[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjLVoEFlGQ0TwoLfvtbzZPa9roGbSLDs1jQpX1JKVs6E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3296,"Presidentin kilpakosijat","Hope, Anthony",1863,1933,"3296-hope-anthony-presidentin-kilpakosijat","3296__Hope_Anthony__Presidentin_kilpakosijat",null,"romaani",[],[],"fi",1890,1916,26995,183093,false,74850,[23,24,25,26],"Bankers -- Fiction","British -- South America -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Political fiction",[28],"Novels","\"Presidentin kilpakosijat\" by Anthony Hope is a novel written in the early 20th century. Set in the fictional South American republic of Aureata during the late 19th century, the story unfolds against a backdrop of political instability and the efforts of its first president, Marcus W. Whittingham, to establish a prosperous nation. The narrative centers around the main character, Mr. Martin, who becomes entangled in the complexities of government finances and power struggles, particularly in relation to the president's ambitious projects and the impending dangers surrounding national debt.  The opening of the novel introduces readers to Aureata, a nation struggling to realize its founding ideals amid economic turmoil and a mix of political intrigue. Mr. Martin, a young bank officer, arrives in the capital, Whittingham, as the president grapples with the harsh realities of governance and the growing dissent from opposition forces. As Martin navigates his role within the banking system and the precarious economic situation, he finds himself intertwined with the lives of key figures, including the charismatic president and the intriguing Signorina Christina Nugent, adding layers of personal conflict and moral ambiguity to the political landscape. Through Martin's experiences, the stage is set for a tale of ambition, loyalty, and the inherent risks of a nation on the brink of transformation. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hedman, Valfrid",254,"Satiirinen romaani sijoittuu kuvitteelliseen eteläamerikkalaiseen Aureatan tasavaltaan vuonna 1884. Nuori pankkiiri sotkeutuu maan presidentin poliittisiin ja taloudellisiin juonitteluihin, jotka johtavat lopulta vallankumouksellisiin mullistuksiin.","Anthony Hopen 'Presidentin kilpakosijat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3296. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PRESIDENTIN KILPAKOSIJAT\n\nKirj.\n\nAnthony Hope\n\n\nEnglanninkielestä (A Man of Mark) suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Valtion luoja.\n 2. Omintakeinen lainapuuha.\n 3. Väljennettyä toimivaltaa.\n 4. Vastustuspuolueen alotteita.\n 5. Oivallan aseman.\n 6. Kuolkaamme isänmaan puolesta!\n 7. Miina lasketaan.\n 8. Johnny Carr vikuroitsee.\n 9. Illatsu.\n10. Kaksi yllätystä.\n11. Saalista jakamassa.\n12. Kahden tulen välissä.\n13. Vetoan inhimilliseen heikkouteen.\n14. Jäähyväiset Aureatalle.\n15. Valtioviisas järjestely.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nValtion luoja.\n\n\nVuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa.\nMaan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin\nkuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista\nmaalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan\nperustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.\n\nLapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman\nvaltakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet\nvasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia\nmullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston\nprofessori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä\n\"Aureata-maan luominen\". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja\nmäärittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä\noli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä\nMarcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn\ntähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia\ntuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista\nystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin\nasioihin).\n\nPresidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi\nsen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. \"Hänen neronsa\"\n(kuten professori sattuvasti huomauttaa) \"haltioitui ajatuksesta luoda\ntodella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen\nläpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen\nherruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen,\nettä he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin\nainakin jokainen ottolapsen oikeudella.\" Tämän suurenmoisen aatteen\ntoimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat\njohtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen\nlahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän\nsuinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan\nkansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät\nhänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa\nvuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha,\njoten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme\notaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä\nsuunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.\n\nAureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon\nedistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa\nalkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta\nsiitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut\n(asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys\ntäyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti\nmaanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena\nrotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon\nja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat\ntyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä,\nmikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei\nsuurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa\nkokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä\nnäidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen\nmittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja\nverot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi\nvaltion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja\ntasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä\nnimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja\nviidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen\ntaakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti\nvastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei\nitsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.\n\nEnsi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin\nminut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle\nhietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä\nsiitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen\nkonttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi\nkohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman\nseikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja\nhehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin\nhaaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa,\nsen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän\nmainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun\nnuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan\ntoiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy\nmainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen\nsiirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta\netuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani.\nAureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr.\nThomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija\njoutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin)\nkassanhoitajana.\n\nWhittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli\nnoin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla,\nmissä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat\nhallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea\nkauppakatukin ja uhkea tori nimeltä \"Piazza 1871\", jota somisti\npresidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli\nrunsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian\nhuomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.\n\nKilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin \"Kultaiseen\ntaloon\", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta\nkivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva:\nnaisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään\nmiekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi\nnäköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän\nkultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä\n[\"Auraata\" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että\npresidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa\nvaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli\nkuitenkin jo kauan sitten luovuttu.\n\nOlen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään\nvarojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet\nkatolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa\nmies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta,\nsaatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa.\nTäällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa,\nja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta\nvakavaraisen miehen Whittinghamissa.\n\nSiten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin\nluettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin\nmieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon\ntuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti\nminua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin\nnuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi.\nMitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi\nvälttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin\nsaatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa,\njoten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja\nkotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa\nilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät\nerityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan\nvaltiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän\nseikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nOmintakeinen lainapuuha.\n\n\nKun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja\nhallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää\nhallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen\npuoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin\npuolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin\nkorolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin\nlainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias\nnähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden\ntyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä\nettä samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka\njoutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen\npolitiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla\nmyöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli\nainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät\ntakuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa\npresidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa\ntilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo\ntoisellakin osaltaan merkitty.\n\n\"Ryhdymme heti hommiin, sir\", lausui presidentti tavallisella\nluottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. \"Kahden vuoden kuluttua\non Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko\nhuolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt\nparempaa sijoitusta.\"\n\nKiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja\npoistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja\nvälitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö.\nOlin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen\npuoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.\n\nTyöt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa\nsatamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö\nkaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten\ntaskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja\nrakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän\nparin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti\npois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.\n\nVähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun\npäivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin\non selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli\nkäsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä;\nvaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa\nparhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi\nvielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja\nnäin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton\narvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita,\neikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.\n\nNautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten\nloistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia.\nPresidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut,\nettä hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli\nlaaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja\nsamalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken\nujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä,\njollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan\ntuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta\nelämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi\npitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä,\noli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.\n\n\"En asetu miksikään esikuvaksi\", virkkoi hän erään tavattomimman\nkaskunsa lopuksi. \"Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset\npalvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni\nrinnalla.\" Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.\n\n\"Teidän ylhäisyytennekin\", sanoin minä, \"tyytynee tässä suhteessa\nodottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi presidentti. \"Hepä eivät liene olleet juuri — hm?\"\n\n\"Tuskin\", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä\nvarmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt\nolivat.\n\nPäivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti\ntaipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja\nja työntäen ne minua kohti lausui:\n\n\"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä,\njotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa\ntupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on\nparempi kuin kumpikaan erikseen.\"\n\nTottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä\nvedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti\näkkiä:\n\n\"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa.\"\n\n\"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne\", huudahdin, \"tarkoitatteko\nmaanjäristystä?\" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)\n\n\"En, sir\", hän vastasi, \"vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet\npaljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin\ntodistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt\nvielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan.\"\n\nSitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.\n\n\"Hyväinen aika\", rohkenin huomauttaa, \"sehän on melkoinen summa siihen\nnähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä.\"\n\n\"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin\", virkkoi\npresidentti.\n\nMinäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion\ninsinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli\nkaiken epäilyn yläpuolella.\n\n\"Niin\", lausui hän vakaasti, \"kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr.\nMartin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa\nnäyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä\nnälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi\njatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen,\nvaltiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei\nainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan\njohtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin,\nhyvinkin hävyttömäksi.\"\n\n\"Eversti on heittiö, sir\", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla\nvapaapuheisuudella.\n\n\"Niin\", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, \"eversti ei\nvalitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on\nvaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on\narmeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä\nsignorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada\nrahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta\nlainaa?\"\n\nTiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta.\nJohtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat\nolivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut\njokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä\nturvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen\nhallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin\npankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana\n_tootsums_, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: \"täytyy\nehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista\". Ilmoitin\nsähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la\nCasablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.\n\nRohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli\nsanojani tarkkaavaisesti vaieten.\n\n\"Pelkäänpä siis\", lopetin, \"että minun on mahdoton millään tavoin\nauttaa teidän ylhäisyyttänne.\"\n\nHän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä\npuheenaiheesta hän sitten virkkoi:\n\n\"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne\nkonjakkia ja soodaa.\"\n\n\"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir\", vastasin.\n\nSekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän\nvirkkoi:\n\n\"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka —\nvaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi.\"\n\nMinä kumarsin.\n\n\"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?\"\n\nVastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani\nmukaan.\n\n\"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien\ndiskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa\ntai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain\nisännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt.\"\n\n\"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut\", suvaitsi\npresidentti arvostella. \"Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on\nuskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin\nvekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne\nvoi sellaista vaatia.\"\n\nKun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:\n\n\"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten\nteidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta.\"\n\n\"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne.\"\n\nTässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani\nkunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.\n\n\"Eipä suinkaan, sir\", vastasin, \"tavallisesti ne ovat varsin pieniä.\nLiikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme.\"\n\n\"Miten lieneekin\", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin,\n\"miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne\nkassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa\nsijoitusta.\"\n\n\"Mistä hitosta sen tiedätte?\" huudahdin.\n\n\"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen\nluopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne.\"\n\nKiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että\npresidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista\nmurtovarkautta.\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko\nkysyä, miten olette saanut tuon tiedon?\"\n\n\"Jones kertoi minulle\", vastasi hän mutkattomasti.\n\nEi olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin\nyksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en\nvirkkanut mitään.\n\n\"Niin\", jatkoi presidentti, \"pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä\nkiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista\nluottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden\ntuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne\nkassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan\nelämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja\nkunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne\non ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi\ntilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä.\nPalvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä\nja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman\nlainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja\nteidänkin hyödyksenne se kääntyy\", lisäsi hän hitaasti.\n\nAsia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.\n\n\"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?\" kysäisin.\n\n\"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista —\nkiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin\nminä.\"\n\n\"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä\", myönsi\npresidentti.\n\n\"Entä jos kysytään todistuksia?\"\n\n\"Se on sen ajan murhe.\"\n\n\"Olette jonkun verran kummastuttanut minua\", sir, virkoin, \"mutta\nolen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista.\nJohtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma\nkorkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada.\"\n\n\"Aivan niin\", hän keskeytti. \"Ja toisen kohdan arvaan ennakolta.\nTarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla\nantamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin.\"\n\n\"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää\nkumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000\ndollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen\n6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000\ndollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että\nAureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa,\nmaksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät\nenemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä\nvastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi\nkun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000\ntaasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin\nsanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan\nja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että\nesitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa,\nmr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan\nlainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja\nse kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla.\"\n\nEn saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin\nsoma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein\nosoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat\nkorkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä\nvaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai\näkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi\nrahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en\nedellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla\nvoisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat\nsillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit\nja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi\nvaihtoehdoksi.\n\n\"Kas niin, mr. Martin\", lausui presidentti, \"suostutteko?\"\n\nEpäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei,\nelleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.\n\nPresidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.\n\n\"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja\ntoimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen\nvakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties\ntekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen\nvarmasti mahdottomaksi.\"\n\nYmmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani\nlausuin:\n\n\"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään.\"\n\n\"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin\", sanoi hän.\n\nNopeata toimintaa.\n\n\"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?\"\nhuudahdin.\n\n\"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet\nkaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?\"\n\n\"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir.\"\n\n\"Ne ovat tässä\", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän\nlaatikosta; \"300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun\nallekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja\ntulkaa mukaan.\"\n\nTein työtä käskettyä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nVäljennettyä toimivaltaa.\n\n\nOli kaunis kuutamoyö, ja Whittinghamin kaupunki näytti perin somalta,\nastuessamme puistokäytävää pitkin Piazza 1871:Ile. Presidentti käveli\nreippaasti, äänettömänä, mutta hilpeänä; minun mieltäni painava huoli\nsitävastoin veti ryhtinikin hiukan luppakorvaiseksi, eikä minua\nsuurestikaan viihdyttänyt huomautus, jolla presidentti sitten katkaisi\nyön hiljaisuuden:\n\n\"Olette laskenut jalkanne kunnian ja rikkauden ensimäiselle askelmalle,\nmr. Martin.\"\n\nPelkäsin pikemmin astuneeni hirsipuun alimmalle tikkaalle. Mutta askel\noli nyt otettuna; portaiden laatu oli jätettävä kohtalon huomaan.\nKoetin senvuoksi rohkaistua, ja Piazzalle saapuessamme osoitin\nmuistopatsasta:\n\n\"Tuossa on innostava esimerkkini, teidän ylhäisyytenne!\"\n\n\"Niin, jumal'avita\", vastasi hän, \"käytän kaikkia tilaisuuksia parhaani\nmukaan.\"\n\nTiesin hänen pitävän minua yhtenä tilaisuutenaan, jota nyt käytettiin\nparhaan mukaan. Tältä näkökannalta ei ole hauska tarkastella itseään,\njoten muutinkin puheenaihetta, lausuen:\n\n\"Käymmekö noutamassa don Antonion?\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"No, ajattelin rahaministerin läsnäolon tekevän hommasta virallisemman.\"\n\n\"Ellei presidentin läsnäolo\", vastasi valtion pää, \"voi tehdä hommaa\nsäännönmukaiseksi, niin enpä tosiaan tiedä mikä voisi. Nukkukoon hän\nrauhassa. Eikö hänen nimikirjoituksensa obligationeissa riitä?\"\n\nMitäpä saatoin tehdä? Esitin vieläkin heikon vastaväitteen:\n\n\"Mitä me sanomme Jonesille?\"\n\n\"Mitä _me_ sanomme Jonesille?\" toisti presidentti. \"Todellakin, mr.\nMartin, teidän tulee itse päättää, mitä puhutte palveluskunnallenne.\nMinun voitte tuskin odottaa lausuvan Jonesille enempää kuin että nyt on\nkaunis aamu.\"\n\nOlimme nyt ehtineet pankin luo, joka sijaitsi Piazzalta poikkeavalla\nVapaudenkadulla. Otin avaimen taskustani ja avasin oven, ja me astuimme\nyhdessä sisään. Menimme sisempään työhuoneeseeni, jossa kassakaappi oli.\n\n\"Missä muodossa summa on?\"\n\n\"Yhdysvaltain valtio-obligationeissa ja New-Yorkin ja Lontoon pankkien\nmaksuosoituksina\", vastasin.\n\n\"Hyvä; näyttäkäähän tänne.\"\n\nAvasin kassakaapin ja otin esille arvopaperit. Hän tarkasti\nne huolellisesti, pistäen samalla jokaisen yksitellen pieneen\nkäsilaukkuun, jossa hän oli tuonut minulle jätettävät obligationit.