[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIitY1XboX_713wUxTDH-g2mYKd-r45eYwcbqroL9_5E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3295,"Apina, joka ei ottanut kuollakseen","Drummond, Henry",1851,1897,"3295-drummond-henry-apina-joka-ei-ottanut-kuollakseen","3295__Drummond_Henry__Apina_joka_ei_ottanut_kuollakseen","Kertomuksia","novelli",[14],"huumori",[],"fi",1919,7088,45755,false,74868,[23],"Monkeys -- Juvenile fiction",[25,26],"Humour","Short Stories","\"Apina, joka ei ottanut kuollakseen: kertomuksia\" by Henry Drummond is a collection of whimsical tales written in the early 20th century. The book centers around an extraordinary monkey named Vekkuli who possesses an uncanny ability to survive numerous attempts on his life, creating a series of comedic and engaging adventures that explore themes of resilience, friendship, and the absurdity of life.  The narrative follows Vekkuli from his chaotic beginnings as a troublemaking pet in a missionary's home to his unexpected rise to prominence on a ship called the Vulcan. Through a series of misadventures, including being hanged and thrown overboard yet surviving each ordeal, Vekkuli captures the hearts of the crew and becomes a legendary figure. Eventually, he encounters a shepherd on a remote island, further exploring the quirky dynamics between humans and animals. The book weaves together humor and moral lessons while showcasing the enduring spirit of an indomitable monkey, making it a delightful read for those who enjoy lighthearted storytelling. (This is an automatically generated summary.)",[],289,"Kokoelma humoristisia kertomuksia kurittomasta ja sitkeästä Vekkuli-apinasta, joka aiheuttaa jatkuvasti päänvaivaa ja harmia lähetyssaarnaajaperheen taloudessa. Teos sisältää vauhdikkaan niminovellin lisäksi kertomuksen nimeltä Tarriainen.","Henry Drummondin 'Apina, joka ei ottanut kuollakseen' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3295. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nHENRY DRUMMOND\n\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nApina, joka ei ottanut kuollakseen\nTarriainen\n\n\n\n\n\n\nAPINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nEi ole olemassa kuolematonta apinaa, mutta tämä apina oli miltei\nsellainen. Puhuttakoon kissan yhdeksästä hengestä, tällä apinalla oli\nyhdeksänkymmentä. Apinan tehtävänä maailmassa on tavallisesti tehdä\nkaikki mahdollisimman iloisiksi, mutta pelkään, että tämän erikoisenaConty'n\n\ntehtävänä oli ärsyttää jokainen niin vihaiseksi kuin hän ikinä saattaa\ntulla. Todellakin sai tämä apina helposti toiset raivoisan kiukkuisiksi.\n\nEi kukaan tiedä, kuinka monta kertaa se oli paennut ennenkuin karannut\norja toi sen lähetyssaarnaajalle, jolta ensin kuulin siitä. Varmaankaan\nei sillä ollut paljon karvoja sen saapuessa perille, ja pahaatietävä\narpi oli sen päässä, eivätkä sen korvat olleet täysin tasasuhtaiset.\nMutta lapset olivat suunnattoman ihastuneita siihen, ja hyvän\nkohtelun avulla oli tämä eläin saavuttanut raakalaisen terveyden ja,\ntäytyy tunnustaa, myöskin raakalaisen mielen. Lapset tahtoivat antaa\nsille kunnioitettavan Jaakko nimen, mutta monet urotyöt, joilla se\nkunnostautui kaikkien talon jäsenten kustannuksella, osottivat, että\ntälle erikoiselle nelijalkaiselle ilmeisesti sopi tuo yksi ainoa nimi —\nVekkuli. Sentähden ristittiin hänet siksi ja Vekkulina hän eli — eikä\nkuollut.\n\nEi ollut rauhaa talossa Vekkulin tultua sinne. Se söi kaikki, kaatoi\nkumoon ja särki, mitä eteensä sai, varasti ja teki kaikkea, mitä\ntavallisen apinan ei pitäisi tehdä. Jos hänet suljettiin huoneeseen,\nkarkasi Vekkuli savupiipun kautta ulos. Jos hänet ajettiin ulos tuli\nhän savupiipun kautta sisään. Mitä tehdä sellaiselle eläimelle? Häntä\nei voinut pidättää sisässä, eikä häntä voinut pitää ulkona; siispä\npidettiin käräjät, ja tuomioksi tuli, että Vekkuli lahjoitettaisiin\npois.\n\nMutta siihen aikaan tunsi koko paikkakunta Vekkulin, eikä kukaan olisi\nhuolinut siitä. Oli tavatonta ja ennenkuulumatonta kieltäytyä siten\nottamasta vastaan lahja. Vieläpä karannut orjakin hymyili suloisesti\nvanhaa ystävää hänelle tarjottaessa arvellen ettei syväksi surukseen\nvoisi ostaa kylliksi pähkinöitä elättääkseen sitä.\n\nLuonnollisesti ajatus Vekkulin viemisestä metsään johtui Kylän\nneropatin mieleen, ja joukko poikia lähtikin eräänä lauantaina panemaan\nsitä täytäntöön. Mutta voisi yhtä hyvin lähettää sinne kirjekyyhkysen.\nSe oli kuin Maryn pieni lammas: mihin pojat menivät, sinne apinakin\nmeni, kun he juoksivat, juoksi sekin, kun he peräytyivät takaisin\nsamoja jälkiä, teki se samoin, ja kun he kuolemanväsyneinä palasivat\nkotiin, tulivat he sinne vain huomatakseen Vekkulin nauravan heille\nkirkonkatolta.\n\nSinä yönä sattui pahin tapaus. Kansan kokoontuessa\nviikkohartaushetkeen, ei kirkosta tahtonut löytyä ainoatakaan ehjää\nvirsikirjaa. Joku oli nähtävästi pommittanut saarnastuolia niillä.\nTyynyt olivat revityt, verhot rikki, kaksi harmonion tappia oli\nvedetty irti. Jumalanpalveluksen jälkeen oli lähetystö juhlallisesti\nodottamassa lähetyssaarnaajaa. He ottivat osaa salaiseen neuvotteluun,\njota kesti puolitoista tuntia, eikä kukaan ole koskaan saanut tietää,\nmitä siellä sanottiin ja tehtiin. Ainoastaan muuan seikka voi valaista\ntuota hämäräperäistä asiaa: noin sydänyöllä oli pientä venhettä nähty\nsalaa työnnettävän merelle. Siinä oli kaksi henkeä — toinen, joka\nsousi, oli vanhempi, toinen, joka istui perässä, näytti aivan pieneltä\npojalta.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nPäivä ei ollut vielä valjennut, kun Vulcan-laivalla, sen rauhallisesti\nkelluessa rannikon läheisyydessä, oli vartija herännyt omituiseen\nhälinään. Mentyään paikalle löysi hän yllätyksekseen lian peittämän\napinan hieromassa itseään purjevaatekasalla. Eläin oli ilmeisesti uinut\ntai ajelehtinut pitkän matkan ja yritti nyt saada verensä kiertämään.\nJerry, joka pohjaltaan oli hyvä mies, toimitti sille vähän korppua\nja teevadillisen rommia, sekä odotti, mitä tuleman piti. Tapahtumat\nseurasivatkin nopeasti toisiaan; kahdessakymmenessäneljässä tunnissa\noli 740:n rekisteritonnin Vulcan-laivan päällikkönä Vekkuliniminen\napina.\n\nAikaa ei riittäisi kertoa elämästä, jonka tämä apina sai aikaan\nVulcan-laivalla. Ensimäisen viikon kuluttua ainoastaan kaksi seikkaa\npelasti sen kuolemasta. Toinen oli sen kekseliäisyys. Vekkulin\njumalattomuus oli kerrassaan nerokasta, joka päivä teki hän jonkin\nuuden konnuuden, ja kaikki uusi on laivalla pyhää. Siellä ei julkaista\nmitään »Punchia», mutta Vekkuli vastasi kaikkia maailman pilalehtiä.\nTämä ei kuitenkaan ollut suurin syy. Laivalla on paljon äänetöntä\nkinastusta. Perämies armahti Vekkulia, koska ajatteli voivansa joka\npäivä antaa kapteenille »näpsäyksen»; kapteeni antoi sen elää toivoen\nsen tekevän konnankoukkuja perämiehelle. Jokainen odotti näkevänsä\nVekkulin tekevän kepposia toisille. Niinpä se saikin laivanpäällystön\nylimmät arvoasemat, ja kaikki Vulcan-laivalla kunnioittivat sitä miltei\nepäjumalana.\n\nEräänä päivänä oli Vekkuli hirtetty — sääntöjenmukaisesti, tahallisesti\nja oikeudellisesti hirtetty. