[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvkvYmVJRlck6MPYES73AuYd83KLbqOEtz0rCWb9NlLM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},3294,"Rautakorko","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"3294-london-jack-rautakorko","3294__London_Jack__Rautakorko","Vallankumousromaani","romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[17],"amerikkalainen","fi",1908,1921,62706,433163,false,24848,[26,27,28,29,30],"Political fiction","Science fiction","Socialism -- Fiction","Utopian fiction","Utopias -- Fiction",[32,33,34],"American Literature","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Rautakorko: Vallankumousromaani\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story is set in a dystopian future where the themes of class struggle and revolution are central, likely revolving around the lives of Avis and Ernest Everhard, who play critical roles in the narrative. This book delves into the socio-political dynamics of the time, reflecting on the challenges faced by the working class against a tyrannical oligarchy.  At the start of the novel, Avis Everhard reflects on the turmoil surrounding her husband, Ernest Everhard, a revolutionary thinker actively involved in the struggle for workers' rights. The peaceful summer setting contrasts with her inner turmoil, hinting at the impending storm of revolution. Avis grapples with the legacy of her husband's sacrifice and the larger historical forces at play, voicing her fears and hopes as she prepares to document his life and struggles. The conversation at a dinner gathering with clergymen showcases the ideological battle, illustrating the disconnect between the religious elite and the working class, as Ernest passionately challenges their misconceptions and advocates for the proletariat's cause. (This is an automatically generated summary.)",[],1323,"Dystopinen vallankumousromaani kuvaa Yhdysvaltojen päätymistä häikäilemättömän rahavallan eli Rautakoron hallitsemaksi diktatuuriksi. Teos on kirjoitettu satoja vuosia myöhemmin löydetyn käsikirjoituksen muodossa ja analysoi luokkaristiriitoja sekä sosialistista vastarintaa.","Jack Londonin 'Rautakorko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3294.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","RAUTAKORKO\n\nVallankumousromaani\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nEverhardin käsikirjoitusta ei voi väittää erittäin tärkeäksi\nhistorialliseksi asiapaperiksi. Historioitsija huomaa siinä joukoittain\nerehdyksiä — ei itse tosiasioihin, vaan tulkintaan nähden. Meille,\njotka voimme tarkastaa ajassa taaksepäin niitä seitsemää vuosisataa,\nmitkä ovat kuluneet siitä, kun Avis Everhard laati käsikirjoituksensa,\novat selviöitä ne tapahtumat ja seikat, mitkä olivat hämäriä ja\npeitettyjä hänen silmälleen. Häneltä puuttui kokonaiskäsitystä. Hän oli\nliian lähellä niitä tapahtumia, joista hän kirjoittaa. Vieläpä hän oli\nvallan sulautunut niihin tapauksiin, joita hän kuvaa.\n\nKuitenkin siitä huolimatta Everhardin käsikirjoituksella\nhenkilökohtaisena asiapaperina on arvaamaton merkitys. Mutta siinäkin\nsuhteessa tapaamme virheellisyyksiä ja puutteellisuuksia, jotka johtuvat\nrakkauden puolueellisuudesta. Mutta yhtä kaikki me hymyilemme ja annamme\nanteeksi Avis Everhardille ne sankarilliset piirteet, joilla hän kuvasi\nmiestänsä. Me tiedämme tänä päivänä, että hän ei ollut niin tavattoman\nsuuri ja että hän näytteli koko joukon pienempää osaa aikansa\ntapahtumissa kuin mitä tämä käsikirjoitus tahtoo uskotella.\n\nMe tiedämme, että Ernest Everhard oli harvinaisen luja mies, mutta ei\nniin tavaton kuin hänen vaimonsa arveli hänen olleen. Hän ei oikeastaan\nollut muuta kuin muuan niitä sankareita, jotka maailman kaikissa osissa\npyhittivät elämänsä kumoukselle, vaikka onkin myönnettävä, että hän\nsuoritti aivan erikoisen tehtävän siinä, että hän järjesti ja tulkitsi\ntyöväenluokan filosofiaa. »Proletaarinen tiede» ja »proletaarinen\nfilosofia» olivat niitä nimityksiä, joita hän siitä käytti, siten\npaljastaen »maalaisuutensa» — puutteellisuuden, joka oli suoranainen\nseuraus silloisista ajoista ja jota kukaan ei voinut noina aikoina\nvälttää.\n\nMutta palataksemme jälleen käsikirjoitukseemme täytyy meidän pitää sitä\nerittäin tärkeänä siihen katsoen, että me sen johdolla tutustumme niihin\n_tunteisiin_, jotka noina aikoina vallitsivat. Emme missään tapaa\npirteämpää kuvausta niiden ihmisten sielunelämästä, jotka elivät tuona\nrauhattomana aikakautena, vuosien 1912 ja 1932 välillä, — heidän\nerehdyksensä ja tietämättömyytensä, heidän epäilyksensä ja pelkonsa ja\nväärinkäsityksensä, heidän siveysopilliset hourailunsa, heidän rajut\nintohimonsa, heidän käsittämätön alhaisuutensa ja itsekkyytensä on siinä\nilmehikkäästi kuvattu. Nämä seikat ne juuri ovatkin niin vaikeita meidän\nvalistuneen aikamme ymmärtää. Historia kertoo meille, että näin\ntapahtui, ja biologia ja sielutiede kertovat meille, miksi niin\ntapahtui; mutta kaikki nuo tieteet yhdessä eivät esitä niistä meille\nelävää kuvaa. Me hyväksymme ne tosiasioina, mutta emme saa niistä\nsympaattista käsitystä.\n\nMutta tämä mielenkiinto herää meissä selaillessamme Everhardin\nkäsikirjoitusta. Me tunkeudumme tuon muinaisen maailmandraaman\nnäyttelijöiden tajuntaan ja elämme heidän sielunelämäänsä. Me emme\nainoastaan ymmärrä Avis Everhardin rakkautta sankarillista puolisoaan\nkohtaan, vaan me niinikään tunnemme, kuten hänkin tunsi noina päivinä,\noligarkian (harvainvallan) epämääräisen ja hyvin kamalan heijastuksen.\nMe tunnemme Rautakoron (hyvin onnistunut nimi) astuvan maailmaan\nruhjoakseen ihmiskunnan.\n\nJa sivumennen huomautamme, että tuo historiallinen iskusana, Rautakorko,\nsyntyi Ernest Everhardin mielessä. Se on yksi niitä riidanalaisia\nkysymyksiä, jotka tämä äskettäin löydetty todistuskappale ratkaisee.\nTätä ennen olemme otaksuneet, että tätä nimitystä käytettiin ensiksi\nlentolehdessä »Te Orjat», jonka oli kirjoittanut George Milford ja joka\npainettiin v. 1912. Tämä George Milford on joku vähemmän tunnettu\nagitaattori, josta ei tiedetä mitään muuta kuin että hänet ammuttiin\nChicagon kommuunin aikana. Hän nähtävästi oli kuullut Ernest Everhardin\nkäyttävän tuota nimitystä jossakin julkisessa puheessaan, ehkä silloin\nkun hän oli ehdokkaana kongressiin, v. 1912. Käsikirjoituksesta me\nsaamme selville, että Everhard käytti sitä eräässä yksityisessä\npäivällistilaisuudessa keväällä v. 1912. Tämä epäilemättä on aikaisin\ntilaisuus, missä oligarkiasta käytettiin tällaista nimitystä.\n\nOligarkian syntyminen tulee aina jäämään salaisen ihmettelyn esineeksi\nhistorioitsijoille ja ajattelijoille. Muilla suurilla historiallisilla\ntapahtumilla on paikkansa yhteiskunnallisessa kehityksessä. Ne olivat\nvälttämättömiä. Ne olisi voinut etukäteen määrätä yhtä suurella\nvarmuudella kuin tähtientutkijat määräävät taivaankappaleitten\nliikkeitä. Ilman noita toisia suuria historiallisia tapahtumia\nyhteiskunnallinen kehitys ei olisi voinut edistyä. Alkeellinen\nkommunismi, henkiorjuus, maaorjuus ja palkkaorjuus olivat välttämättömiä\nporraspuita yhteiskunnan kehityskulussa. Mutta hullunkurista olisi\nväittää, että Rautakorko oli tuollainen välttämätön kehitysaskel.\n\nNiin musta kuin keskiaikainen läänityslaitos ja maaorjuus olikin,\noli se kuitenkin välttämätön. Mikä muu paitsi juuri feodalismi olisi\nvoinut seurata tuon suuren hallituskoneiston, Rooman valtakunnan,\nkukistumista? Mutta niin ei ole Rautakoron laita. Yhteiskunnallisen\nkehityksen lakiperäisessä järjestyksessä sillä ei ole mitään sijaa.\nSe ei ollut tarpeellinen eikä se ollut välttämätön. Sen täytyy\naina pysyä suurenmoisena historiallisena omituisuutena — oikkuna,\nhourekuvana, ilmestyksenä, odottamattomana ja aavistamattomana\nseikkana; ja sen tulisi olla varoituksena meidän päiviemme rohkeille\nvaltioteoreetikoille, jotka puhuvat sellaisella varmuudella\nyhteiskunnallisesta kehityskulusta.\n\nSen ajan sosiologit (yhteiskuntatieteilijät) pitivät kapitalismia\nporvariston vallan korkeimpana huippuna, porvarillisen vallankumouksen\nkypsyneenä hedelmänä. Ja me tämän aikakauden ihmiset emme voi muuta kuin\nantaa hyväksyvän tunnustuksemme sille arvioimiselle. Kapitalismin\nperästä, niin ennustivat niin suurisuuntaisen lahjakkaat vastustajatkin\nkuin Herbert Spencer, tulisi sosialismi. Kukistuneen kapitalismin\nraunioista, niin arveltiin, nousisi aikakausien kukka, ihmisten veljeys.\nMutta sen sijasta kauhuksi meille tämän aikakauden ihmisille samoinkuin\nniillekin, jotka siihen aikaan elivät, perusjuuriaan myöten mätä\nkapitalismi työnsi ilmoille tuon kamalan vesan, oligarkian.\n\nLiian myöhään kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella\nsosialistiliike aavisti oligarkian lähestymisen. Ja silloin kun sitä\naavistettiin tulevaksi, se jo saapui verisenä, kamalana todellisuutena.\nEikä vielä silloinkaan, kuten Everhardin käsikirjoitus osoittaa,\nRautakorkoa pidetty vakavana tekijänä. Sen kukistaminen olisi muutamien\nvuosien kysymys, arvelivat sen ajan kumoukselliset. Totta kyllä he\nkäsittivät, että »Maalaiskapina» oli huonosti suunniteltu, ja että\nensimmäinen kapina puhkesi ennen aikojaan; mutta he eivät vielä silloin\narvanneet, että toinen kapina oli niinikään tuomittu kukistumaan, ja\nettä sen osanottajia odotti vielä kauheampi rangaistus.\n\nSilminnähtävästi Avis Everhard täydensi käsikirjoituksensa toisen\nkapinan valmistelujen viimeisinä päivinä, josta johtuu se, että siinä ei\nmainita mitään tämän kapinan onnettomasta lopusta. On aivan varma, että\nhän aikoi panna käsikirjoituksensa painoon, niin pian kuin Rautakorko\nolisi kukistettu, jotta hänen puolisonsa heti kuolemansa jälkeen saisi\ntäyden tunnustuksen kaikesta, mitä hän oli puuhannut ja aikaansaanut.\nMutta silloin tuli toisen kapinan kamala murskaaminen, ja on luultavaa,\nettä hän vaaran hetkellä, ennenkuin pakeni tai joutui sotaväen käsiin,\npiilotti käsikirjoituksen Wake Robin Lodgen onttoon tammeen.\n\nAvis Everhardista ei ole tämän enempää tiedossa. Varmuudella voinee\notaksua, että hänet teloitettiin; ja kuten tiedetään, ei Rautakorko ole\njättänyt jälkeensä mitään tiliä sellaisista mestauksista. Mutta eipä hän\naavistanut silloin, kun hän kätki käsikirjoituksen ja valmistautui\npakenemaan, miten kamalalla tavalla toinen kapina kukistettaisiin. Vähän\nlienee hänellä ollut aavistusta siitä, että kolmen seuraavan vuosisadan\nkiero kehitys synnyttäisi kolmannen kumouksen ja neljännen kumouksen ja\njoukon kumouksia, jotka kaikki tulisivat hukkumaan verivirtoihin,\nennenkuin työväen maailmanliike saavuttaisi voiton. Eikä hän liene\nliioin aavistanut, että hänen Ernest Everhardille aikomansa\nrakkaudenlahja tulisi lepäämään häiritsemättä seitsemän pitkää\nvuosisataa Wake Robin Lodgen ikitammen uumenissa.\n\n_Anthony Meredith._\n\nArdis, marraskuun 27 p:nä 419 (uutta ajanlaskua).\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nMinun kotkani.\n\n\nLauhkea kesäinen tuuli huojuttelee puiden oksia, ja Wild Waterin\nkuohuvat aallot soittavat soreaa säveltään sammaloituneiden kivien\nvaiheilla. Perhosten siivet välkkyvät päivänpaisteessa, ja ilman täyttää\nmehiläisten surina. On niin hiljaista ja rauhallista, ja minä istun\ntässä, mietiskelen ja olen rauhaton. Tuo hiljaisuus tekee minut\nlevottomaksi. Se tuntuu epätodelta. Koko maailma on hiljaista, mutta se\non hiljaisuutta myrskyn edellä. Jännittäen kaikki aistini minä kuuntelen\nlähenevän myrskyn enteitä. Oi, kunhan se ei vain muodostuisi\nennenaikaiseksi! Ennenaikaiseksi![1]\n\nEipä ole ihme, että olen levoton. Minä mietin ja mietin enkä voi lakata\nmiettimästä. Olen ollut elämän hälinässä niin kauan, että rauha ja\nhiljaisuus minua ahdistavat, eivätkä minun ajatukseni voi irtautua\ntuosta kuoleman ja hävityksen raivoisasta näytelmästä, joka pian on\nalkava. Korvissani kaikuvat lyötyjen huudot, ja minä voin nähdä,\nniinkuin kerran ennen näin, silvottua ja raastettua ihmislihaa, miten\nsieluja revittiin irti ylväistä ja ihanista ihmisruumiista.[2] Sillä\nlailla me poloiset inehmot saavutamme päämäärämme, pyrkien metelien ja\nhävityksen kautta rauhaan ja onneen tässä maailmassa.\n\nJa minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Kun en ajattele sitä, mikä on\ntuleva, mietiskelen sitä, mikä on ollut eikä koskaan palaa — muistelen\nkotkaani, joka väsymättömin siivin kiiti päämaaliansa, ihmiskunnan\nvapauden säteilevää ihannetta kohti. Minä en voi joutilaana istua ja\nodotella sitä suurta hetkeä, joka on hänen työtänsä, vaikk'ei hän ole\ntäällä enää sitä näkemässä. Hän uhrasi sille miehuutensa vuodet ja sille\nhän pyhitti elämänsä. Se on hänen työnsä.[3]\n\nJa niinpä ryhdynkin tämän tuskaisen odotuksen kestäessä kirjoittamaan\npuolisostani. Hänen luonteessaan on paljon sellaista, mitä ei tunne\nkukaan toinen, ja sellaista ylevää luonnetta ei voi liian kirkkain\nvärein kuvata. Hän oli suuri sielu, ja kun rakkauteni ylenee\nepäitsekkääksi, niin en ole pahoillani muusta kuin siitä, että hän ei\nole täällä, näkemässä huomispäivän sarastusta. Me emme voi joutua\ntappiolle. Hän on rakentanut niin jykevät ja varmat suunnitelmat.\nKirottu Rautakorko! Pian, pian syöstään tuo painajainen ihmiskunnan\nhartioilta. Kun kajahtaa kehoituksen sana, niin nousee koko maailman\ntyöläisjoukko. Maailman historia ei tunne tämän vertaista. Työväen\nyhteisyydentunne on varma, ja nyt on kysymys ensimmäisestä\nkansainvälisestä vallankumouksesta, joka tulee ulottumaan kautta koko\nmaailman.[4]\n\nAjatukseni askartelevat siinä, mikä tekee tuloaan. Minä olen elänyt\nsiinä yöt ja päivät ja niin pitkän aikaa, että se on alituisesti\nmielessäni. Siksipä en voikaan ajatella puolisoani muistamatta sitä.\nHänhän oli sen sielu, ja miten voisin minä erottaa ajatuksissani\ntoisistaan nuo kaksi.\n\nOn tunnettua, miten hän ponnisteli vapauden puolesta ja miten katkerasti\nhän sai siitä kärsiä. Minäpä sen tiedän, joka olen hänen kanssaan ollut\nnämä kaksikymmentä jännityksen vuotta. Minä tunnen hänen\nkärsivällisyytensä, hänen väsymättömän ponnistelunsa, hänen\nhorjumattoman uskollisuutensa sille asialle, jonka edestä hän ainoastaan\nkaksi kuukautta sitten uhrasi elämänsä.\n\nKoetan kirjoittaa yksinkertaisesti ja kertoa tässä, kuinka Ernest\nEverhard astui elämäni piiriin — miten hänet ensin kohtasin, miten hän\nkasvoi, kunnes tulin osaksi hänestä, sekä niistä valtavista muutoksista,\nmitkä hän aiheutti minun elämässäni. Tällä tavoin katselkaa häntä minun\nsilmilläni ja oppikaa tuntemaan hänet sellaisena kuin minä hänet tunsin\n— paitsi niitä suhteita, jotka ovat liian salaisia ja suloisia minun\nkertoa.\n\nHelmikuussa v. 1912 tapasin hänet ensimmäisen kerran, kun hän,\nkutsuttuna isäni toimeenpanemille päivällisille, saapui meidän\nkotiimme Berkeleyssa.[5] En voi sanoa, että ensimmäinen vaikutelmani\nhänestä olisi ollut hänelle edullinen. Hän oli yksi niistä monista\nvieraista, jotka olivat saapuvilla, ja vierashuoneessa, mihin me kaikki\nkokoonnuimme odottamaan vielä saapumattomia vieraita, hän ei näyttänyt\nolevan paikallaan. Oli »pappien ilta», kuten isäni sitä leikillään\nnimitti, ja Ernest ei todellakaan soveltunut noiden hengenmiesten\njoukkoon.\n\nEnsiksikään hänen vaatteensa eivät soveltuneet hänen ylleen. Hänellä oli\npäällään mustasta kankaasta tehty valmiina ostettu puku. Hänen jykevät\nlihaksensa, varsinkin hartioiden kohdalta, vetivät takin poimuille.\nHänen niskansa oli oikea nyrkkitaistelijan[6] niska, paksu ja jäntevä.\nTämä nyt siis oli se yhteiskuntafilosofi ja entinen hevosenkengittäjä,\njonka isäni oli löytänyt.\n\nJa sitten kun hän pudisti minun kättäni! Hänen kädenpuristuksensa oli\nluja ja voimakas, mutta minua hän katseli rohkeasti mustilla silmillään\n— liian rohkeasti minun mielestäni. Minä nähkääs olin muodostunut\nympäristöni mukaiseksi ja siihen aikaan tunsin voimakasta luokkavaistoa.\nSellainen rohkeus olisi ollut suorastaan anteeksiantamatonta, jos siihen\nolisi tehnyt itsensä syylliseksi minun omaan luokkaani kuuluva mies.\nMinä en voinut olla luomatta katsettani alas, ja tuntuipa oikein\nkeventävältä, kun hän siirtyi sivuitseni ja minä käännyin tervehtimään\npiispa Morehousea — joka oli suosikkini, herttainen ja totinen\nkeski-ikäinen mies, jolla oli Kristus-kasvot ja joka oli hyvä ja oppinut\nmies.\n\nMutta rohkeus, jonka minä käsitin olevan häikäilemättömyyttä, oli ilmaus\nErnest Everhardin todellisesta luonteesta. Hän oli koruton,\nkursailematon, pelkäämätön, eikä hän tahtonut tuhlata aikaa totunnaisten\ntapojen lukemattomien sääntöjen noudattamiseen. »Sinä miellytit minua»,\nhän selitti kauan sen jälkeen, »ja miksi en olisi antanut silmieni\nnauttia suloisesta näystä.» Minä sanoin, että hän ei pelännyt mitään.\nHän oli ylimys luonnostaan, vaikkakin hän kuului ei-ylimysten piiriin.\nHän oli yli-ihminen, vaaleaverinen peto, jollaista Nietzsche[7] on\nkuvannut, ja sen lisäksi hän oli kansanvaltaisuuden aatteen läpitunkema.\n\nPuuhaillessani vieraiden vastaanotossa ja sen epämiellyttävän\nvaikutuksen johdosta, minkä minuun oli tehnyt tuo työväenluokan\nfilosofi, unohdin hänet kokonaan, vaikka tosin huomasin hänen\nläsnäolonsa parikin kertaa — erittäinkin välkkeen hänen silmissään, kun\nhän kuunteli vuoroin yhden, vuoroin toisen papin puhetta. Hän on\nhumoristi, mietin mielessäni ja melkein olisin ollut valmis antamaan\nhänelle anteeksi hänen pukunsa puutteellisuuden. Mutta aika riensi ja\npäivällinen oli syöty, eikä hän ollut vielä kertaakaan avannut suutaan,\nvaikka papit koko ajan olivat innokkaasti keskustelleet työväenluokasta,\nsen suhteesta kirkkoon ja siitä, mitä kirkko oli sen hyväksi tehnyt tai\naikoi tehdä. Huomasin, että isäni oli huolissaan siitä, että Ernest ei\npuhunut mitään. Kerran isä tarttui asiaan ja kehoitti häntä sanomaan\njotakin; mutta Ernest kohautti hartioitaan vastaten, että »minulla ei\nole mitään sanomista», ja jatkoi mantelien syömistä.\n\nMutta isä ei siihen tyytynyt. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n»Meillä on joukossamme eräs työväenluokan jäsen. Olen varma, että hän\nvoi esittää asioita uudelta näkökannalta, mikä saattaa olla sekä\nhuvittavaa että virkistävää. Minä tarkoitan mr Everhardia.» Toiset\nilmaisivat hyvin hillittyä uteliaisuutta ja kehoittivat Ernestiä\nlausumaan ajatuksensa. He asettuivat hänen suhteensa kerrassaan\nsuvaitsevalle ja ystävälliselle kannalle. Ja huomasin, että Ernest\nkäsitti tämän ja että se huvitti häntä. Hän katsahti verkalleen\nympärilleen, ja minä näin naurun väreet hänen silmissään.\n\n»Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen väittelyyn», hän alkoi ja\npysähtyi sitten ikäänkuin epäillen ja arkaillen.\n\n»Jatkakaa vain», he kehoittivat, ja tohtori Hammerfield sanoi: »Me emme\nkammo totuutta, missä muodossa se esitettäneenkin, jos se vain on\nvilpitöntä.»\n\n»Te siis erotatte vilpittömyyden totuudesta?» kysyi Ernest äkkiä.\n\nTohtori Hammerfield veti syvään henkeä ja sai sanotuksi: »Paraskin\nmeistä saattaa erehtyä, nuori mies, paraskin meistä.»\n\nErnestin esiintymistapa muuttui siinä tuokiossa.\n\n»Hyvä on», hän sanoi, »ja suokaa minun sanoa ensiksikin, että olette\nkaikki erehtyneet. Te ette tiedä mitään työväenluokasta, ette yhtään\nmitään. Teidän yhteiskuntaoppinne on yhtä nurinkurista ja arvotonta kuin\nkoko ajatustapannekin.»\n\nSuuremman vaikutuksen kuin hänen sanansa teki se tapa, millä hän ne\nlausui. Minä hätkähdin kuullessani hänen ensimmäisen sanansa. Hänen\näänensä oli yhtä ylväs kuin hänen silmänsä. Se oli sotatorven\npuhallusta. Koko pöytä hätkähti, ja yhdellä iskulla oli yksitoikkoisuus\nkarkoitettu tiehensä.\n\n»Mikä sitten on niin kauhean nurinkurista ja arvotonta meidän\najatustavassamme, nuori mies?» kysyi tohtori Hammerfield, ja nyt jo oli\nhänen äänessään ja esiintymisessään huomattavana jonkinlaista\nkatkeruutta.\n\n»Te olette metafyysikkoja. Te voitte todistaa metafysiikkanne avulla\nmitä hyvänsä; ja niin menetellen jokainen metafyysikko voi todistaa\njokaisen toisen metafyysikon vääräksi — mielensä mukaan. Te olette\nkaiken laillisen järjestyksen vihollisia ajatuksen valtakunnassa. Te\nolette mielettömiä maailmojentekijöitä. Jokainen teistä asuu itse\nluomassaan maailmassa, joka on tehty hänen omista haaveistaan ja\ntoiveistaan. Te ette tunne sitä maailmaa, missä elätte, eikä teidän\najattelullanne ole mitään pohjaa todellisuuden maailmassa.\n\n»Tiedättekö, mitä johtui mieleeni tuossa istuessani ja kuunnellessani\nteidän loppumatonta juttuanne. Teitä katsellessani muistin keskiajan\nskolastikkoja, jotka oppineisuuden kaikella vakavuudella pohtivat\nkysymystä, kuinka monta enkeliä mahtuisi tanssimaan neulan kärjellä.\nTehän, hyvät herrat, olette yhtä vieraita kahdennenkymmenennen\nvuosisadan älylliselle elämälle kuin intiaanien poppamies\nkymmenentuhatta vuotta sitten lepytellessään jumalia loitsuillaan.»\n\nErnest innostui puhuessaan; hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä\nsäihkyivät, ja hänen leukansa vavahteli omituisen kaunopuheisesti. Se\noli hänen tapaistaan, sillä tavoin hän aina teki ihmisiin järkyttävän\nvaikutuksen. He aina unohtivat itsensä hänen hyökätessään heidän\nkimppuunsa tuolla musertavalla, kurikoivalla tavallaan. Ja nytkin he\nunohtivat itsensä. Piispa Morehouse eteenpäin kumartuneessa asennossa\nkuunteli tarkkaavaisesti. Äärimmäinen suuttumus ja kiukku kuvasteli\ntohtori Hammerfieldin kasvoilla. Ja samoin toisetkin olivat ärtyneet,\njotkut hymyillen pilkallisella ja ylhäisellä tavallaan. Minusta se\ntuntui hauskalta. Minä katsahdin isään, peläten että hän purskahtaisi\nnauruun nähdessään tuon ihmispommin vaikutuksen, minkä hän itse oli\nmeidän keskellemme viskannut.\n\n»Teidän väitteenne ovat jokseenkin epämääräisiä», keskeytti tohtori\nHammerfield. »Lausukaapa täsmällisesti, mitä te tarkoitatte sanoessanne\nmeitä metafyysikoiksi.»\n\n»Minä sanon teitä metafyysikoiksi sen tähden, että te järkeilette\nmetafyysillisesti», jatkoi Ernest. »Teidän ajatustapanne on vastakkainen\ntieteelliselle ajatustavalle. Teidän päätelmiltänne puuttuu pitäväisyys.\nTe voitte todistaa kaikki ettekä mitään, eikä löydy teidän joukostanne\nkahta, jotka voisivat päästä yksimielisyyteen jostakin asiasta. Jokainen\nteistä sukeltaa omaan tietoisuuteensa, jos on kysymys itsensä tai\nmaailmankaikkeuden selittämisestä. Yhtä vähän kuin te voitte nostaa\nitseänne ylös saappaanrakseista, yhtä vähän voi tietoisuutta selittää\ntietoisuudella.»\n\n»Minä en oikein ymmärrä», sanoi piispa Morehouse. »Mutta minusta tuntuu,\nettä kaikki mielteet ovat metafyysillisiä. Matematiikka, tuo tarkin ja\nvakuuttavin kaikista tieteistä, on ehdottomasti metafyysillinen.\nTieteellisen ajattelijan jokainen ajatusprosessi on metafyysillinen.\nEttekö myönnä sitä?»\n\n»Te ette ymmärrä, kuten sanoitte», Ernest vastasi. »Metafyysikko\njärkeilee lähtökohtana oma itse. Tiedemies järkeilee lähtökohtana\nkokemukseen perustuvat tosiasiat. Metafyysikko aloittaa järkeilynsä\nmäärätystä oppijärjestelmästä ja liikkuu tosiasioita kohti; tiedemies\nsitävastoin aloittaa tosiasioista ja pyrkii teorioja kohti. Metafyysikko\nselittää maailmankaikkeutta itsensä kautta; tiedemies selittää itsensä\nmaailmankaikkeuden kautta.»\n\n»Jumalan kiitos, ettemme ole tiedemiehiä», mutisi tohtori Hammerfield\nhyvillään.\n\n»Mitä te sitten olette?» kysyi Ernest.\n\n»Filosofeja.»\n\n»Siinä sitä ollaan.» Ernest nauroi. »Te olette livistäneet pois\ntodelliselta ja lujalta maaperältä ja lehahtaneet ilmaan, nimittäen\nlentokonettanne tuolla nimellä. Olkaa hyvä ja laskeutukaa alas\nselittämään, mitä te oikeastaan tarkoitatte filosofialla.»\n\n»Filosofia on —» (tohtori Hammerfield pysähtyi ja kakisti kurkkuansa)\n— »jotakin sellaista, mitä voi ymmärrettävästi selittää ainoastaan\nsellaisille henkilöille, joiden mieli ja luonteenlaatu on filosofinen.\nAhdas tieteilijä, nenä koeputkessa, ei voi ymmärtää filosofiaa.»\n\nErnest ei ollut huomaavinaan pistoa. Hänen tapansa oli kääntää\npeitsenkärki takaisin vastustajaa kohti, ja niin hän menetteli nytkin.\nRakastettavasti ja kohteliaasti hymyillen hän vastasi:\n\n»Siispä te ymmärrätte sen määritelmän filosofiasta, minkä aion teille\nantaa. Mutta ennenkuin sen lausun, haastan teitä osoittamaan sen\nvirheellisyyden tahi vaikenemaan metafysiikasta. Filosofia on\nyksinkertaisesti laajin tiede. Sen ajatustapa on sama kuin minkä\nerikoisen tieteen tahansa ja sama kuin kaikkien erikoisten tieteitten.\nJa tuon saman ajatustavan kautta — induktiivisen ajatustavan —\nfilosofia yhdistää kaikki erikoiset tieteet yhdeksi suureksi tieteeksi.\nKuten Spencer sanoo, jokaisen erikoisen tieteen periaatteet ja\nmääritelmät ovat osittain yhdistettyä tietoa. Filosofia yhdistää sen\ntiedon, minkä kaikki erikoistieteet sille hankkivat. Filosofia on\ntieteitten tiede, hallitseva tiede, jos niin suvaitsette. Mitä pidätte\nminun määrittelystäni?»\n\n»Sangen todenmukainen, sangen todenmukainen», mutisi tohtori Hammerfield\nherpaantuneella äänellä.\n\nMutta Ernest ei hellittänyt.\n\n»Muistakaa se», hän sanoi, »että minun määrittelyni on vaarallinen\nmetafysiikalle. Jollette nyt osoita määritelmäni virheellisyyttä, niin\nei teillä myöhemmin ole oikeutta esittää metafyysillisiä\ntodistuskappaleita. Teidän on nyt tuotava esille muistutuksenne.»\n\nErnest odotti. Hiljaisuus oli tuskallinen. Tohtori Hammerfield oli\npahoillansa, vieläpä hämmästynyt. Ernestin rusikoiva menettelytapa oli\nsaattanut hänet hämilleen. Hän ei ollut tottunut yksinkertaiseen ja\nvälittömään väittelytapaan. Hän katsahti pöydässä istuviin ikäänkuin\nvedoten heihin. Mutta kukaan ei ryhtynyt vastaamaan hänen puolestaan.\nNäin miten isä peitteli nauruansa ruokailuliinallaan.\n\n»On olemassa toinenkin tapa metafyysikkojen arvottomuuden\ntodistamiseksi», lausui Ernest, kun tohtori Hammerfieldin kiusallinen\nasema oli huippuunsa kärjistynyt. »Arvostella heitä heidän tekojensa\nvalossa. Mitä he ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi, jollei ota lukuun\nheidän punomiaan olemattomia mielikuvia tai sitä, että he ovat\nerehtyneet luulemaan omia varjojaan jumaliksi? Myönnän, että he ovat\nlisänneet ihmiskunnan huvia, mutta mitä todellista hyötyä he ovat\ntehneet ihmisille? He filosofeerasivat, jos suotte tämän sanan\nväärinkäyttämisen minulle anteeksi, sydämestä tunteitten sijana,\nsill'aikaa kuin tiedemiehet määrittelivät veren kiertokulun. He puhuivat\nnälästä ja rutosta Jumalan lähettäminä rangaistuksina, sill'aikaa kuin\ntiedemiehet rakensivat viljasäiliöitä ja kuivasivat kaupunkeja. He\nrakensivat oman itsensä ja omien halujensa muotoisia jumalia, sill'aikaa\nkuin tiedemiehet rakensivat teitä ja siltoja. He kuvasivat maata\nmaailmankaikkeuden keskustana, sill'aikaa kuin tiedemiehet löysivät\nAmerikan ja havaintojensa perustuksella määräsivät taivaankappaleitten\nlait. Lyhyesti sanottuna, metafyysikot eivät ole tehneet mitään, ei\nkerrassaan mitään ihmiskunnan hyväksi. Askel askeleelta edistyvä tiede\non karkoittanut heidät tieltään. Sitä mukaa kuin tiede on heittänyt\nkumoon heidän subjektiiviset selityksensä, he ovat luoneet uusia\nsubjektiivisia selityksiä, siihen luettuina selitykset aivan\nviimeaikaisista todistetuista tosiasioista. Ja tätä peliä he epäilemättä\ntulevat jatkamaan iankaikkisesti. Hyvät herrat, metafyysikko on\npoppamies. Erotus teidän ja eskimon välillä ei ole muuta kuin se erotus,\nminkä tuhansien vuosien aikana saavutetut tosiasiat ovat synnyttäneet.\nSiinä kaikki.»\n\n»Mutta kuitenkin Aristoteleen ajatus oli vallitsevana Euroopassa\nkokonaista kaksitoista vuosisataa», huomautti tohtori Ballingford\nmahtavasti. »Aristoteles oli metafyysikko.»\n\nTohtori Ballingford loi katseensa pöydän ympärillä istuviin\nvirkaveljiinsä, jotka hyväksyvästi nyökäyttivät päitään ja hymyilivät.\n\n»Teidän valitsemanne esimerkki on sangen epäonnistunut», vastasi Ernest.\n»Te vetoatte hyvin pimeään aikakauteen ihmiskunnan historiassa. Niinpä\nme sanommekin sitä aikaa pimeäksi aikakaudeksi.[8] Aikakausi, jolloin\nmetafyysikot raiskasivat tieteitä, jolloin fysiikka muodostui 'viisaiden\nkiven' etsinnäksi, jolloin kemia alentui alkemiaksi ja astronomia\nmuuttui astrologiaksi. Sääli Aristoteleen ajatuksen hallituskautta!»\n\nTohtori Ballingford näytti hermostuneelta, sitten hänen kasvoillansa\nvälähti valo, ja hän sanoi:\n\n»Olkoon menneeksi tämä peloittava kuva, minkä te piirsitte, mutta teidän\ntäytyy toki myöntää, että metafysiikka oli se sisäinen voima, joka\njohdatti ihmiskunnan pois tuosta pimeästä aikakaudesta seuraavien\nvuosisatojen valoon.»\n\n»Metafysiikalla ei ole ollut siinä mitään osaa», ehätti Ernest\nvastaamaan.\n\n»Mitä?» huudahti tohtori Hammerfield. »Eikö ajattelu ja järkeily\njohtanut suuriin löytöretkiin?»\n\n»Oi, hyvä herra, minähän jo sanoin, että te ette pystyisi väittelemään.\nTe ette ole vielä osoittanut aukkoa minun määrityksessäni filosofiasta.\nTe olette nyt siirtynyt ontolle maaperälle. Mutta sehän onkin\nmetafyysikoille ominaista, ja minä annan teille anteeksi. Ei, toistan,\nettä metafysiikalla ei ollut siinä asiassa mitään osaa. Leipä ja voi,\nsilkki ja jalokivet, markat ja pennit ja se seikka, että turkkilaiset\nsulkivat mantereen kautta Intiaan kulkevan kauppatien, ne ne johtivat\nlöytöretkiin. Euroopan kauppiasten oli etsittävä toinen tie Intiaan, sen\njälkeen kuin Konstantinopoli v. 1453 joutui turkkilaisten käsiin. Niin\nkertovat kaikki asiakirjat. Samaan aikaan opittiin luontoa tuntemaan\nuusien tosiasioiden kannalta, ja ptolemaiolainen luonnonoppi romahti\nalas.»\n\nTohtori Hammerfield pärisytti nenäänsä.\n\n»Ettekö myönnä minun olevan oikeassa?» tiedusteli Ernest. »Tai missä\nsuhteessa olen väärässä?»\n\n»Minä voin ainoastaan sanoa pysyväni siinä, mitä olen jo sanonut»,\nviskasi tohtori Hammerfield takaisin. »Se on liian pitkä juttu\npalataksemme siihen enää.»\n\n»Mikään juttu ei ole liian pitkä tiedemiehelle», sanoi Ernest leppeästi.\n»Sepä se juuri selittääkin, miksi tiedemies pääsee perille. Siksi hän\npääsi Amerikkaankin.»\n\nEn aio kuvata koko iltaa, vaikka ilolla muistelen sen jokaista hetkeä,\njokaista yksityiskohtaa niiden hetkien ajalta, jolloin tulin tuntemaan\nErnest Everhardin.\n\nHyökkäilevä taistelu riehui, ja papit kävivät naamoiltaan punaisiksi ja\nhämmästyneiksi, varsinkin aina silloin, kun Ernest sanoi heitä\nromanttisiksi filosofeiksi, haaveilijoiksi y.m.s. Ja aina hän ahdisti\nheidät takaisin tosiasioihin. »Tosiasia, nähkääs, kumoamaton tosiasia»,\nhän huudahti tuon tuostakin. Hän piiritti heidät tosiasioilla, väijyi\nheitä tosiasioilla, pommitti heitä tosiasioilla.\n\n»Te näytte palvelevan tosiasioita kuin jumaluutta», huomautti tohtori\nHammerfield pilkallisesti.\n\n»Ei ole muuta jumalaa kuin tosiasia, ja mr Everhard on sen profeetta»,\nehätti tohtori Ballingford selittämään.\n\nErnest hymyillen myönteli.\n\n»Olen samaa maata kuin Texasin mies», hän sanoi. Ja huomattuaan, että\nläsnäolijat odottivat selitystä, hän jatkoi: »Nähkääs missourilainen\ntapaa sanoa: 'Otappa ja näytä minulle.' Mutta texasilainen sanoo:\n'Paneppa se kouraani.' Josta voi päättää, että hän ei ole ainakaan\nmetafyysikko.»\n\nKerran taas, kun Ernest oli sanonut, että metafyysilliset filosofit\neivät voi kestää totuuden koetta, tohtori Hammerfield yht'äkkiä kysäisi:\n\n»Mikä on totuuden koetin, nuori mies? Suvainnette hyväntahtoisesti\nselittää tuon seikan, mikä on niin kauan vaivannut viisaampia päitä kuin\nteidän!»\n\n»Ihan varmaan», vastasi Ernest. Hänen poikamainen varmuutensa\nnärkästytti heitä. »Totuus tuotti noille viisaille päille niin paljon\nvaivaa sen tähden, että he läksivät sitä etsimään ilmasta. Jos he\nolisivat pysyneet varmalla maaperällä, olisivat he sen löytäneet\njotenkin helposti, — niin, he olisivat keksineet, että he itse juuri\ntodistivat totuuden jokaisella käytännöllisellä teollaan ja\najatuksellaan.»\n\n»Mutta se koe», toisti tohtori Hammerfield kärsimättömästi. »Jättäkää\nesipuheet sikseen. Antakaa meille se, mitä olemme niin kauan etsineet,\ntotuuden koetin. Antakaa se meille, ja me tulemme jumalien kaltaisiksi.»\n\nHänen sanoissaan ja käytöksessään oli epäkohteliasta ja halveksivaa\nepäileväisyyttä, mikä salaisesti miellytti useimpia pöydässä-olijoita,\nvaikka piispa Morehouse näytti panevan sen pahakseen.\n\n»Tohtori Jordan[9] on antanut siitä sattuvan selityksen», sanoi Ernest.\n»Hänen totuudenkoettimensa on: Käykö se päinsä? Luottaisitko henkesi sen\nvaraan?»\n\n»Ohoo!» huudahti tohtori Hammerfield. »Te ette ole ottanut lukuun piispa\nBerkeleyta. Hänen kysymyksiinsä ei ole vielä koskaan pystytty\nvastaamaan.»\n\n»Jaloin kaikista metafyysikoista», nauroi Ernest. »Mutta teidän\nesimerkkinne on onnettomasti valittu. Kuten Berkeley itse vahvisti, ei\nhänen metafysiikkansa käynyt päinsä.»\n\nTohtori Hammerfield oli suuttunut, kovasti kiukuissaan. Näytti aivan\nsiltä, kuin hän olisi saanut Ernestin kiinni varkaudesta tai valheesta.\n\n»Nuori mies, tuo lausunto on samanlainen kuin kaikki muutkin teidän\nlausuntonne tänä iltana. Se on alhainen ja perusteeton oletus.»\n\n»Minä olen vallan ruhjottu», virkkoi Ernest leppeästi. »Mutta minä vain\nen tiedä, mikä minuun sattui. Teidän on pantava se kouraani, herra\ntohtori.»\n\n»Niin minä teenkin», puhui tohtori Hammerfield nopeaan. »Mistä te\ntiedätte? Te ette tiedä, että piispa Berkeley myönsi, että hänen\nmetafysiikkansa ei käy päinsä. Teillä ei ole mitään todistuksia. Nuori\nmies, se on aina pitänyt paikkansa.»\n\n»Minä otan todistukseksi piispa Berkeleyn metafysiikan kelvottomuudesta\nsen tosiasian —» Ernest pysähtyi hetkeksi näyttäen ankaran tyyneltä, —\n»sen tosiasian, että Berkeleylla poikkeuksetta oli tapana kulkea ovista\nsen sijaan, että olisi kulkenut seinän läpi. Ja sen, että hän söi\nhengenpitimikseen rehellistä voita ja häränpaistia. Ja että hän ajeli\npartansa veitsellä, joka todellakin vastasi tarkoitustaan.»\n\n»Mutta nuohan ovat aineellisia asioita», huudahti tohtori Hammerfield.\n»Metafysiikka käsittelee hengen ilmiöitä.»\n\n»Ja nekö pitävät paikkansa — hengen maailmassa?» kysäisi Ernest\nleppoisasti.\n\nToinen nyökäytti päätään.\n\n»Ja myöskin lukematon paljous enkeleitä saattaa tanssia neulan kärjellä\n— hengessä», jatkoi Ernest äskeistä muistellen. »Ja hylkeenrasvaa\nsyövä, turkiksiin puettu jumala voi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä —\nhengessä. Minä otaksun, että tekin, herra tohtori, elätte hengessä?»\n\n»Minun henkeni on kuningaskuntani», kuului vastaus.\n\n»Mikä toisin sanoen merkitsee, että te asutte ylhäällä ilmassa.\nMutta minä olen varma, että te tulette maan päälle ruoka-aikoina\ntai kun tapahtuu maanjäristys. Vai eikö teillä ole mitään\nkäsitystä maanjäristyksestä — ettekö välitä lainkaan siitä, että\nhenkiruumiiseenne saattaa sattua henkinen tiilikivi?»\n\nSiinä tuokiossa ja aivan tietämättään tohtori Hammerfield huitaisi\nkätensä päälaelleen, missä hiusten alla oli arpi. Ernest oli näet\nsattumalta tullut valinneeksi merkillisen todellisen esimerkin,\ntohtori Hammerfield kun oli ollut vähällä saada surmansa suuressa\nmaanjäristyksessä[10] jouduttuaan kaatuvan savupiipun alle. Kaikki\npurskahtivat raikuvaan nauruun.\n\n»No niin», sanoi Ernest, kun nauru taukosi, »esittäkääpä\nvastaväitteenne».\n\nMutta tohtori Hammerfield ei siihen vastannut, siten tunnustaen\nvastustajansa voittajaksi sillä kertaa. Taistelu kääntyi toisaalle.\nAskel askeleelta Ernest ajoi pappeja edellään. Kun he vakuuttivat, että\nhe tuntevat työväenluokan, niin hän esitti heille muutamia\nperustotuuksia työväenluokasta, joita he eivät tunteneet, ja vaati heitä\nkumoamaan ne vasta todistuksilla. Hän tarjosi heille tosiasioita, aina\nvain tosiasioita, ja teki lopun heidän ilmamatkoistaan, tuoden heidät\ntakaisin maan päälle ja maallisten tosiasioitten piiriin.\n\nMiten hyvin muistankaan tuon näytelmän! Olen vieläkin kuulevinani, miten\nhän, tuo sotainen uhma äänessään, huitoi heitä tosiasioillaan, joista\njokainen vastasi navakkaa piiskaniskua. Enkä tule koskaan unohtamaan\nsitä löylytystä, minkä hän heille lopuksi antoi:\n\n»Te olette pitkin matkaa tämän illan aikana tunnustaneet, joko suoraan\nmyöntämällä tai tietämättömyyttä ilmaisevilla lausunnoillanne, että te\nette tunne työväenluokkaa. Mutta teitä ei voi soimata siitä. Kuinka te\ntietäisittekään mitään työväenluokasta? Te ette asu niillä tienoilla,\nmissä työväki asuu. Te majailette yhdessä kapitalistien kanssa toisissa\nkaupunginosissa. Ja miksi ei? Kapitalistithan ne maksavat teille palkan,\nruokkivat teidät, vieläpä panevat teidän päällenne ne vaatteetkin, mitkä\nteillä on yllänne tänä iltana. Ja te vuorostanne saarnaatte isännillenne\nsellaista metafysiikkaa, mikä on erityisesti heille mieluista; ja se\nerityisesti mieluinen laji on sellaista, mikä ei loukkaa vallitsevaa\nyhteiskuntajärjestelmää.»\n\nTällöin kuului yleinen paheksumisen sorina pöydän ympäriltä.\n\n»Ei, minä en suinkaan ole tahtonut epäillä teidän vilpittömyyttänne»,\njatkoi Ernest. »Te olette vilpittömiä. Te saarnaatte niinkuin uskotte.\nJa siihen juuri perustuukin teidän voimanne ja teidän arvonne —\nkapitalistiluokan keskuudessa. Mutta jos te vaihtaisitte nykyisen\nuskonne johonkin sellaiseen, mikä loukkaisi yhteiskuntajärjestystä, niin\nei se enää kelpaisikaan teidän isännillenne, jotka siinä tapauksessa\nerottaisivat teidät. Tuon tuostakin aina joku teidän tovereistanne saa\nsellaisen lähdön.»[11]\n\nTällä kertaa ei kuulunut vastaväitteiden sorinaa. Kaikki muut näyttivät\nmyöntävän, paitsi tohtori Hammerfield, joka sanoi:\n\n»Milloin heidän ajatustapansa on väärä, heitä kehoitetaan eroamaan.»\n\n»Mikä toisin sanoen merkitsee sitä, että heidän ajatustapansa on\nmuuttunut epämieluiseksi», vastasi Ernest ja jatkoi sitten. »Minulla ei\nole teille mitään muuta sanottavaa kuin: jatkakaa ammattianne, mutta\njättäkää toki, hyvät miehet, työväenluokka rauhaan. Te kuulutte\nvihollisen leiriin. Teillä ei ole mitään yhteistä työväenluokan kanssa.\nTeidän kätenne ovat pehmeät siksi, että toiset ovat tehneet työtä teidän\npuolestanne. Teidän vatsanne ovat pulleat ylenpalttisesta syömisestä.»\n(Tällöin tohtori Ballingford hytkähti, ja kaikkien silmät kääntyivät\nhänen muhkeaan vatsaansa. Sanottiin, ettei hän ollut vuosiin nähnyt omia\njalkojaan.) »Ja teidän mielenne on täynnä oppeja, jotka pönkittävät tätä\nvallitsevaa järjestelmää. Minä myönnän, että te olette henkivartioväkeä,\nja varmasti yhtä rehellistä ja uskollista henkivartioväkeä kuin\nsveitsiläisen kaartin[12] miehet olivat. Olkaa uskollisia\nkutsumuksellenne; suojelkaa sanoillanne isäntienne etuja; mutta älkää\ntulko työväen luo esiintyäksenne väärinä johtajina. Te ette rehellisesti\nvoi oleskella näissä kahdessa leirissä yht'aikaa. Työväenluokka on tähän\nasti tullut toimeen ilman teitä. Uskokaa minua, se tulee yhä\nedelleenkin. Ja sitäpaitsi, työväenluokka voi tulla paremmin toimeen\nilman teitä kuin teidän kanssanne.»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nHaaste.\n\n\nVieraiden mentyä isäni heittäytyi tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta.\nEn koskaan ollut nähnyt hänen nauravan niin makeasti äitini kuoleman\njälkeen.\n\n»Panenpa veikkaa, että tohtori Hammerfield ei ole eläessään tavannut\nsellaista vastusta. 'Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen\nväittelyyn!' Huomasitko, miten hän — minä tarkoitan Everhardia —\naloitti kuin lammas ja miten pian hän paisui kiljuvaksi leijonaksi.\nHänellä on erinomaisen hyvin koulutettu äly. Hänestä olisi tullut mainio\ntiedemies, jos hänen kykynsä olisi ohjattu siihen suuntaan.»\n\nMinun tarvinnee tuskin sanoa, että olin suuresti kiintynyt Ernest\nEverhardiin. Se perustui, paitsi siihen, mitä hän oli sanonut ja\nmillä tavalla hän oli sanonut, myöskin häneen itseensä. En ollut\nkoskaan ennen nähnyt hänen kaltaistaan miestä. Ja minä luulen, etten\nsenvuoksi ollut mennyt naimisiin, vaikka olinkin jo neljänkolmatta.\nPidin hänestä, se minun täytyi myöntää itselleni. Ja mieltymykseni\nei suinkaan perustunut yksistään hänen henkiseen lahjakkuuteensa ja\ntaitavaan todistelukykyynsä. Valtavista lihaksistaan ja tanakasta\nniskastaan huolimatta hän teki minuun avomielisen, suunnattoman\nlahjakkaan poikasen vaikutuksen. Minusta tuntui, että tuon hengenmiekan\nheiluttajan naamarin takana oli herkkä ja hienotunteinen sydän. Miten\njohduin sitä ajattelemaan, en tiedä, mutta naisellinen vaistoni\nvakuutti sitä minulle.\n\nHänen soinnukkaassa äänessään oli jotakin, mikä tunki sydämeeni. Se\nkaikumistaan kaikui korvissani, ja minusta tuntui, että halusin kuulla\nsitä uudestaan — ja nähdä naurunväreen hänen silmissään, joka oli niin\nvastakkaista hänen kasvojensa tyynelle vakavuudelle. Ja sitäpaitsi\ntunsin sielussani liikkuvan epämääräisiä tunteita. Minä rakastin häntä\njo melkein silloin, vaikka olenkin varma siitä, että olisin helposti\nunohtanut hänet, jollen olisi häntä sen koommin nähnyt.\n\nMutta niin ei oltu sallittu. Isäni äskenherännyt innostus\nyhteiskuntaoppiin ja ne päivällispidot, joita meillä tuon tuostakin oli,\nolivat lähinnä syynä siihen, että jälleen kohtasimme toisemme. Isä ei\nollut sosiologi. Hänen avioliittonsa äitini kanssa oli ollut hyvin\nonnellinen, ja toiselta puolen oli hänellä tieteensä, fysiikan, alalla\nollut suuri menestys. Mutta kun äiti kuoli, ei hänen oma työskentelynsä\nriittänyt täyttämään tyhjäksi jäänyttä tilaa. Ensi aluksi hän jonkun\nverran tutki filosofiaa, kiintyen sitten taloustieteeseen ja\nyhteiskuntaoppiin. Hänellä oli voimakas oikeudentunto, ja pian hänessä\nheräsi valtava viha vääryyttä kohtaan. Minä iloitsin sydämessäni noista\nuuden elämän elpymisen oireista, joskin minulla tuskin oli aavistusta\nsiitä, mihin ne päättyisivät. Poikasen innolla hän heittäytyi uusiin\nharrastuksiinsa välittämättä siitä, mihin ne hänet johtaisivat.\n\nHän oli tottunut laboratorioihin, ja niin hän muutti meidän\nruokailuhuoneemme yhteiskuntatieteelliseksi laboratorioksi. Sinne\nkokoontui kaikenlaista väkeä — tiedemiehiä, poliitikkoja, pankkiireja,\nkauppiaita, opettajia, työväenjohtajia, sosialisteja ja anarkisteja. Hän\nyllytteli heitä keskustelemaan ja tutki heidän ajatuksiaan elämästä ja\nyhteiskunnasta.\n\nHän oli kohdannut Ernestin vähän ennen »pappien iltaa». Ja vieraiden\nlähdettyä minä sain kuulla, miten hän oli tutustunut Ernestiin. Hän oli\nkävelymatkallaan tavannut miehen pakkalaatikolla seisten pitämässä\npuhetta työläisille. Se oli Ernest, joka ei ollut tavallinen katupuhuja,\nvaan huomatuimpia sosialistijohtajia ja tunnettu sosialismi-filosofi.\n\nIsäni pysähtyi kuuntelemaan, kiintyi hänen puheeseensa, järjesti\nkohtauksen hänen kanssaan ja kutsui hänet sitten pappien päivällisille.\nPäivällisten jälkeen isä sitten kertoi minulle sen vähän, minkä hän\nmiehestä tiesi. Ernest oli syntynyt työväenluokasta, mutta polveutui\nvanhasta Everhardien suvusta, joka oli asunut Amerikassa jo kolmatta\nsataa vuotta.[13] Kymmenvuotiaana hänet oli pantu tehtaaseen, myöhemmin\nhän palveli oppiaikansa ja pääsi hevosenkengittäjäksi. Hän oli hankkinut\ntietonsa itseopiskelulla, osasi ranskan ja saksan kieltä ja ansaitsi\nniukan toimeentulon kääntämällä tieteellisiä ja filosofisia kirjoja\neräälle taloudellisessa ahdingossa kamppailevalle chicagolaiselle\nkustannusyhtiölle. Hänen vuositulojaan jonkun verran lisäsivät ne\npalkkiot, joita hän sai omista taloustieteellisistä ja filosofisista\nteoksistaan.\n\nSen verran sain hänestä tietää ennen maatamenoa, ja pitkän aikaa valvoin\nvuoteellani muistutellen mieleeni hänen äänensä sointua. Pelästyin omia\najatuksiani. Hän oli niin kovin erilainen kuin minun luokkaani kuuluvat\nmiehet; hän oli niin omituinen ja niin voimakas. Hänen etevämmyytensä\nmiellytti ja peloitti minua, ajatukseni harhailivat, ja vihdoin tapasin\nitseni ajattelemasta häntä rakastajana ja puolisona. Minä olin aina\nkuullut sanottavan, että miehen voima vetää naiset vastustamattomasti\npuoleensa; mutta hän oli liian voimakas. »Ei, ei!» huudahdin. »Se on\nmahdotonta, mieletöntä.» Mutta aamulla herättyäni tunsin haluavani\ntavata hänet uudestaan. Minä tahdoin nähdä hänen mestaroivan toisia,\nkuulla sotaisen soinnin hänen äänessään; nähdä hänet kaikessa\nvarmuudessaan ja voimassaan, kun hän paiskasi mäsäksi toisten pehmeän\nkohteliaisuuden ja ravisteli heidän ummehtuneita ajatuksiaan. Mutta entä\njos hän vain kerskaili? Käyttäen hänen omaa sanamuotoaan, »se tehosi»,\nse oli vaikuttavaa. Ja muutenkin sentapainen itsetietoisuus oli hauskaa\nnähdä. Se vaikutti kuulijaan kuin taistelun melske.\n\nKului useita päiviä, ja niiden kuluessa luin Ernestin kirjoja, joita\nlainasin isältäni. Hänen kirjoitettu sanansa oli niinkuin hänen\npuheensakin selvää ja vakuuttavaa. Se oli tuo hänen tavaton\nyksinkertaisuutensa, joka sai ihmiset epäillessäänkin vakuutetuiksi.\nHänellä oli selvyyden lahja. Hän oli erinomainen todistelija. Kuitenkin\nhänen tyylistään huolimatta hänessä oli jotakin, mistä en pitänyt. Hän\npani liian suurta painoa siihen, mitä hän sanoi luokkataisteluksi,\nvihollisuudeksi työn ja pääoman välillä, etujen yhteentörmäykseksi.\n\nIsä kertoi nauraen, mitä tohtori Hammerfield oli sanonut Ernestistä: hän\noli muka »yltiöpäinen nuori penikka, jonka pintapuoliset tiedot ovat\ntehneet pöyhkeäksi». Lisäksi tohtori Hammerfield kieltäytyi tapaamasta\nErnestiä vast'edes.\n\nMutta piispa Morehouse kuului kiintyneen Ernestiin ja halusi tavata\nhänet toistekin. »Vankka nuorukainen», hän sanoi, »ja hyvin vilkas,\nhyvin vilkas. Mutta hän on liian jyrkkä, liian jyrkkä.»\n\nErnest tuli eräänä iltana isän kanssa. Piispa oli jo saapunut, ja me\njoimme teetä verannalla. Ernestin sanottiin yhä edelleen viipyvän\nBerkeleyssa sen tähden, että hän opiskeli biologiaa yliopistossamme ja\nvalmisteli paraikaa uutta kirjaansa, jonka nimi oli »Filosofia ja\nvallankumous».\n\nVeranta näytti ikäänkuin käyvän liian pieneksi, kun Ernest saapui. Ei\nsen tähden, että hän olisi ollut niin kovin kookas — hän oli viisi\njalkaa yhdeksän tuumaa, vaan sen tähden, että hänestä säteili suuruutta.\nKun hän pysähtyi tervehtimään minua, osoitti hän jonkinlaista ujoutta,\nmikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen rohkeakatseisten silmiensä ja\nhänen lujan, varman kätensä kanssa, joka hetken pusersi kättäni\ntervehtiessämme. Ja katse oli yhtä varma ja vakava kuin\nkädenpuristuskin. Tällä kertaa niissä näytti piilevän jokin kysymys, ja\nkuten ennenkin hän katsoi minuun aivan liian kauan.\n\n»Minä olen lukenut teidän 'Työväenluokan filosofianne'», sanoin, ja\nhänen silmissään tuikahti mielihyvän kipinä.\n\n»Tietysti te otitte huomioon sen yleisön, jolle se on tarkoitettu», hän\nsanoi.\n\n»Niinpä kyllä, ja juuri sen tähden sain halun kinastella kanssanne»,\nehätin sanomaan.\n\n»Minä myöskin aion löylyttää teitä, mr Everhard», sanoi piispa\nMorehouse.\n\nErnest kohautti huolettomana olkapäitään ja otti teekupin.\n\nPiispa kumarsi kohteliaasti antaen minulle ensiksi puheenvuoron.\n\n»Te lietsotte luokkavihaa», sanoin. »Minä pidän vääränä ja rikollisena\nsitä, että vedotaan kaikkeen siihen, mikä on alhaista ja raakaa\ntyöväenluokassa. Luokkaviha on minun mielestäni yhteiskunnanvastaista\nja, kuten minusta näyttää, myöskin sosialismille vastaista.»\n\n»En myönnä olevani syyllinen», hän vastasi. »Luokkavihaa ei ilmene minun\nkirjoitusteni sanamuodossa eikä niiden hengessä.»\n\n»Vai niin!» huudahdin moittivasti ja otin samalla käteeni hänen\nkirjansa.\n\nHän maisteli teetään, sill'aikaa kuin minä silmäilin kirjan sivuja.\n\n»Sivu 132», luin ääneen: »'Senpä vuoksi esiintyykin luokkataistelu\nnykyisessä yhteiskunnassa palkkaa maksavan ja palkatun luokan välillä.'»\n\nLoin häneen voitokkaan katseen.\n\n»Siinä ei mainita mitään luokkavihasta», hän virkkoi vastaan.\n\n»Mutta», minä intin, »te puhutte 'luokkataistelusta'».\n\n»Se on eri asia kuin luokkaviha», vastasi hän. »Ja, uskokaa minua, me\nemme lietso luokkavihaa. Me sanomme, että luokkataistelu on\nyhteiskunnallisen kehityksen laki. Me emme ole siitä vastuunalaisia. Me\nemme ole luoneet luokkataistelua. Me ainoastaan selitämme sitä, niinkuin\nNewton selitti painolakia. Me selitämme sitä etujen ristiriitaisuuden\nluonnetta, mikä synnyttää luokkataistelun.»\n\n»Mutta ei pitäisi olla olemassa mitään etujen ristiriitaa», huudahdin.\n\n»Minä yhdyn teihin kaikesta sydämestäni», hän vastasi. »Siihen me\nsosialistit juuri pyrimmekin, etujen ristiriidan poistamiseen. Suokaa\nanteeksi ja sallikaa minun lukea pieni ote.» Hän otti kirjansa ja\nkäänteli muutamia lehtiä. »Sivulla 126: 'Se luokkataistelujen aikakausi,\njoka alkoi alkuperäisen heimoyhteiskunnan hajottua ja yksityisomistuksen\nmuodostuttua, tulee häviämään, niin pian kuin yksityisomistus on\npoistettu yhteiskunnalle välttämättömään omaisuuteen nähden.'»\n\n»Mutta minä en hyväksy teidän käsitystänne», huomautti piispa, samalla\nkuin hänen kärsivä-ilmeiset kasvonsa osoittivat, miten kiintynyt hän oli\ntähän keskusteluun. »Teidän perustelunne ovat vääriä. Ei ole\nolemassakaan mitään etujen ristiriitaa työn ja pääoman välillä — tai\noikeammin, sellaista ei pitäisi olla.»\n\n»Kiitoksia», sanoi Ernest vakavasti. »Teidän viimeinen lausuntonne\njättää paikoilleen minun alkuperäisen väitteeni.»\n\n»Mutta miksi pitää sitten olla olemassa ristiriitaisuutta?» kysyi piispa\nlämpimästi.\n\nErnest kohautti olkapäitään. »Ehkä sen tähden, että meidät on\nsellaisiksi luotu.»\n\n»Mutta sellaisiksi meitä ei ole luotu!» huudahti toinen.\n\n»Puhutteko te ihanneihmisestä?» kysyi Ernest. »Epäitsekkäästä,\njumalankaltaisesta, jollainen on niin harvinainen, että sitä miltei voi\npitää olemattomana, vai tarkoitatteko te tavallista, jokapäiväistä\nihmistä?»\n\n»Tavallista, jokapäiväistä ihmistä», kuului vastaus.\n\n»Joka on heikko ja erehtyväinen, aina valmis lankeamaan?»\n\nPiispa Morehouse nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Ja pikkumainen ja itsekäs?»\n\nJälleen piispa nyökäytti päätään.\n\n»Huomatkaa!» varoitteli Ernest. »Minä sanoin 'itsekäs'.»\n\n»Keskinkertainen ihminen _on_ itsekäs», vakuutteli piispa.\n\n»Joka tahtoo kaiken, minkä voi saada?»\n\n»Tahtoo kaiken, minkä voi saada — se on valitettavasti totta.»\n\n»Niinpä te nyt olettekin minun vallassani.» Ernest puristi huulensa\ntiukasti yhteen avaten ne jälleen. »Sallikaa minun selvittää teille.\nAjatelkaamme miestä, joka työskentelee raitiotiellä.»\n\n»Hän ei voisi työskennellä siellä, jollei olisi pääomaa», keskeytti\npiispa.\n\n»Totta kyllä, mutta te myönnätte, että pääoma häviäisi, jollei olisi\ntyövoimaa, joka sille ansaitsee voitto-osinkoja.»\n\nPiispa ei virkkanut mitään.\n\n»Eikö niin?» uteli Ernest.\n\nPiispa nyökkäsi.\n\n»Siis meidän lausuntomme kumoavat toinen toisensa», sanoi Ernest\nsellaisella äänenpainolla, jolla puhutaan selviöistä, »ja me olemme\nsiinä, mistä lähdimme liikkeelle. Alkaaksemme alusta, työmiehet\nraitiotiellä panevat puolestaan työn. Osakkeenomistajat panevat pääoman.\nTyöläisten ja pääoman yhteisten ponnistusten kautta ansaitaan rahaa.[14]\nHe jakavat keskenään ansaitsemansa rahat. Pääoman osaa sanotaan\n'voitto-osingoksi'. Työn osaa sanotaan 'palkaksi'.»\n\n»Hyvä on», keskeytti piispa. »Eikä mikään estä tuota jaotusta olemasta\nsovinnollinen.»\n\n»Te näytätte nyt jo unohtaneen, mistä me alussa sovimme», vastasi\nErnest. »Me olimme yksimielisiä siitä, että keskinkertainen ihminen on\nitsekäs. Hän, tuo todella olemassaoleva ihminen. Te olette kohonnut\nilmaan ja hankitte jakoa sellaisten ihmisten kesken, joita ei ole\nolemassa. Mutta palataksemme maan päälle, työmies, ollen itsekäs, tahtoo\ntuossa jaossa saada omalle osalleen niin paljon kuin mahdollista. Kun on\nkysymys saman kasan jakamisesta, ja kun kaksi ihmistä tahtoo saada\nkaiken, mitä voi saada samasta kasasta, niin syntyy etujen ristiriita.\nTämä se on se työn ja pääoman välinen etujen ristiriita. Ja se on\nsovittamaton ristiriita. Niin kauan kuin on olemassa työmiehiä ja\nkapitalisteja, he riitelevät jaosta. Jos olisitte San Franciscossa tänä\niltana, olisi teidän liikuttava jalkaisin. Siellä on raitiotieliikenne\npysähdyksissä.»\n\n»Uusi lakkoko?»[15] kysyi piispa hämmästyneenä.\n\n»Siellä riidellään raitioteiden tulojen jakamisesta.»\n\nPiispa Morehouse hämmästyi.\n\n»Se on väärin!» hän huusi. »Se johtuu työväen lyhytnäköisyydestä. Kuinka\nhe voivat toivoa säilyttävänsä meidän myötätuntoisuutemme.»\n\n»Kun meidän täytyy kävellä», sanoi Ernest ovelasti.\n\nMutta piispa Morehouse ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:\n\n»Heidän näköpiirinsä on liian ahdas. Ihmisten pitäisi olla ihmisiä eikä\npetoja. Siellä tulee olemaan väkivaltaisuuksia ja murhia ja surevia\nleskiä ja orpoja. Pääoman ja työn tulisi olla sovussa keskenään. Niiden\ntulisi työskennellä käsi kädessä molemminpuoliseksi edukseen.»\n\n»Vai sillä lailla, te olette taas ilmassa», huomautti Ernest kuivasti.\n»Tulkaa takaisin maan päälle. Muistakaa, että me sovimme siitä, että\ntavallinen ihminen on itsekäs.»\n\n»Mutta hänen ei pitäisi olla!» huudahti piispa.\n\n»Ja siinä minä yhdyn teihin», säesti Ernest. »Hänen ei pitäisi olla\nitsekäs, mutta sellaisena hän tulee pysymään, niin kauan kuin hän elää\nsellaisessa yhteiskunnassa, joka perustuu sian-siveysoppiin.»\n\nPiispa oli kauhuissaan, ja isä pidätteli naurua.\n\n»Niin kyllä, sian-siveysoppiin», jatkoi Ernest armottomasti. »Sitä\nmerkitsee kapitalistinen järjestelmä. Ja sitä puolustaa teidän\nkirkkonne, sitä te saarnaatte joka kerta, kun astutte saarnastuoliin.\nSian-siveysoppi! Mitään sopivampaa nimeä ei sille löydy.»\n\nPiispa Morehouse kääntyi isäni puoleen ikäänkuin vedoten häneen, mutta\nisä nauroi ja nyökäytti päätään.\n\n»Minä pelkään mr Everhardin olevan oikeassa», hän sanoi.\n»_Laissez-faire_, antaa-mennä, sellainenhan se on nykyajan ohjelma:\njokainen huolehtii itsestään ja piru vie sen, joka joutuu viimeiseksi.\nNiinkuin mr Everhard sanoi toissailtana, on teidän pappien tehtävänä\nnykyisen yhteiskuntamuodon ylläpitäminen, ja yhteiskunta lepää\näskenmainitulla perustuksella.»\n\n»Mutta niin ei Kristus ole opettanut», huudahti piispa.\n\n»Kirkko ei saarnaa Kristuksen oppia meidän päivinämme», sanoa sukaisi\nErnest. »Ja juuri sentähden työläiset eivät halua olla missään\ntekemisissä kirkon kanssa. Kirkko antaa siunauksensa sille kamalalle\nraakuudelle ja julmuudelle, millä kapitalistiluokka kohtelee\ntyöväenluokkaa.»\n\n»Kirkko ei anna sille siunaustaan», väitti piispa vastaan.\n\n»Kirkko ei vastusta sitä», vastasi Ernest. »Ja mikäli kirkko ei\nprotesteeraa sitä vastaan, antaa se sille siunauksensa, sillä muistakaa,\nettä kirkkoa kannattaa kapitalistiluokka.»\n\n»Minä en ole katsellut sitä siinä valossa», sanoi piispa lapsellisen\nyksinkertaisesti. »Teidän täytyy olla väärässä. Minä tiedän, että tässä\nmaailmassa on paljon synkkää ja viheliäistä. Minä tiedän, että kirkko on\nkadottanut sen, mitä te sanotte proletariaatiksi.»[16]\n\n»Teillä ei ole koskaan ollutkaan proletariaattia», huudahti Ernest.\n»Proletariaatti on kasvanut kirkon ulkopuolella ja ilman kirkkoa.»\n\n»Minä en oikein käsitä teitä nyt», sanoi piispa aprikoiden.\n\n»Antakaa siis minun selittää. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, kun\nkoneet ja tehdasteollisuus tulivat käytäntöön, alkoi työtätekevä kansa\ntulla erotetuksi maasta. Vanha työjärjestelmä murtui. Työkansa ajautui\nmaaseuduilta tehdaskaupunkeihin. Äidit ja lapset pantiin työskentelemään\nuusilla koneilla. Perhe-elämästä tuli loppu. Olosuhteet muodostuivat\nkauhistaviksi. Se on verinen tarina.»\n\n»Kyllä tiedän», keskeytti piispa Morehouse kärsivä ilme kasvoillaan. »Se\noli kamalaa. Mutta siitä on jo kulunut puolitoistasataa vuotta.»\n\n»Ja siltä ajalta, puolitoistasataa vuotta sitten, on peräisin nykyinen\nproletariaatti», jatkoi Ernest. »Eikä kirkko ollut tietävinäänkään\nsiitä. Vaikka kapitalistit muuttivat maan teurastuslaitokseksi, pysyi\nkirkko äänettömänä. Se ei pannut vastalausettaan silloin enempää kuin\ntänäkään päivänä. Niinkuin Austin Lewis[17] sanoo puhuessaan tuosta\najasta: ne, joille oli annettu käsky 'ruokkikaa minun lampaitani',\nnäkivät miten noita lampaita myytiin orjuuteen ja tapettiin työllä,\neivätkä he sitä vastustaneet. Kirkko pysyi silloin mykkänä. Mutta\nennenkuin jatkan, minä vaadin teitä joko sellaisinaan hyväksymään\nväitteeni tai sellaisinaan ne hylkäämään. Oliko siis kirkko mykkänä?»\n\nPiispa Morehouse empi. Tohtori Hammerfieldin lailla hänkin oli\ntottumaton Ernestin rajusti hyökkäävään väittelytapaan.\n\n»Kahdeksannentoista vuosisadan historia[18] on kirjoitettu», ehätti\nErnest sanomaan. »Ja ellei kirkko ollut mykkä, eivät kirjatkaan sen\nmykkyydestä kertoisi.»\n\n»Minä pelkään, että kirkko oli mykkä», tunnusti piispa.\n\n»Ja kirkko on mykkä tänäkin päivänä.»\n\n»Sitä en myönnä», sanoi piispa.\n\nErnest pysähtyi, katseli häntä tutkivasti ja otti vastaan\ntaisteluvaatimuksen.\n\n»Hyvä, katsokaammepa», hän sanoi. »Chicagossa on naisia, jotka raatavat\nkokonaisen viikon yhdeksästäkymmenestä sentistä. Onko kirkko\nprotesteerannut sitä vastaan?»\n\n»Se on minulle uutta», kuului vastaus. »Yhdeksänkymmentä senttiä\nviikossa. Sehän on kamalaa!»\n\n»Onko kirkko pannut vastalausetta?» tiukkasi Ernest.\n\n»Kirkko ei tiedä siitä mitään», koetti piispa puolustautua.\n\n»Ja kuitenkin kirkolle kuului käsky: 'Ruokkikaa minun lampaitani'»,\nnauroi Ernest ivallisesti, mutta sanoi kohta: »Suokaa anteeksi\nivallisuuteni, piispa. Mutta voitteko ihmetellä sitä, että teidän\nkanssanne menettää malttinsa? Milloin te olette kapitalististen\nseurakuntainne edessä vastustanut lasten käyttämistä Etelävaltioiden\npumpulitehtaissa.[19] Kuuden-, seitsemänvuotiaat lapset raatavat\nkaksitoista tuntia vuorokaudessa. He eivät koskaan näe siunattua\npäivänpaistetta. He kuolevat kuin kärpäset. Voitto-osingot maksetaan\nheidän verellään. Ja voitto-osingoilla rakennetaan upeita kirkkoja\nUudessa Englannissa, missä teidän kaltaisenne saarnaavat huvittavia\ntyperyyksiä noiden voitto-osinkojen pöhöttyneille, paksuvatsaisille\nsaajille.»\n\n»Minä en tietänyt sitä», mutisi piispa hiljaa. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat, ja hän näytti kiusaantuneelta.\n\n»Te ette siis ole pannut vastalausetta?»\n\nPiispa pudisti päätään.\n\n»Siis kirkko on tänä päivänä yhtä mykkä kuin se oli kahdeksannellatoista\nvuosisadalla?»\n\nPiispa oli ääneti, ja tällä kertaa Ernest pidätti lopullista iskuansa.\n\n»Eikä ole unohdettava, että milloin ikinä kirkonmies panee\nvastalauseensa, hän menettää virkansa.»\n\n»Minä tuskin uskon, että se johtaisi siihen», huomautti piispa.\n\n»Aiotteko te protesteerata?» kysäisi Ernest.\n\n»Osoittakaa minulle omasta seurakunnastani sellaisia epäkohtia, joista\nte olette puhunut, ja minä protesteeraan.»\n\n»Teen sen», huudahti Ernest. »Olen teidän käytettävänänne. Kuljetan\nteidät kanssani oikean helvetin läpi.»\n\n»Ja minä lupaan protesteerata.» Piispa oikaisihe tuolissaan, ja hänen\nlempeille kasvoilleen ilmestyi sotilaan karski ilme. »Kirkko ei tule\njäämään mykäksi.»\n\n»Teidät erotetaan virastanne», kuului varoitus.\n\n»Minä tulen todistamaan, että se ei ole totta», intti piispa. »Näytän\ntoteen, jos se, mitä sanotte, on totta, että kirkko on erehtynyt\ntietämättään. Ja edelleen väitän, että se, mikä nykyisessä\nteollisuusjärjestelmässä on kamalaa, johtuu kapitalistiluokan\ntietämättömyydestä. Se on valmis korjaamaan kaikki vääryydet, niin pian\nkuin se saa niistä tiedon. Ja tämän tiedon antaminen on kirkon\nvelvollisuus.»\n\nErnest nauroi. Hän nauroi julmasti, ja minä ehätin piispan puolelle.\n\n»Muistakaa», huomautin minä, »että te näette ainoastaan kilven toisen\npuolen. Meissä on paljon hyvää, vaikka ette myönnä mitään sellaista\nmeissä olevan. Piispa Morehouse on oikeassa. Teollisuuden epäkohdat,\nmitkä te kuvaatte niin kauheiksi, johtuvat tietämättömyydestä.\nYhteiskunnan eri kerrokset ovat joutuneet liian kauaksi toisistaan.»\n\n»Villi intiaani ei ole niin julma ja petomainen kuin kapitalistiluokka»,\nkuului vastaus; ja sillä hetkellä minä vihasin häntä.\n\n»Te ette tunne meitä», vastasin. »Me emme ole julmia emmekä petomaisia.»\n\n»Todistakaa se», hän haastoi.\n\n»Miten voin sen todistaa... teillekö?» Minua alkoi suututtaa.\n\nHän pudisti päätään. »En vaadi teitä todistamaan sitä minulle. Pyydän\nteitä todistamaan sen itsellenne.»\n\n»Tiedän sen», sanoin.\n\n»Te ette tiedä mitään», kuului hänen töykeä vastauksensa.\n\n»No, no lapset», isä sanoi lepyttävästi.\n\n»Minä en välitä —», aloitin ylenkatseellisesti, mutta Ernest keskeytti.\n\n»Minä käsitän, että teillä on rahaa tai teidän isällänne on,\nmikä muuten on samantekevä. Rahat ovat sijoitetut Sierra Millsin\nteollisuuslaitoksiin.»\n\n»Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?» huudahdin.\n\n»Eipä paljon mitään», hän alkoi hitaasti, »muuta kuin että teidän\npukunne, joka teillä nyt on yllänne, on vääryyden tahraama. Ruoka, mitä\nte syötte, niinikään. Pienten lasten ja aikamiehien veri tippuu teidän\nkattonne räystäiltä. Minä voin ummistaa silmäni ja kuulla sen tippuvan\ntip, top, tip, top kaikkialla ympärilläni.»\n\nJa sovittaakseen eleensä sanojensa mukaisiksi hän sulki silmänsä ja\nnojautui tuolinsa selustaa vasten. Minulle tuli kyyneleet silmiin\nnöyryytyksestä ja loukatusta turhamaisuudesta. Minua ei oltu vielä\nkoskaan ennen niin kohdeltu. Sekä piispa että isäni joutuivat hämilleen.\nHe yrittivät ohjata keskustelua tyynemmille vesille; mutta Ernest avasi\nsilmänsä, katsahti minuun ja hääti heidät pois. Hänen huulillaan oli\nankara ilme, samoin hänen silmissään, eikä näkynyt niissä tällä kertaa\nnaurunväreitä. Mitä aikoikaan hän sanoa, mitkä ankarat nuhteet hän\naikoikaan minulle antaa, sitä en saanut koskaan tietää; sillä juuri\nsillä hetkellä eräs mies tuli katukäytävää pitkin ja pysähtyi tuokioksi\nmeitä katselemaan. Hän oli kookas mies, huonosti puettu, ja selässään\nhänellä oli kantamus bambu- ja rantaruo'osta valmistettuja telineitä,\ntuoleja ja varjostimia. Hän tarkasteli taloa ikäänkuin miettien,\nastuisiko sisälle koettamaan kauppa-onneaan.\n\n»Tuon miehen nimi on Jackson», sanoi Ernest.\n\n»Noin vankan miehen pitäisi tehdä työtä eikä kaupustella», huomautin\nlyhyesti.[20]\n\n»Tarkastakaapa hänen vasemman kätensä hihaa», sanoi Ernest leppeästi.\n\nMinä katsoin ja huomasin, että hiha oli tyhjä.\n\n»Hän menetti kätensä Sierra Millsissa, ja te ajoitte hänet kuin vanhan\njuhdan maantielle kuolemaan. Kun sanon 'te', niin tarkoitan niitä\ntehtaanjohtajia ja virkailijoita, jotka palkan edestä käyttävät noita\ntehtaita teidän hyväksenne. Se oli tapaturma. Se aiheutui hänen\nyrittäessään säästää yhtiölle muutamia dollareita. Hänen kätensä tarttui\nhammasrattaaseen. Hän olisi voinut antaa mennä rattaisiin sen\npiikivenkappaleen, minkä hän huomasi. Se olisi murskannut\nkaksinkertaisen hammasrivin. Mutta hän yritti siepata pois\npiinkappaletta, jolloin hänen kätensä joutui väliin ja murskautui\nsormenpäistä kainaloon asti. Se tapahtui yöllä. Tehtaassa tehtiin\nylityötä. Siltä vuosineljännekseltä maksettiin lihavat voitto-osingot.\nJackson oli työskennellyt useita tunteja yhtä painoa, ja hänen\nlihaksensa olivat herpautuneet ja kankeat. Ja siitä johtui, että hän\njoutui koneen rattaisiin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta.»\n\n»Ja mitä teki yhtiö hänen hyväkseen?» kysyin.\n\n»Ei mitään. Kyllä vainenkin he jotakin tekivät. He sotkivat taitavasti\noikeusjutun, minkä Jackson nosti sairashuoneesta päästyään. Yhtiöllä on\npalveluksessaan sangen eteviä lakimiehiä, näettekös.»\n\n»Te ette ole kertonut koko juttua», sanoin vakaumuksella. »Tai ehkäpä te\nette tunne koko asiaa. Kenties hän oli röyhkeä.»\n\n»Röyhkeä! Haha!» Hänen naurunsa oli Mefiston naurua. »Taivaan Jumala!\nRöyhkeä! Kätensä menettänyt mies! Siitä huolimatta hän oli nöyrä ja\nalamainen palvelija, eikä ole syytä uskoa, että hän olisi ollut\nröyhkeä.»\n\n»Entä oikeusistuimet», tiedustin minä. »Asia ei varmaankaan olisi\npäättynyt hänen häviökseen, jollei siinä olisi ollut mitään muuta kuin\nmitä te olette kertonut.»\n\n»Eversti Ingram on yhtiön yliasianajaja. Hän on ovela lakimies.» Ernest\nkiinnitti hetkeksi katseensa minuun ja jatkoi sitten: »Minä sanon mitä\nteidän on tehtävä, neiti Cunningham. Ottakaa selkoa Jacksonin asiasta.»\n\n»Minä olen sen jo päättänyt», sanoin kylmästi.\n\n»Hyvä on», lausui hän leppeästi, »ja minä neuvon, mistä hänet löydätte.\nMutta minua peloittaa teidän puolestanne ajatellessani, mihin kaikkeen\ntuo Jacksonin käsi tulee teidät johtamaan.»\n\nJa sitten sovittiin siitä, että sekä piispa että minä vastaisimme hänen\nhaasteeseensa. He lähtivät pois yhdessä, jättäen minut hautomaan\nmielessäni sitä vääryyttä, mikä oli tapahtunut minulle ja luokalleni.\nErnest Everhard oli raaka ja häikäilemätön. Minä vihasin häntä ja\nlohdutin itseäni sillä ajatuksella, että hän oli käyttäytynyt niinkuin\nvoi odottaakin työväenluokkaan kuuluvalta mieheltä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nJacksonin käsi.\n\n\nVähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin\nkäsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään\nerityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui\nviheliäisessä vuokrakasarmissa,[21] lähellä rantaa suon reunassa.\nHaisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti\nkeltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.\n\nMinä huomasin, että Jackson todella oli sellainen nöyrä ja taipuvainen\nmies, jollaiseksi hänet oli minulle esitetty. Hänellä oli tekeillä\njonkinlainen ruokoteos, ja hän jatkoi keskeyttämättä työtään\nkeskustellessamme. Mutta hänen nöyryydestään ja alistuvaisuudestaan\nhuolimatta olin huomaavinani hänessä kytevän katkeruuden ensimmäiset\noireet, kun hän sanoi:\n\n»Olisi niiden toki sietänyt antaa minulle vaikkapa vain vahdin[22]\npaikka.»\n\nMinä en saanut hänestä paljoakaan irti. Hän teki minuun typerän ihmisen\nvaikutuksen, mutta näppäryys, mikä oli hänelle ominaista hänen\ntyöskennellessään toisella kädellään, järkytti minun käsitystäni hänen\ntyperyydestään. Se herätti minussa uuden ajatuksen.\n\n»Miten teidän kätenne sattui joutumaan tuohon koneeseen?» kysäisin.\n\nHän katseli minua tylsästi ja ihmetellen ja pudisti päätään. »En tiedä.\nNiin se vain kävi.»\n\n»Huolimattomuusko?» kysyin.