\nMinä seisoin vieressä, pitäen varjostettua kynttilää. Äkkiä huusi ääni\novelta:\n\n\"Jos hievahdatte, olette kuoleman omat!\"\n\nHätkähtäen vilkaisin ylös. Presidentti katsahti ovelle säpsähtämättä.\nSiellä seisoi vanha kunnon Jones, joka oli tullut alas ylikerrasta,\nmissä hän asui vaimonsa kanssa. Hän oli pelkässä yöpaidassaan ja\ntähtäsi hirvittävän isolla pyssyllä suoraan kohti hänen ylhäisyytensä\nkorkeata päätä.\n\n\"Kas, mr. Jones!\" virkkoi viimemainittu; \"on ihana aamu.\"\n\n\"Herranen aika, presidenttikö!\" huudahti Jones; \"ja mr. Martin! Mutta,\nmitä ihmettä, hyvät herrat —\"\n\nPresidentti viittasi kädellään säveästi minuun, ikäänkuin sanoakseen:\n\"mr. Martin kyllä selittää\", ja jatkoi arvopaperien asettelemista\nsalkkuunsa.\n\nTässä ratkaisevassa käänteessä epäröimiseni haihtui.\n\n\"Olen saanut kaapelisanoman Euroopasta, Jones, — määräyksen lainasta\nhänen ylhäisyydelleen. Toimitan hankkeen tässä kuntoon.\"\n\n\"Sähkösanomanko?\" kysyi Jones. \"Missä se on?\"\n\n\"Taskussani\", vastasin tunnustellen. \"Ei, kas, se varmaan unohtui\nKultaiseen taloon.\"\n\nPresidentti tuli avukseni.\n\n\"Näin sen pöydällä juuri ennen lähtöämme. Vaikka arvatenkaan ei mr.\nJonesilla ole mitään _oikeutta_...!\"\n\n\"Ei laisinkaan\", sanoin minä ripeästi.\n\n\"Mutta sopiihan mr. Martinin silti näyttää se hänelle huomenna?\"\n\n\"Ehkäpä pelkästään mieliksi, mutta minun täytyy ihmetellä teidän\nsävyänne, mr. Jones.\"\n\nJones näytti olevan pahoin ymmällä.\n\n\"Tämä on niin säännötöntä, sir\", änkytti hän.\n\n\"Tuskinpa säännöttömämpää kuin teidän pukunne\"; huomautti presidentti\nleikkisästi.\n\nJones oli sävyisä mies, ja kun hänelle täten vihjaistiin, miten ovesta\ntunkeutuva ilmavirta liehutteli hänen ohutta vaatekappalettaan, sulki\nhän joutuin oven ja sanoi minulle anovasti:\n\n\"Kaiketi on kaikki kunnossa, sir?\"\n\n\"Aivan kunnossa\", rauhoitin minä.\n\n\"Mutta tarkoin salassa pidettävää\", lisäsi presidentti. \"Saatattekin\nminut omakohtaisesti kiitollisuudenvelkaan, mr. Jones, ja samalla\ntäytätte velvollisuutenne isännistöänne kohtaan, jos visusti vaikenette\nasiasta, kunnes lainahanke julkaistaan virallisesti. Ken tekee minulle\npalveluksen, hän ei sitä kadu.\"\n\nTässä käytti presidentti parhaansa mukaan toista tilaisuutta — tällä\nkertaa Jonesia.\n\n\"Jo riittää\", sanoin minä. \"Aamulla tarkemmin selitän asian, ja nyt\nolisi kai parasta teidän mennä takaisin —\"\n\n\"Mrs. Jonesin luo\", ehätti presidentti puheeseeni. \"Ja muistakaa pysyä\nvaiti, mr. Jones.\"\n\nNäin sanoessaan hän astui Jonesin luo ja katsoi häneen tiukasti.\n\n\"Vaiteliaat miehet menestyvät parhaiten ja elävät kauimmin, mr. Jones.\"\n\nKohdatessaan presidentin teräksiset silmät Jones alkoi äkkiä vapista.\n\nPresidentti oli tyytyväinen. Hän työnsi virkailijan rivakasti\nhuoneesta, ja me kuulimme laahustavien askelten nousevan portaita.\n\nHänen ylhäisyytensä kääntyi minuun ja virkkoi närkästyneen näköisenä:\n\n\"Te jätätte minun tehtäväkseni melkoisen paljon, mr. Martin.\"\n\nHän oli todellakin tehnyt enemmän kuin vain lausunut Jonesille, että\noli kaunis aamu. Mutta minä olin liian huolissani kiittääkseni häntä;\najattelin sähkösanomaa. Arvaten pulani presidentti jatkoi:\n\n\"Teidän on valmistettava se sähkösanoma.\"\n\n\"Niin\", vastasin, \"se saisi hänet varmistumaan. Mutta minulla ei ole\nollut paljoakaan kokemusta sellaisesta, enkä oikein tiedä...\"\n\nPresidentti kyhäsi muutamia sanoja paperiliuskalle.\n\n\"Viekää tämä sähkölennätintoimistoon, niin ne antavat teille sieltä\nvirallisen lomakkeen, jonka sitten täytätte.\"\n\nMonet hommat sujuvat helposti, jos valtion pää on rikostoverina.\n\n\"Ja nyt, mr. Martin, alkaa tulla myöhä. Minulla on arvopaperit ja\nteillä obligationit. Olemme voittaneet puolellemme Jonesin. Kaikki\nkäy hyvin. Aureata on pelastettu. Teistä on tullut varakas mies,\nsillä tuossa ovat 65,000 dollarianne. Ja olen teille vielä suuressa\nkiitollisuudenvelassa. En tahdo vaivata teitä kotiinsaattamisella.\nHyvää yötä, mr. Martin.\"\n\nHän läksi ulos, minä viskausin konttorituolilleni ja istuin tuijottaen\nhänen jättämiinsä obligationeihin. Vaivasin aivojani miettimällä,\noliko hän tehnyt minut ainoastaan kätyrikseen, saatoinko luottaa\nhäneen ja olinko menetellyt järkevästi uhraamalla rehellisyyteni\nhänen lupaustensa varassa. Mutta tuossahan oli joka tapauksessa\npalkkioni; ja koska pelkästään siveelliset arvelukset eivät minua\nkiusanneet, nousin piankin, asetin hallituksen obligationit ja 65,000\ndollariani kassaholviin, lukitsin kaikki ja menin kotiin asuntooni.\nSinne saapuessani oli kirkas päivä, sillä kello oli lyönyt viisi,\nja minä tapasin isä Jacquesin juuri uloslähdössä. Hän oli jo syönyt\naamiaisensa ja oli menossa viemään aikaisia lohdutuksen sanoja Piazzan\nkukkaismyyjättärille. Hän pysähdytti minut huolestuneen näköisenä ja\npahoitteli:\n\n\"Ah, ystäväni, tähän aikaan liikkeellä!\"\n\nHuomasin joutuneeni kohtuuttoman epäluulon alaiseksi — ja se tuntuu\nkovin ilkeältä.\n\n\"Olen juuri tullut pankista\", vastasin. \"Olin päivällisillä Kultaisessa\ntalossa ja jälkeenpäin palasin lopettamaan erään työn.\"\n\n\"Kas, sillä tavalla!\" huudahti hän. \"Tapaankin siis uutteran oppilaan\nenkä joutilasta?\" Näillä sanoillaan hän viittasi erääseen kuuluisain\ntaulujen jäljennösryhmään, jolla huoneeni oli somistettu. Ne oli isäni\nlahjoittanut minulle lähtiessäni.\n\nNyökäten kuljin edelleen, ajatellen itsekseni: \"Hiton uutteran,\ntosiaankin! Eipä moni ole yössä suorittanut sellaista työtä kuin minä!\"\n\nJa täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nVastustuspuolueen alotteita.\n\n\nEdellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti\njonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin\nröyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi,\nnäyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla\nvalmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti\ntuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa\nväkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin\narveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen\nylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä\nselitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat\nehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin\nmenettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen\nkohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän\nrahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti\nikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet\nomiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta\n\"sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä\nlähettänyt\".\n\nMutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni\naivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt\nparantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa;\nentistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa.\nPresidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin\nvastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi\nminua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä\nettä uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi\nhän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan\nkoroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin\nvararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä\ntueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään\nkannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla\nmaksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli\nvalmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo\ntoivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni.\nTäten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua\ntoisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua,\nkasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä —\nsalaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.\n\nMuita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden\n'83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin\nsyöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin,\nja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin\nverroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan\njokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri\nhankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen,\njosta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni\njohti hyvin moninaisiin seurauksiin.\n\nTuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu\nhenkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan,\ntarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut\nläpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli\nSignorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli\nalkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista\ntullut vierailemaan \"Kansallisteatterissamme\". Seurue jatkoi\nkeskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina\njäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan\nriippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa\nhän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku\nwhittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen\nsievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä\npresidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala\nTäällä asui hän \"tädiksi\" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka\nmuille oli tunnettu rouva Carringtonina.\n\nNimitys \"signorina\" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent\nsaattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei\nkoskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti\nsäilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että\nse oli sointuvampi kuin \"miss\". Molemmat naiset elivät keskenään\nnähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa\nmukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin\nkukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi.\nMistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta\nuteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt\noli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen,\nniin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita\nihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja.\nSignorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.\n\nMelkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen\n\"salonkinsa\" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien\nkokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta\nKultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että\npanettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös\nusein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut\nhänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George\nMcGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui\nkansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.\n\nEversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän\nei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi\narmeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin\nnimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä\nviisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta\npäämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka\navulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi,\njohon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä\npahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria\nsuurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää\nsuosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.\n\nEn ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti\nmielissäni, kun signorinan \"Mon Repos\"-huvilan ovet aukenivat minulle.\nTunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita,\nsillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle\ntuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen\ntavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin\nsydäntä.\n\nHän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet\nvirheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä\ntarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta\nja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen\nmukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että\nhänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat,\nköyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai\nolemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli\nminun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja\nhänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti\nihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin\nhurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan\nkauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea\nvastaanotto paholaisen viekkain viettelys.\n\nTietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat\nminulle kutsun \"Mon Repos\"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista\npeluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan\nainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri\njoskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään\nsaattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä\nnäissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen\nkiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin,\nja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää\najanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi,\nsignorina, sinä olit suuri taiteilijatar!\n\nPian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen\nvieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille\nja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana\nnuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi.\nMinulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka\ntavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia\nvastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen _roulette_-pöydän\nääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli,\nmielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse\npresidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia\nkuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa\nkaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.\n\n\"Olen aina luottanut Onnettareen\", oli hänellä tapana sanoa, \"ja\nminulle hän ei ole huikentelevainen.\"\n\n\"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi\nluottaa häneen?\" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei\nhellää ihailua ilmaisevan katseen.\n\nTällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä\nitseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen\nmillään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen\nsuhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä\npäätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli\nvaltit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille\nmolemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani,\näkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain\nsivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota\nparhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka,\nettä onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin\nnopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat\njo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan\nhuvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen \"korkorahaston\"\ntilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle\nluvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta\nkeventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti;\nja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.\n\nTäten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä\nnäköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli\nmieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi,\nja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin \"tuhlattua\" käteiset\nvaransa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen\npalkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä\nsiihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan\nvieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä\nkäynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään\nmatalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen\nluokseen.\n\n\"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin\", virkkoi hän.\n\n\"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni\", vastasin, sillä hän\nnäytti hurmaavalta.\n\n\"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä\", lausui hän. Oltuaan tovin\nvaiti hän jatkoi: \"Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen.\"\n\nNäytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin\nihastuksissani pitkään, kapeaan, \"salongin\" kanssa yhdensuuntaiseen\nlasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten\nnäkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän\nperäti suopeasti virkkoi everstille: \"Kas vain, teillä täytyy olla\nonnea lemmessä, eversti!\" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt\npelissä.\n\nKepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta.\nSitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen\nminua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen\nkiihtymyksen tuottamana.\n\n\"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan\", sanoi hän.\n\n\"Tuskin\", myönsin minä.\n\n\"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?\"\n\n\"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa\", vastasin niin\nkiihkeästi kuin rohkenin.\n\nSignorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän\nhuvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei\nhylkinyt rehellistä ihailua.\n\n\"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?\" vastasi hän, tehden kevyen\nkumarruksen. \"Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan\nnaiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne.\"\n\n\"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa\",\nvastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.\n\n\"Ah, niin te sanotte!\" virkkoi hän. \"Ja kuitenkaan en usko, että\ntekisitte mitään minun tähteni.\"\n\n\"Se vasta olisikin suurin onneni\", huudahdin.\n\nHän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.\n\n\"Antakaa se minulle\", pyysin; \"olkoon se palvelukseni vakuutena.\"\n\n\"Tahdotteko siis palvella minua?\" kysyi hän, \"Mistä palkkiosta?\"\n\n\"Ruususta tietenkin!\"\n\n\"Haluaisin saada sen omistajattarenkin\", rohkenin huomauttaa.\n\n\"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar\", sanoi hän, \"ja joka\ntapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te\npalvelijoillenne koko palkan etukäteen?\"\n\nMenettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää\nhänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin\nsiihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla\nrunneltui.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti signorina. \"Näinköhän olisitte käsitellyt\nyhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut.\"\n\n\"Näytänpä heti\", virkoin innoissani.\n\n\"Kiitos, ei juuri nyt\", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta,\nsillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän\näkkiä:\n\n\"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?\"\n\nMinun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa\nensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt\nensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti\nmäärittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan.\nKumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.\n\n\"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?\" kysäisin moittivasti.\n\n\"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme.\nSanokaa.\"\n\n\"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?\"\n\nHalusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun\nmieltä.\n\nHän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:\n\n\"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle,\nosoittanut todellista hellyyttä.\"\n\n\"Sitä juutasta!\" murahdin.\n\n\"En tarkannut\", sanoi hän.\n\n\"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten\ntoisillakin.\"\n\nSignorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään\nsanonut:\n\n\"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen\ntoimenpiteensä eivät ole viisaita.\"\n\nSanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.\n\n\"Eversti on tietysti samaa mieltä\", pitkitti hän. \"Esimerkiksi\nvaltiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja\nvalvottavana?\"\n\nTämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:\n\n\"On kyllä, melkoisia.\"\n\n\"Ja teillä itsellänne?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa.\"\n\n\"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja\nvalvottavana?\" tivasi hän.\n\nTämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?\n\nHän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni\nlausui moittivasti:\n\n\"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?\"\n\nSellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en\nvoinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta\nantaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä,\nmissä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle\nminun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin:\n\n\"Ilmaisematta muitten salaisuuksia, signorina, voin myöntää, että jos\nvaltiovelka joutuisi jotenkuten huonolle tolalle, järkkyisi isännistöni\nmielipide arvostelukyvystäni melkoisesti.\"\n\n\"Arvostelukyvystänne?\" virkkoi hän naurahtaen. \"Kiitos, mr. Martin. Ja\nte soisitte, että sellaista ei tapahtuisi?\"\n\n\"Kaikin tavoin koettaisin sitä estää.\"\n\n\"Ette varmaankaan vähemmin halukkaasti, jos teidän ja minun etuni\nkävisivät yhteen?\"\n\nOlin vastaamaisillani kiihkeästi, kun kuulimme presidentin äänen\nlausuvan:\n\n\"Mutta missä meidän emäntämme on? Tahtoisin kiittää häntä ennen\nlähtöäni.\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi signorina. \"Meidän täytyy mennä takaisin. Olettehan\nuskollinen minulle, mr. Martin?\"\n\n\"Puhutelkaa minua Jackiksi\", sanoin hullaantuneena.\n\n\"Oletteko siis minulle uskollinen, oi Jack?\" virkkoi hän tukahuttaen\nnauruaan.\n\n\"Kuolemaan asti\", vakuutin minä, toivoen että se ei kävisi\nvälttämättömäksi.\n\nHän tarjosi minulle kätensä, jota suutelin intohimoisesti. Palasimme\nsaliin, missä kaikki pelaajat olivat nousseet pöydästä, seisoskellen\npikku ryhmissä valmiina kumartamaan presidentille tämän hyvästellessä.\nOlin utelias kuulemaan, sanoisiko hän mitään erityistä signorinalle,\nmutta minut anasti haltuunsa rahaministerin tytär donna Antonia,\njoka myöhäisestä hetkestä huolimatta sattui olemaan saapuvilla\nsignorinan iltavieraana. Hän oli sievä nuori nainen, perikuvallinen\ntummaverinen espanjatar, mutta esiintymistapansa hän oli saanut\nnewyorkilaisesta oppilaitoksesta, jonka kasvatus oli taltuttanut,\nehkäkään ei häivyttänyt hänen kansallista eloisuuttaan. Tämä neitonen\noli osoittanut minulle hyvin suosiollista huomaavaisuutta, ja olin\nkyllin turhamainen olettamaan, että hän suvaitsi olla minulle hiukan\nmustasukkainen mieltymyksestäni signorinan seuraan.\n\n\"Teillä varmaankin on ollut hauskaa kasvihuoneessa\", lausui hän\nhäijysti.\n\n\"Puhuimme liikeasioista, donna Antonia\", vastasin.\n\n\"Uh, liikeasioista! Ei muuta kuulekaan. Nyt on isäkin mennyt\nmaaseudulle ja haudannut itsensä elävältä, valmistaakseen jotakin\nsuurta rahasuunnitelmaa.\"\n\nHeristin korviani.\n\n\"Vai niin, mikä suunnitelma se on?\"\n\n\"Oh, en minä tiedä. Jotakin siitä vaivaisesta valtiovelasta. Mutta\nminua kiellettiin mainitsemasta siitä mitään.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nValtiovelasta oli tulemassa oikea vitsaus. Koko ilma oli siitä\nraskaana. Lausuin donna Antonialle pikaisesti muutamia katkonaisia\nkohteliaisuuksia ja jätin hyvästi. Päällystakkia ottaessani eversti\nMcGregor yhtyi minuun ja tavallista ystävällisempänä saattoi minua\npuistokäytävää pitkin Piazzalle. Muutamien muodollisten huomautusten\njälkeen alotti hän:\n\n\"Martin, teillä ja minulla on vastakohtaisuutta muutamissa asioissa,\nmutta toisissa lienevät etumme yhteiset.\"\n\nTiesin heti, mitä hän tarkoitti. Tuo valtiovelka taaskin!\n\nPysyin vaiti, ja hän jatkoi:\n\n\"Esimerkiksi valtiovelan suhteen. Teillähän on osaa siinä?\"\n\n\"Jonkun verran\", myönsin. \"Pankinjohtaja tavallisesti on mukana\nlainapuuhissa.\"\n\n\"Niin ajattelinkin\", sanoi eversti. \"Saattaa tulla aika, jolloin voimme\ntoimia yhdessä. Pitäkää sitä lainaa sillävälin silmällä. Hyvää yötä!\"\n\nErosimme hänen asuntonsa oven edessä Piazzalla, ja minä jatkoin\nmatkaani kotiin.\n\nPäästyäni makuulle hieman ymmällä ja kovin levottomana, kirosin koko\nlainaa. Mutta kun sitten muistin, että laina jostakin syystä tuntui\nkoskevan yhteisesti signorinaa ja minua, kaduin kiukkuani ja vaivuin\nuneen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nOivallan aseman.\n\n\nAika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen\njoutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa\non masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla.\nJoillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin\nollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan.\nPankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin\n\"paniikkia\" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt\njohtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli\nnöyryyttävän alhainen.\n\nValtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin\neduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja\nparvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa\nsanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta,\nmilloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli\nsotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista,\njollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä\ntuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta\nesitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta\nhäneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja\nhänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään\naimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame\nDevargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta\nherrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta\n[ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä\notaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista\nsyistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen\nuhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan\npiti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten\ntyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta\ntätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen\nja hilpeä pikku emäntä.\n\nTapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin\ndonna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista,\nsekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana\nrehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni\nperusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä\nnuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa\ntaskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja\nasettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille\ntiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja\nsiinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny\nei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli\niloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa —\nrehellinen.\n\n\"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?