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli tappanut\nlaivan kissan. Se oli tahallinen murha, lieventäviä asianhaaroja ei\nollut, köysi silmukkoineen heilui raakapuussa, ja Vekkuli vedettiin\nylös koko laivamiehistön läsnäollessa. Tämä tapahtui noin kahdeksan\ntiimalasin (klo 8) aikaan, ja hämärissä riippui Vekkuli vielä siellä\nhyvin hiljaa ja liikkumattomana. Seuraavana aamuna oli se vielä siellä\n— yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä meistä. Vekkulin hirttämisestä ei\nollut tullut mitään, vaikka se riippuikin hirressä ja jokainen tietää,\nettä apinat hyvin mielellään riippuvat. Todellakin oli se kiertänyt\nkätensä nuoran ympäri, ja oli kuin kotonaan, vaikka nuora kaulassa.\nSellaisen kaulan ympärillä oli nuora melkein kuin kaulapuuhka.\n\nPyövelit olivat jotenkin noloja nähdessään tilanteen, mutta sensijaan,\nettä tämä kuolleen apinan riippuva irvikuva olisi lepyttänyt heitä,\nse yhä kiihoitti heidän raivoaan, ja erästä pursimiestä käskettiin\nlopettamaan tämä murhenäytelmä pudottamalla Vekkuli mereen. Pursimies\nkiipesi heti vanttiin, ja irroittaen köysiä toisella kädellään ja\ntoisella tarttuen apinan häntään heitti Vekkuli-paran matkan päähän\nlaivasta keskelle Atlantia.\n\nTultuaan kannelle sai pursimies vastaansa äkillisen rankkasateen.\nSiellä vain Vekkuli pudisteli yltään suolavettä. Apina oli kiivennyt\nylös laivan peräköyttä pitkin ja pääsi kannelle ennen häntä. On vaikea\nennustaa, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tällöin tuli paikalle\nkapteeni kuullessaan, kuinka pursimiestä naurettiin. Hänelle kerrottiin\ntuosta hirttämispäätöksestä. Kapteeni oli suora, hyväntahtoinen\nmies, ja hän vannoi ettei kenenkään, joka oli ollut hirtettynä hänen\nlaivallaan, tarvitsisi enää kuolla. Tämä oli laki maalla, sanoi hän,\nja hän tahtoi rehtiä peliä. Siten alkoi Vekkulin toinen elämänjakso ja\nVulcan-laivalla oli kaksi kuukautta kestävät kuumat olot.\n\nTämän ajan loppupuolella tapahtui käänne. Laiva lähestyi satamaa\nja perusteellinen puhdistus oli tulossa. Muun muassa piti laivan\nvenheet maalata. Eräänä sopimattomana hetkenä meni muuan miehistä alas\npäivälliselle jättäen maalipöntön kannelle. Jos Vekkuli olisi jättänyt\nkäyttämättä hyväkseen tällaisen tilaisuuden, ei se olisi ollut apina.\nOn turhaa sanoakaan, se ymmärsi tilanteen. Vekkulin suurin hetki oli\ntullut, sen huomasi jo siitä tavasta, jolla se ryhtyi työhön. Se alkoi\npapukaijasta, jonka maalasi heleällä punavärillä, sitten siirsi se\nsudin iloisesti eteenpäin äskettäin kiilloitetulle puulle, töhersi\nmastot ja touvin kokonaan, raappi nimet pelastusrenkaista ja lopetti\nvarsin onnistuneesti työnsä tyhjentämällä pytyn kapteenin parhaalle\npuvulle, joka oli levitetty aurinkoon oikenemaan.\n\nLasken esiripun niitten tapausten eteen, jotka sattuivat Vulcanilla\nseuraavan neljännestunnin aikana. Ei koskaan ollut sellaista\nlaivamiehistön katselmusta ollut heidän lähdettyään satamasta.\nJokaisella näytti olevan asioita kannelle. Kun kapteeni tuli, olisi\nvoinut kuulla neulan putoamisen. En tahdo toistaa hänen sanojaan\nenkä tahdo, vertailla mihinkään maalliseen ääneen ääntä, jolla hän\nkomensi kaikki miehet alas. Tahdon vain sanoa, — ja tämä on mainittava\nkapteenin ikuiseksi kunniaksi, — että tänä kohtalokkaana hetkenä hän\noli valalleen uskollinen. »Näettekö maata?» huusi hän perämiehlle.\n»Kyllä, herra kapteeni», vastasi perämies, maata on näkyvissä alihangan\npuolella.» »Siis kääntäkää laiva sinne», sanoi kapteeni.\n\nMyöhään samana yönä laski laiva lähelle erästä pientä saarta Skotlannin\npohjoisrannikolle, ja venhe laskettiin juhlallisesti maihin, eikä\nkukaan Vulcan-laivan miehistö nähnyt enää tämän jäljestä Vekkulia.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nSaari, johon Vulcan-laivan kapteeni karkoitti Vekkulin, on kartalla\nmerkitty »asumattomaksi». Mutta kartta oli väärä. Kymmenen vuotta\nsitten oli eräs paimen tullut sinne eläen nyt vaimoineen ja lapsineen\nmereen pistävän kallion liepeellä. Voitte arvata heidän tunteensa,\nkun todellinen, elävä apina aikaisena aamuhetkenä ilmestyi tälle\nkaukaiselle saarelle, yksinäiselle paikalle. Paimen oli lampaitaan\nkaitsemassa, kun tämä ilmestykseltä näyttävä olio kohosi maasta.\nYhtävähän hän kuin lampaatkaan olivat koskaan nähneet apinaa, ja niin\npaimen kuin lampaatkin pakenivat kuin metsäpaloa. Vekkuli seurasi\ntietenkin kaksijalkaista, sillä hän oli aina tottunut ihmisseuraan, ja\npaetessaan mökkiänsä kohden näki paimen apinan aivan kintereillään.\nSiksi hyökkäsi hän avoimesta ovesta sisään paiskaten oven jäljessään\nkiinni semmoisella voimalla, että maja oli hajota. Pakolainen oli juuri\npäässyt sisään, kun hän yhtäkkiä tunsi itseensä tartuttavan takaapäin.\nNäytti kuin voimakas käsi vetäisi häntä oveen päin, hän heittäytyi\nlattialle pitkäkseen ja ulisi peloissaan. Asianlaita oli niin, että\npaimenen viitan lieve oli jäänyt oven väliin, mutta hän oli varma\nsiitä, että tuo pahahenki piti häntä kynsissään, ja kului pitkän aikaa,\nennenkuin paimenen hämmästynyt vaimo sai miehensä vakuutetuksi siitä,\nettei asiassa ollut mitään erinomaista. Hyvä vaimo auttoi miehensä ylös\nja tyynnytteli tätä, ja niinpiankuin paimen saattoi puhua, kertoi hän\nvaimolleen kauheasta kummituksesta, joka oli tullut tappamaan heidät\nkaikki. Tuskin oli hän saanut suustaan sanan kummitus, kun savupiipusta\nkuului rapinaa ja kummitus esitti itsensä heille ja istuutui tyynesti\njauhotynnyrille. »Varmastikin on se verikoira», huusi paimenen vaimo\n(hän oli ollut mantereella), ja alkoi silittää sen selkää. Sitä\ntehdessään huomasi hän elukan kaulassa vanhasta laivaköydestä sidotun\npannan, johon oli kiinnitetty pieni paperipala. Hän avasi sen ja luki\nseuraavat kiireessä töherretyt sanat: —\n\n»Ei huku eikä kuole hirttämällä.»\n\nPaimen näytti säikähtyneemmältä kuin milloinkaan tämän ihmeen\nkuullessaan. »Ei huku eikä kuole hirttämällä», mutisi hän. »No\nkatsotaanpa sitten, eikö hän kuole ampumalla.» Ja hän meni takan\nuunin luo ottaakseen pyssynsä, jolla ampui kaniineja. Kun hän latasi\nsitä, näytti vaimosta siltä kuin hän käyttäisi talon kaiken ruudin ja\npatruunat siihen, ja hän rukoili miestään säästämään Vekkulin henkeä.\nNäytti melkein siltä kuin olisi hän onnistunut, sillä paimen laski\npyssyn olkapäältään ja seisoi hetken ikäänkuin epäillen. Mutta ei\nhän tehnyt sitä vaimonsa tähden. Se tapahtui osaksi senvuoksi, että\npaimenen käsi vapisi liiaksi osatakseen tähdätä suoraan ja osaksi\nsenvuoksi, että hänen suonissaan virtasi liian paljon urheilijan verta,\njotta hän olisi voinut ampua olennon, joka hiljaa ja rauhallisesti\nistui hänen omalla jauhotynnyrillään. Mutta suurimpana syynä oli se,\nettä hän pelkäsi ampuvansa lapsensa, jonka kehto oli jauhotynnyrin\nvieressä. Senvuoksi potkaisi paimen jauhotynnyriä saadakseen apinan\nlähtemään pois. Hän arveli että se menisi ulos ovesta, ja siellä ulkona\nvoisi hän ampua sen ilman muuta.\n\nMutta apina oli toista mieltä. Sen oli nälkä, ja senvuoksi pisti\nse käpälänsä lasten puuroon, joka oli parhaiksi valmiina, ja alkoi\nmurkinoida. Paimen oli aivan kivettynyt kyetäkseen estämään sitä, ja\nvasta Vekkulin kaataessa maitokannun lapsen päälle, selvisi hän ja\nryhtyi täyttämään velvollisuuksiaan perhettään kohtaan. Ottaen pyssyn\nvielä kerran ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Vekkuli oli aivan\noven kohdalla, tähtäsi hän suoraan sydämeen ja vetäisi liipasinta.