Kokoelma historiallisia novelleja sisältää kertomuksia Suomen eri aikakausilta keskiajalta aina 1900-luvun alkuun saakka. Tarinat kuvaavat ihmiskohtaloita ja elämää historiallisten murrosten, kuten nuijasodan ja isonvihan, pyörteissä.
Lauri Haarlan 'Marketan kosto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3297. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MARKETAN KOSTO
Ja muita historiallisia novelleja
Kirj.
LAURI HAARLA
Helsingissä, kustannusosakeyhtiö Otava, 1937.
SISÄLTÖ:
Keskiaika:
Riihimorsian Joukka ja Ilari Kurjetan saari Urjalan käräjä-pukarit Korpilaulajat
Nuijasodan vuosisata:
Henrik Voikkaala kuninkaan tuomiolla Piispa ja marski
Noitauskon vuosisata:
Nikkari-Hannu ja Herdehustrun Inkeri Marketan kosto
Ison vihan aika:
Kiialan lapset
Kustavilainen aika:
Liian hyvä Kolderup Viisas neitsyt
Venäjän vallan aika:
Aabel ja Kain Kaarlolaisten jälkeläinen Viimeinen gluntti laulaja Järpin patruuna Kavaltajan tuomio
Vapaussota:
Tulikaste Talonpojan kunnia Harhalaukaus Keiturin Jaakon seppele
KESKIAIKA
RIIHIMORSIAN
Kalaukoksi köyhtyneen talollisen, Suokon Närvä-ukon, Unattu-tytär oli kaikkien vieroma, yhtä hyvin isoisten kuin kylänloppuistenkin.
Lie tässä ollut osansa köyhyydelläkin. Jo pari vuotta sitten oli Närvä-ukko menettänyt viimeisenkin peltotilkkunsa kylän yhteispellosta Ison-Kapeen itaralle isännälle, Soropäälle, jota tavallisissa oloissa sanottiin Soroksi, kun ei ollut, viimesyksyisen kadon jälkeen, ukolla ollut keväällä puida edes nälkäriihtä ja piti saada leivänsärvintä kalakeiton paineeksi.
Mitä sellaisen miehen tyttäristä, ainakaan päällikkötalojen ismarikoille.
Mutta eivät siitä tytöstä välittäneet edes häkäsaunojen pojanturilaat, eivät edes pirkkalaisvaltojen kolkkapojat. Sanoivat rumaksi.
Olipa, paha vieköön, tietona täällä Vankoveden uudiskylissä, yhtä hyvin kuin Sääksmäen rantojen emätaloissa ja koko Hämeessä, mikä oli kaunista ja mikä oli rumanmuotoista... tyttärissä. Ja Unattu-parka, se nyt oli kaikkien mielestä varmaa, oli näköpäältä ja varrelta rumahistakin rumempi.
Hän oli, tuo isäukkonsa kalanperkuri, niin piskuinen ja mitätön, ettei alun perin viitsitty erikoisesti jaaritella edes sen rumasta muodostakaan.
Mutta tulihan tuo joskus vastaan kylätiellä ja joutuihan tuon näkemään Kapeen tai vastarannan Ikosen leikkuupelloilla ja sirppipuuroja syötäessä. Ja sattuipa kuka tahansa hoikkavartista ja kapolanteista Unattua vertaamaan muihin tyttöihin, saatikka pulskaksi huhuttuihin naittilaisiin, ei jäänyt Suokon tyttärestä jäljelle pivosenkaan verran naisihmisen koreutta.
Ei sillä ollut rotevia käsivarsia eikä tukevia hartioita. Ja lanteetkin... mistä lienevät olleet heiveröisestä koivahaisesta veistettyjä! Eikä sen selkäpuolella taitanut olla sen enempää runkoa, kuin minkä pajunvitsaa koivun kyljessä.
Tosin oli kerran, jo viime syksynä, leikkuupäivän päättyessä, sanonut itse Soropää melkein kuin kehaisten, että sillä tytöllä eivät hiveltyneet sirpin sijassa kalvoimet, kun olivat muka ranteet norjat. Eikä se muka haavaa leikannut sormeensa, kun olivat sormet näppärää lajia.
Mutta ei tämä muuttanut poikakurikoitten eikä akkojen ajatusta piskuisesta Unatusta. Sillä jos kerran posket olivat piian puhemiehet, niin niille se vasta oli rumahinen tekosensa tehnyt!
Lienevät tosin olleet valkoveriset, mutta eipä ollut pulskeutta eikä punakkuutta poskipäissä. Kalpeat olivat, kovin oli heiveröinen hipiä, aivan kuin rieskamaitoon kastettu. Eikäpä sen halveksivampaa saattanut sanoa pahimmastakaan lapinkanasta tai orjatytöstä.
Sellaisilla kassapäillä, joilla oli parhain lykky mallassaunojen tai riihitalkoitten kihuyötsyissä, oli huulet ohuet ja hampaat piilossa. Ja ne osasivatkin sen vuoksi visertää puolella suulla, kuten tapa ja siveys vaati.
Mutta tällä, rumiluksella, huulet paistoivat mehevänä marjana, keskikesällä mansikan värisinä ja syksymmällä... melkein kuin päivänpaistamat vaapukat kalliorinteellä. Eikä se osannut pitää, kuten muut, hammaskoivikkoansa piilossa, ei pitämälläkään, vaikka ei puhunut edes puolella suulla, vaan mykkänä ihmetteli itseänsä muhevampia.
Mikä lie ollut avosuu, kuka ties kaiken lisäksi vähän könkkänenäkin, mitä rumempaa ei tiedetty mainittavan tyttöisestä ihmisestä koko Pirkkalassa. Ja jos taisivatkin olla silmät sinenväriset, ei niissä ollut sirkeätä tinan loistetta.
Mitkä lienevät olleet lirusilmät, jotka peittyivät tuhottoman pitkiin ripsiin ja tummanpuhuviin silmäluomiin.
Tästä kaikesta ei ollut paljonkaan puhuttu kyläläisten kesken. Ollapa tuo nyt... tuonvertainen, mikä tahansa. Jos jonnekin joskus joutui, ei muualle kuin kyöpelinvuorta rämpimään tai kukaties — varsinkin akat hotisivat — koko kylän tulenlautaksi, suottamuoriksi, sillä kun oli sentään omenanmuotoiset rinnat ja tuo medenkosteus ja mansikanväri huulissa. Sehän se... sellainen saattoi vetää puoleensa.
Mutta eräänä kesänä sattui tapauksia, jotka saattoivat sanattoman Unattu-tytön kaikkien sanailtavaksi.
Soropäällä oli poika, Aripää eli Arikka, kuten kylän naittilaat tätä isäntäpoikaa nimittivät melkein kuin mielistelläkseen. Olihan Kapee kylän rikkain talo eikä ollut perijäpojan näössäkään vikaa, mikäli tätä hyvänmuotoisuutta morsianlunnaitten lisäksi edes osattiin ajatellakaan.
Tosin oli Arikka saamaton ja juro. Siltä ainakin näytti, kun hän joskus oli lyöttäytynyt yökenkäläisten mukaan. Kuhnaili seisoskellen aitannurkkien pimennoissa tai istuskeli kynnyspuilla uskaltamatta edes ovensuuhun, puhumattakaan siitä, että olisi työntäytynyt toisten, rohkeampien tytöstelijäin joukkoon, jotka istuskelivat ja kiekahtelivat tytön lavitsan reunalla kuin kukkopojat yhteisellä orrella. Mutta tästäkin huolimatta olisi Aripäälle mennyt tyttö ken tahansa, sillä sen silmäkulmassa ja käden kouraisussa oli kuin vihanpitoa, synkänpuoleista, mutta lujaa ja miehekästä. Ainakin tyrskivät tupelle tulleet tytöt ja vähän nuoremmatkin tällaisia seikkoja keskenään aitan ja karsinan sopessa. Ja huhuttiin sen pojan tehneen pari sellaista tekoakin, ettei ollut tietoa, vaikka kuontuisi tuonnempana hurjaakin hurjemmaksi susivävyksi aittaan mihin tahansa.
Yksi tapaus oli ainakin ollut tyttöjen mielestä varma ja pätevä merkki. Tuo jurottelija oli kerran riehahtanut sillä tavalla, että oli vähällä tulla ruumiita kesken kihermänpitoa.
Oli ajettu, kuten oli tapa, koko iltapäivä kihermää, jossa nuoret miehet riistelivät tyttöjä toisten poikien reestä omiinsa, muka vain leikin päiten, kuin naisenryöstöä harjoitellen.
Sinne oli tullut Aripääkin ja ajeli Liinaharjallaan yksinään jurotellen. Ei ollut näkevinään, vaikka Pirkkalasta asti sukuloimaan tullut Ilottu, Anian komea tytär, ajeli monet kerrat sukulaismiehensä rinnalla. Vähitellen, hämärän hamutessa maaliskuisia hankia, kaikki muut kihermänpitäjät olivat omansa jo ryöstäneet ja yksi ja toinen pari oli jo häipymässä aittoihin toistensa kanssa seurustelemaan. Arikka vain antoi Liinukkansa rouskutella käymäjalkaa.
Silloin oli tapahtunut kummia. Vastapäiseltä Ikosen kylän puolelta oli remahtanut hurja huuto. Sen puolen konkanajajat olivat tulleet ryöstämään tytöt kapeenkyläisiltä, etupäässä Ikosen hurjapäinen Jokko-poika. Sellaisissa tapauksissa uhkasi aina pahapäinen tappelu.
Mutta Arikka ei näyttänyt vieläkään aikovan tuon kummempia. Silloin... rekijonon ennättäessä kylätielle heitettiin etimmäisestä reestä tiepuoleen keskelle nietosta pieni neito, joka jäi vyötäröitä myöten avuttomana lumeen. Se oli Unattu, jonka Jokko oli kaapaissut jäällä viittatien syrjästä rekeensä.
»Siinä on rääpäle tervassa, josta ei pääse Kyöpeliä pitemmälle», oli Jokko reuhannut tekonsa päätteeksi. Ja Ilottu ja koko tyttöparvi oli helähtänyt nauramaan tytön häpeää. Mutta silloin oli Aripää noussut, karjaissut ämyriä julmemmin, huutanut huutamistaan luonnottomalla äänellä, jotta oli kuin olisi ukkonen alkanut jylmätä keskellä talvea.
Siitä oli Arikka loikannut Ikosen pojan rekeen ja alkanut sokean tappelun, jossa tuupertui miestä puolelta jos toisellakin.
Ja vihdoin, kun vieraskyläiset olivat painuneet pakomatkalle, oli Aripää nostanut Unatun hangesta ja vienyt sen juhlakorjassaan, minne he vienytkin.
Tällainenkin tapaus oli lisännyt kapeelaisen miehenmainetta. Mutta kukaan ei osannut vieläkään ajatella mitään synnyntärakkautta Unatun, kalanperkurin, ja Aripään, rikkaan jousellisen, välille. Mitä lie ollut kiusantekoa Anian Ilotulle, jota Soro-taatto aikoi, kuulema, taloon miniäksi.
Niin tultiin vähitellen seuraavaan syksyyn ja päästiin sirpinsiliäisiin saakka.
Oli lempeän kuulakas iltapäivä. Emännät tekivät jo tulta kodan puolella sirppipuuron keittäjäisiksi. Kylän tytöt lakasivat riihiladon lattiaa hämärissä alkavan kihuyön tanssiaisiksi.
Mutta jouselliset, joukko päällikkötalojen tyttäriä ja akkaliuta seisoskelivat yhä riihilakan edustalla, varsinkin tyttäret ja akat monipäisissä rykelmissä, nenät vastakkain kuhisemassa, sillä lempeässä illassa oli kaukaista ukkosta. Soroukko ja Arikka jurottivat kumpikin nurkkauksellaan, ja lakan räystään alla seisoi hevoseton reki, jolla makasi limittäin kolme pullean täysinäistä jyväsäkkiä. Ja jokaisen silmä välähti silloin tällöin tähän ärsyttävään, melkeinpä kammottavaan kuormaan.
Odoteltiin riihimorsiamia, jotka olivat jostain kummista syistä myöhästyneet. Oli näet siihen aikaan tapana, että leikkuun päättyessä ja ensimmäisten riihitysten päästyä säkkeihin asti kylänloppuisten ja köyhien kaskelaisten tyttäret ja akat saapuivat isoisten riihille tuoden mukanaan olutta, juustoa ja lihanpuolta, jota tarjoilivat riihimiehille ja leikkuuväelle, ainakin ylähäisimmille, ja saivat vastalahjaksi isänniltä pussillisen viljaa.
Mutta vain pussillisen, kuka ties täyden säkillisenkin. Ja Soropäällä oli nyt kuitenkin valmiina kokonainen kuorma, kolme lihavan pulskeata säkkiä, ja hevonen seisoi valmiina lakan kannatinpuussa reen eteen valjastettavaksi! Tämä juuri pani akat ja naittilaat viittoilemaan, kuhisemaan ja tyrskehtimään.
Mutta rinnan alla oli jokaisella onea aavistus lähestyvistä onnettomuuksista. Ei tiennyt hyvää tällainen suunnaton viljantulokaan. Varikset olivat pitäneet itsepäisesti, viikkokaupalla, käräjiään pellon perimmäisessä sopukassa. Ja jo kevätkalassa oli ollut hauenmaksa ylt'ympäriinsä täynnä tummanpunaisia verisuonia. Ja tämä, tämä se tiesi, jollei suorastaan sotaa, niin ainakin yhtäkkisiä, yllättäviä, hullupäisiä veritekoja.
Ja mitenkäs oli käynyt viime keväänä, juuri parhaan hauentulon aikaan, Aripään ja useampien muitten kylän erämiesten ja kokonaisten perhekuntienkin ollessa kaukaisilla erävesillä kalakentillä ja Soro-ukon melkein yksin kyhniessä kotipientareilla? Silloin oli havaittu äijän saaneen sellaisen tuulennenän kevätahavasta, että oli ruvennut pelehtimään kekkavaa tytöstelijää, oikeata yökyöpeliä.
Saita ukko oli tullut hullun tapaiseksi. Istuskeli Suokon Närvä-ukon kanssa. Ei päästänyt äijää edes kaukokalaan. Ja mitä nähtiin? Kylvi omin kourin Närvältä riistämänsä peltotilkun ja antoi sen ukolle taas omaksi omaisuudeksi ilman äyriä ja äyrityistäkään. Ja kovin oli ollut salakähmäistä supattelua ukkojen kesken, aivan kuin olisivat hieroneet viattoman salamurhaa tai muita konnankauppoja.
Kun oli kaskenpolttojen aikoihin Aripää palannut taloon, oli isäukko ollut tulta ja tappuraa. Mielistellyt, ärissyt, suutahdellut ja ajanut väen väkisin poikansa ja Anian Ilottu-tyttären naimiskauppaa. Eikä aikaakaan, Anian isäntä oli käynyt emäntineen talonkatsojaisissa. Ja syksyllä, riihitysten jälkeen, piti pojan lähteä hakemaan morsiantalosta miniää taloon.
Tämän kaiken tiesi koko kylä ja naapurikylätkin. »Hyvä, hyvä tulee naurisvuosi, ja se se tietää meikäläisillä naintavuotta», ukko oli höpelyyksissään hokenut päivästä päivään Arikka-pojalleen. Mutta tämä oli käynyt kasvoiltaan mustaakin mustemmaksi. Ei ollut puhunut eikä pukahtanut. Oli kierrellyt korventakaisilla kaskimailla välittämättä mitään talon töistä ja toimista.
Näistä seikoista huhuttiin tyttärien ja akkojen ojokaulaisissa rykelmissä. Ne tiettiin tarkkaan ja tiettiinpä vieläkin kummempia. Mutta kaikilta oli sittenkin salassa, että Aripää oli Suokon ukon kaskimaalla tavannut Unattu-tytön viertämistöissä.
Auder oli noussut ihanassa keski-kesän illassa palavasta maasta. Unattu oli nojannut väsyneenä riukuunsa. Mustuneista kasvoista olivat paistaneet haaleat, suuret silmät kuin paikalleen jäänyt sininen ajatukseton savu. Toinen käsi oli ohut riu'un vartta pitkin koholla ja norja varsi oli kuin tavoittamassa jotain kaukaista olematonta aurinkoa.
Silloin Aripää oli astunut korven laidasta näkyviin. Unatun riuku oli kaatunut maahan. Repaleista rohdinmekkoa piti hamuilla polvien väliin.
Mutta ei uskaltanut juosta minnekään. Se olisi ollut ruman rumaa. Harakatkin olisivat sellaista loikkomekkoista pelätintä nauraneet... Ja mitäpä tuo hänestä!
Kotiinkin oli vienyt silloin... kihermänajeluista kuin märkäsiipisen varpusparan ja sitten jättänyt kynnykselle värisemään...
Mutta Aripää oli tullut, lähestynyt, puhumatta sanaakaan, raskaasti hengittäen, jalat velttoina hoipahdellen, mutta kädet nyrkissä ja käsivarret kuin aikoisi käsirysyyn tasakärsän kanssa. Tyttö oli tietämättään naurahtanut. Sehän oli itsekin, tuo kömpelö mies kuin... vasikan lapoja tapaileva mesikämmen.
Sinä yönä ja monena seuraa vana yönä korpi juhli.
Jo tuli rivi riihimorsiamia. Jo levitettiin tuomiset puhtaille liinoille nurmikolle. Kuhina ja pelko oli mennyt ohi. Syömisen terve ilo paistoi kaikkien naamoista. Mutta Unattu, järjestettyään omat tuomisensa, oli vetäytynyt syrjemmälle, kohti riihen nurkkausta, jolla yhä Aripää seisoa turjotti. Tytön käsi aivan kuin heilahti apua ja suojaa anoen nuorukaista kohti ja katse, tuijotti kauhunsekaiseksi avautuneena riihilakan; alle, kuormaa kohti, jonka vierellä seisoskelivat; Soropää ja hänen isänsä, Närvä-ukko.
Syöjät olivat syöneet. »Ka, ka, no, ka», alkoi käpsehtiä Soropää maltittomana, »yökihuihinpa tässä lie kiire meillä, tuota... nuorilla miehillä» ja ukko vilkutti muka leikkisästi punaluomisia silmiään — »niin jotta... riihimorsiamille pussit ja parhaalle säkit...» Otti Suokon ukkoa olka päistä ja sohahti: »Seh, siinä on», ja alkoi kiertää nuorekasta rehennellen Unattua kohti. Käsi oli jo ojentumassa tyttöä kohti, huulet väpättivät: »Ka, tässäpä sitä... naittilasta... leskimiehelle, he-he...»
Seisoskelijat katsoivat riihen nurkalle. Aripää ei liikahtanut. Viikkojen salainen kamppailu oli käyty pojan ja taaton kesken. Nuoressa miehessä kiersi veri paksuna. Se oli katkoa suonet. Pää oli vuoroin raskas tulvahtavasta verestä, vuoroin tyhjä kuin olematon koppa. Hänen katseensa tapasi taaton silmänmunuaiset. Ne olivat pullistuneet. Ja huulilla oli virnuilevaa iloa. Se iloitsee kavalista tempuistaan, kuohahti pojassa.
Käsi tapaili puukonpuolista vyötä. Mutta tuo oli hänen taattonsa! Pienestä pitäen oli ollut pojan laki ankara. Ei ollut vielä kukaan hänen tietääkseen noussut isäänsä vastaan, ei naima-asioissa eikä muussa. Eikä ollut vielä kukaan, ei kai koko maailmassa, haastanut riitaa riihimorsiamista... jos lie joskus jokuhinen ukon käriläs tai oluen sekoittama sellaisia huolinut...
Mutta Soro-ukko oli kähmäissyt suonisen kouransa Unatun selän taakse.
Aripää astui pari kolme askelta ja seisoi isänsä edessä, nääntyvän Unatun selän takana. »Lakkaa törkeilemästä!» jyrähti pojan ääni. »Mitäpähän tämä... tytöstelemistä», lipitti ukko hengästyksissään. Silloin kajahti nyrkki tytön olan yli ukon otsaluuhun, niin että tämä käpertyi taaksepäin, selkosen selälleen. Hölähti ympäriltä nauru, pysähtyi hetkeksi, alkoi taas tyrskinänä ukon kömpiessä pystyyn.
Vanha tärkeys ja rikkaan omahyväisyys, muinaisten tappeluitten muistot, viiltävä nauru korvissa, supina ja tyrske umeana kaikuna perässä tekivät häväistyn ukon hulluksi. Hän juoksee puukko ojossa poikaansa kohti. Viime hetkessä Aripää on vetänyt omansa ja pannut sen ukkoa vastaan, joka syöksyy sokeana, puukko tutisten peukalon ja etusormen lomassa, lähelle rinta rintaan, nuorukaiseen kiinni. Tämä seisoi kuin kalliopahta, liikahtamatta tuumaakaan. Molemmat puukot upposivat suoraan kummankin ryntäisiin, toinen, taaton ase, alemmaksi, kylkiluitten alle, toinen, ainoan pojan, solisluun päällitse, syvälle kurkun juuriin. He seisoivat hetken kuin jäähyväissyleilyksessä, kaatuivat kyljittäin toistensa viereen.
Ympärillä oli hiljaisuus, josta pitkään aikaan ei kuulunut huokaustakaan, ei yhdenkään liikahduksen synnyttämää risahdusta eikä edes hengitystä ammottavista suista, kunnes käräjöivät varikset nousivat raskaasti laahovin siivin paikoiltaan perimmäisestä pellonpäästä.
Niin he sitten, taatto ja poika, ajan tullen kaimattiin yhellähän kalmistoon. Mutta heidän ruumiinsa oli kääritty kumpikin omaan villavaippaan, kuten isoisilla oli tapana.
JOUKKA JA ILARI
Ei täällä, Lempoisten kylien takamailla, eikä varsinkaan korkeemäkeläisen Tappura-ukon miehenmetsissä ollut hyvä tavallisten kaskelaisten ruveta edes pieniä huuhtia kaatelemaan, saatikka sitten — kuten nyt oli tapahtunut — kokonaista yhteiskaskea polttelemaan.
Mutta siinäpä vain istuskeli armottoman avaran kaatokasken laitamalla niin kahnalankyläisiä kuin korkeemäkeläisiäkin ukkoja ja jousellisia, odotellen tuulenvirin lopullista tyyntymistä läheltä kiertelevän salmen pinnalta. Elettiin parasta kaskenpolton aikaa, Ukonjuhlien jälkeisiä yöttömiä öitä, joita — Kiesuksen opin jo tunkeuduttua Hämeen-Pirkkalankin sydämeen — muutamat olivat jo ruvenneet nimittelemään juhannusöiksi.
Mutta ei ollut Kiesuksen opista haikuakaan sen yön tarinoissa. Kahnalan kylän Soropää piti yllä juttua aarnivalkeisista aarteista, joita ei ollut saanut... ei rupipää lapinnoitakaan kahmaistuksi, kun oli entinen rikas kupias pannut ne kätkiessään sellaisen taian, jotta tokeni. »Älköön tämä ilmi tulko, ennenkuin yhdeksän veljen veri paikalla vuotaa!» Niin oli huutanut kätkönsä päällä tuo isokupias, pannahinen. Ja siellä se nyt pysyi... tuolla Toutosenselän lahdenpohjaisessa kurussa.
»Onpahan noita vieläkin... saitoja isoisia, osmeroisia ja valtoja, jotka eivät meille, kylänloppuisille, suo edes vanhoja oikeuksiamme», murahteli korkeemäkeläinen Kinttu. Kaikkien sisuksissa näet kierteli pelko Tappura-isännästä, joka oli pannut julmat kiellot ja uhat, jos uskaltaisivat köyhät kirveskaskelaiset ryhtyä kaskenpolttoon. Mieliala ei ollut nousta nostamallakaan oikeiksi kaskenpolttotarinoiksi, iloisiksi ja leppoisiksi.
Ei siinä auttanut paljon sekään, että ilopäinen Muikku-ukko kärähteli hyvänmielistä juttuaan sateenkaaren järvenjuonnista ja siitä summattomasta hopeamaljasta, johon se... Taivaan-ukko horitteli kokonaiset järvet. »Onpahan niitä... rikkaita kohnapäitä nykypäivinäkin, mutta pelkkiä häkäsaunalaisia taitaisivat olla nämäkin, Tuppuraiset ja Tappuraiset, sen miehen rinnalla, joka sen maljan saisi itselleen taiotuksi», kertoja päätteli.
Mutta eipä sittenkään, vaikka jo oli salmen pinta värähtämättömän tyyni, osattu herätä masentuneesta tuijottelemisesta.
Se ukko, Tappuran ukko, oli sellainen härkäpää ja mahtaja, suurin omistaja isoisten yhteispellossa ja näidenkin miehenosien ainoa haltija, ainakin omasta mielestään...
Syrjemmällä seisoi maassa makaavalla, pyälletyllä hongalla nuori Joukka, joka palveli metsämies-jousellisena Tappuran päällikkötalossa ja oli nyt tullut, isännän uhallakin, taattonsa, Turto-ukon, avuksi, lisäämään köyhän kotonsa kirveslukua yhteistyössä.
Luisevilla poskipäillä ja kapeilla huulilla värähteli naurua. Tuimakulmalliset silmät välähtivät tuontuostakin kasken länsikolkkaan, polunpäähän, josta mies näytti jotakuta iloista kummaa odottelevan. Hän näytti tietävän enemmän kuin nöyrtyneet ukot.
»Hoi, ukot, on aika panna tulta tappuroihin!» hän huudahti huolettomasti ja ilkamoivasti painostaen »tappura»-sanaa, »johan se on tuolla tyyntä, tyventä kuin vetinen maito Tappura-ukon talossa!» »Jollei vain sattuisi joskus kuohahtelemaankin... sen talon tyttären lypsinkiulussa!» veisteli vastaan toinen jousellinen, Muikku-ukon Killi-poika.
Joukka hörähti vastaan suu messingillään. Tiesihän sen jo parikin kylää, että hän ja Tappuran Ilari olivat olleet toisilleen vierustelijoita jo monissa kihunpidoissa ja kihermänajoissa.
»Siinä paha, missä puhutaan», hän samassa tokaisi heilahtaen alas kelopuulta. Sieltähän se tuli, Ilari, pari tyttöä mukanaan, kontit kullakin selässä.
Ukkojenkin silmät siristelivät mielihyvää. »Ka, ka, tuomisia, juomisia... juomahinkka kantamuksena orjatytöllä. Eikä se taida... rapataaria, parempaa juoksevaista se... kupiaantytär...»
Nouseskeltiin. Katsasteltiin sytykekasoja, tuohi- ja katajarykelmiä... »Eipä tainne ukkokaan... täytellä tällä kertaa uhkailujaan», ukot itsekseen käpsehtivät, hyöriskelivät, syrjäsilmällä seuraten Ilarin ja Joukan kahdenkeskistä seisoskelemista tolanpäässä.
Jo alkoivat sytyttäjät hajaantua laajan töysiön eri puolille. Ihana, kellervä kajo levisi yli alhaalla kiertävän salmen, yli juohevasti nousevan rinteen ja tämän tasaisen ylängön, johon kaski oli jo vuosia sitten rastittu ja pyälletty.
Jo alkoi parilta kolkalta nousta savunkiekura. Silloin kajahti ääni polunkatveesta. Se mörähti kuin vihaisen härän kurkusta. Ja metsänrintaan ilmestyy leveäharteinen, latuskainen ukko. Se on Tappura, entisestään kuulua metsänkävijä- ja päällikkösukua, sellainen jäärä miehekseen, ettei ollut taipunut ottamaan edes pois pestäkseen kristillistä nimeä, kuten olivat monet muut jo miespolvi taaksepäin tehneet.
Leveä otsa, jykevät kulmalliset ja lujat leukaperät uhosivat taipumatonta, käskevää mahtia. Silmät kiilsivät mustanruskeina viiruina, paksu ranne oli jäykkänä kouran puristaessa kirvestä, joka sojotti jyhkeässä varressaan.
Eri tahoilta käpsehtijät pysähtyivät. Alkoivat palailla kuin käskystä tulijaa kohti. Ja heidän katseissaan oli jurotusta, katkeruutta ja pelkoa.
»Kas, taattoa! Tuletko lisäämään kirveslukua köyhän kaskeen?» oli tytär ilakoivinaan, alla ylpeyttä ja uhmaa. Tappura ei ollut kuulevinaan naisen löpinöitä. Karjahti ukoille: »Vai te, häh? Te läksijäimet ja kylänloppuiset, te, te, te ruotukset! Missäs on lakinne: Kenen on rinta, sen on selkäpuolikin!»
Vanha Turto näytti seisovan kahden vaiheilla, nöyrtyäkö vai purkaa katkeruuttaan. Rämähti kumminkin: »Sinun se on, Tappura, keksimäsi koko laki. Ei sitä ole ennen tuntenut Pirkkalan ja Rengon miesten käräjälaki. Ken rasti itselleen kasken, se sen myös kaatoi, poltti ja leikkasi. Ja niin se on tässäkin, jotta...»
»Älä vanhoja hotaja», jyrähti iso isäntä. »Nyt ovat rintapellot minulla ja muilla jakomiehillä ja yhtä paljon kullakin myös takamaita. Tätä kokkoa ette sytytä, rutto syököön, tai pääsette henkipatoiksi syyskäräjillä, häh!»
»Mutta onpa se niinkin», kimitti Muikku-ukko, »jotta tämä kirveskaski pyällettiin jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten, eikä ollut vielä se teikäläisten iso-joukko yhteispeltoa kitaansa ahmaissut, vaan arvallapa silloin jaettiin peltomaat, saatikka takamaat, jotta... kukkoile mitä kukkoilet, pyrstöllesi saat käräjättömällä, hä, häh ja tuota... nahka selästä, hä, häh, tuota...»
Ja siihen se loppui, sillä Tappura heilahutti pelottavasti kirvestään.
Hän ei vimmastuksissaan huomannut, että ryteikkö oli jo alkanut sieltä täältä työntää lieskoja. Ilari oli siirtynyt yhä päättävämmän näköisenä taattonsa lähettyville. Oli katsahtanut Joukkaan, joka oli noussut uudelleen kelohongalle, nyt pitkä palovanko olkapään varassa, silmä täynnä hurjaa lieskaa. Ilari katsahti vieläkin kerran. Silmään syttyi kuumeinen, päilyvä väike. Hän näytti rohkenevan nyt mitä tahansa. Ja taaton kirveen kohotessa hän, tytär, seisoi sen alla kuin maasta nousseena maahisen tyttärenä, joka on ilmestynyt ilakoimaan ihmisille maanalaisilta huolettomilta laitumiltaan.
Taatto hätkähti. Mutta sai taas järjenpäästä kiinni. Työnsi tyttären syrjään ja jatkoi ukoille iva suupielissä: »Vai, vai... heikkopa on häkäsaunalaisella aivonpuoli... yty ja muisti mennyt... päänpakotukseen, vai...? Liekö vielä edes sinulla, Turto, sen verran järjenseulassasi muistinheraa, jotta — Kiesuksen oppiahan tämä on... tämä meikäläisten lakikin. Eikös se ristinmies, ristipäällikkö, säätänyt, että takamailla saa kasketa kukin veroluvun mukaan, häh! Ja missäs ne ovat... teikäläisten verot, noh?»
»Vai niin, sinä pääpakana!» helähti kuin nuoli rautapaitaan samassa tyttären ääni. »Itse pilkkaat Kiesuksen miehiä ja kastetulta. Et heitä pidä edes ihmisinä. Mutta itse, itse turvaat nyt kukistajiemme lainpykäliin!»
»Mitä joiut, hanhi...» murahti ukko halveksivasti. Ja miehille hän karjahti viimeisenä käskynään: »Ken jatkaa työtään tällä töysiöllä, saa rautanuolen pakaroihinsa! Jousellisteni joukko odottaa tuolla... petäjikössä.» Seisoskelijat tyrmistyivät.
Mutta tulinen ukonlintu ja maan-akka olivat jo tehneet tehtävänsä. Ryteiköt olivat syttyneet rovioiksi, nämä olivat jo puolelta ja toiselta yhtyneet lieskapatsaiksi. Vielä muutama tuokio ja koko kaski oli humahtava summattomaksi tulimereksi.
Tappura näki tämän. Hän oli raivoissaan jo viittaamassa jousimiehille. Oli alkamassa epätoivoinen taistelu. Sillä kättä pitempää, jousenkaarta, kirvestä ja vankoa, haeskelivat jo kaskelaisetkin vierustoiltaan.
Silloin nousi Ilari-neito, kalpeana kuin meriraukka, mutta silmiltään ja sisimmältään liekehtivänä kuin yksinäinen aarnilieska hetteisellä suolla.
»Katso, katso, taatto! Tuolla seisoo minun vierustelijani, tuo tuolla, sinun käskettäviäsi, jousellisistasi parhain. Se on Joukka, minun sulhaseni! Kuuletko?»
Taatto yritti naurahtaa.
»Älä naura liikoja, taatto! Jos käsket hänet ampumaan omaa isäänsä, tuota tuossa... Turtoa, entäs sitten?»
»Mitä liekin kihelmöinyt Tappuran tytär riihijuhlissa, ei naiteta muille kuin isoisille, häh?» ukko hohotti, ikäänkuin hänen tahtoaan olisi ollut joka tapauksessa sellaisissa asioissa kenenkään mahdotonta vastustaa.
Ilarin kasvot kääntyivät vaistomaisesti Joukan puoleen kuin turvaa anoen. Nuori mies ponnahti maahan ja lähestyi kysyvän näköisenä. Hän ei ollut kuullut kaikin kohdin äskeistä keskustelua. Ilari antoi tulla sulhasen aivan lähelleen, ennenkuin vastasi taatolleen onnellisin äänin: »Eivätkä liene siinä talossa tyttäretkään... niin vain luopuneet synnyntärakkaudesta?» Sanoissa oli hymyilevää kyselemistä, nuoruuden voitollista rakkautta, joka uskoi sulattavansa omalla palollaan niin kivet kuin kannotkin, saatikka kovapintaiset taatonturilaat. Palonlieskat aivankuin havahtuivat mukaan. Ne liekehtivät nuorten takana, valoivat tuhlaten heidän kiireelleen säihkyvää valoa, jättäen heidän kasvonsa pehmeään varjoon.
Mutta Tappuran naamasta ne uhosivat takaisin milloin kuparisena palona, milloin verenkarvaisena vihana. Ukon äskeinen yliolkaisuus oli kadonnut kokonaan. Nyt tunkeutui pelkkä viha, halveksuva suuttumus hänen suustaan: »Ovat», jyrähti jyrkkä sana, »Nevanniskan orjamarkkinoilla ja avannon reunalla!»
Silloin korkeni tyttären vartalo. Hän hillitsi käsivarresta Joukkaa, joka oli ähkäissyt äkkinäisestä raivosta, ja vastasi taatolleen: »Vai orjamarkkinoille! Mutta niitä ennen... ennemminkin roviolle!» Käsi oli viitannut palavaan kaskeen, jonka pystysuorat tulenpatsaat olivat jo siellä täällä yhtyneet tulenpalavaksi seinäksi.
Taatto katsoi epäillen ja epävarmana. »Jos et taivu kaskelaisten oikeuteen ja valitsemaani mieheen, näet tyttäresi nousevan tulisiipisenä kajavana...» »Hullu!» huusi ukko, joka oli saanut takaisin äskeisen sisunsa. »Hullupa hyvinkin!» huudahti tytär vastaan. »Kiellätkö vai myönnätkö?» »Saastahisen rahko!» kuului karkea kirous.
Ilari oli kääntynyt katsomaan sulhastansa kasvoihin, silmät avoimina, mutta himertävinä, aivankuin palo olisi ne sokaissut. Kun isän kirous löi häntä vastaan, hän vielä kerran kääntyi taattoa kohden, nosti uhmaten kätensä korkealle, huusi jotain hurjassa riemussa ja kauhussa, kääntyneenä kohti tulenpatsaita, ja juoksi kuin sorea hirvenvasa kohti lieskoja, hukkuen samassa niiden lomiin, näkymättömiin, olemattomiin.
Hetken seisoi jokainen ukko ja jousellinen kasvot jäykässä kauhussa tulen punertavassa kajossa tai lepattavassa varjossa. Ensimmäisenä lysähti maahan Tappuran ukko. Joukka oli syöksynyt mielettömänä vanko kourassa häntä kohti, mutta pysähtynyt neuvottomana vierelle, kun vanhus oli jäänyt maahan kiven viereen, kurjana ja voimattomana kuin köyhin kalalappi seitapahtansa eteen.
Nuoreen mieheen syttyi uusi ajatus. Tulimeri ei ohut vielä ennättänyt joka kolkalta sulkeutumaan läpipääsemättömäksi. Hänen täytyi löytää vierellisensä tai kuolla! Kylmä tarmo kiristi hänen kasvonsa paatisen koviksi. Ne olivat kuin vaskeen valetut. Hän lähtee juoksemaan kiertäen oikealle, palovanko keskikohdaltaan kourassa. Tuli humisee polttavana kehänä pään ympärillä. Mutta hän jatkaa, jatkaa toivotonta kiertämistään. Tulee vihdoin järvenpuoleiselle kaskenreunalle. Täälläkin on pelkkää riehuvaa tulenmyrskyä, joka nousee maasta kohtisuoraan taivasta kohti.
Hän jatkaa, jatkaa! Ei ole enää jäljellä muuta kuin heittäytyä tulenpojan lieskaisille käsivarsille. Kuristakoon, polttakoon... ei ole enää elämisestä ihalassa ilmassa...
Silloin, äkkiä, vasemmalta näkyy laaja tyhjä aukko. Täällä ovat vielä tulenpatsaat kaukana toisistaan. Hän pysähtyy. Hän tuijottaa silmät sauhuisessa sumussa. Ken seisoo tuolla? Seisoo hievahtamattomana, jäykistyneenä. Otsanauhan pronssikierukkaiset kiertävät päätä tulisena vanteena. Vaaleanruskea tukka säihkyy hopeana ja kultana. Kasvoja ei näy. Mutta Joukka näkee ne sokaistuneenakin. Ne ovat nekin jäykät, kuten hoikka vartalokin. Ne odottavat kuoleman lähestymistä. Niiden ilme on eronnut elämästä.
Joukka syöksähtää läpi tulipielisen portin. Hän ottaa tuijottavaa Ilaria harteista. Tämä kääntyy hitaasti. Katsoo kuin vierasta. Mutta huulilla on kaukainen hymy. Pelastaja on saanut taas aivonsa selviksi. Hän katselee ympärilleen ja karjahtaa riemusta. Idänpuoleisilla kaskensyrjillä on nousemassa vasta harvoja lieskoja. Sieltä on tie vapaa takaisin elämään. Hän kahmaisee kovalla kouralla morsiantaan käsivarresta. Tämä näyttää havahtuvan tuijotuksestaan. Joukka alkaa nauraa hurjaa naurua. Tämähän oli melkein hullunkurista. Äijäparka... siellä kiven sammaleilla rähmällään. Ja he molemmat... karkumatkalla kuin... ihmeellisten tarinoiden välkkyvässä jättiläispirtissä... Ovet ovat auki, seposelkosellaan... juhla-ovet!
Mies kiidättää vierellisensä hurjaa vauhtia läpi avarimman portin. Hengitys on salpautua sekä tulen poltosta että riemukkaasta jännityksestä. He painuvat yhtä päätä katajikkorinnettä salmen rantaan saakka ja vaipuvat rantakennäälle, vedenrajaan, jossa vilpoisa, ihana kosteus hyväilee kuin aalto onnellista uimaria. Eikä heillä ole mitään kiirettä.
Lukekoonkin ukko siellä... seitapahdallaan sekä kironsa että loitsunsa, uliskoon ja surkoon nyt tarpeekseen, siitäpä nöyrtynee sitäkin kurjemmaksi, jotta ei... nuorten palatessa muuta kuin kontillaan kiittelee tytärtään tämän synnyntärakkaudesta.
Yhä paloi kaski mahtavana jättiläisahjona. Nokiset höytyväiset putoilivat hiljaisena sateena tyynen salmen pinnalle. Ja aurinko, joka oli unohtanut mennä lepopaikoilleen, nousi laajana, levollisena ja häikäisevän kirkkaana.
KURJETAN SAARI
Syksyä huurtavassa korvessa vaeltaa kaksi ihmistä. He näyttävät jo kulkeneen mittaamattomat matkat. Sillä nainen, joka kulkee edellä, jännittää niskansa, hartiansa, koko vartalonsa kuin tahtoisi uhmalla pakottaa itsensä yhäkin jatkamaan, vaikka jalat horjahtelevat soidenylisillä pitkospuilla, vieläpä tasaisella kangastolalla. Jäljessä taivaltava mies, jonka takki näyttää kerran olleen ihan Brabantin keltaista verkaa, tai ainakin Lyypekin-kangasta, on tahrannut korean pukunsa viidakoissa ja soissa. Ja hoipertelee nyt surkean näköisenä, jaksamatta edes viitata tai huutaa.
Varjot heittyvät jo kaukaittain routaista, autiota kangasta pitkin. Viitametsä on käynyt yltyvästä kylmästä härmään ja sakea, syysraaka sumu uhoo koskesta, jonka ohi tuo outo pari on juuri taivaltamassa ylisiä vesiä kohti.
Sysmäisten korpien aaveet, häijynilkiset Kurkot, ilomieliset Hyyperöiset ja härmänsilmäiset Hyhmäntytöt kurkistelevat havunoksilta tai paleltuneiden nokisienien keskestä, kantojen päistä. Noillapa vasta kiire! Näkeehän tuon... henkipattoja, hotisee partakarvastaan jääkiven takaa kiemurteleva kurkolainen. Eihän toki muuten tuolla tavalla... Nuorella neidolla tukka hajalla ja otsa hikikarpaloissa kuin Hiiettärillä...
Rakastavaisia! Pakomatkalla, supisevat toistensa korvaan hyvämieliset Hyyperöiset. Milläpäs muuten... tuolla tavalla tyttären silmät sulana tinana ja virvaliekkinä?
Mutta Hyhmälän tyttöjen ripset ovat pysähtyneet liikkumattomiksi. Niiden kuuraisten silmien kiiltävissä hileissä kuvastuu molempien taivaltajien kasvot, näiden veretön hipiä luuta myöten ja silmämunat pohjaan saakka, vieläpä sydämet ja aivot, joissa tykkii veri pysähtyen, tulvahtaen, ajaen takaa monenmuotoisia houreisia näkyjä.
