyttöjen laulaessa taival katkesi nopeasti.\n\nVastaamme tuli metsäpolulla muuan vanha, kumara eukko. Hänen\nolemuksessaan oli jotakin niin tuttua ja kotoista, että jättäydyin\ntoisten jälkeen puhutellakseni häntä.\n\n— Hyvää päivää!\n\nEukko siristeli vähän silmiään, mutta toivotti sitten vastaan:\n\n— Terve, terve!\n\n— Suomalainen! ihastuin.\n\n— Miä en oo suumalain, mummo torjui. — A oon vellain.\n\n— Venäläinen? rohkenin epäillä. — Osannetteko sanaakaan venäjää?\n\n— En miä malta pa'ista vennään kiilel.\n\nSiinä sitä oltiin! Eukko ei osannut muuta kuin omaa inkeroismurrettaan.\n\n— No, miksi sitten sanotte olevanne venäläinen? rupesin häntä\nvalistamaan. — Selvä suomalainen te olette!\n\n— Ka, en oo, mummo penäsi. Ja sitten hän puolestaan ryhtyi selventämään\nminun käsityksiäni: — Ku oot Suumen uskoa, oot suumalain. A ku oot\nVennään uskoa, oot vellain.\n\nHän sanoi sen niin syvällä vakaumuksella, että älysin turhaksi jatkaa\nväittelyä. Kerroin hänelle terveisiä Suomesta ja heitin hyvästit.\nSitten jouduttauduin toisten perään.\n\nSinä päivänä sain moneen kertaan aihetta ihmetellä, miten valtavia\nedistysaskeleita Karl-Johan oli tehnyt eestin taidossa. Hän puheli\ntyttöjen kanssa vallan vaivattomasti. Minun täytyi hiljaisessa\nmielessäni tehdä se myönnytys, että ilmeisesti hän oli Narvassa\nharrastanut muutakin kuin Liidian kauniiden silmien tutkimista.\n\nMinä puolestani nautin saadessani pistäytyä suomalaiskylien pirteissä\nhaastattelemassa sekä inkeriläisiä että kreikkalaiskatolisia\nInkeroisia. Asuintoverini suhtautui näihin vierailuihin melko\nulkokohtaisesti. Mutta hänen kiinnostuksensa olikin lujasti ankkuroitu\neestiläiselle taholle.\n\nOllessamme jo paluumatkalla jouduimme keskelle kansanjuhlaa. Kukaan\nei välittänyt selittää meille, miksi juhlittiin, mutta mukaan meidät\nvaadittiin. Läntisimmän Inkerin koko väestönsekoitus oli edustettuna:\nhanurinsoiton sävelten tahtiin pirtissä ja tasaisella pihamaalla tanssi\ninkeriläisiä, inkeroisia, eestiläisiä ja venäläisiä. Valkolakkiemme\nherättämä huomio todisti, että aivan jokapäiväinen nähtävyys ei\nsuomalainen ylioppilas näillä syrjäisillä kulmilla ollut.\n\nKun seisoin pirtin oven suussa katselemassa ilonpitoa, minua\nodottamatta puhuteltiin:\n\n— Oot siäki pöyhkiä?\n\nSivulleni oli ilmestynyt terhakka talonpoikaistyttö inkeroispuvussa.\nHän oli hyvin vaalea, kasvot avoimet ja hymy leveä. Kiirehdin\nvakuuttamaan, etten toki ollut lainkaan ylpeä. Hän silmäsi\nkeskilattialla Liidian kanssa tanssivaan Karl-Johaniin ja väitti, että\ntämä ainakin oli ylpeä, koska ei talonpoikaistyttö ollut kelvannut\nhänen tanssitettavakseen.\n\n— Hänellä on oma tyttönsä, puolustin asuintoveriani.\n\n— Tantsi siä siis miun kera!\n\nMenin hämilleni. Mutta pitihän osoittaa, ettei suomalainen ylioppilas\nväheksi Inkerin tyttöä. Niin tanssittiin se ja pari muutakin tanssia.\nNiiden aikana sain tietää, että hänen nimensä oli Maria ja että hän oli\ntämän kylän väkeä.\n\nKesken kaiken Maria sanoi olevansa väsynyt ja tahtovansa kotiin.\nMinut hän vaati saattajaksi. Eikä se minulta mikään uhraus ollutkaan.\nKansallispuvussaan hän vaikutti viehkeältä, ja hänen pehmeä murteensa\nhiveli korviani. Tiesin kyllä hänen ottaneen minut armoihinsa vain,\nkoska Karl-Johan oli hyljeksinyt häntä. Mutta eihän se ollut mikään\nsyy kieltää häneltä iloa saada kyläläistensä nähden osoittaa vaikkapa\nlyhytaikaistakin omistusoikeuttaan merentakaiseen vieraaseen.\n\nJo kaukaa hän näytti kotitalonsa. Pyöröhirsiseinineen se seisoi\nmuhkeana pienellä kumpareella. Sen maat olivat sensijaan melko pienet,\nkuten sain kuulla.\n\nLuo päästyämme Maria vaati minua käymään sisään. Koetin estellä, että\nnukutaanhan siellä jo. Mutta se ei auttanut. Hämärän pirtin kummaltakin\nseinustalta kuului tulijoille vanhan äänen tervehdys, jossa ei ollut\nmitään moitetta. Muuta en ehtinytkään huomioida, sillä vakaasti tyttö\njohti minut oman huoneensa ovelle ja siitä sisään.\n\nTulimme valoisaan, kolmi-ikkunaiseen huoneeseen, joka hohteli\npuhtauttaan ja valkoisuuttaan. Maria istutti minut vuoteensa reunalle\nja vetäytyi itse ikkunanalusrahille. Sieltä hän ryhtyi selittämään,\nettä hän oli talon ainoa tytär, perijätär. Isä ja äiti olivat vanhoja\njo. Toimeentulo oli hyvä, puutarhassa oli nelisenkymmentä hyväsatoista\nomenapuuta ja paljon marjapensaita. Saatuaan tämän kerrotuksi hän\nvirkahti äkkiä:\n\n— Ka, et siä voi jäähhä meile?\n\n— Minäkö? Jäädä tänne? hämmästyin..\n\n— Kats, miun kera, tyttö selvensi silmissä lempeä loiste.\n\nOlin varmaan hyvin hämmästyneen näköinen sillä hetkellä. Maria tuli\nluokseni, tarttui käteeni ja painoi sen poskelleen.\n\n— Siul on gaspadinan käet, pehmiät i silliiät.\n\nKaipa hän aavisteli minun miettivän, mitenkä talon töistä selviäisin\npehmeine ja sileine herraskourineni. Siksi hän piirsi nähtäviini\nhoukuttelevan tulevaisuuden kuvan:\n\n— Miä istuujaisin siun jalois i sluusisin sinnua!\n\n»Sluusisin»? Samassa tajusin. Olihan tuokin sana päntätty vuosia sitten\npäähäni koulun venäjän kielen tunnilla. Sehän merkitsi: palvella.\nTyttö ei sen kummempaa halunnut kuin istua minun jalkojeni juuressa ja\npalvella minua!\n\nMinulta ei muuta odotettu, kuin että antautuisin palveltavaksi.\n\nYmpärillä oli sinertävä yö ja ikkunalaudoilla varhaiskesän kukkia.\nKaipa olisin suudellutkin minua kohden kurkottuvia huulia. Mutta juuri\nsillä hetkellä koputettiin ikkunaan. Ulkona seisoi Karl-Johan ja huusi\nikkunan lävitse:\n\n— Nyt jäähyväiset lyhyiksi! Liidia ja toiset odottavat jo\nkärsimättöminä!\n\nHän sai tahtonsa perille, kuten aina. Ja Maria jäi kotitalonsa\nportaille huiskuttamaan valkoista liinaa.\n\nMutta seuraavan päivän iltana asuintoverillani itsellään oli paljon\npitemmät ja perusteellisemmat jäähyväiset — Narvan asemalla.\nKoetin pysytellä syrjässä, mutta kuulin kuitenkin molemmin puolin\nvakuuteltavan, että pian kirjoitettaisiin. Sekä ruiskukansiniset että\nruskeat silmät olivat kosteat silloin, kun juna raskaasti puhkuen lähti\nliikkeelle ja pojan oli hypättävä viimeisen vaunun astimelle. Hiljainen\nhän oli koko junamatkan. Joskus hän puoliääneen vain kiroili sitä, että\nolimme ennen Helsingistä lähtöä toisillemme juhlallisesti vannoneet\nsuorittavamme vielä ennen lukukauden loppua jonkin tentin. Ellei tuota\nvalaa olisi ollut, niin mene, tiedä, olisinko koko kesänä saanut\nKarl-Johania irti Narvasta.\n\nKun jälleen seisoimme Tallinnan synkän aseman laiturilla, hän virkahti:\n\n— Liidia on minun elämäni nainen!\n\nSitä sanoessaan hän oli niin traagillisen näköinen, etten malttanut\nolla kysäisemättä:\n\n— Monesko hän lie tuon arvon kantajista?\n\nJo saman päivän iltana olimme jälleen lukujemme ääressä Liisi-tädin\nhoivissa. Asuintoverini heittäytyi uskomattomalla innolla ja\nsitkeydellä lukemaan — eestiä. Tosin hän myönsi, että veljeskansan\nkielioppi oli miltei yhtä tehokkaasti kaiken elävän kiinnostuksen\nmurhaava kuin oman äidinkielemme kielioppi. Mutta hän väitti kuitenkin\nedistyvänsä sen turvin, että kuvitteli visaisimpienkin sääntöjen takana\nnäkevänsä Liidian suloiset, hymyilevät kasvot. Eestittären valokuva,\njoka oli ilmestynyt Karl-Johanin Marita-vaiheen päättyessä säästämän\nkehyksiin, sai Liisi-tädin innostuneen hyväksymisen. Kaikki oli siis\npelkkää ahkeruutta ja sopusointua.\n\nMutta eräänä iltapäivänä asuintoverini palasi pahantuulisena\npuhelimesta.\n\n— Meidän on molempien lähdettävä Eteläsatamaan, hän ilmoitti.\n\n— Mene yksin! ärähdin. — Minulla on ylihuomenna tentti!\n\n— Niin minullakin, Karl-Johan vastasi. — Mutta ei auta. Soitettiin,\nettä Jooseppi palaa nyt Stettinin laivalla ja että meidän kahden on\nmentävä häntä vastaan.\n\nJooseppi Tuutijärvi! Olin tyyten unohtanut hänet ja hänen koko\n»naulareissunsa».\n\n— Nytkö se keisari vasta palaa? kummastelin. — No, kyllä niille\nnauloille hintaa kertyi!\n\nLaiva oli jo laiturissa, kun ennätimme satamaan. Parahiksi näimme\nJoosepin laskeutuvan maihin. Hänen synkeä muotonsa ei vähääkään\nkirkastunut, kun hän huomasi meidät.\n\n— Pojat, hankkikaa auto! hän huikkasi meille kadotessaan\nmatkalaukkuineen tullihuoneeseen.\n\nKun nousimme autoon, Tuutijärven isäntä murahti:\n\n— Asemalle!\n\n— Etkö jää edes huomiseen? uskaltausin kysymään.\n\n— En! hän jyräytti. — Suoraan Asemalle!\n\nHänellä oli sikäli onnea, että pohjoiseen menevä juna oli jo esissä.\nHänen vaatimuksestaan istuimme hänen seurakseen odottamaan lähtöhetkeä.\n\n— Minä olen nyt kuin poro, Jooseppi mutisi. — Tahdon pohjoista kohden.\nAina vain pohjoista kohden!\n\n‒ Saitko ostetuksi hyvät naulat? asuintoverini kysäisi huolettomasti.\n\nTuutijärven isäntä loi poikaan niin verenhimoisen katseen, että minä\njo puoleksi kohottauduin heittäytyäkseni heidän väliinsä, jos Jooseppi\nyltyisi väkivaltaisuuksiin. Hän tyyntyi kuitenkin. Tovin kuluttua hän\nlausui:\n\n— Oikeutta myöten te pojat voitte odottaa, että minä kerron teille\nkaiken. Te kaksi olette kohdelleet minua reilusti, niin kuin\npohjoispohjalaisten tulee. Ette ole olleet niin kuin ne kaksi\nhuithaipelia, jotka saivat minut houkutelluksi mukaansa Berliiniin.\n\nViha näytti jälleen nousevan hänessä. Siksi kiirehdin kysymään:\n\n— Miltä Spreen kaupunki näytti?\n\n— En minä siitä mitään tiedä, Tuutijärvi tunnusti. — Yhtämittaisessa\nhumussa meni monta päivää. Kun viimein heräsin, ei tovereista näkynyt\njälkeäkään. Nousin natisevalta vuoteeltani ja lähdin ikkunasta\nkatsomaan, missä päin oltiin. Ensin minä ihastuin. Luulin jo olevani\nonnellisesti jälleen kantahotellissani »Fenniassa». Sillä kirkko,\njonka ääriviivat näin, oli ilmeisesti Helsingin Suurkirkko. Mutta\nsitten muistin, ettei »Fennian» mihinkään ikkunaan Suurkirkko sovi\nnäkymään. Ja vähitellen tulin siihen käsitykseen, että kaipa minä vielä\nolin Berliinissä — niitä nauloja ostamassa. Löysin soittonappulan ja\npainoin sitä pitkään. Ikuisuuden jälkeen ovelle ilmestyi pieni, musta\nmies, vyötäisillään likaisin esiliina, mitä maailman luomisesta alkaen\nkukaan on kantanut. Tiukkasin häneltä suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi,\nmikä oli tämän berliiniläisen hotellin nimi. Äijänkuva sen kun vain\npudisteli päätään. Alkoi pitkä solkkaus, mutta vihdoin minulle selvisi\nkammottava totuus: en ollutkaan Berliinissä, vaan Roomassa! Miten,\nmilloin ja miksi olin sinne ajautunut, se jää ikuiseksi arvoitukseksi.\nJa kirkko, jota olin ihastellut Helsingin Suurkirkoksi, olikin Rooman\nPietarinkirkko. Silloin minä raivostuin — kaikelle. Eikä minulla siitä\nsilmänräpäyksestä alkaen ole ollut muuta halua eikä pyrkimystä kuin se,\nmikä on jokaisella porolla: pohjoista kohden! Missään en ole pysähtynyt\nenkä pysähdy nytkään!\n\nMeidän oli hirvittävän vaikea pidättää iloisuuttamme. Joosepin matkat\ntuntuivat liian hassunkurisilta voidakseen olla totta. Mutta tragiikka,\njoka oli kyntänyt syvät vaot tämän nykyaikaisen harhailevan Odysseuksen\nkasvoihin, vakuutti, että todellisuus on tarua ihmeellisempi.\n\n— Entä rautanaulat? Karl-Johan kysyi hellävaraisesti kuiskaten.\n\n— Poika! Jooseppi ärjäisi. — Jos vielä kerran erehdyksessäkään lausut\nsanan »rautanaula», niin minä väännän niskasi nurin! Kiittipä Raahen\nkauppaneuvos sitten tuosta teosta taikka ei!\n\nEhjin nahoin kuitenkin jäimme Helsingin asemalaiturille, kun juna\npohjoiseen lähti.\n\nKaksi päivää myöhemmin asuintoverillani ja minulla oli kummallakin\ntenttimme, joista selvisimme. Palattuamme kuin voittajat ainakin\nhuoneeseemme löysimme sieltä tuoreen sähkeen:\n\n »NAULAT OSTETTU ROVANIEMEN RAUTAKAUPASTA PISTE LAATU HYVÄ PISTE NYT\n PAINUN TUUTIJÄRVELLE JA SINNE JÄÄN PISTE JOOSEPPI.»\n\n\n\n\n5.\n\nKARL-JOHAN KRIMINAALIKLUBIN VIERAANA.\n\n\nSyksy oli tullut. Muiden pohjolan muuttolintujen mukana mekin olimme\npalanneet etelään. Tosin vain Helsinkiin, _Alma Materin_ suojiin. Mutta\npitkämatkaisia silti olimme.\n\nOli siirrytty jo lokakuuhun. Pohjalainen kriminaaliklubi oli\nintoutunut alleviivaamaan — tai sanottakoon suoraan: yliarvioimaan —\nmerkitystään päättämällä kutsua yliopiston rikosoikeuden professorin\nkunniajäsenekseen. Korrektisti frakkiin pukeutuneet herrat olivat\nkäyneet professorin kotona ilmoittamassa päätöksestä ja pyytämässä\nhäntä ottamaan kunniajäsenyyden vastaan. Muhkeavartinen professori\noli vastannut puheella, joka oli jälkeenpäin ikuistettu klubin\naikakirjoihin. Professori oli lausunut pitävänsä nuorten pohjalaisten\njuristien huomaavaisuutta todellisena kunniana itselleen. Hän oli\nmaininnut yrittäneensä siinä osakunnassa, mihin hän aikoinaan\noli kuulunut, herättää syvällisempää harrastusta rikosoikeuden\ntutkimusta kohtaan, mutta valitettavasti kokeneensa kerta kerran\njälkeen pettymyksen. Sitä suuremmalla ilolla hän oli todennut,\nettä pohjalaisten keskuudessa oli aivan oma-aloitteisesti päästy\najatuksesta tekoihin. Lopuksi hän oli lausunut toivovansa hedelmällistä\nvuorovaikutusta hänen ja Pohjalaisen kriminaaliklubin välillä, jossa\nhän uskoi tapaavansa harrasta tutkijanintoa rikosoikeuden sekä\nteoreettisia että käytännöllisiä probleemeja kohtaan.\n\nKlubin jäsenet olivat haltioissaan tästä menestyksestä. He päättivät\npitää oikein kunnon kekkerit tervetuliaisiksi uudelle kunniajäsenelle.\nKutsu lähetettiin, ja se otettiin myös vastaan. Vasta sitten nuoret\njuristit tulivat todenneeksi, että klubin kassa oli surkean tyhjä. He\nälysivät, ettei tästä pälkähästä päästäisi niin yksinkertaisin keinoin\nkuin vanhan, jakamattoman Pohjalaisen osakunnan mainehikas kuraattori\nArtturi H., joka toverien melun noustua joissakin kekkereissä\nylettömäksi hyppäsi pöydälle karjaisten: »Eikö pohjalaisiin enää pysty\njärjen sana?» Hänhän, saatuaan täten aikaan hämmästelevän hiljaisuuden,\nhuudahti: »Vielä yksi markan booli!» ja lähetti hattunsa kiertämään\nmarkkojen keruuseen. Nyt tarvittiin paljon rahaa. Mutta mistä se\notettaisiin?\n\nKarl-Johan sattui sivusta kuulemaan tätä murheellista pohdiskelua.\n\n— Mitäs turhia surette, hän lausahti. — Pankaa toimeen klubin\ntanssiaiset. Kyllä niistä rahaa kertyy.\n\nSaman tien hän kyhäsi heille tekstin ilmoitukseksi, joka julkaistaisiin\npääkaupungin kaikissa lehdissä: »Akateemiset kriminaaliset tanssiaiset\nOstrobotnialla...»\n\n— Kyllä tämä väkeä vetää, hän vakuutti tarkastellessaan kättensä työn\ntulosta.\n\nKolumbukselle ei varmaan aikoinaan kumarrettu mykässä ihailussa sen\nsyvempään silloin, kun hän tunnetulla tavallaan ratkaisi pulman,\nmiten muna saadaan marmorilevyllä seisomaan päällään, kuin juristimme\ntässä tilaisuudessa osoittaessaan kunnioitustaan asuintoverilleni.\nSitä vailla, ettei Karl-Johania kutsuttu kriminaaliklubin toiseksi\nkunniajäseneksi.\n\nTanssiaiset pidettiin. Ne tuottivat hyvin. Ilmoitus oli näet\nhoukutellut Ostrobotnialle sankan joukon ylioppilaita, joista toiset\nselittivät olevansa tavalla tai toisella rikosoikeuden tutkijoita ja\ntoiset heidän tulevia tutkimusobjektejaan.\n\nSilti näistä tanssiaisista koitui harmia. Niihin pyrki näet muiden\nmukana kaksi herraa, joilla oli keskinkertaisen huomattava asema\npääkaupungin poliisivoimissa. Kriminaaliklubin jäsenten lähin\ntulevaisuus olisi ollut rauhallisempi, jos nämä herrat olisi esteettä\npäästetty sisään. Mutta ala-aulassa olevat järjestysmiehet tulivat\nsanoneeksi: ei. Eikä siitä sitten enää haluttu perääntyä.\n\nPoliisiherrat huomauttivat — aika oikeutetusti — olevansa ainakin\nyhtä hyviä kriminalisteja kuin juhlan järjestäjät itse. Mutta he\nsaivat vastaukseksi, että kysymyksessä olivat suljetut, akateemiset\ntanssiaiset, joihin heillä ei ollut pääsyä. Vieraat katselivat\nja kuuntelivat aikansa vilinää ja touhua ala-aulassa. Sitten he\nkääntyivät menemään. Juristiemme olisi kuitenkin sietänyt muistaa,\nettä poliisitkin ovat vain ihmisiä, joille sellainenkaan inhimillinen\ntunne kuin kostonhalu ei ole vieras. Jälkeenpäin kerrottiin, että\nsinitakkisilla virkaherroilla oli poistuessaan huulilla hyvityksen\ntoiveita kuvasteleva hymy.\n\nTanssiaiset eivät mitenkään poikenneet sadoista samanlaisista. Sen\naikaisista ne muodostuivat ennätysmäisiksi sentään rahalliselta\ntulokseltaan. Tästä ihastuneina kriminalistimme kutsuivat myös\nKarl-Johanin vieraakseen seuraavana iltana pidettäviin kekkereihin.\n\nTuona iltana Ostrobotnian klubiravintola täyttyi frakkipukuisista\nnuorista miehistä. Ja niin alkoi illatsu, joka monien muiden\nmainehikkaiden rinnalla elää alakerran kirjavassa historiassa. Minä en\nollut siellä mukana. Mutta jälkeenpäin minulla oli aihetta tutkia tuon\njuhlan kulkua, ja toivon, että läsnä olleiden kuvaukset ovat antaneet\nsiitä oikean kokonaiskäsityksen.\n\nKun kunniajäsen ja kutsuvieras oli sijoitettu vastakkain pitopöydän\nkeskukseen, tilaisuus alkoi varaesimiehen civis Liesmaan puheella,\njossa tulkittiin Pohjalaisen kriminaaliklubin iloa siitä, että se sai\nnyt keskuudessaan nähdä ensimmäisen kunniajäsenensä. Puheen aito lämpö\nparansi professorinkin mielialaa, joka oli laskeutunut kiusaantuneeksi\nhänen havaitessaan olevansa ainoa arkipukuinen.\n\nOhjelmassa seurasi klubin terävä- ja kaljupäisyydestään tunnetun\nesimiehen, hovioikeuden auskultantti Kullervo Kukkosen historiallinen\nkatsaus aikojen kuluessa muuttuvien moraalikäsitteiden vaikutukseen\nrikosoikeuteen. Sitä kuunnellessaan uusi kunniajäsen totesi täydellä\nsyyllä kehuneensa pohjalaisten harrasta tutkijanintoa. Esitelmä oli\nkiistaton todistus pitäjänsä älykkyydestä ja tietopiirin laajuudesta.\nKättentaputusten päätyttyä professori tunsi odotettavan hänen sanovan\njotakin, mutta toisaalta hän piti tiedemiesarvolleen sopimattomana\nvarauksitta kiittää. Siksi hän lausui:\n\n— Rikosoikeuden osalta esitelmä oli aivan erinomainen. Jos jotakin\npuolta haluaisi arvostella, niin se olisi kai moraali. Sitä\nesitelmöitsijä käsitteli paikoitellen ehkä hieman yliolkaisesti.\n\n— Mutta sehän on ihan luonnollista! Karl-Johan huudahti välittömästi. —\nTuomari Kukkonen aikoo poliitikoksi ja tähtää korkealle.\n\nLausunto herätti jonkin verran huomiota. Klubin esimies silmäsi\ntiukasti nuorukaiseen. Mutta tämän kasvoilla oli sellaisen ihmisen\nvaloisa ilme, joka on sekä itseensä että maailmaan hyvin tyytyväinen.\nJos joku olisi kysynyt, tarkoittiko asuintoverini sanansa ilkeäksi\nkaksimielisyydeksi, niin hän olisi varmasti vastannut, että ei. Hänhän\noli todennut vain sen, minkä koko osakunta tiesi. Kukaan ei kuitenkaan\nkysynyt. Professorikin tyytyi äännähtämään epämääräisesti:\n\n— Hm, hm.\n\nKoko välikohtaus hautaantui näyttämönvaihdokseen, joka juuri oli\nalkanut: kekkereiden hilpeän osan vuoro oli tullut. Huomioon ottaen\ntilaisuuden juhlavuuden oli kanisterien ja pullojen sisältö kaadettu\nkannuihin, joita ilmestyi pöydälle tiheä rivi. Professori alkoi tuntea\nasemansa käyvän ristiriitaiseksi. Kunniajäsenenä hänen ei ollut helppo\njo näin varhain poistua. Mutta yliopiston rikosoikeuden professorina\nhänen oli toisaalta vaikea jäädä seuraamaan, miten suorasukaisesti\nnuoret isännät kävivät käytännössä ratkomaan Suomen voimassa olevan\nlain erästä päivänpolttavaa probleemia. Hän rupesi näyttämään niin\nilmeisiä merkkejä lähtöaikeista, että komeiksi suunniteltujen kemujen\nonnistuminen kävi vaaranalaiseksi.\n\nHänen molemmat pöytänaapurinsa tekivät parhaansa hänen\nviihdyttämisekseen. Mutta professorin kiinnostus oman alansa\nkysymyksiin oli auttamattomasti herpaantunut. Hän vilkuili yhä useammin\nkelloonsa.\n\nKarl-Johanin vasemmalla puolella istuva juristi kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n— Jos ukko lähtee jo nyt, niin koko ilta on pilalla. Koeta sinä keksiä\njotakin.\n\nKutsuvieras katsahti vierustoveriinsa kummastuneena. Vai niin, vai\nhänen pitäisi taaskin pelastaa kriminaaliklubin pojat pälkähästä?\nKutsuttuna vieraana hänellä ei saattanut olla mitään sellaisia\nvelvollisuuksia. Päinvastoin hänellä oli oikeus odottaa isäntien\npitävän seuraa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ettei kysymys koskenut\nyksinomaan juristeja, vaan pohjalaisia ylioppilaita yleensä. Tämä\noli rikosoikeuden professorin ensimmäinen vierailu Ostrobotnialla.\nSe ei saanut päättyä niin lyhyeen, että sitä olisi pakko pitää\nepäonnistuneena. Siksi hän heittäytyi kuvaannollisesti sanoen silmät\nummessa keskusteluun:\n\n— Herra professori on kai kuullut paljon kaskuja erilaisista\ntieteenharjoittajista?\n\n— Lukemattomia, kunniajäsen myönsi väsyneesti vilkaisten taaskin\nyleistä harmia herättäneeseen kelloonsa.\n\n— Niin arvelinkin, Karl-Johan säteili. — Eikö herra professori näin\npalan paineeksi kertoisi joitakin niistä?\n\nEhdotus oli häikäilemätön. Mutta kunniavieras älysi, ettei hänen\nsopinut näyttää närkästystään. Niinpä hän hymähti pakotetun\nystävällisesti vastatessaan:\n\n— Mielelläni. On kuitenkin niin ikävästi, ettei juuri tällä hetkellä\nainoakaan juttu juolahda mieleeni. Tiedättehän... Kun noin äkkiä\nkysytään, tuntee itsensä kuin tyhjäksi.\n\n— Niin, asuintoverini yhtyi. — Sanotaanhan, ettei kukkokaan käskien\nlaula. Mutta onko herra professori kuullut, miten nuoret juristit\nja medisiinarit joutuivat kerran junayleisön edessä kiistaan siitä,\nkumpien ammatti on hienompi?\n\nKunniajäsen huokasi. Näytti olevan auttamatonta, ettei hän pääsisi\nvielä poistumaan. Hajamielisyyksissään hän maistoi lasistaan ja huomasi\nsen helpottavan.\n\n— En, hän vastasi ilman minkäänlaista innostusta. Hänhän tiesi\ntuollaiset ylioppilaiden kaskut. Ikivanhoja ne olivat kaikki ja\ntavallisesti lisäksi huonosti kerrottuja. — En ainakaan muista.\n\nKarl-Johan tajusi suunnilleen, mitä professorin mielessä liikkui. Mutta\nsillä hetkellä hänellä ei ollut varaa armoon eikä myötätuntoon.\n\n— Vaununtäyteinen yleisö kuunteli melko tympeänä, hän aloitti, nuorten\ntieteenharjoittajien vuorottaista itsensä kehumista. Ivallinen hymy\nvilahti silloin tällöin jonkun maalaisisännän tai -emännän huulilla, ja\nsuukin avautui jo pilkalliseen huomautukseen. Mutta sitten tavallinen\ntalonpoikaisvarovaisuus sai heidät pysyttelemään syrjässä. Mene, tiedä,\nvaikka joku noista nuorista mahtailijoista sattuisi vielä joskus heidän\npitäjäänsä nimismieheksi tai lääkäriksi.\n\n— Ei hullummin nähty, professori hyväksyi.\n\nAsuintoverini innostui tästä odottamattomasta tunnustuksesta. Entistä\nvilkkaammin hän jatkoi:\n\n— Muuan Diken — oikeuden jumalattaren — pojista tuli sitten antaneeksi\nväittelylle toisen sävyn. Hän rupesi näet kertomaan eukosta, jonka\nukko oli vastikään kuollut Naapurin akka tuli valittelemaan surua ja\nkysäisi: »Luonnollisen kuolemanko se teidän isäntä kuoli?» Siitäkös\nleski kimpaantui! Ihanhan tuollainen otaksuma kävi talon kunnialle\nja arkipäiväisti koko surun. »E-hei», hän intoutui, »ei meidän ukko\nluonnollista kuolemaa kuollut! Oikein meillä oli lääkärikin!»\n\nSilmättyään kuulijakuntaansa, joka veti suutaan hieman hymyyn, kertoja\nletkautti:\n\n— Junanvaunussa naurettiin paljon enemmän kuin täällä. Eukot ja ukot\naivan hytkyivät penkeillään. Mutta rahvaan ihmisillä onkin parempi\nhuumorintaju kuin niinsanotuilla sivistyneillä.\n\n— Niin, niinhän se oli, professori hymyili. — »Oikein meillä oli\nlääkärikin.» Aivan niin. Nyt muistan jutun. Kuulin sen joskus\nnuoruudessani. Ja se jatkui sillä, että joku medisiinareista yritti\nmaksaa samalla mitalla. Mutta mitä se oli, sitä en kuolemaksenikaan\nmuista. Minulla on vain hämärä kuva, että se oli jotakin typerää,\nmelkein sopimatontakin.\n\nHuolimatta viime sanoihin sisältyvästä selvästä varoituksesta\nKarl-Johan jatkoi itsepäisesti:\n\n— Niin. Muuan Asklepioon — lääketaidon jumalan — pojista ryhtyi\nkertomaan miehestä, joka oli kuolemaisillaan. Tämä kutsutti luokseen\nkaksi juristia ja viittasi heitä istumaan kahden puolen vuodettaan.\nLakimiehet kalvoivat paperit ja kynät esiin. Mutta ukko makasi vain\nääneti, silmät ummessa ja kasvoilla lähestyvän kuoleman harmaus.\n»Alkakaa jo sanella testamenttia», toinen juristi viimein rupesi\nhoputtamaan, »niin kauan kuin vielä kykenette puhumaan!» Vanha mies\nkähisi vastaan: »En minä testamenttia tee.» Juristit katsoivat\ntoisiinsa hämmästyneinä tietämättä, mitä ajatella. Mutta kun ukko jo\naivan selvästi oli lähenemässä suurta rajaa, jonka takaa paluuta ei\nenää ole, niin toinen lakimiehistä yritti vielä onneaan. Ravistaen\nvanhusta olkapäästä hän huusi: »Testamentti! Sen sanellaksennehan te\nkutsutitte meidät tänne, oikein kaksittain!» Silloin ukko kohottautui\nviimeisillä voimillaan kyynärpäitten varaan ja katsoi ensin toista ja\nsitten toista juristia pitkään. »En minä mitään testamenttia tee»,\nhän korisi. »Minä tahdoin vain kuolla niin kuin Kristus kuoli: kahden\nryövärin välissä.»\n\nTurhaan asuintoverini koetti vakuuttaa, että tämä juttu oli\nrautatievaunussa nostattanut riemun kattoon. Tämänkertainen\nkuulijakunta Ostrobotnian alakerrassa olisi kaiketi lynkannut sen\nmedisiinarin, joka kaskun oli keksinyt, jos hän olisi ollut käden\nulottuvilla. Hänen myöhäsyntyinen histfiilari-selostajansa sai kiittää\nkutsuvierasasemaansa siitä, että hänen esiintymisensä kuitattiin\nvain halveksivalla äänettömyydellä. Tapansa mukaan hän löysi sentään\nsiitäkin valoisan puolen. Ainakin hän jälkeenpäin kerskui saaneensa\nsiitä sen opetuksen, että ammattiylpeyden liikavarpaat kuuluvat\nmaailman arimpiin.\n\nKun äänettömyys oli venynyt professorin mielestä kyllin pitkäksi\nkäydäkseen kunnollisesta rangaistuksesta, hän hymähti alentuvasti ja\nlausui:\n\n— Nyt vasta huomaan, että te olette tässä seurassa vieras. Vieraampi\nkuin minä. Oikaisuksi teidän juttuunne minä voin kertoa teille toisen.\nEikä se ole ainakaan vanhempi kuin teidän.\n\nSäteilevänä Karl-Johan oli heti valmis kuuntelemaan. Kunnioittava\nhiljaisuus laskeutui seuran ylle. Kaikki kurkottautuivat eteenpäin,\njottei sanaakaan menisi heiltä hukkaan.\n\n— Tämä tapahtui siihen aikaan, professori aloitti, jolloin suullinen\nylioppilastutkinto oli kaikissa kouluaineissa suoritettava\nyliopistossa. Muuan nuorukainen jäi pahasti kiinni saksan kielessä.\nMutta tutkija oli äärimmäisen hyvänahkainen ja kärsivällinen. Hänen\noli yleensäkin vaikea reputtaa ketään. Tämä tapaus näytti kuitenkin\nhuolestuttavalta. Tehtyään monia epäonnistuneita kokeita saadakseen\nnuorukaisen kielitaidosta jotakin myönteistä esiin hän viimein virkkoi:\n»Minä annan teille vielä yhden lauseen käännettäväksi. Jos siitä\nselviätte, niin minä hyväksyn teidät.» Jännityksen kohmettamana kokelas\ntuijotti tekstiin: »_Alle Juristen sind schlechte Christen_.» Sitten\näkisti hänelle valkeni, ja riemuitsevin äänin hän käänsi: »Kaikki\njuristit ovat Kristuksen sukua.» Tutkija oli hetken ymmällä. Viimein\nhän kysyi: »Mitä herra aikoisi yliopistossa ruveta lueskelemaan?»\n»Lainoppia!» nuorukainen vastasi reippaasti. Silloin tutkija nousi\nylös ja kumarsi hänelle. »Te olette harvinainen nuorimies», hän sanoi.\n»Ilmeisesti te vain tulevan ammattikuntanne kunnian vuoksi kieltäydytte\nreppujen uhallakin päästämästä huulienne ylitse lausetta: Kaikki\njuristit ovat huonoja kristittyjä. Kun teillä kerran on noin korkea\nkäsitys lainoppineista, olisi kohtuutonta, jos minä estäisin teitä\npääsemästä tuohon jaloon seuraan. Minä hyväksyn herran mielihyvin.»\n\nTarinan loppu otettiin vastaan raikuvin eläköön-huudoin. Rikosoikeuden\nprofessori piti ne hyvänään. Eikä kukaan ryhtynyt oikomaan tätä\nerehdystä, joka peilautui hänen mairitellusta hymystään. Itse\nasiassahan suosionhuuto oli tarkoitettu menneiden, nykyistä\nonnellisempien aikojen sympaattiselle, avarasydämiselle saksan\ntutkijalle. Ah, jospa yliopiston opettajat vieläkin olisivat\nsamanlaisia! Silloin monen pohjalaisenkin juristin tie virkapaikkoihin\nolisi ollut paljon siloisempi ja lyhyempi.\n\nJoka tapauksessa kunniajäsen näytti unohtaneen lähtöaikeensa. Hän\npuheli ja naurahteli huolettomana. Taskukellonsa hän oli jättänyt\nkokonaan rauhaan. Vilkaisu oven päällä olevaan seinäkelloon rauhoitti\nhäntä sitäpaitsi. Ilta ei ollut vielä myöhäinen. Hän saattaisi hyvin\nviipyä vielä hetkisen näiden sympaattisten nuorten miesten parissa.\n\nKlubin varaesimies oli seurannut hänen katsettaan.\n\n— Kellonvartija! hän komensi.\n\nMuuan seurueen nuorimmista oli heti jalkeilla. Hän pistäytyi keittiön\npuolella ja palasi sieltä kannu mukanaan. Tottumuksen suomalla\nnopeudella hän tavoitti pöydän ja tuolin avulla kellon ja kaatoi\nkannusta valkoista nestettä sen sisuksiin.\n\nKoko toimitus kesti vain tuokion, eikä siihen yleensä kiinnitetty\nmitään huomiota. Mutta kunniajäsenen uteliaisuus oli herännyt.\n\n— Tuopa omalaatuista, hän virkahti. — Saako seinäkellokin osansa\nateriasta?\n\n— Ei toki, herra professori, klubin esimies selitti, kysymys on vain\nrukkaamisesta. Kello on vanha ja arvokas, mutta oikkuileva. Sen\nviisareihin on paras olla koskematta. On käytettävä toisia keinoja,\njotta saisi sen pysymään oikean ajan kanssa tasoissa. Kun se jätättää,\nlasillinen piimää auttaa.\n\nProfessori naurahti. Nämä pohjalaiset tuntuivat olevan leikkisää väkeä.\n\n— Entä, mitä lääkettä kello saa, jos se edistää?\n\n— Ryypyn tai pari viinaa.\n\nKunniajäsen hämmentyi.\n\n— Hm, hm, hän urahti tullen jälleen tuskallisen tietoiseksi siitä, että\nhän oli rikosoikeuden professori maassa, missä kieltolaki oli voimassa.\n\nKarl-Johan ei malttanut olla puuttumatta keskusteluun:\n\n— Tällä kertaa se olisi tarvinnut koko kannullisen piimää. Sillä tuo\nkello on nyt toista tuntia jäljessä.\n\nKunniajäsen yllättyi epämiellyttävästi. Hän sieppasi kellon taskustaan.\nHuomautus oli — valitettavasti — aivan oikea. Hän nousi hyvästelemään.\nIsäntäväelle hän vakuutteli viihtyneensä mainiosti ja tulevansa\nmielellään uudelleen.\n\nPalattuaan saattamasta professoria tuomari Kukkonen esitti: — Klubin\nkunniajäsenen malja!\n\nSe malja juotiin. Mutta sitten kajahti pöydän alapäästä:\n\n— Professorin lähdön malja!\n\nSekin tyhjennettiin. Sitten esimies kysyi:\n\n— Onko vielä joitakin virallisia asioita? Vai voidaanko sana ja juomat\njulistaa vapaiksi? Sihteeri, onko kukaan pyrkinyt klubin jäseneksi tai\nulkojäseneksi?\n\nSihteeri, civis Koppinen, vastasi lyhyesti:\n\n— Ei kukaan.\n\nKlubin jäsenet huokasivat helpotuksesta. Nyt päästäisiin vihdoinkin\nrentoutumaan. Mutta silloin asuintoverini sai päähänpiston. Yrittänyttä\nei laiteta! Niinpä hän koroitti äänensä:\n\n— Herra esimies, minä anoisin päästä ulkojäseneksi.\n\nKukkonen ei ollut unohtanut alkuillan välikohtausta. Sivellen\nkämmenellä kaljua päälakeaan hän tuijotti melko epäsuopeasti nuoreen\nhistfiilariin, joka yhä tuotti vaivaa ja harmia.\n\n— Jaa, hän sanoi. — Klubin säännöt määräävät, että jos joku esittää\nhenkilökohtaisesti pyynnön päästä ulkojäseneksi, niin johtokunnan\non viipymättä käsiteltävä kysymys. Kaikki johtokunnan jäsenet ovat\npaikalla. Mutta minne me menisimme kokousta pitämään?\n\nCivis Koppisella oli vastaus heti valmiina:\n\n— Mennään osakuntahuoneistoon!\n\n— Avain sinne on vain kuraattorilla ja Ostrobotnian vahtimestarilla,\nesimies torjui. — Eikä kumpikaan heistä liene tällä hetkellä\ntavoitettavissamme.\n\nKoppisen ehdotus oli läsnäolijoista tuntunut alunperin huonolta\npilalta. Tiedettiinhän, ettei osakuntahuoneistoa saanut —\njuhlatilaisuuksia lukuunottamatta — käyttää klo 24:n jälkeen muuta\nkuin kuraattorin antaman kirjallisen luvan turvin. Lukemattomat\nkerrat oli jouduttu kokemaan sekin, että Ostrobotnian kookas,\nleveäharteinen vahtimestari Vainio oli minuutin tarkkuudella\nsaapunut osakuntahuoneistoon tuolla kellon lyömällä valvomaan\npoistumista. Mitkään suostuttelut eivät silloin tehonneet häneen.\nEräissä illanistujaisissa oli yritetty sitä, että vahtimestari oli\njuhlallisesti nimitetty dosentiksi. Mutta vaikka hän ottikin arvon\nvastaan kumartaen, niin seuraavat sanat olivat: »Lähtevätkö herrat itse\nvai pitääkö minun kantaa?»\n\nSiksi klubin sihteerin seuraavat sanat tekivät syvän vaikutuksen:\n\n— Kyllä minä voin »dosentti» Vainiolta avaimen saada. Hän istuu tuolla\neteisaulassa omassa kopissaan.\n\n— Kuka hänet sinne on loihtinut? Kukkonen kysyi.\n\nKoppinen hymyili tyytyväisenä:\n\n— Minä. Käskin hänen odottaa siellä.\n\n— Sinä? Liesmaakin havahtui utelemaan. — Mitä sinusta pitäisi\nsanoakaan, jos jo Vainiota täällä komentelet?\n\nKarl-Johan tuli mukaan keskusteluun.\n\n— Sanoisimmeko: _ex ungue leonem_? Kynnestään leijona tunnetaan.\nKoppinen taitaa mennä vielä pitkälle.\n\nToisetkin katsoivat klubin sihteeriin kuin olisivat joutuneet\nyllättävän ihmeen eteen. »Dosentti» Vainion itsetietoisesti ylläpitämä\njärjestyskö olisi horjunut graniittijalustallaan? Yleinen huomio ei\nnäyttänyt lainkaan ujostuttavan oululaista räätälimestarin poikaa,\njonka harmaat silmät säteilivät älykkyyttä ja huumorintajua.\n\nEsimies rikkoi äänettömyyden:\n\n— Kerrohan nyt ensin.\n\nKoppinen oli siihen heti valmis. »Dosentti» Vainiolle oli sattunut\nperättäin kolme hairahdusta. Se oli alkanut Vasa nationin\njuhlaillallisista, jolloin vahtimestari ja hänen rouvansakin\nolivat olleet niin päissään, etteivät olleet kyenneet hoitamaan\npäällysvaatteiden vastaanottoa. Sama oli toistunut viikkoa myöhemmin\nPohjois-Pohjalaisen osakunnan illanvieton yhteydessä. Ja kun\nsitten muutaman päivän kuluttua Etelä-Pohjalaisella osakunnalla\noli ollut markkinatanssiaisensa, niin aviopuolisot olivat tosin\nolleet paikoillaan ala-aulassa, mutta niin »käkinä», että heidät oli\nmolemmat pakko toimittaa kiireen vilkkaa kotiinsa. Silloin Pohjalaisen\nvaltuuskunnan puheenjohtaja, joka oli eteläpohjalainen, oli katsonut\nvälttämättömäksi ryhtyä lujin kourin asiaan. Tämänpäiväisessä\nvaltuuskunnan kokouksessa juttua oli käsitelty. Siellä oli päätetty,\nettä kun Vainio muuten oli mukava mies ja yleensä käyttäytynyt\nhyvin, niin hänet päästetään tällä kertaa varoituksella. Mutta\njotta rangaistus ei tuntuisi liian lievältä, varoitus oli annettava\nkirjallisesti, juhlallisena otteena valtuuskunnan pöytäkirjasta. Sen\nperille vieminen oli uskottu civis Koppiselle.\n\n— Minä ajattelin, poika kertoi, ettei niin tehokasta valttia\nkannattanut heti luovuttaa käsistä.\n\nEloisasti hän kuvasi tämänpäiväistä keskusteluaan »dosentin» kanssa.\n\n»Minulla on tällä kertaa kovin ikävä asia esitettävänä», Koppinen\noli aloittanut tärkeän näköisenä. »Vainio kai arvaa. Valtuuskunta on\nkäsitellyt niitä kolmea perättäistä tapausta, jolloin te ja vaimonne\nolitte — miten nyt sanoisinkaan? — siinä määrin alkoholijuomien\nväärinkäytön aiheuttamassa tilassa, ettette kyenneet hoitamaan\nvirkatehtäviänne.»\n\nVahtimestari oli jo puheen puolimaissa noussut kalpeana seisomaan.\n\n»Istukaa vain, Vainio», valtuuskunnan edustaja oli armollisesti\nesittänyt. »Halusin teille nyt vain ilmoittaa, että minun tehtäväkseni\non annettu tiedoittaa teille esimiestenne määräämä rangaistus.»\n\n»Dosentti» ei ollut käyttänyt hyväkseen istuutumislupaa. Sana\n»rangaistus» oli kuitenkin vienyt häneltä niin tyyten voimat, että hän\noli painunut tuolilleen. Surkealla äänellä hän oli kysynyt:\n\n»Joko nyt sitten tuli lähtö tästä hyvästä talosta?»\n\n»Noo», Koppinen oli verkkaan vastannut, »katsotaanhan nyt, Vainio, mitä\nvoimme asian hyväksi tehdä. Oikeastaanhan me olemme tulleet Vainion\nkanssa aina hyvin toimeen.»\n\nSiihen vahtimestari oli yhtynyt mitä innokkaimmin. Hyvin, aina hyvin!\nJa milloin ikinä hänen palveluksiaan tarvittiin, niin hänen alttiutensa\noli rajaton. Tänäänkin hän olisi paikoillaan. Tietysti. Odottamassa\nmahdollisia määräyksiä.\n\nKriminaaliklubin jäsenet olivat milloin missäkin yhteydessä joutuneet\nvastakkain aivan toisenlaisen »dosentti» Vainion kanssa. Siksi\nhe nauttivat siitä, että hänenkin kohdallaan ylpeys oli käynyt\nlankeemuksen edellä.\n\nKoppinen tunsi suoriutuneensa osastaan hyvin. Säteillen hän päätti\nselostuksensa:\n\n— Jos siis herra esimies haluaa kutsua klubin johtokunnan kokoukseen,\nniin se voidaan aivan hyvin pitää osakuntahuoneistossa.\n\nMuut jäivät jatkamaan juhlaa klubiravintolassa. Johtokunta siirtyi\nkerrosta ylemmäksi. Klubin sihteeri oli jo siellä ja kehoitti hymyillen\nherroja käymään sisään.\n\nJonkin ajan kuluttua kutsuttiin Karl-Johankin osakuntahuoneistoon.\nKukkonen ilmoitti, että hänet oli — klubille tekemiensä huomattavien\npalvelusten vuoksi — hyväksytty Pohjalaisen kriminaaliklubin\nulkojäseneksi.\n\nTuokioksi jäätiin vielä lepäilemään mukaviin nahkanojatuoleihin ja\n-sohviin. Illan raskain osahan olisi vielä edessä.\n\nSilloin koputettiin oveen, hiljaa ja arkaillen. Vahtimestarin pää\nilmestyi näkyviin. Hänen kasvojensa ilme oli täysin sopusoinnussa äänen\nkanssa, josta kaikki entinen karskius ja voima olivat kaikonneet.\n\n— Suokaa anteeksi, herrat. Onkohan _tuomari_ Koppinen täällä?\n\nCivis Koppinen iski toisille merkitsevästi silmää. Tärkeän näköisenä\nhän lähti eteiseen puhuttelemaan »uutta» Vainiota.\n\n— Noo-o?\n\n— Niin, vahtimestari sanoi arkaillen, ajattelin vain kysyä, tarvitseeko\n_tuomari_ minua vielä tänä iltana. Ellei, niin menisin kotiin, kun en\ntunne voivani oikein hyvin.\n\n— Menkää vain, Koppinen lupasi jalomielisesti.\n\n— Kyllä kai _tuomari_ sitten hyväntahtoisesti sulkee osakuntahuoneiston\noven ja panee avaimen minun pöydälleni, »dosentti» esitti nöyrästi. —\nNimittäin sitten kun herrat suvaitsevat poistua täältä.\n\n— Hyvä on, Vainio.\n\nVahtimestari katosi kuin varjo.\n\nKun Koppinen oli tovereilleen selostanut keskustelunsa, Liesmaa kysyi:\n\n— Kauanko aiot miestä paahtaa, ennen kuin ilmoitat, ettei rangaistus\nole sen kummempi kuin kirjallinen varoitus?