\n\n»Ei», vastasi hän, »minä en sitä sellaiseksi sanoisi. Minä olin\nylityössä ja lienen ollut jonkun verran väsynyt. Minä puskin noissa\ntehtaissa seitsemäntoista vuotta, ja olen pannut merkille, että useimmat\nnoista tapaturmista tapahtuvat juuri ennen tehtaan pillin[23] vihellystä.\nMinä olen aivan varma, että useimmat tapaturmat tapahtuvat juuri\nviimeisellä työtunnilla ennen pillin puhallusta. Ihminen ei ole niin\nnopsa työskenneltyään yhtä mittaa koko päivän. Minä olen nähnyt monenkin\njoutuvan koneiden väliin ja ruhjoutuvan lihamöhkäleeksi, itse\ntietämättään mitään.»\n\n»Monenkin, sanoitte?» kysäisin.\n\n»Satojen, monien satojen, ja lapsienkin.»\n\nNoita kauheita yksityiskohtia lukuunottamatta Jacksonin kertomus häntä\nkohdanneesta onnettomuudesta oli sama, minkä jo olin kuullut. Kun\nkysyin, oliko hän rikkonut mitään koneitten käyttämistä koskevaa ohjetta\nvastaan, pudisti hän päätään.\n\n»Minä tyrkkäsin remmiä oikealla kädelläni», hän sanoi, »ja ojensin\nvasemman käteni tavoittaen tuota piinkappaletta. Minä en pysähtynyt\nkatsomaan, oliko remmi siirtynyt pois paikoiltaan. Arvelin, että niin\noli, mutta niinpä ei ollutkaan. Minä kurotin kättäni, mutta remmi olikin\njäänyt paikoilleen, ja niin litistyi käteni.»\n\n»Se mahtoi tuntua tuskalliselta», sanoin osaaottavasti.\n\n»Luiden murskautuminen ei ollut hauskaa», kuului vastaus.\n\nHänen käsityksensä tuosta vahingonkorvausjutusta oli jotakuinkin hämärä.\nYksi ainoa seikka tuntui olevan hänelle selvillä, se nimittäin, että hän\nei ollut saanut mitään vahingonkorvausta. Hänellä oli se luulo, että\ntyönjohtajan ja tehtaan isännöitsijän antama todistus oli ratkaissut\nasian oikeudessa hänen vahingokseen. Näiden todistus ei ollut, kuten hän\nsanoi, »sellainen kuin sen olisi pitänyt olla». Ja näiden miesten luo\npäätin minä mennä.\n\nSe ainakin oli varma, että Jacksonin tila oli kurja. Hänen vaimonsa oli\nkivulloinen, eikä hän voinut ruokotöillään ja kaupustelullaan hankkia\nperheen elantoon välttämättömiä varoja. Hänellä oli osa vuokraa\nmaksamatta, ja vanhin poika, yksitoistavuotias pienokainen, oli alkanut\ntyöskennellä tehtaassa.\n\n»Niiden olisi sentään pitänyt antaa minulle se vahtimiehen paikka»,\nkuuluivat hänen viimeiset sanansa, kun läksin pois.\n\nKun olin puhutellut niitä kahta työnjohtajaa ja tehtaan isännöitsijää,\njotka olivat todistaneet Jacksonin jutussa, sekä sitä lakimiestä, joka\noli hänen asiaansa ajanut, aloin jo ymmärtää, että Ernestin puheissa oli\nsittenkin perää.\n\nHän oli heikon ja mitättömän näköinen mies, se lakimies, ja heti\nensi-näkemältä minulle selvisi, että Jacksonin häviölle joutuminen ei\nollut mikään ihme. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että Jacksonille\noli omiaan moinen asianajaja. Mutta samalla hetkellä minun mieleeni\njohtui pari Ernestin lausuntoa: »Yhtiöllä on palveluksessaan erinomaiset\nlakimiehet» ja »Eversti Ingram on ovela lakimies». Minä mietin näitä\nseikkoja ja aloin ymmärtää, että yhtiö tietysti voi hankkia parempia\nlakimiehiä kuin Jacksonin kaltainen köyhä työmies. Mutta tämähän olikin\nvain sivuseikka. Täytyi olla olemassa muitakin seikkoja, jotka\naiheuttivat Jacksonin häviön.\n\n»Miksi te hävisitte tuon oikeusjutun?» kysyin.\n\nLakimies hämmästyi ja joutui hetkeksi hämilleen, ja minä oikein tunsin\nsääliä tuota vähäistä olentoa kohtaan. Hän alkoi vikistä. Minusta\ntuntui, että hänen vinkuva puhetapansa oli synnynnäistä. Hän lienee jo\nsyntyessään saanut selkäänsä. Hän puhui todistuksista. Todistajat olivat\nantaneet sellaisia todistuksia, joista hyötyi ainoastaan toinen\nriitapuoli. Ei yhtään sanaa voinut niiden suusta saada Jacksonin\nhyväksi. He tiesivät, kumpi puoli voileivässä on parempi. Jackson oli\nhupsu mies. Hän hölmistyi ja sotkeutui ristikuulustelussa. Eversti\nIngram onnistui loistavasti. Hänen oli onnistunut houkutella Jacksonilta\nvahingoittavia vastauksia.\n\n»Kuinka voivat hänen vastauksensa olla vahingoittavia, jos hänellä kerta\noli oikeus puolellansa?» kysyin.\n\n»Mitä siinä oli oikeudella tekemistä?» hän kysyi. »Te näette nämä\nkirjat.» Ja sitä sanoessaan hän osoitti kädellään kirjaläjää vähäisen\nkonttorinsa seinällä. »Noita kirjoja lukemalla olen oppinut tietämään,\nettä laki ja oikeus ovat kaksi vallan eri asiaa. Kysykää miltä\nlakimieheltä hyvänsä. Te menette sunnuntaikouluun oppimaan, mikä on\noikeus. Mutta te menette noihin kirjoihin oppimaan — lakia.»\n\n»Tarkoitatteko, että Jacksonilla oli puolellaan oikeus ja että hän silti\njoutui tappiolle?» minä utelin tutkivasti. »Väitättekö, että tuomari\nCaldwellin lakituvassa ei ole oikeutta?»\n\nTuo pieni lakimies tuijotti minuun hetken, ja sotainen ilme hävisi hänen\nkasvoiltaan näkymättömiin.\n\n»Minulla ei ollut kunnollista tilaisuutta», hän alkoi jälleen vikistä.\n»Ne tekivät narrin Jacksonista ja minusta myöskin. Mikäpä minun auttoi.\nEversti Ingram on mainio lakimies. Jollei hän olisi etevä, luuletteko,\nettä hänellä olisi käsissään Sierran tehtaitten, Erstonin maayhtiön,\nBerkeleyn rautatien, Oaklandin, San Leandron ja Pleasandonin\nraitioteiden koko asianajotoimi? Hän on yhtiön lakimies, ja yhtiön\nlakimiehet eivät vedä palkkaa tyhmyydestään. Mitä arvelette siitä, että\nSierran tehtaat yksistään maksavat hänelle kaksikymmentätuhatta dollaria\nvuodessa? Ja se tapahtuu sen tähden, että hän tuottaa niille\nkahdenkymmenentuhannen arvosta hyötyä.[24] Minä en pysty siihen. Ja jos\npystyisin, niin enpä totisesti olisi tällä puolella ja ajaisi sellaisia\nnälkäjuttuja kuin Jacksonin asia. Mitä luulette, että olisin saanut, jos\nolisin voittanut Jacksonin jutussa?»\n\n»Te nähtävästi olisitte ryöstänyt[25] hänet puti puhtaaksi», vastasin.\n\n»Tietysti olisin», huudahti hän suuttuneena. »Minunkin on elettävä, eikö\nolekin?»\n\n»Hänellä on vaimo ja lapsia», huomautin moittivasti.\n\n»On minullakin vaimo ja lapsia», hän ehätti sanomaan. »Ja tässä\nmaailmassa ei ole muita kuin minä, jotka välittäisivät siitä, kuolevatko\nhe nälkään vai eivätkö.»\n\nHänen kasvonsa lauhtuivat yht'äkkiä, ja hän avasi kellonsa näyttääkseen\nminulle sen kuoreen liimatun naisen ja kahden pikkutytön valokuvan.\n\n»Tässä he ovat. Katsokaahan. Meillä on ollut kovat ajat kestettävänämme.\nOlin toivonut voivani lähettää heidät maalle, jos olisin voittanut\nJacksonin jutun. He eivät pysy terveinä täällä, mutta eihän minulla ole\nvaroja lähettää heitä maalle.»\n\nKun aloin tehdä lähtöä, niin hän rupesi jälleen vikisemään.\n\n»Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Eversti Ingram ja tuomari\nCaldwell ovat hyviä ystäviä. Tosin en tahdo sanoa, että se ystävyys\nolisi ratkaissut tämän oikeusjutun, jos minun olisi onnistunut pusertaa\nheidän vierasmiehiltään kunnollinen todistus. Ja silti minun täytyy\nsanoa, että tuomari Caldwell teki kaikkensa estääkseen minua siitä.\nNiin, tuomari Caldwell ja eversti Ingram kuuluvat samaan salaseuraan ja\nsamaan klubiin. He asuvat samassa kaupunginosassa — missä minun ei\nkannattaisi asua. Ja heidän vaimonsa seurustelevat keskenään. He käyvät\nmyötäänsä toistensa luona korttia pelaamassa.»\n\n»Ja yhtä kaikki te arvelette, että Jacksonilla oli oikeus puolellaan?»\nkysyin pysähtyen kynnykselle.\n\n»Minä en arvele, minä tiedän sen», kuului hänen vastauksensa. »Ja ensin\nminä luulin, että hän tosiaankin voittaisi oikeudessa. Mutta siitä en\nvirkkanut mitään vaimolleni. En tahtonut tuottaa hänelle pettymystä. Hän\noli jo muutenkin niin innostunut tuohon aiottuun virkistysmatkaan.»\n\n»Miksi ette kiinnittänyt oikeuden huomiota siihen seikkaan, että Jackson\nmenetti kätensä koettaessaan estää koneistoa vahingoittumasta?» kysyin\nPeter Donnellylta, eräältä niistä työnjohtajista, jotka oli kutsuttu\ntodistajiksi.\n\nHän mietti pitkän aikaa, ennenkuin vastasi. Sitten hän loi levottoman\nkatseen ympärilleen ja sanoi:\n\n»Sen tähden, että minulla on hyvä vaimo ja kolme suloista lasta; siinä\nkoko juttu.»\n\n»Minä en ymmärrä», sanoin.\n\n»Toisin sanoen, sen tähden, että se ei olisi ollut terveellistä.»\n\n»Te tarkoitatte —», aloitin.\n\nMutta hän keskeytti minut kiivaasti.\n\n»Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Minä olen työskennellyt näissä\ntehtaissa monia vuosia. Aloitin käämipoikana, ja siitä lähtien olen\nuurastanut. Kovilla ponnistuksilla ja työllä olen päässyt nykyiseen\nesimiehen asemaani. Minä olen työnjohtaja, näettehän. Enkä luule koko\nmyllyssä olevan yhtään miestä, joka tulisi minun avukseni, jos olisin\nhukkumaisillani. Minä kuuluin ennenaikaan ammattiyhdistykseen. Mutta\nminä olen asettunut yhtiön puolelle kahdessa lakossa. Ne sanoivat minua\nrikkuriksi. Koko tehtaassa ei ole yhtään miestä, joka lähtisi minun\nkanssani ryypylle, jos tarjoisin. Näettekös arpia päässäni; ne ovat\ntiilen jälkiä. Kehruuhuoneessa kaikki lapset kiroten mainitsevat minun\nnimeni. Minun ainoa ystäväni on yhtiö. Minua ei velvollisuus pidätä\ntehtaassa, vaan leipä ja särvin ja lasteni elämä. Niin se on.»\n\n»Oliko se Jacksonin syy?» kysyin.\n\n»Hänen olisi sietänyt saada korvaus. Hän oli hyvä työmies eikä\nrettelöinyt koskaan.»\n\n»Teillä ei siis ollut tilaisuutta kertoa koko totuutta, niinkuin olitte\nvannonut tekevänne?»\n\nHän pudisti päätään.\n\n»Totuutta, koko totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta?» lausuin\njuhlallisella äänellä.\n\nJälleen hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen ilme, ja kohottaen\nsilmänsä taivasta kohden hän sanoi:\n\n»Minä olisin valmis jättämään sieluni ja ruumiini iankaikkiseen\nhelvettiin lasteni tähden», kuului hänen vastauksensa.\n\nHenry Dallas, tehtaanjohtaja, jolla oli ketunnaama, kieltäytyi\nkeskustelemasta kanssani. En saanut häneltä sanaakaan, vaikka hänkin oli\nollut todistajana Jacksonin jutussa. Mutta toiseen työnjohtajaan nähden\nonnistuin paremmin. James Smithillä oli ankarat kasvojenpiirteet, ja\nminun sydämeni vavahti hänet tavatessani. Hän niinikään teki sellaisen\nvaikutuksen, että hänkään ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan, ja kun\nme keskustelimme, tulin huomaamaan, että hän oli henkisesti etevämpi\nkuin tavalliset hänen kaltaisensa miehet. Hän oli samaa mieltä kuin\nPeter Donnelly, että Jacksonin olisi pitänyt saada vahingonkorvausta.\nMenipä hän vielä pitemmällekin, sanoen tuota tekoa tunnottomaksi ja\nsydämettömäksi, kun työläinen viskattiin maantielle sen jälkeen, kun hän\noli tullut työhön kykenemättömäksi. Hän niinikään kertoi, että siellä\ntehtaassa tapahtuu onnettomuuksia tuon tuostakin ja että yhtiöllä on\ntapana käräjöidä viimeiseen asti vahingonkorvauksen vaatijoita vastaan.\n\n»Se merkitsee satoja tuhansia vuosittain osakkeenomistajille», hän\nsanoi; ja hänen puhuessaan minä muistin viimeisen voitto-osingon, mikä\nmaksettiin isälleni, ja sen sievän puvun ja ne kirjat, joita oli minulle\nostettu niillä rahoilla. Minä muistin Ernestin syyttäneen, että\nvaatteeni olivat veren tahraamat, ja minua värisytti.\n\n»Kun te todistitte oikeudessa, ettehän huomauttanut, että Jackson\nloukkaantui koettaessaan estää konetta vahingoittumasta?» sanoin.\n\n»En, en tehnyt sitä», kuului vastaus, ja hänen suunsa vetäytyi katkeraan\nhymyyn. »Minä todistin, että Jackson loukkaantui huolimattomuutensa ja\nvaromattomuutensa tähden ja että yhtiö ei ollut missään suhteessa\nvastuunalainen hänen onnettomuudestaan.»\n\n»Oliko se huolimattomuutta?» kysyin.\n\n»Sanokaa sitä siksi tai miksi tahansa. Varma vain on, että mies väsyy\ntyöskenneltyään useampia tunteja pääksytysten.»\n\nMinä aloin tuntea kiintymystä tuohon mieheen. Hän varmasti oli\nkorkeampaa lajia.\n\n»Te olette saanut paremman kasvatuksen kuin tavallinen työmies»,\nhuomautin.\n\n»Minä kävin oppikoulun», hän vastasi. »Samalla hankin elatukseni\nolemalla portinvartijana. Halusin päästä yliopistoon. Mutta isäni kuoli,\nja minun oli lähteminen tehtaaseen. Minä pidin luonnontieteistä», hän\nselitti ujosti, ikäänkuin olisi tunnustanut jonkun heikkouden. »Minä\npidän eläimistä. Mutta jouduin sitten tänne tehtaaseen. Kun minusta\ntehtiin työnjohtaja, niin menin naimisiin, sitten tuli perhettä, ja —\nniin, sittemmin en ole ollut oma isäntäni.»\n\n»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyin.\n\n»Minä tahdoin vain selittää, miksi annoin oikeudessa sellaisen\ntodistuksen — miksi noudatin ohjeita.»\n\n»Kenen ohjeita?»\n\n»Eversti Ingramin. Hän suunnitteli sen todistuksen, mikä minun oli\nannettava.»\n\n»Ja se määräsi Jacksonin häviölle joutumisen.»\n\nHän nyökkäsi, ja veri alkoi hitaasti virrata hänen kasvoilleen.\n\n»Ja Jacksonilla oli vaimo ja kaksi lasta elätettävänään.»\n\n»Minä tiedän sen», sanoi hän tyynesti, vaikka hänen kasvonsa\nsynkistyivät synkistymistään.\n\n»Sanokaa minulle», jatkoin, »oliko teidän helppo muuttua siitä, mitä\nolitte — sanokaamme korkeakoulussa, siksi mieheksi, joka saattoi tuolla\ntavoin menetellä oikeuden edessä?»\n\nHänen äkillinen vimmastumisensa pelästytti minut pahanpäiväisesti. Hän\npäästi kamalan kirouksen ja pui nyrkkiä ikäänkuin minua iskeäkseen.\n\n»Suokaa anteeksi», hän sanoi samassa. »Ei, se ei ollut helppoa. Ja nyt\nluulen, että teidän on aika lähteä. Te olette kuullut minulta kaiken,\nmitä halusitte. Mutta sallikaa minun tehdä pieni huomautus, ennenkuin\npoistutte. Teille ei ole mitään hyötyä minun sanoistani. Minä tulen ne\nkieltämään, eikä teillä ole yhtään todistajaa. Minä tulen kieltämään\njokaisen sanan, minkä olen tässä teille sanonut, ja jos niin tarvitaan,\nolen valmis ne valallani kieltämään.»\n\nSmithin luota palattuani menin isäni luo kemialliseen laitokseen ja\ntapasin siellä Ernestin. Se sattui aivan odottamatta, mutta hän tervehti\nminua tuolla ylväällä katseellaan ja lujalla kädenpuristuksella; ja minä\nhuomasin jälleen tuon kummallisen ujouden ja tyyneyden sekaisen ilmeen,\nmikä oli herättänyt huomiotani ensikerran hänet tavatessani. Tuntui\nsiltä, kuin meidän edellinen myrskyinen kohtauksemme olisi ollut jo\nunohdettu; mutta minä en tuntenut halua unohtaa sitä.\n\n»Olen ollut ottamassa selkoa Jacksonin asiasta», sanoin keskeyttäen.\n\nHänen huomionsa teroittui, ja hän odotti, että minä jatkaisin, vaikka\nhuomasin hänen silmistään, että hän oli varma siitä, että mielipiteeni\noli muuttunut.\n\n»Häntä näytään kohdellun pahoin», tunnustin. »Minä — minä — luulen,\nettä todellakin hänen vertaan tippuu meidän räystäistämme.»\n\n»Tietysti», hän vastasi, »sillä jos Jacksonia ja hänen kaltaisiaan\nkohdeltaisiin armollisemmin, niin osingot eivät olisi niin suuria».\n\n»Minä en voi koskaan enää ihastua sieviin pukuihin», lisäsin.\n\nTunsin olevani nöyryytetty, mutta minulle samalla tuotti suloista\nlohdutusta se tunne, että Ernest oli jonkinlainen rippi-isäni. Ja hänen\nvoimansa teki minuun valtaavan vaikutuksen. Siitä näytti säteilevän\nrauhan ja suojeluksen lupaus.\n\n»Ettekä voi ihastua säkkikankaaseen liioin», hän sanoi kolkosti.\n»Ottakaa huomioon, että niissä tehtaissa, joissa valmistetaan\nsäkkikangasta, tapahtuu samalla tavalla. Sitä tapahtuu kaikkialla.\nMeidän kehuttu sivistyksemme lepää verisellä pohjalla, ettekä te enkä\nminä eikä kukaan meistä voi välttää veritahroja. Keitä olivat ne miehet,\njoiden kanssa te puhelitte?»\n\nMinä kerroin hänelle koko jutun.\n\n»Eikä kukaan heistä ollut oma isäntänsä», hän sanoi. »He olivat kaikki\nsidottuja tuohon armottomaan teollisuuskoneistoon. Ja surkeinta on se,\nettä he ovat siihen sidottuja sydänsiteillään. Lastensa tähden —\nnousevan polven, jota he vaistomaisesti suojelevat. Ja se vaisto on\nvoimakkaampi kuin mikään siveysopin sääntö. Minun isäni! Hän valehteli,\nvarasti ja harjoitti kaikenlaista epärehellisyyttä saadakseen leipää\nminulle ja veljilleni ja sisarilleni. Hän oli teollisuuskoneiston orja,\nja se koneisto näännytti hänet ja vihdoin tappoi.»\n\n»Mutta te», vastasin. »Te varmaankin olette vapaa ihminen.»\n\n»En kokonaan», hän virkkoi. »Minua eivät tosin sido sydämen siteet.\nUsein tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minulla ole lapsia, vaikka\nrakastankin lapsia. Ja jos menisin naimisiin, en uskaltaisi ajatellakaan\nlapsia.»\n\n»Se epäilemättä on huonoa oppia», huudahdin.\n\n»Sen tiedän», sanoi hän surullisesti. »Mutta se on välttämätöntä. Minä\nolen kumousmies, ja se on vaarallinen ura.»\n\nMinä naurahdin epäilevästi.\n\n»Jos yrittäisin tunkeutua yöllä teidän isänne taloon varastamaan\nvoittorahat, jotka hän saa Sierran tehtaista, niin mitä hän tekisi?»\n\n»Hän nukkuu revolveri vieressään», vastasin. »Hän varmaan ampuisi\nteidät.»\n\n»Ja jos minä ja muutamat muut johtaisimme puolitoista miljoonaa miestä\nvarakkaiden taloihin, niin siitä tulisi aika pauke, eikö totta?»\n\n»Kyllä niin, mutta tehän ette sitä tee», huomautin.\n\n»Sen minä juuri aion tehdä. Ja me aiomme ottaa ei ainoastaan kaikki,\nmitä noissa taloissa on, vaan sen lisäksi kaikki varallisuudenlähteet,\nkaivannot, rautatiet, tehtaat, pankit ja myymälät. Sellainen on\nvallankumous. Ja se on koko vaarallista hommaa. Silloin tulee olemaan,\nniin minusta tuntuu, enemmän pauketta kuin mitä saatamme uneksiakaan.\nMutta kuten jo olen sanonut, ei kukaan meidän päivinämme toimi omasta\nvapaasta tahdostaan. Me olemme kaikki tavalla tai toisella sidotut\nteollisuuskoneistoon. Te tulitte huomaamaan, että teidän laitanne on\nniin ja samoin niiden miesten, joita te haastattelitte. Haastatelkaa\nuseampia heistä. Menkää tapaamaan eversti Ingramia. Ottakaa selkoa\nniistä sanomalehden kertojista ja toimittajista, jotka sulkivat lehtensä\nJacksonin asialta. Ja te tulette huomaamaan, että he kaikki ovat koneen\norjia.»\n\nMinä kysyin häneltä, missä määrin työläiset ovat alttiita tapaturmille,\njolloin hän vetosi tilastoon.\n\n»Sen kaiken löytää kirjoista», hän sanoi. »Koottu tilasto osoittaa\nepäämättömästi, että tapaturmia harvoin sattuu ensimmäisinä työtunteina\naamupäivällä, mutta että niiden luku lisääntyy seuraavilla tunneilla,\nsitä mukaa kuin työläiset väsyvät ja kangistuvat työssä.\n\n»Tiedättekö, että teidän isällänne on kolme vertaa suurempi sekä hengen\nettä ruumiin turva kuin työmiehellä? Vakuutusyhtiöt ovat siitä asiasta\nselvillä. Ne vakuuttavat hänet tapaturmaa vastaan neljällä dollarilla\nkahdellakymmenellä sentillä tuhannesta dollarista vuodeksi, jota vastoin\ntyömies saa maksaa samanlaisesta vakuutuksesta viisitoista dollaria.»\n\n»Entäs te?» kysyin.\n\n»Niin, kumousmiehenä minulla on kahdeksan vertaa suurempi vaara kuin\ntyömiehellä loukkaantua tai menettää henkeni», hän vastasi\nvälinpitämättömästi. »Vakuutusyhtiöt vaativat kemisteiltä, jotka\nkäsittelevät räjähdysaineita, kahdeksan vertaa korkeamman maksun kuin\ntyömieheltä. Luulen, että ne eivät suostuisi ollenkaan vakuuttamaan\nminua.[26] Mutta miksi sitä kysytte?»\n\nMinun silmäni vavahtelivat, ja tunsin veren virtaavan kasvoihini. Se ei\njohtunut siitä, että hän olisi saanut minut kiinni, vaan siitä, että\nolin itse takertunut hänen läsnäollessaan.\n\nJuuri silloin isäni astui sisälle ja alkoi valmistautua lähtemään minun\nkanssani. Ernest jätti hänelle muutamia kirjoja, jotka hän oli\nlainannut, ja poistui ensimmäisenä. Mutta hän kääntyi ovelta takaisin ja\nsanoi:\n\n»Tässä juolahti mieleeni, että kun te nyt olette alkanut järkyttää omaa\nrauhaanne ja kun minä paraikaa teen loppua piispan mielenrauhasta, niin\nsietäisi teidän ottaa selkoa mrs Wicksonista ja mrs Pertonwaithesta.\nHeidän miehensä, kuten tiedätte, ovat tehtaan suurimpia osakkaita. Ja\nnämä naiset ovat niinkuin kaikki muutkin ihmiset koneeseen sidottuja,\nmutta he ovat sidottuja istumaan sen huipulla.»\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKoneen orjia.\n\n\nMitä enemmän ajattelin Jacksonin kättä, sitä enemmän mielenrauhani\njärkkyi. Olin joutunut todellisuuden kanssa vastakkain. Ensimmäistä\nkertaa eläessäni näin elämän. Minun yliopistossa-oloni ja lukuni ja\nsivistykseni ei vastannut todellisuutta. Minä olin oppinut tuntemaan\nelämää ja yhteiskuntaa pelkästään tietopuolisesti. Ja se kaikki oli\nnäyttänyt sievältä kirjanlehdillä, mutta nyt näin elämän itsensä.\nJacksonin käsivarsi oli elävä tosiasia. Ja minä saatoin kuulla\nkorvissani Ernestin sanat: »Tosiasia, kieltämätön tosiasia!»\n\nSe, että meidän koko yhteiskuntamme lepäsi verisellä pohjalla, tuntui\nkauhealta, mahdottomalta. Ja kuitenkin Jackson oli olemassa. Minä en\nvoinut kiertää häntä. Yhtenään ajatukseni kääntyivät häneen, niinkuin\nmagneettineulan kärki kääntyy napaa kohti. Häntä oli kohdeltu julmasti.\nHänen verestään ei oltu maksettu sen tähden, että olisi voitu jakaa sitä\nsuuremmat voitto-osingot. Ja minä tunsin useita hienoja perheitä, jotka\nolivat saaneet osansa noista voitoista ja siten hyötyneet Jacksonin\nverestä. Jos kerran yhtä meistä voitiin noin julmasti kohdella, ilman\nettä yhteiskunnan tavanmukainen meno siitä häiriytyi, eivätkö silloin\nhyvinkin monet ihmiset voisi joutua samanlaisen kohtalon uhreiksi? Minä\nmuistin Ernestin mainitsemat Chicagon naiset, jotka työskentelivät\nviikon yhdeksälläkymmenellä sentillä, ja ne lapset, joita Etelän\npumpulitehtailijat orjuuttivat. Ja minä saatoin nähdä heidän\nsurkastuneet kätensä, joista veri oli puserrettu, valmistelemassa sitä\nkangasta, mistä minun pukuni oli tehty. Ja edelleen ajattelin Sierran\ntehtaita ja niiden maksamia voitto-osingoita, ja näin myöskin Jacksonin\nverta vaatteillani. Jacksonia minun oli mahdoton väistää. Aina\npalautuivat ajatukseni häneen.\n\nSisimmässäni tunsin seisovani rotkon partaalla. Tuntui aivan kuin olisin\nollut näkemäisilläni uuden ja kamalan elämänilmestyksen. Enkä minä\nyksinäni. Minun koko maailmani oli menossa ylösalaisin. Siellä oli\nisäni. Minä näin jo selvästi sen vaikutuksen, minkä Ernestin kanssa\nseurusteleminen oli alkanut häneen tehdä. Ja sitten piispa. Viimeksi\nhänet tavatessani hän oli näyttänyt sairaalta. Hän oli kovin\nhermostuneessa mielentilassa, ja hänen silmistään kuvastui sanomaton\nrauhattomuus. Siitä vähästä, mitä sain tietää, tulin huomaamaan, että\nErnest oli pitänyt sanansa, kun hän lupasi kuljettaa piispaa helvetin\nläpi. Mutta minä en tietänyt, mitä näkyjä piispa oli siellä nähnyt; hän\nnäytti liian järkyttyneeltä kertoakseen niistä.\n\nKerran, kun oikein syvällisesti tunsin, että minun pieni maailmani ja\nkoko maailma oli menossa ylösalaisin, ajattelin Ernestiä kaikkeen siihen\nsyylliseksi. Ja niinikään mietin: »Miten onnellisia me olimmekaan,\nennenkuin hän tuli!» Ja seuraavassa tuokiossa olin varma siitä, että\nsellainen ajatus on totuuden kavaltamista, ja Ernest kohosi silmieni\neteen totuudenapostolina, hohtavin otsin ja peloittavana kuin Jumalan\nenkeli, taistellen totuuden ja oikeuden, köyhien, yksinäisten ja\nsorrettujen puolesta. Ja sitten näin edessäni toisen olennon,\nKristuksen! Hänkin oli asettunut alhaisten ja sorrettujen puolelle,\npappien ja fariseusten laillista oppia vastaan. Ja minä muistin hänen\nkuolemansa ristillä, ja sydämeni valtasi tuska, kun ajattelin Ernestiä.\nMahtaisiko hänenkin kohtalonsa muodostua sellaiseksi — hänen, jonka\näänessä oli sellainen sotainen kaiku ja jonka koko olennosta uhkui\nsellainen voima ja miehuus!\n\nJa sillä hetkellä tunsin rakastavani häntä, ja minut valtasi voimakas\nhalu saada lohduttaa häntä. Minä ajattelin hänen elämäänsä. Se on\nmahtanut olla vaivalloista, karua ja niukkaa. Ja minä ajattelin hänen\nisäänsä, joka oli valehdellut ja varastanut hänen tähtensä ja vihdoin\nraatanut itsensä kuoliaaksi. Ja hän itse oli joutunut tehtaaseen jo\nkymmenen vanhana! Ja sydämeni sykki halusta kietoa käteni hänen\nympärilleen ja lepuuttaa hänen päätään rinnoillani — hänen päätään,\njota niin monenlaiset mietteet rasittivat, — ja antaa hänen levätä ja\nunohtaa kaikki edes hetkeksi.\n\nMinä tapasin eversti Ingramin eräässä seurakunnan juhlatilaisuudessa.\nOlin tuntenut hänet useita vuosia. Ahdistin hänet satimeen eräiden\nsuurten palmujen ja kumipuiden taakse, vaikka hän ei luullut olevansa\nsatimessa. Hän tervehti minua tavanmukaisella iloisuudella ja\nkohteliaisuudella. Hän oli tunnettu sirokäytöksiseksi, valtioviisaaksi,\nterävä-älyiseksi ja varovaiseksi mieheksi. Ja mitä tulee ulkonäköön, oli\nhän siinä suhteessa huomattavin henkilö meidän seurapiirissämme. Hänen\nrinnallaan itse yliopiston kunnianarvoinen rehtorikin näytti pieneltä ja\nvarsin mitättömältä.\n\nJa siitä huolimatta tulin huomaamaan, että eversti Ingramin asema oli\nsamanlainen kuin noiden oppimattomain työläisten. Hänkään ei ollut oma\nherransa. Hänkin oli koneeseen kytketty. En voi koskaan unohtaa sitä\nmuutosta, mikä hänessä tapahtui, kun mainitsin Jacksonin jutun. Hänen\nhymyilevä hyväntahtoisuutensa katosi kuin varjo. Äkillinen, pelokas ilme\nvarjosi hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa. Tunsin samanlaista\nhämmästystä kuin silloin, kun James Smith vimmastui. Eversti Ingram ei\nkironnut. Ja siinä olikin ainoa ero hänen ja tuon työmiehen välillä. Hän\noli kuulu teräväsanaisuudestaan, mutta tällä kertaa koko hänen\nsukkeluutensa oli kadonnut. Ja tietämättään hänen katseensa etsi\npakotietä. Mutta hän oli satimessa palmu- ja kumipuiden keskellä.\n\nJacksonin nimen mainitseminen teki hänet sairaaksi. Miksi toinkin esille\ntuon jutun? Minun pilani ei miellyttänyt häntä. Se osoitti huonoa makua\nminun puoleltani ja sangen arveluttavaa ajattelemattomuutta. Enkö minä\ntietänyt, että hänen ammatissaan mieskohtaisilla tunteilla ei ole mitään\narvoa? Hän jätti persoonalliset tunteensa kotiin, kun lähti\nkonttoriinsa. Konttorissa ollessaan hänellä oli ainoastaan ammatillisia\ntunteita.\n\n»Olisiko Jacksonin pitänyt saada vahingonkorvausta?» kysyin.\n\n»Epäilemättä», hän vastasi. »Toisin sanoen, minä persoonallisesti olen\nsitä mieltä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian lainopillisen\npuolen kanssa.»\n\nHän alkoi saada takaisin tavallisen nokkeluutensa.\n\n»Sanokaapa minulle, onko oikeudella mitään tekemistä lain kanssa?»\nkysyin.\n\n»Sanokaa 'vallalla' älkääkä 'oikeudella'», hymyili hän vastaukseksi.\n\n»Vallalla?» kysyin, ja hän nyökäytti päätään.\n\n»Ja yhtä kaikki me otaksumme saavamme oikeutta lain kautta?»\n\n»Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän.\n»Me saamme oikeutta.»\n\n»Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.\n\nEversti Ingram punastui, todellakin punastui ja loi jälleen levottoman\nsilmäyksen ympärilleen löytääkseen ulospääsyn. Mutta minä salpasin\nhäneltä tien enkä hievahtanut paikoiltani.\n\n»Sanokaa minulle», jatkoin, »eikö sitä, että joku uhraa persoonalliset\ntunteensa ammattitunteilleen, voisi sanoa eräänlaiseksi henkiseksi\nitsemurhaksi?»\n\nMinä en saanut vastausta. Eversti Ingram turvautui häpeälliseen\nperääntymiseen, kaataen palmun paetessaan.\n\nSen perästä koettelin sanomalehtiä. Kirjoitin maltillisen, hillityn\nkertomuksen Jacksonin jutusta. En syyttänyt siinä niitä miehiä, joita\nolin haastatellut, enkä edes maininnut heidän nimiään. Esitin kylmiä\ntosiasioita, kerroin, miten Jackson oli työskennellyt tehtaassa\nvuosikausia, kuinka hän oli loukkaantunut koettaessaan pelastaa konetta\nja miten hän nyt eli kurjissa olosuhteissa. Paikkakunnan viisi\nsanomalehteä kieltäytyi painamasta kirjoitustani.\n\nMinä etsin käsiini Percy Laytonin. Hän oli suorittanut tutkintonsa\nyliopistossa ja antautunut sanomalehtialalle, ollen tätä nykyä\nuutistenkertojana paikkakunnan huomatuimmassa sanomalehdessä. Hän\nhymähti, kun minä kummastelin, miksi sanomalehdet eivät olleet mitään\nmaininneet Jacksonista ja hänen jutustaan.\n\n»Toimituksen politiikkaa», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään tekemistä\nsiinä asiassa. Se riippuu kokonaan toimittajista.»\n\n»Mutta miksi se on politiikkaa?» kysyin.\n\n»Me olemme hyvissä väleissä yhtiöitten kanssa. Te ette olisi saanut\nsellaista kirjoitusta julkisuuteen, vaikka olisitte maksanut siitä\nilmoitushinnan. Ja se mies, joka olisi yrittänyt sitä pistää lehteen\nsalavihkaa, olisi varmasti menettänyt paikkansa. Te ette olisi saanut\nsitä lehteen, vaikka olisitte maksanut kymmenkertaisen ilmoitushinnan.»\n\n»Miten on teidän oman politiikkanne laita?» utelin. »Teidän tehtävänänne\nnäyttää olevan silpoa totuutta isäntäinne käskyn mukaan, jotka\nvuorostaan saavat ohjeensa yhtiöiltä.»\n\n»Se ei kuulu minuun.» Hän näytti masentuneelta, mutta reipastui\nkeksittyään keinon millä pelastua. »Itse puolestani en kirjoita\nperättömiä kirjoituksia. Pysyttelen omantuntoni kanssa tasapainossa.\nEpäilemättä sattuu päivän mittaan paljon sellaista, mikä on\nristiriitaista, mutta kaikki se, nähkääs, kuuluu tavalliseen\npäivätyöhön.»\n\n»Mutta te aiotte vielä joskus istua toimittajan tuolilla ja johtaa\npolitiikkaa?»\n\n»Silloin minä jo olen kyllin parkittu», kuului hänen vastauksensa.\n\n»Mutta koska ette vielä ole kyllin parkittu, niin sanokaa minulle, mitä\nte ajattelette tästä nykyisestä toimituspolitiikasta.»\n\n»Minä en ajattele siitä mitään», vastasi hän nopeasti. »Ei saa hyppiä\naitojen yli, jos mielii menestyä sanomalehtialalla. Sen verran ainakin\nolen oppinut.»\n\nJa hän nyökäytti nuorta päätään juhlallisen näköisenä.\n\n»Mutta oikeus?» tenäsin.\n\n»Te ette ymmärrä tätä peliä. Totta kai se on hyvä, mikä päättyy hyvin,\nnäettekös?»\n\n»Merkillisen epämääräistä», mutisin; mutta minun sydäntäni kirveli hänen\nnuoruutensa, ja minusta tuntui, että minun täytyi joko huudahtaa\ntuskasta tai purskahtaa itkuun.\n\nAloin nähdä pintaa syvemmälle siihen yhteiskuntaan, jossa olin koko\nikäni elänyt, ja löytää sen pohjalta kauheita totuuksia. Minä näin, että\nJacksonia vastassa oli laaja salaliitto, ja aloin tuntea sääliä tuota\nvikisevää lakimiestä kohtaan, joka oli ajanut hänen asiaansa. Ja mitä\nenemmän asioihin syvennyin, sitä laajempana näin tämän salaliiton. Eikä\nse ollut yksinomaan Jacksonia vastaan aiottu. Se oli tähdätty jokaista\ntehtaassa loukkaantunutta työmiestä vastaan. Ja miks'ei myöskin jokaista\ntyömiestä vastaan kaikissa muissakin tehtaissa ja myllyissä! Todellakin,\neiköhän suhde ollut sama kaikilla teollisuuden aloilla?\n\nJa jos niin oli asian laita, silloin koko yhteiskunta oli valhetta. Minä\nkauhistuin omia johtopäätöksiäni. Se oli liian kamalaa ollakseen totta.\nMutta olihan Jackson olemassa ja hänen kätensä ja veri, jota valui minun\nvaatteistani ja oman kotini räystäistä. Ja oli olemassa monta Jacksonia\n— satoja sellaisia yksistään näissä tehtaissa, kuten Jackson itse oli\nkertonut. Jacksonista en voinut päästä erilleni.\n\nTapasin mr Wicksonin ja mr Pertonwaithen, ne kaksi miestä, jotka\nomistivat enimmät osakkeet Sierran tehtaassa. Mutta minä en voinut\njärkyttää heitä, kuten olin järkyttänyt heidän työmiehiänsä. Huomasin,\nettä heillä oli sellaiset siveyskäsitteet, jotka asettivat heidät koko\nmuun yhteiskunnan yläpuolelle. Se oli aristokraattinen siveysoppi, jos\nsitä niin nimittäisin, isäntien[27] siveysoppi. He juttelivat laajalti\npolitiikasta, ja he sulattivat yhteen politiikan ja oikeuden. Ja minulle\nhe puhelivat isällisellä tavalla, ottaen huomioon nuoruuteni ja\nkokemattomuuteni. Heihin nähden tuntui olevan vähemmän toivoa kuin\nyhteenkään niistä, joita olin ennemmin kuulustellut. He olivat\nehdottomasti siinä uskossa, että heidän menettelynsä oli oikea. He\npitivät sitä itsestään selvänä asiana. He olivat vakuutettuja siitä,\nettä olivat yhteiskunnan vapahtajia ja että he tekivät muita ihmisiä\nonnellisiksi. Ja he kuvasivat synkin värein niitä kärsimyksiä, mitkä\nolisivat työväenluokan osana, ellei heidän viisaudessaan onnistuisi\nhankkia sille työtä.\n\nPian näiden kohtausten jälkeen tapasin Ernestin ja kerroin hänelle\nhuomioistani. Hän katsahti minuun mieltymyksen ilme kasvoillaan ja\nsanoi:\n\n»Se on todellakin erinomaista. Te olette alkanut kaivaa totuutta. Ja te\nolette omien kokeilujenne pohjalla tehnyt johtopäätöksiä, jotka pitävät\npaikkansa. Teollisuuden koneistossa ei kukaan ole riippumaton tekijä,\npaitsi kapitalisti, eikä hänkään... suokaa anteeksi irlantilainen\nesitystapani.[28] Kuten näette, ovat isännät täydellisesti vakuutettuja\nsiitä, että he ovat oikeassa. Ja se juuri onkin nykyisen aseman suurin\nmielettömyys. He ovat niin lujasti ihmisluontonsa siteissä, että pitävät\naivan kaikkia tekojaan oikeina. Heidän täytyy saada pyhitys teoilleen.\n\n»Kun he tahtovat ryhtyä johonkin liiketoimeen, täytyy heidän odottaa\nsiksi, kunnes heidän aivoissaan syntyy jonkinlainen uskonnollinen,\nsiveysopillinen, filosofinen tai tieteellinen käsitys siitä, että aiottu\nyritys on oikea. Ja sitten he käyvät asiaan käsiksi, ottamatta huomioon,\nettä ihmiselle ominaisiin heikkouksiin kuuluu se, että halu on ajatuksen\nisä. Ja mitä ikinä he mielivätkin tehdä, hyväksytyksi se aina tulee. He\novat päällisin puolin omantunnon miehiä. He ovat jesuiittamaisia. He\nosaavat tehdä vääryyttä tavalla, jonka voi todistaa oikeaksi. He ovat\nmuodostaneet itselleen m.m. sellaisen selviöstä käyvän käsityksen, että\nhe ovat muuta ihmiskuntaa etevämpiä viisaudessa ja toimintakyvyssä. Ja\nsiitä he saavat oikeuden hoitaa muun ihmiskunnan leipää ja särvintä.\nOvatpa he sen lisäksi uudelleen eloon herättäneet käsityksen ruhtinaiden\njumalallisesta oikeudesta, nimittäin heidän, raharuhtinaitten.[29]\n\n»Heidän asemansa heikkous on siinä, että he ovat pelkkiä liikemiehiä. He\neivät ole ajattelijoita. He eivät ole antropologian tai\nyhteiskuntatieteen tuntijoita. Jos he olisivat, niin tietysti kaikki\nolisi niinkuin olla pitää. Liikemies, joka olisi samalla kertaa biologi\nja sosiologi, tietäisi koko lailla hyvin, mitä ihmiskunta kaipaa. Mutta\nliiketoiminnan ulkopuolella nuo miehet ovat aivan avuttomia. He tuntevat\nainoastaan liikeasioita. He eivät tunne ihmiskuntaa eivätkä\nyhteiskuntaa, vaikka he asettuvat nälkäisten miljoonien kohtalon\nmäärääjiksi. Historia tulee vielä joskus nauramaan katkeraa naurua\nheidän kustannuksellaan.»\n\nMinua ei hämmästyttänyt se, että riitauduin mrs Wicksonin ja mrs\nPertonwaithen kanssa. He olivat hienoston naisia. Heidän kotinsa olivat\npalatseja. Heillä oli monta asuntoa ympäri maata, vuoristoissa, järvien\nrannoilla ja merenrannikoilla. Heillä oli kokonainen armeija\npalvelijoita. He avustivat yliopistoja ja kirkkoja, ja papit\nnotkistelivat erittäin nöyrästi polviaan heidän edessänsä. (»Tuokaa vain\nmeille likaisia rahojanne», kehoitteli sen ajan kirkko.) He olivat\nhallitsijattaria, nämä kaksi rouvaa, sen rahan voimalla, minkä he\nomistivat. Ajatuksen vapauden lannistaminen oli heille helppo tehtävä,\nkuten sittemmin Ernestin johdolla tulin tuntemaan.\n\nHe jäljittelivät puolisoitansa ja juttelivat samanlaisella\nsuurentelevalla tavalla politiikasta sekä rikkaitten velvollisuuksista\nja vastuunalaisuudesta. Heillä oli samanlaiset siveyskäsitteet kuin\nheidän miehilläänkin — luokkakäsitteet; ja he laskettelivat sujuvia\nlauseita, joita eivät itsekään ymmärtäneet.\n\nHe närkästyivät, kun kerroin heille Jacksonin perheen surkuteltavasta\ntilasta ja kun ihmettelin, miksi he eivät olleet tehneet mitään miehen\nhyväksi. Minulle sanottiin, että he eivät halua kenenkään ohjeita,\nmikäli on kysymys heidän yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan. Kun\nkursailematta vaadin heitä auttamaan Jacksonia, niin he yhtä\nkursailemattomasti kieltäytyivät sitä tekemästä. Merkillistä siinä oli\nse, että he kieltäytyessään käyttivät melkein sanasta sanaan samanlaista\nkieltä, vaikka minä kävin kumpaisenkin luona erikseen ja toisen\ntietämättä, että olin tavannut toisen tai aikoisin tavata. Se yhteinen\nvastaus, minkä he antoivat, kuului, että he mielellään käyttävät tätä\ntilaisuutta selittääkseen, että he eivät halua jakaa palkinnoita\nhuolimattomuudesta ja että he eivät liioin tahdo maksaa tapaturmista,\nkoska köyhät siitä alkaisivat pian tahallaan loukkaantua tehtaissa,\nkorvausta saadakseen.\n\nJa he puhuivat vilpittömästi, nämä rouvat. He olivat juopuneet oman\nluokkansa ja oman ylemmyytensä tunnosta. He saivat oikeutuksen jokaiseen\ntekoonsa omasta luokkasiveysopistaan. Ajaessani ulos mrs Pertonwaithen\npalatsin portista katsahdin taakseni ja muistin Ernestin sanat, että\nhekin ovat koneeseen kytkettyjä, ainoastaan sillä erotuksella, että he\nistuvat sen huipulla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPhilomathien klubi.\n\n\nErnest vieraili usein meidän luonamme. Eikä häntä vetänyt yksinomaan\nmeille isäni tai kiistaiset päivällispidot. Minä jo silloin mairittelin\nitseäni sillä ajatuksella, että minäkin osaltani vaikutin hänen\nvierailuihinsa, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin pääsin siitä\nvarmuuteen. Sillä Ernestin laista rakastajaa ei ole ollut olemassa\ntoista. Hänen katseensa ja hänen kädenpuristuksensa tuli jos mahdollista\nvieläkin lujemmaksi ja kiinteämmäksi; ja se kysymys, mikä oli alunpitäen\nilmeisenä hänen silmissään, kärjistyi päivä päivältä.\n\nEnsinäkemällä hän teki minuun epäedullisen vaikutuksen. Sittemmin\nkiinnyin häneen. Sitten seurasi loukkautumiseni, kun hän teki niin rajun\nhyökkäyksen minun yhteiskuntaluokkaani ja minua itseäni vastaan. Mutta\nsitten kun tulin huomaamaan, että hän ei ollut menetellyt väärin, vaan\nettä kaikki ne kamalat syytökset, joita hän oli tehnyt, olivat tosia,\nminä kiinnyin häneen jälleen. Hänestä tuli minun oraakkelini. Hän repi\nnaamarin yhteiskunnan kasvoilta ja paljasti minun nähtäväkseni\ntodellisuuden, joka oli yhtä epämiellyttävä kuin se oli tosi.\n\nNiinkuin jo sanoin, ei hänen kaltaistaan rakastajaa ole ollut toista.\nKukaan tyttö ei voinut elää yliopistokaupungissa neljänkolmatta vuoden\nikään kokematta rakkausseikkailuja. Minulle olivat tunnustaneet\nrakkautta parrattomat keltanokat ja harmaantuneet professorit, atleetit\nja jalkapallojättiläiset. Mutta kukaan ei sellaisissa tilaisuuksissa\nollut menetellyt niinkuin Ernest menetteli. Hänen käsivartensa\nkietoutuivat vyötäisteni ympärille, ennenkuin tiesinkään. Hänen huulensa\npainautuivat huulilleni, ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä.\nHänen hartautensa edessä tavanomainen neitsyellinen arvokkuus olisi\nollut naurettavaa. Hän ei kosinut. Hän veti minut syliinsä ja suuteli\nminua ja piti itsestään selvänä asiana, että me menisimme avioliittoon.\nSiitä ei voinut olla epäilystäkään. Kysymys sukeusi ainoastaan siitä,\nmilloin se tulisi tapahtumaan.\n\nSe oli ennenkuulumatonta. Se ei tuntunut todelta. Mutta silti se oli\nmahdollista. Minä uskoin elämäni sen varaan. Ja se luottamus oli\nonnekas. Kuitenkin lempemme ensimmäisinä päivinä minut usein valtasi\ntulevaisuuden pelko, kun muistelin sitä kiihkeyttä ja rajuutta, mitä hän\noli osoittanut tunnustaessaan rakkauttaan. Mutta sellainen pelko oli\naiheeton. Kenelläkään naisella ei ole koskaan ollut parempaa ja\nhellempää puolisoa. Tuo hellyys ja kiihkeys hänen olennossaan oli\nsamanlainen merkillinen seos kuin ujous ja uhkamielisyys hänen\nkäytöksessään. Tuo vähäinen ujous! Hän ei koskaan siitä täydellisesti\nvapautunut, ja se oli viehättävää. Hänen käyttäytymisensä meidän\nvierashuoneessamme muistutti varovaista karhua posliinimyymälässä.[30]\n\nNäihin aikoihin minulle lopullisesti selvisi, että kaikki epäilykset\nmeidän rakkauteemme nähden olivat aiheettomia. Se tapahtui\nPhilomath-klubissa eräänä merkillisenä iltana, jolloin Ernest haastoi\nherrat taisteluun heidän omassa leirissään. Mainittu Philomath-klubi oli\nhuomatuin laatuaan koko Tyynen valtameren rannikolla. Sen oli perustanut\nmiss Brentwood, tavattoman rikas vanhapiika; se merkitsi hänelle\nkaikkea, miestä, perhettä ja lelua. Sen jäsenet olivat seudun\nrikkaimpia, lukuunottamatta muutamia oppineita, joiden kautta klubi sai\nälykkäisyyden leiman.\n\nPhilomath-klubilla[31] ei ollut erityistä huoneistoa. Se ei ollut\nsellainen klubi. Kerran kuussa se kokoontui jonkun jäsenensä\nyksityisasuntoon kuulemaan luentoa. Luennoitsijat olivat tavallisesti,\njoskaan ei aina, palkattuja. Jos joku kemisti New Yorkissa teki uuden\nkeksinnön — esim. radium-ongelmassa —, maksettiin hänen\nmatkakustannuksensa mantereen poikki ja hänet palkittiin\nruhtinaallisesti. Sama oli asianlaita johonkin naparetkeilijään tai\näskettäin huomiota herättäneeseen kirjailijaan tai taiteilijaan nähden.\nKetään syrjäisiä ei suvaittu eikä klubissa tapahtuneista keskusteluista\nkoskaan päästetty uutisia sanomalehtiin. Siten suuret valtiomiehet —\nsellaisiakin tapauksia oli sattunut — saattoivat siellä vapaasti lausua\najatuksensa.\n\nOtan esille rutistuneen kirjeen, minkä sain Ernestiltä kaksikymmentä\nvuotta sitten, ja siitä liitän tähän seuraavan otteen:\n\n»Isäsi on Philomath-klubin jäsen, joten sinä voit tulla. Siis tule ensi\ntiistai-iltana. Minä lupaan, että siellä tulee olemaan hauskaa. Sinun\näskeinen yrityksesi ravistaa isäntiä epäonnistui. Jos tulet, lupaan\nravistaa heitä sinunkin puolestasi. Minä panen heidät ulisemaan niinkuin\nsudet. Sinä ainoastaan koskettelit heidän siveellisyyttään. Milloin ei\nole kysymys muusta kuin heidän moraalistaan, he tuntevat sitä vahvemmin\nitsekylläisyytensä ja etevämmyytensä. Mutta minä käyn kiinni heidän\nrahapusseihinsa. Ja se tulee järkyttämään heitä heidän teeskentelevän\nluonteensa perustuksia myöten. Jos tulet, saat nähdä frakkipukuisen\nluolaihmisen muristen kalvamassa luuta. Minä lupaan valmistaa suuret\nnaukujaiset ja sinulle tilaisuuden katsoa pedon sieluun.\n\n»He ovat kutsuneet minut repiäkseen minut palasiksi. Se on miss\nBrentwoodin keksintö. Hän huomaamattaan viittasi siihen kutsuessaan\nminua. Hän on tarjonnut heille ennenkin sellaista hauskuutta. Heitä\nhuvittaa saada eteensä vilpittömiä ja kilttejä uudistusmiehiä. Miss\nBrentwood arvelee, että minä olen leppeä kuin kissanpoika ja vakaa kuin\nlehmä. Enkä kiellä, että annoin heille sellaisen käsityksen itsestäni.\nHän oli aluksi sangen epäilevä, kunnes tuli vakuutetuksi\nvaarattomuudestani. Minä tulen saamaan sievoisen palkkion,\nkaksisataaviisikymmentä dollaria, kuten sopii miehelle, joka, vaikka\nonkin kumousmies, on ollut ehdokkaana kuvernöörin vaalissa. Minun on\nesiinnyttävä frakissa. Se kuuluu asiaan. En ole koskaan ennen esiintynyt\nsellaisessa puvussa. Pitänee vuokrata sellainen jostakin. Mutta olisin\nvalmis tekemään enemmänkin saadakseni tilaisuuden esiintyä\nPhilomathissa.»\n\nKlubi kokoontui sinä iltana Pertonwaithen taloon. Isoon saliin oli\nkokoontunut pari sataa philomathia kuulemaan Ernestin puhetta. He olivat\ntodellisia yhteiskunnan herroja. Huvin vuoksi laskin yhteen ne\nomaisuudet, joita nämä miehet edustivat, ja summa nousi satoihin\nmiljooniin. Eivätkä nämä herrat olleet suinkaan joutilaita rikkaita. He\nolivat liikemiehiä, jotka ottivat tehokkaasti osaa teollisuuselämään ja\npolitiikkaan.\n\nMe olimme ennättäneet asettua paikoillemme, kun miss Brentwood johdatti\nsisälle Ernestin. He astelivat suoraa päätä huoneen taka-osaan, mistä\nkäsin hänen piti puhua. Hän oli frakissa, ja hänen leveät hartiansa ja\nkuninkaallinen päänsä antoivat hänelle uhkean näön. Ja hänen\nliikkeissään oli huomattavana tuo lievä ujous, joka jo yksinään teki\nhänet rakastettavaksi minun silmissäni. Ja kun katsoin häntä, tunsin\nsuurta iloa. Minä tunsin jälleen hänen valtimonsa tykytyksen ja hänen\nhuultensa kosketuksen. Ja minun teki mieleni nousta ja huudahtaa tuolle\nkokoontuneelle seurueelle:\n\n»Hän on minun!»\n\nHuoneen perällä miss Brentwood esitteli hänet eversti Van Gilbertille,\njoka oli valittu sen illan puheenjohtajaksi. Eversti Van Gilbert oli\nkuuluisa yhtiön-lakimies. Sen lisäksi hän oli äärettömän rikas. Pienin\npalkkio, minkä hän huoli ottaa huomioon, oli satatuhatta dollaria. Hän\noli mestari alallaan. Laki oli lelu, jota hän piteli käsissään. Hän\nvatkasi sitä niinkuin savea ja muokkasi sitä mielensä mukaan aivan kuin\njoku kiinalainen silmänkääntäjä. Näöltään ja puhetavaltaan hän oli\nvanhanaikainen, mutta hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja asialähteensä\nolivat yhtä nuoria kuin viimeisimmät lakiasetukset. Ensi kerran hän\nsaavutti kuuluisuutta rikkoessaan Shardwellin testamentin.[32] Siitä\njutusta hän oli saanut viisisataatuhatta dollaria. Ja siitä pitäen oli\nhänen maineensa kasvamistaan kasvanut. Häntä oli usein sanottu maan\netevimmäksi asianajajaksi. Ja luokittipa kuinka hyvänsä, hänet olisi\njoka tapauksessa täytynyt merkitä yhdeksi maan kolmesta suurimmasta\nasianajajasta.\n\nHän nousi ja muutamin valituin sanoin, joiden pohjasävy oli ivallinen,\nesitteli Ernestin. Eversti Van Gilbertin sanoissa piili huolellisesti\nsalattua pilkallisuutta, kun hän esitteli tämän yhteiskunnan parantajan\nja työväenluokan jäsenen. Minua suututti, ja loin katseeni Ernestiin.\nMutta hänen näkemisensä suututti minua kaksinkertaisesti. Hän ei\nnäyttänyt käsittävän tuota imelää sappea. Siinä hän istui kilttinä ja\nvakaana ja unisena. Hän todellakin näytti typerältä. Ja minun mielessäni\nheräsi sillä hetkellä ajatus, että häntä ehkä hämmästytti tämä mahtava\nkokous, joka edusti niin suurta voimaa ja järkeä. Mutta samassa jo\nhymyilin. Hän ei voinut peijata minua. Mutta hän peijasi noita muita,\naivan niinkuin hän oli peijannut miss Brentwoodia. Hän istui aivan\netumaisilla istuimilla, tuon tuostakin kääntyen milloin minkin\n»kanssaveljen» puoleen osoittaen hymyllään hyväksyvänsä esittäjän\nhuomautukset.\n\nEversti Van Gilbertin lopetettua Ernest nousi ja aloitti puheensa. Hän\nalkoi matalalla äänellä, kompastellen ja ikäänkuin hämillään ja\nneuvottomana. Hän puhui siitä, miten hän oli syntynyt työväenluokasta ja\nmiten masentavissa ja kurjissa oloissa hän oli elänyt, oloissa, missä\nsekä liha että henki näkevät nälkää ja näivettyvät. Hän kuvaili\npyrkimyksiään ja mielihalujaan ja käsitystään siitä paratiisista, missä\nyläluokan ihmiset elävät. Hän sanoi:\n\n»Minun yläpuolellani, niin kuvittelin, oli itsekkyydestä vapaata henkeä,\npuhtaita ja jaloja ajatuksia, tarmokasta ja järjellistä elämää. Minä\ntiesin tämän kaiken, siksi että olin lukenut 'Seaside Libraryn'[33]\nnovelleja, joissa muutamia konnia ja seikkailijattaria lukuunottamatta\nkaikki miehet ja naiset ajattelivat kauniita asioita, puhuivat kaunista\nkieltä ja tekivät loistavia tekoja. Lyhyesti sanottuna, yhtä varmasti\nvakuutettu kuin olin auringonnoususta, yhtä lujasti uskoin, että\nyläpuolellani oli kaikkea sitä, mikä on hyvää, jaloa ja kaunista,\nkaikkea sitä, mikä antaa elämälle säädyllisyyttä ja arvokkuutta, kaikkea\nsitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi ja palkitsee vaivannäön ja\nkurjuuden.»\n\nHän jatkoi kuvaustaan kertoen olostaan tehtaissa, opistaan\nhevosenkengittäjän ammatissa sekä siitä, miten hän tapasi sosialisteja.\nNäiden joukossa hän sanoi tavanneensa teräviä päitä ja loistavia älyjä,\npappeja, jotka oli häädetty seurakunnistaan sen tähden, että heidän\nkristillisyytensä ei sallinut heidän olla mammonan palvelijoiden\nkäskettävinä, ja professoreja, jotka hallitsevan luokan mahtikäsky oli\nkarkoittanut yliopistoistaan. Sosialistit ovat kumouksellisia, hän\nsanoi, jotka tahtovat kumota nykyisen järjettömän yhteiskunnan ja sen\nraunioille rakentaa tulevaisuuden järkevän yhteiskunnan. Minä en voi\nkoskaan unohtaa sitä tapaa, millä hän kuvaili kumouksellisten elämää.\nHänen esityksensä kävi yhä sujuvammaksi ja hehkuvaksi. Hän jatkoi:\n\n»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa\nihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa.\nSiellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin\nsuurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten\nja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko\nvaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto\nja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon\nuljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja\ntähtientuiketta.»\n\nKuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena\nedessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä\ninnostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta;\nainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä,\nkoskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[34]\n\nErnest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen\nvihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien\nmiesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla\nhän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä\nhämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan\nkaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja\nenimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute.\nHäntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti\nherrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja\nhyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä\nmiehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä\nlivertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel\nsangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten — se,\nmitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.\n\n»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan\nnimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan\nlähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[35] ampumaan lakkolaisia\nomissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa\nnyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina\nväärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat\nenemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.\n\n»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton\ntehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri.\nToinen herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi\nkirjallisuutta, maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle\npaikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi\nlehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi\nkansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan\nlehteensä totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[36]\nMuuan herrasmies taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja\nJumalan hyvyydestä, oli joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä\nliikeyrityksessä. Toinen mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras\nsuosija, teetti liikkeensä myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä\nnälkäpalkoilla, siten suorastaan edistäen prostitutsionia. Eräs\nmies, joka lahjoitteli rahoja professorinvirkojen perustamista\nvarten yliopistoille, vannoi rahasta vääriä valoja oikeuksissa.\nRautatiekuningas söi sanansa kansalaisena, herrasmiehenä ja\nkristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia. Senaattori oli raa'an,\nsivistymättömän puoluejohtajan orja ja leikkikalu. Samoin oli eräs\nkuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja kaikki nuo kolme ajoivat\nrautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen kapitalisti omisti\npoliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen rautatien, joka\nantoi noita vapaapilettejä.\n\n»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin\nkauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä\nkaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka\nolisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin\nmonta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin\näärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää\nmaterialismia.»\n\nPaljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta\npettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he\nikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet\nhänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten\ntovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja\nkaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.\n\n»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta\nvallankumouksesta».\n\nMutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei\nollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä\nvaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet\ntäydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen\nsanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen.\nKuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss\nBrentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.\n\nErnest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun\nhän kertoi sen suuruudesta — eri maissa saavutetuista äänimääristä —\nniin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre\nilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa\npusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi\nsosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta\nmiljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain\npuolitoista miljoonaa.\n\n»Sellainen armeija», hän sanoi, »viisikolmatta miljoonaa miestä, on\nomansa antamaan miettimistä hallitsijoille ja hallitseville luokille.\nTämän armeijan sotahuuto kuuluu: 'Ei mitään ehtoja! Me vaadimme kaiken,\nmitä te omistatte. Vähempään emme tyydy. Me tahdomme ottaa omiin\nkäsiimme vallan ohjat ja ihmiskunnan kohtalon. Katsokaa meidän käsiämme.\nNe ovat jäntevät kädet. Me aiomme ottaa teiltä hallituksenne, palatsinne\nja mukavan joutilaisuutenne, ja siitä päivästä lähtien teidän on tehtävä\ntyötä leivän hankkimiseksi niinkuin talonpoika pellollaan tai niinkuin\nnälkiintynyt ja surkea kauppapalvelija suurkaupungeissanne. Meillä on\njäntevät kädet!'»\n\nJa niin sanoessaan hän ojensi valtavan käsivartensa, hevosenkengittäjän\nkädet, jotka kourivat ilmaa niinkuin kotkan kynnet. Hän oli ilmeinen\ntyön vertauskuva siinä seistessään ja ojennellessaan käsiänsä ikäänkuin\ntarttuakseen kiinni kuulijoihinsa ja murskatakseen heidät. Minä huomasin\njonkinlaista kokoonlyyhistymistä kuulijain taholla tämän mahtavan,\nuhkaavan vallankumouksellisen edessä. Ainakin sen voi huomata naisista,\njoiden kasvoilla kuvastui pelko. Mutta miesten laita ei ollut sama. He\nolivat toimivia rikkaita, eivät joutilaita, vaan todellisia\ntaistelijoita. Matala kurkkuäänen tapainen kohina kuului hetkisen, ja\nsitten taas kaikki oli hiljaista. Se oli raivonpuuskan edelläkävijä, ja\nminä olin kuuleva sen useat kerrat sinä iltana ihmispedon merkkinä,\nalhaisimpain intohimojen tulkkina. Eivätkö he itse olleet tietoisia\ntuosta äänestä? Se oli petolauman murinaa, josta se itse ei ollut\ntietoinen. Ja sillä hetkellä, kun näin, miten heidän kasvonsa kovenivat\nja miten taistelunsoihtu syttyi heidän silmissään, käsitin, että he\neivät hevillä tulisi luopumaan maailmanherruudestaan.\n\nErnest jatkoi hyökkäystään. Hän osoitti, miten noiden puolentoista\nmiljoonan kumouksellisen olemassaolo Yhdysvalloissa perustuu siihen,\nettä kapitalistiluokka on hoitanut yhteiskunnan asiat pilalle. Hän\nkuvaili luolaihmisen ja meidän päiviemme raakalaiskansojen taloudellisia\nsuhteita. Ja hän kuvasi koneiden ja yhteiskunnallisen järjestymisen\nkehityksen ja osoitti, miten meidän aikamme sivistynyt ihminen voi\ntuottaa tuhat kertaa enemmän kuin alkuihminen.\n\n»Viisi miestä», hän sanoi, »voi pitää leivässä tuhat ihmistä. Yksi mies\nvoi valmistaa pumpulikangasta kahdelle ja puolelle sadalle ihmiselle,\nvillakangasta kolmellesadalle ja kenkiä tuhannelle. Tästä voisi tehdä\nsen johtopäätöksen, että kunnollisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa\nmeidän aikamme sivistysihminen tulisi paljon paremmin toimeen kuin\nluolaihminen. Mutta onko niin laita? Katsokaamme. Yhdysvalloissa elää\nviisitoista miljoonaa[37] ihmistä köyhyydessä; ja köyhyydellä ymmärretään\ntässä sellaisia olosuhteita, joissa ravinnon ja riittävän suojan\npuutteessa ei voida ylläpitää edes tavallista työkykyä. Yhdysvalloissa\non tänä päivänä, huolimatta teidän niin sanotuista työväenlaeistanne,\nkokonaista kolme miljoonaa alaikäistä työläistä.[38] Kahdessatoista\nvuodessa heidän lukunsa on kasvanut kaksinkertaiseksi. Ja sivumennen\nminä kysyn teiltä, te yhteiskunnan taloudenhoitajat, miksi ette\njulkaisseet v:n 1910:n väenlaskutilastoa? Ja vastaan teidän puolestanne,\nettä te ette uskaltaneet. Ne kurjuuden numerot olisivat jouduttaneet\nsitä vallankumousta, joka nyt tekee tuloaan.\n\n»Mutta palaan syytökseeni. Jos kerran nykyajan ihmisen tuotantokyky on\ntuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, niin mistä johtuu, että\nYhdysvalloissa tänä päivänä on viisitoista miljoonaa ihmistä, jotka\nelävät köyhyydessä? Miksi on Yhdysvalloissa kolme miljoonaa alaikäistä\ntyöläistä? Nämä ovat syyttäviä kysymyksiä. Kapitalistiluokka on hoitanut\nhuonosti asioita. Sen tosiasian valossa, että nykyajan ihminen elää\nkurjemmissa oloissa kuin luolaihminen ja että hänen tuotteliaisuutensa\non tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, ei voi tehdä muuta\njohtopäätöstä kuin että kapitalistiluokka on hoitanut asioita huonosti,\nettä te olette huonosti hoitaneet asioita, herrat, että te olette\nrikoksellisesti ja itsekkäästi hoitaneet asioita. Ja tässä suhteessa te\nette voi minulle vastata tänä iltana enempää kuin koko kapitalistiluokka\nvoi vastata Yhdysvaltojen puolelletoista miljoonalle kumoukselliselle.\nTe ette voi vastata. Minä vaadin teiltä vastausta. Ja edelleen minä\nuskallan väittää, että te ette vastaa sittenkään, kun olen lopettanut\npuheeni. Tässä kysymyksessä teidän kielenne on kahlehdittu, vaikka te\nmuissa asioissa olettekin sangen puheliaita.\n\n»Teidän hallintonne on kokonaan epäonnistunut. Te olette tehneet\nsivistyksestä irvikuvan. Te olette olleet sokeita ja ahneita. Te olette\nhäpeämättömästi nousseet puhujalavalle meidän parlamenttisaleissamme ja\njulistaneet, että liike ei tuottaisi osakkailleen voittoa, ellei\nlapsilla ja pienokaisilla teetettäisi työtä. Enkä minä tässä suinkaan\npuhu omiani. Se näkyy lainlaatijakuntien pöytäkirjoista. Te olette\ntuudittaneet omantuntonne nukuksiin juttelemalla suloisista ihanteista\nja siveellisyydestä. Te olette lihoneet vallasta ja varallisuudesta ja\njuopuneet menestyksestä — ettekä voi toivoa meiltä parempaa kuin\nkuhnurit mehiläispesässä, silloin kun työmehiläiset hyökkäävät niiden\nkimppuun tehdäkseen lopun niiden laiskottelusta. Te olette\nepäonnistuneet yhteiskunnan talouden hoidossa, ja me otamme sen teiltä\npois. Puolitoista miljoonaa työmiestä sanoo saavansa muutkin työläiset\nliittymään heihin ja ottamaan teiltä pois yhteiskunnan hallinnon. Se on\nkumous, herrat. Pysäyttäkää se, jos voitte.»\n\nHetken aikaa Ernestin ääni kaikui isossa salissa. Sitten kuului jälleen\ntuo käheä sorina, ja toistakymmentä miestä hypähti pystyyn pyytäen\npuheenvuoroa eversti Van Gilbertiltä. Minä huomasin, että miss\nBrentwoodin hartiat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja minua\nsuututti, sillä otaksuin, että hän nauroi Ernestille. Mutta pian\nhuomasin, että se olikin hermostunutta itkua. Häntä kauhistutti se, että\nhän oli viskannut tuon kekäleen tämän siunatun Philomath-klubin\nkeskelle.\n\nEversti Van Gilbert ei huomannut niitä pariakymmentä miestä, jotka\näänekkäästi vaativat puheenvuoroa. Hänen kasvonsa olivat tuskaisessa\nväänteessä. Hän hypähti tuoliltaan, huitoi ilmaa käsillään eikä hetken\naikaan voinut muuta kuin änkyttää. Ja sitten hän pääsi puheen alkuun,\nmutta se puhe ei ollut sadantuhannen dollarin asianajajan puhetta eikä\nollut esitystapakaan vanhanaikaista kaunopuheisuutta.\n\n»Mielettömyys mielettömyyden perästä!» hän huudahti. »En vielä koskaan\niässäni ole kuullut niin monta mielettömyyttä yhden ainoan tunnin\nkuluessa. Ja sitäpaitsi, nuori mies, minun täytyy sanoa teille, että te\nette ole lausunut mitään uutta. Minä sain tietää kaiken tuon koulussa,\nennenkuin te olitte syntynyt. Jean Jacques Rousseau julisti teidän\nsosialistisia oppejanne lähes kaksisataa vuotta sitten. Takaisin\nmaanviljelykseen! saarnasi hän. — Hassutusta! Meidän biologiamme\nosoittaa tuon opin mielettömyyden. On täydellä syyllä sanottu, että\n_vähäinen_ tietomäärä on vaarallinen kappale, ja te olette esittänyt\nsiitä loistavan esimerkin mielipuolisilla opeillanne. Mielettömyys\nmielettömyyden perästä! Mielettömyys ei ole koskaan ennen tuottanut\nminulle arveluttavampaa pahoinvointia. Se riittäköön teidän\nkypsymättömästä ja lapsellisesta järkeilystänne!»\n\nHän napsautti halveksivasti sormiaan ja istahti paikoilleen. Ja sekä\nmiesten että naisten taholta kuului hyväksymisen ääniä. Ja niistä\nmiehistä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, toiset puolet alkoivat\npuhua yht'aikaa. Hämminki ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ei\nkoskaan oltu mrs Pertonwaithen palatsissa nähty sellaista näytelmää.\nNämä siis olivat kylmäverisiä teollisuusparoneja ja yhteiskunnan\nherroja, nämä murisevat, ulvovat, frakkipukuiset raakalaiset. Todellakin\noli Ernest tehnyt heihin masentavan vaikutuksen ojentaessaan kätensä\nikäänkuin siepatakseen heiltä heidän rahapussinsa, sillä hänen kätensä\nedustivat heidän silmissään niiden puolentoista miljoonan kumouksellisen\nkäsiä.\n\nMutta Ernest ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Jo ennenkuin eversti\nVan Gilbert oli ennättänyt istahtaa, hän hypähti ylös.\n\n»Yksi kerrallaan!» hän huusi jyrisevällä äänellä.\n\nÄäni virtasi kohisten hänen jykevästä rinnastaan, ja siihen hukkui\nsalissa vallitseva melu. Persoonallisuutensa voimalla hän palautti\nhiljaisuuden.\n\n»Yksi kerrallaan», hän toisti leppeästi. »Sallikaa minun vastata eversti\nVan Gilbertille. Sen jälkeen toiset saavat hyökätä kimppuuni, mutta\nyksitellen, muistakaa se. Tämä ei ole mikään katukokous tai\njalkapallokenttä.»\n\n»Mitä teihin tulee», hän jatkoi kääntyen eversti Van Gilbertin puoleen,\n»te ette ole vastannut mihinkään, mitä minä sanoin. Te olette ainoastaan\ntehnyt muutamia kiihkoisia ja saivartelevia huomautuksia minun\nmielentilastani. Se saattaa käydä päinsä teidän ammatissanne, mutta\nminulle te ette voi puhua tuolla tavalla. Minä en ole työmies, joka\ntulee teiltä lakki kourassa pyytämään palkankoroitusta tai suojelusta\nsitä konetta vastaan, jolla hän työskentelee. Totuuden saivarteleminen\nei käy päinsä, kun olette minun kanssani puheissa. Säästäkää se siksi\nkuin tulette tekemisiin palkkaorjienne kanssa. Ne eivät uskalla\nvastustaa teitä sen tähden, että te pitelette käsissänne heidän\nleipäänsä ja särvintänsä, vieläpä heidän henkeänsäkin.\n\n»Mitä tulee tuohon luonnontilaan palaamiseen, jonka te sanotte\noppineenne koulussa, ennenkuin minä synnyinkään, sallikaa minun\nhuomauttaa, juuri noiden sanojen nojalla, että te ette ole oppinut\nmitään sen perästä. Sosialismilla on sen kanssa yhtä vähän tekemistä\nkuin korkeammalla matematiikalla on tekemistä sunnuntaikoulussa. Minä\nsanoin, että teikäläiset ovat typeriä, milloin he esiintyvät\nliikemaailman ulkopuolella, ja te, hyvä herra, olette antanut siitä\nloistavan esimerkin.»\n\nTämä kamala löylytys oli liian ankara miss Brentwoodin hermoille. Hänen\nhysteerinen tilansa kävi sietämättömäksi, ja hänet talutettiin ulos\nsalista itkien ja nauraen. Ja se tapahtuikin hyvissä ajoin, sillä vielä\npahempaa oli tulossa.\n\n»Älkääkä vedotko minun sanoihini», jatkoi Ernest, kun välikohtauksesta\naiheutunut häiriö oli tauonnut. »Teidän omat auktoriteettinne\nyksimielisesti todistavat teidän typeryytenne. Teidän omat palkatut\ntiedonhankkijanne sanovat teille, että te olette väärässä. Menkää\nnöyrimmän ja vähäpätöisimmän sosiologian opettajanne luo ja kysykää\nhäneltä, mikä erotus on olemassa Rousseaun luontoonpalaamis-opin ja\nsosialismin välillä; kysykää suurimmilta porvarillisilta valtiotalouden\ntutkijoilta ja sosiologeilta; tutkikaa mitä oppikirjaa tahansa, joka\nkäsittelee näitä asioita; kaikkialta saatte sen vastauksen, että\ntakaisin luontoon palaamisen ja sosialismin välillä ei ole mitään\njärjellistä yhteyttä. Vieläpä tulette huomaamaan, että sosialismi ja\nluontoonpalaamis-oppi ovat suorastaan vastakkaisia. Kuten sanoin, älkää\njättäkö sitä minun sanoistani riippuvaksi. Teidän typeryytenne löytyy\nesitettynä teidän omissa kirjoissanne, niissä kirjoissa, joita ette\nkoskaan lue. Ja mikäli on kysymys typeryydestänne, olette te vain\nluokkanne edustajia.\n\n»Te tunnette lakia ja liikeasioita, eversti Van Gilbert. Te tiedätte,\nmiten suuria yhtiöitä on palveltava ja miten isonnettava voitto-osinkoja\nlakia vääristelemällä. Hyvä on. Pysykää paikoillanne. Te olette\nhuomattava numero. Te olette erinomainen lakimies, mutta huono\nhistorioitsija, te ette tiedä mitään yhteiskuntaopista, ja teidän\nbiologianne on Pliniuksen aikaista.»\n\nEversti Van Gilbert vääntelihe tuolissaan. Täydellinen hiljaisuus\nvallitsi huoneessa. Kaikki istuivat kuin tenhottuina — halvaantuneina\npaikoillaan. Sellainen eversti Van Gilbertin kohtelu oli\nennenkuulumatonta, aavistamatonta, uskomatonta — kuuluisan eversti Van\nGilbertin, jonka edessä tuomarit vapisivat, kun hän nousi puhumaan.\nMutta Ernestillä ei ollut tapana antaa viholliselle armoa.\n\n»Tällä en tietysti tarkoita teitä erityisesti», sanoi Ernest. »Suutari\npysyköön lestissään. Pysykää te omassa ammatissanne, ja minä pysyn\nomassani. Te olitte siirtynyt vieraille laitumille. Kun on kysymys lain\nkiertämisestä tai uuden lain laatimisesta rosvoavain yhtiöitten\nsuojaksi, niin lankean maahan teidän edessänne. Mutta kun tulee kysymys\nsosiologiasta — minun alastani — niin teidän on vaivuttava minun\njalkoihini. Muistakaa se. Muistakaa niinikään, että teidän lakinne on\nkuluvan päivän kysymys ja että teidän koko toimintanne rajoittuu siihen\nahtaaseen alaan. Siksipä teidän saivartelevat väitteenne ja yltiöpäiset\njohtopäätöksenne eivät ansaitse sitä ääntä, mikä tarvitaan niiden\nlausumiseen.»\n\nErnest pysähtyi tuokioksi ja katseli everstiä miettivästi, miten hänen\nkasvonsa olivat synkistyneet ja vihasta vääntyneet, miten hänen rintansa\naaltoili, ruumiinsa vavahteli ja hervottomat valkoiset kätensä vuoroin\npusertuivat nyrkkiin ja aukenivat.\n\n»Mutta näyttää siltä, että teillä on vielä jotakin sanottavaa, ja minä\nannan teille tilaisuuden. Olen syyttänyt teidän luokkaanne. Osoittakaa,\nettä olen väärässä. Minä osoitin teille meidän aikamme ihmisen\nviheliäisyyden — kolme miljoonaa lapsiorjaa Yhdysvalloissa, lapsiorjaa,\njoiden työttä voitto-osingot olisivat mahdottomia, ja viisitoista\nmiljoonaa huonosti ruokittua, huonosti puettua ja kurjasti majoitettua\nihmistä. Minä osoitin, että meidän aikamme ihmisen tuotantokyky,\nyhteiskunnallisen järjestyksen ja koneiden kautta, on suurentunut\ntuhatkertaiseksi. Ja minä väitin, että näistä kahdesta tosiasiasta ei\nvoi tehdä muuta kuin sen johtopäätöksen, että kapitalistiluokka on\nhoitanut huonosti taloutta. Sellainen oli syytökseni, ja minä haastoin\nteitä juurta jaksain vastaamaan tähän syytökseen. Vieläpä enemmänkin.\nMinä ennustin, että se jäisi teiltä vastaamatta. Teistä riippuu nyt\nennustukseni murskaaminen. Te sanoitte minun puhettani mielettömyydeksi.