\nApinan olisi siinä samassa pitänyt aivan murskaantuneena lentää\nmäenrinnettä alas, mutta mitä vielä — se oli pöydällä matkien ampumista\npitäen lusikkaa pyssynä. Paimen ei ollut ampunut harhaan. Ensi kertaa\nhänen eläessään oli ruosteinen pyssyrämä tehnyt lakon ja hämmästynyt\npaimen oli entistään varmempi siitä, että apina oli noita. »Ei kuole\nampumalla», mutisi hän itsekseen, »ei hirttämällä eikä hukuttamalla.\nOlen koettanut ensimäistä tapaa, tahdon koettaa seuraavaa.» Liian\ntaikauskoisena ei hän yrittänytkään ampua uudestaan, vaan meni ulos\nhirttääkseen apinan. Mutta koko saarella ei ollut ainoatakaan puuta.\nPäivän läpeensä etsi paimen paikkaa, johon hirttäisi Vekkulin, mutta\nturhaan. Sinä yönä makasi hän vain ajatellen pitkin ja poikin, mihin\nvoisi hirttää sen. Ja aikaiseen aamulla keksi paimen keinon: jospa\nkoettaisi kaivonvipua. Hän nousi hiljaa ylös ja painoi kaivonvipua\nniin että se nousi korkealle ilmaan, muodostaen siten hirsipuun, ja\nsitoi siihen silmukan. Sitten pani hän Vekkulin kiipeämään vivun\npäähän, solmi nuoran sen kaulaan, ja kaikki oli valmista. Paimen oli\nkuullut, että hirtettäessä on uhrin niska äkkiä katkaistava. Mutta\nkoskei hän voinut saada Vekkulia kyllin korkealle, päätti hän tehdä\nsen toisella tavalla. Hän kokosi kaiken tarmonsa ja lennätti koko\nvoimallaan Vekkulin ilmaan. Arvannettehan, mitä tapahtui. Nuora — oli\naivan mädäntynyt, se katkesi, Vekkuli putosi suin päin alas ja seisoi\nvirnistellen pyövelilleen aivankuin tahtoen sanoa, ettei hänellä\nollut mitään sitä vastaan, vaikka temppu olisi uudistunut. Koko tämän\npäivän — jäivät saaren lampaat ja vuonat hoitamatta. Päivän umpeensa\nnähtiin paimenen istuvan jotakin palmikoimassa. Hänen ympärillään\noli maassa hajallaan kaisloja toiset irrallisina, toiset kimpuissa,\nmutta jokaisesta sadasta valitsi hän vain yhden, koska muut eivät\nolleet kylliksi vahvoja ja sitkeitä, ja hänen siinä palmikoidessaan ja\nsolmiessaan ja vääntäessään ja koetellessaan paloi hänen silmissään\nsynkkä tuli, ja kasvot olivat kuin ukkospilvi. Seuraavana päivänä\naamun valjetessa marssivat paimen ja apina entistä tietään vanhalle\nkaivolle. Uuden nuoran piti kestää vaikka elefanttia hirtettäessä.\nSe oli kuin jättiläiskäärme, ja paimen hääräsi kokonaisen tunnin\nhirsipuun ja silmukan valmistuksessa. Sitten tuli tuo tuhoisa hetki.\nEntistään suuremmalla voimalla sysäsi paimen apinan ilmaan, ja nuora\npingottui ja kesti kuin laivanköysi. Pyöveli ei kuitenkaan ollut\nottanut kaikkea huomioon. Nuora ja hirttolava olivat paikallaan, mutta\napinan nytkäyttäessä hirsipuuta katkesi pumpun varsi kuin tulitikku,\nvanha sammalen peittämä puu heilahti pari kertaa ja kiersi sijoiltaan\nmennen pirstaksi maahan. Samassa tunkeutuivat neulanterävät sirpaleet\npaimenen sääriluihin asti repien alaosan hänen pukuaan ja pannen hänet\ntanssimaan tuskasta ja raivosta. Vekkulin näkeminen suututti häntä yhä\nenemmän. Tuo aina iloinen eläin oli nopeasti juossut alas mäkeä suoraan\nsyövää lammaslaumaa kohti. Pumpun varsi oli vieläkin sen niskassa, ja\nse ratisi kiviä vasten kamalasti meluten niin että se olisi voinut\npeloittaa koko lauman mereen. Paimen tunsi, että suuri onnettomuus oli\nlähellä, mutta hän oli voimaton sitä estämään. Hän oli liian kipeä\nseuratakseen apinaa, sentähden ontui hän hitaasti majaa kohti hautoen\nkostoa ja haavojaan.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKolme päivää apinan hirttämisen jälkeen ei se lähestynyt paimenta eikä\nmajaa. Apina on tuntehikas olento. On jo tarpeeksi joutua hirteen\nroikkumaan ja miltei menettää henkensä, mutta saada jättiläiskäärme\nkaulansa ympäri ja punapuutanko niskaansa on enemmän kuin mitä kukaan\nitseään kunnioittava eläin voi kestää. Senvuoksi kulutti Vekkuli\nkokonaan päivänsä lampaitten kaitsemiseen. Kolme päivää se paimensi\nlaumaa pumpunvarsi erinomaisen hyvänä apunaan. Ei ollut edes ruohoakaan\nlauman pureskeltavana koko aikana. Pitkää, mieletöntä pakoa oli\njatkunut yötä ja päivää. Lampaat kuolivat nälkään. Vanha lammas horjui\nlopen uupuneena. Koko lauma oli tuhon oma. Todellakaan ei saarella\nollut naulaakaan tervettä lampaanlihaa hirmuhallituksen päätyttyä.\n\nMiksi ei paimen pannut tikkuakaan ristiin sen hyväksi? Siksi että\nhänellä oli paljon tärkeämpää tehtävää näinä kolmena päivänä, kuten\nsaamme nähdä. Kun paimenen vaimo meni alas kaivolle sinä aamuna\nnoutamaan vettä puuroa varten, huomasi hän kaivon olevan raunioina.\nHän tuli takaisin ilmoittamaan uutisen paimenelle väittäen salaman\nlyöneen siihen. Paimen varoi ilmaisemasta mitään, vaan pujahti heti\nsynkkänä ulos tarkastaakseen vielä kerran hävitystä. Se oli suurempi\nkuin mitä hän oli luullutkaan. Pumpun täytyi olla sekä ilma- että\nvesitiiviin, mutta tämä pumppu oli rikki, monesta kohdin aivan\nsärkynyt. Ei ollut juoma- eikä puurovettä ennenkuin putki oli korjattu.\nSenvuoksi oli paimen koko tämän päivän korjaillut ja hakkaillut,\nliimannut ja sitonut. Koko seuraavan päivän teki hän samaa. Hän ei\nsaanut syötävää eikä juotavaa, ei kukaan saanut syötävää eikä juotavaa.\nLapsi parat olivat pysyneet elossa yhden ainoan vadillisen avulla,\nse oli ollut sattumalta huoneessa, mutta nyt juuri oli tämä loppunut\nja he itkivät nälästä. Jos tosiaankin tätä janoa ja nälänhätää olisi\nkestänyt muutaman päivän kauemmin, olisi saari varmaankin jäänyt\n»asumattomaksi,» niinkuin se oli karttaan merkittykin.\n\nNeljännen päivän aamuna oli pumppu korjattu; ja oli se taas veden\nja ilman pitävä. Siitä puuttui vain kädensija. Ei auttanut muu kuin\nkoettaa saada Vekkuli kiinni, sillä saarella ei ollut mitään muuta,\nmistä saada kädensija. Mutta juuri silloin ei Vekkuli tahtonut joutua\nkiinni. Se istui sillä hetkellä oven kynnyksellä katsellen pumpun\nympärillä olevaa ryhmää. Kaikkien ollessa ulkona oli se käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen saadakseen kunnollisen aamiaisen — koko\njauhohinkalon sisällyksen — ja nautti juuri lepohetkestä ennen sodan\nuudistumista. Paimen oli yhdellä harppauksella sen vieressä, mutta\noi voi! Vekkulin kaulassa ei ollutkaan hänen etsimäänsä. Kulunut\nköydenpätkä riippui siinä, mutta pumpunvarsi oli mennyt matkojaan.\nKesti kauemmin kuin kaksi päivää ennenkuin se löytyi. Jokainen saaren\nkolkka oli tarkasti tutkittu. Vieläpä nuorinta edellisenkin lapsen oli\ntäytynyt ottaa osaa etsimiseen. Yötä ja päivää olivat kaikki työssä; ja\nvihdoin viimeinkin oli paimenen vaimo löytänyt sen kanin kuopasta. Koko\ntänä aikana ei kukaan joutanut tappamaan Vekkulia. Mutta seitsemäntenä\npäivänä nousi paimen ylös murhanhimo silmissä. Apinaa ei voitu ampua\neikä hirttää; jäi siis jäljelle vain hukuttaminen. Siksi sitoi hän ison\nkiven apinan kaulaan ja talutti sen suuren, mereen pistävän kallion\nreunalle.\n\nSata jalkaa alapuolella päilyi meri peilikirkkaana ja hakiessaan syvää\nkohtaa näki paimen suurten merikasvien ja vuokkojen sekä hyytelökalojen\nkelluvan liikkumattomina kristallinkirkkaassa vedessä. Sitten otti hän\napinan ja kiven suuriin kouriinsa, tutki nopeasti solmun ja viskasi sen\näkkiä kallion yli.