\n\n— Eiköhän pari viikkoa riitä? Koppinen naurahti. — Pysyypähän\n»dosentti»-pariskunta ainakin sen ajan raittiina. Mikä voi pitentää\nheidän ikäänsä jollakin vuodella.\n\nToiset hyväksyivät äänekkäästi tämän ajatuksen. Mutta Liesmaa, joka\noli koko illan pysytellyt jollakin tavoin etäällä seurasta, aloitti\nhaastavasti:\n\n— Minusta...\n\nKriminaaliklubin esimies kuitenkin katkaisi alkamassa olevan\nkinastuksen sanomalla jyrkästi:\n\n— Minusta meidän on aika palata alakertaan. Ties, mitä siellä on\nehtinyt tapahtua.\n\nKlubiravintolaan tullessaan he totesivat tunnelman jo oleellisesti\nkohonneen. Punoittavin kasvoin jokainen olisi halunnut puhua eikä\nkukaan kuunnella.\n\nRantsilainen lukkarinpoika Sameli Haukela oli jollakin tavalla\nkeinotellut itsensä korkean kaapin päälle. Ilmeisesti häntä oli\nhoukutellut sinne kipsinen rintakuva, joka jostakin syystä oli\nunohdettu korkeuksiin pölyttymään. Hän oli ottanut ison veistoksen\nsyliinsä ja syventynyt tuijottamaan sen värittömiä piirteitä.\n\n— Hyvät kuulijat, hän möyrysi yläilmoista, sallikaa minun esittää\nteille suurmurhaaja Klemens Kristinahon pää, joka on muodoiltaan\nyhtä peloittava kuin hänen veritekonsa ovat kauhistuttavat. Kuten\njokainen herroista voi ensimmäisellä silmäyksellä todeta, tämä\naikakautemme murheenlapsi edustaa Kretschmerin konstituutiotyypeistä\nharvinaisen selvää dysplastikkoa. Siitä voimme jo päätellä, että\nhänellä on skitsotyyminen temperamentti. Luonteen sulkeutuneisuus,\nhuumorintajuttomuus, epäluuloisuus ja fanaattisuus kuvastuvat\njärkyttävän selvästi näistä piirteistä. Jos suuri Lombroso,\nkriminaaliantropologian kuolematon perustaja, olisi saanut nähdä tämän\nKlemens Kristinahon hänen ollessaan vielä pieni poika, hän olisi voinut\nerehtymättömästi todeta hänessä tulevan joukkomurhaajan. Ja kiitos\nLombroson mekin voimme tuntea viattomasti kerran vuotavan veren hajun\nnähdessämme tällaisen muhkuraisen, tylpän nenän, peräti matalan otsan\nja tällaiset isot, höröttävät korvat...\n\nHaukela paasasi omia aikojaan välittämättä, mitä hänen\n»kuulijakuntansa» teki. Hän näytti olevan vasta esitelmänsä alussa.\nMutta silloin Kukkonen ärjäisi hänelle vihaisesti:\n\n— Sameli! Laittaudu äkkiä alas sieltä!\n\nHaukela tiiraili häntä silmälasiensa takaa.\n\n— Jaaha, kyllä minä tunnen teidät, hovioikeuden auskultantti Kukkonen,\nhän myönsi. — Mutta ei teidän pidä vihastua. Minähän esittelen täällä\nKlemens Kristinahon rikollisia piirteitä enkä teidän. Joten teillä ei\nole syytä noin hermostua. Isot korvathan teilläkin tosin on, mutta\notsaa sensijaan on ihan niskaan asti. Te olette...\n\nHänen uusi esitelmänsä katkesi kuitenkin siihen.\n\nUlkoa kuului kimeä poliisipillin vihellys, joka jähmetytti kaikki\npaikoilleen. Ja sitten tapahtui ihme — ihmeeltä se ainakin\nkriminaaliklubin jäsenistä tuntui, vieläpä erittäin epämiellyttävältä.\nKaikista kolmesta ravintolasaliin johtavasta ovesta tunkeutui sisään\npoliiseja. Seuraavassa hetkessä koko huone näytti olevan heitä täynnä.\n\nKlubin esimies esitti jyrkän vastalauseen. Mutta se kaikui kuuroille\nkorville. Komennuskunnan johtaja selitti lyhyesti, että hänellä oli\nmääräys puhdistaa tämä »pesä» ja sen hän myös tekisi. Mikäli herroilla\noli jotakin sanottavaa, niin se sopi tehdä keskuspoliisiasemalla, jonne\nnyt lähdettäisiin. Autot odottivat ulkona.\n\nTätä ilmoitusta seurasi meteli ja sekasorto. Ylioppilaat pyrkivät\nulos kaikkia mahdollisia teitä, sillä poliisiautoja kohtaan heillä\noli vaistomainen vastenmielisyys. Mutta toista toisensa jälkeen\npoliisit tarttuivat niskasta kiinni ja taluttivat ulos piittaamatta\nvastaanpyristelyistä ja sadatteluista.\n\nJollakin kummalla tavalla Karl-Johanin oli onnistunut kellon\n»rukkaajan» kanssa pujahtaa keittiöön vievään käytävään. Mutta\nheräämässä ollut toivo kuoli heiltä, kun he vilkaisivat keittiöön.\nSielläkin oli näet joukko poliiseja.\n\n— Siat! nuori juristi murahti.\n\nAsuintoverini mielessä vilahti muisto siitä, että hän oli kerran\nluvannut lyödä heti, jos joku haukkuisi Helsingin järjestysvaltaa.\nMutta sellainen on ihmisluonne, ettei hän tänä hetkenä tuntenut\npienintäkään halua ryhtyä edes selittämään, miten inhimillisiä ja\navuliaita helsinkiläiset poliisit olivat. Saati sitten tapella heidän\nkunniansa puolesta!\n\nEpätoivoisesti hän mietti, mistä vielä voisi päästä karkuun. Putkaan\nhän ei millään hinnalla halunnut joutua. Ja silloin hän keksi. Ihan\nkäden ulottuvilla oli vanhan ruokahissin aukko, joka oli niiltä\najoilta, jolloin kaikki Ostrobotnian asukkaat saivat ruokansa alakerran\nkeskuskeittolasta. Yleensäkin harppaus ajatuksesta tekoon oli hänellä\nlyhyt, ja nyt se oli tavallistakin lyhyempi.\n\nVieressä seisova nuorukainen ei ehtinyt vielä tajuta mitä oli\ntekeillä, kun Karl-Johan jo oli temmannut ruokahissin ovet auki ja\npujahtanut sisään. Kun hissiaukko samassa sulkeutui, näytti kuin\nseinä olisi nielaissut koko miehen. Nuorukainen jäi tuijottamaan\ntuohon kohtaan. Mutta sitten hän havahtui huomaamaan, että poliisit\ntonkivat sekä keittiössä että ravintolasalissa jokaisen pienenkin\nkolon, jottei kukaan vain pääsisi piiloutumaan. Hän tajusi oman\ntilanteensa toivottomuuden ja päätti alistua väistämättömyyteen. Sitä\nennen hän halusi kuitenkin tehdä vielä palveluksen osakuntatoverille.\nHissinappula oli hänen kätensä ulottuvilla, ja hän painoi sitä. Kun\nkaksi poliisia samassa kävi häneen kiinni, hän hymyili. Sillä hän oli\nkuullut hiljaa hyrräävän äänen: hissi oli liikkeellä!\n\nRavintolasalissakin oli jo hiljaista ja melko autiota.\nPoliisikomennuskunnan johtaja seisoi keskilattialla ja kävi kiivasta\nsanaharkkaa Sameli Haukelan kanssa, joka yhä edelleen istui kaapin\npäällä suurmiehen rintakuva sylissään.\n\n— Viimeisen kerran minä käsken teitä tulemaan alas!\n\n— No, mitä tulee tämän viimeisen kerran perästä?\n\n— Kyllä me teidät kiinni saamme!\n\n— Ihmekös tuo? Onhan teillä miesvoimaa vaikka kaataa tämä kaappi.\n\nHaukelan ironinen sävy ärsytti poliiseja. He odottivat vain viittausta\nkomennuskunnan johtajalta tehdäkseen juuri niin kuin tuo vintiö oli\nusuttanut. Mutta tuota viittausta ei tullut. Sensijaan johtaja sanoi:\n\n— Ettäs ette häpeä! Sivistynyt mies!\n\n— Mitä minun pitäisi hävetä? Sameli tiukkasi.\n\n— Humalaanne!\n\n— Vai olen minä humalassa?\n\n— Kyllä! Niin sikahumalassa, ettette avutta sieltä alas pääse!\n\nSilloin Haukela intoutui:\n\n— Katsokaa! Näin humalassa minä olen!\n\nFrakinliepeet heiluen ja pidellen yhä sylissään kipsistä rintakuvaa hän\nhyppäsi alas. Sitten hän laski kantamuksensa varovaisesti pöydälle ja\npoliiseihin kääntyen kysyi:\n\n— Saitteko kaikki kiinni?\n\n— Joka sorkan, muuan poliiseista kehaisi. — Kylläpähän itse näette, kun\nkamarille ehditään.\n\nSameli hymyili leveää hymyään. Illan kutsuvieraan häipymisestä hänellä\nei ollut mitään tietoa, sillä ruokahissi oli ollut hänen näköpiirinsä\nulkopuolella. Mutta sensijaan hän oli todennut, että kriminaaliklubin\nesimies oli välttänyt lain kouran. Yleisen sekasorron alkaessa hän\noli vanhan urheilijan joustavuudella livahtanut ulos siitä ikkunasta,\njonka vieressä olivat pihalta katolle johtavat palotikkaat. Hänen\npoistumistaan ei ilmeisesti ollut huomannut kukaan muu kuin Haukela,\njoka korkeasta tähystyspaikastaan saattoi seurata tapahtumia koko\nsalissa. Kukkonen ei ollut tietysti yrittänytkään ulos portista, joka\noli vartioitu, vaan oli valinnut tien yli kattojen vapauteen.\n\n— Vai vielä teitä hymyilyttää! äskeinen poliisi ärähti.\n\n— Kyllä vain, Sameli myönsi. — Mutta mennään nyt.\n\nSillä välin Karl-Johan oli hitaasti, mutta varmasti jatkanut omaa\nmatkaansa kohti korkeuksia. Loppujen lopuksi ruokahissi pysähtyi.\nMatkalainen tajusi, että nyt oli tultu määränpäähän, mikä se sitten lie\nollutkin.\n\nYlen ahdasta hissikomerossa oli. Sehän oli tehty vain muutamia\nkulhoja eikä suinkaan matkustavaisia varten. Hissiin syöksyessään\nasuintoverini oli väkevästi tuntenut, että se oli ihana ja turvallinen\npaikka. Turvallisuus oli nyt entistä varmempi. Mutta ihanuuden laita\noli minuutti minuutilta yhä heikommin. Vaikkei hän ollut isokokoinen,\nhänen oli ollut vetäydyttävä tiukasti kaksinkerroin mahtuakseen\npiilopaikkaansa. Epämukava asento, jota ei käynyt lainkaan muuttaminen,\npuudutti jäsenet. Mutta tämä puudutus ei poistanut tuskia, vaan\npäinvastoin lisäsi niitä.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Äskeisen melun jälkeen suorastaan kammottavan\nhiljaista. Lisäksi Karl-Johan kauhukseen huomasi, että häneltä alkoi\nilma loppua. Hänen ajatuksensa lensivät äidin ja isän luo Raaheen. Mitä\nnämä sanoisivat kuullessaan, että heidän ainoa poikansa oli kuollut?\nTukehtunut ruokahissiin — mikä surkea kuolema! Mieleen nousi kuva myös\nLiidiasta. Toivottavasti ei kukaan kertoisi hänelle, millaisen lopun\nhänen suomalaisensa oli saanut. Nämä mietteet havahduttivat hänen\ntoimintatarmonsa.\n\nEpätoivoisesti hän väänteli ja käänteli käsiään, kunnes pääsi sormineen\nkiinni hissin oviin. Mutta nepä eivät auennetkaan sisältä käsin. Tätä\nlaitetta rakennettaessa ei ollut oletettu, että joku keskuskeittolasta\nyläilmoihin lähetetty »annos» tuntisi tarvetta itse avata sisältä käsin\nhissin ovet.\n\nHän aloitti uuden epätoivoisen kiemurtelun ahtaassa vankilassaan.\nViimein hän pääsi sellaiseen asentoon, että saattoi ryhtyä jaloillaan\npotkimaan ovia. Hänen korvissaan melu kuulosti niin huumaavalta, että\nolisi luullut kuolleidenkin heräävän. Mutta koko talo tuntui nukkuvan\nraskaammin kuin hautausmaan kansa.\n\nTuskan hiessä kylpien hän luopui lopulta kaikesta toivosta. Hän oli\nmenehtymäisillään ponnistuksista ja ilman puutteesta. Vaistomaisesti\nhänen jalkansa jatkoivat vielä hiljaista naputtelua.\n\nMutta erään ihmisen hän oli onnistunut havahduttamaan makeasta aamuyön\nunesta.\n\nRuokahissi oli pysähtynyt professori Sukkulan keittiöön. Sukkula oli\nvanhapoika, jonka taloutta hoiti vanha, topakka Anna-Stiina. Hänet\njuuri salaperäinen, keittiön puolelta kuuluva metelöinti oli herättänyt.\n\nAnna-Stiina oli tullut omasta huoneestaan katsomaan, kuka lurjus tähän\nvuorokauden aikaan meiskasi keittiön oven takana. Tarjoiluhuoneen\nkaapin laatikosta hän oli ohi tullessaan siepannut aseekseen tukevan\nkaulimen. Se kädessään hän seisoi keittiön ovella kuulostamassa.\nYöpaidassaan ja viha silmissään hän olisi ollut hyvin vaikuttava näky,\nmikäli joku näkijä olisi paikalle sattunut. Lopulta hän kokosi kylliksi\nrohkeutta kukistaakseen keittiön ulko-oven taa. Hämmästyneenä hän antoi\nlyöntiin kohonneen kätensä vaipua. Siellä ei ollut ketään.\n\nKukaan ei voi moittia Anna-Stiinaa siitä, että hän oli ymmällä.\nÄskeinen melu oli lakannut. Jonkinlaista naputtelua jatkui kuitenkin\nyhä. Kesti kauan, ennen kuin hän älysi, että tuo hermoja repivä ääni\nkuului ruokahissistä. Mutta sitten hän ryntäsikin heti seinustalle ja\nlevähdytti ovet auki.\n\nVanhan taloudenhoitajattaren kunniaksi on luettava, ettei hän\nsillä hetkellä kirkaissut. Sillä hissikomerosta vyörähti lattialle\neloton mies. Ja millainen mies sitten? Frakkipuku — kauluksista ja\nmuista hienouksista puhumattakaan — oli hirvittävässä kunnossa.\nAnna-Stiina muisti lukeneensa sisarenpoikansa kerran lahjoittamasta\nsalapoliisiromaanista, että joskus oli jossakin murhatun miehen ruumis\ntungettu ruokahissiin. Kai tämä nyt sitten oli sellainen, hän ajatteli.\nJa siksi hän ei huutanut.\n\nMutta Karl-Johan ei ollut kuollut. Tuokion kuluttua hän alkoi oikoa\npuutuneita jäseniään ja vääntäytyi lopulta istuvilleen, koettipa\nkohottautua, jalkojensakin varaan.\n\nEukko tuijotti tätä henkiin heräämistä kauhun vääristämin kasvoin.\nMies ei ollut murhattu. Niinpä hän oli kai sitten murhaaja, joka oli\nmustissa aikeissa tunkeutunut huoneistoon.\n\nJuuri kun asuintoverini oli pääsemäisillään pystyyn, Anna-Stiina\ntointui lamaannustilastaan. Arvelematta hän kohotti kaulimensa\nja kumahdutti sillä poikaa otsaan. Karl-Johan lysähti lattiaan\ntajuttomana. Ja samalla hetkellä vanha taloudenhoitajatar päästi\nhuudon. Se oli läpitunkeva parkaisu, joka kuului kauas...\n\nRobert-setäni tulla tassutteli herättämään minua.\n\n— Kuule, Matti, Karl-Johanille on tapahtunut jotakin.\n\nMinä olin heti jalkeilla. Vilkaisin asuintoverini vuoteeseen. Se\noli tyhjä. Poika ei ollut siis vieläkään palannut kriminaaliklubin\nkekkereistä. Mutta mitä setä olikaan sanonut?... tapahtunut jotakin!\nVilkaisu vanhan herran kasvoihin vakuutti minut siitä, että jotakin\nhyvin vakavaa oli sattunut.\n\n— Onpa hyvä, Robert-setä virkahti, että Liisi-täti on matkoilla. Hän\nolisi saanut sydänhalvauksen säikähdyksestä. Katsos, puhelimessa\non joku mies, joka sanoo olevansa professori. Hän puhuu jotakin\nkummallista Karl-Johanista. Minä en saanut hänestä selvää. Koeta sinä\npuhua sen herran kanssa.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin olin pikavauhtia matkalla Ostrobotnialle.\nTöölönkadun puoleisella alaovella professori Sukkula oli vastassa,\nkuten hän oli puhelimessa luvannut. Hän oli yhtä huolestunut kuin\nRobert-setäni. Tiesin, että hän oli mainio sukukielten tuntija, mutta\ntätä juttua hän ei osannut selittää.\n\nHän oli herännyt taloudenhoitajattarensa kimeään kirkaisuun ja\nkiirehtinyt keittiöön, jonka ovesta näkyi valoa. Siellä häntä oli\nkohdannut kumma näky. Yöpaitainen Anna-Stiina oli maannut pyörtyneenä\nkeskellä lattiaa puristaen vielä kourassaan tukevaa kaulinta. Ja\nkappaleen matkaa hänestä loikoi nuorukainen, jonka frakkipuku oli\npahoin pölyttynyt ja rypistynyt ja jolla oli valtava kuhmu otsassa.\nKyllähän tseremissien, jopa karjalaistenkin kielessä oli omat visaiset\nsalaisuutensa. Mutta ne olivat sentään leikin asia verrattuna\ntällaiseen mysteerioon, joka oli asettunut hänen rauhalliseen\nkeittiöönsä. Yritettyään turhaan palauttaa tajuihinsa noita kahta,\njoista molemmat olivat ilmeisesti uhreja, professori oli päättänyt\nhankkia apua. Nuorukaisen papereista oli selvinnyt hänen nimensä ja\nosoitteensa. Niinpä professori oli soittanut meille.\n\nJutun selvittely sujui sitten nopeasti. Asuintoverini ja minä olisimme\npäässeet melko pian kotiin. Mutta professori Sukkula pidätti meitä\nvierainaan. Karl-Johanin piti kertoa hänelle, millaisia juhlia\nalakerrassa oli nyt vietetty. Professori oli aikoinaan itsekin ollut\npohjoispohjalaisten kuraattori, ja niin vakaa tiedemies kuin hän\nolikin, niin hän nauroi sydämen pohjasta asuintoverini esittämille\nvälähdyksille.\n\n— Minä ihan nuorrun, kun kuuntelen teitä, hän kehui. Anna-Stiina pysyi\nnäkymättömissä.\n\n— Eukko paha häpeää, professori kertoi.\n\nMe vakuutimme molemmat, ettei taloudenhoitajattarella ollut mitään\nhäpeämistä. Mutta osoittaaksemme tarkoittavamme sillä myös totta meidän\noli taivuttava odottamaan Anna-Stiinan tarjoamia »sovintokahveja»,\njoiksi professori niitä nimitti kantaessaan tarjotinta eteemme.\n\nNiinä aamutunteina suoritettiin kiivas voimain mittely myös\nkeskuspoliisiasemalla.\n\nSinne jouduttuaan kriminaaliklubin jäsenet olivat todenneet, että\nesimies puuttui joukosta. Liesmaa oli kaikkein kiukkuisin tästä\nhavainnosta. Hän murisi Haukelalle:\n\n— No, Sameli, sano sinä, mitä Kukkosessa on sellaisia kasvonpiirteitä\ntai ruumiinmuotoja, joista me olisimme Lombroson mukaan voineet\netukäteen arvata hänet rikolliseksi. Sillä rikollista on esimieheltä\ntuolla tavalla livistää ja jättää muut pulaan.\n\n— Älä intoile, Pekka, Haukela tyynnytteli. — Minä en usko hänen\najatelleen vain omaa nahkaansa.\n\nJa osoittautuikin, että Liesmaa sillä kertaa erehtyi. Koko tästä\npoliisien suuresta apajasta tuli loppujen lopuksi vesiperä. Kukkonen\noli aikansa kattovoimistelua harrasteltuaan ja lopuksi maahan taas\npäästyään ottanut heti yhteyden kaupungin poliisimestariin. Yhdessä\nmolemmat tuomarit sitten saapuivat keskuspoliisiasemalle. Ratsian\ntoimittaneet poliisit olivat unohtaneet ottaa Ostrobotnialta mukaan\nnäytteet, jotka olisivat todistaneet väkijuomia nautitun. Eikä\nreippainkaan laulu toki ollut Suomen tasavallassa kielletty neljän\nseinän sisällä. Kiivaita sanoja vaihdettiin puolelta ja toiselta.\nSeuraavina päivinä keskusteluja jatkettiin, kuitenkin jo sävyisämmin.\nJa siihen juttu lopulta päättyi, että yhteisymmärryksessä koko asia\nhaudattiin hiljaisesti.\n\nPari päivää Karl-Johan haudoskeli otsaansa. Kerran kotiin tullessaan\nhän seisoi peilin edessä tarkkaamassa hoidon tulosta.\n\n— Kunpa vain ymmärtäisin, miksi Anna-Stiina pyörtyi minut kolkattuaan!\nhän puheli puoliääneen.\n\n— Kas vain, ivailin. — Oletko siis vihdoinkin tavannut naisen, josta\nsinäkään et kaikkea ymmärrä?\n\n— Sinä, Matti, hän virkkoi minuun kääntyen, olet aika tomppeli, ellet\nsitä tiedä, ettei yksikään mies _milloinkaan_ opi täysin tuntemaan\nnaista. Siinähän naisten suuri lumousvoima onkin. He ovat niin\njännittävän arvaamattomia.\n\nSitä aihetta olimme mielestäni käsitelleet jo kyllin usein minun\ntulematta sen viisaammaksi. Siksi siirryin toiseen asiaan:\n\n— Taisitpa saada elinkautisen merkin Pohjalaisen kriminaaliklubin\nulkojäsenyydestä.\n\nAsuintoverini palasi peilin ääreen tutkimaan taas kuhmua otsassaan.\n\n— Oh, ei, hän sanoi. — Pian tämä painuu alas. Sitäpaitsi on vielä kolme\npäivää siihen, kun Liisi-täti palaa kotiin. Ja, kuulehan... Se ilta oli\noikein hupaisa.\n\n\n\n\n6.\n\nKARL-JOHAN HEITTÄYTYY YLIOPPILAS-POLITIIKKAAN.\n\n\nSeuraavan kevätlukukauden alku muodostui myrskyisäksi. Olisi liikaa\nväittää, että ylioppilaskunta järkkyi perustuksillaan. Siihen se oli\ntoki liian vanha. Mutta hämäläis-varsinaissuomalainen dynastia, joka\noli jo pitemmän aikaa mielensä mukaan hallinnut ylioppilaskuntaa, sai\nvakavan muistutuksen siitä, että sellainenkin tekijä kuin _plebs_,\nrahvas, saattoi ruveta liikehtimään.\n\nSillä hetkellä ylioppilaskunnan puheenjohtajana oli hämäläinen\ntohtori. Hän oli sopuisa herra ja tuli kaikkien kanssa hyvin\ntoimeen. Puheenjohtajalla oli sitäpaitsi ylioppilaskunnassa vähemmän\nvaltaa kuin presidentillä Suomen tasavallassa, suunnilleen yhtä\nvähän kuin kuninkailla skandinaavisissa monarkioissa. Hänellä oli\nvain oikeus johtaa joskus harvoin puhetta ja velvollisuus lausua\njoitakin korusanoja ylioppilaiden _in corpore_-kunniakäynneillä.\nTosiasiallinen valta oli kunnan hallituksella ja ennenkaikkea sen\npuheenjohtajalla ja talousvaliokunnan puheenjohtajalla. Ensiksi\nmainittuna toimi siihen aikaan vanhempaan hämäläiseen ylioppilaspolveen\nkuuluva civis, joka tunnettiin nimellä Harmaapää, ja viimeksi\nmainittuna varsinaissuomalainen Pitkä Niku. Nämä kaksi miestä pitivät\nylioppilaskunnan kohtaloita käsissään ja melko suvereenisesti\npäättivät, mitä kunta teki ja mitä ei. Se luonnisti sitäkin\nvaivattomammin, kun he tulivat mainiosti toimeen keskenään ja olivat\nyleensä aina samaa mieltä.\n\nKukaan ei voinut väittää, etteikö Harmaapään ja Pitkän Nikun valtakausi\nolisi ollut ylioppilaskunnalle taloudellisen kukoistuksen aikaa. He\nosasivat panna kunnan omistamat kiinteistöt tuottamaan niin hyvin,\nettä vuotuisista menoista selvittiin aina loistavasti. Lisäksi näillä\nherroilla oli kunnianhimoisia suunnitelmia uutisrakennuksista, joilla\nosakuntien ja muiden ylioppilasjärjestöjen kasvava huonetilan tarve\ntyydytettäisiin pitkälti eteenpäin. Mutta siksi he myös pitivät kunnan\nkukkaron nyörejä kireällä.\n\n»_Gutta cavait lapidem_,» Ovidius lauloi muinoin; pisara kovertaa\nkallion. Hämäläis-varsinaissuomalainen dynastia seisoi vielä\nlujana kuin kallio. Mutta tyytymättömyyden pisarat putoilivat jo\nsen päälle. Sitä tarkoittaen alettiin miehestä mieheen kuiskailla\n»materialistisesta diktatuurista», joka viittasi kintaalla sille, mitä\nliikkui suurissa joukoissa. Harmaapää ja Pitkä Niku hymyilivätkin\nylimielisesti sille uudelle ajatussuunnalle, joka niihin aikoihin eri\nosakunnissa suoritti historioitsijan ja ehkä joskus myös sihteerin\nvaaleissa ensimmäiset taistelunsa hankkiakseen itselleen »paikan\nauringossa».\n\nTyytymättömyyden varsinainen keskus oli Ostrobotnia. Sieltä lähtivät\nliikkeelle terävimmät huomautukset »diktatuurin» sietämättömyydestä.\nOli kohtuutonta, sanottiin, kaikkia muita osakuntia kohtaan, että\nhämäläiset pitivät hallussaan sekä ylioppilaskunnan että sen\nhallituksen puheenjohtajien paikkoja.\n\nPohjalainen oli sekin, joka — Harmaapään jyrkästi torjuttua jonkin\nuudistusehdotuksen — sinkosi hänelle vasten kasvoja uhkauksen:\n\n— Saat pian nähdä, että me työnnämme lysyyn koko hotellin!\n\nMutta oppositio ei kiirehtinyt. Se tiesi, että liian aikainen\nesiinmarssi on maailmassa tukahduttanut alkuunsa monta vallankumousta.\nSe luotti »pisaroihin», jotka alati putoamalla lopulta kovertaisivat\n»kallion». Kärsivällisesti se odotti vastapuolen tekevän jonkin\nerehdyksen, joka kelpaisi palkeiksi puhaltamaan tyytymättömyyden\nkipinät valtavaksi liekkien mereksi.\n\nEikä sen tarvinnutkaan odottaa suotta.\n\nNiin uskollisesti kuin Karl-Johan ja minä kävimmekin osakuntamme\nkokouksissa ja illanvietoissa, niin ylioppilaspolitiikasta olimme\npysytelleet syrjässä. Siksipä meillä ei ollut mitään käsitystä\nHarmaapäästä eikä Pitkästä Nikusta. Lisäksi olimme naiivin\ntietämättömiä siitä, että elimme heidän hirmuvaltansa alaisina.\n\nKunnes civis Koppinen, joka tarkoin seurasi aikaansa, saapui eräänä\nlauantaina valistamaan meitä.\n\n— Huomenna se sitten on, hän ilmoitti päästyään istumaan huoneemme\nainoaan nojatuoliin.\n\n— Mikä niin? kysyin.\n\nVieraamme katsoi tutkivasti Karl-Johania ja minua. Kaipa hän näki;\nettei meistä kumpikaan aavistanut, mitä hirveitä oli tulossa.\n\n— Huomenna on Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa vieraskielinen\nkonsertti, hän ilmoitti. — Siellä esiintyy kuoro, jota johtaa vanha\nSeynin kätyri. Kenraalikuvernöörin kanslian entinen päällikkö Stratoff,\njonka Suomen viranomaiset ovat jo kaksi kertaa käskeneet poistumaan\nmaasta, mutta joka yhä maleksii täällä.\n\nHänen tiedoituksellaan oli toivottu vaikutus. Minäkin tunsin ilkeän\nvihlaisun rinnassani. Suomi-syöjän ja sortajan Seynin kätyri — se oli\npahinta, mitä tiesin. Asuintoverini taas syttyi tuleen heti.\n\n— Tuollaisen roiston johtama kuoro? hän huudahti — Vanhan talon\njuhlasalissa! Sikamaista!\n\n— Sanopa muuta, Koppinen yhtyi. — Ja pahinta tässä kaikessa on, että\ntämä häväistys tapahtuu ylioppilaskunnan johdon suostumuksella. Kunnan\nhallitus on näet vuokrannut juhlasalin kuorolle.\n\nSe oli meistä käsittämätöntä. Mutta totta sen täytyi olla.\n\n— Jotakin täytyy tehdä! Karl-Johan intoutui.\n\n— Mutta mitä? minä kysäisin, ja epäröiden lisäsin:\n\n— Kun kerran kunnan hallitus...\n\n— Se on jo päätetty, mitä tehdään, vieraamme tiedoitti. — Kysymys\nteidän kohdallanne on vain siitä, onko teillä huomenna päivällä aikaa\nja tahdotteko tulla mukaan. Meitä on jo suurehko joukko poikia kaikista\nsuomenkielisistä osakunnista. Olemme päättäneet toimia. Jos maan\nviranomaiset ovat saamattomia ja omat johtajamme muutamien vaivaisten\nmarkkojen himon sokaisemat...\n\nAsuintoverini ei malttanut olla pistämättä väliin:\n\n— _Auri sacra fames!_\n\n— Mitä sanoit? Koppinen kysäisi epäluuloisesti.\n\n— Oikeastaan Vergilius-vanhus on se, joka niin sanoi, Karl-Johan\nmyönsi. — Mikä suomeksi on: Kirottu kullan nälkä!\n\n— Vai niin, vieraamme virkahti. — No, vaikka maassa kaikki muut\nolisivat sokeita, niin meidän ylioppilaiden on näytettävä, että\non asioita, joita me emme siedä! Ilman meidän selvästi kuuluvaa\nvastalausettamme Seynin kätyri ei kuoroaan meidän juhlasalissamme johda.\n\n— Oikein! asuintoverini innostui. — Miten se tapahtuu?\n\n— Tuletteko molemmat mukaan? Koppinen kysyi varovaisesti.\n\nNyökkäsimme. Tietysti olimme valmiit.\n\nHän kaivoi taskustaan kaksi pääsylippua ja kaksi — vihellyspilliä.\n\n— Tässä on kaikki, mitä tarvitsette.\n\nNyökkäsimme uudelleen. Enempiä selityksiä ei tarvittu.\n\nLähtiessään vieraamme vielä varoitti:\n\n— Etukäteen ei sanaakaan kenellekään.\n\nMe pidimme kyllä suumme visusti kiinni. Jostakin muualta tieto tulossa\nolevasta mielenosoituksesta oli kuitenkin päässyt viranomaisten\nkorviin. Sen totesimme saapuessamme seuraavana päivänä vähän\nennen konsertin alkua Vanhalle ylioppilastalolle. Eteisessä ihan\nvilisi poliiseja. Tutkivasti he katsoivat jokaista nuorta miestä,\njoka eteiseen tuli, niin kuin painija mittelee matolle astuvaa\nvastustajaansa.\n\nMe hajaannuimme eri puolille salia. Minä jouduin istumaan parvekkeen\nensimmäiselle tuoliriville. Sieltä oli hyvä näköala yli salin.\nYleisö saapui paikoilleen vähitellen, ja vajaaksi sali jäi. Hymähdin\nhuomatessani, että asuintoverini oli saanut paikan kahden naisen\nvälissä, tietysti. Mutta katsoessani noita molempia leveitä selkiä\nja lihaksikkaita niskoja olin valmis myöntämään, että Karl-Johan ei\nilmeisestikään itse ollut hakeutunut tuohon feminiiniseen seuraan.\n\nKonsertti alkoi. En voi kerskua sillä, että musiikkikorvani olisi\nkorkeinta mahdollista luokkaa. Enkä hätkähdä vähästä. Mutta ne sävelet,\nmitä kuorosta lähti, säpsähdyttivät minua karheudellaan. Kaiken\nkukkuraksi äänet sointuivat niin huonosti yhteen, että herkemmät\nkuuloelimet olisivat varmaan kärsineet vakavan vaurion. Olisin ollut\nvalmis vannomaan, että kurjempaa kuorolaulua ei Helsingin miltään\nkonserttilavalta ollut kuultu. Herra Stratoffin lähemmistä tai\nkaukaisemmista ystävistä kokoon pantu yleisön pääosakin hämmentyi niin,\nettä unohti osoittaa suosiotaan sekä ensimmäisen että toisen laulun\npäätyttyä.\n\nKolmannen yrityksen jälkeen kuoron johtaja kääntyi yleisöön päin ja\nkumarsi. Näin selvän huomautuksen saatuaan kuulijat alkoivat taputtaa\nkäsiään. Se oli taas meille sovittu merkki. Pillit lensivät taskuista\nhuulille, ja läpitunkeva vihellys hautasi alleen kaikki muut äänet.\n\nSe puolestaan sai poliisit liikkeelle eteisestä. Riuhtaisten auki ovet\nhe syöksyivät juhlasaliin. Siellä syntyi tavaton sekasorto. Koko yleisö\noli kavahtanut seisomaan. Naiset kirkuivat. Miehet huusivat. Ja me\npojat vihelsimme.\n\nParvekkeella, jossa oli vain harvoja tuolirivejä, järjestysvallan\nedustajien oli helppo päästä meihin ylioppilaihin käsiksi. Minä olin\nsiellä viimeisiä, joita lähdettiin käsi, puolesta taluttamaan ulos.\nSensijaan permannolla »metsästys» oli paljon vaikeampaa pitkien,\nkiintonaisten tuolirivien vuoksi. Siellä vihellys jatkui yhä. Poliisien\ntoimin, taa vaikeutti sekin, että herra Stratoffin ystävät olivat\nryhtyneet harjoittamaan omatoimisuutta heidän »taidenautintonsa»\nhäiritsijöitä vastaan, mistä oli seurauksena kahakoita eri puolilla\nsalia.\n\nMinut pidättänyt poliisi hidasti askeleitaan, kun lähestyimme\nparvekkeelta vievää ovea. Häntäkin kiinnosti permannolla käynnissä\noleva »tanssi».\n\n— Konstaapeli, emmekö pysähtyisi vielä tuokioksi katsomaan? esitin. —\nLupaan, etten yritä enää viheltää enkä paeta liioin.\n\nNiillä ehdoin välirauhamme solmittiin. Hän jopa hellitti\nkäsivarrestanikin.\n\nOlin huolissani Karl-Johanista. Viimeksi olin nähnyt hänen hyppäävän\ntuolille seisomaan, kun hänen molemmat vierustoverinsa olivat\nyrittäneet kiukkuisesti tavoittaa hänen pilliään. Hetkeksi turvaan\npäässeenä hän vihelsi posket pullollaan. Mutta sitten naiset olivat\nnykäisseet hänet alas tuolilta. Nytkin näin noiden molempien pulskien\nraivottarien tukevien käsivarsien nousevan ja laskevan. Mutta\nasuintoveristani, jonka olisi pitänyt olla heidän välissään, en\nerottanut vilahdustakaan.\n\n— No niin, herra, eiköhän tuota ole jo kylliksi nähty? poliisi kysyi.\n\nOlin samaa mieltä. Rinnakkain ja hyvässä sovussa laskeuduimme alakerran\neteiseen. Vähitellen koko joukkomme kerääntyi sinne.\n\nKarl-Johan tuli viimeisten joukossa. Hän oli melko surkean näköinen.\nPaitsi sitä, että hänen molemmat korvansa punoittivat lyöntien\njäljiltä, kasvoja oli kynsitty ja oikeasta poskesta tihkui verta.\n\n— Mene peilin eteen, jotta näet pyyhkiä naamasi, kehoitin.\n\nPoika seurasi neuvoani. Tulin perässä katsoakseni, että hän teki\nparhaansa ulkonäkönsä »entisöimiseksi».\n\n— Sinulla ei ole enää viime aikoina ollut onnea naismaailmassa,\nvirnistelin. — Ensin Anna-Stiina ja nyt nuo kaksi matamia!\n\n— Ei haittaa, hän hymyili. — Laajempi suosio naismaailmassa päättyy,\nkun nuori mies rakastuu vain yhteen. Se on elämän laki.\n\nYleensä mieliala ylioppilaiden keskuudessa oli näin kahakan jälkeen\nleppoisa. Oltiin tyytyväisiä siihen, että oli saatu viheltää sydämen\nkyllyydestä. Sitäpaitsi poliisit olivat taanneet konsertin katkeavan\ntähän. Me olimme jo ulko-ovella poistuaksemme koko talolta.\n\nMutta juuri silloin laulu alkoi salissa uudelleen. Se muutti mielialan.\nVain niin, meitä aiottiin pettää! Kiukustuneina pyörsimme takaisin.\nMuutamat onnistuivatkin pääsemään jälleen juhlasalin oville ja niistä\nsisään, ennen kuin järjestysvalta hoksasi puuttua asiaan. Poliisit\nmuodostivat nopeasti ketjun ja pakottivat pääjoukkomme perääntymään\naskel askelelta taapäin ja lopulta ulos rappusille.\n\nAsuintoverini ja muutamat yhtä rajut nuorukaiset koettivat kerta\ntoisensa jälkeen tunkeutua uudelleen sisään. Mutta poliisivartiot\nhymyilivät vain heidän yrityksilleen lasien takaa. Ovea raotettiin\nsilloin tällöin hiukkasen, kun joukkoomme työnnettiin toinen\ntoisensa jälkeen niistä, joiden oli onnistunut toistamiseen päästä\njuhlasaliin. Viimeksi tulleet toivat uutisen, joka kiihdytti äskeisen\nkiukun suoranaiseksi raivoksi. Puolisentusinaa herra Stratoffin\nhengenheimolaisia oli salin ovella käynyt erään karjalaisen ylioppilaan\nkimppuun ja joukolla piessyt hänet tajuttomaksi. Poika kuului nyt\nolevan poliisien hoivissa, ja ambulanssi oli tilattu.\n\nKuumaverisimmät päättivät lähettää sisälle taloon\nrangaistusretkikunnan, maksoi mitä maksoi. Pääsisäänkäytävä oli\nauttamattomasti suljettu. Mutta olihan olemassa toinenkin tie: pihan\npuolelta näyttämölle johtava. Parikymmentä poikaa lähti juoksujalkaa\nliikkeelle heti, kun se muistettiin.\n\nHe raivasivat tien Vanhan ylioppilastalon eteen kerääntyneen\ntuhatpäisen yleisöjoukon lävitse. Pihamaalle taas oli kokoontunut\nsatoja ylioppilaita, jotka eivät olleet etukäteen tienneet\nvihellyskonsertista ja jotka nyt vain odottelivat tietoja, mitä heidän\ntalollaan oikein tapahtui. Vihaiset nuorukaiset eivät kuitenkaan\nryhtyneet heille tilanneselostuksia antamaan, vaan kävivät raivoisasti\nkäsiksi siihen esteeseen, minkä lukittu pihaovi muodosti Tämä olisi\nvarmasti mennyt säpäleiksi, ellei joukko poliiseja olisi ehtinyt hätään\nsuojelemaan tälläkin taholla ylioppilaskunnan omaisuutta.\n\nÄsken sisällä vallinnut myrsky oli nyt siirtynyt ulos pihamaalle. Alkoi\nkuulua kiihkeitä huutoja. Eikä mielialaa suinkaan rauhoittanut se, että\nylioppilasjoukkojen keskelle ilmestyi ratsupoliiseja. Nämä esiintyivät\nkuitenkin pidättyvästi ja rauhallisesti, vieläpä kuittasivat hymyllä ne\nylisanat, joita kuohahtanut nuoriso sinkosi heitä vastaan.\n\nTilanteen kehitys oli silti yhä edelleen epävarma. Mutta silloin\nsaapui paikalle rauhallisesta asiallisuudestaan tunnettu kaupungin\npoliisimestari. Hänen kaikuvalla äänellä pitämänsä puhe, missä\nhän mainitsi itsekin olevansa akateeminen kansalainen ja vetosi\nylioppilaiden järkeen, ei tosin paljon auttanut. Mutta kun hän\nsitten lupasi, että juhlasalissa tapahtuneeseen pahoinpitelyyn\nosallistuneet asetettaisiin syytteeseen, niin tämä tiedonanto otettiin\neläköön-huudoin vastaan. Siihen tämä mellakanpoikanen päättyi.\n\nMutta jälkimainingit ulottuivat kauas ja kestivät pitkään.\n\nNiihin kuuluvaksi voinee laskea jo sen, että nähdessään Karl-Johanin\nkasvoissa terävien kynsien jäljet Liisi-täti purskahti itkuun. Hänen\npiti saada tutkia naarmut oikein perusteellisesti, ennen kuin hän otti\nuskoakseen, ettei niiden takia kannattanut turvautua lääkäriin.\n\nIllalla asuintoverini valitti ankaraa päänkipua.\n\n— Toinen niistä akoista oli vallan kamala, hän uskoutui minulle. — Kun\nolin kääntänyt hänelle selkäni puolustautuakseni toisen lyönneiltä, hän\nupotti lihavan kouransa hiuksiini ja kiskoi tukasta, niin että päänahka\noli irrota. Moista tukkapöllyä et sinäkään, Matti, ole varmasti saanut,\nvaikka väitätkin olevasi ankaran kotikasvatuksen kirkastama.\n\nHänen päätänsä vihlaisi jälleen niin kipeästi, että häneltä pääsi\nvoihkaisu:\n\n— Hiton akka!\n\nSäryn täytyi olla ankara. Muuten Karl-Johan ei ikinä olisi hairahtunut\nkäyttämään näin raakaa sanontaa yhdestäkään naisesta.\n\nMutta vaikka saatoimme katsoa saavuttaneemme Vanhan ylioppilastalon\nkahakassa moraalisen voiton, niin sitä raivoisampi paheksumisen myrsky\nvyöryi seuraavina päivinä ylitsemme. Pääkaupungin lehdistö, joka ei\nole milloinkaan rakastanut ylioppilaita, katsoi nyt saaneensa mainion\ntilaisuuden purkaa sisunsa meihin. Meidän annettiin tietää, että\nolimme »akateemisia kukkopillipoikia», »sivistynyttä roskaväkeä»,\n»joukkohurmiossa olevia poikasia» ja »herrashulikaaneja» ja että\nmielenosoituksemme vaikuttimena oli »kollomaisuus». Samat kauniit\nnimitykset ja tuomion sanat höystivät myös niitä keskusteluja, joita\ntapahtumasta käytiin pääkaupungin lukemattomissa kahvikesteissä ja\nvirastojen aamiaispöytien ääressä.\n\nUsein muulloinkin ylioppilaat on Helsingissä vallannut kodittomuuden\ntunne. Niin oli nyt erikoisen väkevästi meidän »kukkopillipoikien»\nlaita. Tunsimme, ettei pääkaupunki edes tahtonut ymmärtää sitä tahtia,\nmihin meidän sydämemme löi.\n\nTosin maaseudunkin lehdistön reaktio tähän hetkiseksi koko maata\nkuohuttaneeseen kaksinkertaiseen konserttiin oli sekalainen. Mutta sen\nyleissävy oli toki toinen.\n\nKerran asuintoverini saapui kotiin innoissaan. Hän ei ehtinyt\nriisua päällysvaatteitaankaan, kun hänen oli suoraapäätä saatava\nlukea minulle, mitä eräs maalaisliittolainen lehti kirjoitti\nvihellyskonsertin ja sen jälkimaininkien johdosta.\n\nMuistan vielä selvästi, miten hänen ruskeat silmänsä säikkyivät ja ääni\nvapisi ihastuksesta, kun hän paasasi:\n\n— »Kun tällaisessa tapauksessa suomalainen ylioppilasnuoriso puhuu\nja ilmaisee mielensä, se tietää varmasti maaseudun jakamattoman\nkansallistunnon seisovan vartiossa takanaan.» Eikö olekin komeasti\nkirjoitettu?\n\n— On, myönsin. — Komeasti ja — viisaasti.\n\nKarl-Johan uumoili heti jotakin ilkeyttä sanoissani.\n\n— Viisaasti? Mitä sillä tarkoitat? hän tiukkasi.\n\n— Sitä vain, että tuo puolue kaipaa sivistyneistöä, sanoin.\n\nSilloin asuintoverini suuttui. Häntä harmitti se, ettei ollut\nonnistunut tartuttamaan minuun omaa innostustaan.\n\n— Sinä olet mahdoton! hän ärähti. — Väitätkö tuollaisia laskelmia\nolleen mielessä sillä, joka nämä tunnustuksen sanat on kirjoittanut?\n\n— En, en väitä, torjuin rauhallisesti — Nostakaamme hattua tuolle\nkirjoittajalle ja jättäkäämme hänet sitten rauhaan. Mutta ennen kuin\njatkamme, voisit käydä jättämässä eteiseen turhat kamppeesi. Muuten\nkuumenet liikaa.\n\nHän teki niin. Mutta palatessaan hän virkahti jo kynnykseltä\nhaastavasti:\n\n— No?\n\n‒ Sinäkin myöntänet, aloitin, että meidän piireissämme on\nkunnianhimoisia nuoria miehiä, jotka ovat jo hyvin kallellaan tuohon\nsuureen puolueeseen päin? Kun he suorittavat hyppynsä sinne, niin\nse ei enää tunnukaan pelkältä onnenonkimiselta, vaikka heillä on\nmielessään vain oma karieerinsa. Ei tunnu — kiitos juuri sellaisen\nkirjoittelun, josta äsken luit otteen. Miksi tuota kirjoittelua ei\nsiis saisi sanoa viisaaksi? Sitäpaitsi akateeminen nuoriso tuntee\nnyt olevansa ei ainoastaan sellaisine tekoineen, joista tällä kertaa\nsattuu olemaan kysymys, vaan kaikkine parhaine ajatuksineenkin maamme\npoliittisessa elämässä täysin koditon. Näissä oloissa maalaisliiton\nkannattaisi antaa lehtiensä jatkaa samantyylistä kirjoittelua.\nSilloin puhdassydämisimmätkin, kaikesta oman voiton pyynnistä vapaat\nylioppilaat olisivat pian joukoittain tuon puolueen heiniä.\n\nKummastuksekseni Karl-Johan pyörsi ovesta ulos. Hän palasi kuitenkin jo\ntuokion kuluttua — hattu päässä.\n\n— Salli minun nyt nostaa hattuani sinulle, hän lausui antaen teon\nseurata sanoja. — Huomaan, että sinä joskus suorastaan ajattelet.\nSanonnassasi on tosin hieman liiaksi akateemista raskautta. Mutta kyllä\nsiitä intelligentti ihminen selvän saa.\n\nSitten hän myönsi:\n\n— Niin, totta puhuen minäkin olen ehtinyt jo tuumia isäni puolueen\nhylkäämistä.\n\n— Älä välitä, lohdutin häntä. — Minä en silti epäile sinua\nkarieristiksi. Sinä olet auttamattomasti sitä puhdassydämistä tyyppiä,\njoka ei politiikassa milloinkaan pitkälle pääse.\n\nSanani eivät tuntuneet olevan asuintoverini mieleen. Hän irvisti\nhappamesti. Hetken kuluttua hän virkkoi.\n\n— Sinun epäilyksistäsi huolimatta minä olen päättänyt heittäytyä\nylioppilaspolitiikkaan. Olen päässyt nyt sen makuun.\n\nSiihen olisi voinut sanoa paljonkin. Mutta tyydyin kuittaamaan hänen\nilmoituksensa hymähdyksellä. Liidia oli kaukana. Pojalle saattoi\nolla hyväksi löytää jokin harrastus, mihin puskea laitojen ylitse\npursuilevan elämänhalunsa ja tarmonsa vaahto.\n\nPääkaupungin yleinen mielipide oli — tai ainakin sen sanottiin\nolevan — kuohuksissa siitä »tuomittavasta helläkätisyydestä», millä\njärjestysviranomaiset olivat kohdelleet meitä vihellyskonsertin\ntoimeenpanijoita. Mutta mikään painostus ei saanut poliisimestaria enää\ntarttumaan asiaan. Kaiken kukkuraksi muuan korkeakoulujen rehtoreista\njulkisesti ilmoitti, että mielenosoitus oli hänen mielestään\n»pohjimmiltaan isänmaallisten tunteiden purkaus eikä ilkityö». Ja\nsiihen asia jäi.