\" lausuin minä hänelle.\n\"Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä\nja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä.\"\n\n\"_All right!_ Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän\", sanoi\nJohnny. \"Mutta mistä rähinä?\"\n\n\"No, ne vaativat rahojaan\", vastasin, \"ja don Antonio ei tahdo antaa.\nSiitä vihat.\"\n\n\"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu\", alotti Johnny; \"hänellä ei\nole —\"\n\nTässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin\näkillisesti:\n\n\"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat\nmeidän teekestimme.\"\n\n\"Teidän sanaanne tottelen lakina\", virkahdin, \"mutta haluaisin sentään\ntietää, mitä don Antoniolla ei ole.\"\n\n\"Olkaa nyt hiljaa\", ehätti emäntämme; \"eikö se riitä, että hänellä on\nviehättävä tytär?\"\n\n\"Ja hyvin kallisarvoinen\", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että\ndonna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää\ntietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä\nsilleen.\n\n\"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr\", kielsi tyttö nauraen.\n\"Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?\"\n\n\"En totisesti!\" mukausi Johnny.\n\nTällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä.\nOjentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:\n\n\"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään,\nmr. Martin.\"\n\n\"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän\ntietää, madame Devarges\", vastasin minä.\n\n\"Kenties everstikin ajattelee samoin\", lausui hän. \"Johnny juuri kertoi\nmeille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin,\nkuuluu.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahdin minä, \"Mutta epäilemättä se on vain pelkkää\nystävällisyyttä!\"\n\n\"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne\nkumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen\nvaikuttimia.\"\n\n\"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi\", lausuin. \"Tulin tänne\netsimään rauhaa.\"\n\n\"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko\nmahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?\"\n\n\"Mitä on tapahtumassa?\" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein\ntietoja asioista.\n\n\"En tiedä\", vastasi hän. \"Mutta jos minulla olisi kotimaisia\narvopapereita, niin moisin ne.\"\n\n\"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?\"\n\nHän nauroi vastatessaan:\n\n\"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!\"\n\nEn katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin\nsenvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen\nmielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:\n\n\"Enhän liene teitä loukannut?\"\n\n\"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin\", vastasi tyttö moittivin,\nvaan ei epäystävällisin katsein. \"Jos olisi kysymyksessä signorina —\"\n\nKohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:\n\n\"Rutto periköön koko signorinan!\"\n\n\"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne\", sanoi donna Antonia, \"saattaisin\nauttaa teitä.\"\n\n\"Tarvitsenko apua?\" kysyin.\n\n\"Tarvitsette\", vakuutti hän.\n\n\"No, olettakaamme, että olin tosissani!\"\n\nDonna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme\nkasvoillaan jatkoi hän:\n\n\"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr.\nMartin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota\nhuomioon asiainne tilaa?\"\n\n\"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit\nminua auttamaan\", vastasin hiukan tuskaantuneena.\n\n\"Jos otatte asian siltä kannalta\", lausui neitonen surumielisesti,\n\"niin en voi tehdä mitään.\"\n\nTunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi\njotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun\nsaattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä\ntarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen\nhalpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi\ntottelin omantunnon ääntä ja vastasin:\n\n\"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa\nminua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä.\nOlen jo mennyt liian pitkälle.\"\n\n\"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä\npitemmälle\", sanoi hän. \"No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä\nkannalla, en voi teitä auttaa.\"\n\n\"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä\npahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne.\"\n\nHän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:\n\n\"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon.\"\n\n\"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?\"\n\nTyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä\nloukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.\n\n\"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?\" virkkoi hän. \"Mutta\npresidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin.\"\n\n\"Johnny\", sanoin minä, \"sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon\nkuitenkin antaa sinulle pikku neuvon.\"\n\n\"Annahan kuulla\", kehoitti Johnny.\n\n\"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli\nsinun joutua humalaan tai rosvotuksi.\"\n\n\"Peijakas, eipä hullumpi aatos!\" elähtyi hän. \"Mutta mikset tee sitä\nitse?\"\n\n\"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi\", vastasin jättäen\nhänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian\neikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.\n\nKulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä:\n\n\"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi\npuheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt\npäätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta\ntaholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan\ntuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden\nvaltavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä\npresidenttiä maansa pelastajana.\"\n\n\"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?\" ajattelin\nitsekseni. \"Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille.\"\n\nSeuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa\nsain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne\ntultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön\nsaada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion\nhuoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin.\nAstuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta\nminulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:\n\n\"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on\nsoveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani\nläsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua\nvapaasti hänen kuultensa.\"\n\nMinulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä\nkahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja\nalotin:\n\n\"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen\nkirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän\nomia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut\npörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän\nylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus\nensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen\npelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia.\"\n\n\"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin\nollut osoitettava suoraan rahaministerille?\" sanoi presidentti. \"Nämä\nyksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani.\"\n\n\"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani\", vastasin.\n\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja\nneuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?\"\n\n\"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne\nyksinänne.\"\n\n\"Oh, vain minulle yksin\", virkkoi hän näköjään huvitettuna. \"Ja sitä\nvarten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?\"\n\n\"Aivan, sir\", vastasin. \"Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja\nsihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa.\"\n\n\"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule\ntarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se\nsähkösanoma?\"\n\nHän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin\nhänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:\n\n\"Se on kirje, sir.\"\n\n\"No niin, hyvät herrat\", virkkoi hän toisille, \"luulen voivamme\nrauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr.\nMartin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi,\neikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä,\nhyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi\nolisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr.\nMartin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa\nsuostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän\nkyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä.\"\n\n\"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?\"\n\n\"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua\nymmärtää\", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa \"te\". \"Aureata\ntäyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö\nniin, hyvät herrat?\"\n\nDon Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan\nei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin\nlevottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän\ntahtoi saada ilmaistuksi: \"Ellemme me maksa, niin maksakaa te\nvararahastostanne.\" Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut;\nminulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan\nseuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua\nsisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan\npinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat),\nmutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.\n\nNousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni\nainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan\npresidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin\nitse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla\nkerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa,\nniin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut\nvastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi\nse tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin\nohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen\nvastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni\nsijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta\nolosuhteita tuntemattomien silmissä.\n\nKun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin\njärjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta\nsaapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti\nhäntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki\ntämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja\nkirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä\nkummastuneena lausuin hänelle:\n\n\"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?\"\n\n\"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin,\nmutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne,\najattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne.\"\n\n\"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat\nkunnossa?\"\n\n\"Kyllä, sir, aivan kunnossa.\"\n\n\"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa.\"\n\n\"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva\nsähkösanoma.\"\n\n\"Paitsi ei mikä?\"\n\n\"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma\", toisti Jones.\n\nOlin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti\ntahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti\njoutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen\njättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?\n\n\"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?\n\n\"Hänen ylhäisyytenähän sen otti.\"\n\n\"Mitä!\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne\ntäällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne\nehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa\nsähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain\nministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan\ntarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi;\nja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen\nmaksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole\npalauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä.\"\n\nKykenin tuskin änkyttämään:\n\n\"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones.\"\n\n\"Saanko mennä nyt, sir?\" kysyi Jones. \"Vaimoni halusi, että lähtisin\nhänen kanssaan —\"\n\n\"Kyllä, menkää\", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin\nmääräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä.\nSillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli\nkehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen\nomana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen,\n— ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut\nmitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman\nväärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin\nsyytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura\noikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni\nvarkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia\nomaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni\nvarten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —\n\n\"Voi lempo\", huudahdin katkeroittuneena, \"hän vei sillä ainoan\nvalttini!\"\n\nJa mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: \"Käytän tilaisuuksia\nparhaani mukaan.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKuolkaamme isänmaan puolesta!\n\n\nMinulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain\nvähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden\n300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin\narvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen\nylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa.\nPalkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja \"vararahastossani\"\noli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa?\nValitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria\npankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin\nluottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta\npelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja\ntakaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon.\nJa minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan\nhänen suunsa.\n\nSanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin\nJonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän\npitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani.\nJa silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti\nsäännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja\nkassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta\ndollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!\n\nTätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka\npahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen\noli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa\nerään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen\noli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja\nlopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. \"Ellei\nse ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä\nole vahinkoa\", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta\nmenettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti\nkorskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana\nlähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.\n\nIlman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni\nja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan\nriippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin\npitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani\nolin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa\nyrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään\nsignorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen\ntarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten\nliikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani,\nkatsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava\nkompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.\n\nVihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien\nvaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin\nkavioiden kapsetta.\n\nHetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti\nMcGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti\nkuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin\nkysymään:\n\n\"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?\" Hän odotti kunnes ovi sulkeutui\nJonesin takana ja sanoi sitten:\n\n\"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin.\"\n\nNiin olin minäkin, mutta eversti tarkoitti toisin. \"Minkä pohjalle?\"\nkysyin hieman ärtyisesti.\n\n\"Tuon vanhan riiviön konnuuden\", selitti hän, nykäisten peukaloaan\nPiazzaa ja vapauttajan kuvapatsasta kohti. \"Hän on hyvin viekas, mutta\nvihdoinkin on hän tehnyt virheen.\"\n\n\"Käykäähän asiaan, eversti. Mistä on kysymys?\"\n\n\"Kummastuttaisiko teitä kuulla\", tiedusti sotilas mahtipontisesti,\n\"että lainan korkoja ei maksetakaan tämän kuun 31 p:nä?\"\n\n\"Ei, en sitä kummastelisi\", vastasin alistuvasti.\n\n\"Herättäisikö ihmetystänne sekään tieto, että mitään korkoja ei enää\nmilloinkaan suoriteta?\"\n\n\"Perhana!\" huudahdin ponnahtaen seisaalle; \"mitä tarkoitattekaan?\"\n\n\"Presidentti\", virkkoi hän tyynesti, \"aikoo tämän kuun viimeisenä\npäivänä _kieltäytyä tunnustamasta valtiovelkaa_!\"\n\nMinulla ei ollut mitään sanottavaa. Lyyhistyin tuolilleni, töllistellen\neverstiä, joka nyt sytytti savuketta. Samassa kuulin nopeata pyöräin\nratinaa, sitten suloisen, kirkkaan, tutun äänen lausuvan:\n\n\"Häiritsen häntä vain silmänräpäykseksi, mr. Jones. Tahdon saada hänet\ntempautumaan irti työstään päiväkaudeksi ja tulemaan ajelulle.\"\n\nHän avasi oveni ja astui joutuisasti sisään. Nähdessään everstin\nkäsitti hän tilanteen ja virkkoi tälle herrasmiehelle:\n\n\"Oletteko kertonut hänelle?\"\n\n\"Juuri äsken, signorina\", vastasi tämä.\n\nMinulla ei riittänyt tarmoa tervehtiäkseni tulijaa, joten hän istuutui\nkehoittamatta ja riisui hansikkaansa — ei everstin tapaan veltosti,\nvaan voimakkain, taisteluvalmiin elein.\n\nVihdoin lausuin vakaumuksella:\n\n\"Hän on ihmeellinen mies. Miten pääsitte asian perille, eversti?\"\n\n\"Kutsuin Johnny Carrin päivälliselle ja juotin hänet humalaan\", vastasi\nsotaherra.\n\n\"Ette tarkoita, että hän luotti Johnny Carriin?\"\n\n\"Se on kyllä ihmeellistä\", sanoi eversti. \"Eipä sitä niin kokeneesta\nmiehestä luulisi. Hänen olisi pitänyt tietää, että Johnny on aasi.\nArvattavasti hänellä ei ollut ketään muutakaan apurikseen.\"\n\n\"Hän tiesi\", huomautti signorina, \"että täällä jokainen muu pettäisi\nhänet, mutta että Johnny ei sitä ainakaan tahallaan tekisi. Presidentti\npiti kykyjänne liian vähäisinä, eversti.\"\n\n\"No\", lausuin minä, \"enpä minä voine sille mitään. Pankki joutuu\nvahinkoon, obligationien omistajat samaten. Mutta mitä se minuun\nkuuluu?\"\n\nSekä eversti että signorina myhäilivät.\n\n\"Oivallisesti esitettyä\", virkkoi edellinen, \"mutta meiltä säästyy\naikaa, jos ilmoitan teille, että sekä signorina Nugent että minä olemme\nseikkaperäisesti selvillä tuosta —\"\n\nEversti pysähtyi sivellen viiksiään.\n\n\"Toisesta lainasta\", täydensi signorina.\n\nHämmästystäni vähensi eräitten aikaisempien keskustelujen muisto.\n\n\"Kah, ja miten saitte sen ilmi?\" kysyin.\n\n\"Hän kertoi\", vastasi eversti osoittaen kaunista naapuriaan.\n\n\"Ja saanko kysyä, miten te saitte sen tietoonne, signorina?\"\n\n\"Presidentti mainitsi minulle\", ilmoitti hän.\n\n\"Toimititteko hänet humalaan?\"\n\n\"Ei, en humalaan\", vastasi hän kainosti, luoden silmänsä lattiaan.\n\nSaatoimme arvata, miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan meistä ei\nhalunnut kysellä enempää. Hetkisen oltuamme vaiti alotin:\n\n\"No niin, koska kumpikin tiedätte koko jutun, on turhaa yhä\nteeskennellä. Olette hyvin ystävällisiä, kun tulitte minua\nvaroittamaan.\"\n\n\"Te rakas, hyvä Martin\", virkkoi signorina, \"vaikuttimemme eivät ole\npelkkää ystävällisyyttä.\"\n\n\"Niinkö? Miten voi asia koskea teitä?\"\n\n\"Katsokaas, pankki ja sen oivallinen johtaja ovat ottaneet nimeensä\nsuurimman osan lainasta mutta muu osa on everstillä ja minulla\", ehätti\nsignorina. \"Jos laina epuutetaan, joutuu pankki kylläkin vahinkoon.\nMutta sen johtaja ja eversti ja signorina Nugent suistuvat perikatoon.\"\n\n\"Tätä en tiennyt\", lausuin jokseenkin ihmeissäni.\n\n\"Niin\", kertoi eversti, \"ensimäistä lainaa otettaessa annoin minä\nsiihen 100,000 dollaria. Olimme vielä hyviä ystävyksiä, ja minä\npalkitsin siten suosiollisuutta, joka oli minulle toimittanut\narvonimeni ja sijani kansalliskokouksessa. Sittemmin olen ostanut\njoitakuita osuuksia lisää.\"\n\n\"Saitte ne varmaankin halvalla?\" lausuin minä.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"keskimäärin 75 sentillä viiden dollarin osuutta\nkohti.\"\n\n\"Ja paljoonko nousee saatavanne nimellisarvo nykyisin?\"\n\n\"Kolmeensataantuhanteen dollariin\", vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Nyt ymmärrän teidän harrastuksenne asiassa. Mutta te, signorina?\"\n\nHän näytti olevan hiukan hämillään, mutta puhkesi sitten puhumaan:\n\n\"Voin kertoa teille. Suostuessani jäämään tänne antoi hän\" (tiesimme\nketä hän tarkoitti) \"minulle satatuhatta dollaria. Ja minulle oli\nennestään kertynyt viidenkymmenen tuhannen dollarin vaiheille, jotka\nolin —\"\n\n\"Jotka olitte säästänyt palkastanne primadonnana\", tokaisi eversti.\n\n\"Sillä ei ole väliäkään\", lausui signorina punastuen, \"minulla vain oli\nsäästöjä. Ja mitä tekikään hän? Hän houkutteli minut sijoittamaan koko\nsumman — kaikki 150,000 — tuohon kamalaan lainajuttuunsa. Oh, eikö se\nollut halpamaista, mr. Martin?\"\n\nPresidentti oli tosiaankin tässä yhdistänyt liikeasiat ja huvittelun.\n\n\"Häpeällistä!\" huudahdin minä.\n\n\"Ja jos se menee, olen pennitön, — puilla paljailla. Ja täti-parkani —\nmikä hänetkin perii?\"\n\n\"Älkää nyt välittäkö tädistänne\", sanoi eversti hieman karkeasti.\n\"Näette siis, mr. Martin, että me olemme kolmisin samassa ruuhessa.\"\n\n\"Niin, ja joudumme samalle karille\", sanoin minä.\n\n\"Emme ollenkaan\", oikaisi eversti.\n\n\"Emme ollenkaan!\" säesti signorina.\n\n\"Mutta mitä ihmettä aiotte sitten tehdä?\"\n\n\"Rehellisyys raha-asioissa on maan selkäranka\", lausui eversti.\n\"Jäisimmekö toimettomina katselemaan, kun Aureata ajautuisi\nhäpeälliseen seikkailupolitiikkaan?\"\n\n\"Emme koskaan!\" huudahti signorina, hypähtäen tuoliltaan säihkyvin\nsilmin. \"Emme mitenkään!\"\n\nHän näytti hurmaavalta. Mutta liikeasiat ovat liikeasioita, ja minä\nkysyin taaskin:\n\n\"Mitä sitten aiotte tehdä?\"\n\n\"Aiomme teidän avullanne, mr. Martin, estää tämän kansallisen\nhäväistyksen. Aiomme —\" hän hiljensi tarpeettomasti ääntään,\nsillä signorina tarttui puheeseen riemuisen meluavasti, viuhtoen\nhansikkaillaan ja pyöräyttäen yksikseen pikku tanssin edessäni\nlattialla, samalla kun hän lausui seuraavat merkilliset sanat:\n\n\"Eläköön vallankumous! Hei, hei, hurraa!\"\n\nHän näytti parisilaiskuosiin pukeutuneelta innostuneelta\nvapaudenjumalattarelta. Menetin sielullisen tasapainoni. Hypähdin\njalkeille, kietaisin käteni hänen vyötäisilleen, ja me pyörimme\nhuimasti ympäri konttorihuonetta, signorinan puhjetessa laulamaan\nmarseljeesia.\n\n\"Jumalan tähden, olkaa hiljaa!\" varoitti McGregor käheällä\nkuiskauksella, yrittäen siepata minua kiinni, leiskuessani hänen\nohitseen. \"Jos kuullaan! Seis, Christina!\"\n\nSignorina pysähtyi. \"Tarkoitatteko minua, eversti McGregor?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi soturi, \"ja tuota Martinin houkkiota myöskin.\"\n\n\"Vallankumouksenkaan aikoma ei kohteliaisuudella menetä mitään\",\narvelin minä. \"Mutta asiallisesti olette oikeassa. Olkaamme järkeviä.\"\n\nIstuuduimme läähättäen; signorina huohotuksensa lomasta vieläkin hiljaa\nhyräili vapauden hymniä.\n\n\"Olkaa hyvä ja esittäkää suunnitelmanne, eversti\", jatkoin.\n\"Minä tiedän, että tässä maassa ei vallankumouksia katsota kovin\nmerkillisiksi hankkeiksi, mutta tulokkaasta ne näyttävät hommilta,\njoissa on jonkun verran hoitelemista. Meitähän on vain kolme.\"\n\n\"Minulla on armeija mukanani\", sanoi eversti mahtavasti.\n\n\"Etuhuoneessa?\" uskalsin letkauttaa, ajatellessani Aureatan sotavoimien\nlukumäärää.\n\n\"Kuulkaahan, Martin\", ärähti hän, \"jos yhdytte juoneen, niin säästäkää\nleikkipuheenne.\"\n\n\"Älkää riitaantuko, hyvät herrat\", sanoi signorina. \"Siten vain menee\naikaa hukkaan. Selittäkää hänelle suunnitelma, eversti, sillaikaa kun\nminä vilvoittelen.\"\n\nYmmärtäen neuvon viisaaksi lausuin:\n\n\"Pyydän anteeksi, eversti. Mutta eikö tuo presidentin temppu saisi\nkannatusta armeijalta? Jos hän jättää velan silleen, kykenee hän\nsuorittamaan upseerien ja miesten palkat.\"\n\n\"Aivan\", myönsi hän. \"Sentähden täytyykin meidän saada temmatuksi\nheidät mukaan, ennenkuin se asian puoli valkenee heille. He suorastaan\nnäkevät nälkää, ja kymmenestä dollarista mieheen olisivat he valmiit\nhuutamaan vaikka itse paholaisen presidentiksi. Onko teillä ollenkaan\nrahoja, Martin?\"\n\n\"On hiukan\", vastasin.\n\n\"Kuinka paljon?\"\n\n\"Kymmenentuhatta; säilytin niitä korkojen maksamiseen.\"\n\n\"No, nyt ette niitä tarvitse.\"\n\n\"Tarvitsen kyllä — toista lainaa varten, tiedättehän.\"\n\n\"Kuulkaahan, Martin, antakaa minulle nuo kymmenentuhatta armeijaa\nvarten. Käykää puolellemme, niin minä presidentiksi tullessani heti\nsamana päivänä suoritan teille takaisin nuo kolmesataatuhattanne.\nAjatelkaa asemaanne. En tahdo olla epäkohtelias, mutta eikö se ole —?\"\n\n\"Hiukan pakollinen?\" jatkoin minä miettiväisenä. \"Se on kyllä totta.\nMutta mistä luulette saavanne 300,000 dollaria, omista osuuksistanne\npuhumattakaan?\"\n\nHän veti tuolinsa lähemmäksi ja kumartuen eteenpäin sanoi:\n\n\"Hän ei ikänä ole pannut niitä rahoja menemään. Hän säilyttää niitä\njossakin, — verrattomasti suurinta osaa ainakin.\"\n\n\"Kertoiko Carr niin?\"\n\n\"Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hän puhui kylliksi, voidakseni\nolla siitä jokseenkin vakuutettu. Sitäpaitsi\", lisäsi hän katsahtaen\nsignorinaan, \"meillä on muitakin syitä siihen käsitykseen. Antakaa\nminulle ne kymmenentuhatta. Saatte lainanne takaisin ja tulette\nrahaministeriksi, jos haluatte. On jokseenkin ehdoton totuus, että\nrahat ovat jäljellä, vai mitä, signorina?\"\n\nTämä nyökkäsi.\n\n\"Mutta jos yrityksemme ei onnistu?\" epäröitsin.\n\nHän veti pienen, siron revolverin taskustaan, asetti sen hetkiseksi\nohimoaan vasten ja pisti sitten takaisin.\n\n\"Erittäin havainnollinen selitys, eversti\", lausuin minä. \"Saanko puoli\ntuntia miettimisaikaa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen.\nTietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —\"\n\n\"Oikein, kyllä ymmärrän\", mukauduin minä. \"Entä te, signorina?\"\n\nHe nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän\nhaastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen.\nMutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina\nsieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi\nkätensä kaulaani.\n\nKatsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.