\n\nPaimen olisi nyt paljon mieluummin vetäytynyt pois näyttämöltä. Mutta\nhän ei uskaltanut. Hän ei voinut luottaa tähän apinaan. Paimen tahtoi\nperheensä ja itsensä vuoksi saada varmuuden sen kuolemasta. Senvuoksi\ntirkisti hän yli kallion ja näki meren pärskyvän ja vartioi väreilyn\nselkeämistä siksi kunnes jokainen raakku näkyi pohjassa. Aivan varmaan\noli Vekkuli siellä alhaalla tähtikalojen seassa lujasti kiinnitettynä\nsinne hautakivineen pätkä hyvää köyttä ankkuriketjunaan. Ensimäisen\nkerran senjälkeen kuin Vekkuli oli astunut saarelle, hengitti paimen\nnyt vapaasti. Sitten kulki hän hitaasti takaisin kotiin ja kertoi\ntarinan Vekkulin lopusta.\n\nEi ollut vielä keskiyökään kun Vekkuli tuli takaisin. Selväähän oli,\nettä Vekkuli tulisi takaisin, että nuora irtautuisi kivestä tai\nkatkeisi tai puraisisi sen suuri kala poikki tai jotakin tapahtuisi,\nja vaikkapa mitään tällaista ei olisi sattunutkaan, aivan varmaa on,\nettä puolenyön aikaan Vekkuli kiipesi ylös majalle. Ehkäpä minun\npitäisi sanoa hänen tulleen alas, sillä se tuli tapansa mukaan sisään\nsavupiipusta. Mutta vasta seuraavassa luvussa kerrotaan mitä tietä tuo\nkummallinen eläin pelastui vesihaudastaan.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nJos paimen olisi hetkeäkään kauemmin seisonut kallion reunalla\nkatselemassa, olisi hän nähnyt hullunkurisen ilveilyn. Jokainen\nkoulupoika tietää, että kivi on kevyempi vedessä kuin ilmassa.\nOn mahdotonta sanoa, kuinka apina tiesi sen, vai tiesikö se sitä\nollenkaan, mutta hän toimi kuin filosofi. Sillä sensijaan, että\nolisi jättäytynyt kohtalonsa valtaan, se kumartui alas ja tarttui\nkiveen, joka sitä pidätti tuolla vesihaudassa, ja käveli tyynesti\neteenpäin pohjaa pitkin rantaan päin. Suurin ponnistuksin sai se\nsitten vähitellen kiven siirretyksi puolittain vedessä olevan kallion\nreunalle, mutta nyt sen ollessa pois vedestä oli se liian raskas\nnostaa, ja Vekkuli oli suuresti hämmennyksissään matalassa vedessä,\nihmetellen kuinka hän pääsisi tästä uudesta pulasta. Ei näyttänyt\nolevan muuta keinoa kuin käydä hampain kiinni köyteen ja tunnin\najan ponnisteli Vekkuli uutterasti köyden kimpussa, mutta melkein\ntuloksetta. Uurastettuaan vielä toisen tunnin teki apina hirveän\nkeksinnön. Kun hän alkoi työn, ulottui vesi ainoastaan polviin saakka.\nVähän ajan kuluttua ulottui se jo kaulaan asti, ja Vekkulin mielestä\noli selvää, että jos kallion reuna vajoisi tällä tavoin, kuuluisi hän\npian kuolleitten apinoinen joukkoon. Vekkuli mietti, hän oli selvillä\nkaikista merta koskevista seikoista, mutta siinä vieraassa meressä,\njossa hän oli elänyt lähetyssaarnaajan kanssa, ei ollut luodetta ja\nvuoksea, ja tämä hiljainen vedennousu häiritsi sangen pahasti hänen\nsielunrauhaansa. Mutta suureksi ilokseen huomasi apina kuitenkin, että\nhän jaksoi taas kantaa kiveä, joka nyt oli kokonaan veden alla. Apina\nvieritti sitä pitkin reunaa, kunnes vesi oli liian matalaa, jotta sitä\nolisi voinut liikuttaa kauemmaksi. Juuri yläpuolella tätä kärkeä oli\ntoinen reuna korkealla ja kuivana nousuveden rajan yläpuolella, ja\nnuora oli juuri tarpeeksi pitkä, jotta apina sen avulla voi päästä\nsinne ja ravistella itsensä kuivaksi auringossa.\n\nJuuri tämä ravisteleminen antoi Vekkulille aiheen keksintöön, jonka\nkuka hyvänsä meistä olisi tehnyt ilman muuta, mutta joka apinalle oli\ntodellinen neronleimaus. Vekkuli huomasi, että juuri se osa nuoraa,\njota hän oli jyrsinyt, oli kallion reunan terävää syrjää vasten, ja\nettä hieroontuneita säikeitä oli jakautunut hänen ravistellessaan\nitseänsä. Kallionreuna oli todellinen veitsi ja kauan aikaa vakavasti\nhangattuaan sekä monesti levättyään huomasi Vekkuli kolmen tai neljän\nsäikeen erottavan itsensä vapaudesta. Oli melkein puoliyö viimeisen\nsäikeen katketessa, ja muutaman minuutin kuluttua oli urhea apina\nryöminyt kalliolle ja seisoi vielä kerran pyövelinsä huoneen ovella.\n\nPelkään, että olisitte yhtä ihmeissänne kuin Vekkuli oli\nhämmästyttävästä havainnosta, jonka hän teki sinne tultuaan. Maja oli\ntulessa! Muistattehan, ettei paimenen mökissä ollut moniin päiviin\nollut yhtään ruokaa. Mutta tänä päivänä oli perhe juhlallisesti\njuhlinut pumpun korjausta suurin kestein ja pesuin. Sellaista tulta\nei ollut loistanut liedessä vuosiin ja pimeän tultua lensivät\npunaiset kipinät ilmaan putoillen vaarallisena rankkasateena kuivalle\nolkikatolle. Tuuli vielä lisäksi nousi illansuussa ja lietsoi eräässä\nturpeessa kytevän kipinän tuleen, ja Vekkulin saapuessa paikalle\noli vähintäinkin jo puolet katosta ilmiliekissä. Mutta Vekkuli oli\nnälissään tämän päivän seikkailujen jälkeen ja koska savupiipun\nympärystä ei ollut vielä syttynyt tuleen, hyppäsi se katolle ja alas\nkeittiöön yhdellä harppauksella. Nuorimman lapsen kätkyt oli kuten\nennenkin aivan uunin vieressä, ja apinan oli varmaankin ohimennessään\ntäytynyt koskea siihen hännällään, sillä lapsi rupesi äkkiä parkumaan,\nse kaikui kautta koko talon ja herätti samassa paimenen. Tuo kelpo mies\nei herännyt minuuttiakaan liian aikaiseen. Jos apina olisi saapunut\nperille viisi minuuttia myöhempään, olisi koko perhe ollut tuhon oma.\nSavu oli jo täyttänyt toisen huoneen ja suurina pilvinä tunkeutui jo\ntoiseenkin keittiön ovesta. Kuten ukkosensalaman iskentää, katsoi\npaimen yövartijaa, joka oli herättänyt hänet niin sopivalla hetkellä,\n— ja joka juuri istui tavallisella valtaistuimellaan jauhotynnyrillä,\nkiivaasti aivastaen savusta, ja ihmetellen, eikö olisi ollut parempi\njäädä mereen. — Sitten syöksyi paimen ovea kohti pelastaakseen molemmat\nvanhemmat lapsensa, jotka nukkuivat palavassa huoneessa. Ottaen nämä\nkäsivarrelleen kantoi hän heidät suojaiseen paikkaan ulkoilmaan\nja sitten haki vaimonsa ja toiset lapset. Vekkuli seurasi hänen\nkantapäillään; ja vähän sen jälkeen seisoi pelastettu perhe vapisten\navuttomasti katsellen liekkejä. Pian katto romahti alas ja aamulla\nolivat ainoastaan jotkut hiiltyneet kattohirret muistona paimenen\nmajasta.\n\nPaikalla, missä paimenen maja oli palannut, on nyt komea majakka. Se\nrakennettiin muutamia kuukausia tulipalon jälkeen, ja siinä on kolme\nmajakanvartijaa, joista yhtenä on paimen. Toinen vartija on mies, joka\nmielellään kertoo merijuttuja väittäen muinoin olleensa Vulcan-nimisen\nlaivan perämiehenä. Kolmas majakanvartija on nelijalkainen, Vekkuli\nnimeltään. Hän ja paimen ovat omituisesti kiintyneet toisiinsa.\nLuullaan jonkin tapahtuman liittäneen heidät yhteen, mutta paimen ei\nkoskaan puhu paljon. Kysyttäessä onko totta, ettei apinaa voida tappaa,\nhän aina vastaa: »Kyllä, mutta sen vuoksi ei se ole elossa.» Ainoastaan\nerään kerran tiedettiin paimenen lisänneen jotakin tähän huomautukseen.\nSe tapahtui muutamana iltana, jolloin Vekkuli oli pitänyt kiinni\nnuorimmaisen selästä — tämä oli juuri oppinut konttaamaan — jottei se\npääsisi putoamaan kalliolta alas. Sentähden hymyili paimen heittäessään\nVekkulille täyden pussillisen pähkinöitä sanoen: »Tämä apina ei voi\nkuolla— eikä se anna muidenkaan kuolla.»\n\n\n\n\n\n\nTARRIAINEN\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nOletan, että ajattelette apinan jo aikoja sitten kuolleen, saman\napinan, josta kerroin teille. Mutta luulen sen yhä olevan elossa.