\n\nMutta ylioppilaspiireissä kuohunta jatkui. Jälkilaskut olivat omassa\nkeskuudessa vielä selvittämättä. Miten usein noina päivinä meidän\nolikaan pakko puolustautua moitteita vastaan sillä, että tottahan\nylioppilailla oli oikeus sanoa sanansa siitä, mitä omalla talollamme\nsai tapahtua ja mitä ei! »Mutta oma hallituksennehan oli juhlasalin\nStratoffin kuorolle vuokrannut», sanottiin meille silloin, ja tämän\nvastaväitteen raskautta ei käynyt kieltäminen. Ylioppilaskunnan\nhallitus... Niinpä niin!\n\nJo vihellyskonserttimme jälkeisenä päivänä osakunnallamme oli kokous,\njoka on jäänyt elävänä mieleeni. Se muodostui näet tärkeäksi renkaaksi\ntämän tapahtumasarjan ketjussa.\n\nKokous sujui tavalliseen tahtiin. Käsiteltävinä oli vain kuivia\njuoksevia asioita. Mutta kaikki odottivat jotakin, ja sitä varten\nosakuntalaisia olikin tullut koolle kokoushuoneen täydeltä.\n\nKuraattori johteli puhetta verkkaisaan tapaansa. Minä tuskin kuulin,\nmitä hän kulloinkin sanoi. Olin syventynyt katsomaan hänen sivullaan,\nmukavassa nahkanojatuolissa istuvaa inspehtoriamme. Totesin, että\nhänen valkoisen tukan kehystämät kasvonsa olivat hyvin elävät ja\nhänen vuosiinsa nähden varsin nuorekkaat. Impulsiivinen herra tämä\nmaantieteen professori oli, siitä me pohjoispohjalaiset olimme saaneet\nmonta näytettä.\n\nHymähdin muistaessani, miten hän kerran selosti illanvietossa suurella\ninnostuksella matkaa, jonka hän äskettäin oli tehnyt Islantiin. »Kun\nminä ensimmäisen kerran näin tuon saaren siluetin nousevan kaukaa meren\nsylistä esiin», professori intoutui kertomaan, »niin jo sillä hetkellä\nminä tiesin heti, että _kaikki_, mitä Islannista oli ennen kirjoitettu,\non pelkkää arvotonta pötyä!» Kaipa hän huomasi jonkun kuulijoista\nhymyilevän, koska hän toisti entistä painokkaammin: »Niin juuri,\n_kaikki pötyä_!» Muuan irvihammas, joka oli sattunut vierustoverikseni,\nkuiskasi korvaani: »Mikä suurenmoinen näyte tiedemiehen rauhallisesta\nsyventymisestä!»\n\nMutta oli miten tahansa, me pohjoispohjalaiset pidimme eloisasta,\nvilkasverisestä inspehtoristamme. Se ei kuitenkaan estänyt sitä, että\njoskus iskettiin lujasti vastakkain.\n\nKuraattorin äänen suristessa kuin taustamusiikkina mieleeni muistui se\nkerta, jolloin inspehtori ja osakunta ihan tosissaan ottivat mittaa\ntoisistaan.\n\nMikä lie alkusyy ollut, mutta jossakin inspehtorikollegion\nkäsittelemässä kysymyksessä professorimme oli asettunut päinvastaiselle\nkannalle kuin osakunta oli odottanut. Asia otettiin esille\nseuraavassa kokouksessa, ja osakunta päätti merkitä pöytäkirjaansa\njyrkästi paheksuvansa inspehtorin kannanottoa. Ote pöytäkirjasta\nlähetettiin professorillemme, joka niihin aikoihin vain harvoin\nkävi seuraamassa sitä, mitä me puuhasimme. Seuraavaan kokoukseen\nhän tuli ja oli tulenpalavan kiukkuinen. Vastoin tapojaan hän\nistuutui johtamaan puhetta ja antoi vihansa vyöryä meidän ylitsemme.\nTiesimmekö, mitä olimme tehneet? Olimme verisesti loukanneet istuvaa\ntuomaria! Sillä inspehtorikollegion jäsenet olivat päätöksiä\ntehdessään tuomareita, yhtä hyvin lain suojaa nauttivia kuin minkä\ntuomioistuimen jäsenet tahansa. Uskaltaessamme paheksua hänen,\nkannanottoaan olimme hairahtuneet tekoon, josta Suomen rikoslaki\nmäärää ankaran rangaistuksen. Vastuussa tästä rikollisesta teosta\noli osakunnan kuraattori, koska hän oli johtanut puhetta tuota\nröyhkeää päätöstä tehtäessä. Ellei osakunta kiireellisesti peruuttaisi\npaheksumislausuntoaan, niin hän — inspehtori — tekisi yliopistoon\nvalituksen, joka varmasti katkaisisi kuraattorilta yliopistollisen\nuran. Sitäpaitsi hän haastaisi kuraattorin Helsingin raastuvanoikeuteen\nvastaamaan istuvan tuomarin loukkaamisesta.\n\nAsia näytti pahalta, ja yhä vain pahemmaksi se kävi. Kun Liesmaan\nPekka puheenvuorossaan huomautti, ettei kuraattori ollut sen enempää\nsyyllinen kuin me muut, inspehtori tylysti käski hänen pitää suunsa\nkiinni. Juristin varmuudella Liesmaa yritti kuitenkin jatkaa.\nSilloin professori ryntäsi pystyyn ja saman tien nuorukaisen eteen\nvaatien nyrkit sojossa häntä vaikenemaan. Sisukkaasti tämä kuitenkin\nhuomautti, että hän on laillisessa järjestyksessä pyytänyt ja\nsaanut puheenvuoron ja aikoo sen myös käyttää. Inspehtori raivostui\nmoisesta härkäpäisyydestä kahta kauheammin. Silmät hurjasti päässä\npyörien hän syöksyi takaisin pöytänsä ääreen ja iski nyrkkinsä siihen\nniin lujasti, että hänen kultainen kalvosinnappinsa lensi kahtena\nkappaleena lattialle. »Täällä puhun vain minä, minä yksin!» hän huusi\nhurjana. Sitten hän kuitenkin rauhoittui hiukan ja istahti paikalleen.\nTovin äänettömyyden jälkeen hän murahti: »Minä varoitan teitä,\npohjoispohjalaiset. Älkää te ruvetko käräjöimään minun kanssani. Minä\nolen paljon vanhempi ja kouliintuneempi käräjäpukari kuin te kaikki\nyhteensä!»\n\nSen me kyllä uskoimme.\n\nMaaniteltuaan meitä sillä, että osakunta ei toki halunnut saattaa\npidettyä kuraattoriaan sijaiskärsijäksi, hän kehoitti meitä tekemään\nsen ainoan, mikä vielä voi onnettomuuden estää. Sitten hän määräsi\näänestyksen suoritettavaksi suljetuin lipuin. Ne, jotka kannattivat\nosakunnan aikaisemman päätöksen peruuttamista, äänestäisivät:\nJaa. Sanotusta päätöksestä edelleen jääräpäisesti kiinni pitävät\nkirjoittakoot lappuunsa: Ei.\n\nKymmenen minuutin kuluttua voitiin ryhtyä äänestyksen tulosten\nlaskemiseen. Se tapahtui hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.\nLopuksi inspehtori itse totesi, että oli annettu 5 jaa-ääntä ja 63\nei-ääntä.\n\nHän istui pitkään äänettömänä paikallaan. Hitaasti hänen katseensa\nkiersi kokoushuonetta. Hän näki riveittäin nuoria, sulkeutuneita\nkasvoja. Sitten hän alkoi tuijottaa eteensä. Kiihko ja suuttumus\nsulivat hänen kasvoistaan. Lopuksi hän virkahti tavallisella\näänellään: »Njaa, sen minä sanon, että kyllä te olette _oikeita_\npohjoispohjalaisia. Ja voin lisätä, että sellaisina minä teistä pidän —\nkaikesta huolimatta.»\n\nHän nousi ja lähti. Eteisestä hän palasi kuitenkin vielä takaisin\novensuuhun ja lausui: »Sen haluan vielä ilmoittaa, että minä en ryhdy\nmihinkään toimenpiteisiin. Paitsi siihen, että huomispäivänä pyydän\neron inspehtorin virasta.»\n\nNiine hyvineen hän meni. Seuraavana aamuna osakunnan lähetystö kävi\nhänen luonaan. Erosta ei tullut mitään. Koko kohusta oli ainoastaan se\nseuraus, että inspehtori ja osakunta pitivät niistä päivin vain entistä\nenemmän toisistaan.\n\nSellainen hän oli, meidän pohjoispohjalaisten inspehtori... Teki hyvää\nkatsella hänen kasvojaan. Hänessä oli kaikki niin tuttua ja samalla —\narvaamatonta.\n\nHavahduin ajatuksistani, kun puheenjohtajan nuija paukahti pöytään.\nKuraattori oli julistanut osakunnan _virallisen_ kokouksen päättyneeksi.\n\nMutta sitten alkoi se osa, jota varten oli oikeastaan paikalle\ntultu. Kuraattori viittasi muutamin sanoin eilispäiväiseen\nvihellyskonserttiin. Hän ei halunnut lausua siitä mitään arvostelua.\nSensijaan hän kiinnitti huomiotamme siihen, että pääsyyllinen koko\njupakkaan oli ylioppilaskunnan hallitus. Nyt tapahtunut vuokraus\nosoitti siinä sekä harkintakyvyn puutetta että isänmaallisen hengen\nheikkoutta. Siksi hän katsoi välttämättömäksi, että ylioppilaskunnan\npuheenjohtajalle jätettävällä kirjelmällä vaadittaisiin kuntaa\nkutsuttavaksi koolle käsittelemään hallituksen menettelyä.\n\nLiesmaan Pekka, joka yhä edusti pohjoispohjalaisia ylioppilaskunnan\nhallituksessa, ryhtyi selittämään asiaa. Lyhyesti hän ilmoitti,\nettei hallitus ollut puheena olevaa vuokrausta suorittanut, vaan\nkunnan taloudenhoitaja, jonka virkatehtäviin sellainen kuului. Mutta\njos osakuntalaiset siitä huolimatta tahtoivat asettaa hallituksen\nvastuuseen tapahtuneesta, niin hän sanoi olevansa puolestaan valmis\nvetämään siitä johtopäätöksensä.\n\nSeuraavan sananvuoron käyttäjäksi ilmoittautui Karl-Johan. Kummastelin\nsitä hieman. Silloinhan en vielä tiennyt sitä, minkä hän muutamia\npäiviä myöhemmin minulle ilmoitti. Nimittäin että hän oli päättänyt\nheittäytyä ylioppilaspolitiikkaan.\n\nHän aloitti huomauttamalla, että hänestä civis Liesmaan puheenvuorossa\noli ollut väärä sävy. Se oli sama ylimielinen ja suurten\njoukkojen mielialoja ja tahtoa väheksivä sävy, joka oli ominaista\nylioppilaskunnan hallituksen koko toiminnalle. Hänestä oli pelkkää\njuristeriaa ruveta väittämään, ettei hallitus, vaan taloudenhoitaja\noli vastuussa paheksumista herättäneestä vuokrauksesta, koska hallitus\non velvollinen valvomaan alaistensa virkamiesten toimintaa. Sitten hän\nsiirtyi komein kääntein käsittelemään ylioppilaskunnan demokraattista\nrakennetta. Hallituksen parlamentaarinen vastuu on selviö, hän\nsanoi. Tosin kunnassa ei ollut parlamenttia, joka luottamus- tai\nepäluottamuslausein ratkaisisi hallituksen pysymisen tai kaatumisen.\nKuntaa voitiin sensijaan verrata sellaiseen antiikin kaupunkivaltioon\nkuin Ateena, jossa koko kansa kokouksessaan lausui julki mielipiteensä\nja päätti, miten sen kohtalonkysymyksiä oli hoidettava ja ketkä\nhoitivat. Lopuksi hän lausui toivovansa esitetyllä ylimääräisellä\nkokouksella saatavan herrat hallituksen jäsenet vihdoinkin käsittämään,\nettei ylioppilaskunta ollut heidän palvelijansa, vaan he kunnan\npalvelijoita.\n\nAsuintoverini niitti puheellaan suurta suosiota. Onnistuneen miehen\ntyytyväisyys kuvastui hänen koko olemuksestaan. Minä arvioin hänen\nseuransa näissä oloissa käyvän tuskastuttavaksi. Siksi lähdin\nneuvonpidosta kesken pois ja kotiin tultuani menin heti vuoteeseen.\nKarl-Johan tuli puoli tuntia myöhemmin. Kuulin hänen hyräilevän ja\ntajusin hänen olevan juttutuulella. Mutta minä painoin silmäni entistä\ntiukemmin kiinni ja olin nukkuvinani.\n\nSeuraavaksi maanantai-illaksi ylioppilaskunta kutsuttiin sitten\nylimääräiseen kokoukseen.\n\nVanhan ylioppilastalon juhlasali täyttyi sillä kertaa ääriään myöten.\nJo sinne tullessamme tunsimme sähköä olevan ilmassa. Harmaapään ja\nPitkän Nikun dynastia horjui jo. Mutta kaatuisiko se myös?\n\nAsuintoverini ja minä saimme paikat salin puolimaissa. Toiselle\npuolelleni sattui muuan eteläsuomalainen opintotoverini. Tervehdimme ja\nkysyimme toistemme kuulumisia. Mutta siihen keskustelumme katkesikin.\nTiesimme kyllä kumpikin edustavamme edessä olevassa kiistakysymyksessä\nvastakkaisia katsantokantoja. Sitäpaitsi hänen osakuntansa kuraattori\noli yhdessä hämäläisen, savolaisen ja viipurilaisen virkaveljensä\nkanssa toimittanut liikkeelle kirjelmän, jossa koko vastarinta\nleimattiin pelkästään pohjalaisten pyrkimykseksi »yksipuoliseen\nvaikutusvaltaan» ylioppilaskunnassa. Aiheita kiukkuiseen keskusteluun\nmeiltä ei siis puuttunut. Mutta emme halunneet puuttua niihin.\nKiusalliselta vain tuntui istua tuppisuina rinnakkain odottamassa\nkokouksen alkua, joka tuntui viipyvän.\n\n— Kas vain Rindellin Taunoa, vierustoverini virkahti jotakin\nsanoakseen. — Vai on Harmaapää saanut tuonkin vanhan toverinsa\nliikkeelle.\n\nKatsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja panin merkille jäntevän\nnäköisen, kolmissakymmenissä olevan miehen, jolla oli auringon ja\ntuulten puremat kasvot. Minulle hän oli outo.\n\n— Onko hän joku merkkimies? kysyin saadakseni jutun jatkumaan.\n\n— Tavallaan, opintotoverini myönsi. — Eräänlainen maailman kiertäjä.\nEi kai hän nytkään kauan kotinurkissa pysy. Muutamia vuosia sitten\nhän painui Pariisiin. En tiedä, mitä hän siellä teki ja miksi hän\nsieltä aikoinaan lähti. Hän siirtyi »rapakon» toiselle puolelle.\nKolumbiassa hän kertoo hankkineensa elatuksensa kirvesmiehenä. Mutta\nkun olosuhteet olivat siellä huonot, hän päätti eräiden toveriensa\nkanssa yrittää etelään etsiäkseen Perusta onneaan. Taival oli pitkä ja\nvaivalloinen. Hän kiroaa vieläkin troopillisia sademetsiä, joita oli\ntarvottava. Tosin hän kehuu siellä nähneensä palmuja ja kautsupuita\nja tutustuneensa sellaisiin »ylhäisyyksiin» kuin mölyapinoihin,\njaguaareihin ja muurahaiskarhuihin. Mutta nälkä ja uupumus olivat\nvieneet miehiltä kaikki voimat, ennen kuin he lopulta saavuttivat\nPutumayon, joka on näiden kahden valtakunnan rajajoki. Heitä ei\nkuitenkaan onnistanut. Perulla sattui niihin aikoihin olemaan kahinoita\nnaapureittensa kanssa. Ja rajavartioiden käsiin joutuneina heidät\narvosteltiin vakoojiksi ja tuomittiin ammuttaviksi.\n\nKun eteläsuomalainen — jännitystä lisätäkseen — vaikeni, minä virkahdin:\n\n— Olipa se herttainen vastaanotto. Kaikki muut ammuttiin, tietysti,\npaitsi Rindell.\n\n— Mistä sen arvasit? vierustoverini kysyi. — No, kun Tauno-pojan vuoro\ntuli astua kiviaidan eteen, elämänhalu leimahti hänessä epätoivoiseen\nliekkiin. Joten kuten hän sai tehdyksi noita murhanhimoisia veitikoita\njohtavalle kreoliupseerille selväksi, ettei häntä sopinut mitenkään\nampua. Siitä voisi näet koitua Perulle ikävyyksiä erään huomattavan\neurooppalaisen valtakunnan kanssa. Upseeri nauroi ensin raa'asti. Kyllä\nhe ampuisivat, varmasti. Mutta sitten hän vakavoitui hieman. Millaisia\nikävyyksiä herra tarkoitti? »Minä olen suomalainen diplomaatti!»\nRindell kehaisi niin ylväästi kuin se hänen puutteellisella espanjan\nkielen taidollaan suinkin kävi päinsä. Ja tämän hämmästyttävän\nväitteensä tueksi hän tempasi taskustaan pahvisen kilven, jonka hän\neräänä iloisena iltana oli kiskaissut irti Suomen Pariisin-lähetystön\nhissin ovesta ja joka nyt parahiksi oli juolahtanut hänen mieleensä.\nSiihen oli painettu suomeksi ja ranskaksi: »Asiapojat eivät saa käyttää\nhissiä Suomen lähetystö». No, hänen onnekseen perulainen upseeri ei\nymmärtänyt ranskaakaan. Mutta lähetystö-käsite oli hänelle selvä. Niin\nRindell pelasti nahkansa. Kiireen vilkkaa hän laittautui Pacasmayon\nsatamakaupunkiin. Sieltä hänen onnistui saada pesti erääseen laivaan\nkansipalvelijaksi. Aikojen kuluttua hän ajautui Egyptiin ja sieltä\nkotimaahan.\n\nVihdoin ylioppilaskunnan puheenjohtaja nousi korokkeelle. Jykevän\npöydän takana hän näytti korkeaselkäisessä tuolissa tavallista\npienemmältä ja laihemmalta.\n\nKun kokouksen alkumuodollisuuksista oli selvitty, meidän kuraattorimme\nsai kirjelmän ensimmäisenä allekirjoittajana puheenvuoron. Hänen\näänensä oli hieman nariseva, mutta sanoja hän ei säästänyt. Hän kuvasi\nvoimakkain värein kuntalaisten tyrmistystä, kun he olivat todenneet\n»tämän meidän monien muistojemme, ihanteittemme ja isänmaallisen\ninnostuksemme tyyssijan joutuvan oman hallituksemme välityksellä\nkaunista salia ja koko taloa häpäisevään käyttöön.» Kaiken kukkuraksi\ntämä oli tapahtunut »ilman pakkoa, vain muutamien vaivaisten\nmarkkojen houkutuksesta, jotta Suomen ylioppilaskunnan kassa saisi 30\nhopeakillinkiä.» Hän sanoi, että se oli surkeaa. Ja niin tunsimme myös\nme.\n\nHarmaapää nousi senjälkeen puhumaan. Hänen pyylevä olemuksensa\nvaikutti kuitenkin vähemmän varmalta kuin tavallisesti. Mutta selvästi\nhän kieltämättä esitti hallituksen kannan. Aluksi hän selitti samaa\nkuin olimme jo Liesmaalta kuulleet. Hän myönsi sentään hallituksen\ntienneen tapahtuneesta vuokrauksesta jo ennen konsertin pitoa. Silloin\nei enää katsottu voitavan asiaan puuttua eikä vuokrausta peruuttaa.\nPäätettiin vain kehoittaa taloudenhoitajaa vast’edes noudattamaan\ntarkempaa harkintaa vuokrauksissa. Näin pitkälle päästyään hän siirtyi\npuolustuksesta hyökkäykseen ja esitti hallituksen nimissä paheksumisen\nniille kunnan jäsenille, jotka olivat häirinneet konserttitilaisuutta.\n\nMeidän kuraattorimme sai jälleen suunvuoron. Lyhyin perusteluin\nhän esitti kokouksen hyväksyttäväksi ponsilauselman, jossa syvästi\nvalitettiin sitä käyttöä, mihin ylioppilastalon juhlasali oli\nhallituksen toimesta joutunut, ja lausuttiin julki, ettei sellaista saa\nenää tapahtua. Tätä ponsilauselmaa kannatettiin innokkaasti.\n\nHallituksen reservit olivat kuitenkin vielä käyttämättä.\nEteläsuomalaisten kuraattori ryhtyi puhumaan. Mikään Demosthenes ei\nhänkään ollut. Sitäpaitsi hän tuntui olevan melko vähän ihastunut\nsaamaansa tehtävään. Varovaisesti hän valitti sitä, mitä oli\ntapahtunut. Luovivan puheenvuoron päättäjäisiksi hän ehdotti, että\nylioppilaskunta ottaen huomioon, mitä hallitus on vastaisuuteen nähden\npäättänyt, katsoisi, ettei välikysely anna aihetta toimenpiteisiin.\n\n— He eivät ole tyhmiä, he! asuintoverini kuiskasi minulle. — Noin\nkierosti muovatun ponsilauselman taakse he saavat horjuvien koko lauman.\n\nJälkimmäistä ehdotusta nousi kannattamaan muuan ruotsinkielisten\nylioppilaiden edustaja. Silloin oli jo selvää, millaiseksi\nloppuratkaisu muodostuisi.\n\n— Herodes ja Kaifas ovat löytäneet toisensa! Karl-Johan huudahti\npuoliääneen.\n\nÄänestys suoritettiin siten, että ensimmäistä ponsiehdotusta\nkannattavat poistuivat salista vasemmasta ovesta ja toisen kannattajat\noikeasta. Se oli hidasta ja pitkäpiimäistä hommaa. Jokaisen kohdalla\noli yliopiston luettelon perusteella tarkistettava, että hän oli kunnan\näänivaltainen jäsen. Molemmilla ovilla tungos oli suuri, ja virtojen\njakautuessa katkeria sanoja singottiin puolelta toiselle. Hallituksen\nkannattajat voittivat 230 äänellä 180 vastaan.\n\nKun puheenjohtaja oli tiedoittanut lopputuloksen, asuintoverini\npyysi puheenvuoroa. Hän saneli pöytäkirjaan jyrisevän vastalauseen\nsurkutellen sitä, ettei ylioppilaskunta ollut katsonut olevan syytä\nedes valittaa muistorikkaan juhlasalinsa vuokraamista Seynin vanhan\nkätyrin johtamalle kehnolle kuorolle.\n\nVastalause otettiin vastaan hyvä-huudoin. Kymmeniä puheenvuoroja\npyydettiin. Kaikissa niissä ilmoitettiin asianomaisen yhtyvän\nedelliseen puhujaan.\n\nKokouksen jälkeen Harmaapää joutui eteisessä vastakkain silmälasipäisen\nvarsinaissuomalaisen maisterin kanssa, joka »Ylioppilaslehden»\npäätoimittajan vaikutusvaltaisella paikalla ollen oli opposition\ntärkeimpiä johtajia.\n\n— Hotelli ei kaatunut vielä, Harmaapää hymähti.\n\n— Ei! päätoimittaja sinkosi vastaan. — Mutta sinä voisit tänään sanoa\nkuin Pyrrhos muinoin: »Vielä sellainen voitto, ja minä olen hukassa!»\n\nHarmaapää hymyili väsyneesti.\n\n— Niin, hän virkkoi. — Ehkäpä niin.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin Liesimaan Pekka tuli vieraisilla luokseni.\nSatuin olemaan yksin kotosalla.\n\nHän istui pitkään ääneti ja poltteli savukettaan hermostuneesti.\nLopulta hän virkahti:\n\n— En tiedä, miksi minun piti tulla kertomaan tätä sinulle. Mutta niin\nvain on, että aion heittää kesken. Kenties minä joskus kadun tätä\nkatkerasti. Tätä opintojen katkaisemista. Olen yrittänyt lujasti.\nJonkin aikaa. Mutta en osaa keskittyä. Kaipaan häntä liiaksi.\n\nHuoneessa oli hetken hiljaista. Sitten kysyin varovasti:\n\n— Ylimaan Eevaa?\n\nLiesmaa nyökkäsi.\n\n— Arvasin, ettei se ole sinulle mikään salaisuus, hän virkahti.\n\nOli siis käymässä niin kuin fuksi Pirttiholma oli ennustanut. Mutta\nminä tunsin Liesmaata kylliksi tietääkseni, että hän halusi Eevaa\nhuolimatta kartanon olemassa olosta.\n\n— Olen jo pyytänyt eroa ylioppilaskunnan hallituksesta, hän lisäsi. —\nSiellä taitaa tulla suurempiakin muutoksia.\n\n— Miten niin? kysäisin.\n\n— No, ainakin Harmaapää vihjaili minulle, että hän jättää kai\npaikkansa, vieraani kertoi. — Antaakseen tilaa uusille tähdille.\n\nEn halunnut puuttua sen lähemmin tähän kysymykseen. Tiesin että Liesmaa\n— niin reilu pohjoispohjalainen kuin olikin — oli vanhan suunnan miehiä.\n\n— Oletko ajatellut, kenestä tulee seuraajasi hallitustuolilla?\n\n— Sehän ei ole minun asiani, vaan osakunnan, Pekka vastasi. — Mutta\nluullakseni boksitoverisi on eräs vahvimpia ehdokkaita.\n\n— Karl-Johan! huudahdin hämmästyneenä ja epäuskoisena.\n\n— Niin, Liesmaa vahvisti. — Hän on noussut nopeasti. Minä en ottanut\nuskoakseni, että asuintoverini voisi näin pian päästä eteenpäin\nylioppilaspoliittisella urallaan. Mutta kun osakunta kokoontui pari\nviikkoa myöhemmin nimeämään ehdokastaan kunnan hallitukseen, Koppinen\nilmoitti minulle silmää iskien:\n\n— Vahtola on meidän ehdokkaamme.\n\n— Miksi juuri hän? kysyin. — Hänhän on kovin nuori. Olisihan meillä\npari valmista maisteriakin.\n\nKoppinen naurahti:\n\n— Olisi kyllä. Mutta he eivät saisi enemmistöä taakseen. Eikä kukaan\nmuukaan vanhemmista meikäläisistä. Vastapuolella on melko hyvä ehdokas.\n\n— No, sitten Karl-Johanilla ei ole mitään mahdollisuuksia, virkahdin.\n\n— Onpa, Koppinen väitti. — Sinä unohdat osakunnan tytöt. Juuri heitä\najatellen me päädyimmekin Vahtolaan, kun kerran tahdoimme saada oman\nmiehemme läpi. Tytöt äänestävät joukolla häntä.\n\nSiinä sitä oltiin — taas! Asuintoverini arviointi rakastuneen miehen\nkohtalosta ei siis pitänyt paikkaansa.\n\n— Vähänpä osakuntamme tytöt Karl-Johanista hyötyvät, hymähdin.\n\nKoppinen ei kuitenkaan hyväksynyt katsantokantaani.\n\n— Kuka tietää? hän sanoi. — Joka tapauksessa tytöt näkevät hänessä\nritarillisen miehen. Ja se riittää. Joskus.\n\nHän oli oikeassa. Tyttöjä oli tullut vaalikokoukseen runsaasti. Kaikki\nhe äänestivät civis Vahtolaa, joka sai suuren äänten enemmistön.\n\nOllessani asuintoverini kanssa palailemassa kotiin lausahdin:\n\n— Tulevaisuus näyttää, oletko sinä ylioppilaspolitiikan taivaalla uusi\ntähti. Vaiko pelkkä tähdenlento?\n\n\n\n\n7.\n\n»TAAS LEIVOSET ILMASSA LEIKKIÄ LYÖ...»\n\n\nSeuraavina viikkoina Karl-Johanilla ja minulla oli vain harvoin\nveljellisiä haasteluhetkiä. Hän ikään kuin loittoni minusta ja oli\niltaisin usein poissa kotoa. Silloinkin kun satuimme yksiin, juttelimme\ntavallisesti vain lyhyeen opinnoistamme. Se oli minulle harmaata aikaa.\nSikäli se oli kuitenkin terveellistä, että tulin lukeneeksi aika\nahkerasti. Hain luvuista korvausta sille, minkä tunsin menettäneeni.\nMinun oli pakko tunnustaa itselleni, että kaipasin suuresti\nasuintoverini seuraa ja hänen iloista nauruaan.\n\nLiisi-tätikin kiinnitti huomiota pojan muuttuneeseen olemukseen. Tämä\nsanonta on tietenkin epätarkka, sillä tottahan täti ennen muita huomioi\ntarkoin lemmikkiään. Mutta havainnot huolestuttivat häntä lopulta niin,\nettä hänen oli tultava keskustelemaan niistä minun kanssani. Hän oli\nvetänyt omat johtopäätöksensä.\n\n— Tiedätkö, Matti, olisiko Karl-Johan taas rakastunut?\n\n— En usko, vastasin. — Tietääkseni Liidia pitää edelleen hallussaan\nhänen sydämensä kuningattaren istuinta. Kirjeiden tulossa ja menossa ei\nainakaan ole mitään hidastumista havaittavissa.\n\nLiisi-täti huokasi.\n\n— Mikä häntä sitten vaivaa?\n\n— Ei kai mikään, torjuin. — Paitsi että hänestä on tullut\nylioppilaskuntaan ministeri. Sellainenkin arvo voi joskus kihota päähän.\n\n— Ei, ei se ole sitä, täti lausui. Mutta samassa hän havahtui\nhuomaamaan, että hän oli puolustanut lemmikkiään aivan liian laimeasti.\n— Älä ole alhainen, Matti! Vaikka tunnetkin olevasi nyt yksinäinen, ei\nsinulla ole oikeutta ajatella tuollaista ystävästäsi. Ylpeyden syntiä\nKarl-Johanissa ei ole!\n\nEn perustanut hänen sanoistaan. Sillä hetkellä minua vain kaiveli se,\nettä ylihuomenna oli Vapun päivä, mistä ei näissä oloissa mitään iloa\nolisi. Olin viettänyt ylioppilasvappuja ennenkin ilman asuintoverini\nseuraa. Mutta nyt pelkkä ajatus sellaisesta etoi mieltä. Oli kai paras\nsupistaa ohjelma siihen, että vappuaamuna kävisin kuuntelemassa YL:n\nlaulua ja päivällä joisin jossakin pullon simaa. Sellaisen miehen\nvappu, joka on jättänyt nuoruuden taakseen!\n\nSamana iltana sain kuitenkin kokea, että Karl-Johaniin nähden\nLiisi-täti oli oikeassa ja minä väärässä. Asuintoverini tuli tavallista\naikaisemmin kotiin. Hän istahti pöytänsä ääreen minulle nyökättyään.\nVaikka en ollut välittävinäni hänestä sen enempää, panin merkille,\nettei hän ottanut kirjojaan esille.\n\n— Voisitko keskeyttää lukusi ja uhrata hetkisen minulle? hän kysyi\ntovin kuluttua. — Olisin kiitollinen, jos saisin puhella kanssasi.\n\nMiten juhlallista! hymähdin itsekseni. Olin kuitenkin jännittynyt,\nsillä hänen äänessään oli jotakin entisestä Karl-Johanista. Suljin\nhitaasti Schybergsonin »Suomen historian» ja jäin ääneti odottamaan\njatkoa.\n\n— Muistatko, että sinä eräänä iltana sanoit tulevaisuuden\nnäyttävän, olenko minä vain tähdenlento? asuintoverini aloitti.\n— Minä _en_ halunnut olla tähdenlento. Kun kerran olin joutunut\nylioppilaspolitiikkaan, tahdoin siihen myös perehtyä niin, että kerran\nvoisin merkitä siellä jotakin. Olen nyt tuohon perehtymiseen käyttänyt\naikaa niin paljon kuin suinkin olen voinut, ilman että opinnoissa\njäisin sinusta pahasti jälkeen.\n\nMinä olisin saattanut tähän huomauttaa olevani häntä kaksi vuotta\nvanhempi civis, joten hänen rinnalla pysymisensä ei ollut mikään\nvälttämättömyys. En kuitenkaan keskeyttänyt häntä. Olin siksi\njännittynyt siitä, mitä hän _vielä_ sanoisi.\n\n— Se on ollut hukkaan heitettyä aikaa, Karl-Johan jatkoi. — Käsitän\nnyt, että koko tämä yritykseni kohota ylioppilaspoliitikoksi on turha.\nSuoraan sanoen _invita Minerva!_\n\nHymyilin äkkiä vapautuneesti. Nyt käsitin kuluneiden parin kuukauden\nkireyden.\n\n— Niinkö? hymähdin. — Ettäkö Minervan tahtoa vastaan?\n\nAsuintoverini oli edelleen totinen.\n\n— Niin, olen vailla tarpeellisia taipumuksia, hän sanoi.\n\nTunsin halua syleillä häntä. Mutta sellaistahan ei tehdä. Siksi\npurskahdin vain nauruun. Kun hän rypisti kulmiaan, ryhdyin selittämään.\nKukaan ei ollut seppä syntyessään, ei hänkään. Ylioppilaspolitiikka\noli sekin siksi monisäikeistä, ettei siihen parissa kuukaudessa kukaan\nvoinut perehtyä, vaikka olisi uhrannut siihen yritykseen yöt ja päivät.\n\nAsuintoverini keskeytti minut huomauttamalla, ettei vika ollut siinä.\nTosin hallituksessa ja sen ulkoasiain valiokunnassa, johon hänet oli\njäseneksi valittu, oli tullut esiin yhtä ja toista, mitä hän ei vielä\nkunnolla käsittänyt. Mutta oli sellaistakin, joka oli aivan selvää,\nmutta joka oli sen laatuista, ettei se kiinnostanut häntä vähääkään.\nSe oli yksitoikkoista ja ikävää. Hänen sisäinen rakenteensa oli kai\nsellainen, ettei hän sopinut kunnan hallitukseen.\n\n— Pötyä! huudahdin. — Älä ole kärsimätön, nuori ystävä. Myönsit\nitsekin, että siellä on »yhtä ja toista», josta et vielä ole jyvällä.\nOdota, kunnes olet sisällä kaikissa asioissa. Ehkäpä sinä hyvinkin\ninnostut. Palataan tähän kysymykseen vaikkapa puolen vuoden kuluttua.\nMutta ota siihen mennessä koko juttu löysin rantein ja turhia\njännittämättä. Vaikka pari kuukautta sitten jaariteltiinkin paljon\nylioppilaspolitiikan taivaan uusista tähdistä, niin kukaan ei ole\nkuvitellut, että sinun pitäisi kohota sellaiseksi tuossa tuokiossa.\n\n— Tarkoitatko, etten minä vielä ole tuottanut osakunnallemme kovin\nsuurta pettymystä? Karl-Johan tiedusti yhä totisena.\n\n— Et suurta etkä pientä! vastasin. — Ja mitä tuohon tähti-kysymykseen\ntulee, niin sinussa on kyllä ainesta sellaiseksi, aikanaan, jos vain\ntahdot.\n\nSilloin asuintoverinikin kasvoille ilmestyi iloinen hymy. Nähdessäni\nsen tunsin, _miten_ kipeästi olin sitä kaivannut.\n\n— Kiitos, Matti! hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti.\n\nKatsoimme toisiamme vähän hämillämme. Olimme ajautuneet sävyyn, jota\nkeskusteluissamme ei ollut ennen ollut. Mutta meidän oli hyvä olla,\nmolempien.\n\nÄkkiä Karl-Johan hypähti pystyyn.\n\n— Kuule, hyvä mies! hän huudahti. — Oikeastaan tätä pitäisi juhlia.\n\n— Ylihuomenna on Vapun päivä, minä huomautin.\n\n— Mainiota! asuintoverini ihastui. — Tulkoon siitä oikein vappujen\nvappu! Silloin otetaan ilo irti elämästä! Kättä päälle!\n\nTartuin hänen ojennettuun käteensä ja puristin sitä lujasti. Niin\nvaihtelevainen on ihmismieli, että minä tunsin taas olevani hyvin nuori.\n\nMutta seuraavana päivänä näytti siltä, etteivät ilmojen haltijat\nkatselleet suopein silmin meidän juhlimispäätöstämme. Oli koleata, ja\niltapäivällä alkoi hiljakseen sataa räntää.\n\nKarl-Johanin ja minun kevättunnelmaa ei sekään pystynyt sentään\nturmelemaan. Hyräillen sonnustauduimme uusiin, vaaleihin\nkesäpukuihimme. Olipa ilma millainen hyvänsä, niin me tahdoimme juhlia\nkevättä.\n\nOli vasta hiukan hämärää, kun saavuimme Ostrobotnialle. Sekä\nosakunnassa että alakerrassa tyhjyys löi vastaamme. Vapun vietto ei\nollut vielä alkanut. Urheasti tyhjensimme kuitenkin pullon simaa,\nvaikka kuuma »hopeatee» olisi ollut paremmin paikallaan.\n\n— Kuule, hyvä mies, asuintoverini virkahti, tehdäänpä toisia\nodotellessamme lämpimiksemme kävelyretki Seurasaareen.\n\n— Tässä ilmassa! epäröin.\n\nMutta hän kiskaisi minut nauraen mukaansa. Eikä räntäsade lainkaan\nhäirinnyt keskusteluamme. Paljon meille oli kertynytkin puhuttavaa.\nOlisimme saaneet huoleti vaikka huutaa häiritsemättä ketään. Niin autio\nja tyhjä Seurasaaren tie oli.\n\nOlimme jo sivuuttaneet Humallahden uimahuoneen ja sen jälkeen seuraavat\nkaksi kiperää tienkurvaa, ennen kuin näimme ensimmäisen ihmishahmon.\nErään vasemmalla olevan huvilan portin pieleen nojaili joku. Silloin\ntällöin hän vilkaisi meidän suunnallemme kuin jotakin tähyillen.\n\nKohdalle tultuamme havaitsimme, että tuttu mieshän siinä oli. Hän\noli muuan satakuntalainen metsätieteilijä. Märkä hän oli ja pahalla\ntuulella.\n\n— Hei, Heinonen! tervehdimme. — Hauskaa kevättä!\n\n— Hei! hän murahti katkerasti. — Mutta älkää toistamiseen mainitko\nkevättä. Muuten minä lyön!\n\nSitten hän kuitenkin perääntyi uhkauksestaan:\n\n— Tai en sentään lyö. Mitäpä minä itsekään tässä muuta teen kuin hoen\nhokemasta päästyäni: rakas kevät, tule jo, ennen kuin minä ihan läpi\nkotaisin kastun! Jos minä tässä kirotussa vartiossa saan keuhkokuumeen,\nniin Nakkilan pellot jäävät minun osaltani kyntämättä.\n\nPoika puheli lämpimikseen. Tuon tuostakin hän vilkuili yhä siihen\nsuuntaan, mistä me olimme tulleet.\n\nKarl-Johanin kiinnostus heräsi.\n\n— Sinä olet siis vartiossa, Nakkilan mies, hän yhdisteli. —\nOdottelemassa kevättä, jonka pitäisi tulla kaupungista päin.\n\n— Oikein arvattu, satakuntalainen myönsi. — Katsokaas, meidän\nosakuntamme traditioihin kuuluu, että Vapun päivän aattona kokoonnumme\ntänne inspehtoripariskunnan huvilalle ottaaksemme joukolla vastaan\nkevään, joka saapuu valkoisella hevosella.\n\n— Ratsainko? kysäisin.\n\n— Ei, vaan ajurin rattailla, Heinonen oikaisi. — Kevät on, nähkääs,\nmainehikas maanmiehemme, paroni Todt. Eikä hän enää ole kyllin nuori\nratsastaakseen. Sitäpaitsi, eikö yleensä sanota, että kevät saapuu\nvaunuilla ajaen? Inspittäremme sen tiennee, hän kun on runoilijatar.\n\nTämä satakuntalainen ei tuntunut olevan kovin ihastunut runollisiin\nelämänkäsityksiin. Ei ainakaan sillä hetkellä. Ottaen huomioon hänen\nkosteanpuoleisen hommansa sen saattoi käsittää.\n\n— Mutta ehkäpä paroni ottaa esimerkkiä luonnon keväästä, asuintoverini\nesitti, ja lykkää tuloaan muutamilla päivillä.\n\n— Niin, Heinonen murahti synkkänä. Sitten hän kuitenkin innostui\nkertomaan: — Kerran me jo luulimme hänen tulevan. Silloin vartiossa\nollut fuksi huikkasi: »Kevät tulee! Kevät tulee!» Sisällä alkoi vilske.\nKaikki etsivät kynttilöitään, ja kuraattori tarttui monihaaraiseen\nkynttelikköön, joka oli uskottu hänelle. Kynttilöitä sytytellen\nriennettiin tielle ja asetuttiin sen molemmin puolin ottaaksemme kevään\nvastaan traditionaalisin juhlamenoin.\n\n— No? kiirehdin minä, kun hän keskeytti.\n\n— Fuksi oli nähnyt väärin! satakuntalainen ärähti. — Ei tulija\nollutkaan kevät. Hevonenkin oli likaisen kirjava, saman värinen kuin\najurin naama. Ja rattailla nuokkui joku paksu äijä, joka oli niin\npäissään, että tuskin istuimella pysyi. Meidän ei auttanut muu kuin\npuhaltaa sammuksiin ne kynttilät, joille tämä ilma ei ollut jo sitä\npalvelusta tehnyt, ja palata sisään odottamaan.\n\nKuinka kauan sinun pitää seisoa täällä vartiossa? Karl-Johan kysyi\nmyötätuntoisesti.\n\n— Siksi kunnes inspitärkin uskoo, ettei kevättä nyt saavu, Heinonen\nvastasi höystäen sanojaan parilla sadatuksella. — Minä tulin\nlausuneeksi julki arvelun, että paroni on unohtunut »Kämpiin» totilasin\nääreen ja antaa piupaut meidän kevään kaipuullemme. Tuon epäilyksen\nvuoksi kuraattori minut tänne ulos lähettikin.\n\nMe heitimme hyvästit ja pyörsimme takaisin. Arvelimme parhaaksi jättää\nSeurasaari-kävelyn toiseen kertaan. Lumipurku näet tiheni.\n\nPaluumatkalla ei vastaamme tullut ketään. Satakuntalaisten »kevät» ei\npitänyt kiirettä.\n\nOstrobotnialle päästyämme asuintoverini meni suoraan puhelimeen ja\nsoitti »Kämpiin». Hän kysyi paronia. Vahtimestari tuli vastaamaan:\n\n— Herra paroni on käskenyt ilmoittaa lähettäneensä valkoisen hevosen\nvetämät kevään vaunut pois. Hän haluaa alleviivata olevansa jo vanha\nmies, joka täst’edes tulee ajelemaan yksinomaan elämänsyksyn harmaalla\nfordilla.\n\nTiedoitus tuli sellaisella nopeudella ja varmuudella, minkä vain ahkera\nharjoittelu voi suoda. Siksi Karl-Johan kysäisi:\n\n— Oletteko ilmoittanut tämän saman sanoman Vuorelan huvilaan?\n\n— Kyllä, korrektin väritön ääni vastasi. — Joku nainen on sieltä\nmonesti kysynyt herra paronia. Olen lukenut hänelle tämän ilmoituksen\nsellaisena kuin herra paroni sen minulle savukelaatikon kanteen\nkirjoitti. Mutta nainen ei ota uskoakseen. Ei nyt, yhtä vähän kuin\nkaksi tuntia sitten.\n\nLaskettuaan kuulokkeen paikoilleen Karl-Johan virkahti:\n\n— Heinos-parka!\n\nMutta sitten nauroimme molemmat. Ehkä se oli sydämetöntä nuorta\nmetsätieteilijää kohtaan. Sitä emme kuitenkaan voineet auttaa.\n\nSekä klubiravintolassa että osakuntakerroksessa oli jo vilskettä.\nVapun vastaanottavaisiksi juhlasaliin järjestetyt tanssiaiset olivat\nvuosittain Pohjalaisen valtuuskunnan tulolähteistä varmin kultakaivos.\nTänä yhtenä iltana vuoden mittaan ei ollut minkäänlaisia erottavia\nseiniä »lappalaisten», »isoosten» ja »natsuunalaisten» välillä. Kaikki\nolivat nuoria ja iloisia. Pukuloistosta, joka sittemmin on päässyt\nvallalle ylioppilasjuhlissakin, ei siihen aikaan vielä suuria tiedetty.\nMutta jokainen oli saanut ylleen jotakin uutta ja keväistä. Ja tanssia\nosattiin.\n\nKarl-Johan oli siinä mestari. Mielelläni minäkin tanssin. Hän oli\nkuitenkin tänään liian levoton pysyäkseen kauan yhdessä paikassa.\nHän tuli innoissaan luokseni. Hän oli tavannut Turtolan Veikon,\njonka kanssa hän ei ollut sattunut yksiin nylänningarien kuuluisan\nvuosijuhlan jälkeen.\n\n— Lähdetään teekkareita tervehtimään, hän esitti. — Veka kutsui. Olisi\nmukavaa kerran pistäytyä Polin kuuluisassa pokeriboksissa. Jos siellä\non tylsää, niin voimmehan myöhemmin palata tänne.\n\nMinä hyväksyin empimättä ehdotuksen. Ostrobotnian veroista taloa ei\ntosin maailmassa ollut. Mutta silti sopi vilkaista sitäkin, miten\nmuualla oltiin ja elettiin.\n\nNeljännestuntia myöhemmin työnnyimme Lönnrotinkadulta sisään. Jo\nalaeteisessä vallitsi railakas vapputunnelma. Siinä suhteessa teekkarit\nolivat edellä Ostrobotniastakin. Oli melko turhaa yrittää saada\nääntään kuuluville. Mutta sitten melu äkisti vaimeni. Keskeytimme\npäällysvaatteiden riisumisen ja käännyimme katsomaan, mikä kumma tällä\ntalolla sordiiniksi riitti.\n\nJoukko teekkareita oli juuri saapunut ulkoa. He muodostivat\nkunniavartion nuorukaiselle, joka piteli sylissään potkiskelevaa ja\nvillisti vikisevää — porsasta. Tämä vähäinen sian alku oli väriltään\nmusta ja koreaksi pyntätty. Kaulassa sillä oli kokonainen nippu\nliehuvia silkkinauhoja, joissa sateenkaaren kaikki värit olivat\nedustettuina, ja saparossa suuri kirkkaankeltainen rusetti. Tällaista\ntanssivierasta ei ollut ennen nähty teekkarienkaan talolla, joten sen\ntulo hetkeksi vaiensi naurun ja huudon.\n\nTätä hiljaisuuden tuokiota äsken tulleet käyttivät hyväkseen\nraivatakseen itselleen tien portaille, mistä he saattoivat hallita\nympäristöä. Eräs heistä ryhtyi puhumaan korkealla äänellä. Hän kertoi,\nettä he olivat kunniallisesti ostaneet porsaan kaupungin torilta ja\naikoivat ottaa sen kasvatikseen. Mutta niin täydellinen kavaljeerin\nplanttu kuin porsas jo olikin, niin nimi siltä puuttui. Siinä suhteessa\nhe vetosivat apua pyytäen läsnä oleviin naisiin ja herroihin. Se, joka\nkeksisi heidän suojatilleen parhaan nimen, saisi palkinnoksi lasillisen\nkonjakkia tai punssia, voittajan sukupuolesta riippuen. Tosin molemmat\njuomat olivat _made in Finland_, mutta laadun erinomaisuus taattiin\nsilti.\n\nNimiehdotuksia tuli satamalla. Jotkut saavuttivat jonkin verran\nsuosiotakin. Mutta oikein sattuvaa ei tuntunut löytyvän.\n\nMuuan reipas, tummatukkainen teekkarityttö oli katsellut pitkään ja\nmietteliäänä porsasta, jonka meluava nuorisojoukko oli saanut potkimaan\nja vikisemään yhä hurjemmin. Kun sattui tuokion äänettömyys, tyttö otti\naskelen lähemmäksi ja huudahti:\n\n— Minä tiedän! _Stratoff_!\n\nSe vaikutti pommin tavoin. Ehdotus otettiin vastaan hurraten ja\nnauraen. Eikä kumma. Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa esiintyneen\nkuoronjohtajan ja tämän mustan porsaan naamavärkeissä oli jotakin\nriemastuttavan samanlaista.\n\nTeekkarityttö julistettiin ilman muuta nimikilpailun ylivoimaiseksi\nvoittajaksi. Porsas sai pokeriboksissa suoritetussa kasteessa nimen\n»Nuori Herra Stratoff». Tämän juhlallisen tilaisuuden päättäjäisiksi\nojennettiin iloiselle kummitädille lasi punssia. Mutta kun hän oli\nviemässä lasia huulilleen, ilmestyi hänen sivulleen odottamatta\nystävämme Koppinen.\n\n— Hyi sinua, Kirsti! hän moitti. — Saman kaupungin poikana minä häpeän\nsinun ilkeää ja kovaa sydäntäsi. Kenraalikuvernöörin kanslian entinen\npäällikkö ja tämä possu — millainen loukkaava rinnastus. Vieläkin\nkerran: hyi sinua, Kirsti! Porsashan on _niin_ kiltti, siisti ja\nhyvätapainen!\n\nTyttö nauroi hänelle silmät loistaen ja hampaat välkkyen.\n\n— Koppinen, sinä täällä! Etkö viihtynytkään tänä iltana\nOstrobotniallasi? Tuliko sinun ikävä minua?\n\nKoppinen näytti tyrmistyvän tällaisesta itserakkaasta kuvitelmasta.