Molempien silmissä on taaksepäin katsova ilme. He ovat jättäneet molemmat jälkeensä, Sastamalan ja Kokemäen vesien syyskesäisille rannoille liian paljon onnea, joka ei lakkaa kummittelemasta.
Parhaillaan lopetellaan... siellä takanapäin Lammaisten ja Pahdingin koskien suvantovesillä, Rakkulaisten Saksankivillä ja kuuluisassa Pyhänkorvassa pilkkojen ja hansakauppiaitten syysmarkkinoita. Pyöreänpulleat Lyypekin-laivat ovat lähtövalmiina, mahat täynnä Pirkkalan ja Lapin ahmaa, kettua, näätää ja hirvennahkaa, Kannustaisen kuulua lohta ja muidenkin Karjalan pokostain tavaraa jos jotakin, pellavaa, hamppua, ajohaukkaa.
Ja parhaillaan ryyppää siellä... Pyhän Olavin kiltatuvassa eromaljoja saksalaismankarien kanssa tuossa vaeltavan neidon taatto, Sarkoisten suvun mahtavin kauppias, Sarkonlahden Hartikka-isäntä, eikä tiedä, että hänen valvattityttärensä Kurjetta vaeltaa huurtuvassa erämaassa, perässään tuo...
Neito kääntyy, odottaa kotvan ja katsoo polkua hoippuroivaa miestä. Tämä on taittanut jäänhauraasta lepästä itselleen sauvan. Kurjetta hymähtää katkeran säälivästi. Kääntyy jälleen ja astuu entistäänkin päättävämmin. »Hyvä, oltaneenpa kohta perillä», puristuu hitaasti hänen huulistaan.
Hän jäädyttää sydäntänsä, muuten hän ei jaksa. Tuo tuolla... Tuo Lyypekin-kesti, köyhempi häkäsaunalaista, vaikkakin mukamas kuuluisaa Gruteneitten kauppasukua, tuo tuolla petti hänet, Sarkoisten hyvätyn, ja juoksee nyt laihtuneena, märkänä koirana, kun luulee saavansa Hämeen-Sarkolan sukulaistalosta hyvitykset ja palkat, turkikset ja aarteet... petoksestaan. Kurjetta naurahtaa, niin että tuska juuttuu keruksiin.
Mitäpäs se aikoikaan... tuo koreatakkinen heitukka parka toissa päivänä Haahlon kaupungin satamassa? Pitivät peliään myymähökkelien liepeillä loisten tyttöletukoiden ja muiden läksijäimien kanssa kestit, talvimakaajat, joiden piti jäädä koko talveksi näille maille. Siinä pelehtivät, hänen, rakastuneen Kurjetan, vuotellessa koskenkorvalla Gunno-herran tulemista. Mutta silloin... se saastahinen, tuo kamasaksa tuolla, sen sijaan, että olisi pyytänyt häntä kotomaalleen emännäksi, oli yrittänyt paeta tavaramyttyineen isäntänsä lähtevään laivaan. Sanomatta sanaakaan, kysymättä sanallakaan, miten oli käynyt hänen, Sarkoisten tyttären...
Kurjetan silmää pakotti yksinäinen, viimeinen kyynelkarpalo. Hän veti sen kämmenselällään olemattomiin ja pakahtunut rinta tyhjeni.
Miten hän oli saanutkaan rukoilla, luvata kaikki aarteensa ja uskotella, että Hämeen-Sarkolassa he eläisivät osmeroisiksi ja valloiksi, kunnes taatto heitä armahtaisi, lupaisi toistensa puolisoiksi maan lakien mukaan... Ja tuo tuolla, tuo Gruteneitten korkea Gunno, oli uskonut... silmissä ahneus, himo päästä palkkarengin olosta ja ehkäpä... herrojen herraksi!
Kurjetta neito tunsi pakkasesta kopristuvien hameittensa jäätyvän vyötäröittenkin kohdalta. Se teki hyvää. Hän seisahtui. Silmäili tuntevasti ympäristöä. Nyökkäsi tyytyväisenä. Vetäisi olaltaan eväskantamuksen. Ja jäi odottamaan kestiä.
He olivat ehtineet vihdoinkin Sisä-Hämeen rintamaitten äärimmäiselle rajalle. Ja tuossa oli Sarkoisten vene valmiina kangastaipaleen päätteessä, ja lähellä, koskenniskan sivussa, melkein kiinni mantereessa pieni saari ja saarella tyhjä kalasauna, johon saattoi yöpyä.
Sinne hän vei nääntyneen miehen, pani lavitsalle, mutta ei sen paremmin hoivannut, ei edes märkiä, risaksi menneitä saappaita riisunut, ei sytyttänyt tulta kylmään takkaan, vaikka pakkanen veti jo jäähän rannanpuoleista tyyntä ja kapeata salmea.
Hän, Kurjetta, istui rahilla koko yön, aamunsarastukseen saakka, poskiluut kelmeinä, huulet kalseassa hymyssä, sillä hän iloitsi vyötäröittensä ja sydämensä kohmettumisesta ihanaan ja hurjaan kuoleman horteeseen.
Kun Gunno-kesti alkoi uikuttaa sairain äännähdyksin heräämistään, Kurjetta pani eväsnyytin kainaloonsa, astui ulos, jättäen oven auki, josta työntyi sisään kireä pakkanen. Neito astui veneelle. Hengähti helpotuksesta, sillä vielä oli kapeassakin salmessa juova sulaa vettä. Hän astui veneeseen. Vetäisi sen vastapäiselle rantajäälle. Jäi viereen seisomaan.
Kului aika. Kesti astui väristen, nuttua painaen ryntäilleen, saunasta, haparoi etsien rantaa kohti. Tuli jäätyvän salmen kohdalle ja näki Kurjetan seisovan liikkumattomana paikallaan.
»Minä palellun kuoliaaksi», hän huohottaa, henki huuruten. »En jaksa tehdä tulta...»
»Ei ole tarvis enää... sinulle tulta», kuului vasemmalta jäänreunalta. Kesti ei näyttänyt ymmärtävän. »Missä ovat eväät?» hän kysyi valittavasti. »Täällä, tässä kourassa», vastasi Kurjetta.
»Souda, tuo», kesti ojensi kättään. »Sinun on kuoltava nälkään ja pakkaseen!» kuului huutona vastaan.
Mies vavahti, hätääntyi, alkoi kiertää rantajäätä kuin yli pyrkiäkseen. Taas hän pysähtyy avuttomana. He seisovat vastakkain.
»Luuletko sinä, että Sarkoisten Hartikka, jolla on kolme hopeavannetta näädännahkalakkinsa ympäritse ja viitassa punanauhat ja kirjoneuleet, luuletko sinä, että hän antaisi koskaan tytärtänsä vierasveriselle, kestikasakalle, mankarien rengille, häh? Uskoit valhetta, mies, kuten minäkin.»
»Päästä minut!» vastasi mies suuressa hädässä. Kurjetta nauroi houreisin silmin: »Et osaa edes uida, parka!» »Tuo jäätyy kohta... umpeen!» kesti huusi viimeisillä voimillaan. Kurjetta nosti airon veneestä. »Tällä airolla särjen jokaisena aamuna jokaöisen jään, kunnes olet kuollut!» Kesti astui juopunein askelin rantaveteen, mutta peräytyi kauhuissaan, jäi jäälle rähmälleen. Kurjetta nauroi toivottoman kovaa naurua. »Jäädy, jäädy jäiseksi kasaksi! Ei synnytä Sarkoisten tytär äpärää maailmanrannan kesteille!» Kuoleva mies ojensi hervotonta kättään, joka vaipui samassa takaisin. »Jos liekin ollut kerran rakkaudesta huhu...» päättyi Kurjetan ajatus.
Kului jälleen kotvan aikaa. Kurjetta lysmyi veneenkaarta vasten, mutta pysyi airon varassa polvillaan. Haikea ääni kuului vihdoin hänen suustaan: »Jäinen arkku sille puolen, toinen tälle. Ja olkoon se saari... Kurjetan saari...»
Niin he menehtyivät. Ennen jäätymistään ennätti vesi heittää heidän ylleen monenkertaiset jäiset käärinliinat. Lumi peitti heidät. Ja keväällä melonsyöstävä koski painoi heidän ruumiinsa suvantovesiin.
Nyt on se koski kuivunut pieneksi puroksi, joka vain keväisin herää pieneksi ojaksi. Pieni saari on liittynyt mantereeseen. Mutta yhä on sillä niemelläkin nimenä Kurjetan saari.
URJALAN KÄRÄJÄPUKARIT
Vanajan miehet, Sääksmäen läntisiltä rajoilta aina Kukkian Kuohijärven perukoille saakka, kävivät parhaillaan maanmainioita käräjiä muinaisen Urjalan Koukonkalliolla.
Korkea oli kevätkesäinen taivas. Jorottivat ukot kallionkupeilla ja nuoret jouselliset seisoskelivat peukalo potrasti painettuna vaskivyöhön tai koko koura miekanhankkilukseen. Yksistä ja toisista naittilaista melskasivat suutaan. Mutta toviksi tuolloin tällöin mykkenivät, kun katsahtivat kalhonyliseen petäjikköön päin, jonka suojassa kiersi käräjäympyrä, kaksitoista istuinkiveä ja keskellä laakea varkaankivi.
Muuttuipa kuitenkin eräänä hetkenä ukkojen jurahtelu myhäileväksi naamaksi, sulhasmiesten puheenpito ja töllistely iloiseksi irvistelyksi. Sillä käräjäkallion vastakkaisilta puolilta, Koukonniittyä pitkin, tulee kaksi ukkoa. Toinen laihan kälpeä, hiihättelee kevyin askelin, toinen, harteikas ukonturilas, talsii karhunnäköisenä töllerönä, heinänalkua lanaten, polusta välittämättä.
Siinä ne tulivat, Kuohijoen riitapukarit, Kierikka ja Karmu, joilla oli asiaa jokaisille käräjille. Riitelivät vaikka nauriinnavasta tai katiskanpuolikkaasta, jollei sattunut parempaa. Niille oli näet, naapuruksille, mennyt kauna veriin.
Jo ne olivat kevätapajoilla toisilleen nyrkkiä puineet. »Vale kiinni, ennenkuin leviää», oli käkättänyt Kierikka ruuhestaan. »Oikeudessa ja totuudessa menee mies läpi maan ja meren», oli Karmu jyrähtänyt vastaan oman sananlaskunsa, mihin Kierikka oli sujahuttanut: »Ka, ka, valepa se huononkin puheen kaunistaa.»
Ja siinä ne nyt tulivat ukot, joita kansa ei muuksi hokenutkaan kuin Urjalan riitapukareiksi tai Kuohijoen kukkoloiksi.
Olivat jo käräjät käynnissä. Lieroisen poika oli tuomittu toisen miehen lampaan taposta ja siltä oli tavan mukaan otettu selkänahka. Mutta ei tuo varkaan ruoskiminen ollut paljonkaan mieliä kiihotellut. Ukkoja, Kuohijoen kukkoja, vuoteltiin käräjäkehään.
Vielä seisoivat äijät vastakkaisilla puolilla ympyrää. Mutta kummankin taakse oli jo ennättänyt kertyä puolenpitäjiä, Kierikan vierille liukaskieliset irvihampaat ja Karmun luo totisen näköiset jurtikat.
Ja irvileuat nauroivat jo edeltäpäin keveläkielisen Kierikka-ukon voittoa. Mutta päivänpaisteisimmin muhoilivat kallion kupeella vankkavanteiset oluttynnyrit, joita pieneläjät olivat tuoneet kaupan. Oli näet tapana, että pienissä riita-asioissa tappiolle joutunut tarjosi voittajalle olutkestit sovittajaisiksi, mikäli ei riittänyt pelkkä kädenlyönti kumminkin puolin.
Päivä oli vielä idän puolella. Ja sekös sattui ympyriäisiin tynnyrinaamoihin. Nämä saivat melkein ihmisen ilmeet. Millä oli tappinenänsä alareunassa, millä ylhäällä tai sivuun heitettynä. Sen mukaan ne kukin näyttivät myhäilevän ukonnaamallaan ihmisukkojen riidoille. Eikä voinut paisteleva Ukko-jumalakaan erehtyä siitä, että täällä, Remusenpojan ukkoloilla, oli nauru jo edeltäpäin leppoisan sovittelevaa ja ylimmäisen viisasta.
Tällä aikaa Kuohijoen pukki ja pässi olivat jo päässeet vastakkain. Mutta tuskin oli Kierikka ennättänyt ruveta selittämään naapurusten tämän keväistä rantaniittyjen arpomista, kun Karmu jo päkkäsi omalla tavallaan: »Kiero olet ollut ja kiero olet vasta ja mikäs olet nimeltäsikään muuta kuin Kiero!»
Viime sana jyrähti niin, että petäjänhelpeet, mitä lie vielä kevättalvisesta Tapionriihestä jäljelle jäänyt, olivat karista kalliolle. Samassa oli jo Kierikalla tulta tappuroissa. »Hyvät vallat ja vanhimmat, kuulitteko? Häpäisi miehen nimeä! Mutta jos antaneekin koira nimen, kyllä mies nimensä kantaa! Tietänee täällä joka mies, että olen sukua Lempoisten kuuluille Kieroille ja että verikostolla on tapana maksaa häpeä meikäläisten suvulla.» Karmu murahti. Kierikka kävi ivalliseksi: »Ja jos sanotaankin minua arkioloissa Kieraksi, pitäisi kuurollakin olla korvat päässä eikä pakaroissa...»
Jouselliset remahtivat. Pitäjänvanhin nosti kätensä, vaati vaikenemaan. Ja jo pääsi Karmu selittelemään:
»Oli näetsen, suuret vallat, sillä tavalla, jotta... tavan mukaan tämä tässä ja minä laskimme Kuohijoen virtaa pitkin arpalastut ja näissä kummankin puumerkit, jotta, kuten tiedetään, kumpikin naapurus saa sen palan rantaniittyä, mihin kohtaan veenkierre pykäläisen puun heittää. Ka, lienkö oikeassa?»
Käräjäin päämies nyökkäsi, nyökkäsivät kaikki lautamiehet alemmilta istuimiltaan ja nyökkäsivät sekä Karmun että Kierikan puoltajat.
»Ka, mutta kuinkas kävi?» Ja ukko tiirotti tasakärsän silmin vastustajaansa. »Tuo tuossa, tuo repolainen, jolta ei keinot puutu, sepäs oli vasta tekosensa tehnyt! Oli lykännyt virtaan parit kolmet arpalaudat ja mitäpäs tästä? No, ka... sai monesta valita ja sen paikan otti, missä kasvu oli paras ja rantaruovisto mehevin...»
»Vai, vai», lipitti Kierikka nokkelasti, »mutta näytäpä ne liiat arpalastut. Ja liekö niitä kuka ees nähnyt?»
»Eipä ei, kun tuota... varjelee se repolainen suurenkin häntänsä. Lie poveensa noppinut, kun en osannut oitis konnan juoniloita tarkata...»
»Vai konnan?» kivahti Kierikka. »Mutta missäs koira, jos ei hännässä... Ja niinhän se hullu kylpee, jotta nahka lähtee.» Ja taas kajahti jousellisten huikea nauru, sillä Karmu oli jäänyt alakynteen, kun ei ohut todistajiakaan, ei ees kylänloppuista tai muuta häkäsaunalaista.
Kierikka yritti olla viattoman näköinen. Mutta sittenkin vetihe kapeahuulinen suu veuruun. Kääpämälli mutruili poskessa, ja valuipa kohta suupielestä ruskea juova poskenalaisia ryppyjä myöten, siitä leukaperiin ja kaulalle. Ja yhä pelehtelivät silmänviirut ilomielisen ilkamoivina, vaikka hän yrittelikin niitä peittää yläluomien avulla lampaansilmiksi, muka. Se oli viisaan repolaisen vilpasta ilonpitoa tasakärsän kustannuksena.
Mutta eikös tullutkin paha pettymys Kierikalle. Päätuomari lateli hitaasti, myhäillen Kierikkaa kohti: »Liepä paikallaan... nuo niittylaikat... arpoa uudestaan. Ja silloin olkoon seitsemän kylänmiestä paikalla.» Siinä se oli! Ja panipas vielä valehtelijan määrän... Mutta ei auttanut. Kierikka teki, kuten viisaat lurjukset ovat aina tehneet. Oli olevinaan ylettömän tyytyväinen. Ja sonnustautui uusiin asioihin.
Niitäkös riitti. Tuli asia naapurusten lapinorjista. Oli muka juonikas Kierikka pelastanut Kannun kotakunnan suurena räkkävuonna kuolemasta ja tavan ja lain mukaan kantanut siltä verot kolmena vuotena. Mutta Karmu väitti, että peskiukotkin olivat laskeneet asiassa valetta, kun oli muka Kierikka luvannut ottaa vähemmät kiihtelykset kotakunnalta. Tästäkin asiasta tuli pelkkä nahka, kun ei päästetty lapintenavia todistamaan.
Tämän jälkeen aiottiin pitää nahinaa naapurusten majavapadoista ja takamaista. Mutta silloin keskeytyi riidanpito koko käräjäkunnan naurunrähäkkään. Kaksi piikkomekkoista pojannallikkaa oli kiivennyt suuren hongan keskimmäisille oksille. Ja tänne nousivat nyt kaikkien katseet. Pojankurikat näet kykkivät kumpikin oksallaan, toisiansa vastapäätä, olivat nokkivinaan kuin vihaiset kukot, käänsivät samassa ketterästi pyrstöpuolet toisilleen, makasivat oksilla rähmällään, levittelivät käsiään ja kiekuivat hirvittävällä soraäänellä kumpikin omalle ilmansuunnalleen.
Päätuomari koetti pysyä vakavana, mutta hän ei kyennyt samassa hetkessä vaatimaan hiljaisuutta, sillä melu oli ankara. Kävi näet kansan kesken pilapuheena, että Karmu ja Kierikka olivat sellaisia vihamiehiä keskenään, ettei heidän pirtinviiriensä kukotkaan totelleet edes Tuulenakan puhumista. Aina olivat muka punaheltat nokittain tai pyrstöttäin, vaikka sama ahava niitä pyöritteli. Tämän tarinan vuoksi oli käräjärahvas suunniltaan hekotuksesta, naurusta, kirkunasta ja mölystä.
Karmu seisoi kuin pirtinmuuri synkkänä paikallaan. Mutta Kierikka osasi yhtyä ilonpitoon. Oli hekottavinaan niin, että täytyi muka molemmat kädet panna maha vyöksi, jotta ei koko vatsa revähtäisi.
Ja niinpä päästiin lopultakin viimeiseen riitajuttuun. Kierikka oli juottanut koivunsimalla ja olvella Karmun tukkihumalaan ja pistänyt tämän poveen kauppapirkan, johon oli vuollut sellaiset lukumerkit, että oli muka Karmu hänelle velkaa kymmenen kielellistä ruista. Ja itselleen, omine puumerkkeineen, hän oli tehnyt samanlaisen, kuten oli siihen aikaan tapana velkasopimuksia solmitessa. »Ja eikös sitten tuo ruttohinen, tuo maanalinen kouko tullutkin, ja oikein vierasmiesten kanssa, huomenissa, kun päätä yhä porotti kuin itsensä Remusenpojan kattilassa, eikös tullut, tuo ruoja ja iso-rupi, ja vaatinut minulta... olemattomia velkoja?» Näin lopetti Karmu pitkät selittelynsä.
»Ka, kyllä asia on tosi, vaikka valehtelija puhuu», iski heti vastaan kielevä Kierikka. »Mutta kun on näkijät vankat, todistajat; nuo tuolla... Kalkon Hänni, Raution Turri ja Leppänän isäntä, meikäläisten kylän vanhin. Niin jotta... jos todistettaisiin ja pantaisiin Karmu maan- ja tulenvalalle.» Ja siinä seisoi Kierikka kälpeän virkkuna, mutta silmissä rääkätyn karitsan katse.
Ja mitä todistettiin? Eipä muuta, kuin että Karmu oli kohmeloisessa kiukussaan polttanut puupirkan, jotta ei ennätetty tarkastaa, oliko se väärennetty vai ei. Ja mitäs se olisi sitä tuleen pannut, jos olisi ollut väärä? Kyllähän ne sellaiset merkit olisi osattu selittää omankyläisten kesken... pitäviksi tai pitämättömiksi. Siinä oli Karmu permessä. Ukko tuomittiin maksamaan suuret työsakot, monen monet päivätyöt Tenholankankaan linnavarustuksilla, maksamaan kielelliset saamamiehelleen Kierikalle ja lisäksi — tavan mukaan — tarjoamaan sovittajaiskestit naapurilleen, vääryyttä kärsineelle ja rehelliselle Kierikka-ukolle.
Kierikka näytti vetistelevän pelkästä onnesta ja oikeuden voitosta. Mutta sai kuitenkin puserretuksi liikutetuilta huuliltaan yleviä totuuden sanoja: »Johan ma sen sanoin ja sanoi sen tämä naapurinikin mennäkeväisessä hauenkudussa, jotta... oikeudessa ja totuudessa menee mies vaikka läpi maan ja meren.» Ja näine sanoineen meni voittaja riitaveljensä luokse, joka seisoi yrmeämpänä turripäistä Turisasta, ojensi nöyrästi etukoparansa, kuten tapa oli, tuomion päätteeksi ja tunnustukseksi.
»Saatu tapa tallella pysyy», hän lausahti vakavasti kättä ojentaessaan. Karmu alkoi tallata molemmin jaloin kalliota kuin hiitolaisten Tarvas, häränniska etunojossa ja otsa julmana kuin jättiläispässin.
Mutta Kierikka jatkoi puhettaan, jotta jousellisten naamat kävivät liikutuksesta vakaviksi, ihanpa itkuisiksi, ja ukkojen parrat järähtelivät. Eikä hän sittenkään sanoja tuhlaillut. Sanoipahan vain vesissä silmin: »Ota kopra, kuomaseni, ota, tasan pannaan näetsen, tasan voitot ja tappiot. En ota toki naapurin mieheltä enempää kuin puolet velasta, viisi kielellistä. Noh?» Karmu tuijotti tylsänä. »Väärin on eletty, väärin, kuoma kulta. Nyt, nyt en jyväistäkään enempää... en, totisesti, muuta kuin viisi kielellistä. Eikä tässä kehnoja olla kuohijokelaisten kesken... tasan pannaan sovinto-oluetkin, tasan pannaan ja koko joukolle juoksutetaan, tynnyrin sinä ja tynnyrin minä, heh?»
Nämä viimeiset sanat, ne ne vasta nostivat kansassa liikutuksen hyrskeen. Lakit heiluivat, miekkavöitä hellitettiin jo edeltäpäin. Eikä siinä auttanut Karmun kuin raapaista maata takakontallaan ja suostua, hyvinkin suostua.
Eikä ollut ennätetty vielä heleään iltahämäräänkään, kun jo ukot istuivat kaulakkain tynnyrin pohjalla, sovitellen loppujakin vihanpitojaan.
»Ka, ka... tulinpa tehneeksi velkaa naapurille», toisteli Karmu, »no, mikäs siinä, hyvälle miehelle, ja kokonaan minä sen maksan. Ei ole ollut... tuota Karmussa... tapana...»
Tästä oli tulla välillä riita. Mutta tokaisi siihen joku kuohijokelainen: »Nämä kun ovat olleet nämä naapurukset silläkin tavalla kaunapäitä, etteivät ole emännilleenkään tehneet samanpuolisia tenavia. Ei ole Kierikalla muuta kuin tyttäriä eikä Karmulla muuta kuin pojanjullikoita. Mutta tietään se kyllä, jotta se Lulli vierustelee sen Kierikan Hellikin kanssa...» Ukot katselivat toisiaan halein silmin. Mutta viimein sai Kierikka sanoiksi: »Vai, vai, mutta... se tyttö kun rahotaan, eivät taida riittää siihen kaikkikaan Karmulaisen turkisorret.» »Vai ei riitä?» jurahti epäluuloisena Karmu. »Vai, vai, ka, ka... aiotkos ruveta kettämään ja pettämään... tyttärilläsi, häh?»
»No, ka... älä suutu, kuoma, eiväthän ne keinot ketulta lopu, ja käytäneenpä noita käräjiäkin vielä tulevana, kevännä...»
Vilautti silmää miehille, ja suuri oli ilo tynnyrien vaiheilla aamuun saakka.
KORPILAULAJAT
Pieni, kevyt lappalaisvene kiitää vinhasti Vaskojoen suista Paadarjärven vastarantaa kohti, josta päin kuuluu tuohi- ja puutorvien soittoa rantueen kotakylistä.
Toste-munkki on heittänyt tuhdolle mustan dominikaaniviittansa, sillä kiivas melonta on saanut hänet hikeen. Hänen kastamansa lapinnuorukaiset Laiti ja Sirma vetävät airojensa pyyryissä hellittämättä. Matkueella on kiire. Paadarin etelärannalla vietetään Tiermeksen uhrijuhlaa, jossa on uhrikaritsana Lapin kuuluisa saarnaajatar Margareetta.
Lapinpoikien tukanrajaan on kihonnut hikeä, sillä täällä Inarin tytärjärvillä vallitsee parhaillaan tuollainen kummallinen varhaiskevään ilma, jolloin yht'äkkinen lämmön lehahdus — ehkäpä vain muutamaksi päiväksi — saa rannikon koivikot hämynsekaisesti vihertämään, virrat vihisemään ja järvet loistamaan kiiltävässä hopeassa.
Toste-munkki herkeää melonnastaan. Hän on uupunut. Ja hänen täytyy ajatella. Miten on pelastettavissa valkoverinen Margareetta, entinen pirkkapäällikön tytär, joka jo monet vuodet, vieläpä kaimansa Margareetta-kuningattaren suojeluskirjeen turvin, on kastanut pimeintä Ivalon, Paadarin, Kaamasjoen ja Sompionkylän Lappia?
Näiltä main olivat viime kesästä saakka tuhoviestit kiitäneet Inarinjoen laaksoon, jossa Toste-munkki oli tehnyt lähetystyötä saarnaajana ja kappelinrakentajana.
Metsäpalot olivat hävittäneet jo keskikesällä laajat alueet jäkälämaita, olivat huhut huutaneet, ja nälkä oli kaatanut saamekansaa kota kodalta, kylä kylältä. Eikä ollut auttanut parhainkaan tietäjä, ei mikään uhri, ei poronveri, ei majavanihra eikä kalanrasva, jos olisi näillä voitanut kaikki Inkerin seitapahtaat, Tiermeksen ihmiskuvaiset patsaat tai itsensä Ukon ja Ravdnan alttaripaadet.
Eikä voinut auttaa. Sillä mahtavin jumalan kuva, Gedgge olmush, Paadarin valkohattuinen Jubmelinkuva, oli jaoitettu maahan. Ja tämän oli tehnyt Inarin pyhimys, Margareetta.
Häntä, pyhää Margareettaa, ei Toste-munkki ollut koskaan nähnyt. Mutta tuon naisen hahmo oli huhuissa ja tarinoissa sädehtinyt hänelle jo vuosia hurskaana Maarian-kuvana.
Hänellä oli kuulema syvä arpi kaulasuonella, sillä nuorena tyttönä hän oli aikonut surmata itsensä, koska kova pirkkapäällikkö oli pakottanut tytärtään Torgarin norjalaispohatan tuntemattomalle pojalle. Silloin oli pakanallisen kova taatto lähettänyt jousellisensa myymään uppiniskaisen neidon Nevansaaren orjamarkkinoille, Moskovan pajareitten juomajuhlain herkuksi. Pyhät dominikaaniveljet olivat hänet pelastaneet Viipurin luostarikouluun ja kasvattaneet hänestä saarnaajattaren, Lapin profeetan, joka oli jalosti puolustanut kotakansaa päällikköpirkkojen kovaa sortoa vastaan, hoivannut sairaita, kastanut ja opettanut.
Niin he olivat molemmat, ajatteli dominikaani, Herran korpilaulajia. He kuuluivat yhteen. Ihmeellinen pyhimysneito oli pelastettava. Tuska ja hätä yltyi muistelijassa jokaiselta aironvedolta, sillä yhä tiheämpinä ryhminä risteilivät järven kaikista kolkista lapinäijien veneet puikoen kaikki kohti Paadarin uhriseitaa. Tuohi- ja puutorvet huusivat yhä raikuvammin kotakansaa paikalle, ja vieläkin kauemmaksi, yli kannasten, Ivalon suille saakka, kantoi kumea jylke jaloin poljettavasta kalliopaadesta, jolla saamelaiset lähettivät suurimmat hätäviestinsä pimeimpienkin perien porokansalle.
Uhrirumpujen ääntä ei vielä kuulunut. Mutta metsät ja tunturit humisivat ja kajahtelivat kuuntelijan korvissa kuin hirmumyrskyn käsissä. Oli kuin tuo soitto ja jylhä jylke olisi ennustanut kuolemaa jokaiselle kristitylle tässä lovinoitien maassa.
Karmea korpi, jonka sylistä hänet oli kerran reväisty irti ja ahdettu oudoin opein Turun dominikaanien luostarikoulussa, syöksyi nyt äkkinäisellä voimalla hänen hämärimpiinkin muistoihinsa. Sen synkkä voima ja villi, huumaava ääni vavahdutti hänet yhtäkkisellä kauhulla.
Eikö hän ollutkin kerran, päästessään priorinsa mukana Daakian dominikaaniseen provinssiaalikokoukseen ja kuullessaan samalla matkalla Juhana Hussin vapaudensaarnaa, tuntenut samankaltaista, mutta kaukaisen kaukaista, ihanasti hirvittävää huimausta?
Juhana-mestari oli tuomittu helvetin tuleen. Ja palattuaan oli nuori Toste polttanut hussilaisen postillansa ja kurittanut verisin ruoskin sielustaan kerettiläisyyden, joka oli ollut pelkkää saatanan kiusausta. Hän oli itse, omasta tahdostaan, tullut hakemaan marttyyrikuolemaa täältä pahojen henkien maasta, ja hän aikoi kohta saarnata pyhimyksen pelastukseksi, niin että kalliot ja paadet halkeilisivat kuin Golgatan maanjäristyksessä.
Mutta sittenkin! Vaikka hänen kuvitelmissaan loisti parhaillaan Margareetan hahmo heleänä kuin rukoileva Neitsyt taivaskruunu ohimoillaan ja marttyyrien purppuraiset liljat kaulallaan, solisluilla ja sydämellään, sittenkin, samalla kertaa, aivankuin helvetin lieskana, hänen rintaansa ja aivojansa huumasivat tuon lähestyvän uhrikaltaan verenkarvaiset virvaliekit ja monet äänet, joihin tällä välin olivat yhtyneet myös yksinäisen noitarummun harvat, tasaisesti toistuvat kumahdukset.
Siinä seisoo jälleen rakennettu Tiermeksen jumalankuva. Korkealla mustanharmaalla paadella kekotti valkoisesta ukkosenkivestä hakattu, jättiläiskokoinen ihmisenpää. Sen ympäri kiersi Ravdnan alttari, hirsilava, jolla oli runsaasti poron- ja hirvensarvia. Nuoret, hennot koivunlehvät koristivat sarvirykelmiä, jotka kiersivät kuin pienet, tuuheat saaret pyhää, paatista kehää. Mutta seitapahtaan ja metsän väliselle lakealle nurmikolle oli levitetty monenkarvaista taljaa: hienoa vasannahkaa, kesyn poron ja villipeuran sikiöitten pörheitä, kiiltäviä turkkeja ja kallisarvoisia majavannahkoja. Ja näiden välitse kulki uhrialttarille polku, jolla seisoi kyläkuntain suurin tietäjä, Vuolabba.
Kansaa kertyi juhlapukimissaan. Heleän punaiset kengänpaulat vilkahtelivat. Verkaiset, räikeänpunaiset ja siniset patalakit erosivat jyrkästi taustan tummasta metsänrinnasta. Mutta jäyhät sarkamekot kiersivät harmaana, leveänä vyönä taljojen peittämää uhrikenttää.
Noidan poika Saijets kumisuttaa hiljaa ja hitaasti rummun kalvoa. Kansa kyräilee Tostemunkkia päin, joka on nyt vetänyt ylleen mustan dominikaanikaapunsa.
Äkkiä syntyy kuolemanhiljaisuus. Vuolabba viittaa. Läheisestä luolasta talutetaan saarnaajatar Margareettaa päivänvaloon. Hänen kätensä on sidottu lujasti ranteista selän taakse. Valkoinen alusviitta verhoo pelkkinä riekaleina hänen ruumistaan. Vuolabba viittaa jälleen. Uhri heitetään alttarille, jonne hän hukkuu melkein näkymättömiin sarvirykelmien ja koivunlehtien sekaan. Samalla nousee jumalanrummun syövereistä kaukaisen hirmumyrskyn tapainen ääni; minkä kestäessä Vuolabban suu näyttää laulavan uhri- ja kostojoikua, joka nostaa hänen äänensä vuoroin raivokkaaksi karjunnaksi, vuoroin kimeäksi pitkäksi huudoksi tai käheäksi kiljaisuksi, päättyen hammastenkiristykseen. Vihdoin ponnahtaa hän alttarille ja pitkä poropuukko välähtää hänen leveästä vyöstään.
Tuon kaiken, joskaan ei ihmisuhria, on Toste nähnyt monet kerrat ennenkin tapahtuvan silmäinsä edessä. Ja monta tuollaista uhrimenoa hän on tuhonnut saamansa voimalla.
Hän on seurannut palavin silmin Vuolabban yltymistä siihen vaahtosuiseen hurmioon, jossa käsi kohoo veristävään iskuun, astunut lähemmäksi askel askelelta ja seisoo nyt yht'äkkiä uhrilavalla noitaa vastassa. Sanaa sanomatta hän vääntää Vuolabban ranteesta. Uhriveitsi putoo. Noita horjahtaa, kaatuu uhrilavitsan reunalta alas kivipaadelle ja vierähtää kentälle saakka. Munkki on katkaissut uhrin ranteista köydet ja seisoo nyt kauhistunutta kotakansaa vastapäätä. Hän saarnaa.
Hän puhuu sille sen omalla kielellä, kuten monet kerrat ennenkin. Hän julistaa jaoittavansa maahan tämän kuolleen epäjumalan, murskaavansa saatanan noitarummut, ajavansa helvetin tuleen rupihuulisen Ruobban ja nelijalkaisena ryömivän Rotton — kaikki saamekansan kuolleet manalankuvahaiset, joilla ei mitään valtaa ollut Herran vihan edessä. Piru yksin, piruista katalin, oli opettanut heidät joikaamaan, ja siitä oli heidän suunsa mykistynyt, siitä ja pökkelöjumalista oli elävä taivaan Herra kotakansalle lähettänyt nälän ja ruton. Eikä pitänyt heidän suuhunsa tuleman muuta kuin saastaista ilmaa, merenlöyhkää, suolaheinää, vesisaran kortta ja juurta, silkkaa verikakkua ja pettua, jolleivat he tänä hetkenä käänny valkean Jumalan puoleen, kuten esivalta, kuningatar ja voudit ovat heitä kuoleman uhalla käskeneet.
Vuolabba makasi yhä tainnoksiin langenneena. Kansa ei saanut suutaan auki, ei joikuun eikä kiroukseen. Yksikään käsi ei noussut, sillä tuo mies oli mustassa kaavussaan valkoisten herrojen, pirkkapäälliköitten ja kuninkaanvoutien mahtava noita, joka saattoi heidät tallata kuin maan matoset jalkainsa alle. Mutta Margareetta, pyhimys, on jo ajat seisonut uhrilavitsan reunamalla ja katsellut saarnaavaa miestä, jonka sanat soivat tulisena koskena. Toste-munkin katse on kääntynyt häneen. Ja mies hämmästyy. Hän jää seisomaan lumottuna.
Tuo nainenhan ei ole kalpea pyhimys. Jotain riutumusta lie kasvoissa, nälästä ja köysissä kitumisesta. Mutta ne eivät muistuta sittenkään minkään pyhän naisen kuvaa, ei pyhän Teklan eikä santa Barbaran eikä taivaan liljakuningatarta. Sehän oli — Toste oli kauhistumaisillaan — kuin pakanallisen maahisen heleäverinen tytär. Se seisoi riekaleisessa viitassaan kuin olisi ollut yllä aivinaista liinaa. Solisluun yläpuolella kiersi tumma arpi, mutta kaula paistoi sitäkin valkoisempana, kuin halatuimmalla hanhella.
Ja se hymyili. Nyt se lehahti ohimon rajaan saakka helakan punaiseksi. Vaikeni jälleen ja veti rinnoilleen viitan suikaleita.
Munkin lukemattomien öiden ruoskima ruumis vavahti. Hänen rintaansa tulvahti samanlainen myrsky, mutta sata kertaa hurjempana kuin kerran Juhana-mestarin saarnatessa sielujen vapautta. Tuo nainen tuossa oli korven papitar, jonka pelkkä hymykin oli pakanallista elämänriemua tai — nyt juuri syttynyt uhmaavaksi kapinan lieskaksi suumalossa ja silmissä.
Autuaan veli Gascalcuksen luostaripergamentit hukkuivat kuin savuun. Jokin voimakas käsi heitti ne roviolle. Hänen oman opettajansa Nicolaus Olavin selitykset »Libri cententiarumiin» katosivat samaan tuleen. Hän, Toste-munkki, tunsi kuoriutuvansa irti joistain vuosisataisista hämähäkinverkoista, koleasta kopinilmasta, kidutuksesta ja ahdistuksesta. Pieni pakana souteli hänen suonissaan. Hän tunsi jälleen sieraimissaan sen korven tuoksut, minkä helmasta hän oli kirvonnut kerran eloon. Ja sitäkin enemmän: Räikeässä päivässä lemusi ja tunkeutui hänen aisteihinsa uhrikiven kyljestä majavanihran, poronluun ja kalanrasvan makea haju. Erämiehen saaliinhimo nosti hänen ryntäitään. Riemuitseva pakana temmelsi valtoimena hänessä itsessään, hänen ympärillään ja tuossa naisessa, joka on naurahtanut parikin kertaa hieman halveksivasti ja kuitenkin — toisen kerran — kuin itsekin hämmästyen omaa nauruaan.
Eikö se puhu? Ei, nyt se näyttää vain nostavan kättään, viittaavan mykkään lapinrahvaaseen ja sitten yli Paadarin, vastarannan korpeen.
»Jätä heille heidän jumalaparkansa, Toste-munkki!» kuului yht'äkkiä Margareetan suusta. Hän astui lähemmäksi.
»Kuka sinä, joka...?» alkoi mies hätäpäissään.
»Minäkö, saarnaajatar, Lapin käännyttäjä? Minä, juuri minä», nainen puhui. Ja astui vieläkin askelen lähemmäksi. Ja hänen silmänsä paistoivat jotain uutta tulta, jota hän itsekään ei lie koskaan tätä ennen tuntenut.
»Minulle syntyi juuri nyt, juuri nyt, uusi jumala», hän jatkoi.
»Mikä on se jumala?» kysyi Toste, vaikka hän tiesi ja tunsi sen kysymättäänkin.
Mutta Margareetta väisti vieläkin kerran. Hän tuohahti aivankuin vihaan omaa entistä itseään, koko mennyttä kohtaloansa vastaan. Hän alkoi puhua nopeasti, aivan kuin hakien itse todistuksia itselleen:
»Minun taattoni oli kastettu, ja taattoni taatotkin, mutta hän myi minut orjaksi. Munkit pelastivat minut, mutta hurskain heistä yritti minut häväistä. Nuo kotalaiset minä olen kastanut, ristinyt Herran nimeen, he aikoivat minut surmata. Nyt tiedän enemmän, Toste-munkki. On vielä jotain, jotain jumalallisempaa... Näin sen sinun silmistäsi!» hän huudahti äkkiä astuen hänen eteensä, olkapäät vavahdellen, mutta käsivarsiaan nostamatta.
Silloin mies löysi tietoisen voimansa. »Olet oikeassa, Margareetta!» hän sanoi tahto teräksenä, joka palaa tulisessa ahjossa. Ääni nousi kerettiläiseen kapinaan. Se soi ivaa ja vihaa: »Herran katulaulajiksi me sanoimme itseämme, me dominikaanit. Muka siksi, että uskalsimme kahlata katuvierien lokaa, juosta Herran koirina ovelta ovelle ja kerjätä, jumal’avita, kerjätä Herran kunniaksi!»
Munkin hampaat pureutuivat lujasti yhteen. Hän jatkoi tyynemmin: »Sinut ja minut uskoin Herran korpilaulajiksi... kasteen sakramentin ylistyslaulajiksi. Ja valehtelin itselleni vuodesta vuoteen. Olen valehdellut tähän hetkeen saakka.» Mies painoi katkerat kasvot ryntäilleen. Margareetta kosketti hänen olkaansa.
»Älä murehdi», hän hengitti läheisin sanoin. »Minä pesen sinun pääsi ja rintasi korpien lähteessä, petäjän lemussa, koivujen tuoksussa, mullan ja mahlan väkevässä hajussa...»
»Tiedän, tiedän sen, näen ja tunnen», hengitti mies. »Maan ja metsän, Inarin ulappain ja pilvien, nurmikon ja sammalmättään, verenpunaisten horsmien ja tuntureitten laulajia me olemme. Ja minä olen sinun, yksin sinun kauneutesi laulaja. Tule, tule!»
He astuivat alas. Kulkivat läpi pelokkaana köyristelevän kotakansan. Tallasivat jalkansa alle kiiltävät taljat. Etenivät ohi pimeäsuisen luolan. Nousivat petäjikkörinteelle. Kulkivat pitkän matkan sanattomina. Heidän uusi jumalansa oli häikäissyt heidän silmänsä, mykistänyt heidän suunsa. Mutta heidän sydämensä lauloi. Ja heidän jalkansa tiesivät, mitä kohti astuivat.
Korkealla vuorella he pysähtyivät. Katsoivat kaakossa kimmeltävää Hammasjärveä kohti, josta urkeni väylä pohjattomalle Inarille.
Huomenna, mutta vasta huomenaamulla, he tiesivät soutavansa sinne, Inarin ulappaisinta saarta päin.
NUIJASODAN VUOSISATA
HENRIK VOIKKAALA KUNINKAAN TUOMIOLLA
Turun linnan kirjurituvassa rapisivat sulkakynät, mutta tuon tuostakin, yht'äkkiä pysähdellen, sillä ovella seisoi, korvat hörössä kuulostellen, teinikirjuri pitämässä vahtia.