\nAinakin olen jotenkin varma, että apina, josta juuri aion kertoa\nteille, on sama, vaikken olekaan siitä aivan varma. Ensiksikin oli\ntämä uusi apina aivan Vekkulin näköinen ja toisekseen, tätäkään\napinaa ei voitu tappaa. Enkä ole koskaan kuullut puhuttavan kuin\nVekkuli-nimisestä apinasta, jota ei voitu tappaa.\n\nToinen seikka, mikä saattaa minut arvelemaan, että tämä apina olisi\nsama kuin Vekkuli, on se, että Vekkuli katosi saarelta, missä sen\nviimeksi tapasimme. Ei kukaan tiedä, miten se tapahtui, mutta oli\ntämä katoaminen sattunut samoihin aikoihin kuin tapaukset, joista\naion kertoa. Eräänä aamuna astui maihin laivamiehiä vesitynnyriään\ntäyttämään samaan saareen, missä Vekkuli asui majakanvartijan kanssa.\nMajakanvartija oli heille ystävällinen, sillä he olivat ulkomaalaisia,\nja näytti heille koko majakan. Päästyään huippuun näkivät he apinan,\njoka puhdisti lamppua kuin ihminen ainakin. Merimiehet olivat\nsuuresti hämmästyneitä, ja eräs heistä, joka osasi puhua englantia,\ntahtoi ostaa Vekkulin kahdella punnalla. Kun majakanvanrtija kuuli\ntämän, oli hän sangen vihoissaan ja käski heidät kaikki alas. Tästä\nsuuttuivat taas miehet vuorostaan, sillä he eivät voineet ymmärtää,\nmiksi majakanvartija piti apinasta, ja sanoivat, etteivät unhoittaisi\nmajakanvartijan solvanneen heitä. Eihän hän tosin ollut loukannut heitä\nollenkaan, mutta vieraat merimiehet ovat toisinaan kiivasluontoisia, ja\nnämä miehet olivat maasta, missä helposti loukkaannutaan. Merimiehet\nkuluttivat koko päivän rannalla, koska tuuli oli vastainen, mutta ei\nkukaan nähnyt heidän astuvan sisään majakkaan. Seuraavana aamuna oli\nnäiden komean märssyn huippu ainoa, mitä majakanvartija näki. Eikä\npaimen tämän jälkeen nähnyt vilahdustakaan apinasta, jota ei voitu\ntappaa, viikon, yön ja päivän etsinnänkään jälkeen.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKullankaivaja Donald Mac Alsh Silver Creekista Californiasta ollessaan\nsattumalta San Franciscossa, luki eräänä aamuna seuraavan palan San\nFrancisco Heraldista:\n\nMerkillinen merijuttu. — Mermaidin kapteeni J. E. Dawkins, joka on\njuuri saapunut satamaamme Liverpoolista, kertoo erään omituisen\ntapahtuman. Noin kymmenen päivää sitten laivan juuri lähdettyä\nkotisatamasta huomasi tähystäjä merellä esineen, jota hän luuli\nsuureksi merikäärmeeksi, mutta joka lähemmin tutkittaessa havaittiin\nlaivahylyksi. Paikkaa lähestyttäessä huomattiin siellä elävä olento,\njoka näytti pieneltä pojalta, ja joka ilmeisesti vielä oli elossa,\nsillä se tuntui pitävän kiinni taittuneesta maston jäännöksestä.\nKiireesti irroitettiin pieni vene laivamiesten tehdessä merkkejä\npojalle, että hän oli pelastettu. Epävarmuutta kesti noin puoli tuntia,\nsilloin palasi venhe tuoden mukanaan sen ihmeellisen tiedon, ettei\nnähty olento ollutkaan poika vaan apina. Näyttäytyi hyödyttömäksi\netsiä ihmisruumiita, ja luultavaa on, että suuri haaksirikko on\ntapahtunut. Ei tiedetä, mistä maasta laiva on ollut. Ainoana ohjeena\nsiitä ovat kirjaimet »vorni» eräässä hylynosassa, mistä ilmeisesti voi\nmuodostaa pelastusvenheen keulan. Mahdollisesti ovat nämä kirjaimet\nitaliankielisestä sanasta »Livorni» jonka sataman laivaluetteloa\nparhaillaan tutkitaan.\n\nTässä uutisessa ei Donaldin mieltä — häntä kutsuttiin yleisesti Isoksi\nDonaldiksi — suinkaan kiinnittänyt apina, vaan Mermaidin saapuminen.\nSillä kapteeni oli hänen ystävänsä ja oli tuonut hänelle tässä laivassa\nmuutamia työkaluja kotoa. Vaikka »Iso Donald» oli nyt kullankaivaja,\noli hän jo aivan poikana lähtenyt Scotlannista. Hänen isänsä oli pieni\nfarmari Skyessä, ja tämän varhain kuoltua muutti perhe Amerikkaan.\nKoska Donald oli tullut San Franciscoon juuri noita työkaluja hakemaan,\nmeni hän heti satamaan, ja Mermaidin' löydettyään astui laivaan. Kun ei\nkannella ollut ketään näkyvissä, istui Donald köysikasalle odottamaan.\nTuskin oli hän ollut siinä kolmeakaan minuuttia, kun takkuinen pää ja\nkaksi kiiltävää silmää äkkiä työntyi esille luukusta, ja täysikasvuinen\napina hypähti hänen eteensä tuijottaen häntä vasten naamaa. Tämän\nnäyn pahasti säikähdyttämänä komensi Donald elukan menemään tiehensä,\nmutta juuri hänen tätä sanoessaan juoksi apina hänen taakseen ja\nkiersi pitkät, karvaiset käsivartensa Donaldin kaulaan. Kullankaivaja\nravisteli sitä peloissaan ja koetti juosta rannalle, mutta apina\nseurasi iloisesti hyppien hänen ympärillään ja ajaen häntä takaa pitkin\nsatamaa. Pian Donald kuitenkin huomasi, ettei apina tarkoittanut mitään\npahaa, ja muutamia päiviä myöhemmin keksi hän, mistä tuo äkillinen\nkiintymys vieraaseen johtui. Kapteeni kertoi hänelle, ettei apina\ntiettävästi milloinkaan ennen ollut käyttäytynyt sillätavoin. Donald\nmuisti, että äkisti puhuessaan apinalle hän oli käyttänyt keltinkieltä.\nLuulen, että hänen säikähtäessään tuo poikuusaikojen kieli oli tullut\nhänen huulilleen, ja vaistomaisesti käytti hän sanoja: »Imich air\nfalbh», mikä merkitsee: »Mene pois». Donaldin huomio kiintyi tähän\nseikkaan sen johdosta, että milloin hyvänsä hän myöhemmin käytti\nylämaan murretta, apina silminnähtävästi ilostui. Tämän omituisuuden\nvoi kullankaivaja selittää ainoastaan siten, että apina aikaisemmin\noli kuulunut jollekulle keltinkieltä puhuvalle henkilölle — selitys,\njota ihmiset yleensä nauravat. Siitä huolimatta pysyi kullankaivaja\nväitteessään, että apina ymmärsi kelttiä, ja hän puhui harvoin sille\nmitään muuta kieltä. Luonnollisesti sanovat ihmiset, että Donald\naivan yksinkertaisesti tahtoi näyttää osaavansa kahta kieltä. En\ntiedä, ostiko kullankaivaja apinan, vai antoiko kapteeni sen hänelle,\ntai karkasiko se, mutta varmaa on, että tästä lähtien se kuului\nDonaldille. Kun hän jätti laivan työkaluineen, seurasi apina mukana\njuosten koko tien hänen kintereillään kuin koira kunnes hän pääsi\nasuntoonsa. Kun kullankaivaja meni huoneeseen ja sulki ovensa, jäi\napina ulkopuolelle. Kymmenen minuuttia sen ilmestymisen jälkeen olivat\nkaikki San Franciscon pojat kerääntyneet tälle kadulle. Heitä oli\ntungokseen asti oven ympärillä, niin että liikenne miltei senvuoksi\npysähtyi; ja poliisin täytyi tulla paikalle. Tämä oli melkolailla\nvihoissaan huomatessaan, että vain apina esitti voimisteluharjoituksia\novenkolkuttimessa. Soittaen rajusti kelloa määräsi hän Donaldin\npäästämään sisään apinansa. Tämä vastasi lempeästi, ettei ollut\napinasta vastuussa, mutta poliisi sanoi, että hänet haastettaisiin\noikeuteen »liikenteen sulkemisesta ja rauhan rikkomisesta», jollei hän\nottaisi vierastaan vastaan. Siksipä oli Donaldin alistuttava, sillä\nhän näki, ettei San Franciscossa olisi rauhaa ennenkuin tuo itsepäinen\nelukka olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja olisi onnellisesti oven\nsisäpuolella. Sinä yönä oli Donaldilla vakava keskustelu apinan\nkanssa tämän istuessa suorana tuolillaan illallispöydässä. Hän sanoi\nsille, että jos se käyttäytyisi siivosti, ottaisi hän sen mukaansa\nkalliovuorille kultaa kaivamaan. Apina näytti ymmärtävän, sillä se\nlaski alas juustomöhkäleen, jota se parhaillaan söi, hyppäsi tuoliltaan\nja painautui Ison Donaldin kylkeen. Vain yksi tapaus sattui enää tänä\nyönä: Donald antoi apinalle nimen. Hän risti sen »Tarriaiseksi» — koska\nse oli takertunut häneen kiinni.