\n\n— _Sinua_! Oh-hoh, tyttöparka! Minä olen vain kiertokäynnillä.\nToteamassa, miten vähän on kauniita tyttöjä Ostrobotnian ulkopuolella.\n\nMutta yhdessä he tanssimaan lähtivät.\n\nPolin kuuluisa pokeriboksi tuotti meille pettymyksen. Näin vappuhumussa\nsiinä ei ollut mitään erikoista. Juhlasalista kantautuva räikeä\nmusiikki ja kaikkialta kuuluvat naurunpurskahdukset ja huutaen singotut\nsukkeluudet tuntuivat yhdistävän talon joka sopen suureksi nuoruuden ja\nkevään riehakkaaksi temmellyskentäksi.\n\nJoku esitti, että lähdettäisiin välillä katsomaan, joko »Havis-Amanda»\noli saanut ylioppilaslakin päähänsä. Karl-Johan ja minä olimme\nheti valmiit mukaan. Kun meluisa joukkomme pääsi ulkoportaille,\nasuintoverini virkahti:\n\n— Kevät käärinliinoissa.\n\nSiltä näyttikin. Ilma oli kirkastunut ja taivas tähdessä. Mutta\nmuutaman tuuman paksuinen lumikerros kattoi katuja.\n\nAlbertinkatu ja Bulevardi olivat autioita. Etelä-Esplanadilla\ntavoitimme sentään monia ihmisryhmiä, joilla kaikilla oli sama\nmääränpää: Kauppatori. Tuhatpäinen yleisöjoukko oli siellä jo koossa.\n\nTorin keskustassa Ville Vallgrenin kaunis luomus oli muutamaa tuntia\naikaisemmin herännyt kesäiseen elämäänsä. Merileijonat syöksivät taas\nkurkuistaan vesisuihkuja, ja vettä pursui myös pronssisen merennneidon\njalkojen juuressa olevien petojen suista. Mutta tämä märkä muuri ei\njärjestysvallan mielestä vielä riittänyt suojaamaan Amandaa kevään\nvilliinnyttämän nuorison lähentelyiltä. Siksi oli parisenkymmentä\npoliisia sijoitettu suihkulähteen ympärille vartioon.\n\nTuttu hämäläinen ylioppilas tuli torilla luoksemme.\n\n— Mantan lakki olisi tässä. Mutta poliisit ovat turkasen valppaita.\nKaikki yrityksemme ovat toistaiseksi epäonnistuneet.\n\nMuuan Polilla joukkoomme liittynyt karjalainen maisteri otti silloin\njohdon käsiinsä. Hän selitti, ettei tarvittu kuin jokunen ketterä\nvoimistelulaitoksen poika, joka ei pelännyt pikku kylpyä. Muu olisi\nlapsenleikkiä. Hän esitti sotasuunnitelmansa, jota heti ryhdyttiin\ntoteuttamaan.\n\nKukin sai osallensa yhden poliisin. Eikä heidän kanssaan ollut lainkaan\nvaikea päästä juttusille, kun heitä vain yksi kerrallaan ja vähitellen\nlähestyttiin. Puhe ilmasta ja siitä, miten kummasti tämä kevät\nalkoi, ei vielä saanut ainakaan minun »uhriani» kiinnostumaan eikä\nhänen luonnollista epäluuloaan haihtumaan. Parempi oli menestys, kun\ntiedustelin, miksi poliisimestari, joka muuten oli mukava ja sopuisa\nmies, tänä yhtenä yönä oli niin peräti ankara nuorison pyrkimysten\nvastustaja.\n\nMahtaako hän pelätä, kysyin, että akateemiseksi kansalaiseksi\nkorotettuna Manta voisi tartuttaa alastomuusmuodin ylioppilastyttöjen\nsuuriin joukkoihin?\n\n— Jaa, en minä vain tiedä, konstaapeli vastasi. — Niin Ukko joka\ntapauksessa meille illalla sanoi, että paha perä meistä jokaisen, jos\nMantan päähän tänä yönä valkoinen lakki ilmestyy.\n\nVilkaistessani oikealle ja vasemmalle totesin, ettei poliisien\njututtamisrengas ollut vielä aivan valmis. Keskustelu oli siis saatava\njatkumaan, maksoi mitä maksoi.\n\n— Teillä on vaivalloinen ammatti sanoin myötätuntoisesti. — En minä\nsitä muuten niin tarkoin tietäisi. Mutta kotitalossani asui kerran\nkylämme poliisi, jonka hommia jouduin läheltä katsomaan. Eräänä\ntalvena muuan mustalainen varasti naapuritalosta hevosen. Poliisimme\nhälytettiin ja innokkaista pyynnöistäni minä pojannappula pääsin hänen\nmukaansa nähdäkseni, miten tällainen juttu selvitetään. Kuljettiinhan\nsiinä melkoinen taival. Sitten konstaapeli pysähtyi ja rupesi\npuoliääneen selvittämään esillä olevaa probleemia: »Tähän asti näkyvät\nhevosen ja miehen jäljet. Tästä eteenpäin erottuvat vain hevosen\njäljet. Minne kummaan se mustalainen on joutunut?»\n\nKonstaapeli oli kuunnellut tarkkaavasti. Kun lopetin, hän oli hetken\nääneti ja virkahti sitten:\n\n— Jaa, onhan niitä visaisia tapauksia, meillä. No, minnekäs se\nmustalainen sitten oli joutunut?\n\nMinä pääsin kuitenkin vastaamasta. Sillä samalla kohosi\nilmoille ilon kiljahdus, jota voimakkaat hei-huudot säestivät.\nVoimistelulaitoksen nuori atleetti oli meidän luomamme »sumuverhon»\nturvin päässyt painamaan ylioppilaslakin »Havis-Amandan» päähän. Me\npoliisien jututtajat sukelsimme nopeasti turvaan yleisön joukkoon\nvälttääksemme »kanssarikollisten» kohtalon. Se oli kuitenkin turha\nvarovaisuustoimenpide. Sillä kun yön sankari hypähti pronssineidon\nviereltä surkeilematta altaaseen ja kahlasi sieltä kuiville, niin\njärjestysvallan edustajat käänsivät hänelle vain selkänsä. Heidän\nkannaltaan katsoen onnettomuus oli jo päässyt tapahtumaan. Eikä heidän\nkärsimäänsä tappiota olisi pienentänyt enää se, että he olisivat\nottaneet hänet täksi yöksi suojiinsa.\n\nMutta me olimme kyllin nuoria iloitaksemme sydämen pohjasta siitä,\nettä »Havis-Amanda» oli tänäkin vappuna saanut valkoisen lakkinsa.\nPäätettiin lähteä takaisin Polille juhlimaan »voittoa».\n\nKoppinen lyöttäytyi Karl-Johanin ja minun seuraksi. Häntä kaiveli se,\nettä hänen jututettavakseen joutunut konstaapeli oli muistuttanut\ntohtori Järnbergiä. Me histfiilaritkin olimme kuulleet yhtä ja toista\ntästä ruotsinkielisestä originellistä, jonka kurjalle suomen kielelle\nnaurettiin yleisesti.\n\nMutta kun huomautimme tästä Koppiselle, hän kiukustui:\n\n— Hyvähän teidän sivullisten on nauraa. Toista on meidän juristien!\nNyt kun tuo suomen kielen raiskaaja kaiken kukkuraksi hoitelee\nväliaikaisesti siviilioikeuden professuuria, niin me olemme\nhelisemässä. Eräässäkin kirjallisessa kuulustelussa Järnberg esitti\nvastattavaksi kysymyksen: »Miten leski istuu pesässä?» No, vastatkaapa\nsiihen! Muuan sydämistynyt viipurilainen kirjoitti: »Kahareisin uunin\nreiällä!\n\nJärnberg-kaskuja oli lukemattomia. Mutta Koppisen ajatukset saivat\näkisti uuden suunnan.\n\n— Nyt se juutas tietenkin nukkuu! Tyytyväisenä saavutuksiinsa kaikkien\nnuorten juristien kiusaajana. Mutta eipä nuku kauan!\n\nHän poikkesi lähimpään puhelinkioskiin. Minä aioin mennä perässä. Mutta\nasuintoverini pidätti minua.\n\n— Muista, että meillä ei ole lusikkaa tässä liemessä.\n\n— Mitä sillä tarkoitat? tiuskaisin.\n\nSitä vain, ettet saa puuttua juristien ja Järnbergin välien\nselvittelyyn.\n\n— Ei ole aikomustakaan.\n\n— Sinusta ei tiedä, Karl-Johan hymähti. — Joskus sinä olet ihan\ntuskastuttava sovinnaisuuden ja sopivaisuuden ritari.\n\n— Mene hiiteen! naurahdin. — Nythän on vappuyö.\n\nMeidän tunkeutuessamme kuulijakunnaksi koppiin juristimme oli jo\nlöytänyt luettelosta haluamansa numeron.\n\nKun naisääni vastasi puhelimeen, Koppinen aloitti:\n\n— Onko tohtori Järnberg kotona?\n\n— On. Mutta tohtori nukkuu. Kello on 3 aamulla.\n\n— Oli mitä tahansa, niin herättäkää hänet. Asia on tärkeä ja\nkiireellinen.\n\nKesti tovin, ennen kuin uninen ja kärtyinen mies tuli puhelimeen.\nSitten keskustelu jatkui:\n\n— Se on doktor Järnberg, kun puhu.\n\n— Täällä konttoristi Vainikainen. Tulkaa, tohtori! Tulkaa pian!\n\n— Mite te puhu? Mine ei tunte härra.\n\n— Mutta minä tunnen tohtorin. Ja minun vaimoni tuntee. Pian on vielä\nsyntymätön lapsenikin tunteva tohtorin.\n\n— Te olette yks hullu. Niin mine luule.\n\n— Tohtori kiltti, me asumme Meilahdenkadun 6:ssa. Tulkaa sinne heti!\nIhan lentämällä! Muuten vaimoni ehtii saada! Ehtii avutta saada lapsen!\n\n— Ahaa, nyt meni kynttile yles minussa. Mine ymmerte. Mutta te olla\nkääntynyt väärä henkilö tykö. Teme olla yks hairahdus, yks erreys. Mine\n_juris_ doktor! Ei mine mitte tiädä!\n\nSilloin Koppinen purskahti raikuvaan nauruun. Hohotuksensa välissä hän\nhuusi kuulotorveen:\n\n— Se oli vihdoinkin tosi sana! Aikojen alusta alkaen ja loppuun asti on\nollut ja on niin, ettei tohtori totisesti mitään tiedä! Ei mistään!\n\nTurtola oli palannut etsimään meitä ja oli odottamassa, kun tulimme\npuhelinkopista.\n\nNelisin suuntasimme askelemme Lönnrotinkadulle. Polille tullessamme\njuhlat olivat yhä täydessä menossa. Mutta pokeriboksin oli vallannut\ntuomioistuin, joka parastaikaa käsitteli kysymystä elämästä ja\nkuolemasta. »Nuori Herra Stratoff» oli sidottu lujasti pöydän jalkaan.\nSiitä kauimpana olevalla tuolilla istui teekkarityttö, jonka tunsimme\nKirsti-nimellä. Hän oli kumartunut hieroskelemaan nilkkaansa. Kun me\naioimme vetäytyä takaisin ovelta, oikeuden puheenjohtajana toimiva\nteekkari sanoi:\n\n— Tulkaa sisään vain. Valamiehistö ei ole vielä täysilukuinen.\n\nSitten hän ryhtyi selittämään meille, mistä oli kysymys. »Nuori\nherra Stratoff» ei ollut täyttänyt holhoojiensa toiveita. Siinä\nhyvässä uskossa, ettei se ryhtyisi mihinkään porsasmaisuuksiin,\nvaan käyttäytyisi niin kuin nuorelle gentlemannille kuuluu, se oli\npäästetty hetkiseksi juhlasaliin. Mutta siellä se oli menetellyt aivan\nsopimattomasti. Sen kiljahdukset ja vinkaisut olisi vielä voinut antaa\nanteeksi, koska sen kasvatusaika oli ollut lyhyt. Se oli kuitenkin\nosoittanut epäämättömiä turmeltuneen luonteen merkkejä kurkistelemalla\nkeskilattialla pyörivien tyttöjen hameiden alle. Ja lopuksi se oli\neksynyt suorastaan rikollisille poluille puraisemalla — mikä kohtalon\noikku! — kummitätiään nilkkaan.\n\n— Tuo ilkimys repi minun silkkisukkani! Kirsti-neiti sähähti luoden\nvihaisen katseen porsaaseen.\n\nOikeus on siinä suhteessa pahemmassa kuin pulassa, ettei kukaan halua\nryhtyä »Nuoren Herra Stratoffin» oikeusavustajaksi, puheenjohtaja\nilmoitti. — Eikä kuitenkaan sovi tuomita ketään ilman, että hänellä on\nkaikki mahdollisuudet tehokkaaseen puolustautumiseen.\n\nKoppinen astui esiin.\n\n— Minä ilmoittaudun, hän sanoi. — Ja minä puolustan syytettyä sekä\nvakaumuksesta että sydämen halusta. En tahdo lähemmin puuttua niihin\ntekoihin, jotka herra puheenjohtaja määritteli turmeltuneen luonteen\nmerkeiksi. Moiseen häpeämättömään uteliaisuuteen on hairahtunut moni\nperusteellisenkin koti- ja koulukasvatuksen saanut mies. Mitä taas\nsiihen tekoon tulee, jota herra puheenjohtaja nimitti rikolliseksi,\nniin oikeuden on otettava huomioon sen vaikuttimet. Se neiti, jota\nsyytetty puri, on tänä iltana itse eksynyt verisen loukkauksen tielle.\nMinä rohkenen vedota oikeuden kaikkiin herroihin jäseniin ja asettaa\nheidän omantuntonsa vastattavaksi kysymyksen: Mitä te olisitte\ntehneet syytetyn asemassa? Mitä olisitte tehneet ilkeäsydämiselle ja\n-kieliselle ihmiselle, joka olisi saattanut teidät koko elämäniäksenne\nympäristönne naurun ja pilkan esineeksi antamalla teille sellaisen\nnimen kuin Stratoff? Ja minä uskallan väittää, että jokainen teistä\nyhtyy tähän julistukseeni: _Minä_ en olisi tyytynyt puraisemaan tätä\nhäpäisijääni _vain_ nilkkaan!\n\nTeekkarityttö hypähti nauraen seisomaan.\n\n— Minä jäävään sinut, Koppinen! Sinä olet saman kaupungin lapsia kuin\nminä. Sitäpaitsi minä annoin sinulle Kakaravaaralla viisitoista vuotta\nsitten selkään.\n\n— Puolustusasianajajaa ei voi jäävätä, juristimme huomautti.\n\n— Mutta minä jäävään sinut sittenkin! Kirsti-neiti huusi.\n\nTuomioistuimen jäsenet näyttivät olevan ymmällä. Silloin puuttui\nasioiden kulkuun se teekkari, joka oli porsaan Polille tuonut. Hän\nriuhtaisi kahlenuoran poikki ja koppasi vinkuvan elukan syliinsä.\nOvelta hän kääntyi sanomaan:\n\n— Minua ei liikuta, kuka puri ketä ja millä oikeudella. Minä vien tämän\nMarille, jotta hän tekee siitä kunnollisia kyljyksiä. Sillä nyt minun\non nälkä!\n\nHetkisen vallitsi huoneessa hämmästelevä hiljaisuus. Sen katkaisi\nKarl-Johan todeten juhlallisesti:\n\n— _Roma locuta est, causa finita est_. Rooma on puhunut, asia on\nratkaistu.\n\nTeekkarityttö ojensi kätensä Koppiselle.\n\n— Tule taas tanssimaan!\n\nJuristimme katseli häntä arvelevasti. Sitten hän kysyi:\n\n— Pitäisikö minun, uhrautua tanssimaan porsaan raajarikoksi pureman\nnaisen kanssa?\n\nHän lähti kuitenkin.\n\nAurinko oli jo melko korkealla, kun me juhlan viimeiset osanottajat\naloimme pohtia kotiin lähtöä. Meitä istui silloin pokeriboksissa vielä\nkymmenen poikaa ja kaksi teekkarityttöä, nimittäin Kirsti ja muuan\nhänen ystävättärensä. Totesimme, että oli enää muutamia harvoja tunteja\nsiihen, kun meidän olisi oltava Ullanlinnan kentällä kuuntelemassa YL:n\nlaulua. Sitä ennen oli ajettava parta ja peseydyttävä mahdollisimman\nkylmällä vedellä.\n\n— Minä tiedän hyvän parturin! muuan teekkari innostui. — Mennään\nsinne joukolla. Takaan, ettei partaanne ole ikinä niin hyvin ja niin\ntuskattomasti ajettu. Sitäpaitsi Kölnin vesi tekee suihkuna meille itse\nkullekin nyt hyvää.\n\nKun hän oli kaikesta tuosta niin varma, suostuimme tuumaan. Hän lähetti\nerään nuoren teekkarin tilaamaan kolme autoa.\n\n— Mitä me autoilla? eri puolilta nousi vastustusta. — Mennään jalan!\nUlkoilma tekee hyvää! Vai onko parturiisi niin pitkä matka?\n\n— Pitkä tai lyhyt, ehdotuksen tekijä tokaisi, niin autoilla mennään!\n\nTytöt rupesivat tekemään lähtöä omia aikojaan.\n\nEi, teekkari huudahti, te tulette mukaan! Siellä on kampaamo samassa.\nJa teidän tukkanne kaipaa jo kipeästi kampaajan taidokasta kättä.\n\nHän sai tahtonsa siinäkin suhteessa lävitse.\n\nMe kolme pohjoispohjalaista työnnyimme viimeiseen autoon, jossa\nTurtolan Veikko edusti isäntäväkeä. Olimme hyvällä tuulella. Eikä\nkiirettä ollut minnekään. Mutta kun auto jo saapui Turuntielle puskien\nyhä vakaasti eteenpäin, asetuimme vastarintaan:\n\n— Turhan kauas tuli lähdetyksi. Helsingin parhaat parturithan ovat\nkeskikaupungilla.\n\nTurtola ei sanonut mitään. Hymyilihän vain sisäänpäin kääntynyttä hymyä.\n\nKun kaupungin viimeiset valot vilahtivat ohitse, minä suutuin. Annoin\nkuljettajalle pysäyttämiskäskyn niin jyrkässä sävyssä, että mies\nempimättä totteli.\n\n— Nyt emme aja enää metriäkään, ennen kuin saamme tietää, minne matka\nvie, sanoin.\n\n— Aivan niin! asuintoverini yhtyi. — Kakaise ulos, Veka! Kyllä sinä sen\ntiedät.\n\nTurtola huomasi olevansa pakon edessä. Vastahakoisesti hän myönsi:\n\n— Tiedänhän minä. Lohjalle me olemme menossa. Siellä tuo maan mainioin\nparturi harjoittaa ammattiaan. Mutta kyllä teidän kannattaa mukana\npysyä. Jokaiseen autoon on varattu eväitä kylliksi.\n\nSitä emme epäilleetkään. »Eväitä» oli ollut ylenmäärin Polillakin.\nMutta lähteä nyt yli kuuden peninkulman päähän parturiin — ei kiitos!\nSitäpaitsi oli varminta käydä näyttämässä Liisi-tädille, että olimme\nvielä hyvässä kunnossa. Karl-Johan ja minä ilmoitimme kääntyvämme\ntakaisin. Koppinen tiedoitti olevansa solidaarinen kanssamme.\n\n— Mieluiten minäkin painuisin pehkuihin, Turtola tunnusti. — Minun on\nkuitenkin jatkettava perille. Nytkin saan hurjat haukkumiset siitä,\nettä olen laskenut teidät karkuun.\n\nPaluumatka tuntui kestävän ikuisuuden. Ainoatakaan tyhjää autoa emme\nonnistuneet tavoittamaan. Ja vaikka aurinko oli jo korkealla, kadut\nolivat ylen hiljaiset. Lumi oli alkanut sulaa. Vetisessä sohjussa\nrämpiminen oli raskasta. Väsynein meistä oli Koppinen, joka asui\nPitkänsillan korvassa. Päätimme saattaa hänet kotiin.\n\nViimein saavutimme Aseman. Mutta sen edessä juristimme teki tenän.\nHän istahti yksinkertaisesti maahan ja julisti, ettei ottaisi enää\naskeltakaan. Yritettyämme turhaan puhua hänelle järkeä tavoitimme\nkahta ohitse ajavaa autoa, asuintoverini toista ja minä toista. Ne\neivät kuitenkaan pysähtyneet. Palattuamme näiltä metsästysmatkoilta\njouduimme toteamaan, että Koppinen oli kadonnut jäljettömiin. Etsimme\nhäntä kaikkialta, mutta turhaan. Ei ollut ajateltavissakaan, että hän\nolisi omin voimin lähtenyt jatkamaan matkaansa. Ilmaanko hän siis oli\nhaihtunut?\n\nLopulta keksimme arvoituksen ratkaisun. Aseman eteen oli pysäköity\npieni umpiauto. Juristimme oli kavunnut sen takaistuimelle ja maata\nretkotti siellä syvässä unessa. Teimme kaikkemme saadaksemme hänet\nhereille. Mutta yhtä hyvin olisimme voineet koettaa puhaltaa henkiin\nAseman päädyn graniittiset jättiläisukot. Väsyneinä päätimme lopuksi,\nettä jääköön. Pojan oli siinä ainakin yhtä hyvä nukkua kuin omassa\nvuoteessaan. Ja tottapahan auton omistaja keksisi jonkin keinon\nvapautuakseen hänestä. Ehkä on niinkin, että tunsimme helpotusta, kun\nmeillä ei ollut enää mitään syytä tehdä kierrosta Pitkänsillan korvaan.\n\nJoka tapauksessa me kaksi olimme reippaina poikina Ullanlinnan\nkentällä, kun YL viritti kevätlaulunsa »Taas leivoset ilmassa leikkiä\nlyö...»\n\n‒ Tuossa laulussa on itse kevät! asuintoverini huo'ahti. ‒ Kevät\nja ilo ja nuoruus! Miksi ihmeessä emme ole tulleet pyrkineiksi\nYlioppilaskunnan Laulajiin? Siihen joukkoon olisi mukava kuulua.\n\n‒ Olisi kyllä, myönsin. — Kaikkina muina päivinä, paitsi vappuna. Se on\nYL:n pojille rankan urakan päivä. Ajattele, miten monissa sairaaloissa\nheidän on perinteittensä mukaisesti tänään käytävä laulamassa.\n\nKoko kenttä oli täynnä ylioppilaita, jotka osakunnittain istuivat\npitkien pöytien ääressä nauttien simaa ja tippaleipiä. Avara aukio oli\nkuin hiljalleen lainehtiva valkolakkimeri. Ja auringossa kimmeltävä\nSuomenlahti muodosti tälle näylle kauniin taustan.\n\nPujottauduimme penkkien lomitse oman osakuntamme sini-valko-sinisten\npienoislippujen somistaman pöydän luo. Mutta turhaan kyselimme\nKoppista. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Katsoimme toisiimme syyllisin\ntunnoin. Tervetuliaisiksi meille huudettiin:\n\n— Pirttiholma hävisi 100 markan vedon!\n\nPoika oli illalla lyönyt vetoa, että hän hiihtäisi Ostrobotnialta\nUllanlinnan kentälle kuuntelemaan YL:n laulua. Sisukkaasti hän oli\nyrittänyt. Mutta Uuden ylioppilastalon kohdalta oli alkanut lumeton\nalue, jonka ylitse hän ei ollut enää päässyt.\n\nAamu olikin ihanan lämmin. Kevät oli todenteolla tullut Helsinkiin —\nainakin muutamiksi päiviksi.\n\nUllanlinnan kentältä lähdimme joukolla Ostrobotnialle. Perinteiden\nmukaisesti oli juhlasaliin katettu pohjoispohjalaisten silliaamiainen.\nAterialle käytäessä sovimme, että siitä selviydyttyämme lähtisimme\nyhteiselle kävelyretkelle Seurasaareen. Olimme juuri ehtineet käydä\nkäsiksi ruokaan, kun kuraattori saapui saliin huolestuneen näköisenä.\nKädessään hänellä oli kaksi vappuna tuberkuloottisille lapsille\nsuoritettavan keräyksen lipasta. Niitä oli sinäkin keväänä saapunut\njokaiseen osakuntaan melkoinen määrä, eivätkä ne — suoraan sanoen —\nolleet suurestikaan ylioppilaiden suosiossa.\n\n— Joku on käynyt tuomassa nämä kokoussalin pöydälle — tyhjinä,\nkuraattori sanoi. — Olen hyvin pahoillani. Toivon, että pari teistä\nottaa nämä ja lähtee kaupungille keräystä suorittamaan.\n\nHän katsoi odottavasti nuorimpien osakuntalaisten rivejä. Mutta nämä\nkumartuivat entistä syvempään lautastensa puoleen eivätkä olleet\nkuulevinaan. Kun äänettömyys oli venynyt jo kiusallisen pitkäksi,\nKarl-Johan nousi.\n\n— Anna tänne, hän sanoi. — Minä otan toisen ja Matti toisen.\n\nMinäkin pidin sitä hyvänä opetuksena fukseille, ja kesken aterian me\nlähdimme. Kadulle päästyämme rupesin sentään epäilemään, oliko ratkaisu\nsittenkään ollut viisas. Miellyttävä se ei ainakaan meille ollut.\nKeräyslaatikon helisyttäminen ihmisten nenän alla tuntui nololta.\nMutta kun aloin purkaa näitä ajatuksia asuintoverilleni, hän heilautti\nhuolettomasti kättään.\n\n— Tyhmyyksiä! hän huudahti. — Pian tästä sitäpaitsi selvitään.\n\nAntauduin taaskin hänen johdettavakseen. Raitiovaunulla ajoimme\nVanhan ylioppilastalon luo, jonka Karl-Johan oli valinnut\nmetsästysalueeksemme. Kevään kunniaksi uusiinsa pukeutunutta väkeä oli\nliikkeellä paljon. Tytöillä ja pojilla oli käsissään kaikenvärisiä\nsilkkipaperihuiskuja. Äitinsä ja isänsä vieressä tepastelevat\npienokaiset ihastelivat uudenuutukaisia ilmapallojaan. Kaiken yllä oli\naurinkoisen juhlapäivän leppoisa, kiireetön tunnelma.\n\nSiitä huolimatta minulla ei keräyksessäni ollut onnea. Useimmat\nniistä, joita kohden laatikkoa ojensin mainiten matalasti ja ujosti\ntarkoituksen, mihin kerättiin, katsahtivat minuun kummeksien ja\npainuivat ohitse. Asuintoverini osasi hoitaa tämänkin asian paremmin,\ntietysti. Vartiopaikalleni kuulin monesti hänen iloisen naurunsa.\nEnnenpitkää jäin vain sivusta seuraamaan hänen taktiikkaansa. Harva\nseurue, jossa oli mukana yksikin nainen, jaksoi vastustaa hänen\nsäteilevien silmiensä pyyntöä. Ja missä katse ei tepsinyt, siellä hän\nturvautui sanoihin. Puhuahan hän osasi.\n\nPian hän tuli luokseni ilmoittamaan:\n\n— Vaihdetaan laatikoita. Tämä on nyt täysi.\n\nKatsoin silloin olevani vapautettu enemmästä yrittämisestä ja asetuin\nhänen lähelleen ottaakseni hänestä oppia. Hymähdin kuitenkin jo samassa\ntuolle ajatukselle: ottaakseni oppia. Ikinä ei minusta voisi tulla\nsellaista kuin Karl-Johan!\n\nYlioppilaslakki hieman taaksepäin työntyneenä hän korjasi satoa kuin\nparas leikkuumies. Pariin otteeseen hän punnitsi jo keräyslaatikkoa\narvioidakseen, eikö ollut aika lopettaa. Mutta sitten hän jatkoi\nkuitenkin vielä. Lopulta hän kuiskasi minulle:\n\n— Nyt enää vain yksi ainoa uhri. Sitten lähdemme.\n\n»Uhri» oli nuori nainen, puvusta päätellen pienipalkkainen\nkonttorityttö.\n\nHän pudisti päätään. Mutta kun asuintoveri ei hellittänyt, hän virkkoi:\n\n— Minulla ei ole penniäkään.\n\n— Mutta entäpä, jos yhdessä etsittäisiin?\n\n— Etsittäisiin? Mistä?\n\n— Teidän käsilaukustanne, tietysti.\n\nTytön silmiin ilmestyi uhmaa, jota Karl-Johanin hellyttävä, hymyilevä\nkatse ei pystynyt sulattamaan.\n\n— Olettepa te tunkeileva!\n\n— En, hyvä neiti. En ainakaan enempää kuin, mihin Suomen\ntuberkuloottisten lasten hätä minut pakottaa.\n\n— Sanoinhan jo, neitonen selitti hieman leppeämmin, ettei minulla ole\npenniäkään.\n\nAsuintoverini naurahti.\n\n— Samaa sanoi muuan rouvakin äsken, hän kertoi.\n\nMutta lopulta hän suostui käsilaukkunsa yhteiseen tarkastamiseen sillä\nvälipuheella, että kaikki sieltä löytyvät 100 markkaa pienemmät rahat\npantaisiin keräyslaatikkooni. Ja arvatkaapa, mikä oli tulos! Sieltä\nkertyi 82 markkaa 35 penniä. Hieno tulos. Eikö totta?\n\nTyttö nyökkäsi. Mutta hän väitti yhä:\n\n— Minun laukustani ei löydy penniäkään. Voittehan katsoa!\n\nJa äkillisellä liikkeellä hän työnsi pienen, kuluneen käsilaukkunsa\nKarl-Johanille. Tämä tutki sitä tovin. Sitten hän huudahti ihastuneena:\n\n— Tiesinhän, että te erehtyisitte, neiti!\n\nTyttö katsoi uteliaana rahaa. Se tuotti hänelle kuitenkin pettymyksen.\n\n— 25 penniä! hän tuhahti halveksivasti.\n\n— Rahaa se on sekin, asuintoverini huomautti solauttaen lantin\nkeräyslaatikkoon. — Tuntemattomien lasten puolesta esitän teille\nsydämelliset kiitokset.\n\nHe katsoivat toisiaan tovin silmiin. Sitten tytönkin huulet kaartuivat\nhymyyn.\n\n— Minulle povattiin, että miellyttävä vappuyllätys odotti minua, hän\nsanoi. — Silloin nauroin. Mutta nyt olen sen kokenut. Tuo yllätys\nolitte te.\n\nHän otti käsilaukkunsa, nyökkäsi kevyesti naurahtaen ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nOstrobotnialle palattuamme emme tavanneet siellä enää ketään. Jätimme\nkeräyslaatikot vahtimestarin haltuun ja kiirehdimme jälleen ulos. Juuri\nsilloin muuan ajuri ajoi tyhjin rattain ohitse.\n\n— Valkoinen hevonen! Karl-Johan huudahti. — Tuolla me ajamme.\n\nPäästyämme istumaan hän jatkoi:\n\nNyt me olemme kevät! Mahtaneeko Heinonen vielä nojailla Vuorelan\nhuvilan porttiin ja odotella sitä satakuntalaisten kevättä, jota ei\nkoskaan tullut?\n\nHuvilan sivuuttaessamme saatoimme kuitenkin todeta, että siellä oli\ntyhjää ja autiota.\n\nSeurasaarella kävellessämme saimme ennenpitkää näkyviimme\nosakuntalaisten parikymmenhenkisen joukon. Mutta samalla asuintoverini\nnäki muutakin. Oikealta laskeutuvaa sivupolkua lähestyi nuori nainen\ntyöntäen lapsenvaunuja. Karl-Johan tarttui äkillisellä liikkeellä\nkäsivarteeni ja kuiskasi kiihkeästi:\n\n— Ihan kuin Liidia! Vähintään hänen peilikuvansa!\n\nSe oli minusta aikamoista liioittelua lähestyvän naisen eduksi. Mutta\nkieltämättä hänessä oli jotakin samanlaista. Hoikka vartalo ja pehmeät\nkasvonpiirteet.\n\nSeuraavassa hetkessä asuintoverini teki jotakin, mikä löi\nällikällä minutkin. Hän ryntäsi vasemmalla puolen tietä kohoavalle\nkallionnyppylälle ja katosi sen taa. Mutta vain tuokioksi. Kuului\nsukelluksen loiskahdus. Hetkistä myöhemmin hänen mustatukkainen päänsä\nilmestyi näkyviin. Hän heilutti hilpeästi kättään. En tiedä, oliko\nse tarkoitettu tervehdykseksi minulle vaiko »Liidian peilikuvalle».\nNainenkin oli pannut merkille omituisen tapahtuman ja pysähtynyt\nlapsenvaunuineen polkujen risteykseen.\n\nMinä riensin rannalle, jonne Karl-Johan juuri palasi.\n\n— Oletko sinä ihan pähkähullu? pauhasin. — Vesihän on vielä vallan\njäistä!\n\nMutta hän nauroi vain hieroessaan punaiseksi käynyttä nahkaansa.\nTäysin kuivaksi hän ei tietysti ihoaan saanut. Sitäpaitsi hänellä\noli tulenpalava kiire kiskoa vaatteet yllensä. Vilustumisen pelko ei\nkuitenkaan saanut häntä kiirehtimään, vaan — nainen.\n\nHelpotuksesta huokaisten asuintoverini totesi, ettei hänen uusi\nihastuksensa ollut kadonnut. Tämä seisoi yhä paikoillaan. Ja kun hän\nnäki pojan lähestyvän, kaunis hymy kohosi hänen kasvoilleen.\n\nKarl-Johan oli juuri sillä tuulella, että hän ei siekaillut mitään.\nRohkeasti hän astui nuoren naisen luo ja esittäytyi.\n\n— Miksi te teitte tuon äskeisen? tyttö kysyi totisena. — Se ei ollut\nviisasta.\n\n— Uimaretkikö?\n\nSaatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi asuintoverini jatkoi:\n\n— Sanoitte, ettei se olut viisasta. Mutta miksi kaiken pitäisi olla\nviisasta? Katsokaas, kun minä näin teidät, niin minulle tuli äkisti\nniin kuuma, että minun täytyi painua mereen. Tuleen syttyminen on\nvieläkin vaarallisempaa kuin vilustuminen!\n\nTyttö nauroi paljastaen rivin helmihampaita.\n\n— Tepä olette hauska herra.\n\n— Minä en ole lainkaan hauska, Karl-Johan torjui. — Olen tuskainen.\nEikä siihen kipuun ole muuta kuin yksi lääke. Se, että te, neiti,\nsuostutte uhraamaan muutaman tunnin minulle. Pyydän teitä, ei, minä\nrukoilen teitä!\n\nNuori nainen pudisti päätään.\n\n— Se ei käy, valitettavasti. Minun on pidettävä tätä pikku prinssiä\nulkona raittiissa kevätilmassa.\n\nAsuintoverini katsoi vaunuissa kellehtivää vauvaa yrittämättäkään\nsalata vastenmielisyyttään tätä onnekasta kilpailijaansa kohtaan.\nPienokainen ojensi häntä kohden pieniä, nyrkkejään sinisissä silmissään\nnaurua.\n\n— Emmekö voi viedä tuota ka.., tuota lasta vanhempiensa hoiviin?\nKarl-Johan koetti innokkaasti esittää. — Jos sallitte, niin minä tulen\nkanssanne tuon — miksi sitä äsken sanoittekaan? — prinssin äidin luo,\njoka tietysti on noita tympeitä ylellisyysrouvia, ilmoittaakseni, että\nhän saa luvan hetken hoitaa lapsensa itse.\n\nLievä puna oli lehahtanut tytön kasvoille. Mutta hän pudisti taaskin\npäätään.\n\n— Ei, ei se käy mitenkään päinsä, hän torjui hiljaa, mutta päättävästi.\n\nAsuintoverini ei kuitenkaan hellittänyt. Nyt hän sekä rukoili että\nhoukutteli:\n\n— Voi, älkää sanoko niin, neiti! Tämä on juuri sellainen päivä, jonka\nLuoja on luonut keväälle, nuoruudelle ja sydämelle, noiden kolmen\nerottamattoman yhteiseksi riemupäiväksi. Kuulkaahan, minä lupaan\nnöyrästi noudattaa jokaista teidän pikkusormennekin viittausta, jos\nvain lähdette mukaani. Minä istutan teidät vierelleni valkoisen\nparivaljakon vetämiin kevään vaunuihin. Minä laulan teille kauneimmat\nlaulut, mitä nuoruudesta ja rakkaudesta on maailmassa tehty. Täytän\nteidän sylinne sinivuokoilla, orvokeilla ja punaisilla ruusuilla. Eikö\nse ole teistä mitään?\n\nTyttö katsoi hänen innosta loistaviin pehmeänruskeisiin silmiinsä.\nKasvoilla oli hyvin lämmin hohto. Sitten hän pyyhkäisi kädellä\nsilmiensä ylitse kuin ajaakseen sanojen esiin loihtimat näyt pois.\nHuo'ahtaen hän virkkoi:\n\n— Olisi se. Se voisi olla ihanaa. Mutta se on mahdotonta. Minä en voi\nlähteä kanssanne tuolle ajelulle.\n\nKarl-Johan oli hyvin pettynyt. Mutta vain hetken hän oli sanaton.\nSitten hän esitti uuden suunnitelmansa:\n\n— Meillä on tänä iltana Ostrobotnialla ylioppilastanssiaiset. Tulkaa\nminun daamikseni sinne. Lupaan pyhästi, ettei teillä ole syytä katua\nsuostumustanne. Minä...\n\nEnnen kuin hän kuitenkaan ehti maalata sen pitemmälti vapputanssiaisten\nhurmaa, nuori nainen katkaisi hänen kaunopuheisuutensa tulvan:\n\n— Minä en ole ylioppilas.\n\nAsuintoverini oli ilmeisesti pelännyt, että tytön selvästi näkyvän\nvastahakoisuuden takana olisi ollut jotakin aivan muuta. Siksi hän nyt\npurskahti vapautuneeseen nauruun.\n\n— Sen esteen me vaivaamme tieltä tuossa tuokiossa, hän vakuutti\nhuolettomasti ja sieppasi ylioppilaslakin päästään. — Sallittehan?\n\nJa vastausta odottamatta hän vaihtoi nuoren naisen helmenharmaan\nhuopahatun valkolakkiin. Seuraavassa tuokiossa hänellä oli peili\nkädessä.\n\n— Katsokaa, se pukee teitä suurenmoisesti!\n\nTyttö ei olisi ollut oikea Eevan tytär, ellei hän olisi katsonut\nkuvastimeen. Sirolla kädenliikkeellä hän korjasi lakin asentoa\nhiukkasen, vähän enemmän toiselle korvalliselle.\n\n— Hurmaavaa! Karl-Johan ihasteli. — Te olette suloinen kuin\nviimekeväinen uuhi.\n\n— Uuhi?\n\n— Niin, tarkoitan vastikään leivottua ylioppilasta. Juuri kukkaan\npuhkeamassa olevaa kaunotarta, jolla on koko ihana elämä edessään. Oi,\ntiedättekö? Te tulette varmasti olemaan tanssiaistemme kuningatar!\n\nTyttö ikään kuin havahtui. Huokaisten hän otti ylioppilaslakin päästään\nja ojensi sen takaisin.\n\n— Tuo ei ollut kauniisti tehty! asuintoverini huudahti. — Teidän\nemäntänne ei voi — miten kovasydäminen hän liekin — kieltää teitä\nsaamasta edes illaksi vapaata.\n\nNuori nainen naurahti pehmeästi.'\n\n— Kyllä. Kyllä hän voi. Vaikkei hän olekaan kovasydäminen. Katsokaahan,\nminä olen tuo emäntä.\n\n— Se ei ole totta!\n\n— Kyllä. Tämä suloinen palleroinen, jota te olitte sanomaisillanne\nkakaraksi, on minun poikani. Ja mieheni taitaa odottaa meitä jo\nkärsimättömästi kotiin.\n\nKarl-Johaninkin täytyi uskoa. Nuoren naisen ääni ja silmät todistivat,\nettä jokainen sana oli totta. Isku oli niin odottamaton ja ankara, että\nhänen oli päästävä istumaan. Hän vaipui kivelle, joka törrötti polun\nposkessa. Valo oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hän ei katsonut enää\ntyttöön, vaan tuijotti itsepäisesti jalkoihinsa.\n\n‒ Suokaa minulle anteeksi, rouva, hän mutisi. — Olen käyttäytynyt\nnarrimaisesti.\n\nNuori nainen jätti lapsenvaunut ja tuli hänen luokseen.\n\n— Voi, ette saa sanoa noin. Olen hirveän pahoillani, jos te olette nyt\nvihainen. Tietysti minun olisi pitänyt heti alkuun selvittää teille,\nettä erehdyitte minun suhteeni. Mutta ensinnäkään te ette jättänyt\nminulle siihen minkäänlaista tilaisuutta. Ja toisekseen... niin,\nehkäpä minä olin myös liiaksi nainen keskeyttääkseni sanatulvanne. Oli\nhurmaavaa kuunnella teidän kertovan, millainen tämä päivä voisi olla.\nOlkaa kiltti ja katsokaa minuun, jotta näen, ettette enää ole vihainen\n— meille kummallekaan, ette minulle ettekä itsellenne.\n\nHän puhui hellyttävästi. Mutta asuintoverini ei ollut vielä toipunut.\nHän ei nostanut katsettaan.\n\nSilloin nuori rouva riisui hansikkaan kädestään ja sanomattoman\nviehkeällä liikkeellä antoi sormiensa lipua keveästi hänen poskensa ja\nhiustensa ylitse.\n\n— No, joka tapauksessa tahdon sanoa, hän huo'ahti pehmeästi, että minä\nen ole vihainen — meille kummallekaan. Ja kun minä kerran olen vanha,\nvalkohapsinen nainen, jolla ei enää ole mitään edessään, minä olen\nmuistava teidän valkoisten parihevostenne vetämät kevään vaunut, teidän\nlaulunne ja teidän kukkanne.\n\nSen sanottuaan hän palasi kiireesti lapsensa luo ja lähti. Mutta juuri\nsillä hetkellä, kun hän kumartui korjaamaan vaunupeitteen asentoa,\nKarl-Johan tointui. Heidän katseensa kohtasivat, ja he hymyilivät\ntoisilleen. Siinä hymyssä oli ehkä tarpeettomasti haikeutta, mutta\nennen kaikkea siinä oli kevättä.\n\nOnneksi kukaan edellämme kulkeneesta osakuntalaistemme joukosta ei\nennen seuraavaan käänteeseen pääsemistä ollut sattunut katsomaan\ntaakseen. Niinpä minä olin jäänyt tämän kohtauksen ainoaksi\ntodistajaksi.\n\nAsuintoverini oli kadottanut kaiken kiinnostuksensa kävelyretkeä\nkohtaan. Mitään puhumatta hän lähti palailemaan kaupunkiin. Minä\nseurasin häntä, tietysti. Pitkään kuljimme ääneti. Viimein Karl-Johan\nvirkahti äänessään haltioitumista:\n\n— Huomasitko, Matti? Hänen ihonsa oli kuin kypsymässä oleva persikka.\nSiinä oli ihmeellinen pehmeys ja himmeä hohto. Ja minä olin tuntevinani\npersikan tuoksun, kun hän kumartui suutelemaan hiuksiani.\n\n— Ei hän suudellut, minä oikaisin jyrkästi.\n\n— Eikö? asuintoverini kysäisi. — No, sitten minä ainoastaan kuvittelin,\nmiltä tuntuisi, jos hän suutelisi.\n\nMinusta hän ansaitsi vähän ojennusta. Siksi sanoin:\n\n— Sinä rynnistit sydämettömän häikäilemättä.\n\n— Sydämettömän? Karl-Johan tiukkasi. — Kuvitteletko sinä, että minä\nvain näyttelin ihastunutta?\n\n— En aivan sitäkään, vastasin. — _Niin_ hyvä näyttelijä sinä et sentään\nole.\n\nVaikenimme taas. Asuintoverini rikkoi silläkin kertaa äänettömyyden:\n\n— Oli, miten oli. Elämä on joka tapauksessa ihanan rikas. On\nriemullisen jännittävää tietää, että keskuudessamme elää tuollaisia\ntyttöjä, jotka voivat hetkessä hurmata miehen.\n\nHymähdin hieman alakuloisesti. Se oli Karl-Johanin kokemus, ei minun.\n\nKeskikaupungilla vappuhumu lainehti railakkaana. Ehtiessämme\nRuotsalaisen teatterin kohdalle huomasimme tungosta syntyvän\nHeikinkadun ja Bulevardin kulmassa. Tietenkin meidän piti päästä\nnäkemään, mitä siellä oli tekeillä. Muutamia poliiseja juoksi\nohitsemme. Eräs heistä huusi katukäytävällä seisoskelevalle\nvirkatoverilleen:\n\n— Polyteekin herrat ovat taas liikkeellä! Aiheuttavat uusia\njärjestyshäiriöitä!\n\nTeekkarien kulkue, joka pyrki Bulevardilta keskikaupungille, oli aika\nvaikuttava. Sen edessä kannettiin vanhaa, korkeaa puuporttia, jonka\nharjalla istui kahareisin muuan tupsulakkinen. Kepillä tahtia lyöden\nhän johti perässä tulevan satapäisen teekkarijoukon laulua: »Jos\nkaikki Suomen järvet...» Se parikymmenmiehinen joukko, jonka harteilla\nportti lepäsi, ei laulanut. Raskas taakka sai hien valumaan näiden\nnuorukaisten kasvoja pitkin. Mutta ilo heidänkin silmistään loisti.\n\nPoliisiketju oli sulkenut heiltä tien eteenpäin. Laulu katkesi.\nKulkueen johtajan ja poliisikomisarion välillä syntyi sanaharkka.\n\n— Onko nyt vappu vai ei? teekkari tiukkasi. — Karnevaaliaika!\n\n— Vappu on. Mutta ei karnevaali. Rähinää ei sallita!\n\n— Me emme rähise! Me laulamme keväälle ja nuoruudelle.\n\n— Äsken te ainakin lauloitte viinalle. Sitäpaitsi olette varmaan taas\nharjoittaneet omankädenoikeutta. Mistä lienette tuon portin varastaneet?\n\n— Varastaneet! Teekkarit eivät varasta milloinkaan! Portti on meidän\nomaisuuttamme. Olemme sen rehellisessä kaupassa ostaneet.\n\n— Vai teidän omaisuuttanne? Muka!\n\nSilloin teekkari veti itsetietoisin liikkein taskustaan jonkin\njuhlallisen paperin ja ojensi sen järjestysvallan edustajalle.\n\n— Kai komisario osaa lukea? Se on laillisesti laadittu kauppakirja,\njolla tunnettu talonomistaja on sovittua kauppahintaa vastaan myynyt\nmeille porttinsa. Mitäs nyt sanotte?\n\nKomisario luki paperin tarkoin lävitse. Sitten hän hymähtäen luovutti\nsen takaisin.\n\n— Kunnossa näyttää olevan. Niin että se puoli on selvä. Portin voitte\nsijoittaa vaikka Polin juhlasaliin. Mutta kaupungin kaduilla ette saa\nsitä kanneksia.\n\nSe sana piti. Teekkarien oli pakko kääntyä takaisin. Bulevardilta\nkajahti äänissä: »Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö...» Mustatupsuiset\nolivat ottaneet varteen komisarion äskeisen huomautuksen heidän\nlaulunsa lajista.\n\n— Jokohan Turtolan Veka seurueineen on mahtanut palata Lohjalta?\nkysäisin astellessamme eteenpäin. — Sen Kirstin kanssa olisi ollut\nmukava painua tänä iltana Ostrobotnialle. On alakuloista mennä\nvapputanssiaisiin ilman daamia.\n\n— Alakuloista! asuintoverini naurahti. — Sinulla taitaa olla\nruuansulatushäiriöitä. Soita apteekkiin.\n\nSamassa hän pysähtyi.\n\n— Kuule, siinä onkin sinulle aate. Apteekissa, josta ennen vanhaan\nostin lääkkeeni, on harvinaisen terhakan ja sievän näköisiä tyttöjä.\nEi, älä hymyile. En minä heistä ainoatakaan tunne. Olen pannut vain\nmerkille. Soita sinne ja tilaa summanmutikassa heistä joku daamiksesi.\nSen voin taata, ettei sieltä rumaa tyttöä tule.\n\nEn tiedä, mikä minuun meni. Tällainenhan soti kaikkia\nsopivaisuussääntöjä vastaan. Mutta ehkäpä vappu oli noussut minulle\npäähän. Kenties kuvittelin sitäkin, että minua saattaisi myös onni\npotkaista kerran, niin kuin Karl-Johania melkein aina.\n\n— Olkoon menneeksi!\n\nMenin lähimpään puhelinkoppiin. Asuintoverini tuli avukseni etsimään\noikean numeron. Sitten hän hienotunteisesti poistui ulkopuolelle\nodottamaan.\n\nHeleäsointinen nuoren naisen ääni vastasi.\n\n— Kuulkaahan, neiti, sanoin yrittäen epätoivoisesti tavoittaa\nKarl-Johanille ominaista huoletonta sävyä.\n\n— Niin?\n\n— Täällä puhuu muuan yksinäisyyden painama ylioppilas.\n\n— Mikä ilo minulle!\n\nOnko siellä sieviä tyttöjä saatavana? Noin, seuraksi tarkoitan...\n\nHetkisen oli langan toisessa päässä äänetöntä. Sitten tuli ilakoiva\nvastaus:\n\n— Oi, tietysti, herra ylioppilas! Tämähän on apteekki. Mutta niitäkin\nlääkkeitä annetaan vain lääkärin määräyksellä!\n\nKorvaani jäi soimaan helmeilevä nauru, kun puhelin samassa suljettiin.\n\nAsuintoverilleni sanoin hetkistä myöhemmin:\n\n— Luulenpa, että meidän molempien on syytä muistaa vanhaa viisautta\nmerta kauemmas kalaan lähtemisestä. Ylioppilaskunnan komeimmat ja\nhauskimmat tytöt ovat meidän omassa osakunnassamme. Mitä hullua me\nmuualta daameja hamuilemme?