Nyt oli, totta vieköön, tulenpalava päivä. Ilmassa oli jotain kukaties ruudinkäryä, mutta yhtä hyvin — kukapa ne osasi arvata vanhan maanisän tuittupäiset myrskyt — verenmakua, mestausta tai hirteenvetämistä kerta kaikkiaan.
Näinä aikoina jo 60-vuotias Kustaa Vaasa ei pysy tänä päivänä aloillaan yläkerran kansliahuoneissa tai makuukammiossaan. Hän laskeutuu milloin mitäkin portaita, painelee lyhyin ukonaskelin käytäviä edestakaisin nyäisten hätäisen näköisenä tai kiukkuisesti valkeaa partaansa. Tirkistelee punareunaisin silmin juuri hänen tuloaan varten koruverhoin peitettyjä seiniä ja ärähtelee noin vain ylimalkaisesti, pelkkää saituuttaan: »Osaavatpas koreilla... nämä suomalaiset moukat, mutta veroja, veroja, mitämaks! Ne ne kyllä osaavat... salata, puijata, varastaa — Jumalalta, kruunulta ja kuninkaalta...»
Martti Vilpunpoika, kirjuriteini, sävähtää ovella ja vilahtaa paikalleen. Ei kuulu edes kärpäsen surinaa, sillä ollaan jo syystalvessa.
Levoton ukko kiepahtaa kepeän näköisenä ohkaisilla säärillään kirjuritupaan. Raskas yläruumis aivankuin kierrättää häntä ympäri pitkän pöydän. Tulehtuneitten silmien katse lennähyttelee pieniä takkiaisia jokaiseen paikkaan.
Juupelit, liian tohelosti tuhlaavat hanhensulkia, puukoillaan vuolaisevat tuuman kerrallaan ja tylsiä, sittenkin tylsiä. Mustetta vuotaa... ei muuta kuin tuhlausta. Mutta mitäs muuta — täälläkin... räkänokkien parissa, ei muuta kuin valitellaan. Ovat muka jo kirjurien puvut kyynärpäistä rikki. Uusia muka!
Kuninkaan silmistä noppailevat taas tarttuvat takkiaiset esiin kyynärpäitä. No, mitäpäs tuossa... kiiltävät kuin Naantalin aurinko!
Ja kiiltäkööt! Paistaapa se vielä paikallaan Naantalin luostarikin — viimeisenä sitä lajia tässäkin maankolkassa. Kustaa-kuningas ärähtää itsekseen, mutta tällä kertaa saiturin hyvänmielistä naurua. Olipas saatu nekin salahaudat... aarrekirstut parempaan talteen...
Mutta valitella, valitella, mankua ja kerjätä... sitä ne osaavat, nämä aurajokelaiset, hämäläiset, karjalaiset, herrat ja narrit ja lisäksi kavaltaa, öykkäillä, vieläpä röyhkeillä, nämä risti- ja punaketut, nämä sudet ja ahmat ja ahmatit, pohjanperäläiset velhot ja noidat... suomalaiset.
Siihen keskeytyi ukko-kuninkaan kärttyilevä vihanpito. Oven takaa kuului kannusaskeleita. Hänen tarkka korvansa erotti ne heti lähteneiksi linnanvoudin, Simo Tuomaanpojan, liian suurista saappaista. Se hakee häntä, kuningasta!
Vouti kumartaa hengästyneenä: »Jo tulivat, jo, armollinen...»
Kustaa sai samassa jotain nuorekasta ryhtiinsä. Päivästä päivään oli näet odotettu kuninkaan ylen nuorta puolisoa, Katariina Stenbockia, Tukholmasta laivalla Turun satamaan. Sitä varten hän, Kustaa herra, oli kiirehtinyt Viipuristakin paluutaan... lepuuttamaan harmaata päätään kainon ja lempeän kuningattarensa sylissä.
Ukko keikahteli edestakaisin, höperöitymäisillään, kunnes tuli silmänneeksi neuvottoman näköiseen voutiin. »Miksi ei Kuitian Klaus-herra ole tätä sanaa tuomassa?» kuningas kysyy tiukasti.
»Armollisen rouva kuningattaren laiva ei ole vieläkään näkyvissä, mutta Klaus-herra ja nihdit ja soutuveneet ovat kyllä...»
Kuningas äsähti pettyneenä. Siellä oli kuulema vain alhaalla, väentuvassa, eräs kuninkaan veronkantajista, Lasse Björnram, joka oli tuonut tutkittaviksi ja tuomittaviksi kaksi Lapin-pirkkaa, kuninkaanvoudit Olavi Anundinpojan ja Henrik Voikkaalan. Pitikö panna tyrmään vai heittää suoraan rottien pariin, kellarikoppiin, kyseskeli Simo Tuomaanpoika yhä hartaana kumarrellen.
Kustaan pahasti hapristunut leikkoparta alkoi tutista uudella tavalla. Silmiin syöpyi taas jostain saiturin pistävän kiiltävää tuijotusta, vieläpä kostoniloa. Olivatpa, öykkärit, lopultakin hänen käsissään.
»Tuo, tuo...!» hän ärähti viitaten koko kämmenellään.
Kansliahuoneensa raskaan pöydän takana korkeaselustaisessa tuolissa istuessaan on Kustaa jälleen rohevine ryntäineen ja hartioineen hallitsijan näköä. Siinä istuu nyt kaikkinäkevä ja taipumaton valtakunnan luoja ja rakentaja, jonka ajatuksilla on kotkan kaukonäkö ja korkealta haviseva lento.
Tietäneekö tuo laiha kettu, että on joutunut käpälälautaan, tuijottaa kuningas Olavi Anundinpoikaan, jonka Lasse Björnram on tuonut ensiksi kuulusteltavaksi.
Olavi-vouti, kemiläispirkka, on muka Bjömraminkin mielestä vain pikkuvaras, vähemmän syyllinen kuin Tornion-vouti, Henrik Voikkaala, jonka lappalaisten valituskirjelmät olivat jo vuosikymmenen aikana mustanneet vähintään kruununvarkaaksi, petkuttajaksi, julmuriksi ja riettailijaksi.
Olavi Anundinpojan nahkareunuksinen lievetakki on pahasti nuhraantunut. Harva tukka törröttää kuin pahasti säikähtyneellä. Viimojen ja räntäsateitten rikkomat kasvot ovat tänä hetkenä kuin parkittuun nahkaan piirretty säikähdys ja pelko.
Mutta kieli ukolla laulaa. Ja se laulaa vanhaa vihanpitoa, jota kemiläiset ja torniolaiset pirkat ovat välillään hautoneet ja kasvatelleet polvesta polveen.
»Riehunut se on kuin hullu, Voikkaala, kironnut pakanajumalien nimeen, Ravdnaa, Rotaimoa ja Turisasta on huutanut, jotta jos vain veroa käymme Sodankylästä tai Kittilästä, niin...»
»Totta on, teidän armonne, että keihäällä ja kirveshamaralla on uhannut Voikkaala Kemin lapinkäyjiä, vaikka Kittilä ja Sodankylä luetaan Kemin kauppakuntaan...»
»Kuninkaan vouti voutia vastaan!» huudahtaa Kustaa. »Sehän on...?» hän oli karjahtamaisillaan jotain tyrmään heittämisestä, mutta samassa astui rotevin askelin sisään Klaus Fleming, Kuitian parikymmenvuotias herra ja kuninkaan suosikki, sillä eipä ollut paljon tässä kolkassa muuhun varaakaan edes hallitsijalla. Olihan juuri hiljan nuorukaisen leskiäiti, Suitian ankara Hebla-rouva, lainannut yksinpä tykkejäkin Viipurin puolustukseksi.
Oliko jo vihdoinkin näkyvissä kuningattaren laiva? Kustaa oli viittaamaisillaan pois Lapin virkamiehet. Mutta Klaus-herra oli tullutkin vain ilmoittamaan, että hänen vahtimiehensä olivat pidättäneet kolme linnaan pyrkivää Päijänteen pohjoiskorpien hämäläistä, jotka olivat tulleet valittamaan savolaisia vastaan.
Uudesta pettymyksestä Kustaa ärhähti entistäänkin suuttuneemmin. Jopas tässä...! Joka puolelta suomalaisten valittelua, syyttelyä, eripuraisuutta... ja entäpäs — kovakorvaisuutta itse hallitsijaa vastaan. Ja olivatkos ajan valinneet? Hyvin, hyvinpä hyvin! Sopihan se, kun Viipuri oli kukaties jo maan tasalla, tatarilaislaumat karauttelivat arohevosillaan parhaillaan Savon ja Hämeen sydäntä kohti, hävitys ja tulipalot riehuivat.
Vanhaa kurin ja järjestyksen miestä kauhisti tämä kansa. Sehän oli köysiinpantava hullu tai... murjaanikansa, joka eli kuin elukkalauma sinimustien maassa.
»Se on sekin... verinen tappelu Päijänteen erämetsissä, Henrik Voikkaalan tekoja», tokaisi äkkinäisenä lisäsyytöksenä Lasse Björnram. »Onpa, onpa hyvinkin», lipitti Kemin-pirkka, »sillä on vanhoja sukumaita Hämeessä ja se se on hierimellä hiertänyt, jotta eivät Hämeen-pirkat tottele armollisen hallitsijan käskyä takamaitten asuttamisesta...»
Olavi Anundinpoika olisi liponut kieltään ties kuinka kauan, jollei kuningas olisi äännähtänyt käheässä vihassa: »Sille miehelle ei riitä tyrmä... Hirteen! Tänne... kuulemaan tuomionsa.» Ja hallitsija viittaa voudin hakemaan syytettyä ja antaa samalla käskyn Klaus-herralle tuoda hämäläiset valittajat linnanpihalta.
Nuorteinta miehuusikäänsä elävä vanhojen pirkkapäälliköitten jälkeläinen, Henrik Voikkaala, seisoo miekatta ja aseetta hirmustuneen hallitsijansa edessä.
Ohut ja hieman kiherä vaalea parta kiertelee melkeinpä valkealta hipiältä näkymättömänä miehen leuansyrjää ja ylähuulia. Punaverkainen, turkiksin ja ketjuin upeileva päällikönviitta ei paljoakaan eronnut ajan rälssimiehen pukuparresta. Ja yhtä itsetietoisena hän näytti seisovan paikallaan lujakorkoisissa ja kannuksellisissa saappaissaan.
Mikään ei voinut kuningasta enemmän ärsyttää kuin tuo huoleton ilomielisyys, jota uhosivat syytetyn harmaansiniset silmät. Näissä välkehti sellainen tuore voima; aivankuin eräkorvet olisivat niihin sataneet havuisilta oksiltaan härmäistä kastetta, kimallusta ja saaliinhimoa.
Tuossa miehessä oli kuningasvanhukselle jotain liian nuorta ja uhmailevaa. Siinä oli jotain — hänestä itsestään, niiltä ajoilta, jolloin hän oli ajatellut suuria Rydboholmin kotometsissä jahdissa ja ratsastuksilla tai hiihtänyt Taalainmaan korvessa kansaa nostattamassa.
Vanha kuningas oli väsähtyä omiin muistoihinsa. Hänen täytyi melkeinpä väkisten ryhdistäytyä. Viittasi Lasse Björnramin jatkamaan syytöspuhettaan.
Ei ollut kuninkaanvouti Henrik Voikkaala ainoastaan ylittänyt peskiäijän vuotuisveroa, johon jo ennestäänkin kuului näädännahka, oravatimperi ja leiviskä kapahaukea. Oh kaiken lisäksi rikkonut selvät kuninkaan käskykirjeet vilpillisessä veronkannossaan. Ei ollut veroja ottanut vastaan käräjäpöydälle kuninkaan kirjurin, papin ja rahvaan luottamusmiesten läsnäollessa, vaan joissain pimeissä varastohuoneissa tai suorastaan yön aikaan, vieläpä vaatinut lapinparoilta lahjuksia...
Olavi Anundinpoika ei voinut enää hillitä kieltään. Vihaa ja kateutta kiiluvin silmin hän tuohahtaa omiin selityksiinsä:
»Kyllä se tietään, armollinen kuningas, että turkisaitoissa se tekee omia kauppojaan, ja jos kruunulle myy ja ostaa, väärällä kyynärällä mittaa lapinpojille sarkaa, väärillä punnuksilla ostaa poronlihat, ristiketun sieppaa punaketun verosta, näädän kärpännahan riekaleesta, ja poronvuotaa... sitä se suoltaa kuin hyljeköyttä peskiukon kourasta...»
Lasse Björnram nyökkäili kemiläisen puhuessa. Klaus-herra rypisteli halveksivasti kulmallisiaan. Kuningas näytti vaivaantuneelta.
»Mitäs sanot vastaan?» hän lopulta jyrähti syytetylle.
»Mitä suokurppa hotisee pitkästä nokastaan, ei kuulu miehen vastattaviin. Selvä lienee, että kruunu on saanut osansa, eikä se sitä ilman meitä, pirkkapäälliköitä, kykenisikään nokinaamoilta ottamaan.»
Kuningas on käynyt viekkaan näköiseksi. Silmät tiirattavat, parran hiljaa tutistessa, Henrik Voikkaalan kupari- ja kultasolituksin koristettua leveää nahkavyötä, josta riippuu oikealle kupeelle armottoman iso samettikoristeinen rahakukkaro.
»Näyt olevan rikas, ylen rikas, mies», hän hyrisee käsiään hieroskellen. »Tuollaista vyötä ja kukkaroa ei ole edes minun hovimiesteni miehustalla...»
»Ei lienekään enempiä aikoja kuin minkä toistakymmentä vuotta siitä, kun ryösti Ruotsin kuningas meiltä, pirkkasuvuilta, lapinverot, päiväkunnat ja kauppakunnat, eikä se ole vieläkään kyennyt meiltä kaikkia sukuaarteitamme ryöstämään.»
Tämä oli röyhkeätä puhetta. Kustaa haparoi partaansa tummanpuhuvan myrskypilven kohotessa korkealle otsalle saakka. Mutta vieläkin hän hillitsi itsensä: »Et maininnut mitään kiskomistasi lahjuksista?»
»En maininnut mitään kotakansan vapaaehtoisista lahjoista, joita se on tottunut suvulleni kantamaan jo ennenkuin Vaasoista tiedettiin mitään tässä maassa», iski Voikkaala vastaan rauhallisen näköisenä, mutta pureva iva äänessä.
»Sinä pyövelin ruoka, sinä varas ja petturi!» huohotti vihasta hengästyneenä kuningas.
Mutta vieläkään ei kuulunut suoraa tuomiota hänen suustaan, sillä Klaus-herra työnsi ovesta sisään kolme pohjoishämäläistä talonpoikaa, jääden itse ovipieleen järsimään savustettua lampaanreittä, toisessa kädessään mahtava olutkannu.
Kustaa ei kiinnittänyt mitään huomiota Kuitian herran rehevään hommaan, sillä hänen ahmatintapoihinsa oli jo totuttu. Sen sijaan hän iski silmänsä tulokkaisiin. Siinä olivat nyt hänen parhaat todistajansa Voikkaalaa vastaan, jonka hirttotuomion hän tahtoi tehdä kaikinpuolin lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi.
»Miksi olette öykkäröineet, miehet», hän antaa voudin kääntää talonpojille, »minun käskyjäni vastaan? Ette ole ottaneet viljelykseen pohjoisia erämaitamme. Ja lisien lisäksi! Olette tapelleet minulle kuuliaisia savolaisia vastaan.»
»Minun käskystäni!» kajahutti samassa Henrik Voikkaala. »Meillä hämäläispirkoilla on rintamaillamme kylliksi viljelystä, juoskoot savolaiset kaskipojat hakemassa pyällysmaita, kun vain eivät tungeikse meikäläisten ikimuistoisille riistamaille.»
Kustaa-kuningas näytti saaneen tarpeeksi asiaa tuomitakseen. Hän julisti kuin lopullisena päätöksenä: »Olet noussut siis hallitsijaasi vastaan, olet villityimpiä kapinoitsijoita...»
»Olen, jos on tarpeen!» keskeytti Voikkaala kuninkaan sellainen metalli äänessään, että kuulijat jäivät suut auki, yksinpä hallitsija, joka katsahti aivankuin vertaiseltaan jotain kysyäkseen lähemmäksi astuneeseen Klaus-herraan.
»Perhanan perhana, sepäs on vasta miestä!» Kuitian nuori herra räjähti nauramaan, jotta sitkeä lihapala jäi pullottamaan toista poskea. »Minun ankaran äitini, Hebla-rouvan, on tapana sanoa, että talonpoika on nöyrimmillään nälkä mahassa, ruoska selässä ja köysi kaulassa. Mutta tällä miehellä ei ole, saamari soikoon, lampuotimiesten tapoja. Jollei se mies ansaitse rälssimiehen kunniallista mestauslavaa, niin ei sitten saatanakaan!» Kuitian yltiöpäinen syömäri päätti puheensa ruokaisaan röhönauruun.
Henrik Voikkaala murti suuta päin Klaus-herraa halveksivasti kuin olisi aikonut karjaista: »Älä röyhtäile, nulikka!» Mutta hampaista pureutuivat viiltävinä puukonterinä vain seuraavat sanat: »Jos oppisit tietämään, mikä on suomalainen talonpoika, sinusta voisi nousta tähän maahan kuningas, karhunpenikka.»
Olavi Anundinpoika hihitti äänetöntä naurua. Nyt se oli, tuo hänen ainainen kilpailijansa ja pohjanperäläisten herra, lopultakin permessä, oli koira syököön, röyhkeän kurkkunsa aataminpalaa myöten... Lasse Björnram vapisi kiireestä kantapäähän. Oli kuin paha omatunto olisi alkanut häntä pelottaa. Puhuu kukaties tuo hirtehinen pian halki koko Lapin asiat... Hän vetäytyi vaistomaisesti huoneen hämärään nurkkaukseen.
Kuningas oli uudelleen jäänyt tarkastelemaan tiirottavin silmin Voikkaalan vyötä ja kukkaroa. Nyt, syytetyn hirvittävästä sanasta ja Klaus Flemingin hohotuksesta hän havahtui, nosti kämmenensä ratkaisevin elein, joissa oli hänen miehuuspäiviensä teräksistä tahtoa: »Maan petturille koiran kuolema. Viekää!» hän viittasi Simo Tuomaanpojalle ja Klaus-herralle.
Linnanvouti liikahti, lähestyi tuomittua. Mutta Henrik Voikkaala nosti estävästi kätensä. Astui pari askelta kohti kuningasta. Hänen äänensä tuli syvältä kuin paineen alta, mutta se iski sana sanalta, harvakseen kuin loitsijan vasara arparummun kalvoon:
»Kuultu on... tuomio. Mutta tietääkö armollinen kuningas, mitä se maksaa... Ruotsin valloille? Sinä hetkenä kun varikset vievät kuolinsanomani Pohjois-Pohjaan, nousevat pirkkapäälliköt ja jouselliset Torniossa ja Kemissä, Inarilta Utsjoen Puolmakkiin saakka ja etelässä Pyhäjokea myöten. Eivätkä jää paikoilleen nämäkään» — hän viittasi Hämeen miehiin — »koto-Pirkkalan talonpojat. Ja miten käynee? Tataarilaisratsut tallaavat parhaillaan Savoa Tehinselän laitaan saakka. Viipuri on tuhon partaalla ja rutto raivoaa sen muurien sisäpuolella. Vienalaiset hautovat ryöstöretkeä Siikajoelle. Jos minun veljeni ja poikani... niin, herra, minulla on poika!» Voikkaala huudahti lomaan uhkaavasti, »jos he tekevät sovun Vienan miesten kanssa ja painuvat tätä linnaa päin, niin, totta jumalavita, pari sataa Ruotsin nihtiä ei kykene estämään sitä, että minun ruumiini otetaan kunnialla hirrestä. Tämä, armollinen herra, tämä vasta on kapinaa!» hän päätti lyhyesti kammottavan hiljaisuuden jälkeen, kovalla äänellä ja silmät liekehtien kuin keskellä taistelun melskettä.
Kustaa oli melkeinpä kyyristynyt pöytänsä taakse. Epävarma, pelokas varovaisuus oli vanhemmiten ruvennut häntä pahasti vaivaamaan, yhtä hyvin kuin luunkolotus ja loppumaton ärtyneisyys, joka enää harvoin kykeni purkautumaan jyrähtäväksi ukkosilmaksi.
Hän ei näyttänyt tietävän mitä sanoa tai tehdä. Tuo mies tuossa puhui ankaraa totta, hän sekä tiesi sen että vaistosi. Nyt ei ollut tässä maankolkassa varaa lisätä kylätappelunkaan verran levottomuuksia. Oli mietittävä... Nyt oli oltava varovainen ja tarkka.
Mutta Klaus-herra, joka jäysti yhä lampaan 86 koipea välinpitämättömän näköisenä, suututti häntä. »Ja sinä, sinä ahmatti, juokse siitä nihtiesi luo ja varro laivaa, kuningattaren tuloa! Ymmärrätkös, syömäri?» Samalla hän viittasi voudin viemään pois hämäläismiehet ja jäi taas tiirottamaan Henrik Voikkaalan pulleata vyökukkaroa.
Äsähti aivan kuin jotain sanoakseen Lasse Björnramille: »Miksi on annettu syytetyn ja vangin kantaa mukanaan... tänne kokonaista omaisuutta?» Björnram valahti kalpeaksi. Kasvot vavahtelivat kuin ruoskaniskun jäljiltä. Suu sopersi jotain käsittämätöntä.
»Sitä varten», sanoi Voikkaala, »jotta hänet lahjoisin matkalla puolesta-puhujakseni, kuten teki tämä kemiläinen, tämä pikkupäällikön ja lapinkanan tekemä sekaverinen saparoherra.»
Syyttäjät olivat muuttumaisillaan syytetyiksi. Sen näki kuninkaan terävän pistäviksi supistuneista silmäteristä. Mutta hän mietti, yhä mietti ja punnitsi.
Henrik Voikkaala hymyili hiljaa, melkeinpä vaisusti. Suupielessä karehti pienen pieni juova, joka vetäytyi hitaasti yhä ylemmäksi vasenta poskea, jota koristi ohut, himmeänä juokseva arpi.
»Toin ne kuninkaalleni!» hän lausahti äkkiä rehdin tutunomaisesti. »Nämä täällä, tässä kukkarossa... viisikymmentä unkarilaista vaakunaguldenia. Ja sitä paitsi», hän jatkoi yhä rehevämmällä äänellä, »kun kuulin nuoren kuningattaren tulosta, toin tuliaisiksi pari rengaskorua, jos suvainnee armollinen kuningas ne...» Jo puhuessaan hän oli vetänyt poveltaan raskaan, kultaisen rannerenkaan ja hopealta säteilevän kaulakorun.
Kustaan sormet haparoivat vuoroin viitan lievettä, vuoroin partaa. Nuoren rouvan valkea kaula ja hoikat ranteet olivat tuossa hänen silmiensä edessä. Vanhan miehen haikea ikävä teki mielen mellon pehmeäksi. Mutta yhäkin hän oli ärähtävinään: »Vai lahjuksia, uskallat... omalle kuninkaallesi, uskallat, sinä korpinruoka?»
Henrik Voikkaala nauroi rohkeasti ja pudisti tarmokkaasti päätään. »Menkää!» tiuskahti kuningas Olavi Anundinpojalle ja Björnramille. »Ja varokaa, varokaa», hän toisteli kärisevällä äänellä heidän jälkeensä.
Viisas, ohuthuulinen nauru väikkyi Kustaan parran lomasta, kun hän nyt kahden kesken tarkasteli pitkän tovin syytettyä.
»Hm, no jah», hän viivytteli sanojaan moneen kertaan hymähyttelemällä. »Eiköpähän liekin suora susi parempi alamainen kuin harakat ja varikset, jotka varastelevat lihapaloja kuninkaan kartanolta?... Vai, häh?» Ja hän nauroi taas, aivankuin olisi aikonut läimäyttää seisovaa miestä tuttavallisesti olalle.
Henrik Voikkaala oli taivuttanut niskansa kumarruksen tapaiseen.
»Noh? Etkö saa sanaa suustasi? Noh! Ole saamatta sitten... Mutta... kuninkaanvoudikseni saat kyllä jäädä, sinä susi, isosusi, oikea jouhikuono... Häh? Mitäs sanot?»
Ja kuningas hykersi kämmeniään silmät leveästi nauravan miehen vyökukkarossa. Hän hihitti, kärähteli saiturin iloisen ilkeätä naurua, mutta silmissä puikahteli viisas veitikka, aivankuin hän olisi sittenkin pettänyt nuo kovakorvaiset öykkärit, nuo ketut ja ahmat, sudenpenikat ja tasakärsät, joita sanottiin suomalaisiksi.
PIISPA JA MARSKI
Tähtipojat, Turun koulun teinit, olivat parhaillaan kiertelemässä kunnianarvoisien porvarien perheissä, esittäen vanhoja joululauluja pienestä roposesta ja lihavasta aprakasta.
Eräät näistä teinipoloisista appoivat parhaillaan sorkkarokkaa kurniviin sisuksiinsa ihanpa piispan kartanon lakeassa tuvassa. Sillä olipa itse episcopus Aboensis, mestari Eerik Sorolainen, suvainnut äsken kuunnella heidän laulujaan tietäjien matkasta Jerusalemiin, julmasta Herodeksesta ja Betlehemin ylen synkeästä lastenmurhasta.
Näinä aikoina viisissäkymmenissä oleva Eerik-piispa istuu työkammiossaan yksinkertaisessa kotiviitassaan joulusaarnaa valmistellen. Mutta hänen aikaisin uurtuneilta, laihoilta kasvoiltaan näyttää joulurauha hävinneen. Hän jää kesken työtään kuulostelemaan taaksensa, ulko-ovelle päin. Ei, ei vieläkään ketään tulijaa... Teinien ilonpito vain kuului kaukaisena äänenpitona pihan takaa.
Piispan käsi on jäänyt lepäämään väsyneenä Erasmus Rotterdamilaisen Uuden testamentin kreikkalaiselle tekstille ja sen latinankielisille selityksille. Näistä hänen mieleensä valaistuu hetkeksi lempeän humanistin luomat uudet Kristus-kasvot, inhimillisesti läheiset... Mutta käsi liikahtaa uudestaan levottomasti.
Se sormielee auki oppimestarin taistelukirjan Lutheria vastaan. Ja jo samassa kiirehtii hakemaan vastaväitteitä uskonpuhdistajan »De servo arbitrio» kirjasta, »De libero arbitrio... De servo arbitrio», hän huokaa moneen kertaan. Kumpi on oikeassa? Vain paavillisten vallanpitäjäin pelostako oli Erasmus-mestari noussut jo aikaisemmin tunnustamaansa Wittenbergin saarnamiestä vastaan? Vain maallisesta heikkoudestako todellakin?
Tämä epäilevä ajatus iski samassa suoraan hänen omaan tuntoonsa. Eikö hänkin, episcopus Aboensis, ollut häilynyt, horjahdellut vallanpitäjäin pelosta? Eikö se ollut »orjuutetusta tahdosta» tapahtunut, että hän oli piispan hiipasta taipunut Juhana-kuninkaan paavilliseen liturgiaan? Ei ainakaan vapaasta tahdosta... »de libero arbitrio», hän jatkaa itsekseen huokaillen taisteluaan. Juhana paavillisine uskonsaivarteluineen, kalvinistisen kostonhimoinen Kaarle-herttua, Kuitian Klaus-herra romuluisine nyrkkeineen ja jesuiitta Sigismund aivankuin seisoivat kaikki häntä vastassa, edessä, takana, sivuilla... Hänen täytyy nousta kävelemään. Haroo hetken otsalta harvenneita hiuksiaan... »Adiaphora, adiaphora... ehdonvallan asioita...» hän yrittää hokea tyynnyttääkseen mieltään. Mitäpä niillä... käsikirjoilla tai näiden polttamisilla, messupaidalla ja stolalla tai näiden riisumisilla, pyhimyskuvilla ja Ave Marioilla oli tekemistä iankaikkisissa autuudenkysymyksissä...?
Hän on jo rauhoittumaisillaan. Mutta vavahtaa samassa hetkessä, sillä ovi raottuu salaperäisen hitaasti. Sisään pujahtaa tuomiokirkon vanha suntio.
Kyllä, oli kyllä, selittää ukko, rahvas mellakoimassa tuomiokirkon liepeillä, vaati takaisin pois vietyjä pyhimysten kuvia, vahakynttilöitä alttarille ja... kirottava oli naisen synti kirkoteltaessa vanhaan tapaan, sillä ei ollut muusta syystä voinut tulla maahan äkkinäinen kato ja rutto ja...
»Exorsismus, exorsismus... tuo vanha, paavillinen hapatus, tuo perkeleitten ulos ajaminen hedelmällisestä naisesta, joka jo synnyttäessään on siunattu vaimojen seassa...» puhuu piispa kärsimättömänä puoliksi itsekseen. Mutta kirkonvartija jatkaa. Hän lähestyy ja kuihaisee entistä hirvittävämmän uutisen piispan korvaan. Marski, Klaus Fleming, oli saapunut ryttäreineen sisämaasta, tarkastusmatkaltaan. Hän oli ratsastanut Aurajoen rantaa, pysähtynyt kirkon luo ja nauraa hohottanut rahvaan rähinöimiselle. Se näytti olevan mieleen suurelle herralle. Oli karjaissut joitain herjauksiakin piispaa vastaan. Eikä se ollut, marski, kääntynyt palailemaan linnaan päin, vaan...
Eerik-mestari näytti käyvän tuhkanharmaaksi kasvoiltaan, viittasi lyhyesti suntiota poistumaan ja vaipui työtuoliansa vasten polvilleen, ryhtyen kamppailemaan rukouksesta sielulleen tyyntymystä ja uskallusta.
Ratsujen kaviot rouhivat jo pihamaan kivilaattoja. Kuuluu marskin lyhyt, äreä komennussana. Täysi hiljaisuus valtaa koko talon. Piispa nousee hitaasti maasta, ja nyt on hänen kasvoillaan kärsivä, mutta jollain tavalla kirkastunut ilme.
Ovi lennähtää auki. Ja se jää levälleen marskin harpatessa parilla askelella suurissa saappaissaan suoraan piispan työpöydän luokse.
Leveäsuiset nahkakintaat läjähtävät avatuille kirjoille, niin että wittenbergiläinen ja rotterdamilainen uskonviisaus peittyy niiden alle. Marski vetää julmistuneen näköisenä kämmenselällään tylppäpäistä konkonenäänsä, sitten kämmenellään viiksiään ja koko partaansa. Harmaitten kulmallisten ja lihavien yläluomien alta pallittavat silmät ratkeamaisillaan ja nyrkki on iskemäisillään pöydän kulmaan. Mutta aivankuin nälkäinen marraskarhu, joka näkee yht'äkkiä käpäliensä ulottuvilla helpon ja lihavan saaliin, hän remahtaa samassa hohottamaan hytkyvin leuoin. Tuo papin peijoonihan seisoi tuossa kuin määkimiskykynsä hukannut karitsa! Ei tässä kannattanut lyödä edes nyrkkiä. Hän vain nauroi, hohotti, niin että retkahti takamuksilleen pöytää vasten, kirjojen ja rukkastensa päälle.
»Vai niin, teidän korkea-arvoisuutenne, ha-ha!» marski räjähtelee ruiskauttaen liiat pärskeet suupielistään permannolle, »tehän seisotte siinä kuin Karjatullin kaakinpuussa pikkuvaras, ha-ha-hah. Vai näytteleekö Laitilan Soropään kuuluisa jälkeläinen marttyyrinnaamaa? Häh?»
»Pyövelille he samantekevää... hänen uhrinsa kärsivät kasvot», vastasi piispa tyynesti ja purevasti. Marski ei osannut vastata peitettyyn solvaukseen, mutta jatkoi ärsytellen omia hohotuksiaan: »Kuulitteko, mitä sanoin äsken tuolla kansalle, joka huusi, että kirkonhäväisijät, papit ja piispat on heitettävä yli kirkonaidan? Noh? Ettekö? Sanoin heittäväni teidät vielä tuimemmin takaisin... vaikkapa helvetistä saakka! Ymmärrättekö, te, te... tuulimylly, joka pyöritte jokaisen merituulen mukaan? Ja nyt? Koko Suomen kirkko on natiseva, rotajava tuulimylly, joka jauhaa pelkkiä akanoita... riitaa, toraa ja kapinaa, sensijaan, että...»
»Se jauhaa, herra marski, näkymätöntä Jumalan viljaa, jota tämä kansa oppii syömään hengelliseksi ravinnokseen vasta sitten, kun maan mahtajat eivät ole enää sitä riehaannuttamassa ja rusikoitsemassa, silloin, kun usko ja sana on vapaa miekkain ja valtikkain alta, Kuitian herra», vastaa piispa.
»Armollisen kuninkaamme Sigismundin kirjeen luin teille ja kokoontuneelle rahvaalle viime syysmarkkinoilla, ja siinä kiellettiin kuvain raasto ja kirkkojen häväistys, käskettiin pitämään kunniassa yhteisen katolisen kirkkomme tavat ja menot. Ja rahvas kiitti suurella äänellä kuningastamme, jolle te itse, herra piispa, olette alamaisen uskollisuutenne vannonut. Vain kolmetoistako vuotta kestää vala piispanhiipan aha? Häh?»
»Olen vannonut valani Jumalalle, joka kasvattaa tätä kansaa tulevia polvia varten, en heikolle ja kuolevaiselle ihmiselle... Sitäpaitsi: tuo kirje luettiin meille liioitellen... väärentäjän kielellä!»
Viimeiset sanat nostivat mustat veret marskin poskilihaksiin ja otsalle. »Valapatto!» hän karjahti tukahtuneesti.
Syytös näytti iskevän syvälle piispan sydämeen. »Niin, ehkäpä, ehkäpä sittenkin», hän puhui hiljaa, kuin itseään tutkistellen. Mutta lisäsi jälleen, silmästä silmään: »Mutta tutkikaa itseänne, te mahtajat, paljonko kestää sopimus ja vala teidän nyrkkienne alla! Herttua vainoo minua, koska kirosin Upsalassa kalvinistit ja zwingliaanit. Sigismund ryöstää minun oman poikani jesuiittakouluihinsa. Ja te Suomen marski ja amiraali, te...»
»Minä syytän teitä», huudahti marski, »tämän rahvaan riehaannuttamisesta... kirkkoa ja samalla esivaltaa vastaan. Yrjö Kontsaat ja Pentti Pirit ovat jo laskeneet minun huoveistani kannunmitan verta Isonkyrön kirkolla. Mutta mitä teette te? Riistätte rahvaalta viimeisenkin uskon, joka pitäisi sitä aisoissa ja...»
»Lakkauttakaa linnaleiri, ja Etelä-Pohjan miehet pysyvät uskollisina maalliselle ja hengelliselle esivallalle.»
Klaus Fleming rypisti kulmallisiaan, painui ajatuksiinsa. Eerik-mestari näytti kajonneen arkaan kohtaan, ehkäpä ajatuksiin, joista oli vuosien takaa punoutunut koko hänen toimintansa ojennusnuora. Pitkän tovin kuluttua hän nosti päänsä. Viha näytti hukkuneen hänen kasvoiltaan. Kun hän alkoi puhua, oli ääni muuttunut melkeinpä lempeäksi.
»Mestari Eerik», hän sanoi, »minulle on sanonut kerran mestauslavalla eräs suomalainen talonpoika, että jos minä oppisin tajuamaan, mikä on suomalainen talonpoika ja kansa, minusta saattaisi tulla, niin, juuri ne sanat se mies lausui, minusta saattaa tulla... tämän maan... hallitsija...»
Viimeiset sanat marski sai suustaan raskaasti hengittäen, kuin mies, joka paljastaa ensi kerran elämässään salatuimman ajatuksensa.
»Niinpä niin, herra marski», hymähti piispa, ohuilla huulilla älykäs iva, »teitä miellyttää kuulla totuuksia, jotka tulevat seuraavassa hetkessä — päättömiksi.» Marski räjähti rehevään nauruunsa: »Eipähän, pappi, se mies sai pitää päänsä, koska... se oli minun vertaiseni... tuon talonpojan pää.»
»Ja nyt, nyt te aiotte linnaleirillä panna tuon samaisen... itsenne vertaisen talonpojan pään orjuuden ikeeseen?»
»En, jumal'avita, en!» marski iski kiroamalla ja läimäyttämällä reittään. »Mutta... minä tarvitsen koko tämän kansan sen kaikkia vihollisia vastaan.» Marski vaikeni äkkiä, mietti kulmalliset paksuissa poimuissa ja lisäsi rauhallisen hitaasti: »Myös Sigismundia vastaan, kun on aika tullut ja sitä ennen... No, niin! Mutta kuriin, tottumattomana tämä kansa ei kykene muuhun kuin öykkäröimään, kapinoitsemaan päättömin laumoin. Nähkääs, te herttuan renki, minä, juuri minä aion panna tämän kansan harteille pään, joka tietää mihin päin iskeä ja koska!» Ja marski nauroi partaansa, aivankuin olisi jo kertakaikkiaan lyönyt piispan viisastelut nurin.
Kun Eerik-mestari yhäkin oli vaiti, hän vieläkin päätti ylpeä, rohkea väike silmissä: »Lyötyäni vierailla palkkasotureillani Ilkkaisen höyrypäiset laumat ja sen pyövelinrengin, jota sanotaan Kaarle-herttuaksi, teen kuuliaisuuteen saatetuista talonpojista sotajoukon ja toteutan sen kuningasajatuksen, joka on tähän mennessä kyetty selkeäksi ajattelemaan vain yhden miehen päässä ja hänkin — vain mestauslavalla... Oletteko siinä koko kirkon arvovallalla minun puolellani, vai minua vastaan?» Marski päätti taaskin kiivastuen jyrkkään kysymykseen.
Piispa oli nostanut hitaasti kumartuneen päänsä, puhui puoliksi itsekseen: »Jos te oppisitte tajuamaan, mikä on suomalainen talonpoika... Niinhän ne kuuluivat... nuo talonpojan sanat? No, niin. Te, herra marski, ette ole sitä vieläkään tajunnut.» Klaus Flemingin kasvojen noustessa häntä vastaan uhkaavina hän, Eerik-mestari, suoristui hitaasti. Kuin näkyä nähden hän jatkoi saarnaavalla äänellä: »Tämä kansa on hitaasti kasvava petäjä, joka vaatii pitkän kypsymisajan. Ken katkoo sen juuria liikaa, ken karsii sen oksia liikaa, saa voittosaaliikseen vain vainajitten karsikon, joka työntää uutta vesaa vasta... sadan, satojen vuosien jälkeen... Aiotko elää, mahtava herra, niin kauan?» saarnaaja tutkaili kiintein katsein, »lyödäksesi... sen petäjän taaskin... karsikkopetäjäksi?» »Sitäkö... pohjanperäläistä noitaako tarkoitat, joka...?» marski sai ähkien sanotuksi, kämmenen hivuttautuessa hitaasti sydämen paikkeille, joka tuntui taas painavan rinnassa raskaana kivenä. Miten olikaan ennustanut hänelle tuo noita, jonka sanat eivät olleet enää päästäneet häntä rauhaan monien öitten yksinäisinä hetkinä? »Kun vertyvät helmikuun heleimmät hanget, on veriverosi mitta täysi, Kuitian Nokinenä!» se oli huutanut hänelle eräässä hävitetyssä korpimökissä.
»Mutta minä», jatkoi ratkaisevin sanoin Eerik-mestari, »minä tiedän, että tätä kansaa on vielä kauan kasvatettava kuin syytöntä ja ymmärtämätöntä lasta. Ja siksi, herra marski, olen lähettävä papeilleni paimenkirjeen. He antakoot vieläkin tuonnemmaksi tälle lapselle silmäniloa, kynttilänvaloja ja leikkikoruja. Vahakynttilät palakoot tämän maan lapsille yhäkin kasteessa ja messussa, pitäkööt pyhäinkuvansa ja kumartakoot, saakoon suolaa ja nähdä kynttilänvalot ja kullankirjavat kasukat nainen yhäkin kirkoteltaessa, jotta hänen synnyttämänsä hymyilisi kuin pyhäisen Maarian poika. Oletteko tähän tyytyväinen, herra marski?»
Kuitian herra oli muuttunut hiljaisen levolliseksi. Hän näytti katsovan läpi ahtaitten seinien, suoraan yli laajojen erämaitten. Oli kuin hän olisi tullut jollekin vääjäämättömälle rajalle, jolla täytyi seisahtua, ennenkuin saattoi astua sen yli.
»Niin, enhän tällä kertaa tänne... muussa tarkoituksessa tullutkaan», hän sanoi hieman haparoiden. Ääni karkeni jälleen hivenen verran. »Kukin hoitakoon virkansa kansan parhaaksi, ja kukin, herra piispa, astukoon omalla tavallaan sen... viimeisen rajansa yli.» Kääntyi hitaasti ja astui rauhallisin, mutta yhäkin pitkin askelin kynnystä kohti.
NOITAUSKON VUOSISATA
NIKKARI-HANNU JA HERDEHUSTRUN INKERI
Suuret alastomat puut ojensivat oksiansa kuin nälästä kuivettuneita käsivarsia. Kevätaurinko jo paistoi, mutta maa oli turta ja raihnas. Kevät oli tullut myöhään. Vain pehmeä ilma hyväili luonnon kuolleita kappaleita. Se kantoi helmassansa, vaikka piilossa vielä, lohdutuksen tuorehipiäistä lasta.
Nikkari-Hannun sydän oli kuin marto maa hänen jalkainsa alla, kun hän loittoni pienen kaupungin portista, hitaasti taivaltaen maakyliä kohti. Nikkarin kalulaatikko painoi hänen oikeata olkaansa jo näin matkan alussa ja askel oli heikko, sillä jalat tuntuivat lihaksettomilta ja polvissa oli kummallinen, iljettävä kuumotus. Jossain selkärangan puolella jomotti alinomainen pakotus ja kulmalliset olivat pitkästä elämän riidasta taajoissa rypyissä. Hänen täytyi kuitenkin kiirehtiä, sillä hän oli pakomatkalla, oli lähtenyt salaa vaimonsa luota, jonka kanssa oli kestänyt kymmenvuotisen riitaisen avioelämän. Hän pelkäsi ja vilkui taaksensa kuin pakeneva vanki. Taakse jäävän kaupunginkirkon yläpuolella seisoi teräksenharmaa pilvi. Se ilmestyi sinne kuin Hannu-nikkaria varten. Se oli korkealla. Se näytti näkevän laajalle, ja se oli synkännäköinen. Ei mikään tunne ollut Hannu-Nikkarille niin tuttu kuin pelko.