\nNäyttäkää toteen sen mielettömyys, eversti Van Gilbert. Torjukaa se\nsyytös, minkä minä ja puolitoista miljoonaa toveriani olemme viskanneet\nteitä ja teidän luokkaanne vastaan.»\n\nEversti Van Gilbert vallan unohti, että hän oli puheenjohtaja ja että\nkohteliaisuus olisi vaatinut häntä myöntämään toisille puheenvuoroja.\nHän kavahti seisaalleen, huitoi käsiään ja kadotti tunnetun puhetaitonsa\nja mielenmalttinsa, sättien Ernestiä hänen nuoruudestaan ja kansan\nyllyttämisestä sekä vimmatusti parjaten työväenluokkaa, sen\nsaamattomuutta ja sen arvottomuutta.\n\n»En ole eläessäni tavannut toista, jota olisi niin vaikea saada pysymään\nasiassa kuin teitä», aloitti Ernest vastauksensa tähän hyökkäykseen.\n»Minun nuoruudellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olen\ntuonut esille. Ei liioin työväenluokan arvottomuudella. Minä syytin\nkapitalistiluokkaa yhteiskuntatalouden huonosta hoitamisesta. Te ette\nole vastannut. Te ette ole yrittänytkään vastata. Miksi? Senkö tähden,\nettä teillä ei ole mitään vastattavaa? Te olette koko tämän seurueen\npuhemies. Jokainen läsnäolija, paitsi minä, odottaa vastausta teidän\nhuuliltanne. Ja he odottavat sitä teiltä sen tähden, että heillä\nitsellään ei ole vastausta. Mitä minuun tulee, niin, kuten jo sanoin,\nminä tiedän, että te ette ole ainoastaan kykenemätön vastaamaan, vaan\nettä ette haluakaan vastata.»\n\n»Tämä on sietämätöntä!» huudahti eversti Van Gilbert. »Tämä on\nloukkaavaa!»\n\n»Se, että te ette vastaa, on sietämätöntä», vastasi Ernest vakavasti.\n»Eikä ketään voida järkipuheella loukata. Loukkaus jo olemukseltaan\nperustuu tunteeseen. Tointukaa toki. Vastatkaa järjellisesti minun\njärjelliseen syytökseeni, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti\nyhteiskunnan taloutta.»\n\nEversti Van Gilbert vaikeni, yrmeä paremmuuden ilme kasvoillaan,\nsellainen mikä sopii miehelle, joka ei halua ryhtyä sananvaihtoon\nlurjuksen kanssa.\n\n»Älkää olko pahoillanne», sanoi Ernest. »Lohduttakaa itseänne sillä,\nettä vielä koskaan ei kukaan teikäläinen ole vastannut tähän\nsyytökseen.» Hän kääntyi niiden miesten puoleen, jotka olivat vaatineet\npuheenvuoroa. »Nyt on teidän vuoronne. Antakaa paukkua, mutta älkää\nunohtako, että minä vaadin teiltä sitä vastausta, mikä eversti Van\nGilbertiltä jäi antamatta.»\n\nOlisi mahdotonta kertoa kaikkea sitä, mitä sanottiin keskustelun aikana.\nMinä en koskaan ollut aavistanut, että niin monta sanaa voitaisiin sanoa\nkolmen tunnin kuluessa. Kaikessa tapauksessa se oli loistavaa. Mitä\nenemmän hänen vastustajansa kiihtyivät, sitä enemmän hän kiihoitti\nheitä. Hänellä näytti olevan varastossa valmista tietoa niinkuin\ntietosanakirjassa, ja aina hänen onnistui naulata vastustajansa\nterävillä huomautuksilla ja sopivilla sanamuodoilla. Hän oitis osoitti\nheidän epäjohdonmukaisuutensa. Milloin hän huomautti väärästä\ntodistelutavasta, että se ja se johtopäätös ei ollut missään yhteydessä\nehdotelman kanssa tai että ehdotelma oli ulkokullattu sen tähden, että\nsiihen oli jo ovelasti piilotettu se johtopäätös, mikä piti todistaa\nj.n.e.\n\nJa niin jatkui kamppailu. Joskus hän vaihtoi keveän miekkansa nuijaan,\njolla hän rusikoi heidän ajatuksiansa kahta puolta. Aina hän vain vaati\ntosiasioita, hyläten teoriat. Ja hänen tosiasiansa tekivät heidän\ntappionsa täydelliseksi. Kun he hyökkäsivät työväenluokan kimppuun, hän\naina huomautti: »Pata kattilata soimaa; mutta se ei ole vastaus siihen\nsyytökseen, että teidän oma naamanne oli likainen.» Ja kaikille\nyhteisesti hän sanoi: »Miksi ette vastaa siihen syytökseen, että teidän\nluokkanne on hoitanut huonosti taloutta? Te olette puhuneet jos\njonkinlaisista asioista ja asioiden asioista, mutta te ette ole vielä\nvastanneet. Johtuuko se siitä, että teillä ei ole vastausta?»\n\nKeskustelun loppupuolella puhui mr Wickson. Hän oli ainoa, joka pysyi\ntyynenä, ja Ernest kohtelikin häntä erityisellä huomaavaisuudella.\n\n»Ei mitään vastausta tarvita», sanoi mr Wickson verkalleen ja harkiten.\n»Minä olen seurannut koko keskustelua hämmästyksellä ja\nvastenmielisyydellä. Te olette herättäneet minussa vastenmielisyyttä,\nhyvät herrat oman luokkani jäsenet. Te olette menetelleet kuten pahaiset\nkoulupojat sekoittamalla siveysoppia moiseen keskusteluun. Teidät on\nnolattu ja voitettu. Ja te olette vain surisseet. Te olette hääränneet\nniinkuin sääsket karhun ympärillä. Hyvät herrat, tuossa seisoo karhu\n(hän viittasi Ernestiä), ja surinanne on vain kutkuttanut sen korvia.\n\n»Asema on vakava, uskokaa minua. Tuo karhu ojenteli käpäliänsä\nrusentaakseen meidät. Hän sanoi Yhdysvalloissa olevan puolitoista\nmiljoonaa kumouksellista. Ja se on totta. Hän sanoi, että heidän\ntarkoituksensa on ottaa meiltä pois meidän hallituksemme, palatsimme ja\nkaikki mukavuutemme. Se on myöskin totta. Muutos, suuri muutos tulee\ntapahtumaan yhteiskunnassa; mutta se ei välttämättömästi tule olemaan\nsellainen, jollaista tuo karhu ennustaa. Karhu on sanonut, että hän\nmurskaa meidät. Entäpä jos me sen sijaan murskaamme hänet.»\n\nKumea kohina syntyi jälleen isossa salissa, ja toinen nyökkäsi\ntoiselleen ikäänkuin vahvistaen toisensa ajatuksen. Heidän kasvonsa\njäykistyivät. He olivat taistelijoita, se oli varmaa.\n\n»Mutta surisemalla me emme karhua nutista», jatkoi mr Wickson tyynellä\näänellä. »Me ryhdymme sitä metsästämään. Me emme vastaa karhulle\nsanoilla. Me vastaamme lyijyllä.[39] Meillä on valta. Kukaan ei tahdo\nkieltää sitä. Sen vallan avulla me pysymme vallassa.»\n\nHän kääntyi yht'äkkiä Ernestin puoleen. Seurasi juhlallinen hetki.\n\n»Sellainen siis tulee olemaan meidän vastauksemme. Me emme tuhlaa teille\nsanoja. Kun te ojennatte jäntereiset kätenne ottaaksenne meiltä\npalatsimme ja mukavuutemme, niin me näytämme teille, mitä voima on.\nPommisateella ja kuularuiskulla me tulemme antamaan teille vastauksen.\nMe tallaamme teidät kumoukselliset jalkoihimme. Maailma on meidän, me\nolemme sen herroja, ja se tulee pysymään meidän hallussamme.\nTyöläislaumat ovat olleet liejussa aina historian alkuajoista saakka, ja\nminä luen historian oikein. Ja liejussa ne tulevat pysymään niin kauan\nkuin minulla ja meikäläisillä ja niillä, jotka tulevat meidän jälkeemme,\non valta. Siinä on oikea sana. Sanojen kuningas on — voima. Ei Jumala\neikä mammona, vaan voima. Toistakaa sitä siksi, kunnes kielenne tarttuu\nkitalakeen. Voima!»\n\n»Minä olen saanut vastauksen», sanoi Ernest hiljaa. »Se on ainoa\nmahdollinen vastaus. Voima. Sitä me työläiset juuri saarnaammekin. Me\ntiedämme, ja katkerasta kokemuksesta, ettei maksa vaivaa vedota\noikeuteen ja ihmisyyteen. Teidän sydämenne ovat yhtä kovat kuin teidän\nkantapäänne, joilla te tallaatte köyhiä. Siksi me vetoammekin voimaan.\nÄäniemme voimalla vaalipäivänä me otamme teiltä pois teidän\nhallituksenne.»\n\n»Entä sitten, jos te saatte enemmistön, musertavan enemmistön\nvaaleissa?» tiedusti mr Wickson. »Otaksukaammepa, että me emme suostuisi\nsiirtämään teille hallitusta sen perästä, kun te olette sen äänillänne\nvoittaneet?»\n\n»Sen me myöskin olemme ottaneet huomioon», vastasi Ernest. »Ja me\ntulemme vastaamaan teille lyijyllä. Voimalla, jonka olette julistanut\nsanojen kuninkaaksi. Hyvä on. Se tulee olemaan voimaa. Ja sinä päivänä,\nkun olemme päässeet voitolle vaaleissa ja te kieltäydytte jättämästä\nmeille sitä hallitusta, minkä me olemme perustuslaillisesti ja\nrauhallisesti valloittaneet, ja te kysytte, mitä me aiomme tehdä — sinä\npäivänä, uskokaa minua, me tulemme antamaan teille vastauksen; ja me\nvastaamme pommeilla ja kuularuiskuilla.\n\n»Te ette voi päästä meidän käsistämme. Totta kyllä, te olette lukenut\nhistorianne oikein. Sekin on totta, että työmies on kautta historian\nkäsittämän ajan ollut liejussa. Ja se niinikään on varmaa, että niin\nkauan kuin teikäläisillä ja teidän jälkeläisillänne on valta, työmies\ntulee olemaan liejussa. Minä myönnän sen. Minä myönnän kaiken sen, mitä\nte olette sanonut. Voima tulee aina olemaan määrääjänä, niinkuin se aina\non ollutkin. Se on luokkain välistä taistelua. Samoinkuin teidän\nluokkanne kukisti vanhan läänitysaateliston, samoin tulee meidän\nluokkamme, työväenluokka, kukistamaan teidän valtanne. Jos te luette\nbiologiaa ja yhteiskuntatiedettä yhtä tarkkaavaisesti kuin luette\nhistoriaa, niin huomaatte, että se, mitä minä olen kuvannut, tulee\nvälttämättömästi tapahtumaan. Kysymys on ainoastaan ajasta —\nehdottomasti varmaa on, että teidän luokkanne tulee kukistumaan. Ja se\ntapahtuu voimalla. Me työläiset olemme toistaneet tuota sanaa, kunnes se\non kokonaan juurtunut meidän mieliimme. Voima. Se on kuninkaallinen\nsana.»\n\nJa niin päättyi illanvietto Philomathien klubissa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nPahaenteisiä varjoja.\n\n\nNäihin aikoihin alkoi tulevien tapahtumain enteitä esiintyä kaikkialla.\nErnest oli jo varoittanut isää siitä, että hän salli sosialistien ja\ntyöväenjohtajain majailla talossaan ja julkisesti oli läsnä sosialistien\nkokouksissa; mutta isä vain nauroi hänen levottomuudelleen. Minä\npuolestani opin paljon seurustellessani noiden työväenjohtajain ja\najattelijain kanssa. Aloin nähdä kilven toiselle puolelle. Minua\nviehätti se epäitsekkyys ja korkea ihanteellisuus, jota tapasin, ja\ntoiselta puolen minua hämmästytti se laaja filosofinen ja tieteellinen\nsosialistikirjallisuus, mikä avautui eteeni. Minä opin nopeasti, mutta\nen kyllin nopeasti käsittääkseni asemamme vaarallisuuden.\n\nMinua varoiteltiin, mutta minä en siitä välittänyt. Esim. mrs\nPertonwaithe ja mrs Wickson, yliopistokaupunkimme hienoston\nvaikutusvaltaisimmat naiset, antoivat ymmärtää, että olin liian nenäkäs\nja itsepäinen nuori nainen, jolla oli taipumus sekaantua toisten\nihmisten asioihin. Enkä minä kummeksinut heidän menettelyään\nmuistaessani, mitä osaa olin näytellyt Jacksonin jutussa. Mutta minä en\narvannut panna tarpeeksi painoa noiden kaikkivaltiaiden rouvien\nlausuntoihin.\n\nTosin huomasin, että tuttavani alkoivat karttaa seuraani, mutta käsitin\nsen johtuvan siitä paheksumisesta, mikä ilmeni lähimmässä piirissämme\nminun ja Ernestin aiotun avioliiton tähden. Vasta jonkun ajan kuluttua\nErnest osoitti minulle selvästi, että se ei ollut mikään satunnainen\nilmiö, vaan että sen takana oli harkittu suunnitelma. »Sinä olet\nosoittanut suosiotasi luokkasi vihollisille», hän sanoi. »Ja sinä et ole\nainoastaan antanut suojaa kodissasi, vaan lisäksi rakkautesi, itsesi. Se\non petos luokkaasi vastaan. Äläkä luulekaan pääseväsi rankaisematta.»\n\nEräänä iltana, kun me olimme yhdessä Ernestin kanssa, isä palasi kotiin\nsuuttuneena — filosofisesti suuttuneena. Hän antoi harvoin\nsuuttumuksensa päästä valloilleen. Se oli aina hillittyä, ja hän tapasi\nsanoa sitä jännitykseksi. Saattoi oitis huomata, että hän todellakin oli\njännityksissään astuessaan huoneeseen.\n\n»Mitä arvelette?» hän kysyi. »Minä olin päivällisillä Wilcoxin kanssa.»\n\nWilcox oli täysinpalvellut yliopiston rehtori, jonka rapistunut mieli\noli täynnä kaikenlaisia käsityksiä ja asioita, jotka olivat olleet\nnuoria v. 1870 ja joita hän ei ollut sen jälkeen tarkistanut.\n\n»Minut oli kutsuttu», virkkoi isä. »Minua oli lähetetty noutamaan.»\n\nHän pysähtyi, ja me odotimme.\n\n»Se oli mainiosti järjestetty, minä myönnän sen. Minulle annettiin\nnuhteita. Minulle! Ja sitten tuo vanha kivettymä...»\n\n»Minä panen veikkaa, että tiedän, mistä teitä nuhdeltiin», sanoi Ernest.\n\n»Ettepä voi arvata, vaikka kolmasti koettaisitte», naurahti isä.\n\n»Ensimmäisellä kerralla minä sen arvaan», intti Ernest. »Eikä se ole\narvaamista. Minä tiedän sen. Teitä nuhdeltiin yksityisestä elämästänne.»\n\n»Aivan niin», huudahti isä. »Mistä te sen arvasitte?»\n\n»Minä tiesin, että niin kävisi. Minähän varoitin teitä jo ennakolta.»\n\n»Niin teittekin», myönteli isä. »Mutta minä en voinut uskoa sitä. Muuten\nsiitä saan lisätodistuksia kirjaani.»\n\n»Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä on tulossa», jatkoi Ernest,\n»jos te nimittäin yhä edelleen suojelette talossanne sosialisteja ja\nkumouksellisia, minä niihin luettuna».\n\n»Juuri niin puheli vanha Wilcox. Ja kaiken muun lisäksi hän sanoi, että\nse osoittaa huonoa makua, on kokonaan hyödytöntä eikä ole sopusoinnussa\nyliopiston traditsionien ja tapojen kanssa. Hän sanoi paljon muutakin\nsamanlaista, enkä minä voinut naulata häntä mihinkään erikoiseen\nkohtaan. Tein kuitenkin tuon tehtävän hänelle sangen kiusalliseksi, eikä\nhän voinut muuta kuin toistaa sanojaan ja vakuutella, miten suuresti hän\nkunnioitti minua ja miten koko maailma kunnioittaa minua tiedemiehenä.\nSe ei ollut mieluinen tehtävä hänelle. Minä saatoin nähdä, että hän ei\npitänyt siitä.»\n\n»Hän ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan», sanoi Ernest. »Ja kahleet\neivät yleensä ole kevyitä kantaa.»\n\n»Niin. Sen verran sain häneltä tietää. Hän sanoi, että yliopisto\ntarvitsee tänä vuonna saman verran lisää varoja kuin valtio suostuu\nsille myöntämään ja että ne rahat on saatava rikkailta henkilöiltä,\njotka eivät mitenkään voi sietää sitä, että yliopisto vieraantuu pois\nkorkeasta aatteestaan, nimittäin kiihkottoman tiedon kiihkottomasta\netsinnästä. Kun koetin saada hänet selittämään, mitä tekemistä\nkotielämälläni oli yliopiston ylevän tehtävän kanssa, hän tarjosi\nminulle kahden vuoden virkavapautta täydellä palkalla Europan-matkaa,\nvirkistystä ja tieteellisiä tutkimuksia varten. Minä tietystikään asiain\nnäin ollen en voinut suostua siihen.»\n\n»Parasta olisi ollut suostua», sanoi Ernest.\n\n»Se oli lahjomisyritys», vastasi isä; ja Ernest nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Niinikään tuo löylynlyömä sanoi yksityisissä seurapiireissä puhuttavan,\nettä minun tyttäreni on julkisissa tilaisuuksissa nähty sellaisten\nepäilyttävien henkilöiden kuin teidän kanssanne ja että se ei ole\nyliopiston hengen ja arvon mukaista. Ei hän puolestaan siitä välittänyt\n— eihän toki; mutta puhuttiin nyt sellaista... niin että minun olisi\nkiinnitettävä huomiota...»\n\nErnest mietti hetken aikaa ja sanoi sitten, kasvoillaan synkän vihan\npiirre:\n\n»Tässä on kysymys enemmästä kuin pelkästä yliopiston periaatteesta. Joku\non pakottanut liikkeelle rehtori Wilcoxin.»\n\n»Arveletteko niin?» kysyi isä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin\nuteliaisuutta kuin säikähdystä.\n\n»Tahtoisin saada teidät vakuutetuksi käsityksestä, mikä häämöttää\nmielessäni», sanoi Ernest. »Ei koskaan ennen historiallisella ajalla\nyhteiskunta ole ollut sellaisessa käymistilassa kuin juuri näinä\naikoina. Nopeasti tapahtuvat muutokset teollisuusjärjestelmässä\naiheuttavat samanlaisia nopeita muutoksia uskonnollisissa,\nvaltiollisissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa. Näkymätön peloittava\nvallankumous tapahtuu paraikaa yhteiskunnan kudoksissa ja rakenteessa.\nNäitä seikkoja saattaa ainoastaan himmeästi tuntea. Mutta ne ovat\nilmassa tällä hetkellä, juuri nyt. Niiden läheisyyden saattaa tuntea —\nsuurien, epämääräisten, kamalain asioitten. Mitä mahtaakaan niistä\nmuodostua? Te kuulitte Wicksonin puheen eräänä iltana. Hänen sanojensa\ntakaa häämötti tuo sama nimetön, muodoton käsite, minkä tunnen. Hänellä\nnäytti olevan jonkinmoinen profeetallinen käsitys siitä.»\n\n»Te tarkoitatte...?» Isä keskeytti lauseensa.\n\n»Minä tarkoitan, että se on jonkun äärettömän suuren hirviön varjo, joka\nvähitellen alkaa laskeutua yli koko maan. Sanokaa sitä oligarkian\nvarjoksi, jos haluatte; se on lähin vertaussuhde, mikäli minä käsitän.\nMinkälainen se tulee olemaan olemukseltaan, en uskalla kuvitella\nmielessäni.[40] Minä vain tahdoin sanoa, että teidän asemanne on\narveluttava. Noudattakaa neuvoani ja ottakaa vastaan tuo tarjottu\nvirkaloma.»\n\n»Mutta se olisi pelkuruutta», hän intti.\n\n»Eihän toki. Te olette vanha mies. Te olette tehnyt työnne maailmassa ja\nsuurenmoisen työn. Jättäkää tämä nykyinen taistelu nuoruudelle ja\nvoimalle. Meidän nuorien miesten on vielä jotakin tehtävä. Avis tulee\nseisomaan rinnallani tulevissa taisteluissa. Ja hän on oleva teidän\nedustajanne rintamassa.»\n\n»Mutta he eivät voi vahingoittaa minua», väitti isä. »Jumalan kiitos\nminä olen riippumaton. Minä myönnän ymmärtäväni, miten tukalaan asemaan\nhe voivat saattaa professorin, joka on taloudellisesti riippuvainen\nyliopistostaan. Mutta minäpä olenkin riippumaton. En minä ole ollut\ntoimessani palkan vuoksi. Voin tulla toimeen sangen mukavasti omilla\ntuloillani, ja palkka on ainoa, minkä he voivat riistää minulta.»\n\n»Mutta te ette ymmärrä tätä asemaa», vastasi Ernest. »Jos aavistukseni\novat oikeat, niin teidän yksityiset tulonne, vieläpä pääomannekin\nvoidaan ottaa teiltä pois yhtä helposti kuin palkkannekin.»\n\nIsä mietti hetken, ja minä näin, miten hänen kasvoilleen muodostui\npäättäväinen ilme. Vihdoin hän alkoi puhua:\n\n»Minä en suostu ottamaan virkavapautta.» Hän vaikeni hetkeksi. »Minä\nryhdyn valmistelemaan kirjaani.[41] Te saatatte erehtyä. Mutta olkoon\nmiten hyvänsä, minä olen päättänyt pysyä järkähtämättä paikoillani.»\n\n»Hyvä on», sanoi Ernest. »Te aiotte kulkea piispa Morehousen jälkiä ja\nsamanlaista kohtaloa kohti kuin hän. Ja teistä molemmista tulee\nköyhälistöläisiä, ennenkuin olette päässeet kokeilunne perille.»\n\nKeskustelu kääntyi piispa Morehouseen. Me tiedustelimme, mitä Ernest oli\ntehnyt hänelle.\n\n»Hän on sairas sielultaan sen matkan jälkeen, minkä teimme helvettiin.\nMinä kävin hänen kanssaan muutamain tehdastyöläisten kodeissa. Näytin\nhänelle ihmishylkyjä, jotka teollisuuskoneisto on viskannut tiepuoleen,\nja hän kuunteli heidän elämäntarinoitaan. Minä kuljetin häntä San\nFranciscon köyhälistökaupungin läpi, ja hän tuli huomaamaan, että\njuoppoudessa, prostitutsionissa ja rikollisuudessa piilee syvempi\nturmelus kuin itse perisynnissä. Hän on hyvin sairas, ja vielä\nenemmänkin: hän on alkanut oitis toimia. Hän on aivan liian eetillinen.\nTuo kaikki on tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen. Ja kuten aina, hän\non epäkäytännöllinen. Hän hautoo mielessään kaikenmoisia siveysopillisia\nhaaveita ja aikoo panna alulle lähetystyön sivistyneiden keskuudessa.\nHän käsittää velvollisuudekseen kirkon muinaisen hengen uudelleen\nvirittämisen. Hän on liian kiihoittunut. Ennen pitkää hän hyökkää\nesille, ja silloin syntyy kahakka. Miten se päättyy, sitä minun on\nmahdoton arvata. Hän on puhdas, jalo sielu, mutta äärettömän\nepäkäytännöllinen. Hän rientää minun edelläni. Hän leijailee ilmassa —\nGetsemanea kohti. Ja sitten seuraa hänen ristiinnaulitsemisensa.\nSellaiset ylevät sielut ovat syntyneet ristiinnaulittaviksi.»\n\n»Entä sinä?» minä kysyin, ja hymyilyni läpi näkyi tuskallinen jännitys.\n\n»En minä», hän naurahti. »Minut saatetaan mestata tai salaa murhauttaa,\nmutta minua ei koskaan ristiinnaulita. Minä seison siksi kiinteällä ja\nvarmalla maaperällä.»\n\n»Mutta miksi sinä sitten saatat piispan ristille? Ethän kieltäne, että\nse on sinun syysi?»\n\n»Miksi jättäisin yhden mukavasti elävän ihmisen hänen mukavuuteensa,\nsilloin kun on miljoonia ihmisiä, jotka elävät alituisessa raadannassa\nja kurjuudessa?»\n\n»No, mutta miksi sitten kehoitit isää ottamaan virkavapautta?»\n\n»Sen tähden, että minä en ole puhdas, jalo sielu», kuului vastaus. »Sen\ntähden, että olen itsekäs. Sen tähden, että rakastan sinua, ja muinaisen\nRuthin lailla sinun sukusi on minunkin sukuni. Ja mitä piispaan tulee,\nhänellä ei ole tytärtä. Ja sitäpaitsi hänenkin työnsä, niin vähäpätöinen\nkuin se lieneekin, tulee olemaan jonkinlaisena apuna vallankumouksessa.»\n\nMinä en voinut olla samaa mieltä Ernestin kanssa. Tunsin hyvin piispa\nMorehousen jalon luonteen enkä mitenkään voinut ymmärtää sitä, että\nhänen äänensä korotettuna oikeuden puolesta saisi aikaan niin mitättömän\nvähän. Mutta minullepa eivät elämän tylyt tosiasiat olleetkaan siinä\nmäärin selvinneet kuin Ernestille. Hän näki selvästi, miten vähän\npiispan jalo sielu tulisi merkitsemään tulevien merkillisten tapausten\naikana.\n\nJoku aika sen jälkeen Ernest kertoi minulle hyvänä uutisena, että\nhallitus oli hänelle tarjonnut Yhdysvaltain työasiamiehen virkaa. Minä\nriemuitsin. Palkka oli verrattain suuri, ja se tulisi täydellisesti\nturvaamaan meidän avioliittomme. Sitä paitsi se oli Ernestin\nmielenmukainen toimi, ja sen lisäksi minä olin ylpeä hänen rakkaudestaan\nja ajattelin, että tämä tarjous tehtiin hänelle tunnustuksena hänen\nkykeneväisyydestään.\n\nMutta samalla huomasin tuikkeen hänen silmissään. Hän nauroi minun\ninnostukselleni.\n\n»Ethän sinä aikone kieltäytyä?» minä sanoin.\n\n»Se on lahjomisyritys. Sen takana on Wicksonin hieno käsi ja hänen\ntakanaan suurempia miehiä kuin hän. Se on vanha juoni, yhtä vanha kuin\nluokkataistelukin — siepata pois johtajat työväeltä. Petetyt\ntyöläisraukat! Jospa tietäisit, miten monta johtajaansa työväki on jo\nmenettänyt tuon samaisen tempun kautta. Tulee näet huokeammaksi, paljon\nhuokeammaksi ostaa kenraali kuin ryhtyä taisteluun kaikkia hänen\narmeijoitansa vastaan. Niinpä myi itsensä — mutta en mainitse nimeä.\nMinua se katkeroittaa kylliksi muutenkin. Rakkaani, minä olen työväen\njohtaja. Minä en voi tarjoutua ostettavaksi. Ja jollei mikään muu niin\nainakin poloisen isäni muisto ja se, miten hän nääntyi kuoliaaksi,\nestäisi minut siitä.»\n\nKyynel kimmelsi hänen silmässään. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi\nisänsä pahoinpitelyä ja sitä, että hän oli ollut pakotettu valehtelemaan\nja varastelemaan pitääkseen lapsensa leivässä.\n\n»Isäni oli hyvä ihminen», sanoi hän kerran minulle. »Hänellä oli hyvä\nsydän, mutta kurja elämä raastoi sen pilalle. Hänen isäntänsä tekivät\nhänestä kesyn luontokappaleen. Hänen sietäisi olla elossa nyt niinkuin\nsinunkin isäsi. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, mutta kone ruhjoi hänet\nja vihdoin surmasi. Ajattelehan. Hän sortui isäntiensä voitonhimon\nuhrina. Hänen sydänverensä muutettiin herkulliseksi juhlaillalliseksi\ntai jalokivikoristukseksi tai muuksi sellaiseksi, mikä tuotti jotakin\nnautintoa elosteleville joutilaille, hänen isännilleen, noille\npääpedoille.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nPiispan näky.\n\n\n»Piispa on hillitön», kirjoitti Ernest minulle. »Hän liitelee\nyläilmoissa. Tänä iltana hän aloittaa ristiretkensä tämän maailman\npahuutta vastaan. Hän pitää herätyspuheensa. Niin hän on kertonut\nminulle, enkä minä voi saada häntä luopumaan siitä ajatuksesta. Tänä\niltana hän tulee olemaan puheenjohtajana I. P. H:n kokouksessa, ja sitä\ntilaisuutta hän on päättänyt käyttää hyväkseen.\n\n»Tahdotko lähteä häntä kuulemaan? Epäilemättä hän on ennakolta tuomittu.\nSe tulee olemaan kova isku minulle samoin kuin hänellekin, mutta sinulla\nsiitä on tavattoman paljon oppimista. Sinä tiedät, armaani, miten ylpeä\nminä olen rakkaudestasi. Ja minä haluan poistaa huonon käsityksen, minkä\nolet joskus minusta saanut. Minä tahdon näyttää sinulle, että\nmielipiteeni ja lausuntoni ovat oikeita. Tosin minun käsitykseni ovat\ntylyjä, mutta piispan kohtalo on saattava sinut vakuutetuksi sellaisen\ntylyyden oikeutuksesta. Siispä tule tänä iltana. Niin ikävä kuin\ntämäniltainen kohtaus tulee olemaankin, tunnen, että se on kiinnittävä\nsinut yhä lujemmin minuun.»\n\nI.P.H.[42] piti sinä iltana kokousta San Franciscossa. Tämä kokous oli\nkutsuttu pohtimaan kysymystä yleisestä siveettömyydestä ja sen\nparannuskeinoista. Piispa Morehouse toimi puheenjohtajana. Hän näytti\nhyvin hermostuneelta istuessaan puhujalavalla. Hänen vierellänsä\nistuivat piispa Dickinson, H. H. Jones, Kalifornian yliopiston\nsiveysopillisen tiedekunnan esimies, mrs. W. W. Hurd, kuuluisa\nhyväntekeväisyysseurojen järjestäjä, Philip Ward, yhtä kuuluisa\nfilantrooppi sekä useita vähemmän huomattuja suuruuksia siveellisyyden\nja hyväntekeväisyyden alalla. Piispa Morehouse nousi sivuuttaen\ntavanmukaiset kohteliaisuudet ja alkoi puhua:\n\n»Ajelin äskettäin vaunuissani pitkin katuja. Oli ilta. Minä katsahdin\nsilloin tällöin vaununakkunasta, ja silmäni näyttivät avautuvan, ja minä\nnäin asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Ensin peitin silmäni\nkäsilläni, jotta en näkisi tuota kauheata näkyä, ja silloin siinä\npimeässä istuessani mieleeni tuli kysymys: Mitä on tehtävä? Mitä on\ntehtävä? Vähän ajan perästä sama kysymys esiintyi minulle toisessa\nmuodossa: Mitä Mestari tekisi? Ja samaan aikaan mahtava valo näytti\ntäyttävän sen paikan, ja minä näin velvollisuuteni päivänselvänä,\nniinkuin Saulus aikoinaan Damaskon tiellä.\n\n»Minä pysäytin vaununi, astuin ulos, ja muutaman minuutin kuluttua minun\nonnistui taivuttaa kaksi julkista naista tulemaan kanssani vaunuihin.\nJos Jeesus oli oikeassa, niin nämä kaksi onnetonta ovat minun sisariani,\nja ainoa voima, millä heidät voidaan puhdistaa, on rakkaus ja hellyys.\n\n»Minä asun San Franciscon ihanimmassa kaupunginosassa. Talo, missä asun,\nmaksaa satatuhatta dollaria, ja saman verran maksavat huonekaluni,\nkirjani ja taidekokoelmani. Talo on herraskartano. Ei, se on palatsi,\nmissä on kokonainen liuta palvelijoita. Minä en ole tähän asti tietänyt,\nmihin palatsit kelpaavat, mutta nyt minä tiedän senkin. Vein nuo kaksi\nkatunaista palatsiini, ja he jäävät luokseni. Aion sijoittaa jokaiseen\nhuoneeseen palatsissani sellaisia sisaria.»\n\nKuulijat valtasi levoton hämmästys piispan puhuessa, ja puhujalavalla\nistuvain kasvoilla oli nähtävänä kasvavan kauhun ja ällistyksen ilme. Ja\ntällä kohtaa piispa Dickinson nousi ja inhon ilme kasvoillaan poistui\nlavalta ja koko salista. Mutta piispa Morehouse näkemättä, mitä hänen\nympärillään tapahtui, jatkoi:\n\n»Oi, sisaret ja veljet, tämä teko lohduttaa minua vaikeuksissani. En\ntietänyt ennen, miten vaunuja on käytettävä, mutta nyt tiedän. Ne on\ntehty heikkoja, sairaita ja vanhoja varten; ne on tehty sitä varten,\nettä niillä osoitettaisiin kunnioitusta niille, jotka ovat kadottaneet\nyksinpä häveliäisyydenkin.\n\n»En tietänyt, mitä varten palatsit on tehty, mutta nyt olen löytänyt\ntarkoituksen niillekin. Kirkon palatsien tulisi olla sairaaloita ja\nkasvatuslaitoksia niitä varten, jotka ovat uupuneet tiepuoleen ja ovat\nhukkumaisillaan.»\n\nHän pysähtyi hetkeksi, nähtävästi sen ajatuksen valtaamana, mikä täytti\nhänen mielensä, ja ollen epätietoinen, miten tulkita sitä.\n\n»En ole sovelias, rakkaat veljet, puhumaan mitään siveellisyydestä. Olen\nitse elänyt häpeässä ja ulkokultaisuudessa liian kauan voidakseni auttaa\ntoisia; mutta menettelyni noita kahta naista kohtaan, sisariani kohtaan,\non saanut minut vakuutetuksi siitä, että parempi tie on helposti\nlöydettävissä. Niille, jotka uskovat Jeesukseen ja hänen\nevankeliumiinsa, ei voi olla muuta suhdetta ihmisten välillä kuin\nrakkauden suhde. Rakkaus yksin on voimakkaampi kuin synti —\nvoimakkaampi kuin kuolema. Siksipä minä sanonkin niille teistä, jotka\novat rikkaita, että teidän velvollisuutenne on tehdä samoin kuin minä\nolen tehnyt ja aion vast'edeskin tehdä. Ottakoon jokainen teistä, jolla\non runsaasti varoja, varkaan taloonsa ja kohdelkoon häntä veljenä,\njonkun onnettoman ja kohdelkoon häntä sisarena, ja jos te niin teette,\nniin San Francisco ei tule tarvitsemaan poliiseja eikä viranomaisia;\nvankilat muutetaan sairaaloiksi, ja rikoksentekijät katoavat samoin kuin\nrikoksetkin.\n\n»Meidän on annettava itsemme eikä yksinomaan rahaa. Meidän on tehtävä\nniinkuin Kristus teki; sellainen on kirkon kehoitus tänä päivänä. Me\nolemme eksyneet kauaksi Mestarin opetuksista. Me hukumme omiin\nlihapatoihimme. Me olemme kohottaneet mammonan Kristuksen yläpuolelle.\nMinulla on tässä muuan runo, joka sisältää koko tarinan. Haluan lukea\nsen teille. Sen kirjoitti eräs harhaan joutunut sielu, joka kuitenkin\nnäki selvästi.[43] Ei pidä erehtyä luulemaan sitä hyökkäykseksi katolista\nkirkkoa vastaan. Se on hyökkäys jokaista kirkkokuntaa vastaan, joka on\npoikennut Mestarin tieltä ja piilottautunut hänen lampailtaan. Se kuuluu\nnäin:\n\nKuulijakunta oli kuohuksissa, mutt'ei puhujan eduksi. Kuitenkaan ei\npiispa Morehouse sitä huomannut. Hän jatkoi samaan tapaan:\n\n»Ja minä sanon niille teistä, jotka ovat rikkaita, ja kaikille\nrikkaille, että te katkerasti sorratte Mestarin lampaita. Te olette\nkovettaneet sydämenne. Te olette sulkeneet korvanne niiltä ääniltä,\njotka huutavat maassamme — tuskan ja surun ääniltä, joita ette tahdo\nkuunnella, mutta jotka vielä jonakin päivänä kuullaan. Ja niin minä\nsanon —»\n\nMutta tällä kertaa H. H. Jones ja Philip Ward, jotka jo olivat nousseet\ntuoliltaan, taluttivat piispan pois puhujalavalta yleisön seuratessa\ntapahtumaa henkeään pidätellen.\n\nErnest nauroi koleaa naurua, kun hän oli päässyt tungoksesta kadulle.\nSydämeni oli pakahtua.\n\n»Hän on tehnyt tehtävänsä», huudahti Ernest. »Heidän piispansa miehekäs,\nsyvälläpiillyt hellä luonne murti kahleensa, ja hänen kristillinen\nkuulijakuntansa, joka rakastaa häntä, teki siitä sen johtopäätöksen,\nettä piispa on hullu! Etkö nähnyt, miten huolestuneen näköisinä he\ntaluttivat häntä pois? Helvetissä varmaankin naurettiin sillä hetkellä.»\n\n»Siitä huolimatta piispan tämäniltainen puhe tulee tekemään valtavan\nvaikutuksen», sanoin.\n\n»Niinkö arvelet?» sanoi Ernest ivaten.\n\n»Se tulee saamaan aikaan hämmästyksen», vakuutin. »Etkö nähnyt, miten\nhurjasti sanomalehtien kirjoittajat heiluttivat kyniään hänen\npuhuessaan?»\n\n»Ei sanaakaan siitä hiiskuta huomisen päivän lehdissä.»\n\n»En voi uskoa sinua.»\n\n»Saadaanpa nähdä. Ei riviäkään, ei yhtään ajatusta, minkä hän lausui.\nJokapäiväinen sanomalehdistö? Se on jokapäiväinen tukahduttaja!!»\n\n»Mutta entä reportterit», minä huomautin. »Minä näin heidät.»\n\n»Ei yhtään sanaa kaikesta siitä, mitä hän sanoi, tule painettavaksi.\nSinä olet unohtanut toimittajat. Hehän nostavat palkkansa siltä\npolitiikalta, mitä he ajavat. He eivät uskalla painattaa mitään\nsellaista, mikä järkyttää olevia oloja. Piispan puhe oli tuima hyökkäys\nvallassaolevaa siveellisyyttä vastaan. Se oli kerettiläisen puhetta. He\ntaluttivat hänet pois puhujalavalta, jotta hän ei ennättäisi lausua\nuseampia kerettiläisyyksiä. Sanomalehdet tulevat pesemään puhtaaksi\nhänen kerettiläisyytensä äänettömyyden unhotuksella. Yhdysvaltain\nsanomalehdistö? Se on loiskasvi, joka lihoo kapitalistiluokan\nmaaperässä. Sen tehtävänä on palvella vallitsevaa järjestystä\nmuovaamalla yleistä mielipidettä sille edulliseksi, ja se tekee hyvin\ntehtävänsä.\n\n»Annahan, kun ennustan. Huomispäivän lehdet tulevat ainoastaan\nmainitsemaan, että piispa on huonossa voinnissa, että hän on\ntyöskennellyt liiaksi ja että hän kokonaan lannistui eilen illalla.\nSeuraava tiedonanto muutaman päivän kuluttua kertoo, että piispa on\nylenmäärin hermostunut ja että hänen kiitollinen seurakuntansa on\nantanut hänelle virkavapauden. Sen perästä tapahtuu joko niin, että\npiispa huomaa erehdyksensä ja palaa virkalomaltaan terveenä miehenä,\njonka silmissä eivät mitkään näyt kummittele, tai niin, että piispa ei\nluovu mielettömyydestään, ja sen perästä me saamme nähdä sanomalehdissä\nsääliä ja hellyyttä uhkuvan kirjoituksen, jossa ilmoitetaan piispan\nmenettäneen järkensä. Sen perästä hän saa jutella näyistään\nhulluinhuoneen seinille.»\n\n»Mutta nyt sinä menet liian pitkälle!» huudahdin.\n\n»Tämän yhteiskunnan silmissä se todellakin on mielipuolisuutta», hän\nvastasi. »Milloin siivo ihminen, paitsi mielipuoli, ottaisi hunningolle\njoutuneita naisia ja varkaita taloonsa asumaan veljinä ja sisarina?\nTotta kyllä Kristus kuoli kahden varkaan keskessä, mutta se on toinen\nasia. Mielipuolisuus? Se ihminen, jonka kanssa emme ole samaa mieltä, on\naina jotenkin 'päästään vialla'. Sentähden piispakin on päästään vialla.\nMissä on raja tämän tilan ja mielipuolisuuden välillä? On\nkäsittämätöntä, että kukaan täysijärkinen ihminen voi olla jyrkästi eri\nmieltä jonkun toisen ihmisen täysin järkevistä johtopäätöksistä. Siitä\non mainio esimerkki tämäniltaisessa sanomalehdessä. Mary McKenna asuu\nMarket-kadun eteläpuolella. Hän on köyhä, mutta rehellinen nainen. Hän\non isänmaallinen niinikään. Mutta hänellä on virheellinen käsitys\nAmerikan lipusta ja siitä suojeluksesta, mitä sen otaksutaan tarjoavan.\nJa katso, hänelle kävi näin. Hänen miehensä loukkaantui ja määrättiin\nsairashuoneeseen kolmeksi kuukaudeksi. Ja vaikka vaimo koetti ansaitakin\npesemällä toisten ihmisten likaisia vaatteita, ei hän siitä huolimatta\nvoinut maksaa vuokraansa säännöllisesti. Eilen hän sai laillisen käskyn\nmuuttaa asunnostaan. Mutta hänpä kohotti Amerikan lipun ja sen poimujen\nalta julisti, että sen lupaaman suojeluksen nojalla häntä ei voida\nhäätää kylmälle kadulle. Mitä tapahtui? Hänet pidätettiin ja selitettiin\nmielipuoleksi. Tänään häntä tutkivat etevät lääkärit. Hänet huomattiin\nheikkomieliseksi ja lähetettiin hourujenhuoneeseen.»\n\n»Mutta se on liian epämääräistä», minä huomautin. »Otaksukaammepa, että\nminä olisin yksinäni eri mieltä jonkun kirjan kaunokirjallisesta\narvosta. Eivät suinkaan ne lähettäisi minua hullujenhuoneeseen\nsentähden.»\n\n»Aivan oikein. Mutta sellainen poikkeaminen yleisestä mielipiteestä ei\nolisikaan yhteiskunnalle vaarallista. Siinä on erotus. Mary McKennan ja\npiispa Morehousen eroavat mielipiteet ovat ristiriidassa vallitsevan\njärjestyksen kanssa. Mitä jos kaikki köyhät ihmiset kieltäytyisivät\nmaksamasta vuokraa ja turvautuisivat Amerikan lippuun? Vuokratalojen\nomistajat joutuisivat kerjuulle. Piispan mielipiteet ovat aivan yhtä\nvaarallisia yhteiskunnalle. Siis, piispa on lähetettävä\nhourujenhuoneeseen.»\n\nMutta minä en sittenkään vielä ottanut uskoakseni.\n\n»Odottakaamme, niin saamme nähdä», sanoi Ernest, ja minä odotin.\n\nSeuraavana aamuna minä hankin kaikki sanomalehdet. Ja niistä päättäen\nErnest oli ollut oikeassa. Ei yhtään sanaa piispa Morehousen puheesta\nlöytynyt painettuna. Yhdessä tai parissa lehdessä oli mainittu, että\npiispa oli joutunut ylitsevuotavain tunteittensa valtaan. Sitävastoin\nhäntä seuranneitten puhujain tyhmyydet oli juurta jaksain selostettu.\n\nMuutaman päivän perästä kerrottiin uutisena, että piispa oli lähtenyt\nvirkalomalle virkistyäkseen liikarasituksesta. Siihen saakka siis\nErnestin ennustukset olivat toteutuneet, mutta viittaustakaan ei oltu\nvielä tehty mielenhäiriöstä taikka hermosairaudesta. En voinut\naavistaakaan, miten kauheata tietä piispan oli vaellettava —\nGetsemaneen ja ristille, niinkuin Ernest oli ennustanut.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKoneensärkijät.\n\n\nVähän ennen sitä vaalia, jossa Ernest oli sosialistien ehdokkaana\nkongressiin, isä piti päivällispidot, joita hän meidän kesken sanoi\n»voiton ja tappion päivällisiksi». Ernest sanoi niitä »koneensärkijäin\npäivällisiksi». Todellisuudessa se tilaisuus oli valmistettu liikemiehiä\nvarten — pieniä liikkeenharjoittajia. Luulen, että kukaan heistä ei\nollut osakkaana missään sellaisessa liikkeessä, minkä liikepääoma olisi\nnoussut yli parinsadantuhannen dollarin. He olivat todellisia\nkeskiluokan liikemiehiä.\n\nSiellä oli Owen — Silverberg, Owen & Companyn, suuren\nruokatavaraliikkeen, osakas. Me ostimme heiltä ruokatavaramme. Siellä\noli ison rohdoskaupan Kowalt & Washburnin molemmat osakkaat ja mr\nAsmunsen, suuren Contra Costa-kauntissa sijaitsevan kivilouhimon\nomistaja. Samoin siellä oli muitakin samanlaisia miehiä, pikku\ntehtaitten, pikku liikkeitten ja teollisuuslaitosten omistajia ja\nosakkaita — lyhyesti sanottuna, pikku kapitalisteja.\n\nHe olivat ovelan ja älykkään näköisiä miehiä, ja he puhelivat sujuvasti\nja selvästi. Heidän yksimielinen moitteensa kohdistui yhtiöihin ja\ntrusteihin. Heidän uskontunnustuksensa kuului: »Alas trustit!» Trustit\nolivat kaiken sorron syynä, niin vakuuttivat kaikki. He vaativat\nsellaisten trustien kuin rautateiden ja sähkölennätinlaitosten ottamista\nvaltion haltuun sekä asteittain kohoavaa tuloveroa jättiläisomaisuuksien\nkasaantumisen ehkäisemiseksi. Niinikään he vaativat paikallisten\nepäkohtien korjaamiseksi kunnallisen omistusoikeuden ulottamista\nsellaisiin yleisiin hyödykkeisiin kuin vesi, kaasu, puhelin ja\nraitiotiet.\n\nErittäin mieltäkiinnittävä oli mr Asmunsenin kuvaus kokemuksistaan\nkivilouhoksen omistajana. Hän kertoi, ettei hän ole koskaan saanut\nsanottavaa voittoa louhoksestaan, siitä huolimatta, että hänen\nliikkeensä oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen kuin maanjäristyksen\nhävittämää San Franciscoa alettiin uudelleen rakentaa. Kuusi vuotta oli\njo kestänyt rakennustöitä, ja hänen liikkeensä oli laajentunut\nnelinkertaiseksi ja kahdeksankertaiseksi, mutta silti hän ei ollut\nyhtään paremmalla puolella.\n\n»Rautatieyhtiö tuntee minun liikkeeni hiukan paremminkin kuin minä\nitse», hän sanoi. »Se tietää käyttökustannukseni sentilleen ja se tuntee\ntilaussopimusteni ehdot. Mistä se kaikki nuo seikat tietää, on minulle\narvoitus. Sillä täytyy olla urkkijoita minun työväkeni keskuudessa, ja\nlienee sillä niinikään pääsy minun liiketuttavaini luo. Sillä nähkääs,\nkun minä milloin saan edullisen tilauksen, niin kohta ehättää\nrautatieyhtiö koroittamaan rahtitaksaa minun louhokseltani\nmarkkinapaikalle. Ilman minkäänlaista selitystä. Sellaisissa tapauksissa\nminun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa rautatieyhtiötä peruuttamaan\nkoroitustaan. Toiselta puolen taas, milloin on sattunut onnettomuuksia,\ntyöpalkkojen koroitusta tai vähemmän edullisia tilauksia, silloin minun\non aina onnistunut saada rautatien rahtitaksa alennetuksi. Mikä on\ntulos? Rautatieyhtiö kokoo minun voittoni, olkootpa ne suurempia tai\npienempiä.»\n\n»Se mitä teille itsellenne jää puhdasta», keskeytti Ernest, »on kai\njokseenkin yhtä paljon kuin palkkanne liikkeenhoitajana, jos\nrautatieyhtiö omistaisi teidän louhoksenne».\n\n»Juuri niin», vastasi mr Asmunsen. »Vasta äskettäin tarkastutin\ntilikirjani viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Todellakin huomasin, että\nvoittoni noiden kymmenen vuoden ajalta on juuri yhtä suuri kuin\nliikkeenhoitajan palkka. Rautatieyhtiö olisi voinut yhtä hyvin omistaa\nkivilouhokseni ja palkata minut liikkeenhoitajaksi.»\n\n»Mutta se ei suinkaan olisi ollut aivan samantekevää», naurahti Ernest,\n»sillä siinä tapauksessa rautatieyhtiön olisi täytynyt ottaa omalle\nvastuulleen koko vahingonvaara, jonka te näin ollen olette nöyrästi\nkantanut.»\n\n»Aivan niin», vastasi mr. Asmunsen nyrpeästi.\n\nAnnettuaan heidän ensin sanoa sanottavansa Ernest alkoi tehdä kysymyksiä\noikealle ja vasemmalle. Hän aloitti mr Owenista.\n\n»Tehän avasitte haaramyymälän täällä Berkeleyssa noin puoli vuotta\nsitten?»\n\n»Niin», vastasi mr Owen.\n\n»Ja minä olen huomannut, että senjälkeen kolme pienempää ruokakauppaa on\nsulkenut ovensa. Oliko teidän haaramyymälänne syynä siihen?»\n\nMr Owenin itsetyytyväisestä hymystä saattoi lukea myöntävän vastauksen.\n»Ne eivät voineet kilpailla meidän kanssamme.»\n\n»Miks'eivät?»\n\n»Meillä oli suurempi pääoma. Suuremmassa liikkeessä pääsee aina\nvähemmällä haaskauksella ja suhteellisesti pienemmillä kustannuksilla.»\n\n»Ja teidän haarakauppanne nieli noiden kolmen pikkukaupan voitot. Nyt\nminä käsitän. Mutta sanokaapas, mihin joutuivat noiden kolmen myymälän\nomistajat?»\n\n»Yksi heistä on ajurina meidän liikkeessämme. En tiedä, miten toisten on\nkäynyt.»\n\nErnest kääntyi yht'äkkiä mr Kowaltin puoleen.\n\n»Te myytte aina paljon alennushinnoilla.[44] Mihin ovat joutuneet niiden\npienten rohdoskauppojen omistajat, joiden liikkeistä teidän kauppanne\nteki lopun?»\n\n»Eräs heistä, mr Haasfurther, hoitaa nykyään meidän reseptiosastoamme»,\nkuului vastaus.\n\n»Ja te sieppasitte itsellenne heidän liikevoittonsa?»\n\n»Totta kai. Sitä vartenhan liikettä pidämme.»\n\n»Entä te sitten?» kysyi Ernest mr Asmunsenilta. »Teitä harmittaa, että\nrautatie on vienyt teidän voittonne?»\n\nMr Asmunsen nyökkäsi.\n\n»Tietysti te haluatte itse pitää voittonne?»\n\nTaas mr Asmunsen nyökkäsi.\n\n»Toisten kustannuksella?»\n\nEi vastausta.\n\n»Toisten kustannuksellako?» uteli Ernest.\n\n»Sillä tavoinhan sitä tietysti voittoja saadaan», vastasi mr Asmunsen\ntöykeästi.\n\n»Siis liikepelin tarkoituksena on voittaa toisten kustannuksella ja\nsamalla estää toiset voittamasta meidän kustannuksellamme. Niinkö se on,\nvai kuinka?»\n\nErnestin täytyi toistaa kysymyksensä, ennenkuin mr Asmunsen vastasi:\n\n»Kyllä, aivan niin, paitsi että meillä ei ole mitään sitä vastaan, että\ntoiset voittavat, kunhan vain eivät harjoita kiskomista.»\n\n»Kiskomisella te tarkoitatte suuria liikevoittoja. Mutta teillä kai ei\nitsellänne olisi mitään niitä vastaan? Varmaankaan ei?»\n\nJa mr Asmunsen hyvänsävyisesti tunnusti sen heikkouden. Seurueessa oli\nvielä eräs mies, muuan mr Calvin, entinen suuri meijerinomistaja, jota\nErnest ahdisteli kysymyksillään.\n\n»Joku aika sitten te taistelitte maitotrustia vastaan», sanoi Ernest\nhänelle, »ja nykyään te hommaatte maalaisliitossa.[45] Miten siinä kävi?»\n\n»Oo, minä en ole vielä luopunut yrityksestäni», vastasi mr Calvin, ja\nhän näytti tosiaankin sotaiselta. »Minä taistelen trustia vastaan sillä\nainoalla alueella, missä se on mahdollinen voittaa — nimittäin\npoliittisella. Sallikaa minun selittää. Muutamia vuosia sitten me\nkarjanhoitajat olimme täysin riippumattomia.»\n\n»Mutta te kilpailitte keskenänne?» keskeytti Ernest.\n\n»Niin, sepä se juuri piti meidän voittomme vähäisenä. Me yrittelimme\njärjestymistä, mutta itsenäiset karjanhoitajat aina irtautuivat. Ja\nsitten tuli maitotrusti.»\n\n»Jonka käytettävänä oli öljytrustin[46] liikapääoma», sanoi Ernest.\n\n»Kyllä», myönsi mr Calvin. »Mutta me emme tietäneet sitä silloin. Sen\nasiamiehet lähestyivät meitä nuija kädessä. 'Tulkaa mukaan ja lihokaa',\nkuului heidän kehoituksensa, 'tai pysykää ulkona ja kuolkaa nälkään.'\nUseimmat meistä noudattivat kehoitusta. Ja todellakin ne, jotka eivät\nsitä tehneet, kuolivat nälkään.\n\n»Oo, se kannatti hyvin — ensi-alussa. Maidon hintaa koroitettiin\nsentillä neljännestä kohti. Ja neljännes siitä sentistä tuli meille;\nkolme neljännestä piti trusti. Sitten maidon hintaa jälleen koroitettiin\nsentillä. Mutta siitä sentistä me emme saaneet mitään. Meidän\nvalituksemme olivat turhat. Trusti piteli ohjaksia käsissään. Me\nhuomasimme joutuneemme sen armoille. Ja vihdoin trusti otti meiltä pois\nsen neljännes-sentinkin. Trusti alkoi pusertaa meitä, onnistuen siinä\nmäärin, että itsenäiset maitotaloudet hävisivät lopulta tyyten,\nmaitotrusti yksinään jäi jäljelle.»\n\n»Mutta maidon ollessa kahta senttiä korkeammassa hinnassa olisi teidän\nluullut voivan kilpailla», huomautti Ernest ovelasti.\n\n»Niin mekin otaksuimme. Ja me yritimme.» Mr Calvin pysähtyi tuokioksi.\n»Se vei meidät perikatoon. Trusti voi myydä maitoa huokeammalla kuin me\nvoimme. Se sai hiukan voittoa vielä silloinkin, kun me jo myimme\nhäviöllä. Minä menetin viisikymmentätuhatta dollaria siinä yrityksessä,\nja useimmat meistä joutuivat vararikkoon.»\n\n»Siis trusti otti teiltä teidän voittonne, ja te olette turvautunut\npolitiikkaan tuhotaksenne trustin lainlaadinnan tietä ja saadaksenne\ntakaisin voittonne?»\n\nMr Calvinin kasvot kirkastuivat. »Juuri siihen minä vetoan pitäessäni\npuheita farmareille. Se on meidän koko aatteemme lyhyesti lausuttuna.»\n\n»Ja kuitenkin trusti tuottaa maitoa huokeammalla kuin itsenäiset\nkarjanhoitajat voisivat?» tiedusteli Ernest.\n\n»Miksikä se ei sitä voisi tehdä erinomaisen järjestelmänsä ja uuden\nkoneistonsa avulla, joiden hankkimiseen siltä ei puutu pääomaa.»\n\n»Se on luonnollista», sanoi Ernest.\n\nJa mr Calvin piti oikean poliittisen puheen selittääkseen näkökantaansa.\nHäntä seurasivat useat toiset, ja kaikki yksimielisesti kohottivat\näänensä trusteja vastaan.\n\n»Yksinkertaista väkeä», kuiskasi Ernest minulle. »He näkevät selvästi\nsen, minkä näkevät, mutta he eivät näe nenäänsä pidemmälle.»\n\nHiukkasta myöhemmin hän puuttui keskusteluun, valliten sitä lopun iltaa\nhänelle ominaisella tavalla.\n\n»Minä olen tarkkaavaisesti kuunnellut teitä kaikkia», hän aloitti, »ja\nnäen selvästi, että te pelaatte peliänne oikeauskoisella tavalla. Te\nkatselette elämää liikevoiton kannalta. Te olette lujasti vakuutettuja\nsiitä, että teidän ainoa tarkoituksenne tässä maailmassa on voittaa\nkaupoissa. Mutta siinä on esteitä. Kun te olette par'aikaa voittoja\nkasaamassa, astuu esille trusti ja sieppaa teidän voittonne. Se tuntuu\nteidän kannaltanne katsottuna tukalalta tilalta, joka häiritsee\nluomakunnan järjestystä, ja ainoa keino teidän mielestänne on trustin\nhävittäminen, joka riistää teiltä teidän voittonne.\n\n»Minä olen kuunnellut tarkasti, ja minun ymmärtääkseni on olemassa\nainoastaan yksi nimi, joka teille sopii. Käytän sitä teistä puhuessani.\nTe olette koneensärkijöitä. Tiedättekö, mitä se merkitsee? Suokaa minun\nselittää. Kahdeksannellatoista vuosisadalla miehet ja naiset Englannissa\nkutoivat vaatetta kangaspuilla omissa mökeissään. Se oli hidasta, ja\nsellainen kutomateollisuus tuli kalliiksi. Silloinpa keksittiin\nhöyrykone ja muut työtä helpottavat koneet. Tuhannet kangaspuut, jotka\nsaavat käyttövoimansa yhdestä ainoasta höyrykoneesta, kutoivat kangasta\npaljon huokeammalla kuin yksityiset kutojat käsin ja jaloin\nkäytettävillä kangaspuilla. Tehtaat muodostivat yhtymän, jonka edestä\nkilpailun täytyi väistyä. Ne miehet ja naiset, jotka olivat ennen\nkutoneet omilla kangaspuillaan, siirtyivät tehtaisiin työskentelemään\nkutomakoneilla, ei itselleen, vaan tehtaanomistajalle, kapitalistille.\nJa edelleen, pikku lapset menivät kutomaan noilla uusilla koneilla,\nsuostuen työskentelemään pienemmällä palkalla ja siten työntäen pois\ntieltään aikuiset. Siitä koitui miehille kovat ajat. Puute ja nälkä\ntulivat yleisiksi. Ja he päättelivät, että siihen kaikkeen olivat koneet\nsyynä. Siksipä he alkoivat särkeä koneita. Mutta he eivät tietystikään\nonnistuneet tuossa peräti typerässä yrityksessä.\n\n»Te ette ole ottaneet oppiaksenne heidän esimerkistään. Puolitoista\nsataa vuotta myöhemmin te hyökkäätte särkemään koneita. Teidän oman\ntunnustuksenne mukaan trustin koneet ovat parempia ja tekevät työtä\nhuokeammalla. Siitä johtuu, että te ette voi kilpailla niiden kanssa. Ja\nkuitenkin te tahtoisitte särkeä nuo koneet. Te olette vielä typerämpiä\nkuin nuo typerät englantilaiset työmiehet. Ja samaan aikaan kuin te\nrimpuilette vapaata kilpailua palauttaaksenne, jatkavat trustit\nhävitystyötään keskuudessanne.\n\n»Kaikki te kerrotte samaa juttua — kilpailun lakkaamisesta ja\nliikeyhtymäin syntymisestä. Te, mr Owen, hävititte kilpailun täällä\nBerkeleyssa, kun teidän haarakauppanne karkoitti liikkeestä kolme pientä\nruokakauppaa. Teidän yhtiönne oli voimakkaampi. Ja siitä huolimatta te\ntunnette toisten yhtiöitten painavan itseänne, trustiyhtiöitten, ja te\nvalitatte. Se johtuu siitä, että te itse ette kuulu trustiin. Jos te\nolisitte koko maata käsittävän ruokatavaratrustin osakas, niin\nveisaisitte toisenlaista virttä, ja sanat teidän virressänne\nkuuluisivat: 'Siunatut olkoot trustit.' Ja sen lisäksi, että teidän\npienoinen yhtiönne ei ole trusti, te tunnette voimainne puutteen. Te\nalatte käsittää, että te ja teidän liikkeenne ette ole muuta kuin\nnappuloita tuossa pelissä. Te näette mahtavain yhtiöitten kohoavan ja\npaisuvan päivä päivältä mahtavammiksi; te tunnette, miten niiden\nhaarniskoitu käsi ojentuu ottamaan teiltä teidän voittonne.\nRautatietrusti, öljytrusti, hiilitrusti, terästrusti... ja te tiedätte,\nettä vihdoin ne musertavat teidät, ottavat viimeisenkin prosentin teidän\nliikevoitostanne.\n\n»Te, hyvä herra, olette huono peluri. Kun te tukahdutitte ne kolme\npientä ruokakauppaa täällä Berkeleyssa etevämmällä yhtiöllänne, niin\nteidän rintanne paisui, te puhelitte korskeasti kykeneväisyydestä ja\nyritteliäisyydestä ja lähetitte vaimonne huvimatkalle Eurooppaan niillä\nvoittorahoilla, jotka te ansaitsitte noiden kolmen ruokakaupan\nkustannuksella. Mutta toiselta puolen teitä kaluavat isommat koirat, ja\nsentähden te ulisette. Ja tämä pitää paikkansa kaikkiin teihin nähden.\nTe kaikki ulisette. Te olette kaikki häviöpelissä, ja sentähden te\nulisette.\n\n»Mutta kun te vaikertelette, ette te kuvaa asemaanne niin\nkursailemattomasti kuin minä olen tehnyt. Te ette sano, että te haluatte\npusertaa voittoja toisilta ja että koko teidän ulinanne johtuu siitä,\nettä toiset haluavat pusertaa teiltä voittoja. Te olette ovelia. Te\nsanotte jotakin muuta. Te pidätte puheita pikkukapitalistisesta\npolitiikasta, kuten mr Calvin teki. Mitä hän sanoi? Minä muistan\nmuutamia hänen lauseitaan: 'Meidän periaatteemme ovat oikeat', 'meidän\ntulee pyrkiä alkuperäisiin amerikkalaisiin oloihin — vapaa tilaisuus\nkaikille', 'se vapauden henki, jonka vallitessa tämä kansakunta syntyi',\n'palatkaamme esi-isäimme periaatteisiin'.\n\n»Kun hän puhuu 'vapaasta tilaisuudesta kaikille', niin hän tarkoittaa\nvapaata tilaisuutta pusertaa voittoa, jonka tilaisuuden häneltä on\nriistänyt trusti. Ja hullunkurista tässä on se, että te olette\nvatkuttaneet noita lauseita, kunnes itsekin uskotte ne tosiksi. Te\nhaluatte tilaisuutta saada ryöstää lähimmäisiänne omalla pienellä\ntavallanne, mutta te uskottelette itsellenne, että te haluatte vapautta.\nTe olette saitoja ja ahneita, mutta teidän sanojenne koreus saattaa\nteidät uskomaan olevanne isänmaallisia. Voitonhimonne, mikä on silkkaa\nitsekkyyttä, te loihditte uhrautuvaiseksi harrastukseksi kärsivän\nihmiskunnan hyväksi. Astukaa suoraan esille tässä meidän kesken ja\npuhukaa kursailematta suunne puhtaaksi.»\n\nPöydän ympärillä istuvain kasvoilla kuvastui suuttumus ja kauhu. Tuon\nparrattoman nuoren miehen puhe oli säikähdyttänyt heitä, ja hänen\nsanansa vaikuttivat kuin ruoska, hänen siekailemattomat sanamuotonsa,\nkun hän uskalsi sanoa lapiota lapioksi. Mr Calvinilla oli vastaus\nvalmiina.\n\n»Ja miksi ei?» hän kysyi. »Miksi emme voisi palata siihen aikaan,\njolloin tämä meidän tasavaltamme perustettiin? Te olette puhunut paljon\ntotta, mr Everhard, niin töykeästi kuin olettekin sen tehnyt. Mutta\ntässä meidän kesken puhukaamme suoraa kieltä. Ottakaamme pois naamarimme\nja tunnustakaamme, että mr Everhard puhuu totta. Aivan oikein, me\npikkukapitalistit etsimme voittoa, jonka trustit uhkaavat meiltä\nriistää. Totta on, että haluamme hajoittaa trustit, jotta saisimme pitää\nvoittomme. Ja miksi emme voisi sitä tehdä? Miksi emme? Minä tahdon\ntietää.»\n\n»Ahaa, me alamme tulla asian ydinkohtaan», lausui Ernest tyytyväinen\nilme kasvoillaan. »Minä sanon teille, miksi ette, vaikka sanani\nlienevätkin katkeria. Nähkää, miekkoset, te olette jossakin määrin\ntutkineet liikealaa, mutta te ette tunne ensinkään yhteiskunnallista\nkehitystä. Te olette nyt keskellä tämän kehityksen murroskautta, mutta\nte ette ymmärrä sitä, ja siitä juuri johtuu teidän huitomisenne.\nMiks'ette voi palata entiseen? Siksi, ettette voi. Yhtä mahdoton kuin\nteidän on saada vesi juoksemaan vastavirtaan, yhtä mahdoton teidän on\npyörtää taloudellista kehitystä takaisin samaan uomaan, mitä pitkin se\non kulkenut. Josua pysäytti auringon, mutta te tahtoisitte tehdä\nvieläkin enemmän. Te tahtoisitte kääntää auringon kulkemaan takaperin\nradallaan. Te tahtoisitte kääntää ajan niin, että keskipäivää seuraisi\naamu.\n\n»Työtäsäästävän koneiston, järjestyneen tuotannon ja yhdistyneitten\nteollisuuslaitosten etevämmyyden uhalla te tahtoisitte siirtää\ntaloudellisen auringon kokonaisen sukupolven ajan taaksepäin eli siihen\naikaan, jolloin ei vielä ollut suurkapitalisteja, suuria koneita eikä\nrautateitä — jolloin lauma pikkukapitalisteja kävi keskenään\nhävityssotaa taloudellisen sekasorron vallitessa ja tuotanto oli\njärjestämätöntä, alkuperäistä, puutteellista ja kallista. Uskokaa minua,\nJosuan yritys oli helpompi, ja hänellä oli Jehova apulaisenaan. Mutta\nJumala on hylännyt teidät pikkukapitalistit. Pikkukapitalistien aurinko\non laskemassa. Eikä se enää koskaan nousekaan. Ettekä te voi liioin sitä\npysäyttää. Te olette häviämistilassa, ja te tulette tyystin häviämään\nkoko yhteiskunnasta.\n\n»Se on kehityksen laki. Se on Jumalan sana. Ryhmittyminen on vahvempi\nkuin kilpailu. Alkuihminen oli vähäpätöinen olento, joka piileskeli\nkallioluolissa. Hän muodosti yhtymiä ja ryhtyi hävityssotaan raatelevia\npetoja vastaan. Ne olivat keskenänsä kilpailevia eläimiä. Alkuperäinen\nihminen oli ryhmittyvä eläin, ja juuri sen kautta hänen onnistui kohota\nkaikkien muiden eläimien vallitsijaksi. Ja sittemmin ihminen on\nkehittänyt keskuudessaan yhä suurempia ryhmityksiä. Ja siinä tuhat\nvuosisataisessa taistelussa, missä yhteenliittyminen on ollut kilpailua\nvastassa, kilpailu on aina joutunut häviölle. Se ken asettuu kilpailun\npuolelle, on jo ennakolta tuomittu.»\n\n»Mutta itse trustitkinhan kohosivat kilpailusta», huomautti mr Calvin.\n\n»Aivan niin», vastasi Ernest. »Ja trustit itse tekivät lopun\nkilpailusta, josta, teidän omien sanojenne mukaan, johtuu, että te ette\nenää ole maitoliikkeessä.»\n\nEnsimmäisen kerran naurettiin sinä iltana, ja itse mr Calvinkin yhtyi\nsiihen nauruun.\n\n»Ja nyt, kun olemme johtuneet keskustelemaan trusteista», jatkoi Ernest,\n»niin tarkastelkaammepa moniaita seikkoja. Minä esitän muutamia\nnäkökohtia, ja jos te ette niitä hyväksy, niin lausukaa mielipiteenne.\nVaitiolo on myöntymisen merkki. Eikö ole totta, että kutomakoneella voi\nvalmistaa enemmän kangasta ja huokeammalla kuin kangaspuilla?» Hän\npysähtyi, mutta kukaan ei vastannut. »Eikö siis olisi kokonaan\njärjetöntä särkeä kutomakoneet ja ottaa uudestaan käytäntöön kangaspuut,\njotka ovat kömpelöt ja joilla kutominen tulee paljon kalliimmaksi?»\nSeurue nyökkäsi myöntävästi. »Eikö ole totta, että se yhtymä, joka\ntunnetaan trustin nimellä, tuottaa tarkoitustaanvastaavammin ja\nhuokeammalla kuin tuhat kilpailevaa yhtiötä?» Vieläkään ei kuulunut\nyhtään vastalausetta. »Eikö niin ollen siis olisi järjetöntä hävittää\ntuo huokea ja järkiperäinen yhtymä?»\n\nPitkään aikaan ei kukaan vastannut. Vihdoin mr Kowalt lausui:\n\n»Mitä meidän sitten on tehtävä? Trustien hävittäminen on meidän\nkäsittääksemme ainoa keino, jolla ne voidaan estää pääsemästä valtaan.»\n\nSilloin Ernest innostui.\n\n»Minä osoitan teille toisen keinon», hän huudahti. »Älkäämme hävittäkö\nnoita ihmeellisiä koneita, jotka tuottavat niin mukavasti ja vähillä\nkustannuksilla. Pyrkikäämme niitä vallitsemaan. Käyttäkäämme hyväksemme\nniiden tarkoituksenmukaisuutta ja huokeutta. Käyttäkäämme niitä omaksi\nhyväksemme. Karkoittakaamme noiden ihmeellisten koneiden nykyiset\nomistajat ja ottakaamme ne omiin käsiimme. Sen tekee, hyvät herrat,\nsosialismi, vielä suurempi yhtymä kuin trustit, taloudellinen ja\nyhteiskunnallinen ryhmitys, jonka vertaista ei meidän maapallomme\nhistoria tunne. Se edustaa kehitystä. Me asetamme ryhmitystä vastaan\nvielä suuremman ryhmityksen. Ja se puoli voittaa. Liittykää meihin,\nsosialisteihin, ja silloin olette voiton puolella.»\n\nTällä kohtaa heräsi vastustus. Päitä pudistettiin ja mutistiin.\n\n»No hyvä, te siis mieluummin olette muinaisaikaisia kummituksia», nauroi\nErnest. »Te siis tahdotte näytellä ammoin kuolleitten esi-isäinne osaa.\nMutta teidän kohtalonne on jo ennakolta ratkaistu. Oletteko koskaan\najatelleet, miten teidän käy silloin, kun kohoaa vielä suurempia\nryhmityksiä kuin nykyiset trustit? Oletteko koskaan miettineet, mikä\ntulee olemaan teidän kohtalonne silloin, kun suuret trustit vuorostaan\nryhmittyvät ryhmien ryhmäksi — yhteiskunnalliseksi, taloudelliseksi ja\nvaltiolliseksi trustiksi?»\n\nHän kääntyi yht'äkkiä mr Calvinin puoleen.\n\n»Sanokaa minulle», virkkoi hän, »eikö tämä ole totta. Te olette\npakotettu muodostamaan uuden poliittisen puolueen sen tähden, että\nentiset puolueet ovat trustien käsissä. Suurimpana haittana teidän\nmaalaisliittonne pyrinnöille ovat trustit. Jokaisen teidän tiellenne\nasetetun esteen, jokaisen teitä kohtaavan iskun ja tappion takana on\ntrustien käsi. Eikö niin ole? Sanokaahan.»\n\nMr Calvin ei vastannut.\n\n»Lausukaa mielipiteenne», kehoitti Ernest.\n\n»Se on totta», tunnusti mr Calvin. »Me valloitimme Oregonin valtion\nlainlaatijakunnan ja saimme hyväksytyksi muutamia suojelusasetuksia,\nmutta valtion kuvernööri, joka on trustien mies, kieltäytyi\nallekirjoittamasta. Meidän puolueemme pääsi voitolle kuvernöörin\nvaalissa Coloradossa, mutta lainlaatijakunta ei antanut hyväksymistään.\nKaksi kertaa me olemme saaneet laadituksi koko maata käsittävän\ntuloveroasetuksen, mutta molemmilla kerroilla ylioikeus on julistanut\nsen perustuslainvastaiseksi. Oikeuslaitos on trustien käsissä. Me,\nkansa, emme maksa tuomareillemme riittäviä palkkoja. Mutta on tuleva\naika —»\n\n»Jolloin yhdistyneitten trustien liitto vallitsee koko lainsäädäntöä ja\ntrustien liitto itse muodostuu hallitukseksi», keskeytti Ernest.\n\n»Ei koskaan, ei koskaan!» kuului useita ääniä, ja kaikki kiivastuivat ja\nmuuttuivat sotaisiksi.\n\n»Sanokaahan», kysyi Ernest, »mitä te aiotte tehdä silloin, kun sellainen\naika tulee?»\n\n»Me kokoamme kaikki voimamme sitä vastaan!» huudahti mr Asmunsen, ja\nmonet äänet vahvistivat hänen lausuntonsa.\n\n»Se merkitsee sisällissotaa», varoitteli Ernest.\n\n»Tulkoon vain sisällissota», kuului mr Asmunsenin vastaus, jota\nkannattivat kaikkien pöydässä istujain äänet. »Me emme ole unohtaneet\nesi-isäimme tekoja. Vapauden puolesta me olemme valmiit taistelemaan ja\nkuolemaan.»\n\nErnest hymyili.\n\n»Älkää unohtako», hän sanoi, »että me olemme äänettömästi sopineet\nsiitä, että te tarkoitatte vapaudella oikeutta hyötyä toisten\nkustannuksella».\n\nSeurue kiukustui, miltei raivostui, mutta Ernest vaimensi melun ja\njatkoi voimakkaasti:\n\n»Vielä eräs kysymys. Kun te nousette koko voimassanne, niin muistakaa,\nettä te nousette hallitusta vastaan, joka on trustien käsissä. Siispä\ntulee hallitus lähettämään teitä vastaan seisovan armeijan, laivaston,\nvapaaehtoiset joukot, poliisivoiman — sanalla sanoen Yhdysvaltain koko\nsotakoneiston. Missä on silloin teidän voimanne?»\n\nHeidän kasvoillaan näkyi nolostumisen ilme, ja ennenkuin he ennättivät\ntoipua, Ernest iski uudestaan.\n\n»Muistatteko, että vielä joku aika sitten meidän seisova armeijamme ei\nkäsittänyt enempää kuin viisikymmentä tuhatta miestä? Vuosi vuodelta\nsitä on lisätty, kunnes se jo tätä nykyä nousee kolmeensataan\ntuhanteen.»\n\nJa jälleen hän löi.\n\n»Eikä siinä kaikki. Sill'aikaa kuin te uuraasti palvelitte liikevoiton\nnimellä tunnettua epäjumalaanne ja pohditte kysymystä lemmikkinne,\nvapaan kilpailun siveellisyydestä, on ryhmittymisen kautta syntynyt\nvieläkin merkillisempiä ja suurenmoisempia laitoksia. Minä tarkoitan\nvapaaehtoista sotaväkeä.»\n\n»Se on meidän voimaamme!» huudahti mr Kowalt. »Sen avulla me torjuisimme\nseisovan armeijan hyökkäyksen.»\n\n»Te itse joutuisitte vapaaehtoiseen väkeen», huomautti Ernest, »ja\nteidät lähetettäisiin Mainen valtioon, Floridaan, Filippiineille tai\njonnekin muualle, hukuttamaan veriin omia tovereitanne, jotka ovat\nryhtyneet sisällissotaan oikeuksiensa puolesta. Samalla Kansasista tai\nWisconsinista taikka jostakin muusta valtiosta teidän omat toverinne\nlähtisivät liikkeelle hukuttamaan verivirtoihin teidät, jotka olette\nnousseet kapinoimaan.»\n\nTällöin vallitsi täydellinen äänettömyys, kunnes mr Owen murahti:\n\n»Me emme menisi vapaaehtoiseen väkeen. Siten olisi koko kysymys\nratkaistu. Me emme olisi niin hupsuja.»\n\nErnest purskahti nauruun.\n\n»Te ette ymmärrä sitä ryhmitystä, mikä on syntynyt. Te ette mahtaisi\nmitään. Teidät raastettaisiin sotaväkeen.»\n\n»On olemassa jotakin, jota me sanomme siviililaiksi», intti mr Owen.\n\n»Ei ainakaan silloin, kun hallitus lakkauttaa siviililain. Sinä päivänä,\nkun te mielisitte nousta koko voimassanne, teidän voimanne\nkäännettäisiin teitä vastaan. Ja sotaväkeen teidän täytyisi mennä\ntahtoen tai tahtomatta. Habeas corpus, minä kuulin jonkun mainitsevan\nsiitä. Sen sijaan, että teillä olisi oikeus alistaa asianne laillisen\ntuomioistuimen ratkaistavaksi, te saisitte alistua ruumiintarkastukseen.\nJos te kieltäytyisitte menemästä sotaväkeen tai tottelemasta määräyksiä\nsinne jouduttuanne, niin teidät tuomittaisiin kenttäsotaoikeudessa ja\nammuttaisiin kuin koirat. Sellainen on laki.»\n\n»Sellainen ei ole laki», vakuutti mr Calvin varmalla äänenpainolla.\n»Sellaista lakia ei ole olemassa. Nuori mies, te haaveilette. Mitä te\npuhuitte vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä Filippiineille. Se on\nperustuslainvastaista. Perustuslaissa nimenomaan säädetään, että\nvapaaehtoista sotaväkeä ei voida lähettää valtakunnan rajojen\nulkopuolelle.»\n\n»Mitä siinä on perustuslailla tekemistä», ehätti Ernest kysymään.\n»Tuomioistuimet tulkitsevat perustuslakia ja tuomioistuimet, kuten mr\nAsmunsen jo sanoi, ovat trustien palveluksessa. Sitäpaitsi, kuten\nsanoin, sellainen on laki. Se on ollut lakina jo vuosia, yhdeksän\nvuotta, hyvät herrat.»\n\n»Ettäkö meidät voidaan raastaa sotaväkeen?» kysyi mr Calvin ihmeissään.\n»Ettäkö meidät voidaan ampua sotaoikeuden päätöksellä, jos\nkieltäydymme?»\n\n»Niin, juuri niin», vastasi Ernest.\n\n»Mistä johtuu, ettemme ole koskaan kuulleet tuosta laista?» kysyi isä,\nja minä saatoin huomata, että se todellakin oli hänelle uutta.\n\n»Kahdesta syystä», sanoi Ernest. »Ensiksi, sen sovelluttaminen ei ole\ntähän saakka ollut tarpeellista. Ja toiseksi, tämä laki kiidätettiin\nkongressin ja senaatin läpi salavihkaa, melkein ilman mitään\nkeskustelua. Tietystikään sanomalehdet eivät hiiskuneet asiasta mitään.\nMutta me sosialistit tiesimme sen. Meidän sanomalehdissämme kerrottiin\nsiitä, mutta tehän ette koskaan lue meidän lehtiämme.»\n\n»Te haaveilette, sanon sen vieläkin kerran», arveli mr Calvin. »Meidän\nmaamme ei olisi koskaan sitä sallinut.»\n\n»Mutta meidän maamme salli sen», vastasi Ernest. »Ja mitä tulee minun\nhaaveilemiseeni» — hän otti taskustaan pienen lehtisen — »sanokaahan,\nnäyttääkö tämä haaveelta».\n\nHän levitti sen ja alkoi lukea:\n\n»Ensimmäinen pykälä: olkoon säädetty j.n.e., j.n.e., että\nvapaaehtoisiin kaarteihin kuuluvat kaikki ruumiiltaan kelvolliset\nmiespuoliset kansalaiset, jotka ovat täyttäneet kahdeksannentoista\nikävuotensa, aina neljänkymmenenviiden vuoden ikään asti, kaikissa\nvaltioissa, territorioissa ja Columbian piirikunnassa.\n\n»Seitsemäs pykälä... että jokainen upseeri tai sotamies — muistakaa,\nhyvät herrat, että te ensimmäisen pykälän mukaan olette kaikki\nsotamiehiä — että jokainen sotamies, joka kieltäytyy saapumasta\npalvelukseen käskyn saatuaan, joutuu vastaamaan teostaan sotaoikeuden\nedessä ja langetetaan sellaiseen rangaistukseen kuin sotaoikeus hyväksi\nnäkee.\n\n»Kahdeksas pykälä... että sotaoikeus on kokoonpantu yksinomaan sotaväen\nupseereista.\n\n»Yhdeksäs pykälä... että vapaaehtoinen sotaväki silloin, kun se\nkutsutaan Yhdysvaltain palvelukseen, tulee olemaan samojen asetusten ja\nmääräysten alaisena kuin Yhdysvaltain vakinainen sotaväki.\n\n»Tässä sitä ollaan, hyvät herrat Amerikan kansalaiset ja sotatoverit.\nYhdeksän vuotta sitten me sosialistit arvelimme, että tuo laki oli\naiottu työväkeä vastaan. Mutta näyttää siltä, että se oli tähdätty\nmyöskin teitä vastaan. Kongressimies Wiley lausui sen lyhyen keskustelun\naikana, mikä kongressissa sukeusi tuon lakiehdotuksen yhteydessä, että\nsen tarkoituksena oli perustaa reserviväki, 'joka ottaisi roistoväkeä\nkurkusta kiinni ja suojelisi kansalaisten henkeä, vapautta ja\nomaisuutta'. Ja vastaisuudessa, kun te nousette koko voimassanne,\nmuistakaa, että nousette trustien omaisuutta ja trustien vapautta\nvastaan, ja että tätä lakia tullaan silloin sovelluttamaan teihin.\nTeiltä nyhdetään hampaat. Teidän kyntenne katkaistaan. Ja sinä päivänä,\njona te nousette koko voimallanne, hampaattomina ja kynnettöminä, olette\nte yhtä vaarattomia kuin simpukkaparvi.»\n\n»Minä en usko sitä!» huudahti Kowalt. »Sellaista lakia ei ole olemassa.\nSe on teidän sosialistien sepittämä juttu.»\n\n»Tämä lakiehdotus esitettiin kongressin edustajahuoneelle heinäkuun 30\npäivänä 1902», kuului vastaus. »Sen esitti Ohion edustaja Dick. Se\ntyönnettiin kiireesti läpi. Senaatti hyväksyi sen yksimielisesti\ntammikuun 14 päivänä 1903. Ja täsmälleen seitsemän päivää myöhemmin sen\nhyväksyi Yhdysvaltain presidentti.»[47]\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nHaaveilijan matematiikkaa.\n\n\nSen hämmennyksen vallitessa, minkä hänen paljastuksensa oli aiheuttanut,\nErnest alkoi jälleen puhua.\n\n»Te olette sanoneet, kymmenkunta teistä tänä iltana, että sosialismi on\nmahdottomuus. Te olette vakuuttaneet, että se on mahdottomuus; suokaa\nminun vuorostani osoittaa, että se on välttämättömyys. Ei ainoastaan se\nole välttämätöntä, että te pikkukapitalistit häviätte näyttämöltä, vaan\nniinikään välttämätöntä on suurten kapitalistien ja trustien häviäminen.\nMuistakaa, että kehityksen virta ei koskaan käänny takaperin. Se juoksee\nyhä eteenpäin, ja se juoksee kilpailusta ryhmitykseen, pienestä\nryhmityksestä isoon ryhmitykseen ja isoista ryhmistä jättiläisryhmiin,\nja se juoksee sosialismiin, joka on kaikkein suurenmoisin ryhmitys.\n\n»Te sanotte, että minä haaveilen. Hyvä on. Minä esitän teille\nhaaveitteni matematiikan; ja jo etukäteen haastan teidät osoittamaan,\nmissä suhteessa minun laskuni eivät pidä paikkaansa. Tulen osoittamaan,\nmiksi kapitalistisen järjestelmän kukistuminen on välttämätön. Mutta\nmalttakaa mielenne, jos teistä alussa tuntuu, että poikkean asiasta.\n\n»Ottakaamme ensiksikin tarkasteltavaksemme joku erityinen teollisuus, ja\nheti kun minä sanon jotakin sellaista, jota ette hyväksy, tehkää hyvin\nja keskeyttäkää minut. Ajatelkaamme esimerkiksi kenkätehdasta. Tehdas\nvalmistaa nahasta kenkiä. Olettakaamme, että sillä on sadan dollarin\narvosta nahkaa. Se kulkee tehtaan läpi muuttuen kengiksi, joiden arvo\non, sanokaamme, kaksisataa dollaria. Mitä on tapahtunut? Nahan arvo on\nlisääntynyt sadalla dollarilla. Miten se lisääntyminen tapahtui?\nKatsotaanhan.\n\n»Pääoma ja työ koroittivat tuon nahan arvoa sadalla dollarilla. Pääoma\npani puolestaan tehtaan, koneet ja suoritti tuotantokustannukset. Työ\npani puolestaan itsensä. Pääoman ja työn yhteisvaikutuksesta arvo kohosi\nsadalla dollarilla. Oletteko kaikki tähän saakka samaa mieltä?»