\n\n\"Entä se ruusu, Jack?\" kysyi hän.\n\nMinä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet\nhuudahdin:\n\n\"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!\"\n\n\"Kuolemasta ei sanaakaan!\" virkkoi hän ylimielisesti. \"Ei kukaan menetä\nhenkeänsä. Me voitamme ja sitten —\"\n\n\"Ja sitten\", lausuin minä kiihkeästi, \"me menemme naimisiin, eikö niin,\narmahin?\"\n\nHän kumartui leppeästi suutelemaan minua huulille. Sitten hän sanoi\npäätäni silittäen:\n\n\"Sinä olet sievä poika, mutta et ole hyvä poika, Jack.\"\n\n\"Christina, ethän mene hänelle?\"\n\n\"Kelle?\"\n\n\"McGregorille\", tiukkasin minä.\n\n\"Jack\", virkkoi hän hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, \"minä vihaan\nhäntä!\"\n\n\"Niin minäkin\", yhdyin rivakasti. \"Ja jos sinä olet voitettavana, olen\nvalmis syöksemään vallasta kymmenen presidenttiä.\"\n\n\"Siis teet sen minun tähteni? Mielelläni uskoisin, että teet sen minun\ntähteni etkä rahojen takia.\"\n\nKun signorina itse epäilemättä oli antautunut yritykseen rahojen\ntähden, kuulosti tämä hiukan epäjohdonmukaiselta.\n\n\"Mielelläni näen voittavani rahatkin\", alotin minä.\n\n\"Ostettava raukka!\" huudahti hän. \"Enhän suudellut sinua?\"\n\n\"Et\", vastasin minä. \"Mutta lupasit suudella heti kun suostun.\"\n\n\"Kas sinua vain, Jack\", sanoi hän. Mutta hän menikin avaamaan oven ja\nhuusi McGregorille: \"Mr. Martin on valmis suostumaan, ja ehdotuksenne\nmukaan hän tulee päivällisille tän'iltana puhelemaan yksityisseikoista.\nMe aiomme kaikin luoda onnemme, mr. Jones\", hän jatkoi odottamatta\nmitään vastausta epäsuoraan kutsuunsa, \"ja kun olemme päässeet\nmenestymään, pidämme huolta teistäkin ja mrs. Jonesista.\"\n\nKuulin Jonesin katkonaisesti mutisevan jotakin kiitollisuudestaan,\nsillä mies-parka oli yhtä pihkaantunut signorinaan kuin me muutkin,\nja sitten jäin yksin omiin mietteisiini. Nämä eivät olleet niin\nsynkkiä kuin lukija ehkä edellyttäisi. Tosin asetin pääni paulaan,\nja jos presidentti koskaan saisi köydenpään käsiinsä, uskoin hänen\nkyllä vetävän sen kireälle. Mutta samalla olin korviani myöten sekä\nrakastunut että velkaantunut, ja suunnitelma tuntui suovan parhaan\nmahdollisuuden lemmenhaaveeni toteuttamiselle sekä ainoan tilaisuuden\nrahallisen ahdinkoni selviytymiselle.\n\nNuorelle miehelle ei lemmetön elämä ole suurenarvoinen; minkään\nikäiselle miehelle ei rahaton elämä mielestäni merkitse paljoa, ja sitä\narvottomammaksi se käy silloin kun häntä vaaditaan tilille rahoista,\njoita hänellä ei ole.\n\nSiksipä antauduin ripein mielin suurimpaan uhkapeliini, pitäen henkeni\nasettamista panokseksi olosuhteisiin nähden järkevästi uskallettuna.\nMielihyvääni siinä puuhassa samensi vain MrcGregorin pakollinen\nkumppanuus. Sitähän ei voinut auttaa; mutta tiesin hyvin, että hän\nei pitänyt minusta juuri enempää kuin minä hänestä, ja kuvittelin\njo hieman mielessäni, mitä kahnausta luultavasti syntyisi uuden\npresidentin ja hänen rahaministerinsä välillä, jos suunnitelmamme\nmenestyisivät. Lohduttavaa oli kuitenkin tietää, että signorina vihasi\nhäntä ja kaikista merkeistä päättäen rakasti minua. Nojauduin siis\ntaaksepäin tuolillani, ja vihellellen vapauden hymniä loihdin eteeni\ntenhottareni kuvan, kunnes oli aika mennä puolipäivälliselle, sillä\nvatsan vaatimuksia eivät salaliittolaisetkaan saa lyödä laimin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMiina lasketaan.\n\n\nAamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle;\nillalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan.\nMeillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs.\nCarringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen\njälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme\nkolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma,\npääpiirteiltään seuraava:\n\nNyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa\njohdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa\nisänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan\nkäskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä\ndollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo,\nvangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja\narvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä,\nmutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor\npiti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin\njyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin\ntaipumattomaksi samalla puolella.\n\nOlisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta\nvelvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla\njuhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen\nmuistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa \"Aureata-maan kaupalle\"\nesitettävään maljaan. Tehtäväni oli _kaikin mokomin_ pitkittää\nnäitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän\nsaapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta.\nTunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta,\nkunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän\nnähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava\nupseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja\ntuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan\neduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki\nsäikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin\nolisi vallankumous valmis!\n\nKoko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten\nsalassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies\ntavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos\nhän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että\nhänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat\nvaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen,\nja minä lausuin lyhyesti:\n\n\"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun\nkutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana\ntäsmälleen kello kahdeksaksi.\"\n\n\"Tarkoitatte\", sanoi hän verkkaan, \"että minun on silloin pysytettävä\nhänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?\"\n\n\"Niin\", vastasin. \"Onko siinä mitään vaikeutta?\"\n\n\"En luule, että se juuri olisi vaikeata\", sanoi hän, \"mutta minä en\npidä siitä; se tuntuu niin katalalta.\"\n\nTietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta\nmitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?\n\n\"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?\" huomautti\neversti ivallisesti. \"Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä\npyörillä.\"\n\n\"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat\", sanoin minä, omaksuen\nkiusaajan tehtävän.\n\n\"Lienee muuten pidettävä selvänä\", virkkoi McGregor, \"että signorina\nsaa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?\"\n\nSignorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku\nasumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän\ntalon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa\nDelilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut\nparemmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä\ntunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen\nomantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.\n\n\"Lopultakin hän sen ansaitsee\", sanoi viimein signorina, \"ja minä teen\nsen!\"\n\nOn aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa\nmenettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin\nvaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte\nCordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui\nmieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti\npeittämätöntä halveksumista.\n\n\"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet\", arveli eversti;\n\"johan olette sen ennenkin tehnyt!\"\n\n\"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa\",\nvastasi tyttö.\n\n\"Olen jo antanut lupaukseni\", murahti sotaherra; \"en kajoa häneen,\nellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei\nminun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?\"\n\n\"Ei, ei\", tokaisin minä; \"pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta\nme emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet\non saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta\npahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena.\"\n\n\"Kas niin, se on järkevää puhetta\", lausui eversti hyväksyvästi.\n\nSignorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.\n\nVälttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla\nseuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa\ntietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin\nrahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien\nkäynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia\nsellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään.\nSovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän\nheti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin\nmaakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma\nvastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi\nsellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.\n\n\"Ja nyt\", sanoi eversti, \"jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on\nkaikki valmista.\"\n\nOlin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin\npöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.\n\n\"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?\" sanoin. \"Tästä hommasta\nei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria,\nsuorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen\npikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta\npuhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa\nmainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa\nvallankumousta tahi ei.\"\n\n\"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy\", vastasi hän, mutta ilman\ntavanmukaista tylyä sävyänsä. \"Mutta se olkoon sovittuna, että te\nolette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne\nsummaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina\nja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai\nmitä?\"\n\n\"En\", sanoin minä, \"tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos\ntuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa\ntapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun\nvelan kanssa miten tahansa.\"\n\nNäin lausuen työnsin rahat everstille.\n\n\"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi\nkaikkiakin saamamiehiä kohtaan\", virkkoi eversti pistäessään rahat\nmielihyvästä hymähtäen taskuunsa. \"Olettehan joka tapauksessa tekin\ntyytyväinen ehtoihin, signorina?\"\n\n\"Olen\", vastasi tämä. \"Saanko siis sen maahuvilankin?\"\n\n\"Saatte tietenkin!\" huudahdin minä. \"Ja everstistä tulee presidentti,\nja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen.\"\n\n\"Sovittu! sovittu! sovittu!\" lauloi signorina. \"Olemme jo tehneetkin\nkylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni\nherroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea\nvallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!\"\n\nKun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa\nkello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa.\nOlin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:\n\n\"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti,\nmissä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen\nmuistavan kertoneensa teille asiasta?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi eversti, \"luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä\nvielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä.\"\n\n\"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko\npitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole\nhänen ystävänsä.\"\n\n\"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin\nkoko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja\nsain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin\nsaada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko,\nettä hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi\nhänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta,\nettä he eivät osu yhteen.\"\n\n\"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata\", huomautti signorina.\n\n\"Kuka se on?\" kysyin minä.\n\n\"Donna Antonia\", vastasi hän. \"Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän\ntyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen\nkertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä\nkohtaan.\"\n\nTunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna\nAntonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi eversti. \"Ei kelpaa, että hän juoksentelee\npäivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki\nhyvin.\"\n\n\"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?\" lausuin minä.\n\"Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa\ntalossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä\nkasarmille.\"\n\n\"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on\", myönsi eversti.\n\"No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää\nheittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty.\"\n\n\"Millä tavoin?\" kysyi signorina.\n\n\"Hyvällä, jos mahdollista!\" lausui eversti virnistäen, — \"nimittäin\njuottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä,\nettä ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön\nlörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan\non parempi pysyä alallaan.\"\n\n\"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?\" huomautin taaskin.\n\n\"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin\nammu kuulaa otsaani\", vakuutti eversti. \"Se on varmaa. Uskokaa asia\nminun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei\n—\"\n\n\"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?\" kysyi signorina.\n\nPelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä,\nrakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:\n\n\"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä.\"\n\n\"Nyt lähden\", sanoi viimemainittu, \"takaisin Johnny-veikkoni luo.\nHyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää\nyötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi. _Au revoir_ ensi\nperjantaihin!\"\n\nTein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa.\nTälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei\ntahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.\n\nErosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan,\nratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.\n\nJättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä;\nhänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka!\nHän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.\n\nHiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että\npolitiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin\npaljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn\nhellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut\nJohnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään\npitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa\neläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni\npetollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon,\nennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden\ntodennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin\nmonet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton\npersoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi\nhyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä\nsovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub\npääsisi valtaistuimelle?\n\nKykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan\nmuistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani.\nMinulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani\nrahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten\ntoteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni\ntappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana\nkiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei\nsoveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja\npresidentin vahinko.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nJohnny Carr vikuroitsee.\n\n\nSeuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen\neläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa;\npidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja\nhätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa\nostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana\nsanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani\nsanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun\noli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea\nseurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen\nviattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä,\nolisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt\nlaskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua\njärjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä,\nja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan\nhallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut\nvaltiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin\npresidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti,\nettä vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta\nkuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin\ntyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät;\nsuoriutumaan toisistansa omin neuvoin.\n\nOnneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni.\nVastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi\nusein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don\nAntonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa.\nKasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla\nparveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen\nvakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja\ntanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva\nvirallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain\nodottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.\n\nTäten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut\nmitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän\nasti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.\n\nJälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni,\nja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn\nhänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi\nmitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa\neverstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä\nvälttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa\naamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän\nhankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.\n\n\"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir\", sanoi hän. \"Mr. Jones lähettää\nniiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä\naamuna.\"\n\n\"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden\nminuutin päästä.\"\n\nKaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta,\ntoinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun,\nlukien:\n\n \"Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John\n Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan\n illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa\n kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska\n eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair\n Aureata-maan armeijan maljan.\n\n J.K. _Cher_ Martin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret\n miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.\n\n                                               Alphonse de Chair.\"\n\n\"Kyllä siitä tulee pitkä puhe, poikaseni, ja me pidämme illan\nkulumisesta huolen\", lausuin itsekseni, täkäli varsin tyytyväisenä.\n\nSitten avasin signorinan kirjelmän.\n\n \"Rakas mr. Martin\", — niin se alkoi. — \"Tahtoisitteko olla hyvä ja\n lähettää minulle tänään kaksikymmentä dollaria pientä rahaa. Aion\n järjestää koululapsille lantinpoiminta-kilpailun. Liitän mukaan\n shekin. Pahoittelen, ettette voinut lupautua luokseni päivälliselle\n tänään, mutta lopulta olen hyvillänikin, sillä minä en olisikaan\n voinut ottaa Teitä vastaan, kun sain aivan äkkiä kutsun päivällisille\n Kultaiseen taloon. Lämmin tervehdykseni!\n\n                                                 Christina Nugent.\"\n\n\"Sangen hyvä\", hymähdin. \"Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy\nloistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?\"\n\nHänen kirjeensä kuului näin:\n\n \"Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee\n noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan\n sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten.\" (Eipä tämä salakielemme\n ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). \"Carr ja\n minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa\n selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse\n voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen\n kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.\n\n                                                     Kunnioittaen:\n                                                     Geo. McGregor.\"\n\n\"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari\npäivää!\" ajattelin itsekseni. \"Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan\nlienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin\njyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin,\nparemmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan.\"\n\nNousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja\nläksin pankkiin puoli yhdeltätoista.\n\nTietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin\nmitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja\nhänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän\npysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.\n\n\"Mistä niin varhain?\" kysäisin.\n\n\"Varhainko?\" vastasi hän. \"Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen\njo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin\ntilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona.\nTiedättekö, missä hän on, mr.  Martin?\"\n\n\"Siitä ei minulla ole aavistustakaan\", vastasin.\n\n\"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä\", jatkoi tyttö, \"eikä\nhän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla\ntavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä.\"\n\n\"Mikä homma, donna Antonia?\" kysyin säveästi.\n\nHän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.\n\n\"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö\nne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?\"\n\n\"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille\",\nsanoin minä.\n\n\"Niin\", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, \"joka tapauksessa\nisäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä\ntarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen.\"\n\n\"Missä hän voineekaan oleilla?\" lausuin viattomasti.\n\n\"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona\", arveli\nnyt tyttö. \"Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen\nsiellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt\nvierailuansa.\"\n\n\"Ei\", ajattelin minä, \"sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua\nhankaluuksia.\" Sanoin senvuoksi:\n\n\"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän\noli lähtenyt tiistaina... Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän\nmainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle\nhuvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan.\"\n\n\"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi\", virkkoi donna Antonia,\n\"mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta\nihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko\nkohdannut.\"\n\n\"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne\", lausuin\njättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin,\ntapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana.\nMinulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt\nkertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu\nvallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.\n\nPankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen,\nkaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa\nmäärähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin\npuitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli\nminulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän\npahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta\nperusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt\nymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun\nasianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän\npakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain\nhengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä.\nVihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet\nsuomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni\nkäytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.\n\nPoltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni,\nanteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas\nmenettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa\nvaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen\ntotuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut\nvaromatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja\nlaukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli\nkäyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle,\nnautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä,\nkunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole\ntuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.\n\nPukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella\nhellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni\n— tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä.\nSen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni.\nTunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän\nkurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut\naliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan\nminulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:\n\n\"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi\nlähelle.\"\n\nNyökkäsin, mursin kuoren ja luin:\n\n \"C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hän\n _epäilee_. Jos näette hänet, ampukaa heti!\"\n\nKäännyin palvelijaan.\n\n\"Oliko mr. Carrilla hevonen?\"\n\n\"Ei, sir; hän läksi jalkasin.\"\n\n\"Mutta hänellä on talossaan hevosia?\"\n\n\"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?\n\n\"Miksi luulette hänen menneen sinne?\"\n\n\"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se\non vartioittu.\"\n\nVieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse\nkymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies\narvasi ajatukseni.\n\n\"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos\nhän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän\nei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne\nennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista.\"\n\n\"Miten hän haavoittui?\" kysyin. \"Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on\nhänelle tehnyt.