Ja kuitenkin: jos joku olisi luodannut hänen aivoitustensa pohjavirtaan saakka, olisi hän havainnut, että sieltä tulvi voimakkaana uskalias halu käydä kiinni elämänriemuun, suoraan kiinni kuin taltutettavaa oritta harjaan ja sieraimiin.
Hän tiesi tämän itsekin, ainakin eräinä hetkinä, mutta hänellä oli sieluparastaan toinenkin itserakas luulo, mikä oli estänyt häntä nousemasta vaimoansa, Kreeta Antintytärtä, vastaan, kun tämä torui ja soimasi häntä pienimmästäkin ryyppymatkasta. Hän, nikkari, oli muka sydämeltänsä herkkä ja tunteellinen. Hän ei jaksanut vastata toralla toraan, saatikka sitten nostaa kurittavaa kättänsä vaimon ojentamiseksi.
Ei, hän pelkäsi kotiin palatessaan hellän sydämensä tähden. Ja tämän vuoksi oli hän vähitellen luopunut kaikesta synnynnäisestä rohkeudestaan, jonka olemassaolosta hän oli kuitenkin yhtä varma kuin sydämensä nöyrästä kärsivällisyydestä.
Miten yksinkertaista. Kun hän nyt elämän alituisesta epävakaisuudesta ja murheesta oli tuntenut hoippuvansa kuoleman rajalla, pelasti hän itsensä pakenemalla.
Mutta hänen polvensa horjahtelivat ja häntä pelotti oma yskähtelynsäkin, jonka hän uskoi niiden pirujen keskusteluksi, joita vaimo oli häneen ajanut. Hänen täytyi ottaa poveltaan pieni tinapullo, jossa houkuttelevasti pulahteli sekoitus viinaa ja terjakkia.
Sepäs auttoi mustaa noituutta ja nigromantiaa vastaan. Askel kävi varmaksi. Silmät terästyivät, ja loivan mäen kaukaiselta kunnaalta hän havaitsi nuorekkaan terävin silmin hyvän ystävänsä, kuudennusmies Tuomas Jaakonpoika Kokkoisen, astelevan kaupunkia kohti.
Nikkarin mieleen välähti riemukkaana huumauksena tämän arvovaltaisen ystävyyden alku ja juuri. Kummallisesti oli kerran Herra hänet korottanut alennustilasta maineeseen, hänet, jota vaimo oli tuhansia kertoja hokenut rentuksi ja rakkariksi. Siitä tapauksesta aikain hän oli tietänyt itsestään, ettei hän oikeastaan ollut nikkari ollenkaan. Hän oli mestari taiteessa.
Kaukaittain oli kohtalo hänelle paljastanut hänen suuret syntymälahjansa. Oli tapahtunut näet niin, että seurakunnan pappi oli puhdasoppisuutensa sokaisemana murskannut palasiksi heidän kirkkonsa ammonaikaisesti palvotun Neitsyt Maarian kuvan, väittäen, ettei muka Lutherus senkaltaisia kuvia suvainnut. Kuudennusmies Kokkoinen oli noussut seurakunnan puolesta pappia vastaan ja käskenyt hänen, Nikkari-Hannun, veistämään uuden kuvan Pyhästä Neitseestä. Kukas sen muu olisi taitanutkaan tehdä? Hän veisti sen ilolla ja niin entisen kuvan näköiseksi, että kansa, joka oli kirkkoon kokoontunut, vannoi Neitsyen itsensä tulleen takaisin entisessä hahmossaan. Ja suuri oli silloin Nikkari-Hannun kunnia. Itse Kokkoinen, kuudennusmiehistä vanhin, oli alttarin edessä kädestä kiittänyt koko seurakunnan puolesta.
Sen tapauksen jälkeen hän oli päässyt ikäänkuin Kokkoisen suojelukseen, ja monina iltoina hän oli kertonut tälle hurjia tarinoita vieraista maista, joita hän oli kiertänyt nuoruutensa päivinä.
Olikos ihme, että hän nyt melkein juosten kiirehti kuudennusmiestä vastaan.
»Stigma diaboli!» hän huusi Kokkoiselle. »Ymmärrätkö? Pimeyden ruhtinaan merkit näin selvästi sen kaulasuonissa. Ja nyt minä pakenen...»
Kokkoinen hymähti sennäköisenä, ettei asiaa oikein käsittänyt.
»Daemonium meridianum! Tiedätkö sen? Ruman hengen kastama, harpyia ja noita. Se se on. Luuletkos, etten sitä tiedä. Ja nyt minä pelastan sieluni.
»Heh-heh... hoo, poika, pakenenpa niinkin... kotikylään. Otapas, veljeni. Balsamum vitae, lähtöryyppy. Terjakki viinassa kiehuu.»
Nikkari kikahteli, yski ja teikaroi tiellä laidasta laitaan, otti takaisin pullon ja remahti riemuissaan:
»Kotikylään, sinne syntymäpaikoille... Siellä on tuomet kuin maito ja hunaja. Ja Herdehustrun Inkeri... minun pehmeähelmainen lapsuudentoverini, siellä se nuorena paturinleskenä heiskaa. Sinne menen...
Collegium mecriskopium! Tiedätkös, mikä on semmoinen kokous...»
»Pane puun juurelle maata ja palaa katuvaisella mielellä», jyrähti Kokkoinen ja jätti nikkarin tuijottamaan jälkeensä.
Mutta nikkaripas ei pannut maata. Hän kekkuloitsi mäen päälle ja lauloi seuraavan laulun venyttäen riemukkaasti kaulaansa ja nenäänsä taivasta kohti:
»Pehmytlehtisen
lemmenyrtin taitan,
helläst' rintaan laitan.
Lisbet tyttären
rakkarille naitan.»Ja toista kertaa värsyä hoilatessaan hän muutti taidokkaasti loppusäkeet seuraavalla tavalla:
»Lesken suloisen
nikkarille naitan.»Lyhyt on maan päällä riemukas retki.
Kun Hannu lähestyi kotikyläänsä illan viilentyessä, hän oli jälleen sairas, hänen sielunsa oli kuin hämärässä lentävä lepakko. Hän pelkäsi päivää, pelkäsi ihmisiä, eikä hän kuitenkaan mitään muuta niin hartaasti toivonut kuin saada ottaa kädestä lähimmäistään, sellaista, joka lohduttaisi. Hän näki kaukana pehmeän pilven sylissä oman veistämänsä Maarian-kuvan. Mutta se tuntui elävän omaa elämäänsä suunnattoman tyhjän tilan takana. Hän ei rohjennut edes hymisevää rukousta sopertaa.
Silloin maailma muuttui.
Kirkonkellon malmi värähti laakson rinteellä ja levitti yli tienoon juhlaisan ilotunnelman. Se soi raikkaasti, melkein kuin maahinen laulu. Ja Nikkari-Hannu pysähtyi, seisoi vielä kauan senkin jälkeen, kun soitto oli vaiennut.
Mutta vieläkin kummempaa. Torvilla soitetaan lyhyitä toitahduksia, pitkiä kantavia säveleitä. Kuin hopealta kimaltelevat kaaret ne kiitävät taivaslakea päin, ja sävelet tuntuvat muuttuvan valoksi Maarian-kuvan luo saavuttuaan. Ilta kirkastui. Hannu-nikkari keräsi ruumiinsa viimeiset voimat.
Piiskojen pauke ja viuhke, poikajoukon melu ja kirkuna kohtaa hämmästynyttä vaeltajaa, kun hän tulee kylän laitaan tienristeykseen. Siinä seisoo Valpurin riuku, punaiseksi maalattu huikea puu, jonka latvassa heiluu kullattu sydän ja vähän alempana koreissa nauhoissa ympyrän keskellä risti.
Usko ja toivo tuntuvat tarttuvan Hannu-nikkarin heikkoon käteen ja taluttavan jälleen elämänportista sisälle.
Ja eikös kepsuttele vastaan Rakkauskin. Se tulee Herran enkeliltä näyttävän paturinlesken hahmossa. Entinen Herdehustrun Inkeri siellä seisoo kummun hohtavalla rinteellä, vartalo somasti taaksepäin taivutettuna, toinen lanne kainosti edempänä toista, hame kuohkeana kohoten kuin säätyläisnaisella.
Hannu uskoi Neitsyt-kuvansa ottaneen maallisen hahmon, niin ihanalta Inkeri näytti, ja niin kauniisti oli kammattu hänen päänsä, jota ympäröi illan sadunomainen kirkkaus.
Rakkaus itse odotti häntä. Se tulvahti kuin autuuden virta häntä vastaan ja nuorensi hänen sydämensä.
Sinä yönä uudistivat Herdehustrun Inkeri ja Herraisen Hannu nuoruudenajan tuttavuuden. Palasi kuin Neitsyen armona se aika, jolloin Hannu Valpurin-öin oli asetellut vihreät lehvät Inkerin ikkunalaudalle, merkiksi rakkaudesta ja luottamuksesta rakastettunsa uskollisuuteen.
Tästä Valpurin-yöstä oli Hannun elämä kuin autuasta, loputonta unta. Ei puuttunut mitään. Ei mielen ystävyyttä eikä maallista koreutta. Kaikki säästönsä oli Hannu tuonut mukanaan. Kyllä oli hänellä voimaa rakkauttansa näyttää, jos oli Inkerillä halu sitä nähdäkin. Turusta saakka tuotti Hannu hopeaisen rintaristin morsiamelleen. Saksan kankaat, rastisiljit ja triumfantit, silkkiharsot ja monenlaiset korut hän ostatti Inkerille, jonka mökissä asuen hän nyt vietti sulhasaikaa. Oh Inkerillä nyt pyhäpäivinä uumillaan heleä hopeavyö, oli hiuksilla hienosti pitsitetty myssy. Ei puuttunut Hannulta mielen hyvyyttä, ja aulis oli Inkerikin omasta puolestaan.
Niin kului aika juhannukseen saakka. Pyhien tulien yö, nuorten valvontayö tuli kirkkaampana kuin aurinkoisinkaan päivä oli koskaan tullut. Tosin oli riksit jo ripoteltu kaupungin turulle. Mutta tämä ei Hannua huolettanut. Huomisaamuna hän alkaisi taas nikkarin jalon ammatin, veistäisi pyhimykset ja vaikkapa Lutheruksen kuvan ja ansaitsisi elatuksen ja hoivan Inkerille kättensä töillä.
Hannu oli juhannuskokolla niin onnellinen, että hän vetäytyi yksin tulen luota niitylle. Täältä hän keräsi yrttejä ja kukkia lääketarpeiksi Inkerille. Hellävaroen hän kokosi salaperäistä, pyhää juhannuskastetta, jotta Inkeri saisi sitä leipoa leipään, heidän yhteiseen leipäänsä.
Alkoi arki. Kukaan ei tilannut pyhimyksenkuvia. Hän tarjosi seurakunnan papille kuvaa Saksanmaan saarnamiehestä. Pappi kauhistui ja paukutti lihavat kulmalliset julmassa rypyssä kokonaisen saarnan paavillisesta villityksestä. Hannun täytyi tyytyä pikkukapistuksiin. Veisteli viikatteen ja sirpin varsia, lapionluuskia, pyttyjä ja lihavamahaisia viina-ankkureita. Mutta eivät käyneet kalut kaupaksi pienessä kylässä.
Tuli, jollei juuri köyhyys, ainakin niukka ja kitulias elämä. Ja Inkerin rakkaus haihtui. Yrmeili ensin viikon pari. Sitten torui. Ja lopulta kimmastui silmille suoraan, kun Hannu ehdotti hopeavyön myymistä. Tästä alkoi kurja ja riitainen olo. Keväällinen yskä sai jälleen Nikkari-Hannun valtoihinsa, rypyt palasivat kasvoihin ja huulet puristautuivat yhteen tuskasta ja inhosta. Kohta oli koko autuaasta elämästä jäljellä vain haudan reunalla lepattava riekale.
Jälleen oli Nikkari-Hannu taipaleella. On nyt menossa kotia kohti. Ei ole hänellä nyt riksiäkään taskussa, ei povella tinaista pulloakaan, saatikka terjakkiviinaa. Vain tyhjä kalulaatikko painaa hartioita kuin Kristuksen risti.
Oli syksyinen teurastuskausi, Mikkelin-messun jälkiviikot. Maa oli roudassa. Ilma oli kylmä, koko maailma lohduton ja inhottava. Hänen jättämänsä kylä oli jäänyt verisine, huuruisine autereineen taakse kuin Gehenna ikuisesti valjuine aamuineen. Ja koko matkan oli tuon tuostakin kähähtävä tai kimeästi kihahtava yskähdys mitannut kuin kuolemanräkätys Hannun taivalta ja tietä. Pienet pirut rinnassa sinkoilivat laidasta laitaan, ja kurkun kautta ne heittivät kuperkeikkaa, tanssivat silmien edessä nikamatanssit ja soittivat korvaan kuin kummallisten pillipiiparien joukko. Entä nikkarin aivot? Ne napsuttivat kuin naulankantaan yhtä ainoata totuutta.
Kreeta, hänen vaimonsa, ja Herdehustrun Inkeri, jonka Neitsyt Maarian-hahmo oli hänet sokaissut, ne molemmat olivat noituneet hänen hellän sydämensä kadotukseen ja vaivaan. Mutta pelko palata kotiin saattoi hänet melkein valehtelemaan itsellensäkin. Kreeta oli ikäänkuin vain ihmisen tavalla ilkeä, ikäänkuin vaarattomampien, ylenyleisten pirujen tyyssija. Hän tiesi karatessaan rikkoneensa maallista esivaltaa vastaan, ja siksi Kreetan kasvot kajastivat nyt taivaanrannalta kuin juhlalliset, kovaluiset tuomion kasvot. Hän ei uskaltanut ajatella mistään vaimoa syyttävänsä.
»Daemonium meridianum... homagium, homagium...» hoki Hannu kauhusta ja vihasta vavisten muistaen Herdehustrun alhaista ja petollista tytärtä, köyhyyttänsä, sairauttansa, koko elämänsä menetystä.
Kun hän iltapimeässä hapuili kaupungin ahtaasta portista sisään, oli hän luvannut Pyhälle Neitseelle, että ennen kuolemaansa olisi hävittävä hänen kuvansa häpäisijän maan päältä, sillä ilman tätä lupausta ei hän uskonut voivansa saada syntein anteeksiantamusta.
Kun sitten ensimmäinen kevään henkäys hämäröitti lämmöllään suojalumiset kaupungin kujat, silloin tiesi Nikkari-Hannu voivansa lupauksensa täyttää.
Kreeta oli ottanut hänet vastaan kuin raadollisen hylyn. Mutta hän oli nöyrtynyt pyytämään armoa Jumalan nimeen. Hänet oli heitetty verstaan porrasloukkoon ryysyiselle lavitsalle. Sälli ja oppipoika, joiden avulla Kreeta-emäntä oli jatkanut verstaanpitoa ja jotka nyt olivat herroina talossa, olivat työntäneet kuin koiralle säälistä juoma-astian ja leipäpalan loukkoon sairaalle miehelle. Mutta Hannu oli alistunut kaikkeen. Olipa vähitellen suostuttanut sällit itseensä. Ja vähän virkistyttyään hän oli ryhtynyt kuumeisella innolla työhön sielunsa pelastamiseksi. Nikkari tarinoi. Koko maailman maat hän loihti nuorien sällien eteen. Hän kuvasi sadoin järkyttävin tapauksin, kuinka koko maailmassa rumat henget nyt mellastivat. Ne saattoivat murhaamaan, ne yllyttivät lapset lyömään äitiänsä ja äidit surmaamaan sikiöitänsä. Jokainen ihminen, joka oli kuvitellut onnellisuutta, oli noille riettaille kuin härälle punainen vaate. Hänen rintansa saatanalle läänivalan vannoneet naiset armotta repivät. Mutta onnettomimmat olivat koko maailmassa ne ihmiset, joiden sydän ihastui kauneuteen. Niitä ne maanalaisen Babylonin palvelijat vainosivat eniten.
»Jokaisen kristityn on noustava noita henkiä ja heidän palvelijoitansa tuhoamaan, polttamaan, roviolla polttamaan. Collegium mecriskopium!» oli hän kuukausien kuluessa päättänyt jokaisen kertomuksensa, kunnes sälli, oppipoika ja hän olivat perustaneet salaisen noitatuomio-istuimen, collegiumin, jonka ensimmäiseksi syytetyksi nikkari oli osoittanut ja todistanut juuri Herdehustrun Inkerin. Todistuksen ja yhteisen päätöksen saattamiseksi ihmisellisen oikeuden eteen ei ollut muuta tarvittu kuin kristillinen ilmianto kirkkoraadille, joka niihin aikoihin taisteli ankarasti Kyöpelinpitoja ja Luciferia vastaan. Ja nyt tänä kevätpäivänä oli tapahtuva tuomitun roviolla polttaminen. Nikkari-Hannu makasi lavitsallaan ja katsoi riutunein, mutta kirkastunein katsein avatusta ovesta torille, jolla seisoi rakennettu rovio ja liikuskeli kansaa. Keskellä lakaistua lattiaa oli hänen oma ruumiskirstunsa, jonka sälli ja oppipoika olivat hänen tahdostaan juuri täksi päiväksi valmistaneet. Hän makasi ryysyihin nojaten ja odotti kaiken täyttymistä.
Nyt se tapahtuu. Nikkari-Hannun silmät palavat, hänen huulensa hymisevät kuin valmistuisivat nautitsemaan viimeistä ehtoollista.
Herdehustrun Inkeri tuodaan puettuna laajaan palttinapaitaan. Hannu tuskin näkee. Hän hoippuu ovea kohti ja lysähtää ruumiskirstun nojaan, yhä ahmien näkyä katseillaan.
Noita sidotaan kahdella köydellä tikapuihin ja nämä nostetaan pystyyn. Rovio syttyy, liekki jo leimahtaa.
Nikkari-Hannu vapisee. Ontot posket vajoavat yhä ontommiksi. Hänen suunsa jää ammolleen.
Tikapuut lasketaan jälleen taaksepäin nojalleen. Tuomitulle juotetaan armoryyppy viinaa. Ja rinnan päälle sidotaan puntti ruutia kuolemantuskan lievittämiseksi. Hannu hapuilee käsillään ilmaa. Kulkee polvillaan pari askelen mittaa, kuin tahtoisi rientää piinatulle avuksi. Viimeinen tarmo palaa hänen kasvoilleen, ne näyttävät haltioituneilta kuin Neitsyt Maarian alttarin edessä. Hänen huulensa alkavat liikkua, ne saavat väriä, värisevät kuin puhkeaisivat kauniiseen lauluun.
Tikapuut nostetaan jälleen. Tuomittu katsoo viime kerran taivasta kohti. Nikkari-Hannu ponnahtaa seisaalleen. Ilma loppuu. Hengitys korahtelee.
Tikapuut työnnetään roviota kohti. Ne kaatuvat liekkiä päin. Tuli leiskahtaa, musta savukierre nousee kuin käänne tyhjässä ilmassa.
Maailma mustenee.
Nikkari-Hannu kaatuu kuolleena maahan.
MARKETAN KOSTO
Luhtiaittansa millan alisessa varjossa seisoi Kuninkaisten Marketta. Hartialiinansa hän oli kietaissut päänsä ympäri. Hän kaihtaa näkemästä kuutamoakin, joka näyttää kiitävän ankaraa vauhtia vaeltavasta pilvestä toiseen. Hän vapisee pelosta ja samalla kertaa näännyttävästä kaipauksesta.
Rippilapsuutensa ajoilta hän muistaa sanasta sanaan ABC-kirjan neuvot elonleikkuun ajalle. Ei sopinut silloin eläimestä suonta avata, ei sisällisesti itseänsä lääkitä, ei saunassa käydä lemmennostatuksessa, mikä on pakanallista menoa.
Mutta tämän viimeisimmän neuvon ja käskyn hän oli kovakorvaisesti rikkonut.
Metsämaan ja koko Loimaan paras loihtija, Tennin Maisa, oli häntä yöllisessä saunassa taikonut. Ei ollut hänen tarvinnut poikien lempeä nostattaa itselleen, sillä naapuritalojen pojissa oli yltäkin ollut kosiomiestä. Yksinpä Loimijoen halutuin ylkämies, Ypäjän isäntäpoika, oli saanut lähteä nurpolla nokin Kuninkaisista viime talvena.
Ainoastaan kylmyyttä itselleen rikollista rakkautta vastaan oli Marketta antanut Maisa-akan loihtia. Kalmismaalta oli kivet tuotu, ne kiuluun upotettu ja sanottu hänen korvaansa kovat sanat: »Näin sinä kylmene kuin tämä vesi on kylmä ja kalma kolkko.» Ja hän, Marketta, oli saanut pariksi yöksi kolean rauhan sydämeensä.
Mutta kun oli tullut sen jälkeen hiipuvan hämärä ilta ja Dominus Jacobuksen kahlekoirat, joilla hän piti pelon alla kapinoitsevia seurakuntalaisiaan, olivat haukkuneet kuin sudet etelästä, kirkolta päin, Marketta oli salaa voidellut luhtinsa ovensaranat oluella ja kaljan vierteellä syntisen papin tulla koska tahansa.
»Vaarallista on myös haureus, niin myös ylen paljo makaus», hän muistaa tänäkin hetkenä, aivan kuin kirjaimesta kirjaimeen lukien piispanaapisen neuvot elokuulle.
Mutta hänen korvansa kuulostaa taaskin herkeämättä kirkolta saapuvaa tietä pitkin. Oman talon halli murahtaa tallin alta. Marketta on lähtemäisillään sitä houkuttelemaan niityntakaiseen latoon, jotta ei herättäisi muuta väkeä. Sillä ei tietänyt koskaan, minä hetkenä hänen kanssarikollisensa oli tuleva.
Keskellä pihamaata hän kuitenkin pysähtyy. Oli kuin hän olisi astunut jalkansa pantavitsan silmukkaan ja jokin käsi juututtaisi hänen synnintietä astuvan jalkapohjansa maahan. Äsken hän oli maanitellut koiraa lähestyvän synnin makeus huulillaan ja toisella korvalla kuulostellut tupakamariin, jossa nukkui hänen ankara äitinsä, Maalina-emäntä. Mutta nyt hän on muistanut laillisen sulhasmiehensä ja tämän virranvierteisen talon ja katsoo tätä läpi tihkeän hämärän kuin kaukaista, välkeätä näkyä. Tuolla... pohjoisessa päin mahtava Kokemäenjoki vaeltaa ohi suuren Linnasaaren, huuhtoo virstan verran eteläistä rantaansa ja kuvasteleiksen Näyhälän talon alapuolella. Kuninkaanuoma keskellä virtaa painuu eteenpäin, mutta täällä, Näyhälän rantatörmän alla, se lepäileksen hitaana akkavirtana, hiljaisina vaahtokelloina ja unettavan sinisinä ja himmeän keltaisina varjoina. Yhtä tyynet ovat rantaniityt, tanhua ja talo, jota hallitsee hänen tuleva ylkämiehensä Juho Jaakonpoika, isäntä ja lensmanni... hänen oikea sulhasensa, jolle hän oli jo viime talvena suostunut, saadakseen rauhan veriruskeista synneistään.
Marketta palaa nopeasti aittaansa, nousee yliskammioon, sytyttää kynttilän ja hakee rukouskirjastaan voimaa tullakseen uskolliseksi totiselle yljälleen.
Rukous jälkeen sakramentin ottamisen avautuu kirjasta. Lukijan on vaikea päästä alkuun, sillä hänen rippilapsuutensa aikana oli dominus Jacobus hänet haureuteen houkutellut, ja ensimmäisessä ehtoollisessaan hän tiesi juoneensa ja syöneensä turmion itsensä ylitse.
Mutta hän tahtoo tahtomalla. Siitä julki jumalattomasta miehestä, jonka omat pitäjäläiset, kuudennusmiehet etunenässä, jo kerran olivat kironneet ja heittäneet kirkon aidan yli, tuosta tappelijasta ja juomarista, niin riettaitten värttimorsiamien kuin kunniallisten vaimojen pitelijästä, hänen täytyi kirvoittaa sydämensä.
»Verta vuotakoonkin», hän on hokevinaan omasta sydämestään, »täyttyneepä kerran minunkin ehtoolliskalkkini katumuksen itkusta ja tuskan verisistä hikikarpaloista...»
Lukijan silmät ovat alkaneet kuultaa ylimaallista rauhaa. Ääni hymisee hartaana sanojen mukana:
»Ettei sydämeni ilman sinuta tuntisi yhtään makiutta, ei yhtään kauniutta rakastaisi, ei yhtään luvatonta rakkautta etsisi eikä yhtäkään pahaa himoa tykönsä laskisi eikä yhtäkään hirmusutta pelkäisi...»
»Hirmusutta», toistaa Marketta. Siinä on hänen luontonsa... tuon dominus Jacobuksen, jonka rikokset ovat suuret taivaaseen asti ja jonka vääryys on kasvanut ylitse...
»Ylitse minun kurjan sydämeni», oli lukija jatkamaisillaan. Mutta silloin alkoi kaukaa läpi liikkumattoman yön roikua kahlekoirien haukunta.
Se on lähdössä kotoa, sävähti Marketan mieleen. Kukaties kulkee koko koiralauma mukanaan ryövärinretkilleen, yökuntiinsa kymmenyksiään ryöstämään. Tai... lie menossa hämäilemään vihamiestänsä, vouti Grels Eskonpoikaa, jolla on vaimo... korea kuulema kuin samarialainen vaimo kaivolla...
Marketta kauhistui itseään. Lemmenkateuden käärme oli tunkenut syvälle hänen lihaansa. Tämä oli kuin houretta. Hän tunsi taaskin vihan nousevan itsessään tuota miestä vastaan. Se oli poljettava niinkuin käärmeen pää, se oli tallattava oman riettautensa mättääseen, se oli poltettava houkutustensa käärmeenkoloon...
Mutta mitä auttoi noiduttua neitoa tämä vihan tulva! Se haihtui äkkiä irtonaisena ruuhkana humisevaan pyörteeseen, sillä tieltä päin oli alkanut kuulua Hemminki-mestarin virsikirjan suloisin virsi, kevätvirsi.
Se lauloi kuutamon ja tumman hämärän elokuiseen yöhön auringon mahtia.
»Meri, maa ja mantere,
orot, kedot kans kankareet
toivovat suven valtaa...»Marketta oli jo laskeutunut millan alle. »Sejästys taivaan täyttääp!» kuului aivankuin taikavoimalla pitkän matkaa lähempänä. Marketta oli jo luhdin päätypuolella, tuijottaen molemmat kädet kiireisessä asennossa kohti korpista tietä. Hän oli jo ajatuksissaan kääntymässä sen kolmannelta mäeltä vasemmalle, Pyhänpohtian umpilammelle, jonka toinen rantue on huimaavan korkea, upeamättäinen rinne. Se on heidän salaisin kohtauspaikkansa, ja tuo virsi on sinne kutsumisen merkki.
»Luodut siunaa kaikk' sikiämään»,
virsi julistaa pakanallisen voimakkaasti luomisen ikuista mahtia. Eikä Marketta osaa enää ajatella että tuo mies herjaa parhaillaan pyhää virttä kielellä himo kuin nälkäisellä hurtalla. Hän ei enää muista, että hän oli toivonut äsken tuon synnin käärmeen tallattaa oman riettautensa mättäisiin. Sillä Pyhänpohtian korkean rinteen mättäät paistoivat nyt hänen silmiinsä keltaisen kuutamon loihtimina. Itsensä hän niillä näki makaamassa, ajatuksettomaan uneen uuvutettuna ja tallattuna.
Kotonoron yli hän on jo ehtinyt juosta. Niityn laitaa hän nousee taaksensa pälyillen kuin takaa-ajoa pelkäilevä pahantekijä. Kovaa kankaretta hän taas juoksee juoksemalla. Viimeinen pelko hukkuu kanervikkoon askel askelelta. Dominus Jacobus seisoo huolettomana ruhtinaana Pyhänpohtian tienhaarassa. Senkin hän näkee näkemällä. Hän ei tiedä, että hän hengittää kiivaasti, että hameitten helmat ovat kastuneet märiksi ja rintahuivi valunut toiselle käsivarrelle.
Sitä hän nostaa kuin merkkiä antaakseen päästessään kovapohjaiselle korpitielle. »Tulen, tulen, dominus Jacobus, tulen, tulen...» hän on huohottavinaan henkeä salpaavassa, ajatuksettomassa onnessa.
Marketan sulhasen veljenvaimo, hänen tuleva kälynsä Lukretia Klemetintytär, oli jo tullut Kuninkaisiin. Ja Juho Jaakonpojan piti tulla riihitysten jälkeen sopimaan kuulutuksista ja häistä.
Rikas, rälssimiehiäkin rikkaampi, oli hänen sulhasensa. Sitä ei suinkaan jättänyt sanomatta Lukretia Klemetintytär. Oli lohipatoja Näyhälällä. Eikä saanut paraskaan kokemäkeläinen lippoansa laskea kuninkaanuomaan, kun lensmanni Juho Jaakonpoika pani kieltonsa tokeeksi. Ei nahkiaistakaan uskaltanut pieneläjä merralla pyytää, kun Näyhälän isäntä sanoi sanansa. Ja entäpä rahansiivoa Näyhälässä! Oli vanhoja riikintaalareita lukematon liuta aarrearkun pohjalla, mitä lienevät olleet Kustaa-kuninkaan aikuisia. Oli uusia hopeariksejä, puhumattakaan kuparitaalareista, äyreistä ja penningeistä.
Ei ollut tullut Näyhälän rahakassaan sen suurempaa lovea kuin minkä kapan verran, kun oli sulhasmies morsiamensa kunniaksi Kokemäen uuteen kirkkoon lahjana antanut kullatut kalkit öylättilautaset ja paarivaatteet.
»Paarivaatteet? Vainajien vaatteet?» kysyi kammahtuen Marketta.
Hänelle tuli kuoleman hätä. Kaikesta pahasta ja synnistä oli nyt hänen viimeinkin pestävä päänsä ja rintansa. Puhtaana kuin myrhamikimppu oli hänen ylkänsä hänet rinnallensa ripustava.
Päivät päästään ja yökaudet Marketta vietti jumalisuuden harjoituksissa ja Sovittajamme kärsimisen tutkinnossa. »Niinkuin runsas kultavuori on Vapahtajamme piinan historia. Se on niinkuin ihana, juokseva lähde, josta otollista ja hyvänmakuista vettä eli viiniä ylöllisesti juoksee ja ei koskaan tyhjene...» Niin hän luki toistaen ja toistaen »Hengellisestä Waroituksesta».
Mutta tämänkin kirjan oli hänelle antanut dominus Jacobus, joka hänet oli synnin raiskaksi saattanut. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään kyöpelintanssia ja taas... huumaavat lieskat polttivat ne näkymättömiin hänen lukevalta katseeltaan.
Lukretia Klemetintytär alkoi pistellä terävällä kielellä Markettaa, nokki kekkavapäisenä tikkana hänen elämänsä lahopaikkoja. Se saattoi tietää jotain. Hän, Marketta, oli tulemassa ilmi. Jotain peittääkseen hän oli jo käynyt ehtoollisellakin. Mutta taaskin hän ymmärsi syöneensä ja juoneensa tuomion. Sillä kun dominus Jacobus oli kuihaissut keskellä pyhän sakramentin taritsemista: »Pyhänpohtialle», oli hän kihaman kahaman sinne juossut syyskuun pimeässä yössä. Ja Lukretia Klemetintytär pälyili, hamuili aitannurkat, nuuski jalanjäljet aamunkasteiselta nurmikolta ja alkoi uhkailla myrkyllisin sanoin. Suuressa hädässään Marketta pani taas turvansa Tennin Maisaan. Nyt ei pitänyt enää loihtia hänen ruumiiseensa kylmyyttä, vaan uutta lempeä laillista sulhasta, Juho Jaakonpoikaa, kohtaan.
Kuuma vihta, jossa oli kolmenlaista lehteä, ruoski tulenlieskana hänen vaivattua ruumistaan. »Jos et nouse, minä nostan, jos et kiihy, minä kiroon», Tennin-akka kähisi hampaattomasta suustaan. Löyly tuiversi Marketan tainnoksiin. Ja kun hän heräsi ja nukkui yön, olivat hänen länteensä hauraat ja sydämensä viileä. Hänen tarvitsi vain odottaa oikeata ylkämiestänsä.
Mutta eräästä tapauksesta havahtui hänen rinnassaan syvä sääli dominus Jacobusta kohtaan. Lemmenkateessa vimmassaan oli eräänä yönä papin vihamies, Grels Eskonpoika, polttanut renkeineen monet pappilan rakennuksista. Oli kuulema kirkkoherra joutunut asumaankin lukkarin pieneen tupaan. Eikä ollut hänen aitastaankaan jäänyt jäljelle ei jyväkappaa, ei voinaulaa eikä oravatimperiä. »Rutiköyhä renttu ja kohta virkaheitto kerjäläinen!» oli alkanut pitäjä huutaa, sillä viha oli yhä pappia vastaan ylenpalttisen ankara. Näin oli siveän säälin hahmossa jälleen synnin belsebubi mennyt Marketan olentoon. Ja kun taaskin eräänä yönä dominus Jacobus hiipi hänen aittansa oven taakse, huomasi Marketta juuri edellisenä iltana voitaneensa kaljanvierteellä ovensa saranat. Ja salpa siirtyi taaskin pienintäkään ääntä päästämättä. Eikä soaistu neito seuraavana aamuna tuntenut edes katumusta. Hän tunsi vain ikäänkuin virvoittaneensa lyötyä ja vainottua miestä. Hänen oli nyt kotvan aikaa hiljaisen hyvä olo. Otti osaa sulhasoluen panoon kuin nukuksissa, kapioitaan kutoi ja neuloi katse seisovana kuin yhtämittaista unta näkevällä. Maalina-emäntä ja Lukretia-kälykin näyttivät leppyneiltä.
Ei tietänyt hän, vaivattu neito, että synti siittää kuoleman yht'äkkiä kuin varas tai rosvo yöllä tai niinkuin salama, mikä on viikosta viikkoon sikiytynyt pilvien kohdussa.
Tapahtui katalampaa kuin oli koskaan kuultu koko maakunnassa. Ja se rikos oli sitäkin hirmuisempi, kun sen ovelia tekijöitä ei kyetty syyttämään tai tuomitsemaan. Mutta Marketta tiesi syylliseksi dominus Jacobuksen ja tämän haureellisen jalkavaimon, Grels Eskonpojan emännän.
Oli muka kirkkoherra kutsunut sovintojuhlaan voudin emäntineen. Olivat koko yön juoneet ja remunneet herrat. Mutta aamulla oli Grels Eskonpoika löydetty vainajana pappilan päärakennuksen rauniokasalta, jonka puoleksi palaneilla hirsillä miehet olivat aamuyöstä sovintopitojaan jatkaneet. Yksissä tuumin ne olivat sen surmanneet, jalkavaimo ja dominus... sisukset viinan lieskalla polttaneet tai kukaties lisäksi myrkkyä juomaan sekoittaneet.
Yksin Marketta oli siitä varma. Lemmenkateus, joka taaskin yht'äkkiä oli syntynyt hänen rauhallisesta olostaan kuin käänne hiljaisesta heinikosta, sen hänelle huutamalla huusi.
Hänen kasvonsa harmenivat jäytävästä tuskasta, sillä rikokseen vikapäät näyttivät vain riemuitsevan surmatyöstään. Dominus Jacobus vietti päivänsä ja yönsä voudin kartanossa. Eikä niitä Belialin pitoja pitäjältä salattu. Kyllä nauski viina nassakassa ja tyrski olut tynnyrissä, niin että vanteet katkeilivat. Liekö jo kahlekoiratkin juotettu kuoliaiksi, sillä Marketta ei kuullut enää muuta kuin juomalaulujen helvetinääntä kirkolta päin. Ja hän näki joka hetki edessään, valveilla ja unessa, tuon Baabelin porton, voutivainajan ylöllisesti vaatetetun rouvan, joka oli noitunut riettaudella dominus Jacobuksen omaksi kanssarikollisekseen.
Ja kuitenkin Marketta yhä halusi nähdä tuon Astarootin ja Nebulin pojan, tuon paholaisen pääpapin... ainakin kerran, hän ajatteli, katsoakseen, oliko sen silmissä edes pisarankaan verran tunnontuskaa.
Niin tapahtui, että eräs kulkijain, varas ja murhaaja piti mestattaman Pyhäinmiesten päivän alusviikolla Putkonpakan mäellä, pitäjän teilauspaikalla.
Eräänä varhaisaamuna oli kokoontunut kansaa kuin messuun tai markkinoille katsomaan murhamiehen päänmenoa. Odotettiin enää vain pappia lukemaan uskonvahvistusta niille, jotka mestataan, leikataan eli hirtetään. Ja Marketta seisoi katsojain ringin sisäpuolella, hiljaa, liikahtamatta, jäykät kasvot huivin varjossa, kädet ranteista ristissä rinnan poikki aivankuin loppumattomaan rukoukseen jäykistyneellä. Eikä hänellä ollut muuta kuin yksi ajatus: oliko papin kasvoilla pahan omantunnon riutumusta tai pelkäsikö hän, toisen vaimon varas ja murhamies, pikkuvarkaan ja tappajan kuoleman edessä?
Dominus Jacobus saapui. Asettui paikoilleen ja käski mestattavan polvistumaan eteensä. Hänen korkea vartalonsa oli kuin ylimmäisen papin. Hänen lienteästi punertavat kasvonsa olivat kuin jalosta juhlasta tulleen. Ja hänen silmänsä paistoivat totista ja hurskasta valoa, niinkuin enkeli Mikaelilla, koska tämä kohottaa taivaallisen miekan.
»Ja vaikka tämä ompi sinulle kova ja karvas kärsiäkses», pappi alkoi vakain äänin, »niin se on kuitenkin sinun sielulles tarpeellinen. Sen sinun taivaallinen isäs paremmin tietää kuin sinä itse.» Ja äänessä soi vakaa ja turvallinen lohdutus, niin että tuomittu mies kiinnitti silmänsä pappiin kuin ryöväri ristinpuulla Vapahtajaansa.
Mutta Marketta hoki hitaasti perässä papin viimeisiä sanoja: »... paremmin tietää kuin sinä itse» ja tuijotti värähtämättä entistä rakastettuansa silmäterään. Ja dominus Jacobus jatkoi aivankuin aurinkoa kulmallisilla: »Kyllä hän sinua rankaisee, mutta Raamattu sanoo, että sen kuin hän rankaisee, sitä hän myös rakastaa.» Ja saarnaajan armelias ääni jäi ikäänkuin jälkeenkin päin soimaan synkän paikan yläpuolelle, niin että vaimot itkivät ja kovat miehet painoivat jäykät niskansa kumarruksiin.
Mutta kaiken päätyttyä dominus Jacobuksen kulkiessa mestauspaikalta poispäin seisoi Marketta tiellä häntä vastassa.
»Tuletko, ennenkuin minut viedään... Näyhälään?» kysyi Kuninkaisten tytär. Pappi huoahti jollain tavalla poissaolevana, mutta samassa syttyi hänen katseeseensa monien menneitten syntien kuumotus, ja hän riehahti sanomaan: »Odota... Pyhäinmiesten aattoyönä...» »Niinpä vuotan... Keyrittärien yönä.» »Niin, vainajain henkien pyhässä yössä», lausui pappi kuin alttarilta tai kuin olisi luvannut tulla ripittämään vaivaista syntistä. Ja he erosivat.
»Lyhyt on päivä ja yö on pitkä», oli Marketta lukenut Pyhäinmiesten aattopäivänä piispankirjastaan. »Mitä suvi voitti, visusti kysy», hän oli sen mukana hokenut, mutta kertaakaan hän ei ollut enää huoannut rakkautensa tähden, sillä hän oli toistanut myöskin joka ilta ja aamu mestaustekstin sanoja: »Sen kuin hän rankaisee, sitä hän myös rakastaa.»
Sinä aikana ei enää iltapäivälläkään kehrännyt rukki eivätkä pyörineet muutkaan askarten rattaat, sillä henget olivat jo manalasta lähteneet kototanhuvilleen omaisiansa tervehtimään.
Ja se ilta pimeni tihkeämmäksi kuin mikään muu yö vuodessa. Siinä synkeydessä ei uskaltanut edes kotokoira haukahtaa. Yksikään sarana ei narahtanut. Eikä kuulunut vihtojen läiske, kun vainajat parhaillaan kylpivät keyrittärien saunassa.
Hitaasti säätelee Marketta yliskamarinsa vuodetta, kun dominus Jacobus ilmestyy kuulumattomin askelin hänen selkänsä taakse. Kuninkaisten tytär ei hätkähdä. Hän säätelee liinaiset lakanat viimeistä päärmettä myöten.
Kirkkoherra vetää Marketan rintaansa vasten ja suutelee. Neidon kasvot eivät värähdä eivätkä riudu. »Sitä hän myös rakastaa», hän hengähtää vain syleilijän korvaan. Ja pappi vetää Marketan vierelleen vuoteelle. »Huomisaamuna tulee laillinen ylkämieheni», sanoo neito kotvan kuluttua. Pappi naurahtaa lyhyesti, koskettaa loitolla makaavaa naista. »Varjele meitä Herra tänäpänä kaikista synneistä», sanoo Marketta aivankuin istuisi yksin sanaa lukemassa. Pappi naurahti vähän hämmästyneesti.
Mutta... eiköpä hän, dominus Jacobus, heitä tuntisi... neitseitä ja vaimoja! Kun he sanovat: en tule, he tarttuvat kuumasti hänen kainaloonsa. Ja kun he sanovat: varjele kaikista synneistä, he horjahtavat hänen puoleensa niinkuin kasteesta pehmeä heinä tai vapiseva lehti nuoressa puussa. Pappi riuhtaisee Marketan rintaansa vasten. Jo polttavat neidon huulet. Niissä on palon alla ihanan viileä maku... sitä hän myöskin rakastaa», huokuu uudestaan hänen huuliltaan. Niissä sanoissa on yhtä hyvin arvoitusta kuin hekumaa. Ja pappi tuntee suuria haluja, joita ei voi vaimentaa mikään muu kuin kuoleman rauta.