\n\nSiitä kypsyi päätös, joka jäi voimaan. Ja sinä iltana tanssimme\nOstrobotnialla paljon. Tytöt olivat iloisia ja herttaisia. Meillä\nkahdella oli ruhtinaallisen hauskaa.\n\nKellon lähetessä puoltayötä Koppinenkin saapui. Mutta hän oli synkkä\nmies. Hän veti meidät mukanaan klubiravintolaan.\n\n— Sanokaa nyt, hyvät veljet, miten minä viime yönä teidät kadotin,\nhän pyysi. — Siihen asti muistan kaiken mainiosti. Mutta sitten tulee\npimeys.\n\n— Oikeastaan et sinä kadottanut meitä, vaan me sinut, Karl-Johan\noikaisi.\n\nSitten juristimme sai kuulla, miten eromme oli Aseman edustalla\ntapahtunut. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti. Mutta pilvet eivät ottaneet\nhäipyäkseen hänen otsaltaan.\n\n— Millainen herätys sinulla oli? kysyin myötätuntoisesti.\n\n— Kurja, Koppinen huokasi. — Painajaisuni minut havahdutti. Uneksin,\nettä eräät roistot parast’aikaa työnsivät minua tulikuumaan uuniin.\nMutta herääminen ei tuottanut tuohan pätsitunnelmaan minkäänlaista\nhelpotusta. Huomasin makaavan! takapenkillä autossa, jonka aurinko\noli paahtanut hehkuvan kuumaksi. Äkkiä selvisin vaunusta ulos. Niin\nsuuren helpotuksen kuin se tuottikin, niin entistä enemmän ymmälle minä\njouduin. Ympäristö oli minulle ihan outo.\n\n— Auto ei siis enää ollutkaan Aseman edustalla? virkahdin.\n\n— Ei, juristimme vahvisti. — Lähemmät tutkimukset osoittivat sitten,\nettä olin erään sivutien varrella Haagan kauppalassa.\n\n— Haagassa! asuintoverini henkäisi tulkiten meidän molempien\nhämmästystä.\n\n— Niin, Koppinen sanoi. — Ja kello oli vähän yli 14! Enkä minä tiedä\nvälillä kuluneista tunneista yhtään mitään.\n\n— Sehän on hirveätä! Karl-Johan huudahti. — Sinähän olet tietämättäsi\nvoinut tehdä vaikka murhan.\n\nMutta sitä juristimme ei sentään ottanut uskoakseen.\n\n— Minä en ole mikään väkivaltainen luonne, hän sanoi. — Jotakin\npirullista minulle kuitenkin on yön mittaan tapahtunut. Katsokaas,\nveljet, tätä!\n\nSiihen asti hän oli pitänyt vasenta kättään tarkoin taskussa. Mutta\nnyt hän veti sen esiin. Pikkusormessa kiilteli kultasormus, johon oli\nupotettu yksi suuri ja kuusi pientä briljanttia.\n\n— Naisen sormus! minä totesin. — Kuule, Koppinen, sinä olet viime\nyönä kihlannut jonkun. Sinua täytyy ihan onnitella. Sillä sormuksesta\npäättäen kihlattusi ei ole mikään köyhä raukka. Ehkäpä joku rikas leski.\n\nJuristimme silmissä välähti vaarallisesti.\n\n— Älä ilvehdi kanssani, Matti! Minä en kyllä ole paha mies. Mutta nyt\nolen mielentilassa, jossa ei leikkiä siedetä. Sitä paitsi minä en ole\nkihlannut ketään. Korkeintaan minut on kihlattu. Mutta hitto minut\nperiköön, jos käsitän, missä ja milloin se olisi päässyt tapahtumaan!\nMinähän nukuin autossa.\n\n— Ilmeisesti et kuitenkaan ole nukkunut koko aikaa, huomautin. — Siitä\ntuo sormus on todistuksena.\n\nMiksi kummassa et ryhtynyt ottamaan selvää asiasta? asuintoverini\npuuttui jälleen keskusteluun.\n\n— Miten?\n\n— No, jokaisessa autossahan on rekisterikirja. Siitä olisit nähnyt,\nkuka auton omistaja on. Hänen kauttaan olisit päässyt langan päästä\nkiinni. Ja toisessa päässä olisi sitten ollut salaperäinen morsiamesi.\n\nKoppinen nyökkäsi.\n\n— Tulin minäkin tuota ajatelleeksi, hän sanoi. — Mutta vasta kaupunkiin\npalattuani. Silloin hyppäsin jälleen Haagan raitiovaunuun. Auto oli\nkuitenkin sillä välin kadonnut. Miltään katupahaselta en sitä löytänyt.\nJa huvilasta taas, jonka edessä se oli seisonut, minulla ei ollut\nmitään muistikuvaa.\n\n— Paha juttu, myönsin. — Mutta aika antaa neuvon. Vaikket sinä\nmuistakaan morsiantasi, niin hän muistanee sinut. Ehkäpä saat kuulla\nhänestä ennen kuin toivotkaan.\n\nTurhaan yritimme taivuttaa juristiamme jäämään vapputanssiaisiin. Hän\noli saanut vapusta tarpeekseen. Huolestuneena hän lähti asunnolleen\nmiettiäkseen sen rauhaisissa suojissa elämän kummallisia käänteitä.\n\nPäivä kului ja toinenkin. Minun arveluni, että Koppinen saisi kuulla\nsormuksen omistajasta ennen kuin toivoisikaan, osoittautui vääräksi.\nMutta kolmantena päivänä Karl-Johan ratkaisi arvoituksen. Nauraen\nhän otti vastaan juristimme, kun tämä hänen kutsumanaan saapui kuin\ntuulispää luoksemme.\n\n— Minun on ilmoitettava sinulle se murheviesti, että sinä _et_ ole\nkihloissa. Etkä ole ollutkaan.\n\nSuunnaton huojennus kuvastui Koppisen koko olemuksessa.\n\n— Mistä sinä olet sen saanut selville? hän kysyi innokkaana.\n\nAsuintoverini ojensi hänelle senpäiväisen »Uuden Suomen» ja viittasi\nerääseen punakynällä merkittyyn takasivun ilmoitukseen. »Vapunaattona\nkadotettu arvokas sormus, jossa yksi suurempi ja kuusi pientä\nbriljanttia...»\n\nKarl-Johan kertoi soittaneensa ilmoituksessa mainittuun numeroon.\nRömeä-ääninen liikemies oli tullut vastaamaan. Hän oli myöntänyt\nomistavansa k.o. mallia olevan auton sekä huvilan Haagassa. Mutta\nkun asuintoverini oli kysynyt hänen puuhistaan vapunaattona, mies\noli ärjäissyt, etteivät ne kuulu vieraille. Lopulta hän oli sentään\nmyöntänyt olleensa juhlimassa kevään tuloa erään ystävänsä luona ja\npysäköineensä auton siksi aikaa Aseman eteen — varovaisuuden vuoksi.\nLähdettyään kotimatkalle hän ei ollut huomannut autossaan mitään\nmerkillistä. Hänellä oli ollut kyllin tekemistä pysytelläkseen tiellä.\nNiin, sormus. Se taas kuului hänen vaimolleen. Tämä oli vasta eilen\nrohjennut ilmoittaa sen katoamisesta miehelleen, vaikka hän oli\ntodennut menetyksensä jo vapunaattona palattuaan koko perheen tekemällä\nautomatkalta kotiin. Kyllä, hänen vaimonsa istui aina takaistuimella,\nkoska poika vaati ja sai istua edessä isän vieressä.\n\n— Niin että siinä se sitten on, koko kihlamatkasi, asuintoverini\nlopetti. — Sinua ei siis kukaan ole kihlannut eikä muutenkaan rauhaasi\nautossa häirinnyt. Mutta unissasi sinun on täytynyt kopeloida lattiaa\nja ehkä tyynyjenkin välejä, jolloin sormus on sattunut käsiisi. Ala\nnyt laputtaa Haagaan. Herra tirehtööriltä saat hyvän löytöpaikan\nsormuksesta.\n\n— Löytöpaikasta minä viis! juristimme huudahti iloisena kuin ainakin\nraskaan taakan alta vapautettu. — Minulle on palkkiota kyllin siinä,\nettä voin taas katsoa Kirstiä silmiin!\n\nKun hän oli mennyt, Karl-Johan naurahti:\n\n— Niinpä on sitten kaikki tämän vapun jälkilaskut selvitetty.\n\n— Reipas Vapun päivä se olikin, minä lisäsin. — Ja monipuolinen.\n\n\n\n\n8.\n\nKUNINGATAR LUOPUU KRUUNUSTAAN.\n\n\nLämmin, työntäyteinen kesä oli takana. Ankara kruununvoutikin oli\nollut suhteellisen tyytyväinen todettuaan, ettei hänen nuorimmaisensa\nollut Helsingin humussa sentään vallan veltostunut. Ja äitimuori\noli nimenomaan heinänteon ja viljankorjuun aikoina ihan huolissaan\nseurannut »riehumistani», joksi hän sitä sanoi. Uurastus vanhan\nperintötilan niukkasatoisilla pelloilla, joilla vanhin veljeni nyt\npääasiallisesti isännöi, oli tuottanut minulle iloa ja tyydytystä.\nMutta syksyn tullen mieleni alkoi hiljakseen palaa taas lukujen\nääreen. Katsoessani tuttua, alakuloista maisemaa, joka avautui\npoikavuosieni muistojen kyllästämän yliskamarin ikkunasta, minussa\noli kypsynyt päätös, että oli jo vähitellen aika vapauttaa vanhempani\nsiitä rasituksesta, mitä yliopisto-opiskeluni heille merkitsi. Alkava\nlukuvuosi saisi olla viimeiseni!\n\nKaipuuni Helsinkiin leimahti ilmi liekkiin sinä hetkenä, jona näin\nensimmäisen vilahduksen Karl-Johanista. Hän ei ollut ilmoittanut\netukäteen aiheestaan tulla minua tervehtimään. Keväällä erotessamme\nhän oli lyhyesti maininnut viettävänsä ainakin alkukesän Eestissä —\nperehtyäkseen sikäläiseen kansanrunouteen! Mutta sen koommin en ollut\nkuullut hänestä mitään.\n\nPäästyämme illalla kahden yliskamariini juttu alkoi juosta.\n\n— Panin heti tullessasi merkille, huomautin, ettei nimettömässäsi ole\nsormusta.\n\n— Ei, hän naurahti. — Ei vielä.\n\nHänen äänessään oli kuitenkin sivuvivahdus, joka sai minut kysymään:\n\n— Ei kai Liidia vain ole kukistunut sydämesi valtaistuimelta?\n\n— Ei! hän torjui jyrkästi. — Ei sinnepäinkään! Joka päivä, minkä hänen\nseurassaan vietin, vahvisti vain hänen asemaansa. Mutta... Niin,\nkatsohan, Lii on jo viime lukuvuoden opiskellut Tallinnan teknikumissa.\nEikä hän ainakaan vielä suostunut heittämään sitä kesken. Paha juttu,\nminun kannaltani.\n\nHän kai arvasi minun aikovan jatkaa aiheen käsittelyä ja siirsi siksi\nkeskustelun nopeasti muuhun:\n\n— Ainoa asia, mikä minua Eestissä kaiveli, oli se, etten päässyt mukaan\nosakunnan kesäjuhliin. Millaista niillä oli?\n\n— Oikein mukavaa. Saattaa olla, etteivät ylitorniolaiset olleet yhtä\ninnostuneita meihin kuin me heihin.\n\nKarl-Johan rypisti kulmiaan.\n\n— Ei, kuule, hän virkahti. — Ei tämä käy. Mehän tunnustelemme toisiamme\nsanoilla kuin mitkäkin kaksintaistelijat toisiaan ensimmäisin\nmiekanpistoin.\n\n— Mitä sinä tiedät miekkailusta? kysäisin. — Silloin kun Maritan\nkunniaa piti verellä pestä, niin muistaakseni sanoit osaavasi käytellä\nvain nyrkkejäsi ja puukkoa.\n\nAsuintoverini nauroi, ja tuo nauru romahdutti väliltämme sen\nvierastamisen muurin, minkä kuukausien ero oli pystyttänyt.\n\nKun olin kertonut hänelle kesäjuhlien yleisen kulun eikä hän tuntunut\nsittenkään vielä tyytyväiseltä, lisäsin.\n\n— Et ole tainnut kuulla sitäkään, että Lahden Järrä oli siellä menettää\nsurkealla tavalla henkensä.\n\n— Mistäpä minä olisin kuullut? Anna tulla vain!\n\nNiinpä aloin kertoa. Palaillessamme illallisilta, jotka muuan\nAavasaksan parhaista ponssareista oli osakuntalaisille tarjonnut,\npoikien mieleen muistui majapaikkaamme sairaana jäänyt Lahti. Edellisen\nyön vaelluksillaan hän oli pudonnut lähteen silmään, josta vain\nvaivoin oli päässyt takaisin kuiville, ja muistoksi siitä saanut\nkuumeen. Arvailtiin siinä aluksi, miten korkeaksi kuume oli kohonnut.\nJa kun nautittu illallinen oli ollut joka suhteessa voimallinen, niin\najatukset jatkoivat raisusti täten aloitettua rataa. Joku lausui jo\njulki epäilyksensä, että Järrä oli tällä välin ehkä kuollut. Ehkä-sana\nputosi sitten pois. Majapaikkamme luo saavuttuaan pojat olivat aivan\nvarmat siitä, että kuollut se oli — Lahden Järrä. Siitä johduttiin\nhautauskysymykseen. Kunnon toverin oli toki saatava säädylliset menot\nja kunnon kivi viimeiselle leposijalleen. Porraspäästä löydettiin\nsopiva, pysty kivi, jonka kaksi vankkaa poikaa kantoi sisään. Sitä\noltiin laskemassa Järrän rinnan päälle, kun tämä avasi kuumeiset\nsilmänsä ja kiukkuisesta vaati saada olla rauhassa. Silloin Koppinen,\njoka oli valittu »juhlamenojen ohjaajaksi», virkkoi: »Pojat, se\nisännän tarjoama tämäniltainen juoma ei tainnut ollakaan ihan viaton\nmehu, koska me näemme jo näkymättömiä ja kuulemme vainajan puhuvan.\nOle kummittelematta, Lahti! Näin muillekin kuolleille osoitetaan\njälkeenjääneiden surevaa kunnioitusta.» Hän käski kantajia asettamaan\nkiven kunnolla paikoilleen ja aloitta itse hautausvirren.\n\n— Olitko sinä, Matti, tuossa kaikessa mukana? Karl-Johan kysyi.\n\n— En. Minä satuin paikalle vasta sillä hetkellä. Muuten Järrän olisikin\nvoinut käydä huonosti.\n\nAsuintoverini nauroi.\n\n— Olisin voinut vaikka vannoa, ettet sinä ollut mukana! No, ethän sinä\nvoi mitään sille, että Luoja on luonut sinut tuollaiseksi totiseksi\ntorvensoittajaksi.\n\nHänen iloisuutensa harmitti minua. Siksi sanoin:\n\n— Olin minäkin sentään mukana yhdessä ja toisessa. Kesäjuhlien jälkeen\nosakunnan mieskuoro antoi konsertit Ylitorniolla, Torniossa ja Kemissä,\njossa hajaannuimme. Seitsemän meitä tuli Ouluun, kaikki maaseudun\npoikia. Saapastelimme Hupisaarilla ja jokaisella pikku sillalla —\nsinähän tiedät, että niitä on monta — kajahutimme komeasti äänissä:\n»I-i-illalla ison kirkon sillalla...» Mutta nälkä alkoi lopulta\nvaivata. Jouduimme kuitenkin toteamaan, ettei meillä ollut kylliksi\nrahaa, jotta olisimme voineet saada »Seurahuoneella» kunnon päivällisen.\n\n— Ette te Oulussa olisi nälkään kuolleet, Karl-Johan huomautti. —\nKaupunkihan on täynnä osakuntalaisia.\n\n— Mutta me emme tahtoneet vipata, sanoin. — Päätimme seurata muinaisten\nteinien esimerkkiä ja laulaa tarvittavat rahat kokoon. Suuntasimme\nkulkumme Oulun suurimman kivitalon pihamaalle ja esitimme siellä\nsikermän kauneimpia serenadilauluja. Sekä ikkunoihin että parvekkeille\nilmestyi vähitellen ihastuneita kuuntelijoita. He taputtivat\ninnokkaasti käsiään jokaiselle numerollemme. Me puolestamme emme sitä\nlainkaan ihmetelleet, koska laulumme kaikui todella hienosti. Kuulijat\nkoettivat kai keskenään arvailla, kenelle kaunokaiselle serenadi\noli tarkoitettu. Lopuksi minä astuin esiin, otin lakin päästäni ja\njulistin: »Me olemme köyhiä poikia ja pyydämme lanttia.» Ehkä he\nhämmästyivät, koskapa kesti tovin, ennenkuin »lantteja» alkoi tulla.\nMutta kyllä niitä sitten tulikin. Oululaiset eivät ole saitoja. Meidän\ntarvitsi uusia konserttimme vain kahdella pihamaalla. Kokoon saatu\nsumma riitti mainiosti oikeaan juhla-ateriaan.\n\nKarl-Johan hymyili.\n\n— Kuule, hän virkahti, sanoitko todella olleesi tuo päähenkilö? Se,\njoka paljasti köyhyytenne ja pyysi lanttia?\n\n— Olin! Kummastuttaako se sinua?\n\nAsuintoverini nyökkäsi.\n\n— Mitä suurimmassa määrin. No jaa, ehkäpä sinuunkin soveltuvat sanat:\n_tempora mutantur, nos et mutamur in illis_, ajat muuttuvat ja me\nniiden mukana. Mutta mahtoivat ne muut kuusi olla huippu-ujoja, kun\nsinun oli pakko astua esiin.\n\nYhdyin hänen nauruunsa. Hänellä nyt kertakaikkiaan oli oma käsityksensä\nminusta. Eikä se ihan väärä tainnut ollakaan.\n\nRyhdyimme juttelemaan opinnoistamme. Totesin, että Karl-Johan oli\nomalla suunnallaan päätynyt samaan tulokseen kuin minä omallani.\nFilosofian kandidaattitutkinto oli saatava suoritetuksi seuraavaan\nkevääseen mennessä.\n\n— Tehtyäni tämän päätöksen, asuintoverini kertoi, lähdin tänne sinun\nluoksesi. Olisihan siitä ehtinyt jutella muuten Helsingissäkin.\nMutta minussa heräsi ajatus, että tätä kovaa päätöstä kannattaa\njuhlia. Tänä syksynä vietetään Tallinnassa ja Tartossa Eestin—Suomen\nylioppilaspäiviä. Lähdetään mukaan!\n\nMuistin sen. Nuo uudet, suurisuuntaisiksi tarkoitetut juhlat olivat\nsyntyneet erään pohjoispohjalaisen maisterin ehdotuksesta, ja siksi ne\nolivatkin meitä erikoisen lähellä. Minusta oli vain tuntunut, ettei\nsittenkään kannattanut ajatella mukaan lähtemistä, koska aika oli äkkiä\nkäynyt kalliiksi. Karl-Johanin huomautus, että valmistumispäätöstämme\ntuli juhlia ja se sopi tehdä Suomenlahden toisella puolella, vaikutti\nminuun kyllä melkoisesti. Mutta sittenkin epäröin yhä.\n\nAsuintoverini oli arvannut mietiskelyjeni suunnan. Vetoavasti hän\nvirkahti:\n\n— Tämä on meidän viimeinen ylioppilassyksymme.\n\nSe ratkaisi asian.\n\n— Hyvä on, myönnyin. — Me lähdemme.\n\nMutta Karl-Johanilla oli vielä jotakin sydämellään.\n\n— Ajattelin, hän ryhtyi jatkamaan, että matkustaisimme kaksi päivää\naikaisemmin kuin muut.\n\n— Liidianko vuoksi? kysäisin.\n\n— Äsh! Jos hänen tapaamisensa olisi tässä takana, niin en kai sinua\nmukaan haluaisi. Juttu on mutkikkaampi.\n\nMutkikas se tuntui olevankin, koskapa asuintoverini ei näyttänyt\ntietävän, miten sen oikein selittäisi.\n\n— Kysymys on Meriöistä, hän virkahti.\n\n— Ei kai Vahtoloiden ja Meriöiden sukusota vain ole uudelleen\nleimahtanut liekkiin! huudahdin.\n\n— Se on päättynyt, Karl-Johan ilmoitti. — Lopullisesti päättynyt.\nMerihän valmistui agronoomiksi viime keväänä, kuten tiedät. Sitä et\nsensijaan tainnut huomata, että hän meni kesällä kihloihin minun\nLea-serkkuni kanssa.\n\nVihelsin. Muistin asuintoverini vanhan uhkauksen, että hän tyrmäisi\nvielä kerran Meren. »Varmasti!» Sensijaan Meri oli taaskin tyrmännyt\nhänet — tuolla kihlauksella. Sillä sen tiesin, että Karl-Johan oli\nlämpimästi kiintynyt Leaan, joka ei ollut ainoastaan hänen serkkunsa,\nvaan myös kasvinsisar.\n\n— Heidät vihitään viikon kuluttua, asuintoverini jatkoi selostustaan.\n— Lea on saanut päähänsä, että he viettävät kuherruskuukautensa\nTallinnan liepeillä. Hän on vuokrannut huoneet jostakin täysihoitolasta\nPiritalla. Mutta nyt hän haluaisi, että heillä olisi kielitaitoinen\nopas. Enkä minä ole milloinkaan osannut kieltää häneltä mitään.\n\nYmmärsin. Mutta en käsittänyt, mitä minulla oli kaiken tämän kanssa\ntekemistä.\n\n— Sinun kasvojasi on sitten helppo lukea, Karl-Johan hymähti. — Sinä\nolet kuitenkin hyvin tarpeellinen, minulle. Katsohan, teknikumin\nlukukausi on silloin jo alkanut ja Lii Tallinnassa. Minulle ei\nmitenkään jää niin paljon aikaa nuorelle parille kuin Lea oppaalta\ntahtoo. Olen ajatellut, että minä ottaisin osalleni oppaan arvon ja\ntyöntäisin velvollisuudet sinulle.\n\nSilloin oli minun vuoroni nauraa. Miten maailma muuttuneekin,\nniin asuintoverini häikäilemättömyys pysyi. Ennen kuin toivotimme\ntoisillemme hyvää yötä, hän oli kuitenkin saanut minut suostutetuksi\ntuumaansa.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin totesin »Ariadnen» kannella, että Helsinki\non kaunein mereltä nähtynä. Minulla oli hyvää aikaa mietiskelyihin,\nsillä aikaa kun Meri ja Karl-Johan yläkannen aurinkoisessa kahvilassa\nsuitsuttivat ihastustaan välissään istuvalle nuorelle rouvalle.\nKookkaan, hidaspuheisen Meren ei kannattanut sanoin kilpailla\nasuintoverini kanssa. Sensijaan hänen vaaleansiniset, uskolliset\nsilmänsä säteilivät nuorikkoa kohden tavalla, joka tuotti hänelle\nkiistattoman voiton kilpailussa Lea-rouvan huomiosta.\n\nYmmärsin molempien herrojen innostuksen. Sen kohde oli pitkä,\nhoikka nainen, jolla oli serkkunsa puhdaspiirteiset kasvot ja musta\ntukka. Hänen tummanruskeissa silmissään oli älykäs katse, vaikka\nsamalla jotakin uneksivaa. Viimeksi mainittu — niin yritin järkeillä\nyksinäisyyteni ironiassa — häipyisi kyllä, kunhan häämatka olisi ohitse.\n\nOlin istunut hetken heidän seurassaan. Sitten olin kuitenkin tajunnut\nolevani liikaa. Sen olisi mielestäni Karl-Johankin voinut omalta\nosaltaan älytä ja jättää vastanaineet kahden. Mutta hän istui vain\npaikoillaan keksien monologiinsa yhä uusia aiheita.\n\nHuomautin hänelle siitä, kun »Itämeren kuningatar» oli nopean matkansa\njälkeen höyrynnyt Tallinnan satamaan. Mutta asuintoverini vain nauroi:\n\n— Kyllä minä heidän toiveensa vaistosin. Enkä kuitenkaan välittänyt\nsiitä. Miksikö? Siksi, että nyt he eivät totisesti kaipaa minua edessä\nolevina päivinä.\n\nTullista selvittyämme hän lähtikin jo omille teilleen. Minulle hän\nhuikkasi:\n\n— Tavataan illalla »Estonian» valkoisessa salissa! Siellä saan tietää,\nmistä olet hankkinut huoneet meille.\n\nTäysihoitola, josta nuori pari oli tilannut itselleen kaksi\nhuonetta, oli aivan meren rannalla, lähellä Piritajoen suuta. Se\noli kaksikerroksinen huvila ja vaikutti hyvin viihtyisältä. Perille\ntultuamme Lea-rouva ehdotti, että siksi kunnes ylioppilaspäivät\nalkaisivat, me — heidän oppaansa — asettuisimme heidän toiseen\nhuoneeseensa. Siten pysyisimme paremmin yhdessä. Niin päätettiinkin.\n\nSinä iltana Meriöt eivät olleet halukkaat vaivautumaan takaisin\nkaupunkiin. Niin lähdin yksin.\n\n»Estonian» valkoisessa salissa oli hyvää tilaa. Valitsin pöydän\nsen oven läheltä, joka johti punaiseen sakin. Sieltä kaikui näet\ntanssimusiikki houkutellen ravintolavieraista parin silloin;-toisen\ntällöin pyörähtelemään parketilla. Tilasin teerenpaistia, sillä tiesin\nvanhastaan, että maukkaammin valmistettuna ja paremman kastikkeen kera\nei lintua missään tarjoiltu.\n\nOlin ehtinyt siirtyä nakertelemaan jättiläisrapuja, kun asuintoverini\nviimein saapui. Nähdessäni hänen kasvonsa säikähdin. Olisin mielelläni\nnoussut puristamaan hänen kättään syvästä myötätunnosta. Mutta en\nuskaltanut. Hän tilasi suoralta kädeltä puolikkaan »Pikku Korpraalia»\nja tyhjensi kolme pikarillista yhteen menoon. Sitten hän viimein ryhtyi\npuhumaan:\n\n— Älä ole noin älyttömän pelästyneen näköinen, Matti. Mitään\nkatastrofia ei ole tapahtunut. Ei ylipäänsä mitään. Ei muuta kuin\nettä me riitelimme, Lii ja minä. Ensimmäisen kerran. Mutta sitä\nperusteellisemmin.\n\n— Mistä? kysyin huolestuneena, niin suurta helpotusta kuin tunsinkin.\nVaikka pahinta ei ollut tapahtunut, niin vakava asian täytyi olla.\n\n— Kaikesta. Liin opinnoista. Hänen elämänkäsityksestään. Ja hänen\n— ihailijoistaan. Hän oli hiton itsepäinen ja minä hiton typerä.\nLopulta tulin sen verran järkiini, että pyysin häntä kanssani\nsovintoillallisille. Mutta hän sanoi saaneensa riitelystämme sellaisen\npäänkivistyksen, että menisi heti vuoteeseensa. Silloin minä tulistuin\nja lähdin. Hän juoksi perääni kysymään, minne aioin. Huikkasin hänelle,\nettä suoraan asemalle, matkustaakseni yöjunalla Tarttoon.\n\nMinulla olisi ollut häneltä paljonkin kysyttävää. Pidin kuitenkin\nparhaana antaa hänen omia aikojaan rauhoittua. Hän tulikin sen verran\njärkiinsä, että tilasi väkevää kahvia konjakkinsa seuraksi. Minä taas\nsyvennyin rapuihini. Tunnelma oli hyvin raskas. Minua painoi kumma\naavistus, etteivät illan ikävät yllätykset olleet vielä lopussa.\n\n— Me hupsut! Karl-Johan hymähti katkaisten äänettömyyden. — Taisimmepa\nmolemmat kuvitella tämän ensimmäisen illan ihan toisenlaiseksi.\n\nSitten vaikenimme taas pitkään.\n\nÄkkiä minä jäykistyin. Aavistukseni oli ollut liiankin oikea.\nRavintolasalin ovelle oli ilmestynyt iloinen seurue. Kuuden\nmiesylioppilaan keskellä seisoi kaunis, hymyilevä neito — Liidia! Pojat\nkilpailivat hänen suosiostaan. Se oli ilmeistä, niin kuin sekin, että\nhän nautti siitä. Asuintoverini istui selin oveen. Mutta entä, jos hän\nkäännähtäisi! Tai he asettuisivat meidän lähellemme! Mitä tapahtuisi\nsilloin?\n\nRatkaisu lykkääntyi kuitenkin. Ylioppilasseurue jäi ovensuuhun ja\nsai sieltä pöydän itselleen. Mutta ravut — niin herkullisia kuin\nne olivatkin — eivät enää maistuneet minulle. Tunsin, että minun\noli tehtävä jotakin. Ajattelin mennä tytön luo ja kehoittaa häntä\npoistumaan. Kunnioitukseni häntä kohtaan oli tosin silmänräpäyksessä\nvaihtunut halveksimiseksi. Mutta hänestähän ei ollutkaan kysymys,\nvaan Karl-Johanin säästämisestä. Tiesin, miten syvästi ystäväni oli\nkiintynyt Liidiaan. Tästä romahduksesta hän ei selviäisi niin kevyesti\nkuin lyhyen kevätsatunsa katkeamisesta Jarl-vänrikin astumiseen\nnäyttämölle.\n\n— Minne sinä aiot juosta? Karl-Johan ärähti, kun yritin nousta. — Istu\npaikoillesi!\n\nNoudatin hänen tahtoaan. Tajusin, että jos hänestä piittaamatta\nlähtisin, niin hän kääntyisi katsomaan jälkeeni, ja silloin katastrofi\ntapahtuisi.\n\nPitkäksi aikaa en sitä kuitenkaan saanut lykätyksi. Huomasin vaaran\nvasta, kun se oli jo aivan lähellämme. Liidia oli lähtenyt erään\nkavaljeerinsa kanssa liikkeelle mennäkseen punaiseen saliin tanssimaan.\nMinä kumarruin pöydän ylitse puhuttelemaan asuintoveriani äänekkäästi:\n\n— Oletko muuten huomannut...?\n\nMutta hän viittasi minulle käskevästi, että pitäisin suuni kiinni.\nHänen koko olemuksensa oli omituisesti jännittynyt. En tiedä, tunsiko\nhän hajuveden tuoksun vai vaistosiko hän muuten tyttönsä läsnä olon.\nJoka tapauksessa hän vilkaisi hätäisesti taakseen. Samassa Liidia\nsilmäsi häneen.\n\nOlen lukenut ja kuullut väitettävän, että joku ihminen on käynyt\nvalkeaksi kuin palttina säikähdyksestä. Mutta olen pitänyt sitä tyhjänä\nliioitteluna. Nyt näin sen itse, kirjaimellisesti. Tytön kasvoista\npakeni äkkiä kaikki veri. Yksinpä huulet ja silmätkin vaikuttivat siinä\ntuokiossa aivan värittömiltä. Hän ei kuitenkaan pyörtynyt. Nojautuen\nkavaljeerinsa käsivarteen hän kiirehti ohitsemme tanssisaliin.\n\nTartuin hillitseväsi! Karl-Johanin käteen. Rajulla nykäyksellä hän\nirroittautui. Hampaittensa välistä hän sähisi:\n\n— Jos sanot sanankaan, joka vivahtaa myötätuntoon, niin tapan sinut!\n\nHänen silmänsä hehkuivat mustina kekäleinä.\n\nMutta hän ei tehnyt skandaalia. Hetken kuluttua hän vain nousi ja meni\nsalien väliselle ovelle seisomaan. Sitten hän viittasi minua tulemaan\nviereensä.\n\nPunaisessa salissa tanssi vain kymmenkunta paria. Saatoimme\nvaivattomasti erottaa Liidian ja hänen tanssittajansa. Tyttö vältti\nkatsomasta ovelle. Pää painuksissa hän koneellisesti seurasi musiikin\ntahtia.\n\nAsuintoverini naurahti koleasti.\n\n— »Kuolleet tanssivat kuolleiden kera — häpeän talossa.»\n\nMinua kylmäsi.\n\n— Siteeraa mieluummin vanhoja roomalaisiasi, sanoin anovasti.\n\n— Suo anteeksi, hän virkahti. — En muista ainoatakaan latinan sanaa\ntällä hetkellä. Ylipäänsä pääni on ihan tyhjä. Samoin kuin sydämeni.\nNaurettavaa! Mutta niin vain on.\n\nHän seurasi minua takaisin pöytäämme. Istuuduttuaan hän jatkoi samaan\nkatkonaiseen, elottomaan tapaan:\n\n— Ikävä, että tuotan sinulle vaivaa. Paljon vaivaa. Sinun on otettava\nhoiviisi Meriöt. Opastettava heitä. Minä palaan huomenna kotiin. Kotiin\nRaaheen. Enkä enää tule Helsinkiin. Valmistumisestani ei tule mitään.\nEikä tarvitse tullakaan. Mikään ei enää merkitse mitään.\n\nSilloin minä tulistuin.\n\n— Sinä et huomenna palaa mihinkään! huudahdin. — Sinut on valittu\nkuntamme edustajaksi ylioppilaspäivien valtuutettujen kokouksiin. Siitä\nvelvollisuudesta et voi millään tekosyyllä vapautua!\n\n— Tekosyyllä? hän toisti tuijottaen minuun hurjasti.\n\nKestin hänen katseensa. Hän oli tällä kertaa meistä se, joka käänsi\nsilmänsä toisaalle. Vapisevin käsin hän tarttui olutlasiini, täytti sen\nkonjakilla ja siemaisi sen puolilleen. Hetken kuluttua hän lausahti:\n\n— Olet oikeassa, hyvä mies. Sitäpaitsi, mitä järkyttävää on muka\ntapahtunut? Muuan tyttö on valehdellut minulle. Pettänyt minut. Eihän\nse ole mitään järkyttävää. Se on jokapäiväistä.\n\nEn pitänyt tästäkään hänen sävystään. Hänen mielialansa heilahteli\nliian äkillisesti.\n\n— Sinähän vaadit minua puhumaan latinaa! hän riehaantui äkisti. —\nNo, vanha Horatius sanoi: _Risum teneatis, amici?_, voitteko olla\nnauramatta, ystävät? Nauretaan siis, nauretaan!\n\nHän purskahti raikuvaan nauruun, joka kantoi yli salin. Joku kulki\nvihaisin, kaikuvin askelin pöytämme ohitse.\n\nKarl-Johan siirtyi toiseen puheenaiheeseen:\n\n— Tuolla viistoon takanasi tapahtui kohtaus. Kohtaukset ovat julkisessa\npaikassa ikäviä ja sivistyneelle ihmiselle ihan sopimattomia. Sinulla\non ollut koko ajan sydän kurkussa pelosta, että minä hairahtuisin\nsellaiseen. Älä yritä kieltää! Mutta pelkosi on ollut turha. Jotakinhan\nminuunkin on täytynyt sinusta tarttua näinä vuosina, jolloin kohtaloni\non ollut sidottu sinuun. Mutta tuolla tapahtui kohtaus. Mies hypähti\npystyyn, heitti pöydälle joitakin seteleitä ja meni tästä äsken\nraivosta puhisten ohitse. Valitettavasti hän ei ole ollut sinun\nkoulussasi. Muuten naisen ei nyt tarvitsisi tuolla epätoivoisesti\ntaistella kyyneleitään vastaan. Sikamaista! Kaksinverroin, koska nainen\non nuori ja kaunis.\n\nVilkaisin taakseni. Viimeisessä pöydässä ikkunan ääressä istui\nyksinäinen nainen, johon kuvaus sopi. Hän oli hyvin tumma, ja hänellä\noli suurimmat ja surullisimmat silmät, mitä olen milloinkaan nähnyt.\nMuuta en hänestä ehtinyt huomata.\n\nAsuintoverini viittasi tarjoilijaa luokseen ja kysyi tunsiko hän\nnaisen. Vanha mies nyökkäsi innokkaasti. Rouva oli Estonia-teatterin\nuusi tähti, hyvin lahjakas nuori näyttelijätär, joka oli nopeasti\nkohonnut ensimmäisten joukkoon. Entä mies, joka hetkeksi poistui?\nTarjoilija hymyili. Poistuminen ei ollut hetkellistä. Tällaista\nsattui usein. Eikä mies milloinkaan palannut samana iltana. Hän oli\nnäyttelijättären aviomies, muuan sellotaiteilija.\n\nKun jälleen olimme kahden, Karl-Johan virkahti.\n\n— Minäpä lähden kysymään nuorelta rouvalta, miksei hän naura.\n\n— Ole hulluttelematta.\n\nMutta asuintoverini oli jo menossa. Odotettuani neljännestunnin häntä\nturhaan takaisin tilasin kahvia. Tunsin tarvitsevani konjakkiryypyn,\nminäkin.\n\nSilloin Liidia tuli luokseni. Minä nousin kumartamaan hänelle jäykästi.\nKehoitin häntä istahtamaan hetkeksi. Mutta hän pudisti väsyneesti\npäätään. Hän lähtisi heti kotiin. Sitä ennen hän halusi vain kysyä,\ntahtoisinko huomisaamuna tulla käymään hänen luonaan. Hän olisi siitä\nminulle hyvin kiitollinen.\n\nNyökkäsin.\n\n— Onko sinulla kynä ja paperia? hän kysyi. — Kirjoittaisin osoitteeni.\n\nJuuri sillä hetkellä Karl-Johan sivuutti daameineen pöytämme. Hän ei\nvilkaissutkaan meihin. Hymyillen ja vilkkaasti puhellen he katosivat\ntanssisaliin.\n\nKynä käteen unohtuneena Liidia katsoi heidän jälkeensä. Hänen\nruiskukansinisissä silmissään oli hyvin surullinen katse.\n\nOlin istunut jälleen yksin ainakin puoli tuntia, kun asuintoverini\nvihdoin suvaitsi palata pöytäämme.\n\n— Sinulla taisi olla kiintoisa keskustelu? hän kysyi ivallisuutta\ntavoitellen.\n\nÄrtyneenä maksoin samalla mitalla:\n\n— Äsken pahoittelit sitä, että tuotat minulle paljon vaivaa. Ja\nkyllä sinä tuotatkin. Nyt saan niskoilleni vielä sinun sotkuiset\nrakkausjuttusi. Liidia pyysi minua tulemaan luokseen huomisaamuna.\n\nKarl-Johan naurahti tylysti.\n\n— _Postillon d'amour_, lemmen postiljooni, on siis se osa, jota\nitsellesi nyt himoitset, Matti. Mutta ikävä kyllä, minulla ei ole\nmitään rakkauskirjettä uskottavana vietäväksesi. Mutta mene, mene\nkaikin mokomin! Tyttöhän on pinnalta korea kuin herran enkeli. Jos hän\nonkin sisältä vain silppua, niin älä välitä. Samanlaisia ovat kaikki\nnaiset!\n\n‒ Maksetaan ja lähdetään, esitin lyhyesti.\n\n‒ Maksetaan vain, hän yhtyi auliisti. — Mutta sinä joudut yksin\nhakeutumaan Piritalle. Minä olen luvannut saattaa Thalian papittareni\nkotiin.\n\nYritin puhua hänelle järkeä. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Hän oli\nantanut sanansa. Ja vaikka hän olikin saanut tuta, minkä verran oli\nluottamista naisen sanaan, niin hän aikoi pitää omansa. Lopulta minun\nei auttanut muu kuin antaa hänelle täysihoitolamme osoite ja selittää,\nmiten hän pääsisi sisälle. Ulko-oven avain oli kätketty portaan alle.\nSitten hänen tuli kavuta toiseen kerrokseen. Siellä hän saapuisi\navaraan yläaulaan, joka oli läpi yön valaistu ja josta päästiin neljään\nhuoneeseen. Vasemmalla puolen oli ensiksi ovi Meriöiden huoneeseen ja\ntoisena ovi meille kuuluvaan. Kysyin varmuuden vuoksi, muistiko hän nyt\ntien. Sujuvasti hän toisti ohjeeni, mutta lisäsi sitten:\n\n— Mikäli koko yönä tulen kotiin.\n\nNuo sanat muistuivat aamulla mieleeni, kun herätessäni havaitsin, että\nhänen vuoteensa oli yhä koskematon. Olin sekä säikähtynyt että katkera.\nTosin asuintoverini oli eilisiltana ollut sellaisella tuulella, että\nhäneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta pikaisella silmäyksellä\nolin saanut nuoresta näyttelijättärestä sen käsityksen, että niin\nonneton kuin hänen avioliittonsa liekin ollut, niin hän ei ollut\nsuinkaan valmis heittäytymään suin päin kevyihin lemmensuhteisiin.\nNäytti kuitenkin siltä, että olin hyväuskoisuudessani taaskin\nerehtynyt. Hymähtäen muistin äitimuorin joskus siveellisen suuttumuksen\nvallassa pauhanneen »rakkauden näpistelijöistä».\n\nKaikkialla talossa oli vielä hiljaista. Yläaulasta vain kuului\nyksinäinen yskähdys. Se sai minut jalkeille. Hämmästyneenä pysähdyin\novelle. Aula oli tarkoitettu täysihoitolaisten yhteiseksi luku- ja\nkirjoituskoneeksi. Erään pöydän ääressä istui — Karl-Johan. Hän oli\nsyventynyt lukemaan jotakin paksua kirjaa. Kiskaisin hänet huoneeseemme.\n\n— Missä olet ollut? tiukkasin.\n\n— Tuolla, mistä sinä minut löysit, hän hymähti. — Tulin tänne ehkä\npuoli tuntia myöhemmin kuin sinä. Saattomatkani ei ollut pitkä.\nKirjassa pääsin jo 279. sivulle. Se oli ranskalainen romaani, joten\nsaavutus ei ole niinkään huono.\n\n— Miksi taivaan nimessä et tullut nukkumaan?\n\n— Minä eksyin.\n\n— Eksyit?\n\n— Niin, hän vahvisti. — Älä yritä väittää, etten olisi koettanut\nlöytää tietä sinun siipiesi suojiin. Rohkeasti avasin ensimmäisen\noven oikealla ja sytytin huoneeseen valon. Kiljahtaen kaksi olentoa\nhypähti lattialle. En ole ikinä nähnyt rumempia vanhojapiikoja. Ja\nheidän yöpaitahirviönsä saivat minut tuntemaan kuvotusta. Nopeasti\nsetvisin takaisin aulaan. Meni kuitenkin hetkinen, ennen kuin pääsin\ntaas tasapainoon. Tuntien halua joutua pian kuorsaamaan kilpaa sinun\nkanssasi avasin seuraavan oven. Kun huone hulmahti täyteen valoa,\nnäin ilokseni, että toinen vuode oli koskematon. Mutta toisesta\ntirkisteli pari tytönsilmiä. Hämmästyneinä, sen saatan vakuuttaa,\nei vihamielisinä. Sitten kuitenkin alkoi hänen takaansa kohota\njotakin suunnatonta, mustaa ja epämääräistä. Se hahmottui hetken\nkuluttua lattialle paksuksi ukoksi. Ja hän oli raivoissaan, hän. Ei\nhän kuitenkaan päässyt minuun käsiksi. Joustavaliikkeisempänä minä\nonnistuin näet saamaan oven välillemme. Möyryämistä sieltä kuului vielä\nkauan. Vasta kun se viimein lakkasi, uskalsin hellittää oven kahvasta\nja pyyhkiä tuskan hien otsaltani. Kaksi yritystä olin siis tehnyt.\nKolmanteen en enää hirvinnyt käydä, sillä kauhistuin ajatusta, että\nnäyt ovien takana yhä vain paranisivat. Niin otin kirjan ja istahdin\nlukemaan.\n\nEn voinut olla nauramatta.\n\n— Mutta oviahan on vain neljä kaikkiaan. Kaksi surkeaa erehdystä olit\ntehnyt. Jäljellä oli siis enää Meriöiden huone ja tämä meidän.\n\nKuultuaan selitykseni asuintoverini oli tuokion ääneti.\n\nSitten hän sanoi:\n\n‒ Jaa, tuota en tullut lainkaan ajatelleeksi. Pelkäänpä että olen\nhiukan epäkäytännöllinen.\n\n— Hiukan, hymähdin. — Mutta joudu nyt viimeinkin vuoteeseen.\n\nKarl-Johan pudisti päätään.\n\n— Luulen, että nyt on viisainta mennä uimaan. Aivojemme täytyy olla\nkirkkaat, jos vaikeuksia syntyy. Ne, joiden luona yöllä vierailin,\nsaattavat näet nostaa melun.\n\nJa kyllä he nostivatkin. Pelastaaksemme Meriöt, joiden asema meidän\ntuttavinamme myös horjui, asuintoverini ja minun oli väistyttävä.\nAivan avoimesti puhuen se tapahtui itsensä täysihoitolan emännän\nvaatimuksesta. Hän ei halunnut enää pitää meitä kahta kattonsa alla.\nEmme edes aamuteetä ehtineet nauttia.\n\nMutta ennen lähtöämme kerkisimme sensijaan suorittaa keskenämme\npienen, kiivaan sanaharkan. Se alkoi minun ilmoituksestani, että tänä\naamupäivänä Karl-Johan saisi itse hoitaa oppaan tehtävät, koska minulla\noli eilisiltana sovittu vierailu edessä. Asuintoverini vastasi, että\nniin oli hänelläkin. »Thalian papitar» odotti häntä päiväkävelylle.\nSen kuultuani tiedoitin vakuuttuneeni lopullisesti siitä, että hän oli\npähkähullu.\n\nIkävintä oli, että Lea-rouva oli tietämättämme kuullut kiistamme. Hän\noli meitä molempia nuorempi. Mutta kun hän astui luoksemme, hänen\nhuulillaan oli äidillinen, kaikki ymmärtävä ja anteeksiantava hymy,\njollaisella rauhoitetaan kiukuttelevia pieniä poikia. Hän ilmoitti\nmiehensä kera päättäneensä jättää Tallinnan nähtävyyksiin tutustumisen\nmyöhemmäksi. Niin kauan kuin ilma pysyi kauniina ja lämpimänä, Pirita\nriitti heidän valtakunnakseen. Siellä heillä oli meri, hiekkaranta,\nvarjoisia kävelyteitä puistomaisissa metsissä ja — toisensa. Niin että\nmitään opasta he eivät toistaiseksi tarvinneet. Ja kielen puolesta he\nselvisivät mainiosti, koska täysihoitolan emäntä oli Eestin saksalaisia.\n\nTuntia myöhemmin olin Liidian luona. Hän asui siinä talossa, jonka\nulko-ovelle olimme hänet eräänä keväisenä päivänä toista vuotta sitten\nsaattaneet. Talo oli peräti vanhanaikainen. Se yläkerran huone, missä\nhän otti minut vastaan, ei liioin ollut kaunis.\n\nEi ole hupaisaa joutua todistamaan rakastavaisten välisiä riitoja,\nyleensäkään. Mutta vallan tuskallista on, jos pääsee tuollaista juttua\nkatsomaan molempien asianosaisten kannalta.\n\nKun tyttö oli istuttanut minut vanhalle sohvalle, vaikenimme hetken.\nHänen tuntui olevan vaikea päästä alkuun. Sitten hän äkisti puuskahti:\n\n— Miehet ovat idiootteja!\n\n— Entä naiset?\n\nPikku kysymykseni saattoi hänet hetkeksi pois tasapainosta. Hän\nhillitsi itsensä kuitenkin varsin nopeasti. Eilisistä kyynelistä\nei näkynyt enää jälkeäkään. En ollut aikaisemmin huomannut, että\nhänen leukansa oli voimakkaampi kuin noihin muuten virheettömiin\ntytönkasvoihin olisi kuulunut. Nyt se työntyi esiin itsepäisen\nuhmaavana.\n\n— Jätetään naiset, toistaiseksi. Haluan näyttää sinulle, _millaisia_\nidiootteja miehet ovat.\n\nHän poistui eteiseen hakeakseen — likavesisangon. Siinä törrötti varret\nylöspäin kaksi kukkakimppua.\n\n— Karl-Johan ei ollut suvainnut ilmoittaa etukäteen tulostaan, Liidia\nilmoitti. — Hän oli tänne tullessaan säteilevällä tuulella. Kädessään\nhänellä oli suuri kimppu ihania, tulipunaisia ruusuja. Mutta samassa\nhänen katseensa naulautui pöydälläni olevaan maljakkoon, jossa oli\npunaisia neilikoita. Minun ei kannattanut yrittääkään selittää. Hän\nteki omat johtopäätöksensä kukkien väristä. Parilla harppauksella\nhän oli pöydän ääressä, tempasi neilikat maljakosta ja paiskasi ne\nnurkassa olleeseen ämpäriin. Ne ovat nuo tuossa.\n\nHän viittasi toiseen surkeaan varsikimppuun.\n\n— Entä nuo? kysäisin nyökäten toista kohden.\n\n— Ne ovat Karl-Johanin ruusut, tyttö virkahti naurahtaen surullisesti —\nSe on erään toisen hullun työtä. Hän ei kuulunut eiliseen seurueeseeni.\nKaukainen sukulaiseni hän on ja kuvittelee olevansa kuolettavasti\nrakastunut minuun. Hän ryntäsi tänne luokseni tunti sitten. Nähdessään\nruusut omien neilikoittensa tilalla hän raivostui silmittömästi. En\nehtinyt kättäni nostaa, ennen kuin hänen hävittämisintonsa oli saanut\naikaan jo tuon.\n\nKatsoessani kahden perättäisen mustasukkaisuusnäytelmän murheellisia\nmuistomerkkejä en voinut olla nauramatta. Liidia heitti minuun nopean\nsilmäyksen. Hänen kasvoillaan ei ollut hymyn häivettäkään, kun hän\nsanoi:\n\n— Molemmat kukkakimput olivat minun. Ja minä _rakastan_ kukkia. Mikä\noikeus heillä oli tuhota minun kukkani?\n\n— Tuosta toisesta en tiedä, vastasin varovaisesti. — Mutta Karl-Johan\nkatsoi kai, että hänellä oli rakkauden suoma oikeus.