\"\n\n\"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön\nyli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli\nkaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja\neverstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, —\npäin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi\nlähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi\nvuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir,\nja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme\nhänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois\ntieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En\ntahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet\nampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet\nhänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti\nvastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun\njuoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle\nhäijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'\n\n\"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin\npresidentin puheille', vastasi hän.\n\n\"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna\nolette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja\nteillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette\nsitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen,\nmutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa\npäätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä\nohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin\nviidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja\nampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti\nnurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi.\n'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle',\nkäski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian\nkuntoon, ja niin hän makasi koko yön.\"\n\n\"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?\"\n\n\"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan\nhevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir.\" (Tässä mies taaskin\nirvisti.) \"En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne\nsaatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme\nmaantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella.\nKymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä\nvartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään\nei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi\ntuntia pakosalla!\"\n\n\"Miten hän sen sai toimeen?\"\n\n\"Naisen avulla, sir\", vastasi soturini halveksivasti. \"Antoi tälle\nmuiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän\npujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan,\njoten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas\nveitikka!\" lopetti mies puheensa.\n\n\"Johnny-parka\", säälittelin minä. \"Eikö häntä ajettu takaa?\"\n\n\"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi,\nkun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina\nmiehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt,\nsir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy\nKultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse\nsisälle, jos hän saapuu myöhemmin.\"\n\n\"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun\", vastasin. Siitä\nhuolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.\n\nLevottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden\nmilloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin\nkäsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä\nmahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin\niltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto\nluultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun\nkävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini\neteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin\nvielä kerran revolveriani.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nIllatsu.\n\n\nEn ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se\ntilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut\npöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni\nolivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari\nkolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput\nsitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin\nylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän\nhuolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut\nkukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja\nilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi\nitsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa\nlasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian\nraaoilta.\n\nKaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua\nlieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien\nkanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi.\nTämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä\nvalppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa\nosaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä\nsieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti\nsilmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan\npresidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi\njulkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta\nkiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa\nseisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja\nolivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin\nkiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa\nnimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt\nesittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka\nolisivat heitä tyydyttäneet.\n\nKello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt\npresidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin\nainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.\n\nMajuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään\nomien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja\nhetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan \"Aureata-maan kaupalle, jonka\nkehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot\". Kun tämä\nkehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.\n\nSitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa\nja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana\njonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää\nviiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät\nkuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde\nehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten\nkauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello\n1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs\nnuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta.\nToinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat\nääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.\n\nMinun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet.\nAikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana\nja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen\nhoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja\ntarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri.\nTemppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit\ntaaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien\nja sikaarintuhka-kasojen ympäri.\n\nIlma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä.\nKoneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni\njotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja\nhermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo\nsortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä\nääniä.\n\n\"Mitä se on?\" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.\n\nLaskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:\n\n\"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!\"\n\n\"Minun täytyy lähteä\", päätti hän. \"Maineeni — Aureata — armeija —\npelissä.\"\n\n\"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!\" tokaisin minä.\n\n\"Mitä tarkoitatte, sennor?\" änkytti hän. \"Antakaa minun mennä.\"\n\n\"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun\", uhkasin minä, ottaen aseeni\nesille.\n\nEn ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän\nkirosi äänekkäästi ja huusi sitten:\n\n\"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!\"\n\nJoukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua\nleikkiäni hyvin keksittynä.\n\n\"Oikein, Martin\", huusi joku, \"älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää\nhauskaa aamuun asti!\"\n\nMajuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin\nsinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli\npäällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.\n\nTämä näky jonkun verran selvitti majuria.\n\n\"Kapina!\" huusi hän. \"Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!\"\n\n\"Menkää nyt nukkumaan, sir\", neuvoi nuorempi luutnantti.\n\n\"Katsokaa ikkunasta!\" kirkui majuri.\n\nKaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat\nsotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus.\nUpseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.\n\n\"Seis!\" karjaisin minä. \"Ammun ensimäisen, joka avaa oven.\"\n\nIhmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri\nkädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten\nryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun\nkarahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja\nlennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he\nvyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän\nreuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven\nläpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka\noli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti\nmetelin ylitse:\n\n\"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!\" Sitten hän lisäsi\nmiehilleen:\n\n\"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne.\"\n\nOlin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli\ntapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKaksi yllätystä.\n\n\nIkävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme\nheikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole\nkylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta\nyleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua\nniiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä.\nOlen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän\ntarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin\nhyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti\nkäytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin\nvarustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo\nhuomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me\ntähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan\nmääräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä,\nja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät\noivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat\nkäsiin asetetuilta.\n\nMutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti\nsuunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään\naihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin\nvietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa.\nYhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta\nkahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.\n\nMyöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa\nkuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti\nmieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä\nhäirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja\neverstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.\n\nKello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli\nrauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta,\nelähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla\nsäikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään\nja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta.\nPäivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä,\neikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa\nkiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle.\nKolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.\n\n\"Älkäähän häiriytykö\", virkkoi presidentti kohteliaasti. \"Annoin\nerityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta\najattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle\njonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän.\"\n\nSamassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.\n\n\"No?\" kysyi presidentti.\n\n\"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän\nylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen.\"\n\n\"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan\", vastasi\npresidentti.\n\nHän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.\n\nKerron signorinan omilla sanoilla, mitä sitten tapahtui. —\n\n\"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti\npysähtyi ja virkahti:\n\n\"'Kas, mitä nyt?'\n\n\"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen\nluikkaavan:\n\n\"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'\n\n\"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen,\nsieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja\nhävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan\nkuistilta.\n\n\"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti\nsyöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta\nmuuta.\n\n\"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:\n\n\"'Oi, onko ketään haavoittunut?'\n\n\"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:\n\n\"'Missä hän on?'\n\n\"Osoitin kuistille ja sopersin:\n\n\"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin\ntaas:\n\n\"'Onko ketään haavoittunut?'\n\n\"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää\nhuolta itsestään.'\n\n\"'Ja onko hän saanut surmansa?'\n\n\"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen\nkävi.'\n\n\"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan\nluona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:\n\n\"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä\nvastaan.'\n\n\"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä\nseisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman\naseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän\nhymyillen virkkoi hiukan katkerasti:\n\n\"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan\nkansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet\nparhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'\n\n\"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan;\nnyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.\n\n\"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin.\n'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä\nantaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet\nCarrin ihan hengiltä?'\n\n\"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän\nvälittänytkään.\n\n\"'Te itse kai ammuitte?'\n\n\"Eversti nyökkäsi.\n\n\"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.\n\n\"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi\nhän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'\n\n\"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.\n\n\"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä,\nmistä eversti oli tullut.\n\n\"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi\ntarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja\nsanoi:\n\n\"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne\nauki.'\n\n\"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti.\n'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'\n\n\"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle\nvartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan\nkohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali\nWhittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä\nmitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään\nalallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'\n\n\"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä\nmyöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se\nvelkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'\n\n\"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä\nasioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla.\nOlen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta\nminä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi\nkunniasananne.'\n\n\"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.\n\n\"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi,\nettä itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin\nviivyttää teitä, eversti?'\n\n\"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:\n\n\"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista.\"\n\n\"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.\n\n\"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.\n\n\"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani\nvastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja\npidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi\nminulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista\nhuvitettua sääliä.\n\n\"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit\nihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut\nparempi olla minun puolellani.'\n\n\"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen\nistumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella\nseisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos\ntalosta, selittäen:\n\n\"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen\nmeitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän\ntyönne on tehty.'\n\n\"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut\ntielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan\nvinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat\nampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä\ntapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne\nolosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään,\nmiten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli\npakahtua? —\"\n\nNäin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen\nkertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen\nhämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava\nkasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään\nkäänteeseen.\n\nKun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja\nkuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois\nminusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä\nja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin\ntilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni\nviereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:\n\n\"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää\nväkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat\nvihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali\nWhittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti\nasemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden\nhävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean\nvirkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin\npyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut\nentisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan\nsuojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka\njohdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?\"\n\nTähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti\nastui lähemmäksi ja jatkoi:\n\n\"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia —\nvapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko\npetturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien\noikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen\nedustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa —\nsaatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan\npidättänyt?\"\n\nNäin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne\npöydälle jotta helisi.\n\nMajuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:\n\n\"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!\"\n\nJa koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!\n\n\"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne\", sanoi\neversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:\n\n\"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?\"\n\nRiemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin\nitsekseni: \"Nyt on siis siitä päästy?\"\n\nEn tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme.\nRiittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme\nsen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä\naamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia.\nSaapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan\ninnokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme\ntehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta,\nvapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla\nankaralla sanalla hän varoitti heitä \"kavalluksesta\", ilmoittaen että\nkapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean\nrangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään\nvartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi\nlausui:\n\n\"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se\nherra turvalliseen talteen.\"\n\n\"Niin\", tuumasin minä, \"ja penkokaamme rahat\". Sillä näyttipä tosiaan\nsiltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.\n\nPäivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme\npuistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki\nnäytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin.\nLähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa\ntavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti\nkädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa\netuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.\n\n\"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan\", huomautin.\n\nJättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme\nsisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela,\npieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin\nmieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan\npuolueeseen kuuluvaksi.\n\n\"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir\", virkkoi hän\nMcGregorille.\n\n\"Vai niin; onko hän kuollut?\" vastasi eversti. \"Siinä tapauksessa hän\nsaa kiittää itseään.\"\n\nTohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen\nilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli\ntoipumassa.\n\n\"Mutta\", jatkoi lääkäri, \"hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin\nviedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä\nnykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —\"\n\nEversti keskeytti:\n\n\"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?\"\n\n\"Hyvä herra eversti\", lausui lääkäri, \"mies ei voisi liikahtaa, vaikka\nhenkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa.\"\n\n\"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten\", huomautti\neversti. \"Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi\ntoipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen\nkäyttäytymisestään.\"\n\n\"Kernaasti vastaan mr. Carrista\", vakuutti tohtori.\n\n\"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!\"\n\n\"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?\" huomautin minä.\n\n\"Hiiteen rahat!\" murahti eversti. \"Mutta haukata sentään täytyykin\nensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin.\"\n\nMuuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:\n\n\"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten.\" Ja hän osoitti meidät avaraan\nruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.\n\nPahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:\n\n\"Mitä aiotte tehdä hänelle?\"\n\n\"Tahtoisin ampua hänet\", vastasi eversti.\n\n\"Millä syyllä?\"\n\n\"Valtiopetoksesta\", selitti hän.\n\nMinä hymyilin.\n\n\"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?\"\n\n\"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta.\"\n\nKeskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin\ntaivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt\nestää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon\nsaattamatta.\n\n\"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet\", myönteli\neversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. \"Saakeli soikoon, olemme\ntuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän.\"\n\nSeurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen\nhuoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä\npaikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta\nnäyttivät hiukan unisilta.\n\n\"Kaikki hyvin?\" kysyi eversti.\n\n\"On, teidän ylhäisyytenne\", sanoi toinen heistä. \"Hän on tuolla\nvuoteessaan.\"\n\nEversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja.\nAamuauringon säteet virtasivat sisälle.\n\nMe astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon\nheikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.\n\n\"Hyvät hermot, eikö olekin?\" sanoi eversti.\n\n\"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy\", lausuin minä, sillä\npresidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.\n\nEversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.\n\n\"Petetty! Saatana!\" kiljahti hän. \"Se on Johnny Carr!\"\n\nJohnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.\n\nEversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.\n\nTämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:\n\n\"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas.\"\n\n\"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?\"\n\n\"Ka, McGregorhan se onkin\", lausui Johnny leppeästi hymyillen, \"ja\nMartin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni.\"\n\n\"Missä Whittingham on?\" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti\nkäsivarresta.\n\n\"Tyyntykää!\" sanoin minä; \"onhan hän todella sairas mies.\"\n\nEversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen\nvirkkoi säyseästi:\n\n\"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?\"\n\nTämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:\n\n\"Onko teillä jotakin osaa tässä?\"\n\nNämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta\nkuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä\nmainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen\ntai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat\nvartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua\npresidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat\neverstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä;\nmitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?\n\nCarr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:\n\n\"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos\nvilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin\nsiitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli\ntekeilläkään.\"\n\nKatsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen\nsyrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli\npresidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli\nCarr joutunut tänne yhtä äänettömästi?\n\nVartija astui esille lausuen:\n\n\"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan.\nEnsimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän\nriisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa,\nmutta en sitä sen enempää ajatellut.\"\n\n\"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin\ntuo muutos tapahtui?\"\n\n\"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut.\"\n\n\"Tohtori!\" huudahdimme.