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna lähtivät Donald ja Tarriainen San Franciscosta\nvarhain aamujunalla matkalleen Silver Creekiin. Apinan ilmestyminen\nrautatievaunuun tuotti paljon hauskuutta matkustajille, ja Donald\noli ollut helisemässä vastatessaan kaikkiin kysymyksiin, kuten oliko\nse kuulunut hänen isoisänisälleen vai posetiivinsoittajalle. Pila\nherkesi pian konduktöörin astuessa vaunuun. Tämä vaati Tarriaiselta\npilettiä, ja kun sitä ei ollut, sukeutui kiivas sananvaihto maksusta.\nDonald sanoi maksavansa ainoastaan siinä tapauksessa, että konduktööri\nnäyttäisi taksakirjasta hänelle apinan kuljetusmaksun. Koska ei\noltu mainittu mitään apinan matkasta, kieltäytyi Donald maksamasta\ncenttiäkään, jolloin konduktööri meni pois luvaten juhlallisesti\ntyöntää Tarriaisen pois junasta seuraavalla asemalla. Sille\nsaavuttaessa olivat Donald ja apina toisiinsa painautuneina nurkassa,\njälkimäinen lujasti puristautuneena suuren kullankaivajan käsivarsiin,\nja nähtyään tilanteen päätti konduktööri odottaa soveliaampaa aikaa.\n\nJa sopiva hetki tuli. Oli oikea hellepäivä vieläpä Californiankin\nilmastoon nähden, ja myöhään illansuussa nukahti Donald. Hänen\nkäsivartensa olivat yhä kiertyneenä apinan ympäri eikä konduktööri\nolisi koskaan onnistunut aikeessaan, jollei sattuma olisi tullut hänen\navukseen. Junan lähestyessä tärkeätä asemaa oli joka matkalipusta\notettava osa pois. Amerikassa on rautatiepiletti toisinaan puoli\nyardia pitkä, ja siitä reväistään palanen aina silloin tällöin.\nMukavuuden vuoksi on kullankaivajilla, paimenilla ja muilla tapana\npitää pilettiään suurten, leveälieristen huopahattujensa nauhassa,\nja Donaldin piletti oli tällaisessa mukavassa paikassa konduktöörin\nastuessa sisään. Tämä sieppasi sen hatusta reväistäkseen palasen, kun\napina luullen hänen aikovan varastaa hyppäsi miehen kimppuun ja iski\nhampaansa hänen ranteeseensa. Kiljahtaen tuskasta tarttui konduktööri\nhyökkääjän kurkkuun, ja ennenkuin Donald saattoi tulla avuksi, heitti\nhänet ulos ikkunasta. Tie teki juuri mutkan ja juna syöksyi 30\npenikulman vauhdilla tunnissa, ja kun Donald ojensi päätään nähdäkseen,\nmihin Tarriainen oli pudonnut, oli hänellä tuskin toivoa nähdä sitä\nenää koskaan. Kaksi minuuttia tuijotti kullankaivaja paikkaa, joka\njäi yhä kauemmaksi, sitten kääntyi hän ympäri ja paiskasi sanaakaan\nsanomatta konduktöörin permantoon.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nJunan saapuessa asemalle noin tuntia myöhemmin meni Donald\nravintolahuoneeseen juomaan kupin kaakaota vahvistaakseen hermojaan.\nHän oli juuri istumaisillaan paikalleen vaunussa, kun hän huomasi\nihmisjoukon asemasillalla vastapäätä junan loppupäässä olevaa\njarruvaunua. Suunnatessaan askeleensa paikkaa kohden ja katsoessaan\nryhmän päitten yli, oli hänen hämmästyksensä suuri, sillä hän\nnäki Tarriaisen istuvan koneistolla ja katsovan Donaldiin täysin\nrauhallisesti. Toisella kourallaan piti se kiinni rautatangosta,\ntoisella raappi päätään; ja paitsi toisessa kyljessä olevaa tahraa\nnäytti apina täysin vahingoittumattomalta seikkailustaan huolimatta.\nMuutamat Donaldin keltiksi lausumat sanat panivat sen hypähtämään\norreltaan kansanjoukon päitten yli Donaldin syliin, ja hetken kuluttua\nolivat oudot ystävät jälleen matkaansa jatkamassa, niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Junaan oli juuri tullut uusi konduktööri ja\nDonald hieroi ystävyyttä hänen kanssaan kertomalla koko seikkailun,\nniin että he saivat olla lopun matkaa rauhassa. Noin puolen yön\ntienoissa pääsivät nuo kaksi pääteasemalleen, missä viettivät yön,\nja aamunsarastaessa istuivat he Silver Creekiin meneviin vaunuihin.\nDonaldin tupa oli Silver Creekistä noin kahdenkymmenen penikulman\npäässä. Sinne oli mentävä pitkin jalkapolkua vuorten yli, ja kokonaisen\npäivän ankarasti ponnisteltuaan saapuivat he perille.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nKuljettuaan pitkän matkan yli vuorten pääsi Donald Silver Creekissä\nolevaan matalaan majaansa. Mutta Donaldin vaimo ei ottanut apinaa\nvastaan aivan yhtä ystävällisesti. Ainoa lemmikkieläin, jonka heidän\nlapsensa joskus olivat nähneet, oli kuguaarin poikanen. Sen oli\nkullankaivaja eräänä päivänä pelastanut virrasta, johon se oli ollut\nhukkumaisillaan. Donald oli luullut sitä joksikin uudenlaiseksi\nkissanpoikaseksi, eikä ollut kulunut viikkoakaan, kun se jo hyppäsi\nhänen pienen tyttärensä kimppuun ja iski kyntensä tämän niskaan,\nilmaisten täten, millaisen lelun Donald oli tuonut perheelleen —\nkuguaari on vuorten leijona —. Senvuoksi epäili Donaldin vaimo kaikkia\nlemmikkejä, ja apinan nähdessään oli hän varma siitä, että sekin oli\nleijona eikä tahtonut päästää sitä lainkaan ovesta sisään. Mutta\nTarriainen tiesi toisenkin tien taloon kuin oven, ja lopulta oli\nse hyväksytty lailliseksi perheenjäseneksi siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei sitä voitu karkoittaa. Uusi vieras tuotti sangen\nvähän haittaa kenellekään. Enimmäkseen kulki se päivisin Donaldin\nkanssa kaivoksella. Se seurasi kullankaivajaa tämän mennessä työhön\naamulla hyppien hänen ympärillään kunnes tultiin kotiin aterialle,\nJa sangen pian sattui tapaus, mikä kokonaan lepytti Donaldin vaimon\noutoa vierasta kohtaan. Donaldin kultakaivos oli huono. Hänen täytyi\ntehdä varsin ankarasti työtä saadakseen tuota kallisarvoista pölyä,\njotta voi elättää perheensä, mutta hänen intoaan piti yllä alituinen\ntoivo siitä, että hän vielä löytäisi rikkaamman suonen ja laskisi\nperustan varallisuudelleen. Kultaa saatiin siten, että otettiin\nsantaa ja soraa joen äyräältä ja pestiin se pannussa puhtaaksi, niin\nettä kevyemmät osaset erottuivat veden mukana pois jättäen kiiltävät\nkultahiukkaset pohjalle. Joskus kului viikkokin kaivajan saamatta\nenempää kuin sormustimellisen kultaa, mutta silloin tällöin löysi hän\njonkun herneenkokoisen möhkäleen. Eräänä päivänä sattui onnenpotkaus\nDonaldin ollessa juuri sangen apealla mielellä. Hän oli ollut erittäin\nalakuloinen sinä päivänä, sillä kultaa ei ollut lainkaan löytynyt hänen\nvaivojansa palkkioksi sillä viikolla, ja perheen oli täytynyt lainata\nrahaa sekä jauhoihin että vaatteisiin. Mutta apinaa sai hän kiittää\nsiitä, että voi mennä kotiin vaimonsa luo muassaan suurempi kultapala\nkuin mitä laaksossa oli nähty moneen vuoteen. Tarriainen oli kirmannut\nkuten tavallisesti sorakasalla, sen käpälät olivat irrottaneet muutamia\nkiviä, ja näitten vieriessä alas oli Tarriainen varmaankin kiinnittänyt\nhuomionsa suuren möhkäleen keltaiseen kimallukseen, sillä samassa\ntuokiossa oli se nostanut sen maasta ja asettanut häntäänsä heiluttaen\nDonaldin jalkojen juureen. Kullankaivaja miltei itki ilosta ja ottaen\nTarriaisen syliinsä ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsi, kiirehti\nkotiin ilmoittamaan onnellisesta löydöstä. Sinä yönä oli perheellä\nsuuri juhla ja Tarriaisen malja juotiin väkevimmässä teessä, mitä\nkaivosmökissä voitiin valmistaa. Olisivatpa he tienneet, mitä pian\ntapahtuisi, eivät he ehkä olisi nukkuneet aivan näin rauhallisesti.