\n\nTyttö hymähti:\n\n— Rakkauden! Mikä juhlava sana! Kun ollaan nuoria, niin kuin me,\nihastutaan helposti. Se on luonnollista ja ihanaakin. Mutta hulluus\nalkaa siitä, että erottaessa sovitaan kirjeenvaihdosta. Kaukana ollen\nrupeaa helposti kuvittelemaan, että se, mikä oli pelkkää ihastusta,\nonkin suurta rakkautta, josta romaaneissa luetaan. Tässä sävyssä\nkirjeenvaihto avataan. Joko toinen on yhtä hupsu. Taikka hän ei tahdo\ntuottaa kipua toiselle ja siksi vastaa samaan sävyyn. Ennen pitkää\nalkavat sitten kirjeissä hahmottua haaveet koko elämän kestävästä\nliitosta ja kaikesta muusta. Siinä sitten ollaan.\n\n— Niinkö sinun on käynyt? kysyin matalasti.\n\n— Niin.\n\n— Etkö sinä sitten rakasta Karl-Johania.\n\nLiidia muuttui epävarmaksi.\n\n— En tiedä. Minä pidän hänestä. Aina minulla on ollut hauska hänen\nseurassaan. Olen nauttinut, kun hän on suudellut minua. Mutta...\n\n— Mutta?\n\nTyttö sanoi hyvin jäykästi:\n\n— ... tuolla kaikella minä en ole toki heittäytynyt ruumiineni ja\nsieluineni hänen armoilleen! Minä olen ihminen, yksilö, minäkin! Täällä\nhän julisti kuin mikäkin satraappi ikään, että saan luvan luopua\nopinnoistani. Rouva Vahtolana minä en muka tarvitse mitään arkkitehdin\narvoja enkä taitojakaan.\n\n— Karl-Johanin isä, kauppaneuvos, on hyvin rikas, minä yritin hillitä\nhänen kasvavaa kiihkoaan.\n\nMutta sillä tulin heittäneeksi vain tappuroita tuleen. Säihkyvin silmin\nhän huudahti:\n\n— Siitä minä viis! Minä en kaipaa kenenkään rahoja. Enkä minä halua\ntulla suljetuksi mihinkään kultaiseen häkkiin. Minulla on oma\nhenkilökohtainen kunnianhimoni. Tahdon opiskella. Tahdon valmistua\nhyväksi arkkitehdiksi. Tahdon rakentaa kauniita ja viihtyisiä koteja.\nMinä olen nykyaikainen nainen! Tahdon työtä, ilmaa, vapautta!\n\nSillä hetkellä minä ihailin häntä enemmän kuin milloinkaan ennen.\nInnostuksen nostattama puna poskilla hän oli sanomattoman kaunis. Mutta\nääneen virkahdin vain:\n\n— Niin, vapautta...\n\nHän hätkähti kuin iskun saaneena. Tuokiossa hän kuitenkin tointui.\nKiivaasti hän vastasi:\n\n— Tuolla sinä viittaat eilisiltaan. No, puhutaan siitäkin. Minä en\ntiennyt, että Karl-Johan tulisi Tallinnaan jo eilen. Olin sopinut\nillastamisesta eräiden opiskelutoverieni kanssa. Minun olisi tietysti\npitänyt sanoa se hänelle. Mutta pelkäsin uutta purkausta ja sitä lajia\nolin jo saanut eilisen kohdalla enemmän kuin kylliksi. Sinä tietysti\nuskot minun valehdelleen hänelle saneessani, että päätäni särki. Mutta\nse ei ollut valhe. Siitä hän oli kiukkuilullaan pitänyt huolen. Sen\nminä narrasin, että menisin vuoteeseen. Mutta oliko hän sitten minua\nparempi? Hänhän julisti matkustavansa päätä pahkaa Tarttoon.\n\nNyökkäsin. Minustakin he olivat tasoissa.\n\n— »Estonian» valkoisessa salissa minä koin elämäni tähän asti\nkovimman kolauksen, Liidia jatkoi hiljaisesti. — Oli onnettomuus,\nettä satuimme samaan paikkaan. Tuijottaessani äkisti Karl-Johanin\nsilmiin minä käsitin, että se, mikä on minulle ollut hyvin rakasta —\nhänen toveruutensa ja ystävyytensä —, oli auttamattomasti murskana.\nJa kun hän sitten mielenosoituksellisen vilkkaana ryntäsi rouva Kesan\nkanssa ohitsemme tanssisaliin, tunsin, miten verisesti loukkaantunut\nhän oli. Pahinta on, ettemme kaikesta huolimatta pääse näkemästä\ntoisiamme. Ylioppilaskuntani on näet valinnut minut edustajakseen\nylioppilaspäivien valtuutettujen kokouksiin täällä ja Tartossa.\n\nSamassa palvelustyttö astui huoneeseen tuoden kukkalähetyksen.\nVapisevin käsin Liidia ryhtyi aukomaan papereita. Häneltä pääsi pieni,\ntuskaisa huudahdus, kun hän luki mukana seuranneen kortin. Ääneti hän\nojensi sen minun luettavakseni.\n\nTotesin, että se oli asuintoverini käyntikortti. Kääntöpuolelle oli\nkirjoitettu:\n\n »Parahin Neiti! Niinkuin nämä ruusut ovat valkeat, niin olen minä\n tyhjän valkeiksi pyyhkäissyt meidän tuttavuutemme 16 kuukautta. Vain,\n yksi mukana seuraavista kukista on punainen. Mutta se on murskattu. Se\n on minun sydämeni vertauskuva.»\n\nJos sillä hetkellä olisin saanut Karl-Johanin käsieni ulottuville,\nolisin piessyt hänet.\n\nLiidia oli asettanut kukat maljakkoon. Sitten itsehillintä kuitenkin\npetti. Hän heittäytyi tuoliin ja itki kasvot kirjoituspöytää vastaan\npainettuina. Kun menin hänen luokseen, hän nyyhkytti:\n\n— Tätä... tätä minä en ole ansainnut...\n\n— Koeta ymmärtää ja antaa anteeksi, pyysin avuttomasti. — Hän on sinuun\nhurjasti rakastunut. Sinä olet ollut hänen sydämensä kuningatar.\n\nHän tyyntyi vähitellen. Yrittipä hän hymyilläkin lausuessaan:\n\n— Hänen sydämensä kuningatar. Niinhän sanoit. No, kuningatar on\nluopunut kruunustaan.\n\nHyvästellessäni häntä virkahdin:\n\n— Sinä sanoit olevasi nykyaikainen nainen. Ehkäpä syy on siinä.\nTaikka on niin kuin Karl-Johan väittää, etten minä ymmärrä mitään\nnaissielusta. Mutta minä uskon sittenkin pääsyynä tähän kaikkeen olevan\nsen, ettei oikea, väkevä rakkaus ole vielä tullut elämääsi. Sen edessä\n— niin kuvittelen — nykyaikaisuus ei auta sinua paljonkaan. Silloin et\nkatso enää oikealle etkä vasemmalle, et taakse etkä eteen.\n\nLiidia naurahti epäuskoisesti. Mutta tuokion kuluttua hän lausui hiljaa:\n\n— Ehkä on niin. Mutta missään tapauksessa ei se aika ole vielä tullut.\n\nSeuraavana päivänä »Ebba Munck» höyrysi Tallinnan satamaan mukanaan\nlaivanlastillinen suomalaisia ylioppilaita. Juhlat seurasivat toisiaan.\nTallinnan vanhat kadut ja kauniit puistot lehahtivat täyteen iloisia\nylioppilasparvia ja jo ensimmäisenä iltana haaveksivia pareja, joissa\ntyttö oli eestiläinen ja poika suomalainen taikka päinvastoin. Nuori\nromantiikka kukoisti välittämättä muiden kokemista tai vastedes\nkoettavista pettymyksistä.\n\nYlioppilaskuntien valtuutettujen kokouksiin minulla ei ollut\nasiaa. Sensijaan kävin ahkerasti ylioppilaspäivien yleisissä\nesitelmätilaisuuksissa. Tuolirivit olivat varsin harvakseen miehitetyt\nniissä. Syysilmat olivat liian kauniit. Ravintolat, puistot ja Piritan\nhiekkaranta saivat ylivoimaisen voiton kaikkein kiintoisimmistakin\nesitelmistä.\n\nToisen päivän aamuna jouduin kuulemaan ja näkemään erästä puhujaa,\njonka kuva jäi lähtemättömästi mieleeni. Hän oli nuori tarttolainen\ndosentti. Olin etukäteen kuullut paljon hänen ilmiömäisestä\nlahjakkuudestaan. Hän sekä puhui että kirjoitti kymmenkuntaa\neurooppalaista kieltä. Sitäpaitsi hän oli matkoillaan Pohjois-Afrikkaan\nja Etu-Aasiaan oppinut sikäläisten heimojen murteita, Luoja ties,\nkuinka monta. Suomessa hän ei ollut kuulemma joutunut vielä käymään.\nMutta se ei estänyt häntä puhumasta meidänkin kieltämme. Sillä hän\nesitelmänsä piti. Ja vieläkin muistan, millaisella hirvittävällä\nnopeudella hän suomea puhui. Hän oli intohimoinen absolutisti, ja\nraittiuskysymystä hän silläkin kertaa käsitteli.\n\nIstuin eturivissä. Siitä minulla oli mainio tilaisuus tarkata tätä\nimpulsiivista herraa, joka esitelmänsä aikana vain harvoin malttoi\npysyä puhujankorokkeen takana. Vähän väliä hän ryntäsi sieltä aivan\nyleisön eteen singotakseen kuulijakuntaan ehdottoman raittiuden\nvaatimustaan. Hänen ulkomuotonsa oli hyvin erikoinen. Hänellä oli\npienet, salamoivat silmät, musta, pysty tukka ja laihat, kalpeat\nkasvot. Pukeutumisestaan hän ei näyttänyt välittävän vähääkään.\nHarmaita housuja ei ollut kai milloinkaan silitetty. Takin hihansuut\nolivat ilmeisesti monesti kesineet. Mutta hän oli ratkaissut tuonkin\npulman omalla tavallaan: leikannut roikkuvat rihmat eikä ollut\npiitannut siitäkään, että reuna oli tullut varsin epätasaiseksi.\nKaulassa hänellä oli matala kumikaulus ja valmiiksi solmittu kravatti,\njoka riippui torpallaan kauluksennapin varassa.\n\nÄkkiä kohahdus kävi kuulijakunnan lävitse. Sitä ei aiheuttanut mikään\nhänen puheensa käänne, vaan hän itse. Innoissaan hän oli näet temmannut\nkäteensä myrkynvihreän solmionsa ja huitoi sillä eteensä antaakseen\nenemmän pontta sanoilleen. Puheen vyöry pysähtyi samassa. Hän oli\nitsekin huomannut, mitä hänellä oli kädessä. Hetkisen hän tuijotti\nhämmästyneenä tuota hirveän väristä vaatekappaletta. Sitten hän\nkohautti olkapäitään, kuten ainakin mies, joka on kaiken satunnaisen ja\nvähäpätöisen yläpuolella. Nykäisten hän sijoitti kravatin paikoilleen\nkauluksennapin varaan ja jatkoi puhettaan.\n\nSamana iltana olivat Tallinnan teknikumin järjestämät juhlaillalliset\nja -tanssiaiset »Seuratalolla». Alakerran juhlasalissa nuoriso tanssi\nsydämensä halusta. Yläkertaan oli katettu ylellinen illallispöytä\nkutsuvieraita varten. Edustava yleisö oli koolla. Siellä oli\nvaltiovallan edustajiapa teknikumin professoreja rouvineen ja\ntyttärineen sekä Helsingin, Tallinnan ja Tarton ylioppilaskuntien\njohtohenkilöitä. Jostakin käsittämättömästä syystä minutkin oli\nkutsuttu sinne. Ruoka oli erinomaista ja tunnelma sydämellisen\nvälitön. Vieläpä illan isännät olivat ottaneet huomioon senkin,\nettä monen kutsuvieraan saattoi tehdä mieli vaihtaa hetkeksi\nseurusteluvelvollisuudet iloiseen tanssiin. Siksi puheiden tulva oli\nkatkaistu lyhyeen. Tervetuliaistoivotuksen jälkeen itsekukin voi\nmielensä mukaan pistäytyä kokeilemassa alakerran mainiota parkettia.\n\nKohtalo tai sattuma — miten vain — oli tämän illallispöydän\njärjestelyssä oikein herkutellen päästänyt kiusoittelunhalunsa\nvalloilleen. Aamullinen raittiusintoilija-dosentti, jonka vanhuuttaan\nvihertävä saketti erottui jyrkästi muiden herrojen frakeista, oli\nsaanut vierustoverikseen meidän ylioppilaskuntamme hallituksen\n»märimmän» miehen. Minä taas olin joutunut aivan hämmästyttävälle\npaikalle, lähelle pöydän keskustaa, vastapäätä tätä paria.\nPöytädaamikseni olin saanut erään tarttolaisen naiskorporaation\npuheenjohtajan, pitkänhuiskean, älykkään tytön. Ja vasemmalla\npuolellani istui — Liidia. Meillä kummallakaan ei olisi luullakseni\nollut mitään tätä järjestelyä vastaan. Mutta vinosti vastapäätä oli\nKarl-Johanin paikka, ja hänen pöytädaamikseen oli määrätty rouva Kesa,\njoka eilisissä avajaisissa oli mestarillisesti lausunut juhlarunon ja\nsiitä syystä kutsuttu illallisille. Kaikki kolme vaikuttivat sangen\nkiusaantuneilta. Eikä keskustelu ottanut oikein sujuakseen.\n\nTunnelman kireys tuntui minunkin hermoissani. Siksi syvennyin\nkuuntelemaan raittiusmies-dosentin esitelmää pöytänaapurilleen.\nMeikäläinen oli hieman ihmeissään, mutta me, jotka tunsimme hänen\nelämäntapansa, totesimme mielihyvin hänen nyt saamansa valistuksen\nperusteellisuuden. Sen illan jälkeen hänellä ei ollut oikeutta väittää,\nettei hän tiennyt, miten vaarojen täyteiselle tielle alkoholin\ntuttavuus oli hänet johtanut. Sitten dosentti kuitenkin eksyi\nesittämään erästä mieliteoriaansa. Hän väitti voivansa kenen tahansa\nyksilön painon, pituuden, iän ja vanhempien kuoliniän perusteella\nlaskea, kuinka paljon väkijuomia tämä kestää. Viinamäen mies hymyili\nleveästi, että sopihan tuota yrittää. Auliisti hän antoi kaikki\ntarpeelliset henkilötiedot itsestään. Dosentti syventyi omalaatuisen\nekvaationsa ratkaisuun ja tuokion kuluttua ilmoitti tuloksen.\n\n— Ehei! meikäläinen nauroi. — Eilisestä tähän hetkeen asti olen\npitemmittä väliajoitta ja nukkumatta nauttinut tuon määrän ainakin\nviisin kerroin. Ettekä voi väittää minun nytkään olevan sammumisen\nrajoilla.\n\nDosentti meni ilmeisen hämilleen. Sillä vastaväite oli oikea.\n\n— Hm, jaa, hm, hän urahteli. — Teoriassani on sitten jokin aukko.\nEn kyllä sitä mielelläni uskoisi. No, ehkäpä kysymyksessä on vain\nlaskuvirhe. Yritänpä uudelleen.\n\nEn tiedä, monennenko asteen yhtälönä hänen laskutehtävänsä oli\nratkaistava. Siihen hän joka tapauksessa syventyi tuhrien yhä uusia\npapereita täyteen numeroita. Eikä hän kuitenkaan koko iltana päässyt\nmieleiseensä tulokseen. Aina ei ahkeruuskaan pysty kovan onnen\nvoittajaksi.\n\nPanin merkille, että Liidian ruiskukansiniset silmät suuntautuivat\nsilloin tällöin asuintoveriini. Hän hallitsi tilannetta paremmin kuin\nKarl-Johan. Poika oli kaukana parhaasta vireestään. Hänen »Thalian\npapittarellaan» ei ollut paljon iloa kavaljeeristaan. Asuintoverini\nkatsoi jostakin syystä turvallisemmaksi virittää keskustelun vasemmalla\npuolellaan istuvan koulutytön kanssa:\n\n— Onko neiti käynyt Suomessa?\n\n— En. Enkä haluakaan sinne!\n\nKarl-Johan silmäsi kummastuneena tyttöön. Tämän äänessä oli itsevarma,\nhaastava sävy.\n\n— Soo-o, hän virkahti laimeasti. — Mutta... Suomihan on kaunis maa.\n\n— Saattaa olla. Mutta äitini on sanonut, että suomalaiset ovat ylpeätä\nja riitaisaa väkeä, jolta ei ole mitään oppimista. Kirota, räyhätä ja\ntapella he osaavat. Siinä kaikki.\n\n— Kaikkiko?\n\nJonkin verran tyttö oli valmis antamaan periksi:\n\n— No, sitä en niin tarkalleen tiedä. Mutta joitakin täällä olevista\nsuomalaisista ylioppilaista olen ohimennen tavannut. Minusta he\nvastaavat äitini antamaa kuvaa. Epämiellyttäviä he ovat.\n\nTämä päätelmä mykistytti asuintoverini. Nähtävästi hän aikoi sanoa\nvielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kaipa hän ajatteli,\nettei näin suorasukaisesti esitettyä arvostelua vastaan kannattanut\npuolustautua. Minä puolestani hymähdin: lasten ja imeväisten suusta...\n\nYmpärillä istuvat eestiläiset olivat hyvin kiusaantuneina kuunnelleet\ntätä heidän kielellään käytyä keskustelua. Liidian kasvoille oli\nlehahtanut harmin puna. Hän oli jo avannut suunsa ojentaakseen jyrkästi\nnuorta kanssasisartaan. Mutta silloin hänen toisella puolellaan istuva\ntarttolainen maisteri oli varoittavasti hymyillen laskenut kätensä\nhänen käsivarrelleen.\n\nEhkäpä tyttö huomasi, että jokin oli mennyt vinoon. Hän yritti saada\nkeskustelun Karl-Johanin kanssa uudelleen käyntiin:\n\n— Paljonko jäseniä ylioppilaskunnassa nyt on?\n\n— Meidänkö? asuintoverini kysyi.\n\n— Niin.\n\n— En tiedä tarkalleen. Mutta viiden tai kuuden tuhannen maissa kaiketi.\n\nEi toki! Ei mitenkään niin paljon.\n\n— Luulisinpä sen osapuilleen tietäväni, Karl-Johan hymähti. — Minä olen\nnäet ylioppilaskunnan hallituksen jäsen.\n\n— Mutta jotakinhan minunkin täytyy tietää, tyttö intti.\n\n— Minun isäni on professori!\n\nSilloin asuintoverini äkkiä hymyili. Niin kuin ainakin mies, jolle\nvisainen probleemi on välähdyksessä valjennut.\n\n— Emmekö me nyt puhu eri ylioppilaskunnista, hyvä neiti? Minä olen\nnimittäin Suomen ylioppilaskunnan hallituksessa.\n\nVastaus vaikutti tyttöön pommin tavoin. Tuokion hän tuijotti kauhun\nlaajentamin silmin keskustelutoveriinsa. Sitten helakka puna värjäsi\nhänen poskensa. Hän hypähti pystyyn ja pudottaen lautasliinansa\npöydälle kääntyi kiireesti menemään. Koko iltana hän ei ilmestynyt enää\npaikalleen.\n\n— Minä en tahtonut, tarttolainen maisteri virkahti Liidialle, teidän\nsekaantuvan tuohon keskusteluun. Olin alun perin selvillä siitä, että\npikku neiti kuvitteli juttelevansa jonkun eestiläisen ylioppilaan\nkanssa. Mutta ajattelin parhaaksi antaa hänen saada sellaisen\nläksytyksen, minkä hän muistaa elämänsä loppuun asti.\n\nAsuintoverini oli iloisesti yllättynyt:\n\n— En olisi ikinä uskonut puhuvani jo niin hyvää eestiä, että moinen\nerehdys oli mahdollinen.\n\n— Teillä on varmasti ollut hyvä opettaja, tarttolainen maisteri\nkehaisi. — Ääntämisenne on aivan erinomainen.\n\nVieressäni istuva naiskorporantti puuttui puheeseen:\n\n— Valitettavasti vain kovin harvat suomalaisista vieraistamme puhuvat\neestiä. Sama on tietenkin meidän laitamme suomen kielen taitamiseen\nnähden. Se vaikeuttaa seurustelua, johon minä — päinvastoin kuin\näskeinen professorin tytär — olisin näinä päivinä ollut hyvin halukas.\nOlen koettanut selvitä saksalla. Mutta sitä suomalaiset ylioppilaat\npuhuvat niin kurjasti, että kun se on äitini kieli, en halunnut\njatkaa. Sitten yritin ranskaa ja englantia. Mutta silloin seinä nousi\nauttamattomasti vastaani.\n\nMinua harmitti hänen itsetietoinen sävynsä. Väite meikäläisten\nkielitaidon heikkoudesta oli kieltämättä oikea. Eestiläiset toverimme\nolivat siinä suhteessa verrattomasti edellä meistä. Mutta tästä\nhuolimatta tarttolaisneidin sanat kävivät sisulleni. Yritin muovata\nmahdollisimman virheettömäksi eestinkielisen vuorosanani:\n\n— Tuo kaikki on kyllä totta, valitettavasti. Mutta osaamme sentään\nerästä kieltä, joka teille on aivan vieras.\n\nHän katsoi minuun ja hymyili.\n\n— Mikähän se olisi?\n\n— Ska' vi tala svenska? kysäisin.\n\nVoiton riemuni jäi kuitenkin surkean lyhytaikaiseksi.\n\nSillä hän vastasi:\n\n— Ja då, de' ska' vi göra!\n\nVoiko enää pahemmin saada nenälleen? Naamani mahtoi olla surkean\nvenähtänyt, koskapa hän rupesi lohduttamaan:\n\n— Harva meistä eestiläisistä ruotsia osaa. Mutta minä olen sattunut\nviettämään isäni kanssa kaksi kesäkautta Upsalassa.\n\nOlin joka tapauksessa iloinen siitä, että Liidia kysyi samassa,\nlähtisinkö hänen kanssaan alakertaan tanssimaan. Heti olin valmis.\n\nMutta hän ei tahtonutkaan tanssia. Hän pysähtyi portaikkoon. Hän halusi\npurkaa mieltään. Sanoja tuntui kuitenkin olevan vaikea löytää.\n\nMuuan vähänläntä, kalvakka tarttolainen, joka tuli perässämme\nillallissalista, pysähtyi hetkeksi juttelemaan kanssamme. Vaistoten\nhäiritsevänsä hän jatkoi sitten matkaansa alakertaan. Liidia virkahti:\n\n‒ Hän on Tarton iloisin ylioppilas. Teräväpäinen ja nopeaälyinen.\n»Herra Elohopeaksi» häntä kutsutaan. Jaan Liiv on hänen porvarillinen\nnimensä.\n\nTyttö tuntui turvautuvan lähimpään puheenaiheeseen saadakseen mielensä\ntasapainoon. Tai sitten hän oli ruvennut jo katumaan turvautumistaan\nminuun. Tässä tilanteessa pidin parhaana asettua odottavalle kannalle\nja — vaieta.\n\nHänen juhlapukunsa, jonka sini sointui hyvin yhteen silmien kanssa,\nteki oikeutta sirolle, hoikalle vartalolle. Hän oli hyvin kaunis. Ja\nkuitenkin tuossa ikkunanpieleen nojautuvassa nuoressa olennossa oli\njotakin järkyttävän yksinäistä ja säikkynyttä.\n\nHänen kääntyessään minuun oli suurissa silmissä ilme, jota en\nymmärtänyt.\n\n— Haluatko kuulla hänestä enemmän?\n\nSe oli kuin haaste.\n\n— Kenestä? hämmästyin.\n\n— Jaan Liivistä, tietysti.\n\nHymähdin. Luulin nyt ymmärtäväni, mitä tietä Liidian ajatukset\nkulkivat. Mutta mikäpä siinä? Tyttöhän tätä keskustelua oli tahtonut\nenkä minä. Nyökkäsin äänettömänä.\n\n— Liiv ei ole tavallisten mittojen ihminen, Liidia virkahti — Minä\nkäsitin sen, kun muuan vanha professorin rouva — ikänsä raittiustyötä\ntehnyt — hurmaantuneena kuvasi »Herra Elohopean» esiintymistä »Kuningas\nAlkoholina».\n\n— Raittiusihminen hurmaantuneena »Kuningas Alkoholiin», naurahdin\nepäuskoisena. — Lisäksi professorin rouva ja kaiken kukkuraksi vanha!\n\nTyttö tarrautui itsepintaisesti aiheeseensa. Hermostuneen kiireesti hän\nryhtyi kertomaan.\n\nMinä kummastelin, miksi meidän piti nyt käsitellä minulle aivan outoa\nihmistä. Mutta ennenpitkää tarina tempasi minut mukaansa.\n\nYlioppilaiden raittiusyhdistys oli Tartossa järjestänyt julkisen\noikeudenkäynnin »Kuningas Alkoholia» vastaan. Tuomari ja valamiehistö\nvalittiin. Syyttäjä määrättiin. Todistajia kutsuttiin. Kaikki, oli\nmuuten valmista, mutta mistä saataisiin esittäjä syytetyn osaan? YRY:n\njohtokunta päätyi siihen, että Jaan Liiv oli ainoa mahdollinen. »Herra\nElohopea» nauroi makeasti, kun yhdistyksen lähetystö oli esittänyt\nasiansa. Miksikäs ei? Mutta palkkiokseen hän vaati pullon ranskalaista\nkonjakkia, joka YRY:n johtokunnan oli lahjoitettava hänelle.\nRaittiusväen siveellinen tyrmistys oli syvä. Eikä se kuitenkaan\nauttanut.\n\nOikeudenkäynnistä muodostui syyskauden suurtapaus. Liivin nimi takasi\nyleisömenestyksen. Tiedettiin, ettei hän hevin antautuisi. Syyttäjä ja\ntodistajat eivät kaikella kaunopuheisuudellaan onnistuneet murskaamaan\nsyytettyä, vaan hän murskasi heidät. Hänkö — Kuningas Alkoholi — oli\nmuka syypää kaikkeen esitettyyn kurjuuteen? Hän — elämän ilon ja\nhäikäisevän ajatusten lennon isä! Ei, syyllisiä olivat heikot ja kehnot\nihmiset, jotka eivät tienneet mittaansa eivätkä määräänsä. Viheliäiset\nihmiset, jotka välttääkseen ansaitsemansa tuomion yrittivät vyöryttää\nomat tyhmyytensä, rikkeensä ja rikoksensa syyttömän harteille.\nHäpeillen todistajat perääntyivät, ja syyttäjä joutui tapailemaan\nsanoja. »Herra Elohopea» oli heille ylivoimainen vastustaja, todella\nsuurten mittojen väittelijä. Hämmentyneenä valamiehistö poistui\noikeussalista neuvottelemaan. Kun se palasi, tuomari esitti ratkaisevan\nkysymyksensä: »Syyllinen vai syytön?» Valamiehistön vastaus oli:\n»Syytön!»\n\n— Omalaatuinen lopputulos, huomautin siihen, raittiusyhdistyksen\npropagandatilaisuudessa.\n\nLiidia hymähti.\n\nMutta ainoa mahdollinen. Niin professorin rouvakin totesi, ja hän istui\nsentään tuossa YRY:n valamiehistössä. Huonointa raittiuspropagandaa\nolisi ollut, hän selitti, jos tuossa tilaisuudessa tuomio olisi ollut\nlangettava. Liivin luonnehtima »Kuningas Alkoholi» oli todella sitä,\nmitä hän sanoi: elämän ilon ja häikäisevän ajatusten lennon isä.\n\nTytön silmät säteilivät, kun hän sanoi tämän. Mutta sitten ne äkisti\ntäyttyivät — kyynelistä. Tuskaisesti hän tarttui käsivarteeni.\n\n— Matti! hän huudahti. — Matti, minä en kestä enää!\n\nHänen äkillinen purkauksensa hämmensi minut kokonaan. En osannut muuta\nkuin kömpelösti silittää hänen kättään. Koko ajan olin tuntenut, että\nhänelle oli tapahtunut jotakin. Mutta mitä?\n\nVastaus sanattomaan kysymykseeni tuli hetken kuluttua:\n\n— Minä sain eilisaamuna ja jälleen tänään kukkia Karl-Johanilta.\nMolemmilla kerroilla taaskin kuusitoista valkoista ruusua ja yhden\npunaisen — murskatun. Ja hän kirjoittaa, että olen saava joka päivä\nsamanlaisen kukkalähetyksen! Joka päivä! Hän tahtoo siis tuhota koko\nelämäni. Millä oikeudella?\n\nHänen sanansa järkyttivät minua.\n\nAsuintoverini katsahti minuun ivallisesti, kun ilmoitin haluavani\npuhutella häntä — heti. Hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta se\njäi pelkäksi aikomukseksi. Katseemme kohtasivat näet samassa toisensa.\nEivätkä minun silmäni olleet lempeät. Vaieten hän seurasi minua.\n\nLöysin erään sivuhuoneen, joka oli äänen kantamattomissa toisista.\nSiellä annoin sanani ruoskan soida. Luulen olleeni melkein\nkaunopuheinen tulkitessani käsitystäni hänen käyttäytymisestään Liidiaa\nkohtaan. Mitä pitemmälle ehdin, sitä kalpeammaksi hän kävi. Kun viimein\nlopetin, Karl-Johan kysäisi matalasti:\n\n— Eikö mielesi tekisi lyödä minua?\n\n— Totisesti tekisi!\n\n— Älä vaivaudu. Olet jo antanut minulle selkään kuin olen ikinä saanut.\n\nSilmäsin häneen epäluuloisesti. Mutta hänessä vilppiä. Hänen uhmansa\noli murrettu.\n\n— Hitto soikoon! hän mutisi. — Liihän on oikeassa. Millainen tomppeli\nja raakimus olenkaan ollut! Hän tahtoo rakentaa taloja. Mikä oikeus\nminulla on vaatia, että hän tuntisi samoin kuin minä?\n\nKun hän lähti etsimään Liidiaa, minä palasin illallispöytään. Olisin\nkai voinut olla tyytyväinen saavuttamaani tulokseen. Mutta en ollut.\nSillä tiesin kestävän kauan, ennen kuin seuraavan kerran kuulisin\nystäväni naurun.\n\nJuhlasta lähdimme pois nelisin. Karl-Johan oli pyytänyt, että minä\nsaattaisin hänen »Thalian papittarensa» kotiin. »Seuratalon» edessä\ntiemme erkanivat. Liidia oli täysin rauhoittunut ja säteilevän iloinen.\nMutta kun hän halusi tarttua ystäväni käsivarteen, tämä virkahti:\n\n— Älä pane pahaksesi, Lii. Mutta on ehkä parempi, etten minä koske\nsinuun, enää.\n\nSaattomatkalla totesin seuralaiseni hyvin viehättäväksi. Hänen äänensä\noli täyteläinen ja pehmeä ja puhelunsa sydämellistä. Kulkiessamme\nkapeita, mutkittelevia katuja kohti Tuomiovuorta mieleeni muistui\nlähtö Nylands nationin vuosijuhlasta. Nytkin seuralaiseni tahtoi puhua\nennen kaikkea Karl-Johanista. Mutta tällä kertaa se ei katkeroittanut\nmieltäni, päinvastoin.\n\n‒ Minä jään ystävällenne kiitollisuuden velkaan, rouva Kesa tunnusti.\n— Näiden kahden ihastuttavan päivän jälkeen ei sydämeni ole enää niin\nsairas kuin se oli ennen. Ystävänne sanoissa oli sellaista sydämellistä\nvaloisuutta että se aukoi minullekin tietä eteenpäin. Hän sai minut\nmelkein uskomaan jälleen kutsumukseeni näyttelijättärenä.\n\n‒ Mutta hyvänen aika! huudahdin välittömästi. — Ettehän toki sitä voi\nepäillä.\n\n‒ Kyllä vain, hän vastasi hiljaa. — Kun nainen lyödään maahan, hän\nalkaa epäillä kaikkea. Eniten itseään ja kykyjään. Mutta nyt alan\nkäsittää, ettei tärkeintä ole, olenko minä onnellinen vai onneton, vaan\nmitä voin toisille antaa. Antaa näyttämön palkeilla.\n\nMinä tunsin halua protestoida kiivaasti tätä käsitystä vastaan.\nSeuralaiseni oli nuori ja kaunis. Pidin kuitenkin viisaimpana siirtää\nkeskustelun aloille, joissa saatoin tuntea lujan pohjan jalkojeni\nalla. Joka tapauksessa minun sydämeni oli hyvin kevyt, kun sinä iltana\npalasin majapaikkaamme.\n\nMutta seuraava aamu väritti maailman aivan toisen näköiseksi. Siitä\nkävelyretkestä Ülemisten järvelle, jolle _minun_ piti sinä päivänä\nmennä, ei tullut mitään. Asuintoverini ja minä jäimme myös osattomiksi\nniistä riemullisista elämyksistä ja yllätyksistä, mitä Tartto — Emajoen\nkaunis ja iloinen yliopistokaupunki — oli suomalaisten ylioppilaiden\nensimmäisen suurvierailun kunniaksi valmistanut. Muut saivat sen kaiken\nkokea, mutta emme me.\n\nKarl-Johan sairastui näet yöllä. Miten ja miksi, sitä en osaa selittää.\nAamulla hän oli niin korkeassa kuumeessa, ettei tuntenut minua.\nLääkärit pudistelivat neuvottomina päätä. Hädissäni sähkötin silloin\nystäväni isälle. Kauppaneuvos vastasi lähettävänsä lentokoneen hakemaan\npoikaansa.\n\nSeuraavan viikon jouduin viettämään helsinkiläisessä sairaalassa.\nOli järkyttävää kuulla Karl-Johanin kuumehoureissaan toistavan yhtä\nainoaa tavua: »Lii!» Se sai minut tuntemaan, että pinnalta katsoen niin\nhuolettomassa asuintoverissani oli odottamattomia syvyyksiä.\n\nKun hän viimein palasi tajuihinsa, hänen ensimmäiset sanansa olivat:\n\n— Hän oli järkevä tyttö. Ja kultainen tyttö.\n\nMutta sitä sanoessaan hän hymyili hyvin surullisesti.\n\n\n\n\n9.\n\nHELMIKUUN 5:S PÄIVÄ.\n\n\nKarl-Johanin syyskuisen sairasvuoteen ääressä kauppaneuvoksetar\nasetti vastattavakseni kysymyksen, mitä oli tuon hänenkin monesti\nkuulemansa tavun takana: »Lii!» Katsoin velvollisuudekseni kertoa sen\nasuintoverini vanhemmille. Selostukseni oli lyhyt, mutta selvä. Sen\npäätyttyä kauppaneuvoksetar huokasi raskaasti:\n\n— Voi, miten hän saattoi, tuo tyttö?\n\n— Tyhmyyksiä! kauppaneuvos murahti. — Tyttö oli aivan oikeassa.\nJokaisella on oma työnsä. Ja oma maansa. Sitäpaitsi, tämä juttu ei\npoikaa vahingoita. Hänen iässään tuollaiset haavat paranevat pian. Tai\narpeutuvat, mikä saattaa olla parempikin.\n\nSeuraavien kuukausien aikana minulla oli aihetta mietiskellä, kumpi\nnäistä vaihtoehdoista oli tullut Karl-Johanin osaksi. Oliko haava\nparantunut? Vaiko vain arpeutunut?\n\nKun hän jälleen oli pystyssä, harva huomasi mitään muutoksia hänessä\ntapahtuneen. Mutta minä panin merkille, että hänen ilon purkauksensa\nolivat sekä harvempia että rajumpia kuin ennen. Nykäyksittäin hän\nsaattoi heittäytyä ahkerasti lukemaan. Ilman mitään edellä käyvää\nvaroitusta uurastus sitten vaihtui passiiviseksi melankoliaksi. Silloin\nminä olin aivan voimaton. Itse hän kyllä voi hymyillä tälle _dolce far\nniente'lle_, suloiselle toimettomuudelle. Mutta minulta hän ei kärsinyt\nsiinä tilassaan minkäänlaisia huomautuksia.\n\nErääseen otteeseen kuvittelin asuintoverini jo täydelleen toipuneen.\n\nSinä päivänä, jolloin Karl-Johan oli päässyt sairaalasta, kauppaneuvos\noli ilonsa ilmaisuksi lahjoittanut pojalleen auton. Nimenomaan meidän\nmaaseutulaisten ylioppilaiden keskuudessa vain peräti harva omisti\nsellaisen ylellisyysesineen. Mutta asuintoverini ei näyttänyt siitä\nsuuria välittävän.\n\nEräänä marraskuisena lauantai-iltana hän kuitenkin kotiin tullessaan\nilmoitti:\n\n— Laittaudu nopeasti kuntoon, hyvä mies. Lähdemme automatkalle.\n\nIhastuin tästä hänen esityksestään.\n\n— Otammeko Liisi-tädin mukaan? kysäisin, sillä tiesin tädin sitä\ntoivovan.\n\n— Joskus toisella kertaa. Nyt menemme kahden. On jo aika vihdoinkin\nkäydä taas katsomassa tyttöjä.\n\nEn udellut sen enempää. Viikkokausien lohduttoman tihkusateen jälkeen\naurinko oli tänä aamuna murtautunut esiin. Tuntui ihanalta päästä ulos\nkaupungista.\n\nKun poikkesimme Hämeentieltä Kulosaareen päin, Karl-Johan virkahti:\n\n— Ajamme Porvooseen.\n\nSöimme siellä »Seurahuoneella» ensiluokkaisen päivällisen. Kun\nasuintoverini kallisti lasia mielestäni huolestuttavan usein, kysäisin:\n\n— Luuletko pystyväsi ajamaan tänä iltana takaisin?\n\n— Jäämme tänne yöksi, hän vastasi lyhyesti.\n\nVasta illan suussa hän antoi lähtömerkin. Silloin sain myös kuulla,\nettä matkamme määrä oli Naisopisto. Hän selitti olevansa velkaa\nserenadin eräälle tässä »luostarikoulussa» olevalle kaukaiselle\nsukulaistytölle.\n\n— Onko äänesi kunnossa? hän kysäisi.\n\n‒ Luullakseni selviän siinä, missä sinäkin.\n\nVastaukseni oli hieman töykeä. Mutta toden sanoakseni minua harmitti\nse, että Karl-Johan tämänkin retkemme jokaiseen yksityiskohtaan nähden\nlöi laimin kysyä minun mieltäni. Hän piti ilman muuta selvänä, että\nminä seuraisin häntä — hyvässä ja pahassa.\n\nPikku kaupungissa ei tuottanut mitään vaikeuksia löytää sellaista\nsuurta rakennusta kuin Naisopisto.\n\n— Tiedätkö, millä puolella sukulaistyttösi asustaa?\n\n— En, hän hymähti. — Mutta kaikilla tytöillä on täällä yhtä\nyksitoikkoista. Nyt aloitetaan!\n\nÄänemme eivät sointuneetkaan hullummin yhteen. Useaan ikkunaan ilmestyi\ntytönpäitä kurkistamaan hämärtyvään iltaan.\n\n— Näetkö tuon vaalean neidon ylimmässä kerroksessa? asuintoverini\nkysäisi.\n\n— Hänkö on sukulaistyttösi?\n\n— Sukulaissielu ainakin, luullakseni.\n\nJa äkisti Karl-Johan intoutui. Minä olin varma, ettei hänkään voinut\nsiinä valaistuksessa erottaa, oliko tyttö kaunis vai ruma, nuori vai\nvanha. Mutta hän uskoi sokeasti vaistoonsa, joka sanoi, että neidolle\noli laulettava kaunein serenadilaulu: »_Warum bist Du so ferne_...?»\n\nEnsimmäisestä säkeistöstä selvittyään asuintoverini sai päähänsä,\nettä välimatka hänen ja kaunokaisen välillä oli aivan liian pitkä.\nKohdalla ei ollut sopivia tikkaita. Mutta päärakennuksen kupeessa oli\nyksikerroksinen sivurakennus, arvatenkin keskuslämmityksen pannuhuone.\nTuossa tuokiossa hän oli jo kiipeämässä sen katolle.\n\n— Karl-Johan, tule heti alas!\n\nHän oli päässyt perille. Sieltä hän huikkasi.\n\n— Tule sinä tänne!\n\nPelkäsin hänen taittavan niskansa pudotessaan. Hänen jalkansa olivat\nnäet kaikkea muuta kuin vakaat, ja katto oli jyrkänlainen. Ilkeältä\ntuntui sekin, että hän eksyi äänestä yrittäessään laulaa yksin.\n\nJossakin ylhäällä avattiin ikkuna. Ankara naisääni julisti:\n\n— Menkää tiehenne, hampuusit! Muuten saatte poliisit niskaanne.\n\nAsuintoverini nauroi uhkaukselle.\n\n— Tiedämme, hän selitti ylimielisesti, että tässä linnassa asuu\nlumottuja prinsessoja. Niinpä teidänkin siellä olonne on ihan järkeen\nkäypä asia. Missä on lumottuja prinsessoja, siellä on noita-akkakin.\n\n— Karl-Johan! minä huudahdin moittivasti.\n\nMutta hän jatkoi vauhtiin päästyään:\n\n— Eikä noita-akalta voi vaatia, että hän erottaisi kunnialliset\nylioppilaat hampuuseista.\n\n— Vai kunnialliset! sama ääni ylhäältä kaikui entistä vihaisempana. —\nAinakin teidän kunnianne kaipaa pesua!\n\nEikä viimeinen lause jäänyt miksikään hämäräksi uhkaukseksi. Iso\nämpärillinen kylmää vettä sinkosi ikkunasta. Minä olin »ampumalinjan»\nulkopuolella ja muutenkin vatuillani. Mutta asuintoverini sai suihkun\nylleen. Sen ansiosta hän tuli katolta alas niin vikkelästi, että\nluulen tyttöjenkin nauraneen makeasti — opiston vanhemmasta väestä\npuhumattakaan.\n\nKylmä vesi oli haihduttanut Karl-Johanin railakkuuden. Itsekseen\nsadatellen hän puisteli hattuaan ja päällystakkiaan.\n\nSamalla poliisiauto porhalsi paikalle. »Noita-akka» mahtoi sillä\nhetkellä nauttia. Mutta hän ei voinut tietää, että meidät otettiin\nautossa vastaan ystävällisin tiedusteluin:\n\n— »Seurahuoneellako» herrat asuvat?\n\nTotesimme pian joutuneemme taaskin tekemisiin sellaisen poliisimiehen\nkanssa, jollaisia saisi olla enemmän. Varsin pian olimme sopineet,\nettä tyhjentäisimme yhdessä lasillisen, ennen kuin kukin painuisi\nsuunnalleen.\n\nVieraamme oli tanakka, hauska herra.\n\n— Kun ne soittivat sieltä opistolta, niin arvelin viisaimmaksi lähteä\nitse liikkeelle, hän kertoi. — Minä, nähkääs, tiedän, miten vaarallinen\ntuo laitos voi nuorille miehille olla. Olen itsekin teidän iässänne\nollut mukana laulamassa sen tytöille. Silloin oli kuitenkin toukokuu,\njoten muutama pisara vettä ei haitannut. Mutta sen neuvon teille\nannan, että älkää lähettäkö huomenna opistoon kukkia, noin niin kuin\npyytääksenne häiriötä anteeksi. Me, nähkääs, teimme sen erehdyksen.\nMinä olin vielä olevinani erikoisen sukkela.\n\nHän hymähti muistoilleen, ja jatkoi sitten humoristinen välke\nsilmissään:\n\n— Heittäydyin leikkimään Eristä ja liitin lähetykseen kauniin omenan\nkirjoituksin: »Kauneimmalle!» Kaiken kukkuraksi piirsin nimenikin\ntuon neronleimauksen alle Minun onnettomuuteni alkoi siitä, ettei\nnaisopiston seinien sisäpuolella ollut ketään Troian kuninkaan poikaa,\njoka olisi puolestani ratkaissut, kuka neidoista oli kaunein. Sen\nyksinkertaisesti ja tehokkaasti ratkaisi se tytöistä, joka sattui\navaamaan oven kukkakaupan lähetille. Hän söi omenan ja piti minun\nkorttini. Ja nyt hän on jo puoli vuosikymmentä itsevaltaisesti\nmäärännyt, mitä minun talossani ylipäänsä syödään. Niin että älkää\nvain väittäkö minua kylmäsydämiseksi tai pahansuovaksi mieheksi.\nOnnettomuuden aavistus kouristaa sydäntäni joka kerta, kun kuulen\nylioppilaita tulleen serenadille Naisopiston lähettyvillekin.\n\nKun hän oli lähtenyt, asuintoverini virkahti:\n\n— Minun on tunnustettava sinulle jotakin, Matti. En tunne koko\nopistosta ketään. Sain vain päähänpiston vierailla kerran täälläkin.\n\n— Joka tapauksessa seuraamme poliisisedän neuvoa, sanoin lauhkeasti. —\nHuomenissa painutaan kuin varpaisilla tästä kaupungista.\n\nSiihen Karl-Johankin suostui.\n\nTämän episodin jälkeen asuintoverini mieliala painui jälleen. Joskus\nhän pistäytyi yksinään Ostrobotnian klubiravintolassa. Noista hänen\nretkistään, joille hän ei huolinut minua mukaan, pidin kaikkein\nvähiten. Ja Liisi-tätikin oli niistä huolissaan. Tosin hän seuraavana\npäivänä toi aina lemmikkinsä otsalle jääpussin lausumatta ainuttakaan\nmoitteen sanaa. Mutta hänen silmänsä olivat surulliset.\n\nKoetin parhaani mukaan innostuttaa Karl-Johania opintoihin. Joskus\nonnistuinkin siinä. Sensijaan minulla ei ollut mitään menestystä\nyrittäessäni kiinnittää hänen huomiotaan tyttöihin. Tiesin, että\nhänellä olisi ollut onnea sillä taholla. Syksyn jälkeen häneen oli\ntullut jotakin, mikä tyttöjen silmissä lisäsi hänen vetovoimaansa.\nMutta asuintoverini torjui itsepintaisesti kaikki viittailuni.\n\nKerran hän virkkoi hymähtäen:\n\n— Sanon, kuten Laokoon muinoin: _Quidquid id est, timeo Danaos et dona\nferentes_, oli miten oli, pelkään danaolaisia, vaikka he kantaisivatkin\nlahjoja käsissään. Minulle tytöt ovat danaolaisia.\n\nToisella kertaa hän ärähti:\n\n— Hyvä mies, miksi et ole ruvennut lukemaan lääkäriksi? Sinusta olisi\ntullut oikein kirotun huolehtivainen henkilääkäri. Mutta minä en\nkaipaa sinun lääkkeitäsi. Miksi hitossa sinä alinomaan häärit minun\nympärilläni? Eikö sinulla ylipäänsä ole omaa elämääsi, mille uhrata\nhuolenpitosi?\n\nSiitä hetkestä lähtien jätin hänet rauhaan. Sillä tuo viimeinen kysymys\nsattui minuun, koska olin itsekin joskus pysähtynyt sen eteen. Eikö\nminulla ollut omaa elämää?\n\nSeuraavan kevätlukukauden alussa Karl-Johan onneksi kiinnostui\nosakuntaelämästä. Miesten vaihdos oli antanut uutta vauhtia\nosakunnan toiminnalle, ja noususuunnan haluttiin pääsevän näkyviin\njo helmikuun 5:ntenä, vuosijuhlassa. Samanaikaisesti osakuntalaisten\nvakavamielisimmät piirit, lähinnä teologit ja raittiusmiehet, olivat\nalkaneet liikehtiä vaatien toimenpiteitä järjestyksen palauttamiseksi\nOstrobotnialle. Seurauksena oli pari myrskyisää kokousta. Kaikkien\nihmeeksi asuintoverini yhtyi kiivaasti parannuksen vaatijoihin.\n\nHän huomautti puheenvuorossaan, että oli saavutettu raja, jolta oli\npakko kääntyä takaisin, mikäli osakunnan maine haluttiin pelastaa.\n\n— Minä en ole mikään savolaisten ihailija, hän sanoi. — Mutta\nsuhteemme heihin ovat viime aikoina käyneet sellaisiksi, että ne ovat\nsuomalaisten ylioppilaiden keskeisiksi suorastaan skandaalimaiset.\n\nTiesimme sen kaikki. Pohjalaiset ja savolaiset ylioppilaat eivät ole\nkai milloinkaan viihtyneet oikein hyvin toistensa seurassa. Mutta tästä\ntosiasiasta — niin käsittämätön kuin sekin sinään on — on sentään pitkä\naskel avoimeen heimosotaan, joka nyt näytti leimahtaneen liekkiin.\nTällä kertaa syy oli selvästi pohjoispohjalaisten. Parista syksyisestä\nillanvietostamme oli ajettu pois kaikki savolaiset. Aiheeksi ei ollut\nnäille pojille ja tytöille esitetty muuta kuin ettei Ostrobotnialla\nkärsitty musta-keltaisia osakuntanauhoja. Tämän tahallisen\nloukkauksen savolaiset panivat korvansa taa. Kun sitten muuan pahaa\naavistamaton pohjoispohjalainen eksyi savolaisten naamiaisiin Uudella\nylioppilastalolla, kuumaveriset isännät pieksivät hänet Tieto tästä\nsaapui Ostrobotnialle vasta seuraavana maanantai-iltana. Mutta silloin\nalakerrasta lähtikin liikkeelle kymmenmiehinen »rankaisuretkikunta».