\n\nMiehet pöydän ympärillä nyökäyttivät myöntävästi päitään.\n\n»Työ ja pääoma tuotettuaan tämän sata dollaria ryhtyvät jakamaan sitä\nkeskenänsä. Mutta sivuuttaen ne murtoluvut, joilla tätä jakoa\ntilastoissa määritellään, käyttäkäämme kokonaislukuja. Pääoma ottaa\nomana osuutenaan viisikymmentä dollaria, ja työ saa palkkoina toisen\nviisikymmentä. Me emme tahdo tässä käydä riitelemään jaosta. Mutta varma\non, että osapuilleen näin tapahtuu tämä jako. Ja otettakoon huomioon,\nettä se, mikä on totta tällä erityisellä teollisuusalalla, pitää\npaikkansa kaikkiin teollisuuksiin nähden. Vai kuinka?»\n\nJa taaskin koko seurue myönsi niin olevan.\n\n»No niin, otaksukaamme, että työläiset saatuaan viisikymmentä\ndollariansa tahtoisivat ostaa noita samoja kenkiä. He voisivat ostaa\nainoastaan viidenkymmenen dollarin arvosta. Se on selvä, eikö niin?\n\n»Ja sitten me siirrymme tästä erikoisalasta teollisuustuotantoon\nylimalkaan, joka käsittää nahan, raaka-aineet, kuljetuksen, myynnin ja\nkaikki. Sanokaamme, että varallisuuden tuotanto Yhdysvalloissa\nvuosittain nousee neljääntuhanteen miljoonaan dollariin. Tuotanto siis\non neljätuhatta miljoonaa. Kuinka paljon tästä työväki voi ostaa\ntakaisin? Kaksituhatta miljoonaa. Tästä kai ei tarvitse keskustella? Ja\nsitäpaitsi minun numeroni ovat lieviä. Sillä tuhannet kapitalistiset\nmetkut vaikuttavat, että työläiset eivät voi ostaa takaisin puoltakaan\nkokonaistuotannosta.\n\n»Mutta palataksemme asiaan sanomme, että työväki ostaa takaisin\nkahdellatuhannella miljoonalla dollarilla. Ja selvä järki sanoo, että\ntyöväki siis voi kuluttaa ainoastaan kahdentuhannen miljoonan arvosta,\njoten jäljelle jää kaksituhatta miljoonaa, mitä työväki ei voi lunastaa\neikä kuluttaa.»\n\n»Työväki ei kuluta edes noita kahtatuhatta miljoonaa», huomautti mr\nKowalt. »Jos se kuluttaisi, ei sillä olisi talletuksia säästöpankeissa.»\n\n»Työväen talletukset säästöpankeissa eivät todellisuudessa ole\nmuuta kuin vararahasto, jota kulutetaan sitä mukaa kuin sitä\nkarttuu. Ne säästöt ovat vanhainpäiväin, sairauden, tapaturmien ja\nhautauskustannusten varalta. Ne ovat itse asiassa vain leipäpala, joka\npannaan talteen seuraavana päivänä syötäväksi. Epäilemättä työväki\nkuluttaa koko sen tuotannon, minkä se saa irti palkkarahoillaan.\n\n»Kaksituhatta miljoonaa jää pääoman osalle. Kuluttaako sitten pääoma sen\njäännöksen, mikä sille jää suoritettuaan kustannukset? Kuluttaako pääoma\nkoko tuon kaksituhatta miljoonaa?»\n\nErnest pysähtyi hetkeksi jättäen kysymyksensä läsnäolevain\nvastattavaksi. He pudistivat päitään.\n\n»En tiedä sitä», sanoi eräs heistä avomielisesti.\n\n»Tietysti tiedätte», jatkoi Ernest. »Ajatelkaahan vain. Jos pääoma\nkuluttaisi osansa, ei pääoman kokonaissumma voisi lisääntyä. Se pysyisi\naina yhtä suurena. Jos tarkastatte Yhdysvaltain taloudellista historiaa,\nniin huomaatte, että pääoman yleissumma on yhtä mittaa kohonnut. Siis\npääoma ei kuluta osaansa. Muistatteko sen ajan, jolloin Englannilla oli\nniin paljon meidän rautateittemme obligatsioneja? Vuosien vieriessä me\nolemme lunastaneet nuo obligatsionit. Mitä se merkitsee? Se merkitsee,\nettä meidän pääomamme kuluttamaton osa osti takaisin nuo velkakirjat.\nMitä merkitsee se tosiasia, että tänä päivänä Yhdysvaltamme kapitalistit\nomistavat tuhansien miljoonien dollareitten arvosta Meksikon, Venäjän,\nItalian, Kreikan valtionobligatsioneja? Se merkitsee, että nuo tuhannet\nmiljoonat dollarit muodostavat osan siitä ylijäämästä, mitä kapitaali ei\nole kuluttanut. Ja sitäpaitsi aina kapitalistisen järjestelmän\nalkuajoista saakka kapitaali ei ole milloinkaan kuluttanut koko osaansa.\n\n»Ja nyt me tulemme asian ytimeen. Neljäntuhannen miljoonan arvosta\ntuotetaan varallisuutta Yhdysvalloissa vuosittain. Työväki ostaa\ntakaisin ja kuluttaa kaksituhatta miljoonaa. Siitä siis jää aikamoinen\njäännös kuluttamatta, kun kapitaali ei kuluta niitä kahtatuhatta\nmiljoonaa. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä voidaan tehdä? Työväki\nei voi sitä kuluttaa, sillä se on jo käyttänyt kaikki palkkarahansa.\nKapitaali ei voi käyttää siitä enempää kuin se jo on käyttänyt. Mihin\njoutuu tämä jäännös? Mitä sillä tehdään?»\n\n»Se myydään ulkomaille», ehätti mr Kowalt sanomaan.\n\n»Niin juuri», myönsi Ernest. »Juuri tästä jäännöksestä johtuu, että me\ntarvitsemme ulkomaisia markkinoita. Se myydään ulkomaille. Se on myytävä\nsinne. Ainoastaan siten voimme päästä siitä erilleen. Ja tuosta\nkäyttämättömästä ylijäämästä, joka lähetetään ulkomaille, muodostuu\nmeidän n. s. suotuisa kauppabalanssimme. Olemmeko siitä kaikin yhtä\nmieltä?»\n\n»Minun mielestäni on ajan hukkaa pohtia näitä kaupan aakkosia, sanoi mr\nCalvin kuivasti. »Me kaikki ymmärrämme ne.»\n\n»Ja juuri näillä aakkosilla, joita olen niin juurta jaksain käsitellyt,\naion hämmästyttää teidät», vastasi Ernest. »Niissä se ydin piilee. Ja\nminä hämmästytän teidät heti paikalla. Kas näin.\n\n»Yhdysvallat on kapitalistinen valtakunta, joka on kehittänyt\ntulolähteitään. Johtuen kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä sillä on\nkuluttamaton ylijäämä, josta sen on päästävä erilleen, ja siitä on\nkoetettava vapautua ulkomailla.[48] Ja samaa kuin Yhdysvalloista on\nsanottava jokaisesta kapitalistisesti kehittyneestä maasta. Jokaisella\nsellaisella maalla on kuluttamaton ylijäämänsä. Älkää unohtako, että ne\novat jo käyneet kauppaa keskenään ja että tämä ylijäämä on yhä vain\nolemassa. Työväki kaikissa näissä maissa on kuluttanut palkkansa eikä\nvoi ostaa enempää. Samoin kapitaali kaikissa noissa maissa on käyttänyt\ntästä ylijäämästä sen verran kuin se luonteensa mukaisesti voi käyttää.\nJa yhä vain on ylijäämä. Ne eivät voi työntää noita jäljellejääneitä\nvarastoja toisilleen. Miten ne siis pääsevät niistä erilleen?»\n\n»Myyvät ne sellaisiin maihin, joiden tuotantoa ei vielä ole kehitetty»,\nsanoi mr Kowalt.\n\n»Aivan niin. Minun todistelutapani, katsokaahan, on niin yksinkertainen,\nettä teidän ajatuksenne juoksevat minun sanojeni edellä. Ja sitten\nseuraava askel. Otaksukaamme, että Yhdysvallat lähettävät ylituotantonsa\njohonkin sellaiseen maahan, jonka teollisuus ei ole kehittyneellä\nkannalla, kuten esim. Brasiliaan. Mitä sitten Yhdysvallat saavat\nvuorostaan Brasilialta?»\n\n»Kultaa», sanoi mr Kowalt.\n\n»Mutta maailmassa on vain rajoitettu määrä kultaa, eikä sitä ole\npaljon», muistutti Ernest.\n\n»Kultaa arvopaperien, velkakirjojen y.m.s. muodossa», muutti mr Kowalt\nedellistä huomautustaan.\n\n»Jo sattui», sanoi Ernest. »Brasiliasta Yhdysvallat vuorostaan saavat\nvelkakirjoja ja arvopapereita. Ja mitä se merkitsee? Se merkitsee, että\nYhdysvallat tulevat saamaan haltuunsa rautateitä, kaivantoja ja maita\nBrasiliassa. Ja mitä siitä vuorostaan seuraa?»\n\nMr Kowalt mietti ja pudisti päätään.\n\n»Minä sanon teille», jatkoi Ernest. »Se merkitsee, että Brasilian\nteollisuutta aletaan kehittää. Ja sitten seuraava askel. Kun Brasilia\nkapitalistisen järjestelmän vallitessa on kehittänyt teollisuutensa,\ntulee sille itselleen kasaantumaan kuluttamattomia varastoja. Voiko se\npäästä eroon tuosta ylijäämästä lähettämällä sen Yhdysvaltoihin? Ei\nsuinkaan, sillä Yhdysvalloilla itsellään on kädet täynnä ylituotantoa.\nVoivatko Yhdysvallat samoinkuin aikaisemminkin päästä ylijäämästään\nlähettämällä sen Brasiliaan? Eivät, sillä Brasilialla on nyt itsellään\nliikatuotantoa.\n\n»Mitä seuraa siitä? Niin, se merkitsee, että Yhdysvaltain ja Brasilian\non etsittävä markkinoita sellaisissa maissa, joiden teollisuus ei ole\nvielä kehittynyt. Mutta toiselta puolen sellainen ylituotannon\npurkaminen johonkin alkuperäisellä taloudellisella kannalla olevaan\nmaahan jouduttaa ja tekee välttämättömäksi sen maan kapitalistisen\nkehityksen. No niin, herrat, seuratkaa minua. Meidän maapallomme on vain\nniin ja niin suuri. Maailmassa on vain niin ja niin monta maata. Mitä\ntulee tapahtumaan silloin, kun jok'ikinen maailman maa aina kaikkein\npienimpään saakka seisoo kaikkia toisia vastassa iso ylijäämä\nkuluttamatonta teollisuutta varastohuoneissaan?»\n\nHän pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kuulijoitaan. Heidän ällistyksensä\nnäytti huvittavalta. Ernest oli esityksellään loihtinut heidän eteensä\nkuvan ja avannut heidän silmänsä näkemään sen. He näkivät sen, ja se\ntäytti heidän mielensä pelolla.\n\n»Me aloitimme aakkosista, mr Calvin», sanoi Ernest salamyhkäisesti. »Ja\nminä esitän teille loputkin aakkoset. Se on hyvin yksinkertaista. Ja\nsiinä piilee sen voima. Te varmaankin haudotte mielessänne vastausta.\nMiten te siis arvelette käyvän sitten, kun kaikissa maailman maissa on\nkuluttamaton ylijäämä? Mikä perii silloin teidän kapitalistisen\njärjestelmänne?»\n\nMutta mr Calvin pudisti epäröivänä päätään. Hän nähtävästi kulki\nErnestin jälkiä takaisinpäin etsien virhettä hänen todistelustaan.\n\n»Sallikaa minun käydä kanssanne toistamiseen läpi tuo keskustelu», sanoi\nErnest. »Me aloitimme erikoisesta teollisuusalasta, kenkätehtaasta. Me\nhuomasimme, että yhdistyneen tuotannon jako tapahtui siellä samassa\njärjestyksessä kuin se tapahtuu ylimalkaan kaikilla teollisuusaloilla.\nMe huomasimme, että työväki voi lunastaa palkoillaan ainoastaan niin ja\nniin paljon tuotetuista tavaroista ja että pääoma ei kuluta kaikkea\njäljellejäänyttä tuotantoa. Me näimme, että kun työväki oli ostanut koko\npalkallaan ja pääoma käyttänyt sen verran kuin se tarvitsi, jäi vielä\njäljelle kuluttamaton jäännös. Me sovimme siitä, että tämä ylijäämä\nvoitiin kuluttaa ainoastaan siten, että se lähetettiin ulkomaisille\nmarkkinoille. Ja me sovimme niinikään siitä, että tämän ylituotannon\nsiirtäminen johonkin toiseen maahan vaikuttaa sen, että\nkysymyksessäolevan maan teollisuus alkaa kehittyä kapitalistiseen\nmalliin ja että lyhyen ajan kuluessa kysymyksessäolevassa maassa\nitsessään syntyy ylituotantoa. Me seurasimme edelleen tätä kehitystä\nkaikissa maailman maissa, kunnes tulimme siihen, että jokainen maa\ntuottaa joka vuosi ja joka päivä kuluttamattoman ylijäämän, jota se ei\nvoi enää saada kaupaksi missään maassa. Ja nyt minä kysyn teiltä\ntoistamiseen, mitä meidän on tehtävä tuolla ylijäämällä?»\n\nVieläkään ei kukaan vastannut.\n\n»Mr Calvin?» kysäisi Ernest.\n\n»Se riittää minulle», tunnusti mr Calvin.\n\n»En ole ikinä aavistanut mitään sellaista», sanoi mr Asmunsen. »Ja\ntodellakin se näyttää selvältä kuin päivä.»\n\nTällöin ensikerran kuulin selitettävän Karl Marxin[49] oppia yliarvosta,\nja Ernest oli tehnyt sen niin helppotajuisesti, että minäkin istuin\nhämmästyneenä ja mykistyneenä paikoillani.\n\n»Osoitan teille keinon, kuinka tuosta ylijäämästä päästään eroon», sanoi\nErnest. »Heittäkää se mereen. Heittäkää joka vuosi tuhansien miljoonien\ndollarien arvosta kenkiä, vehnää, vaatteita ja muita kauppatavaroita\nmereen. Eikö asia ole sillä korjattu?»\n\n»Epäilemättä se siten tulee korjatuksi», vastasi mr Calvin. »Mutta on\nhullunkurista, että te puhutte tuolla tavoin.»\n\nErnest hyökkäsi hänen kimppuunsa nuolen nopeudella.\n\n»Onko tuo hullunkurisempaa kuin se, mihin te pyritte, te koneensärkijä,\njoka tahtoisitte palata vedenpaisumuksen aikuisten esi-isäinne kannalle?\nMitä te ehdotatte keinoksi, jonka avulla kävisi päinsä päästä eroon\ntuosta ylituotannosta? Te haluaisitte ratkaista sen kysymyksen\nvaatimalla, että ei ole tuotettava yli tarpeen. Ja miten te sitten\nvoisitte välttää ylituotannon syntymisen? Palaamalla alkuperäisiin\ntuotantomuotoihin, jotka ovat siksi hajanaisia, järjettömiä ja\nhaaskaavia, että liikatuotantoa ei voisi syntyä.»\n\nMr Calvin rykäisi ja nielaisi. Isku oli sattunut keskelle otsaa.\n\n»Te olette oikeassa», sanoi hän. »Tunnustan joutuneeni kiinni. Se on\nhullunkurista. Mutta meidän täytyy tehdä jotakin. Se on kysymys elämästä\nja kuolemasta meille keskiluokalle. Me emme mielisuosiosta häviä. Me\ntodellakin ennemmin palaamme esi-isiemme hankaloihin ja\nepäkäytännöllisiin tapoihin. Me johdamme teollisuuden sen\ntrustin-edelliselle kehityskannalle. Me särjemme koneet, ja mitä te\nmahdatte meille?»\n\n»Mutta te ette voi särkeä koneita», vastasi Ernest. »Te ette voi pyörtää\ntakaisin kehityksen virtaa. Teitä vastassa on kaksi suurta valtaa,\njoista kumpainenkin on voimakkaampi kuin teidän keskiluokkanne. Suuret\nkapitalistit, trustit lyhyesti sanottuna, eivät salli teidän kääntyä\ntakaisin. Ne eivät salli teidän särkeä koneita. Ja vielä suurempi ja\nmahtavampi kuin trustit on työväki. Se ei anna teidän särkeä koneita.\nMaailman omistus samoin kuin koneidenkin lepää trustien ja työväen\nkäsissä. Siinä on taistelun rintama. Kumpainenkaan puoli ei halua\nkoneiden hävittämistä. Mutta kumpainenkin puoli tahtoo omistaa koneet.\nEikä keskiluokalla tässä taistelussa ole mitään paikkaa. Keskiluokka on\nkääpiö kahden jättiläisen välissä. Ettekö te huomaa, keskiluokan\npoloiset jäsenet, että olette myllynkivien välissä ja että jauhaminen jo\non täydessä käynnissä.\n\n»Olen todistanut teille kylmillä numeroilla kapitalistijärjestelmän\nvälttämättömän kukistumisen. Kun jokaisessa maassa on kuluttamaton ja\nkaupaksikäymätön ylijäämä, silloin kapitalistinen järjestelmä romahtaa\nmaahan sen peloittavan voittojen rakennuksen kera, minkä se itse on\npystyttänyt. Ja sinä päivänä ei koneita tuhota. Silloin taistellaan\nkoneiden omistamisesta. Jos työväki pääsee voitolle, on teidän\nkohtalonne helppo. Yhdysvallat ja koko maailma tulee silloin astumaan\nuuteen suurenmoiseen aikakauteen. Sen sijasta, että koneet ruhjoisivat\nihmisiä, tulee elämä niiden kautta kauniimmaksi ja jalommaksi. Te,\ntuhotun keskiluokan jäsenet, yhdessä työläisten kanssa — silloin ei\ntule olemaan muita kuin työläisiä — tulette tasa-arvoisiksi näiden\nihmeellisten koneiden tuotteista. Ja me kaikki yhdessä tulemme\nrakentamaan vielä ihmeellisempiä koneita. Eikä silloin enää tule olemaan\nkuluttamatonta ylituotantoa, sillä liikevoittoa ei silloin enää ole\nolemassakaan.»\n\n»Mutta otaksukaammepa, että trustit pääsisivät voitolle tässä\ntaistelussa koneiden ja maailman herruudesta», virkkoi mr Kowalt.\n\n»Silloin», vastasi Ernest, »teidät ja työväen ja meidät kaikki tallaa\nrautakoroillaan sellainen hirmuvalta, jonka vertaista ihmiskunnan\nhistoria ei tunne. Sille hirmuvallalle tosiaankin sopii nimeksi\nRautakorko.»[50]\n\nSyntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä pöydän ympärillä istuvat\nmiehet miettivät mielessään päin jos toisinkin.\n\n»Mutta tämä teidän sosialisminne on unelma», sanoi mr Calvin ja kertasi\nsanan »unelma».\n\n»Näytän teille sitten jotakin, mikä ei ole unelma», virkkoi Ernest. »Ja\nsitä 'jotakin' minä sanon oligarkiaksi. Te sanotte sitä plutokratiaksi,\nrahavallaksi. Mutta me molemmat tarkoitamme samaa asiaa, nim.\nsuurkapitalisteja ja trusteja. Tarkastakaamme kenen käsissä valta on\ntänä päivänä. Ja sitä varten meidän on pidettävä silmällä yhteiskuntamme\nluokkajaoitusta.\n\n»Yhteiskunnassa on kolme suurta luokkaa. Ensiksi tulee plutokratia,\njonka muodostavat rikkaat pankkiirit, rautatiekuninkaat, suurliikkeiden\njohtajat ja trustiparoonit. Toinen järjestyksessä on keskiluokka, teidän\nluokkanne, jonka muodostavat farmarit, kauppiaat, pikkutehtailijat ja\nvapaiden ammattien harjoittajat. Ja kolmantena järjestyksessä tulee\nminun luokkani, proletaarit, köyhälistö, jonka muodostavat\npalkkatyöläiset.[51]\n\n»Teidän täytyy myöntää, että rikkauksien omistaminen määrää todelliset\nvoimasuhteet Yhdysvalloissa tänä päivänä. Miten jakautuu maamme\nvarallisuus näiden kolmen luokan kesken? Kas tässä numerot. Plutokratia\nomistaa kuusikymmentäseitsemäntuhatta miljoonaa dollaria. Ja vaikka\nkaikista eri toimialoilla olevista henkilöistä Yhdysvalloissa ainoastaan\nyhdeksän tuhannesosaa kuuluu rahaylimystöön, niin tämä rahaylimystö\nomistaa seitsemänkymmentä prosenttia koko maan varallisuudesta.\nKeskiluokka omistaa neljäkolmattatuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla se\non edustettuna yhdeksälläkolmatta prosentilla, jotka omistavat\nviisikolmatta prosenttia koko varallisuudesta. Jäljellä on\nproletariaatti. Se omistaa neljätuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla sen\nedustajia on seitsemänkymmentä prosenttia; ja proletariaatti omistaa\nneljä prosenttia koko varallisuudesta. Kenen käsissä on valta, hyvät\nherrat?»\n\n»Teidän omien laskujenne mukaan meidän luokkamme on voimakkaampi kuin\ntyöväenluokka», huomautti mr Asmunsen.\n\n»Se, että te sanotte meidän luokkaamme heikoksi, ei tee teitä sen\nvahvemmiksi plutokratian voiman edessä», sanoa sukaisi Ernest. »Ja\nsitäpaitsi en ole vielä lopettanut esitystäni. On olemassa valta, vielä\nmahtavampi kuin varallisuus, ja se on mahtavampi sen tähden, että sitä\nei voida ottaa pois. Meidän voimamme, proletariaatin voima, on meidän\nlihaksissamme, meidän käsissämme, joilla me ojennamme vaalilippumme,\nmeidän sormissamme, joilla voi liikuttaa liipaisinta. Tätä voimaa ei voi\nkukaan meiltä nujertaa. Se on elämän oleellinen ominaisuus, se on se\nvoima, joka on rikkauksia mahtavampi ja jota rikkaudet eivät voi\nriistää. Mutta teidän voimanne on pideltävissä. Se voidaan teiltä ottaa.\nNyt jo plutokratia sitä teiltä ottaa. Vihdoin viimein se tulee ottamaan\nsen teiltä kokonaan. Ja silloin te lakkaatte olemasta keskiluokka. Te\nlaskeudutte meidän tasollemme. Teistä tulee proletaareja. Ja\nmerkillisintä kaikesta tulee olemaan, että te lisäätte meidän voimaamme.\nMe toivotamme teidät tervetulleiksi, veljet, ja taistelemme rinnatusten\nihmisyyden asian puolesta.\n\n»Työväellä nähkääs ei ole sanottavasti mitään menetettävänä. Sen osana\nmaan varallisuudesta ovat pitovaatteet, talous- ja huonekalut ja joskus,\nmutta hyvin harvoissa tapauksissa, velaton koti. Mutta teillä on\ntodellista omaisuutta neljäkolmattatuhatta miljoonaa, ja sen tulee\nplutokratia teiltä riistämään. Tietysti on olemassa se mahdollisuus,\nettä proletariaatti ehtii ennen sitä. Ettekö näe asemaanne, hyvät\nherrat? Keskiluokka on turvaton karitsa leijonan ja tiikerin välissä.\nJos toinen ei teitä saavuta, niin toinen varmasti saavuttaa. Ja jos\nplutokratia ennättää ensiksi, niin on vain ajankysymys, milloin\nproletariaatti saavuttaa plutokratian.\n\n»Eikä edes nykyinen varallisuutenne ole teidän voimanne oikea mitta.\nTeidän varallisuutenne tällä hetkellä on ainoastaan tyhjä kuori. Ja\nsiitä juuri johtuu teidän heikko huutonne: 'Palatkaamme esi-isäimme\naikoihin.' Te tunnette oman voimattomuutenne. Te tiedätte, että voimanne\non tyhjä kuori. Ja minä todistan teille sen tyhjyyden.\n\n»Mitä valtaa on farmareilla? Enemmän kuin toiset puolet ovat\ntodellisuudessa orjia, sen tähden että he ovat pelkkiä vuokraajia tai\nheidän maatilansa ovat velkojen panttina. Ja orjia he kaikki ovat siihen\nkatsoen, että nyt jo trustit omistavat tai vallitsevat (joka muuten\nmerkitsee aivan samaa) — omistavat ja vallitsevat kaikkia\nmaantuotteiden kaupan välineitä, kuten jäähuoneita ja -vaunuja,\nrautateitä, elevaattoreita ja höyrylaivalinjoja. Ja sen lisäksi trustit\nvallitsevat itse markkinoita. Kaiken tämän suhteen farmarit ovat\nvoimattomia. Mitä taas tulee heidän poliittiseen valtaansa, palaan\nsiihen myöhemmin samassa yhteydessä, kun tulen puhumaan koko keskiluokan\nhallinnollisesta ja poliittisesta vallasta.\n\n»Päivä päivältä trustit tukahduttavat farmareita niinkuin ne tekivät mr\nCalvinille ja muille karjanhoitajille. Ja päivä päivältä tukahdutetaan\nkauppiaita samalla tavalla. Muistatteko, miten tupakkatrusti tukahdutti\nyksistään New Yorkissa yli neljäsataa tupakkamyymälää kuuden kuukauden\nkuluessa? Missä ovat kivihiilikenttien entiset omistajat? Te tiedätte\nminun tarvitsematta sanoa, että rautatietrusti omistaa tai vallitsee\nkaikkia kovan ja pehmeän hiilen kenttiä. Eikö öljytrusti omista\nparikymmentä valtamerilinjaa? Eikö se niinikään vallitse\nkupariteollisuutta, puhumattakaan sen yhteydessä toimivasta\nsulattotrustista? Yhdysvalloissa on tänä iltana kymmenentuhatta\nkaupunkia, joita valaisevat öljytrustiin kuuluvat kaasu- ja sähköyhtiöt.\nJa yhtä monessa kaupungissa ja niiden etukaupungeissa kaikki\nsähkörautatiet ovat öljytrustin käsissä. Pikkukapitalistit, jotka ennen\nolivat osallisina näissä tuhansissa liikeyrityksissä, ovat kadonneet. Te\ntiedätte sen. Ja samaa tietä tulette tekin menemään.\n\n»Pikkutehtailijan laita on sama kuin farmarinkin. Ja pikkutehtailijat ja\nfarmarit ovat vaipuneet läänityslaitoksen aikaiseen torpparuuteen. Ja\nmitä sitten ovat vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat muuta\nkuin juhtia kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kun taas\npolitikoitsijat ovat juoksupoikia. Miksi te, mr Calvin, puuhailette yöt\nja päivät järjestääksenne farmareita yhdessä muun keskiluokan kanssa\npoliittiseksi puolueeksi? Siksi, että vanhojen puolueiden\npolitikoitsijat eivät tahdo olla missään tekemisissä teidän\nhomehtuneiden aatteittenne kanssa; ja haluttomia he ovat sen tähden,\nettä he, kuten minä jo sanoin, ovat plutokratian juoksupoikia ja\nhovipalvelijoita.\n\n»Sanoin, että vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat ovat\nrahaylimystön mökkiläisiä. Mitä muuta he olisivat? Kaikki tyynni\nprofessorit, papit, sanomalehdentoimittajat palvelevat plutokratiaa, ja\nheidän toimintansa rajoittuu sellaisten aatteiden ja käsitysten\nlevittämiseen, jotka joko eivät ole vahingollisia rahaylimystölle tai\novat suorastaan sitä kiittäviä ja pönkittäviä. Milloin he vain ryhtyvät\njulistamaan sellaisia aatteita, jotka vahingoittavat rahavaltaa, he\nmenettävät toimensa, jolloin he, jos eivät ole varustautuneet pahojen\npäivien varalta, vaipuvat proletariaattiin ja menehtyvät tai heistä\ntulee työväenagitaattoreita. Älköönkä unohdettako, että juuri\nsanomalehdistö, saarnastuoli ja yliopisto muodostavat yleisen\nmielipiteen, määräävät kansakunnan ajatussuunnan. Ja taiteilijat taas:\nhe palvelevat rahaylimystön turmeltunutta ja saastaista makua.\n\nMutta kaiken kaikkiaan, raha ei itsessään ole todellinen valta. Se on\nvallan edellytys, ja valta on hallinnollista. Kuka vallitsee hallitusta\ntänä päivänä? Proletariaattiko, jonka kaksikymmentä miljoonaa jäsentä\npuuhailee hyödyllisissä töissä? Teitä naurattaa jo sellainen kysymyskin.\nEntä keskiluokka kahdeksine miljoonine jäsenineen? Ei enempää kuin\nproletariaattikaan. Kuka sitten vallitsee hallitusta? Rahaylimystö,\njohon ei kuulu enempää kuin neljännesmiljoona toimivia jäseniä. Mutta\nrahaylimystö kokonaisuudessaan ei sitä tee, vaikka se suorittaisikin\nratsupalvelusta. Hallitusta todellisuudessa vallitsee plutokratian äly,\njoka äly on kokoonpantu seitsemästä[52] pienestä ja mahtavasta ryhmästä.\nEikä ole unohdettava, että nämä ryhmät nykyään muodostavat yhtenäisen\nrenkaan.\n\n»Sallikaa minun osoittaa yksi ainoa niistä, rautatieryhmä. Sen\npalveluksessa on neljäkymmentä tuhatta asianajajaa, jotka valvovat sen\netuja tuomioistuinten edessä. Se antaa lukemattomia vapaapilettejä\ntuomareille, pankkiireille, sanomalehdentoimittajille, papeille,\nyliopistomiehille, valtioitten lainlaatijakuntain jäsenille ja\nkongressimiehille. Se ylläpitää loistavia ja ylellisiä »lobbyja»[53]\njokaisen valtion hallituskaupungissa ja Washingtonissa. Ja maamme\nkaikissa kaupungeissa ja kauppaloissa sillä on palveluksessaan ääretön\narmeija kätyreitä ja pikkupolitikoitsijoita, joiden varsinaisena\ntehtävänä on olla läsnä nimityskokouksissa, tuppautua lautakuntiin,\nlahjoa tuomareita ja joka suhteessa valvoa sen etuja.[54]\n\n»Hyvät herrat, minä olen kuvannut ainoastaan yhtä näistä seitsemästä\nryhmästä, jotka muodostavat plutokratian aivot, sen älyn.[55] Teidän\nkahteenkymmeneenneljään miljaardiin dollariin nouseva omaisuutenne ei\nanna teille poliittista valtaa viidenkolmatta sentin edestä. Se on tyhjä\nkuori, ja pian se kuorikin otetaan teiltä pois. Plutokratialla on\nkäsissään kaikki valta tänä päivänä. Se laatii lait, sillä onhan sillä\nhallussaan senaatti, kongressi, tuomioistuimet ja valtioiden\nlainlaatijakunnat. Eikä sillä hyvä. Lakien taakse tarvitaan\ntoimeenpaneva valta. Tänä päivänä plutokratia laatii lait, ja niitä\ntoimeenpanemassa sillä on käytettävänään poliisi, armeija, laivasto ja\nvihdoin kansalliskaarti, johon me kaikki kuulumme, te, minä ja kaikki\nmuut.»\n\nSen perästä ei enää paljon keskusteltu ja pian päivällinen päättyi.\nVieraat jättelivät hyvästi allapäin ja hiljaisin äänin. Näytti melkein\nsiltä, kuin heitä olisi peloittanut kuva, minkä olivat nähneet.\n\n»Asema todellakin on vakava», sanoi mr Calvin Ernestille. »Eikä minulla\nole juuri mitään muistuttamista teidän kuvaustanne vastaan. Olen eri\nmieltä teidän kanssanne ainoastaan mikäli on kysymys keskiluokan\nperikadosta. Me tulemme säilyttämään olemassaolomme, ja me kukistamme\ntrustit.»\n\n»Ja palaamme esi-isiemme kannalle», jatkoi Ernest hänen lausettaan.\n\n»Vaikkapa niinkin», vastasi mr Calvin juhlallisen vakavasti. »Käsitän\nkyllä, että se on tavallaan jonkinlaista koneitten särkemistä ja että se\non typerää. Mutta elämähän kokonaisuudessaan on typerää meidän\npäivinämme. Ja kaikessa tapauksessa meidän koneensärkemisemme on sentään\nkäytännöllistä ja mahdollista, jota teidän haaveenne eivät ole. Teidän\nsosialistinen haaveenne on — niin, se on haave. Me emme voi seurata\nteitä.»\n\n»Soisin teidän tuntevan hiukan enemmän kehitystä ja yhteiskuntaoppia»,\nsanoi Ernest vakavasti heidän kätellessään hyvästiksi. »Se säästäisi\nmeiltä monta ikävyyttä.»\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nPyörremyrskyssä.\n\n\nLiikemiesten päivällisten jälkeen seurasi sarja kaameita tapauksia. Ja\nminä, joka olin ikäni elänyt rauhallisessa ja hiljaisessa\nyliopistokaupungissa, löysin yht'äkkiä itseni suurten\nmaailmantapahtumain pyörteestä. En tiedä, johtuiko se rakkaudestani\nErnestiin vaiko siitä selvästä yhteiskunnan tilan näkemyksestä, minkä\nErnestin johdolla olin saavuttanut, mutta minusta oli tullut\nkumouksellinen, ja minut vetivät pyörteisiinsä tapaukset, joita en vielä\nkolme kuukautta sitten olisi lainkaan ymmärtänyt.\n\nMinun omat kohtaloni kärjistyivät yhtärinnan suuren yhteiskunnallisen\nkärjistymisen kanssa. Ensiksi tapahtui isän erottaminen yliopistosta.\nTotta kyllä häntä ei muodollisesti erotettu, mutta vaadittiin jättämään\nerohakemuksensa. Se sellaisenaan ei paljoa merkinnyt. Itse asiassa se\nhuvitti isää. Se huvitti häntä erittäinkin siihen katsoen, että tuota\nerottamista oli jouduttanut hänen kirjansa »Economics and Education»\nilmestyminen. Se lujitti hänen käyttämiään todistuskappaleita, hän\narveli. Tarvittiinko enää parempaa esimerkkiä osoittamaan, että\nkapitalistiluokka vallitsee koululaitosta.\n\nMutta tämä todistus ei laajalle levinnyt. Kukaan ei tietänyt, että hänet\noli pakotettu eroamaan yliopistosta. Hän oli niin etevä tiedemies, että\nsellainen uutinen kerrottuna hänen pakollisen eroamisensa syitten\nyhteydessä olisi synnyttänyt myrskyn. Sanomalehdet sirottelivat hänelle\nylistyksiä ja kunnianosoituksia ja kiittelivät häntä siitä, että hän oli\njättänyt yksitoikkoisen luentosalin omistaakseen koko aikansa\ntieteellisille tutkimuksille.\n\nAluksi isä naurahteli. Sitten hän suuttui — kiukustui. Seurasi hänen\nkirjansa takavarikoiminen, joka toimitettiin niin salaperäisesti, että\naluksi emme voineet käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Kirjan\nilmestyminen oli oitis herättänyt melkoista hämmästystä kaikkialla. Isää\noli kohteliaasti löylytetty kapitalistisessa sanomalehdistössä\nviittaamalla siihen, miten säälittävää on, että hänenlaisensa suuri\ntiedemies jättää oman alansa ja siirtyy sosiologian alalle, josta hän ei\ntiedä mitään ja missä hän oli oitis joutunut harhaan. Tätä kesti viikon\npäivät, ja isä oli hyvällä tuulella, naureskellen partaansa ja\nkehuskellen, että hänen kirjansa oli koskettanut kapitalismin kipeään\npaikkaan. Ja sitten äkisti sanomalehdet ja aikakauskirjat vaikenivat\nkoko kirjasta. Samoihin aikoihin ja yhtä odottamattomasti kirja hävisi\nkirjakaupoista. Ei yhtään kappaletta ollut missään saatavana. Isä\nkirjoitti kustantajille, ja nämä ilmoittivat, että painolevyt olivat\ntapaturman kautta särkyneet. Seurasi kirjevaihto, josta isä ei\npaljonkaan viisastunut. Vihdoin jouduttuaan niin ahtaalle, että\nkaksimieliset sanamuodot eivät enää riittäneet, heidän täytyi tunnustaa,\nettä he eivät haluaisi ladottaa teosta uudelleen, mutta he kyllä\nmielellään luopuisivat kustannusoikeuksistaan siihen.\n\n»Ettekä te löydä koko maasta yhtään kustannusliikettä, joka uskaltaisi\nsiihen koskea», sanoi Ernest. »Ja jos olisin teidän sijassanne, niin\narvelematta etsisin piilopaikkaa. Tämä on vain Rautakoron esimakua.»\n\nMutta isä oli tiedemies koko olemukseltaan. Hän ei koskaan luottanut\nsellaisiin johtopäätöksiin, joihin tullaan hypähtämällä. Laboratoriokoe\nei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, jollei sitä suoritettu\nyksityiskohtia myöten. Ja niinpä hän koettelikin kaikki mahdolliset\nkustannusliikkeet. Ne esittelivät lukemattomia syitä ja\nlausuivat mielipahansa, mutta yksikään ainoa ei huolinut kirjaa\nkustannettavakseen.\n\nKun isä tuli vakuutetuksi siitä, että kirja oli todellakin julistettu\nkielletyksi, koetti hän saada sen tiedon sanomalehtiin; mutta hänen\nlehtien toimituksille osoittamansa kirjeet jäivät huomioonottamatta.\nEräässä sosialistien kokouksessa, missä oli saapuvilla lukuisia\nsanomalehdenkertojia, isä päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän\nnousi ja esitti kirjansa vaiheet, kertoen miten viranomaiset olivat sen\nkaikessa hiljaisuudessa hävittäneet. Seuraavana päivänä, kun\nsanomalehdet tulivat, hän ensin nauroi, mutta sitten suuttui ankarammin\nkuin tavallisesti. Lehdet näet eivät puhuneet kirjasta halkaistua sanaa,\nmutta sen sijaan vääristelivät hänen esiintymisensä. Hänen puheensa\nvarsinaisesta aineesta ei edes mainittu, mutta sen sijaan kerrottiin\nnäille lehdille ominaisella tavalla, miten hän oli pitänyt ulvovan\nanarkistisen puheen. Kertomus oli oivallinen kyhäys. Erään kohdan siitä\nmuistan hyvin. Isä oli käyttänyt sanamuotoa »yhteiskunnallinen kumous».\nMutta sanomalehden uutisessa jätettiin pois sana »yhteiskunnallinen».\nKertomus lähetettiin kautta koko maan Associated Pressin sähkösanomilla,\nherättäen kaikkialla verratonta hämmästystä. Isä leimattiin siinä\nnihilistiksi ja anarkistiksi, ja eräässä pilakuvassa, joka ilmestyi\nmiltei kaikissa huomattavimmissa sanomalehdissä, hänet esitettiin\npunainen lippu kädessään ja perässään joukko pitkätukkaisia\nvillinnäköisiä miehiä, joilla oli käsissään tulisoihtuja, puukkoja ja\npommeja.\n\nHäntä löylytettiin armottomasti pitkissä johtavissa artikkeleissa hänen\nanarkismistaan, tehtiinpä sellaisiakin viittauksia, että hän muka oli\ntullut mielenhäiriöön. Tällainen ei ollut kapitalistisen sanomalehdistön\ntaholta mitään uutta, kertoi Ernest meille. Hän sanoi, että näiden\nlehtien tapa on lähettää kertojiansa sosialistien kokouksiin ja sitten\nsepittää kaikenmoisia tarkoituksellisia juttuja peläten, että\nkeskiluokka ja työväenliike saattaisivat tavalla tai toisella lähestyä\ntoisiaan. Ja lakkaamatta Ernest kehoitti isää luopumaan taistelusta ja\npiiloutumaan.\n\nSosialistinen sanomalehdistö kuitenkin puuttui asiaan, ja pian levisi\nkautta lukevan työväestön tieto siitä, että kirja oli takavarikoitu.\nMutta sen laajemmalle se ei levinnyt. Ja kohta senjälkeen »Appeal to\nReason»-niminen sosialistinen kustannusliike tarjoutui julkaisemaan\nkirjan uudestaan. Isä oli hyvillään, mutta Ernest kävi levottomaksi.\n\n»Uskokaa pois, me olemme nyt tulleet sen tuntemattoman partaalle», hän\nsanoi. »Merkillisiä asioita tapahtuu ympärillämme. Ne voi tuntea. Emme\ntiedä, mitä ne ovat, mutta niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Koko\nyhteiskunta vavahtelee niiden painosta. Älkää kysykö minulta. En\nitsekään tiedä. Mutta sen saatte nähdä, että tästä keitoksesta syntyy\njotakin sakeampaa. Se on kiteytymistilassa. Teidän kirjanne\ntakavarikkoonottaminen on alkusoitto. Miten monta muuta kirjaa lienee\notettukaan takavarikkoon? Siitä meillä ei ole pienintäkään aavistusta.\nMeitä ympäröi täydellinen pimeys. Meidän on mahdoton saada selkoa\nasioiden todellisesta tilasta. Mutta minusta tuntuu, että seuraavana\nnumerona ohjelmassa tulee olemaan sosialistisen sanomalehdistön ja\nkustannusliikkeitten lakkauttaminen. Minä pelkään niin käyvän. Meidät\ntahdotaan kuristaa.»\n\nErnest näytti tuntevan tapahtumain valtimon tykytyksen tarkemmin kuin\ntoiset sosialistit, ja kahden päivän sisällä jysähti ensimmäinen\nisku. »Appeal to Reason» oli viikkolehti, jonka painos nousi\nseitsemään ja puoleen sataan tuhanteen, lukuunottamatta tilapäisiä\nylimääräispainoksia, jotka nousivat aina viiteen miljoonaan. Näiden\npainosten kustannukset suoritti se pienoinen joukko työläisiä, joka oli\nkokoontunut »Appealin» ympärille. Ensimmäinen isku tähdättiin juuri\nnäitä ylipainoksia vastaan, ja musertava isku. Postihallitus antoi\njulistuksen, jossa sanottiin, että nämä ylimääräiset painokset eivät\nkuulu lehden varsinaisiin postitusoikeuksiin ja että niitä sentähden ei\ntulla postittamaan.\n\nViikkoa myöhemmin postihallitus julisti lehden maan rauhalle ja\njärjestykselle vaaralliseksi, sulkien sen kokonaan postista. Se oli kova\nisku sosialistiselle liikkeelle. »Appeal» ryhtyi epätoivoiseen\ntaisteluun. Se valmistautui lähettämään lehteään kuljetusyhtiöitten\nvälityksellä, mutta nämä kieltäytyivät. Se oli »Appealin» loppu, joskaan\nei tyystin. Se valmistautui jatkamaan kirjain kustantamista.\nKaksikymmentä tuhatta kappaletta isän kirjaa oli jo sitomossa ja lisää\npainettiin. Mutta silloin eräänä yönä aivan aavistamatta kokoontui\nroskajoukko, joka, Amerikan lippua liehuttaen ja isänmaallisia lauluja\nlaulaen, sytytti tuleen »Appealin» kirjapainon hävittäen sen maan\ntasalle.\n\nSiihen asti Girard, Kansasin valtiossa, oli ollut hiljainen, rauhallinen\nkaupunki. Koskaan siellä ei ollut sattunut mitään työväenselkkauksia.\n»Appeal» maksoi työväelleen tavalliset palkat, ollen todellisuudessa\nkaupungin tuki ja turva, sillä se antoi työtä sadoille miehille ja\nnaisille. Tuohon roistojoukkoon kuuluvat eivät olleet Girardin\nasukkaita. Näytti siltä, kuin se olisi kohonnut maan uumenista palaten\nsinne työnsä tehtyään. Ernestin mielestä tämä tapahtuma oli tavattoman\nmerkittävä ilmiö.\n\n»Yhdysvalloissa on muodostumassa mustasotnia»,[56] hän sanoi. »Tämä on\nalkua. Ja me saamme nähdä enemmänkin sellaista. Rautakorko pöyhistyy.»\n\nJa sitä tietä meni isän kirja. Vähitellen saimme yhä tuntuvampia\ntodistuksia mustasotnian olemassaolosta. Viikko viikolta yhä useampia\nsosialistilehtiä lakkautettiin, ja useissa tilaisuuksissa mustasotnia\nhävitti sosialistilehtien kirjapainot. Tietysti maan toiset sanomalehdet\nasettuivat hallitsevan luokan taantumukselliselle kannalle ja\njuurruttivat ihmisten mieliin ennakkoluuloisuutta sosialistilehtiä\nvastaan, jotavastoin mustasotnialaisia kuvattiin isänmaallisiksi\nsankareiksi ja yhteiskunnan todellisiksi pelastajiksi. Ja niin\nvakuuttavia olivat niiden vääristelyt, että yksin papitkin kirkoissaan\neksyivät ylistämään noita raakalaisia, vaikkakin pahoittelivat sitä,\nettä väkivaltaa täytyi käyttää.\n\nAsiat kehittyivät hyvää vauhtia. Syysvaalit olivat tulossa, ja\nsosialistipuolue oli nimittänyt Ernestin kongressimiesehdokkaaksi. Hänen\nvalituksi tulemisestaan oli olemassa hyviä toiveita. Suuri\nkaturautatieläisten lakko San Franciscossa oli murrettu. Ja pian\nsenjälkeen ajurien lakon kävi samalla lailla. Nämä kaksi tappiota olivat\nvaikuttaneet sangen tuhoisasti järjestyneeseen työväkeen. Koko Tyynen\nValtameren Rannikon Ammattiliitto ja siihen kuluvat rakennustyöläisten\nammattiyhdistykset olivat kannattaneet lakkolaisia, ja kaikki oli\npäättynyt noloon tappioon. Se oli ollut verinen lakko. Poliisit olivat\nkolhineet lukemattomia päitä palikoillaan; ja kuolleiden lukua oli\nmelkoisesti lisännyt se kuularuisku, jolla lakaistiin katuja erään\nlakkolaisten joukkokokouksen aikana.\n\nSe ärsytti mielet äärimmilleen. Miehet himoitsivat verta ja kostoa.\nJouduttuaan häviölle omalla alueellaan he syöksyivät hankkimaan kostoa\npoliittisella taistelutantereella. He yhä edelleen säilyttivät\nammattijärjestönsä, joka oli omansa lisäämään heidän voimaansa\npoliittisessa taistelussa. Ernestin valitseminen tuli päivä päivältä\nvarmemmaksi, ammattiyhdistyksen toisensa perästä liittyessä kannattamaan\nsosialistien ehdokkaita. Työväki oli haltioissaan. Samalla kuin se\ntunkeili sosialistien kokoushuoneissa, se pysyi kuurona vanhojen\npuolueitten politikoitsijain laverruksille. Nämä viimeksimainitut saivat\nuseimmiten puhua tyhjille seinille, ja milloin heillä oli suurempi\nkuulijakunta, valmistettiin heille tavallisesti niin kuuma vastaanotto,\nettä heidän oli monta kertaa turvaannuttava poliisin apuun.\n\nNe olivat merkillisiä aikoja. Ilma väreili tapahtumista ja enteistä.\nAhtaat ajat[57] olivat tulossa, johtuen kokonaisesta sarjasta hyviä\nvuosia; näiden kuluessa oli kerääntynyt suuret varastot kuluttamattomia\ntuotteita, joiden kaupaksi-saaminen ulkomailla kävi yhä vaikeammaksi.\nUseilla teollisuusaloilla oli lyhennetty työpäivää, useissa suurissa\ntehtaissa oli kokonaan seisautettu työnteko, siksi kunnes menekkiä taas\navautuisi niiden tuotteille, ja työpalkkoja oli alennettu miltei\nkaikkialla.\n\nKonetyöläisten lakko oli niinikään murrettu. Lakkoon oli ottanut osaa\nkaksisataatuhatta konetyöläistä kannattajinaan puoli miljoonaa\nmetallityömiesten ammattiyhdistyksen jäsentä, ja verisiä melskeitä oli\nsattunut vähän väliä. Lakkoa murtamassa olivat työnantajain yhdistykset\nkäyttäneet aseistettuja lakonrikkojia[58]; mustasotniat, joita oli\nvarattu kymmeniin eri paikkoihin, olivat hävittäneet omaisuutta. Ja\nsiitä oli seurauksena, että sataantuhanteen nouseva armeija oli\nkomennettu liikkeelle tekemään koko jutusta peloittavan lopun. Joukko\ntyöväenjohtajia oli mestattu, koko joukko oli tuomittu\nvankeusrangaistuksiin ja tuhansia lakkolaisia ja johtajia oli sullottu\nhärkäaitauksiin, missä sotamiehet kohtelivat heitä hyvin raa'asti.\n\nNyt oli maksettava hyvien vuosien hinta. Markkinat olivat tulvillaan\ntavaraa, hinnat laskeutuivat, mutta sitäkin nopeammin laskeutuivat\npalkat. Koko maata tärisyttivät riitaisuudet teollisuusaloilla.\nTyölakkoja puhkesi kaikkialla, ja missä ei lakkoja ollut, siellä\nkapitalistit niitä järjestivät. Sanomalehdet olivat tulvillaan uutisia\nväkivaltaisuuksista ja verisistä melskeistä. Ja kaikkialla näyttelivät\nmustasotniat osaansa. Mellakat, murhapoltot ja omaisuuden hävittäminen\noli heidän varsinaisena toimenaan, ja hyvin he tekivätkin tehtävänsä.\nYhdysvaltain koko armeija oli komennettu liikkeelle mustasotnian\naikaansaaman yleisen metelöimisen vuoksi.[59] Kaikki kaupungit ja kylät\nolivat järjestään muuttuneet sotaleireiksi, ja työläisiä ammuttiin kuin\nkoiria. Lakonrikkojia palkattiin työttömäin joukoista, ja milloin\ntyöväen ammattiyhdistysten onnistui karkoittaa lakonrikkojat, silloin\nlähetettiin oitis sotaväki paikalle. Kansalliskaartit olivat vielä\nkoskematta. Toistaiseksi ei tarve vaatinut ottamaan käytäntöön tuota\nsalaista asevelvollisuuslakia. Ainoastaan vakinaiset joukot oli\nkomennettu toimeen. Ja tänä kauhun aikana hallitus lisäsi seisovan\narmeijan lukua sadalla tuhannella.\n\nKoskaan ennen ei työväki ollut saanut sellaista löylytystä. Mahtavat\nteollisuusherrat, oligarkit, nyt ensikerran sekaantuivat siihen\nhämminkiin, minkä työnantajain liitot olivat aloittaneet. Nämä\ntyönantajain liitot olivat itse asiassa keskiluokan hommia, ja nyt,\nahtaiden aikojen hätyyttäminä ja suurten teollisuusherrain tukemina,\nnämä yhdistykset päättivät antaa järjestyneelle työväelle kuoliniskun.\nSe oli kaikkivaltias liitto, mutta olemukseltaan se ei ollut muuta kuin\nleijonan ja lampaan ystävyyttä, kuten keskiluokka sai katkerasti kokea.\n\nTyöväkeä kuohutti verinen viha, mutta se kukistettiin. Siitä huolimatta\nhuono aika ei loppunut. Pankit, jotka olivat tärkeimpiä oligarkian\nvoimia, perivät yhä lainojaan. Wall-streetin ryhmä muutti\nosakemarkkinat, pörssin, sellaiseksi pyörrevirraksi, missä osakkeitten\narvot hupenivat mitättömiin. Ja kaikesta tästä hämmingistä ja näistä\nraunioista selvisi oligarkia murtumattomana, rauhallisena ja varmana.\nSen vakavuus ja varmuus oli peloittava. Eikä se käyttänyt yksinomaan\nomia äärettömiä voimiaan, vaan käytti lisäksi Yhdysvaltain\nvaltiorahaston koko voimaa toteuttaessaan suunnitelmiaan.\n\nTeollisuusherrat olivat nyttemmin kääntyneet keskiluokkaa vastaan.\nTyönantajain liitot, jotka olivat auttaneet heitä työväen\nmasentamisessa, joutuivat nyt itse samanlaisen kohtalon alaisiksi\npetollisten liittolaistensa käsissä. Välittäjäin, pienten liikemiesten\nja tehtailijain kukistuessa trustit seisoivat lujina. Vieläpä\nenemmänkin. Ne toimivat. Ne lietsoivat tulta lietsomistaan, sillä ne\nosasivat käyttää myrskyä hyväkseen ja tehdä siitä rahaa. Sellaisia\nvoittoja! Tavattomia voittoja! Ollen itse kyllin vankkoja kestämään\ntuulta, joka suureksi osaksi oli niiden itsensä virittämä, ne lähtivät\nliikkeelle ryöstämään ympärillään ajelehtivia hylkyjä. Arvot olivat\nkäsittämättömällä tavalla kutistuneet kokoon, jota seikkaa trustit\nkäyttivät hyväkseen lisäämällä jo ennestään suuria liikkeitään ja\nulottaen toimintansa monille aivan uusille aloille — ja aina vain\nkeskiluokan kustannuksella.\n\nSiten vuoden 1912 kesä nopeasti joudutti keskiluokan kukistumista.\nYksinpä Ernestiäkin hämmästytti asioiden nopea kehitys. Hän pudisti\nepäilevästi päätään, eikä hänellä ollut mitään toivoa syysvaalien\nsuhteen.\n\n»Ei maksa vaivaa», hän sanoi. »Meidät on lyöty. Rautakorko on jo mukana\npelissä. Olin toivonut rauhallista voittoa vaaliuurnalla. Mutta olin\nväärässä. Wickson oli oikeassa. Meiltä tullaan ryöstämään nekin vähäiset\noikeudet, mitkä meillä vielä on jäljellä; Rautakorko tulee tallaamaan\nmeidän kasvojamme; nyt ei ole muuta jäljellä kuin verinen vallankumous.\nTietysti me siinä voitamme, mutta se ajatus kammottaa minua.»\n\nJa siitä lähtien Ernest pani luottamuksensa kumoukseen. Siinä hän oli\npuolueensa edellä. Hänen sosialistitoverinsa eivät olleet hänen kanssaan\nsamaa mieltä. He yhä vain inttivät, että voitto voitaisiin saavuttaa\nvaaliuurnalla. Eipä sillä, että he olisivat typertyneet. Siinä suhteessa\nhe olivat liian kylmäverisiä ja rohkeita miehiä. Mutta he olivat\nepäuskoisia, siinä kaikki. Ernest ei saanut heitä vakavasti pelkäämään\noligarkian lähestymistä. Hänen puheensa ja mielipiteensä kylläkin\nsattuivat heihin, mutta heidän itseluottamustaan se ei järkyttänyt.\nHeidän yhteiskunnallisen kehityksen opissaan ei ollut tilaa\noligarkialle, ja sentähden muka mikään oligarkia ei voi tulla\nkysymykseenkään.\n\n»Me lähetämme teidät kongressiin ja sillä hyvä», he sanoivat hänelle\neräässä meidän salaisessa kokouksessamme.\n\n»Ja kun he kuljettavat minut ulos kongressista», Ernest vastasi\nkylmästi, »ja panevat minut seinää vasten ja ampuvat aivot ulos päästäni\n— entäs sitten?»\n\n»Silloin me rynnistämme koko voimallamme», vastasi oitis toistakymmentä\nääntä.\n\n»Silloin te syöksytte turmioon», kuului hänen tyyni vastauksensa. »Olen\nkuullut tuon saman virren silloin, kun keskiluokka sitä veisasi, ja\nmissä on nyt se voima?»\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMerkillinen seikkailu.\n\n\nMr Wickson ei kutsuttanut isää luokseen. He tapasivat toisensa eräällä\nlautta-aluksella Berkeleyn ja San Franciscon välillä, niin ettei hänen\nisälle antamansa varoitus ollut ennakolta harkittu. Jolleivät he olisi\nsattumalta tavanneet, ei varoitus olisi koskaan tullut kysymykseenkään.\nVaikka lopputulos silti kaikessa tapauksessa olisi ollut sama. Isä\npolveutui vanhasta, jäykkäluontoisesta amerikkalaisesta suvusta, jolta\nhän oli perinyt paljon sille luonteenomaista jyrkkyyttä ja\nitsepäisyyttä.\n\n»Ernest oli oikeassa», hän sanoi heti kotiin palattuaan. »Ernest on\nerinomainen nuorukainen, ja näen sinut mieluummin hänen vaimonaan kuin\nitse Rockefellerin tai Englannin kuninkaan.»\n\n»Mikä nyt on?» kysyin hämmästyneenä.\n\n»Oligarkia on tallaamaisillaan meidät jalkoihinsa, sinut ja minut.\nWickson sen melkein suoraan minulle sanoi. Hän oli sangen ystävällinen\nollakseen oligarkki. Hän tarjoutui auttamaan minut uudestaan virkaan\nyliopistossa. Mitä siitä arvelet? Hän, Wickson, viheliäinen rahasaksa,\nmäärää, saanko minä opettaa valtion yliopistossa. Mutta hän tarjosi\nminulle vieläkin enemmän — tarjoutui tekemään minusta erään suuren,\nhankkeissa olevan luonnontieteellisen yliopiston rehtorin. — Oligarkian\nnäetkös täytyy koettaa päästä tavalla tai toisella liioista rahoistaan.\n\n»'Muistatteko, mitä sanoin tuolle sosialistille, tyttärenne sulhaselle?'\nhän sanoi. 'Sanoin, että me tallaisimme työväen jalkoihimme. Ja sen me\nteemmekin. Mitä teihin tulee, tunnen kunnioitusta teitä kohtaan\ntiedemiehenä; mutta jos te yhdistätte kohtalonne työväenluokan kohtaloon\n— niin varokaa itseänne, siinä kaikki'. Ja sen sanottuaan hän pyörähti\nympäri ja lähti.»\n\n»Se merkitsee sitä, että meidän on mentävä naimisiin ennen\nsuunnittelemaamme aikaa», arveli Ernest, kun me kerroimme asian hänelle.\n\nEn voinut seurata hänen ajatusjuoksuaan, mutta pian pääsin asian\nperille. Näihin aikoihin maksettiin neljännesvuoden osinko Sierran\ntehtaiden osakkaille — eli oikeastaan olisi pitänyt maksaa, sillä isä\nei saanut maksuosoitustaan. Muutamia päiviä odotettuaan isä kirjoitti\ntehdasyhtiön kirjurille. Vastaus saapui oitis, ja siinä ilmoitettiin,\nettä kirjat eivät osoita isällä olevan mitään osaa tehtaassa, ja\nkohteliaasti pyydettiin lähempiä selityksiä.\n\n»Kyllä tulen selittämään sille konnalle», sanoi isä ja lähti pankkiin\nnoutamaan kysymyksessä olevia osakepapereita, joita hän säilytti pankin\ntalletusholvissa.\n\n»Ernest on sangen merkillinen mies», sanoi isä, kun minä hänen\npalattuaan autoin päällystakkia hänen yltään. »Minä toistan vieläkin,\nettä tuo sinun sulhasesi on sangen merkillinen mies.»\n\nOlin pannut merkille, että aina kun hän tuolla tavoin kehuskeli\nErnestiä, oli joku onnettomuus tapahtunut.\n\n»Ne ovat jo astuneet jalkansa minun päälleni», isä selitti. »Sieltä ei\nlöytynyt osakepapereita. Laatikko oli tyhjä. Sinun ja Ernestin on\nmentävä naimisiin hyvin joutuin.»\n\nIsä piti yhä kiinni tiedemiehen perinpohjaisuudesta. Hän haastoi\nSierra-yhtiön oikeuteen, mutta yhtiön tilikirjoja hän ei saanut esille.\nHän ei vallinnut oikeuslaitosta kuten Sierra-yhtiö. Se ratkaisi koko\njutun. Hän sai maistaa lain ruoskaa, ja tuo julkea rosvous meni\ntäydestä.\n\nMinua melkein naurattaa muistellessani sitä menettelytapaa, mitä isään\nnähden noudatettiin. Hän tapasi Wicksonin sattumalta San Franciscon\nkadulla ja sanoi, että Wickson on kirottu lurjus. Ja senjälkeen isä\nvangittiin, syytettynä uhkauksesta, häntä sakotettiin poliisioikeudessa\nja kehoitettiin olemaan siivolla. Se kaikki oli niin hullunkurista, että\nhänen kotiin palattuaan täytyi itsensäkin nauraa. Mutta mikä melu siitä\nnostettiinkaan paikkakunnan sanomalehdissä! Niissä puhuttiin vakavasti,\nkuinka väkivallan itu näyttäytyy jokaisessa, joka innostuu sosialismiin;\nja isää, jolla oli takanaan pitkä ja rauhallinen elämä, osoitettiin\nesimerkkinä tuon väkivallan basillin turmiollisista vaikutuksista.\nNiinikään useat lehdet huomauttivat, miten isän järki on heikentynyt\nankarassa tieteellisessä työssä, ja häntä suositeltiin lähetettäväksi\nvaltion mielisairaalaan. Eikä se ollut pelkkää puhetta. Siinä piili\narveluttava vaara. Mutta isä oli kyllin viisas hoksatakseen sen. Hänellä\noli oppaanaan piispan esimerkki, ja hän otti siitä oppia. Hän oli\nrauhallinen, vaikka hänelle tehtiin veristä vääryyttä. Ja minä olen\nvakuutettu siitä, että hän sillä hämmästytti vihollisensa.\n\nOli kysymys meidän talostamme — meidän kodistamme. Kiinnityksen\nomistaja vaati saatavaansa, ja meidän oli jätettävä talo hänelle.\nTietysti ei sellaista kiinnitystä todellisuudessa ollut olemassakaan.\nSekä maa että rakennus olivat velattomat. Mitään kiinnitystä niihin ei\noltu koskaan otettu eikä annettu. Mutta siitä huolimatta meitä vastaan\nesitettiin täydellisesti laillinen kiinnekirja, eikä siinä mikään\nauttanut. Isä ei nostanut melua. Niinkuin häneltä oli aikaisemmin\nryöstetty hänen rahansa, samoin häneltä nyt ryöstettiin hänen kotinsa.\nHänellä ei ollut mitään, mihin vedota. Yhteiskunnan koneisto oli niiden\nkäsissä, jotka olivat liittoutuneet häntä kukistamaan. Hän oli\nsydämeltään filosofi, eikä hän edes suuttunut tuon tapahtuman johdosta.\n\n»Minun tuomioni on luettu», hän sanoi minulle, »mutta silti ei minulla\nole mitään syytä olla koettamatta päästä siitä mahdollisimman vähällä\nmielenliikutuksella. Minun vanhat luuni ovat hauraat, ja minä olen\noppinut ymmärtämään elämää. Jumala tietää, etten halua viettää viimeisiä\npäiviäni hullujenhuoneessa.»\n\nTässä muistuu mieleeni piispa Morehouse, josta ei ole pitkään aikaan\nmainittu mitään. Mutta kerronpa ensin naimisiinmenostani. Tapahtumain\nsarjassa sillä ei ole mitään merkitystä, käsitän sen vallan hyvin, ja\nsiksipä ainoastaan mainitsen siitä.\n\n»Nyt meistä tulee todellisia köyhälistöläisiä», sanoi isä, kun meidät\nhäädettiin kodistamme. »Olen aina kadehtinut tuota sinun nuorukaistasi\nsen tähden, että hän omaa kokemukseen perustuvat tiedot köyhälistön\nelämästä. Mutta nyt tulen sitä itse näkemään ja oppimaan.»\n\nIsässäni mahtoi olla aika lailla seikkailijan verta. Hän näet käsitti\nmeidän onnettomuutemme jonkinlaisena seikkailuna. Hänessä ei voinut\nhuomata suuttumusta eikä edes katkeruutta. Hänessä oli liian paljon\najattelijaa, ja hän oli liian yksinkertainen elämäntavoiltaan\nkaivatakseen mukavuutta, mistä meidän nyt oli luovuttava. Niinpä kun me\nsitten muutimme asumaan Market-streetin eteläpuolella olevaan\nköyhälistönkaupunginosaan San Franciscossa, hän antautui tähän\nseikkailuun oikealla lapsen hartaudella ja innostuksella, johon liittyi\ntavattoman älyn terävä näkö ja taju. Hän ei koskaan kangistunut\nmieleltään. Hänellä ei ollut vääriä arvokäsityksiä. Sovinnaiset tai\ntotunnaiset arvot eivät koskaan olleet hänen edessään minkään arvoisia.\nAinoat arvot, mitä hän tunnusti, olivat matemaattisia ja tieteellisiä\ntosiasioita. Minun isäni oli suurisuuntainen mies. Muutamissa suhteissa\nhän oli vielä suurempi kuin Ernest, jota suurempaa en ole tavannut.\n\nMinäkin löysin jonkinlaista viihdytystä tästä meidän\nelämänmuutoksestamme. Jollei muuta, niin olinhan ainakin vapautunut\nsiitä järjestelmällisestä vainosta, mitä oli niin runsain määrin tullut\nmeidän osaksemme siitä pitäen, kun jouduimme oligarkian vihoihin. Ja\nminulle tuo muutos oli niinikään seikkailua, ja vielä kaikista\nsuurenmoisinta lajia, sillä se oli rakkausseikkailua. Meidän elämässämme\ntapahtunut muutos joudutti meidän avioliittoamme, ja minä olin jo\nsilloin Ernestin vaimo, kun muutimme asumaan noihin neljään huoneeseen\nSan Franciscon laitakaupungilla.\n\nLyhyesti kerrottuna tämä juttu kuuluu näin: Minä tein Ernestin\nonnelliseksi. Minä ilmestyin hänen myrskyiseen elämäänsä, en uutena\nhäiritsevänä voimana, vaan rauhan ja levon lähteenä. Minä annoin hänelle\nlepoa. Se oli minun rakkauteni palkka hänelle. Mitä suurempaa siunausta\nolisinkaan voinut toivoa kuin tuoda unhotusta ja sytyttää valoisaa iloa\nhänen väsyneisiin, poloisiin silmiinsä?\n\nNuo armaat, väsyneet silmät! Hän työskenteli uutterammin kuin kukaan,\nkoko ikänsä hän oli työskennellyt toisten ihmisten hyväksi. Se oli hänen\nihmisarvonsa mitta. Hän oli humanisti ja rakastaja. Ja hän, jonka\nsuonissa virtaili taistelijan veri, jolla oli jättiläisen ruumis ja\nkotkan mieli — hän oli niin hyvä ja hellä kuin runoilija. Ja hän olikin\nrunoilija. Teon laulaja. Ja koko elämän iän hän lauloi ihmisyyden\nlaulua. Ja hän teki sen sulasta ihmisrakkaudesta, ja ihmisten tähden hän\nantoi henkensä ja ristiinnaulittiin.\n\nJa kaiken sen hän teki toivomatta palkintoa vastaisuudessa. Hänen\nkäsityksensä mukaan tulevaista elämää ei ollut olemassa. Hän, joka\nhehkui kuolemattomuutta, kielsi itseltään kuolemattomuuden — sellainen\noli hänen tarinansa. Häntä, joka oli mieleltään niin lämmin, vallitsi\ntuo kylmä ja kielteinen filosofia, materialistinen monismi. Minä tapasin\nkiusata häntä sanomalla, että minä mittasin hänen kuolemattomuuttaan\nhänen sielunsa mitalla. Silloin hän aina nauroi, hänen käsivartensa\nkurottuivat minua kohti, ja hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen.\nJa sellaisissa tilaisuuksissa tuo väsähtänyt ilme aina katosi hänen\nsilmistään, ja niihin ilmestyi rakkauden onnen loiste, joka sellaisenaan\nkelpasi riittäväksi todistukseksi hänen kuolemattomuudestaan.\n\nHän tapasi niinikään sanoa minua dualistikseen. Ja hän selitti, miten\nImmanuel Kant puhtaan järjen avulla kumosi järjen, palvellakseen\nJumalaa. Ja hän todisti, miten minä olen tehnyt itseni samanlaiseen\nmenettelyyn vikapääksi. Kun minä tunnustin olevani syyllinen, mutta\nsamalla puolustin tuota menettelytapaa erittäin järjellisenä, hän veti\nminut lähemmäksi itseään ja hymyili niinkuin ainoastaan Jumalan lapset\nvoivat hymyillä. Minä tapasin väittää, että perinnöllisyys ja\nympäristö voivat selittää hänen omaa alkuperäänsä ja erikoisia\nluonteenominaisuuksiaan yhtä vähän kuin tieteen kylmä sormi voi saada\nselville elämän sisintä olemusta.\n\nKun hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen, niin minä sanoin häntä\nkuolemattomaksi materialistikseni. Ja niin me rakastimme ja olimme\nonnellisia; ja minä annoin hänelle anteeksi hänen materialisminsa hänen\nsuurenmoisen työnsä tähden, johon hän ryhtyi toivomatta siitä sielulleen\nvoittoa, ja sen tähden, että hän oli niin vaatimaton.\n\nMutta oli hän ylpeäkin. Kuinka hän olisi saattanut olla kotka olematta\nylpeä? Hänen vakaumuksensa mukaan rajoitettu, kuolevainen elämän siru,\njoka tuntee itsensä Jumalan kaltaiseksi, on enemmän kuin Jumala. Siten\nhän ylisti sitä, mitä hän sanoi kuolevaisuudeksi. Hän lausui mielellään\nsäkeitä eräästä runoelmasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä runoa\nkokonaisuudessaan eikä tietänyt, kuka sen oli sepittänyt. Liitän sen\ntähän, koska se on omansa kuvaamaan hänen elämänkäsitystään. Sillä\nkuinka voisi ihminen, joka lausuu tämän runon väreilevällä, hehkuvalla\näänellä ja haltioissaan, kuinka voisi sellainen ihminen olla pelkkä\nkuoleva tomu, harhaileva voima, haihtuva muoto?\n\n      On riemun suurin runsaus\n      mun synnyinoikeutein —\n      en kohtaloain kiittää voi\n      ma koskaan kylliksein.\n      Ja vaikka kuolon jokaisen\n      ma kärsin, minkä ihminen olenhan\n      juonut kumminkin\n      ma maljast' autuuden.\n      Ma tunnen voiman nautinnon\n      ja hurman naisen suutelon —\n      elämän viini huulillain\n      ma iloon humallun.\n      Ens-maljani! — sen elo saa.\n      mut toinen juhlii kuolemaa!\n      Ja joku toinen »minä» juo\n      ne maljat kuoltuain.\n\n      Jumala, mies sun ajamas\n      oon onnest' Edenin...\n      Mut siellä sinun uhmallas\n      ain' elän kuitenkin.\n      Pois kirpoo multa murheen ies,\n      kun maata katselen:\n      on kaunis mulla kotilies,\n      on linna autuuden!\n\n      Sukujen syntymättömäin\n      soi veri pyyteineen\n      niin myrskyten mun sielussain\n      kuin koski tyrskypäin.\n      Se sammuttaa voi helvetin,\n      sill' olen _mies_ — en jokaisin\n      vain soluin, mit' on ruumiissain,\n      vaan mies myös sielultain.\n      Ma olen herra piirin maan,\n      kun viittaan, mua totellaan...\n      Janoa, kaipuut' inehmoin\n      ma lientää tahdon ja myös voin.\n      Jumala, tyhjennettyäin\n      eloni maljan — varmaan ei\n      yö ikuisuuden pitkäks käy:\n      ma rauhan unta nään.\n\n      Oon minä, minä ajamas\n      mies onnest' Edenin...\n      Mut siellä sinun uhmallas\n      ain' elän kuitenkin.\n      Mua painaa riemun armas ies,\n      kun maata katselen:\n      on kaunis mulla kotilies,\n      on linna autuuden!\n\nErnest työskenteli ylenmäärin. Hänen erinomainen ruumiinrakennuksensa\nkesti niin paljon, mutta sekään ei voinut karkoittaa tuota väsynyttä\nilmettä hänen silmistään. Hänen armaat raukeat silmänsä! Hän ei koskaan\nnukkunut enempää kuin neljä ja puoli tuntia vuorokaudessa, mutta\nsiltikään hän ei ennättänyt tehdä niin paljon, kuin hän olisi tahtonut.\nYhä hän vain työskenteli aatteen levittämiseksi luennoiden\ntyöväenyhdistyksissä. Sitten tuli vaalitaistelu. Ja siinä yksistään hän\nteki yhden miehen työn. Sosialististen kustannusliikkeitten\nlakkauttamisen johdosta hänen vähäiset tulonsa loppuivat tyyten, ja hän\njoutui sangen ahtaalle. Aikakauslehdille hän teki käännöstöitä, kääntäen\ntieteellisiä ja filosofisia kysymyksiä käsitteleviä kirjoituksia; ja\nsaavuttuaan kotiin vaalivalmistustilaisuuksista myöhään illalla hän\nusein ryhtyi käännöstyöhönsä ja työskenteli aamutunneille saakka. Ja\nkaiken sen lisäksi hän harjoitti opintoja. Kuolinpäiväänsä asti hän\nlueskeli ja vieläpä perusteellisesti.\n\nJa silti häneltä riitti aikaa rakastaa minua ja tehdä minut\nonnelliseksi. Mutta se kävi päinsä ainoastaan siten, että minä\nsulaannuin kokonaan hänen elämäänsä. Minä opettelin pika- ja\nkonekirjoitusta, ja minusta tuli hänen kirjurinsa. Hän vakuutteli, että\nse helpotti hänen työtään puolella; ja niin vähitellen aloin täysin\nymmärtää hänen työtään. Meidän harrastuksemme muodostuivat\nmolemminpuolisiksi, ja me työskentelimme yhdessä ja nautimme\nlomahetkistä yhdessä.\n\nJa kesken työskentelynkin me joskus salaa vietimme suloisen hetken; ja\nnämä hetket olivat sitä suloisempia, kun me ne otimme salaa. Sillä me\nelimme kukkuloilla, missä ilma oli kevyttä ja kirkasta, missä\ntyöskenneltiin ihmisyyden hyväksi ja mihin ynseydellä ja itsekkyydellä\nei ollut pääsyä. Me rakastimme rakkautta. Ja tärkeintä kaikesta oli:\nminä onnistuin tarkoituksessani. Minä annoin hänelle lepoa — hänelle,\njoka niin uuraasti ponnisteli toisten hyväksi, minun rakas,\nraukeasilmäinen kotkani.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nPiispa.\n\n\nVasta meidän naimisiinmenomme jälkeen minä sattumalta tapasin piispa\nMorehousen. Mutta kerronpa ensin tapahtumain juoksun yksityiskohdissaan.\nEsiintymisensä jälkeen I. P. H:n kokouksessa piispa, joka oli\nsovinnollinen mies, taipui läheisimpäin seurakuntalaistensa pyynnöstä\nlähtemään virkalomalle. Mutta siltä matkalta hän palasi entistään\nlujempana päätöksessään saarnata totuutta. Seurakuntalaisten kauhuksi\nhänen ensimmäinen saarnansa oli aivan samanlainen kuin se puhe, minkä\nhän oli pitänyt kokouksessa. Uudestaan hän sanoi, perustellen sanojaan\nlaajasti ja yksityiskohtia myöten, että kirkko oli poikennut pois\nMestarin opetuksista ja että mammona oli koroitettu Kristuksen sijaan.\n\nJa seurauksena siitä oli, että hänet tahtoen tai tahtomattaan vietiin\nerääseen yksityiseen mielisairaalaan, jolloin sanomalehdet sisälsivät\ntuskallisia kertomuksia hänen mielisairaudestaan ja hänen\npyhimyksellisestä luonteestaan. Häntä pidettiin vankina sairaalassa.\nMinä kävin usein pyrkimässä häntä tervehtimään, mutta minulta\nkiellettiin pääsy; ja minuun teki tuskallisen vaikutuksen tuon täysin\njärkevän ja hurskaan miehen surullinen kohtalo.\n\nEniten minua kauhistutti piispan avuton tila. Jos hän pysyisi lujasti\nkiinni totuudessa sellaisena kuin hän sen näki, määrättäisiin hänet\nparantumattomain mielenvikaisten hoitolaan. Eikä hän voi sitä millään\nestää. Hänen rahansa, asemansa, hänen sivistyksensä eivät voisi häntä\npelastaa. Hänen mielipiteensä olivat yhteiskunnalle vaarallisia, ja\nyhteiskunta ei voinut käsittää sellaisten mielipiteitten järjellisyyttä.\nAinakin minun nähdäkseni yhteiskunta asettui sellaiselle kannalle.\n\nMutta piispa omasi hyväntahtoisuudestaan ja mielenpuhtaudestaan\nhuolimatta jonkun verran oveluutta. Hän käsitti selvästi uhkaavan\nvaaran. Hän näki joutuneensa satimeen ja koetti pelastua siitä. Saamatta\ntilaisuutta käyttää hyväkseen ystäväinsä apua, sellaisten kuin isän,\nErnestin ja minun, hänen oli yksinään selviydyttävä tukalasta\nasemastaan. Ja sairaalan pakollisessa yksinäisyydessä hän parani. Hän\ntuli järkiinsä jälleen. Hän taukosi näkemästä näkyjä; hänen mielensä\nvapautui siitä harhaluulosta, että yhteiskunnan velvollisuus on ruokkia\nMestarin lampaita.\n\nKuten sanottu, piispa tuli terveeksi, täysin terveeksi, ja sanomalehdet\nsamoinkuin hänen kirkkokuntansa jäsenetkin ilolla tervehtivät hänen\npalaamistaan. Minä menin kerran hänen kirkkoonsa. Saarna oli samaa maata\nkuin ne saarnat, joita hän oli pitänyt kauan ennen kuin hänen silmänsä\nalkoivat nähdä näkyjä. Minut valtasi pettymys, hämmästys. Oliko siis\nyhteiskunta pehmittänyt hänet? Oliko hän pelkuri? Oliko hänet\nsäikyttämällä nöyryytetty? Vai oliko pakotus ollut liian kova ja oliko\nhän nöyrästi langennut vallitsevan epäjumalan eteen?\n\nKävin hänen luonaan hänen loistavassa palatsissaan. Hän oli\nsurkuteltavasti muuttunut. Hän oli laihtunut, ja hänen kasvoissaan näkyi\nryppyjä, joita en ollut koskaan ennen huomannut. Minun tuloni näytti\nhäntä vaivaavan. Hän kopeloi hermostuneesti sormillaan hihansuitaan\npuhellessaan kanssani, ja hänen silmänsä vilkuilivat nähtävästi tahtoen\nvälttää katsettani. Jokin ajatus näytti askarruttavan häntä, ja hänen\npuheensa oli katkonaista, hän vaihtoi usein puheenaihetta, ja hänen\nhajamielisyytensä oli hämmästyttävä. Voiko tämä siis olla se luja\nKristuksen kaltainen mies, jonka minä olin tuntenut? Hänet oli\nnöyryytetty, häneltä oli taitettu niska. Hänen mielensä oli liian\ntaipuvainen. Se ei voinut vastustaa koko yhteiskunnan järjestynyttä\nsusilaumaa.\n\nMinä tulin murheelliseksi, sanomattoman murheelliseksi. Hänen\nlauseensa olivat epämääräisiä, ja hän näytti siinä määrin pelkäävän,\nmitä minä sanoisin, että en raskinut ruveta häntä ahdistelemaan\nkysymyksilläni. Hän puheli kaukaa kaartaen sairaudestaan, ja me\nhaastelimme kirkosta, urkuihin tehdyistä muutoksista ja vähäpätöisistä\nhyväntekeväisyyspuuhista; ja minun poislähtöni näytti tuottavan hänelle\nsellaista helpotusta, että olisin nauranut, ellei sydämeni olisi ollut\ntäynnä surua.\n\nMutta jospa olisin silloin tietänyt! Hän taisteli jättiläisen taistelua,\nenkä minä osannut sitä aavistaakaan. Yksinään, ypö yksin, miljoonien\nkanssaihmistensä keskellä hän kävi taisteluaan. Mielisairaalaan\njoutumisen pelon ja totuuden- ja oikeudenrakkautensa repelemänä hän\nriippui lujasti kiinni oikeudessa ja totuudessa. Mutta niin yksinään hän\noli, ettei uskaltanut luottaa edes minuun. Hän oli ottanut opetuksesta\nvaaria, liiaksikin.\n\nMutta pian selvisi asian oikea laita. Eräänä päivänä piispa katosi. Hän\nei ollut ilmoittanut lähdöstään kenellekään; ja kun päivä päivän jälkeen\nkului eikä piispaa kuulunut, levisi huhu, joka tiesi, että hän oli\ntilapäisessä mielenhäiriössä tehnyt itsemurhan. Mutta se otaksuma hävisi\nkohta, kun saatiin tietää, että hän oli myynyt koko omaisuutensa —\nkaupungissa olevan palatsinsa, maatilansa, joka sijaitsi Menlo Parkissa,\ntaulukokoelmansa, vieläpä kuuluisan kirjastonsakin. Näytti varmalta,\nettä hän oli järjestänyt kaikki asiansa ennen lähtöään.\n\nNämä tapahtumat sattuivat samaan aikaan kuin kova onni runteli meitä; ja\nvasta sen jälkeen kuin olimme kerinneet kunnolla sijoittautua uusiin\noloihimme, meille ilmaantui tilaisuus seurata piispan hommia. Ja pian\nselvisi kaikki. Eräänä iltana hämärissä pistäydyin vastapäätä olevaan\nlihakauppaan ostamaan paistia Ernestille illalliseksi.\n\nJuuri samassa tuli jonkun matkan päässä olevasta ruokakaupasta ulos\nmies, jonka tutunomaisuus kiinnitti minun huomiotani. Mutta mies kääntyi\nminuun selin ja lähti nopeasti astelemaan pitkin katua. Hänen\nhartioittensa muoto ja hopeanharmaat kiharat, jotka pistäysivät esille\ntakin kauluksen ja alasvedettävän lakin reunan välistä, herättivät\nminussa epämääräisiä muistoja. Sen sijaan, että olisin palannut kotiin,\nriensin miehen jälkeen. Minä joudutin käyntiäni, koettaen tukahduttaa\nniitä ajatuksia, joita nämä muistot herättivät. Ei, se ei voi olla\nmahdollista. Se ei voinut olla... noissa vaalistuneissa, kuluneissa\ntyöhousuissa, jotka sangen huonosti sopeutuivat hänen säärilleen.\n\nMinä pysähdyin, nauroin omille mietteilleni ja olin jo melkein päättänyt\nluopua takaa-ajostani. Mutta noiden hartioiden tavaton tutunomaisuus ja\nnuo harmaat kiharat! Minä jatkoin matkaani. Ja sivuuttaessani hänet\nkäännähdin ja vilkaisin hänen kasvoihinsa. Hän oli — piispa.\n\nHän pysähtyi samoin ja loi minuun hämmästyneen katseen. Iso paperipussi,\njoka hänellä oli vasemmassa kädessään, putosi kadulle. Se särkyi, ja\nmeidän jaloissamme kieriskeli perunoita. Hän katseli minua hämmästyneenä\nja hätkähtäen. Häneltä pääsi syvä huokaus.\n\nMinä ojensin käteni. Hän pudisti sitä, mutta hänen kätensä tuntui\nhervottomalta. Hän selvitti kurkkuaan hämmennyksissään, ja minä saatoin\nnähdä, miten hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Selvästi näki, että hän\noli pahasti pelästynyt.\n\n»Perunat», mutisi hän väräjävällä äänellä, »ne ovat kalliita».\n\nMe poimimme perunat kadulta ja ladoimme ne takaisin särkyneeseen\npussiin, jota hän nyt varovasti piteli kainalossaan. Minä koetin\nselittää hänelle, miten iloinen olin hänen tapaamisestaan, ja pyysin\nhäntä lähtemään meille suoraa päätä.\n\n»Isä on riemastuva teidät nähdessään», sanoin. »Me asumme ainoastaan\nkivenheiton päässä tästä.»\n\n»En voi», hän sanoi, »minun täytyy rientää. Hyvää vointia.»\n\nHän katseli epäröiden ympärilleen, ikäänkuin peläten ilmituloa, ja\nyritti lähteä liikkeelle.\n\n»Sanokaa, missä asutte, ja minä tulen teitä tervehtimään myöhemmin», hän\nsanoi nähdessään, että minä kävelin hänen vierellään ja että aioin pitää\nhänestä kiinni nyt, kun olin hänet löytänyt.\n\n»En», vastasin päättävästi. »Teidän pitää tulla oitis.»\n\nHän katsahti perunapussiin ja kääröihin, joita hänellä oli toisessa\nkädessään.\n\n»Se todellakin on mahdotonta», hän sanoi. »Suokaa anteeksi epäkohtelias\njäykkyyteni. Mutta jospa tietäisitte...»\n\nNäytti siltä, kuin hän olisi ollut murtumaisillaan, mutta jo samassa hän\nhillitsi itsensä.\n\n»Sitäpaitsi nämä ruokatavarat», hän jatkoi. »Se on surkea seikka. Se on\nkauheata. Hän on vanha nainen. Minun täytyy viedä nämä sinne oitis. Hän\nkärsii näiden puutetta. Minun täytyy jatkaa matkaani. Te ymmärrätte.\nSitten minä palaan. Sen lupaan teille.»