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nOli toinen yö siitä, kun onnenpyörä oli saanut tuon odottamattoman\nkäänteen. Donaldin vaimo oli niin ylpeä kultapalasta, ettei hän\nvoinut pitää uutista omina tietoinaan vaikka Donald oli varottanut\nhäntä kertomasta siitä kenellekään. Hän uskoi onnenpotkauksen toisen\nkullankaivajan vaimolle, joka asui muutaman sadan yardin päässä.\nTämä arvon nainen kertoi uutisen toiselle, ja kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluttua oli huhu Donaldin löydöstä levinnyt kyläkunnan\nlaidasta laitaan. Muualla maailmassa ei tällä seikalla olisi mitään\nmerkitystä, mutta kaivosalueella asuu kaikenlaisia rikoksellisia\nihmisiä ja seikkailijoita. Näiden joukossa oli muutamia heittiöitä,\njoiden elinkeinona oli hankkia kultaa jollakin muulla tavalla kuin\ntyönteolla. Kaksi tällaista veljestä, jotka elivät perheineen\nalempana laaksossa, päätti anastaa itselleen Donaldin kultamöhkäleen.\nMustiksi naamioituina, revolveri kädessä tulivat he puolen yön aikaan\nkullankaivajan majalle. Perhe oli juuri vaipunut syvään uneen, ryövärit\ntyönsivät hiljaa ikkunan auki ja astuivat huoneeseen, jossa Donald\nnukkui. Suunnaten ladatun revolverin hänen päätään kohti herätti\ntoinen mies karkeasti hänet sanoen, että jos Donald liikahtaisi tai\nhuutaisi, ampuisi hän tämän ja murhaisi jokaisen talon asukkaan. Donald\ntunsi liian hyvin kaivosalueen murhajutut vastustaakseen äkkinäistä\nhyökkäystä, ja vaikka ladattu revolveri oli hänen oman tyynynsä alla,\nhuomasi hän vastustamisen turhaksi ja koetti hillitä itseänsä vaimonsa\nja lastensa vuoksi.\n\n»Tahdon tuon sinun pienen metallipalasi», sanoi ryöväri. Donald makasi\naivan tyynenä. »Kuuletko sinä?» huudahti mies. »Tahdon tuon kullan.»\n\n»Mutta etpä saa sitä», sanoi Donald rauhallisesti.\n\n»Luulen hänen lähettäneen sen pankkiin», kuiskasi toinen mies. »Tapa\nhänet, jos hän on tehnyt sen.»\n\n»Kas niin», jyrisi toinen, »voitko väittää, ettei kulta ole täällä?»\n\nDonald ei vastannut. Jos hän olisi sanonut, ettei kultaa ollut majassa,\nolisivat ryövärit aivan yksinkertaisesti luikkineet tiehensä, sillä\ntiedettiin, ettei Donald valehdellut milloinkaan. Vielä kerran kysyi\nryöväri häneltä, mutta Donald oli ääneti. Se riitti. Jos kulta olisi\nviety pankkiin, olisi Donald varmaan myöntänyt sen. Toisen miehen\nseistessä revolveri ojennettuna Donaldin korvaa kohden toinen jatkoi\nhuoneen tutkimista. Laatikot, lippaat ja astiahyllyt avattiin ja\ntarkastettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen; jokainen nurkka noissa\nkahdessa huoneessa oli tarkoin etsitty; kaikki astiat olivat mullin\nmallin ja sokerirasia oli ruhjottu palasiksi, koska ryövärit olivat\nepäilleet kullan olleen siinä.\n\n»Anna minun etsiä», sanoi revolveria pitävä mies, »vartioi sinä vanhaa\nkarhua, ja saammepa nähdä enkö löydä sitä.»\n\nVielä kerran tutkittiin talo katosta lattiaan asti, ja ryöväri oli\nmiltei jättämäisillään etsimisen, kun äkkiä muuan ajatus pälkähti hänen\npäähänsä. Uuninreunalla tikitti puinen amerikkalainen kello noin kaksi\njalkaa korkealla maasta. Mies aukaisi kotelon laatikon ja haparoi\nsormillaan. Samassa veti hän esiin kultamöhkäleen. Hän taivutti itseään\ntuon loistavan esineen puoleen voidakseen paremmin nähdä sen, ja\nsitten koetteli hän sen painoa kämmenellään nähdäkseen, minkäarvoinen\nse olisi. Kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan liikahti toinen\nhohdetta kohti, kun toinen ehkäisi häntä vihaisesti huudahtaen ja\nkäskien hänet takaisin uhrin ääreen jatkamaan vartioimista. Samassa\nolisi Donald jo saanut revolverinsa pois ja kulta olisi ollut\npelastettu. Mutta katselipa tätä näytelmää joku muukin, jota varkaat\ntuskin olivat ottaneet lukuun. Tavallisella vuotellaan uunin vieressä\nistui Tarriainen. Ryöväri punnitsi kultaa kädessään pyöritellen sitä\nympäri ja tuijottaen siihen, kun kallisarvoisen metallin hohde sattui\napinan silmään. Se näytti pitävän tätä kultaa omanaan, sillä nopeana\nkuin salama kosketti se toisella karvaisella kourallaan ryövärin\nkättä ja kultaa ei näkynyt enää. Karkeasti kiroten hyökkäsi ryöväri\nTarriaisen kimppuun ja löi sitä päähän viskaten sen huoneen toiseen\npäähän. Mutta ennenkuin tämä isku osui, oli jo ehtinyt sattua pari\nmuutakin tapausta. Toisella kädellään suojellen itseään äkilliseltä\nhyökkäykseltä apina tarttui hyökkääjän kasvoihin repien mustan naamion\nniin että Donald heti tunsi miehen tulen hohteessa, toisella kädellään,\njossa piti kultaa, apina nopeasti pisti kultapalan suuhunsa.\n\nRyövärin silmät seurasivat kuitenkin tätä viimeistä liikettä, ja hän\notti Tarriaisen raa'asti käsiinsä alkaen kiskoa auki sen leukoja.\nHän koetteli sen suuta, mutta kultapala ei ollut siellä. Hän ravisti\ntiedotonta ruumista pitämällä kiinni sen hännästä, mutta kulta ei\nilmestynyt. Hän otti apinan pään polviensa väliin ja tutki sen kurkkua,\nmutta kultaa ei näkynyt. Tosiasiaksi jäi, ettei sitä ollut siellä. Isku\njoka oli sattunut päähän, oli työntänyt sen kurkusta alas. Tarriainen\noli niellyt kullan!\n\nMitä tehdä? Jos ryövärillä olisi ollut veitsi taskussaan, olisi\nTarriainen kuulunut kuolleisiin apinoihin kahden sekunnin kuluttua.\nMutta hänen turhaan etsiessään veistä tuli Tarriainen tuntoihinsa ja\nrajusti tempautuen irti hypähti korkeimmalle hyllylle. Ryöväri ryhtyi\najamaan takaa. Sitten seurasi hullunkurisin metsästys, mitä milloinkaan\non tapahtunut. Koska ryövärin kasvot olivat nyt paljaat (hän ei tiennyt\nDonaldin jo tunteneen hänet) ei hän uskaltanut kääntyä ympäri, ja hänen\ntäytyi jatkaa metsästystään kääntämättä kertaakaan kasvojaan siihen\nsuuntaan, missä Donald makasi, sillä seurauksella, että metsästys oli\ntulokseton, ja neljännestunnin kovan työn jälkeen luopui hän koko takaa\najosta. Hän ei voinut tehdä enää muuta kuin koettaa estää Donaldia\nnäkemästä häntä. Pikaisesti lähestyen vuodetta veti ryöväri peitteen\nDonaldin kasvoille, ja sanoi ampuvansa hänet, jos hän uskaltaisi\nliikahtaa. Kaiken varalta vielä oli kullankaivajan revolveri kiskottu\npiilostaan ja siitetty niin kauas, ettei hän voinut koskea siihen.\nSitten ryhtyivät molemmat miehet pyydystämään apinaa nuoralla. Vaikka\napina olikin nerokas, kykeni se tuskin vastustamaan kahta miestä,\njotka tunnettuina hevosvarkaina olivat taitavia suopungin käyttäjiä,\nja pian vedettiin apina häpeällisesti alas orreltaan ja pistettiin\nDonaldin tyynyn päällisestä solmittuun pussiin, joka heitettiin toisen\nmiehen hartioille. Sitten toivottivat ryövärit julmasti hyvää yötä sekä\nmarssivat ulos »rahakukkaroineen». Kun he olivat ovessa, huusi Donald\nheidän jälkeensä. »Hyvää yötä, lurjukset, ja muistakaa sanani, jos\nteette pahaa apinalle, saatte katua sitä koko elämänne.» Tämä hiukan\npelästytti miehiä, sillä Tarriaisessa oli heidän mielestään jotakin\nkammottavaa, vaikkakaan he eivät sitä tunnustaneet toinen toiselleen.\nJoka tapauksessa — pelkäsivätpä he sitten apinaa tai kolkuttipa heidän\nomatuntonsa — kantoivat he Tarriaisen koko pitkän matkan mukanaan\nkotiinsa keskustellen, kumman heistä piti tappaa se ja miten se oli\ntehtävä, sensijaan, että olisivat heti Donaldin majasta lähdettyään sen\ntodella tehneet.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nPäästyään kotiin söivät varkaat kiireesti aamiaisen jatkaen keskustelua\nkuinka »kukkaro oli avattava ja kulta saatava turvalliseen paikkaan».