Marketan on kuin hän kiihkoutuisi ja tuskastuisi samalla kertaa. »Annas kun katson», hän hätäilee ja pistää kätensä olkipatjan alle kuin jotain hakeakseen. Mies nousee ryntäilleen. Marketta vetää kätensä pois patjan alta, lipuu vuoteen päätypuolesta maahan, hiipii ovelle kuulostellakseen. »Liekö käly... vaaniskelemassa?» hän kuiskaa ovelta. Pappi kummastelee.
»Lienevätkin jo vainajat palailemassa... manaloihinsa», sanoo taas Marketta hitaasti venytellen, ja hänen katseessansa on kylmää paloa. Dominus Jacobus aikoo nousta. Kammo on juuttumaisillaan hänen rintaansa.
Mutta neito hiipii vuoteeseen, likistäytyy lähelle ja loihtii miehen aistit. »Ruumis on kuin tulessa», hän kuihaisee kotvan kuluttua. Ja taas hänen kätensä hamuilee olkipatjan alle. »Mitäs etsit?» »Kirputko lienevät kippelehtimässä vai... luteet lutajamassa?» neito vastaa yhä hamuillen kädellään, ääni vavisten hurjassa tuskassa ja kammahduttavassa ilossa.
Samassa välähtää puukko hänen kourassaan. Se uppoo miehen rintaan, syvälle läpi lämpöisten lihojen. Ja surmaajatar seisoo lattialla valkeissa vaatteissaan. Kuin rukous Jumalalle ja tuomitun kirous kuuluu hänen äänensä kuolevan miehen korvaan:
»Sillä sinä kostit minun tähteni ja minun tuomioni täytit! Sinä kadotat jumalattomat ja heidän nimensä sinä poispyyhit iankaikkisesta...»
Ja niin astuu Marketta verinen veitsi yhä kädessään portaita alas, siitä millan alle, siitä pihamaalle, jääden vihdoin jäykkänä seisomaan tallin seinustalle. Jää tuijottamaan huulet ammollaan kohti päivän sarastusta.
Porstuan perillä vaaniskellut Lukretia Klemetintytär juoksee paikalle, näkee veitsen ja turtuneet kasvot, joissa on keskellä kelmeätä kalmaa hiljaista, vapautunutta hymyä.
»Mitäs olet tehnyt, käly?» »Se oli lemmennostatusta Juho Jaakonpojalle... lankomiehellesi...!» Juoksee siihen hänen äitinsä, Maalina-emäntä. »Mitäs olet tehnyt, tyttäreni? Paitasi on rinnoilta veressä?»
»Herra ompi vaivaisen turva, ja hän kosti minun puolestani.» »Lienet itsellesi kostanut, käly parka.» »Lienen kostanut... syntiselle rakkaudelleni...»
»Minne joutunetkin piilojasi piilemään, tyttäreni raiska?» vapisee Maalina-äiti. »Liinalla ja palttinalla lahjo lautamiehet ja tuomarit», kuihaisee käly, »ja pane kukkuraksi isosi kullat ja hopeat...» »Pakene, tyttäreni, pakene Suomen nientä pitkin... Lapin rajoja myöten... Siellä on alaa piiletellä... pillomuksen...»
»Ja vaikka tämä ompi sinulle kova ja karvas kärsiäkses, niin se on kuitenkin sinun sielulles tarpeellinen...» äänsi sana sanalta Marketta. »Sen sanoi hän itse, dominus Jacobus, mestattavalle miehelle Putkonpakan kärsimyksen kaltaalla, ja hänen kasvonsa paistoivat niinkuin enkeli Mikaelin, koska hän kohottaa miekkansa. Ja minun laillinen ylkämieheni Juho Jaakonpoika, lensmanni, minut sinne saattakoon ja kädestä pitäköön.»
Niin pudotti Kuninkaisten Marketta veitsen kädestään ja astui hitain askelin yli pihan, läpi eteisen, siitä tupaan ja äitinsä kamariin, jossa hän istui vuoteen laidalle, aivankuin tänä aamuna saapuvaa sulhasmiestänsä vuotellakseen.
ISON VIHAN AIKA
KIIALAN LAPSET
Riekun Olli juoksee Kutumäen rinnettä korvesta päin henki kurkussa, silmät pyöreinä päässä kuin kuukunanmuna häränsilmässä. Toisessa jalassa on virsu, toinen jalka viipottaa paljaana. Tätä kirpaisee vuoroin varhaiskeväinen lumilaikka, vuoroin repivät kanervat, marjanvarret ja katajat.
Mutta taloa kohti vilistävä poika ei paljoakaan tunne. »Miehen jälkiä, miehen jälkiä!» hän huutaa kuin pistettävä porsas. Eikä siitä äänestä hevin osaa arvella, onko se kuoleman hätää vai kukaties ilonhuutoa. Se on risapekan tolkutonta äänenpitoa, joka voi merkitä mitä tahansa.
Sellaista huutoa ei ollut kuultu enää vuosikausiin. Ei sen jälkeen kuin koirankuonolaiset ja ryssät Napuen onnettoman taistelun jälkeen olivat nämäkin vanhan Rautalammin Konneveden rantatalot ryöstäneet tai kokonaan hävittäneet. Jo kolmatta vuotta oli eletty puolittaisessa rauhassa.
Ja jo edellisenä kevännä oli rohjettu Maarianpäivän kerstehangille kylvää viimeiset tuopilliset siemenohraa. Ja olipa viimeinkin Herran armosta saatu viime syksynä satokin korjata, jotta jo äskeinen talvi oli pantu leipään vain puoleksi petäjäistä.
Mutta hiljaa hiiviskellen oli yhäkin eletty, sillä talven mittaan oli vieläkin kuultu huhuja kivekkäitten ja verivainolaisten välisistä tappeluista, kerran Pielaveden puolesta, pari kertaa Viipurin-taipaleilta, Suontienselältä ja Sorsavedeltä päin.
Yhä oli kammo pahana keränä sydänalassa. Se saattoi nousta pienestäkin melusta kauhun palana kurkkuun ja läkähdyttää voivuksiin.
Ja nyt huutaa täyttä kurkkua Riekun Olli, joka jo vuosia sitten oli jäänyt tienoheen kasakoitten vankijonosta, kun oli osannut, järjetön tenava, ryömiä aivankuin vahingossa porraslautojen alle.
Eipä ihme, kolme akkaa pöllähtää pihamaalle. Ensin juoksee Rengon Tiina navetanvälisestä ja pyörii ympäri kuin latuskainen, kappera päre tuulikantelessa. Mutta vanhat silmät eivät vieläkään näe mitään noropolulta. Eikä sen enempiä Ahvenpyhän Justiina, keski-ikäinen kaksennussotamiehen vaimo, joka oli Laukaan puolelta joutunut tänne Siikakosken taloon loisvaimoksi.
Mutta pojan huuto kuuluu jo luhdinsolasta, tukehtuu siunaaman hetkeksi ja räjähtää taas pihamaata pitkin, jotta harmaat hirsiseinät kimahtelevat. »Jalanjälkiä, jalanjälkiä...!» se jatkaa tolkkua vailla.
Eikä aikaakaan jo seisoo talon emäntäkin Eeva-Stiina portailla yrmynä naamaltaan, jotta mitäs ne vehtaavat jonnin joutavia... Mutta jopas levähtää koleahko naama ympyriäiseksi ja liina sivahtaa korvan taakse, kun kuulee Ollin tuohottavasta selityksestä, että oli varmasti ollut miehen jalanjälkiä Kutumäen takana Köyhänkankaalla.
»Miehen? Miehen!» hotisevat akat yhdestä suusta. Makean kärsivä ilme ja sydänaloja närästävä kaiho värisyttelee eukkojen suupieliä. Siinä väpättävät huulet kahden vaiheilla, itkun ja lipevän naurun välimailla. Kun ei ollut nähty enää Herran vuosiin miehentapaista näillä main! Ei enempiä kuin minkä tuo paimenpojan kokoinen Olli ja loukossa nyhjöttävä Pertteli-vaari, jonka päälaki oli nahkaa vailla ja rupulias kuin rupisammakko, ryssät kun olivat ukkoa läksiäisikseen riiputtaneet orresta alaspäin ja polttaneet olkia kuumikkeeksi lattialla.
Eivät olleet uskoa akat. Eihän niistä... miehenpuolista enää ollut edes kuultu muuta kuin sen verran, että jossain taipaleitten takana oli elossa yksi — Herra armahtakoon — yksi raavas mies... Rahkolassa kuulema... Tarvaisen Mikko...
Ei ollut turhaan ruvettu tätäkin Siikakosken taloa sanomaan pelkäksi Tiinalaksi, kun ei ollut muita kuin paljaita Tiinoja...
Jo huiskahuttaa Rengon Tiina kättään pettyneesti: »Jos lienevät olleet Muurrejärven jättiläisten...» Köyhänkankaalla piti näet öisiin aikoihin saapastella muutamien jättiläisten, jotka olivat pelastuneet pakoon kerran maailmassa Muurrejärven Untisen niemestä ja Sikosaaresta, kun oli tapahtunut se jatulien ja koljojen hirveä surma kuninkaan käskystä.
Mutta emäntä oli säikähtynyt. Ne saattoivat olla verivainolaisten jälkiä tai rosvojen... kivekkäitten, joitten kantapäillä kulki surma ja hävitys. Olli tappelee asiansa puolesta. Jalanjälkiä oli ollut vain yhden miehen osalta ja tavallisen kokoiset olivat olleet.
Silloin juoksee Rengon Tiina kihaman kahaman korpeen päin. Hän tahtoo nähdä... vaikka konttaamalla. Ei sitä ennen kuolemaansa saanut jättää kokematta... sellaista Herran armoa ja ihmettä. Emäntä silittelee vaistomaisesti pääliinaansa laskettuaan sen hartioilleen, ja Ahvenpyhän Justiina tuijottaa voitollisen näköisenä Pertteli-ukkoon, joka on tullut portaille hänkin, alusvaatteillaan, keppi kourassa ja haiveneton pää kekallaan.
Kyllä on tuotakin... rahjusta passattu ja palvottu kuin pispaa pappilassa, näyttää ilkamoivan Justiinan silmät. Mutta se tässä parhaiten nauraa, joka... Kuultuaan asiat ukko känättää vähältä pitäen hyväntuulisesti: »Ka, ka... jopas taisi mennä... tältä ukolta... makeanleivän päivät...»
»Jo, jopas taisi», iskee Justiina karmeasti, sillä kenelläpäs tässä nyt olisi sen paremmin ollut varaa lakata hyvittelemästä tuollaista miehenkuvatusta kuin hänellä, keski-ikäleskellä...
»Se tulee jo!» huutaa luhdinsolasta Rengon Tiina aivankuin apua hakien, sillä ei hän ollut sittenkään uskaltanut yksinään astua outoa tulijaa vastaan.
Akat juoksivat solaportin suulle. Ukko hiihteli perässä. Kutumäen rinnettä laskeutuu hitaasti polvet väsyneesti lengallaan yksinäinen mies. Pitkähkö näyttää olevan, mutta hartiat ovat kumarassa ja katse maassa, vaikka talo on edessä ja akat viittoilevat, jotta tulla vain... ilman vaaraa ja pelkoa.
Pirtin akkunanpielessä istuu talon nuorin nainen, parikymmenvuotias Katrina. Hänkin näkee miehen tulon ja on aluksi sykertynyt äkkinäisestä kauhusta kokoon penkilleen, sillä hänellä on säikkytauti syvällä verissä.
Koko nuoressa elämässään Kaisa parka ei ole saanut kokea mitään muuta kuin sävähtelyä ja kauhua tai piilopirtin pelonalaista oloa. Jo suurten nälkävuosien aikana hän oli joutunut emottomaksi ja menettänyt kaksi sisaruksistaan. Sodan ensi vuodet olivat tehneet hänet isottomaksi. Rengon Tiinan suojiin ja kasvavien veljien pariin oli tyttö jäänyt muutamaksi vuodeksi. Mutta koirankuonolaisten polttaessa talon ja tavarat olivat veljetkin hukkuneet maailman tuuliin tai tulleet surmatuiksi. Vain hänet, pienen Kaisan, ja ainokaisen leivänkyrsän oli piika Tiina ennättänyt työnnäistä kalakonttiin ja juossut taakka selässään aina Keitelepohjan Lokkoon saakka, vanhalle piilopirtille, jossa oli kasvattanut kuin omaa tytärtänsä.
Mutta sieltäkin oli nelisen vuotta sitten vainolainen heidät vainunnut. Urpalan taloon saakka olivat heitäkin vankijonossa kiusanneet ja upseerin näköinen oli sanonut vievänsä hempukakseen omalle maalleen. Mutta Tiina oli osannut tekeytyä mielipuoleksi ja siinä illankuhjeessa, kasakoitten melskeessä ja tohakassa työntänyt tytön halkopinon ja tallinseinän väliin, itse karmaisten korpeen huikaten hirvittävällä hullunäänellä.
Heiveröinen ja kalpea Kaisa oli vieläkin kuin hauras kylmänkukka. Tuoksuu minkä tuoksuu yksikseen. Ei paljon muistakaan järjellisiä asioita. Kiialaksi muistaa Justiinan sanomalta kototalonsa, mutta senkin saattaa unohtaa pitkiksi ajoiksi. Joen rantueen ja kohisevan kosken, jonka könkään yli juoksi silta, hän on tallettanut ihanana muistonäkynään syntymätanhuvilta. Ja siiat ja lohet olivat sen sillan alla syksyisin kutujaan kutoneet, niin että suomuskylkien välke oli silmät häikäissyt. Senkin hän näkee joskus muiston silmällä. Mutta kaikki muu hänen lapsuudestaan on pimeätä yötä.
Nytkin, kummien tapahtuessa, Kaisa vain istuu penkille sykertyneenä eikä osaa liikahtaa ennenkuin roteva mies astuiksen ovesta sisään koko talonväen seuratessa.
Antero Yrjönpojaksi sanoi tulija itsensä. Sanoi tapelleensa vuosikaudet kivekkäissä. Mutta nyt, rauhantuloa toivottaessa, oli ruvennut katselemaan itselleen renginpaikkaa tai autiotaloa, johon asettaita asustamaan.
Siikakosken talossa alkoi elämä valjeta, vaikka olikin miehen mieli yhä pitkät ajat myrtynyt, väsynyt ja synkkä. Ei puhunut päiväkausiin. Tuijotteli aivankuin olisi nuoreen ikäänsä nähnyt liian monta veristettyä miestä tai ollut kuin liian kauan kuoleman tuttavana.
Mutta työtä se osasi puskea puhumattomanakin. Aivankuin hakemalla hakien lohtua tai rauhaa sulavasta maasta mies möyriskeli kevättöissä ja pani Ollista vaariin saakka jokaisen käpälät ja käsivarret liikkeelle. Kevätkalaa tuli suoltamalla. Eikä puuttunut enää ihan kokonaan suolakaan, sillä Antero oli tuonut sitä muutaman kupposen verran selkärepussaan.
»On, onpa toki... elämän särvintä... suolaa ja oikea mies talossa», hotisevat akat toisilleen ja kenelle tahaan.
Muualtakin pitäjästä oli alkanut kuulua hyviä sanomia. Vanhan kontrahtirovastin apulainen, Johan Theudenius, oli henkensä uhalla lähtenyt matkaan ja saanut Turusta venäläisten pääherralta lupakirjan, että rautalampisilla oli oikeus lähettää suolanhakijat Viipuriin vanhaa vesireittiä. Oli lisäksi alkanut sinne tänne palailla pakolaisia. Autiotaloja kehoitettiin valtojen käskyllä ottamaan viljelykseen. Laihoa oli jo orastamassa missä kapanala, missä kaksi. Aurinko oli pessyt pesemällä naamansa. Oh kuin se nyt vasta olisi noussutkin kahden vuosikymmenen takaa.
»Ihme, Jumalan ihme on päivällinen tämän maan yllä», oli hyrissyt Pertteli-ukko varustellessaan itseään suolanhakumatkalle. Ja ihmettyistä ihmettä se oli kaikkien mielestä.
Katrina-neito oli hänkin havahtumaisillaan. Hän ei enää sävähdellyt eikä värjöttänyt loukossa. Heikeätä punaa kuumotti jo joskus illankajossa hänen hauraalta hipiältään. Yhä katsoivat silmät arastelevina, kuin pitkän unen takaa Hän katselee kuin likinäköinen. Mutta jonkinlaista turvallisuutta on tullut hänen mieleensä. Tuo isännöivä Antero Yrjönpoika oli aivankuin kekälepaholainen, kova, suonikas ja ruudin mustaama hirviö, joka jostakin syystä oli päättänyt suojella tätä taloa muita paholaisia vastaan. Sitä oli kylläkin karteltava. Senkin silmänluonti oli niin uhkaava ja synkkä, jos sattui kynnyksellä tai pihapolulla läheltä menemään. Mutta hyvä oli olemassa... sellainen miehenturilas talossa, hänenkin mielestään.
Antero oli hakkaamassa koskenviereiseltä metsistyneeltä pellolta vesaikkoa. Ylempänä, kosken kaiholla, oli Katrina taittamassa vastaksia. Nuorta koivua kasvoi pellon yläpientareella. Mutta rantajyrkänteeltä nousivat nuoret solevat haavat kohti pilviä. Kaisa oli seisahtunut katsomaan niiden päivässä vipajavia lehtiä, jotka kimaltelevan virran laineita vasten liikahtelivat lakkaamatta kuin vaaraa värjyvät linnut. Se oli ilo silmälle. Antero oli vesointa välkyttäen nousemassa noron vartta kaltaalle. Katriinaa peloitti, mutta ei osannut liikahtaa paikaltaan.
Äkkiä pelokkaat haavanlehdet näyttävät havahtuvan vireäksi lintuparveksi, joka lennähtelee edestakaisin suunnattomassa kiireessä. Kalpean ruskehtavat haapojen varret huojahtavat. Niihin sataa satamalla säihkyvää kimmellystä. Ne ovat nyt hoikkia kultaisia huojuvaisia. Kaltaanalisen kosken kuohu humisee korvissa. Mutta neito kuulee kuitenkin miehen askelet takanaan.
»Jopas tuli kesä», tokaisee hidas, voimakas ääni. Siinä on ihankuin painokasta käskyä. Sen takana tuntuu olevan jokin ratkaiseva ajatus. Kaisa ei uskalla kääntyä katsomaan miestä.
»Laukaan puolessa kuuluu olevan... se Paatelan talo autiona, jotta...» »Sinnekö aiot?» Kaisa joutuu hädäntapaiseen. Ei osaa enää pelästyksissään vierastella. »Otan sinut sinne emännäksi», mies sanoo yhtä käskevästi, päätettynä asiana. »Vuottelepa illan suussa... aitassasi», jatkaa syvä, karmea ääni. Eikä sitä sen jälkeen enää kuulu, mutta vesoimen iskut olivat alkaneet taas ryskiä takaa päin, pientareen vesaikosta.
Rantueen koivahaiset, kaihon katajat ja matalat petäjät olivat samassa kajahtaneet väkevästi lemuten. Neito oli itse haavanlehti, joka oli lähtenyt lentoon kuumakupuisena lintuna. Se lensi ihalaa tuulta vasten, töytäillen hulluna ilosta. Nokkasi hyönteisen sieltä täältä. Nokkasi korren, sipaisi neulasen, nyhti höytyväisen untuvan hullussa ilossa omasta ruumiistaan. Sillä oli kiire pesänlaittoon. Se oli myöhästynyt, mutta nyt... yhdessä iltapäivässä se oli rakennettava sen pientareen kuumottavaan multaan...
Katrina huomasi näkevänsä kauaksi, yli kosken, yli takaisten vaarojen, ja näiden autereiseen sineen saakka. Hän oli yht'äkkiä lakannut pelkäämästä. Hän naurahteli ensi kerran elämässään. Pyhäisten lintujen siipi oli pyyhkäissyt hänen silmiään ja kasvojensa hipiää. Hän taitteli vastakset ripeästi, hoikat kädet touhusivat nuorten lehdeksien kimpussa, aivankuin ne olisivat kurkotelleet kenenkään näkemättömiä näkyjä.
Rinnepolkua hän juoksee saunalle. Ohimennen vilahtaa kalliokennäältä hänen pienen aittansa harmaa ovi hopeaisena läikkänä. Ja se jää hänen silmiinsä kimaltelemaan koko saunanlämmityksen ajaksi. Hänen täytyy käväistä tuon tuostakin sitä kurkistamassa saunan ovelta. Ja yhä se paistoi. Sillä oli aivankuin liian paahteista olo. Se odotti keväistä hämärää.
Jo oli lokakuu ovella. Mutta yhä kesti kesä. Päästyään kerran rauhassa vihannoimaan se ei enää osannut lakata. Ja kutupaikoilleen nousevat siiat ja lohet pitivät meteliään aivankuin toukokuussa lahnat, ahvenet ja hauet. Antero oli jo käynyt Laukaan Paatelassa, tehnyt syyskynnöt, korjaillut rakennusta asuttavaan kuntoon ja saanut Laukaan papilta, Tuderukselta, lupaan kuulutukset ja vihkiäiset.
Katrina oli tehnyt vähät kapionsa. Nuori lehmä oli saatu hankituksi. Se seisoi jo talon ometassa valmiina nuoren parin muuttopolulle. Siikaa ja lohta oli vielä pyytelemässä Antero ensi talven särpimiksi. Muutaman päivän kuluttua oli päästävä matkaan. Rauhan tuloa ei enää kukaan epäillyt, vaikka kuulema vieläkin liikehti sissejä jossain Pielaveden puolella.
Siellä kaltaan alla, koskenniskan yläpuolella, keinahtelee Anteron kalavene. Katrina on juossut entiselle mielipaikalleen. Yhä lehdissään upeilevien haapojen lomitse hän kurkistelee sulhasmiestään. Hän on halailevinaan nuoria haapoja hyvästiksi. Hän ei ole vielä nähnyt heidän taloaan, mutta hän ei osaa kuvitella sen rantueelle minkäänlaista muuta paikkaa kuin tällaista nuoren nuorta haavikkoa...
Niin, niinhän oli taitanut olla... tällainen haavikko hänen syntymäkotinsa Kiialankin sillan korvassa. Ja samalla tavallahan kuin täällä... olivat siiat siellä kutujaan pelehtineet... Vilpas ilo pani hänet juoksemaan. Hän kiersi kallasta alaspäin, pyyhälsi vieläkin alemmaksi rantakiville ja huikkasi Anterolle, joka käänsi veneenkokan valkamaa kohti.
Mies kokoili veneenpohjalta saalistaan. Näytti myhäilevän, mutta pysyi vielä selin rannalle päin.
»Hyvä on sää!» ihasteli Katrina. »Liekö Paatelassa tällaista kutupaikkaa ja... liekö tuollaista haavikkoa, sano!»
»Onpa, onpa», kuului Antero murahtelevan leppoisasti.
»Pitääkin olla!» huudahti vastaan Katrina. »Niin oli syntymäkodissanikin...» »Jopa, jopa, pitäisipä toki», Antero jurahteli hyvillään.
»Taitavatpa ne nyt siiat kutoa Kiianlinnankin sillan alla», Katrina muisteli puoliksi itsekseen. Eikä hän havainnut, että Anteron kaloja hamuileva käsi pysähtyi. »Mistä tunnet Kiianlinnan?» kuului ääni veneestä. »Siellä synnyin, siellä kasvoin pieneksi pahaiseksi. Rengon Tiina sen on sanonut. En itse edes nimeä muistaisi...»
Antero oli noussut suoraksi veneessä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa Katrinaa kohti. Tämä vavahti, kauhistui. Tuo mies ei enää ollut hänen sulhasensa. Sen kasvot olivat jäykät ja harmaat. Käsi hapuili tarkoituksettomasti lakkia. Se vetäisi hitaasti kasvoja koko kämmenellään, aivankuin ne olisivat turtuneet ja piti koettaa, olivatko ne enää elossa. Silmät seisoivat miehen päässä. Niissä ei ollut mitään ilmettä. Mutta suu avautui vaivalloisesti, kuin halvautuneella:
»Minä olen... Kiian Yrjön... Antti.»
»Minä olen Kiialan tytär!» tuli pitkän ajan päästä kimeänä parkaisuna Katrinan huulilta.
Tietämättä mitä teki Katrina tunkee esiliinan helmaa suuhunsa. Mutta parku tunkee sittenkin hänen rinnastaan. Nuoret haavat huojuvat hänen silmissään kuin kaatomyrskyn käsissä. Koskiko kohisee vai korpi, hän ei tajua. Hänen silmänsä ovat lakanneet näkemästä. Hän huutaa kuin pimeässä läpi myrskyn. »Mihin aiot, mihin aiot?»
»Jalkarakuunoihin!» älähti mies veneen kokan tienoilta: »Tapellee vieläkin Torakan Simo Pielavedellä!» Ja vene tohahti akkavirtaan. Lipui ylemmäksi koskenrantuetta. Mela huopasi myrskynä lähtijän kourassa. Veneen kokka riipautui pyörteeseen. Se painui melonsyöstävää koskea myötäsukaan. Se hyppelehti huuruavassa myrskyssä. Katosi läheiseltä nivalta uppoavana paatena kurimukseen.
Katrina on reväissyt esiliinansa vyötäreiltä. Hän tunkee sitä yhä suuhunsa heikkojärkisen tavoin. Hän juoksee tolkuttomana piennarpolkua, vuoren kuvetta, kalliorinnettä. Jo huojuvat nuoret haavat hänen vasemmalla kädellään. Mutta hän ei osaa heittäytyä jyrkänteeltä alas. Hän juoksee yhä vuoren harjaa. Kuiva kalliosammal murtuu hiljaa rasahtaen. Mutta se ääni soi ilkeänä huutona kuin maan alta. Muinoinen Kiiala palaa hornan tulipalona hänen edessään. Hän kääntyy pellolle päin. Silmät tuijottavat Kutumäen ja Köyhänkankaan korpea kohti. Esiliina liehuu korkealla pään yläpuolella.
Ja suusta soi lakkaamaton, jollottava mielipuolen huuto.
KUSTAVILAINEN AIKA
LIIAN HYVÄ KOLDERUP
Siinä, missä leveähameisen Suomen-akan lappalaismallinen pipolakki pistäiksen Tenojokeen, on Puolmakin pikkuinen kylä. Ja liian hyvä Kolderup oli puolisentoista vuosisataa sitten sen ainoa kauppias.
Hänen hirsitönönsä kupeessa on kylmä lautakoju, joka tekee kauppapuodin virkaa. On ainakin tehnyt. Ja siinä seisoo nytkin parilautaisen myymäpöytänsä takana Kolderup-parka.
Rikkaat sukulaiset, joita oli Kööpenhaminassa asti, sanoivat nimittäin häntä pelkästään Kolderup-paraksi, koska hän oli epäonnistunut kaikessa, mitä ikänänsä oli yrittänyt.
Ja tämä kaupanteko täällä keskellä Utsjoen kainulais- ja lappalaisasutusta näytti lopultakin olevan miehen viimeinen maallinen yritys, sillä vähätkin hyllyntapaiset kojun takaseinällä olivat nyt typösen tyhjät, jollei ottanut lukuun paria lehtitupakkakääröä, jotka tuoksahtivat ryssältä.
Kauppa oli kyllä käynyt, olipa hyvinkin. Mutta kaikille hän oli antanut tavaraa etupäässä lainaksi, Sirmoille, Sarreille, Jauvoille ja muille lapinäijille, yhtä hyvin kuin kuuluisan Heikki Peskin köyhtyneille jälkeläisille, joita oli koko Puolmakki täynnä, vieläpä Vetsenjargan lukkarille, sillä eipä ollut tälläkään enempää kuin kolme papeririksiä veropalkkaa.
He olivat, näet, joka sorkka, pelkkää köyhää kansaa, varsinkin, kun enimmät poro-, lohi- ja voikaupat hupenivat tavallisesti viinahumalaan tai kiiltorihkamaan Kemin markkinoilla.
Siinä seisoo nyt liian hyvä Kolderup, sieraimissa, paitsi lehtitupakan äitelää hajua, rasvanahkan tervettä lemua, jota on jäänyt ilmaan, ja kirpeätä marjan tuoksua, jota yhä lähtee lopuillaan olevasta muurainnelikosta.
Olipa aikaa muistella mennyttä elämän yltäkylläisyyttä. Tähän suunnattomaan lääniin hän oli kerran saapunut oikeana kuninkaan voutina. Oli tullut pidetyksi tulojuhliakin. Ja ystäviä oli tullut sekä herroista että narreista. Mutta sääli oli ollut kiskoa nokinaamoilta lapinäijiltä veroja, sääli oli ollut muitakin kituuttajia. Toivat mitä toivat. Ja tilit kruunulle olivat jääneet tekemättä. Ja sitten se oli tullut: pienen pieni romahdus. Hänet oli alennettu pelkäksi käräjänpitäjäksi, joka kuitenkin oli yhäkin herranvirka. Mutta eikös ollut siinäkin tullut sotkua! Alaikäisten köyhimysten perintöasiat olivat menneet hänen leppoisissa käsissään vitaan, suoraa päätä huut'helvettiin. Oli tullut jaetuksi avunhakijoille ennen perinnönselvityksiä. Ja silloin... ei sen suuremmaksi enää päässyt kuin pikkaraiseksi tullinhoitajaksi, jota pettivät ryssät, norjalaiset, kainulaiset ja lapinpakanat. Ja siinä oli oltu. Oli tullut viimeisenä armona Kööpenhaminan Kolderupeilta pieni rahasumma tämän kaupan perustajaisiksi.
»Kaupan? Oikea narrin kauppa!» tuhahteli mietiskelijän suusta. Mutta jos alkoikin särähtää sanoissa katkeruutta ensi kerran koko elämän aikana, niin yhä kohoilivat väljiksi käyneet punaraitaiset liivit pienellä vatsanjäännöksellä melkeinpä leppoisasti. Sillä Kolderup ei ollut tottunut koskaan ajattelemaan mitään muuta kuin hyvää ihmisistä.
Mutta aivoissa oli sittenkin nousemaisillaan kokonainen myrsky. Hän näki takanaan kokonaisia kuiluja kieroutta, kiittämättömyyttä, imartelua, onnenongintaa ja kataluutta, mitä hän ei ollut tähän hetkeen saakka osannut edes ajatella. Missä olivat nyt ne herrat, kauppiaat, veronkantajat ja tullikeikarit, jotka olivat hyvinä päivinä istuneet hänen pöydässään?
Ja missä olivat ne peskiukot, jotka olivat apua kontanneet hänen edessään, kun iljanne oli jäädyttänyt jäkälämaat tai kuumalla kesällä räkkä oli iskenyt porotokkaan? Hän oli antanut ilman ja antanut velaksi. He, nuo kyssäniskat, eivät olleet edes velastaan välittäneet. Karttelivat, kuten herratkin. Kukaties huutaisivat hänet nähdessään kauhunhuutoa kuin poropaimen susilauman kierrellessä porotokan lähettyvillä?
Ei, ei edes sitäkään, tuli vasta-ajatus. Häntä, Kolderupia, he eivät edes pelänneet. Äskeinen luulo sentapaisesta oli ollut sekin vain narrin kuvittelua! Ei, he naureskelisivat jossakin louteittensa peitossa. He nauroivat hänen liian hyvää sydäntään.
Joen rantaa rämpii Puljun ukko, kalamies. Lie menossa verkoilleen taikka valmisteleiksen tuulastukseen, miettii kauppias.
Puljun ukko kääntyykin hänen kummakseen puotikennästä kohti. Mieli läikähtää pienestä toivosta. Vielähän tuo viime kesänä sai häneltä velaksi upiuudet verkonaineet. Jos lie tulossa...!
Mutta ei. Ukko nuuski ja nuuski. Halusi tupakkaa. Kyselipä syksyä varten ruutia ja lyijyä ja lopulta, melkeinpä kuin ivaten, kattilaa ja rautatakeita.
Rutto syököön! Piruuksissaanko se konna jo alusta pitäen...? Ja siinä hetkessä karkeutui ensi kerran Kolderupin luonto. »Maksa velkasi, heti, tässä paikassa!» hän huusi luonnottomalla äänellä. »No, ka, mitäpä nuo herrat ja rikkaat... rahalla», ukko muka nöyristellen ivaili. »Anna verkot takaisin, tässä paikassa!» »Saapihan nuo toki... lusut ja riekaleet, ota rannalta.» Läksi.
Ja ihme ja kumma! Kiertäytyi kellon rämähtäessä vieläkin yksi otus ovesta. Hän oli Jouna, kotalainen, joka oli toissa talvena menettänyt jouhikuonojen kitaan vähätkin poroelonsa ja elänyt koko sen talven Kolderupin antimilla. Ja omisti nyt taas sievoisen tokan, sekä vasat että vaatimet, sekä purrut että puremattomat uroot — hänen, Kolderupin, lainalla hankitut. Mitäs muuta... silläkin kova tupakannälkä!
Pienen pieni liero oli alkanut kiertää kauppiaan sydänmunia. Nousi, kierteli taas ja nousahti äkkiä porotoukkana suumaloon. »Vai niin, vai niin», hän alkaa melkein kuin leikitellen, »eipä ole tupakoita myydä. Mutta ensi keväänä, keväänä... saat ahtaa tuhannen piipun täydeltä, saat, saatana soikoon, saat polttaa kurmupaarman toukkia, joita porosi köhnivät ensi keväänä. Miljoonittain niitä tulee jokaisen kurkusta. Ja sitten... räkän aikana, ennenkuin elikkosi ovat päässeet tunturia näkemäänkään... tulevat mäkäräiset, savulinnut, sääsket ja suppupaarmat, niin että — luurankoja ajelet, et nahkaa saa irti, et koparaa, et koipiluuta saa pataasi, konna, konna, konna...!»
Kolderup tunsi tulevansa hulluksi. Hänen entiselle sydämelleen nuo sanat olivat olleet tottakin luonnottomia. Mutta ne tekivät hyvää, niin hyvää... varsinkin, kun Jouna pakeni kuin pahan tartuntaa ja noituutta kauhistuen ovesta ja rantapolkua pitkin törmän alle, hukkuen kuin piesty koira näkymättömiin.
Oltiin jo syyskuussa. Katkeraksi muuttunut Kolderup oli ottanut asuntopaikkansa rannankierteeseen, kalasaunaan, joka enää oli hänellä jäljellä koko entisestä kauppatalostaan, ja kalasteli hengenpitimikseen Puljun ukolta saaduilla parilla verkonriekaleella.
Nyt oli parhaillaan aivankuin uudesti palautunut kesä. Maa viheriöitsi. Puitten etelänpuolisissa oksissa marjat yhä riippuivat tertuissaan. Joki vaelteli tyynenä mahtavaa kulkuaan. Kolderup keittelee rantakivillä laihaa kalakeittoaan.
Mutta Tenojoen harvaan asuttuja rantoja pitkin palavat kalastajain tuulastustulet. Oli hiljainen ilta. Kuutamo alkoi muokkailla itselleen hopeaista vanavettä. Kaikilta puolilta kuului rattoisaa puhelua. Niemien töyräillä illasteltiin kalakunnittain. Olipa, totta vieköön, mitä tulella paistaa!
Viereiselle niementöyräälle on asettunut Puolmakin miehiä, joiden joukkoon oli asettunut Vetsenjargan lukkarikin, koskapa kuului hänen veisuusta, postillanlukemisesta ja kovasta viinasta käreytynyt äänensä yli kaikkien muiden.
Tottapa... olipa saanut häneltä osansa sekin, perunakulkku! Tupakat, piiput, rinkilät, neulat, kankaat ja kapakalat... noin vain kuin hyvän sydämen uhrilahjaksi Francken ja Sorolaisen postillain lukijalle, kurjien sielujen ainoalle paimenelle.
Liian hyvä Kolderup ei kyennyt olemaan enää katkerakaan, puhumattakaan ylpeydestä. Hän jätti siihen paikkaan laihan patansa vaisusti höyryilemään ja astuskeli aivankuin seuranpitoa etsien miesroikan luokse.
Siellä oli juuri heitetty tuleen parikin armottoman isoa lohta. Yksi ukoista on pistänyt tupakat piippuun, ja tämä kiertää nyt ukosta ukkoon, jotka jaarittelevat suut messingillään, ken istuen, ken seisoskellen. Ja kun piipun varsi on korahtanut ja pesä kärähtänyt viimeisen kerran, on sen savun vetäjän vuoro taas se täyttää omista tupakoistaan ja panna kiertämään.
Onpas niillä... maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto, miettii Kolderup surullisen nöyränä. Hän ei ajattele sen enempää. Mutta silmä ei pääse irti paistuvista lohista. Siinähän olikin päämestarina Puljun ukko. Tämä kohentelee tulta, pirskoittaa säännöllisten tovien kuluttua suolavettä paistuville kaloille, kääntelee ja koettelee tikulla kypsyyttä.
Suu on ukolla hölpällään. Taitaa olla vesi suussa. Mutta silmä vilahtaa aivankuin ilkeätä iloa sen keksiessä syrjään seisahtuneen Kolderupin ja käännähtää samassa kivelle asetettuihin suureen voirasiaan ja leipiin, aivankuin luupalaansa vartioivan koiran.
Kolderup hymähtää. Pieni sääli ja itkunväre liikahuttelee hetken turtunutta sydäntä. He eivät ole koskaan tehneet hyvää toisilleen... niin, niin, hepä syövätkin yhteistä saalistaan, siksipä he kai ovatkin, tällä kertaa, keskenään melkein kuin ihmisiksi, tulee katselijan mieleen ajatuksen tapainen. Hän on niin vieras, vieras... miksi? Miksi? Ja tähän nuutuu taas hänen ajatuksensa.
Vaaleanpunaista rasvanmakeaa paistia syödään likaisista kourista. Viinapullo on alkanut kiertää piipun jäljissä. Ja taas kiertää piippu viinapullon jäljissä.
Puljun ukko työntää pyrstöpuolesta reväistyn palasen höyryävänä hänen kouraansa, kuin kerjäläiselle, joka on anelemassa armopalaa. Ja tottahan se olikin. Hänen suoliaan kurni lohen rasvainen tuoksu. Voi ja leipä kutkutti suulakea ja kieltä tuolta kiveltä saakka. Hänen oli nälkä, selvä nälkä, hänellä... kuninkaan voudilla, tuomarilla, tullimiehellä ja rikkaitten Kööpenhaminan Kolderupien sukulaisella.
Mutta lohenpaisti putosi hänen käsistään maahan. Ja Vetsenjargan lukkari kärähti: »No, mitäs se kauppias?» Tämä oli sanottu mairein äänin. Mutta se viilsi tylsänä puukkona Kolderupia. »Eikös istuta... tänne näin samaan seurakuntaan... minä kun olen täällä lukemassa Jumalan sanaa...»
Vai sanaa, armoveroa olet keräämässä, saaliskymmenyksiä, ajatteli Kolderup, ja latkimassa, viinaa latkimassa... Mutta hän istahti kuitenkin kivelle, hieman muista syrjemmälle.
Lukkari oli aloittanut lukunsa Sorolaisen postillasta. Ääni luritti viinan voimasta tavallista kirkkaampana, mutta nenä honotti, se pani kiirehtimään aivankuin olisi viinankäry pannut sen vetämään omaa nuottiaan. Mutta hurskaudestaan kuulut pohjanperäläiset, taikauskoiset puolilapit ja lantalaisten viinanpilaamat jälkeläiset kuuntelivat tahmaiset sormet ristissä, suu törsällään ja silmäluomet ummessa. Oli mukava olo.
»Lopeta, sinä kettu lammasten vaatteissa, niin, niin, kettu, sillä sudeksi sinä et kelpaa!» kuului äkkiä syrjästä Kolderupin ääni. Hän oli noussut, ottanut lukkarilta kirjan ja ryhtynyt lukemaan Ericus Ericin saamaa maailmanlopun tulemisesta.
Ääni oli noussut lujaksi ja mahtavaksi. Miehet olivat heränneet ja jäivät kuuntelemaan silmät auki rävähtäneinä ihmeellistä saamaa, joka jatkui lukemisen jälkeen, yhtäkkisenä, murskaavana, aivankuin syyskuinen myrsky, joka niillä main äkkiä iskee keskelle leppoista säätä, riehuu yön ja aamulla pudottaa puista lehdet ja marjat alas monenväriseksi maanruskaksi.
»Olen teidän kurjin elukkanne», tuli aluksi hymyilevän nöyrästi. »Tämä on nyt kuolemaisillaan jängän reunalla kuumassa metsässä. Tuuli ei tuo viivoitusta kurjalle hirvenvasalle, sillä raajat eivät enää sitä kannata pakomatkalle... tuntureille. Inisevät sääsket ja polttiaiset syövät sen karvatonta nahka-parkaa... ovat syöneet jo kauan. Kurjimmat paarmoista ovat laskeneet saastaiset munansa poroparan sieramiin, toiset, kurmiaiset, siittävät likaansa sen karvattomaan selkään, tuskasta värisevään paljaaseen nahkaan. Se yrittää nuolemalla lievittää tuskaansa ja saa nuo saastahiset sisälmyksiinsä. Täällä ne muuttuvat — ovat jo muuttuneetkin! — madoiksi, jotka kiertävät tävyksiin ja sydämeen... Niin, niin! Sydämen käpyä ne juuri himoitsevatkin, nuo Rotaimon sikiöt, nuo pääpahan maan syliin sylkemät belsebubit!»
Kuuntelijat ovat säikähtyneet taas seposelviksi äskeisestä nousuhumalasta. He luulivat näkevänsä tulenkajossa liikahtelevan seitapahtaan, joka oli tullut vaatimaan heiltä ihmisuhria, heidän lapsiansa tai — heidät itsensä.
Kolderupin ääni oli vaiennut. Vallitsi hetken tyhjä hiljaisuus. Äkkiä hän taas jatkoi, kysyen tiukalla äänellä: »Vai onko teillä parempaa tietoa, mistä ovat tulleet... helvetin herhiläiset?»
Ukot katsoivat naamat jäykkinä. Leukapielet näyttivät arvailevan jotakin vastausta. Mutta ne eivät päästäneet sanaakaan hammaskarsinasta.
»Te, te, jokainen teistä on paarma ja mato ja toukka, jotka olette lävistäneet sen vasan herkimmän orvaskeden, sen hengittävät sieraimet, sen arimmat sisälmykset ja sen sydämen. Niin juuri... sydämen, sillä se oli liian hyvä sydän...» Ääni oli alkanut soida tukahtuneenakin liikuttavan surullisena. Ja miesten leukapielet olivat vääntyneet lapsenomaiseen itkunirveen. He olivat lankeamaisillaan hänen eteensä kuin jumalanpojan eteen.