\n\n»Sallikaa minun tulla mukaan», ehätin minä. »Onko se kaukanakin?»\n\nHän huoahti jälleen ja suostui.\n\n»Ainoastaan kahden kadunkulman päässä», sanoi hän. »Rientäkäämme.»\n\nPiispan johdolla opin tuntemaan entistä perinpohjaisemmin omaa\nympäristöämme. En ollut voinut aavistaakaan sellaista kurjuutta ja\nviheliäisyyttä olevan täällä. Tietysti se johtui siitä, että en ollut\nmissään tekemisissä hyväntekeväisyyshommien kanssa. Olin tullut\nvakuutetuksi siitä, että Ernest oli oikeassa verratessaan\nhyväntekeväisyyttä paiseen lääkitsemiseen. Puhkaistakoon paise, se oli\nhänen lääkkeensä; annettakoon työmiehelle hänen työnsä tuotteet ja\nasetettakoon vanhat raatajat eläkkeelle, niin hyväntekeväisyys käy\ntarpeettomaksi. Tästä vakuutettuna työskentelin yhdessä hänen kanssaan\nvallankumouksen hyväksi enkä pitänyt tarpeellisena käyttää aikaani ja\ntarmoani yhteiskunnallisesta vääryydestä johtuvien epäkohtain\nlieventämiseen.\n\nMinä seurasin piispaa erääseen pienoiseen huoneeseen muutamassa\npiharakennuksessa. Ja siellä me tapasimme pienen vanhan saksalaisen\nvaimon — kuudenkymmenenneljän vuoden ikäisen, sanoi piispa. Vaimo\nhämmästyi nähdessään minut, mutta nyökäytti sitten ystävällisesti\npäätään ja jatkoi sen housuparin neulomista, mikä hänellä oli\nhelmassaan. Hänen vieressään lattialla oli kokonainen kasa housuja.\nPiispa huomasi, että huoneessa ei ollut hiiliä eikä sytykkeitä, ja lähti\noitis niitä noutamaan.\n\nMinä otin käteeni housuparin ja tarkastelin hänen työtään.\n\n»Kuusi senttiä, hyvä rouva», sanoi hän nyökäyttäen hyväntahtoisesti\npäätään ja samalla jatkaen neulomistaan. Hän neuloi hitaasti, mutta\nkoskaan ei hän keskeyttänyt neulomistaan. Käsite »neulominen» näytti\nkokonaan vallitsevan häntä.\n\n»Koko tästä työstäkö?» minä kysyin. »Senkö verran ne maksavat? Kuinka\npaljon se vie aikaa?»\n\n»Niin», hän vastasi, »sen ne maksavat. Kuusi senttiä valmiiksi asti.\nYhden parin neulomiseen kuluu kaksi tuntia. Mutta työnjohtaja ei tiedä\nsitä», hän lisäsi nopeasti, ikäänkuin peläten tuottavansa hänelle\nikävyyksiä. »Minä olen hidas. Minulla on luuvalo käsissäni. Tytöt\ntekevät paljon nopeammin. He ompelevat parin puolta vähemmässä ajassa.\nTyönjohtaja on hyväntahtoinen mies. Hän sallii minun työskennellä kotona\nnyt, kun olen jo näin vanha ja koneitten surina särkee päätäni. Jollei\nhän olisi niin hyväntahtoinen, olisin kuollut nälkään. Niin, ne, jotka\ntyöskentelevät tehtaassa, saavat kahdeksan senttiä. Mutta mitäpä tehdä.\nNuorillekaan ei ole riittämään asti työtä. Vanhoilla ei ole valitsemisen\nvaraa. Useinkaan en saa enempää kuin yhden parin. Joskus, kuten tänään,\nminulle annetaan kahdeksan paria, jotka täytyy saada valmiiksi ennen\niltaa.»\n\nMinä kysyin, miten pitkiä työpäiviä hän tekee, johon hän vastasi sen\nriippuvan vuodenajoista.\n\n»Kesällä, jolloin tulee paljon tilauksia, työskentelen viidestä aamulla\nkello yhdeksään illalla. Mutta talvella on liian kylmä. Kädet pysyvät\nniin kankeina, ettei voi mitenkään aloittaa työtä aikaisin aamulla.\nSilloin täytyy työskennellä myöhempään — yli puolenyön joskus... Niin,\ntämä on ollut huono kesä. Ahtaat ajat. Jumala varmaankin on pahastunut.\nTämä on ensimmäinen työ, minkä olen saanut koko viikolla. Toden totta\nsilloin ei ole paljoa syötävää, kun ei saa työtä. Mutta minä olenkin\nsiihen tottunut. Olen ommellut koko ikäni jo vanhassa maassa ja sitten\ntäällä San Franciscossa — kolmeneljättä vuotta.\n\n»Jos on millä maksaa vuokransa, niin kaikki on hyvin. Talonmies on\nerittäin hyväntahtoinen, mutta hän vaatii vuokran. Se on niinkuin\npitääkin. Hän ei ota tästä huoneesta enempää kuin kolme dollaria. Se on\nvähän. Mutta ei ole helppo saada kokoon aina kolmeakaan dollaria\nkuussa.»\n\nHän taukosi puhumasta ja päätään nyökäyttäen jatkoi ompelemistaan.\n\n»Teidän täytyy kai hyvin tarkoin katsoa, miten käytätte ansionne», minä\nhuomautin.\n\nHän nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Vuokran maksettuani se ei enää ole vaikeata. Tietysti ei kannata ostaa\nlihaa. Kahviin ei liioin voi saada maitoa. Mutta aina sitä sentään voi\nsaada yhden aterian päivässä ja usein kaksikin.»\n\nHän lausui viimeiset sanansa korostaen. Hänen sanoistaan kuvastui\njonkinlainen onnistumisen ilo. Mutta kun hän taas ääneti jatkoi\nompelemistaan, huomasin synkän varjon hänen silmissään ja lakastuneen\nilmeen hänen suunsa ympärillä. Katse hänen silmissään muuttui\nkaukaiseksi. Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä karkoittaakseen sen\nhimmeyden, mikä niihin ilmestyi haitaten hänen työskentelyään.\n\n»Ei se ole nälkä, joka sydäntä pakottaa», hän sanoi. »Nälissään\nolemiseen tottuu. Tyttäreni tähden minä itken. Kone surmasi hänet. Totta\nkyllä, että hän työskenteli kovasti, mutt'en voi sittenkään ymmärtää.\nHän oli vankka. Ja nuori hän oli — ainoastaan neljänkymmenen; ja hän\ntyöskenteli ainoastaan kolmekymmentä vuotta. Hän aloitti nuorena, se on\nkyllä totta; mutta mieheni kuoli. Höyrypannu räjähti tehtaassa. Ja\nmikäpä meidän auttoi. Hän oli kymmenvuotias mutta sangen vankka tyttö.\nKone hänet tappoi. Niin, aivan nuorena. Se tappoi hänet, ja hän oli\njoutuisin työläinen koko tehtaassa. Minä olen ajatellut sitä usein ja\ntiedän sen. Siksipä en saata työskennellä tehtaassa. Kone vaivaa minun\npäätäni. Aina vain minä kuulen sen hokevan: 'Minä tein sen, minä tein\nsen.' Ja sitä se hokee pitkin päivää. Ja kun ajattelen tytärtäni, niin\nen saata työskennellä.»\n\nHänen vanhat silmänsä kostuivat jälleen, ja hänen oli ne kuivattava,\nennenkuin hän saattoi jatkaa työtään.\n\nMinä kuulin piispan kompuroivan ylös portaita ja menin avaamaan hänelle\novea. Minkä näköinen hän olikaan! Selässään hän kantoi puolta säkkiä\nhiiliä sytykkeineen. Hiilenpölyä oli karissut hänen kasvoilleen, joilta\nkauttaaltaan virtasi hiki. Hän laski säkin selästään uunin nurkkaan ja\nkuivasi kasvojaan karkealla nenäliinalla. Tuskin voin uskoa todeksi mitä\nnäin. Piispa, nokisena kuin hiilenkantaja ainakin, yllään työmiehen\nhalpa pumpulipusero, josta ylimmäinen nappi oli poissa, ja työmiehen\npäällyshousut. Nuo päällyshousut ne olivat kaikista kummallisimmat,\nsillä ne olivat patjanpäällyskangasta, ja niitä kannatti lanteilla\nsellainen kapea vyö, jollaisia työmiehet käyttävät.\n\nVaikka piispan oli lämmin, niin vaimo-vanhuksen surkeat, pöhöttyneet\nkädet olivat jo jäykistyneet kylmästä; ja ennenkuin lähdimme, piispa\nviritti tulen uuniin ja minä kuorin perunat ja panin tulelle. Minä tulin\naikaa myöten tietämään, että meidän naapuristomme vuokrakasarmeissa oli\npaljon ihmisiä yhtä surkeassa, vieläpä surkeammassakin tilassa kuin tämä\nvanha nainen.\n\nErnest oli huolissaan viipymisestäni. Kun odottamattoman vieraan tulon\nsynnyttämä hämmästys oli hälvennyt, heittäytyi piispa tuoliin, oikaisi\npäällyshousujen peittämät säärensä ja huoahti tyytyväisesti. Me olimme\nensimmäiset hänen entisistä ystävistään, joita hän oli tavannut\nkatoamisensa jälkeen, hän sanoi meille; ja näiden viikkojen kuluessa hän\nlienee kärsinyt ikävästä. Mutta enimmän hän sentään kertoi siitä ilosta,\nmitä hän oli tuntenut täyttäessään Mestarin käskyä.\n\n»Sillä nyt todellakin», hän sanoi, »minä ruokin hänen lampaitaan. Ja\nminä olen saanut suurenmoisen opetuksen. Sielua ei voi hoitaa, ennenkuin\nruumis on tyydyttävästi ravittu. Hänen lampailleen on tarjottava leipää,\nvoita, perunoita ja lihaa, vasta sen jälkeen on heidän henkensä valmis\nvastaanottamaan hienompaa ravintoa.»\n\nHän söi hyvällä ruokahalulla minun valmistamaani illallista. Ei koskaan\nentisinä aikoina hän ollut syönyt niin hyvällä ruokahalulla kuin nyt\nmeidän pöydässämme. Me huomautimme siitä, ja hän sanoi, ettei hän ollut\nkoskaan ennen ollut niin terve kuin nyt.\n\n»Nykyjään minä aina kävelen jalkaisin», hän sanoi punastuen, ikäänkuin\nolisi pitänyt raskaana syntinä sitä, että hän entisinä aikoina aina\najeli vaunuillaan.\n\n»Minun terveyteni on senkin vuoksi parantunut», hän ehätti lisäämään.\n»Ja minä olen todellakin onnellinen — sangen onnellinen. Sillä onhan\nelämälläni nyt pyhä tarkoitus.»\n\nJa silti kuvastui hänen kasvoillaan tuska, sen maailman tuska, missä hän\nnyt eli ja vaikutti. Hän näki nyt elämän kaikessa raakuudessaan, aivan\ntoisenlaisena kuin ennen tutkiessaan sitä vain kirjastossaan painetuista\nkirjoista.\n\n»Ja tästä kaikesta te olette vastuunalainen, nuori mies», hän sanoi\nErnestiin kääntyen.\n\nErnest hämmästyi ja ällistyi.\n\n»Minä — minähän varoitin teitä», hän änkytti.\n\n»Ei, te ymmärrätte minut väärin», vastasi piispa. »Minä en puhu\nmoittimalla, vaan päinvastoin tahdon ilmaista kiitollisuuttani. Teitä\nminun on kiittäminen siitä, että löysin oikean tien. Te johdatitte minut\nelämän opinkappaleista elämään itseensä. Te veditte syrjään\nyhteiskunnallista likaa peittävän verhon. Te olitte valona pimeydessäni,\nmutta nyt minäkin jo näen valon. Ja minä olen sangen onnellinen,\nmutta...», hän vaikeni kesken lausettaan, ja hänen silmissään piili\npelko. »Mutta tuo vaino. Minä en vahingoita ketään. Miksi he eivät anna\nminun olla rauhassa? Mutta ei siinä kaikki. Se on itse tuon vainoamisen\nluonne. Minä en välittäisi, vaikka ne olisivat silponeet ruumistani tai\npolttaneet minut roviolla tai ristiinnaulinneet minut pää alaspäin.\nMutta minua kauhistuttaa hourujenhuone. Ajatelkaahan toki! Olla\nhullujenhuoneessa! Se on järkyttävää. Minä näin mielisairaalassa\nmuutamia hulluustapauksia. Ne ihmiset olivat raivoja. Veri suonissani\njähmettyi sitä ajatellessani. Ja olla elinajakseen suljettuna kiljuvien\nmielipuolien kanssa samaan laitokseen! Ei, ei!»\n\nSe oli säälittävää. Hänen kätensä tutisivat, ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi ja torjui kammoten luotaan sitä kuvaa, minkä hän oli piirtänyt.\n\n»Antakaa minulle anteeksi», hän sanoi yksinkertaisesti. »Se johtuu\nhäiriytyneestä hermostostani. Mutta olkoon niin, jos kerran Mestarin työ\nsiihen johtaa. Ketä minun on moitittava?»\n\nKun katsoin häneen, tunsin halua huudahtaa: »Suuri piispa! Oi sankari!\nJumalan sankari!»\n\nIllan kuluessa saimme kuulla lisää hänen hommistaan.\n\n»Minä möin taloni», hän sanoi, »ja kaiken muunkin omaisuuteni. Olin\nselvillä siitä, että minun täytyi se tehdä salaa, sillä muuten he\nolisivat ottaneet minulta kaiken. Se olisi ollut kamalaa. Näinä aikoina\nusein ihmettelen, miten äärettömän paljon perunoita tai leipää tai lihaa\ntai hiiliä saattaa ostaa parilla-, kolmellasadalla tuhannella\ndollarilla.» Hän kääntyi Ernestiin. »Te olette oikeassa, nuori mies. Työ\nnauttii hämmästyttävän alhaista palkkaa. Minä en ole koko elinaikanani\ntehnyt työtä, lukuunottamatta fariseuksille pidettyjä kaunopuheisia\nsaarnoja — luulin saarnaavani evankeliumia — ja kuitenkin minulla oli\npuolen miljoonan dollarin omaisuus. En tietänyt oikeastaan, mitä puoli\nmiljoonaa dollaria merkitsee, ennenkuin sain selville, miten paljon\nleipää, voita, lihaa ja hiiliä sillä voi saada. Ja samalla kertaa\nminulle selvisi enemmänkin. Minä käsitin, että kaikki nuo leivät, voit,\nlihat ja hiilet olivat minun ja että minä en ollut työskennellyt niitä\nsaadakseni. Silloin minulle selvisi, että joku toinen oli ne työllään\ntehnyt ja että ne oli häneltä ryöstetty. Ja kun saavuin köyhien pariin,\nniin löysin ne, joilta tuo omaisuus oli ryöstetty ja jotka olivat\nnälissään ja kurjuudessa sen tähden, että heiltä oli ryöstetty.»\n\nMe vedimme hänet takaisin kertomukseensa.\n\n»Rahatko? Minä olen niitä tallettanut useaan eri pankkiin eri nimillä.\nNiitä ei voida milloinkaan minulta ottaa, sillä kukaan ei niitä löydä.\nJa se on niin hyvää tuo raha. Sillä voi saada niin paljon ruokaa. En\nkoskaan ennen ole tietänyt, mihin raha kelpaa.»\n\n»Toivottavasti me saamme sitä jonkun verran aatteellista työtä varten»,\nsanoi Ernest. »Siitä olisi ääretöntä hyötyä.»\n\n»Niinkö arvelette?» sanoi piispa. »Minä en suuresti luota politiikkaan.\nTotta puhuen pelkään, että en ymmärrä politiikkaa.»\n\nErnest oli hienotunteinen sellaisissa asioissa eikä uudistanut\npyyntöään, niin kipeässä rahantarpeessa kuin hän tiesikin\nsosialistipuolueen olevan.\n\n»Minä vietän yöni huokeahintaisissa majataloissa», jatkoi piispa. »Minua\npeloittaa enkä uskalla koskaan asua pitempää aikaa samassa paikassa.\nNiinikään minulla on vuokrattuna kaksi huonetta työläiskortteleissa eri\nosissa kaupunkia. Se on suurta tuhlausta, mutta välttämätöntä. Koetan\nkorvata sen valmistamalla itse ruokani, vaikkakin joskus ruokailen\nhalvoissa kahviloissa.\n\n»Ja niin olen vihdoinkin täyttänyt työalani tässä maailmassa, josta\nteille kiitos, nuori mies. Se on Mestarin työtä.» Hän katseli minua, ja\nhänen silmänsä säteilivät. »Te yllätitte minut ollessani ruokkimassa\nhänen lampaitaan, näettekös. Ja tietenkin te kaikin tulette säilyttämään\nsalaisuuteni.»\n\nHän puheli kyllä jotenkin huolettomasti, mutta hänen sanojensa takana\npiili todellinen pelko. Hän lupasi tulla meitä uudestaan tervehtimään.\nMutta viikkoa myöhemmin luimme sanomalehdestä, että onneton piispa\nMorehouse oli viety Napan hullujenhuoneeseen ja että oli olemassa jonkun\nverran toivoa hänen paranemisestaan. Turhaan pyrimme häntä tapaamaan\nsaadaksemme hänen asiansa uudestaan tutkittavaksi. Emmekä liioin\nonnistuneet saamaan hänestä mitään muuta tietoa, paitsi tuon\nepämääräisen selityksen, että hänen paranemisestaan oli hiukan toivoa.\n\n»Kristus kehoitti rikasta nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä oli»,\nsanoi Ernest katkerasti. »Piispa noudatti Kristuksen antamaa kehoitusta,\nja hänet salvattiin hullujenhuoneeseen. Ajat ovat muuttuneet sitten\nKristuksen päivien. Meidän päivinämme rikas mies, joka antaa kaikkensa\nköyhille, on mieletön. Siitä ei maksa vaivaa keskustella. Yhteiskunta on\npuhunut.»\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nYleislakko.\n\n\nTietysti Ernest tuli valituksi kongressiin siinä suuressa\nsosialistisessa nousussa, mikä tapahtui syksyllä v. 1912. Suurena syynä\nsosialistien äänimäärän paisumiseen oli Hearstin[60] kukistaminen. Se oli\nhelppo tehtävä plutokratialle. Hearstin sanomalehtien vuotuiset\nkustannukset nousivat kahdeksaantoista miljoonaan dollariin, jonka\nsumman ja enemmänkin hän maksatti keskiluokalla ilmoitusmaksuina. Hänen\nrahallinen voimansa perustui kokonaan keskiluokkaan. Trustit eivät\nilmoittaneet.[61] Tuhotakseen Hearstin ei tarvinnut muuta kuin ottaa\nhäneltä pois hänen ilmoituksensa.\n\nKoko keskiluokka ei ollut vielä hävinnyt. Sen roteva luuranko oli vielä\njäljellä, mutta se oli vailla voimaa. Ne pikkutehtailijat ja kauppiaat,\njoita vielä oli jäljellä, olivat täydellisesti plutokratian armoilla.\nHeillä ei ollut omintakeista taloudellista tai poliittista kantaa. Ja\nkun plutokratia antoi viittauksen, niin he oitis vetivät pois\nilmoituksensa Hearstin lehdistä.\n\nHearst asettui rajuun vastarintaan. Hän painatti sanomalehtensä\npuolentoista miljoonan dollarin tappiolla kuukaudessa. Hän julkaisi yhä\nedelleen ilmoituksia, joista hän ei saanut enää maksua. Jälleen\nplutokratia antoi käskynsä, ja pienet liikemiehet ja tehtailijat\nlähettivät tukuittain kirjeitä Hearstille, kieltäen häntä julkaisemasta\nheidän vanhoja ilmoituksiaan. Hearst ei siitä piitannut. Tuomioistuimet\nantoivat tuomioita häntä vastaan. Mutta sekään ei vielä auttanut. Hänet\ntuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen oikeusistuimen\nhalveksimisesta, ja lukemattomilla vahingonkorvausjutuilla hänet lopulta\najettiin vararikkoon. Silloin kaikki oli lopussa. Plutokratia oli\nlangettanut hänestä tuomionsa. Oikeusistuimet olivat plutokratian\nkäsissä. Ja Hearstin kera syöksyi lopulliseen perikatoonsa myöskin\ndemokraattipuolue, jonka hän vasta äskettäin oli valloittanut.\n\nHearstin ja demokraattipuolueen hävittyä sen jäsenillä oli edessään\nkaksi uraa. Toinen johti sosialistipuolueeseen, toinen republikaaniseen.\nNiinpä kävikin, että me sosialistit saimme korjata Hearstin puolittain\nsosialististen oppien hedelmät, sillä suuri enemmistö hänen seuraajiaan\nsiirtyi meidän puolellemme.\n\nMaan pakkoluovuttaminen, joka tapahtui näihin aikoihin, olisi myöskin\nlisännyt meidän äänimääräämme, ellei tilapäisesti olisi syntynyt n. s.\nmaalaisliitto. Ernest ja toiset sosialistijohtajat koettivat kaikin\ntavoin taivuttaa farmareita meidän puolellemme. Sosialististen\nsanomalehtien ja kustannusliikkeiden sulkeminen oli liian kova isku,\njotavastoin suusanallinen aatteen levittäminen ei ollut silloin vielä\nkehittynyt. Niinpä tapahtui, että politikoitsijat sellaiset kuin mr\nCalvin, jotka itse olivat jo kauan sitten tyhjiksi kynittyjä farmareita,\njohtivat maalaisliitoksi järjestyneet farmarit epätoivoiseen\npoliittiseen kamppailuun.\n\n»Farmari-parat», sanoi Ernest kerran katkerasti nauraen, »trustit\npitelevät heitä käsissään kuin leikkikaluja».\n\nJa sellainen todellakin oli asema. Seitsemän suurta trustia, toimien\nyhdessä, oli pannut yhteen äärettömät ylijäämänsä ja perustanut\nmaanviljelystrustin. Rautatiet, jotka vallitsivat hintoja, olivat aikoja\nsitten upottaneet farmarit velkaan. Pankkiirit ja kaikki trustit\nolivatkin jo kauan ennen lainanneet farmareille äärettömät summat rahaa\ntämän varalta. Farmarit olivat verkossa. Eikä ollut muuta jäljellä kuin\nvetää valmista apajaa. Ja sitä tekemään par'aikaa valmistui\nmaanviljelystrusti.\n\nAhtaat ajat v. 1912 olivat jo aikaansaaneet suurenmoisen hintojen\nalenemisen maanviljelysmarkkinoilla. Mutta nyt painettiin hinnat vallan\nalas, kun taas rautatiet ylettömillä rahtimaksuillaan katkaisivat\nfarmarikamelin selän. Siten farmareitten oli pakko lainata yhä enemmän,\nkun taas toiselta puolen he olivat estetyt maksamasta vanhoja\nvelkojaan. Sitten seurasi suuri kiinnitysten lankeaminen ja lainojen\npakollinen ulosotto. Farmarit yksinkertaisesti luovuttivat maansa\nmaanviljelystrustille. Mitään muuta heillä ei ollut tehtävänä. Ja\nluovuttuaan maatiloistaan farmarit rupesivat maanviljelystrustin\npalvelukseen liikkeenhoitajina, tarkastajina, työnjohtajina ja\ntyömiehinä. He tekivät palkkatyötä. He muuttuivat alustalaisiksi —\nlyhyesti sanottuna orjiksi, jotka toimeentullakseen olivat pakotetut\nallekirjoittamaan orjakontrahdin. He eivät voineet jättää isäntiään,\nsillä heidän isäntänsä muodostivat plutokratian. He eivät voineet mennä\nkaupunkeihin, sillä sielläkin plutokratia piti valtaa käsissään. Heillä\noli ainoastaan yksi ehto valittavanaan, lähteä maatiloiltaan ja muuttua\nirtolaisiksi ja ennen pitkää kuolla nälkään. Ja silläkin taholla heillä\noli vastassaan tukalia vastuksia, sillä ankaroita lakeja irtolaisuutta\nvastaan oli jo aikoja sitten olemassa ja niitä sovellutettiin kaikella\nankaruudella käytäntöön.\n\nTietysti siellä täällä yksityisiä farmareita, vieläpä kokonaisia\nkuntiakin, säästyi tuolta pakkoluovutukselta poikkeuksellisten\nolosuhteitten vuoksi, mutta ne poikkeukset olivat siksi harvoja,\netteivät ne mitään merkinneet, ja jo seuraavana vuonna nämäkin\nkorjattiin talteen.[62]\n\nAseman ollessa tällaisena syksyllä v. 1912 sosialistijohtajat, Ernestiä\nlukuunottamatta, päättelivät, että kapitalismin loppu oli nyt tullut.\nKatsoen ahtaisiin aikoihin ja siitä johtuvaan työttömäin paljouteen,\nfarmareitten ja keskiluokan hävittämiseen sekä huomioonottaen sen\nmusertavan tappion, minkä ammattiunionit olivat kärsineet pitkin linjaa,\nsosialisteilla todellakin oli aihetta uskoa, että kapitalismin loppu oli\ntullut, ja he menettelivät täysin johdonmukaisesti antaessaan\nplutokratialle taisteluvaatimuksen.\n\nMutta voi, me pidimme vihollisen voimaa liian vähäisenä! Kaikkialla\nsosialistit julistivat tulevaa voittoansa vaaliuurnalla selittäen asemaa\nkursailemattomin sanoin. Plutokratia otti haasteen vastaan. Ja\nplutokratia tuhosi meidät, punniten ja harkiten, hajoittamalla meidän\nvoimamme. Plutokratia se salaisten asiamiestensä kautta levitti\nsellaisen huhun, että sosialismi on jumalanpilkkaa ja ateismia; ja sitä\nasetta käyttäen plutokratia pakotti kirkkokunnat, varsinkin katolisen,\nmarssimaan meitä vastaan. Ja samainen plutokratia salaisten\nasiamiestensä kautta levitti maalaisliittoa häviämäisillään olevan\nkeskiluokan keskuuteen, ulottaen sen kaupunkeihin saakka.\n\nMutta siitä huolimatta sosialistit voittivat alaa. Ei tosin niin, että\nme olisimme valinneet kaikki tärkeimmät virkailijat ja saaneet\nenemmistön kaikissa lainlaatijakunnissa, sillä me jouduimme\nvähemmistöön. Tosin me valitsimme viisikymmentä kongressimiestä, mutta\nkun he kokoontuivat Washingtoniin keväällä v. 1913, huomasivat he, että\nheillä ei olekaan mitään valtaa. Kuitenkin he olivat onnellisempia kuin\nmaalaisliittolaiset, jotka valtasivat toistakymmentä valtiota, mutta\njoiden ei sallittu ottaa haltuunsa voittamiaan paikkoja seuraavana\nkeväänä. Entiset viranpitäjät kieltäytyivät jättämästä paikkojaan, ja\ntuomioistuimet olivat plutokratian hallussa. Mutta olemme näin tulleet\nrientäneeksi liian kiireesti ajassa eteenpäin. Minun on kerrottava tässä\nvälissä talven 1912 rauhattomuuksista.\n\nOmassa maassa vallitseva huono aika oli supistanut äärettömästi tavaran\nmenekkiä. Työttömällä työväellä ei ollut rahoja, millä ostaa.\nSeurauksena siitä oli, että plutokratialle keräytyi suurempi ylijäämä\ntuotantoa kuin koskaan ennen. Tämän ylijäämän se oli pakotettu\nlähettämään ulkomaille, ja suuria suunnitelmiansa varten se tarvitsi\nrahaa. Yrittäessään päästä erilleen tuosta äärettömän suuresta\nylituotannosta plutokratia törmäsi yhteen Saksan kanssa. Taloudellisia\nyhteentörmäyksiä tavallisesti seurasivat sodat, eikä tämä tapaus tehnyt\npoikkeusta siitä säännöstä. Saksan suuri sotaherra ryhtyi\nsotavarustuksiin ja samoin tekivät Yhdysvallat.\n\nSodan pilvi kohosi taivaalle synkkänä ja uhkaavana. Maailmannäytelmä oli\nalkava, sillä kaikkialla muuallakin maailmassa vallitsi ahdas aika, oli\nolemassa työväen levottomuuksia, häviävä keskiluokka, laumoittain\ntyöttömiä, yhteentörmäyksiä maailmanmarkkinoilla sekä kuiskauksia ja\nmurinaa sosialistisesta vallankumouksesta.[63]\n\nOligarkia halusi sotaa Saksan kanssa. Ja se halusi sitä monestakin\nsyystä. Sellaisesta mullistuksesta, kotimaisten suhteitten\nmyllertymisestä ja uusien liittojen rakentamisesta oligarkialla oli\npaljon hyötyä. Ja edelleen sota kuluttaisi joukon varastoihin\nkerääntyneitä tuotteita, vähentäisi työttömäin armeijoita, jotka olivat\nvitsauksena kaikissa maissa, sekä antaisi oligarkialle tarpeeksi\nlevähdysaikaa, jonka kuluessa se voisi valmistaa lopullisen\nsuunnitelmansa ja viedä sen perille. Sellainen sota lopullisesti tekisi\noligarkiasta maailman markkinoitten herran. Ja sen lisäksi tämä sota\nloisi suuren seisovan armeijan, jota ei tarvitsisi enää koskaan\nhajoittaa, koska kansan mielessä asustaisi kysymys Amerikan ja Saksan\nvälisestä eikä sosialismin ja oligarkian välisestä sodasta.\n\nJa todellakin tämä sota olisi toteuttanut kaikki nämä toiveet, elleivät\nsosialistit olisi tulleet väliin. Länsivaltioiden johtajat pitivät\nsalaisen kokouksen meidän neljässä huonepahasessamme Pell-kadulla.\nTäällä keskusteltiin aluksi siitä kannasta, mille sosialistit tulisivat\nasettumaan. Me olimme jo ennenkin torjuneet sodanuhkan, mutta\nYhdysvalloissa se nyt tapahtuisi ensikerran.[64] Salaisen kokouksen\njälkeen me ryhdyimme kansainvälisen järjestön kanssa neuvottelemaan, ja\nsähkösanomia tuli ja meni yli Atlantin.\n\nSaksalaiset sosialistit olivat valmiit toimimaan yhdessä meidän\nkanssamme. Heitä oli yli viisi miljoonaa, ja sen lisäksi he olivat\nystävällisissä väleissä ammattijärjestöjen kanssa, ja heitä oli koko\npaljon seisovassa armeijassa. Molemmissa maissa sosialistit panivat\nankaria vastalauseita sotaa vastaan uhaten yleislakolla, ja samaan\naikaan he ryhtyivät tekemään valmistuksia yleislakkoa varten. Sitäpaitsi\nkaikkien maiden sosialistipuolueet selittelivät sosialistisia\nperiaatteita maailmanrauhasta, jota on kaikin mokomin ylläpidettävä,\nvaikkapa kotona uhkaisi kapina tai kumous.\n\nYleislakko oli se suurenmoinen voitto, minkä me Amerikan sosialistit\nsaimme. Joulukuun 4 p. Amerikan lähettiläs kutsuttiin pois Saksan\npääkaupungista. Samana yönä saksalainen laivasto teki hyökkäyksen\nHonolulua vastaan, upottaen kolme amerikkalaista risteilijää ja yhden\ntullilaivan sekä pommittaen kaupunkia. Seuraavana päivänä sekä Saksa\nettä Yhdysvallat julistivat sodan, ja tunnin kuluessa sosialistit\nmyöskin aloittivat suurlakon kumpaisessakin maassa.\n\nEnsi-kertaa Saksan sotaherra oli joutunut vastatuksin niiden miesten\nkanssa, jotka pitivät hänen valtakuntaansa käynnissä. Ilman heitä hän ei\nvoinut hoitaa keisarikuntaansa. Aseman uutuus perustui siihen, että\nheidän kapinoimisensa oli laadultaan passiivista. He eivät taistelleet.\nHe eivät tehneet mitään. Ja jättämällä kaikki tekemättä he sitoivat\nsotaherran kädet. Hän ei olisi muuta halunnut kuin saada laskea\nsotakoiransa kapinallisen työväen kimppuun. Mutta siihen hänellä ei\nollut tilaisuutta. Hän ei voinut laskea irroilleen sotakoiriansa. Eikä\nhän liioin saattanut kutsua aseisiin väkeään sotaan lähetettäväksi, eikä\nvoinut olla puhettakaan vastahakoisten alamaisten rankaisemisesta. Ei\nyhtään pyörää liikkunut koko valtakunnassa. Eikä yhtään junaa ollut\nliikkeessä, eikä yhtään sähkösanomaa lähetetty, sillä rautatieläiset ja\nsähköttäjät olivat yhtyneet muuhun väestöön.\n\nJa samoin kuin Saksassa olivat asiat Yhdysvalloissakin. Vihdoin\nammattijärjestötkin olivat saaneet silmänsä auki. Jouduttuaan\nratkaisevasti tappiolle omalla varsinaisella alallaan ne olivat\nluopuneet siitä ja yhtyneet sosialisteihin poliittisella alalla.\nYleislakko näet oli poliittinen lakko. Sitäpaitsi ammattijärjestöt\nolivat saaneet siksi pahasti selkäänsä, etteivät ne mistään välittäneet.\nNe yhtyivät yleislakkoon sulasta epätoivosta. Työläiset miljoonittain\npaiskasivat maahan työkalunsa ja jättivät työpaikkansa. Erittäin\nhuomattaviksi tulivat konetyöläiset, jotka siitä huolimatta, että heidän\njärjestönsä oli lyöty murskaksi, tulivat esille tuoden tullessaan\nliittolaisensa muilta metallityön aloilta.\n\nVieläpä karkean työn tekijätkin ja järjestymätön työväki lakkasi työstä.\nLakko oli niin laajalti seisauttanut työkoneiston, että kukaan ei voinut\ntehdä työtä. Sitäpaitsi naiset asettuivat yleislakon voimakkaimmiksi\nharrastajiksi. He asettuivat suorastaan vastustamaan sotaa. He eivät\ntahtoneet, että heidän miehensä menisivät surman suuhun. Ja sen lisäksi\nyleislakon ajatus huvitti ihmisiä. Siinä oli jotakin viehättävää. Ja se\najatus oli tarttuvaa lajia. Lapset tekivät lakon maan kaikissa\nkouluissa, ja opettajat, jotka menivät luokille, saivat tulla tyhjin\ntoimin takaisin. Yleislakko sai suuren kansallisen juhlan luonteen. Ja\najatus työväen yksimielisyydestä ja yhteistunnosta vaikutti valtaavasti\nkaikkien mieliin. Ja sitäpaitsi tuossa suuressa hälinässä ei tarvinnut\npelätä joutuvansa kiinni. Kun kaikki olivat syyllisiä, kuinka voitaisiin\nsilloin ketään yksityistä rangaista?\n\nYhdysvaltoja oli kohdannut halvaus. Kukaan ei tietänyt, mitä tapahtui.\nEi ollut sanomalehtiä, sähkösanomia eikä kirjeitä. Jokainen paikkakunta\noli yhtä täydellisesti eristetty, kuin jos sen ja muun maailman välillä\nolisi ollut kymmenentuhatta mailia aarniometsiä. Senpätähden maailma oli\nlakannut olemasta, ja kokonaisen viikon kesti tätä asioiden tilaa.\n\nSan Franciscossa me emme tietäneet, mitä tapahtui toisella puolella\nlahden sijaitsevissa Berkeleyn ja Oaklandin kaupungeissa. Tuntui siltä,\nkuin joku suuri maailman-voima olisi kuollut. Maan valtasuoni oli\ntauonnut tykkimästä. Koko kansakunta tuntui kuolleelta. Ei ollut\nkolisevia vankkureita kadulla, ei tehtaan pillin vihellystä, ei\nraitiovaunujen tohinaa, ei sanomalehtipoikain huutoja — eikä mitään\nmuuta kuin ihmisiä, jotka pujahtivat toistensa sivu kuni harhailevat\nhenget oudoksuen omaansa ja toisten vaiteliaisuutta.\n\nJa tuolla hiljaisuuden viikolla oligarkia oppi läksynsä. Ja hyvin se sen\noppikin. Yleislakko oli varoitus. Se ei saanut koskaan enää uudistua.\nOligarkia oli pitävä siitä huolta.\n\nViikon lopulla, kuten oli etukäteen sovittu, Saksan ja Yhdysvaltojen\nsähköttäjät palasivat paikoilleen. Heidän välityksellään molempien\nmaiden sosialistijohtajat esittivät vaatimuksensa hallitsijoille. Sota\non peruutettava, tai muuten suurlakko jatkuu. Eikä viipynyt kauan,\nennenkuin sopimus syntyi. Sota peruutettiin, ja molempien maiden väestö\npalasi toimiinsa ja tehtäviinsä.\n\nNäiden tapausten ja neuvottelujen aikana solmittiin Saksan ja\nYhdysvaltain välillä liitto. Todellisuudessa tämä oli Saksan keisarin ja\noligarkian liitto, jonka tarkoituksena oli kukistaa yhteinen vihollinen,\nkumouksellinen proletariaatti, molemmissa maissa. Ja tämän saman liiton\noligarkia sitten niin petollisesti rikkoi, kun Saksan sosialistit\nnousivat ja karkoittivat sotaherran valtaistuimeltaan. Juuri sitä oli\noligarkia takaa ajanut — suuren kilpailijansa kukistamista\nmaailmanmarkkinoilla. Saksalla ei enää tulisi olemaan ulkomaille\nlähetettävää ylituotantoa. Sosialistisen valtion luonteen mukaisesti\nSaksan väestö kuluttaisi kaikki tuotteensa itse. Tietysti se tulisi\nvaihtamaan eräitä tuotteitaan sellaisiin ulkomaisiin tavaroihin, joita\nSaksassa ei valmistettu; mutta tämä on tietysti aivan toista kuin\nainainen kuluttamaton ylijäämä.\n\n»Lyönpä vetoa, että oligarkia löytää oikeutuksen menettelylleen», sanoi\nErnest, kun Saksan keisaria kohdannut petos tuli tunnetuksi. »Kuten\nainakin, oligarkia uskoo tehneensä oikein.»\n\nJa kuinkas kävi. Oligarkia todellakin puolustautui selittämällä\ntehneensä sen Amerikan kansan hyväksi, jonka etua se kaikkialla\nsanoi valvovansa. Se oli nakannut vihatun kilpailijansa pois\nmaailmanmarkkinoilta ja siten hankkinut meille tilaisuuden päästä eroon\nylituotannostamme noilla markkinoilla.\n\n»Ja huutava hulluus siinä on se, että olemme niin saamattomia, että\nmoiset kaistapäät todellakin hoitavat meidän asioitamme», lausui Ernest.\n»He ovat tehneet meille mahdolliseksi myydä enemmän ulkomaille, joka\nmerkitsee, että saamme tyytyä sitä vähempään täällä kotonamme.»\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nLopun alkua.\n\n\nJo niin aikaisin kuin tammikuussa 1913 Ernest näki asioiden todellisen\nsuunnan, mutta hän ei voinut saada tovereitaan näkemään sitä Rautakoron\nhaamua, mikä oli syntynyt hänen aivoissaan. He olivat liian tyyniä ja\nluottavaisia. Tapahtumat kulkivat nopeasti huippuaan kohti. Oli tultu\nmaailman kulun käännekohtaan. Amerikkalainen oligarkia vallitsi melkein\nkaikkia maailmanmarkkinoita, ja kymmeniä maita erotettiin kokonaan\nnoista markkinoista, käsissään kuluttamaton ja myymätön ylijäämä.\nSellaisilla mailla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin järjestyä\nuudelleen. Ne eivät voineet jatkaa ylituotantojärjestelmäänsä.\nKapitalistinen järjestelmä näissä maissa olisi ollut sula mahdottomuus\ntämän jälkeen.\n\nNäiden maiden yhteiskuntaolojen uudistaminen pukeutui kumouksen muotoon.\nSe oli sekasorron ja väkivallan aikaa. Kaikkialla hallituslaitokset\nromahtelivat. Ja kaikkialla, lukuunottamatta paria maata, entiset\nkapitalistiset isännät taistelivat viimeiseen asti omistusoikeutensa\npuolesta. Mutta hallitukset riisti heidän herpoavista käsistään\ntaisteleva proletariaatti. Vihdoin toteutettiin käytännössä Karl Marxin\nkuuluisaa lausetta: »Yksityisen kapitalistisen omistusoikeuden päivät\novat luetut. Pakkoluovuttajilta tullaan pakkoluovuttamaan.» Ja sitä\nmukaa kuin kapitalistiset hallitukset romahtivat, kohosi niiden tilalle\nkooperatiivisia yhteiskuntia.\n\n»Miksi Yhdysvallat jättäytyvät jäljelle? Käykää toimeen, te Amerikan\nkumoukselliset! Mikä vaivaa Amerikkaa?» Sellaisia viestejä lähettivät\nmeille suunnitelmissaan onnistuneet toverit muista maista. Mutta me emme\nvoineet pysyä heidän rinnallaan. Oligarkia seisoi meidän tiellämme. Sen\nrunko levittihe äärettömänä hirviönä edessämme.\n\n»Odottakaa, kunnes me astumme virkoihin keväällä», me vastasimme,\n»sitten saatte nähdä».\n\nSiinä piili meidän salaisuutemme. Me olimme voittaneet puolellemme\nmaalaisliiton, ja keväällä tulisi heidän käsiinsä joutumaan\ntoistakymmentä valtiota edellisten syysvaalien perustuksella. Heti\npaikalla oli tarkoitus luoda näistä valtioista kooperatiivisia\nyhteiskuntia. Ja loppusuoritus ei enää senjälkeen olisi vaikea.\n\n»Mutta mitä, jos maalaisliitto ei saisikaan niitä haltuunsa?» kysyi\nErnest. Ja hänen toverinsa sanoivat häntä onnettomuuden huuhkajaksi.\n\nMutta niiden menettäminen ei suinkaan ollut suurin niistä vaaroista,\nmitä Ernestillä oli mielessään. Hän näki jo ennakolta ammattijärjestöjen\nhäviön ja kastijärjestelmän synnyn.\n\n»Ghent on neuvonut oligarkeille, miten heidän on meneteltävä», sanoi\nErnest. »Olenpa varma, että hänen 'Benevolent Feodalismistaan'[65] on\ntullut heille oikea käsikirja.»\n\nEn koskaan unohda sitä yötä, jolloin Ernest oltuaan kuumassa\nkeskustelussa kymmenkunnan ammattiyhdistysten johtomiehen kanssa kääntyi\nminuun ja sanoi tyynellä äänellä: »Nyt on asia ratkaistu. Rautakorko on\nvoittanut. Loppu on näkyvissä.»\n\nTämä meidän asunnossamme pidetty kokous ei ollut virallinen; mutta\nErnest samoin kuin muutkin johtavat sosialistit koetti taivuttaa\nammattikunnallisen työväenliikkeen johtajia sellaiseen sopimukseen, että\nnämä yhtyisivät sosialisteihin seuraavassa yleislakossa. O'Connor,\nkonetyömiesten liiton presidentti, oli jyrkimmin vastustanut tätä\nehdotusta. Kokouksessa oli läsnä kuusi johtajaa.\n\n»Tehän olette nähneet, että kärsitte masentavan tappion pitäessänne\nkiinni vanhasta menettelytavastanne mitä lakkoon ja boikottaukseen\ntulee», huomautti Ernest.\n\nO'Connor ja toiset nyökäyttivät päätään.\n\n»Ja te näitte mitä yleislakolla voidaan saada aikaan», Ernest jatkoi.\n»Me ehkäisimme sodan Saksaa vastaan. Koskaan ei ole esitetty parempaa\nnäytettä työväen yhteisyydestä ja voimasta. Työ voi hallita ja tulee\nhallitsemaan maailmaa. Jos te suostutte yhä edelleen seisomaan meidän\nrinnallamme, niin me teemme lopun kapitalismin vallasta. Se on teidän\nainoa toivonne. Ja enemmänkin, kuten tiedätte. Sillä mitään muuta keinoa\nei ole. Ja mitä ikinä te puuhaattekin entisen menettelytapanne pohjalla,\non teidän perikatonne jo ennakolta varma, yksistään jo siitä syystä,\nettä tuomioistuimia vallitsevat herrat.»[66]\n\n»Te pidätte liian kiirettä», vastasi O'Connor. »Te ette tunne kaikkia\nkeinoja. Toistakin tietä voi päästä. Me tiedämme, mihin ryhdymme. Me\nolemme kyllästyneet lakkoihin. Ne ovat hakanneet meidät niissä\npataluhaksi. Mutta luulen, että meidän ei tarvitse koskaan enää kutsua\nväkeämme lakkoon.»\n\n»Minkälainen sitten on se teidän keinonne?» kysyi Ernest oitis.\n\nO'Connor nauroi ja pudisti päätään. »Sen verran voin teille sanoa, että\nme emme ole olleet nukuksissa. Emmekä me uneksi nytkään.»\n\n»Toivottavasti siinä ei ole mitään pelkäämistä tai häpeämistä», lausui\nErnest ikäänkuin syytellen.\n\n»Kai me itse parhaiten tiedämme omat asiamme», kuului vastaus.\n\n»Se on pimeä juttu, päättäen siitä tavasta, millä te koetatte sitä\npeittää», sanoi Ernest kiihtyen.\n\n»Me olemme maksaneet kokemuksemme hiellä ja verellä, ja me olemme\nansainneet kaiken sen, mitä meille on tulossa», kuului vastaus. »Oma suu\non lähempänä kuin kontin suu.»\n\n»Jos te ette uskalla sanoa, minkälainen se teidän keinonne on, niin minä\nsanon sen teille.» Ernestin veri kiehui. »Te aiotte ryhtyä saaliin\njaolle. Te olette tehneet sopimuksen vihollisen kanssa, niin tottavie\nolettekin. Te olette myyneet työväen asian, koko työväen. Te peräännytte\nvaljuina raukkoina taistelutantereelta.»\n\n»Minä en sano mitään», vastasi O'Connor. »Mutta me itse ehkä tiedämme\nhiukan paremmin kuin te, mikä meille on parasta.»\n\n»Ja te ette välitä pennin edestä siitä, mikä on parasta kaikille muille\ntyöläisille. Te potkitte ne ojaan.»\n\n»Minä en sano mitään», vastasi O'Connor, »muuta kuin että minä olen\nkonetyömiesten liiton presidentti ja että minun velvollisuuteni on\nvalvoa niiden miesten etua, joita minä edustan, siinä kaikki».\n\nJa työväenjohtajain mentyä Ernest tappiolle joutuneen tyyneydellä esitti\nminulle tulevain tapahtumain hahmopiirteet.\n\n»Sosialistit aina ennen iloiten ennustivat sen päivän tuloa, jolloin\nammattikunnittain järjestynyt työväki jouduttuaan tappiolle teollisuuden\ntaistelukentällä siirtyy poliittiselle taistelukentälle. Ja nyt on\nvihdoin päästy niin pitkälle, että Rautakorko on murskannut työväen\nammattiyhdistykset taloudellisessa taistelussa ja ajanut ne poliittisen\ntoiminnan alalle. Mutta sen sijaan, että se ilahduttaisi meitä, tulee\nsiitä meille surun lähde. Rautakorko on oppinut läksynsä. Me näytimme\nsille voimamme suurlakossa. Ja se on ryhtynyt toimenpiteisiin toisen\nsuurlakon ehkäisemiseksi.»\n\n»Mutta miten?» kysyin.\n\n»Yksinkertaisesti ostamalla suuret ammattiyhdistykset puolelleen. Ne\neivät tule ottamaan osaa seuraavaan yleislakkoon, joten yleislakosta ei\nvoi tulla mitään.»\n\n»Mutta Rautakorko ei voine jatkuvasti kustantaa niin kallista ohjelmaa?»\nminä kysyin.\n\n»Eipä suinkaan. Mutta se ei ole ostanut kaikkia ammattiyhdistyksiä. Se\nei olekaan tarpeen. Kas näin tulee tapahtumaan. Palkkoja koroitetaan ja\ntyöpäivää lyhennetään rautatieläisten, rauta- ja terästyöntekijäin sekä\nkonetyömiesten yhdistyksissä. Näissä yhdistyksissä tulevat verrattain\nhyvät työsuhteet vallitseviksi. Ja näiden ammattikuntien jäsenet tulevat\nsaamaan ihanteelliset olot.»\n\n»Mutta siltikään en käsitä, miten toisten ammattiyhdistysten käy»,\nmuistutin. »Tämän ryhmän ulkopuolellahan on paljon useampia\nammattiyhdistyksiä kuin siinä itsessään.»\n\n»Toiset ammattiyhdistykset nujerretaan hengiltä — kaikki tyynni. Sillä,\nnäetkös, rautatieläiset, konetyömiehet ja metallityöntekijät suorittavat\nmeidän konesivistyskaudellamme koko sen työn, mikä on oleellisesti\nvälttämätöntä. Vakuutettuna näiden joukkojen uskollisuudesta Rautakorko\nnäpsäyttää sormiaan muulle työväestölle. Rauta, teräs, hiili, koneisto\nja kulkuneuvot muodostavat koko teollisen järjestelmän selkärangan.»\n\n»Mutta hiili?» minä tiedustin. »Onhan olemassa toistamiljoonaa\nhiilenkaivajaa.»\n\n»He ovat järjestään ammattitaidotonta työväkeä eivätkä sellaisinaan\nmitään merkitse. Heidän palkkojaan alennetaan ja työpäivää pitennetään.\nHe tulevat olemaan orjia niinkuin kaikki muutkin, ja heistä tulee juhtia\nvielä suuremmassa määrässä kuin meistä muista. Heidät pakotetaan\ntyöskentelemään aivan samoin kuin nykyjään pakotetaan farmareita\ntyöskentelemään uusien isäntiensä hyväksi, jotka heiltä ryöstivät maan.\nJa samoin käy kaikkien tuon ryhmän ulkopuolella olevien\nammattiyhdistysten. Ne särjetään ja tuhotaan ja niiden jäsenet ajetaan\ntyöhön nälän ja lain pakolla.\n\n»Tiedätkö miten käy Farleyn[67] ja hänen lakonrikkojainsa? Minä sanon.\nLakonmurtaminen ammattina tulee häviämään. Työlakkoja ei enää tehdä.\nLakkojen asemesta tulee olemaan orjakapinoita. Farley ja hänen\njoukkueensa siirretään orjain ajoon. Tietysti siitä ei käytetä tällaista\nnimitystä, vaan sitä sanotaan maan lakien valvomiseksi, lakien, joiden\navulla työmiehet pakotetaan työskentelemään. Se tulee kaiken kaikkiaan\npitkittämään taistelua, tämä suurten ammattiyhdistysten petos. Taivas\nyksin tietää, missä ja milloin vallankumous tulee viettämään\nvoittojuhliaan.»\n\n»Mutta kun on vastassa niin luja mahti kuin oligarkia ja suuret\nammattikunnat yhdistyneinä, voiko otaksua vallankumouksen koskaan\npääsevän voitolle?» utelin. »Eikö tuo liittokunta saattaisi jäädä\nainaiseksi olemaan?»\n\nHän pudisti päätään. »Eräs meidän määritelmistämme kuuluu, että jokainen\njärjestelmä, joka perustuu luokka- tai kastijakoon, sisältää itsessään\noman kukistumisensa siemenen. Ja kun kerran luokkajako on järjestelmän\npohjana, ei silloin voida liioin välttää kasteja, perinnöllistä\nluokkajakoa. Rautakorko ei voi sitä estää, ja ennen pitkää kasti tulee\nkukistamaan Rautakoron. Rahaylimystö on jo muodostunut kastiksi,\ntarkasti suljetuksi perinnölliseksi luokaksi; mutta odottakaammehan,\nkunnes nuo suositut ammattiyhdistykset ovat kehittyneet kastikannalle.\nRautakorko tulee tekemään kaikkensa sen ehkäisemiseksi, mutta se ei\nonnistu.\n\n»Nuo suositut ammattiyhdistykset ovat Amerikan työväen kukka. Niiden\njäsenet ovat voimakkaita ja pystyviä miehiä. He ovat päässeet noihin\nammattiyhdistyksiin ankaran kilpailun ja taistelun kautta. Jokainen\npystyvä työmies Yhdysvalloissa tulee kunnianhimoisella halulla pyrkimään\nnoiden suosittujen ammattiyhdistysten jäsenyyteen. Oligarkia tulee\nlietsomaan sellaista halua ja siitä johtuvaa kilpailua. Siten uljaat ja\nvankat miehet, joista muuten olisi saattanut tulla kumouksellisia,\nviekoitellaan toiselle puolelle ja heidän voimansa käytetään oligarkian\nhyväksi.\n\n»Toiselta puolen työväenkastit, suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet,\ntulevat pyrkimään johtaviksi järjestöiksi. Ja se onnistuu. Työväen\nkastien jäsenyys muuttuu perinnölliseksi. Pojat seuraavat isiään, eikä\nmitään uutta voimaa tule siihen virtaamaan tuosta ikuisesta\nvoimanvarastosta, rahvaasta. Se merkitsee työväenkastien asteittain\ntapahtuvaa heikkenemistä. Mutta samaan aikaan ne tulevat\nyhteiskunnallisena laitoksena saamaan tilapäisesti kaiken vallan\nkäsiinsä. Nämä työväenkastit tulevat muistuttamaan keisareitten\nhenkikaarteja vanhassa Roomassa, ja nyt niinkuin silloinkin tulee\ntapahtumaan palatsivallankumouksia, joiden kautta työväenkastit saavat\nkäsiinsä vallan ohjat. Niinikään vastavallankumouksia tulee tapahtumaan,\njoiden kautta rahaylimystö pääsee uudelleen valtaan, ja milloin toinen,\nmilloin toinen on vallassa. Ja kaiken sen kestäessä luokalle ominainen\nheikentyminen käy yhä huomattavammaksi, kunnes lopulta rahvas pääsee\noikeuksiinsa.»\n\nTämän kuvauksen hitaasta yhteiskunnallisesta kehityksestä Ernest piirsi\nsilloin, kun hänen mielensä oli masentuneena suurten ammattiliittojen\npetollisen luopumisen johdosta. Minä en koskaan ollut tässä kysymyksessä\nhänen kanssaan samaa mieltä enkä ole vieläkään näitä rivejä\nkirjoittaessani, päinvastoin. Sillä juuri nyt me seisomme kumouksen\nkynnyksellä, joka on lakaiseva tieltään koko rahaylimystön. Kuitenkin\nolen tässä esittänyt Ernestin ennustuksen juuri sen tähden, että se oli\nhänen ennustuksensa. Siitä huolimatta, että hän itsekin sen uskoi,\ntyöskenteli hän jättiläisen lailla sitä vastaan. Ja niin suuria ansioita\nkuin hänellä ei ole kenelläkään tämän nyt lähestyvän kumouksen\nvalmisteluissa.\n\n»Mutta jos oligarkia pysyy vallassa», kysyin häneltä sinä iltana, »mihin\njoutuvat silloin ne suurenmoiset ylijäämät, jotka lankeavat sen osalle\njoka vuosi?»\n\n»Ne ylijäämät on tavalla tai toisella kulutettava», hän vastasi, »ja me\nsaamme olla varmoja siitä, että oligarkit kyllä keinoja keksivät. Upeita\nteitä rakennetaan. Tieteitten ja erittäinkin taiteitten alalla ryhdytään\nsuurenmoisiin yrityksiin. Sen jälkeen kuin oligarkit ovat täydellisesti\nlannistaneet kansan, joutaa heiltä aikaa muihinkin harrastuksiin. Heistä\ntulee kauneudenpalvelijoita. Heistä tulee taiteenharrastajia. Ja heidän\njohdollaan ja saaden heiltä runsasta kannatusta taiteilijat tulevat\nraatamaan. Seurauksena tulee olemaan suurenmoisia taideteoksia, sillä\nsilloin eivät enää taiteilijat, kuten siihen asti, ole riippuvaisia\nkeskiluokan porvarillisesta mausta. Siitä tulee suurta taidetta, ja\nihmeellisiä kaupunkeja tulee nousemaan, jotka saattavat entisaikojen\nkaupungit näyttämään kirjavilta ja mitättömiltä. Ja niissä kaupungeissa\nasuvat oligarkit ja palvelevat kauneutta.[68]\n\n»Siten tulee ylijäämä säännöllisesti kulutetuksi, samalla kuin työväki\ntekee tarvittavan työn. Näiden suurten töiden suorittaminen tulee\nantamaan miljoonille karkeantyöntekijöille työtä nälkäpalkalla, sillä\näärettömiä liikevoittoja täytyy kuluttaa tavalla tai toisella. Ja\noligarkit rakentavat tuhannen vuoden varalta — jopa kymmenenkin\ntuhannen. He tulevat rakentamaan niin suurellisesti, että muinaisilla\negyptiläisillä ja babylonialaisilla ei ollut sellaisesta aavistustakaan;\nja kun oligarkit ovat menneet kaiken maailman tietä, niin heidän suuret\ntiensä ja heidän ihmeelliset kaupunkinsa jäävät työnveljeyden\nperinnöksi.[69]\n\n»Näitä kaikkia oligarkit tekevät sen tähden, että he eivät voi olla\nniitä tekemättä. Nämä suurenmoiset laitokset ovat se muoto, mihin heidän\nliikevoittojensa kuluttaminen pukeutuu, aivan samoin kuin Egyptin\nhallitseva luokka muinaisuudessa kulutti kansalta riistetyn työn\nylijäämän temppelien ja pyramidien rakentamiseen. Oligarkkien aikana\ntulevat kukoistamaan, ei pappissääty, vaan taiteilijain luokka. Ja\nporvarillisen kauppiasluokan tilalla tulevat olemaan työväenkastit. Ja\nalimmaisena viruu näivettyen, nälkää nähden ja mädäten rahvas, väestön\nsuuri enemmistö. Ja lopuksi, ken tietää milloin, rahvas nousee\nkurjuudestaan. Työväenkastit ja oligarkia romahtavat maahan. Ja sitten\nvihdoin, niin monen monituisen vuosisadan kuluttua, tulee rahvaanmiehen\npäivä. Minä luulin näkeväni sen päivän, mutta nyt tiedän, etten tule\nsitä koskaan näkemään.»\n\nHän viivähti, katsoi minuun ja sitten lisäsi:\n\n»Yhteiskunnallinen kehitys käy harmittavan hitaasti, vai mitä,\nkultaseni?»\n\nKäsivarteni kietoutuivat hänen ympärilleen, ja hänen päänsä lepäsi minun\nrinnoillani.\n\n»Laula minut nukuksiin», hän kuiskasi lapsellisen oikkuisasti. »Minä\nolen nähnyt näkyjä ja tahdon unhottaa.»\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nViimeiset päivät.\n\n\nOli tammikuun loppupäivät v. 1913, kun oligarkian muuttunut kanta\nsuosittuihin ammattiyhdistyksiin nähden tuli yleisesti tunnetuksi.\nSanomalehdet kertoivat ennenkuulumattomasta palkkojen koroittamisesta,\njosta osallisiksi olivat tulleet rautatieläiset, rauta- ja\nterästyöntekijät sekä koneenkäyttäjät ja konetyömiehet. Mutta koko\ntotuutta ei kerrottu. Oligarkit eivät uskaltaneet lausua koko totuutta.\nTodellisuudessa palkat olivat nousseet paljon korkeammiksi ja muut\netuisuudet sitä mukaa. Tämän piti olla salaisuus, mutta salaisuudet\npyrkivät julki. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet kertoivat\nvaimoilleen, vaimot juoruilivat, ja pian koko työväenmaailmassa\ntiedettiin, mitä oli tapahtunut.\n\nSe ei ollutkaan muuta kuin luonnollinen kehittymä siitä, mitä\nyhdeksännellätoista vuosisadalla oli sanottu osavoitoksi, kun nimittäin\ntyönantajat jakoivat osan voitosta työläisille. Kapitalistit olivat\nkoettaneet mielistellä työväkeä kiinnittämällä heitä rahallisilla\neduilla työhönsä. Mutta voittojen jakaminen järjestelmänä oli\nhullunkurinen ja mahdoton. Sellainen saattoi käydä päinsä vain\nmuutamissa poikkeustapauksissa. Sillä jos koko työväki ja kaikki\nkapitalistit olisivat jakaneet voitot, niin silloin olisi tullut\nvallitsevaksi se asiaintila, mikä oli vallitsevana silloin, kun ei\nvoittojen jakamista vielä tunnettukaan.\n\nJa kun tämä osavoiton aate pian osoittautui epäkäytännölliseksi,\nilmestyi sen tilalle käytännöllinen saaliinjako. »Antakaa meille\nparempaa palkkaa ja maksattakaa lasku yleisöllä», oli suurten\nammattiyhdistysten sotahuuto. Ja muutamin paikoin tämä itsekäs ohjelma\nmenestyi hyvin. Sen ylimääräisen laskun sai maksaa järjestymätön ja\nheikosti järjestynyt työväki. Nämä työläiset lopullisesti maksoivat\nlujiin järjestöihin kuuluvien veljiensä palkankoroitukset. Tämä aate,\nkuten sanoin, johdettiin loogilliseen äärimmäisyyteensä juuri siksi,\nettä oligarkit ja suositut ammattiyhdistykset liittyivät yhteen.[70]\n\nKun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi\ntyöväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat\nammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat\nkaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia.\nSuosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja\nkapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla\nheitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti\npettäneet.\n\nLukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin.\nKukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma\nturvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön\nmennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua.\nKatukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja\nkatoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja\nviranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa\ntuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin\nnurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut\nkantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria\nrangaistuksia.\n\nVimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat\nmuodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin\nkatkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä\nmahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten\nvaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin\nkaikin mahdollisin keinoin.\n\nTästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta\npuristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään\nolonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia\nhe muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä\npuuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja\nterveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien\nlähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä\nvarten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat\npääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit.\nSuosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He\npysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot,\nparemmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.\n\nSamaan aikaan muita työläisiä kohdeltiin sangen kovakouraisesti. Useita\npieniä etuisuuksia riistettiin heiltä, samalla kuin palkat ja\nelantokanta laskeutuivat myötäänsä. Niinikään työväenkansakoulu\nrappeutui, ja ennen voimassa ollut oppivelvollisuus vaihtui\nvapaaehtoisuuteen. Ja luku- ja kirjoitustaidottomain luku kasvoi\npeloittavalla nopeudella.\n\nMaailman markkinoiden joutuminen Yhdysvaltain käsiin järkytti koko\nmaailman rauhaa. Hallituslaitokset kaikkialla romahtivat maahan\ntai muodostuivat toisenlaisiksi. Saksassa, Italiassa, Ranskassa,\nAustraaliassa ja Uudessa-Seelannissa perustettiin kooperatiivisia\nyhteiskuntia. Brittiläinen maailmanvalta oli hajoamistilassa.\nEnglannilla oli kylliksi paljon tekemistä kotona. Intiassa oli kapina\ntäydessä lieskassa. Ja kautta koko Aasian kaikui huuto: »Aasia\naasialaisille!» Ja tämän huudon takana oli Japani, lakkaamatta\nkiihoittaen ja nostattaen keltaista ja ruskeaa rotua valkoista\nvastaan. Ja samalla kuin Japani uneksi Aasian herruudesta ja pyrki\ntoteuttamaan vallanhimoisia suunnitelmiaan, se tukahdutti kapinallisen\nproletariaatin kotona. Se oli yksinkertaisesti luokkasota, kuli\nsamuraita vastaan, ja kuli-sosialisteja surmattiin kymmenin\ntuhansin. Neljäkymmentätuhatta tapettiin Tokion katutaisteluissa\nja epäonnistuneessa hyökkäyksessä Mikadon palatsia vastaan. Kobe\noli muuttunut oikeaksi teurastushuoneeksi. Pumpulitehtaan työläisiä\nammuttiin kuularuiskuilla ja niin suuret määrät, että sellaista ei oltu\nvielä ennen kuultu. Kaikista julmin olikin Japanin nouseva oligarkia.\nJapani hallitsi itää ja oli vallannut koko Aasialle kuuluvan osan\nmaailman markkinoista, lukuunottamatta Intiaa.\n\nEnglannin onnistui kukistaa omat proletaarikapinansa ja samalla pitää\nkiinni Intiasta, vaikka se joutuikin ponnistelemaan uuvuksiin asti. Sen\ntäytyi niinikään hellittää suurista siirtomaistaan. Sosialistien\nonnistui muuttaa Austraalia ja Uusi-Seelanti kooperatiivisiksi\nyhteiskunniksi. Ja samasta syystä Englanti menetti Kanadan. Mutta\nKanadan hallitseva luokka kukisti sikäläisen vallankumouksen saaden apua\nRautakorolta. Samaan aikaan Rautakorko auttoi Meksikoa ja Kubaa\nkukistamaan kumouksiaan. Seurauksena oli, että Rautakorko laskettiin\nvankoille perustuksille uudella mantereella. Se oli muodostanut\nyhtenäiseksi valtiolliseksi möhkäleeksi koko Pohjois-Amerikan Panaman\nkanavasta Jäämereen asti.\n\nJa Englannin oli onnistunut säilyttää Intia uhraamalla muut\nsiirtomaansa. Mutta sekin oli vain tilapäistä. Taistelu Japanin ja\nmuiden Aasian valtojen kanssa Intian herruudesta tuli näin ainoastaan\nsiirretyksi eteenpäin, mutta ei suinkaan ehkäistyksi. Englanti tuli\nläheisessä tulevaisuudessa menettämään Intian, ja niiden tapausten takaa\nhäämötti taistelu Aasian ja muun maailman välillä maailmanherruudesta.\n\nJa sill'aikaa kuin taistelu riehui kaikkialla maailmassa, emme mekään\ntäällä Yhdysvalloissa eläneet levossa ja rauhassa. Suurten\nammattiyhdistysten kavallus oli ehkäissyt meikäläisen proletariaatin\nvallankumouksen, mutta väkivalta vallitsi kaikkialla. Työväen\nlevottomuuksien ja farmarien sekä keskiluokan jäännösten\ntyytymättömyyden lisäksi puhkesi täyteen roihuun uskonnollinen herätys.\nEräs seitsemännen-päivän-adventistien lahkon ryhmä tuli yht'äkkiä sangen\nkuuluisaksi, alkaen julistaa maailman loppua.\n\n»Hämminki kolme vertaa entistään suurempana!» huudahti Ernest. »Kuinka\nvoimme toivoa yhteisyyden tunnetta näiden kaikkien ristiriitaisuuksien\nvallitessa?»\n\nJa todellakin tuo hengellinen herätys pääsi peloittavaan vauhtiin.\nKansa, kurjistunut ja kaikissa maallisissa toiveissaan pettynyt kansa\noli valmis ottamaan vastaan taivaan, mihin teollisuustyrannien olisi\nyhtä vaikea päästä kuin kamelin käydä neulansilmän lävitse.\nHurjannäköisiä vaeltavia saarnaajia parveili maan kaikissa osissa; ja\nviranomaisten kielloista ja rankaisutoimenpiteistä huolimatta\nuskonnollista kiihkoa lietsottiin yhä hehkuvammaksi lukemattomissa\nevankeliumijuhlissa.\n\nViimeiset päivät olivat käsissä, he vakuuttivat, maailman loppu\noli alkanut. Ilmansuunnat olivat kadonneet. Jumala oli nostattanut\nkansakunnat kilvoittelemaan keskenään. Se oli näkyjen ja ihmeitten\naika, ja näkijöitten ja profeettojen luku nousi mahdottomiin.\nIhmiset lakkasivat työstä sadointuhansin ja pakenivat vuoristoihin\nodottamaan pian tapahtuvaa Jumalan tulemista ja »niiden sadan ja\nneljänkymmenenneljäntuhannen» taivaaseenastumista. Mutta Jumalaapa\nei kuulunutkaan, ja noita onnettomia nääntyi joukoittain nälkään.\nHädissään he ryöstivät maatiloja ruokavaroja saadakseen, siten tehden\nsorrettujen farmarien aseman vieläkin tukalammaksi.\n\nMaatilat ja varastohuoneet olivat niinikään Rautakoron omaisuutta.\nSotajoukkoja komennettiin liikkeelle, ja vimmastuneet uskovaiset\npakotettiin pistimillä palaamaan kaupunkeihin ja ryhtymään työhön.\nSiellä heidän keskuudessaan puhkesi alinomaa kapinoita ja mellakoita.\nHeidän johtajansa mestattiin kapinoitsijoina tahi lähetettiin\nhullujenhuoneisiin. Tuomitut astuivat kuolemaan todellisella marttyyrin\nilolla. Se oli mieletöntä aikaa. Levottomuus levisi yhä laajemmalle.\nSoilla ja aavikoilla Floridasta Alaskaan saakka ne pienoiset\nintiaaniheimot, jotka vielä olivat jäljellä, tanssivat hartaustanssejaan\nja odottivat oman Messiaansa tulemista.\n\nJa kaiken tämän keskeltä kohosi peloittavan juhlallisesti ja varmasti\nkaikkien aikojen suurimman hirviön, oligarkian, haamu. Rautakourin ja\nrautaisin kannoin se vallitsi aaltoilevia miljoonia, edustaen\njärjestystä sekamelskassa ja lujittaen oman rakennuksensa perustuksia\nkaaoksen keskellä.\n\n»Odottakaahan, kun me ryhdymme ohjaksiin», sanoivat maalaisliittolaiset\n— mr Calvin lausui ne sanat meidän asunnossamme Pell-kadulla.\n»Katsokaahan niitä valtioita, jotka ovat joutuneet meidän käsiimme.\nTeidän sosialistien tukemina me panemme ne veisaamaan toisella äänellä,\nkunhan olemme ehtineet ryhtyä virkojamme hoitamaan.»\n\n»Tyytymättömäin ja köyhtyneitten miljoonat ovat meidän», sanoivat\nsosialistit. »Maalaisliittolaiset, keskiluokkalaiset ja työläiset ovat\nliittyneet meihin. Kapitalistinen järjestelmä tulee kukistumaan.\nKuukauden päästä me lähetämme viisikymmentä miestä kongressiin. Kahden\nvuoden kuluttua kaikki virat tulevat olemaan meidän käsissämme,\npresidentistä koirapoliisiin asti.»\n\nSiitä puhuttaessa Ernest tavallisesti pudisti päätään ja virkkoi:\n\n»Kuinka paljon teillä on kivääreitä? Tiedättekö, mistä voitte saada\nvankasti lyijyä? Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin siinä on\nparemmalla puolella se, jolla on muutakin kuin nyrkkejä käytettävänään.»\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nLoppu.\n\n\nKun tuli aika Ernestin ja minun lähteä Washingtoniin, ei isä seurannut\nmeitä sinne. Hän oli mieltynyt työläisten elämään. Hän piti meidän\nryysyläisympäristöämme suurena yhteiskuntatieteellisenä laboratoriona,\nja hän näytti antautuneen tieteellisten tutkimusten loppumattomaan\njuhlaan. Hän teki tuttavuutta työmiesten kanssa ja solmi läheisiä\nystävyyssuhteita parissakymmenessä kodissa. Niinikään hän työskenteli\nerinäisillä työpaikoilla ja ammattialoilla, ja sellaisissa\ntilaisuuksissa hän sekä työskenteli että teki tieteellisiä havainnoita.\nHän oli tiedemies kiireestä kantapäähän.\n\nHänen ei olisi ollut pakko tehdä työtä, sillä Ernestin onnistui hankkia\nkäännöstöillään niin paljon kuin meidän kaikkien kolmen elantoon\ntarvittiin, mutta meidän estelemisistämme välittämättä isä jatkoi\ntyöskentelyään, harjoittaen sen yhteydessä tutkimuksiaan. En milloinkaan\nunohda sitä iltaa, jona hän toi tullessaan katukaupustelijan\ntavaravaraston: kengännauhoja, vöitä y.m.s., tai sitä, jona menin\nostoksille läheiseen ruokatavarakauppaan ja tapasin hänet siellä\nmyymälämiehenä. Sen jälkeen ei minua enää ihmetyttänyt sekään, että hän\noli viikon päivät tarjoilijana vastapäätä sijaitsevassa kapakassa.\nNiinikään hän oli yövahtina, perunanmyyjänä kadulla, liimasi nimilippuja\neräässä säilyketehtaassa, työskenteli paperikoritehtaassa ja oli\nvedenkantajana eräällä katurautatierakennuksella, vieläpä yhtyi\nastianpesijäin yhdistykseen juuri ennen sen hajoittamista.\n\nLuulen, että piispan esimerkki, ainakin mitä vaatetukseen tulee, oli\nvaikuttanut isään, sillä hänkin alkoi käyttää työmiehen halpaa\npumpulipuseroa ja päällyshousuja. Yhden vanhoista tavoistaan hän\nkuitenkin säilytti, nimittäin sen, että pukeutui aina huolellisesti\npäivälliseksi eli oikeammin illalliseksi.\n\nMinä olisin voinut Ernestin kanssa olla onnellinen missä tahansa, ja kun\nisä niin hyvin viihtyi näissä uusissa oloissa, täydensi se minun omaa\nonneani.\n\n»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada\nselville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu,\nettä minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin\nlapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen\narvoiseksi.»\n\nJa hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa-\nja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä,\njuoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä\ntapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella\ntavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.\n\n»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea,\nja mutisi: 'Kas, saakeli.' Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa\nlehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän\nvarmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat\nkulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja\ntulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.\n\n»'Kas vain, professori', hän sanoi, 'tämä menee jo liian pitkälle. Mitä\nvoin tehdä teidän hyväksenne?'\n\n»'Minä suljin teidän vaunujenne oven', vastasin. 'Yleisen tavan mukaan\nte voisitte antaa minulle kymmensenttisen.'\n\n»'Mitä joutavia', hän puhisi. 'Minä tarkoitan jotakin asiallista.'\n\n»Hän varmaankin oli tosissaan — liekö ollut jonkinlaista omantunnon\nnuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.\n\n»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin\nsanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin\nlopettanut.\n\n»'Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni', minä\nsanoin.»\n\nIsä pysähtyi.\n\n»Mitä hän sanoi», minä malttamattomana kysäisin.\n\n»Mitä saattoi hän sanoa? Hän ei sanonut mitään. Mutta minä sanoin:\n'Toivon, että olette onnellinen.' Hän katsoi minuun uteliaana. 'Sanokaa\nminulle, oletteko onnellinen?' kysyin.\n\n»Hän käski kuskin ajaa ja kirosi julmasti mennessään. Eihän hän antanut\nminulle edes kymmentä senttiä, jopa sitten kotia ja osakkeita. Siinä sen\nnyt näet, rakkaani, että isäsi katupojanelämä ei ole vailla\npettymyksiä.»\n\nJa niinpä isä jäi asumaan Pell-kadulle Ernestin ja minun lähdettyä\nWashingtoniin. Vanha asioiden järjestys oli täydellisesti hävinnyt.\nPuuttui ainoastaan lopullinen romahdus, ja se oli lähempänä kuin osasin\naavistaakaan. Aivan päinvastoin kuin me olimme otaksuneet, ei\nsosialistiedustajain tielle asetettu mitään esteitä heidän asettuessaan\npaikoilleen kongressissa. Kaikki sujui hyvin, ja minä nauroin\nErnestille, kun hän katseli epäluuloisin silmin juuri tuota samaista\nkohteliaisuutta, pitäen sitä pahanenteisenä.\n\nMeidän sosialistitoverimme olivat hyvässä uskossa ja erinomaisessa\nluulossa voimistaan ja siitä, mitä he täällä saisivat aikaan. Muutamia\nmaalaisliiton edustajia oli niinikään tullut valituiksi lisäten meidän\nvoimiamme, ja yhteisesti laadittiin perinpohjainen ohjelma vastaisia\ntoimenpiteitä varten. Siihen kaikkeen Ernest uskollisesti ja\ntarmokkaasti myötävaikutti, vaikka hän ei malttanut olla aina joskus\nilman mitään erityistä syytä sanomatta: »Kun tulee kysymys voimain\nmittelystä, niin on parempi käyttää ruutia kuin nyrkkejä, uskokaa pois.»\n\nRettelöt alkoivat niissä valtioissa, missä maalaisliitto oli\nvalloittanut virkapaikkoja viime vaaleissa. Sellaisia valtioita oli\nkymmenkunta, mutta vaikka maalaisliiton edustajat olivatkin vaaleissa\nselvästi voittaneet, ei heitä päästetty niihin asemiin, jotka he olivat\nvalloittaneet. Entiset viranhaltijat kieltäytyivät poistumasta. Asia oli\nvallan yksinkertainen. Vaalit julistettiin laittomiksi; väitettiin, että\nniitä ei oltu toimitettu kaikin puolin laillisessa järjestyksessä.\nMaalaisliittolaiset olivat voimattomia. Tuomioistuimet, joihin viime\ntingassa saattoi vedota, olivat heidän vihollistensa käsissä.\n\nNyt oli tullut vaarallinen hetki. Jos petkutetut maalaisliittolaiset\nvimmastuisivat, olisi kaikki lopussa. Miten me sosialistit\nponnistelimmekaan hillitäksemme heitä! Usein Ernest ei ummistanut\nsilmiään vuorokausiin. Maalaisliiton etevimmät johtajat käsittivät\nvaaran ja toimivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta siitä ei ollut mitään\napua. Oligarkia halusi väkivaltaisuuksia ja pani liikkeelle\nprovokaattorinsa. Ja ihan varmasti talonpoikaiskapina syntyi näiden\nprovokaattorien toimesta.\n\nKymmenkunnassa valtiossa syttyi kapina. Pakkoluovutetut farmarit\nottivat valtioitten hallitukset käsiinsä, joka tietysti oli\nperustuslainvastaista ja tietysti johti siihen, että Yhdysvaltain\nhallitus komensi sotaväen paikalle. Kaikkialla provokaattorit\nkiihoittivat joukkoja. Nämä Rautakoron lähettiläät esiintyivät\nkäsityöläisinä, farmareina ja maatyöläisinä. Sacramentossa, Kalifornian\npääkaupungissa, maalaisliiton oli onnistunut pitää yllä rauhaa\nja järjestystä. Silloin lähetettiin tuhansia salaisia asiamiehiä\nrauhalliseen kaupunkiin. Nämä liikuskelivat joukoissa ryöstäen taloja\nja tehtaita. Ja he yllyttivät joukkoja, kunnes nämä yhtyivät heihin ja\nalkoivat mellastaa. Väkijuomia jaettiin köyhälistön kaupunginosissa\nentistä enemmän, jotta mielet saataisiin kiihdyksiin. Ja sitten kun\nkaikki oli valmista, lähetettiin paikalle Yhdysvaltain sotaväkeä eli\noikeammin Rautakoron sotaväkeä. Yksitoistatuhatta miestä, naista\nja lasta ammuttiin kuoliaaksi Sacramenton kaduilla tai murhattiin\nkodeissaan. Liittohallitus otti käsiinsä valtion hallituksen, ja niin\noli se näytös päättynyt Kaliforniassa.\n\nJa samoin kuin Kaliforniassa kävi muuallakin. Jokaisessa maalaisliiton\nvaltaan joutuneessa valtiossa tukahdutettiin kapinallisuudet\nverivirtoihin. Ensiksi salaiset asiamiehet ja mustasotnia panivat\ntoimeen mellakoita, minkä jälkeen paikalle lähetettiin Yhdysvaltain\nsotaväkeä. Metelöiminen ja väkivalta oli vallitsevana kaikkialla\nmaaseudulla. Yötä päivää suitsusi savu palavista maataloista,\ntavarahuoneista, kylistä ja kaupungeista. Vihdoin tartuttiin\ndynamiittiin. Rautatiesiltoja ja tunneleita räjähdytettiin ja junia\nsuistettiin radalta. Farmari-parkoja hirtettiin ja ammuttiin\nlaumoittain. Kamalia kostotöitä tehtiin, ja monta rahaylimystä ja\nupseeria murhattiin. Veri ja kosto asusti ihmisten sydämissä.\nHallituksen sotaväki teurasti farmareita aivan kuin ennen intiaaneja. Ja\nniillä oli siihen syytä. Kaksituhatta kahdeksansataa sotamiestä oli\nsurmattu peloittavissa dynamiittiräjähdyksissä Oregonissa, ja samalla\ntavalla oli tuhottu koko joukko rautatiejunia eri aikoina ja eri\nseuduilla. Niinpä onkin hyvin ymmärrettävää, että sotamiehet taistelivat\nhenkensä edestä samoin kuin farmaritkin.\n\nMitä tulee kansalliskaarteihin, otettiin v:n 1903:n asevelvollisuuslaki\nkäytäntöön, ja toisen valtion työläiset pakotettiin murhaamaan toisesta\nvaltiosta kotoisin olevia tovereitaan kuoleman uhalla. Tietenkään ei\nuusi asevelvollisuuslaki ottanut alussa soveltuakseen erittäin hyvin.\nMonta kaartinupseeria murhattiin ja joukoittain asevelvollisia\ntuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja ammuttiin. Ernestin ennustus mr\nKowaltin ja mr Asmunsenin suhteen kävi toteen hämmästyttävällä\ntarkkuudella. Molemmat olivat asevelvollisia, ja heidät raastettiin\nsiihen rangaistusretkikuntaan, mikä lähetettiin Kaliforniasta\nkurittamaan Missourin farmareita. Mr Kowalt ja mr Asmunsen kieltäytyivät\nastumasta sotapalvelukseen. Mutta heidän niskoittelunsa ei heitä\nauttanut. Kenttäsotaoikeus tuomitsi heidät kuolemaan, ja mestaukseen\nkomennettu sotilasosasto pani tuomion toimeen. Heidät ammuttiin selkä\nampujiin päin.\n\nMonet nuorukaiset pakenivat vuoristoon päästäkseen sotapalveluksesta.\nSiellä he muuttuivat rosvoiksi, ja vasta rauhallisempien aikojen\npalattua heidät voitiin rangaista. Se oli mutkatonta rangaistusta.\nHallitus antoi julistuksen, jossa se kehoitti kaikkia lainkuuliaisia\nkansalaisia tulemaan pois vuoristoista kolmen kuukauden kuluessa. Ja kun\nmääräpäivä tuli, lähetettiin vuoristoseutuihin sotaväkeä puoli miljoonaa\nmiestä. Mikään kuulustelu tai oikeudenkäynti ei tullut kysymykseenkään,\nvaan jokainen, ken tavattiin, ammuttiin paikalla. Sotaväki toimi sen\nkäsityksen pohjalla, että kaikki, jotka vuoristoissa asustivat, olivat\nrosvoja. Eräät lujiin asemiin sijoittuneet joukkueet taistelivat\nsankarillisella uljuudella, mutta ennen pitkää jok'ikinen karkulainen\noli tapettu.