\n\n\"Niin, tohtori Anderson.\"\n\n\"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!\"\n\n\"Ei hän mennytkään presidentin... kenraali Whittinghamin huoneeseen;\nmutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia\nja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli\nnoutamaan lisää.\"\n\nAloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö\noli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen\npresidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he\nkaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään,\nkääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä\nsiirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka\nviides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee\nlaittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin\nsijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse,\nhyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin\nsisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun\novi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli\ntohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.\n\n\"Nyt sen ymmärrän!\" huudahti eversti. \"Tuo lääkärin hylky on pettänyt\nmeidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi\non hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa,\nvaro nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!\"\n\nRyntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea.\nLuuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun\nme istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin,\nnoussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.\n\n\"Mihin päin he menivät?\"\n\n\"Satamaa kohti, sennor\", vastasi vartija.\n\nSatamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan\nvirkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja\nme karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan\ntieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme\nrantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman\npäässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu\nuhmailevasti liehumassa maston huipusta.\n\nTähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme.\nHuomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään\nympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että\npylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty\ntutulla käsialalla:\n\n \"Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan\n täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon\n sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan\n entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni\n elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George\n McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia,\n sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen\n kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.\n\n                                            Marcus W. Whittingham,\n                                                 presidentti.\"\n\nTämä oli tosiaan mieluista!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSaalista jakamassa.\n\n\nKun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen\ntoivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee\nomasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi\nkertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän\njärjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta\nraakuutta ninenomaan lisäämällä \"elävänä tai kuolleena\", mutta tiedän\nlain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille.\nEn häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen\nylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän\nlevottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko\nhänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä\npidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla\ntuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.\n\nMe tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen\n\"Songstressin\" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että\nvallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun\nsuoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut\ntarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos\nAureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin,\nolin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä\nvapautta saattoi käyttää edullisesti.\n\nSaapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet\nhetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain\ntilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä!\nOliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne\naarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme?\nSe ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä\nlaatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet\nkiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet\nrahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota\neikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä\nei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia\nlaskuja.\n\nIhan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin\nyhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä\nnautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana\nselin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän\nasiaintilaan.\n\nTällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä\nsynkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen\npresidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan\nhelpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee\nhänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun\nryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet,\nkeskeytti hän meidät heti.\n\n\"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta.\nOdotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten\nruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani.\"\n\nSeurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli\nvalveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän\njatkoi:\n\n\"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?\"\n\n\"Täytyykö minun nousta vuoteestani?\" kysyi Johnny.\n\n\"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä\", vastasi signorina.\n\"Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me\naiheutamme hiukan melua.\"\n\nHuoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein\nkäytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan\nkorkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus\noli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman\nnäköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina\nastui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta\nmyöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen\npyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.\n\n\"Hän on tietysti ottanut avaimen\", sanoi tyttö. \"Meidän täytyy murtaa\nlukko. Onko kellään vasaraa?\"\n\nTyökaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn\njälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu\nseinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: \"Murtovarkaalta\nturvassa\". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen\nsisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.\n\nAvattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja\narvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!\n\nKatsahdimme toisiimme hymyillen. \"Murheellinen paljastus\", huomautin\nminä.\n\n\"Sitä vanhaa kettua!\" sanoi eversti.\n\nEipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat\ntuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin\nalkeellisella asteella.\n\n\"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?\" huusi Carr.\n\n\"Selvää murtovarkautta, veikkonen\", vastasin minä, \"ja saalis on jo\nkynsissämme\".\n\n\"Mitä nyt aiotte tehdä?\" kysyin sitten everstiltä.\n\n\"Senhän arvaattekin, mr. Martin\", ehätti Signorina. \"Hän antaa teille\nrahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa.\"\n\n\"Niinpä kai\", virkkoi eversti. \"Mutta mielestäni te, mr. Martin,\nvedätte tässä aimo apajan.\"\n\n\"Hyvä eversti\", huomautin minä, \"kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte\nvoinut ilman minun rahojani?\"\n\nEversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta\nolikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:\n\n\"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin.\"\n\nSignorina nauroi.\n\n\"_Minä_ iloitsen etupäässä Jones-paran tähden\", sanoi hän. \"Se\nkirvoittaa kuorman hänen sydämeltään.\"\n\nEversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.\nTämä otti sen iloisesti ja virkkoi:\n\n\"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni\nteidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa\nloputkin. Muistattehan huvilan?\"\n\n\"Sen kyllä pian saatte\", vastasi eversti kärsimättömästi. \"Te kaksi\nette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne'\nturvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme.\"\n\n\"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava\", lausuin minä.\n\nSignorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:\n\n\"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän\nylhäisyytenne.\"\n\nKumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi\nhän: \"Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack.\" Ja niin poistui\nhän dollareineen.\n\nMinä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.\n\n\"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden\", huomautin.\n\n\"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle\",\nmurahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.\n\nSitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei\nole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo\nväsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin\nyksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä\nniin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa\nperustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin\nollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä.\nEversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen\nottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme\nsilmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei\nesiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena\nhoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.\n\n\"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa\", virkkoi eversti.\n\n\"Emme kyllä\", myönsin minä; \"teidän tulee julkaista sellainen\ntiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy\nmaksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään\nmyöhemmin.\"\n\n\"Hyvä niin\", sanoi hän. \"Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita\nupseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä\nmyöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta.\"\n\n\"Jalomielinen sankari!\" sanoin minä. \"Ja minä lähden toimittamaan nämä\nrahat takaisin isännilleni.\"\n\nKello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen\nastellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty\npois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla.\nTavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa,\nja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni\nyön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen\nlehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden\nkoittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se\nmyös lämpimän kiitoslauselman \"sille jalolle englantilaiselle, joka\nsynnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan\nsynnytystuskain kuorman\". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki\nterveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia\nmukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle\nhallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni:\n\"Järjestys vallitsee Warsovassa\".\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt\ntäksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa\njouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä\ntavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin\netuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa\nvallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa\nmiehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle\nrahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen\nselostuksen asiasta.\n\n\"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir\",\nsanoi hän.\n\n\"Enpä tiedä, Jones\", vastasin minä; \"pelkäänpä, että minua vastaan\non ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka\ntapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä\nmenettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on\nvalaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat\nyleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan\nluottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia.\nTällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden\nvaikuttimien johtaa toimintaamme.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, sir!\" huudahti Jones hyvin liikutettuna.\n\n\"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen\njohtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen\nmyöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä\nlainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja\nvain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset\nriittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu\ntakaisin pankin käyttövaroiksi.\"\n\n\"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin.\"\n\n\"Oh, te olette rasittunut\", sanoin. \"Jättäkää se minun huolekseni,\nJones.\"\n\nJa tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta\nhelpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan\noli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen\nkorkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan,\nmitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa\nepäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!\n\nPuolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen\nhattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones\nsanoi:\n\n\"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne\npuolisella.\"\n\nHän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli\nosote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin\nhämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty\n\"lauantaina Songstress-purressa\" ja kuului näin:\n\n \"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt\n rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää\n ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne.\n Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka\n tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor\n aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne\n säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan\n (ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina\n muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin\n tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin\n ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän\n Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos\n yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne\n peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.\n\n                                             Marcus W. Whittingham,\n                                        Aureatan tasavallan presidentti.\"\n\nJoku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa _laudari a laudato\nviro_ [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin\nylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään\nmahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään,\nmutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla\nliittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida\nsignorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin\nsiksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen\nkunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena.\nEn kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle\nainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni \"Songstressin\" luovailevan\nmuutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.\n\nTämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin\nsignorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä\nystävällisesti hymyillen vastaani.\n\n\"Olen saanut kirjeen presidentiltä\", alotin minä\n\n\"Niin\", lausui tyttö, \"hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle.\"\n\n\"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?\"\n\n\"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle.\"\n\n\"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?\"\n\n\"No, kyllä\", vastasi hän huolettomasti.\n\nLuettuaan sen kysyi hän:\n\n\"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?\"\n\n\"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,\nChristina?\"\n\n\"En, Jack\", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. \"Voin varastaa\npresidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan.\"\n\n\"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi signorina. \"Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta.\nMutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä\nkertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei\nläheskään niin sievää kuin sinun, Jack.\"\n\nTäten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen\nkäteensä.\n\n\"Ethän sinä rakasta häntä?\"\n\n\"En laisinkaan\", vastasi hän.\n\nPyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle.\nOlin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan\nsitä pahakseen.\n\n\"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack\", lausui hän, \"ja teit hyvin\nystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan\nse minun tähteni, Jack?\"\n\n\"Tietysti, rakkaani\", vastasin kerkeästi.\n\n\"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa\nasemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei\ntahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin\nomavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon\nkuluttua tästä päivästä!\"\n\n\"Saammepa nähdä\", sanoin minä karmeasti.\n\n\"Uusi vallankumousko, Jack?\" kysyi signorina.\n\n\"Älä ivaile\", lausuin pahantuulisesti.\n\n\"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee\neteen?\"\n\n\"En usko olevasi ollenkaan tosissasi.\"\n\n\"Kyllä, Jack, minä olen — nyt.\" Sitten hän jatkoi jonkunlaisella\nleikkisällä säälillä: \"Kas minun raivostunutta, mustasukkaista,\nmurtunutta Jackiani!\"\n\nSuljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:\n\n\"Pysythän uskollisena minulle, armas?\"\n\n\"Päästä minut\", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten\nkumartui ylitseni, lausuen: \"Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä\nkestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu.\"\n\n\"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden\nkuilusta?\"\n\n\"Pakenisinko kanssasi?\" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä.\n\"Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen\nkarkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin,\nrakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja\nkuitenkin.\"\n\nTässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä\nkuherrellaksemme.\n\n\"Niin\", virkahdin, \"minulla ei ole rahaa.\"\n\n\"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani\", hän\nlisäsi ylpeästi.\n\n\"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä\npuhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan.\"\n\n\"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene\nnaimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin\nme karkaamme yhdessä.\"\n\n\"Entä Whittingham?\"\n\nKerrankin näytti signorina vakavalta.\n\n\"Sinä tunnet hänet\", hän sanoi. \"Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja\nsinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on\npidettävä hänet loitolla minusta.\"\n\nHän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta,\nettä hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen\nluonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan\npresidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja\nrauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän\nasiaan.\n\n\"Ei, mene pois nyt\", sanoi hän. \"Koeta keksiä keinoja molempien\npresidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen\njoka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle\njotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää\nsydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä\nnuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon\nhyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun.\"\n\nSuostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen\nasemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla\ntosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän\npysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti\npalaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin\nmahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne\nsitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?\n\nEn ylipäätään luullut, että hän tulisi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA luku.\n\nKahden tulen välissä.\n\n\nMonista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen\nyöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman\nylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi\neversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja\nsenvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni\npoltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista,\nkoska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun\nverran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin\nolivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen\nvallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois\nmaasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni\nlaudalta McGregorin.\n\nValjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti\nhyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin\nhälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois\ntai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui\nnyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta\nkuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun,\nsitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet\nvakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin\nmuistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli\npiirretty: \"_Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille_!\"\n\n\"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet\njuonessa?\" kysyi eversti synkkänä. \"Olen lähettänyt nuo kaksi\nkomppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä\ntiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja\nkysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi:\n'Ah, _mon president_, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän\nenemmän rahaa'.\"\n\n\"Niin kai\", lausuin minä; \"mutta teillä ei ole enää paljoakaan\njäljellä\".\n\n\"Mitä minulla on, sen aion jo pitää\", vastasi eversti. \"Jos tämä homma\nmenee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille,\nMartin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne.\"\n\nTämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä\ntoista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut\nhauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi\nkoholla tuijottamaan häneen.\n\n\"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko\nsaaliin kanssa?\" kysyi hän.\n\nMiehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki\nhänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat\neivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä\nnimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin\npankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:\n\n\"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme\nmukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi\nvallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut.\"\n\nHän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.\n\n\"Olettepa jo korskealla tuulella\", sanoi hän sitten.\n\n\"En suostu varastamaan teidän mieliksenne\", vastasin minä.\n\n\"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka\", — härnäsi hän.\n\nTästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.\n\n\"Kuulkaahan, Martin\", sanoi hän siihen, \"annan teille vuorokauden\nmiettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua\nriidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada.\"\n\nHän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa!\n\"Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin\", ajattelin, ja päätin\nkoettaa käärmeen viekkautta.\n\n\"_All right_, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään\nmielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä\nmeidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla.\"\n\n\"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne\", jatkoi hän.\n\nOlin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon\naamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi\nansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.\n\n\"Antakaa kuulua\", sanoin lyhyeen.\n\n\"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?\" virkkoi hän.\n\n\"Ei, en ole kuullut\", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan\nkuorimiseen. \"Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän\non?\"\n\nHän naurahti raskaasti.\n\n\"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen\nhyvinkin arvata?\"\n\n\"Ehkä madame Devarges?\" lausuin huolettomasti. \"Sopiva liitto,\njokseenkin teidän ikäisenne —\"\n\n\"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!\" huudahti eversti. \"Tiedätte\nyhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?\"\n\n\"Niinkö?\" vastasin. \"No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen\nhieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät\nonnelliseksi?\"\n\nOlin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi\nvalehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa,\nkun hän vastasi:\n\n\"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään\nmuusta?\"\n\nOoh, signorina!\n\n\"Eikö edes Whittinghamista?\" kysäisin häijysti.\n\n\"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!\" vastasi eversti. \"Yhteen aikaan\nluulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle.\nOlen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön.\"\n\nHymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.\nLaskiessani sen kädestäni kysyin:\n\n\"Ja milloin häät vietetään?\"\n\n\"Ensi lauantaina?\"\n\n\"Niinkö pian?\"\n\n\"Niin\", vastasi hän. \"Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on\nhyvinkin halukas kiirehtimään?\"\n\nTämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti\nminua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa\nkumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä\npelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä\ntietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti\ntiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, —\nenkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää\nsuoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.\n\n\"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä\", sanoin.\n\nEversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.