»Te olette luulleet, että hyvyys on sanoissa ja saarnoissa. Minä olen teille näyttänyt, että se on teoissa, yksin teoissa. Kuuletteko? Teoissa! Mutta näitä te häpeätte, näitä te pakenette kuin katala velallinen velkojaansa.»
Puljun ukko yritti sanoiksi: »Tule meille... katekeetaksi, elätämme sinut, sillä sinä se vasta...»
»Vaikene, en aio tulla teille kiliseväksi vaskeksi, teille riittää poronkellojenne kalina ja lukkarinne viinansyömä kurkku. Ainoa, mitä minä teille sanon, räähkät, kuuluu seuraavasti: Jos teet alemmallesi hyvää, pakene häntä, pakene takaisin omaan yksinäisyyteesi, kuten minäkin nyt... ainakin aion...»
»Minne aiot, herra?» kysyi jokin nöyrä ääni.
Silloin valaistuivat Kolderupin kasvot. Hän katsoi yli tulen. Hänen katseessaan oli kaukaista härmää. Ja hän kysyi lyhyesti: »Tiedättekö, missä on Liuron tunturi?» Kaikilta puolilta nyökkäiltiin. »Sinne... siellä on lähde, josta urkenevat vedet suurelta vedenjakajalta, toiset Ruijaan, Jäämereen, toiset etelään, Pohjanlahteen ja eteläisten kaupunkien satamiin. Se on aivankuin minun sydämeni. Se ei viihdy etelän koreassa hekumassa, se on kaukana täältä, teidän luotanne, jossa se on heitetty matojen syötäväksi. Se on yksin. Ja nyt, syksyn tullen, se jäätyy läpikuultavaksi, pohjattomaksi silmäksi. Se on yksinäisen ihmisen jumala, se on yksinäisyyden jumala. Se on hyvän ihmisen sydän maailmassa se on ainoan maanpäällisen kauneuden totinen silmä. Ja se on, sen tiedän, autuaimman kuoleman silmä...»
Kolderup oli kääntymäisillään. Astui jo pari askelta rantavalkamaa kohti. Seisahti vielä kerran. Sanoi vieläkin kerran: »Jos ette kaikkea ymmärtäneet, ymmärtänette kuitenkin teille sadat kerrat laitatetun lauseen. Se kuuluu, muistaakseni: »Minä tulin omilleni, mutta minun omani eivät ottaneet minua vastaan, sillä minä olin liian hyvä Kolderup.»
Kääntyi, astui lähimmälle veneelle, työnsi sen veteen, istui tuhdolle ja ryhtyi hitaasti soutamaan Tenojokea Liuron tunturia kohti. Mutta kalakunnan miehet näyttivät tulta vasten, kivillä istuessaan, pieniltä, karstaisilta käppyröiltä. Tulisiipinen taivaan kajava oli humahtanut heidän ylitseen, ja he katselivat sen matkaa pelästyneinä, kuin pienet lapset.
VIISAS NEITSYT
Kun kerran paholainen kantoi pussissaan aatelismiehiä — kertoo eräs vanha sysmäläistarina — sattui pussin peräpuoli repeämään juuri Sysmän kohdalla, jolloin sinne tipahti kokonainen katras vaakunoitua väkeä.
Hyvätuulinen kansanmies on tämän tarinan kertonut hienoinen ivanväre suupielessä varsinkin niihin aikoihin, kun pirunpussi sattui vanhaan Suur-Sysmään tipauttamaan Aleksanteri Reethin eli »punatakkivänrikin», kuten kansa häntä julki jumalattomasti nimitteli.
Eikä tämä hieman epäilyttävä kunnianimi ollut turhasta syntynyt. Se oli tulla moksahtanut kuin tupakkamälli rahvaan leppoisasti jauhavista leukaperistä jo niihin aikoihin, kun tämä Routsilan herra oli saanut »kuninkaissa» — kohtalaisia summia vastaan — merkityksi itsensä jo aikoja sitten sammuneen Reeth-suvun tyhjälle numerosarakkeelle ja päässyt oikeaksi aateliseksi rälssiherraksi.
Hän oli nimittäin juuri tällöin, miehuutensa parhaassa kukkeudessa, puetuttanut soutumiehensäkin, Matit, Kustaat ja Jeremiakset, punaverkaisiin takkeihin, olipa verhonnut koko kahdeksanhankaisen kirkkoveneensäkin punaisella verkavaatteella.
Ja tästäkös herrasta oli tullut riesa koko yhteiselle kansalle. Ei ollut ottanut edes rouvaa sappensa lievikkeeksi, kun ei ollut saanut oikeata vapaaherratarta tai kreivitärtä. Ja sitten... mitä enemmän vanheni, sitä hullummin puski vanhapoika talon tanhuvilla, vainioilla, pitäjän kokouksissa ja käräjätuvassa kiukkuisen sisunsa, puski ärähtelyin, piiskan viuhahteluin, ranskalaisin ja saksalaisin kirouksin tai törkein haukkumasanoin sekä herroihin että narreihin, niin palkollisiin kuin pappeihinkin.
Ihmekös, että jo niihin aikoihin, kun kihti ja kolotus oli pannut ukon jalkapuuhun Routsilan kartanon herrankamariin, kansa haukuskeli häntä solkenaan »Reetin-retaleeksi», jollei suorastaan kirosanoin noitunut.
Oman talon piiat, rengit ja päiväläiset vihasivat herraansa kuin myrkkyä. Piti nälin kuolten ruoan puolesta. Joka ilta täsmälleen kello seitsemältä lyötiin umpilukkoon kartanon portit. Mihinkäs siinä sitten pääsivät öitsimisen alkuunkaan rehelliset yökollit?
Jurotteleva, jäykkä päänkumarrus ja karsas silmänluonti kiersi Routsilan herraa joka puolelta. Ei siinä kartanossa olisi pysynyt kissa eikä koira, jollei olisi ollut sen emäntänä nuori, mutta jo kypsään neitoikään tullut isännän sisarentytär, Thyra Helena, jota alustalaiset sanoivat pelkästään Helenaksi.
Helena-mamselli oli talossa perijättären asemassa, mutta vankina oli neitoa pidetty, kuten muitakin. Niin ainakin ukkotyranni luuli, sillä ei ollut hänen mielestään yhtään niin ylhäistä mamsellia tai miekkaherraa Luhangan kappeliseurakunnassa, että neito olisi saattanut heidän kanssaan »amyseerata» tai »konverseerata».
Kuitenkin oli Helena-mamselli juuri niinä aikoina, Kustaa-kuninkaan käydessä sotaa ylpistelevää Katariinaa vastaan, ottanut kartanossa käsiinsä vallat ja valtikat.
Siltä ainakin näytti tänä myöhäissyksyisenä, kuulakkaana aamupäivänä, kun koko kartano juoksenteli, liehui, täytteli matkakoreja, eväsvakkoja ja tuliaispusseja ja kantoi kahdeksanhankaiseen, joka kellui rantalaiturin kupeessa kuin sotaan lähdössä.
Piiat suhauttelivat joitain salaperäisiä asioita toistensa korvaan, soutajiksi määrätyt rengit ja torpanukot iskeilivät silmää ja katsahtelivat viekkaan ymmärtävästi upeavartista mamsellia. Reethin herra ärähteli kamarissaan, mutta ei osannut panna jyrkkää sanaa poikkiteloin, kun sisarentytär oli lähdössä vain, kuten hän luuli, kunnialliselle vieraskäynnille Hartolaan, kirkkoherra Hoffrenin jumaliseen perheeseen.
Mutta täti, vanha Sofia Josefiina, hänkin kartanonherran suvunsukua, piiperteli, lennähteli yläkamarissaan kuin höyhenetön kanarialintu häkissään. Hänellä näyttää olevan kannettavanaan jokin salaisuus, joka on hermostuttanut hänen valeriaanakylläisen, ikäimmellisen sydämensä.
Hän selailee Racinen »Phédreä», hakee siveälle mielelleen lohdutusta jalon Aricien repliikistä Hippolytelle:
»Partez; séparez-vous de la triste Aricie...»
Mutta ei, syntisen Phédren repliikit tulevat pakostakin silmiin. Niin, tuon syntisen, luvattoman rakkauden sokaiseman naisen, kuten... Ooh! Sofia-tädin täytyy hakea jotain tyynnyttävämpää. Tuossa on hänen hyllyllään pienen pieni korunide: »Inferno, poema di Dante.» Häntä pyörryttää. Kirjallisesta sivistyksestään huolimatta hän on ylen taikauskoinen. Tuossa helvetinkuvauksessa oli jotain ennusta. Hän itse oli Helenan, katumattoman Helena-paran, rikoskumppani eikä voinut sitä auttaa, sillä ketään muuta rakkaampaa ei hänellä enää ollut koko maailmassa.
Tuossa on Danten vieressä vakaan näköinen kirja »Vernünftige Gedanken von dem Menschen...» hän lukee. Niitä juuri, »järkeviä ajatuksia ihmisestä» nyt olisi ollut tarpeen, mutta... hänen Helenansa, Helena-parkansa oli ne jo repinyt rikki, murskannut, heittänyt kuin... Ooh! Ja minkä vuoksi?
Siihen samaiseen voivotuksen paikkaan riennähtää matkapukeissa Helena-mamselli, raikkaana, tervekasvoisena, silmissä älykäs, voitollinen ilo. Hän on tullut heittämään hyvästiä ja antamaan viimeisiä määräyksiä.
Jos ukko alkaisi epäillä hänen viipymistään, selittää Helena tädille, piti tämän kirjoittaa Hoffrenin tädille, että tämä kirjoittaisi enolle ja kertoisi sisarentyttären olevan Herran avulla hyvissä voimissa ja palaavan kevättalvella tai ehkäpä vasta vesien auettua. Ukko piti ehdottomasti pitää siinä uskossa, että hän, Helena, vietti talvea juuri Hartolassa eikä...
Täti oli joutua kiireisestä selittelystä pyörälle. Hän vain nyökäytteli, myönteli. Tiesihän hän, että Hartolan ruustinna, Helenan äiti vainajan nuoruudenystävä, oli uskollisesti juonessa mukana, mutta... hän kauhistui yhä tätä valehtelemista ja petosta.
Silloin Helena-mamsellin silmien sini tummeni: »Tiedät, että kasvatusisäni piti minua neitoaikana lukittujen ovien ja porttien takana. En saanut tanssiaskelta ottaa, en herrasväen menuettia, en rahvaan polkkaa tai martinvappua... Minut aiottiin näivettää samanlaiseksi ikäimmeksi kuin sinutkin. Mutta minun kohdaltani otti rakkaus osansa. Ja muista! Siitä en hellitä. Ja nyt, juuri nyt haluan kaikkein vähimmän itseäni perinnöttömäksi, sillä... No, niin. Otan älyllä ja viekkaudella sen, mitä en puhtaalla rakkaudellani koskaan saavuttaisi, juuri teidän heikkopäisen sääty-ylpeytenne vuoksi. Ja muista omasta puolestasi, rakas täti», hän hyväili vanhaa mamsellia, »sinun vanhuudenleposi ei ole ukosta killinginkään arvoinen, jos sanallakaan minut petät tai varomattomuuksissasi...»
Täti oli pillahtanut itkuun. Hän lupasi ja lupasi, suuteli, syleili, kunnes Helenan täytyi riistäytyä irti ja kiirehtiä odottavaan veneeseen.
Venerannassa onnuskeli enoukko vanhanaikaisessa lievetakissa, säämiskähousuissaan ja pitkävartisissa upseerinsaappaissa toisessa kourassa mukurapäinen ryhmysauva, toisessa, ikäänkuin huiman nuoruutensa merkkinä, ratsupiiska. Hän viuhautteli ruoskalla, tömisytteli kepillään someroista rantaa ja noitui: »Parbleu! Ne saakelin konnat, kavaltajat, iskariootit, saat-ha-na! Pyövelin ruokaa, sapperment! Turun Kerttulinmäen hirressä roikkuvat haaskat! Pettää jalomielistä kuningastamme, joka ylitsevuotavassa armossaan on antanut meille... sysmäläisille takaisin viinapannumme ja rankkitynnyrimme ja ja... entäs, entäs, tuota... sacrebleu... kieltänyt papinpeeveleitä tekemästä kauppaa kasukasta ja lipereistä ja kymmenyskapoista. Ptyih!» Hän sylkäisi, roiskautti pitkälle, sillä hän piti rengeille ja muonamiehille puheentapaista sen suuren ryssänkarkulaisen Sprengtportenin liittolaisia vastaan jotka juuri olivat tehneet liiton Anjalassa Kustaa-kuninkaan päänmenoksi ja lähetelleet Liikalan kirjeitä »sille ylen törkeälle Venäjänmaan imisälle», kuten hän valituin sanoin nimitteli Katariina-tsaaritarta.
Ärähtelevä, syljeskelevä ukko oli jo lopettamaisillaan Helenan saapuessa valkamaan ja astuessa riuskasti veneeseen. Herra eno ennätti vain huutaa rannalta airoja työnnettäessä vitsapantoihin, jotta »sano sellaisia terveisiä kirkkoherra Hoffrenille, että meidän ruodun urhea sotamies Yrjänä Wägg seisoo rajalla ja on varrastava yliloikkarit Herran nimeen!»
Helena-mamselli oli tullut surullisen vakavaksi. »Seisoo rajalla!» soivat enon sanat hänen mielessään vielä Taivassalon välkeillä salmivesillä. Hän oli yksin. Autio syksy oli vastassa. Juoni juonen jälkeen oli punottava ukon sokaisemiseksi. Ja jos yksikin solmu hänen silkkiverkossaan petti, hän oli häväisty, eno ja kunnialliset ihmiset ajaisivat hänet kynnykseltäänkin syksyiseen yöhön. Yhtäkään läheistä sukulaista ei ollut muualla olemassa. Niin, hän oli yksin... Mutta hänen Yrjänässään ei ollut syytä. Sotamiehen täytyi lähteä, kun käsky tuli. Eikä hän itse, Helena-mamselli, ollut antanut hänen astua Routsilan herran eteen, sillä hän tiesi, mitä säätyhullu ukko olisi vastannut... saappaankorolla ja ruoskalla.
Pelko ja rakkauden ihmeitä tekevä rohkeus taistelivat hänessä vieläkin pitkät tovit. Mutta kun veneen kokka oli urkenemassa Souselällä Keihäsniemen oikeata kuvetta, nosti hän tarmokkaasti melan viereltään ja käänsi veneen kohti niemekkeen kapeata kangasta. Kustaa, vanha torppari, oli ihmettelevinään, jotta...» eikös sitä ilman kannastelojakin sinne... Hartolan Hohreenille?» Mutta suu oli muikeassa yhteisymmärryksessä jalosukuisen mamsellin kanssa, ja matka jatkui rivakasti.
Oli käännytty pitkään lahteen, joka käännähteli laveita salmia pitkin melkein suoraan lähtöpaikkaa kohti, lahdenperukkaan, josta kotokartanoon ei ollut enempää taivalta kuin parin kolmen virstan verran häipyvää metsäpolkua.
Lahdenperän sotilastorpasta, sakean hämärän yhä tihetessä, tuikahti yht'äkkiä matalan saaren takaa lämmin loiste pienen pirtin pärevalkeasta. Ehkäpä oli siellä jo tulta takassakin, koskapa ahdas akkuna paistoi tulenhehkuvana silmänä peränpitäjää vasten.
Helena sulki silmänsä. Viimekesäiset valkeat yöt, joina hän oli karannut ruotutorpan polulle juossut sydämessä pyörryttävä huuma heikeästä varjosta toiseen, norrosta kumajavalle kennäälle ja taaskin loivaan notkelmaan, nuo tukahduttavan ihanat yöt ja pelokkaan värisevät aamut kulkivat nyt hänen luomiensa editse kuultavina kuvina. Ne aivankuin unettivat hänen mielensä samalla tavalla paistavaksi kuin hehkui sotilastorpan matala, pienenpieni akkuna.
Jalosukuinen Aleksanteri Reeth oli seuraavana keväänä riidassa koko kappeliseurakunnan kanssa. Hän vaati itselleen patronaattioikeutta, riitaannuttuaan Neovius-kappalaisensa kanssa. Sakramenskattu! Hänen, joka oli pannut alulle koko kirkon rakentamisen, hankkinut kellot tapuliin, kalkit ja öylättilautaset, hänen, Routsilan herran, oli, piru vieköön, saatava sanansa alle pipit ja papit, vaalit ja saamanjuuretkin... donnerwetter! hän oli ärjyillyt monella kielellä kirkonkokouksessa jäykkäniskaisille talonpojille.
Oli lopuksi sanonut jo lähettäneensä asiasta korkealle suosijalleen sellaiset protokollat, että talonjussit saisivat sylkeä verta ja kontata kuorinportaita hänen aatelisten jalkainsa juureen.
Riidan pahimmillaan riehuessa oli Helena-mamselli tulla tupsahtanut viimeisellä kevätkelillä kotiin ja sanonut hellät terveiset kirkkoherralta ja ruustinnalta. Hän oli ollut saapuessaan väsyneen raukea ja ryhtynyt talon töihin ikäänkuin poissaolevana. Vähän väliä hän oli unohtunut katselemaan jotain olematonta ja hetken kuluttua ruvennut hymyilemään, sitten hyräilemään tai sopertelemaan joitain hulluntapaisia sanoja.
Mutta emännyyttä ja valtaa hän keräsi käsiinsä kuin saituri killinkejä ja riksejä. Riitapukari ukko tuskin huomasikaan kesken metelinpitojaan, että Helenalla oli tuota pikaa oma nimikkohevonen, jolla hän teki pitkin talvea ajeluretkiä. Eikä enää seuraavan kesän ja syksyn tullen ollut sisarentyttärellä paljoakaan vaivaa päästä omille metsäpoluilleen kävelymatkoille, sillä ukko oli ruvennut, koko pitäjän suomalaiskollojen jurratessa häntä vastaan, tyhjentelemään haarikoittani maanmainiota tupuliolutta, joka oli niin kuuluisaa terveellisestä tehostaan, että sitä myytiin ihka lasipulloissa Heinolassa saakka.
Kuitenkin Helena-mamselli ja täti Sofia Josefiina yhä odottivat. Ihmeen täytyi tapahtua ennenkuin höyrypäiselle ukolle uskalsi jotain tunnustaa. Mutta mitään sellaista taivaanmerkkiä ei ilmestynyt. Sotaa jatkui. Ruotusotilas Yrjänä Wägg oli kuulumattomissa. Täytyi odottaa, täytyi... repivässä, loppumattomassa epätietoisuudessa.
Mutta sieltäpäin se taivaan ihmemerkki sittenkin pilkahti, rintamalta. Eräänä hetkenä aamuyöstä vei luotettu vanha palvelija kiireistä sanaa ruotutorppaan. Ja Helena piti jännittyneenä, korvannipukat helottavina seuraa enolleen, joka tällä erää joi Sysmän kiivasta viinaa ruokapöydässä ja kaiken hyvän päälle fransmannien jalosukuisinta bordeaux'laista.
»Valittakaa, te Tarsis-laivat. Sillä se on hävitetty, niin ettei ole huonetta jäljelle jäänyt eikä mihin sisälle käydä!» jalo herra vuodatti saarnan mannaa suoraan omasta muististaan. Ja hävitetyillä hän tarkoitti Anjalan iskariootteja, joiden vangitsemisesta oli juuri tieto tullut. »Ja kuka on tämän päättänyt Tyyroosta, joka jakeli kruunuja ja jonka kauppamiehet olivat ruhtinaita...?» Muisti oli pettää, mutta muutama osuva ranska lainen peijakas päätti puheen voitolliselle kuninkaalle ylevästi ja hartaasti.
Mutta olipa saapunut samassa kirjeessä toinenkin iloviesti: Hänen suojelijansa oli ilmoittanut, että patronaattikysymys oli ratkaistumaisillaan hänen, Routsilan herran, oikeudenmukaiseksi voitoksi. Tämä oli juuri vaatimaisillaan toisen ja entistä mokomamman puheen, kun sen tyrehdytti harvinaisen seuran ilmestyminen pikkusalin ovipieleen.
Ruotutorpan emäntä, Anna-Stiina, Yrjänän äiti, heijasi hiljaa hyssytelien inisevää kakaraa. Lakkasi, hyssytti, iskeili hätäisenä silmää Helena-mamsellille ja alkoi lopulta voivotella kuin opittua läksyä: »Voi, voi, herra kulta, onpas käynyt kummat siellä meillä päin! Kun jätti sinne pitsimyssyinen herrasmamselli tämän näin tässä... heh, katsopa nyt, armollinen herra...»
Helena kahmaisee pojan maltittomana syliinsä, hyväilee, jokeltaa...
»Mutta tietääkös herra, että jok’ikinen pirahtava pisara, sen ma sanon, on siinä mukulassa sinistä verta, sillä ei sitä sellaisissa kapaloissa synnytä meikäläisten heijauksista, tuota näät sen...»
Ukko ärähti tuijotellen hieman samein silmin
»Minä tahdon tämän itselleni, eno!... Minä tahdon!»
Ukko avasi hampaattoman suunsa hohotuksen tapaiseen. Mutta Helenan sanat alkoivat tulvia. Naisen ja äidin iänikuinen keinokkuus lennätti ne pyytävinä, viekkaina, hyväilevinä hölmistynyttä enoukkoa päin naamaa. Hän vannoi, ettei haluaisi naimisiin ennen rakkaan hyväntekijänsä kuolemaa, mistä pahasta Herra hyvästi varjelkoon... Ei, hän tahtoi hoitaa enoansa, vuodesta vuoteen! Mutta... miten oli käyvä suvun? Kuka perisi patronaattioikeuden? Hänkö, yksinäisyyteen ja hyväntekeväisyyteen vihkiytynyt naisparka?
Yhä hellemmin hän haasteli. Ukolta valahti pari humalan höllää pisaraa nenän varteen. Niin, hänen patronaattioikeutensa, hänen kuuluisa nimensä? »Sacrement!» Hän nousi korkeana, juhlallisin elein. Jumalavita! Oli adopteerattava! »Vai jo ristiin kastettu?» hän kyseli Anna-Stiinan selittelyjen lomaan. »Ja onkos sillä saakelin pojalla sitten ihmisellinen ristimänimikin?» »Häh, no mitäs muuta, herra kulta, tuttu löyttiin nimi, ka... Yrjänäksi pantiin, kun ei muuta siinä yht'äkkiä... kasteessa, pälähtänyt vanhaan muistiin...»
»Yrjänä Reeth!» toisteli ukko moneen kertaan. Se alkoi kuulostaa juhlavalta. Ja hän huudahti äkkiä Helenalle: »Ota hänet, ota! Ja hoida hyvin, hyvin hoitele, tai...»
»Annatko aatelismiehen sanasi?» kysyi Helena yhä henkeään pidättäin. »Miekkani ja vaakunani kautta!» julisti Reetin herra seisaaltaan.
Helena juoksi salaisesta riemustaan pakahtumaisillaan yliskamariinsa. Hän pelkäsi huutavansa salaisuuden julki koko maailmalle. Hänen täytyi piiloutua, itkeä ja nauraa ylenpalttisesta onnesta.
Niin sai ylen aatelinen Reethin suku suoniinsa tervettä verta. Mutta kyllä kansa arveli ukon kuoltua parin vuoden kuluttua ja vietettäessä Helenan ja ruotusotilas Yrjänän häitä, että punatakki-vänrikki kierähti haudassaan ylt’ympäriinsä, sillä lie hänelle jo niillä main totuus paljastunut.
VENÄJÄN VALLAN AIKA
AABEL JA KAIN
Elämän kirkonkirjaan lie merkitty syntymätöntenkin kohtalo. Meidän nähdessämme päivänvalon saattaa elämän pimeissä, mutta lämpimissä uumenissa itää uusi siemen, josta on kasvava meidän surmaajamme. Tai meidän itsemme vielä uinuessa syntymätönten kohdussa on jo tullut olennoksi se ihmeellinen kauneus, joka meissä kerran on herättävä kuolettavan rakkauden: tuskan, kärsimyksen, koston ja vihan tai elonkeraisen, ihmisten maata hedelmöittävän riemun. Sattuma ja kohtalo ajan ja paikan kammiossa — perhonen ja hämähäkki, saalis ja saalistaja, joilla ei kummallakaan ole pääsyä pois.
Tätä yksinkertaista totuutta näyttää valaisevan myös se nuoren uudisasukkaan Antan lyhyt elämäntarina, joka riemuittiin ja kärsittiin satakunta vuotta sitten Yllästunturin varjostaman Ylläsjärven rantamalla.
Hänen isänsä oli ollut vauras uudisasukas, joka kuollessaan oli jättänyt kahdelle pojalleen malmikaivoksen sekä talon, karjaa ja maata. Vanhempi veljeksistä, Otto, sai talon haltuunsa, mutta Anta vietti nuoruutensa päivät huolettomasti. Otto nelissäkymmenissä oleva karsassilmäinen ja harteva mies, piti lujissa kourissa heidän elämänsä ohjat, lisäsi karjaa, harjoitti porokauppaa ja kuritti malmia rahtaavat lappalaiset, jos oli tarpeen. Hän oli lisäksi nainut itseänsä nuoremman, lappalaisverisen uudisasukkaan tyttären, joka oli kuuliainen ja nöyrä, koska lappalaisen kirottu nimi sysättiin helposti, pienimmänkin vastahangan tullessa, hänen silmilleen. Otolla oli herruus ja valta. Ympärillä vauraus ja nöyrä orjuus.
Mutta Anta kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi, tavoitti kuin leikillä kahdennenkymmenennen ikävuotensa ja ihmetteli omia voimiaan.
Silloin tuli kato. Ei yksin viljalle, vaan myös peruna kärsi vuoden kuivuudesta ja vielä seuraavan kesän kylmästä. Perunaleipäkin katosi. Pettu- ja jäkäläleipä pitivät elämää yllä. Lumituntureitten puuttomilla mailla pakkanen kuristi asujaimet kuoliaiksi. Porolappalaiset painuivat etelää kohti. Kurjat kalastajalappalaiset luopuivat ainoasta nuotastaan ja hoippuivat uudisasukkaiden oville.
Ja monet lappalaiset saivat työtä Oton malmikaivoksella, mikä lapiomiehenä, mikä poromiehenä. Mutta niukka oli ruoka-apu miehille ja perheelle, jotka olivat seuranneet mukana. Vain elämän toivossa onnettomat raatoivat, sillä Otto oli lähettänyt pororaijan etelään viljaa hakemaan. Nääntyvä vaeltajalauma katsoi Ottoon kuin keisariin, ja Antaa seurasivat lappalaisnaiset tulehtuneilla silmillään kuin nuorta etelästä tullutta prinssiä.
Kun Anta johti töitä kaivoksella, norjistuivat laihtuneet jänteret ja usko pororaijan pikaiseen tuloon vahvistui kuin uskovaisen mieli kauniin alttarikuvan edessä. Kun Anta nauroi, kiersi raukea hymy miesten huulilla ja silmänurkissa. Kun Anta oli muualla, tuijotti silmänkoloista toivottomuus. Mutta jos Otto oli läsnä, iskivät kädet koneellisesti lapiota soraan ja kasvoilla lepäsi turtunut nöyryys.
Vihdoin, ajan käännähtäissä kevättä kohti, saapuivat viljanhakijat mukanaan muutaman tynnyrin jyvämäärä. Ja Otto isäntä ilmoitti, että nyt sekoitettaisiin pettu- ja jäkäläleipään entistä hieman suurempi annos puhdasta viljaa. Miehet ottivat tiedon vastaan hiljaisesti päätään nyökyttäen. Heidän väsyneissä aivoissaan matoi hiljaa ajatus: elämä on turvattu kesään saakka... loppunee nälkäaikakin kerran...
Mutta Nalta Lanni, porovaras, jonka oli täytynyt lopettaa koko talveksi ammattinsa ja tulla työhön, karjahti illansuussa miesroikassa:
»Selvää leipää! Itse se rietas syö selvää leipää, puurot syö kuin jouluna ja pääsiäisenä. Tole ketsh!»
»Älä tolkuta, pääsusi... kälmi olet, ei suinkaan tässä taivaan leipää ole keisarillakaan suuhun panna», kuului joukosta vastustava ääni.
»Ja kahvit latkii! Ettekös ole käryä tunteneet, kun jauhoporvarin muija kamaristaan sipsuttaa?»
»Kahvia?» sorisivat hämmästyneinä kaikkien suut.
»Jukoliste! Sen olen haistanut. Kyllä riettaan haju tunnetaan neljänneksen päähän.»
Osa miehistä kerääntyi lähemmäksi puhujaa.
Nalta Lanni yltyi:
»Ja rommit ja arrakit kaapissa kellottaa... armonvaras ryyppää köyhäin hikeä ja vaivaa...
Häh, eikös arrakki maistu ja sokerikahvi ja taivaan manna?»
Suurin osa joukosta tunkeili Nalta Lannin kupeille. Silmät kiiluivat nälästä ja himosta.
»Pojat! Meillä on suolivöissä nälkä ja luutuppi nivuksissa. Herroiksi, pojat! Vanha vaari hirteen ja Anta poika köysiin...»
»Tole ketsh... tole ketsh», suhisi miesjoukon hammasten välistä. Leukapielet vääntyivät vimmasta ja kiukusta. Tummat silmät pälyivät alta kulmain kivenheiton päässä paistavaan taloon päin. Miesryhmä oli kuin yksi ainoa kiiluvasilmäinen peto. Se alkoi hiljakseen liikkua rantaa kiertäen taloa kohti. Nalta Lanni hyppi hihkuen joukon edellä.
Vain muutama lappalainen oli jäänyt joukosta jäljelle. He seisoivat neuvottomina, kuin jonkin hämärän syyllisyyden painamina.
Mutta Husi Pettar, nuori lappalaispoika, oli vienyt sanan joukon aikeista Antalle, joka oli vielä jäänyt kaivokselle muutaman uudisasukaspäiväläisen kanssa. Saatuaan kuulla, mitä oli tekeillä, kiehahti Anta suuttumuksesta. Hän käski miestensä seurata, otti jäljelle jääneet lappalaiset mukaan ja juoksi joukkoineen kotia kohti, jonka pihamaalla kapinallisten joukko hihkui ja mellasti vaatien isäntää ulos.
Anta syöksyi joukkoineen lauman keskeen. Tämän lamasi säikähdys, osa juoksi pakoon lautakojuihin ja aittojen taa, osa jäi paikoilleen kerjäten armoa. Nalta Lanni makasi maassa yrittäen tahraisilla sormillaan estää verenvuotoa kasvoihin saamastaan haavasta. Parissa hetkessä kouraistiin piiloutuneet miehet esiin koloistaan ja pian seisoivat mellakoitsijat mykkänä, värjöttävänä ryhmänä Antan edessä. Ja portaille ilmestyi nuori emäntä, vielä pelosta kalvakkaana.
Otto oli ollut lappalaisten hyökätessä poissa kotoa järvenlahdekkeen takana, mutta painalsi rouskuvan kevätjään yli juoksujalkaa kuullessaan melua talonsa pihamaalta. Nyt hän seisoi huohottaen veljensä rinnalla ja kuuli, mitä oli ollut tekeillä. Suonet ohimoilla kiersivät kuin uhkaavat ruoskansiimat. Samassa tuohtumuksessa julistaa hän voitetuille tuomionsa:
»Nalta Lanni ammutaan! Muut uitetaan nuoran silmukassa jään alla avannosta avantoon. Kuka leikin kestää, jääköön henkiin. Miehet, käykää kiinni!»
»Ei askeltakaan!» kajahtaa silloin Antan ääni, kirkkaasti, mutta värähtäen suuttumuksesta. Pakotetun rauhallisesti ja sanojen alla hätä hän lisää kääntyen veljensä puoleen:
»Lievennä tuomiotasi. Se on nälkiintyneille miehille kuolemantuomio.»
»Ei ole ollut Ylläsjärven isännällä tapana lievittää eikä peruuttaa sanottuja sanoja. Viinahullu lappalainen selviää parhaiten jään alla. Se on vanha ylläsjärveläisten käsitys, ja vanha tapa on avanto ja nuora.»
»Olkoon. Mutta minä olen väärintekijät lannistanut ja minä ne myöskin kuritan ja oikaisen. Syyllinen on vain Nalta Lanni.»
»Kukas täällä on isäntä, poika?» jyrähti vanhemman veljen ääni, jossa töykeys ja hämmästys väreilivät kummallisessa sekasorrossa. »Mene miesten tieltä hameväen turviin», kivahti hän lopuksi halveksivasti päätössanassa naurahtaen ja viitaten portaille, joilla seisoi nuori vaimo jalkojensa juuressa armoa kerjääviä voitetulta.
Anta epäröi. Tottumus nuorempana-oloon, vanhemman veljen isäntäoikeuden kunnioitus ja häpeä lannistivat hänen mielensä niin, että hän siirtyi epätietoisena portaita kohti.
»Älä taivu... olet oikeassa... raukkojahan ne ovat kaikki... auta meitä», pyytää nuori emäntä tolkuttomassa hädässä, tarttuen molemmin käsin olkapäihin Antaa. »Hyvä Anta rakas Anta, älä anna tappaa.»
Ja hän kumartuu portaiden aliaskelmalla seisovan nuorukaisen puoleen ja painaa hänen päänsä povelleen kuin tahtoisi suojella koko maailmaa ja kuin vainottua kaikelta maailmalta.
Lämmin aalto tulvahti nuoren Antan hiuksiin. Se hyväili hänen kasvojensa hipiää, valautui rintaan ja värähdytti koko ruumiin olemukseltaan ihmeelliseksi ja uudeksi.
Hän kuulee lähellä korvaansa suloisesti sopertavia sanoja, hellyyttä ja rukousta. Onko tämä ilma, jota hän hengittää, paahteista hellettä, vai onko se toisen olennon armainta hengitystä? Missä ovat rouskavat jäät ja repaleiset lappalaiset?
Hän kuulee huultensa myöntelevän kaikkeen, mitä nuori nainen puhuu, kunnes tuntee puhujan liukuvan ohitsensa ja seisovansa katselemassa Ylläsjärven vihertävän harmaata jäätä. Hän ei tiedä, että oli kulunut vain pienen pieni hetki. Hän itse oli elänyt vuosia. Oli muistanut toissakesäiset illat, joina oli seisoskellut lehmitarhan aitaa vasten nojaten katselemassa, nuoren emännän ja piian ollessa iltalypsyksellä. Piian kanssa hän oli leikillä pilaillut. Mutta jostain muualta oli tullut kasvoja vasten silmiä huikaisevaa, kuumaa auderta, joka oli väreillyt lehmisavun sinessä ja ilta-auringon punassa.
Nyt tiedän, nyt tiedän, miksi odottelin iltoja silloin kuin parannusta vaivainen rampa. Ja talviaamuin unesta herättämistä! Jos herätti piika, oli taivas harmaa ja metsä musta. Kun hänen kätensä kosketti päätäni, havahduin vaivatta ja näin unta yhä. Ja talvitiainen nokki tuvan ikkunaa... Nyt tiedän, nyt ymmärrän... tänä talvena... juuri hän, hän yksin on herättänyt minut joka aamu ja mennyt istumaan ikkunan pieleen penkille... istunut ja katsellut... minuun päin... niin, ei kääntänyt silmiä pois, kun katsoin vastaan. Joskus katsoi iloisesti, usein surullisesti... kuin maitojyvänen, pakkasen paleltama. Ei, ei! Onko se totta? Minun, minun! Ei kenenkään muun...
Näin tunkivat hänen aivojensa läpi muistot ja ajatukset. Ne humaltuivat, ja ohimoita kiristi niin, että täytyi puristaa päätä molemmin käsin. Ja korvat menivät lukkoon, koko maailma soi...
»Akkaväki tupaan ruikuttamasta ja kakarat myötä», kuului silloin Oton karhea ääni.
Anta heräsi ja katsoi. Nuo sanat oli sanottu emännälle, joka seisoi miehensä edessä pyytelevin ilmein ja elein. Ja ne oli sanottu myöskin hänelle. Hän sävähti, kädet puristuivat nyrkkiin. Veljen sijalla seisoi vihamies ja heidän välillänsä oli murhahenki. Se häilyi tuulessa kuin verinen liina. Mutta hän näki sen lävitse kylmin silmin, näki naisen, johon oli oikeus vain hänellä, ja vieraan miehen, joka oli surmaava tai kuoleva itse.
Anta syöksyi pari askelta, tempasi naisen ranteesta vierellensä ja seisoi veljeänsä vastassa.
»Älä solvaa!» kimmahti ääni ilmaan kuin kylmästä teräksestä.
»Poika köysiin!» karjaisi Otto.
Silloin Nalta Lanni, joka oli saanut verenvuodon tyrehdytetyksi, ponnahti pystyyn ja hyökkäsi suoraan selin seisovan isännän kimppuun. Tappelu alkoi uudestaan. Voitetut näkivät Antassa puolustajansa ja isännän lannistamisessa ainoan pelastuksen. Aseettominakin he kävivät hurjasti äskeisiä voittajiaan vastaan. Tempoilevana, horjuilevana rykelmänä miesjoukko riehui pihan laidasta laitaan. Se oli kuin ähkyvä eläin, josta jäsen tuontuostakin reväistiin irti, miehen tai toisen kellahtaessa tupertuneena sivuun.
Viimein pääsi Otto vääntymään joukosta erilleen, juoksi portaille ja huusi:
»Kuumaa lyijyä sataa kohta!»
Ja hän katosi tupaan.
»Se hakee pyssyn!» kaikui miesjoukosta hätäinen huuto. Ja samassa hyökkääjät hajaantuivat, osan lähtiessä juosten pakenemaan jäälle päin.
Anta seisoi yksin renkejä vastassa, jotka empivät koskea isäntänsä veljeen ja jäivät odottavina tuijottamaan ovea kohti.
Nuori emäntä kiirehti horjahdellen Antaa kohti, hervahti syliin ja sopersi kauhuissaan hänen korvaansa:
»Pakene... sinua minä rakastan... pakene... veljesmurha...»
Otto astuu portaille ja katsoo. Nostaa pyssynsä ja tähtää veljeänsä. Mutta käsi herpoo, kasvot raukenevat väsyneiksi, kuivin huulin sammaltaen ääntää hän viimein:
»Olet varastanut minulta vaimon... suostutuskäärme on houkuttanut tiaisen minun puustani... Mene, varas, äläkä palaa!»
»Älä herjaa, ammu, eikä sinulla sittenkään ole oleva vaimoa. Hän on valinnut.»
»Menkää, niin kauan kuin vielä on aika. Menkää... menkää», hoki Otto tolkuttomasti ja hitaasti. Ja syvällä sydämessä alkoi kiehua raivo, joka väänsi hänen kasvojansa kamalasti ja toi viimeisiin sanoihin sairaasti venyttävän sävyn.
Anta kääntyi poispäin tukien olkapäistä äänetöntä nuorta naista, joka kuin unessa ja tahdottomana painui hänen mukanaan alas rinnettä järveä kohti.
Otto tuijottaa poistuvain jälkeen. Kasvot vuoroin raukenevat kuoleman väsyneiksi ja pää tutisee kumarilla harteilla kuin vanhuksen. Mutta vuoroin tummenevat otsa ja posket tukahduttavasta kuumuudesta. Ja käsi heilauttaa koneellisesti pyssyä, jonka perä on lyöty lumeen.
Anta ja nuori nainen etenevät rannasta ulommaksi jäiselle selälle. Ennättävät jo pari kivenheiton matkaa hitaasti kulkien, toisiinsa nojaten.
Silloin on mitta täysi. Kuin sakea pilvi nousee uudelleen Oton sielusta raivo ja myrsky. Vartalo ponnahtaa suoraksi ja varmaksi. Äkkinäisellä tempauksella on pyssynperä olkaa vasten. Kuuluu laukaus.
Tummapukuisen naisen varjo vaipuu suojellen kaatuneen Antan ruumiin ylitse, ja kevättuuli liikahduttelee hänen vaatteitansa. Hiljaisuus on niin suuri, että tuuli tuntuu Oton korvissa riehuvalta myrskyltä.
KAARLOLAISTEN JÄLKELÄINEN
Jaakko, Lampolan talon nuori renkimies, jonka ruskeantumpurainen leikkotukka heilahteli runsaasti kolme kyynärää maankamaran yläpuolella, suki ajokkiansa aamupuhteella talon tallissa.
Oli käynnissä kevättalvinen lannanveto. Pelloilla himersi jo se ihanan kellervä kajo, joka saa mielen helposti vuoroin kaihoskelemaan olemattomia, vuoroin riemahtamaan levottomaksi verenkäynniksi.
Nyt oli rengin rinta täynnä ylimielistä rohkeutta, melkeinpä röyhkeyttä. Vanhan Ruskotamman luota hänen ajatuksensa humahtivat tuulena vanhaan kototorppaan ja sen pieneen talliin, jossa hänen nuori nimikkotammansa Ilo pureskeli laihaa aamullista apettaan.
Sen selkään kannattaisi tänä hetkenä loikata ja karahuttaa maantietä pitkin, sillä se tamma, sepä oli vanhojen sotaratsujen jälkeläinen, kuten hän itsekin pitkässä sarjassa vanhojen ruotusotilaitten pojanpoikia.
Jaakko tuijotti pihamaalle hiljaa hyväillen Ruskon haalistunutta harjaa. Samassa puraisivat miehen hampaat karskahtaen yhteen. Tanhuan puolella liikuskeli aamulypsyllä Lampolan ainoa tytär, Marja-Oihonna, vaalea, paksupalmikkoinen neito, jonka päällyshame oli nostettu korkealle, solakoille lanteille, aivan kuin ylpeilevästi ja ärsyttävästi.
Tältä ainakin tuntui tuijottelevasta renkimiehestä. Tummia kasvoja oli ruvennut polttamaan kuumeenomainen tuli hiusmartoa myöten. Oli kelvannut kyllä Hurtigien poika istumaan hämärässä kesäaitassa Lampolan tyttären vuoteen laidalla. Mutta päivisin oli tuskin ollut, kopeilijatar, näkevinäänkään...
Samassa miehen karehtiva polte läimähti tummanpuhuvaksi häpeän punaksi. Se suorastaan kohahdutti veren täytenään päähän. Tuo samainen Marja-Oihonna oli pari päivää sitten ollut häpäisemäisillään hänet armopalojen maurujaksi, niin, kerjäläiseksi ja kerjäläistäkin kehnommaksi.