\n\nMutta vielä kaameamman vaikutuksen teki se rangaistus, mikä tuli\nKansasin kansalliskaartin osaksi. Suuri Kansasin kapina tapahtui pian\nsen jälkeen kuin hallitus oli aloittanut aseellisen taistelun\nmaalaisliittoa vastaan. Kuusituhatta kaartilaista kapinoi. He olivat jo\nuseita viikkoja olleet sangen levottomia ja vastahakoisia, jonka vuoksi\nheitä oli seisotettu leirillä. Mutta varsinainen kapinaannousu oli\nepäilemättä provokaattoreitten suunnittelema.\n\nHuhtikuun 22:tta päivää vasten yöllä he vihdoin nousivat ja murhasivat\nupseerinsa, niin että ainoastaan muutamia näistä pelastui pakenemalla.\nSe meni oikeastaan yli Rautakoron suunnitelmien, sillä provokaattorit\nolivat tehneet työnsä liian hyvin. Mutta kaikki kääntyi lopullisesti\nRautakoron voitoksi. Se oli valmistautunut kapinan varalle, ja niin\nmonen upseerin murha antoi sille oikeutuksen kaikkeen siihen, mitä\nseurasi. Aivan kuin taikavoimalla neljäkymmentätuhatta sotamiestä\nvakinaista väkeä piiritti kapinalliset. Se oli ansa. Poloiset\nkansalliskaartilaiset huomasivat, että ne kuularuiskut, jotka he olivat\nvallanneet, oli salaa tehty kelpaamattomiksi ja että heidän valtaamansa\npatruunat eivät sopineet heidän kivääreihinsä. He hinasivat ylös\nvalkoisen rauhanlipun, mutta sitä ei otettu edes huomioon. Ketään ei\njäänyt henkiin, kaikki kuusituhatta miestä, tuhottiin. Heitä ammuttiin\nkaukaa sekä kovilla että räjähtävillä kuulilla, ja kun he epätoivoissaan\nhyökkäsivät piirittäjäin ketjua vastaan, niitettiin heidät maahan\nkuularuiskuilla. Minulle kertoi eräs, joka oli silloin paikalla ja omin\nsilmin näki, mitä tapahtui, että yksikään kapinallisista ei päässyt\nlähemmäksi kuin sadanviidenkymmenen yardin päähän kuularuiskuista.\nMaanpintaa peittivät kaatuneitten ruumiit monessa kerroksessa, ja\ntaistelun viimeistelyn suoritti ratsuväki surmaten vielä elossa olevat\nhaavoittuneet sapeleillaan, hevosten kavioilla ja revolvereilla.\n\nSamoihin aikoihin puhkesi hiilenkaivajain kapina. Se oli\nammattikunnittain järjestyneen työväen viimeinen ponnistus. Kolme\nneljännesmiljoonaa kaivantolaista ryhtyi lakkoon. Mutta he olivat\nhajaantuneina liian laajalle alalle voidakseen käyttää voimaansa kyllin\ntehokkaasti. Heidät eristettiin muusta maailmasta kullakin\npaikkakunnalla ja heitä kuritettiin, kunnes taipuivat. Tämä oli\nensimmäinen suuri orjainajo, jossa Pocock[71] saavutti kannuksensa ja\nköyhälistön sammumattoman vihan. Lukemattomia kertoja yritettiin häntä\nmurhata, mutta hän näytti olevan varattu kaikkia murha-aseita vastaan.\nHän se aikaansai venäläisen passijärjestelmän kaivantomiesten\nkeskuudessa sekä asetuksen, joka riisti heiltä oikeuden muuttaa toisesta\npaikasta toiseen.\n\nSamaan aikaan sosialistit pitelivät hyvin puoliaan. Maalaisliiton\nhukuttua verivirtoihin ja liekkeihin ja ammattikuntain järjestyneen\ntyöväen hajottua sosialistit pysyivät aloillaan ja täydensivät salaisen\njärjestönsä. Turhaan koettivat maalaisliittolaiset saada meitä\nliikkeelle. Me olimme siinä varmassa vakaumuksessa, että koko\nvallankumouksen asia olisi menetetty, jos me ryhtyisimme kapinaan.\nRautakorko, joka oli alussa sangen vastahakoisesti ryhtynyt tekemisiin\nkoko proletariaatin kanssa yht'aikaa, oli saanut selville, että se\nolikin paljon helpompaa, kuin he olivat osanneet aavistaakaan, eivätkä\nhe mitään sen hartaammin toivoneet, kuin että me olisimme nousseet.\nMutta me vältimme sen ansan siitä huolimatta, että meidän keskuudessamme\nparveili provokaattoreita. Siihen aikaan Rautakoron asiamiehet olivat\nkömpelöitä, heiltä puuttui tarpeellista harjaantumista ammatissaan. Ja\nmeidän taistelujärjestömme kitki heitä niinkuin rikkaruohoa. Se oli\njulmaa ja veristä työtä, mutta mehän taistelimme henkemme ja kumouksen\npuolesta, ja meidän täytyi käyttää vihollista vastaan sen omia aseita.\nMutta aina me noudatimme oikeutta. Ei yhtään Rautakoron asiamiestä\nsurmattu ilman tutkintoa. Me mahdollisesti joskus erehdyimme, mutta\nsangen harvoin. Urhoollisimmat, sotaisimmat ja uhrautuvimmat toverit\nyhtyivät taistelujärjestöihin. Kerran, kymmenen vuoden kuluttua, Ernest\nlaati tilaston taistelujärjestöjen päälliköiden tiedonantojen\nperustuksella, ja sen mukaan näihin järjestöihin liittyneet miehet ja\nnaiset olivat keskimäärin eläneet viisi vuotta yhtymisensä jälkeen.\nTaistelujärjestöihin kuuluvat toverit olivat järjestään sankareita, ja\nmerkillistä oli, että he olivat kaikki tyynni hengiltäottamisen\nvastustajia. He siis toimivat vastoin omaa vakaumustaan, mutta he\nrakastivat vapautta siinä määrin, etteivät pitäneet minkäänlaista\nuhrausta liian suurena.[72]\n\nMeidän tehtävämme oli kolminkertainen. Ensiksi meidän keskuudessamme\nliikkuvain oligarkian salaisten asiamiesten kitkeminen.\nToiseksi taistelujärjestöjen ja niiden ulkopuolella olevain\nvallankumousjärjestöjen perustaminen. Ja kolmanneksi omien\nsalaisten asiamiestemme sijoittaminen oligarkian kaikille aloille\n— työväenkasteihin ja erittäinkin sähköttäjäin, liikeapulaisten,\nkirjanpitäjäin joukkoon, armeijaan sekä provokaattoreitten ja\norjavoutien keskuuteen. Se oli hidasta työtä ja vaarallista, ja usein\nmeidän uuraat ponnistuksemme päättyivät tappioon.\n\nRautakorko oli ollut voittamaton julkisessa sodassa, mutta me pidimme\nhyvin puolemme tuossa uudessa sodankäynnissä, oudossa ja kauheassa\nmaanalaisessa, minkä olimme aloittaneet. Kaikki oli näkymätöntä, ja\npaljon siinä oli sellaistakin, mitä oli mahdoton arvata; sokea taisteli\nsokeaa vastaan, ja kuitenkin kaikkialla vallitsi järjestys,\ntarkoituksenmukaisuus ja johto. Meidän salaiset asiamiehemme\ntunkeutuivat Rautakoron kaikkiin järjestöihin, samalla kuin Rautakoron\nsalaiset asiamiehet tunkeutuivat meidän järjestöömme. Se oli taistelua\npimeässä, täynnä juonittelua ja salaliittoja, vehkeitä ja vastavehkeitä.\nJa kaiken taustana aina vaaniva kuolema. Miehiä ja naisia katosi\nyhtenään, meidän rakkaita ja läheisimpiä tovereitamme. Me näimme heidät\ntänään, ja huomenna he jo olivat ikiteillä; emme heitä sen koommin\nnähneet, ja me tiesimme, että he olivat kuolleet.\n\nKaikki usko ja luottamus oli kadonnut. Mies, joka vehkeili meidän\npuolellamme, saattoi yhtä hyvin olla Rautakoron salainen asiamies.\nMeidän salaiset asiamiehemme toimivat rinnatusten Rautakoron salaisten\nasiamiesten kanssa sekä Rautakoron että meidän omissa järjestöissämme.\nJa siitä huolimatta, että uskoa ja luottamusta ei ollut olemassakaan,\noli meidän juuri uskolle ja luottamukselle rakennettava kaikki. Usein\nmeitä petettiin. Ihmiset olivat heikkoja. Rautakorko saattoi tarjota\nrahaa, vapautta, huveja ja nautintoja, joita oli runsaasti saatavana\nihmekaupungeissa. Me emme voineet tarjota muuta kuin sen tyydytyksen,\nminkä tuottaa usko jaloon aatteeseen. Lisäksi niiden palkkana, jotka\npysyivät uskollisina, oli lakkaamaton vaara, kidutus ja kuolema.\n\nIhmiset olivat heikkoja, sanoin, ja heidän heikkoutensa tähden meidän\ntäytyi käyttää sitä ainoata palkkiota, millä saatoimme maksaa, nimittäin\nkuolemaa. Oli aivan välttämätöntä rangaista omia pettureita. Ja niinpä\nsaikin jokainen petturi riittävän monta uskollista kostajaa jäljilleen.\nMe olimme joskus pakotetut jättämään toimeenpanematta viholliseen\nkohdistuneen tuomiomme, kuten esim. Pocockin jutussa; mutta koskaan emme\nsallineet omien pettureittemme välttää rangaistusta. Toverit rupesivat\nasianomaisella luvalla pettureiksi, siten päästäkseen rahaylimystön\nihmekaupunkeihin toimeenpanemaan järjestöjen todellisille pettureille\nlangettamia tuomioita. Ja todellakin meidän järjestömme sai niin\npeloittavan maineen, että meidän pettämistämme pidettiin vaarallisempana\nkuin meille uskollisena pysymistä.\n\nVallankumous sai kauttaaltaan uskonnollisen leiman. Me palvelimme\njumalia kumouksen pyhätössä, joka oli vapauden pyhättö. Miehet ja naiset\npyhittivät elämänsä aatteelle, ja äskensyntyneitä lapsia vihittiin sen\npalvelukseen niinkuin niitä entisaikaan oli vihitty Jumalalle. Me\nrakastimme ihmiskuntaa!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nPunainen vaippa.\n\n\nMaalaisliiton valtaamien valtioiden kukistuksen jälkeen maalaisliiton\nedustajat hävisivät kongressista. Heidät asetettiin syytteeseen\nvaltiopetoksesta, ja heidän edusmiessijansa annettiin Rautakoron\nkätyreille. Sosialistit olivat säälittävänä vähemmistönä, ja he\ntiesivät loppunsa lähestyvän. Kongressi ja senaatti olivat irvikuvia.\nLainlaadinnallisista kysymyksistä oltiin keskusteltavinaan sangen\nvakavasti ja niistä tehtiin päätöksiä vanhojen muotojen mukaisessa\njärjestyksessä, samalla kuin koko kujeilulla ei todellisuudessa\nollut muuta tarkoitusta kuin antaa oligarkian mahtikäskyille\nperustuslaillisuuden leima.\n\nErnest oli kuumimman taistelun tuoksinassa silloin, kun loppu tuli.\nSilloin käsiteltiin työttömäin avustamista koskevaa lakiehdotusta.\nEdellisen vuoden ahtaat ajat olivat saattaneet suuria työläisjoukkoja\nnälkäkuoleman partaalle, ja kurjuutta lisäsi melkoisesti yleinen maassa\nvallitseva epäjärjestys. Miljoonia ihmisiä nääntyi nälkään oligarkkien\nja heidän kannattajainsa mässätessä ylijäämällä.[73] Me sanoimme näitä\nihmisiä »kadotuksen kansaksi», ja juuri heidän äärettömiä kärsimyksiään\nlieventääkseen sosialistit tekivät kongressille ehdotuksen\ntyöttömyyslaiksi. Mutta se ei ollut Rautakoron mieleen, joka oman\nsuunnitelmansa mukaan valmistautui antamaan työtä näille miljoonille.\nMeidän suunnitelmamme ei miellyttänyt sitä, joten se määräsi, että\nmeidän lakiehdotuksemme on äänestettävä nurin. Ernest ja hänen toverinsa\ntiesivät, että heidän ponnistuksensa ovat turhia, mutta he olivat jo\nkyllästyneet tuohon jännitykseen. He halusivat saada jotakin aikaan. He\neivät olleet saaneet mitään toimeen, ja paras, mitä he saattoivat\ntoivoa, oli tehdä loppu tuosta lainlaadinnallisesta ilveilystä, jossa he\nesiintyivät näyttelijöinä vastoin tahtoaan. He eivät tietäneet, miten se\npäättyisi, mutta sen tuhoisammaksi he eivät olleet sitä koskaan\nkuvitelleet, kuin miksi se todellisuudessa muodostui.\n\nMinä istuin parvekkeella sinä päivänä. Me kaikki tiesimme, että jotakin\nkauheaa oli tulossa. Se oli ilmassa, ja sen läsnäolon näkyvänä\nosoituksena olivat aseelliset sotamiehet, joita oli asetettu riveihin\nkäytäviin, sekä upseerit, jotka muodostivat ryhmän Eduskuntatalon\nsisäänkäytävän suulla. Oligarkia oli kohottanut kätensä iskuun. Ernest\nnousi puhumaan. Hän kuvasi työttömäin kärsimyksiä, sen uhkarohkean\ntoivon kannustamana, että voisi sanoillaan hellyttää läsnäolevain\nmielet. Mutta republikaaniset ja demokraattiset edustajat nauroivat\npilkallisesti ja kirkuivat hänen puhuessaan saaden aikaan tavattoman\nmelun ja hämmingin. Silloin Ernest yht'äkkiä vaihtoi terää.\n\n»Minä tiedän, että teihin ei vaikuta mikään, mitä tahansa minä\nsanoisinkin», hän lausui. »Teillä ei ole sielua, johon vaikuttaa. Te\nolette selkärangattomia, pehmeitä olentoja, jotka komeasti sanotte\nitseänne republikaaneiksi ja demokraateiksi. Ei ole olemassakaan\nrepublikaanipuoluetta enempää kuin demokraattipuoluettakaan. Tässä\nedustajahuoneessa ei ole republikaaneja eikä demokraatteja. Te olette\nvain rahavallan nöyriä imartelijoita ja kätyreitä. Te puhutte laajasti\nja vanhentuneilla sanamuodoilla vapaudenrakkaudestanne, ja kuitenkin te\ntästä kaikesta huolimatta kannatte Rautakoron punaista vaippaa.»\n\nTällä kohtaa valtavat huudot »Järjestykseen! järjestykseen!»\ntukahduttivat hänen äänensä, ja hän seisoi liikkumattomana paikoillaan,\nkunnes hälinä oli jossakin määrin asettunut. Sitten hän teki kädellään\nliikkeen, ikäänkuin sanoakseen, että hän tarkoitti heitä kaikkia,\nkääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:\n\n»Kuulkaa, miten hyvinruokitut elukat kiljuvat.»\n\nPaholaisten käräjiä muistuttava hälinä puhkesi uudelleen. Puhemies\nkoputti järjestykseen ja katsahti käytävän suulla sijaitsevaan\nupseeriryhmään, aivan kuin jotakin odottaen. Kuului huutoja »Kapina!» ja\nmuuan paksu ja pullea New Yorkin edustaja alkoi kiljua »Anarkisti,\nanarkisti!» Silloin Ernest ei tosiaankaan ollut miellyttävän näköinen.\nKoko hänen ruumiinsa värähteli, ja hänen kasvoillansa oli taistelevan\neläimen ilme, mutta muuten hän pysyi tyynenä ja kylmänä.\n\n»Muistakaa», hän sanoi äänellä, joka kuului läpi pauhinan, »että\nniinkuin te tänä päivänä osoitatte armoa köyhälistölle, samoin tulee\nköyhälistö jonakin päivänä tekemään teille».\n\nEntistä lujemmin huudettiin »Kapina!» ja »Anarkisti!»\n\n»Minä tiedän, että te ette aio äänestää meidän lakiehdotustamme», jatkoi\nErnest. »Te olette saaneet isänniltänne käskyn äänestää sitä vastaan. Ja\nte sanotte minua anarkistiksi. Te, jotka olette hävittäneet kansanvallan\nja jotka häpeämättömästi näyttelette punaista vaippaanne julkisilla\npaikoilla, te sanotte minua anarkistiksi. Minä en usko helvetin tuleen\nenkä tulikiveen, mutta tällaisina hetkinä minä totisesti pahoittelen\nuskottomuuttani. Vieläpä enemmänkin, sellaisina hetkinä kuin tämä minä\nmelkein uskon. Täytyy olla olemassa helvetti, sillä sen\nvähäpätöisemmässä paikassa olisi teitä mahdoton rangaista ansioittenne\nmukaan. Niin kauan kuin te olette olemassa, tarvitsee luomakunta\nhelvettiä.»\n\nOvikäytävässä syntyi liikettä. Ernest, puhemies ja kaikki edustajat\nkääntyivät katsomaan.\n\n»Miksi te ette kutsu sotilaitanne esille, herra puhemies, ja anna heidän\ntehdä tehtävätään?» huudahti Ernest. »He panisivat tarkoin toimeen\nteidän suunnitelmanne.»\n\n»On tekeillä jotakin muuta», kuului vastaus. »Ja siinä syy, miksi\nsotilaat ovat saapuvilla.»\n\n»Meitä koskevaa, nähtävästi», naurahti Ernest pilkallisesti. »Salamurha\ntai jotakin muuta sellaista.»\n\nMutta hänen lausuttuaan sanan »salamurha» hämminki puhkesi uudelleen.\nErnestin oli mahdoton saada ääntänsä kuulluksi, mutta hän jäi\nseisaalleen odottaen väliaikaa. Ja silloin se tapahtui. Paikaltani\nparvekkeella en voinut erottaa muuta kuin räjähdyksen tulenloimahduksen.\nHermoja tärisyttävä jymähdys täytti korvani, ja minä näin Ernestin\nhuitaisevan ilmaa ja kaatuvan savupilven keskelle ja sotamiesten\nhyökkäävän esille. Hänen toverinsa hypähtivät seisovilleen, hurjina\nvihasta, valmiina tekemään mitä hyvänsä. Mutta Ernest kohottihe hetkeksi\nja vaatien kädenliikkeellä hiljaisuutta sanoi:\n\n»Tässä on salaliitto!» hänen äänensä kaikui varoitukseksi tovereille.\n»Älkää tehkö mitään, muuten teidät perii hukka.»\n\nSitten hän hiljaa vaipui maahan, ja sotamiehet tarttuivat häneen.\nSeuraavassa hetkessä sotamiehet jo olivat puhdistamassa parvekkeita\nkatsojista, enkä nähnyt sen enempää.\n\nVaikka hän oli mieheni, ei minulle annettu lupaa käydä häntä katsomassa.\nKun ilmoitin, kuka olin, vangittiin minut oitis. Ja samaan aikaan\nvangittiin kaikki sosialistiset kongressimiehet Washingtonissa, niiden\njoukossa onneton Simpson, joka sairasti lavantautia ollen vuoteen omana\nhotellissaan.\n\nOikeudenkäynti kävi nopeasti ja loppui lyhyeen. Miehet olivat jo\nennakolta tuomitut. Ihme kyllä Ernestiä ei mestattu. Siinä oligarkia\nerehtyi, ja se erehdys kävi kalliiksi. Mutta oligarkia luotti liiaksi\nitseensä noina aikoina. Se oli juopunut menestyksestään eikä se voinut\naavistaa, että kourallinen sankareita omaisi sellaisen voiman, joka\nvielä kerran järkyttäisi sitä perustuksiaan myöten. Huomenna, kun suuri\nkapina puhkeaa ja koko maailma kaikuu miljoonien astunnasta, silloin\noligarkia vasta käsittää, vaikka liian myöhään, miten mahtavaksi\nvoimaksi tuo pienoinen sankariparvi on paisunut.[74]\n\nOllen itse kumouksellinen ja tuntien kumouksellisten toiveet ja pelot ja\nsalaiset suunnitelmat minä voin vastata suuremmalla pätevyydellä kuin\nmoni muu siihen syytökseen, että he muka olivat olleet syypäitä\nedellämainitun pommin räjähtämiseen. Ja minä voin sanoa heti ja muitta\nmutkitta, että sosialisteilla kongressissa enempää kuin sen\nulkopuolellakaan ei ollut mitään osaa siinä jutussa. Me emme tiedä, kuka\nheitti pommin, mutta varmasti tiedämme, että me emme sitä heittäneet.\n\nToiselta puolen on olemassa seikkoja, jotka viittaavat Rautakoron\nsyyllisyyteen. Tietenkään emme voi sitä todistaa. Meidän\njohtopäätöksemme näet perustuu oletuksiin. Mutta tässä on muutamia\ntosiasioita, joista meillä on varmuus. Hallituksen salapoliisit olivat\nilmoittaneet edustajahuoneen puhemiehelle, että sosialistiset\nkongressimiehet olivat aikeissa ryhtyä terroristiseen toimintaan ja että\nhe olivat jo päättäneet ajastakin, jolloin heidän menettelytapansa\nmuuttuisi. Tämä päivä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin\npommiräjähdys tapahtui. Sentähden pääkaupunkiin oli koottu joukoittain\nsotaväkeä. Ja koska me emme tietäneet mitään koko pommista, ja koska\npommi todella räjähti, ja koska viranomaiset olivat ennakolta ryhtyneet\ntoimenpiteisiin sen varalta, niin on oikeus ja kohtuus tehdä siitä\nsellainen johtopäätös, että Rautakorko tiesi asiasta. Edelleen me\nväitämme, että Rautakorko oli syypää siihen ja että Rautakorko\nsuunnitteli tuon teon saadakseen vierittää syyn meidän hartioillemme ja\nsiten valmistaakseen meidän perikatoamme.\n\nPuhemiehen kautta levisi varoitus kaikille kongressimiehille, jotka\nkantoivat oligarkian punaista vaippaa. He tiesivät Ernestin puhuessa,\nettä joku väkivallantyö tulisi tapahtumaan. Ja ollaksemme heihin nähden\nrehellisiä on meidän mainittava, että he vilpittömästi uskoivat sen\ntodellakin sosialistien tekemäksi. Ja oikeudenkäynnin aikana, yhä vielä\nvilpittömässä uskossa, useat todistivat nähneensä Ernestin\nvalmistautuvan heittämään pommia ja kuinka se oli räjähtänyt ennen\naikojaan. Tietysti he eivät nähneet mitään sellaista. Ollen\nkuumeenomaisen pelon vallassa he todellakin luulottelivat nähneensä,\nsiinä koko juttu.\n\nNiinpä Ernest sanoi oikeudenistunnossa: »Onko siinä mitään järkeä, että\nminä valitsisin moisen viheliäisen leikkikalun, jos minä todella\naikoisin heittää pommia? Siinä ei ollut kylliksi ruutia. Se tuprutti\npaljon savua, mutt'ei loukannut muita kuin minua. Se räjähti aivan minun\njaloissani eikä silti tappanut minua. Uskokaa minua, minä teen tuhoja,\nkun minä ryhdyn pommeja heittämään. Minun räjähdysmiinastani lähtee\nmuutakin kuin savua.»\n\nToiselta puolen taas väitettiin, että pommin heikkous oli johtunut\nerehdyksestä sosialistien taholta ja että sen ennenaikaiseen\nräjähtämiseen oli syynä Ernestin hermostuminen, sillä hän muka pudotti\npommin menetettyään mielenmalttinsa. Ja jotta todistus tulisi täysin\nsitovaksi, kutsuttiin esille ne useat kongressimiehet, jotka todistivat\nnähneensä Ernestin huitaisevan kädellään ja pudottavan pommin.\n\nMitä meihin itseemme tulee, ei kukaan meistä tietänyt, miten pommi\nheitettiin. Ernest kertoi minulle, että hän näki silmänräpäystä ennen\nsen putoavan jalkoihinsa. Hän antoi sellaisen kertomuksen oikeudessa,\nmutta kukaan ei uskonut häntä. Sitäpaitsi koko juttu oli tarkoin\nedeltäkäsin valmistettu. Rautakorko oli päättänyt tuhota meidät, eikä\nsiinä mikään auttanut.\n\nSanotaan, että totuus ei pala tulessakaan. Mutta minä en usko sitä.\nYhdeksäntoista vuotta on kulunut löytämättämme, väsymättömistä\nponnistuksista huolimatta, sitä miestä, joka todella pommin heitti.\nEpäilemättä hän oli Rautakoron asiamies, mutta hänen on onnistunut\npeittää jälkensä. Me emme ole milloinkaan saaneet vähintäkään vihiä\nhänestä. Ja nähtävästi tämä tapaus jää luettavaksi historian\nsalaperäisyyksien joukkoon.[75]\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nSonoman siimeksessä.\n\n\nItsestäni näiltä ajoilta minulla ei ole paljon kerrottavaa. Kuusi\nkuukautta minua pidettiin vankeudessa, vaikka minua ei oltu syytetty\nmistään rikoksesta. Minua _epäiltiin_ — peloittava sana, johon\nkumoukselliset saivat tutustua. Mutta meidän oma kasvava salainen\njärjestömme alkoi toimia. Oltuani vankeudessa lähes kaksi kuukautta eräs\nvanginvartijoista salaa ilmoitti olevansa kumouksellinen ja kuuluvansa\njärjestöön. Muutamia viikkoja myöhemmin Joseph Parkhurst, äskettäin\nvirkaansa nimitetty vankilan lääkäri, osoittautui taistelujärjestön\njäseneksi.\n\nSiten meidän järjestömme tunkihe joka puolelta oligarkian järjestön\nläpi, ja niin minä sain tietoja ulkomaailman tapahtumista. Ja sitäpaitsi\nkaikki meidän vankilassa istuvat johtajamme olivat yhteydessä urheiden\ntovereitten kanssa, jotka käyttivät Rautakoron naamaria. Vaikka Ernestin\nvankila sijaitsi kolmentuhannen mailin päässä, Tyynen-valtameren\nrannalla, olin minä keskeytymättömässä yhteydessä hänen kanssaan, ja\nmeidän kirjeemme kulkivat säännöllisesti edestakaisin.\n\nJohtajat, sekä vankilassa että vapaalla jalalla olevat, saattoivat\nneuvotella tulevista vaaleista ja johtaa vaalitaistelua. Jo muutaman\nkuukauden kuluttua olisivat muutamat voineet paeta, mutta kun vankeus ei\nsanottavasti ehkäissyt meidän toimintaamme, niin päätimme olla\nkäyttämättä sitä tilaisuutta, jottemme tulisi tehneeksi mitään ennen\naikojaan. Vankilassa oli viisikymmentäkaksi kongressimiestä ja\nkolmesataa muuta johtajaa sen lisäksi. Oli päätetty pelastaa heidät\nkaikki samalla kertaa. Jos vain osa heistä pakenisi, ryhtyisivät\noligarkit kaikella mahdollisella valppaudella vartioimaan\njäljellejääneitä, estääkseen useampia pakenemasta. Ja toiselta puolen\nkäsitettiin, että yhdellä kertaa tapahtuva vankilasta karkaaminen tulisi\ntekemään valtaavan vaikutuksen köyhälistöön. Se olisi voimannäytös ja\nvaikuttaisi luottamusta herättävästi.\n\nNiinpä päätettiin, kun minä kuuden kuukauden kuluttua pääsin vapaaksi,\nettä katoaisin jonnekin valmistamaan lymypaikkaa Ernestille. Katoaminen\nmuuten ei ollut mikään helppo tehtävä. Heti kun olin päässyt vapaalle\njalalle, Rautakoron urkkijat alkoivat vaania minun liikkeitäni. Ja\nsentähden olikin välttämätöntä saada heidät ensiksi eksytetyksi\njäljiltäni ja pujahtaa Kaliforniaan. Minua naurattaa muistellessani,\nmiten minä tästä pulmasta suoriuduin.\n\nVenäläismallinen passijärjestelmä oli jo otettu käytäntöön. Minä en\nuskaltanut yrittääkään mantereen poikki salaamatta todellista itseäni.\nOli välttämätöntä, että häviäisin jäljettömiin, sillä minun jälkiäni\nseuraamalla Ernest joutuisi uudestaan kiinni. Toiselta puolen en\nmatkustellessani voinut käyttää köyhälistöläisen valepukua. Oli niin\nollen jäljellä oligarkian jäsenen valepuku. Vaikka tosin ylimmäisiä\noligarkkeja ei ollut muuta kuin kourallinen, oli lukematon paljous\nvähäisempiä, sanokaamme mr Wicksonin laisia miehiä, muutaman miljoonan\nomistajia, jotka kannattivat suuroligarkkeja. Tällaisten pienempien\noligarkkien vaimoja ja tyttäriä oli ääretön paljous, ja siihen luokkaan\nkuuluvana henkilönä oli minun määrä esiintyä. Muutamia vuosia myöhemmin\nse jo olisi ollut mahdotonta, sillä passijärjestelmä tässä maassa\nmuodostui täydelliseksi venäläiseksi laitokseksi, niin että koko maassa\nei ollut yhtään ainoata miestä, naista taikka lasta, jota ei olisi\nmerkitty kirjoihin ja jonka liikkeitä ei olisi vaanittu.\n\nKun aika oli tullut, eksytettiin vakoojat minun jäljiltäni, ja tuntia\nmyöhemmin Avis Everhardia ei enää ollut olemassa. Mutta samaan aikaan\nFelice Van Verdighan, kahden kamarineitsyen ja sylikoiran seuraamana,\nkolmannen palvelijattaren huolehtiessa koirasta[76], astui erään\nPullman-vaunun[77] salonkiin, ja muutamia minuutteja myöhemmin hän oli\nmatkalla länttä kohti.\n\nNe kolme kamarineitsyttä, jotka seurasivat minua, olivat kumouksellisia.\nKaksi heistä oli taistelujärjestön jäseniä, ja kolmas, Grace Holbrook,\nyhtyi järjestöön seuraavana vuonna, saaden surmansa Rautakoron kädestä\npuoli vuotta myöhemmin. Hän se esiintyi sylikoiran kamarineitsyenä.\nToinen niistä kahdesta, Bertha Stole, katosi kaksitoista vuotta\nmyöhemmin, jotavastoin Anna Roylston elää vielä näytellen yhä\nmerkillisemmäksi muodostuvaa osaa vallankumouksessa.[78]\n\nIlman sen kummempia selkkauksia me pääsimme Yhdysvaltain läpi\nKaliforniaan. Kun juna pysähtyi Kuudennentoista kadun asemalla,\nOaklandissa, me jätimme sen, ja samalla Felice Van Verdighan\nkamarineitsyineen ja sylikoirineen katosi ainaiseksi. Luotettavat\ntoverit pitivät huolta kamarineitsyistä. Toiset toverit ottivat minut\nhoitoonsa. Puoli tuntia sen jälkeen kuin olimme saapuneet perille, minä\njo olin eräässä vähäisessä kalastajaveneessä San Francisco-lahden\nvesillä. Tuuli riehui, ja me ajelehdimme ilman päämäärää melkein koko\nyön. Mutta minä näin tulien tuikkivan Alcatrazissa, missä Ernest virui\nvankeudessa, ja minusta tuntui suloiselta ajatellessani, että olin niin\nlähellä häntä. Aamun sarastaessa me pääsimme kalastajain hurjasti\nponnistellessa Marin-saarille. Siellä piileksimme koko päivän, ja\nseuraavana yönä nousuveden ja pirteän tuulen kiidättäessä purjehdimme\nSan Pablo-lahden poikki kahdessa tunnissa ja nousimme jonkun matkaa\nPetaluma-jokea ylöspäin.\n\nTäällä odottivat meitä hevoset sekä eräs toinen toveri, ja me matkasimme\nkoko tähtikirkkaan yön. Pohjoisessa häämötti Sonoma-vuori, jota kohti me\nratsastimme. Me jätimme Sonoman vanhan kaupungin oikealle puolellemme ja\nratsastimme syvää joenuomaa pitkin. Kärritie muuttui metsätieksi ja\nmetsätie karjauraksi, joka sekin vihdoin häipyi tuntemattomiin,\njakaantuen lukemattomiksi vuoristolaitumille johtaviksi poluiksi.\nMatkasimme Sonoma-vuoren harjannetta pitkin. Se oli luotettavin tie.\nSiellä meidän ei tarvinnut pelätä vakoojia.\n\nAuringon noustessa saavuimme vuoren pohjoiselle reunamalle ja\naamuhämärissä laskeuduimme chappara-tammia kasvavaa rinnettä\npunapuulaaksoihin, missä tuntui syyskesän lämmin henkäys. Se oli minulle\nvanhaa tuttua seutua, ja pian minusta tuli opas. Piilopaikka oli minun.\nOlin sen valinnut. Me avasimme veräjän ja kuljimme vuoristoniityn läpi.\nSitten jatkoimme matkaamme matalaa tammimetsäistä harjua pitkin ja\nlaskeuduimme pienemmälle niitylle. Jälleen kiipesimme harjulle, jolla\nkasvoi punaiselta hohtavia madrono- ja manzanita-pensaita. Auringon\nensimmäiset säteet paahtoivat selkäämme kiivetessämme. Pyy pyrähti\ntiheikössä, ja jänis kapsahti polun poikki aivan kuin vuorikauris. Ja\nvihdoin monisarvinen peura, kupeet hohtaen kullanpunervina, loikkasi\nharjun poikki kadoten pensaikkoon.\n\nMe seurasimme sitä hetken matkaa, suunnaten sitten kulkumme\nmutkittelevaa polkua pitkin, jota se karttoi, uljaaseen\npunapuumetsikköön, pienelle lammikolle, jonka vettä vuoren rinteeltä\nvaluneet mineraaliainekset samensivat. Minä tunsin jokaisen tuuman tästä\ntiestä. Kerran tämä karjatila oli kuulunut eräälle ystävälleni,\nkirjailijalle. Mutta hänestäkin oli tullut kumouksellinen, vaikka hänen\noli käynyt onnettomammin kuin minun, sillä hän oli jo kuollut ja\njäljettömiin kadonnut, kukaan ei tietänyt miten ja milloin. Hän yksin\ntunsi sen salaisen piilopaikan, johon me olimme matkalla. Hän oli\nostanut paikan sen tähden, että se oli hänestä kaunis, maksaen siitä\nsievoisen summan, paikkakunnan farmareitten kummaksi. Hänellä oli tapana\njutella nauraen, miten nämä aina pudistivat päätään, kun tuli kysymys\ntuosta kauppahinnasta, ikäänkuin laskien päässään ja sitten sanoivat:\n»Mutta tehän ette voi saada siitä kuutta prosenttia.»\n\nMutta hän oli nyt poissa, eikä hänen tilansa mennyt perintönä hänen\nlapsilleenkaan. Sen omisti nyt — ei kukaan muu kuin mr Wickson, jonka\nomaisuutta olivat Sonoma-vuoren itäiset ja pohjoiset rinteet, ulottuen\nSpreckelsien tiluksista aina Bennett-laaksoon saakka. Hän oli muuttanut\nsen peurapuistoksi, jossa näitä otuksia suurissa laumoissa parveili\ntuhansia acreja käsittävällä alueella. Näiden maiden entiset omistajat\noli häädetty tiloiltaan. Valtion omistama aistiviallisten koti oli\nniinikään saanut väistyä peurojen tieltä.\n\nJa kaiken muun hyvän lisäksi mr Wicksonin metsästysmaja sijaitsi\nneljännesmailin päässä minun piilopaikastani, seikka, joka ei ollut\nvaarallinen, vaan päinvastoin lisäsi paikan turvallisuutta. Meitä\nsuojeli tuon pikkuoligarkin oma kilpi. Jo itse tämän paikan luonne teki\nepäluulot mahdottomiksi. Wicksonin metsästyspuisto tulisi varmaankin\nolemaan viimeinen paikka koko maailmassa, minne Ernestiä etsivät\nRautakoron vakoojat suuntaisivat matkansa.\n\nSidoimme hevosemme lammikon rannalla sijaitsevaan punapuumetsikköön. Ja\nseuralaiseni kaivoi esille onton tammen takana olevasta syvennyksestä\njoukon tavaroita — viidenkymmenen naulan jauhosäkin, useammanlaisia\nsäilykeruokia, keittoneuvot, peitteitä, kappaleen öljykangasta, kirjoja\nja kirjoitusneuvot, kimpun kirjeitä, viiden kannun astian lamppuöljyä,\nöljykeittiön ja vihdoin viimein kaikista tärkeimmän, vankan köysinipun.\nJa niin paljon oli näitä tavaroita, että saimme tehdä useampia matkoja\nkuljettaaksemme ne kaikki piilopaikkaamme.\n\nMutta paikka ei ollut kaukana. Ottaen mukaani nuorakimpun ja asettuen\ntoverilleni oppaaksi lähdin pyrkimään uraa pitkin, mikä oli raivattu\nvilliviinin läpitunkemaan pensaikkoon kahden metsäisen kummun väliin.\nUra johti jyrkälle puron penkereelle, pienoisen lähdepuron, joka ei\nkuivunut kuumimpinakaan kesinä. Joka puolella tätä paikkaa ympäröivät\nmetsäiset kunnaat, näyttäen jonkun välinpitämättömän jättiläisen\nnakkelemilta. Niissä ei ollut kalliota. Ne kohosivat satojen jalkojen\nkorkeuteen sisältäen punaista tulivuorimaata, Sonoman kuuluisaa\nviinimultaa. Näiden läpi pienoinen puro oli uurtanut äkkijyrkän\nväylänsä.\n\nKyllä siinä sai kavuta, ennenkuin päästiin puron uomaan, jota pitkin\njatkoimme matkaa sadan jalan verran ja saavuimme ison aukon kohdalle.\nHevin ei huomannut mitään, mikä olisi osoittanut tuon aukon\nolemassaoloa, eikä se liioin ollutkaan aivan jokapäiväinen aukko. Me\nryömimme tiuhasti toisiinsa kietoutuneiden metsäruusupensaitten läpi\naukon suulle, josta saattoi kurkistaa vihreän lehdikön läpi parisataa\njalkaa pitkään ja leveään ja satakunta jalkaa syvään luolaan. Tämä luola\nlienee saanut alkunsa jonkun maanmullistuksen kautta, ja sitten vesi oli\nuurtanut sen nykyiseen muotoonsa. Sen seinämät ja pohjat olivat kokonaan\nkasvien peitossa, hienosta sammalesta jättiläismäisiin punapuihin ja\ndouglas-kuusiin asti.\n\nSe oli erinomainen piilopaikka. Siellä ei käynyt ketään, eivät edes Glen\nEllenin koulupojat. Jos tämä luola olisi sijainnut jossakin pitemmässä\njokiuomassa, olisi se ollut hyvinkin tunnettu. Mutta tämä ei ollutkaan\nerityisen huomattava jokiuoma. Koko puro ei ollut pitempi kuin\ntuhatviisisataa jalkaa. Puron juoksu alkoi noin tuhannen jalan päässä\nolevasta niittylähteestä, ja noin kolmesataa jalkaa onkalon alapuolella\nse sukelsi esille tiheästä pensaikosta yhtyen emäjokeen ja virraten\nedelleen aallonmuotoisten harjujen muodostamaa tasankoa pitkin, jota\nkauttaaltaan peitti ruoho.\n\nSeuralaiseni köytti nuoran toisen pään puuhun ja laski minut, joka\npitelin kiinni nuoran toisesta päästä, alas onkaloon. Tuossa tuokiossa\ntunsin pohjan jalkaini alla. Ja pienen ajan kuluessa hän nouti kaikki\ntavarat ja laski ne samaa tietä onkaloon. Senjälkeen hän lappoi nuoran\nylös, kätki sen ja lausui minulle ystävällisesti jäähyväiset.\n\nEnnenkuin jatkan kertomustani, tahdon mainita muutamin sanoin tästä\ntoverista, John Carlsonista, vaatimattomasta kumousmiehestä, joka kuului\nniihin lukemattomiin uskollisiin tovereihin, joita oli meidän\nriveissämme. Hän oli työssä Wicksonin metsästysmajalla, tallimiehenä. Ja\nWicksonin olivat ne hevosetkin, joilla me ratsastimme Sonoma-vuoren yli.\nLähes kaksikymmentä vuotta John Carlson on ollut tämän piilopirtin\nisännöitsijänä. Ei yhtään uskottomuuden ajatusta ole johtunut hänen\nmieleensä koko aikana, se on varma. Luottamuksen pettäminen on hänelle\nvallan tuntematon käsite. Hän oli siinä määrin kylmäkiskoinen ja niin\njäykkä, että täytyi kummastella, mitä vallankumous saattoi hänelle\nmerkitä. Ja kuitenkin hänen himmeässä mielessään hehkui vapaudenrakkaus.\nMuutamissa suhteissa oli erittäin hyväksi, että häneltä puuttui vilkas\nmielikuvitus. Hän ei milloinkaan menettänyt malttiaan. Hän ei ollut\nutelias eikä suulas. Kerran kysyin, mitenkä hänestä tuli kumouksellinen.\n\n»Nuorena ollessani palvelin sotaväessä», hän vastasi. »Se oli Saksassa.\nSiellä kaikkien nuorukaisten täytyy palvella armeijassa. Niinpä minäkin\njouduin sinne. Samaan aikaan siellä sattui olemaan eräs toinenkin\nsotilas, nuorukainen niinikään. Hänen isänsä oli agitaattori, nähkääs,\nja istui linnassa n. s. majesteettirikoksesta — niin nimitetään sitä,\nettä joku puhuu totta keisarista. Ja tuo nuorukainen jutteli minulle\npaljon kansasta, työstä ja siitä, miten kapitalistit riistävät kansaa.\nHän avasi minun silmäni näkemään asioita uudessa valossa, ja minusta\ntuli sosialisti. Hänen puheensa olivat tosia, enkä minä ole koskaan\nniitä unohtanut. Yhdysvaltoihin tultuani minä etsin käsiini sosialistit.\nLiityin jäsenenä sosialistiseen työpuolueeseen. Sitten myöhemmin, kun\npuolue hajosi, liityin sosialistipuolueeseen. Siihen aikaan työskentelin\neräässä vuokratallissa San Franciscossa. Se oli ennen maanjäristystä.\nMinä olen ollut puolueen maksavana jäsenenä kaksikolmatta vuotta. Olen\nyhä puolueessa ja vieläkin maksan maksuni, vaikka se onkin hyvin\nsalaista hommaa tähän maailmanaikaan. Ja aion vastaisuudessakin\nsuorittaa maksuni, ja kun kooperatiivinen yhteiskunta syntyy, olen\nmielissäni.»\n\nJäätyäni yksikseni ryhdyin valmistamaan aamiaista ja panemaan kuntoon\nuutta kotiani. Usein varhain aamuisin tai iltaisin pimeän tultua\nCarlsonin oli tapana pistäytyä luokseni pariksi tunniksi juttelemaan.\nEnsialuksi minun asuntonani oli öljyvaate. Myöhemmin pystytettiin\nvähäinen teltta. Ja vihdoin, kun olimme tulleet täydellisesti\nvakuutetuiksi paikan turvallisuudesta, rakennettiin pieni tupa. Ja se\nsijoitettiin niin, että sitä ei voinut nähdä onkalon reunalta, jos joku\nsinne olisi sattumalta eksynyt. Sitäpaitsi paikan rehevä kasvillisuus\ntarjosi luonnollisen suojan. Ja itse tupa rakennettiin pystysuoraan\nseinään. Tähän seinään me kaivoimme niin suuren aukon, että se antoi\ntilaa kahdelle huoneelle, kuivasimme ne hyvin ja pönkitimme hirsillä.\nUskokaa pois, meillä oli monta mukavuuttakin. Kun saksalainen terroristi\nBiedenbach saapui meidän luoksemme, kyhäsi hän savunimijän, jota\nkäyttämällä voimme talvi-illoin istua räiskyvän takkavalkean ääressä.\n\nJa nyt sananen tuosta ylevämielisestä terroristista, jota on niin\nkamalasti väärinymmärretty. Toveri Biedenbach ei pettänyt meidän\nasiaamme. Eivätkä myöskään toverit tuominneet häntä kuolemaan, kuten\nyleensä luullaan. Tuota väärää uutista levittivät oligarkian salaiset\nasiamiehet ja sanomalehdet. Toveri Biedenbach oli hajamielinen ja unohti\nhelposti. Hänet ampui eräs meidän vakoojamme Carmelin piiloluolilla, kun\nhän ei muistanut sovittua tunnussanaa. Se oli surettava erehdys. Ja puhe\nsiitä, kuinka hän muka oli pettänyt aatteen, on ehdottomasti valhetta.\nLuotettavampaa ja uskollisempaa miestä ei ole koskaan ollut aatteen\npalveluksessa.[79]\n\nYhdeksäntoista vuotta on tätä piilopaikkaa melkein yhtä mittaa käytetty,\neikä koko sen ajan kuluessa kukaan asiaankuulumaton, yhtä ainoata\nlukuunottamatta, ole sitä keksinyt. Ja kuitenkin se on ainoastaan\nneljännesmailin päässä Wicksonin metsästyshuvilasta ja vajaan mailin\npäässä Glen Ellenin kauppalasta. Aamuin ja illoin voi selvästi kuulla\njunan vihellyksen, ja minä asetin kelloni tiilitehtaan pillin mukaan.[80]\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMuodonvaihdos.\n\n\n»Sinun on muututtava jälleen», kirjoitti Ernest minulle. »Sinun on\nmuututtava vallan toiseksi naiseksi — eikä ainoastaan puvultasi, vaan\nkoko olemukseltasi, ihoa myöten. Ja sinun on muututtava niin perin\npohjin, että edes minäkään en sinua tuntisi — ääneltäsi, liikkeiltäsi,\neleiltäsi, asennoltasi, käynniltäsi y.m.»\n\nTätä käskyä minä noudatinkin. Minä harjoittelin tuntikausia joka päivä\nvoidakseni ainaiseksi haudata entisen Avis Everhardin toisen naisen\nkuoren alle, jota naista saattanen sanoa toiseksi itsekseni. Sellaisten\ntulosten saavuttaminen kysyi pitkäaikaista harjoitusta. Yksistään ääneni\nmuuttamista varten harjoittelin melkein lakkaamatta, kunnes uusi ääneni\nmuuttui automaattiseksi ja vakaantui. Sillä tällainen automaattinen\nnäytteleminen on välttämätöntä. Täytyy eläytyä osaansa niin perin\njuurin, että pettää itsensäkin. Se oli samanlaista kuin jonkin vieraan\nkielen opetteleminen, esim. ranskan. Ensimmäiset puhekokeet ovat\nitsetietoisia, perustuvat tahtoon. Opettelija ajattelee omalla\nkielellään ja pukee ajatuksensa ranskankieliseen asuun, tai lukee\nranskaa, mutta ajattelee äidinkielellään, ennenkuin ymmärtää\nluettavansa. Mutta myöhemmin, saatuaan lujan jalansijan ja tultuaan\nautomaattiseksi, itsestääntoimivaksi, opettelija lukee ja ajattelee\nranskankielellä turvautumatta enää ollenkaan äidinkieleensä.\n\nJa sama oli meidän valepukeutumisemme laita. Täytyi harjoitella, kunnes\nnäyteltävämme osa muuttui todelliseksi, kunnes pääsimme niin pitkälle,\nettä olisi tarvittu ankaraa ja valpasta tahdon ponnistusta palataksemme\njälleen alkuperäiseen itseemme. Tietysti alussa tehtiin runsaasti\nhapuilevia kokeita. Me olimme ryhtyneet luomaan uutta taidetta, ja\nmeillä oli paljon keksittävänä. Mutta työtä tehtiin kaikkialla; yhä\nuseammat saavuttivat sangen suuren taitavuuden tällä alalla, ja\ntemppujen ja apukeinojen varasto kasvoi nopeasti. Ja tästä varastosta\nmuodostui vallankumouksen lukukirja, jonkinlainen oppikurssi.\n\nNäihin aikoihin isäni katosi. Hänen kirjeensä, jotka olivat aina ennen\nsaapuneet säännöllisesti, lakkasivat kokonaan tulemasta. Häntä ei enää\nnäkynyt eikä kuulunut meidän asunnossamme Pell-kadulla. Meidän toverimme\netsivät häntä kaikkialta. Salaisten järjestöjemme avulla me etsimme\nkaikki vankilat. Hän oli kadonnut, aivan kuin maa olisi hänet niellyt,\neikä tähän päivään asti hänestä ole saatu mitään vihiä.[81]\n\nKuusi kuukautta oleskelin yhä yksin piilopirtissä, mutta\ntoimettomuudessa en aikaani kuluttanut. Meidän järjestömme edistyi\nnopealla vauhdilla, ja aina oli työtä niin paljon kuin vain suinkin\nkerkesi tehdä. Ernest ja muut johtajat vankiloistaan käsin sääsivät,\nmitä milloinkin oli tehtävä, ja meidän vapaalla jalalla olijain oli\npantava toimeen heidän määräyksensä. Meillä oli suusanallinen\njärjestelmä aatteen levittämistä varten, vakoilijajärjestö kaikkine\nsivuosastoineen, salaisten kirjapainojen järjestö ja maanalainen\nrautatielaitoksemme, jolla tarkoitettiin sitä, että meidän lukemattomat\npiilopaikkamme oli yhdistetty toisiinsa, samalla kuin tämän järjestön\ntehtävänä oli uusien piilosuojain perustaminen sinne, missä niitä ei\nennestään ollut olemassa.\n\nNiinpä oli työtä tekemästä päästyäkin. Kuuden kuukauden kuluttua minun\nyksinäisyyteni päättyi, sain luokseni kaksi toveria. He olivat nuoria\ntyttöjä, uljaita sieluja ja rakastivat vapautta intohimoisesti, Lora\nPeterson, joka katosi v. 1922, ja Kate Bierce, joka myöhemmin joutui\nnaimisiin Du Bois'n kanssa ja joka on yhä vielä meidän joukossamme,\nkatse kohotettuna huomista aurinkoa kohti, joka julistaa uuden ajan\ntuloa.\n\nHe olivat olleet suuressa vaarassa, vähällä joutua surman suuhun. Siinä\nkalastajavenheessä, jolla he tulivat San Pablo-lahden poikki, oli\nmyöskin eräs urkkija. Mies oli Rautakoron palveluksessa ja hyvin\nperehtynyt meidän järjestömme salaisuuksiin. Epäilemättä hän oli minun\njäljilläni, sillä me olimme jo aikoja sitten saaneet tietää, että minun\nkatoamiseni oli herättänyt suurta huomiota oligarkian salaisen järjestön\ntaholla. Mutta onneksi tämä urkkija ei ollut vielä ennättänyt ilmoittaa\nkenellekään huomioistaan. Hän oli nähtävästi lykännyt ilmoituksensa\ntoistaiseksi, päättäen odottaa siksi, kunnes oli löytänyt minun\npiilopaikkani ja saanut minut vangituksi. Mutta hänen tietonsa kuolivat\nhänen kanssaan. Jonkun tekosyyn nojalla hän pyrki pois venheestä kohta\nsen jälkeen kuin tytöt olivat nousseet maihin Petaluma-joen suulla ja\nlähteneet jatkamaan matkaansa ratsain.\n\nJonkun matkaa kuljettua Sonoma-vuoren rinnettä ylöspäin John Carlson\nantoi tyttöjen jatkaa matkaansa taluttaen hänen hevostaan ja palasi itse\njalkapatikassa. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Hän tapasi urkkijan, ja\nsiitä, mitä sen jälkeen tapahtui, hän antoi minulle selvän käsityksen.\n\n»Minä järjestin asiat», kuului Carlsonin mutkaton selitys. »Minä\nselvitin välini hänen kanssaan», hän toisti synkän tulen hehkuessa\nsilmissään ja känsäisten käsiensä kaunopuheisesti puristuessa ja\navautuessa. »Hän ei päästänyt ääntäkään. Minä piilotin hänet ja aion\nvielä tänä yönä hänet haudata.»\n\nSinä aikana minä usein ihmettelin omaa muuttumistani. Minusta tuntui\nmahdottomalta, että olin koskaan elänyt tyyntä rauhallista\nkoulukaupungin elämää tai että minusta oli tullut väkivaltaisuuksiin ja\nveritöihin tottunut kumouksellinen. Jompikumpi näistä kahdesta oli\nvarmaankin mielikuvitusta. Mutta mikä sitten oli totta, mikä harhaa?\nOliko tämä nykyinen kumouksellinen elämä pahaa unta? Vai olinko minä\nkumouksellinen, joka kenties olin jotenkin uneksinut jonkun\ntämänedellisen elämäni aikana asuneeni Berkeleyssa tietämättä mitään sen\njulmemmasta elämästä kuin tanssiaiset, teeillatsut, keskusteluseurat ja\nluentosalit? Mutta näitä tällaisia mietteitä lienevät kokeneet kaikki\nmeikäläiset, ihmisten veljeyden punaisen lipun ympärille kokoontuneet\ntoverit.\n\nUsein johtui mieleeni henkilöitä tuon toisen elämän varrelta, kadoten\nsamalla kuin ilmestyivätkin. Niiden joukossa oli piispa Morehouse.\nTurhaan etsimme häntä senjälkeen kuin järjestömme oli aloittanut\ntoimintansa. Häntä oli kuljetettu hullujenhuoneesta toiseen. Me\nseurasimme hänen jälkiään Napassa sijaitsevasta hullujenhuoneesta\nStocktonin mielisairaalaan ja sieltä Agnews-nimiseen samanlaiseen\nlaitokseen Santa Clara-laaksossa, ja siellä hävisivät jäljet. Häntä ei\noltu ilmoitettu kuolleeksi. Hän lienee jotenkin päässyt pakoon. En\nvoinut aavistaa, että tulisin hänet näkemään vilaukselta Chicagon\nkommuunin kauheassa verilöylyssä.\n\nJacksonia, joka oli menettänyt kätensä Sierran tehtaissa ja joka oli\nollut syynä siihen, että minusta tuli kumouksellinen, en enää koskaan\nnähnyt. Hän ei liittynyt kumouksellisiin. Kohtalonsa katkeroittamana\nhänestä tuli anarkisti — ei filosofinen anarkisti, vaan pelkkä eläin,\njonka viha ja kostonhimo oli tehnyt mielettömäksi. Ja perinpohjin hän\nkostikin. Vältellen vahteja hänen onnistui päästä Pertonwaithen palatsin\nalueelle ja räjähdyttää komea palatsi soraläjäksi. Ei yhtään ihmistä\npelastunut, eivät edes vahdit. Ja vankilassa tuomiota odotellessaan hän\ntukehdutti itsensä vuodepeitteellään.\n\nTohtori Hammerfieldin ja tohtori Ballingfordin kohtalot muodostuivat\naivan toisenlaisiksi kuin Jacksonin. He ovat pysyneet uskollisesti\npaikoillaan ja siitä palkkioksi saaneet korkeita kirkollisia virkoja,\njoita he hoitavat täydellisessä sovussa ja rauhassa maailman kanssa.\nMolemmat ovat oligarkian puolustajia. Molemmat ovat paisuneet hyvin\nlihaviksi. »Tohtori Hammerfieldin», kuten Ernest kerran sanoi, »on\nonnistunut muokata jumaluusoppinsa sellaiseksi, että se antaa\ntäydellisen oikeutuksen ja siunauksen Rautakorolle, että se sisältää\nkoko joukon kauneudenpalvelusta j.n.e.»\n\nPeter Donnelly, Sierran tehtaitten työnjohtaja, joka oli ollut\nniin vihamielinen ammattiyhdistykselle ja jonka minä tapasin\ntutkiessani Jacksonin juttua, hämmästytti meitä kaikkia. V. 1918\nolin läsnä »San Franciscon punaisten» kokouksessa. Kaikista meidän\ntaistelujärjestöistämme tämä oli kamalin, petomaisin ja armottomin.\nTodellisuudessa se ei ollut suoranaisessa yhteydessä meidän järjestömme\nkanssa. Sen jäsenet olivat hurmahenkiä, paholaisia. Me emme uskaltaneet\nantaa yllykettä sellaiselle mielialalle. Toiselta puolen, joskaan\nhe eivät kuuluneet meihin, me olimme ystävällisissä väleissä heidän\nkanssaan. Minä olin saapunut tuohon kokoukseen sangen tärkeälle\nasialle. Ja parinkymmenen miehen joukossa minä olin ainoa naamioimaton\nhenkilö. Saatuani asiani toimitetuksi eräs näistä naamioiduista\nmiehistä lähti johtamaan minua ulos. Pimeässä käytävässä saattajani\nraapaisi tulta ja valaisten sillä kasvojaan sieppasi pois naamarin.\nMinä katselin silmänräpäyksen Peter Donnellyn synkkiä piirteitä. Sitten\ntulitikku sammui.\n\n»Minä vain halusin, että te näkisitte kuka olen», kuului hänen äänensä\npimeässä. »Muistanetteko vielä Dallasin, tehtaanjohtajan?»\n\nMinä nyökkäsin myöntävästi muistaessani tuon tehtaanjohtajan\nketunnaaman.\n\n»No niin, hänet minä nitistin ensimmäiseksi», sanoi Donnelly ylpeästi.\n»Se tapahtui sen jälkeen kuin olin liittynyt 'punaisiin'.»\n\n»Mutta miten on selitettävissä, että te olette täällä?» tiedustin. »Entä\nvaimonne ja lapsenne?»\n\n»Kuolleet», hän vastasi. »Siinäpä se onkin syy. Ei sentään», hän jatkoi\nhätäisesti, »heidän vuokseen ei tämä kosto ole. He kuolivat\nrauhallisesti vuoteissaan — sairastivat näettekös, toinen ensin, toinen\nsitten. He sitoivat eläessään minun käteni. Ja nyt kun he ovat poissa,\nminä kostan hukatun miehuuteni. Minä olin kerran Peter Donnelly,\nlakonrikkuri-työnjohtaja. Mutta tänä yönä minä olen 'Friscon punaisten\nnumero 27'. Tulkaa, niin johdan teidät täältä pois.»\n\nMyöhemmin kuulin hänestä enemmän. Tavallaan hän oli puhunut totta\nsanoessaan kaikkien omaistensa kuolleen. Yksi heistä eli, hänen\nTimothy-niminen poikansa, ja häntä isänsä piti kuolleena sen tähden,\nettä hän oli ruvennut Rautakoron palvelukseen palkkasoturijoukoissa.[82]\nFriscon »punaisten» jokainen jäsen sitoutui toimeenpanemaan kaksitoista\nkuolemantuomiota vuodessa. Epäonnistuminen rangaistiin kuolemalla.\nJäsen, jonka ei onnistunut saada määräänsä täyteen, teki itsemurhan.\nEivätkä nämä kuolemantuomiot suinkaan olleet satunnaisia. Sillä tämä\nverinen järjestö piti usein kokouksia, joissa asianomaiset oligarkian\njäsenet tai kätyrit tutkittiin ja tuomittiin, useampia yht'aikaa.\nTuomioiden toimeenpanijoista vedettiin arpaa.\n\nNiinpä asia, jota toimittamaan minä olin saapunut sinä iltana, koski\njuuri erästä sellaista oikeudenkäyntiä. Eräs meidän omia tovereitamme,\njonka oli vuosikausia onnistunut säilyttää paikkansa Rautakoron\npaikallisen salapoliisitoimiston kirjurina, oli joutunut Friscon\n»punaisten» pannaan ja oli nyt tutkittavana heidän tuomioistuimensa\nedessä. Tietysti hän ei ollut saapuvilla, eivätkä liioin hänen\ntuomarinsa tietäneet, että hän oli meidän miehiämme. Minun tehtävänäni\noli näyttää toteen, kuka hän oli ja että hän oli uskollinen kumousmies\nja toveri. Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että me ensinkään saimme tiedon\ntästä asiasta. Selitys on yksinkertainen. Eräs meidän salainen\nasiamiehemme oli Friscon »punaisten» jäsen. Oli näet välttämätöntä pitää\nsilmällä ystäviä niinkuin vihollisiakin, ja näitten raivolaisten\njärjestö oli siksi merkitsevä, ettei suinkaan ollut yhdentekevää, mille\nkannalle asettui sen suhteen.\n\nMutta palatkaamme jälleen Peter Donnellyyn ja hänen poikaansa. Kaikki\nkävi hyvin Donnellylle, kunnes seuraavana vuonna sattui niin, että\nniiden miesten joukossa, jotka arvalla lankesivat hänen murhattavikseen,\noli Timothy Donnellyn nimi. Silloin veriheimolaisuus, joka oli hänelle\nollut niin ominaista, pääsi voitolle. Ja pelastaakseen poikansa hän\npetti toverinsa. Siinä hän ei sentään täydellisesti onnistunut, vaikka\nuseita järjestön jäseniä joutuikin kiinni ja mestattiin. Jäljellejääneet\nvalmistivat Donnellylle sellaisen kohtalon kuin hän oli petoksellaan\nansainnut.\n\nMutta ei Timothy Donnelly liioin kauan elänyt. Friscon »punaiset»\nvannoivat hänen kuolemansa. Oligarkia teki kaikkensa hänen\npelastamisekseen. Häntä kuljetettiin maan toisesta kolkasta toiseen.\nKolme »punaista» menetti henkensä turhaan koettaessaan panna hänen\nkuolemantuomiotansa toimeen. Järjestöön kuului yksinomaan miehiä.\nVihdoin he turvautuivat erääseen naiseen, meikäläisten järjestöjen\njäseneen, ennenmainittuun Anna Roylstoniin. Meidän sisäinen piirimme\nvaroitti häntä, mutta se ei auttanut, sillä hän on tottunut aina\nnoudattamaan omaa tahtoaan, halveksien puoluekuria. Ja muuten hän on\nnerokas ja rakastettava ihminen, jonka suhteen mikään kuri ei voi tulla\nkysymykseenkään. Hän kuuluu yksinään omaan luokkaansa, eikä häntä ole\narvosteltava tavallisen vallankumouksellisen kannalta.\n\nJa meidän kiellostamme huolimatta hän ryhtyi toimeen. Anna Roylston oli\nviehättävä nainen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata mieshenkilö\nluokseen. Hän voitti kymmenien meidän nuorten toveriemme sydämet ja\nkymmenien muiden, kiinnittäen heidät näillä sydänsiteillä meidän\njärjestöömme. Mutta siitä huolimatta hän päättävästi kieltäytyi\navioliitosta. Hän rakasti lapsia kaikesta sydämestään, mutta hän\notaksui, että hänen oma lapsensa vieroittaisi hänet aatteesta, jolle hän\noli pyhittänyt elämänsä.\n\nAnna Roylstonin ei ollut vaikea voittaa Timothy Donnellya. Eikä hänen\nomatuntonsa liioin häntä vaivannut, sillä juuri samaan aikaan tapahtui\n_Nashvillen verilöyly_, jolloin palkkasoturit Donnellyn johdolla\nteurastivat kahdeksansataa kutojaa. Mutta hän ei murhannut Donnellya,\nvaan jätti hänet vankina Friscon »punaisten» käsiin. Tämä tapahtui vasta\nviime vuonna, ja nyt jo hänelle on annettu uusi nimi. Kumouksellisten\nkeskuudessa kaikkialla hänet tunnetaan nimellä »Punainen neitsyt».[83]\n\nEversti Ingram ja eversti Van Gilbert kuuluvat niihin lukijalle\ntuttuihin henkilöihin, joita minä tapasin vielä myöhemminkin. Eversti\nIngram kohosi sangen korkeaan asemaan oligarkiassa ja nimitettiin m.m.\nYhdysvaltain lähettilääksi Saksaan. Molempien maiden työväki inhosi\nhäntä kaikesta sydämestään. Tapasin hänet Berlinissä, missä silloin\noleskelin Rautakoron luotettuna kansainvälisenä vakoojana. Hän otti\nminut vastaan sekä avusti minua kaikin tavoin. Sivumennen sopinee\nhuomauttaa, että kaksoisosaa näyttelemällä tein tärkeitä palveluksia\nvallankumoukselle.\n\nEversti Van Gilbert tuli tunnetuksi »murisevana» Van Gilbertinä. Ja\nhuomattavinta osaansa hän näytteli ollessaan yhtenä niistä miehistä,\njotka laativat uuden lakikokoelman Chicagon kommuunin jälkeen. Mutta jo\nsitä ennen, tutkintotuomarina ollessaan, hän oli ansainnut kuoleman\nkonnuudellaan. Minä olin yhtenä niistä, jotka tutkimme hänen asiansa ja\ntuomitsimme hänet kuolemaan. Anna Roylston pani tuomion toimeen.\n\nVielä eräs henkilö sukeltaa esille menneiltä ajoilta — Jacksonin\nlakimies. Kaikista vähimmän olisin odottanut näkeväni jälleen tätä\nmiestä, Joseph Hurdia. Se oli kummallinen tapaaminen. Myöhään illalla,\nkaksi vuotta Chicagon kommuunin jälkeen, Ernest ja minä saavuimme\nyhdessä Benton Harborin piilopaikkaan, joka sijaitsi Michiganissa,\njärven toisella puolella Chicagosta katsoen. Me saavuimme juuri kun\nerästä urkkijaa kuulusteltiin. Kuolemanrangaistus oli jo langetettu ja\nhäntä talutettiin syrjään. Sellainen oli näyttämö meidän saapuessamme.\nSamassa tuokiossa miespoloinen riuhtaisihe irti vartijainsa käsistä ja\nheittäytyi minun jalkoihini, syleillen minun polviani ja rukoillen\narmoa. Kun hän käänsi tuskanväänteiset kasvonsa minuun, tunsin Joseph\nHurdin. Mitä lienenkin iässäni nähnyt, ei minua koskaan ole mikään sen\nenemmän herpaissut kuin tuon mielettömän olennon armonpyynnöt. Hän oli\nmieletönnä tuskasta. Se oli säälittävää. Hän hellitti minusta vasta\nsitten, kun kymmenkunta toveria tarttui häneen. Ja kun hänet vihdoin\nraastettiin kirkuen pois, vaivuin pyörtyneenä lattialle. Paljon\nhelpompaa on nähdä urhean miehen kuolevan kuin pelkurin rukoilevan\narmoa.[84]\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nKadonnut oligarkki.\n\n\nMutta muistellessani entisyyttä olen joutunut kertomuksessani\nvarsinaisten tapahtumain edelle. Yhteinen vankilastakarkaaminen ei\ntapahtunut ennenkuin hyvässä matkassa vuotta 1915. Niin monimutkainen ja\npulmallinen tehtävä kuin se olikin, suoriuduttiin siinä erinomaisesti,\nja se oli omansa innostuttamaan meitä pyrinnöissämme. Aina Kubasta\nKaliforniaan asti kymmenistä vankiloista, sotilasvankiloista ja\nlinnoituksista, me vapautimme yhtenä yönä viisikymmentäyksi niistä\nviidestäkymmenestäkahdesta kongressimiehestä, jotka oli vangittu, sekä\nniiden lisäksi yli kolmesataa muuta johtajaa. Ei yksikään yritys\nepäonnistunut. Eivätkä he ainoastaan päässeet pakoon, vaan sen lisäksi\nkukin heistä saatettiin edeltäkäsin varattuun piilopaikkaan. Ainoa\ntoveri, jota emme voineet pelastaa, oli kongressimies Arthur Simpson,\nsillä hän oli jo kuollut Cabanasissa koviin tuskiin.\n\nKahdeksantoista seuraavaa kuukautta oli ehkä onnellisin aika minun\nelämässäni Ernestin kera. Koko sinä aikana me emme koskaan eronneet.\nMyöhemmin, siirryttyämme maailmaan jälleen, jouduimme olemaan\npaljonkin erossa toisistamme. En odota huomenna liekkiinleimahtavaa\nkumousta suuremmalla kärsimättömyydellä kuin sinä yönä odotin\nErnestin tuloa. Siitä oli kulunut niin pitkä aika, kun hänet näin, ja\najatellessani, että meidän suunnitelmamme mahdollisesti oli jossakin\nsuhteessa epäonnistunut ja että hän ei olisikaan päässyt karkuun\nsaarivankilastaan, minua kauhistutti. Tunnit tuntuivat pitkiltä\nkuin aikakaudet. Minä olin aivan yksin. Biedenbach ja kolme muuta\nnuorukaista, jotka sillä kertaa oleskelivat meidän piilopaikassamme,\nolivat lähteneet vuoren toiselle puolelle vankasti aseistettuina ja\nvalmiina ryhtymään vaikka mihin. Ja minä luulen, että piilopaikat\nkaikkialla maassa olivat melkoisen tyhjiä sinä yönä.\n\nJuuri kun taivaanrannalla näkyi päivän ensimmäinen sarastus, kuulin\nsovitun merkkiäänen ylhäältä ja vastasin siihen. Pimeässä melkein\nsyleilin Biedenbachia, joka tuli edellä, mutta jo samassa tuokiossa\nlepäsin Ernestin sylissä. Ja silloin minä niinikään huomasin, miten\nvaikea minun oli esiintyä entisenä itsenäni, Avis Everhardina,\nliikkeiltäni, hymyilyltäni, sanamuodoiltani ja ääneltäni. Ainoastaan\nkovasti ponnistellen minun onnistui pidättää omanäköisyyteni; niin\nvaltavaksi oli paisunut minun uusi persoonallisuuteni.\n\nPäästyämme pieneen majaan näin Ernestin kasvot tulen valossa. Vankilalle\nominaista kalvakkuutta lukuunottamatta hänessä ei ollut tapahtunut\nmitään muutosta — ei ainakaan suurta. Hän oli aina sama aviopuoliso ja\nsankari. Ja silti hänen kasvoissaan oli nähtävänä kärsimyksen ilme. Hän\nlienee ollut jonkun verran entistään totisempi, mutta väikkyvä hymy oli\nyhä vielä hänen silmissään. Hän oli kaksikymmentä naulaa keveämpi, mutta\nverrattoman terve. Hän oli ahkerasti harrastanut ruumiinharjoituksia\nkoko vankilassaolonsa ajan, ja hänen lihaksensa olivat raudankovat.\nTotta puhuen hän oli paremmassa kunnossa nyt kuin hän oli ollut\nvankilaan mennessään. Tunteja kului, ennenkuin hänen päänsä vaipui\npäänalukselle; minä tuuditin hänet uneen. Mutta minun silmääni ei tullut\nuni. Minä olin liian onnellinen, enkä minä ollut väsyksissä ankarista\nponnistuksista ja matkan vaivoista niinkuin hän.\n\nErnestin nukkuessa vaihdoin pukua, järjestin tukkani uuteen asuun ja\npalasin uuteen muuttuneeseen itseeni. Ja sitten kun Biedenbach ja toiset\ntoverit heräsivät, suunnittelin yhdessä heidän kanssaan pienen\nsalaliiton. Kaikki oli valmiina, ja me olimme kokoontuneet siihen\nluolahuoneeseen, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, kun\nErnest astui sisälle. Samassa Biedenbach puhutteli minua Maryksi, ja\nminä vastasin hänelle. Sitten loin katseeni Ernestiin silmäillen häntä\nsellaisella uteliaisuudella kuin nuori toveri katselee Ernestin laista\nkumouksen sankaria. Samassa minut jo esitettiin hänelle Mary Holmesina.\n\nKepposen täydentämiseksi oli pöytään varattu ylimääräinen sija, ja kun\nme istuuduimme, jäi yksi tuoli tyhjäksi. Minun teki mieleni huudahtaa\nilosta nähdessäni Ernestin enenevän rauhattomuuden ja kärsimättömyyden.\nVihdoin häneltä loppui maltti.\n\n»Missä on vaimoni?» hän kysäisi yksikantaan.\n\n»Hän nukkuu vielä», vastasin.\n\nSe oli jännittävä hetki. Mutta minun ääneni oli vallan outo, eikä hän\nvoinut huomata sen sävyssä mitään tuttua. Ruokailu jatkui. Minä puhelin\npaljon ja innostuneesti, kuten saattaa puhua sankaruuden palvoja, ja\nhänhän oli minun sankarini. Minä kohosin innostuksen ja hartauden\nhuipulle, ja ennenkuin hän huomasikaan, olin kietonut käsivarteni hänen\nkaulaansa ja suutelin häntä huulille. Hän piti minua käsivarren matkan\npäässä itsestään ja katseli kummastellen ja hämmästyneenä. Miehet\ntervehtivät häntä äänekkäällä naurulla ja riensivät antamaan hänelle\nasianmukaista selitystä. Alussa hän epäili. Hän tarkasteli minua\ntiukasti ja oli jo puolittain varma, kun taasen pudisti päätään eikä\nottanut uskoakseen. Eikä hän tunnustanut minua omaksi uskolliseksi\nvaimokseen, ennenkuin olin muuttunut entiseksi Avis Everhardiksi ja\nkuiskannut hänen korvaansa salaisuuksia, joita eivät tunteneet muut\npaitsi hän ja Avis Everhard.\n\nMyöhemmin päivällä hän otti minut syliinsä, mutta oli hämillään ja\nväitti, että tässä oli kysymys monivaimoisuudesta.\n\n»Sinä olet minun Avisini», hän sanoi, »ja samalla sinä olet joku\ntoinenkin. Sinussa on kaksi naista, ja sentähden sinä olet minun\nhaaremini. Mutta vähätpä siitä; me olemme pelastetut. Sillä jos meille\nkäy Yhdysvalloissa olo liian kuumaksi, niin mitäpäs me siitä huolimme,\nsillä voinhan minä saada Turkissa kansalaisoikeudet.»[85]\n\nElämä piilopirtissä muodostui minulle sangen onnelliseksi. Tosin me\nkyllä työskentelimme kovasti ja teimme pitkiä päivätöitä, mutta me\ntyöskentelimme yhdessä. Kahdeksantoista kuukautta me elimme yhdessä,\nemmekä olleet yksinämme, sillä myötäänsä tuli ja meni tovereita, jotka\ntoivat terveisiä ja asiallisia tietoja taistelurintamassa olevilta\ntovereilta ja kumouksellisten johtajilta. Eikä puuttunut hilpeää\niloisuuttakaan eikä taideiloa. Me emme olleet pelkkiä synkkiä\nsalaliittolaisia. Me työskentelimme ankarasti ja kärsimme paljon,\ntäytimme riveihin ilmaantuvat aukot, mutta työn ja huvin, elämän ja\nkuoleman alituisesti kohdatessa toisiaan meidän näyttämöllämme meille\njäi vielä aikaa nauraa ja lempiä. Meidän riveissämme oli taiteilijoita,\ntiedemiehiä, oppineita, musiikkimiehiä ja runoilijoita; tässä maakolossa\noli henkinen viljelys korkeammalla kuin oligarkkien palatseissa ja\nihmekaupungeissa. Ja monet meidän tovereistamme työskentelivät noiden\nsamojen palatsien ja ihmekaupunkien koristamiseksi.[86]\n\nEmmekä me liioin eläneet piilopaikkaamme suljettuina. Usein\nratsastelimme vuoristossa harjoituksen vuoksi, ja me ratsastimme\nWicksonin hevosilla. Jospa hän vain olisi tietänyt, miten monta\nkumouksellista hänen hevosensa olivat kyydinneet! Me niinikään teimme\nhuvimatkoja yksinäisille paikoille, viipyen sellaisilla matkoilla koko\npäivän, aamusta ennen auringon nousua iltapimeään. Me käytimme Wicksonin\nkermaa ja voita, eikä Ernest pitänyt aivan vääränä ampua joskus\nWicksonin pyitä ja jäniksiä, vieläpä hänen vuorikauriitaankin.\n\nTotta puhuen se oli turvallinen pakopaikka. Olen sanonut, että meidän\nrauhaamme häirittiin yhden ainoan kerran. Ja tämä merkillinen tapaus\njohtaa mieleeni nuoren Wicksonin salaperäisen katoamisen ja sen\nsalaisuuden selityksen. Nyt kun hän on kuollut, saatan vapaasti puhua.\nIson onkalon pohjalla oli pienoinen komero, mihin aurinko paistoi useita\ntunteja päivässä ja joka oli suojattu ylhäältäpäin. Sinne me olimme\nraahanneet useita kuormia soraa joen uomasta, niin että se oli kuiva ja\nlämmin ja siellä oli mukava loikoa päivänpaisteessa. Niinpä minä\nloikoilin siellä eräänä päivänä jälkeen puolisen lueskellen puolittain\nnukuksissa Mendenhallin kirjaa.[87] Ja niin mukavalta tuntui minusta olo,\netteivät edes hänen säkenöivät runoelmansa voineet pitää minua\nvalveilla.\n\nMinä heräsin siihen, että multaharkko putosi jalkoihini. Sitten kuului\nylhäältä sellainen ääni, kuin olisi yritetty siepata kiinni jostakin, ja\nsamassa tuokiossa tulla tupsahti vierivää seinää pitkin nuorukainen,\nvierähtäen aivan jalkoihini. Se oli Philip Wickson, vaikka en häntä\nvielä silloin tuntenut. Hän katsahti minuun tyynesti, ilmaisten\nhämmästyksensä pitkällä vihellyksellä.\n\n»Kas», sanoi hän, ja seuraavassa tuokiossa hän jo hattu kädessä\nvakuutteli: »Pyydän anteeksi. En ollenkaan odottanut tapaavani täällä\nketään.»\n\nMinä en ollut yhtä tyyni. Minä olin vielä aloittelija taidossa, mitä\ntarvitaan tällaisissa tilaisuuksissa, jos mieli pysyä tyynenä. Myöhemmin\nkansainvälisenä vakoojana toimiessani olisin sellaisessa tapauksessa\nesiintynyt vähemmän kömpelösti, se on varma. Miten ollakaan, minä\nkavahdin seisaalleni ja päästin hätähuudon.\n\n»Miksi sen teitte?» hän kysyi katsellen minua tutkivasti.\n\nHänellä silminnähtävästi ei ollut aavistustakaan meidän täälläolostamme.\nMinä huomasin sen ilokseni.\n\n»Missä tarkoituksessa luulette minun näin menetelleen?» minä kysyin\npuolestani. Tosiaankin olin kömpelö siihen aikaan.\n\n»En tiedä», hän vastasi, pudistaen päätään. »Jollei teillä mahdollisesti\nole ystäviä täällä lähistöllä. Kaikessa tapauksessa teidän on annettava\nselitys. Asia näyttää minusta pahalta. Te olette kielletyllä alueella.\nTämä on minun isäni maata ja —»\n\nMutta samassa Biedenbach, vanhaan kohteliaaseen tapaansa, sanoi hänen\ntakanaan kuuluvalla, mutta matalalla äänellä: »Kädet ylös, nuori herra.»\n\nNuori Wickson kohotti ensin kätensä ja sitten kääntyi Biedenbachin\npuoleen, joka piti häntä kohti ojennettuna automaattista kivääriä.\nWickson ei hämmästynyt.\n\n»Ahaa», hän sanoi, »kumouksellisten pesä ja oikein haukanpesä näyttää\nolevankin. No niin, mutta kauan ette tule täällä asustamaan, sanon\nminä.»\n\n»Ehkäpä tulette viipymään täällä niin kauan, että ennätätte tarkistaa\ntuon lausuntonne», sanoi Biedenbach tyynesti. »Ja siihen mennessä minun\ntäytyy pyytää teitä astumaan sisälle.»\n\n»Sisällekö?» Nuori mies näytti todellakin hämmästyneeltä. »Onko teillä\ntäällä oikein holvikäytävät? Olen kuullut sellaisista puhuttavan.»\n\n»Tulkaa katsomaan», vastasi Biedenbach somalla murteellaan.\n\n»Mutta se on vastoin lakia», väitti vieras.\n\n»Niin kylläkin teidän lakinne mukaan», lausui terroristi merkitsevällä\näänenpainolla. »Mutta meidän lakimme mukaan, uskokaa pois, se on täysin\nlaillista. Teidän on totuttava siihen tosiasiaan, että te olette\ntoisessa maailmassa ettekä enää siinä sorron ja raakuuden maailmassa,\nmissä tähän saakka olette elänyt.»\n\n»Se on kysymys, joka kaipaa todistuskappaleita», mutisi Wickson.\n\n»Jääkää siis meidän luoksemme, jotta saamme siitä keskustella.»\n\nNuori mies naurahti ja seurasi vangitsijaansa tupaan. Hänet johdettiin\nsisimpään luolahuoneeseen, missä eräs nuoremmista tovereista jäi häntä\nvartioimaan sill'aikaa kuin keittiössä neuvoteltiin vastaisista\ntoimenpiteistä.\n\nBiedenbach kyyneleet silmissä vaati, että Wicksonin on kuoltava, ja\nnäytti ikäänkuin päässeen pahasta painajaisesta, kun me hylkäsimme hänen\nkamalan ehdotuksensa. Toiselta puolen me emme voineet ajatellakaan\nlaskea nuorukaista vapaalle jalalle.\n\n»Minäpä tiedän, miten meidän on meneteltävä», sanoi Ernest. »Me pidämme\nhänet luonamme ja annamme hänelle kasvatuksen.»\n\n»Minäpä etukäteen tarjoudun hänen lakitieteenopettajakseen», huudahti\nBiedenbach.\n\nJa niin tehtiin päätös kaikkien nauraessa. Me päätimme pitää Philip\nWicksonin vankina ja antaa hänelle opetusta meidän siveysopissamme ja\nyhteiskuntatieteessämme. Mutta sitä ennen oli ryhdyttävä erinäisiin\ntoimenpiteisiin. Nuoren oligarkin jäljet oli tarkoin peitettävä. Hänen\nonkalon laidalle jättämänsä jäljet näkyivät selvästi siinä kohtaa, mistä\nhän oli lähtenyt laskeutumaan alas syvänteeseen. Tämä tehtävä tuli\nBiedenbachin osalle, joka aukon suulle ripustetun köyden varassa\nlaskeutuen alaspäin tasoitti jäljet niin hyvin, että niistä ei jäänyt\nmerkkiäkään näkymään. Hämärän tultua saapui John Carlson, joka vaati\nWicksonin kenkiä.\n\nNuorukainen ei halunnut luopua kengistään, vieläpä yritti panna\ntappeluksi, kunnes sai tuntea Ernestin sepänkäsien voimaa. Carlson\nkertoi myöhemmin, että ne olivat aikalailla puristaneet hänen jalkojaan\nja hieroneet varpaat verille, mutta hyvin hän oli onnistunut\ntehtävässään. Onkalon suulta, mistä lähtien nuorukaisen jäljet oli\nhävitetty, hän lähti liikkeelle, jalassaan Wicksonin kengät, kulkien\nvasempaan. Hän kulki mailimääriä kukkuloitten ympäri, tiheikköjen läpi,\njoenuomia pitkin, vihdoin peittäen jälkensä erään puron juoksevaan\nveteen. Siinä hän riisui kengät jalastaan, kulki jonkun matkaa\npuronuomaa pitkin paljasjaloin, kunnes vihdoin pani omat kengät\njalkaansa. Viikkoa myöhemmin Wickson sai takaisin kenkänsä.\n\nSinä iltana koirat oli laskettu irti, eikä piilopirtissä nukkuminen\nsaattanut tulla kysymykseenkään. Seuraavana päivänä haukkuva koiralauma\nmoneen kertaan syöksyi joenuomaa pitkin, kääntyi Carlsonin kävelemää\njälkeä pitkin vasemmalle ja katosi kaukaisiin joenlaaksoihin ylempänä\nvuoristossa. Ja kaiken aikaa meidän miehemme odottivat piilopirtissä\naseet kädessä — automaattiset revolverit ja kiväärit, puhumattakaan\npuolestakymmenestä pommista, jotka Biedenbach oli valmistanut. Kylläpä\nolisivat hakijat ällistyneet, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tulla\nmeidän piilopaikkaamme.\n\nOlen tässä kuvannut tosiasioiden mukaan Philip Wicksonin, entisen\noligarkin ja myöhemmin kumoustoverin, katoamisen. Me näet vihdoin\nkäännytimme hänet. Hänen mielensä oli puhdas ja taipuisa, ja luonnostaan\nhän oli sangen rehellinen ja oikeamielinen. Muutamia kuukausia myöhemmin\nme kuljetimme hänet eräällä isänsä hevosella Sonoma-vuoren yli\nPetaluma-joelle, missä hän nousi pieneen kalastajavenheeseen. Ja\nmeikäläisten kesken tunnettuja salaisia teitä pitkin saatoimme hänet\nCarmelin piilopaikkaan.\n\nSiellä hän oleskeli kahdeksan kuukautta, jonka ajan kuluttua hän,\nkahdesta eri syystä, ei enää halunnutkaan meistä erota. Ensiksikin hän\noli rakastunut Anna Roylstoniin, ja toiseksi hänestä oli tullut\nkumouksellinen. Ja vasta sitten kun hän oli tullut vakuutetuksi\nrakkautensa toivottomuudesta, hän suostui meidän kehoituksestamme\npalaamaan isänsä luo. Ja vaikka hän näennäisesti pysyikin oligarkkina\nkoko ikänsä, oli hän todellisuudessa meidän parhaita asiamiehiämme.