\nJostakin se sai käsiinsä yksityisauton. Kaikki eivät tietenkään\nmahtuneet vaunun sisälle. Osa jäi sivuastimille, ja muuan asettui\nkahareisin auton nokalle. Pojilla oli sikäli onnea, etteivät joutuneet\nvastakkain järjestysvallan edustajien kanssa. Meluten he tunkeutuivat\nSavolaisen osakunnan huoneistoon, jossa kokous oli juuri päättynyt.\n»Tulimme kalakukkoja ostamaan!» he julistivat. Savolaisten kuraattori\nhallitsi kuitenkin tilanteen hyvin. »Tervetuloa!» hän toivotti ja\nopasti vieraat sivuhuoneeseen. Siellä osakunnan tytöt tarjosivat\nmeikäläisille kalakukkoa — maistiaisiksi, kuten he hymyillen sanoivat.\nSellaista vastaanottoa ei vihakaan kestänyt. Mutta savolaisten tuossa\ntilaisuudessa saavuttama kiistaton voitto oli meikäläisillä yhä\n»puukkona lihassa».\n\n— Vasa nationin kanssa olemme myös joutuneet kireisiin väleihin,\nKarl-Johan jatkoi. — Tosin siihen syypäät eivät enää virallisesti\nkuulu osakuntaan. Mutta näiden Pohjalaisen kriminaaliklubin jäsenien\n»sankariteko» on luettu meidän viaksemme.\n\nSitäkään ei käynyt kieltäminen. Kriminaaliklubin eräiden\nillanistujaisten jälkeen kolme sen vanhinta jäsentä oli jäänyt\nOstrobotnialle. Ärtyneinä he totesivat, että »natsuunalaiset» jatkoivat\njuhlasalissa illanviettoaan. Tällaisten tilaisuuksien oli määrä päättyä\nviimeistään klo 1. Vahtimestaria, »dosentti» Vainiota, ei näkynyt\nmissään. Silloin herrat päättivät omin neuvoin palauttaa järjestyksen\ntalolle. Hovioikeuden auskultantti Kukkonen vetäisi juhlasalin oven\nauki huutaen: »Kello on yksi! Klockan är ett! Illanvietto on lopussa!\nSoarén ä' slut!» Kun kukaan vaasalaisista ei ollut tietääkseen tästä\nilmoituksesta, Kukkonen haarasi lähinnä istuvaa nuorukaista niskasta\nkiinni ja lähetti hänet puolilennossa Hiltuselle, joka oli asettunut\nalas vievien portaiden keskipalkoille. Tämä taas toimitti »paketin»\nala-aulassa odottelevalle Raipan Paavolle, joka kiidätti asianomaisen\nulkoilmaan. Kun kuudes mies oli menossa, vaasalaisten kuraattori tuli\nilmoittamaan, että he keskeyttävät illanviettonsa. Mutta selvää oli,\nettä »natsuunalaiset» kantoivat kaunaa tämän nöyryytyksen johdosta.\n\n— Minä osaan antaa arvoa ilolle, raisullekin, asuintoverini puhui\nedelleen. — Mutta joitakin rajoja on sentään aina kunnioitettava.\nJa minä kysyn, mitä rajoja otettiin muka huomioon täällä viime\nlukukaudella vietetyissä »miumau»-juhlissa.\n\nKukaan läsnä olevista ei noussut vastaamaan. Nuo juhlat olivat\ntuoreessa muistissa. Ne saivat, oikeastaan alkunsa eräästä\nafrikkalaisaiheisesta filmistä, jota silloin pääkaupungissa\nesitettiin. Sen huippukohtana oli lokalin ääni, joka äkisti alkoi\nkuulua alkuasukaskylää ympäröiviltä vuorilta ja joka saattoi\nmustaihoiset sellaiseen murhanhimoiseen hurmioon, että valkoihoisten\noli paettava henkensä edestä korvissaan yksitoikkoinen, uhkaava sävel:\n»maumau-miu-mau-maau!» Tuo sävel oli tehnyt syvän vaikutuksen civis\nKoppiseen, ja aina nopeana käänteissään hän järjesti samaksi illaksi\nOstrobotnian klubiravintolaan railakkaat »miu-mau»-juhlat. Laulu oli\npian opittu. Rumpujen puute korvattiin takomalla pilsneripulloilla\npöytään sopivassa tahdissa. Ryypyt antoivat kyllin »hurmiota». Pitkät\nkeittiöveitset takavarikoitiin »mustien päälliköiden» suukoristeiksi.\nEikä sitten puuttunutkaan muuta kuin »valkoihoiset», joita metsästää.\nJoku joukosta äkkäsi silloin, että yläkerran juhlasalissa olivat\nparhaillaan osakunnan järjestämät ylioppilastanssiaiset, joista sopi\nnoutaa uhrit. Ja niin sitten äkisti kajahti yli valssin sävelten\njuhlasaliin asti villi, uhkaava neekerilaulu: »mau-mau-miumau-maau!»\nOsakunnan järjestysmiehet ryntäsivät portaiden yläpäähän ja hajoittivat\n»mustien» hurjannäköisen kulkueen. Mutta kiihko oli auttamattomasti\nlevinnyt kaikkiin sivuhuoneisiin. Eikä Ostrobotnialla liene milloinkaan\ntapella nahisteltu niin monessa nurkassa kuin sinä iltana. Erästäkin\nhämäläistä ylioppilasta heitettiin pullolla vain siitä syystä, että\nhänellä oli niin ilmetty »tamperelainen pärstä». »Miu-mau»-juhlien\njälkilaskujen selvittely oli kestänyt parisen viikkoa.\n\n— Eikä meillä ole tässä yhteydessä lupa unohtaa viime marraskuun 9:ttä,\nKarl-Johan muistutti säälimättä mieliimme. — Porthanin juhlilla on\nyhdeksän vuosikymmenen luomat ylväät perinteet. Mutta viime kerralla\ntämä yhteispohjalainen juhla oli laadultaan sellainen, että ellemme me\nnyt pysty parempaan, niin jättäkäämme osakunnan vuosijuhla kokonaan\njärjestämättä.\n\nSiinäkin hän oli kieltämättä oikeassa. Viime Porthanin juhla oli ollut\nsurkea. Sekä ohjelma että järjestys olivat kehnot.\n\nPohjalaisen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi niihin aikoihin muuan\neteläpohjalainen lääketieteen kandidaatti. Hänestä ei milloinkaan\nvarmuudella tiedetty, olisiko hän seuraavalla lukukaudella nimeltään\n— isänsä mukaan — Leppäsalo vaiko — äitinsä tyttönimeä käyttäen —\nRunkola. Hänen vanhempansa asuivat näet erossa, ja pojan nimi riippui\nkulloinkin siitä, kumman puolella hänen vaihteleva myötätuntonsa oli.\nHän oli muuten oikein mukava poika, leppoisa niin kuin lihavat ihmiset\ntapaavat olla. Mutta mikään puhuja hän ei ollut. Siitä huolimatta hän\noli ilmoittanut pitävänsä tuossa Porthanin juhlassa pääpuheen. Silloin\nliitettiin näet erään tunnetun pohjalaisen muotokuva Pohjalaiseen\ngalleriaan, jota oli kartutettu jo vuosisadan ajan suurmiesten kuvilla.\nLeppäsalo — se oli hänen nimensä sillä kertaa — aloitti puheensa\nhapuillen ja äärimmäisen hermostuneena. Hän nosteli vuoroin toista ja\nvuoroin toista jalkaansa. Ilmeisesti hän oli jo todennut, ettei puheen\npitäminen ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin hän oli kuvitellut.\nHän änkytti muutamia sanoja tämän uuden pohjalaisen suurmiehen\nkansalaisansioista ja siihenastisesta elämäntyöstä. Mutta sitten hän\npäätti lopettaa piinansa lyhyeen ja sanoi arkisella, äänellä: »No,\nmitäpä minä hänestä sen enempää puhumaan? Kaikkihan tietävät, mikä\nhän on miehiään. Vedetään vain kartiinit sivuun.» Hän kiskaisi verhon\nmuotokuvan edestä, ja sillä asia oli selvä.\n\nMutta se ei ollut jäänyt valtuuskunnan puheenjohtajan ainoaksi\nesiintymiseksi tuossa juhlassa. Ehkäpä hän oli itsekin vaistonnut\nepäonnistuneensa puhujana ja päättänyt siirtyä alalle, jota hän\nparemmin hallitsi. Joka tapauksessa hän illan vaihduttua yöksi sitaisi\npäähänsä liinan ja heitti hartioilleen toisen, otti eteisaulasta\nsoittelevalta torvisoittokunnalta rummun ja marssi sitä lyöden\njuhlasaliin hoilaten: »Minun rumpuni pelastusta soi!» Hän pelastui\njoutumasta heitetyksi ulos vain siksi, että oli juhlan pääisäntä.\n\n»Cygnaeuksen malja» oli sinä yönä kiertänyt pöydässä ahkerammin ja\npitempään kuin kenties milloinkaan ennen vuosikymmeniensä mittaan.\nTunnelma oli »kohonnut» sitä mukaa. Ja vain harvaa läsnä olevaa oli\nsiinä mielialassa häirinnyt se, että lopulta Porthanin rintakuva\nnostettiin pianon päälle ja sen jalustalle koroitettiin — Kukkonen,\nkiedottuna kaulaa myöten hieman jo valkoisuudestaan menettäneeseen\npöytäliinaan. Toiset totesivat ihastuneina molempien »kipsikuvien»\nsamannäköisyyden. Leppäsalo silitti Kukkosen kaljua päälakea ja\nvakuutti sammaltaen: »Ystäväni, sinuakin odottaa varmasti kuuluisuus,\netten sanoisi: kuolemattomuus.».\n\nNämä muistikuvat risteilivät osakuntalaisten mielissä Karl-Johanin\njatkaessa nuhdesaarnaansa. Hänen takanaan seisoivat heränneiden ja\nLestadiolaisten teologien totiset rivit. Siksi hänen oli helppo saada\nilman minkäänlaista vastustusta hyväksytyksi ehdotuksensa osakunnan\nedessä olevaan vuosijuhlaan nähden. Ensinnäkin päätettiin, että juhlan\nohjelma järjestettäisiin hyvin arvokkaaksi ja että puheiden konseptit\noli alistettava kuraattorin tarkastettaviksi, jotta vältyttäisiin\nkaikista ikävistä yllätyksistä. Toisekseen kiellettiin osakuntalaisia\nrangaistuksen uhalla tuomasta juhlasaliin väkijuomia ja sellaisia\nsiellä nauttimasta, vaikka joku vieraista tarjoaisi.\n\nNiinpä olimmekin rauhalliset, kun helmikuun 5:s kallistui iltaansa\nkohden.\n\nOstrobotnian juhlasaliin kokoontui enemmän väkeä kuin tämäntapaisissa\ntilaisuuksissa oli vuosikausiin nähty. Osakuntalaiset halusivat\ntiheillä riveillään osoittaa vieraiden osakuntien edustajille, että\ntäällä elettiin nousukautta.\n\nMinä olin pöytädaamikseni saanut Maritan. Kohtalolla ei siinä ollut\nmitään erikoisosuutta. Olin näet itse valinnut hänet todettuani, että\nNylands nation lähettäisi hänet edustajakseen. Olin utelias näkemään,\nmitä tytöstä oli tullut. Kaunis hän oli nytkin, omalla ylpeällä\ntavallaan. Hän hallitsi kieltämättä tilanteen hyvin. Nyökättyään\niloisesti asuintoverilleni hän tervehti minua kuin vanhaa ystävää ikään.\n\n»Kymmenen virran maan» sävelet olivat hiljenneet. Inspehtori kehoitti\njuhlayleisöä asettumaan paikoilleen kuunnellakseen juhlaesitelmää, joka\nkoskisi lappalaisten poronhoitoa. Moni huokasi silloin. Esitelmä oli\nosakuntien vuosijuhlissa välttämätön paha, johon kuulijat suhtautuivat\nkuin karvaan kalkin tyhjentämiseen. Mutta tällä kertaa se oli\nsuorastaan hupaisa. Perinnäisten puheiden seuratessa musiikkiohjelman\nlomassa toisiaan panin hienoisella ylpeydellä merkille, että\npohjoispohjalainen puhujakaarti oli kohoamassa ylioppilaskunnan\nkärkeen. Eikä turha vaatimattomuus vaivannut ainoatakaan esiintyjää.\n\nKohaus kävi kuulijakunnan lävitse, kun Karl-Johan osittain leikkisässä,\nosittain hyvin sydämellisessä puheessaan kutsuvieraille ehti kohtaan:\n\n— Me pohjoispohjalaiset iloitsemme aina saadessamme tervehtiä\nvierainamme ystäviä muista osakunnista ja korkeakouluista juuri tässä\nsalissa, jonka seiniä koristavat pohjalaisten suurmiesten muotokuvat.\n\nHän loi nopean vilkaisun ympäri salia ja lisäsi:\n\n— Niin, jos Elias Lönnrotkin olisi ollut pohjalainen, niin voisimme\ntäällä nähdä _kaikkien_ Suomen suurmiesten kuvat!\n\nPuheiden lomassa Marita jutteli minulle vilkkaasti.\n\nSain kuulla, että hänen kihlauksensa Jarl-vänrikin kanssa oli\npurkautunut. »Emme sopineet toisillemme», hän selitti Nyt hän oli\nkihloissa erään arkkitehdin kanssa, ja häät vietettäisiin keväällä.\nSitten hän kysyi uteliaana, kuka läsnä olevista oli Savolaisen\nosakunnan edustaja.\n\n— Miksi niin? hämmästyin.\n\n— Olen vain kuullut hänestä, Marita vastasi. — Kerrotaan, että\nSavolainen osakunta aina lähettää saman miehen edustajakseen niihin\nvuosijuhliin, jotka saattavat käydä tavalliselle kuolevaiselle liian\nraskaiksi. Otaksuin näkeväni hänet täällä.\n\nHymyilin.\n\n— Ei, Mikkonen ei ole täällä, selitin. — Hänen »virkavuotensa» ovat\nmuutenkin päättyneet. Hänen viimeinen edustusvierailunsa oli teekkarien\nvuosijuhlassa. Ettekö ole kuullut siitä?\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n— Kertokaa, hän kehoitti.\n\n— Itse vierailusta en tiedä mitään, sanoin. — Mutta vaikka vuosijuhla\noli ollut jo lauantaina, niin maanantaina savolaisten inspehtori\nja kuraattori odottivat turhaan, että Mikkonen saapuisi osakunnan\nkokoukseen sanellakseen pöytäkirjaan tavanmukaisen tervehdyksen\njuhlasta. Kokous oli juuri päättymäisillään, kun odotettu ehättäytyi\npaikalle. Hänellä oli päällystakki avoimena, ja sen alta näkyi frakki.\nMutta hattuaan hän ei hoksannut ottaa päästään rynnätessään saliin.\n»Onko kokous jo lopussa?» hän huohotti. »Ei», kuraattori murahti,\n»mutta ota hattu päästäsi!» Mikkonen totteli. Raikuva nauru tervehti\nhäntä. Eikä se kumma ollutkaan. Oikeaa pään puolta peittivät hänen\nkuuluisat tummanruskeat kiharansa. Mutta vasen puoli oli ajettu kolmen\nmillin koneella paljaaksi. Vuosijuhlan kolmatta päivää viettäessään\nteekkarit olivat heittäytyneet leikkisiksi. He olivat omalla tavallaan\nmaksaneet sille vieraalleen, joka oli kestänyt vuorokautta kauemmin\nkuin muut, mutta nukahtanut sentään lopuksi, hänkin.\n\nMarita nauroi. Se ei hämmästyttänyt minua lainkaan. Päinvastoin olisin\nkummastunut, jos hän olisi tavullakaan ilmaissut myötätuntoaan.\n\nVirallisten puheiden sarja oli päättynyt. Sana oli julistettu vapaaksi.\n\nSuomalaisten osakuntien yhteisen tervehdyksen esittäjäksi nousi\nmeidän isäntien hämmästykseksi savolainen. Poika oli meille kyllä\ntuttu ja nautti jonkinlaista kotipaikkaoikeutta Ostrobotniallakin.\nMutta hänellä oli sittenkin musta-keltainen osakuntanauha. Ottaen\nhuomioon pohjoispohjalaisten ja savolaisten viimeaikaiset suhteet\nhänen esiintymisensä kiristi tunnelman jo ennen kuin hän oli lausunut\nainoatakaan sanaa.\n\nSipaisten otsalta sille valahtaneet mustat kiharat hän aloitti\nhitaasti. Mikään lipeväkielinen hän ei tavallisissakaan oloissa ollut,\nja nyt hän tuntien jännityksen ympärillään puhui erikoisen verkkaan.\nKiitokset kestiystävyydestä hän esitti tavanmukaisin kääntein. Sitten\nhän mainitsi jo kotona joutuneensa harkitsemaan sitä mahdollisuutta,\nettä hän olisi tänä iltana suomalaisten osakuntien edustajista vanhin\nja niin ollen saisi osakseen puheen pitäjän vaivat.\n\nMikään retorinen mestarinäyte hänen esiintymisensä ei ollut näihin asti\nollut. Ja samaan arkiseen sävyyn hän jatkoi:\n\n— Siltä varalta minä rupesin miettimään, mitä myönteistä ja kaunista\nvoisin pohjoispohjalaisista ja heidän pyrkimyksistään lausua. Sillä\nsellainenhan kuuluu näin vuosijuhlassa asiaan. Kun oikein etsin,\nniin löysin yhtä ja toista. Oikeastaan melko paljonkin. Ja niin minä\nrauhoituin. Tämän puheen pitäminen ei tuottaisi minulle vaikeuksia.\nMutta kun nyt seison tässä, olen pahasti ymmällä. Sillä se myönteinen\nja kaunis, mitä minä voisin pohjoispohjalaisista lausua — kaikki se on,\nvieläpä runsaiden korkojen kera, täällä jo isäntien itsensä toimesta\ntullut sanotuksi. Siksi tyydyn vain toivottamaan juhlivalle osakunnalle\nhyvää jatkoa!\n\nKun hän istuutui, vallitsi salissa hetken hiiskumaton hiljaisuus. Minä\nolin aivan liian jännittynyt siitä, mitä nyt tapahtuisi, kyetäkseni\nmillään tavoin reagoimaan. Mutta sitten puhkesivat suosionosoitukset\nrajusti esiin. Helisevä nauru säesti raikuvia kättentaputuksia.\nHuokasin helpotuksesta. Savolaisten kanssa ei pitkään aikaan enää\ntapeltaisi.\n\n— Olipa se omalaatuinen kiitospuhe, Marita hymähti.\n\n— Siinä lajissa tietääkseni numero kaksi osakuntiemme historiassa,\nvirkahdin.\n\n— Millainen sitten olikaan numero yksi? tyttö kysyi.\n\n— Sen pitämisen kunnia kuuluu eräälle pohjalaiselle, vastasin. — Mutta\nmonta vuosikymmentä siitä on. Muuan maisteri F. oli joutunut edustamaan\nvanhaa jakamatonta Pohjalaista osakuntaa hämäläisten vuosijuhlassa.\nHän oli jo siihen aikaan tunnustettu runoilija. Noustessaan esittämään\nosakuntansa tervehdystä hän aloitti runollisen kauniisti. Hän vertasi\nylioppilaskuntaa laivaan, jonka on määrä viedä tietoja ja sivistystä\nkansalle. »Tässä laivassa me pohjalaiset olemme purjeet! Ja te\nhämäläiset — te olette paarlasti», hän sitten julisti. Ei ole syytä\nkummastella, että sen illan isännät ottivat tämän käänteen pahakseen.\nHe päästivät harminsa purkautumaan myös sanoiksi. Pohjalainen maisteri\nkatseli hetkisen ihmetellen silmälasiensa takaa myrskyäväksi mereksi\nmuuttunutta salia. Puheensa johtolangan hän oli kadottanut. Mutta\njotakin hän halusi sentään vielä sanoa. Ja niinpä hän koroitti äänensä\nja lausui: »No, no. No, no. Ei pidä käsittää väärin. Ainahan sitä\npurjelaivassa — paarlastiakin tarvitaan!»\n\nMarita taputti, ihastuneena käsiään.\n\n— Tuo oli aito pohjalaista! hän huudahti. — Mahtaako Suomessa olla\ntoista niin itsetietoista heimoa kuin te pohjalaiset?\n\nMinut vapautti vastaamasta se tosiasia, että kutsuvieraiden puheet\njatkuivat. Useimmat niistä eivät eronneet tavallisesta kaavasta ja\nunohtuivat sen vuoksi heti, kun puhuja oli istuutunut paikalleen. Mutta\nlopuksi muuan merikadetti nousi esittämään kadettikuntansa tervehdystä.\nKuulin sivultani, miten Marita veti kiivaasti henkeä. Käännähdin häneen:\n\n— Komea poika, eikö totta?\n\nTyttö ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi innokkaasti.\n\nEikä merikadetti ollut vain kaunis katsella. Hän osasi myös puhua.\nKestityskiitoksen jälkeen hän rupesi kertomaan ensimmäisestä\nkesäpurjehduksestaan laivastoomme kuuluvalla »M.1:llä». He olivat\nlähestymässä Vaasan satamaa, kun edellä kulkevan panssarilaivan mastoon\näkisti ilmestyi lippu, jossa oli merkki Q. »M.1:n» upseereille tuli\nkiire etsiä kansainvälisestä merkinantokoodesta, mitä Q merkitsee.\n»Kuljette vaaraa kohden!» Varoitukseen oli ollutkin syytä, sillä\npanssarilaiva oli ajanut karille. Tuo »Kuljette vaaraa kohden!» oli\ntoistamiseen, merikadetti kertoi, palautunut hänen mieleensä muutamia\nkuukausia myöhemmin, kun hän oli erään »M.1:n upseerin häissä. Sinne\noli saapunut sähkösanomatervehdys m.m. rannikkolaivaston päälliköltä.\nSe oli lakonisuudessaan mestarillinen: »Lippu Q!» Sama merkki oli\nkolmannen kerran, puhuja jatkoi, noussut hänen mieleensä tänä iltana.\nHän tunsi joutuneensa vaarapiiriin sekä isäntien kaunopuheisuuden että\nemäntien säteilevien silmien ilotulituksessa.\n\nOn selvää, että merikadetti niitti tällä puheellaan suurta suosiota.\n\n— Teikäläiset tytöt ovat todella suloisia, Marita virkahti. — En\nihmettele lainkaan, että kadetti tuli ajatelleeksi lippu Q:ta!\n\nKumarsin hänelle kiitokseksi tästä kohteliaisuudesta. Silti en\nkuvitellutkaan, että se olisi ollut vilpittömästi tarkoitettu. Se olisi\nsentään ollut liikaa Maritan tyyppiseltä tytöltä.\n\nOsakunnan kuraattori viittasi minua tulemaan luokseen. Huolestuneena\nhän kysäisi puoliääneen:\n\n— Oletko pannut merkille Vaajarannan?\n\nOlin, totisesti! Olin tuntenut vastenmielisyyttä joka kerta, kun\nkatseeni oli illan mittaan sattunut sivuamaan tuota hoikkaa,\nkalpeanaamaista fuksia, jolla oli väsynyt maailmanmiehen hymy ja\nrasvattu musta tukka. Jo ennen juhlan alkua pari vierasosakuntalaista\noli ehtinyt huomauttaa ivallisesti, että pohjoispohjalaiset näyttivät\nsaaneen keskuuteensa »nuoren Valentinon».\n\n— Tarkoitatko hänen hurmurin viiksiään? kysäisin.\n\nKuraattori hymyili katkeralle sävylleni.\n\n— En, oikeastaan. Mutta pelkään, että klubiravintolassa on jotakin\ntekeillä. Muutamat kriminaaliklubin pojat painuivat alakertaan\nneljännestunti sitten. Äsken Koppinen kävi kutsumassa Vaajarannan\nsinne. Minä en viitsisi puuttua asiaan, ellei se ole ihan\nvälttämätöntä. Mutta olisi hyvä, jos sinä kävisit katsomassa, ettei\nsiellä aivan mahdottomia pääse tapahtumaan.\n\nOlin heti valmis. Tullessani klubiravintolaan kuulin Vaajarannan äänen:\n\n— Te lupasitte minulle ryypyn. Oliko se vain ansa?\n\nHän seisoi neljän vanhemman osakuntalaisen keskellä. »Maailmanmiehen»\nväsähtänyt sävy oli vaihtunut kiivaaseen ja hieman säikähtyneeseen\nääneen.\n\n— Kyllä sinä ryyppysi saat, muuan pojista sanoi. Mutta sitä ennen sinun\non ajettava pois tuo musta viiva ylähuulestasi.\n\nVaajaranta protestoi jyrkästi. Moinen vaatimus oli yksilöllisen\nvapauden raakaa loukkaamista, hän selitti.\n\n— Oli mitä tahansa, Koppinen ilmoitti kylmästi, niin tämän jälkeen et\nenää juoksentele ympäriinsä tekemässä koko osakuntaa naurunalaiseksi\nkaikkien muiden silmissä. Kysymys on vain siitä, raakaatko ylähuulesi\nitse vai teemmekö me sen.\n\nVaajaranta katsoi heitä toista toisensa perästä. Hän käsitti asemansa\ntoivottomuuden. Pojat olivat yhtä mieltä. Mitään pakomahdollisuutta\nhänellä ei ollut. Hetken arvelun jälkeen hän raskaasti huokaisten\nnyökkäsi, mutta pyysi sitten:\n\n— Antakaa edes saippua ja kuumaa vettä.\n\nVastaus oli armoton:\n\n— Niitä et saa! Kun sinä tuhlasit koko syyslukukauden makoilemalla\nkotonasi kasvattamassa noita inhottavia »koristuksiasi», niin saat ne\nnyt paljaaltaan ajaa pois. Opitpahan siten hiukan tietämään huutia!\n\nVapisevin käsin Vaajaranta tarttui parranajokoneeseen, joka hänelle\nojennettiin. En tiedä, nostattiko kiukku vaiko kipu kyynelet hänen\nsilmiinsä. Mutta varmaa on, ettei yksikään meistä katselijoista\ntuntenut häntä kohtaan mitään sääliä.\n\nKun toimitus oli ohi, Koppinen sanoi:\n\n— Nyt saat ryyppysi.\n\nOdotin, että poika olisi kiroten torjunut tarjouksen. Mutta hän\nvirkahtikin hiljaisesti:\n\n— Kiitos.\n\nMinä istahdin seuraan. Juttelimme sovinnollisesti. Vaikutti siltä kuin\nVaajarannasta olisi hurmurinviiksien mukana karissut hänen muukin\nsietämätön asenteellisuutensa.\n\nKoppinen oli poistunut jo ennen minua alakerrasta. Kun palasin\njuhlasaliin, hän istui minun paikallani pitämässä seuraa Maritalle. Hän\naikoi nousta, mutta tyttö sanoi:\n\n— Älkää toki menkö! Haluan kuulla jutun, jota juuri aloititte.\n\nKun minä nyökkäsin suostumukseni ja jäin seisaalta kuuntelemaan,\nKoppinen ryhtyi selittämään minulle. Rupesin vain ajan kuluksi neidille\nkertomaan ensimmäisen ylioppilasvuoteni aikaista kokemusta eräästä\nhelsinkiläispuoskarista. Ludviginkadulla hänellä oli vastaanotto, ja\nsiellä hän »paransi» sairaita tunnettuun Couén tyyliin: »lakkaamatta ja\njoka suhteessa tulen yhä terveemmäksi».\n\nKoppinen oli joutunut tekemisiin »tohtorin» kanssa vasta sitten, kun\ntämän tuottoisa praktiikka oli katkaistu ja syyte puoskaroimisesta\noli jo joutunut raastuvanoikeuden käsiteltäväksi. »Tohtori» oli\ntullut vieraisille siihen perheeseen, jonka luona Koppisella ja\nHaukelan Sametilla oli yhteinen, vaatimaton asuntonsa. Pojatkin\nkutsuttiin mukaan »kalaaseihin». »Tohtoria» kiinnosti tässä vaiheessa\nvain kysymys, miten hänen oli käyvä. Silloin isäntä kehaisi, että\nonhan seurassa kaksi tuomaria, jotka osannevat sanoa, millaiseksi\nrangaistus muodostuu. Poikien sydän tuntui hypähtävän kurkkuun pelkästä\nsäikähdyksestä. He lukivat vasta Landtmanin »Johdatusta filosofiseen\najatteluun» eivätkä vielä olleet nähneetkään lakikirjaa. Mutta kun koko\nseurueen katseet nauliutuivat odottavina heihin, he eivät uskaltaneet\nvilkaistakaan toisiinsa. He koettivat olla tärkeän ja mietteliään\nnäköisiä. Koppinen tuumi kuumeisesti, millaisen rangaistuksen Suomen\nlaki mahtanee säätää puoskaroimisesta. Uskaltaisikohan sanoa, että 6‒8\nvuotta linnaa siitä tulee? Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä mihinkään\ntulokseen, kun Haukela jo laukaisi: »Sakkoa siitä tulee. Luullakseni\n1.300 markkaa!»\n\n— No, miten kävi? kysäisin.\n\n— Viikkoa myöhemmin itse isäntä tuli tuomaan boksiimme iltapäiväkahvit,\nKoppinen kertoi. »Kyllä te olette taitavia tuomareita», hän kehui.\n»Sanoitte melkein markalleen oikein, millaisen tuomion tohtori saisi.\nRaastuvanoikeus antoi tänään päätöksensä. Sakkoja tuli. 1.250 markkaa!»\n\n— Voi! Marita ihastui. — Miten toverinne osasi niin mainiosti ennustaa?\n\nKoppinen nauroi:\n\n— On aivan väärin väittää, että Herra olisi vain hullujen holhooja.\nHänen kätensä ohjaa myös nuorten ja tietämättömien opiskelijoiden\najatuksia. Mitenpä muuten meistä ylioppilaista voisi kerran valmiita\nmiehiä tulla!\n\nKäännyin menemään. Saatoin jättää heidät pitämään edelleen seuraa\ntoisilleen. Tein sen sitäkin paremmalla omallatunnolla, kun tiesin\nKoppisen olevan lujasti ankkuroitu teekkarityttöönsä.\n\nViimeiset puheet oli pidetty. Oli tullut yhteislaulujen aika. Ennen\ntätä vuosijuhlaa oli osakunnassa vakavasti harkittu, olisiko seurattava\nUuden ylioppilastalon antamaa merkkiä ja liitettävä tanssi ohjelmaan.\nMutta nimenomaan nuorimmat olivat asettuneet jyrkästi vastustamaan\nmoista uudistusta. He saivat kyllikseen tanssia muualla, he selittivät.\nVuosijuhla oli säilytettävä entisellään. Seurustelun vilkkaudessa ei\nollutkaan toivomisen varaa. Silti huomasin eräiden paikkojen olevan jo\ntyhjinä. Syyn tiesin.\n\nEivät edes innokkaimmat raittiusmiehet olleet esittäneet vaatimusta,\nettä vuosijuhlasta oli »Kuningas Alkoholi» tyyten karkoitettava.\nHe olivat kai harkinneet parhaaksi edetä askeleittain ja senvuoksi\ntyytyneet raitistuttamaan tällä kertaa vain juhlasalin. Siihen, mitä\ntapahtui valtuuskunnan huoneessa, he eivät olleet tahtoneet puuttua.\n\nSinne minäkin suuntasin nyt kulkuni. Parisenkymmentä miestä oli siellä\nkoolla. Pohjoispohjalaisten »tooppi» kiersi ahkerasti piiriä. Se ei\nollut hopeaa, kuten »Cygnaeuksen kannu», vaan yksinkertainen katajainen\nhaarikka. Mutta kulausten pituudesta ja vaikutuksesta päättäen sen\nsisältämässä juomassa ei ollut vikaa.\n\nSeurueen keskipisteenä istui muuan majuri täydessä juhla-asussa.\nHänkin oli pohjoispohjalainen, joten hänellä oli täysi oikeus olla\nmukana. Mutta virkatehtäviensä vuoksi hän oli vasta myöhään ehtinyt\nOstrobotnialle. Hänet oli väliaikaisesti komennettu tasavallan\npresidentin nuoremmaksi adjutantiksi, ja hänen puheistaan päätellen se\nei ollut mikään helppo homma.\n\n— Ette usko, pojat, miten hyvää tämä hetkinen teidän parissanne\nminulle tekee, hän puheli. — Tai ehkäpä käsitätte sen, kun mainitsen,\nettä eilisen päivän jouduin viettämään Hämeenlinnassa. Siellä oli\njonkinlaiset sianjalostusyhdistyksen juhlat, joihin presidentti\nosallistui kunniavieraana.\n\nSilloin Haukelan Sameli innostui:\n\n— Mutta, meillehän tulee pian Pohjalaisen kriminaaliklubin vuosijuhla.\nOikein tasavuosien merkkipäivä. Eiköhän tasavallan presidentti\nkunnioittaisi sitä olemalla läsnä?\n\nMajurin adjutantin vaistot heräsivät heti. Hän kaivoi muistikirjan\ntaskustaan.\n\n— Katsotaan, hän myönteli. — Minäpä merkitsen päivän muistiin.\n\nMutta sitten hän rupesi epäilemään kutsun vilpittömyyttä.\n\n— Hm, jaa, hän äänteli nolostuneena. Sitten hän otti »toopista» pitkän\nkulauksen ja virkahti: — Eiköhän sovita, että minä edustan niissä\njuhlissa presidenttiä?\n\n— Sen korkeammalle meidän kunnianhimomme ei oikeastaan kurkottanutkaan,\nHaukela myönsi sopuisasti. — Mutta sanohan, veli, mistä sinä olet tuon\nupean rivin kunniamerkkejä rintaasi saanut.\n\nMajuri naurahti.\n\n— Kyllä tekin näitä helyjä saatte, jos satutte vain sellaiselle\npaikalle, hän selitti. — Minä olen nyt puolen vuoden mittaan\nkorjannut näitä kaksi kertaa enemmän kuin koko siihenastisella\npitkällä sotilasurallani. Milläkö olen ne ansainnut? Hymyilemällä ja\nkumartamalla.\n\nKun jonkin ajan kuluttua pistäysin juhlasalissa, tyhjyys löi vastaani.\nVirallinen vuosijuhla oli jo päättynyt. Viimeiset vieraat hakeutuivat\nvaltuuskunnan huoneeseen. Karl-Johania en nähnyt missään. Niinpä\npalasin majurin seuraan, joka tarvitsikin tukea. Eräät kärsimättömät\neivät näet halunneet jäädä odottamaan, kunnes pääsisivät yhteiskunnassa\n»oikealle paikalleen», vaan vaativat jo nyt osuuttaan hänen\nkunniamerkeistään.\n\nOli vielä pitkälti aamuun, kun me viimeisetkin juhlijat jätimme\nOstrobotnian.\n\nSatuin yksiin, karjalaisen maisterin kanssa, jonka olin viime vappuna\ntavannut Polin pokeriboksissa. Hän oli hyvin tyytyväinen iltaansa.\n\n— On mukava päästä tällaisesta juhlasta kerrankin ajoissa kotiin,\nhän virkkoi. —Meidän viime vuosijuhlastamme lähdettiin vasta klo\n8,30 seuraavana aamuna. Epäröivinä seisoimme Vanhan ylioppilastalon\neteisessä. Arastelutti painua ulos frakki yllä ja silkkipytty päässä.\nTyöhön kiiruhtavia virkatovereita tulisi tietenkin vastaan. Silloin\njoku keksi: »Otetaan musiikkisalista mukaamme jokin YL:n seppeleistä ja\nollaan menevinämme hautajaisiin.»\n\nMaisteri naurahti muistolleen. Sitten hän lisäsi:\n\n— Se nyt oli semmoista »seuraavan päivän» hirtehishuumoria.\n\nPari kadunkulmaa myöhemmin tavoitimme pohjoispohjalaisten ryhmän, joka\noli pysähtynyt pohtimaan pulmallista kysymystä. Jo äänistä saattoi\npäätellä, että nämä pojat olivat kurkistaneet syvälle »tooppiin». Niin\nsekavia kuin heidän selittelynsä olivatkin, niin Haukelaa pulma tuntui\nkoskevan. Siksi kysyin:\n\n— Mikä sinulla on hätänä, Sameli?\n\n— Minulta on kuollut joku läheinen sukulainen, hän valitti surkeasti.\n— Ja hirveintä on, etten millään jaksa muistaa, kuka se on. Olen tässä\nkoettanut pojiltakin asiaa tiukata. Mutta huonosti he lehtensä lukevat.\nKukaan ei ole kuullut, että joku omaiseni olisi kuollut. Mutta niin\nvain on, että minulla on surua.\n\nMistä sen niin varmasti tiedät, kun et kerran mitään muista? tiedustin.\n\n— Minulla on surunauha takin hihassa, Haukela tolkkasi. Eikä sitä\nolisi, ellei joku omaiseni olisi kuollut. Mutta kuka? Kuule, Matti,\nolethan sinä kanssani samaa mieltä siitä, että näin muistamattomassa\ntilassa ihminen ei saisi olla?\n\nIlmoitin yhtyväni hänen arviointiinsa. Mutta eräs ajatus oli\njuolahtanut mieleeni.\n\n— Onko Lahden Järrä tässä joukossa? kysäisin.\n\n— Täällähän minä, tuli vastaukseksi.\n\n— Sinun äitisihän kuoli viime marraskuussa, ellen väärin muista,\nvirkahdin.\n\n— Niin kuoli.\n\n— Tule tänne lähemmäksi, kehoitin. Kun hän ehti luo, saatoin todeta\nosuneeni summanmutikassa oikeaan. — Sinulla ei ole takissasi\nsurunauhaa. Sinä ja Sameli olette vaihtaneet päällystakkeja. Siinä koko\njuttu.\n\nAluksi he eivät ottaneet sitä uskoakseen. Mutta pian hekin havaitsivat,\nettä juuri niin oli käynyt. Haukela syleili minua keskellä katua, niin\niloinen hän oli.\n\n— Sinä olet palauttanut minun vainajani elävien joukkoon! hän ylisti. —\nSinä olet antanut minulle takaisin elämän ilon!\n\nMutta seuraavana päivänä hän ei ollut enää lainkaan iloinen tullessaan\ntapaamaan Karl-Johania ja minua. Sillä tämäkään vuosijuhla ei ollut\nsujunut aivan ilman jälkilaskuja. Ne olivat langenneet Haukelan\nmaksettaviksi.\n\nHän kertoi eronneensa tovereistaan vain kahden kadunkulman päässä\nasunnostaan. Oli ollut kirotun liukas keli, kuten mekin olimme\nhuomanneet. Hän oli koettanut astella hyvin varovaisesti. Mutta\nonnettomuus oli kuitenkin tapahtunut. Hän sanoi muistavansa tarkoin,\nmitä hän oli ajatellut tuntiessaan jalkansa lipeävän ja mitä hieman\nmyöhemmin lentäessään selälleen. Mutta sitten kaikki oli häipynyt\nusvaisiin hämäriin. Hän oli tänä aamuna havahtunut siihen, että\njoku nyki häntä käsivarresta. »Mikä hotelli tämä oikein on?» hän\noli unenpöpperössä hokenut. Saamansa vastaus oli kuitenkin yhdellä\ntempauksella kiskaissut hänet hereille, sillä se kuului: »Hotelli?\nEerikinkadun poliisiputka tämä on! Ja herra pääsee syytteeseen kadulla\nnukkumisesta.»\n\nKun Haukelan Sameli oli murheineen poistunut, asuintoverini naurahti\napeasti:\n\n— Ja minä olin vuoteessani jo kello 2.\n\nHetken kuluttua hän jatkoi mietiskelyään:\n\n— On tietysti hiton hienoa viettää näin arvokkaasti osakuntansa\nvuosijuhlaa.\n\nHän oli jälleen tovin ääneti. Sitten hän lisäsi:\n\n— Mutta valehtelisin, jos väittäisin, että se oli ylen hauskaa!\n\n\n\n\n10.\n\n»... NIE KEHRST DU WIEDER, GOLDNE ZEIT...»\n\n\nToukokuun 24 päivänä palailimme yliopistolta asuntoomme. Me —\nKarl-Johan ja minä — olimme sillä hetkellä kaksi onnellista miestä.\n\nAsuintoverini pysähtyi keskelle katua ja huudahti:\n\n— Miten oikeassa olikaan vanha herra Vergilius! Hänen totuutensa on\ntänään jälleen osoittanut pätevyytensä: _Labor improbus omnia vincit_,\ntarmokas työ voittaa kaiken!\n\n— Se oli kyllä hieno totuus, hymähdin. — Pelkään vain, ettei sana\n_improbus_ ihan tarkalleen kuvasta meidän opiskelumme laatua.\n\nMutta olipa sen seikan laita miten tahansa, niin sinä päivänä\nolimme saaneet korjata sadon. Hetki sitten filosofisen tiedekunnan\nhistoriallis-kielitieteellisen osaston dekaani oli ojentanut meille\njuhlalliset paperit, jotka todistivat meidät molemmat filosofian\nkandidaateiksi.\n\nSydämeni oli sillä hetkellä hyvin kevyt. Olimme täyttäneet\nviimesyksyisen yhteisen päätöksemme. Tuntui kuin sillä olisin\ntodistanut itselleni jotakin, mistä en ollut aivan varma ollut.\n\nMatkaa jatkaessamme virkahdin:\n\n— On ihanaa olla määränpäässä.\n\nKarl-Johan oli ylimielisellä tuulella. Hän kysäisi:\n\n— Sanotko kandidaattitutkintoa määränpääksi? Sehän on vasta ensimmäinen\nkestikievari pitkän tien varressa. Meidän on molempien jatkettava.\nVähintään tohtorinhattuun asti!\n\nMinusta oli tarpeetonta tällä hetkellä puhua jatkamisesta. Olimme\nvastikään saavuttaneet päämäärän. Asuintoverini tahtoi tosin nimittää\nsitä vain kestikievariksi. Mutta joka tapauksessa olimme saaneet\nponnistaa itsemme väsyksiin selvitäksemme viimeisestä taipalesta. Eikä\nmatkalaisen silloin kannata heti ruveta haaveilemaan lähdöstä eteenpäin.\n\nKarl-Johanin sanat himmensivät iloani. Tiesinhän, että minun osaltani\njatkaminen ei tullut kysymykseenkään.\n\nAsuintoverini asema oli toinen. Leipähuolet eivät painaneet häntä\n— eivät nyt eivätkä vastedes, hänhän oli kauppaneuvos Vahtolan\npoika. Tie kohti lisensiaattitutkintoa oli sitäpaitsi opintojenkin\nkannalta hänelle siloisempi kuin minulle. Vaikka hän oli kaksi\nvuotta nuorempi sekä iältään että ylioppilasvuosiltaan, niin hän oli\nsuorittanut ylimmän arvosanan kolmessa aineessa ja minä vain kahdessa.\nMutta kaikesta huolimatta — minua arvelutti ajatus Karl-Johanista\nkirjoittamassa väitöskirjaa ja sitä puolustamassa suurennuslasilla\nvirheitä etsivää vastaväittäjäprofessoria vastaan.\n\n— Minun yliopistolliset opintoni päättyivät tähän, sanoin. — Enkä\ntiedä, kannattaako sinunkaan yrittää tällä alalla pitemmälle. Muistat\nkai, millaisia vaikeuksia sinulla oli ennen joulukuista pro gradua.\n\n— Oliko minulla muka vaikeuksia? asuintoverini kummasteli.\n\nSilloin minä nauroin. Hänen taitonsa unohtaa kiusalliset episodit\noli riemastuttava. Paitsi siinä vaiheessa työn alla ollutta\nlaudatur-tutkielmaa korkeinta arvosanaa varten yhteisessä\npääaineessamme, Suomen ja pohjoismaiden historiassa, Karl-Johan\noli kirjoittanut vastaavat opinnäytteet kansantaloustieteessä ja\nkansanrunoudessa. Molemmista viimeksi mainituista minulla oli ollut\ntuhannenmoinen vaiva, ennen kuin ne oli saatu ulkonaisesti siihen\nasuun, että ne kehtasi professoreille viedä. Mutta marraskuussa minulla\noli ollut liian kiire oman tutkielmani valmistamisessa ehtiäkseni\nkiinnittää huomiota siihen, miten asuintoverini työ edistyi. Sitten\ntuli kuitenkin se päivä, jolloin hengentuotteittemme käsikirjoitukset\noli toimitettava puhtaaksikirjoittajalle, jotta ne ehtisivät\nmääräaikana professorimme tarkastettaviksi. Sinä aamuna pommi räjähti\nyhteisessä huoneessamme: Karl-Johanin käsikirjoitusta ei löytynyt\nmistään!\n\nHänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, minne nuo\nkallisarvoiset paperit olivat joutuneet. Hän väitti kuitenkin\nsilmäilleensä niitä viimeksi eilisiltana kotosalla. Koko huoneisto\npantiin mullin mallin. Lopulta nuorin palvelustytöistä löysi\nkolmanneksen tuosta kirjoitelmasta — VC:n vesisäiliön päältä.\nAsuintoverini ihastui, että niin tietysti, siellähän sen pitikin olla.\nHänellä oli ollut kiire tarkastaa viimeisiä sivuja. Senvuoksi hän ei\nollut voinut tältä työltä riistää ainoatakaan hetkeä. Mutta sitten\nvesijohto ei ollut toiminutkaan. Hän oli kiivennyt vääntämään säiliön\nvesihanaa paremmin auki. Siinä puuhassa käsikirjoitus oli unohtunut\ntuohon kätköpaikkaan.\n\nMutta missä olivat puuttuvat kaksi kolmannesta? Sinä päivänä\nKarl-Johan ja minä kulutimme melkoisen rahasumman ristiin rastiin\nHelsinkiä käyviin automatkoihin. Lopulta sisukkuutemme tuli\npalkituksi. Tutkielman alkuosan löysimme yliopiston kirjastosta\nsen hakuteoksen välistä, jota asuintoverini oli viimeksi käynyt\nselailemassa. Keskimmäiset kolmisenkymmentä kuskaa saimme Ostrobotnian\nvahtimestarilta, joka oli viikko sitten korjannut ne klubiravintolan\nhattuhyllyltä. Hänen syvä kunnioituksensa kaikkea sellaista kohtaan,\nmikä vivahtikin tieteeseen, oli säästänyt nuo sekavat paperit\njoutumasta keskuslämmitysuuniin.\n\n— Oli se tämäkin urakka, minä ivailin. — Olimmepa kuin aikomaan\nLemminkäisen äiti Tuonelan jokea haravoimassa. Eikö hänestä sanottu:\n»Saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta, niistä poikoa\nrakenti»?\n\nSiihen kysymykseen asuintoverini ei vastannut, murahtihan vain jotakin\nepämääräistä. Etsimisen jännitys ja löytämisen ilo olivat hetkeksi\nherpaannuttaneet hänet. Mutta kotiin päästyämme hän tointui nopeasti.\nTodettuaan kaikkien laudatur-tutkielmansa liuskojen olevan tallella hän\njulisti:\n\n— Tästä voi laulaa ukko Horatiuksen sanoin: _Exegi monumentum aere\nperennius_, olen pystyttänyt itselleni vaskipatsasta ikuisemman\nmuistomerkin.\n\nMinä katsoin tarpeelliseksi viilentää hänen itseihailuaan:\n\n— Mahtaneeko professorikin olla samaa mieltä tuosta tekeleestä?\n\nAikoinaan professorilla, oli tilaisuus lausua siitä mielipiteensä.\nEnsin hän lyhyesti ilmoitti hyväksyneensä minun tutkielmani, koska\nse oli — huolellista työtä. Mutta sitten hän kääntyi kiivaasti\nKarl-Johaniin:\n\n— Että herra Vahtola kehtaakin toimittaa moisen kirjoitelman minun\nluettavakseni! Miltei jokikinen vuosiluku, mikä siihen sisältyy; on\nväärä! Kaikki herra Vahtolan käyttämät sitaatit ovat jollakin tavoin\npuutteelliset tai epätarkat! Jos tieteellisten tutkimusten kesken olisi\ntapana järjestää huolimattomuuskilpailuja, niin minulla olisi nyt\nkunnia onnitella — maailmanmestaria!\n\nMinä huokasin. Onnettomuus oli siis päässyt tapahtumaan, kun minulla\nei ollut tällä kertaa ollut aikaa tarkistaa asuintoverini työtä.\nKarl-Johanilla oli erinomainen pää, ja hän luotti uhkarohkeasti\nsiihen, että kerran lukemansa myös pysyi mielessä. Sitäpaitsi hän oli\naivan liian vilkas malttaakseen jälkeenpäin tarkistaa muistitietonsa\nlähdeteoksista.\n\nAsuintoverini suhtautui professorin kiukunpurkaukseen tyynesti. Hän\njulkesi jopa hymyillä kysyessään:\n\n— Tutkielmani on siis hylätty?\n\n— Ei, sitä minä en ole sanonut! professori kivahti. — Sisällöltään\nja johtopäätöksiltään kirjoitelmanne _ylittää_ ne vaatimukset, mitä\nlaudatur-tutkielmille on asetettava. Siksi minä hyväksyn sen. Mutta,\nherra Vahtola, _jos_ te aiotte joskus kirjoittaa yliopistollisen\nväitöskirjan, niin pitäkää huoli siitä, että tapanne ovat sitä ennen\nmuuttuneet. Tai muuten...