Hän, Jaakko-renki, oli ottanut suitsia tuvan seinältä. Siinä hän oli tuntenut solevan käden hiipivän takaa päin, kainaloitse, aivan kuin hyväillen, ja solahtavan takin taskuun. Hän oli ollut kääntymäisillään ja riuhtaisemaisillaan tyttären syliinsä. Mutta samassa hän oli kuullut Marja-Oihonnan sanat: »Välipalaksi, Jaakko.» Ja taskusta oli hänen kätensä tavannut koreaksi jurmutetun maitojuuston ja rieskaiset voileivät. Silloin hän oli nauranut tuolle tyttärelle pitkään, töykeästi ja raa'asti. »Vai kutunjuustolla tämän talon tyttäret rakastelevat renkimiehiä!» hän oli hohottanut ja heittänyt makupalat pitkässä kaaressa tuvan pintapöydälle.
Ja nyt se oli ollut olevinaan suuttunut ja loukkaantunut. »Olkoon olojaan», jurahti Jaakko, talutti Ruskon pihamaalle ja hoilasi valjastellessaan hiljan syntynyttä sotalaulua.
»Engesmannin linjalaivat
on Saksan korkkipuusta.»Näihin aikoihin näet olivat engelsmannit ja fransmannit alkaneet hävitellä Suomen rannikoita, ja maan omista miehistä oli ruvettu kokoamaan ruotupataljoonia uhattujen kaupunkipaikkojen suojaksi.
»Älä sinä tule, engesmanni,
meitä aivan liki,
silloin käypi seljästäsi
kuuma verihiki»,jatkui Jaakon ylpeilevä laulu vielä hänen luodessaan lantaa navetassa ja Marja-Oihonnan vaiteliaana seisoessa pihakaivon luona. Ja sillä tavalla se laulu jatkui koko päivän, varsinkin hänen lähestyessään taloa, aivan kuin kiusalla ja uhmaten, jotta ei ollut mies muka talon tyttärien vaivainen ja jotta renginolosta oli päästävä irti, kruununtakkiin ja keisarin leipään.
Mitä taajemmassa alkoi kuukkia kevätvariksia maantien aitovarsilla, sitä lukuisammiksi kävivät huhut engelsmannien hävitystöistä Oulussa, Raahessa, Vaasassa ja muualla. Ja varmana levitettiin sitäkin tietoa, että oli perustettu Turun ja Porin tarkk'ampujapataljoona, johon aiottiin ottaa ympäri lääniä salskeita poikia.
Pellonpientareitten koivikko on alkanut punertaa. Joenuomissa ja järvien selillä on jo laajoja painannepaikkoja. Reenjalas karauttaa pahasti siellä täällä maantien sulaan soraan. Ja muukin tie on jo ruskeankeltaista sohjoa, jolla varikset pitävät keväisiä kakkarapitojaan.
Ja siihen se sattuu... Jaakon kohtalonpäivä. Tulee illansuussa venäläisherroilta käsky, että miehen ja hevosen talosta oli lähdettävä ryssien kuljetuskolonnaan, rahtaamaan muona- ja sotatarpeita rannikolle.
Jaakko-renki oli juuri, myllymatkalta palattuaan, peräyttänyt liisterekensä jauhoaitan ovelle eikä ollut huomaavinaan porstuan ovella seisovaa Marja-Oihonnaa. Näyttelipähän vain leveitten hartioittensa raavaita voimia. Ei huolinut kietaista jauhosäkkejä selkäänsä, vaan nosteli niitä suorin käsin ja heitteli kuin lehtikerppoja aitanovesta sisään. Liepähän noita tässä... voimanrippeitä renkimiehellä... ilman kutunjuustojakin, näytti uhoavan koko hänen riuska olentonsa, takaraivolla keikkuva lakkinsa ja iloisesti häjyilevät kasvonsa portaille päin, talon vaiteliaalle tyttärelle.
Tuohon paikkaan juuri oli tullut vallesmanni käskyineen. Huomenissa oli lähdettävä... Jaakko-rengin ja haleaharjaisen Ruskon.
Tamma oli vielä vanhoillaankin hyvä vetäjä. Mutta sellaiseksi oli tullut jo kelirikko maanteillä, että Jaakko sai aprikoida aamulla hyvän aikaa, valjastaako sen reen vai rattaiden eteen.
Taas seisoi Marja-Oihonna entisellä paikallaan porraspielessä. Hän aavisti Jaakon aikeet. Ja olihan hän kuullut piikojenkin siitä hotisevan, että tällä matkalla Jaakko-renki oli ottava selvää, kenen puoleen sopi kääntyä värväyshommissa päästäkseen tarkk'ampujapataljoonaan.
Tyttären silmissä näytti olevan hätää ja suuttumusta. Käveli vihdoin kuin ynseillen kasvot kovina Jaakon vierelle. »Aiotko ottaa pestin ryssän väkeen?» hän kysäisi sinkahuttaen »ryssän» halveksivasti kuin märän rukkasen Jaakkoa vasten kasvoja. Mies vain vihelteli ja suki tammaa juurta jaksain, lomaan sen lautasia silitellen ja taputellen.
Pienestä tytöstä pitäen Marja-Oihonna oli yhdessä Jaakon kanssa kuunnellut vanhan Hurtigin ukon laveita tarinoita Siikajoelta, Lapualta, Alavudelta ja Virroilta, joihin taisteluihin Jaakon taatto oli ottanut osaa Turun rykmentin Perniön komppanian ruotumiehenä.
Neito muisti nuo monet iltapuhteet kuin eilisen päivän. »Joopa joo, Virroilta... Tulijoelle me ryssän perässä painettiin ja...» oli Hurtigin ukko päätellyt tarinoitaan, ja silloin oli Jaakko vimmapäissään ankarassa ryssänvihassa leiskunut nyrkki sojossa, tarttunut häntä olkaan tai käsivarteen, niin että oli tehnyt suloisen kipeää ja hän, Marja-Oihonna, oli ollut suutahtavinaan.
Neidon kasvoilta oli jäykkä ilme häipynyt. Hän jatkoi läheisellä, pyytävällä äänellä: »Älä värvää itseäsi ryssälle, Jaakko, tai tulet... oman taattosi pettäjäksi.»
Jonkinlainen karvas pala oli painumaisillaan miehen kurkkuun. Mutta hän oli uhmaa täynnä. Kietaisi vimmastuneen näköisenä länget kiinni, hyppäsi rekeen seisomaan ja alkoi hoilata muka hurjistuneena laulunpätkää:
»Väkeä on keisarilla
niinkuin meren santaa...»Marja-Oihonna oli kääntynyt vihastuneena, inho kasvoinaan poispäin. Mutta ei voinut kuitenkaan olla katsomatta reessä seisovaa Koljatin kokoista miestä. Tämän hartiat näyttivät rehentelevän tavallistakin leveämmällään. Niska oli kenossa kuin satulassa istuvalla sotamiehellä ja naapukkalakki rohkeasti kallellaan kuin parhaallakin henkirakuunalla.
»... armostansa hajotella
pitkin Suomen rantaa,»kuului vielä peltotieltä, josta ajaja riuskasti käännähti valtatielle. Marja-Oihonna näytti tehneen juuri sinä hetkenä jonkin kylmän päätöksen. Ruumista tuntui aivan kuin viluttavan. Mutta hän puristi lujasti huulensa yhteen, niin että ne vaalenivat verettömiksi ja jälleen sinertyivät kylmästä kevätahavasta ja kaiken, koko elämän toivottomuudesta.
Kymmenet hevoset junnaavat raskaita kuorimaan Turun—Tammisaaren maantietä, toisilla perässään rattaat, toisilla reet.
Aukeilta paikoilta oli lumi jo niin lopulleen sulanut, että rekikuormat pääsivät eteenpäin vain ajomiesten yhteisvoimin aisa- tai peräpuolesta avittaessa. Venäläisten sotamiesten rähinä, laulu ja hoilotus oli panna kuormanajajien päät pyörälle. Oli muka kiire. Ratsumiesten nagaikat heilahtelivat siellä täällä kuormien vierillä. Huitaisivat ohi karauttaessaan puoliksi muka leikillään, puoliksi tosissaan vetohevosia lautasille, niin että ajajatkin saivat varoa korviaan. Jaakko puhallutti saatuaan kuormansa lumilaikalle Ruskoa, jonka kupeita virtasi keväträntä ja hiki. Hän mittailee katseillaan seuraavaa sulalaikkaa ja tyynnyttelee huokuvaa, kiusaantunutta hevosta kaulan alta taputellen. Jalkaväkikomppania marssii ohi. Sivulla juoksevat jefreitterit huitovat Jaakkoa väistymään. »Tshort vasjmii, durak!» kuuluu huutoja. Ja loitompaakin särähteli komennus- ja haukkumasanoja tulvanaan.
Jaakko seisoi äännähtämättä. Hän tajusi kyllä, mitä aliupseeri huusi ja molotti. Mutta karmea, kylmä tunne oli noussut jostain syvältä hänen rintaansa. Se iski leukaperät yhteen, niin että korvanaluset kalpenivat. Hänen katseensa oli iskeytynyt sotilasjoukkoon kuin hakien vihollisen silmänvalkuaista, mihin tähdätä pistoolinpiippu. Hartiat levenivät. Kourat olivat vaistomaisesti kohonneet aivan kuin otteeseen vastustajan suolivyöstä.
Mutta samassa oli joukko-osasto sujuttautunut ohitse ilman, että sen kummempia oli ennättänyt tapahtua.
Vaivalloinen matka, junnaus, ähkinä, huuto ja ruoskien viuhina jatkui taas virstan verran eteenpäin. Ruskon silmät olivat jo kuumeisen kiiltävät väsymyksestä ja kuolaimet vaahdossa.
Jaakko kalvoi eväspussistaan leivänpuolikkaan ja ryhtyi sitä jäystättämään Ruskolla. Siinä alkaa reen takaa kuulua ähkinää ja ryssän pomiloimista. Vähitellen tohottava hengitys ja ähkinä muuttuu kiroilun tapaiseksi. Ja eikö nousekin korkean jauhosäkkikuorman peräpuolelta näkyviin ryssänpapin pöhöttynyt, punakka naama. Silmät olivat pullistuneet ankarasta ponnistuksesta. Yhä kömpi paksu sotapappi keskemmälle kuormaa. Ja jopa kellahti takamuksilleen. Hamuili helmuksistaan kenttäpullon ja kulautti ähkäisten votkaryypyn. Vieläpä huitaisi lihavalla kämmenellään, jotta soromnoo... anna mennä... jedjesh, jedjesh, tshuhna... daljshe, daljshe...
»Saatana!» sähähti Jaakko. Mutta kirouksessa oh enemmän hämmästystä kuin raivoa. Oliko tuo ämmännäköinen ukko hullu vai juovuksissa? Mikä kuorma nyt, tällä kelillä, saattoi sietää kukkurakseen tuollaista... kymmenleiviskäistä möhömahaa? Hän nosti nyrkkinsä pappia kohti. Tämä remahti röhönauruun, tshuhnitteli, huitoi ja maiskutteli muka hevosta lähtöön.
Jaakko siveli hitaasti Ruskon rintalihaksia ikään kuin tyynnytellen, jotta... älä ole milläsikään, kyllä minä tässä...
Ja samassa hän oli reenkokasta ponnahtanut kuormalle, ottanut pappia hartioista ja takamuksista ja paiskannut jauhosäkkinä yli maantienojan aitoviereen, jossa vielä oli harmaantunutta mutta pehmeää nietosta.
Siitä alkoi ennenkuulumaton tappelu.
Takaa marssiva ryssäläiskomppania hajaantui rivistöön. Ei totisesti murhayritys tsaaria ja majesteettia vastaan olisi sitä kiihtänyt suurempaan vimmaan. Sen pyhä isä, ristiniekka pappi, oli häväisty, ehkäpä surmattu. Tshuhna, tshuhna! Joukko hyökkäsi hurjistuneena laumana suomalaisen kimppuun. Tämä seisoo yhä kuormallaan kuin linnoituksen valleilla. Tumma hipiä on kiristynyt liikkumattomaksi. Hän tajuaa vaistomaisesti, että tässä hyökkäyksen odotuksessa on jotain tuttua, aivan kuin hän olisi tällä tavalla seisonut, jo ajattomia aikoja... asemissa, ryssää vastassa.
Jo kapuavat eellimmäiset kuorman laitoja. Jaakko potkaisee saappaankorollaan ne maantien sohjoon. Uusia rämpii kuorman kaikilta puolilta. Takaapäin kiskotaan häntä housuista ja takinliepeestä. Joku iivana käy jo sieltäpäin käsiksi suolivöihin.
Jaakko suuttuu lopultakin raivoavaksi pedoksi.
Hän nostelee matalakasvuisia ryssänsolttuja kämmenilleen heittäen ne kauas, loitolle, ojaan ja ojan taakse. Saappaankorot tekevät samalla työtään. Lakki on pudonnut päästä. Paksu tukka leiskuu korvallisilla kuin riihenpuijalla hikisessä urakassa. Mutta uusia ja taas uusia sinelliniekkoja nousee, tarttuu kimppuun joka puolelta. Jostain kuuluu upseerin komennussanoja. Hetken kuluttua on Jaakko revitty kuormalta alas. Hän makaa maassa kiroilevan ja karjuvan joukon häntä mukiloidessa tienvieren rapakossa.
Oli tultu Perniön kirkon lähettyville. Sen viereiselle aukeamalle pani upseeri pystyyn nopean kenttäoikeuden, joka tuomitsi Jaakon sidottavaksi kärryn aisaan ja juoksutettavaksi hevosen rinnalla virstojen mittaisen taipaleen Tenholan majataloon saakka.
Tämä merkitsi jotakuinkin varmaa kuolemaa. Se nähtiin, kun tuomittu alkoi matkansa. Rattaille oli noussut ajajiksi sotamiehiä, jotka hoputtivat hevosta ruoskaniskuin, huudoin ja kirouksin. Ruoskanviuhaisuista sai vierellä juokseva renki ankaran osansa. Ohi karauttelevat ratsumiehet lisäsivät suomalaisen miehen hikisen veristä löylyä. Köydet kiristivät kuin kidutuspihdit tuomitun ranteita.
Mutta hän ei näyttänyt antautuneen. Oli aivan kuin hänen rinnallaan olisi juossut hänen vaarinsa, Kustaa-kuninkaan aikainen puujalka-Hurtig, jonka viimeiset elinpäivät kototorpassa hän vielä lapsuudestaan muisti.
Veri kihelmöi pintaa ja kohisi päässä. Mutta juoksijan silmät tarkkasivat yhtä mittaa ranteitten köysiä. Hän hellitteli niitä askel askelelta. Jo oli lauennut pahin kiristys. Nyrkkeihin tuntui taas pääsevän veri juoksulleen. Lientyvät köydet lientymistään. Nyt hän jo saattaisi kiskaista kätensä irti ja painua pakoon.
Mutta tienvierillä oli pelkkää aukeata peltoa. On odotettava metsäistä taipaletta, jossa voi äkkiä rynnätä metsän peittoon ja välttää kiväärinkuulat.
Hän juoksee yhä, pitkin tasaisin askelin välttyäkseen hengästymästä ja säilyttääkseen voimansa viimeiseen, epätoivoiseen yritykseen.
Tuolla nousee tien oikealta puolelta petäjikkökumpare, joka laskeutuu vähän loitompana syväksi, kuusia kasvavaksi notkoksi taas noustakseen tasaiseksi, laajaksi petäjikkökankaaksi.
Se lähenee. Tie kaartaa sitä kohti tehden pari äkkimutkaa kuin säälimättömästi viivytelläkseen. Noissa käänteissä ennättää juokseva mies muistaa kummallisen paljon asioita. Hän näkee Marja-Oihonnan toissailtaiset halveksivat kasvot. Mutta äkkiä ne ilmestyvät ylpeän halveksuntansa takaa aivan uudenmuotoisina. Niissähän on hätää tai ainakin surua hänen vuoksensa... Kukaties rakkautta! Juoksijan tuska lievittyy. Ohimoita hipova kevättuuli vie hänet muinaisiin pääsiäisaikoihin, jolloin he, Marja-Oihonna ja hän, hyppäsivät lautaa kotitorpan pihamaalla ja vaari kolottavaa jalan tynkäänsä hieroskellen istuskeli portailla piipunnysä hampaissa.
Heleä näky valoi Jaakkoon voimaa ja rohkeutta. Sitä paitsi hän havaitsee yht'äkkiä, että päivä on jo hämärtymäisillään illaksi. Korkea petäjikkö heittää tien yli pitkät varjot, ja sen alla on jo synkkää katvetta pakolaisen kadota näkymättömiin muutamalla lujalla loikkauksella.
Juokseva mies ampaisee äkkiä aisasta irralleen. Hän on jo harvassa petäjikössä, jossa juoksu käy hyvin. Ryssät alkavat kiivaan, umpimähkäisen ammunnan. Kuulat särövät petäjien kyljistä pieniä lastuja. Silmissä vilahtelee valkoisia pilkkuja, läikkiä, aivan kuin olisi tehty tienmerkkejä korpeen. Rastivatpa ryssät tietä miehen juosta! pälkähtää hänen päähänsä melkein huvittava ajatus. Juoksu alkaa tuntua hänestä hassulta leikinteolta. Kuusten latvat alkavat jo viipottaa eteisestä notkosta.
Pakenijan edessä, notkon rajalla, juoksee aita. Hän tarttuu ylimpään aidaspuuhun ja loikkaa yli. Mutta sen toisella puolella hän tapaa itsensä maasta, mahaltaan. Hän ei ennätä tajuta, oliko hän haavoittunut vai oliko saappaankorko sattunut aidanseipääseen. Hän ei ennätä ylimalkaan päästä käsiensäkään varaan, kun kuulee yltänsä rytinää ja niskaansa syöksyvän kokonaisen lauman takaa-ajajia, monien kourien tarttuessa hänen pitkään, paksuun tukkaansa.
Jaakon tapasi sokea raivo. Hän tappeli aluksi polvillaan maassa. Pääkuorta viilsi hirvittävä tuska. Kokonaiset laikat paljastuivat hiuksista. Verta alkoi vuotaa hänen kasvoilleen. Hän näki himmeästi painettien välkähtelevän edessään. Hän tunsi tarttuvansa suoraan pistimien varteen, käsiensä haavoittuvan ja vertyvän niljakkaan lämpöisiksi.
Mutta hän oli turtunut tuskalle. Hän löi. Nosti miehiä suolivöistä. Iski niitä saappaansa korolla jyrkkää rinnettä alas. Vieri itse käsi rysyssä mukana notkoa kohti. Tappeli vielä sen vetisillä mättäillä viimeisten takaa-ajajien kanssa. Tunsi survovansa kiduttajiaan notkonpohjan hauraan kohmeen alle kuin pohjattomaan avantoon.
Okko kulunut lyhyt vai pitkä aika, sitä hän ei osannut aprikoida. Mutta äkkiä hän huomaa seisovansa pimeässä notkontakaisella petäjikkökankaalla. Päässä ei tunnu enää tuskaa. Kylmentyvä ilta on tyrehdyttänyt veren. Kädet ovat turvonneet tunnottomiksi. Mutta päässä liikkuu yksi ainoa ajatus: Pois, kauemmaksi, korpien kätköön, takamaille, joilta voi löytää ladon tai ihmisasumuksen.
On kulunut aika taas juhannuksen tienoille saakka. Sotatoimet olivat päättyneet. Ryssät olivat seudulta poissa. Jaakko makaa kaukaisen salotorpan kesän tuoksuisella pihakennäällä. Pellonlaidasta, haavikosta, näkyy hänen silmäänsä mökin lähde, joka vilkuttaa toiselta syrjältään kuin iloinen silmä matkailijaa kohti.
Mökissä ei ole kotosalla muuta kuin vanha muori ja tämän pieni pojantytär, Hanna-Kaisa. Isäntäpoika on lähtenyt asutuille seuduille tietojen hakuun. Piti käydä ilmoittamassa pakolaisesta kotitorpassa ja Lampolassa, jotta oltiin sentään elossa.
Hanna-Kaisa kuukkii väljässä koltussaan nurmikolla hamuillen kätösillään pieniä saunakukkia. Hetken kuluttua hän konttaa Jaakkoa kohti. Jää polvillaan nyykytellen hänen eteensä ja päästää äkkiä pitkän kukertavan naurun. Tästä ei ole tulla loppua. Se tyrehtyy iloiseen virnistykseen, mutta alkaa taas hihityksenä ja kukerruksena.
»Ruma sinä olet, ruma ukko», hän sopertaa ja toistelee sanojansa loppumattomiin. Jaakko myhähtää. Mutta hetken kuluttua hän kulkee lähteelle raskain askelin. Melkein kuin varkain tyttöseltäkin hän laskeutuu polvilleen lähteen viereen. Sieltä tuijottaa liikahtamattomasta kalvosta häntä vastaan hirvittävä peikko.
Toiselta ohimolta suupieltä kohti juoksee huonosti parantunut pitkä arpi, joka lähteestä katsoen näyttää vetäneen kasvot vinoon. Pääkuori on haukkiloitu kuin pahin karju olisi ollut torahampaineen raiviotöissä. Se oli kerta kaikkiaan kalju, muutaman hiuskaistaleen törröttäessä takaraivolla ja toisella korvallisella.
Jaakko nostaa päänsä, jää katselemaan vasenta kättään, joka on silpoutunut pahasti, täynnä kohollaan risteileviä, kalpeita ja punertavia arpia.
»Vai ryssän väkeen... keisarin leipiin?» hän murahtaa katkerasti ja kirahtavat hampaat kuuluvat antavan sanattoman vastauksensa: Siinä sait! Ryssä on ryssä.
Haikea murhe valautui vähitellen mieleen. Niin oli mennyt koko hänen nuoruutensa ja komeutensa. Ei ollut enää Hurtigin Jaakolla ylpeilemistä leikkuu- tai riihitalkoissa. Ihmisten kammona, lasten nauruna hän oli eleskelevä... yksinäisenä kuin maahispeikko perimmäisessä korvessa, mikäli eivät kiinni panneet tai hirteen vetäneet.
Synkkä oli mies. Hän oli noussut seisaalleen. Hanna-Kaisa oli taapertanut jalkojen juureen ja kiertänyt kätensä polven ympärille. Tyttö vaati suloisesti anellen hänen syliinsä. Se teki hyvää, sanomattoman hyvää onnettomalle miehelle. Hän nosti pienen tyllerön käsivarsilleen, niin että kolttu lehahti, ja alkoi heijata tyttöä käsivarsillaan kuin jotain aavistamatonta elämäntoivoa.
Mutta äkkiä jäykistyivät käsivarret. Hanna-Kaisan heleä nauru lakkasi. Mies oli jäänyt tuijottamaan veräjälle, koivikon laitaa vasten, josta oli ilmestynyt siniseen hameeseen ja heleään nuttuun pukeutunut neito. Sen vaaleata päätä kiersi värikäs nauha, ja toinen palmikko kulki olkapään editse. Neito näytti aivankuin kantavan sitä toisella kämmenellään.
Jaakon teki mieli paeta. Mutta jalat eivät liikahtaneet. Ja samapa tuo, liikahti päässä toinenkin ajatus, nähtävä sen on kerran joka tapauksessa... tällainenkin haaska. Hanna-Kaisan hän laski hitaasti vierelleen nurmikolle.
Marja-Oihonna lähestyi epäröiden. Sai vain tapaillen sanotuksi: »Terveisiä... kotosalta.» Se kauhistuu minun näköäni, mietti Jaakko synkkänä, mutta nosti vartalonsa täyteen pituuteensa. »Voit kyllä taas palata», neito jatkoi. »Vallesmanni on saanut sodan loputtua painetuksi koko asian villasella.» Viime sanassaan hän yritti naurahtaa aivan kuin päästäkseen lähemmäksi tuota jyhkeänä seisovaa synkkää patsasta.
»Eikä lie... tällaisista peikoista ihmisten ilmoille», puristi mies hampaistaan tapaillen yhä entistä ylpeyttään.
»Koska ne ovat arvet... miestä rumentaneet?» helähytti äkkiä ihailevalla äänellä Marja-Oihonna, mutta sanojen alla oli yhäkin jotain arkailevaa kysymystä, aivan kuin olisi neito vieläkin muistanut viimekeväisiä vihanpitoja.
»Turha säälitellä», Jaakko murahti, »itse kannan... ryssän merkit hautaan saakka». Ja silvottu koura nousi puolittaisena nyrkkinä rintaa kohti.
Mutta Marja-Oihonnan sydän ei enää malttanut varoskella tai arkailla. Hänen käsivartensa liikahtivat kuin syliksi avautuakseen: »Komea olet, entistäkin komeampi! Eikä ole meidän pitäjässä yhtään tyttöä, joka ei juoksisi perässäsi, sillä... eipä puhuta kylissä enää kestäkään muusta kuin Hurtigin Jaakosta, joka tappeli koko ryssäläistä komppaniaa vastaan.»
»Ja mitä sanot... sinä itse?» kysyi yhä ahdistunein äänin Jaakko, mutta katseessa nöyrää, pyyntöä.
»Jotta sinä olet Lampolan isäntä eikä kukaan muu», neito vastasi kuin päätettynä asiana.
Veräjäntakainen koivikko huojahti kummallisesti Jaakon silmissä. Hän koetteli oikealla kourallaan kaljua päätään, katsoi Marja-Oihonnaan pitkään ja rohkeasti, naurahti: »Ovatpa ne tytöt... kummallisia kapineita, piru vieköön!» Koetteli taas päälakeaan, nykäisi korvallistupsustaan ja yltyi pitkään nauruun. »Jopa taisi, taisipa valehdella tuo lähteensilmä... äsken tuolla...»
Silloin oli jo Marja-Oihonna lähestynyt miestä, tarttunut hänen silvottuun käteensä ja hyväili sitä nyt hiljaa, vakaasti katsoen miehen nauraessa onnellista, rehevää naurua.
Mutta pieni Hanna-Kaisa siristeli saunakukkien keskeltä sinisiä silmiään päivää vasten, ja hänen suppuun menneet huulensa heloittivat kuin juuri ja juuri kypsynyt ahomansikka heinäkuisessa paahteessa.
VIIMEINEN GLUNTTILAULAJA
Ei ole taivaassa eikä kadotuksessa konsa keksitty ihmislapselle vaarallisempia antimia kuin on unohtamisen lahja.
Tällainen ajatus oli aivankuin syntymäisillään par'aikaa Johan-Eerikin huolettomassa, tuuheatukkaisessa päässä. Hän, laivanvarustaja-Westmanin nuoriherra ja kotokaupungin gluntti-iltojen ylimmäinen lauluniekka, oli sille naurahtavinaan. Mutta sittenkin tuntui olevan tulossa jotain uhkaavaa. Eikä kuitenkaan näkynyt ympärillä mitään muuta kuin elokuun taivas, joka syleili kuin heinäkuu hehkuvia taivaanrantoja. Vain muutamia heiveröisiä pilvenlonkia hamuili näkyvän merenulapan takaa. Ja tuossa, hänen sirorunkoisen kutterinsa kupeilla, sädehti vain pieniä »kissankäpäliä», tuulenkareita, jotka kehittelevät — hän tietää sen vanhana purjehtijana — iloista myrskynpoikasta, jonka parissa on huikaisevan ihanaa risteillä ulkopauhojen liepeillä täysin purjein.
Ja sittenkin? Hänen, huolettoman ikäylioppilaan, silmään oli siittymäisillään sumunsekaista kaihea, pienenpieniä pimentäviä ajatuksia.
Tuon nuoren naisenko kasvoilta, kapteeninlesken tyttären Hannan, heikeän punertavilta, hieman riutuneilta kasvoilta, ne, nuo ajatuksentapaiset... olivat ehkä häneen tarttuneet? Siksikö että hän, Johan-Eerik, oli melkeinpä suloisesta säälistä lähtenyt äkkiä tutkimushommistaan Skagerrakin rantavesiltä tänne kotokaupunkiin, kuultuaan Hanna-neidon äidin keskikesällä kuolleeksi? Mutta siinähän tuo istui, orpo, melkein suremattoman näköisenä eikä näyttänyt edes syyttelevän pitkistä unohtelemisista. Mistä siis nämä rauhattomat aavistukset?
Sillähän ei ole enää suruharsojakaan, vavahdutti miestä yht'äkkiä aivankuin taaskin pahaa ennustavasti. »Et kanna enää surupukua?» hän kysäisi. »Niin, en... se oli... lyhyt suruaika äidin oma tahto», neito vastasi vaisun hiljaisesti. Tuo tuntui kummalliselta. Mutta nuoriherra Johan-Eerik oli tottunut heittämään syrjään murheelliset asiat.
Hän alkoi kertoa glunttilaulajan pehmeällä baritonilla tulomatkastaan. Oli ollut romanttisen kaunista, niin, melkeinpä historiallisen jylhää taas käyskellä Visbyn ikivanhoja, korkeita muurinharjoja ja sitten... istua Rantakadun ikivanhassa kellarikapakassa, jonka raskaat holvit kertoivat muinaisen Itämeren valtiaan loistonajoista. Entä käynti Upsalassa ja soipa ja humiseva gluntti-ilta monien tovereitten keralla? Se oli ollut toista kuin oman pääkaupungin ikävät isänmaalliset maljapuheet Ukko-Snellmanin saarnatessa kärävällä äänellään iänikuista hegelianismiaan. Ooh!
Johan-Eerik oli vetänyt valloittavasti puoleensa Hanna-neidon käden. Mutta äkkiä hän veti kätensä pois ja oli tarttuvinaan ruoriin molemmin käsin.
Hän muisti äkkiä sen hetken, jolloin hän oh päättänyt palata kotiin. Pelkästään tieto kapteeninlesken kuolemasta tai alkavat lounaismyrskyt eivät olleet siihen sittenkään perimmäisenä syynä. Hänhän oli — tutkiessaan erakkokravun ja merivuokon huvittavaa yhdyselämää — yht'äkkiä tullut muistaneeksi Hanna-neidon ja tämän merensiniset silmät, jotka olivat lapsuusajoilta saakka näyttäneet häneltä jotain odottelevan.
Erakkokravun kuorella istuvan merivuokon värikkäät lonkerot olivat ihastuttaneet hänen silmäänsä milloin asterin, milloin neilikan tai päivänkakkaran muotoisena kukkana. Ja hän oli äkkiä muistanut joskus sanoneensa Hanna-neitoa merivuokokseen, jota hän... muka yksitotinen krapuherra, oli kantava lujalla kuorellaan paikasta paikkaan, aterialta aterialle, juhlasta juhlaan...
Eikä hän ollut enää saanutkaan ajatuksiaan irti noista mitättömänpuoleisista kasvoista. Oliko häneltä, iloiselta laulajalta, jo nuoruus mennyt? Ehkäpä se oli jo Hanna-neidoltakin menemäisillään? Ketä hän, Johan-Eerik, oli oikeastaan rakastanut? Ehkäpä ei ketään! Hän oli joka tapauksessa unohtamistaan unohtanut...
»Katso, katso!» Johan-Eerik oli ilostuvinaan viitaten meren takaa nousevaan myrskyyn ja yltyvään aallokkoon, jonka keskellä keinahteli pauhasilakan pyytäjäin verkonkukkuja. »Kohta viiletämme ohi riuttojen, läpi kuohahtelevan hyrskeen, kuten ennenmuinoin, muistatko?»
Hanna-neidon kasvot olivat käyneet värittömiksi. Mutta niissä ei näkynyt pelkoa, vaan, ehkäpä... katkera piirto suupielessä ja kovaa uhmaa laajentuneissa silmissä.
Mutta hän on purjehtijan mielestä sanomattoman viehkeä. Hoikalla vyötäröllä on punainen nauha ja koko puku kuin morsiuspuku. Miten hän olikaan istunut puutarhassaan keskellä arkista iltapäivää tuollaisessa juhlahameessa? Nyt se vasta pälkähti Johan-Eerikin mieleen.
Hän oli melkein ryöstänyt neidon. Tämä oli aikonut jotain selitellä tai vastustaa. Mutta hän, Johan-Eerik, oli kantanut hänet katuportille, tarttunut kainaloon, ja Hanna oli yht'äkkiä kuin hurjistuen lähtenyt juoksemaan hänen kanssansa satamaa kohti.
»Odotitko minua, kun olet kuin... morsian?» »Minulla oli vieraita», neito vastasi, mutta äänessä oli jossain alla särkevää tuskaa. Johan-Eerikin oli kiireesti tartuttava purjenuoriin luoviakseen ohi karikkojen. Mutta hänessä oli syttynyt huumaava ajatus. Tänä hetkenä hänen oli kosittava. Tyttö oli saanut odottaa jo luonnottoman kauan. Se, mitä hän oli ajatellut Skagerrakin matalikolla ja nyt parhaillaan tunsi... se oli ollut aina, lapsuudesta saakka... rakkautta, syvää, voimakasta rakkautta. Hänellä ei ollut enää oikeutta sitä unohtamistaan unohtaa... Onnekas riemu nousi nousemistaan hänessä. Miten hän oli saattanutkaan...?
Mies veti neidon peräpenkille, syliinsä. Ensi kertaa elämässään hän tunsi puhuvansa totisesta sydämestä. Oli aivankuin nyt olisi ollut kysymyksessä koko hänen kohtalonsa. Ei ollut hänen syynsä, että hän oli saanut jo kehtoonsa tuon merkillisen unohtamisen lahjan, tuon kaiken ohitse kulkevan huolettomuuden, joka huikaisi kuin sininen taivas, mutta teki samalla sokeaksi... Mutta nyt, nyt olivat hänen silmänsä avautuneet, oli aivankuin suomukset olisivat niistä pudonneet.
Samassa hän kääntyi leikkisäksi. Nyt hän oli lopultakin valmis oikeaksi ukkokravuksi, joka kantoi vakaalla kilvellään merivuokkoa, ikuista aviosiippaansa, joka oli kuin hoikka neilikka tai valkea asteri tai...
»Tiedätkö, keitä vieraita minulla on nyt kodissani?» Johan-Eerik käänsi parhaillaan »Friggan» keulaa ohi verkonkukkujen, jotka pyörähtelivät yhä hurjemmin muutamien vaahtolaikkojen harjoitse.
»Siellä odottavat», jatkoi neito, »morsiusneidot ja marsalkat. Meillä on tänään sitojaiset ja huomenna häät!» Hän oli ottanut Johan-Eerikin pään käsiensä väliin ja katsoi nyt tätä vakaasti silmiin. »Sanoit saaneesi unohtamisen lahjan. Kun sinä synnyit, oli omatunto jossain harharetkillä, sanoi äitini sinusta kuolinvuoteellaan ja uskoi minut Karhelinille, terva- ja potaskakauppiaalle, joka on jo vuosia minua uskollisesti odottanut. Niin, Johan-Eerik», neito jatkoi jäyhän surullisena, »sinun omatuntosi palasi liian myöhään harharetkiltään».
»Peruuta lupauksesi, heti, lähtekäämme!» Mies käänsi väkivaltaisesti peräsintä, kasvoilla kirousta tapaileva suuttumus ja hätä.
»En koskaan, en ennenkuin kuolemassa!» Hanna-neito seisoi purjepuun varassa. Mutta hänen äänessään soi hurma, joka oli kuin suloisesti hukkuvan sanatonta laulua.
»Friggan» keula oli kääntynyt kohti avomerta.
»Me karkaamme. Vien sinut yli meren... Upsalaan ja Visbyhyn... Jätät kaikki!»
»En ennenkuin kuolemassa! Mutta et... taitane rohjeta?» Nyt oli tuo ääni seireenien laulua. Miehessä, jossain syvällä, melkein tavoittelemattomissa, kiersi ajatus, että hän oli keskellä tuulisen raikasta päivää saanut rintaansa ukkosen vaajan, joka oli reväissyt sen auki, pohjia myöten, näyttänyt kuin viimeisellä tuomiolla: se oli tyhjä, se oli ollut aina tyhjä, tyhjääkin tyhjempi. Se hohotti avonaisesta suuresta haavastaan vain — tyhjää, iankaikkisen unohtamisen tyhjyyksien tyhjyyttä.
Mutta tämänkin ainoan ajatuksen, mitä Johan-Eerik oli koskaan ajatellut, peitti äkkiä pimeä raivo. Vai enkö rohkene?
Ulkopauhojen viimeinen kallioriutta kiilsi märkänä avautuvasta aallonpohjasta. Mies heitti ruorin valloilleen. Hanna-neito avasi Johan-Eerikille käsivartensa kuin kauan eksyksissä kulkeneelle miehelle. Keula räjähti pirstaleiksi.
Seuraavan aamun mainingeissa keinuilivat verkkojatojen kukut hitaasti venytellen, kuin pitkästä unesta heräilevän nuoren naisen hoikat käsivarret. Pauhasilakan pyytäjät saapuilivat vähitellen apajiaan koeskelemaan.
JÄRPIN PATRUUNA
Emil Ferdinand Hjerpe, jota sisämaan suomalaiskansa sanoi Järpin patruunaksi, hautoi kostoa nuoremmalle velipuolelleen Jaakolle.
Tämä deekisherra, kuten hän velipuoltaan nimitti, oli vienyt häneltä muka kaiken, mitä mies voi toiselta viedä.
Hjerpien kauppahuoneen herra tuijottaa synkkänä pihamaalle, jossa pari maanjussia purkaa kuormastaan voita, talia ja muutamia jyväsäkkejä.
Patruunan laihat, tummapintaiset kasvot kiristyvät voimattomasta vihasta. Hän vihaa tänä hetkenä kaikkia ja kaikkea. Mutta hän ei tiedä, mihin iskeä katkeran mielensä myrkkyisimmät nuolet. Nuo talonpojat tuolla pihalla suututtavat häntä siksi, että heitä on niin vähän. Parissa vuosikymmenessä oli uusi Saimaan kanava imenyt hotoonsa koko Savon kaupan. Iisalmen ja Pielaveden hurstimekkoisia rintamuksia ja valkeita sarkaviittoja ei enää nähty porvarin tanhuvilla pihapirtin ja tallin väliä kekkaloimassa, ei vaikka olisi työntänyt kurkkuun siirappiviinaa. Mitä lienevät nuokin? Kaipa Keuruun tai Viitasaaren käppyröitä nokare voita ja talia reenpohjilla...
Patruuna tuhahti. Ajatukset alkoivat kiertää aivankuin uutta mielenpohjissa äityilevää myrkkypesää.
Ruonanojan molemmat myllyt olivat joutuneet tyhjinä, änähtämättöminä seisomaan, kun Savon korpiperukoitten kaskivilja oli lakannut valumasta tänne, rannikolle. Eikä niitä saanut kaupaksi kaupungin porvareille. Eivät toki panneet rahojaan hullunkauppoihin...
Järpin patruuna yski kuivaa, kiukkuista yskää. Velipuolen, Jaakon, huolettomat kasvot olivat välähtäneet kuin keskeltä auringon valoa hänen pimeitten silmiensä eteen. Tietenkin taas huviajeluissa, rekiretkellä Brita Eleonoran, hänen entisen morsiamensa, kanssa tai tyhjien myllyjen liepeillä kävelyttelemässä kaupungin naimakipeitä mamselleja tai...
Siinä katkaisi ilkeä naurahdus kuvittelujen langan. Olihan sen tapana ollut »kurtiseerata» yksinpä seilinpaikkaajia ja varvityttöjä telakalla ja häväistä, ryvettää Hjerpien kuuluisaa nimeä... »Holhoukseen, holhoukseen tai maanpakoon, merille karkulaiseksi... se on saatava, lurjus...» hän kiristi hampaistaan melkein kuulumatonta uhkausta ja syöksähti kadunpuoleiseen akkunaan. Sieltä piti kohta saapua Anders Jurvelinin, kaupungin viskaalin, joka oli hänelle velkaa, niin, niin, velkaa eikä turhan päiten. Sen juopporatin oli raastuvassa syytettävä tuota hulttiointa, velipuolta, häpeällisestä elämästä, heikkojärkisyydestä ja luonnottomasta tuhlailusta, joka oli vienyt Hjerpien pesän vararikon partaalle...
Nyt hän oli tullut tosiasiaan, joka oli kaikkien sielua jäytävien katkeruuksien, tuskien ja vihanpitojen lisäksi se veristävä kannustin, joka ajoi hänet, Emil Ferdinandin, teosta toiseen, petoksesta petokseen, kataluudesta kataluuteen. Hän uskoi itse vuorenlujasti ajavansa oikeamielisintä oikeutta. Hjerpien kauppatalo ei saanut tuhoutua.
Se oli saanut Itämaisen sodan ajoilta saakka, engelsmannien upotettua puolet kauppahuoneen laivoista, iskun toisensa jälkeen. Haaksirikot ja laivojen myynnit, joihin väsähtyvä sisämaankauppa oli pannut pakon, olivat nielleet sodan säästämät alukset... yhtä ainoata vaille. Ja tämä, juuri tämä oli nyt kauppahuoneen viimeinen pelastus. Jo toissa syksynä se oli lähtenyt rahtausmatkoilleen ruumassaan viimeinen vaivalla haalittu lasti kuminoita, kesävoita, talia ja potaskaa. Ja nyt, ensi avovedellä sitä odotettiin palaavaksi.
Patruuna sai äkkiä ankaran tarmonpuuskan. Ennen »Bellonan» saapumista oli velipuolen asiat saatava selväksi. Tätä voittoa, joka on pelastava kauppahuoneen, ei se hulttio saanut enää olla jakamassa, ei piru vieköön, vaikka hänen täytyisi ruveta sitä varten helvetin pirullisimmaksi konnaksi...
Patruuna kahmaisi pöydältä soittokellon ja helisytti vimmatusti. Puukhollari, Kinusin Antti, hänen lähin apurinsa, livahti samassa sisään.
»Jaakko-herran tilikirjat», patruuna käski tukahtuvan kiihkeällä äänellä. »Kuitit myös!» hän huudahti puotilaisen perään.
Siinä ne olivat... yliopistokaupunkiin velipuolelle lähetetyt rahasummat, mitkä kaksin, mitkä kolmin kerroin tilikirjaan ja kuitteihin korotettuina. Patruuna tuijottaa läheltä, parin tuuman päästä muutaman kuitin nimikirjoitusta. »Mikä houna!» hän naurahti hähähtäen. Se ei ollut välittänyt muistaa edes saamiaan summia. Noin vain... katsomatta... korea nimi alle, ei ole muka petosta eikä virhettä maailmassa, kaikki hymyilee ja — »rehellisyys perii maan»...