\n\n\"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi\nottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?\"\n\n\"Kyllä kai\", toistin kuivasti.\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää\nyrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät\njulistuksemme?\"\n\n\"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?\"\n\n\"Hallituksen järjestämiseenkö?\" kysyi hän virnistäen. \"En juuri vielä.\nOdottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme\ntuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!\"\n\nSuureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan\nminä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin\nrahojakaan. Vuorokauden kuluessa _oli minun keksittävä keino hänen\nehkäisemisekseen_.\n\n\"Hiukan aikaista mennä vierailulle\", ajattelin, \"mutta minun täytyy\ntavata signorina.\"\n\nMatkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista\nmielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don\nAntoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen\nyhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny\nCarr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame\nDevargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä\nolivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle\nhallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin\näänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille\ntietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla\noli taistelukuntoisuutta.\n\nAsemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella,\nettä minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja\nrakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin\nröyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan\nomia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin\nkanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan,\nja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä\ntai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen\npresidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin\ntälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi\nMcGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.\n\n\"Jommankumman tahdon pitää\", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon\nRepos'n ovelle, \"ja molemmat, jos mahdollista.\"\n\nSignorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.\n\n\"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?\" kysäisi hän heti kun minut oli\nosoitettu sisään.\n\n\"En\", vastasin.\n\n\"Olen lähettänyt hänet pois\", jatkoi hän. \"Tämä hälinä peloittaa häntä,\nja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän,\nettä me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt\nvoitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta.\"\n\n\"Mihin hän matkustaa?\" kysyin.\n\n\"Kotiin\", vastasi signorina.\n\nEn tiennyt missä \"koti\" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista,\nmitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.\n\n\"Oletko jäänyt tänne yksin?\"\n\n\"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun\noli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen.\nJälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut\nyhtä varma.\"\n\n\"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?\"\n\n\"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria.\"\n\n\"Tietääkö eversti siitä?\"\n\n\"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini\nlähteä.\"\n\n\"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen\", sanoin minä. \"Soisinpa vain, että\nminäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan.\"\n\n\"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi\", sanoi\nsignorina tirskuen.\n\n\"Niin, paljonhan on hallussani käteistä\", vastasin pahoitellen. \"Mutta\neivätkö ne keksi tätisi rahoja?\"\n\n\"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä\", vastasi signorina\nhämärästi.\n\nNähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin\nsiis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta\nitsestään.\n\n\"Mikä lurjus se mies onkaan!\" huudahti hän. \"Tietysti olin hänelle\nkohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä\nminusta uskonutkaan, Jack?\"\n\nEi koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis,\netten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.\n\n\"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja\nvoi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella.\"\n\n\"Niin, ja nai minut\", säesti signorina. \"Jack, meidän täytyy panna\ntoimeen vastavallankumous.\"\n\n\"En näe siitä mitään hyötyä\", vastasin alakuloisesti. \"Presidentti\nottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten.\"\n\n\"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack!\nMinähän vain sanoin: _heistä kahdesta_. Mutta oletpa oikeassa; paljoa\nei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin.\"\n\n\"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani\nsellaisessa yrityksessä.\"\n\n\"Annahan, kun ajattelen\", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.\n\n\"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?\"\n\nHän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen\nmietiskelynsä tulosta.\n\nSignorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta\nkuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten\ntunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi\nhän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.\n\nPoltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo\nkatsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan\nhellästi:\n\n\"Jack!\"\n\nKäännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen\nhänen käsiinsä.\n\nHän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja\nlausui:\n\n\"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten\npäätätkään?\"\n\nSuutelin hänen kättänsä vastaukseksi.\n\n\"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua\nsilloin syytetä epärehellisyydestä?\"\n\n\"Luultavasti\", myönsin minä.\n\n\"Etkö välitä siitä?\"\n\n\"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan\nvarkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun\nmenettämisesi koskisi minuun kipeämmin.\"\n\n\"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei\ntarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron\nsinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut\nkenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin,\nniin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin\npian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin,\ntiedäthän.\"\n\nKuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.\n\n\"No niin\", hän jatkoi, \"sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit\nminuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin\nitsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille,\netten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin\ntarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän\nkieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman\nsävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten.\nOi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut\navoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi\nkovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut\nmillään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin\netten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en\nitse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta\npenniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan\nepäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme\ntuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin\nvainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin\neversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut\nepätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina,\nolen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet\nrakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa\npuhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin\nhäntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?\"\n\nPonnahdin raivoissani tuolilta.\n\n\"Mitä?\" huudahdin.\n\n\"Hän nauroi!\" lausui signorina traagillisen kolkosti. \"Sitä en voinut\nsietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei\nolisi pitänyt nauraa minulle.\"\n\nJa tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten\nkohdeltavaksi.\n\n\"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen\ntavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta\nnythän se kaikki raukeaa tyhjiin.\"\n\nJa hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.\n\nToipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:\n\n\"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä\nvastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita\non toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies —\nnaisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —\"\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Mutta McGregor?\" kysyin käheänä kuiskauksena.\n\nHän painoi päänsä olkaani vasten.\n\n\"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack\", kuiskasi hän. \"Ellet\nvoi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen\nainakin turvassa.\"\n\n\"Sitä kirottua roistoa!\" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä,\nvaan hänen seuraajaansa. \"Minä ammun hänet.\"\n\n\"Ei, ei, Jack!\" huudahti hän. \"Sinun on oltava tyyni ja varovainen.\nMutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun\nkanssasi tai presidentin luo.\"\n\n\"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!\" lausuin minä.\n\n\"Minne sitten?\"\n\n\"Oh, pois täältä, jonnekin.\"\n\n\"Mitenkä pääsemme pakenemaan?\"\n\n\"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa\nsydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä.\"\n\nKannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse\ntähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut\nsuoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä,\npinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin\nonnistuneeni.\n\nSignorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli\nluokseni.\n\n\"Oletko keksinyt?\" huudahti hän.\n\n\"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet\nvalmis viettämään epämukavan yön.\"\n\n\"Jatka.\"\n\n\"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain\npääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei\nkukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on\nvain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne\nsaavun kerjäläisenä!\"\n\n\"En välitä siitä, Jack\", sanoi hän. \"Minulla on viisituhatta\ndollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen?\nSitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan'\njoka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut\npurteensa avuksi höyrypannun.\"\n\n\"Vai niin\", sanoin minä, \"siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina,\nsuo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta\nkirjevaihtoon presidentin kanssa?\"\n\n\"On\", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.\n\n\"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?\"\n\n\"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän\nuskoisi.\"\n\n\"No niin, meidän täytyy uskaltaa\", sanoin. \"Ainakin on parempi joutua\nhänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian\nhätäisesti.\"\n\nEsitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen\nvaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja\njälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen\ntai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi\nvaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää,\nei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen\nonnistuisimme —\n\nMenestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta\nnautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista\nlyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.\n\n\"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?\" kysyi signorina.\n\n\"En luule\", vastasin. \"Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin\npankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja\nmitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua\nuusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin\npuolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun\nvieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni.\"\n\n\"Tulenko noutamaan sinua?\" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.\n\n\"Se tuskin sopii\", vastasi hän. \"Epäilen everstin lahjoneen erään\npalvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi\nolisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut\nVapaudenkadun alipäässä.\"\n\n\"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja\nVapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten.\" (Tämä oli eräänlainen\nkaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja\nratsastaa). \"Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin\nettä sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos\nhaavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden\",\njatkoin; \"iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä\najopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan\nmyymälän edustalle. Se on minulle merkkinä\", ehdotin lopuksi.\n\nSignorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nVetoan inhimilliseen heikkouteen.\n\n\nKaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen\nkiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen\nedellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on\ntämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä.\nOnneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana\nkuluttamaan hermojani.\n\nEnsiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken\nkaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä\nolin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No,\nriittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään.\nTällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä\nmenestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja\nvastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan\nsignorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!\n\nNäissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli\nsiro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli\nvain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta.\nPuhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän\nluuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.\n\n\"Hyvä on\", lausuin, \"aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään,\nollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla.\"\n\nTavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut\nvastaan.\n\n\"Mihin aikaan lähdette, sennor?\" kysyi hän vain.\n\n\"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta.\"\n\n\"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?\"\n\nOlin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen,\nettä tulisin kyllä toimeen yksinkin.\n\n\"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa\", lisäsin.\n\"Kylläpä se siellä pysynee?\"\n\n\"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään\nkuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo.\"\n\nItsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi\npaikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.\n\n\"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?\"\n\n\"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne.\"\n\nSuuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta\nrunsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi)\nvakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin.\nVieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan\nhymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.\n\n\"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua\", sanoin\nlähtiessäni.\n\n\"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse\", vastasi hän. \"Toivotan teille\nhyvää kalaonnea, sennor.\"\n\nSatamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli\njonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta\nilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.\n\nAlotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli\nkaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä\nMcGregor ollut Whittingham.\n\n\"Tulin puhumaan niistä rahoista.\"\n\n\"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?\" kysyi hän tavanmukaisella\nkarkeudellaan.\n\n\"En voi antaa niitä teille\", jatkoin.\n\n\"Mitä lempoa? Ette voi!\" ärjähti hän puheeseeni. \"Ja sitä tulette\nvasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa\nmuutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit\nmilloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä,\ntotellaanko minua vai saanko luodin kallooni.\"\n\n\"Rauhoittukaahan toki\", lausuin, \"ja sallikaa minun lopettaa!\"\n\n\"Teidän lopettaa!\" pauhasi hän. \"Mitä luulette lörpöttelyn auttavan?\nJoko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos\nryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!\"\n\n\"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut\", sanoin\ntyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä\nmielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\nSelitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli\nkysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani,\n— mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan\naikonut täyttää.\n\n\"Mutta\", jatkoin, \"vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole\nvelvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on\nusein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä\nsuojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri\ntänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko\nkassakaapin.\"\n\n\"Ohoo!\" huudahti eversti. \"Sellaistako peliä?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasin, \"ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte\nhyvin\".\n\n\"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus\nryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?\"\n\n\"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin\nselityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin olla paikalla\", huomautti hän. \"Ellen olisi,\nsaattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan.\"\n\n\"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti.\nKatsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne\ntarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää\nsillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten\nviisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on\njoutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei\ntule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista,\nsaarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle\npahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa.\nSitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten\nvoitte pistää talon tuleen, jos haluatte.\"\n\n\"Bravo, veikkoseni!\" huudahti eversti. \"Onpa, teissä sittenkin ryhtiä.\nTosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä.\"\n\nNauroin niin kunnottomasti kuin osasin.\n\n\"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?\" kysyi hän. \"Ette kai ole sitä\nunohtanut?\"\n\nKuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman\nitseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten\nvaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin\nhyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän\naikoi sitä koskaan maksaa.\n\n\"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää\nhyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?\"\n\n\"En sitä usko\", vastasin. \"Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt\njärjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin\ntyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa.\"\n\n\"On hyvin paljon tyytymättömyyttä.\"\n\n\"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi\npalkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa.\"\n\n\"Niin\", lausui hän miettiväisenä, \"sen pitäisi rauhoittaa heidät\nyhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta\nenempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta\nenemmän, pysyvät he minun puolellani.\"\n\nTietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan\nkuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että\neversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa\nja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi\nkatselemaan niitä kasvoista kasvoihin.\n\n\"Niin\", jatkoi eversti, \"sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen\nkansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat\njuomat.\"\n\n\"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!\" huomautin minä. \"Se\ntuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta\ntulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se\ntekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi.\"\n\n\"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä\nvastusta\", virkkoi eversti.\n\n\"No niin, asia lienee siis selvillä?\" sanoin minä. \"Lähden kotiin\nkirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen\nsijoittamisesta.\"\n\n\"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin\", huudahti eversti vilpittömän\nihailevasti.\n\n\"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan\nkäynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni\nniin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole\nviikkoakaan!\"\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste\nunohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!\"\n\nNäin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja\nminä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.\n\n\"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita\",\najattelin kävellessäni kotiinpäin. \"Ellen itse voittaisikaan pelissä,\nniin silloin autan presidentin ehtimään väliin.\"\n\nEverstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt\nansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä\nkysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija\nkäsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan\nkanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle\nluettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:\n\n \"Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät,\n niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne;\n niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta,\n ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia\n miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello\n kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte.\n Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua\n väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää\n silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla\n maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan\n totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele\n mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi\n anteeksiannostanne suoda teille mitä _hyvänsä pyydätte!_\n\n                                           Christina.\n\n J.K. — M. ja G. ovat riitaantuneet, eikä M. toimi teitä vastaan.\"\n\nOlin ylipäätään sitä mieltä, että presidentti noudattaisi kehoitusta.\nOli epäiltävää, tokko hän uskoisi siitä paljoakaan, mutta se näytti\ntodenmukaiselta (ja tavallaan olikin sanasta sanaan totta) ja tarjosi\nniin houkuttelevaa syöttiä, että hän hyvin luultavasti saapuisi\nkoettamaan, minkä verran sanomassa oli perää. Jos hänellä, kuten\naavistelimme, jo oli melkoinen joukko puoluelaisia maalla, saattoi\nhän astua maihin tiedusteluretkelle, olematta suuressakaan vaarassa\njoutua everstin käsiin. Ja ellei hän tulisikaan, toivoimme kirjeen\npystyvän kääntämään hänen huomionsa karkulaisveneistä ja pakenevista\nrakastavaisista.\n\nOlisin voinut sommitella sanat vieläkin houkuttelevammiksi, mutta\nsukupuolelleen ominaista kummallisen kieroa moraalia seuraten signorina\nkieltäytyi vannomasta mitään, mikä ei ollut kirjaimellisesti totta\nkirjeessä, joka kuitenkin kokonaisuudessaan alusta loppuun oli\nsuunnaton valhe. Vaikka hän ei ollut siveysopin tutkija, oli hänelle\nhyvin selvillä _valheellisen sananmuodon ja totuuden vaikenemisen_\neroitus. Ainoa kohta, missä hän epäröitsi, oli loppulauseen \"jos\ntulette takaisin luokseni\". Hetkisen mietittyään hän kuitenkin\nriemastuneena huudahti: \"Mutta eihän hän tulekaan takaisin minun\nluokseni, kun olen poissa!\"\n\nOn mielestäni melkein yhtä vaikeata olla johdonmukaisen itsekäs kuin\ntäydellisesti vailla itsekkyyttäkin. Minulla oli tässä käänteessä täysi\nsyy kohdistaa kaikki huomioni itseeni, mutta minä en voinut saada\nJonesia mielestäni. Tosin oli vähemmän luultavaa, että tämä yrittäisi\ntehdä vastarintaa rosvojoukolle; mutta sekä eversti että hänen\nvalittu joukkueensa eivät paljoa häikäilisi, ja oli mahdoton kieltää,\nettä Jones voisi saada luodin otsaansa, varsinkin kun sellainen\nteko saattaisi everstistä näyttää viisaalta, jotta asia tuntuisi\nluonnollisemmalta. Olin senvuoksi iloinen, kun sattumalta tapasin hänet\npalatessani Kultaisesta talosta, ja käytin tilaisuutta antaakseni\nhänelle ystävällisen viittauksen.\n\nVein hänet istumaan kanssani eräälle Piazzan penkille. En antanut\nkolmen sotamiehen uteliaiden katseiden häiritä itseäni, vaikka arvasin,\nettä heidät oli pantu pitämään silmällä pankkia ja puuhiani siellä.\n\nVelvoitin ensin Jonesin ehdottomaan vaitioloon ja sitten ilmoitin\nhänelle verhotuin sanoin, että eversti ja minä suuresti pelkäsimme\npankin turvallisuutta.\n\n\"Kaupunki\", lausuin, \"on aivan epävakaisessa tilassa, ja paljon\nvaarallista väkeä on liikkeellä. Olen näissä oloissa huomauttanut\nviranomaisille, että pidämme heitä vastuussa kaikesta yleisen\nepäjärjestyksen aiheuttamasta vahingosta. Eversti on hallituksen\nnimessä tunnustanut tämän vastuunalaisuuden. Haluan senvuoksi ilmoittaa\nteille, mr. Jones, että jos pankkia vastaan todellakin tehdään joku\nsurkuteltava hyökkäysyritys, teidän ei odoteta panevan henkeänne\nalttiiksi sen puolustuksessa, ja minun on vielä mainittava se\nhallituksen vaatimus, että järjestysvallan toimenpiteitä ei saa häiritä\ntai tehdä tuloksettomiksi millään äkkipikaisella menettelyllä meidän\npuoleltamme.\"\n\nNämä neuvot olivat niin sopusoinnussa Jonesin luontaisen mielenlaadun\nkanssa, että hän kernaasti suostui niitä noudattamaan ja kiitteli\nihastuksissaan minun varovaisuuttani.\n\nErosin hänestä sydämellisesti, ihmetellen mielessäni, tokko elämäni\npolulla enää milloinkaan tapaisin tätä rehellistä, yksinkertaista\nmiestä, ja vilpittömästi toivoen, että hänen kohtalonsa pian siirtäisi\nhänet muualle, pois tästä heittiöiden pesästä, jonka ilmapiiriin hän ei\nsoveltunut.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nJäähyväiset Aureatalle.\n\n\nYö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta\nkun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme\ntoivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut\nkulkuamme.\n\nPistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin\nasunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi\nkolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta\nvartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta\nPiazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja\nloilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä\neverstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten\ntahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat\nviettää hauskan yön.