\nUsein on Rautakorko hämmästyksestä mykistynyt, kun sen suunnitelmat,\njonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, epäonnistuivat. Jospa se vain\ntietäisi, miten monet sen omista jäsenistä ovat meidän liittolaisiamme\nja asiamiehiämme. Nuori Wickson pysyi koko ikänsä meidän asiallemme\nuskollisena. Ja totta puhuen hänen uskollisuutensa tuotti hänelle\nkuoleman. Ollessaan vuoden 1927 suuren rajuilman aikana läsnä\njohtajaimme kokouksessa hän sai keuhkokuumeen, joka teki hänestä\nlopun.[88]\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nKiljuva kadotuksen peto.\n\n\nSen pitkän ajan kuluessa, minkä me vietimme piilopaikassamme, olimme\nläheisessä yhteydessä ulkomaailman tapahtumain kanssa, ja oligarkian\nvarustuksista me saimme tarkat tiedot sitä mukaa kuin niitä tehtiin.\nTästä murrosajan sekamelskasta alkoivat uudet laitokset kehittyä\nmäärättyihin muotoihin ja täydellistyä. Oligarkkien on onnistunut\nrakentaa hallituskoneisto, yhtä laaja kuin kierokin, joka vastasi\ntarkoitustaan — ja tämä kaikki meidän ponnistuksistamme huolimatta.\n\nSe tuli yllätyksenä monelle kumoukselliselle. He eivät olleet pitäneet\nsitä mahdollisena. Mutta siitä huolimatta työ maassa sujui niinkuin\nennenkin. Miehet raatoivat pelloilla ja kaivoksissa — he olivat pakosta\norjia. Mitä tulee tärkeimpiin teollisuusaloihin, oli kaikkialla\nhuomattavissa kukoistusta. Mahtavien työväenkastien jäsenet olivat\ntyytyväisiä ja työskentelivät mielihyvällä. Ensikerran eläessään he\nnauttivat teollista rauhaa. Heitä ei ollut enää huolestuttamassa\npakollinen joutilaisuus, lakot, työnsulut tai yhdistysmerkit. He\nelelivät mukavissa asunnoissa omissa ihanissa kaupungeissaan — ihanissa\nverrattuina niihin köyhälistönkaupunginosiin, joissa he olivat ennen\nasuneet. Heillä oli parempaa ruokaa syötävänään, lyhyemmät työpäivät,\nenemmän juhlapäiviä sekä enemmän huveja ja nautintoja. Ja\nvähempiosaisista veljistään ja sisaristaan, onnettomista raatajista,\npoloisesta kadotuksen kansasta, he eivät välittäneet mitään. Itsekkyyden\naikakausi oli alkamassa. Mutta näin ei asianlaita sentään ollut\nkokonaisuudessaan. Työväenkasteissa oli paljon meidän miehiämme, jotka\nnäkivät vatsan tarpeita kauemmaksi, näkivät vapauden ja veljeyden ihanan\nkuvan.\n\nToinen laitos, joka oli ennättänyt jo muodostua ja teki mainiosti\ntehtävänsä, oli palkkasoturit. Tämä sotaväki oli muodostunut entisestä\nvakinaisesta armeijasta, käsittäen jo tätä nykyä miljoonan sotilasta,\nlukuunottamatta siirtomaajoukkoja. Palkkasoturit muodostivat erikoisen\nrodun. He asuivat omissa kaupungeissaan, joissa heillä oli täydellinen\nitsehallinto ja moninaisia etuoikeuksia. He kuluttivat suuren osan\ntuosta kiusallisesta ylituotannosta. He vähitellen eristyivät kokonaan\nmuusta kansasta, vieläpä heille alkoi muodostua oma luokkamoraali ja\n-tietoisuus. Ja yhtäkaikki meillä on tuhansia liittolaisia heidän\nkeskuudessaan.[89]\n\nItse oligarkit olivat joutuneet merkilliseen ja odottamattomaan\nkehitysvaiheeseen. He ottivat käytäntöön luokkakurin. Jokaiselle\njäsenelle annettiin määrätty osa suoritettavaksi yhteisestä työstä, ja\nse oli pakosta suoritettava. Joutilaista rikkaista nuorukaisista tuli\nsiten loppu. Heidän voimiaan käytettiin oligarkian vahvistamiseksi. He\npalvelivat sotajoukkojen johtajina sekä teollisuuden yli- ja\nalipäällikköinä. He kunnostautuivat teollisuutta palvelevien tieteitten\naloilla, ja useista tuli mainioita insinöörejä. Heille tarjosivat\nlukemattomia paikkoja monimutkainen hallituskoneisto ja siirtomaat sekä\nmaan lukuisat salapoliisitoimistot. Heidät niin sanoakseni otti\noppipojikseen koulu, taide, kirkko, tiede ja kirjallisuus; ja kaikilla\nnäillä aloilla he suorittivat sen tärkeän työn, jonka tarkoituksena oli\nyleisen ajatussuunnan kääntäminen oligarkialle suosiolliseksi.\n\nHeille opetettiin, ja myöhemmin he opettivat toisille, että se, mitä he\ntekivät, oli oikeata. Heissä alettiin kehittää ylimysmielistä katsomusta\naikaisimmasta lapsuudesta lähtien, ja se juurtui vihdoin koko heidän\nolemukseensa. He tunsivat olevansa villien eläinten kesyttäjiä, petojen\nhallitsijoita. Heidän jalkainsa alta kuului lakkaamatta kapinan jylinää.\nVäkivaltainen kuolema liikkui alituisesti heidän keskuudessaan; pommeja,\npuukkoja ja kuulia pidettiin sen kiljuvan petoeläimen torahampaina, joka\ntäytyi lannistaa, jos mieli pelastaa ihmiskunta perikadosta. He olivat\nihmiskunnan vapahtajia, ja he pitivät itseään sankarillisina ja\nuhrautuvaisina korkeimman hyvän harrastajina.\n\nHe luokkana uskoivat, että heitä yksin oli sivistyksen kiittäminen\nolemassaolostaan. He olivat vakuutettuja siitä, että jos he milloin\nheikontuisivat, niin nielaisisi tuo suuri peto heidät sekä kaiken\nkauneuden, iloisuuden ja hyvän avaraan, limaiseen kitaansa. Ilman heitä\nkaikesta järjestyksestä tulisi loppu, ja ihmiskunta vaipuisi uudestaan\nsiihen alkuperäiseen tilaan, mistä se oli niin tuskallisen kehityksen\nkautta noussut. Lapsille teroitettiin mieleen tätä yleisen sekasorron\nmahdollisuutta siitä lähtien kuin he suinkin alkoivat asioita ymmärtää,\nja samanlaista kasvatustapaa käytettiin useissa sukupolvissa peräkkäin.\nAnarkia oli se peto, jota vastaan oli taisteltava, ja se taistelu oli\nylimysten korkein velvollisuus. Sanalla sanottuna, he yksinänsä,\nväsymättömillä ponnistuksillaan ja uhrauksillaan, olivat heikon\nihmiskunnan turvana tuota petoa vastaan; ja he uskoivat sen, vahvasti\nuskoivatkin.\n\nMinun on mahdotonta panna liian suurta painoa tälle oligarkkien\nluokan oikeudentunnolle. Siihen juuri on perustunut Rautakoron\nvoima, vaikka monet meikäläiset liian vitkallisesti sen käsittivät.\nUseimmat heistä ovat otaksuneet sen voiman riippuvan palkkio- ja\nrangaistusjärjestelmästä. Se on erehdys. Taivas ja helvetti saattavat\nolla hartauden päätekijöitä sokean intoilijan uskonnossa; mutta\nsuurin osa uskovaisista käsittää taivaalla ja helvetillä oikeata ja\nväärää. Oikeuden rakkaus, oikeuden halu, lyhyesti sanottuna oikeuteen\nperustuva elämäntapa on kaikkien uskontojen tärkein tekijä. Ja samoin\noli laita oligarkian. Vankilat, karkoitukset ja arvonalennukset,\nkunnianosoitukset ja palatsit ja ihmekaupungit ovat kaikki satunnaisia\nilmiöitä, jotka eivät välttämättömästi johdu itse pääasiasta.\nOligarkkeja kannustava voima piilee siinä uskossa, että he tekevät\noikein. Asia on niin ymmärrettävä, että Rautakoron voima tänä päivänä\nperustuu siihen, että sillä on luja käsitys oman asiansa oikeudesta.[90]\n\nJa toiselta puolen kumouksen voimalla on niinikään ollut tyyssijansa\noikeudellisuudessa näiden kamaloiden kahdenkymmenen vuoden aikana.\nMillään muulla tavalla ei voida selittää meidän uhrauksiamme ja\nmarttyyrejamme. Ei minkään muun tähden Rudolf Mendenhall uhrannut\nhenkeänsä aatteelle ja laulanut hurjaa joutsenlauluaan elämänsä\nviimeisenä iltana. Ei minkään muun tähden kuollut Hurtbert\nkidutuslavalla, kieltäytyen viimeiseen asti ilmiantamasta tovereitaan.\nEi minkään muun tähden Anna Roylston ole kieltäytynyt siunatusta\näitiydestä. Ei minkään muun tähden John Carlson ole ollut niin\nuskollisesti ja ilman mitään palkkiota Glen Ellenin piilopirtin\nhoitajana. Olkoonpa nuori tai vanha, mies tai nainen, ylhäinen tai\nalhainen, nero tai pölkkypää, kumoustovereiden keskuudessa kaikkia\nkannustaa valtava oikeuden harrastus.\n\nMutta olen poikennut kertomuksestani. Ernest ja minä ymmärsimme hyvin jo\nennen piilopirtiltä lähtöämme, miten Rautakoron mahti tulisi\nkehittymään. Työväenkastit, palkkasoturit sekä kaikenlaiset salaiset\nasiamiehet ja poliisit olivat oligarkian uskollisia palvelijoita. Ja\nylimalkaan katsottuna he voivat nyt paremmin kuin ennen, lukuunottamatta\nsitä, että he olivat menettäneet entisen vapautensa. Toisella puolen\nrahvaan suuri, avuton joukko, kuihtunut kansa, aseeton joukko,\nkadotuksen kansa vaipui eläimelliseen tylsyyteen, tyytyen kurjuuteensa.\nAina, milloin joku voimakas proletaari nousi rahvaan keskuudesta,\npitivät oligarkit huolta siitä, että hänet kohotettiin parempiin\nolosuhteisiin, tavallisesti siten, että hänestä tehtiin työväenkastien\njäsen tai hänet otettiin palkkasoturien jäsenyyteen. Siten\ntyytymättömyys tukahdutettiin jo melkein ennenkuin se ennätti\nnäyttäytyäkään, ja proletariaatti menetti luonnolliset johtajansa.\n\nKadotuksen kansan tila oli surkuteltava. Kansakoululaitos, ainakin mitä\nheihin tulee, oli lakannut olemasta. He asuivat eläinten lailla\näärettömän siivottomissa työväenkaupunginosissa, mädäten kurjuudessa ja\nalennustilassaan. Kaikki heidän entiset oikeutensa oli viety heiltä. He\nolivat työorjia. Heillä ei ollut valitsemisen oikeutta työhön nähden.\nSamoin oli heiltä riistetty oikeus siirtyä paikasta toiseen tai kantaa\naseita tahi pitää niitä hallussaan. He eivät olleet maaorjia kuten\nfarmarit. He olivat koneorjia ja työorjia. Kun heitä milloin tarvittiin\ntavallista kipeämmin ja suurempi määrä, kuten valtateiden, ilmaratojen,\nkanavien, tunnelien, maanalaisten rautateiden ja linnoitusten\nrakentamiseen, kutsuttiin työväenkaupungeista pakkomääräyksellä kymmeniä\ntuhansia kysymyksessäoleville työpaikoille. Suuret armeijat sellaista\nväkeä rakentavat par'aikaa Ardisin kaupunkia, asuen kurjissa\nkasarmeissa, joissa säädyllisyyden tilalla vallitsee tylsä raakuus.\nTotta on, että juuri noissa työväen kaupungeissa asustaa se kiljuva\npeto, jota oligarkit niin kauheasti pelkäävät — mutta hirviö on heidän\nitsensä luoma.\n\nJa juuri äskettäin on annettu julistus suurien työläisjoukkojen\nkokoamisesta Asgard-nimisen uuden ihmekaupungin rakentamista varten,\nkaupungin, joka tulee täydellisesti voittamaan Ardisin, kun se\nvalmistuu.[91] Me vallankumouksen lapset tulemme jatkamaan tuota\nsuurenmoista työtä eivätkä kurjat orjat. Sen kohoavia muureja ja torneja\nja pylväitä tervehditään lauluin, ja sen kauneuteen ja suurenmoisuuteen\nkutoutuu ei huokauksia ja valituksia, vaan musiikin säveliä ja iloista\nnaurun helinää.\n\nErnest paloi halusta päästä takaisin maailmalle työhön, sillä meidän\nonneton ensimmäinen kapinamme, joka päättyi Chicagon kommuuniin, oli\njuuri silloin tekeillä. Hän kärsi tyynenä tuskat, joita Illinoisista\nvartavasten kutsutun Hadlyn leikkausveitsi tuotti hänelle hänen\nkasvonpiirteitään muutettaessa.[92] Ernest hautoi mielessään suuria\nsuunnitelmia oppineen köyhälistön järjestämiseksi ja toimenpiteiksi,\njoilla kansanopetuksesta voitaisiin säilyttää edes jonkinlaisia jätteitä\nköyhälistön keskuudessa — kaikki tämä tietenkin sen tapauksen varalta,\nettä ensimmäinen kapina epäonnistuisi.\n\nPiilopirtiltä me lähdimme vasta tammikuussa 1917. Kaikki oli etukäteen\njärjestetty. Me ryhdyimme heti toimeen Rautakoron provokaattoreina. Minä\nesiinnyin Ernestin sisarena. Eräät oligarkit, jotka olivat hyvin\nkorkeissa ja vaikutusvaltaisissa asemissa ja samalla aatetovereita,\nolivat hankkineet meille paperit. Meillä oli tarpeelliset paperit\nkunnossa, ja meidän entisyytemme oli asianmukaisella tavalla selitetty.\nKun saimme apua sisältäpäin, ei tämä kaikki suinkaan ollut mitään\nerittäin vaikeata, sillä tuossa usvaisessa salapoliisimaailmassa\nihmisten tuntomerkeistä ei koskaan voinut olla ehdotonta varmuutta.\nHenkien lailla urkkijat tulivat ja menivät, noudattaen määräyksiä,\ntäyttäen velvollisuuksiaan, seuraten jälkiä, tehden usein toimistaan\nselkoa sellaisille viranomaisille, joita eivät koskaan saaneet nähdä,\ntai toimien yhdessä urkkijain kanssa, joita eivät olleet koskaan ennen\nnähneet eivätkä tulisi näkemään sen koommin.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nChicagon kommuuni.\n\n\nProvokaattoreina me emme ainoastaan joutuneet paljon matkustelemaan,\nvaan sen lisäksi meidän toimemme saattoi meidät usein kosketuksiin\ntyöläisten sekä tovereitten, kumouksellisten kanssa. Siten me olimme\nkahdessa leirissä yht'aikaa, näennäisesti palvellen Rautakorkoa, mutta\nsalaa tehden kaiken voitavamme aatteen hyväksi. Meitä oli paljon\noligarkian salapoliisilaitoksen kaikissa osastoissa, ja monista\nseulomisista ja uudelleenjärjestämisistä huolimatta meitä ei ole koskaan\nsaatu täydellisesti kitketyksi tuosta hyvinjärjestetystä laitoksesta.\n\nErnest oli tehnyt laajoja suunnitelmia ensimmäistä kapinaa varten, ja\nsen oli määrä alkaa aikaisin keväällä 1918. Syksyllä 1917 me emme vielä\nolleet valmiit; paljon oli vielä tekemättä, ja kun se sitten puhkesikin\nennen aikojaan, niin se ei tietystikään voinut onnistua. Suunnitelma\nlaadittiin olojen pakosta tavattoman mutkikas, minkä tähden jokainen\nennenaikainen hälyytys saattoi tuhota koko hankkeen. Tämän Rautakorko\noivalsi ja ryhtyi sen varalta kutomaan juoniaan.\n\nMe olimme suunnitelleet ensimmäisen iskumme oligarkian hermostoa\nvastaan. Mutta oligarkit muistivat suurlakkoa ja olivat turvanneet\nitsensä sähköttäjäin petollisuutta vastaan, pystyttämällä asemia\nlangatonta sähköttämistä varten, joita asemia palkkasoturisto hoiti ja\nvallitsi. Me puolestamme olimme päättäneet mennä vieläkin pitemmälle.\nKun merkki oli annettu maan kaikista piilopaikoista ja kaupungeista ja\nkylistä ja kasarmeista, toverien piti hyökätä esille ja räjähdyttää\nilmaan kaikki langattomat sähkösanoma-asemat. Siten Rautakorko\nvoitaisiin paiskata maahan heti ensiheitolla, ja joutuisi se vallan\navuttomana meidän käsiimme.\n\nSamalla hetkellä toisten toverien oli määrä räjähdyttää ilmaan sillat ja\ntunnelit sekä keskeyttää liikenne kaikilla rautateillä. Ja edelleen\ntoisten toveriryhmien oli merkin saatuaan vangittava palkkasoturiston ja\npoliisin upseerit sekä etevimmät oligarkit ja sellaiset, jotka olivat\nhallinnollisissa viroissa. Siten tulisi vihollinen kadottamaan\njohtajansa paikallisissa taisteluissa, jollaisia olisi kaikkialla maassa\nkäytävä.\n\nMonta asiaa tulisi tapahtumaan samaan aikaan kuin sovittu merkki olisi\nannettu. Kanadalaiset ja meksikolaiset patriootit, jotka olivat paljon\nvoimakkaammat kuin Rautakorko osasi aavistaakaan, tulisivat noudattamaan\nmeidän menettelytapaamme. Naistovereitten toimeksi oli annettu meidän\nsalaisissa kirjapainoissamme painettujen julistusten ripustaminen\njulkisille paikoille. Niiden tovereitten, jotka olivat korkeammissa\nasemissa Rautakoron palveluksessa, oli määrä koettaa saada aikaan\nhämminkiä ja vallattomuutta kaikkialla, varsinkin virastoissa.\nPalkkasoturiston keskuudessa oli tuhansia meidän tovereitamme. Heidän\ntehtäväkseen oli määrätty varastohuoneitten räjähdyttäminen ja koko\nsotakoneiston arimpien paikkojen hätyyttäminen. Palkkasoturiston ja\ntyöväenkastien kaupungeissa oli suunniteltu toimeenpantavaksi\nsamanlaisia häiriöitä.\n\nSanalla sanoen, tarkoitus oli antaa äkillinen, suunnattoman voimakas,\nhuumaava isku. Ennenkuin herpaantunut Rautakorko ennättäisi tointua,\nolisivat sen päivät luetut. Tämä yritys merkitsi kamaloita aikoja ja\nsuurta verenvuodatusta, mutta kukapa kumousmies sellaisista seikoista\nvälittäisi. Sitäpaitsi meidän suunnitelmiemme toteuttaminen suurelta\nosalta riippui järjestymättömästä rahvaasta. Tämä väki oli päästettävä\nirroilleen ja suunnattava herrojen palatseja ja kaupunkeja vastaan.\nOmaisuuden enempää kuin ihmishenkienkään hävittämisestä ei ollut\nvälitettävä. Antaa kadotuksen pedon kiljua sekä palkkasoturien ja\npoliisien teurastaa. Kiljuisi se peto joka tapauksessa, ja poliisit ja\nsotamiehet surmaisivat joka tapauksessa. Se merkitsisi vain, että\nerinäiset meille vaaralliset voimat tuhoisivat toinen toisensa.\nSill'aikaa me tekisimme omaa työtämme häiritsemättä ja ottaisimme\nhaltuumme yhteiskuntakoneiston.\n\nSellainen oli meidän suunnitelmamme, jonka jokainen yksityiskohta täytyi\nsalaa sommitella ja saattaa yhä useampain toverien tietoon sitä mukaa\nkuin määräpäivä lähestyi, tuo vaaran polttopiste. Mutta se päivä jäi\ntulematta. Urkkijoittensa avulla Rautakoron onnistui vainuta savua, ja\noitis se valmistautui antamaan meille uuden verisen opetuksen. Chicago\nvalittiin siksi paikaksi, missä tämä opetus tultaisiin meille antamaan,\nja perinpohjaiseksi se muodostuikin.\n\nChicago oli tähän tarkoitukseen kaikista sopivin — Chicago, joka jo\nentuudestaan oli verinen kaupunki ja tuli nyt uudestaan ansaitsemaan\nmaineensa. Siellä kumouksellinen henki oli hyvin voimakas. Siksi monta\nkatkeraa lakkoa oli siellä kapitalismin aikoina kukistettu, että\ntyöläiset eivät olleet vielä ennättäneet unohtaa ja antaa anteeksi niitä\nkaikkia. Vieläpä kaupungin työväenkastitkin olivat ilmikapinassa. Liian\nmonta päätä oli murskattu aikaisemmissa lakoissa. Ja muuttuneista\nhyvistä olosuhteistaan huolimatta heidän vihansa yläluokkaa kohtaan ei\nollut väljähtynyt. Tämä kapinallinen henki tarttui palkkasoturistoonkin,\njosta varsinkin kolme rykmenttiä oli valmiina yhtymään meihin.\n\nChicago[93] oli aina ollut työn ja pääoman välisten taisteluitten\nmyrskykeskusta, katutaistelujen ja murhien kaupunki, luokkatietoisine\nkapitalisti- ja työväenjärjestöineen. Siellä ennenaikaan yksin\nkansakoulunopettajattarillakin oli oma ammattiyhdistyksensä,\nruukinkantajain ja tiilenlatojain ammattiyhdistysten veljesjärjestönä\nAmerican Federation of Labor-liitossa. Ja Chicagosta tuli ennen aikojaan\npuhjenneen ensimmäisen kapinan myrskykeskus.\n\nRautakorko yllytti kamppailuun. Koko väestöä, suositut työväenkastit\nsiihen luettuina, kohdeltiin hävyttömästi. Lupauksia ja sitoumuksia\nrikottiin, ja pienimmistäkin rikkomuksista tuomittiin ankaroihin\nrangaistuksiin. Kadotuksen kansa herätettiin horrostilastaan\nkiusaamalla. Rautakorko aikoi panna pedon kiljumaan. Ja tästä kaikesta\nhuolimatta Rautakorko näytti olevan täydellisesti välinpitämätön\nkaikista varokeinoista Chicagossa. Järjestyskuria höllennettiin niissä\npalkkasoturijoukoissa, jotka jäivät Chicagoon, minkä lisäksi monta\nrykmenttiä lähetettiin sieltä muihin osiin maata.\n\nPitkää aikaa ei tarvittu tämän ohjelman suorittamiseen — ainoastaan\nmoniaita viikkoja. Me kumoukselliset saimme näitä uutisia epämääräisinä\nhuhuina, joita riittävän varmuuden puutteessa oli mahdoton tarkalleen\nymmärtää. Me arvelimme, että se oli ilman ennakkovalmistuksia puhjennut\nkumouksen liekki, joka vaatisi meidän puoleltamme perinpohjaista\ntukahduttamista. Me emme voineet aavistaakaan, että se oli harkiten\nvalmistettu — ja niin salaperäisesti sitä oli valmistettu Rautakoron\nsisäisimmissä piireissä, ettemme olleet saaneet siitä mitään vihiä.\nVastakapina oli taitavasti suunniteltu ja pantu erinomaisen hyvin\ntoimeen. Olin New Yorkissa, kun sain käskyn heti lähteä Chicagoon. Mies,\njoka antoi minulle tämän käskyn, oli oligarkki, sen saatoin kuulla hänen\npuheestaan, vaikka en tietänytkään hänen nimeään enkä nähnyt hänen\nkasvojaan. Hänen minulle antamansa ohjeet olivat siksi selviä, että\nniistä ei voinut erehtyä. Selvästi saattoi lukea rivien välistä, että\nmeidän salaliittomme oli saatu ilmi ja että vihollinen vuorostaan oli\nkaivanut maan meidän jalkaimme alta. Ruutipanos oli valmiina\nräjähdytettävaksi, ja lukemattomat Rautakoron asiamiehet, minä niihin\nluettuina, olivat jo perillä tai par'aikaa saapuivat sytyttämään ruutia.\nMinä imartelen itseäni sillä, että voin hillitä mieleni tuon oligarkin\nterävän silmän tarkastuksen alaisena ollessani, mutta sydämeni sykki\nrajusti. Minun teki mieleni kiljaisten hypähtää kiinni hänen kurkkuunsa\npaljain käsin, ennenkuin hän oli ennättänyt antaa minulle kaikki ohjeet.\n\nPäästyäni hänen näkyvistään mietin, miten paljon minulla on aikaa\njäljellä. Minun oli otettava tarkka vaari minuuteista, jos mieli tavata\njoku meikäläisten paikallisjohtaja ennen junan lähtöä. Varoen, ettei\nkukaan seuraisi jälkiäni, lähdin rientämään Emergency Hospitalia kohti.\nOnni suosi minua, ja oitis sain pääsyn toveri Galvinin, laitoksen\nylilääkärin, luo. Aloin kiireessä ladella hänelle tietojani, mutta hän\nkeskeytti minut.\n\n»Minä tiedän sen jo», hän sanoi tyynesti, vaikkakin hänen\nirlantilaissilmänsä hehkuivat. »Minä tiesin, mitä varten te tulette.\nSain siitä tiedon viisitoista minuuttia sitten ja olen jo ryhtynyt\ntarpeellisiin toimenpiteisiin. Täällä tullaan tekemään kaikki rauhan\nylläpitämiseksi. Chicago täytyy uhrata, mutta ainoastaan Chicago.»\n\n»Oletteko koettanut saada sanaa Chicagoon?» minä kysyin. Hän pudisti\npäätään. »Sähköyhteyttä ei ole olemassa. Chicago on suljettu muun\nmaailman yhteydestä. Siellä tulee olemaan helvetti.»\n\nHän pysähtyi hetkeksi, ja minä näin hänen valkoisten käsiensä puristuvan\nnyrkiksi. Sitten hän huudahti:\n\n»Jumal'avita! Toivoisinpa nyt olevani sinne menossa!»\n\n»On mahdollisuus vielä ehkäistä se», sanoin, »jollei mitään tapahdu\njunalle ja minä saavun ajoissa perille. Tai jos joku toinen\nsalapoliisilaitoksen palveluksessa olevista tovereista, joka tietää\ntämän salaisuuden, pääsee perille ajoissa.»\n\n»Tällä kertaa teidät, leirin sisäpuolella olijat, tavattiin\ntorkkumasta», sanoi hän.\n\nMinä nyökäytin nöyrästi päätäni.\n\n»Se oli hyvin salaista», vastasin. »Ainoastaan sisimmäisten piirien\npäälliköt ovat voineet siitä tietää ennen tätä päivää. Jospa Ernest\nolisi täällä. Mutta ehkäpä hän onkin jo Chicagossa, ja silloin ovat\nasiat hyvin.»\n\nTohtori Galvin pudisti päätään. »Viimeinen uutinen, minkä hänestä\nkuulin, kertoi hänet lähetetyn New Haveniin tai Bostoniin. Tämä\nvihollisen käskettävänä oleminen saattaa haitata häntä jonkun verran,\nmutta parempi sekin kuin piilosopessa makaileminen.»\n\nMinä nousin mennäkseni, ja Galvin pusersi minun kättäni.\n\n»Säilyttäkää rohkeutenne», kuuluivat hänen hyvästiksi lausumansa sanat.\n»Mitä siitä, jos tämä ensimmäinen kapina tukahdutetaan! Tulee toinen, ja\nsilloin me jo olemme viisaampia. Hyvästi ja onnea matkalle. En tiedä,\nnäenkö teitä enää koskaan. Siellä tulee olemaan helvetti. Mutta minä\nantaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin olla siellä mukana.»\n\nTwentieth Century[94] lähti New Yorkista kello kuusi illalla, ollen sen\nmäärä saapua Chicagoon seuraavana aamuna kello seitsemän. Mutta se ei\nliikkunut varsinaisella vauhdillaan tänä yönä. Me kuljimme erään toisen\njunan perässä. Matkustajain joukossa siinä Pullmanissa, missä minulla\noli paikkani, oli toveri Hartman, joka kuten minäkin oli Rautakoron\npalveluksessa. Hän se kertoi minulle tuosta junasta, joka kulki meidän\nedellämme. Se oli täydellisesti meidän junamme kaltainen, paitsi että\nsiinä ei ollut yhtään matkustajaa. Tarkoitus oli, että tämä tyhjä juna\njoutuisi uhriksi, jos yritettäisiin räjähdyttää ilmaan meidän junaamme.\nMuuten junassa oli ainoastaan muutamia matkustajia — meidän\nvaunussammekaan ei enempää kuin kymmenkunta.\n\n»Matkassa on varmaankin mahtavia miehiä», päätteli Hartman. »Minä\nhuomasin yksityisen vaunun jälkipäässä.»\n\nYö oli jo ennättänyt, kun ensi kertaa vaihdoimme veturia, ja minä\nlaskeuduin asemasillalle kävelemään, raitista ilmaa hengittämään sekä\ntähystelemään, olisiko jotakin merkillistä nähtävissä. Yksityisvaunun\nikkunoitten läpi näin vilaukselta kolme miestä, jotka tunsin.\nHartman oli oikeassa. Yksi miehistä oli kenraali Altendorff; ja\ntoiset kaksi olivat Mason ja Vanderbold, oligarkian sisimmän piirin\nsalapoliisilaitoksen huomattavimmat miehet.\n\nOli hiljainen kuutamoyö, mutta minä kääntelehdin levottomana vuoteellani\nvoimatta nukkua. Viiden aikana aamulla pukeuduin ja nousin vuoteelta.\n\nKysyin pukuhuoneessa palvelevalta neidiltä, miten paljon juna oli\nmyöhästynyt, ja hän sanoi sen myöhästyneen kaksi tuntia. Hän oli\nmulatti-nainen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat väsyneen\nnäköiset ja että hänen silmissään kuvastui pelko.\n\n»Mikä vaivaa?» kysyin.\n\n»Ei mikään, neiti. Arvelen nukkuneeni huonosti», kuului hänen\nvastauksensa.\n\nMinä katsoin häntä tarkaten ja tein samalla meikäläisten kesken tunnetun\nmerkin. Hän vastasi, ja minä pääsin varmuuteen hänestä.\n\n»Jotakin kauheata tulee tapahtumaan Chicagossa», sanoi hän. »Tuossa on\ntuo vale-juna meidän edellämme. Se ja sotilasjunat ovat myöhästyttäneet\nmeitä.»\n\n»Sotilasjunatko?»\n\nHän nyökäytti päätään. »Rautatiet ovat niitä tulvillaan. Me olemme\nsivuuttaneet niitä koko yön, ja ne ovat kaikki matkalla Chicagoa kohti.\nJa se, että niitä kuljetetaan suorimpia linjoja pitkin, merkitsee, että\njotakin on tekeillä. Minun sulhaseni on Chicagossa», lisäsi hän\npuolustellen. »Hän kuuluu meikäläisiin ja on palkkasoturiston jäsen.\nHänen kohtalonsa tekee minut levottomaksi.»\n\nTyttö parka. Hänen sulhasensa kuului yhteen niistä kolmesta uskottomasta\nrykmentistä, jotka tekivät kapinan.\n\nHartman ja minä söimme aamiaisen ruokailuvaunussa. Taivas oli pilvessä,\nja juna syöksyi kuin ukkosennuoli läpi aamuhämärän. Yksin ne\nneekeritkin, jotka palvelivat meitä ruokaillessa, tiesivät, että jotakin\nkamalaa oli tulossa. Kaamea painostus oli vallannut heidät; heidän\nluontainen huolettomuutensa oli kadonnut olemattomiin; he olivat\nhajamielisiä ja epäröiviä liikkeissään ja kuiskailivat synkän näköisinä\ntoisilleen keittiön vieressä olevan vaunun kaukaisimmassa sopessa.\nHartman oli toivoton asemasta.\n\n»Mitä voimme tehdä?» hän kysäisi jo kahdennenkymmenennen kerran\nolkapäitään kohottaen.\n\nHän osoitti ikkunasta ulos. »Katsokaa, kaikki on valmiina. Saamme olla\nvarmat siitä, että ne tullaan sijoittamaan näin kolmen-, neljänkymmenen\nmailin päähän kaupungista kaikilla rautateillä.»\n\nHän tarkoitti sivuraiteilla seisovia sotilasjunia. Sotamiehet\nvalmistivat aamiaistaan nuotioilla, joita olivat virittäneet radan\nvarrelle, ja katselivat uteliaasti meitä, kun me kiidimme sivuitse\nhiljentämättä vauhtia.\n\nOli hiljaista meidän saapuessamme Chicagoon. Silminnähtävästi mitään ei\nvielä ollut tapahtunut. Etukaupungeissa tulivat aamulehdet junaan.\nNiissä ei ollut mitään, ja silti paljon niille, jotka olivat tottuneet\nlukemaan rivien välistä. Rautakoron taitava käsi oli selvästi nähtävänä\njokaisella palstalla. Peitetyin viittauksin osoitettiin oligarkian\nhaarniskan heikkoja paikkoja. Tietenkään siinä ei sanottu mitään\ntäsmällistä. Tarkoitus oli, että lukija itse huomaisi nämä heikot\npaikat. Asia oli mainiosti järjestetty. Sisältämiinsä tarinoihin katsoen\nnämä lokakuun 27 p:n aamulehdet olivat mestariteoksia.\n\nPaikkakunnan uutisia ei ollut ensinkään. Se sellaisenaan oli erinomainen\nkeksintö. Se verhosi Chicagon salaperäisyyden huntuun, saattaen\njokapäiväisen chicagolaisen lukijan siihen käsitykseen, että oligarkia\nei uskaltanut julkaista paikkakunnan uutisia. Tietenkin kerrottiin,\nmiten kaikkialla maassa oli ilmennyt niskoittelua ja kuinka niitten\njohdosta ryhdyttäisiin rankaisutoimenpiteisiin. Kerrottiin lukuisista\nlangattomista sähkösanoma-asemista, joita oli räjähdytetty ilmaan, sekä\nluvattiin palkintoja tuhotöiden toimeenpanijain kiinniottajille.\nTietenkään mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Monta muuta samanlaista\ntuhotyötä, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä kumouksellisten\nsuunnitelman kanssa, esitettiin näissä sanomalehdissä. Tarkoitus oli\nsaada Chicagon toverit uskomaan, että yleinen kapina oli nyt alkamassa\nja että nämä ennenaikaiset toimenpiteet merkitsevät, että toimeen on\nryhdyttävä vitkastelematta. Sen, joka ei tuntenut asian todellista\nlaitaa, oli mahdoton tulla muuhun kuin sellaiseen käsitykseen, että koko\nmaa oli kypsä kapinaan, joka oli jo alkanut riehua.\n\nKerrottiin niinikään, että Kalifornian palkkasoturijoukkojen\nuskottomuudesta oli tullut niin vakava kysymys, että puolikymmentä\nrykmenttiä oli jo hajoitettu ja niiden jäsenet perheineen karkoitettu\nomista kaupunginosistaan työväenkaupunkeihin. Ja kuitenkin asian\ntodellinen laita oli sellainen, että Kalifornian palkkasoturit olivat\nherrojensa uskollisinta väkeä! Mutta mitäpä siitä olisi tiedetty\nChicagossa, joka oli suljettu kaiken muun maailman yhteydestä? Ja sitten\noli muka saapunut sähkösanoma, joka kertoi, että New Yorkin väestö oli\nalkanut nousta kapinaan, päättyen sillä huomautuksella (tarkoitettu\ntuntumaan valheelta), että sotajoukot ovat aseman herroina.\n\nJa samoinkuin oligarkit olivat menetelleet aamulehtien suhteen, samoin\nhe järjestivät lukemattomat muut asiat. Me saimme niistä jäljestäpäin\ntiedon, niinkuin esim. siitä, miten he olivat vartavasten iltayöstä\nlähetelleet salaisia sähkösanomia siinä nimenomaisessa tarkoituksessa,\nettä ne joutuisivat kumouksellisten käsiin.\n\n»Eipä taida Rautakorko tarvita meidän palvelustamme», sanoi Hartman\nlaskiessaan kädestään sanomalehden, jota oli lukenut, kun juna saapui\nkeskusasemalle. »He kuluttivat suotta syyttä aikaansa lähettäessään\nmeidät tänne. Heidän suunnitelmansa ovat silminnähtävästi onnistuneet\npaljon paremmin kuin he ovat toivoneetkaan. Helvetti saattaa pursua\nesille minä hetkenä hyvänsä.»\n\nHän kääntyi ja loi katseensa pitkin junaa, kun me laskeuduimme\nasemasillalle.\n\n»Sitä minä juuri arvelinkin», hän mutisi. »Ne jättivät pois matkasta\ntuon yksityisvaunun oitis, kun sanomalehdet saapuivat.»\n\nHartman oli toivottomuuteen asti masentunut. Minä yritin lohduttaa\nhäntä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni ja alkoi\nyht'äkkiä puhua nopeasti ja hiljaa meidän kulkiessamme aseman läpi.\nEnsiksi minä en ymmärtänyt hänen sanojensa tarkoitusta.\n\n»Minulta on puuttunut varmuus», hän sanoi, »enkä minä ole puhunut siitä\nkenellekään. Olen työskennellyt viikkokausia päästäkseni selville, mutta\nvarmuutta en ole saanut. Varokaa Knowltonia. Minä epäilen häntä. Hän\ntuntee useiden meidän piilopaikkojemme salaisuudet. Hänellä on kädessään\nsatojen meikäläisten henki, ja minä luulen, että hän on petturi. Minulla\nei tosin ole tälle luulolleni mitään sitovia todistuksia. Mutta minusta\ntuntuu, että huomasin hänessä muutoksen joku aika sitten. On olemassa\nvaara, että hän on myynyt meidät tai aikoo myydä. Minä olen melkein\nvarma siitä. Minä en hiiskuisi sanaakaan kenellekään tästä epäluulosta,\njollei minusta tuntuisi, etten pääse Chicagosta elävänä. Pitäkää\nsilmällä Knowltonia. Pankaa hänet satimeen. Ottakaa selko. Minä en tiedä\nsen enempää. Se on vain mielijohde, jonka totuuden perille minun ei ole\nonnistunut päästä.» Me olimme juuri astumassa katukäytävälle.\n»Muistakaa», Hartman lopetti totisena. »Pitäkää silmällä Knowltonia.»\n\nJa Hartman oli oikeassa. Ennenkuin kuukausi oli umpeen kulunut, Knowlton\nmaksoi petturuutensa hengellään. Milwaukeen toverit panivat toimeen\nhänen kuolemantuomionsa.\n\nKaduilla oli hiljaista — liian hiljaista. Chicago nukkui kuoleman unta.\nEi mitään melua eikä liikenteen synnyttämää jyrinää. Ei edes\nvuokra-ajureita näkynyt kaduilla. Katuraitioteillä ja ilmaradoilla\nliikenne oli pysähdyksissä. Ainoastaan tilapäisesti näkyi katukäytävillä\nyksinäisiä jalkamiehiä, mutta nämä jalkamiehet eivät seisoskelleet. He\nriensivät kukin omalle suunnalleen kiiruhtaen ja niinkuin ne, jotka ovat\ntietoisia matkansa päämäärästä. Mutta kuitenkin kuvastui heidän\nliikkeissään kummallinen epävarmuus, aivan kuin he olisivat pelänneet\nrakennusten kaatuvan päällensä tai katukäytävän vaipuvan jalkainsa alta\ntai räjähtävän ilmaan. Kuitenkin oli liikkeellä muutamia katupoikia,\nsilmissä aavistus ihmeellisistä ja huumaavista tapahtumista, jotka\ntekivät tuloaan.\n\nJostakin kaukaa etelästäpäin kuului räjähdys. Siinä kaikki. Sitten tuli\ntaas hiljaisuus, vaikka katupojat olivat hätkähtäneet ja kuuntelivat\nkuin nuoret vuorikauriit. Rakennusten portit ja myymälöiden ovet ja\nikkunat oli suljettu. Mutta poliiseja oli runsaasti näkyvissä, ja\nsilloin tällöin mennä pyyhkäisi sotilasautomobiili nopeasti sivuitse.\n\nMe tulimme Hartmanin kanssa siihen käsitykseen, että meidän on\ntarpeetonta ilmoittautua paikallisille salapoliisipäälliköille. Meidän\nlaiminlyömisemme annettaisiin anteeksi seuraavien tapahtumain valossa,\nsen me käsitimme. Niinpä me suuntasimme kulkumme Etelä-Chicagon suurta\ntyöväenkaupunkia kohti toivossa päästä joittenkin toverien kanssa\nyhteyteen. Liian myöhään! Me tiesimme sen, mutta emmehän me voineet\njäädä noille kolkoille äänettömille kaduille toimettomina\nkuljeskelemaan. Missä oli Ernest? Koetin turhaan ratkaista sitä\nkysymystä. Mitä tapahtui työväenkastien ja palkkasoturiston asumissa\nkaupunginosissa? Linnoituksissa?\n\nIkäänkuin vastaukseksi kuului kumea ääni, jota etäisyys himmensi, ja\nsitten säännöllisiä laukauksia.\n\n»Se kuuluu linnoituksista», sanoi Hartman. »Jumala armahtakoon noita\nkolmea rykmenttiä!»\n\nEräässä kadunkulmassa me huomasimme teurastushuoneiden puolella\njättiläismäisen savupatsaan. Seuraavasta kulmauksesta saattoi nähdä\nuseita samanlaisia patsaita kohoavan West Siden puolella. Palkkasoturien\nkaupungin yläpuolella me näimme suuren irrallaan ajelehtivan\nsotailmapallon, joka räjähti melkein samassa tuokiossa, kun me\nhuomasimme sen, ja putosi palavana hylkynä maata kohti. Oli mahdoton\nsaada selkoa tuosta ilmaonnettomuudesta. Me emme voineet päättää, oliko\ntuossa ilmapallossa miehistönä tovereita vaiko vihollisia. Samassa\nkuulimme epämääräisen äänen, joka muistutti kaukana kiehuvan\njättiläismäisen kattilan porinaa, ja Hartman sanoi sen tulevan\nkuularuiskuista ja automaattisista kivääreistä.\n\nJa yhä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tapahtunut sillä\npuolella kaupunkia, missä me olimme. Poliiseja ja automobiililla ajavia\nsotilasvartiostoja liikkui meidän sivuitsemme, sekä kerran puolikymmentä\npaloruiskua, joita varmaankin tuotiin joltakin tulipalopaikalta. Eräässä\nautomobiilissa istuva upseeri kysyi jotakin palosotilailta, joiden me\nkuulimme huutavan vastaukseksi: »Ei ole vettä! Ne ovat räjähdyttäneet\nvesijohdot rikki!»\n\n»Me olemme särkeneet vesijohdot», huudahti Hartman minulle innoissaan.\n»Kun me voimme saada aikaan tällaista keskensyntyneessä, eristetyssä,\nhyödyttömässä yrityksessä, mitä voimmekaan silloin tehdä, kun on kysymys\nkypsyneestä, kautta koko maan valmistetusta kumouksesta?»\n\nAutomobiili, missä istui se upseeri, joka oli puhutellut palosotilasta,\njatkoi matkaansa. Yht'äkkiä kuului korviahuumaava jysähdys. Vaunu\nihmisineen päivineen lennähti ilmaan ja vaipui maahan haudaten alleen\nruhjoutuneet ruumiit.\n\nHartman oli mielissään. »Hyvin tehty! Hyvin tehty!» toisti hän useat\nkerrat kuiskaten. »Köyhälistö saa tänään opetuksen, mutta se antaa\nmyöskin omasta puolestaan.»\n\nPoliiseja juoksi paikalle. Toinenkin sotilasautomobiili oli pysähtynyt.\nMinä puolestani olin tyrmistynyt. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä.\nMiten se oli tapahtunut? Minä en tietänyt, vaikka olin suoraan siihen\nkatsonut. Ja niin olin hätääntynyt, etten edes huomannut, että poliisi\noli pidättänyt meidät. Minä näin yht'äkkiä, että poliisi oli\nampumaisillaan Hartmania. Mutta Hartman pysyi tyynenä ja lausui\nasianmukaiset tunnussanat. Minä näin ojennetun revolverin liikahtavan,\nvaipuvan alas ja kuulin poliisin äkäisen murinan. Hän kiroili äkeissään\nkoko salapoliisilaitosta. Aina ne ovat tiellä, hän vakuutteli samaan\naikaan kuin Hartman puheli hänelle ja asianmukaisella salapoliisin\npöyhkeydellä moitiskeli poliisien kömpelyyttä.\n\nSeuraavassa tuokiossa minä jo tiesin, miten se oli tapahtunut.\nOnnettomuuspaikalle oli kokoontunut joukko väkeä, ja kaksi miestä\npar'aikaa nosti maasta haavoittunutta upseeria kantaakseen hänet toiseen\nautomobiiliin. Heidät kaikki valtasi pakokauhu ja he hajaantuivat\nkaikille suunnille, juosten hurjassa paossa ja jättäen upseerin, jonka\npudottivat kadulle. Kiroileva poliisi minun vierelläni myöskin juoksi ja\nHartman ja minä juoksimme, emme tietäneet miksi, saman sokean pelon\najamina.\n\nTodellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos\nmitenkin. Pakoon juosseet miehet palasivat kuin lampaat, silmät koko\najan tähdättyinä moni-ikkunaisiin, korkeihin rakennuksiin, joiden\nvuorenseinämiä muistuttavat muurit sulkivat väliinsä kadun, joka\nmuistutti vuorijoen syvää kalliouurteista uomaa. Jostakin noista\nlukemattomista ikkunoista tuo pommi oli heitetty, mutta mistä? Toista\npommia ei tullut, mutta se saattoi vielä pudota.\n\nMe katselimme miettiväisinä ikkunoihin. Minkä takana hyvänsä niistä\nsaattoi piillä kuolema. Jokainen ikkuna oli mahdollisesti väijytys. Tämä\noli sodankäyntiä uudenaikaisessa rämeessä, suurkaupungissa. Jokainen\nkatu oli vuorijoen rotko, jokainen rakennus vuori. Me emme olleet\npäässeet itse asiassa kovinkaan kauaksi luolaihmisistä, noista\nohikiitävistä sota-automobiileista huolimatta.\n\nKääntyessämme eräästä kadunkulmauksesta näimme naisen viruvan\nverilätäkössä katukäytävällä. Hartman kumartui häntä tutkimaan. Minuun\nvaikutti näky lamauttavasti. Minä näin monta hengetöntä ruumista sinä\npäivänä, mutta koko verilöyly ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin\ntämä yksinäinen ruumis, joka kaikkien hylkäämänä virui katukäytävällä.\n»Ammuttu rintaan», kuului Hartmanin selitys. Puristettuna kainaloon,\naivan kuin sylilapsi, hänellä oli tukku painettuja papereita. Vielä\nkuolemassakin hän näytti vastahakoiselta luopumaan siitä, mikä oli\ntuottanut hänelle kuoleman; sillä kun Hartmanin onnistui irroittaa\npaperikimppu kuolleen naisen kainalosta, huomasimme sen sisältävän\nvallankumouksellisia julistuksia.\n\n»Toveri», sanoin.\n\nMutta Hartman vain kirosi Rautakorkoa, ja me jatkoimme matkaamme. Usein\nmeidät pysäytti poliisi tai sotilaspatrulli, mutta aina meidän onnistui\ntunnussanojemme avulla päästä pälkäästä. Pommeja ei enää heitetty\nikkunoista, viimeiset kävelijät näyttivät hävinneen kaduilta, ja meidän\nlähimmässä ympäristössämme hiljaisuus tuli yhä syvemmäksi. Mutta\netäämmältä kuului yhä vielä tuo jättiläiskattilan porinaa muistuttava\nääni, kaikilta tahoilta kuului räjähdyksiä, joiden ääntä etäisyys\nvaimensi, ja savupatsaat kohosivat taivasta kohti turmiota ennustaen.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nKadotuksen kansa.\n\n\nYht'äkkiä asiat saivat toisen käänteen. Levottomuuden tohahdus\nvavahdutti ilmaa. Automobiileja syöksyi meidän ohitsemme kaksi, kolme,\nkymmenkunta, ja niistä annettiin varoitusmerkkejä. Muuan automobiili\nsyöksyi hurjaa vauhtia erään korkean rakennuksen viertä, kun yht'äkkiä\nräjähtävä pommi repi ammottavan aukon katukivitykseen sen alla. Me\nnäimme poliisien pakenevan juoksujalkaa sivukatuja pitkin, josta me\npäätimme, että jotakin kamalaa oli tulossa. Me saatoimme kuulla\nlähenevää pauhua.\n\n»Meidän uljaat toverimme ovat tulossa», sanoi Hartman.\n\nJa me näimme heidän riviensä rintamajoukot, jotka marssivat koko kadun\ntäydeltä, viimeisen sotilasautomobiilin kiitäessä ohitse. Se pysähtyi\npienen matkan päähän meistä. Eräs sotamies hypähti siitä kadulle kantaen\njotakin hyvin varovaisesti käsissään. Ja yhtä varovasti hän sijoitti\nkannettavansa katuojaan. Senjälkeen hän hypähti automobiiliin, joka\nsamassa tuokiossa syöksyi liikkeelle ja katosi kadunkulman taakse.\nHartman riensi paikalle ja kumartui esinettä katsomaan.\n\n»Pysykää etäämpänä», varoitti hän minua.\n\nMinä saatoin nähdä, että hänen kätensä liikkuivat nopeasti. Ja kun hän\npalasi minun luokseni, valui hikeä hänen otsaltaan.\n\n»Minä katkaisin sytytyslangan, ja aivan yhdennellätoista hetkellä.\nSotamies oli kömpelö. Hän oli tarkoittanut sen meidän tovereittemme\nvaralle, mutta hän ei varannut tarpeeksi aikaa vehkeensä laukeamiseen.\nSe olisi räjähtänyt liian aikaisin. Mutta nyt se ei räjähdä ollenkaan.»\n\nKaikki alkoi käydä nopeasti tämän jälkeen. Toisella puolen katua, jonkun\nmatkan päässä, saatoin nähdä päitä pilkistävän esiin erään ison\nrakennuksen ikkunoista. Minä olin juuri ilmaissut tämän huomioni\nHartmanille, kun yht'äkkiä liekki ja savupilvet peittivät sen osan\nrakennusta, mistä päät olivat pilkistäneet esille, ja ilmaa tärisytti\nräjähdys. Paikoin rakennuksen seinämäin pintakivitys särkyi, paljastaen\nsen alla olevan rautaisen kehyksen. Oitis senjälkeen tapahtui\nsamanlainen ilmiö vastapäätä olevassa rakennuksessa. Räjähdysten välillä\nme saatoimme kuulla automaattisten revolverien ja kiväärien pauketta.\nMuutamia minuutteja kesti tätä puolittain ilmassa käytyä taistelua,\nsitten se taukosi. Oli varma, että meidän tovereitamme oli toisessa\nrakennuksessa, palkkasotureita toisessa ja että he taistelivat yli\nkadun. Mutta me emme voineet päättää, missä rakennuksessa mikin puolue\nmajaili.\n\nTällä hetkellä olivat jo eteenpäin marssineet kolonnat ennättäneet\nmeidän kohdallemme. Kun ensimmäiset rivit saapuivat ottelevien\nrakennusten kohdalle, alkoi taistelu uudestaan. — Toisesta\nrakennuksesta pudotettiin pommeja kadulle, samalla kuin sen seiniä\nvastaan viskattiin niitä toiselta puolen katua. Siten saimme selville,\nkumpainenko rakennus oli meikäläisten käsissä. Hyvinpä he\nsuoriutuivatkin pelastaessaan kadulla olevat vihollisten pommeilta.\n\nHartman tarttui käteeni ja veti minut muutamaan avaraan käytävään.\n\n»Ne eivät ole meidän tovereitamme», kuiskasi hän minun korvaani.\n\nKäytävän sisimmät ovet olivat lukitut ja salvatut. Me emme voineet\nliikkua paikaltamme. Seuraavassa tuokiossa kolonnan rintama kulki meidän\nohitsemme. Se ei ollut mikään järjestynyt joukko vaan lauma, ääretön\nvirta, joka täytti kadun, rahvas, mielettömänä viinasta ja vääryydestä,\nvihdoin liikkeellä, huutaen ja kiljuen vaatimassa herrojensa verta. Minä\nolin nähnyt kadotuksen kansaa ennenkin, kulkenut sen kaupunkien läpi ja\nluullut tuntevani sen; mutta minusta tuntui, että näin sen nyt ensi\nkerran. Tylsä välinpitämättömyys oli kadonnut. Nyt tuossa joukossa\nilmeni voima ja merkillinen peloittavaisuus. Se hyökyi silmäini sivu\nruumistuneina vihan aaltoina, muristen ja kiljuen, verenhimoisena,\njuopuneena ryöstetyistä varastohuoneista tuodusta viinasta, juopuneena\nvihasta ja verenhimosta — miehiä, naisia ja lapsia ryysyissä ja\nriekaleissa, järjeltään himmenneitä olentoja, joiden kasvoilta kaikki\njumalallinen oli kadonnut ja tilalle painunut kaikki pirullisuus:\napinoita ja tiikereitä, verettömiä keuhkotautisia ja karvaisia juhtia,\nnäivettyneitä naamoja, joista verenimijäin yhteiskunta oli imenyt\nelämänmehun, pöhöttyneitä vartaloita, raakuuden ja saastaisuuden\nturvottamia, vanhoja raihnaisia vaimoja, mätäneviä nuorukaisia ja\nmätäneviä vanhuksia, paholaisen naamoja, kyyryselkäisiä, vääräsäärisiä,\nmuodottomia hirviöitä, tautien ja puutteen runtelemia — elämän\nhylkytavaraa, vaahtoava, raivoava, kiljuva, ulvova pahojenhenkien lauma.\n\nJa miksi ei? Kadotuksen kansalla ei ollut mitään menetettävää, paitsi\nelämän viheliäisyys ja tuska. Entä voitettavana? — ei mitään muuta kuin\nlopullinen kamala koston riemujuhla. Ja siinä katsellessani tuli\nmieleeni ajatus, että tuossa inhimillisen laavan virrassa oli miehiä,\ntovereita ja sankareita, joiden tehtävänä oli ollut tämän kadotuksen\npedon valveuttaminen ja lähettäminen vihollista vastaan.\n\nTällä hetkellä minussa tapahtui merkillinen muutos. Kuolemanpelko itseni\nja toisten tähden katosi. Tuntui, että minussa oli tapahtunut tavaton\nkohoaminen, tunsin olevani toinen olento, toisessa maailmassa. En\nvälittänyt mistään. Jos aate joutuisikin tappiolle tällä kertaa,\nolisihan sama ikuinen aate huomennakin, aina tuoreena ja palavana. Ja\nsenpä tähden minä saatoinkin seuraavien kauhun tuntien aikana tyynellä\nmielenkiinnolla seurata asioiden menoa. Kuolema ei merkinnyt mitään eikä\nelämäkään. Puutuinpa joskus itsekin tapausten kulkuun. Minun mieleni oli\nkohonnut tähtien vilpoisiin korkeuksiin ja arvioinut arvot uudestaan.\nJollei niin olisi käynyt, tiedän, että olisin kuollut.\n\nPuolen mailin verran oli väkijoukkoa jo marssinut ohi, kun meidät\nhuomattiin. Eräs nainen, kummallisena, kammottavana ryysyissään,\nkuopalle painunein poskin ja silmät kiiluen kuin kekäleet, iski\nkatseensa minuun ja Hartmaniin. Hän kirkaisi ja alkoi tunkeutua joukon\nläpi meitä kohti. Osa väkeä riuhtaisihe irti muusta joukosta ja lähti\nhänen jälkeensä. Minä näen vieläkin, kirjoittaessani näitä rivejä, hänen\nharmaan, vanukkeisen tukkansa hulmuavan levällään, veren tihkuvan\notsassa olevasta haavasta, hänen oikeassa kädessään pienen kirveen, ja\nhänen vasemman kätensä, laihan ja ryppyisen, keltaisia haukankynsiä\nmuistuttavan, kourivan ilmaa suonenvedontapaisesti. Hartman hypähti\nminun eteeni. Nyt ei ollut aikaa selityksiin. Me olimme hyvin puettuja,\nja siinä olikin kylliksi. — Hänen nyrkkinsä heilahti iskien naista\nvasten kasvoja. Sysäys työnsi hänet takaperin, mutta hän mursi tiensä\neteenpäin marssivan joukon läpi tehden uuden yrityksen iskeäkseen, mutta\ntällä kertaa kirves kirposi hänen hervottomasta kädestään ja putosi\nHartmanin olkapäälle.\n\nSeuraavassa tuokiossa en enää tietänyt, mitä tapahtui. Tuperruin joukon\njalkoihin. Tuon ahtaan alan täyttivät huudahdukset, kiljunta ja\nkiroukset. Minuun suunnattiin iskuja. Kädet kourivat vaatteitani ja\nruumistani. Tuntui siltä, kuin minut olisi revelty kappaleiksi. Minut\nsysättiin maahan tukehtumaisillani. Joku jäntevä käsi tarttui minua\nhartioista keskellä ahtainta tungosta ja koetti riuhtoa minua mukaansa.\nTuskasta ja ahdistuksesta menehtyneenä minä pyörryin. Hartman ei päässyt\nhengissä siitä tungoksesta. Hän oli asettunut suojaamaan minua ja sai\nsurmansa niistä iskuista, jotka hän minusta torjui. Siten minä\npelastuin. Tungos oli nimittäin äkkiä muodostunut niin ahtaaksi, ettei\ntuossa ikäänkuin kireäksi kiilatussa rykelmässä käynyt päinsä muu kuin\nkäsien väänteleminen ja runteleminen.\n\nMinä jouduin hurjan liikkeen keskelle. Kaikki minun ympärilläni oli yhtä\nja samaa sekamelskaa. Minut oli temmannut mukaansa hävittävä virta, joka\nkuljetti minua ties mihin. Raitis ilma hiveli kasvojani. Vaikka olin\npyörryksissä ja ylen väsynyt, saatoin sentään tuntea, miten väkevä\nkäsivarsi tarttui minuun vyötäisistä ja vuoroin kantaen, vuoroin\nraahaten kuljetti minua. Vain heikosti saatoin itse auttaa kantajaani.\nEdessäni saatoin nähdä miehen takin selkämystän liikkuvan. Se oli halki\nniskasta liepeeseen saakka pitkin selkäsaumaa, ja halkeama avautui ja\nsulkeutui säännöllisesti miehen liikkuessa. Tämä ilmiö valtasi huomioni\nhetkeksi, samalla kuin tajuntani vähitellen palasi. Minä tunsin poskiani\nja nenääni kirvelevän ja verta valuvan kasvoilleni. Hattuni oli\nhävinnyt. Tukkani oli irrallaan ja valui hartioilleni, ja päänahkan\nkirveleminen johti mieleeni, että joku oli porttikäytävässä ollessamme\nvetänyt minua tukasta. Rintaani ja käsivarsiani pakotti kymmenistä\npaikoista.\n\nTajuntani kävi yhä selvemmäksi, ja käännyin katsomaan minua pitelevää\nmiestä. Hän se oli, joka oli raastanut minut pois tungoksesta ja siten\npelastanut henkeni. Hän huomasi liikkeeni.\n\n»Kaikki on hyvin», hän sanoi käheällä äänellä. »Tunsin teidät oitis.»\n\nMinä en muistanut häntä entisestään, mutta ennenkuin voin puhua,\nkosketti jalkani jotakin, mikä eli ja kiemurteli. Minua työnsivät\ntakanatulijat eteenpäin, joten en voinut kumartua katsomaan sitä\nesinettä, mutta minä tiesin, että se oli nainen, joka oli sotkeutunut\njoukon jalkoihin ja jonka päällitse nyt tuhannet syöksyivät.\n\n»Kaikki käy hyvin», hän toisti. »Minä olen Garthwaite.»\n\nHän oli parroittunut ja likainen, mutta vihdoin minä tunsin hänet siksi\nrotevaksi nuorukaiseksi, joka oli oleskellut jonkun aikaa meidän\nkanssamme Glen Ellenin piilopirtissä kolme vuotta sitten. Hän teki\nminulle Rautakoron salapoliisin salaisen merkin siten osoittaakseen,\nettä hänkin oli tuon järjestön palveluksessa.\n\n»Minä saatan teidät tästä heti turvaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus»,\nvakuutteli hän. »Mutta koettakaa pysyä jaloillanne. Älkää kompastuko\nälkääkä langetko, jos henkenne on teille kallis.»\n\nSinä päivänä kaikki tapahtui äkkiarvaamatta. Niinpä väkijoukkokin\npysähtyi äkkiä, kamalan nopeasti. Minä törmäsin rajusti yhteen erään\nnaisen kanssa, joka sattui eteeni, kun jäljestätulijat vuorostaan\ntöytäsivät minua takaapäin. Oikea paholaisten metakka seurasi —\nkiljahduksia, kirouksia ja kuolevain huutoja, samalla kuin ylinnä kaiken\nkuului kuularuiskujen rätinä ja kiväärien pauke. Ensiksi en ymmärtänyt,\nmistä oli kysymys. Ihmisiä kaatui kahta puolta. Nainen minun edessäni\nponnahti ylös ja samalla lysähti maahan hurjasti puristaen kädellä\nvatsaansa. Muuan mies tarttui minun jalkaani kuolinkamppailussaan.\n\nNyt huomasin, että olimme kolonnan etupäässä. Puolen mailin pituudelta\nsitä oli kadonnut — missä ja miten, sitä en saanut koskaan tietää.\nTähän päivään asti minulle on pysynyt tuntemattomana tämän puolen mailin\nmittaisen ihmisjoukon kohtalo — oliko heidät yksitellen surmattu, vai\nolivatko he päässeet pakoon. Mutta nyt me olimme kolonnan etupäässä eikä\nkeskellä, ja meidän rivejämme tuhosi nopeasti vinkuva lyijy.\n\nHeti kun surma oli hiukan harventanut tungosta, Garthwaite, joka yhä\npiteli minua kädestä, johti pienen joukon jäljellejääneitä erään\nkonttorirakennuksen avaraan porttikäytävään. Siellä käytävän perällä\nmeitä ahdisti ovia vasten huohottaen tungeksiva, hengästynyt ihmislauma.\nMe jäimme hetkeksi tähän asentoon voimatta hievahtaa paikoiltamme.\n\n»Jopa nyt kävi nolosti», valitti Garthwaite. »Kylläpä te osuitte suoraa\npäätä ansaan. Meidät pelasti kadulla pelurin onni, mutta täällä meitä ei\nvoi pelastaa edes onnellinen sattuma. Nyt ei auta muuta kuin huutaa:\nEläköön vallankumous!»\n\nJa pian alkoi se, mitä hän oli odottanut. Sotaväki teurasti ihmisiä\narmottomasti. Alussa me olimme kovassa puristuksessa, mutta sikäli kuin\ntappamista jatkui keveni painekin. Kuolleet ja kuolevat vaipuivat maahan\ntehden tilaa. Garthwaite asetti suunsa minun korvaani ja huusi, mutta\ntuossa peloittavassa hälinässä minä en voinut kuulla, mitä hän sanoi.\nHän ei odottanut. Hän tarttui minuun kiinni ja heitti minut kumoon.\nSeuraavassa tuokiossa hän raastoi kuolevan naisen minun päälleni ja\nryömi itse viereeni, osaksi päälleni. Meidän päällemme alkoi kasaantua\nläjittäin kuolleitten ruumiita, ja niiden päällä kiipeilivät nelinkontin\nja voihkivat henkiin jääneet. Mutta siitäkin tuli loppu, ja vallalle\npääsi puolittainen hiljaisuus, jota häiritsivät korahdukset ja\nvoivotukset sekä tukehtuvain äännähdykset.\n\nMinä olisin murskautunut ilman Garthwaitea. Tuntui käsittämättömältä,\nettä saatoin kestää sellaisen paineen hengissä. Ja silti tuskaa\nlukuunottamatta minussa eli vain yksi ainoa tunne, ja se oli\njonkinlaista uteliaisuutta. Miten tämä kaikki oli päättyvä?\n\nMinkälainen mahtaa kuolema olla?\n\nSiten sain verikasteeni tässä Chicagon verilöylyssä. Sitä ennen kuolema\noli ollut teoria, mutta senjälkeen kuolema on minulle ollut\nyksinkertainen tosiasia, joka ei minua huoleta ja joka on niin helppo.\n\nMutta sotaväki ei tyytynyt työhön, minkä se jo oli suorittanut. Se\nryntäsi porttikäytävään, tappamaan haavoittuneita ja penkomaan esiin\nvioittumattomia, jotka niinkuin mekin näyttelivät kuolleita. Muistan\nerään miehen, jonka he vetivät esiin suuren ruumisläjän alta ja joka\ninhoittavan nöyrästi rukoili armoa, kunnes revolverin kuula teki hänen\nlorustaan lopun. Ja sitten erään naisen, joka samanlaisen läjän takaa\nampui ja puri hammasta. Hän ennätti ampua kuusi laukausta, ennenkuin\nhänet saatiin kiinni. Me emme voineet päättää, minkä verran hänen\nonnistui vahingoittaa vihollista. Me saatoimme seurata näitä\nmurhenäytelmiä ainoastaan kuulon avulla. Vähän väliä sattui tällaisia\nkohtauksia, joissa revolverinlaukaus aina muodosti loppusuorituksen.\nVäliajoilla me saatoimme kuulla sotilaiden puhelevan keskenään ja\nkiroilevan penkoessaan ruumisläjiä, upseerien komennussanojen kaikuessa.\n\nVihdoin he ryhtyivät penkomaan meidän läjäämme, ja me saatoimme tuntea\npainon kevenevän, kun he nakkelivat kuolleita ja haavoittuneita pois\nmeidän päältämme. Garthwaite alkoi huutaa tunnussanoja. Ensi aluksi ei\nhäntä kuultu. Sitten hän korotti ääntään.\n\n»Kuunnelkaahan», kuulimme jonkun upseerin sanovan. »Hei miehet!\nLiikkukaa varovasti!»\n\nOi sitä ensimmäistä henkäystä, kun meidät vedettiin esille! Garthwaite\npuhui ensin meidän molempain puolesta, mutta minun täytyi suoriutua\nlyhyestä kuulustelusta osoittaakseni olevani Rautakoron palveluksessa.\n\n»Provokaattorit ovat kunnon väkeä», sanoi upseeri lopettaessaan\nkuulustelun. Hän oli parraton nuorukainen, nähtävästi kadetti ja jonkun\nmahtavan oligarkkisuvun jäsen.\n\n»Tämä on pirullinen virka», murisi Garthwaite. »Minä aion ottaa\nvirkaeron ja pyrkiä armeijaan.»\n\nHän merkitsi kirjaansa Garthwaiten nimen ja numeron, sitten hän kääntyi\nminun puoleeni.\n\n»Entäs te?»\n\n»Oo, minä menen naimisiin», vastasin kevyesti, »ja pääsen siten tästä\nkaikesta».\n\nJa muuta samanlaista me juttelimme, sill'aikaa kuin haavoittuneita\nsurmattiin. Se kaikki tuntuu unennäöltä nyt, kun katselen sitä menneenä\ntapahtumana, mutta silloin se oli niin luonnollinen asia kuin olla\nsaattaa. Garthwaite ja nuori upseeri syventyivät vilkkaaseen\nkeskusteluun siitä, mikä ero on olemassa n. s. uudenaikaisen\nsodankäynnin ja tämän nykyisen katu- ja pilvenpiirtäjätaistelun välillä,\njoka par'aikaa riehui kaikkialla kaupungissa. Minä seurasin heidän\nkeskusteluaan, samalla järjestäen tukkaani ja kursien kokoon\nrepeytynyttä hamettani. Ja kaiken aikaa jatkui haavoittuneiden\nsurmaamista. Joskus revolverinpauke tukahdutti Garthwaiten ja upseerin\näänen, ja heidän täytyi toistella sanojaan.\n\nMinä olin mukana kolme päivää Chicagon kommuunissa, ja sen sekä tuon\nteurastuksen suurenmoisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun\nsanon, että koko sen ajan kuluessa en nähnyt oikeastaan mitään muuta\nkuin kadotuksen kansan teurastusta ja pilvenpiirtäjäin välistä\ntaistelua. En todellakaan nähnyt yhtään meikäläisten tekemää\nsankarityötä. Minä kyllä saatoin kuulla heidän miinojensa ja pommiensa\nräjähdykset sekä nähdä heidän sytyttämiensä talojen savupatsaat, mutta\nen sen enempää. Kuitenkin näin yhden ilmassa suoritetun teon, ja se oli\nmeidän tovereittemme järjestämä ilmapallohyökkäys linnoituksia vastaan.\nSe tapahtui toisena päivänä. Nuo kolme kapinallista rykmenttiä oli\ntuhottu linnoituksissa viimeiseen mieheen asti. Linnoitukset olivat\ntäynnä sotaväkeä, tuuli oli suotuisa, ja niin purjehtivat meidän\nilmapallomme eräästä kaupungissa sijaitsevasta konttorirakennuksesta.\n\nBiedenbach näet oli Glen Ellenistä lähdettyään keksinyt äärettömän\nvoimakkaan räjähdysaineen, jolle hän antoi nimeksi »ekspediitti». Tätä\nasetta käyttivät ilmapallot. Ne eivät olleet kummempia kuin hät'hätää\nrakennettuja kuumailmapalloja, mutta ne tekivät hyvin tehtävänsä. Minä\nnäin tuon kaiken erään konttorirakennuksen katolta. Ensimmäinen pallo ei\nosunut ollenkaan tarkoitettuun suuntaan ja ajelehti yli kaupungin\nmaaseutua kohti; me saimme jäljestäpäin siitä tarkempia tietoja. Burton\nja O'Sullivan olivat siinä. Kun he olivat laskeutuneet maata kohti,\nsattui muuan sotilasjuna kulkemaan täyttä vauhtia Chicagoa kohti aivan\npallon alitse. Ja he pudottivat koko ekspediitti-varastonsa veturin\npäälle. Siitä oli seurauksena junan murskautuminen, ja itse rata särkyi\nniin pahoin, että liikenne seisahtui useiksi päiviksi. Ja mikä parasta,\npallo vapauduttuaan lastistaan kohosi heti yläilmoihin ja laskeutui alas\nvasta puolenkymmenen mailin päässä, joten molemmat sankarit pelastuivat.\n\nToinen pallo epäonnistui. Se purjehti veltosti ja ammuttiin reikiä\ntäyteen, ennenkuin se ennätti linnoitusten kohdalle. Siinä olivat\nHerford ja Guinnes, jotka murskaantuivat pallon pudotessa. Biedenbach\ntuskitteli — saimme kuulla kaiken perästäpäin — ja lähti itse\npurjehtimaan kolmannella pallolla. Hän ei liioin päässyt alussa\nkorkealle, mutta häntä onnisti niin, että hänen palloonsa eivät osuneet\nluodit. Minä voin nähdä vielä nytkin — niinkuin silloin rakennuksen\nkorkealta huipulta — tuon pullean säkin ajelehtivan ilmassa ja\npienoisen miehen riippuvan siinä kiinni. Minä en voinut nähdä\nlinnaketta, mutta toiset katolla-olijat sanoivat, että hän oli aivan sen\nkohdalla ilmassa. Minä en nähnyt räjähdysaineen putoamista, kun miehet\nkatkaisivat sitä kannattavan nuoran. Mutta minä näin pallon yht'äkkiä\nkiitävän pilviä kohti. Tuokion kuluttua kohosi linnakkeen paikalta\nilmaan äärettömän suuri savupatsas, ja kohta sen jälkeen kuului jymeä\njyrähdys. Biedenbach, tuo herttainen ja hyvä mies, oli tuhonnut\nlinnakkeen. Samalla kertaa läksi liikkeelle kaksi muuta ilmapalloa.\nToinen niistä pirstautui ilmassa, kun ekspediitti räjähti ennen\naikojaan, ja tärähdys vioitti toista palloa, mutta se putosi kuitenkin\ntoiseen linnakkeeseen. Jos tämä oli tarkoitus, ei se olisi voinut\nparemmin onnistua, mutta pallossa olleet kaksi toveria menettivät\nhenkensä.\n\nMutta palatkaamme kadotuksen kansaan. Minun huomioni rajoittuivat\nheihin. He raivosivat ja teurastivat ja hävittivät ja itse joutuivat\nsurman suuhun kaikkialla muualla paitsi länsipuolella sijaitsevassa\noligarkkien kaupungissa. Oligarkit olivat pitäneet hyvää huolta\nturvallisuudestaan. Kaikkialla vallitsevasta hävityksen kauhistuksesta\nhuolimatta he ja heidän naisensa ja lapsensa pääsivät vaarasta\nvahingoittumatta. Minulle kerrottiin, että heidän lapsensa leikkivät\njulkisissa puistoissa noina kamalina päivinä ja että eräs heidän\nlempileikkejään oli se, että he olivat tallaavinaan köyhälistöä niinkuin\nheidän vanhempansa.\n\nMutta sotaväen ei ollut niinkään helppo lannistaa kadotuksen kansaa ja\nsamalla taistella varsinaisia kumouksellisia vastaan. Chicago pysyi\nuskollisena entisyydelleen, sillä vaikka tämä kumous lakaisikin\nkokonaisen miespolven kumouksellisia, veivät nämä mukanaan saman verran\nvihollisia. Tietenkin Rautakorko piti todelliset numerot salassa, mutta\nerään sangen kohtuullisen arvion mukaan ainakin satakolmekymmentä\ntuhatta sotamiestä sai surmansa. Mutta kumouksellisten asia oli\nmenetetty. Sen sijaan, että koko maa olisi ryhtynyt kapinaan, he\njoutuivat taistelemaan aivan yksin, ja oligarkia olisi voinut suunnata\nheitä vastaan koko voimansa, jos niin olisi tarvittu. Päivät\npääksytysten sotaväkeä tuotiin Chicagoon loppumattomissa junissa.\n\nMutta kadotuksen kansaa oli niin kovin paljon! Teurastukseen kyllästynyt\nsotaväki suunnitteli suurenmoista joukkoliikettä, jonka tarkoituksena\noli ajaa kaduilla liikkuvat kansanjoukot suoraa päätä Michigan-järveen.\nTämä liike oli juuri silloin aloitettu, kun Garthwaite ja minä\nkohtasimme ennenmainitun nuoren upseerin. Mutta tämä suunnitelma\nepäonnistui täydellisesti tovereitten erinomaisten toimenpiteitten\nvuoksi. Sen suuren lauman sijasta, minkä sotaväki oli aikonut suistaa\njärveen, sen onnistui hukuttaa ainoastaan neljäkymmentätuhatta raukkaa.\nTuon tuostakin, kun sotaväki oli ahtanut jollekin rantakadulle suuremman\njoukon ajaakseen sen järveen, toverit hyvin harkituilla liikkeillä\nkiinnittivät vihollisen huomion johonkin erityiseen paikkaan ja siten\nvalmistivat saarretulle ihmisjoukolle pakoonpääsyn.\n\nGarthwaite ja minä näimme sellaisen kohtauksen pian sen jälkeen kuin\nolimme tavanneet tuon upseerin. Sen lauman, minkä mukana me olimme\nkulkeneet, ja jonka oli pakko perääntyä, estivät vahvat sotaväenosastot\npääsemästä etelään ja itään. Lännestäpäin sitä piiritti sotaväenosasto,\njonka kanssa me olimme joutuneet tekemisiin. Ainoa pääsytie vei\npohjoiseen, ja pohjoista kohti lauma kulkikin, järvellepäin\nkuularuiskujen ja konekiväärien ahdistamana idästä, etelästä ja\nlännestä. Aavistiko se, että sitä ajetaan järveä kohti, vai oliko se\nvain tuon hirviön satunnainen liike, sitä en tiedä, mutta joka\ntapauksessa väkijoukko poikkesi eräälle länteenpäin johtavalle\npoikkikadulle, kääntyi kulkemaan seuraavaa katua pitkin ja palasi\nentiselle uralleen, kulkien suurta eteläistä köyhäinkaupunkia kohti.\n\nGarthwaite ja minä samaan aikaan koetimme raivata tiemme länteenpäin,\npäästäksemme pois katutaistelujen alueelta, ja niin jouduimme jälleen\ntiheimpään joukkoon. Jo saapuessamme kadun kulmaan näimme huutavan\nväkijoukon liikkuvan suoraan meitä kohti. Garthwaite tarttui minua\nkäsivarteen, ja me olimme juuri lähtemäisillämme juoksemaan, kun hän\nsamassa kiskaisi minut syrjään sotilasautomobiilien tieltä, joita oli\npuolikymmentä kuularuiskuilla varustettua vaunua, ajaen lennossa\netenevää joukkoa kohti. Niiden takana kulkivat sotilaat automaattisine\nkivääreineen. Samaan aikaan kuin he olivat ottaneet asennon, väkijoukko\noli jo saapunut paikalle, ja näytti siltä, että se ryntäisi heidän\npäällensä, ennenkuin he ennättäisivät aloittaa toiminnan.\n\nSiellä täällä joku sotilas laukaisi kiväärinsä, mutta sellainen\nhaja-ammunta ei vaikuttanut vähääkään pidättävästi väkijoukkoon. Se vain\nvirtasi edelleen kiljuen raivoissaan. Näytti siltä, että kuularuiskuja\nei saataisi kuntoon. Automobiilit, joihin ne oli sijoitettu, sulkivat\nkadun, pakottaen sotamiehiä etsimään asemia katukäytäviltä ja niiden\nvälistä. Yhä enemmän saapui sotaväkeä, ja oli mahdotonta liikahtaa\npaikaltamme. Garthwaite piteli minua käsivarresta, ja me painauduimme\nerään rakennuksen seinää vasten.\n\nVäkijoukko ei ollut kauempana kuin viidenkolmatta jalan päässä, kun\nkuularuiskut avasivat tulen. Ja sitä tulisadetta ei mikään elollinen\nvoinut kestää. Joukko kulki eteenpäin, mutta se ei voinut edetä. Se\nläjittyi sitä mukaa yhä korkeneviksi ruumiskasoiksi. Jäljempänä tulevat\ntyönsivät ensimmäisiä, ja koko kolonna muuttui toistensa päällä\nlepääviksi ruumiskerroksiksi. Haavoittuneita olentoja, miehiä ja naisia,\nkimpoili tuon hyökyaallon yli, vyöryen sen harjalta automobiilien\npyörien alle ja sotaväen jalkoihin. Viimeksimainitut keihästelivät\npistimillään noita rimpuilevia poloisia. Näin erään, joka hypähti\npystyyn ja tarttui hampain sotamiestä kurkkuun, ja molemmat vaipuivat\nveriselle tantereelle.\n\nAmpuminen taukosi. Työ oli tehty. Väkijoukon hurja etenemisyritys oli\nestetty. Annettiin käsky, että automobiileille oli raivattava tie\nvapauttamalla pyörät niihin tarttuneista ruumiista. Niiden oli mahdoton\npäästä noiden korkeiden ruumisläjien läpi, ja tarkoitus olikin kääntyä\njollekin poikkikadulle. Sotamiehet juuri raastoivat ruumiita pyörien\nalta, kun tapahtui odottamatonta. Me saimme jäljestäpäin tietää, miten\nkävi. Pienoisen matkan päässä tältä paikalta sata meikäläistä oli\nvallannut erään rakennuksen. Kattojen yli ja rakennusten läpi he\nraivasivat itselleen tien, kunnes pääsivät katolle, minkä kohdalla\nsotaväki oli sakeana tungoksena. Alkoi uusi teurastus.\n\nAavistamatta rupesi pommeja satamaan rakennuksen katolta. Automobiilit\nräjähtivät kappaleiksi, sotaväkeä kaatui laumoittain. Me\nhenkiinjääneitten kanssa lähdimme hurjaan pakoon. Vähän matkan päässä\neräs toinen rakennus suuntasi kuulasateen meitä vastaan. Samoin kuin\nsotilaat aikaisemmin olivat kattaneet kadun orjien ruumiilla, samoin he\nnyt itse vuorostaan kasaantuivat kadun peitteeksi. Garthwaite ja minä —\nme pelastuimme kuin ihmeen kautta. Kuten ennenkin, me jälleen etsimme\nsuojaa eräästä porttikäytävästä. Mutta hän ei aikonut heittäytyä\nvaromattomaksi tällä kertaa. Kun pommien pauke oli lakannut, alkoi hän\nkurkistella kadulle.\n\n»Kansanjoukko on tulossa takaisin», sanoi hän minulle. »Meidän on\npäästävä pois täältä!»\n\nMe pakenimme käsikädessä veristä katua pitkin liukuen ja kompastellen.\nPoikkikadulla me saatoimme nähdä vielä muutamia sotamiehiä, jotka\njuoksivat minkä pääsivät. Heille ei tapahtunut mitään, josta päättäen\ntie oli auki. Me pysähdyimme hetkiseksi ja silmäsimme taaksemme.\nVäkijoukko eteni hiljalleen, aseistautuen kaatuneitten kivääreillä ja\nsurmaten haavoittuneita. Näimme nuoren upseerin, joka oli pelastanut\nmeidät, kuolevan. Hän kohottautui tuskaisesti kyynäspäänsä varaan ja\nampui revolverillaan.\n\n»Tuossa meni minun ylenemistilaisuuteni», naurahti Garthwaite, kun muuan\nnainen hyökkäsi haavoittuneen upseerin kimppuun heiluttaen\nteurastuspuukkoa. »Menkäämme eteenpäin. Tämä ei ole oikea suunta, mutta\nehkäpä tästä jotenkin selviydytään.»\n\nJa me pakenimme itäänpäin johtavia hiljaisia katuja pitkin, valmiina\nkohtaamaan pahinta seuraavassa kadunristeyksessä. Etelän suunnalla\nkohosi taivaalle ääretön savupatsas mahdottoman suuresta tulipalosta.\nSiellä paloi suuri köyhälistön kaupunginosa. Vihdoin minä vaivuin\nkatukäytävälle. Olin perinpohjin uupunut enkä jaksanut liikahtaa\npaikaltani. Jokaista jäsentä kirveli ja pakotti, mutta silti en voinut\nolla nauramatta Garthwaitelle, joka kiertäessään paperossia puheli:\n\n»Kyllä se on sokkosilla oloa tämä meidän pakomatkamme, mutta mahdotonta\non minun päästä selville todellisesta asemasta. Aina kun me yritämme\npäästä tästä kierroksesta, tapahtuu jotakin odottamatonta ja meidän on\nkäännyttävä takaisin. Me emme ole jos parin poikkikadun välin\netäisyydellä siitä paikasta, missä minä autoin teidät ulos siitä\nporttikäytävästä. Ystävät ja viholliset ovat sotkeutuneet toisiinsa.\nTämä on vasta sekamelskaa. On mahdoton päättää, mitä väkeä on noissa\nkirotuissa rakennuksissa. Jos yrittää ottaa siitä selkoa, saa pommin\npäähänsä. Jos koettaa kulkea rauhallisesti katua pitkin, joutuu keskelle\nkansanjoukkoa ja saa surmansa kuularuiskuista, tai jos turvautuu\nsotaväkeen, joutuu siinä saamaan surmansa omien tovereitten kädestä\nkatoilta. Ja kaiken lopuksi tulee kansanjoukko, joka surmaa jokaisen,\nken sen tielle sattuu.»\n\nHän ravisti päätään surumielin, sytytti paperossinsa ja istahti viereeni\nkatukäytävälle.\n\n»Minun on niin nälkä, että söisin vaikka pieniä kiviä», lisäsi hän.\n\nSamassa hän hypähti ylös ja alkoi kiskoa kiveä irti kadusta. Hän nosti\nsitä ja paiskasi sillä rikki takana olevan myymälän ikkunan.\n\n»Se on kellarikerros eikä paljon mistään kotoisin», hän selitteli\nauttaessaan minua ikkunan läpi, »mutta mitäpä muutakaan voimme tehdä. Te\nlepäätte hiukan, ja minä otan selkoa paikasta. Minä vien tämän\npelastusyrityksen varmasti perille, mutta se kysyy aikaa, runsaasti\naikaa — ja sitten täytyy saada jotakin haukattavaa.»\n\nSe oli hevosvaljaitten myymälä, mihin me osuimme, ja hän laittoi minulle\nvuoteen hevosloimista konttorihuoneeseen, joka sijaitsi takaosassa.\nMinun surkeuttani lisäsi ankara päänkivistys, ja iloinen olin\npäästessäni nukkumaan.\n\n»Minä tulen takaisin», kuuluivat hänen erojaissanansa. »En tiedä,\nonnistunko saamaan automobiilin, mutta varmasti tuon tullessani jotakin\nsyötävää.»\n\nJa silloin minä näin Garthwaiten viimeisen kerran kolmeen vuoteen. Sen\nsijaan, että olisi palannut, hänet kuljetettiin sairaalaan keuhkot ja\nniska kuulan lävistäminä.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nPainajainen.