\nApina oli onnettomuudeksi ponnistellut ulos tyynynpäällisestä heti\nmiesten päästyä taloon ja ryövärin lapset ympäröivät sen samassa\nvaatien sen lemmikikseen. Miesten kertoessa, että se piti tapettaman,\nnuorin lapsista, niin suloinen pieni tyttö, ettei huono isäkään voinut\nolla häntä rakastamatta, puhkesi kyyneliin, ja pannen kätensä ryövärin\nkaulaan pyysi ja rukoili tätä säästämään apinan henkeä ja sallimaan\nhänen leikkiä sen kanssa. Niin konnamainen kuin mies olikin, oli\nlapsella salaperäinen vaikutus häneen, ja vaikka ryöväri oli aikonut\nheti tappaa Tarriaisen, päätti hän nyt, ettei lapsi saisi nähdä sitä,\neikä saisi tietää hänen sitä tehneen. Sitäpaitsi tahtoi hän salata\nkylän asukkailta tekonsa, sillä Donald varmaankin tutkisi asiaa; niinpä\ntulivat ryövärit vähän aikaa keskusteltuaan siihen päätökseen, että\nTarriainen oli tapettava salaa. Oli selvää, että jos he ampuisivat sen\ntai hukuttaisivat, tai iskisivät puukolla sen kuoliaaksi, niin lapset\nsuuttuisivat, ja juttu varmaan kerrottaisiin näiden leikkikumppaneille\ntullen siten pian Donaldin perheen tietoon. Siis hautoivat he sangen\npirullista suunnitelmaa. Ainoa tapa, millä Tarriaisen voi tappaa\nniin ettei kukaan näkisi eikä kumpikaan heistä olisi läsnä tämän\ntapahtuessa, oli räjähdyttää hänet. Tällä surmaamistavalla oli\ntoinenkin etu, jonka merkitystä kumpikaan ei mielellään tunnustanut,\nmutta joka todellisuudessa merkitsi enemmän kuin mikään muu, ja pani\nheidät ajattelemaan ruutia. Pohjaltaan olivat miehet pelkureita ja outo\nuhkaus, minkä Donald oli lausunut heidän jättäessään hänen talonsa,\npelotti heitä tappamasta Tarriaista. Apina oli sangen salaperäinen\nolento. Heillä ei ollut milloinkaan ollut mitään tekemistä sellaisen\nelukan kanssa. Tarriaisen kasvoilla oli omituisen inhimillinen ilme ja\nsen kylmäverinen tappaminen tuntui miesmurhalta. Niinpä oli sopivinta\nkäyttää ruutia ja he ryhtyivät heti valmistuksiin. Toisen miehen\njäädessä keittiöön, jottei perheessä syntyisi epäluuloja, toinen\ntyönnettyään taskuunsa pienen rasian kullankaivajan räjähdysainetta,\nkaksi jalkaa sytytyslankaa ja narunpalasen meni metsään teeskennellen\nkävelyttävänsä apinaa. Niin pian kuin matala tiheikkö oli katseitten\nsuojana, sitoi ryöväri apinan puunrunkoon. Sitten kiinnitti hän\nruutirasian apinan häntään ja sytytti toisen pään. Heti kun hän näki,\nettä sytytyslanka oli kunnollisesti alkanut palaa ja punainen liekki\nhitaasti hiipi ylöspäin, juoksi hän takaisiin kotiin niin nopeasti\nkuin pääsi. Sillä välin oli toinen mies ottanut harmonikan hyllyltä\nja soitteli nyt kaikin voimin estääkseen räjähdyksen kuulumasta.\nVaikka pyöveli olikin hengästynyt kotiin tultuaan, yhtyi hän remuten\ntanssiin, jonka lapset olivat alkaneet harmonikan ruvetessa soimaan,\nja heti oli sellainen töminä ja kiljunta majassa, että se olisi voinut\ntukahduttaa maanjäristyksestäkin syntyvän äänen. Äkkiä tuli pelottava\nkeskeytys. Avonaisesta ovesta hyppäsi apina sisään ja asettuen piirin\nkeskelle yhtyi tanssiin. Sen niskasta kieppui nauhanpalanen, jonka\npää oli palanut, mutta eniten nauratti lapsia pieni, apinan häntään\nsidottu tinarasia, joka kalisi aina sen kääntäessä ruumistaan ja\nnäytti oudolta pieneltä hännän jatkolta. Se näytti palavan, sillä\npieniä savupuuskia nousi siitä ja sen pää hehkui punaisena. Tämän\nkummituksen näkeminen sai ryövärit hetkeksi huutamaan pelosta, mikä\nsäikähdytti lapset aivan liikkumattomiksi. Miesten kasvot olivat\nkauhusta lyijynharmaat ja muutamia sekunteja kului kummankaan\ntulematta järkiinsä. Toinen mies tarttui kiivaasti lapsiin heittäen\nnämä sikin sokin viereiseen huoneeseen heidän parkuessaan tuskasta\nja ihmetyksestä. Toinen, joka oli vastuunalainen teosta, näki, että\nhuoneen voi pelastaa ainoastaan työntämällä Tarriaisen ulkopuolelle,\nja ottaen Tarriaisen käsivarrelleen hän syöksyi ovelle. Niin nopea\nkuin tämä liike olikin ei se kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea.\nTalossaolijat kuulivat korvia huumaavan räjähdyksen, talo tuli savua\ntäyteen, oviaukossa oli pudonneita puita, ja miehen mustunut ruumis\nmakasi voihkien hiiltyneitten jäännösten keskellä. Toinen ryöväri,\nheidän vaimonsa ja lapsensa olivat vahingoittumattomia. Mutta kun savun\nhaihduttua oven luona olevaa ruumista oli tutkittu, oli kuin olisi\nhenki siitä ollut lähtenyt. Viikkoja häilyi ryöväri elämän ja kuoleman\nvälillä. Ei kuulu tähän tarinaan kertoa niistä tuskista, joita hän\nkärsi tai sielunhädästä, minkä hän kesti, taikka kettoa kuinka hän\nkuukausienkin jälkeen pelkäsi nousta vuoteestaan ja lähteä ulkoilmaan,\nkoska hän ei milloinkaan enää näkisi auringonpaistetta tai kukkia\nsokeilla silmillään. Varmasti olivat Donaldin sanat toteutuneet. Vaikka\nkullankaivaja oli jo lähettänyt sanan lähimmälle poliisiasemalle ja\nilmiantanut rikollisten miesten nimet, niin hän, kuultuaan edellisen\nillan tapahtumat, jätti asian sikseen. Jumalan rangaistus oli nopeampi\nkuin ihmisten.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nMyöhään illansuussa tuli apina vanhaan kotiinsa. Donald löysi\nsen maasta oven vierestä ruumis aivan ruhjoutuneena, joten sitä\ntuskin tunsi. Olkoon ryövärin ansiota, että puolet oli kokonaan\nvahingoittumattomana, mutta toinen puoli oli surullisen näköinen, ja\npitkä, kiemurainen häntä, Tarriaisen paras koriste ja leikkikalu, oli\njuuresta katkennut. Eläinparka oli tainnoksissa, mutta oli selvää, että\nse oli maannut siinä tunnin tai kaksi suuressa tuskassa, sillä tien\nsoran oli hän piessyt hajalleen. Donald oli suuresti liikutettu, hän\nnosti apinan käsivarrelleen niin hellästi kuin olisi se ollut lapsi,\nasetti sen omaan vuoteeseensa ja sitoi sen haavat. Kauan maattuaan se\nheräsi, ja Donald, joka oli istunut ääneti sen vieressä, kumartui ja\nantoi sen nuolla kasvojaan. Samassa avasi se suunsa, kullankaivaja\nhypähti tuoliltaan kuin ammuttuna. Sillä siellä, hampaittensa välissä\nsäilytti apina kultapalasta.\n\nViisi vuotta on kulunut. Donald on Silver Creek Conty’n rikkain mies,\nja hänen suurella kaivoksellaan työskentelee satoja miehiä. Hän asuu\nsuuressa talossa, joka on komeasti kalustettu ja täynnä kallisarvoisia\nesineitä. Niitä hän näyttelee vierailleen, joita kokoontuu katsomaan\nhänen kaivostaan. Mutta kaikkein kallisarvoisin on Tarriainen, hännätön\napina, ensimäisen kultapalan löytäjä ja hänen onnensa perustaja,\nkuten hän sanoi jokaiselle. Sitten kertoo hän Tarriaisen löytäneen\nkultapalan, juttelee kuinka se varastettiin, ja kuinka Tarriainen toi\nsen takaisin, kertoo kuinka he molemmat Tarriaisen parannuttua menivät\npaikalle, josta suuri kultamöhkäle oli löydetty, ja etsivät etsimästä\npäästyäänkin löytäen möhkäleen toisensa jälkeen, kultaa kullan perästä,\nsiksi kunnes muutamien kuukausien kuluttua Donaldin vuoteen alle oli\npiilotettu enemmän kultaa kuin oli tullut kaikista kaivoksista yhteensä\nsiitä saakka kuin ensimäinen oli löydetty. Sitten tuo kelpo mies sanoo\nsanan keltinkielellä, ja hännätön apina hyppää hänen käsivarrelleen\nhyväiltäväksi ja Donald pyytää vieraitaan lukemaan sen kaulassa\nolevasta kultaisesta nauhasta kirjoituksen:\n\n    Uskolliselle Tarriaiselle\n       hänen kiitolliselta\n          isännältään\n\nTehty ensimäisestä kultapalasta — 2 p:nä elok. 1888.\n\n\n\n"]