\n\nMinusta Karl-Johanin olisi pitänyt osoittaa kiitollisuutta tai edes\nhämmästystä kuullessaan professorin päätöksen. Mutta ei! Kevyesti hän\nvain tiedusti:\n\n— Mitä muuten?\n\n— Muuten kiertäkää kaukaa _minut!_ professori ärähti ja käänsi meille\nselkänsä.\n\nTätä kaikkea muistelin astellessamme keväisen Helsingin katuja. Sen\nkevään esille puhkeamisesta emme olleet ehtineet nauttia. Tuskin\nolimme huomanneetkaan sen tuloa. Ja nyt Esplanaadin puut ja ruohikot\nvihersivät jo.\n\nVaikeuksia asuin toveriltani ei siis ollut puuttunut _ennen_\njoulukuista pro gradua, vaikkei hän halunnut niitä enää muistaa.\nSen sijaan minunkin oli myönnettävä, että tuosta lopputentteihin\ntien avaavasta kypsyyskokeesta hän oli selviytynyt erinomaisesti,\nhuomattavasti paremmin kuin minä. Mutta sehän oli asia sinään!\n\nHavahduin mietteistäni, kun Karl-Johan naurahti:\n\n— Hyvä mies, sinussa ei sitten ole mitään jännittävää, ei mitään\nsalattuja kätköjä. Olen kasvoistasi lukenut jokaisen ajatuksen, joka\nharvoissa aivopoimuissasi käväisi. Älä ole huolissasi minun tulevasta\nväitöskirjastani. Minullahan on kaksi mahdollisuutta. Joko jätän\ntarkistustyön sinun hitaisiin, mutta luotettaviin käsiisi. Tai sitten\nminä ajoissa muutun.\n\nJollakin tavoin tuo viimeksi mainittu mahdollisuus vihlaisi mieltäni.\n\n— Muutut? Sinä!\n\n— Niin, asuintoverini kiusoitteli. — Voinhan minä vuosien mittaan\nmuuttua samanlaiseksi turhantarkaksi näpertelijäksi kuin sinä.\n\n— Ettäkö sinustakin tulisi omilla jaloillasi seisova, hyödyllinen jäsen\nyhteiskuntaan? minä sinkautin vastaan. — — Ei, poika, sellaisia ihmeitä\nei tapahdu.\n\nKarl-Johan irvisti. Mutta sitten hän muutti puheen sävyn ja suunnan.\nHuo'ahtaen hän virkkoi:\n\n— On oikeastaan aika outoa, kun kaikki on nyt ohitse.\n\nMiten kummalla tottuu siihen, ettei enää ole mitään hoppua?\n\nTämänkin kevätlukukauden olimme aloittaneet melko »löysin rantein»,\nvaikka tiesimme sen viimeiseksemme. Minä luin kymmenisen tuntia\npäivässä. Asuintoverini työmäärä oli suunnilleen sama, mutta\nhän käytti siihen yöt. Hän väitti näet, ettei päivällä osannut\nkeskittyä. Maaliskuussa olimme todenneet vauhtimme liian hitaaksi ja\nkiristäneet sitä. Lopussa meidän oli pakko suorittaa miltei pyöreitä\ntyövuorokausia. Ja silloin minun oli taaskin sopeuduttava hänen\ntoivomuksiinsa ja tottumuksiinsa.\n\nHymähtäen muistin, miten kauhistunut Liisi-täti oli ollut todetessaan\nkerran keskipäivän aikaan uuden elämäntapamme. Synkkenevin silmin\nhän tuijotti kynnykseltä kierrekaihtimeen, joka oli tiukasti ikkunan\nedessä, ja molemmilla pöydillämme palaviin lukulamppuihin. Kevyet\nyöpukimet yllämme näyttivät myös kuohuttavan hänen mieltään. Hän\narvioi tämän kaiken minun keksimäkseni huonoksi pilaksi, johon hänen\noli sen mukaisesti suhtauduttava. Mutta hänen nuhdesaarnansa katkesi\nensimmäisiin sanoihin. Karl-Johan kiirehti näet selittämään, että\nnäin me nyt lukisimme vuorokaudet umpeen, koska _hän_ ei muuten\nvoinut riittävästi keskittyä. Siitä pitäen Liisi täti oli ehdottoman\nvakuuttunut siitä, että auringonvalo ja epämukava päiväpuku olivat\nvakavana häiriönä todella lahjakkaille miehille näiden jännittäessä\nvoimansa äärimmäiseen henkiseen ponnistukseen. Kuulin hänen sanovan\nniin sekä Robert-sedälleni että palvelustytöille. Tietenkään hän ei\nlaskenut minua kuuluvaksi »todella lahjakkaisiin miehiin». Hän käytti\nmonikkomuotoa vain, koska Karl-Johanin vertaisia lahjakkuudessa saattoi\nkenties olla jollakin kaukaisella maailman kulmalla...\n\nKun pääsimme kotiin, Liisi-täti ryntäsi eteiseen toivottaakseen\nensimmäisenä onnea. Ilon kyynelet silmissä hän syleili lemmikkiään.\nHän ei olisi varmaankaan ylpeillyt enempää oman poikansa loistavista\ntutkintosuorituksista kuin nyt Karl-Johanin. Ohimennen minäkin sain\nviileän syleilyn. Jo seuraavassa hetkessä hän onnesta säteillen\ntarttui asuintoverini käsivarteen antaen minulle merkin seurata heitä\nruokasaliin.\n\nSiellä odotti meitä kaksikin iloista yllätystä. Kahvipöytä oli katettu\nhoukuttelevan ylelliseksi. Täytekakkuja, leivoksia ja pikkuleipiä oli\nmäärättömiin. Ja talon parhaat kristallit kiiltelivät sivupöydällä\nlikööri- ja konjakkipullojen muodostaessa houkuttelevan taustan niille.\nToisena iloisena yllätyksenä oli Meriön pariskunta, jonka Liisi-täti\noli kutsunut mukaan juhlimaan vastavalmistuneita maistereita.\n\n— Pitäähän suvun olla tällaisena juhlapäivänä koossa, hän selitti. —\nMinä olin oikein vihainen Robertille, kun hän ilmoitti virkatehtäviensä\nvuoksi myöhästyvänsä.\n\n— Virkani minullakin on, isokokoinen, hyvänahkainen agronoomi myhäili.\n— Mutta meidän emäntä soitti, että nyt oli lähdettävä hänen rakasta\nkasvinveljeään onnittelemaan. Ja kun hän sanoo: »lähdettävä», niin se\non paras uskoa heti. Niin että onnea vain, maisterit!\n\nLea Meriö puuskahti:\n\n268\n\n269\n\n— Vai olen minä »meidän emäntä»? Ja kotityranni lisäksi!\n\nMutta katse, jonka hän samalla mieheensä heitti, muutti sanat\nhyväilyksi. Nuori rouva oli entistä kauniimpi. Se, mikä hänen\nsilmissään oli ennen ollut epämääräisen uneksivaa, oli kirkastunut\nonnelliseksi hymyksi.\n\nToivottaessaan kasvinveljelleen onnea hän suuteli tätä molemmille\nposkille. Minulle hän soi lämpimän, toverillisen kädenpuristuksen.\n\nKun olimme päässeet kunnolla käsiksi kahvipöydän herkkuihin, Liisi-täti\nasettui tuolissaan mukavaan asentoon ja virkahti pehmeästi:\n\n— No, Karl-Johan, nyt kun kaikki on ohitse, kertonet jotakin opintojesi\nkulusta.\n\nKatsoin häntä pitkään. Ennen vanhaan, jolloin minä olin talon ainoa\nasukki, olisi tuntunut enemmän kuin uskomattomalta, että ankara täti\nvoisi joskus muistuttaa tyytyväisyydestä hyrräävää kissaa. Ja juuri\ntuollaisen otuksen hän nyt kuitenkin johti elävästi mieleen.\n\nAsuintoverini hymyili Liisi-tädille kuin ainakin kuuliainen poika.\n\n— Mielelläni, rakas täti, hän myöntyi auliisti. — Kunpa vain tietäisin,\nmikä niissä saattaisi kiinnostaa teitä. Mutta minäpä kerron, miten\nMatti ja minä tutustuimme erääseen »uuteen luutaan», jollaiset\ntunnetusti lakaisevat hyvin. Jouduimme hänen kanssaan tekemisiin\nvalmistautuessamme ensimmäiseen yhteiseen alkutenttiimme. Yliopiston\nköyhää kansantaloudellista opettajavoimaa oli silloin rikastettu\neräällä nuorella dosentilla. Hän oli ottanut elämäntehtäväkseen\nharventaa tuota tiedettä lueskelevan nuorison parvea. Hänellä olikin\nsiihen hyvä tilaisuus, koska valmistava tentti oli suoritettava juuri\nhänelle. Lyhyenä opettajakautenaan hän oli jo tullut tunnetuksi siitä,\nettä ensimmäisellä tai toisella yrityksellä tuskin kukaan löysi armoa\nhänen silmissään. Vaikka olisi osannut kurssin ulkoa, niin se ei vielä\npaljon auttanut. Hän asetti kysymyksensä niin harkitun kierosti, että\ntentittävät joutuivat auttamatta ymmälle. Hän oikein hirnui onnesta\npäästessään lopuksi sanomaan: »Tulkaa ensi lukukaudella yrittämään\nuudelleen!»\n\n— Mutta eihän noin saa tehdä! Liisi-täti puuskahti. — Ajatella, että\nsinäkin olet ollut tuollaisen pedon kynsissä! Enkä minä ole tiennyt\nsiitä.\n\nKarl-Johan naurahti.\n\n— Ei hän sentään ketään elävältä niellyt, täti rakas, hän rauhoitti. —\nMe, Matti ja minä, päätimme sitäpaitsi tehdä mahdottoman mahdolliseksi:\nselviytyä hänestä jo ensimmäisellä kerralla. Ilmoittauduimme tenttiin\nkolmenkymmenen kohtalotoverimme kera. Dosentti määräsi meidät\nkaksittain tutkittavikseen. Matti ja minä järjestimme niin, että\njouduimme viimeiseksi pariksi.\n\n— Otaksuitteko, Lea-rouva kysyi, että hänen reputtamishimonsa olisi\ntullut tyydytetyksi jo ennen teidän vuoroanne?\n\nAsuintoverini pudisti päätään.\n\n— Meillä oli varmemmat suunnitelmat kuin tuollainen heikko ja varmasti\nraukeamaan tuomittu toive, hän sanoi. — Alleviivatakseen omaa\ntärkeyttään dosentti piti tenttinsä eräässä yliopiston luentosalissa.\nSilloin mekin olimme siellä aina läsnä. Nimittäin oven takana\nkuuntelemassa. Korva avaimen reiän kohdalla toinen toisti puoliääneen\njokaisen kysymyksen ja siihen kuuluvan oikean vastauksen, minkä\ndosentti aina ilosta värisevin äänin julisti kulloinkin kidutettavinaan\noleville. Toinen meistä taas merkitsi tämän kaiken sanatarkasti\nmuistiin.\n\n— Millaista hirveätä vaivaa! Liisi-täti huudahti. — Vähäisen alkutentin\nvuoksi!\n\nLämpimällä katseella Karl-Johan kiitti häntä myötätunnosta ja jatkoi:\n\n— Kaikki meni hyvin. Mutta kerran jouduimme kiusallisesti yllätetyiksi.\nOdottelimme »asemissamme» tentin alkamista. Muuan professori ehätti\nsilloin huomaamattamme paikalle. Vaikka hän tunnetusti onkin niin\nhajamielinen kuin professorista suinkin voi odottaa, niin meidän\nkummalliset asentomme herättivät hänen huomiotaan. »Mitäs herrat siellä\nkykkivät?» hän tiukkasi.\n\nMinä naurahdin tuolle muistolle.\n\n— Niin, se oli kiperä paikka, vahvistin.. — Mutta näppärästi sinä\nselvitit meidät irti hänestä.\n\n— No, kehumista siinä ei ole, asuintoverini torjui. — Parempaa en\nkuitenkaan siihen hätään, keksinyt.. Sanoin, että toverini oli ruvennut\nvoimaan pahoin ja että minä yritin saada hänet käymälään. Professori\ntuhahti vihaisesti: »WC on vastapäätä. Luulisi herrojen ainakin, sen jo\ntietävän.»\n\nNiin hieno rouva kuin Liisi-täti olikin, niin hän hymähti\nhyväntahtoisesti lemmikkinsä keksinnölle. Robert-sedältäni — minusta\npuhumattakaan — hän sensijaan ei olisi sietänyt WC:n vetämistä\nkeskustelun piiriin.\n\n— Lopuksi kohtalokas, hetki koitti Matille ja minulle, Karl-Johan\nkertoi edelleen. — Kolme tuntia tentti kesti. Dosentin mieliala laski\nkysymys kysymykseltä. Hän pani totisesti parastaan saadakseen meidät\nkiinni tietämättömyydestä. Mutta me pojat paukutimme hänelle vastaukset\nhänen omilla sanoillaan. Happamampaa naamaa en ole nähnyt kuin oli\ndosentin, kun hän vihdoin uupuneena murahti: »Minun täytynee hyväksyä\nherrat!»\n\nLiisi-täti lausui eräitä painavia sanoja opetusoloista maan\nkorkeimmassa sivistysahjossa. Eikä hän jaksanut ymmärtää, miten me\nsaatoimme vain hymyillä tuolle kaikelle. Oli ilmeistä, että hän olisi\ntahtonut kuulla asuintoveriltani vielä lisää. Mutta Lea-rouva ehätti\nhänen edelleen virkkamalla:\n\n— Matti, kerrohan sinäkin jotakin.\n\nLiisi-täti silmäsi minuun väheksyvästi, mutta samalla hieman hämillään.\nKaiketi hän tuli mietteissään siihen tulokseen, että juuri tänä päivänä\nei sopinut jättää minua ihan syrjään, koskapa hän lausahti armollisesti:\n\nNo, muistatko sinä jotakin hupaisaa?\n\nEn ollut kuvitellut joutuvani esiintymään. Niinpä minun oli mietittävä\nmelko pitkään, ennen kuin olin valmis aloittamaan:\n\n— Mieleeni muistuu eräs pikku juttu. Sekin on muutamasta alkutentistä.\nDosentti, jolle se oli suoritettava, oli tunnettu hyvänahkaisuudestaan.\nHänestä selvitäkseen ei kenenkään tarvinnut paljon vaivaa nähdä.\nHänellä oli kuitenkin eräs vika: hän änkytti puhuessaan. Pahinta oli,\nettä hän kuvitteli ylioppilaiden sen johdosta nauravan hänelle. Jos hän\nuumoili jotakin sellaista, hän saattoi raivostua aivan tavattomasti.\n\n— Olen kuullut hänestä, Karl-Johan virkahti. — Mutta en joutunut\nmilloinkaan tekemisiin tuon originellin herran kanssa.\n\n— Et kai, arvelin. — Siihen aikaan sinä et ollut vielä ilmestynytkään\nminun näköpiiriini. Kuusimiehisenä ryhmänä tulimme tenttiin tuon\ndosentin kotiin. Joukossa oli myös muuan viipurilainen, Liimatainen\nnimeltään. Tietäen hänenkin hieman änkyttävän kehoitimme häntä\npitämään varansa ja puhumaan mahdollisimman selvästi. Emme arvanneet\ntällä ennakkovaroituksella vain pahentavamme asiaa. Emmehän tienneet\nhermostumisen lisäävän änkytystä. Kun dosentti sitten kääntyi\nhäneen kysyen: »M-mikä n-nimi?», niin hän vastasi: »L-La-Lauri\nL-Li-Liimatainen!» Silloin dosentti suuttui silmitömästi. Hän ajoi\nviipurilaisen suoraa päätä ulos käskien hänen tulla kuukauden kuluttua\nuudelleen. Kun hänen vimmansa oli hieman laskenut, me toiset rohkenimme\nhuomauttaa, ettei poika ohut voinut puhevialleen mitään. Dosentti meni\nylen hämilleen. Näkyi, että hänen oli hyvin paha olla. Mutta tähän\nasiaan sen enempää puuttumatta hän ryhtyi hiljakseen tenttaamaan meitä.\nSelvisimme helposti, ja saimme kukin tenttilappumme.\n\n— Entä tuo viipurilainen? Lea-rouva kysyi.\n\n— Ulko-ovella tapasimme hänet, kerroin. — Liimatainen oli nyt\nvuorostaan vihainen. Kuukauden kohtuuton lykkäys kävi hänen\nluonnolleen. Hänen katkeruutensa purkautui katukäytävällä auringossa\nlekottelevaan pitkäkarvaiseen kääpiökoiraan. Hän väitti tuolla\npekingeesi-raasulla olevan samanlaisen kuonon kuin äskeisellä\ndosentilla. Hetkisen hän tuijotti sitä kiukun tummentamin silmin.\nSitten hän puuskahti minulle: »S-saat s-sa-sata m-ma-markkaa, k-kun\nt-ta-tallaat t-tu-tuon p-pä-päälle!» Hänen vihansa oli niin leimuavaa,\nettä se pani väkisinkin hymyilemään.\n\nLiisi-täti nyrpisti nenäänsä.\n\n— En löydä koko tarinastasi mitään, jolle hymyillä, hän valitti. —\nSurullinen se minusta oli.\n\n— Surullista ei kuitenkaan ollut se, puolustauduin, että Liimatainen\nsai seuraavana päivänä kirjeen dosentilta. Omatunto ei ollut antanut\nrauhaa hänelle. Siksi hän lähetti Liimataiselle todistuksen —\nsuoritetusta tutkinnosta.\n\n— Voi, miten kultaista häneltä! Lea-rouva huudahti. — Tuo dosenttihan\non kuin jostakin vanhasta satukirjasta leikattu!\n\nLiisi-tätikin hymyili.\n\n— No, loppu oli toki hyvä, hän myönsi. — Nyt on Jaakon vuoro kertoa\nmeille jotakin ylioppilasajaltaan.\n\nLea Meriö silmäsi nopeasti mieheensä. Olen useasti myöhemmin nähnyt\nmonien rouvien säpsähtävän samalla tavoin kummallisesti varuilleen, kun\nheidän miehiään kehoitetaan kertomaan jotakin opiskelu- tai yleensä\nnuoruusvuosistaan. Liekö se pelkoa, mitä tuosta heille tuntemattomasta\najanjaksosta pursuu esille.\n\nMeri hymyili rauhoittavasti vaimolleen ja virkahti harvakseen:\n\n— Minulla ei valitettavasti ole mitään kiintoisaa kerrottavaa.\nTutkintoni olivat pelkkää tasaisen pellon tallaamista.\n\nHuomatessaan Karl-Johanin ja minun hymähtävän merkitsevästi hän katsoi\nkuitenkin parhaaksi luopua torjuvasta asenteestaan.\n\nMutta ehkäpä teitä huvittaa kuulla eräästä boksitoveristani, hän ryhtyi\ntarinoimaan. — Hän vaikuttaa yhä osakunnassa. Histfiilarina Tervon\nVäinö kuulunee teidän läheisiin tovereihimne, pojat. Minä asuin hänen\nkanssaan vain yhden lukukauden. Sitten pidin parhaana etsiä itselleni\ntoisen ja rauhallisemman huonetoverin. Hän on vakavamielisen perheen\nnuorimmainen ja kiivastahtisen elämänsä vuoksi sisarustansa moraalisen\npaheksunnan pysyvä maalitaulu.\n\n— En tiennytkään, Karl-Johan naurahti, että Tervo on tuollainen rara\navis, harvinainen lintu.\n\n— Eräs sunnuntaiaamu on painunut erikoisesti mieleeni, Meri jatkoi.\n— Tervon perheessä tuntuu olevan kaksi hyvin ankarahenkistä jäsentä.\nVeljeksistä vanhin, joka on kirkkoherrana Etelä-Pohjanmaalla, on\nsäälimätön sanan ruoskan heiluttaja. Eikä hänestä — Väinön väittämän\nmukaan — jää paljon jälkeen sisar, joka toimii laulunopettajana\njossakin Turun koulussa. Kuopuksen tietämättä nämä molemmat olivat\nedellisiltana saapuneet Helsinkiin. Tapojensa mukaan poika oli\nviettänyt juhlien lauantai-iltansa ja palasi boksiimme vasta aamuyöstä.\nHänen leponsa jäi kuitenkin lyhyeksi. Minäkään en ollut ehtinyt vielä\npukeutua, kun kirkkoherra Tervo jo saapui. Silmäys Väinöön paljasti\nhänelle, miksi tätä oli illalla ollut turha hakea käsiin. Hän antoi\npapillisen vihansa purkautua veljensä ylitse. Puolueettomana voin\nsanoa, että hän teki sen perusteellisesti ja valtavalla paatoksella.\nVäinö-rukka istui vuoteen, sa reunalla ja kuunteli raskas ja särkevä\npää käsiensä varassa. Kun vanhin veli vihdoinkin lopetti, niin\nsamalla hetkellä laulunopettaja-sisar purjehti leveänä ja moraalisen\nsuuttumuksen värjäämin poskin huoneeseemme. Kuullessaan oven käyvän\nboksitoverini silmäsi ylös. Kovaan kohtaloonsa alistuvan ihmisen\nhuokaus nousi pojan rinnasta, ja hän virkahti: »Saama on lopussa. Ja\nmessu alkaa nyt.» Onneksi minä olin saanut vaatteet ylleni, joten\npääsin kuulemasta »messua».\n\nKarl-Johan ja minä saatoimme elävästi kuvitella, miltä Tervo\nsisarustensa tuomioistuimen edessä oli näyttänyt. Mutta Liisi-tädin\nvakava katse ehkäisi iloisuuttamme purkautumasta.\n\n— Niin, tuollaisiakin ylioppilaita on, hän sanoi heittäen minuun\nmerkitsevän katseen. — Suruksi perheelleen ja huoleksi suvulleen he\novat. Hyvä seura voi kuitenkin kannustaa eräät heistä ponnistautumaan\nvalmiiksi. Mutta, rakkaat lapset, tässä minä olen istunut kuin\ntulisilla hiilillä odottaen Robertia vihdoinkin tulevaksi. Hänen\nasiansa olisi ollut esittää nuorten maisterien malja. Häntä ei\nkuitenkaan kuulu eikä näy. Niinpä saamme juoda tuon maljan ilman\nonnittelupuheita. Matti, ole hyvä ja kaada laseihin.\n\nNoudattaessani hänen määräystään virkahdin:\n\n— Robert-setähän voisi pitää puheensa meidän valmistumiskaronkassamme.\nOlemme kutsuneet eräitä ystäviämme illaksi Ostrobotnialle. Siihen\nseuraan Robert-setä olisi tervetullut.\n\nLiisi-tädin silmät kapenivat pelkäksi viiruksi. Hän oli hyvin\nnärkästynyt ehdotuksestani.\n\n— Unohdat, että setäsi on korkea virkamies. Hänen ei sovi...\n\nKynnykseltä kuuluva rauhallinen ääni katkaisi hänen puheensa:\n\n— Kyllä hänen sopii.\n\nRobert-setä oli saapunut! Hänen laihat, harmaan tukan kehystämät\nkasvonsa loistivat hyväntuulisuutta.\n\nHän täytti Liisi-tädin toiveen lausumalla meille muutamia lämpimiä\nsanoja ja kilisti sitten kanssamme.\n\n— On minulla teille enemmänkin sanottavaa, hän virkahti. — Mutta\nsäästän sen illaksi. Tulen näet mielelläni Ostrobotnialle karonkkaanne.\nOn jo aika, että vanhana pohjalaisena tutustun tuohon kuuluisaan taloon.\n\n— Mutta Robert! Liisi-täti paheksui. — Ne tapaavat istua siellä\npitkään. Miten virkasi kävisi huomisaamuna?\n\nHänen sävyssään ei kuitenkaan ollut sitä ponnekkuutta, jota olisi\nodottanut. Olinko siis erehtynyt pitäessäni kaikkina näinä vuosina\nitsestään selvänä asiana, että täti oli tässä talossa se, joka »kaapin\npaikan määrää»? Kun tarkkaan muistelin, ei mieleeni tullut ainoatakaan\ntapausta, jolloin näiden kahden tahdot olisivat törmänneet vastakkain.\nRobert-setäni vaikutti pieneltä ja hiljaiselta tarmoa uhkuvan vaimonsa\nrinnalla. Mutta eihän se vielä todistanut häntä tohvelisankariksi.\nSellaiselta hän ei missään tapauksessa tuona hetkenä näyttänyt. Hänen\nsiniset silmänsä hymyilivät nuorekkaan ilkikurisesti.\n\n— Mainio näyte naisellisesta johdonmukaisuudesta, hän totesi. — Meidän\nrouvan mielestä olisi ollut aivan oikein ja kohtuullista, että tänään\nolisin jo puoleltapäivin kiirehtinyt kotiin. Mutta nyt hän on hyvin\nhuolissaan siitä pelkästä mahdollisuudesta, että jokin virkatunneistani\nvoisi aamulla tulla lyödyksi laimin. Rakkaani, jos poikien karonkka\nkestää vallan pitkään, niin voinhan mennä sieltä suoraan virastooni.\n\nEikä Robert-setä vain kiusoitellut Liisi-tätiä sillä, että lähtisi\nOstrobotnialle. Hän tosiaan tuli karonkkaamme. Myös kuraattorimme\noli saapuvilla. Pitkän pöydän ääressä meitä istui kaikkiaan\nkolmisenkymmentä. Tunnelma oli alusta pitäen niin vapautunut kuin\nvain Ostrobotnian klubiravintolassa saattoi olla.\n\nRobert-sedän läsnäolo ei häirinnyt kenenkään viihtyisyyttä. Jo\nvoileipäpöydän antimia nautittaessa hän heitti pois tittelit kaikkien\nkanssa. Sitäpaitsi hän hämmästytti sekä minua että muita laajalla\nhenkilötuntemuksellaan. Useimpien mukana olevien isät hän oli\nnuoruudessaan tuntenut taikka tanssittanut heidän äitejään. Paistiin\npäästyä hän piti meille »rakkaille nuorille maistereille» hienon\nmaljapuheen. Asuintoverini ihastui ikihyväksi kun setä puheensa motoksi\nesitti Vergiliuksen lauseen: Fugit irreparabile tempus, aika rientää\npalaamatta. Hän lähti omasta nuoruudestaan ja päätyi siihen kauteen,\njoka Karl-Johanilla ja minulla oli nyt takana.\n\nKun hän oli lopettanut ja hänen esittämänsä malja juotu, Tervon Väinö\nhuudahti innostuneena:\n\n— Juuri noin minäkin tunnen! Ylioppilasvuodet ovat meidän kaunein\naikamme! Tiedättekö, veljet? Ainoa, mitä minä toden teolla pelkään, on\nse, että valmistun liian pian!\n\nMeri hörähti hyväntahtoiseen nauruun.\n\n— Lieköhän se ainoa? hän kysäisi. — Entä sisaruksesi?\n\nVarjo lennähti Tervon iloisten kasvojen ylitse.\n\n— Vai niin, Meri. Sinä muistat sen aamun.\n\nSitten hän kuitenkin sai takaisin hyvän tuulensa.\n\n— Sisaruksillani on tosiaan hieman toinen käsitys elämästä kuin\nminulla, hän myönsi. — Mutta pääasia on, että isäni ymmärtää minua.\nKirkkoherra-veljelleni, joka kävi taas viime jouluna esittämässä\nhänelle valituksia minusta, isä sanoi vain: »Antaa pojan rauhassa\nlevittää siipiään.»\n\nKarl-Johan nosti lasinsa.\n\nIsäsi malja, Tervo! Kaikkien niiden isien malja, jotka ymmärtävät\nnuoruutta!\n\nKuraattori käänsi keskustelun meidän päättyneisiin opintoihimme:\n\n— Oliko teillä mitään hyötyä siitä vihjeestä, jonka annoin teille\nkansantalouden professorin suhteen?\n\nAsuintoverini ja minä hymähdimme. Muistimme hyvin tuon neuvon.\nKuraattorimme oli ryhtynyt leipävirkansa ohella hankkimaan itselleen\n— pitäen silmällä lisenssiaattitutkintoa — kolmatta laudaturia. Mutta\nniin huolellisesti kuin hän olikin valmistunut kansantaloustieteen\ntenttiin, niin suullisessa tutkinnossa hän oli ajanut karille\nprofessorin ryhtyessä kyselemään Philippovichhn kolmiosaisen teoksen\n»Grundriss der politischen Ökonomie» sisällysluetteloa. Professori\noli hyväksynyt hänet muuten, mutta määrännyt hänet tulemaan joskus\nmyöhemmin suorittamaan uudelleen tuon raskaasti sulatettavan teoksen.\n»Se harmitti minua», kuraattori oli kertonut meille, »sillä ne olivat\nensimmäiset reput elämässäni. Ja minä päätin, että ne jäisivät myös\nviimeisiksi.» Hän oli ottanut Philippovich'in oikein perusteellisesti\ntutkittavakseen. Eikä hän ollut ilmoittautunut jatkotenttiin, ennen\nkuin oli ollut varma selviämisestään, vaikka tuo itävaltalainen\nvapaaherra olisi noussut haudasta kuulustellakseen itse häneltä tuota\nteostaan. Jatkotentti oli kestänyt vain neljännestunnin. Professori oli\nesittänyt muutamia kysymyksiä — nytkin ainoastaan sisällysluettelosta,\nmikä oli syvästi harmittanut kuraattoriamme. »Jättäkää, pojat,\nPhilippovich rauhaan,» hän oli sanonut meille, »lukekaa siitä ulkoa\nvain sisällysluettelo. Luullakseni professori ei itsekään osaa siitä\nenempää!»\n\n— Painoimme kyllä vihjeesi mieleen, vastasin. — Niin että kiitos\nsiitä. Mutta loppujen lopuksi meidän ei tarvinnut lukea edes tuota\nsisällysluetteloa.\n\n— Miten niin?\n\n— Pääsimme kuin koirat veräjästä, Karl-Johan rupesi\nnaureskellen kertomaan. — Olimme kirjoittaneet kansantaloudessa\nlaudatur-tutkielmamme ja lähdimme eräänä päivänä yliopistolle\nsopiaksemme professorin, kanssa tentistä. Lukusuunnitelmamme mukaan\nsen piti olla seuraavassa kuussa. Kun muut oppilaat olivat poistuneet\nluentosalista, professori katsahti meihin. »Olen lukenut herrojen\ntutkielmat ja ne hyväksynyt,» hän virkahti. »Arvaan, että herrat\najattelivat tulla kirjalliseen tenttiin tässä kuussa. Mutta nyt on niin\nhullusti, ettei minulla ole aikaa tutkintoon. Minä olen tänään saanut\ntehtäväkseni hallituksen muodostamisen.» Se oli meille aikamoinen isku.\nTosin tasavallan hallitukset olivat yleensä ylen lyhytaikaiset. Mutta\ntänä keväänä professori ei varmaankaan ehtisi palata yliopistolliselle\noppituolilleen. Älysimme sentään esittää onnittelumme uudelle\npääministerille. Se oli hänelle mieleen. Mutta sitten hän virkahti:\n»Niin, hm, jaa, herroillehan se on kuitenkin ikävää.» Hän tuijotti\nhetken ulos ikkunasta, ja lämmin kiilto tuli hänen silmiinsä, kun hän\nkatsoi torin toisella laidalla kohoavaa valtioneuvoston keltaista\nlinnaa. »Onko herroilla opintokirjat mukana?» hän kysyi äkisti. Olihan\nmeillä aina, kaiken varalta. Nopeasti ne olivat nyt esillä. Hän\nkirjoitti niihin laudaturin kansantaloustieteessä suoritetuksi hyvin\ntiedoin.\n\n— Siten kokonainen kuukausi säästyi meille, minä lisäsin. — Mutta kyllä\nme sen kipeästi tarvitsimmekin historian laudatur-tenttiä varten. Sitä\nlukiessa saimme totisesti hikoilla.\n\n— Niin, asuintoverini yhtyi, Kleio, historian runotar, on ankara rouva!\n\n— Kylläpä teitä kansantaloudessa onnisti, kuraattori hymähti.\n\n— Mutta se on väärin! Koppinen huudahti kiivaasti. — Nimittäin se, että\ntässä maassa hallituksen muodostaminen uskotaan niin harvoin lainopin\nprofessoreille. Meitä juristeja sorretaan sitten aina ja kaikkialla!\n\n— Niin kuin sinua, Koppinen, minä virkahdin kevyesti. — Sinuahan\nsorrettiin erikoisesti filosofian alkeiden kohdalla, ellen väärin\nmuista. Taisit sentään lopulta selvitä niistä?\n\n— Kyllä, kuudennella kerralla, juristimme vastasi synkeänä.\n\n— Minäpä tapasin sinut, kun viidenneltä yritykseltäsi tulit suoraan\nOstrobotnialle, Karl-Johan naurahti. — Jo naamastasi näkyi, miten oli\nkäynyt.\n\nKoppinen hymähti tuolle muistolle.\n\n— Niin, hän sanoi. — Helposti minua ei masenneta. Mutta silloin\najattelua tosissani, että oli paras palata Ouluun ja isäni ammattiin.\nRäätälit ovat jo ennen minua olleet suuria ajattelijoita. Päätin\nkuitenkin yrittää vielä kerran. Yhden ainoan kerran vielä! Sillä\nhulluahan olisi ollut antaa opintieni katketa vain siitä syystä,\nettä tenttaaja sattui kuulemaan väärin, kuten tuolla viidennellä\nyritykselläni oli tapahtunut.\n\nRobert-setä vilkutti hänelle merkitsevästi silmää.\n\nEi, poika, ei käy, hän lausahti. — Vanhana tuomarina olen kuullut\nmonenlaisia puolusteluja ja tottunut vähitellen erottamaan hyvät ja\nhuonot. Tuo, mitä sanoit, ei kuulosta uskottavalta. Ettäkö sinut\nreputettiin vain sen vuoksi, että tenttaaja kuuli väärin?\n\n— Niin kuitenkin kävi, Koppinen väitti. — Jos setä sallii, niin minä\nkerron koko surullisen tarinani. Alkutentti meni, tuolla viidennellä\nkerralla, oikein hyvin. Minä ehdin huokaista jo helpotuksesta, että\ntästäpä nyt tie menevi. Mutta sitten tenttaaja, tunnettu filosofi ja\nhaaveksija, unohtui kuuntelemaan ääniä kadulta. Hetken kuluttua hän\nkohotti päänsä niin äkisti, että harjana heiluva, harmaa tukka valahti\nsilmille. »Mitä te sanoitte, herra Koponen?» hän uteli. »Koppinen,»\nminä katsoin velvollisuudekseni oikaista. »No niin, herra Pappinen,\nmitä sanoitte?» hän tiukkasi. Vastasin, etten ollut virkkanut mitään,\npaitsi että nimeni on Koppinen. »Mutta, herra Konttinen, minähän\nkuulin aivan selvästi teidän lausuvan nimen Locke,» tohtori huomautti\narvokkaasti. Sanokaa sitten vielä, ettei se muka ollut minulle\nkohtalokas harha-aistimus hänen puoleltaan. Sillä oli aivan mahdotonta,\nettä minä olisin maininnut tuon onnettoman nimen. Ketään sennimistä ei\nkuulunut siinä vaiheessa millään tavoin minun tuttavapiiriini.\n\nKoppinen naurahti alakuloisesti ja jatkoi sitten:\n\n— »Mainitsitte aivan oikealla kohdalla Locken, herra Soppinen,»\nkiusanhenkeni aivan aiheetta kehui minua. »Locke on näet huomattavalla\ntavalla valaissut sitä kysymystä, jota viimeksi käsittelimme. Voitteko\nsanoa, herra Ropponen, millä tavalla?» Sitä en valitettavasti voinut.\nMutta kuvittelin, että jotakin olisi ehkä vielä pelastettavissa.\nSiksi huudahdin: »Koppinen, herra tohtori! Minun nimeni on Koppinen!»\nHän katsoi minuun hyvin pitkään surullisin silmin. Sitten hän\nkysyi painokkaasti: »No, voiko herra selostaa Locken kantaa tässä\nkysymyksessä.» Silloin jäin äänettömäksi. Tenttaajani nousi seisaalleen\nja virkkoi: »Niin, ehkäpä herra Koppinen tulee kahden kuukauden perästä\nyrittämään taas uudestaan.» Siinä vaiheessa tohtorikin muisti oikean\nnimeni!\n\nNauroimme kaikki hänen kärsimyksilleen.\n\nLaulut alkoivat kajahdella. Vuosien mittaan tutuiksi käyneet\nylioppilaslaulut kaikuivat kauniisti alakerran suojissa. Robert-sedän\npyynnöstä laulettiin »O alte Burschenherrlichkeit» kahteen kertaan.\nHän kuunteli sitä kostein silmin.\n\nHintelä ja kalpea civis Suurjoki nousi seisomaan. Hän lausui\ntoivovansa, ettei pidettäisi suuruuden hulluutena, vaikka hän\nrohkenikin pyytää tässä jalossa seurassa vuoroa hänen — seurueen\nnuorimman — sanoille ja sävelille. Muutama ilta sitten hän oli, niin\nhän kertoi, uskaltautunut sellaiseen yritykseen kuin tekemään laulun\nOstrobotnian alakerran kunniaksi. Ehkäpä sallittaisiin hänen esittää se\nnyt.\n\nEhdotus otettiin vastaan raikuvin hyvä-huudoin.\n\nSuurjoki asettui pianon ääreen, ja niin alettiin joukolla harjoitella\nuutta laulua, maan mielessäni:\n\nKolme säkeistöä jäi siitä kaiku\n\n    »Kun, veikot, kaupungilla harhaan\n    ja olen synkkä, seuraten,\n    mä silloin tiedän paikan parhaan,\n    se Ostrobotniamme on.\n\n    Siell näky tuttu silmää kohtaa\n    ja lasit yhteen kilahtaa.\n    Siell' posket purppuraisna hohtaa\n    ja laulu raikas kajahtaa.\n\n    Me emme laulamasta lakkaa,\n    ennen kuin aamu sarastaa.\n    Ei täältä kesken poistutakaan,\n    tääll' juodaan kautta 'Pohjanmaan'!»\n\n— Kautta vuosien tämä laulu on kaikuva Ostrobotnialla, osakuntamme\nkuraattori ihastui. — Siinä on tavattu jotakin näiden suojien hengestä!\n\nSävelet ilmoittivat Karl-Johanin pitämään herkän puheen Ostrobotnialle.\nHän korosti sitä, mitä se oli meille molemmille ollut ja mitä se oli\naina oleva kaukaisen Pohjanmaan ylioppilaille. Hän kehitti puheensa\nylistyslauluksi siellä kukoistavalle akateemiselle toveruudelle, mikä\nmeillekin oli jäävä nuoruuden muistoistamme kauneimmaksi ja väreiltään\nhehkuvimmaksi. Joku ehkä sanoisi Ostrobotniaa kolmipäiseksi Hekateksi,\ntienhaarojen jumalattareksi. Mutta yleensä sen kasvatit löysivät oikean\ntien.\n\nKarl-Johan oli synnynnäinen puhuja, jolla oli aina sana vallassaan.\nMutta tässä tilaisuudessa hän puhui lämpimämmin ja sytyttävämmin\nkuin milloinkaan ennen. Minä yhdyin sydämessäni hänen jokaiseen\nsanaansa tuntien, että juuri noin oli lausuttava jäähyväiset\nylioppilasvuosillemme.\n\nVuolas puheiden sarja sai siitä alkunsa. Kuraattorimmekin nousi oikein\nosakunnan niinissä esittämään Karl-Johanille ja minulle kiitosta\npanoksestamme kuluneiden vuosien pohjoispohjalaiseen akateemiseen\nelämään. Ne olivat kauniita sanoja, jotka saivat meidät tuntemaan, mitä\nme olisimme voineet ja mitä meidän olisi pitänyt tehdä.\n\nRobert-setä oli jo monesti vilkaissut huolestuneena meihin. Ymmärsimme\nhänen miettivän kotiin lähtöä. Lopulta hän puki ajatuksensa sanoiksi:\n\n— Ei kai näin vanhan miehen tarvitse ottaa aivan kirjaimellisesti tuon\nOstrobotnian laulun ohjetta: »Ei täältä kesken poistutakaan»?\n\nKaikkien kasvoista näkyi, että sedän olisi toivottu vielä jäävän. Hän\nikään kuin antoi illalle sen erikoisloiston. Mutta jos hän ehdottomasti\ntahtoi, niin... Karl-Johan oli kuitenkin riehakkaalla tuulella ja\nhuudahti:\n\n— Kyllä sedänkin on otettava nuo sanat ihan sellaisinaan! Tietäähän\nsetä: Cuius regio, eius religio, kenen alue, sen uskonto!\n\nRobert-setä nyökkäsi hymyillen.\n\nJa niin kävi, että kolmisin tulimme kotiin vasta kellon lähetessä\nkuutta.\n\nIhmisillä on tapana lähettää kukkia monenlaisissa tilanteissa.\nIloisissa ja surullisissa. Mutta aika lailla hämmästyimme,\nkun seuraavana päivänä puolisentusinaa kukkalähetystä saapui\nKarl-Johanille. Minulla oli taas kerran aihetta hymyillä hänelle, sillä\nkukkien lähettäjät olivat kaikki naisia. Eräs kimppu vaaleanpunaisia\nruusuja saattoi hänet ymmälle. Korttiin oli kirjoitettu vain: »Lämpimät\nonnittelut Seurasaaren lapsentytöltä.»\n\n— Kuka kumma se on? asuintoverini ihmetteli.\n\nPudistin päätäni. En minäkään tiennyt. Sitten äkisti tajusin.\n\n— Etkö muista sitä ihastustasi? Häntä, jonka nähdessäsi sinun\ntuli äkisti niin kuuma, että sinun piti sukeltaa jäiseen veteen?\n»Peilikuvaa!»\n\nKarl-Johan muisti jo. Hän jäi tuokioksi katsomaan ulos ikkunasta.\n\n— Miten herttaista häneltä! hän virkahti sitten. — Enkä minä tiedä edes\nhänen nimeään.\n\n— Et, yhdyin. — Et onneksi.\n\nSeuraavana päivänä asuintoverini vanhemmat saapuivat pääkaupunkiin.\nHe halusivat perinpohjaisesti juhlia ainoan poikansa loistavasti\nsuorittamaa tutkintoa. He pyysivät minuakin mukaan. Vetäydyin kuitenkin\nsyrjään. Yritin olla hienotunteinen. Ehkä syynä oli sekin, että tahdoin\nvähitellen totuttautua eron ajatukseen.\n\nPari päivää myöhemmin Liisi-täti kutsutti minut huoneeseensa. Siellä\noli myös isä-Vahtola.\n\n— Matti, mitä suunnitelmia sinulla nyt on? kauppa neuvos kysyi.\n\nHieman haluttomasti ryhdyin selostamaan:\n\n— Isäni on ilmoittanut, että eräs toimittajan paikka on tullut vanhan\nkoulukaupunkini sanomalehdessä vapaaksi. Hän on pitänyt huolen siitä,\nettä minä saan sen. Toimi on otettava vastaan jo kuun vaihteessa.\n\nKauppaneuvos rypisteli kulmiaan.\n\n— Hm, onko kysymys rahasta? hän kysäisi.\n\n— Ei, vaan velvollisuudesta, vastasin.\n\nHän oli tovin ääneti. Sitten hän virkahti:\n\n— Katsohan, Matti, minä tiedän, miten suuressa kiitollisuuden velassa\nKarl-Johan ja siis myös me, hänen vanhempansa, olemme sinulle...\n\nSilloin Liisi-täti puuttui kiivaasti puheeseen:\n\n— Karl-Johanko kiitollisuuden velassa Matille?\n\nIhan päinvastoinhan...\n\nMutta kauppaneuvos keskeytti hänet:\n\n— Anteeksi, oikeusneuvoksetar. Kyllä minä poikani tunnen.\n\nKääntyen jälleen minun puoleeni hän rupesi selittämään, että Karl-Johan\nlähtisi viikon kuluttua ulkomaille. Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan,\nUnkariin ja Italiaan.\n\nMitä useampia maita ja kaupunkeja hän mainitsi, sitä kipeämmin\nsisimpääni koski. Sillä se oli juuri se matka, josta olin joskus\nuneksinut. No, se jäisikin minulle vain uneksi.\n\nKauppaneuvos taivutteli minua lähtemään mukaan. Mitään kuluja\nei minulle matkasta koituisi. Suostumukseni ilahduttaisi heitä,\nKarl-Johanin vanhempia. He tuntisivat mielensä turvalliseksi, jos minä\nolisin heidän poikansa seurana.\n\nSanoin käheästi:\n\n— Valitan, mutta minä en voi.\n\nSilloin kauppaneuvos vaikeni. Ehkäpä hän tajusi, mitä mielessäni\nliikkui. Silmäni taisivat paljastaa, miten äärettömän mielelläni olisin\nseurannut Karl-Johania. Hän katsoi minua pitkään, hieman pettyneenä ja\n— minun vuokseni — hieman järkyttyneenä. Sitten hän tarttui käteeni ja\npuristi sitä lujasti.\n\nKaksi päivää myöhemmin minun junani pohjoiseen lähti. Istuessani yksin\nvaunun nurkkauksessa nousi mieleeni kuva Robert-sedästä, silloin\nkun me nuoret lauloimme Ostrobotnian klubiravintolassa: »_O alte\nBurschenherrlichkeit, wohin bist du verschwunden_?»\n\nOhitse kiitävät maisemat, joiden varhaiskesän kauneudelle minulla ei\nsillä kertaa ollut silmiä, tuntuivat jatkavan tuota laulua: »_Nie\nkehrst du wieder, goldne Zeit_...»\n\nKultainen aika ei milloinkaan palaa!\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\nJOKA SISÄLTÄÄ VAIN TOIMITTAJA-HERRAN JÄÄHYVÄISET.\n\n\nHyräilin tutun ylioppilaslaulun loppusäkeitä: »_Klingt an und\nhebt die Gläser hoch, die alten Burschen leben noch! Noch lebt die alte\nTreue! Noch lebt die alte Treue_!»\n\nSitten äkisti tajusin; että kaikki olikin toisin. En nyt istunut\nHelsingistä Pohjanmaalle kiitävän junan penkillä. Enkä enää ollut\nnuori, vastikään leivottu maisteri.\n\nTuo kaikki oli jäänyt parin vuosikymmenen päähän. Olin vieraassa\nhotellihuoneessa. Ja ympärillä oli taajaväkinen yhdyskunta, jossa\nKarl-Johanilla ja minulla ei ollut kotipaikkaoikeutta. Se kuului\nlehtori K.J. Vahtolan vaikutuspiiriin!\n\nKorvikekin oli kannussa jäähtynyt, ja lasini oli miltei tyhjä.\n\nNousin painamaan soittokellon nappia.\n\nJäin tuijottamaan siihen kuvaan, joka vielä äsken oli kirvellyt\nsilmissäni. Helsingin asemalaiturilla jäähyväisiä vilkuttavaan\nKarl-Johaniin, nuoruuteni ystävään, jonka uskolliseen toveruuteen olin\naina voinut luottaa...\n\nTuokion kuuntelin hotellihuoneeni ovella. Käytävästä ei kuulunut\naskeleita. Soittoni oli ollut turha.\n\nKiukkuisena aukaisin oven. Jostakin kaukaa kuului ääni:\n\n— Birgit hoi! Toimittaja-herra huoneesta n:o 13 soittaa!\n\nTutun tarjoilijattaren kimeä vastaus tuli jostakin vielä etäämpää:\n\n— Joko taas? Se vanha hupsu!\n\nVedin oven hiljaa kiinni ja istahdin äskeiselle paikalleni.\n\nVanha hupsu!\n\nMyönnän, että se ensi hetkessä koski. Mutta sitten hymähdin.\nVuosikymmenet kutovat meille jokaiselle naamion kasvojemme eteen.\nTohtori K.J. Vahtolassa olin itse nähnyt vain kuivettuneen ja tuikean\nlehtorin. Tarjoilijaneiti taas oli sanonut minua vanhaksi hupsuksi.\nEikä kumpikaan arviointi — ehkä — sopinut muuhun kuin naamioon. Sillä\nmistä loppujen lopuksi tiedämme, mitä on kunkin naamion takana?\n\n— Mitä herra toimittaja haluaa? $\n\nTarjoilijatar seisoi oviaukossa huulillaan mairein ammattihymynsä, joka\nsisältää paljon eikä mitään.\n\n— Pyydän neitiä muistuttamaan, että minut on ehdottomasti herätettävä\najoissa. Matkustan aamujunalla pohjoiseen. Ei muuta. Hyvää yötä.\n\nTunsin, että nyt minulla oli laskut selvät kaikkien kanssa tällä\npaikkakunnalla.\n\nVain kiitollisuus jäi jäljelle. Kiitollisuus siitä, että olin täällä —\nsittenkin — onnistunut ajatuksissani elämään uudelleen Karl-Johanin ja\nminun yhteiset, huolettomat ylioppilasvuodet.\n\nTietysti näissä muistoissa on vain osa totuutta. Noihin vuosiin\nliittyi paljon muutakin. Vakavaa ja totista. Monitahoista aatteellista\ninnostusta. Intomielistä taistelua korkeina pitämiemme ihanteiden\npuolesta. Tuossa taistelussa saavutetut voitot. Ja — tappiot. Mutta\nkaiken sen olin tietoisesti jättänyt syrjään. Miksi? Ehkä lähinnä\nsiksi, ettei siitä ollut löydettävissä sitä, mikä voi pimeän keskellä\nja usvien saartaessa merkitä vapahdusta — ei ollut löydettävissä hymyä.\n\nTotesin, että lasini pohjalla oli vielä muutamia pisaroita. Kohotin\npikarin huulilleni — maljaksi nuoruudelle.\n\nSille nuoruudelle, joka oli. Ja sille, joka tänäpäivänä on.\n\n\n\n"]