\n\n\nMinä en ollut silmääni ummistanut koko matkalla New Yorkista Chicagoon,\nja kun sen lisäksi olin lopen uupunut, nukuin makeasti. Oli yö, kun\nvihdoin heräsin. Olin kadottanut kelloni, joten minulla ei ollut\nminkäänlaista käsitystä ajasta. Siinä maatessani silmät ummessa kuulin\nyhä etäisten räjähdysten kumeaa ääntä. Verilöylyä jatkui siis. Ryömin\nmyymälän etuosaan. Lukemattomien tulipalojen pilvistä heijastavat liekit\ntekivät kadun yhtä valoisaksi kuin keskipäivällä. Hienointakin\npainatusta olisi voinut helposti lukea. Etäämmältä kuului pienten\nheittopommien räiske ja kuularuiskujen rätinä ja vieläkin kauempaa\nkokonainen sarja räjähdyksiä. Minä ryömin takaisin vuoteelleni\nhevosloimien alle.\n\nKun uudestaan heräsin, näin kalpeankeltaista valoa virtaavan ylitseni.\nSe oli uuden päivän sarastusta. Ryömin jälleen kadunpuoleisten ikkunain\nluo. Ilman täytti jylhä savupilvi, jonka tuon tuostakin lävisti kirkas\ntulenliekki. Toisella puolen katua hoiperteli poloinen orja. Toista\nkättään hän pusersi kylkeään vasten ja jätti jälkeensä verisen juovan.\nHänen silmänsä vilkuilivat, ja niistä kuvastui epävarmuus ja kauhu.\nKerran hän katsoi suoraan minuun, ja hänen kasvoillaan näkyi haavoitetun\nja takaa-ajetun eläimen tuska. Hän näki minut, mutta meidän välillämme\nei ollut olemassa minkäänlaista heimolaisuussuhdetta eikä hän tuntenut\nmitään sellaista kiintymystä, mikä on ominaista ihmisille, jotka\nymmärtävät toisiaan, sillä hän tuijotti eteensä kulkien laahustaen. Hän\nei odottanut apua miltään taholta. Hän oli orja suuressa\norjametsästyksessä, jonka herrat olivat aloittaneet. Ainoa, mitä hän voi\ntoivoa, mitä hän etsi, oli jokin kolo, mihin hän voisi ryömiä ja\nkätkeytyä kuin elukka. Nopeaa vauhtia kulkeva sairasvaunu lähimmässä\nkadunkulmauksessa säikäytti hänet. Sairasvaunut eivät olleet\nhänenkaltaisiaan olentoja varten. Voihkaisten tuskissaan hän heittäytyi\nerääseen ovikäytävään. Ja hetkistä myöhemmin hän jälleen hoiperteli\nkadulle.\n\nMinä palasin loimivuoteelleni ja odotin tuntikauden Garthwaitea.\nPäänkivistykseni ei ollut vielä tauonnut, vaan oli pikemminkin\nlisääntymään päin. Ainoastaan kovasti ponnistaen saatoin avata silmäni\nja katsella ympärilleni, ja se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa.\nHeikkona ja hoippuen kiipesin rikotusta ikkunasta kadulle ja lähdin\nkävelemään, vaistomaisesti pyrkien pois tuosta kamalasta\nteurastushuoneesta. Senjälkeen minua vaivasi painajainen. Seuraavien\ntuntien tapaukset muistan niinkuin pahan unen. Eräät ovat painuneet\nsyvälle mieleeni, mutta niitä erottavat toisistaan pitkät tajuttomuuden\nväliajat. Mitä noina väliaikoina tapahtui, sitä en tiedä enkä koskaan\ntule tietämään.\n\nMuistan kadunkulmauksessa kompastuneeni erään miehen jalkoihin. Siinä\nvirui tuo vainottu viheliäinen raukka, joka oli laahustanut\npiilopaikkani sivuitse. Miten selvään muistankaan hänen kurjat,\nsäälittävät, känsäiset kätensä, kun ne lepäsivät katukivityksellä —\nkädet, jotka muistuttivat enemmän kavioita ja käpäliä kuin käsiä,\nrustottuneet ja käpristyneet elinkautisesta raatamisesta, kämmenpuolella\npuolen tuuman paksuinen kovettunut nahka. Olento eli vielä silloin.\n\nSenjälkeen suloisesti pimeni silmissäni. En tietänyt mitään, enkä\nvälittänyt mistään, minä vain hoipertelin eteenpäin etsien turvapaikkaa.\nSeuraava painajaispaikkani oli eräs hiljainen kuolleitten katu. Minä\ntulin sille arvaamatta niinkuin vaeltaja metsäseudussa tapaa yksinäisen\nvirran. Mutta tämä virta vain ei juossut. Sen oli kuolema jähmettänyt.\nReunasta reunaan se oli ruumiita täynnä. Kadotuksen kansaparka,\najometsästyksessä kaadetut orjat. Minä katselin ympärilleni. Ei kuulunut\nminkäänlaista ääntä. Äänettömät rakennukset katselivat tätä näkyä\nlukemattomine ikkunoineen. Ja yhden ainoan kerran minä näin käsivarren,\njoka liikahti tuossa kuoleman virrassa. Vakuutan, että se liikahti,\nväännähtäen kuoleman tuskassa, ja samassa kohosi pää, kasvot\nsanomattoman kauhun väänteissä, huulet liikkuivat, ja sitten se jälleen\nvaipui alas eikä liikahtanut sen koommin.\n\nMuistan toisenkin kadun äänettömine rakennuksineen ja sen hälinän, joka\nherätti minut horroksista, kun jälleen näin kadotuksen kansan, tällä\nkertaa juoksevana virtana. Ja oitis minä käsitin, että tässä ei ole\nmitään pelkäämistä. Virta liikkui hitaasti ja täytti ilman kirouksilla,\nvaikerruksilla, vanhusten rupatuksilla, hysterian ja mielipuolisuuden\näännähdyksillä. Tämän lauman muodostivat näet hyvin vanhat, heikot ja\nsairaat, avuttomat ja toivottomat, köyhälistökaupungin koko hylkyväki.\nTuon suuren kaupunginosan palo oli ajanut tämän lauman keskelle verisiä\nkatutaisteluja. Enkä tiedä, mihin nämä ihmiset lopulta joutuivat.[95]\n\nMinä muistan hämärästi, että särjin ikkunan ja kätkeydyin erääseen\nmyymälään väkijoukkoa pakoon, jota sotaväki ajoi edellään. Niinikään\nmuistuu mieleeni pommin räjähdys eräällä hiljaisella sivukadulla, missä\nen voinut etsimälläkään löytää yhtään elävää olentoa. Mutta seuraava\nmuistoni alkaa kivääripaukkeella, joka saattoi minut silmänräpäyksessä\ntietoiseksi siitä, että eräs automobiilissa istuva sotamies ampuu minua.\nLuoti ei osunut, ja seuraavassa tuokiossa minä jo sain äänen ja huusin\nsotamiehelle tunnussanan. Muistoni tuosta automobiilimatkasta on hyvin\nhämärä, vaikkakin sitä valaisee eräs sangen selvä kuva. Sotamiehen\nkiväärin paukaus herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin George\nMilfordin, jonka tunsin San Franciscon ajoilta saakka, kaatuvan\nkatukäytävälle. Ja vielä hänen kaatuessaan sotamies ampui häntä, jonka\njälkeen Milford keikahti kumoon, oikaisihe suoraksi ja heitti henkensä.\nSotamies nauroi tyytyväisenä, ja automobiili kiiti tiehensä.\n\nSeuraavalla kerralla minut herätti raskaasta unesta eräs mies, joka\nkäveli edestakaisin lähelläni. Hänen kasvoillaan näkyi syviä uurteita ja\näärimmäisten kärsimysten ilme. Hikeä valui hänen otsaltaan. Toisella\nkädellään hän painoi toista kättään rintaansa vasten, ja verta tippui\nlattialle hänen kävellessään. Hänellä oli yllään palkkasoturiston puku.\nUlkoa kuului räjähtäväin pommien ääniä kuin muurin läpi. Minä olin\nrakennuksessa, joka taisteli jonkun toisen rakennuksen kanssa.\n\nSisään astui haavuri sitomaan haavoittunutta sotamiestä, ja minä sain\ntietää, että kello oli kaksi iltapäivällä. Haavuri jätti hetkeksi\nhoidettavansa ja antoi minulle voimakasta lääkettä, joka vaimentaisi\npäänkipuani. Minä vaivuin uudestaan uneen, ja kun seuraavan kerran\nheräsin, olin erään rakennuksen katolla. Käsikähmäinen taistelu oli\ntauonnut, ja minä katselin ilmapallojen hyökkäystä linnoituksia vastaan.\nJoku oli kietonut kätensä vyötäisteni ympärille ja nojasi minuun\nhellästi. Minut valtasi oitis se ajatus, että hän on Ernest, ja niin\ntodella olikin asianlaita.\n\nMerkillisen sattuman kautta me tapasimme toisemme tuossa kamalassa\nkaupungissa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minun New Yorkista\nlähdöstäni, ja kun hän sattumalta kulki sen huoneen läpi, missä nukuin,\nei hän ensiksi voinut uskoa, että minä siinä lepäsin. Paljoa en sitten\nenää nähnytkään Chicagon kommuunista. Katseltuamme ilmapallohyökkäystä\nErnest vei minut rakennuksen keskiosiin, missä nukuin sen iltapäivän ja\nseuraavan yön. Kolmannen päivän me vietimme samassa rakennuksessa, ja\nneljäntenä päivänä, kun Ernest oli hankkinut luvan ja saanut\nautomobiilin viranomaisilta, lähdimme Chicagosta.\n\nPäänkivistys oli poissa, mutta äärettömän väsynyt minä olin. Nojasin\nErnestiä vasten automobiilissa ja katselin välinpitämättömän näköisenä\nsotamiehiä, jotka koettivat kuljettaa automobiilia kaupungista. Taistelu\nriehui yhä vielä, mutta ainoastaan muutamissa eristetyissä\nkaupunginosissa. Siellä täällä kokonaisia alueita oli yhä edelleen\nmeikäläisten hallussa, mutta niitä alueita saarsivat sotaväenosastot.\nArmahtaminen ei tullut kysymykseenkään, ja he taistelivat uljaasti\nviimeiseen mieheen asti.[96]\n\nAina kun lähestyimme sellaisia paikkoja, käännytti piirittävä sotaväki\nmeidät takaisin. Kerran jouduimme kahden lujan kumouksellisten hallussa\nolevan aseman väliin, josta ei voinut selviytyä muuten kuin kiertämällä\npalaneen kaupunginosan läpi. Molemmilta puolin saattoi selvästi kuulla\nsodan melskeen automobiilin etsiessä pääsyä savuavain raunioiden ja\nhorjuvain muurien ympäri. Usein sulkivat kadun luhistuneitten\nrakennusten rauniot, pakottaen meidät nousemaan kävelemään. Se oli\nhidasta kulkua.\n\nTeurastuslaitosten alue (työväen asumukset, istutukset ja kaikki tyynni)\noli savuavina raunioina. Kaukana oikealla laaja savupilvi himmensi\ntaivasta. Siellä sijaitsi Pullmanin kaupunki, kertoi automobiilia\nohjaava sotamies, oikeammin: siellä oli ollut Pullmanin kaupunki, sillä\nnyt se oli kokonaan raunioina. Hän oli ollut siellä kolmannen päivän\niltapuolella, ja siellä oli taisteltu äärettömällä raivolla. Katuja\npeittivät ruumiit niin paksulta, että niitä pitkin oli mahdoton kulkea.\n\nTeurastuslaitosten alueella automobiili täytyi eräässä paikassa\npysäyttää ruumisläjien sulkiessa kadun. Ne olivat korkeita kuin meren\naallot. Sanomattakin oli selvää, miten siinä oli käynyt. Tykkien ja\nsotilasautomobiilien kappaleitten seassa virui ääretön paljous orjien ja\nsotamiesten ruumiita.\n\nErnest hypähti kadulle. Hänen silmänsä oli keksinyt ruumisläjässä\ntutunnäköiset pumpulipaidan verhoamat hartiat ja valkoiset haivenet.\nMinä en huomannut, mitä hän aikoi, ja vasta sitten, kun me istuimme\nvierekkäin automobiilin kulkiessa hyvää vauhtia, hän sanoi:\n\n»Se oli piispa Morehouse.»\n\nPian saavuimme maaseudulle, ja minä käännyin vielä kerran katsomaan\nsavupilvien verhoamaa Chicagoa. Kuului etäisen räjähtelyn heikko ääni.\nMinä painoin pääni Ernestin rintaa vasten ja itkin häviölle joutunutta\naatettamme. Ernestin käsivarren hyväilevä puserrus tulkitsi minulle\nhänen lempeään.\n\n»Tällä kertaa jouduttiin häviölle, mutta ei ainaiseksi», sanoi hän.\n»Olemme saaneet opetuksen. Huomenna aate nostattaa uudet voimat, joita\nvahvistaa viisaus ja kuri.»\n\nMe saavuimme eräälle rautatieasemalle, mistä meidän oli määrä nousta New\nYorkiin menevään junaan. Meidän odotellessamme asemasillalla kolme junaa\nmennä porhalsi sivuitse matkalla Chicagoon. Ne olivat täynnä rääsyisiä\nammattitaidottomia työläisiä, kadotuksen kansaa.\n\n»Orjajoukkoja, joita kuljetetaan Chicagoon aloittamaan kaupungin\nuudelleenrakentamista», sanoi Ernest. »Chicagon orjat näetkös on\ntapettu.»\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nTerroristit.\n\n\nVasta sen jälkeen kuin me Ernestin kanssa olimme palanneet New Yorkiin,\nuseiden viikkojen kuluttua, saatoimme täydellisesti käsittää sen iskun,\nmikä oli kohdannut asiaamme. Tilanne oli katkera ja verinen. Monin\npaikoin ympäri maata orjat olivat nousseet kapinaan ja verilöylyjä pantu\ntoimeen. Marttyyrien luku kohosi ennenkuulumattomiin. Lukemattomia\nmestauksia pantiin kaikkialla täytäntöön. Vuoristot ja erämaat olivat\ntäynnä henkipattoja ja pakolaisia, joita armottomasti vainottiin. Meidän\nomat piilopaikkamme olivat täynnä tovereita, joiden kiinniottamisesta\noli luvattu runsaita palkintoja. Rautakoron urkkijain toimesta joutuivat\nmonet piilopaikkamme sotaväen käsiin.\n\nMonet meikäläiset lannistuivat kokonaan, ja turvautuivat terroristiseen\ntaistelutapaan. Toiveissaan pettyminen saattoi monet epätoivoon. Syntyi\njoukko meistä erillään toimivia terroristisia järjestöjä, jotka\ntuottivat meille paljon vaikeuksia.[97] Nämä harhaanjohdetut ihmiset\nuhrasivat useinkin turhanpäiten henkensä, monesti tuhosivat meidän\nsuunnitelmamme ja kaikin tavoin haittasivat meidän järjestömme\ntoimintaa.\n\nJa kaiken tämän keskitse liikkui Rautakorko, järkkymättömän\nrauhallisena ja harkitsevana, penkoen koko yhteiskunnallisen\nkudoksen etsiskellessään kumouksellisia, seuloessaan sotajoukkojaan,\ntyöväenkasteja ja salapoliisilaitostaan, rangaisten armahtamatta,\nmutta myöskin ilkkumatta, kärsien hiljaisuudessa sitä kohdanneet\nkostotoimenpiteet ja täyttäen taisteluketjussaan syntyneet aukot. Ja\nsamaan aikaan Ernest ja toiset johtajat puuhasivat kumouksellisten\nvoimain uudelleenjärjestämistä. Ja sen yrityksen suurenmoisuuden voi\nkäsittää, kun ottaa huomioon...\n\nTähän päättyy Everhardin käsikirjoitus. Se loppuu keskelle lausetta.\nHän näyttää saaneen tiedon sotaväen tulosta, sillä hän ehti ennen\npakoaan kätkeä käsikirjoituksen varmaan paikkaan. Valitettavasti hän\nei saanut elää päättääkseen käsikirjoituksensa, sillä silloin\nvarmaankin olisi saatu selko Ernest Everhardin mestauksesta, joka on\nollut salaperäisenä arvoituksena seitsemän vuosisataa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Toinen vallankumous oli suureksi osaksi Ernest Everhardin työtä,\nvaikka hän tietysti toimi yhdessä eurooppalaisten johtajain kanssa.\nEverhardin vangitseminen ja mestaus oli v:n 1932 suuri tapahtuma.\nKuitenkin olivat hänen suunnitelmansa niin perinpohjaiset ja tarkat,\nettä hänen liittoveljiensä onnistui pitemmättä viivytyksettä ja\nilman sekaannusta toteuttaa ne. Everhardin mestauksen jälkeen hänen\nvaimonsa asettui Wake Robin Lodge'iin, Sonoma-vuoristossa Kaliforniassa\nsijaitsevaan pienoiseen hirsimajaan.\n\n[2] Hän tarkoittaa tässä epäilemättä Chicagon kommuunia.\n\n[3] Antaen täyden arvon Avis Everhardille on tässä huomautettava,\nettä Everhard oli vain yksi niistä monista etevistä johtajista,\njotka suunnittelivat toisen vallankumouksen. Ja me tämän päivän\nihmiset, jotka luomme arvostelevan katseemme menneisyyteen, voimme\nvarmuudella sanoa, että toinen vallankumous ei olisi päättynyt vähemmän\nonnettomasti, vaikka Everhardkin olisi elänyt.\n\n[4] Toinen vallankumous oli todellakin kansainvälinen. Se oli\njättiläissuunnitelma, niin suunnattoman suuri, että sitä ei olisi\nvoinut yksi mies tehdä. Työväki maailman kaikissa oligarkioissa oli\nvalmiina nousemaan merkin saatuaan. Saksa, Ranska, Italia ja koko\nAustraalia olivat sosialistisia maita. Ne tarjosivat apuaan\nvallankumoukselle. Ja urheasti ne täyttivätkin lupauksensa, sillä\nonnettomalla seurauksella, että maailman yhdistyneet oligarkiat,\ntoisen vallankumouksen kukistumisen jälkeen, saattoivat näissä\nmaissa oligarkian uudelleen valtaan.\n\n[5] John Cunningham, Avis Everhardin isä, oli professori valtion\nliopistossa Berkeleyssa, Kaliforniassa. Hänen erikoisalanaan oli\nysiikka, ja hän oli sangen huomattava tiedemies alallaan.\n\n[6] Siihen aikaan miehet tappelivat rahapalkinnosta paljain nyrkein. Kun\ntoinen oli peitottu tunnottomaksi tai kuoliaaksi, sai toinen rahat.\n\n[7] Friedrich Nietzsche, kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista\nvuosisadan hullu filosofi, joka näki totuuden kangastuksia, mutta\njoka ennen pitkää ajatteli inhimillisen ajatuskehän ympäri ja\nsyöksyi mielipuolisuuteen.\n\n[8] Englanninkielisessä kirjallisuudessa nimitys »Dark Age», pimeä\naikakausi, tarkoittaen historian keskiaikaa, on vallan tavallinen.\n— Suom. muist.\n\n[9] Huomattava opettaja kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista\nvuosisadan lopulla ja 20:nnen alkupuolella. Hän oli Stanfordin\nyliopiston rehtori.\n\n[10] Suuri maanjäristys v. 1906 j.Kr., joka hävitti San Franciscon.\n\n[11] Siihen aikaan useita pappeja erotettiin virastaan, kun he\nsaarnasivat vallassaolijoille vastenmielisiä oppeja. Varsinkin sai\nse olla varma erottamisestaan, jonka saarnoissa ilmeni sosialismin\nsuosimista.\n\n[12] Kansansa mestaaman Ranskan kuninkaan Ludvig\nVI:n ulkomaalainen henkikaarti.\n\n[13] Noina aikoina tehtiin jyrkkä ero syntyperäisen amerikkalaisen ja\nmaahanmuuttaneen ulkomaalaisen välillä.\n\n[14] Siihen aikaan yksityisten muodostamat yhtiöt vallitsivat kaikkia\nkulkuneuvoja, halliten niitä mielensä mukaan.\n\n[15] Riitaisuudet olivat ihan tavallisia noina järjettöminä ja\nmielivaltaisina aikoina. Joskus työmiehet tekivät lakon. Joskus\nkapitalistit kieltäytyivät antamasta työtä. Sellaisina aikoina\nuseinkin tuhottiin paljon omaisuutta ja menetettiin ihmishenkiä.\nTämä on meille yhtä käsittämätöntä kuin sekin, että sen ajan\nmiehillä oli tapana paiskoa huonekaluja palasiksi riitautuessaan\nvaimojensa kanssa.\n\n[16] »Proletariaatti» johtuu latinalaisesta sanasta _proletarii_. Tämä\nnimi oli Servius Tulliuksen väestöluokittelussa niillä Rooman\nasukkailla, joilla ei ollut niin suurta varallisuutta, että heidät\nolisi voitu lukea viimeiseen, viidenteen kansanluokkaan. Heistä oli\nvaltiolle hyötyä ainoastaan jälkeläistensä (proles) kasvattajina.\n\n[17] [Sosialistien kuvernööriehdokas Kaliforniassa syysvaaleissa v. 1906\nj.Kr., vanhaa ajanlaskua. Syntyperältään englantilainen, kirjoitti\nuseita taloustieteellisiä ja filosofisia teoksia ja oli aikansa\nhuomattavimpia sosialistijohtajia.]\n\n[18] Historiassa ei ole kamalampia lehtiä kuin ne, jotka kertovat lapsi-\nja naisorjain kohtelemisesta englantilaisissa tehtaissa\nkahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella v.a. Sellaisissa\nteollisuushelveteissä luotiin useat sen ajan suurimmista\nomaisuuksista.\n\n[19] Everhard olisi saanut paremman esimerkin Etelän kirkon\nmenettelystä orjakysymyksessä ennen n.s. sisällissotaa. Niinpä esim.\nv. 1835, v.a., presbyteriaanisen kirkkokunnan yleinen kokous selitti:\n»Orjuus hyväksytään sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, eikä sitä\nsiis Jumala kiellä.» Charlestonin baptistikirkkokunta antoi seuraavan\nlausunnon tästä kysymyksestä samana vuonna: »Luoja on erityisesti\ntunnustanut isäntien oikeuden orjiinsa, joten isännällä on oikeus\nmenetellä niihin nähden, miten ikinä haluaa.» Pastori E. D. Simon,\njumaluusopin tohtori ja Randolph-Macon Metodisti-Opiston opettaja\nVirginiassa, kirjoitti: »Useat Pyhän Raamatun kohdat hyväksyvät orjien\npitämisen ja siihen liittyvät erinäiset etuoikeudet. Oikeus ostaa ja\nmyydä on pyhässä sanassa selvästi tunnustettu. Kaiken kaikkiaan, jos\nme kysymme neuvoa juutalaiselta lailta, jonka Jumala itse on säätänyt,\ntai vetoamme ihmiskunnan yleiseen käsitykseen ja kaikkina aikoina\ntavaksi tulleeseen menettelyyn tai Uuden Testamentin ja moraalisen lain\npäätöksiin, niin tulemme siihen johtopäätökseen, että orjuus ei ole\nepäsiveellistä. Ja jos meidän on onnistunut todistaa, että ensimmäiset\nAfrikasta tuodut orjat oli laillista tietä tehty orjiksi, niin seuraa\nsiitä johdonmukaisesti, että myöskin heidän lapsensa ovat laillisia\norjia. Siten me huomaamme, että Amerikassa esiintyvä orjuus lepää\noikeuden pohjalla.»\n\nSiinä ei ole mitään ihmettelemistä, että kirkko lauloi samaa virttä\nvuosisataa myöhemmin kapitalistisen omistusoikeuden puolesta. Asgardin\nmuseossa säilytetään erästä v. 1905 ilmestynyttä Henry van Dyken\nkirjoittamaa kirjaa nimeltä »Essays in Application». Hän oli ilmeisesti\nkirkonmies, ja hänen ajatuksensa muistuttavat hämmästyttävästi\nedellämainittua kirkkokunnan lausuntoa. Siinä sanotaan m.m.: »Raamattu\nopettaa, että Jumala omistaa maailman. Hän jakaa jokaiselle ihmiselle\nsen mukaan kuin Hän hyväksi näkee, yleisten lakien nojalla.»\n\n[20] Siihen aikaan oli tuhansittain sellaisia köyhiä kauppiaita,\njotka tunnettiin nimellä kaupustelija. He kanniskelivat koko\ntavaravarastoansa talosta taloon. Se oli mitä järjettömintä työvoimain\ntuhlausta.\n\n[21] Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista\nrakennuksista, joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat\nvuokraa, ja noiden talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata\nvuokraa, niiden omistajille.\n\n[22] Siihen aikaan varastaminen oli uskomattoman yleistä. Jokainen\nvarasti omaisuutta joltakulta. Yhteiskunnan herrat varastivat\nlaillisesti tai muuten laillistuttivat varkautensa, jotavastoin\nköyhät ihmiset varastivat laittomasti. Mikään ei ollut turvassa ilman\nvartijoita. Hirvittävän suuri joukko ihmisiä toimi vartijoina, joiden\ntehtävänä oli omaisuuden suojeleminen. Varakkaiden talot olivat\ntodellisia suojaholveja ja linnoituksia. Meidän omien lastemme tapa\njoskus »puhaltaa» toisille ihmisille kuuluvia esineitä on jäännös tuon\nkaukaisen menneisyyden varastelusta, joka siihen aikaan oli aivan\nyleistä.\n\n[23] Työläiset kutsuttiin työhön ja päästettiin työstä vihellyttämällä\npillejä, jotka päästivät tavattoman raa'an, kirkuvan äänen.\n\n[24] Yhtiön lakimiesten varsinaisena tehtävänä oli suurten yhtiöiden\nkeinottelun palveleminen. Theodore Rooseveltin, Yhdysvaltain silloisen\npresidentin, tiedetään lausuneen puheessaan Harvard-yliopiston\navajaisissa v. 1905: »Me kaikki tiedämme, että sangen monet huomatut\nja etevät lakimiehet kaikkialla esiintyvät rikkaitten yksityisten\nja yhtiöitten asianajajina, neuvoen näitä kiertämään niitä lakeja,\njoita on laadittu yleisön etua silmällä pitäen suurten omaisuuksien\nväärinkäyttöä ehkäisemään.»\n\n[25] Hyvä kuva silloisesta asiaintilasta. Ihmiset pyydystivät\ntoisiaan kuin ulvovat sudet. Isot sudet söivät pieniä susia, ja\nyhteiskunnallisen järjestyksen mukaan Jackson oli vähäisimpiä pienien\nsusien joukossa.\n\n[26] Sen ajan petomaisessa kamppailussa kukaan ei voinut olla\ntäydellisesti turvattu, eivät edes kaikkein rikkaimmatkaan. Ja\nturvatakseen omaisensa ihmiset ottivat käytäntöön vakuutuksen. Meistä,\ntämän valistuneen aikakauden ihmisistä, sellainen puuha tuntuu\nnaurettavan hullunkuriselta, mutta siihen maailman aikaan vakuutus\noli sangen vakava kysymys. Merkillinen puoli tässä jutussa oli se,\nettä näiden vakuutusyhtiöitten kassoja kavalsivat tuon tuostakin samat\nvirkailijat, joille oli uskottu niiden hallinto.\n\n[1] Jo ennen Avis Everhardin syntymää John Stuart Mill ajatelmassaan\n»Vapaudesta» kirjoitti: »Kaikkialla, missä on hallitseva luokka, ovat\nhyvin monet siveyskäsitteet peräisin sen luokkaeduista ja etevämmyyden\ntunteesta.»\n\n[28] Sanamuodolliset ristiriitaisuudet, »bull», olivat ominaisia\nmuinaisille irlantilaisille.\n\n[29] Niinpä kivihiilitrustin presidentti George F. Boer lausui v. 1902\n(silloista ajanlukua), että »työmiehen etua valvovat ne kristilliset\nmiehet, joiden haltuun Jumala iankaikkisessa viisaudessaan on antanut\nmaan omaisuuden». Ja sellainen lausunto kävi täydestä siihen aikaan.\n\n[30] Niinä aikoina ihmiset vielä tapasivat täyttää asuinhuoneensa\nposliinikoristuksilla. He eivät olleet vielä oppineet yksinkertaista\nelintapaa. Sellaisia huoneita oli hyvin vaikea pitää puhtaina, ja\ntomupaholainen olikin talouden todellisena kiusanhenkenä. Oli olemassa\nlukemattomia laitoksia tomun keräämistä, mutta ainoastaan muutamia sen\npoistamista varten.\n\n[31] Philomath = tiedon ystävä. Suom.\n\n[32] Testamenttien rikkominen oli aivan yleistä siihen aikaan.\nTestamentin tekeminen ja testamentin rikkominen muodostuivat\nhuomattaviksi ammateiksi. Ovelimmat lakimiehet kutsuttiin tekemään\nkumoamattomia testamentteja, mutta särkymättömiä niistä ei silti\ntullut; ja sangen usein sama lakimies, joka oli testamentin tehnyt,\nyhtä mielellään otti sen runsaasta maksusta rikkoakseen.\n\n[33] Omituista kirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli saattaa\ntyöväenluokka kokonaan väärään käsitykseen joutilaitten luokan elämästä.\n\n[34] Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän\nraukkamaisuutensa tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin\nsameat ja eksyneet olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan\nmainitseminen saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli\ntarvittu kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli\n»utopia». Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä\ntaloudellisia parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa,\nhuolimatta siitä, miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.\n\n[35] Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen\najan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä\nvihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.\n\n[36] Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät\nihmisiä niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä,\nettä patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja — vaarallisempia.\n\n[37] Robert Hunter sanoo v. 1906 kirjassaan »Poverty» (Köyhyys), että\nsiihen aikaan Yhdysvalloissa oli 10 milj. köyhyydessä elävää ihmistä.\n\n[38] Yhdysvaltain virallisen väenlaskun mukaan, v:lta 1900, alaikäisten\ntyöläisten luku ilmoitettiin 1,752,187:ksi. — Senjälkeen ei näitä\ntilastoja enää julkaistu.\n\n[39] Silloista ajatustapaa kuvaa seuraava lausunto »The Cynic's Word\nBookista» (v. 1906), jossa sen aikakauden kuuluisa ihmisvihaaja Ambrose\nBierce lausui: »Kuularuisku = todistuskappale, jota tulevaisuus\nvalmistelee vastaukseksi Amerikan sosialismille.»\n\n[40] Jo ennen Everhardia oli miehiä, jotka aavistivat jotakin\ntällaista. Niinpä esim. John C. Calhoun sanoi: »Hallituksesta on\nmuodostunut itse kansaa mahtavampi voima, joka edustaa erinäisiä\nmahtavia liike-etuja ja on yhtynyt yhdeksi möhkäleeksi, pysyen koossa\npankkien äärettömien vararahastojen voimalla.» Ja suuri humanisti\nAbraham Lincoln lausui vähää ennen kuin hänet murhattiin: »Minä\nnäen läheisessä tulevaisuudessa tätä maata uhkaavan vaaran, jota\najatellessani minua peloittaa... Yhtiöt ovat päässeet valtaan, siitä\nseuraa korkeiden viranomaisten rappeutuminen, ja rahavalta koettaa\nkaikin voimin pitkittää hallituskauttaan käyttäen hyväkseen kansan\nennakkoluuloja, kunnes rikkaudet ovat kerääntyneet muutamien harvojen\nkäsiin ja tasavalta hävitetty.»\n\n[41] Tämä kirja ilmestyi sinä vuonna nimellä »Economics and Education»\n(Talous ja kasvatus). Siinä käsitellään sangen asiallisella\ntavalla sitä tosiasiaa, että koululaitos kokonaisuudessaan palveli\nkapitalistiluokan tarkoituksia, juurruttamalla opiskelevan nuorison\nmieliin kapitalistiluokalle edullisia käsityksiä. Kirja herätti suurta\nhuomiota, ja pian oligarkia pani sen takavarikkoon.\n\n[42] Ei ole säilynyt asiapapereita, joista voisi saada selville, mitä\nnuo alkukirjaimet merkitsevät.\n\n[43] Oscar Wilde, joka oli 19:nnen vuosisadan suurimpia sanan\nmestareita.\n\n    Soi temppelissä torvet hopeiset,\n    näin kansan hartahana polvillaan,\n    ja piispaa Rooman käsivarsillaan\n    kuin jumalata kantoi ihmiset.\n\n    Niin loisti pappisviitan laskokset\n    kuin valkein vaahto, yhtyin purppuraan\n    kuningasmanttelin, ja kulmillaan\n    kimalsi hällä kruunut kultaiset,\n\n    joit' oli kolme. — Aatos aikain taa\n    mun järven rantaan Hänen luokseen vei,\n    jok' etsi paikkaa, mihin painais pään:\n\n    »Ketuilla luolat on, ja pesässään\n    saa suojan lintu, mulla majaa ei,\n    ja kyynel viiniäni mehustaa.»\n\n[44] Myyntihinnan alentaminen ostohinnan tasalle ja allekin. Siten\nsuuri yhtiö saattoi myydä häviöllä pitemmän aikaa kuin pieni yhtiö ja\nvihdoin saattaa toisen vararikkoon. Yleisesti käytetty kilpailutapa.\n\n[45] Useita yrityksiä tehtiin tähän aikaan tarkoituksessa järjestää\nrappeutumistaan rappeutuva maanviljelijäin luokka valtiolliseksi\npuolueeksi, sillä toivottiin voitavan tuhota trustit ja suuret yhtiöt\nankaralla lainlaadinnalla. Mutta kaikki sellaiset yritykset menivät\nmyttyyn.\n\n[46] Ensimmäinen suuri trusti, joka oli miespolven ajan toisten edellä.\n\n[47] Everhard oli täydellisesti oikeassa, erehtyen ainoastaan\npäivämäärästä, sillä kysymyksessä oleva lakiehdotus jätettiin\nedustajahuoneelle kesäkuun 30 p. eikä heinäkuun 30 p. — Muuten\nsaapuvilla olleiden liikemiesten tietämättömyys ei ole suuresti\nihmeteltävä. Hyvin harvat ihmiset olivat tietoisia tämän samaisen lain\nolemassaolosta. Kumousmies E. Unterman julkaisi heinäkuussa v. 1903\nGirardissa, Kansasissa, lentokirjasen »Militia Bill» (Sotilaslaki),\nmutta kirjanen ei päässyt laajalle leviämään työläisten keskuudessa;\nja toiselta puolen luokkarajat olivat jo siinä määrin selvinneet, että\nkeskiluokka ei tuota kirjasta lukenut, siten jääden tietämättömyyteen\nkoko laista.\n\n[48] Theodore Roosevelt, joka oli Yhdysvaltain presidenttinä muutamia\nvuosia ennen näitä tapauksia, antoi seuraavan virallisen julistuksen:\n»Tavaroiden osto ja myynti täytyy saattaa sellaiseen suhteeseen\nkeskenään, että Yhdysvaltain ylituotanto voidaan myydä ulkomaille\ntyydyttävillä ehdoilla.» Ja tällä ylituotannolla hän tietysti tarkoitti\nsitä kapitalistisen järjestelmän voitto-osinkoa, mitä kapitalistit\neivät kyenneet kuluttamaan. Samoihin aikoihin senaattori Mark Hanna\nsanoi: »Yhdysvalloissa on varallisuuden vuotuinen tuotanto kolmatta\nosaa suurempi kuin kulutus.» Niinikään eräs toinen senaattori, Chauncey\nDepew, lausui: »Amerikan kansa tuottaa vuosittain kahdentuhannen\nmiljoonan dollarin arvosta enemmän varallisuutta kuin se kuluttaa.»\n\n[49] Karl Marx — sosialismin kuuluisimpia neroja. Saksan juutalainen\nsyntyperältään ja John Stuart Millin aikalainen. Meistä tuntuu\nuskomattomalta, että saattoi kulua niin kauan, ennenkuin hänen\ntaloudelliset oppinsa tulivat yleisemmin tunnustetuiksi, johon mennessä\naikakauden hyväksytyt ajattelijat ja oppineet häntä ivailivat. Marx\nkarkoitettiin synnyinmaastaan ja kuoli maanpakolaisena Englannissa.\n\n[50] Mikäli tiedetään, käytettiin tätä nimitystä ensikerran tässä\ntilaisuudessa.\n\n[51] Yhdysvaltain asukasluku jakaantui Lucien Sanialin laatiman\ntilaston mukaan v. 1900 tämän luokituksen jälkeen seuraavasti:\n»Plutokraattien luokka 250,251, keskiluokka 8,429,845 ja proletariaatti\n20,393,137.»\n\n[52] Vielä 1907 arveltiin olevan yksitoista ryhmää, jotka pitivät\nkäsissään tämän maan herruutta, mutta tämä luku pieneni sen kautta,\nettä viisi rautatieyhtiötä sulautui yhdeksi kaikkia rautateitä\nvallitsevaksi ryhmäksi. Nämä viisi yhteensulautunutta ryhmää\nraha-asioitsijoineen ja poliittisine liittolaisineen olivat: (1)\nJames J. Hill, Pohjoislännen rautatiekuningas; (2) Pennsylvanian\nrautatieryhmä, Scliff raha-asiain päällikkönä, halliten suuria\npankkihuoneita Philadelphiassa ja New Yorkissa; (3) Harriman,\nneuvonantajanaan Frick ja poliittisena apulaisenaan Odell, valliten\nkeskimantereen, eteläisen Lännen ja Etelän ylimantereisia rautateitä;\n(4) Gouldien suvun rautatiet; ja (5) Moore, Reid ja Leeds, jotka\ntunnettiin nimellä »Rock Islandin joukkue». Nämä mahtavat oligarkit\nkohosivat kilpailun temmellyksestä ja liittyivät yhteen.\n\n[53] Lobby — eduskuntasalin yhteydessä oleva sivuhuone, joka oli\nerityisesti järjestetty lainlaatijain lahjomista varten, vaikka\nlainlaatijain otaksuttiin valvovan kansan etuja.\n\n[54] Kymmenkunta vuotta ennen Everhardin puhetta New Yorkin\nkauppakamari antoi kertomuksen, jossa m.m. sanottiin: »Rautatiet\nvallitsevat ehdottomasti useimpien valtioitten lainlaatijakuntia;\nne asettavat ja erottavat liittosenaattoreja, kongressimiehiä ja\nkuvernöörejä, määräten täydellisellä diktaattorivallalla Yhdysvaltain\nhallitusohjelman.»\n\n[55] Rockefeller alkoi proletariaatin jäsenenä, ja ahkeruudellaan\nja oveluudellaan hänen onnistui luoda ensimmäinen varsinainen\ntrusti, tunnettu nimellä Standard Oil (Öljytrusti). Emme malta\nolla tässä esittämättä seuraavaa merkillistä kuvausta tuon ajan\nhistoriasta, osoittaaksemme, miten öljytrustin nopea kasvaminen tuhosi\npikkukapitalisteja ja joudutti kapitalistisen järjestelmän lopullista\nromahdusta. David Graham Phillips oli aikakauden radikaalinen\nkirjailija, jonka »Saturday Evening Postissa» lokak. 4 p. v. 1902\nilmestyneestä kirjoituksesta lainaamme tähän otteen. Se kuuluu näin:\n\n»Noin kymmenen vuotta sitten Rockefellerin tulot nousivat\nkolmeenkymmeneen miljoonaan dollariin sangen luotettavien tietojen\nmukaan. Hän oli jo silloin tehnyt kaikki kannattavat sijoitukset\nöljyteollisuuden alalla. Mutta tuloja virtasi edelleen määrättömästi\nenemmän kuin kaksi miljoonaa dollaria kuussa yksistään John Davison\nRockefellerille. Silloin heräsi vakava kysymys uusille aloille\nsiirtymisestä, uusista sijoituksista. Siitä kysymyksestä muodostui\noikea painajainen. Öljytulot paisuivat paisumistaan, ja varmojen\nsijoitusten luku oli sangen rajoitettu, vielä rajoitetumpi kuin se\non tätä nykyä. Ja se, että Rockefellerit alkoivat ulottaa liikkeensä\nöljystä muille aloille, ei tapahtunut yksinomaan sen tähden, että he\nhalusivat lisätä tulojaan uusilla voitoilla. Heidät pakotti, suorastaan\najoi siihen se kultavirta, mitä öljytrusti yhä paisutti. He muodostivat\nerityisen esikunnan, jonka tehtävänä tuli olemaan uusien liikealojen\netsiminen ja rahojen sijoittaminen niihin. Sanotaan, että tämän\nesikunnan päälliköllä on palkkaa 125,000 dollaria vuodessa.\n\n»»Ensiksi Rockefellerit valloittivat rautatiet. V. 1895:n tienoilla he\nvallitsivat viidettä osaa maamme rautateistä. Mitä he omistavatkaan\ntai vallitsevat tänä päivänä? He ovat hallitsevina kaikilla New Yorkin\nsuurilla rautateillä, pohjoiseen, itään ja länteen, lukuunottamatta\nyhtä ainoata rautatietä, jossa heidän rahojaan on ainoastaan\nmuutamia miljoonia. He ovat osakkaina useimmissa niistä rautateistä,\njotka haarautuvat Chicagosta. Ja he vallitsevat useita niistä\nrautatieverkoista, jotka ulottuvat Tyyneen valtamereen.\n\n»»Mutta rautatiet yksin eivät voineet imeä sisäänsä kyllin nopeasti\nnoita mahtavia kultavirtoja. Samaan aikaan John Davison Rockefellerin\nkuukausitulot olivat nousseet neljään, viiteen, kuuteen miljoonaan\ndollariin, tehden seitsemänkymmentäviisi miljoonaa vuosittain, ja uudet\nsijoitukset muilla teollisuusaloilla lisäsivät jo ennestään satumaisia\ntuloja.\n\n»Rockefellerit siirtyivät kaasu- ja sähköteollisuuden alalle, kun nämä\nalat olivat siinä määrin kehittyneet, että ne tekivät sijoituksen\nvarmaksi. Ja Amerikan kansa rikastuttaa Rockefellereita joka päivä,\nkäyttäköönpä mitä valaistusainetta tahansa. He alkoivat ottaa\nmaatiloja kiinnitykseen. Ja sanotaan, että kun hyvät vuodet joku aika\nsitten vapauttivat farmarit kiinnitysveloistaan, niin se liikutti\nRockefelleria melkein kyyneliin asti; kahdeksan miljoonaa, jotka\nhän oli jo luullut saaneensa sijoitetuksi hyvää korkoa ja varmuutta\nvastaan, viskattiin nyt hänen kynnykselleen ikävällä odottamaan uutta\nkotia itselleen. Tämä odottamaton ja harmillinen sattuma oli liian kova\nisku miehelle, jolla on huono ruoansulatus...\n\n»Sen perästä Rockefellerit siirtyivät kaivantoihin — rauta-, kupari- ja\nlyijykaivoksiin, raitioteihin, Yhdysvaltain valtioitten ja kaupunkien\nvelkakirjoihin, höyrylaivoihin ja sähkölennättimeen, kiinteimistöihin,\npilvenpiirtäjiin, asuntoihin, hotelleihin, liikepalatseihin,\nhenkivakuutukseen ja pankkiliikkeeseen. Eikä vihdoin ollut olemassa\nyhtään teollisuusalaa, jolla ei olisi ollut liikkeessä heidän\nmiljooniansa...\n\n»Rockefellerin pankki — National City Bank New Yorkissa — on\nepäilemättä suurin pankkilaitos Yhdysvalloissa. Sen voittavat koko\nmaailmassa ainoastaan Englannin ja Ranskan valtiopankit. Talletukset\nnousevat yli sadan miljoonan dollarin päivässä, ja se vallitsee\nWall-streetin vekselilainaliikettä ja osakemarkkinoita. Mutta se ei ole\nainoa. Se on vain ensimmäinen ja suurin niistä neljästätoista luotto-\nja pankkihuoneesta, jotka Rockefeller omistaa New Yorkissa, joitten\nlisäksi hänellä on hyvin lujia pankkeja maan kaikissa suurimmissa\nliikekeskustoissa.\n\n»John D. Rockefeller omistaa öljytrustin osakkeita viidensadan\nmiljoonan dollarin arvosta markkinahintojen mukaan. Hänellä on\nsata miljoonaa terästrustissa, melkein yhtä paljon eräässä lännen\nrautatiessä, viisikymmentä miljoonaa eräässä toisessa rautatieverkossa,\nja niin edespäin. Viime vuonna hänen tulonsa nousivat 100,000,000\ndollariin — on epäiltävää, nousevatko kaikkien Rothschildien tulot\nyhteensä tuohon summaan. Ja se paisuu nopein askelin.»\n\n[56] Mustasotnia-nimellä tarkoitettiin Venäjän häviävän hallituksen\njärjestämiä roistojoukkoja, jotka hätyyttivät kumouksellisia järjestöjä\nsekä myöskin tuhosivat omaisuutta ja panivat toimeen mellakoita siten\nvalmistaen hallitukselle tilaisuuksia komentaa kasakat liikkeelle.\n\n[57] Kapitalistisen järjestelmän aikana nämä ahtaat ajat olivat\nvälttämättömiä, niin typerää kuin se onkin. Hyvät työajat aina\naiheuttivat suuria onnettomuuksia, mikä tietysti johtui ylenpalttisista\nkuluttamattomista varastoista, joita kertyi hyvinä vuosina.\n\n[58] Lakonrikkojat olivat tarkoituksiltaan, toiminnaltaan ja kaikissa\nmuissakin suhteissa paitsi nimeltään kapitalistien yksityistä\nsotaväkeä. Ne olivat hyvin järjestettyjä ja aseistettuja ja aina\nvalmiina lähetettäviksi siihen osaan maata, missä milloinkin\ntyölakko oli murrettavana. Sen ajan kuvaavimpia ilmiöitä on kuuluisa\nlakonrikkojain komentaja Farley, joka vuonna 1906 vei poikki mantereen\nNew Yorkista San Franciscoon 2,500 miestä, jotka oli täydellisesti\naseistettu ja varustettu lakon murtamista varten. Tämä laiton teko\ntietysti jäi rankaisematta, ja se on omansa osoittamaan, miten\ntäydellisesti oikeuslaitos oli rahavallan käsissä.\n\n[59] Mustasotnia, vaikkakin nimeltään venäläinen, oli sellaisenaan\npuhtaasti amerikkalainen ilmiö. Se muodostui kapitalistien salaisista\nasiamiehistä työväen taistelujen aikana yhdeksännellätoista\nvuosisadalla. Niin pätevä asiantuntija kuin Yhdysvaltain työasiamies\nCarroll D. Wright lausui kirjassaan »The Battles of Labor»\n(Työtaistelut), että »muutamien suurten historiallisten työlakkojen\naikana työnantajat itse ovat panneet toimeen väkivaltaisuuksia».\nMyöhemmin näistä samaisista mustasotnialaisista muodostui tuo\noligarkian kamala ase, provokaattorit.\n\n[60] William Randolph Hearst — nuori kalifornialainen miljoonamies,\njosta tuli Amerikan suurin sanomalehtienomistaja. Hänen sanomalehtiään\nilmestyi kaikissa suurimmissa kaupungeissa, ja niissä vedottiin\nrappeutuvaan keskiluokkaan sekä köyhälistöön. Ja niin suuren\nkannatuksen hän sai, että hänen käsiinsä vihdoin joutui vanha ja\nkutistunut demokraattipuolue. Hänen lehtensä saarnasivat jonkinlaista\nvetistä sosialismia ja omituista pikkuporvarillista kapitalismia. Se\noli öljyä ja vettä eikä tietenkään tullut pitkäaikaiseksi, vaikka\nplutokraatit häntä yhteen aikaan pelkäsivät.\n\n[61] Sanomalehti-ilmoitusten kustannukset noina mielettöminä aikoina\nolivat uskomattoman suuret. Ainoastaan pikkukapitalistit kilpailivat,\njoten he yksistään ilmoittivatkin. Trusteilla puolestaan ei ollut\nkilpailijoita, joten niiden oli turha ilmoittaakaan.\n\n[62] Rooman maanviljelijäluokan hävitys ei tapahtunut läheskään\nniin nopeasti kuin Amerikan maanviljelijäin ja pikkukapitalistien\nhävittäminen.\n\nFarmarien kukistaminen kävi etupäässä siten, että plutokratia, jolla\noli käsissään koko hallituskoneisto, kohotti heidän verojaan. Ja se\noli heikko paikka heidän haarniskassaan sen perästä, kun he olivat\nitseänsä suojellakseen ja osaksi pakosta sulkeutuneet kokonaan muulta\nmaailmalta, niin että he eivät myyneet eivätkä ostaneet, koettaen tulla\ntoimeen omillaan. Ja kun heillä ei ollut mitään rahallisia tuloja,\ntäytyi heidän myydä tilansa maksaakseen veronsa.\n\n[63] Pitkän aikaa jo oli kuulunut kuiskeita vallankumouksesta. Jo niin\naikaisin kuin vuonna 1906 (v.a.) lordi Avebury, eräs englantilainen,\nlausui seuraavat sanat Englannin ylähuoneessa: »Euroopassa vallitseva\nlevottomuus, sosialismin leveneminen ja anarkismin peloittava\nnouseminen ovat varoituksena hallituksille ja hallitseville luokille\nsiitä, että työväen olot käyvät sietämättömiksi, ja jos vallankumousta\nmielitään välttää, on ryhdyttävä koroittamaan palkkoja, lyhentämään\ntyöpäivää ja alentamaan elämän välttämättömyyksien hintoja.» — Ja\nnäitten lordi Aveburyn sanojen johdosta lausui osakepelurien kuuluisa\näänenkannattaja »Wall Street Journal»: »Nämä sanat on lausunut ylimys\nja Euroopan vanhoillisimman laitoksen jäsen. Se seikka lisää niiden\npainavuutta. Ne sisältävät enemmän käytännöllistä valtioviisautta kuin\nuseimmat kirjat. Ne kelpaavat todellakin varoitukseksi. Ottakaa vaaria,\nherrat sota- ja meridepartementtien virkamiehet!»\n\n[64] Vasta kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella vanhaa\najanlukua sosialistien kansainvälinen järjestö määritteli kantansa\nsotiin. Lyhyesti esitettynä tämä oppi kuuluu: »Mitä syytä on jonkun\nmaan työläisillä tapella jonkun toisen maan työläisten kanssa\nkapitalististen isäntiensä hyödyksi?»\n\nToukok. 21 p. 1905 (v.a.), kun sota uhkasi syttyä Italian ja Itävallan\nvälillä, molempien maiden sosialistit pitivät yhteisen kokouksen\nTriestissä, uhaten julistaa suurlakon kumpaisessakin maassa, jos sotaan\nryhdytään.\n\n[65] »Our Benevolent Feodalism» (Meidän siunauksellinen feodalismimme),\nN.J. Ghentin kirjoittama teos, ilmestyi v. 1902 (v.a.). Ja sanotaan,\nettä suurkapitalistit juuri tästä kirjasta saivat oligarkian aatteen.\nSellainen käsitys oli vallitsevana Rautakoron kolmena vuosisatana ja\nvielä Ihmisten Veljeydenkin ensimmäisellä vuosisadalla.\n\n[66] Näytteeksi siitä, miten nurjasti tuomioistuimet kohtelivat\ntyöväkeä, mainittakoon muutamia sellaisia oikeudenpäätöksiä.\nPennsylvanian hiilikaivoksissa oli lasten työssä käyttäminen\nsangen yleistä. V. 1905 (v.a.) työväen onnistui saada hyväksytyksi\nlakiehdotus, joka velvoitti kaivannonomistajat hankkimaan lasten\nvanhemmilta valallisen todistuksen näiden iästä ja kouluopetuksesta.\nMutta Luzerne-kauntin kihlakunnanoikeus julisti tuon uuden lain\nperustuslainvastaiseksi sillä perusteella, että siinä tehtiin erotus\nsamaan luokkaan kuuluvien yksilöitten välillä — nim. lasten alle\nneljäntoista ja yli neljäntoista ikävuoden. Valtion ylioikeus vahvisti\ntuomion. New Yorkin Court of Special Sessions (ylimääräisesti istuva\noikeus) julisti v. 1905 (v.a.) perustuslainvastaiseksi asetuksen, joka\nkielsi naisten ja lasten työskentelyn tehtaassa jälkeen kello yhdeksän\nillalla. Asetus kumottiin sillä perusteella, että se oli »luokkalaki».\nNiinikään leipurit siihen aikaan nääntyivät ylenmääräisestä\nraatamisesta. New Yorkin lainlaatijakunta sääsi lain, joka määräsi\ntyöpäivän pituuden leipomoissa enintään 10-tuntiseksi. V. 1906 (v. a).\nYhdysvaltain ylioikeus julisti tämän lain perustuslainvastaiseksi ja\nsiis kumottavaksi. Sen päätöksen perustelussa sanottiin m.m.: »Ei ole\nmitään järkevää syytä käydä rajoittamaan henkilökohtaista vapautta tai\nvapaan sopimuksen oikeutta määräämällä leipurin työpäivän pituus.»\n\n[67] James Farley — eräs sen aikakauden kuuluisa lakonrikkoja, hyvin\ntaitava mies, jolla oli enemmän rohkeutta kuin siveellistä ryhtiä. Hän\nnousi sangen korkealle Rautakoron aikana ja vihdoin siirtyi oligarkkien\nluokkaan. Hänet murhasi vuonna 1932 Sarah Jenkins, jonka miehen Farleyn\nlakonrikkojat tappoivat kolmekymmentä vuotta sitä ennen.\n\n[68] Meitä hämmästyttää Everhardin terävänäköisyys. Jo ennenkuin\noligarkit olivat ajatelleetkaan sellaisia ihmekaupunkeja kuin\nArdis ja Asgard, Everhard näki nämä kaupungit ja niiden syntymisen\nvälttämättömyyden.\n\n[69] Tuon ennustuspäivän jälkeen on vierinyt Rautakoron kolme\nvuosisataa ja Ihmisten Veljeyden neljä vuosisataa, ja me tämän päivän\nihmiset todellakin käyskentelemme niillä teillä ja asumme niissä\nkaupungeissa, joita oligarkit rakensivat. Totta kyllä me nyt rakennamme\nvielä ihmeellisempiä kaupunkeja, mutta oligarkkien rakentamat\nihmekaupungit ovat vielä jäljellä, ja minä kirjoitan näitä rivejä\nArdisissa, joka on kaikkein merkillisimpiä muinaisajan kaupunkeja.\n\n[70] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton\noligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee se\ntapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla. Tässä\ntarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain veljeskunta»,\njonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian rautatielakossa yksin teki\nsopimuksen rautatien kanssa, muista ammattiyhdistyksistä välittämättä.\nSuunnitelma oli yhtä onnistunut kuin itsekäs.\n\n[71] Albert Pocock, toinen kuuluisa lakonrikkojain johtaja, joka\nkuolemaansa saakka pakotti maan kaikki hiilenkaivajat pysymään työssä.\nHäntä seurasi poikansa Lewis Pocock, ja viiden sukupolven ajan nämä\nkuuluisat orjavoudit pitivät hiilenkaivajia kurissa. Vanhin Pocock oli\nsyntyisin köyhästä suvusta, aloittaen uransa kauppapalvelijana, päästen\nsittemmin erään rautatieyhtiön salapoliisiksi ja kohoten aste asteelta.\nViides Pocock sai surmansa pommista kaivosmiesten kapinan aikana\nIndian-territorissa v. 2073 v.a.\n\n[72] Nämä taistelujärjestöt oli muodostettu Venäjän\nvallankumouksellisten taistelujärjestöjen malliin, ja ne säilyttivät\nolemassaolonsa Rautakoron ponnistuksista huolimatta läpi sen\n300-vuotisen hallituskauden. Näillä taistelujärjestöillä, jotka\noli kokoonpantu ylevämielisistä henkilöistä, jotka eivät pelänneet\nkuolemaa, oli äärettömän valtava vaikutus, ja ne vaikuttivat\nhillitsevästi vallassaolijain julmuuteen. Eikä näiden järjestöjen\ntoiminta rajoittunut yksinomaan näkymättömään taisteluun oligarkian\nsalaisia asiamiehiä vastaan. Itse rahaylimystenkin täytyi kuunnella\nnäiden järjestöjen säädöksiä, ja usein rangaistiin heidän\ntottelemattomuuttaan kuolemalla — ja sama oli laita rahaylimysten\nalapäälliköiden, armeijan upseerien ja työväenkastien johtajien.\n\nAnkaraa oikeutta harjoittivat nämä järjestyneet kostajat, mutta\nmerkillisintä oli heidän tyyni ja oikeudenmukainen menettelynsä.\nMitkään pikatuomiot eivät koskaan tulleet kysymykseenkään. Kun\njoku saatiin kiinni, annettiin hänelle tilaisuus kunnialliseen\noikeudenkäyntiin ja itsepuolustukseen. Kuitenkin täytyi monta\nmiestä tutkia ja tuomita sijaisen kautta, heitä kun oli mahdoton\nsaada käsiinsä. Niin tapahtui m.m. kenraali Lamptonin jutussa\nv. 2138 v.a. Hän lienee ollut julmin ja verenhimoisin kaikista\nRautakoron palkkasotureista. Kolme kertaa häntä varoitettuaan ja\nkehoitettuaan häntä lopettamaan petomaisen menettelynsä työväkeä\nkohtaan taistelujärjestöt tuomitsivat hänet kuolemaan. Saatuaan tiedon\ntuomiostaan hän ympäröi itsensä lukemattomilla varokeinoilla. Kului\nvuosia, eikä taistelujärjestön onnistunut panna tuomiota täytäntöön.\nToveri toverin jälkeen, miehiä ja naisia, teki epäonnistuneen\nmurhayrityksen, joutuen oligarkian verisen pyövelin käsiin. Tämän\njutun aikana ristiinnaulitseminen otettiin uudelleen käytäntöön\nmuiden kuolemanrangaistustapojen ohella. Mutta vihdoin kenraali\ntapasi tuomarinsa hennon, 17-vuotiaan Madeline Provence-nimisen tytön\nmuodossa, joka saavuttaakseen tarkoituksensa palveli kaksi vuotta hänen\npalatsissaan ompelijattarena. Hänet kidutettiin kuoliaaksi yksinäisessä\nvankilassa, mutta tänä päivänä seisoo hänen muistonsa merkkinä\npronssinen patsas Serlesin ihmekaupungin Veljeyden Temppelissä.\n\nMeidän, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus verenvuodatuksessa, ei\nole hätäisesti tuomittava taistelujärjestön sankareita. He uhrasivat\nhenkensä ihmiskunnan hyväksi, eikä mikään uhri ollut heistä liian\nsuuri. Välttämättömyys pakotti heidät vuodattamaan verta tuona verisenä\naikakautena. Ja taistelujärjestö oli yksi niitä okaita Rautakoron\nruumiissa, joista sen ei koskaan onnistunut vapautua. Everhard oli\ntämän merkillisen armeijan varsinainen perustaja, ja sen 300-vuotinen\nmenestyksellinen olemassaolo osoittaa, että Everhard oli, paitsi etevä\ntiedemies, myöskin sangen taitava käytännön mies.\n\n[73] Sama asiaintila oli vallitsevana yhdeksännellätoista vuosisadalla\n(v.a.) Englannin hallitsemassa Intiassa. Alkuasukkaita kuoli\nmiljoonittain nälkään, samalla kuin heidän hallitsijansa ryöstivät\nheiltä heidän työnsä hedelmät tuhlaten niitä loistaviin juhlapitoihin\nja muihin järjettömiin ylellisyyksiin. Meidän esi-isiemme elämässä\nja tavoissa noina aikoina oli paljon sellaista, jota ajatellessamme\nmeidän päiviemme valistunut ihminen ei voi olla häpeästä punastumatta.\nMutta filosofia lohduttaa meitä tässä suhteessa. Meidän on käsitettävä,\nettä kapitalistinen aikakausi yhteiskunnallisessa kehityksessä on\nosapuilleen samanarvoinen kuin aikaisempi apinakausi. Ihmisen täytyi\nkulkea noiden asteiden kautta kohotessaan alemman eläinkunnan liejusta\nja limasta. Ja itsestään selvää on, että häneen täytyi takertua limaa\nja liejua ja että se ei helposti karissut hänestä pois.\n\n[74] Avis Everhard piti varmana, että tämä kertomus tulisi hänen\naikalaistensa luettavaksi, ja siksi hän jättää mainitsematta tuon\nvaltiopetosjutun päätöksen. Monta muuta samanlaista hämmentävää\npoisheittoa on huomattavana käsikirjoituksessa. Viisikymmentäkaksi\nsosialistista kongressimiestä vedettiin oikeuteen, ja kaikki\ntodistettiin syyllisiksi. Kumma kyllä, yhtään ei tuomittu kuolemaan.\nEverhard ja yksitoista muuta, niiden joukossa Theodore Donnelson ja\nMatthew Kent, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Toiset neljäkymmentä\nsaivat vankeutta 30—45 vuoteen, jotavastoin Arthur Simpson, jonka\nmainittiin räjähdyksen aikana olleen ankarasti sairaana, sai ainoastaan\n15 vuotta. Kerrotaan, että hän kuoli yksinäisessä vankilassa nälkään,\nja tämän tylyn kohtelun sanotaan johtuneen hänen lannistumattomasta\nuppiniskaisuudestaan sekä siitä tulisesta ja hillitsemättömästä\nvihasta, mitä hän tunsi kaikkia kohtaan, jotka olivat sortajain\npalveluksessa. Hän kuoli Cabanasissa Kubassa, missä kolme hänen\ntoveriansa oli vankeudessa. Nämä viisikymmentäkaksi sosialistista\nkongressimiestä oli hajoitettu erinäisiin sotalinnoituksiin ympäri\nYhdysvaltoja. Sitenpä Du Bois ja Woods olivat Porto Ricossa, kun taas\nEverhardia ja Merryweatheria säilytettiin San Franciscon lahdessa\nsijaitsevalla Alcatraz-nimisellä saarella, jota jo pitkät ajat sitä\nennen oli käytetty sotavankilana.\n\n[75] Avis Everhardin olisi pitänyt elää monta sataa vuotta nähdäkseen\ntämän salaperäisen asian selvityksen. Hiukan vähemmän kuin sata vuotta\nsitten ja vähän enemmän kuin kuusisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen\nPervaisen tunnustus löydettiin Vatikaanin salaisista arkistoista. Tämän\nyhteydessä lienee paikallaan kertoa hiukan tästä hämäräperäisestä\nasiapaperista, joka itse asiassa ei ole kiinnittänyt muiden kuin\nhistorioitsijain mieltä.\n\nPervaise oli amerikkalainen, ranskalaista sukuperää, joka v. 1913\nvirui Tombsin vankilassa New Yorkissa syytettynä murhasta. Hänen\ntunnustuksestansa käy selville, että hän ei ole rikoksellinen luonne.\nHän oli kuumaverinen, intohimoinen, tunteellinen. Mielettömänä\nmustasukkaisuudesta hän surmasi vaimonsa — sangen tavallinen teko niinä\naikoina. Pervaise oli kokonaan kuolemanpelon vallassa, josta hänen\ntunnustuksessaan pitkin matkaa tehdään selkoa. Välttääkseen kuolemaa\nhän oli valmis vaikka mihin, ja poliisiasiamiehet valmistivat häntä\nselittämällä, että hänet luultavasti tullaan langettamaan syylliseksi\nensimmäisen luokan murhaan. Siihen aikaan ensimmäisen luokan murha\nmerkitsi kuolemanrangaistusta. Tuomittu mies tai nainen istutettiin\nerityisesti tätä tarkoitusta varten valmistettuun kuolintuoliin ja\nkykenevien lääkärien johdolla surmattiin voimakkaan sähkövirran avulla.\nSitä sanottiin sähkömestaukseksi, ja se oli sangen yleisesti suosittu\nsiihen aikaan. Kivuton nukuttaminen pakollisena kuolemantapana otettiin\nkäytäntöön vasta myöhemmin.\n\nTämän miehen, jolla oli hyvä sydän, joskin petomaisen eläimellisyyden\npeitossa, ja joka viruen vankilassa ei odottanut muuta kuin kuolemaa,\nRautakoron asiamiehet taivuttivat heittämään pommin edustajahuoneessa.\nTunnustuksessaan hän sanoo nimenomaan, että pommi tulee olemaan heikko\nja ihmishengen hukka ei tule kysymykseenkään. Tämä pitää paikkansa\nsiihen katsoen, että tuo pommi todellakin oli heikko ja että se ei\nsurmannut Ernestiä, vaikka räjähti aivan hänen jaloissaan.\n\nPervaise johdettiin salaa eräälle parvekkeelle, joka oli suljettu\nnähtävästi korjaustöiden vuoksi. Hänen oli itse valittava sopiva hetki\nheittoaan varten, ja hän tunnustaa tarpeellisen avomielisesti olleensa\nniin kiintynyt Everhardin ruhjovaan puheeseen ja siihen valtavaan\nvaikutukseen, minkä se teki kuulijoihin, että oli vähällä unohtaa\nasiansa.\n\nHäntä ei ainoastaan vapautettu vankeudesta, vaan hänelle myönnettiin\neläke. Sitä hän ei kuitenkaan ennättänyt kauan nauttia, sillä\nsyyskuussa v. 1914 v.a. hän sairastui ankaraan sydänreumatismiin ja\nkuoli kolme vuorokautta sen jälkeen. Ja silloin hän kutsui luokseen\nkatolisen papin, isä Peter Durbanin, jolle teki tunnustuksensa. Papista\ntämä tunnustus tuntui siksi merkilliseltä, että hän kirjoitutti sen ja\ntoimitti sille laillisen vahvistuksen. Me emme tiedä sen aikaisimpia\nvaiheita, mutta tärkeänä sitä lienee pidetty, koskapa se vihdoin\nosui aina Roomaan asti. Mahtavien henkilöiden vaikutusvaltaisuus\nselittää, miksi se pysyi salassa. Satoihin vuosiin maailma ei saanut\nvihjaustakaan sen olemassaolosta. Vasta viime vuosisadalla kuuluisa\nitalialainen oppinut Lorbia sen sattumalta löysi tehdessään tutkimuksia\nVatikaanissa.\n\nNyttemmin jo varmuudella tiedetään, että Rautakorko pani toimeen\ntämän pommiräjähdyksen edustajahuoneessa v. 1913. Ilman Pervaisen\ntunnustustakin olisi varmasti tiedetty, että asianlaita oli sellainen,\nsillä tuo teko, joka saattoi viisikymmentäkaksi kongressimiestä\nvankilaan, oli samanarvoinen kuin lukemattomat muut oligarkkien\ntoimeenpanemat teot, kuten kapitalistienkin ennen heidän aikojaan.\n\nSellaisia tekoja on n. s. Haymarketin oikeusmurha Chicagossa, kun\npetomaiset viranomaiset tuomitsivat puolikymmentä n. s. anarkistia\nkuolemaan ja hirttivät heidät kokonaan syyttömästi. Ja saman otsikon\nalle kuuluvat ne tapaukset, jolloin kapitalistit itse poltattivat omaa\nomaisuuttaan, rangaisten sellaisista teoista viattomia ihmisiä, joita\n»lähetettiin pikajunalla mestauslavalle», kuten sen ajan puhetapa\nkuului.\n\nKahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä\nkapitalistien ja lännen kaivantomiesten liiton välillä vallinneen\ntaistelun aikana samanlaisia ja vielä verisempiä keinoja käytettiin.\nKapitalistien asiamiehet räjähdyttivät Independence-aseman sillan,\njossa kolmetoista miestä sai surmansa ja useita haavoittui. Ja\nkapitalistit, jotka vallitsivat Coloradon valtion hallinnollista ja\nlainlaadinnallista virkakoneistoa, olivat vähällä saada kaivantomiesten\njohtajat tuomituiksi, syyttäen heitä mainitusta teosta. Romaines, muuan\nniistä palkatuista kätyreistä, jotka olivat osallisina tässä teossa,\nvirui vankina toisessa valtiossa, Kansasissa, odottaen tutkintoa, kun\nkapitalistien asiamiehet lähestyivät häntä. Mutta toisin kuin Pervaisen\ntunnustus Romainesin tuli julkisuuteen vielä hänen eläessään.\n\nJa samaan aikaan käytiin kuuluisaa Moyer-Haywood-juttua. Nämä miehet\nolivat rohkeita työväenjohtajia, edellinen lännen kaivantomiesten\nliiton presidentti ja jälkimmäinen saman liiton sihteeri. Idahon\nentinen kuvernööri oli salaperäisesti murhattu. Ja aikoinaan\nkaivantomiehet ja sosialistit avonaisesti syyttivät sikäläisiä\nkaivannonomistajia tästä murhasta. Mutta huolimatta kansallis- ja\nperustuslaista, Idahon ja Coloradon kuvernöörien solmittua salaliiton,\nMoyer ja Haywood vangittiin salaa ja asetettiin syytteeseen murhasta.\nTällöin Eugene V. Debs, Amerikan sosialistipuolueen silloinen johtaja,\nlausui seuraavat sanat:\n\n»Ne työväen johtajat, joita ei voida lahjoa taikka peloittaa tiehensä,\ntäytyy vangita ja murhata. Moyerin ja Haywoodin ainoa rikos on siinä,\nettä he ovat vankkumatta pysyneet työväen asialle uskollisina.\nKapitalistit ovat ryöstäneet meidän maamme, turmelleet meidän\npolitiikkamme, saastuttaneet meidän oikeuslaitoksemme ja tallanneet\nmeitä jalkoihinsa, ja nyt he aikovat häikäilemättä murhata ne miehet,\njotka eivät alistu heidän raakaan mielivaltaansa. Idahon ja Coloradon\nkuvernöörit ainoastaan tottelevat herrojensa, rahaylimysten käskyjä.\nTässä seisoo työväki rahavaltaa vastassa. Jos he lyövät ensimmäisen\nväkivaltaisen iskun, tulemme me lyömään viimeisen.»\n\n[76] Tämä hullunkurinen kohtaus kuvaa erinomaisen hyvin sen ajan\nherrasväen sydämetöntä käytöstä. Samaan aikaan kuin ihmisiä kuoli\nnälkään, palvelivat kamarineitsyet sylikoiria. — Mutta Avis Everhardiin\nitseensä nähden tästä ilveilystä oli leikki kaukana. Siinä oli vaarassa\nhenki, vieläpä kumouksellisten asiakin.\n\n[77] Pullman-vaunujen nimellä tunnettiin sen ajan parhaat\nrautatievaunut. Nimi johtui niiden keksijästä.\n\n[78] Lukemattomista vaaroista ja uhkarohkeista yrityksistä\nhuolimatta Anna Roylston eli sangen korkeaan ikään, ollen\nkuollessaan yhdeksänkymmenen vanha. Samoinkuin Pocockit välttivät\ntaistelujärjestön lähettämät kostajat, samoin hänen onnistui torjua\nRautakoron palkatut salamurhaajat. Hän näytti olevan kaikkien vaarojen\nja vastusten yläpuolella. Hän esiintyi itse taistelujärjestön\ntuomioitten toimeenpanijana ja tunnettiin »Punaisen neitsyen» nimellä\nkumouksellisten keskuudessa. Vielä 69-vuotiaana vanhuksena hän\nampui »verisen» Halcliffen tämän ratsastaessa aseellisen seurueensa\nympäröimänä, eikä hän itse saanut naarmuakaan. Hänen merkillinen\nelämänsä päättyi rauhalliseen kuolemaan kumouksellisten piilopaikassa\nOzark-vuoristossa.\n\n[79] Vaikka penkoisi kaikki mahdolliset arkistot ja asiakirjat, ei\ntässä mainitusta Biedenbachista näy jälkeäkään. Avis Everhardin\nkäsikirjoitus on ainoa asiapaperi, missä hänen nimensä esiintyy.\n\n[80] Jos utelias matkustaja suuntaa kulkunsa Glen Ellenistä etelään\npäin, joutuu hän kulkemaan puistokatua pitkin, joka seitsemänsataa\nvuotta sitten oli maantienä. Neljännesmailin päässä Glen Ellenistä,\nkahden sillan yli kuljettua, näkyy oikealla kädellä jokilaakso, joka\nsarven tavoin ulottuu aallonmuotoisina harjanteina avartuvan lakeuden\nläpi loitompana häämöttäviä metsäisiä kukkuloita kohti. Nämä ovat ne\nkukkulat, joista puhutaan Avis Everhardin käsikirjoituksessa.\n\nVuoden 2368 suuressa maanjäristyksessä eräs näistä kukkuloista lohkesi\nhaudaten alleen sen onkalon, mikä oli ollut Everhardin piilopaikkana.\nSittemmin on paikalla toimitettu kaivauksia ja käsikirjoituksessa\nmainittu tupa sekä ne kaksi luolahuonetta y.m. pikkukapistuksia\non kaivettu esille. Monta arvokasta muinaismuistoa on sieltä\nlöydetty, niiden joukossa, merkillistä kyllä, se savunimijälaitos,\njonka Biedenbach keksi, kuten kertomuksessa mainitaan. Muuten\nasianharrastajain tulisi lukea Arnold Benthamin pieni kirjanen, joka\npiakkoin ilmestyy.\n\nMailin päässä luoteeseen sijaitsee Wake Robin Lodge, Wild Water- ja\nSonoma-jokien haarassa. Sivumennen huomattakoon, että Wild Water-joki\ntunnettiin ennen aikaan nimellä Graham Creek, joka nimi vieläkin\nesiintyy vanhemmissa kartoissa, vaikka ensinmainittu nimi on jo\nnykyään vakaantunut. Wake Robin Lodgessa Avis Everhard asusti useat\nlyhyemmät erät esiintyessään Rautakoron provokaattorin valepuvussa,\nminkä suojassa hän sai mainion tilaisuuden näytellä osaansa. Lupakirja,\njossa hänelle annettiin oikeus käyttää asuntonaan Wake Robin Lodgea,\non säilynyt jälkimaailmalle ja sen on allekirjoittanut ei sen pienempi\nmies kuin itse Wickson, käsikirjoituksessa mainittu toisen luokan\noligarkki.\n\n[81] Katoaminen oli sen ajan julmimpia kauhuja. Se on myötäänsä laulun\ntai kertomuksen aiheena. Se oli maanalaisen toiminnan välttämätön\nseuralainen. Ja tämä ilmiö oli melkein yhtä yleinen oligarkkien luokan\nja työväenkastien taholla kuin kumouksellistenkin. Ilman varoitusta,\nilman edelläkäypää viittausta miehiä, naisia ja lapsia katosi\nteille tietymättömille, ja heidän kohtalonsa jäi selittämättömäksi\nsalaisuudeksi.\n\n[82] Työväenkastin lisäksi kohosi toinenkin kasti, sotilaskasti.\nMuodostui seisova armeija ammattisotilaita, upseereina oligarkkeja,\njoka tunnettiin palkkasoturien nimellä. Tämä laji sotaväkeä tuli pian\nkansalaiskaartien sijaan, jotka osoittautuivat epäkäytännöllisiksi\nuuden hallituksen aikana. Paitsi Rautakoron salapoliisilaitosta\noli olemassa myöskin palkkasoturien salapoliisilaitos, ollen tämä\nviimeksimainittu poliiseja ja sotaväkeä toisiinsa yhdistävä nivel.\n\n[83] Vasta toisen vallankumouksen aikana Friscon »punaisten» järjestö\nalkoi uudestaan kukoistaa, ja sitä kesti parin miespolven ajan. Mutta\nsilloin erään Rautakoron salaisen asiamiehen onnistui päästä sen\njäsenyyteen ja saada selville sen salaisuudet. Järjestön lopullinen\nhävitys tapahtui v. 2002 (v.a.). Sen jäsenet mestattiin yksitellen,\nkolmen viikon väliajoilla, ja heidän ruumiinsa ripustettiin yleisön\nnähtäville San Franciscon työväenkaupunginosaan.\n\n[84] Benton Harborin piilopaikka oli maanalainen luola, jonka\nsisäänkäytävä oli ovelasti salattu kaivoon. Se on säilynyt meidän\npäiviimme saakka, ja utelias lukija saattaa kulkea sen sokkeloiden\nkautta kokoussaliin, missä Avis Everhardin kuvaama kohtaus kaikesta\npäättäen tapahtui. Etäämpänä ovat kopit, missä vankeja säilytettiin,\nsekä kuolinkammio, missä toimitettiin mestaukset. Niitten takana on\nhautausmaa — pitkiä mutkikkaita holveja, jotka on hakattu kiinteään\nkallioon.\n\n[85] Siihen aikaan vielä Turkissa oli vallalla monivaimoisuus.\n\n[86] Tämä ei suinkaan ole tyhjää kerskumista, sillä taiteellisen\nja älyllisen maailman parhaat ainekset olivat kumouksellisia.\nLukuunottamatta muutamia musiikkitaiteilijoita ja laulajia sekä\noligarkkeja, sen aikakauden kaikki luovat nerot, joiden nimet ovat\nsäilyneet meidän aikoihimme, olivat kumouksellisia.\n\n[87] Sen aikakauden kirjallisuudessa yhtenään viitataan Rudolph\nMendenhallin runoelmiin. Hänen kirjoituksistaan ei ole säilynyt meille\nmuuta kuin eräitä otteita. Hänet mestasivat Rautakoron pyövelit v. 1928\n(v.a.).\n\n[88] Tämän nuorukaisen kohtalo ei ollut mikään tavaton. Monet\nrahaylimystön nuorukaiset oikeudentuntonsa pakottamina tai\nvallankumousaatteen suurenmoisuuden valtaamina pyhittivät elämänsä\nsille. Samalla tavoin venäläisen ylimystön pojat usein aikaisemmin\nnäyttelivät huomattua osaa isänmaansa vallankumouksissa.\n\n[89] Palkkasoturit näyttelivät sangen huomattavaa osaa Rautakoron\nviimeisinä aikoina. He muodostivat voiman tasapainon työväenkastien ja\noligarkkien välisissä taisteluissa, asettuen milloin millekin puolelle,\nriippuen salaliitoista ja vehkeistä.\n\n[90] Kapitalismin siveellisestä löyhyydestä ja hataruudesta oligarkit\nsukelsivat esille uusine siveysoppeineen, jotka olivat yhtenäisiä\nja harkittuja, teräviä ja järkkymättömiä kuin teräs, siinä määrin\nnurinkurisia ja epätieteellisiä sekä samalla kertaa niin valtaavia,\nettä sellaisia ei ole millään sortajaluokalla koskaan ollut. Oligarkit\nuskoivat siveysoppiinsa siitä huolimatta, että maapallon historian\ntutkimus ja kehitys julisti sen valheeksi. Ja tällä uskollaan he\nsaattoivat kolmen vuosisadan ajaksi pysäyttää inhimillisen kehityskulun\nväkevän virran.\n\n[91] Ardis valmistui v. 1924 (v.a.), jotavastoin Asgard tuli\nlopullisesti valmiiksi vasta 1984. Sitä rakennettiin viisikymmentäkaksi\nvuotta, rakentavan orjalauman luvun noustessa puoleen miljoonaan.\nSanotaanpa sen ajoittain kohonneen toiselle miljoonalle,\nlukuunottamatta satoja tuhansia työväenkasteihin kuuluvia työläisiä ja\ntaiteilijoita.\n\n[92] Kumouksellisten joukossa oli monta kirurgia, jotka saavuttivat\nhämmästyttävän taitavuuden ihon leikkaamisessa. Kuten Avis Everhard\nkertoo, he saattoivat kokonaan muuttaa ihmisen kasvonpiirteet. Arpien\nja epämuodostumien poistaminen oli heille leikintekoa. Ja heidän\ntyönsä oli niin moitteetonta, että salaisuuden jäljille olisi ollut\nmahdoton päästä, vaikka sitä olisi suurennuslasilla tutkinut. Silmät,\nhuulet, korvat, silmäkulmat osattiin perinpohjin muuttaa. Taitavat\nleikkaukset kieleen, kurkkuun, kitalakeen y.m. äänielimiin muuttivat\nihmisen äänen ja puheensävyn tuntemattomaksi. Toivottomat ajat tekevät\nuskomattomimmankin todeksi, ja niinpä vallankumouksen kirurgit\nkehittyivät taidossaan ilmiömäisiksi. M.m. he tunsivat menettelytavan,\njota käyttämällä saattoi pidentää täysikasvuisen ihmisen mittaa 4—5\ntuumaa sekä lyhentää sitä tuumalla tai parilla. Heidän menettelytapansa\nkuuluu hävinneisiin taitoihin.\n\n[93] Chicago oli yhdeksännentoista vuosisadan teollisuushelvetti.\nMeille on säilynyt eräs omituinen juttu John Burns nimisestä\nkuuluisaksi tulleesta englantilaisesta työväenjohtajasta, joka jonkun\naikaa kuului Englannin ministeristöönkin. Kun hän oli matkalla\nYhdysvalloissa, kysyi häneltä Chicagossa eräs sanomalehtimies, mitä\nhän pitää tästä kaupungista. »Chicago», hän vastasi, »on pienoiskuva\nhelvetistä». Vähän aikaa myöhemmin, kun hän oli lähdössä paluumatkalle,\nhaastatteli häntä eräs toinen sanomalehtimies ja kysyi, oliko hän\nmuuttanut mielipiteensä Chicagosta. »Olenpa niinkin», hän sanoi.\n»Nykyisen mielipiteeni mukaan helvetti on varmaan pienoiskuva\nChicagosta.»\n\n[94] Tämä oli maailman nopein, erittäin kuuluisa juna siihen aikaan.\n(Twentieth Century = Kahdeskymmenes vuosisata.)\n\n[95] Pitkät ajat pysyi ratkaisemattomana kysymys siitä, syttyikö\neteläinen köyhälistökaupunki itsestään vai polttivatko sen sotamiehet.\nMutta myöhemmin tiedetään varmasti, että sen sytytti sotaväki\npäällystönsä käskystä.\n\n[96] Joukko rakennuksia kesti piiritystä toista viikkoa. Jokainen\nrakennus täytyi valloittaa väkirynnäköllä, ja sotaväki raivasi tiensä\nkerrokseen kerroksen perästä. Siinä ei pyydetty eikä annettu armoa, ja\nkumouksellisilla oli se etu, että he taistelivat yläpuolella. Vaikka\nkumoukselliset surmattiinkin viimeiseen mieheen, ei voitto silti ollut\nyksipuolinen. Chicagon köyhälistö pysyi uskollisena entisyydelleen.\nSillä se surmasi vihollisia yhtä paljon kuin sen omaa väkeä tapettiin.\n\n[97] Tämän lyhyen ajanjakson aikakirjat tarjoavat veristä lukemista.\nKosto oli ylimpänä vaikuttimena, ja terrorististen järjestöjen\njäsenet olivat välinpitämättömiä hengestään eivätkä toivoneet\nmitään tulevaisuudelta. Daniitit, jotka johtivat nimensä normannien\njumalaistaruston kostonenkeleistä, esiintyivät ensiksi suuren lännen\nvuoristoissa, leviten myöhemmin kautta koko Tyynen valtameren rannikon\nPanamasta Alaskaan saakka. Valkyriat olivat naisia. He olivat kaikkein\njulmimpia. Järjestön jäsenyyteen otettiin ainoastaan sellaisia naisia,\njotka olivat menettäneet jonkun läheisen sukulaisen oligarkian käden\nkautta. He kiduttivat vankinsa kuoliaaksi. Toinen kuuluisa naisjärjestö\noli Sodan Lesket. Valkyriain velijärjestö oli n. s. Berserkit. Nämä\nolivat miehiä, jotka eivät pitäneet henkeänsä missään arvossa, ja hepä\njuuri täydellisesti hävittivät Bellonan suuren sotilaskaupungin ja sen\nyli satatuhatta asukasta. Bedlamiitit ja Helldamiitit olivat kaksi\norjajärjestöä, ja erästä lyhyemmän aikaa kukoistanutta uskonlahkoa\nnimitettiin Jumalan Vihaksi j.n.e.\n\n\n\n"]