\n\nNopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene\nvalmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä\nköydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle\nulapalle.\n\nKävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin\nhuolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän\nkovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo\noli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta\nliiallisesta varovaisuudesta, osoitin \"Songstressin\" vaarattomasti\npaikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä,\nja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni\nsiemenen itämään muokatussa maaperässä.\n\nPäästyäni takaisin Vapaudenkadun päähän kätkeydyin tiepuoleen puuryhmän\nsuojaan. Juuri toisella puolen tätä tietä, joka suorassa kulmassa\nleikkasi katua, alkoi metsä ja neljännestunnin kävely sen siimeksen\nläpi veisi meidät laiturille, missä vene odotti. Puut verhosivat minut\ntäydellisesti, ja minä vuottelin tapausten kehitystä. Parinkymmenen\nminuutin kuluttua kiintyi huomioni miehiin, joita yksitellen tai\nparittain tuon tuostakin kulki ohitseni Piazzalta päin Vapaudenkatua\npitkin, pujahtaen tien yli metsään. Toiset olivat univormussa, toiset\nsiviilipuvussa; pari kolme tunsin kuuluviksi Johnny Carrin kadonneeseen\njoukkoon.\n\nYleisen mässäyksen ja näiden ohikulkijain varovaisen hiippailun jyrkkä\nvastakohta olisi jo ilmankin saattanut aavistamaan, että heillä\noli tositoimet mielessä, ja minun oli helppo oivaltaa, että nämä\nolivat presidentin puoluelaisia matkalla rantaan vastaanottamaan\npäällikköänsä! Runsaasti puolisataa miestä lienee täten kulkenut ohi,\nennenkuin jono loppui, ja ajattelin suurella tyydytyksellä, että\neversti saisi kyllikseen puuhaa tunnin, parin päästä. Kello oli juuri\ntulossa kaksi, kun lymypaikastani tirkistäen huomasin hennon, mustan\nhaamun nopeasti ja pelokkaana astuvan tietä pitkin.\n\nTunsin heti signorinan, kuten hänet tuntisin milloin hyvänsä tuhansien\njoukosta, ja hänen pysähtyessään melkein vastapäätä kutsuin häntä\nhiljaa nimeltä ja näyttäydyin hetkiseksi. Hän riensi heti luokseni.\n\n\"Onko kaikki hyvin?\" kysyi hän hengästyneenä.\n\n\"Kohta näemme\", vastasin minä. \"Hyökkäystä valmistellaan; se alkaa\nhetimiten.\"\n\nMutta ensin saimmekin nähdä muuta. Olimme molemmat palanneet puiden\nystävälliseen suojaan, josta saatoimme kenenkään näkemättä tarkata\ntapausten kulkua. Tuskin olimme asettuneet paikoillemme, kun Signorina\nkuiskasi minulle osoittaen tien yli metsään:\n\n\"Mitä tuo on, Jack?\"\n\nSeuraten silmilläni hänen sormensa suuntaa huomasin rivin miehiä\nseisomassa liikkumatta ja äänetönnä aivan metsän reunassa. Oli liian\npimeä eroittaaksemme henkilöitä; mutta katsellessamme leijui tyynen\nilman halki matalaääninen varoitus:\n\n\"Muistakaa, ei hievahdustakaan, ennenkuin annan sanan.\"\n\n\"Presidentti!\" huudahti signorina äänekkäänä kuiskauksena.\n\n\"Hiljaa, taikka hän kuulee!\" varoitin; \"ja silloin olemme hukassa.\"\n\nSignorina oli kovin kiihdyksissään; hän painautui minua vasten, ja\nlevottomana näin, miten tuon merkkimiehen pelkkä läheisyys järkytti\nhänen sielunrauhaansa. Kun olin viihdyttänyt ja pelkäänpä puolittain\nsäikyttänyt hänet äänettömäksi, katsahdin taaskin Piazzalle päin.\nTuli oli vihdoinkin alkanut hiipua, ja remu tuntui heikkenevän. Äkkiä\nnäyttäysi tiheä miesrivi, marssien katua pitkin pankille päin. Vakaasti\nastuivat miehet eteenpäin; metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan.\n\n\"Tämä käy mielenkiintoiseksi\", lausuin. \"Kohta jyrähtää.\"\n\nMikäli saatoin eroittaa, ei everstin joukkueessa — sillä hänen väkeänsä\nse epäilemättä oli — ollut kuin korkeintaan viisikolmatta miestä. Nyt\nolivat he ehtineet pankin edustalle. En oikein nähnyt, mitä tapahtui,\nmutta tuntui tulleen hetkellinen pysähdys; luultavasti oli joku\nkoputtanut, ja nyt he odottivat. Sitten kajahti kadulla hurja huuto, ja\nnäin ryhmän olentoja sulloutuvan ovelle, työntyen sisälle kovaonniseen\npankkiini.\n\n\"Taivas varjelkoon Jonesia!\" kuiskasin. \"Toivoakseni ei se vanha hupsu\nyritä estellä.\"\n\nPuhuessani kuulin lyhyen, terävän komennon takaani. \"Nyt! Eteenpäin!\"\n\nKun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai\nenemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä\nnäimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies,\nviittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin\nviivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he\nkohottivat huudon:\n\n\"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!\"\n\nSitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.\n\n\"Nyt on meidän vuoromme, Christina\", sanoin minä.\n\nHän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään.\nNäytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli\nkatulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin\nmelko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.\n\nEteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen\nharventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä,\nvapaus ja rakkaus!\n\n\"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli\", sanoo\nenglantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme\nmetsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti\nsilmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta\nja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan.\nSilmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta\nesiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni\nkalpeana ja liikkumattomana.\n\n\"Mikä sinun on, rakkaani?\" kuiskasin.\n\n\"Nilkkani!\" valitti tyttö; \"oi Jack, tekee kovin kipeätä!\" Ja niin hän\npyörtyi.\n\nPuolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa\nminuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin\nhänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen\nkasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen\nvihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä\ntahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui\nkärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet\nniin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun\nhänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin\ntaakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä,\nja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen\nlaiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka,\nja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin\nveräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies\nnäytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!\n\nMinulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa\nkättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako\nkohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!\n\n\"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin\",\nlausui hän mitä rauhallisimmin.\n\nHänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.\n\n\"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa\", sanoi hän; \"tiesin\nnäin käyvän.\"\n\nEn laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi presidentti.\n\n\"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa\", vastasin.\n\n\"Kuulkaahan, Martin\", sanoi hän, \"nyt ei auta enää mikään, sen\nkäsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte.\"\n\n\"Sallikaa minun laskea taakkani maahan ja taistelkaamme rehellisesti.\"\n\nPresidentti pudisti päätänsä.\n\n\"Sellainen soveltuu nuorille miehille\", sanoi hän. \"Mutta ken minun\niälläni saa valtit käsiinsä, hän ei niitä hellitä.\"\n\n\"Kauanko olette ollut täällä?\"\n\n\"Noin kaksi minuuttia. Kun en tavannut teitä pankin lähettyvillä,\najattelin jotakin olevan tekeillä ja ratsastin täyttä laukkaa hänen\nasunnolleen. El ketään kotona! Niinpä tulin tänne. Hyvin osattu, vai\nmitä?\"\n\nSydämeni katkeruudessa tuskin kykenin puhumaan. Mutta minä en tahtonut\nesiintyä koiranpentuna enempää kuin hupsunakaan, joten sanoin:\n\n\"Teidän kaatonne, sir, lyökää korttinne esiin! Minun täytyy tehdä kuten\nmääräätte.\"\n\n\"Kautta kunnianne, Martin?\"\n\n\"Niin\", lausuin, \"minä annan sanani. Ottakaa revolverini, jos\ntahdotte\", ja minä nyökkäsin taskua kohti, jossa ase oli.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"luotan teihin.\"\n\n\"Pelastamisyritys kuitenkin peruuttakoon sitoumuksen\", lisäsin minä.\n\n\"Ei tule sellaista\", lausui hän yrmeästi.\n\n\"Jos eversti tulee —\"\n\n\"Eversti ei tule\", vakuutti hän. \"Kuka tuossa asuu?\"\n\n\"Venehuoneen vartija.\"\n\n\"Viekää signorina sinne. Lapsi-raukka, hänellä on kipuja!\"\n\nHerätimme vartijan, joka siis ei saanutkaan levätä yötänsä. Hänen\nkummastuksensa saattaa arvata.\n\n\"Onko teillä vuodetta?\" kysyi presidentti.\n\n\"Kyllä\", änkytti hän, tuntien puhuttelijan. Mies viittasi ylikertaan.\n\n\"Kantakaa sitten signorina sinne, Martin, ja te lähettäkää vaimonne\nhänen luokseen.\"\n\nVein hänet ylös ja laskin varovasti vuoteelle. Presidentti seurasi\nmukanani. Sitten palasimme alikerran pieneen kamariin.\n\n\"Puhelkaamme\", esitti presidentti ja lisäsi miehelle: \"Tuokaa meille\nhiukan konjakkia, pian! Ja sitten saatte mennä.\"\n\nKäskyä toteltiin, ja me jäimme kahden kesken ainoan kynttilän himmeään\nvaloon.\n\nPresidentti istuutui ja alkoi tupakoida. Hän tarjosi minullekin\nsikaarin, jonka otin vastaan, vaan ei virkkanut mitään. Ihmettelin\nhänen joutilasta, hajamielistä sävyään. Näköjään ei hänellä ollut\nmitään muuta tehtävää maailmassa kuin pitää minulle seuraa.\n\n\"Jos teidän ylhäisyydellänne\", lausuin minä vaistomaisesti suoden\nhänelle vanhan arvonimensä, \"on jotakin toimitettavaa muualla, voitte\nhuoletta jättää minut. En petä sanaani.\"\n\n\"Sen tiedän\", sanoi hän. \"Mutta jään mieluummin tänne; minulla on\npuhuttavaa.\"\n\n\"Mutta eikö kaupungissa ole mitään järjestettävää?\"\n\n\"Tohtori huolehtii siitä\", vastasi hän. \"Ei ole nähkääs enää mitään\nvaaraa. Niillä ei ole ketään, joka johtaisi niitä minua vastaan.\"\n\n\"Eversti on siis —?\"\n\n\"Niin\", myönsi hän vakavasti, \"eversti on kuollut. Minä ammuin hänet.\"\n\n\"Hyökkäyksessä?\"\n\n\"En ihan siinä; ottelu oli jo ohitse. Hyvin lyhyt juttu, Martin. Heillä\nei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, ja heti kun pari kolme oli\nkaatunut ja toiset huomasivat minut, luopuivat he vastarinnasta. Hän\ntaisteli hyvin, — surmasi kaksi seuralaistani, mutta sitten karkasi\njoukko meikäläisiä hänen kimppuunsa, riisuen häneltä aseet.\"\n\n\"Ja te ammutte hänet aivan kylmäverisesti?\"\n\nPresidentti hymyili hiukan.\n\n\"Kuusi miestä kaatui siinä nujakassa — Viisi everstin lisäksi.\nHuomaatteko, että todellisuudessa te surmasitte nuo viisi, päästäksenne\npakenemaan rakastamanne tytön kanssa?\"\n\nEn ollut katsellut asiaa siinä valossa, mutta se ei kuulunut tähän.\n\n\"Ilman teidän juontanne olisin palannut ihan hiljaisesti\", jatkoi hän;\n\"mutta everstinhän olisin joka tapauksessa ampunut.\"\n\n\"Siksikö että hän oli kapinan johtaja?\"\n\n\"Siksi, että hän oli kavaltaja alusta loppuun, — siksi että hän yritti\nryöstää minulta kaiken, mikä minulle tässä maailmassa oli kallista.\nSiksi\", lisäsi hän kohauttaen olkapäitään, \"että hän oli minun ja\ntahtoni välillä. Astuin siis hänen luokseen, ilmoitin hänen hetkensä\ntulleen ja ammuin häntä otsaan. Hän kuoli miehen lailla, Martin, sen\nmyönnän.\"\n\nEn voinut väittää sääliväni vainajaa. Olinhan ollut vähällä itse tehdä\nsaman työn. Mutta tämä tyyni, horjumaton häikäilemättömyys pöyristytti\nminua.\n\nSeurasi taaskin pitkä vaitiolo. Sitten lausui presidentti:\n\n\"Kaikki tämä surettaa minua, Martin, — surettaa että te ja minä\njouduimme vaihtamaan iskuja.\"\n\n\"Te petitte minua siinä raha-asiassa\", lausuin katkerasti.\n\n\"Niin, niin\", vastasi hän hyvänsävyisesti, \"en teitä moiti. Ette ollut\nminuun millään siteillä kiinnitetty. Kaiketi ymmärsitte suunnitelmani?\"\n\n\"Otaksun, että teidän ylhäisyytenne aikoi pitää rahat ja jättää minut\noman onneni nojaan.\"\n\n\"Ei juuri niin\", sanoi hän. \"Tietysti oli minun pakko pitää rahat.\nMutta olihan vielä toinenkin seikka. Rahojen suhteen olisin kyllä\npitänyt huolen siitä, että ette olisi tullut mitään kärsimään.\"\n\n\"No, mikä siinä sitten oli?\"\n\n\"Luulin teidän sen käsittäneen kaiken aikaa\", sanoi hän hiukan\nkummastuneena. \"Tiesin olevanne kilpakosijani Christinaan nähden ja sen\nvuoksi olin päättänyt ajaa teidät maasta, tekemällä sen liian kuumaksi\nteille.\"\n\n\"Hän kertoi minulle, että te ette aavistanut suhdettamme ennenkuin\nvasta lopulta.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi presidentti hymyillen; \"onpa minusta tullut nokkela,\nkun onnistuin pettämään kaksi niin valpasta nuorta ihmistä. Tietysti\nhuomasin asian alusta alkaen. Mutta teillä oli enemmän sisua kuin\nluulinkaan. Kukaan ei ole ollut niin vähällä tehdä minusta pietiä kuin\nte.\"\n\n\"Vain satunnainen onni tuli avuksenne.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta minä pidänkin onnea liittolaisenani\", vastasi hän.\n\n\"Ja mitä aiotte nyt tehdä?\"\n\nHän ei välittänyt kysymyksestäni, vaan jatkoi:\n\n\"Te pelasitte liian korkeasti. Tahdoitte kaikki tahi ei mitään, aivan\nkuin minäkin. Muussa tapauksessa olisimme voineet seistä vieretysten.\nOlen pahoillani, Martin; minä pidän teistä.\"\n\nKaikesta huolimatta olin itse aina pitänyt hänestä.\n\n\"Mutta myötätunto ei saa vaikuttaa velvollisuuksiimme\", jatkoi hän\nhymyillen. \"Mitä luulette voivanne minulta vaatia?\"\n\n\"Kai kunniallisen hautauksen\", vastasin.\n\nNousten tuoliltaan käveli hän muutaman sekunnin edes takaisin\nhuoneessa. Odotin jokseenkin levottomana, sillä elämä ei ole arvoton\nnuorelle henkilölle silloinkaan, kun kaikki näyttää mustimmalta, enkä\nminä milloinkaan ole ollut sankari.\n\n\"Teen teille seuraavan tarjouksen\", lausui hän vihdoin. \"Aluksenne\nodottaa valmiina. Astukaa siihen ja lähtekää; muussa tapauksessa —\"\n\n\"Ymmärrän\", virkoin. \"Ja te naitte Christinan?\"\n\n\"Niin\", vastasi hän.\n\n\"Vastoin tytön tahtoakin?\"\n\nHän loi minuun säälinsekaisen katseen.\n\n\"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin\nmenee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen\najan kuin hänkin.\"\n\nSisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut\nkaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen\ntuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten,\nkätkien kasvoni.\n\nSilloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:\n\n\"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.\nEivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa.\"\n\n\"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi hän. \"Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan.\"\n\nKapusin ylös ja avasin varovaisesti oven. Signorina lepäsi shaalilla\npeitettynä vuoteessa. Hän näkyi olevan unessa. Kumarruin hänen ylitseen\nja suutelin häntä. Avaten silmänsä lausui hän väsyneellä äänellä:\n\n\"Sinäkö siinä, Jack?\"\n\n\"Niin, rakkaani\", virkoin. \"Olen lähdössä. Minun täytyy joko poistua\ntai kuolla; ja kummassakin tapauksessa täytyy minun olla yksinäni.\"\n\nHän oli omituisen tyyni, miltei haluton. Polvistuessani hänen viereensä\notti hän kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua, ei intohimoisesti,\nvaan hellästi.\n\n\"Jack-parkani!\" sanoi hän. \"Ei siitä ollut mitään hyötyä, rakkaani. Ei\nhyödytä taistella häntä vastaan.\"\n\nTässä taaskin esiintyi hänen omituinen alistumisensa tuon miehen\nvaikutusvaltaan.\n\n\"Rakastathan minua?\" voihkasin tuskissani.\n\n\"Rakastan\", sanoi hän, \"mutta olen kovin väsynyt; ja hän on oleva\nminulle hyvä.\"\n\nEnempää puhumatta läksin hänen luotaan, katkerasti tuntien, että syvä\nmurheeni kohtasi vain heikkoa vastakaikua tytön sydämessä.\n\n\"Olen valmis lähtemään\", lausuin presidentille.\n\n\"Tulkaa sitten\", vastasi hän. \"Kas tuossa, ottakaa nämä, saatatte niitä\ntarvita.\" Hän viskasi tukun setelejä käteeni (omiani pankista, kuten\njälkeenpäin huomasin).\n\nSaavuttuamme rantaan astuin koneellisesti veneeseen ja laitoin kaikki\nlähtökuntoon.\n\nSilloin tarttui presidentti minua kädestä.\n\n\"Hyvästi, Jack Martin, ja hyvää onnea! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme\njälleen. Nykyhetkellä ei ole täällä tilaa meille molemmille. Kannatteko\nminulle kaunaa?\"\n\n\"En, sir\", lausuin. \"Olette voittanut rehellisessä taistelussa.\"\n\nTyönnettyäni aluksen vesille, lisäsi hän:\n\n\"Ilmoittakaa minulle, kun pääsette perille.\"\n\nNyökäytin äänetönnä päätäni.\n\n\"Hyvästi ja hyvää onnea!\" toisti hän vielä.\n\nKäänsin keulan ulapalle ja läksin yksinäiselle retkelleni yön helmaan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nValtioviisas järjestely.\n\n\nMinun osaltani on tämä kertomus nyttemmin ehtinyt loppuunsa.\nMatkatessani Aureata-maasta, palasin jokapäiväiseen yksitoikkoiseen\nelämään, eikä tuon muistorikkaan illan jälkeen v. 1884 ole minulle\nmitään tapahtunut, mikä ansaitsisi arvoisan lukijan huomiota. Olen\nahertanut elatukseni ansaitsemiseksi; olen myöskin, kuten jokainen\njärkevä ihminen, suonut itselleni lepohetkiä, huvia ja virkistystä.\n\nAureata-maan jätettyäni en tietysti palannut Englantiin. Minulla\nei ollut halua suullisesti selittää pankin hallinnolle kaikkia\nseikkoja, joihin se nyt saa tutustua. Pidin parempana etsiä onneani\nuudessa maassa (ja uudella nimelläkin) ja ilokseni voin sanoa, että\nmenestykseni nykyisessä kotimaassani on riittävästi todistanut\npresidentin olleen oikeassa, kun hän antoi niin kiittävän arvostelun\nrahamies-kyvyistäni. Äkkinäinen katoamiseni aiheutti joitakin\njuorupuheita, ja viittailivatpa jotkut, että dollarit olivat menneet\nsamaa tietä kuin minä itsekin. En ole koskaan vaivautunut väittämään\nnäitä häpeällisiä huhuja valheeksi, tyytyen luottamaan siihen\nkauniiseen puhdistukseen tästä syytöksestä, jonka presidentti minun\nhyväkseni julkaisi. Puhuessaan eduskunnalle vähän aikaa sen jälkeen\nkun hän oli uudestaan ottanut vallan käsiinsä, kosketteli hän laajalti\näskeisen vallankumouksen yhteydessä olleita seikkoja, huomauttaen,\nettä vaikka hän ei kyennyt puhdistamaan mr. Martinia syyllisyydestä\nmitä ilkeämielisimpiin juoniin kapinallisten kanssa, hän saattoi\nvakuuttaa, kuten hän jo oli vakuuttanut niille, joille mr. Martin\noli etukädessä vastuunalainen, että tämän herrasmiehen äkillinen\npako aiheutui yksinomaan valtiollisen syyllisyyden tunteesta ja että\nmr. Martinin kädet raha-asioissa olivat yhtä puhtaat kuin hänen\nomansakin. Siitä tahrapilkusta, joka tässä suhteessa oli tarttunut\nAureata-maan hyvään maineeseen, ei ollut syytettävä tätä etevää, vaikka\nharhaanjohdettua nuorta miestä, vaan niitä periaatteettomia henkilöitä,\njotka omia pyyteitään ajaen eivät olleet kammonneet ryöstää ja rosvota\nystävällisiä liikkeenharjoittajia, jotka lakien suojaa nauttien olivat\nasettuneet tähän maahan.\n\nTahra, josta hänen ylhäisyytensä niin kaunopuheisesti mainitsi, johtui\nsiitä tosiasiasta, ettei pankissa olleista kolmestasadastatuhannesta\ndollarista sen koommin nähty senttiäkään! Selitettiin että eversti\noli ne hävittänyt, ja presidentti teki kaikkensa todistaakseen, että\nuudelleen asetettua hallitusta ei saattanut pitää vastuunalaisena\ntästä tapahtumasta. Tunnen kansainvälistä lakia yhtä vähän kuin\npresidenttikin, mutta olen varma, että mikä tahansa sen ylevä tuomio\nolisikin (ja ylimalkaan näkyy se yhtäläisesti oikeuttavan kaikkien\nasianomaisten menettelyn), ei silti rahtuakaan noista rahoista saapuisi\npankinisäntäin taskuihin.\n\nTässä asiassa täytyy tunnustaa presidentin käyttäytyneen minua kohtaan\nmitä hienotuntoisimmin; hän ei virkkanut sanaakaan jälkimäisestä\nlainasta, onnettomasta sähkösanomasta tai muista sen yhteydessä\nolevista seikoista. Hänen selityksensä ei horjuttanut vähimmässäkään\nmäärässä sen selostuksen todenmukaisuutta, jonka heti lähtöni jälkeen\npostitin pankkimme johtokunnalle. Tällä oli asiassa kuitenkin aivan\ntoinen näkökanta kuin hänen ylhäisyydellään, ja välit kävivät niin\nkireiksi, että laitoksen hallinto oli jo kokonaan lakkauttamaisillaan\nliikkeensä Whittinghamissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, mikä\nsai johtokunnan muuttamaan mielensä. Ennenkuin lasken kynäni, on\nminun hiukan selostettava näitä seikkoja, ja sen voin tehdä paraiten\nliittämällä tähän kirjeen, joka minulla oli kunnia vastaanottaa hänen\nylhäisyydeltään pari vuotta sen jälkeen kun viimeksi näin hänet.\n\nKirje kuului näin:\n\n \"Arvoisa herra Martin, — Aureata-maan entisenä asukkaana huvittanevat\n teitä uutiset, joita minulla on kerrottavana. Minua taasen ilahuttaa\n toivo että te, entisestä kiistastamme huolimatta, ystävällisine\n tunteinenne minua kohtaan mielihyvällä kuulette vaiheistani.\n\n Epäilemättä te pääpiirtein tunnette, mitä täällä teidän lähdettyänne\n on tapahtunut. Mieskohtaisista ystävistäni ei minulla ole paljoa\n kerrottavaa.\n\n Eipä teitä ihmetyttäne kuulla, että Johnny Carr (joka aina puhuu\n teistä mitä suosiollisimmin) on tehnyt elämänsä järkevimmän teon\n ottamalla donna Antonian puolisokseen. Hän on perin hyvä tyttö, mutta\n näkyy tuntevan hupsua vastenmielisyyttä Christinaa kohtaan. Sain\n tilaisuuden avustaa nuoren parin suunnitelmia lahjoittamalla heille\n eversti McGregorin tilukset, jotka, tuon herran tultua teloitetuksi\n valtiopetoksesta, lakiemme mukaan kuuluivat valtion päämiehelle. Teitä\n huvittanee kuulla vielä toisestakin avioliitosta keskuudessamme.\n Tohtori ja madame Devarges ovat menneet keskenään naimisiin ja\n seurapiireissä riemuitsemme ajatellessamme, että nyt ei enää kuultane\n \"monsieur\"-vainajasta ja hänen isänmaallisista kärsimyksistään. Jones\n jätti meidät noin vuosi sitten, kuten kaiketi tiedätte. Miesrukka\n ei koskaan toipunut tuoniltaisesta peljästymisestään, puhumattakaan\n vilustumisestaan vetoisessa hiilikellarissanne, josta hän etsi turvaa.\n Hänen hartaista pyynnöistään antoi pankki hänelle eron, ja meille\n lähetettiin nuori puritaani, jonka puoleen olisi aivan turha kääntyä\n pientä taskulainaa pyytämään.\n\n Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä\n asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun\n taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole\n suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta,\n ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en\n tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin.\n Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en\n ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa\n yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua,\n että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi\n loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni —\n Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin\n ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista\n perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain\n X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan,\n josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä\n oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta\n samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille.\n Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille\n täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi\n vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä\n — luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan\n dollarin korvaus.\n\n En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin\n tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen\n saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi,\n mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen\n summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin\n (jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee\n loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon\n leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa\n olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta\n niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa.\n Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen,\n en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.\n\n Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa\n entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin;\n sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi\n rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy\n minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan\n kieltämisen tuonnemmaksi.\n\n Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin\n keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä\n itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion\n Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme\n saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla\n Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon\n pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen\n ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa\n kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden\n everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään\n minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun.\n Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme\n hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen,\n poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä\n koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.\n\n Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas\n näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani\n asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne\n\n _Marcus W. Whittingham_.\n\nKirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin\npäättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin\nmaan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin.\nMyönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä\npikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa\ntulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä\nsiksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin\njokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä\nvakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä.\nMutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään\nminun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.\n\nJa mitä tuntee signorina?\n\nEn tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman\nrivin. Näin hän kirjoittaa:\n\n \"Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan!\n Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta\n minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen\n olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack,\n kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt\n saavumme X-kaupunkiin\" (nykyinen kotipaikkani). \"Mutta minä en sitä\n usko.\n\n Ole hyvä ja tule minua vastaan asemalle, neljännestä yli 12 saapuvalle\n junalle. Marcus pääsee vasta myöhemmällä junalla, joten minulla tulee\n hyvinkin ikävä, ellet tule. Ja tuo se valkoinen ruusu mukanasi! Ellet\n sitä esitä, en virka sinulle mitään.\n\n                                                  Christina.\"\n\nHm, toisen miehen vaimon kanssa on tämä hiukan hankalaa. Mutta\nliikemies ei voi jättää liikepaikkaansa siksi että joku tyttöhupakko\ntahtoo tulla sinne.\n\nJa koska asun täällä, niin voinhan olla kohtelias ja mennä häntä\nvastaan. Ja koska minulla on ruusukin, niin miksen ottaisi sitä\nmukaani? Eihän siitä voi olla mitään haittaa.\n\n\n\n"]