Puukhollari kumartui työpöydän yli painautuneen herransa puoleen. Silmät vilahtivat, kieli jo livahteli avoimessa suussa aivankuin juorukellon tärpäntikkeli. Mutta isäntä oli yht'äkkiä synkistynyt kuuroksi. Uusi merkillinen myrkky oli alkanut polttaa hänen olemuksensa kaikkein salatuimmissa tiehyissä. Tuo velipuolen huoleton houkkapäisyyskin, jota hän oli äsken ivailevinaan, siitti nyt sekin katkeraa kateutta hänen veriinsä. Niinpä niin, häntä kaivoi ajatus, miten kevyttä ja helppoa oli olla noin vain... hyvän hyvää uskova ketusta, koirasta ja konnasta ja joka sudesta nähdä vain viatonta lampaanvillaa... Sellaiseen hän, Emil Ferdinand, ei ollut koskaan kyennyt. Nyt yht'äkkiä oli tämäkin tosiasia kihahtanut pinnalle kuin kaivonsyvyisestä helvetin kattilasta pohjimmaiset sakat.
Kruusin poika suhahti korvaan: »Tietääkös patruuna, että se sen nykyinen morsian, mamselli Brita Eleonora...» Mutta isäntä kuuli vain jotain morsiamesta ja hän oli tukehtua läkähdyttävästä vihasta. Käsi viittoili puukhollaria poistumaan. Tämä loittonikin, mutta jäi seisomaan vaanien ovensuuhun aivankuin murtovaras, jota on häiritty keskellä yöllisiä aikeitaan. Röyhkeä, tarmokas ilme kiertyi hänen ohuitten huuliensa ympärille, ja toinen silmä, joka katsoi kieroon, tuijotti lasimaisena aukkona patruunan laihaa, kumartunutta niskaa.
Hjerpe näki edessään koko heidän lapsuutensa. Heidän isävainajansa oli hellinyt tuota kiharapäistä houkkiota ja katsonut häneen, vanhempaan poikaan, kuin mieron kiertolaiseen tai tuskalliseen, jäytävään muistoon, jonka oli saattanut ilmoille vain rouvaksi päässyt emäntäpiika. Ja tuo toinen, nuorempi, onnen kantamoinen, toisesta aviosta, suoraa päätä paratiisista... papintyttären poika...
Tänä hetkenä heijastui kevätauringon väreilyttämään huoneilmaan aivankuin tulisten kirjainten läpikuultavina varjoina se lause, jonka hän jo lapsena oli kuullut isänsä suusta tämän istuessa vanhan papin kanssa totipöydässä. »Ensimmäinen avioni oli helvetti», hän oli huokaissut, »tämä toinen taivas, enemmänkin kuin taivas...»
Sieltäkö saakka? välähti nyt ensi kerran johdonmukaisena ajatuksena patruunan aivoissa. Ja se avasi samassa pohjattoman kuilun hänen ja velipuolen väliin. Ei, jumal'avita, ei konsa sovintoa ja sovittelulta! Oli olemassa... elämässä tai ikuisuudessa kaksi maailmaa, joiden välillä oli hiuksen hieno raja, tavallisille ihmisille näkymätön, mutta sittenkin ylipääsemätön, merenpohjiin ulottuva, maan perusvuoret lävistävä ja taivaisiin yltävä raja, jonka yli ei ojenna ihminen toiselle kättä, ei vedenpisaraa tarjoa »lähimmäisensä» janoon, ei ymmärrä toisen kieltä, ei ääntä, ei sanaa, vaikka »naapuri» huutaisi ämyrillä tai haastaisi mesikielellä... » Ja niinpä olkoonkin... iästä ikään», hän korahti kurkustaan katkonaisia sanoja nostaen raskaasti kämmenensä pöydän varaan.
Kruusin poika oli hivuttautunut äänettömin askelin isäntänsä selän taakse. »Se on nyt sen morsian, tietääkös patruuna, vuoteen omana, rintataudissa», hän oli puhuvinaan säälivällä äänellä, »ja nuori herra on murtumaisillaan suruun».
Tieto näytti iskevän patruunaan. Miksipäs ei olisi hänkin ollut, omalla tavallaan, todella rakastunut hehkeäveriseen Brita-mamselliin, joka luonnottoman kauan odotettuaan Jaakkoa oli lopulta, orvoksi jäätyään, suostunut patruunan kosintaan? Tuska äskeisen morsiamen kadottamisesta painoi hetkeksi hänen silmäluomensa umpeen. Mutta samalla ne myöskin avautuivat ja katseessa välähti vahingoniloa. Vai sai kerran Jaakko-herrakin tuntea menettämisen tuskaa? Tuo jokaisen mamsellin ja yhtä hyvin satamalaiturin heilakoitten saalistaja, joka osasi kunkin vuoroltaan unohtaa ja sitten... ottaa hetkessä takaisin — sai joskus siis hänkin surra?
Äkkiä remahti vahingonilo katseessa roihuavaksi tulipaloksi. Hänen tarmonsa näytti yltyvän tuhatkertaiseksi. Hän käski heti haettamaan viskaali Jurvelinin puheilleen. Nythän se lurjus oli melkein kuin murhaaja! Nyt oli aika lyödä holhousasia lukkoon. Samoin piti Kruusin pojan ottaa selvää Tukholmasta ja Visbystä, oliko jo »Bellona» palannut Itämeren satamiin. Ehkäpä oli jo odottelemassa Lyypekissä viimeistä lastausta kotomatkaa varten, suuret rahtauskassat kapteenin kajuutassa?
Patruuna jäi hykertelemään käsiään. Nyt oli taottava, kun rauta oli kuumaa. Ja se oli taottava kahtapuolta teräväksi, kaksiteräiseksi miekaksi, joka oli iskettävä juuri nyt, viimeistään tänä keväänä velipuolen rintaan.
Kevättulvat tekivät tuhojaan. Satamat aukenivat. Jääsilakan pyynti ulkopauhoilla oli alkamassa. Lounaisilla karikoilla oli pyynti jo käynnissä. Pieneläjät paikkasivat ja tervasivat veneitään pitkin rantakallioita. Patruunain, raati- ja virkaherrojen purjeveneet olivat omilla telakoillaan maalattavina ja uutta kesää varten takiloitavina.
Tuollaisen iloisen myrskyn aamupäivänä makaa Järpin nuorenherran, Jaakon, kutteri telineillään, maali talvipakkasten pirstomana, kansi alastomana, paikoitellen lahoutuneenakin. Ja sen keskilaitaa vasten on nojallaan sen omistaja, joka muina keväinä jo tähän aikaan on tehnyt ensi retkensä kuuluisalla »Ilmattarellaan».
Nyt ei hän osaa ryhtyä sen kunnostamiseen, ei ole kyennyt hankkimaan edes apumiehiä satamatelakoilta.
Sillä jo ensi päivien aikana hänen morsiamensa, Brita Eleonoran, oli ulospukija vaatettanut kalmanliinaiseen morsiuspukuun, ja punaiset ja valkoiset hautajaisbischolit oli juotu peijaisiksi.
Jaakko-herra ei ollut jaksanut edes kädellä viitata velipuolen holhoushankkeisiin. Nyt oli hänestä kaikki samantekevää. Hän tiesi nyt tajunneensa rakkautensa liian myöhään ja olevansa iankaikkisuuden edessä liian kauan odottaneen ja kärsineen rakastettunsa murhaaja. Eikä hän ollut enää jaksanut tulla tännekään muusta kuin vanhasta tottumuksesta. Jossainhan oli murtuneenkin ihmisen oltava.
Rantatieltä alkaa kuulua kavionkapsetta ja kevyitten rattaanpyörien nopeaa sorahtelua someroista hiekkaa vasten.
Jaakko-herra katsahtaa ja hymähtää. Hän näkee patruunaveljensä kasvot luutuneina, jännittyneinä jonkinlaiseen synkkään riemuun. Mies oli tulossa — sen näki hänen käsistään ja ohjaksista, selän rautaisesta suoruudesta ja kasvojen kalsean ylpeästä ilmeestä — ratkaisevaan taisteluun tai suorastaan antamaan armoniskua voitetulle viholliselleen.
Jaakko-herra hymähti taaskin. »Mies parka», hän tuntui lausahtavan väsyneesti ja surullisesti.
Emil Ferdinand viittasi jo rattailta kuin nostaisi miekkaa yli päänsä.
Mutta kädessä oli vain asiakirjan näköinen paperi, oikeuden protokolla, jossa oli päätös Jaakon panemisesta holhoukseen.
»Tietääkös nuoriherra, mitä tällaiset sinetit merkitsevät? Vai ei! No, eipä tietenkään...»
Jaakko-herra naurahti. Patruuna iski hevospiiskalla saapasvarttaan. »Kunnan vaivaiseksi, huutolaispojaksi, ruotiukoksi! Sitä vain, sinä deekisherra... Sillä sen enempää en minä sinulle vaivaisapua taritse, rakas tuhlaajapoika.»
»Mistäpäs antaisitkaan, mies parka», vastasi Jaakko-herra vaisusti. »Ohoh», huusi patruuna, »et taida tietää, että Hjerpien viimeinen priki ei tule lastiruuma tyhjänä. Se on täynnä Brasilian sokeria, Austraalian vehnää. Ja vieläkin parempaa! Kahden vuoden lastaus- ja rahtausrahat ovat vanhan kapteenin arkussa. Ja niillä, sinä hulttio, pannaan taas kuntoon Hjerpien kuuluisa kauppahuone, jonka sinä, suvun mätämuna, olit melkeinpä hävittämäisilläsi...»
»Kuinka korkeasta oli lasti vakuutettu?» iski yht'äkkiä Jaakko asiallisen painavasti. Emil Ferdinand näytti hätkähtävän. Hän sopersi jotain kysymyksen tapaista. Jaakko ilmoitti lyhyesti, että lounaisilta ulkopauhoilta olivat tänä aamuna palanneet kalastajat tuoneet viestin »Bellonan» haaksirikosta edellisen yön myrskyssä. Ja kertojan kasvoissa oli jotain niin välinpitämättömän vakuuttavaa, että patruuna, tuhkanharmaaksi kauhistuneena, näytti uskovan viestin yhtä hyvin kuin sen olisi huutanut korkeuden pasuuna.
»Järpin veljekset saattaisivat, luulen, tänä päivänä puhua molemmat viimeisestä tuomiosta. Vai kuinka?» Jaakko sanoi vaisusti hymähtäen. Patruuna seisoi hartiat lamassa, pää kumarassa.
Purjevene heidän vierellään makasi kuin hautakumpu, jolle ei kukaan saapuisi kukkia istuttamaan, tai niinkuin rannalle ajautunut haaksirikkoutunut laiva, jota ei enää kukaan konsa ulapalle varustaisi.
KAVALTAJAN TUOMIO
Laitakaupungin pienessä talossa, johon kuuluu isohko verstashuone ja siisti takakamari, istui tammikuisena iltana satulamaakari Simuna Hampus, jota kauan sitten oli sanottu Hampun sälliksi, sen jälkeen Hampus-mestariksi ja nykyisillään vain Hampun ukoksi, istui keskellä valjaitaan, satuloitaan ja verhoiltaviksi tuotuja huonekaluja. Vanhus näytti olevan helakan lamppunsa alla työntouhussa.
Mutta hän oikaiseekin pitkät koipensa, jotka näyttävät olevan säärien paikkeilta ja reisiltä yhtä lihaksettomat, oikeat haasiakoivet, ja haparoi samalla puli tuurin mustaamilla pitkillä ja muhkuraisilla sormillaan kauppias Tokan nojatuolin päällykseltä sanomalehteä.
Lukee sen palstoja sankalasiensa takaa aivankuin jostain varmentaakseen. Nuuskaa välillä, pärskähtelee vihastuneena. Sellaista se oli... tähän maailman aikaan. Olipa, hitto soikoon, liikkeellä koijarit ja haaraviksit, kuten sanottiin vanhassa kisällilaulussa, olivat kätyrit, ilmiantajat, viidenmarkan ketaleet, sen tulenpalavat kansankiusaajat, sen saakurin sieluneltarit, pienet ja suuret konnat liehtaroimassa...
Hampun ukon vanhaa mestarinsydäntä eivät olleet kyenneet tärvelemään, herra tietköön, pitkät sällinmatkat, eivät nuoruuden viinat ja pulituurit. Vielä viimekin kevännä hän oli ryssien asevelvollisuuskutsunnoissa värkännyt hurjapäisille nuorukaisille... noin niinkuin varoiksi mänttihihnoja ja patonkeja, jos näet olisi poliisi ruvennut heilumaan omilla vehkeillään, kuten oli ruvennutkin.
Ja oman kaupungin kunnian puolesta hän oli sen tehnyt. Jei bohu! Sillä kukapa olisi haistanut ryssänkäryn paremmin kuin hän, Hampun ukko, joka oli jo takavuosikymmeninä, kisälliaikoinaan, vaeltanut monenmonet virstat sipulin ja votkan hajussa, Pietaria tuonnemmaksikin.
Sappermenskatut... nuo Knipovitsit ja Ivanohvit ja entäs... oman maan kätyrit, komisarjukset ja herrat pollarimestarit... Saliinit ja Hjelmin kapteenit, jotka... Ptyih! hän ruiskautti suutuksissaan pitkät syljet.
Ukko oli kiskaissut juhlavat säärensä koukkuun, hamuili nuoraa ja mänttihihnaa ja naskaloi, veti pikilankaa, solmiellen kummannäköistä kojetta, jonkinlaista jalkavipua, jota kauppias Tokan poika, Niilo-majisteri eli ylioppilas, oli häneltä toissapäivänä tilaillut.
Nelisnurkkainen seinäkello kukahti. Puntarit rasahtivat alaspäin, ja suuri viisari huipahti yli latinaisen yhdentoista numeron. Hoh-hoh... olivatpa jo tiimat valuneet viime tipalleen... ihan silleen kuin isänmaankin asioissa, vanhus huoahti haukotellen, mikä merkitsi varmaa nukkumisaikaa. Ukko kuulosteli ovelle ja matalaan akkunaan päin. »Eipä se kai enää, majisteri», hän höpisee ja ryhtyy hyppysillään lampun sammutusnappulaan.
Siinä samassa häivähti aivankuin jokin musta kaistale syrjään akkunasta ja kuutamoinen hanki jäi paistamaan silmiä vasten.
»Pirskalettakos ne...?» hän ärähtää. Mutta ei huoli enää sen enempiä uskoa vanhoja silmiään. On jo siirtymässä yötiloille kamariin. Jopas kuuluu silloin hento, mutta näppärä koputus ulko-ovelle.
»Lieköhän jo Erkki Oula... ylioppilas Oula ja...?»
»Mitäh?» äsähtää Hampun ukko. Hän on tuntenut äänestä tulijan komisarjuksen Irene-tyttäreksi, joka kuulema oli ollut joissain tapailuissa Oulan Erkin, hänen entisen työkamraattinsa pojan, kanssa.
Vanhus oli sisimmältään sävähtänyt. Saliinin komisarjushan oli ollut viime kevännä nöyräniskaisimpia poliisimestarin apureita ja... Kuinkas se nyt... tämä neiti keskellä yötä...?
Mutta vireä tytön ääni oli jo selittelemässä. Hänellä oli tärkeä kirje. Tokan ja Oulan poikien piti hänet tavata täällä. Hampun ukon luona. Ja salassa! Ei uskallettu muka kaupungissa.
Ovi revähti reimasti auki. Ylioppilaat Tokka ja Oula työntyivät tupaan väljissä sarkatakeissa ja kuluneet karvalakit hieman katujuipin tapaan kallellaan ja syvään otsaa myöten painettuina.
Tokka sytytti kätevästi lampun. Erkki oli lähestynyt Ireneä. He kuiskailivat. Tyttö kuului supisevan jotain hätääntyneenä. Mutta nuorukainen oli vetänyt hänet hetkeksi hyväillen puoleensa, Tokan Niilo sanaili syrjemmältä, kiskoen lakkia päästä: »Tipu, tipu se... älä siellä piipitä! Pieni koiranjuonihan tämä vasta... konnanjuonia vastaan.»
Ja siinä se oli pojilla suunnitelma valmis poliisimestari Hjelmin kurittamiseksi. Laillisuusritarit olivat nöyristyneet viime talven kuluessa lopullisesti pelkiksi matelijoiksi. Passiivisen vastarinnan miehet olivat laskeneet väärin. He olivat kuvitelleet sellaisia lapsellisuuksia, että »siveellinen oikeus» saattaisi voittaa ryssäläisen satraappivallan.
Tähän tapaan oli Erkki Oula intoutunut puhumaan. »Vain nuoret, yksin nuoret miehet kykenevät enää pelastamaan, mitä pelastettavissa on!» hän huudahti. Katsoi kuumottavin, vakain silmin rakastettuaan, Irene-neitoa, jonka silmät olivat jälleen syttyneet ihailusta tai ainakin veikistelemään rakastumisen tapaista.
Hän haki taskustaan valmiiksi kirjoitetun kirjeen, joka piti lähetettämän kapteeni Hjelmille. Toikan poika sen luki marein äänin, sillä se oli Irene-neidon kauttarantainen lemmentunnustus kapteenille, joka oli hätyytellyt tuolloin tällöin komisarjuksen tytärtä. Lemmestyneen kapteenin piti nyt vain, sanottiin kirjeessä, tulla yksin reellä ajaen, huomisiltana, tänne laitakaupungin Petäismäelle, niin saisi viedä suostuvan tytön ajelulle tuonne läheiselle merenlahdekkeelle.
Erkki puri hammasta yhteen. Mutta täytyi kestää, sillä mitään muuta juonenkeinoa ei ollut. Nuorukaisten piti näet juuri Petäismäen laidassa kiskaista Hampun ukon jalka-ansalla kapteeni nurin, patukoida se herra ja mukiloida siihen mittaan, ettei hevin nousisi ensi kutsuntoihin usuttelemaan poliisejaan nuorten miesten niskaan.
Niilo Tokka tarkasteli jalkavipua, paineskeli solmupaikkoja, kiskoi hihnoja ja hekotti hyvästä mielestä. Jopa rojahtaisi... se kuvernööri Knipovitshin hieno renki, kaluunaherra, se sveesien mätämuna... »He-he-he», hän jatkoi nauramalla, »haisseeko pahaltakin, jos olisi iskeä kuoret auki oikein tuota... ruskuaista myöten?»
Erkki Oula oli painanut kätensä vaistomaisesti takataskulle, jossa oli revolveri, ja jurahti synkästi: »Se on surmattava, jumalavita...»
Irene näytti säikähtävän ja peitti silmäteränsä luomien taakse, aivankuin olisi ollut pyörtymäisillään äkkinäisestä pelosta. Yksinpä Niilo Tokkakin jäi tuijottamaan ällistyneenä. Eihän ollut tähän saakka aiottu sen enempää kuin puolittain hulluttelevan koiranjuonen punomista ja säikähyttää jehua kevään kutsuntojen varalta.
»Et suinkaan sinä vain», hän lävähyttää Erkille, »aio tästä oikeata... lemmentragediaa, ha-ha...?»
»Tiedän mitä tiedän. Mutta uskaltanetko?» jurahti taas Oula aivankuin pidätellen sanojaan. »Leipäläpesi auki, sanon minä! Eihän täällä ketä... urkkijaa tai...» Tokka puhui yrmistyen.
Erkki Oula oli työntynyt kävelemään nurkasta nurkkaan. Irene seurasi katseillaan nuorta miestä silmät kiihkeän odottavina ja vartalo jännittyneenä. Kävelijä pysähtyi. Katseli hetken ajatuksissaan akkunasta paistavia hankia pitkin. »Asia on sillä tavalla», hän tarttui lopulta asiaan, »että olen saanut pääkaupungista uusia tietoja». Ääni vaimeni melkein kuiskaukseksi: »Nyt on lopultakin perustettu... meikäläisten salaliitto...» Samassa hän katsahti rohkaisevasti Ireneen, joka taaskin näytti painavan pelokkaana päänsä kumaraan. »Niin, omatekoisia pommeja on jo varastossa, salaiset ampumaseurat ovat toiminnassa, Kaivopuistossa ja Tähtitorninmäellä toverit tarkkailevat yötä päivää sen suurimman satraapin kävelyaikoja ja reittejä. Mutta», hän jatkoi taaskin kuiskaamalla, lähestyen Ireneä, »tarvitaan... merkki, merkki, joka... Niin, niin!» hän huudahti äkkiä silmät välkähtäen. »Joka puolelta maata on roihautettava merkkitulet, vainotulet. Sortajamme tulee säikähtää, kauhistua, kunnes kesken levottomuuksia päästään helpommin käsiksi päähän, tuohon päähän, joka on tallattava pohjattomimpaan suohon, mitä...»
Puhuja hengitti kiivaasti. Sydämen polttavat liekit tukahduttivat hänen äänensä. Niilo Tokka haki kuin jotain tukea permannosta. Tämä oli sittenkin ennenkuulumatonta heidän tähänastisessa taistelussaan.
Mutta Hampun ukko oli ojentanut pitkän käsivartensa kuin hukkuvalle avuksi. Vanhat luutuneet kasvot muuttelivat muotoaan säälistä ja hädästä näennäiseen suuttumukseen. Ja alkoikin läimähdellä kuin mestarin mänttihihna oppipojan niskaan: »Ja sinunko on annettava ensimmäinen merkki, sinä sakramenskatun poika! Mutta oletkos ajatellut vai hounaillut? Etkö tiedä, sinä peevelin juveeli, että äitisi, joka sinut on kouluttanut pyykinpesulla ja lattianpesulla, jää puille paljaille, kun ryssät vetävät ainoan pojan hirteen, häh? Ja on tässä jotain sanomista minullakin, sillä, no, tuota... lie sekin sanottava, että roposen poikasineen sai sujauttaa tämäkin mies leski paran esiliinaan sinun oppiaikanasi. Oletpa, saakuri syököön, kuin omalla mänttihihnallani kypsytelty kisälli, ja senvuoksi... ennen minä vaikka omalla suutarinveitselläni otan mittaa sen roikaleen selkänahasta...»
»Suu tukkoon», murahti Erkki Oula. »Huomisiltaan varaat tänne kaksi selkäreppua ja eväät. Tuota pitkin... meren yli on meidän joka tapauksessa painuttava... On niitä jo kylliksi muitakin karkoitettuja. Me pojat... me karkeitamme itse itsemme... siksi, kunnes alkaa täysi taistelu. Ja nyt... kukin suksilleen.»
»Kunkin on tehtävä osansa ja ajoissa», iski Erkki vieläkin kerran ja ryhtyi auttamaan Ireneä hiihtotamineisiin. Heidän kolmen piti hiihtää eri teitä, nuorukaisten rantoja kiertäen ja komisarjuksen tyttären suoraa polkua Petäismäen kupeitse, tärkeä kirje piilotettuna syvälle hiihtotakin alle.
Seuraavana iltana, jo yhdeksästä alkaen, Oula ja Tokka ovat odottelemassa Petäismäen varjossa. Onni näytti olevan myötäinen. Kuu oli joutunut pilvien taakse. Piti terästää silmiä, että osasi kohdalleen. Korvat kuulostivat setolkkaruplien helinää nyt jo, vaikka määräaikaan piti olla vielä puolisen tuntia. Vähän väliä oli kantautuvinaan kaukaista helinää kaupungista päin.
Erkki Oula tarpoo hankea nähdäkseen tai ainakin kuulostellakseen hiihtopolkua pitkin, jota myöten Irenen piti tulla kirjeessä sovitulle kohtauspaikalle. Miksi hän viipyy? Oliko tullut jokin este? Oliko sen isä saanut jostakin vihiä?
»Ajatteles, jos?» kuiskasi äkkiä Tokka äänessä syvää järkytystä. »Mitä?» sähähti Erkki. »Sitä vain», jatkoi Niilo tyynnytellen, että jos olisi hameihmiseen mennyt sekainen pelko, että...» »Ei koskaan, selväpäisempää tyttöä en ole tähän saakka tavannut...» Hän tarpoo taaskin kuulostelemaan. Palaa samoja jälkiään: »Tulee... hiihtämällä... Irene.» He painuivat asemiinsa. Oli sovittu, että nuorukaiset hyökkäävät paikalle vasta, kun kapteeni on noussut reestä. Irenen piti silloin ruveta nauramaan helakalla äänellä, sitten kaikota syrjemmälle ja pakoon.
Kuuluu lievää suksenpohjan lopahtelua. Taas... kovan hangen sirinää suksenreunoja vasten. He eivät kykene näkemään hiihtäjää, mutta sen sukset tuntuvat kulkevan herkän pehmeästi, kuten ainakin naisen hiihtämällä.
Väijyjät hätkähtävät. Humahti jossain takana päin lumipaakku havupuun oksalta. Nythän oli tyyni ilma? Heidän täytyi purra hampaansa yhteen pysyäkseen paikallaan.
Kaukaa alkaa kuulua ruplakellojen vuoroin heleästi kilahtelevaa, vuoroin painavasti sorahtelevaa soittoa. Se nousee ja laskee. Ilo hypähtää siellä juoksijan luokan nenässä pienistä tikuista aivankuin ilmaan, setolkan suuremmat ruplat hurisevat, kumajavat lomaan raskasta säveltä. Ne uhkaavat, niistä kirvoittuu samaa ääntä kuin merkkiä odottavain nuorukaisten rinnassa.
Iloitkoon hetken... elostelija! Kosto on läsnä. Se iskee ensimmäisenä merkkinä... yli maan... Soitto lähenee. Turvallinen levollisuus leviää nuorten miesten rintaluita myöten. He lähtevät vaistomaisesti hitain askelin kahlaamaan lähemmäksi hiihtopolkua.
Revolverit ovat jo lujasti kourassa... »Stoi!» kuului samassa karkea ääni heidän takaansa. »Stoi, durak! Stoi!» sohisee, sähisee kaikilta puolilta, rämähtelee rivosuisia kirouksia, suhisee »tshuhna, tshuhna, tshort, vasmii!» Ne ovat ryssäläisiä poliiseja ja santarmeja.
Tieltä kuuluu riemuitsevaa, karkeaäänistä naurua ja jokin komennussana. »Vsjoo prashloo!» kajahtaa jostain vastaukseksi. Tokka ja Oula seisovat avuttomina. He eivät osaa ajatella mitään muuta kuin yhtä ainoata ajatusta... Kätyri on ollut pelissä — ilmiantaja!
Erkki Oulan ja Niilo Tokan oli jo viikkoja sitten niellyt rajattomaan hotoonsa pyhä Venäjä. »Permskaja gubemija» oli luettu protokollassa, tiesi Hampun ukko, joka oli pelastunut samaisesta reissusta vain vanhuutensa turvin.
Ulkomeri oli jo avointa. Satulamaakarin mökin alapuolella paistattelihe kiiltävä jää viimeisillään. Kivenheiton päässä se harmaansinertävänä kaarena haurastui tuuma tuumalta olemattomaksi. Rannan puolelta se oli sulaa hyhmää.
Ukosta ei kevät tunnu keväältä. Oh kuin olisi häneltä viety ainokainen poika. Erkki, köyhän lesken poika, jonka äiti nyt muutaman viikon hädän ja itkutaudin rusentamana tutisi höpisevänä vanhuksena.
Hampun ukko on kumarassa matalan ikkunansa luona. Polvet ovat luonnottomasti luokallaan. Toinen käsi nojaa jonnekin ylähirteen. Hän on kuin nälällä näännytetty rutivanha gorilla häkkinsä ristikkoa vasten. Jaksaako hän enää edes vihata? Häntä väsyttää päivät päästään.
Lähellä rantasulaa liikuskelee jokin pieni naisenhahmo. Kävelee, pysähtelee, katsoo jäätä pitkin. Kääntyy vihdoin katsomaan tänne ylöspäin, suoraan ikkunaan. Se on komisarjuksen tytär Irene. Lähtee nousemaan hitaasti loivaa mäkeä.
Kuihtunut mestari on istunut matalalle rumputuolilleen kumaraan, melkeinpä mykkyrään. Pieni kalju pää, laaja selkä, kummallisiin taitteisiin jääneet ohuet raajat näyttävät takaapäin suunnattomalta hämähäkiltä, jonka myrkkyiset leuat uhkaavat parhaillaan uhriansa hitaalla, mutta armottomalla kuolemalla.
Tulija oli käpertynyt hetkeksi ovipieleen. Hänen nuoret, mutta tällä erää lakastuneet kasvonsa värähtivät kauhusta. Hän ei kuitenkaan lähtenyt pakoon. Hän näytti kokoavan voimaa jotakin tärkeää tehtävää varten.
Nyt hän asettuu hiljaa istumaan ukon lähelle, rikkinäiselle, päällyksettömälle tuolille. »Minun piti tulla selittämään... erästä asiaa», hän puhuu hitaasti. Pitkän tovin kuluttua kuuluu vanhuksen kurkusta kähiseviä ääniä, joista kuulostaa lopultakin syntyvän yksi ainoa sana: provokaattori.
Silloin purkautui naisen hätä: »Niin olen, niin olen... olen ainakin ollut...» Ukko ei vastaa. »Rakastuin häneen liian myöhään», kuuluu yht'äkkiä hiljaisella, mutta vakavalla äänellä. Jokin kummastuksen ilme rypistää vanhuksen otsan, lukemattomiin kurttuihin. »Kun petin hänet... heidät», Irene ryhtyy puhumaan nopeasti, kuten ainakin yöstä yöhön haudottuja ajatuksia, »oli hän, Erkki, minulle vain eräs kouluaikainen tuttu, joka näytti minua liehakoivan. Tai ehkäpä hän, kuvittelin, tarvitsi minua vain komisarjuksen tyttärenä. Ei ollut silloin vaikeata isäni suostuttaa minua aikeisiinsa. Tiedän, tiedän... hän on heikko, viinan tärvelemä, mutta koko hänen elämänsä ja viiden sisarukseni riippui poliisimestarista, yksin hänestä... Oli olemassa salaliitto. Jos saataisiin ansaan parikin sen jäsenistä, oli hänellä varma ylennys ja... Ooh, se on kurjaa, mutta silloin en sitä ymmärtänyt, katsokaas...»
»Sinä, sinä... elukka... juokse tuonne, tuonne!» huusi mestari ja osoitti mustilla sormillaan rantajäälle.
»Menen kyllä, menen, mutta minun täytyi, täytyi... sitä ennen jollekin ihmiselle puhua, ymmärrättekö... puhua!» Ukko kyyristyi entiseen asentoonsa.
»Kun jouduin todistamaan heitä vastaan ja he alkoivat panna puhumaani paperille, katsahdin Erkkiin päin. Silloin tapahtui jotain... vasta silloin. Ja minä lyyhistyin kenenkään näkemättä hänen eteensä maahan. En siksi, ymmärrättekö, en ainoastaan siksi, että olin ohut kehno petturi, vaan... sitähän ei voine kukaan käsittää, mutta... yht'äkkiä tiesin rakastavani häntä.
Ennen, aikaisemmin hän oli ollut vain eräs nuori mies. Mutta nyt... hänen huuliensa halveksiva, ylpeä hymy, hänen silmiensä läpitunkeva katse, koko hänen vartalonsa voima, käsivartensa, kätensä, jotka sinä hetkenä olivat valmiit kuristamaan minut... sivumennen kuin tielle sattuneen saastaisen elukan — tuo mies oli minulle yht'äkkiä... ihmeellinen sankari. En osannut tuntea sinä hetkenä mitään muuta kuin, että olin... aina häntä rakastanut, ehkäpä jo kouluajan yhteisestä kelkkamäestä saakka... Ooh, ettekö ymmärrä, että meidänkin, naisten, täytyy ensin herätä, ennenkuin...»
Ukon rasittuneet vanhuksensilmät olivat kääntyneet neitoa kohti. »Liian myöhään... sinun kohdaltasi», ne näyttivät sanovan jostain... tuomarin istuimeltaan.
»Sellaisena hän seisoi. Hänen häpäisevät ruoskaniskunsa läimähtivät ympärilläni, ne kirvelsivät kasvoja, kaulaani, tekivät kipeää, niin kipeää. Mutta ne soivat suloisena äänenä korvissani. Ne huumasivat! Katsokaas, mestari, silloin vasta tajusin olevani nainen, joka voi rakastaa vain itseänsä ylpeämpää, kurittavaa ja armotonta, jotain... hirveätä voimakkaassa miehessä...»
»Kuten sanoin», ukko toisti harvakseen, »tulenlautta olet... porttoa rujompi.»
»Samassa tajusin puhuvani kuulustelijoille aivan toista kuin olin aikonut. Minä osasin valehdella ummet ja lammet. Kielsin kuulleeni mitään surma-aikeista. Oli ollut kysymyksessä vain poikamainen pila. Ja mustasukkaisuutta! Sillä me, ylioppilas ja minä, olimme rakastaneet toisiamme kouluajoilta saakka, mutta minä, muka, huikentelevaisena... olin antanut kapteenin itseäni liehitellä. Ooh, miten kerkein kielin minä valehtelin. Ja tunsin sittenkin puhuvani totta! Tiesinhän, että olin häntä, yksin häntä rakastanut...»
Mestari nousi täyteen pituuteensa, käveli muurin luo, jäi sinne nojalleen, selkä puolittain neitoon päin.
Irene jäi puhumaan kuin yksikseen. Mutta hän jatkoi yhä kiihkeämmin ja vaihtelevammin äänensävyin: »Katsoin vihdoin häneen, Erkkiin, päin. Ja tiedättekö? Hän hymyili surullisesti. Siinä hymyssä ei ollut mitään anteeksiantoa. Hän näytti vain hymähtävän minulle onnettomalle, joka en kyennyt edes pysymään rikoksessani lujana. Mutta jotain toivottomuuttakin kuulsi hetken hänen katseestaan. Siinä oli silmänräpäyksen ajan vainotun väsyvää hätää.
»Silloin, mestari», Irene puhui yhä palavammin, lähestyen satulamaakaria, koskettaen häntä hiljaa takinhihaan, »silloin otti minut valtoihinsa sellainen hellyys ja sääli, että minä olin menehtyä. Minä näin sinä hetkenä jo sovittamattoman kuoleman railon meitä erottamassa. Mutta käsivarteni olivat kuitenkin ojentumaisillaan. Ne olisivat tahtoneet syleillä tuota nuorta pojanpäätä, painaa sen turvalliseen helmaan, omaan helmaani, josta ei mikään santarminkoura sitä kykenisi riistämään...
»Lienen jo lähestynytkin häntä askelen verran. Mutta minulle ärjäistiin. Minut ajettiin pois. En saanut häntä enää nähdä. Isäni oli joutua erotettavaksi minun vuokseni. Heitä ei kuitenkaan voitu tuomita murhayrityksestä! Ja siitä olen, mestari, ollut iloinen, se on ollut ainoana lohdutuksenani...»
»Kas, kas, sitä naisen viisautta! Ehkä olet hänet lopulta pelastanutkin, vai...?» Mestari kuohahteli. Hänen vanhuudenvalkeat kasvonsa harmenivat. Hän huusi huutamalla, kuin viimeisillä voimillaan: »Lievittele mitä lievittelet, ryssänhaaska, sitä hajua ei pestä missään muualla kuin tuolla... jäisessä meressä!»
»Tuskinpa sielläkään», sanoi pitkän tuokion kuluttua hiljaisesti Irene-neito. Ja yhtä pitkän vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän oli tuijottanut rantajäälle, hän kysyi anovasti: »Luvatkaa minulle kuitenkin... eräs asia, mestari, lupaattehan?»
Ukko oli jo tällöin istumassa rumputuolillaan. Irene seisoi hänen selkänsä takana, kunnes vanhuksen pää näytti nyökkäävän myönnyttelevästi. »Jos hän joskus... palaa, kertokaa hänelle, mitä kerroin teille, mestari...»
Hitaasti ja jäykästi painuva pää oli taaskin ukon vastaus. Ja neito katosi kuulumattomasti ovesta.
Hampus-mestari näkee neidon laskeutuvan rantaan. Hän epäilee tuon naisen uskallusta kuolla. Eikä missään tapauksessa ollut hänen asiansa sitä estää. Kullekin ansionsa jälkeen, kiertää hitaana, rauhallisena ajatuksena hänen aivoissaan.
Mutta rantaan laskeutujan selkä ja hartiat näyttävät niin pieniltä, kapeilta ja tyttömäisiltä. Säälin hiukkanen pujahtaa kuin varkain vanhuksen silmäkulmaan.
Kuolemaan tuomittu ei katsahda taakseen. Mahtava tuomion kämmen näyttää painavan häntä hennoista hartioista yhä alemmaksi. Rantasula tulee vastaan. Kulkijan askelet eivät pysähdy. Hänen vartalonsa asennossa ja liikkeessä on jäykistynyttä hurmiota. Ehkä ovat hänen kasvonsa jo sokaisevassa kuoleman härmässä. Kukaties hän on jo kaikilta aisteiltaan turta ja horteessa.
Jäinen rantavesi ei näytä edes vavahduttavan astujaa. Hän kahlaa sen. Nousee jäälle. Jatkaa matkaa kohti sulan ulommaista reunaa.
Mestari Hampus on yht'äkkiä havahtunut hitaasta mietteestään. Oliko sittenkään hänen tehtävänsä panna tuomio täytäntöön? Sillä Jumalan edessä hän tunsi tänä hetkenä suorittavansa pyövelinvirkaa. Oliko vai eikö ollut? Kysymys toistui jokaiselta sydämen lyönniltä. Ja tuomittu jatkoi hidasta varmaa kulkuaan. Vanhuksen harmaat kasvot muuttuivat raskaan lyijyn karvaisiksi. Hänen hengityksensä on tukehtumaisillaan, eikä hän kykene pysymään enää hämähäkinasennossaan.
Vanhus seisoo jo pihakennäällä ja huutaa neitoa palaamaan. Tämä pysähtyy, kääntyy katsomaan taakseen. Ukko on nostanut toisen kätensä häirittävin sormin kutsuakseen häntä palaamaan. Mutta neito luulee nostettua kättä luultavasti vain hyvästijätöksi. Kulku jatkuu jäänreunaa kohti.
Mestari Hampus harppoo mitattomin askelin alaspäin ja huutaa kaikin voimin: »Palaa, palaa!»
Kuoleman jäällä astuva ei käänny enää katsomaan, mutta pysähtyy paikalleen. Ukko kahlaa, hoippuu jäätä pitkin. Tarttuu neitoa käsivarteen.
Kummallinen pari seisoo jäällä. Laiha hongankolistaja pitää pientä tyttöä käsivarresta. Alkaa taluttaa häntä takaisin päin. Pysähtyy lähelle rantasulaa. »Matkusta Venäjälle... Permin kuvernementtiin... Rohkenetko?» Neito nyökkää kuin unesta havahtuen. »Hae hänet... jostain Petshoran rantakaupungista tai -kylästä. Vaella kylästä kylään, jos vaikka saisit kulkea sitä myöten tundroille ja Jäämerelle saakka... Rohkenetko?»
Irene-neito nyökkää hetken kuluttua syvään ja hartaasti. Hän katsoo ylöspäin mestarin silmiin aivankuin pitkältä sairasvuoteelta nouseskeleva toipilas. Nyökkää uudestaan.
»Tuletko liian myöhään, en tiedä, mutta... yksin hänen asiansa on tuomita tai päästää... Ymmärrätkö?»
»Niin, ymmärsinkö rakkauteni häneen... liian myöhään? Ymmärsinkö?»
Mestari Hampus pudisti päätään ja nyökkäsi samalla. Hän ei osannut vastata mitään. Hän otti Irene-neidon pitkille käsivarsilleen, astui sulaan ja kantoi hänet rannalle, ylös loivaa ahdetta, ja he katosivat molemmat Hampun ukon matalasta ovesta.
Kaukomeren aallot jäivät välkehtimään myriaadien valojen huikaisevasta voimasta.
VAPAUSSOTA
TULIKASTE
Maaliskuista, ruskettunutta maantietä vaelsi leutoa etelätuulta vasten harmaa ja välkkyvä joukko. Kiväärinpiiput kiilsivät, sädehtivät aamupäivän auringossa. Ruskea- tai mustavöiset sarkatakit, pistimen huotra ja kahva kupeella, selkäreput ja rensselit lisäsivät sotaista näkyä. Pellontakaisten mökkien lapset ja akat juoksahtivat pihamailleen, kun raikui marssilaulu sotaanmenijäin rivistöistä.
Nuoskea lumi hidasti marssia. Kylki vääränä, pieksunpohja lipsahdellen paineli pataljoonan viimeisen komppanian viimeisenä ryhmänä hämäläisiä vapaaehtoisia, jotka jo kukaties ensi yönä tai huomenissa heitettäisiin ensimmäiseen taisteluunsa, saamaan tulikastettaan jossain tuolla tienpäässä, vanhan Hollolan ja Längelmäen tien risteyspaikoilla.
Nahkapoikia, pelkkiä nahkapoikia ja kirjavaa joukkoa, isäntämiestä, suutaria, puotilaista, kyytipoikaa ja ylioppilasta, siinä taapertaa sotapolun alkupäätä. Erkki Tiger, jota pojat hokevat Tiikeriksi tai ylioppilaaksi, marssii ryhmänjohtajana. Ihan eturivissä, rehvakkaana, selässä tai kämmenien välissä vanha hanurinluuska, harajaloin ähkii riippuvaviiksinen keski-ikämies, Heikki Hassi, suutari, joka on vaihtanut pikilankansa sotahanuriin. Aivan peräpäässä ottaa juoksuaskelen silloin tällöin matalajalkainen puotipoika Eemeli Mylly, jonka kuivettuneilla kasvoilla on alati muuttumaton vanhantärkeä ilme. Roima, solakka kyytipoika, 16-vuotias Tallisen Antti, läimäyttelee lättäjalkaista puotilaista takamuksille, kun tuppaa jalkoihin sotkeutumaan. Laupiaannäköisellä ja laihalla Juuso Moksilla, talollisen pojalla, on hieman vikaa selkärangassa, vinoutta ja lievää kyttyräselkäisyyttä. Mutta hän on vanha metsästäjä ja marssii melkein kuin huvikseen kevein askelin, polventaipeet joustavina, aivankuin syysmetsäistä linnustajanpolkua kotomaillaan.
Isä ja poika, rehti ja tanakka uudisraivaaja Jaakko Samola ja hänen Huugo-poikansa astuvat rinnakkain, ainoan pojan kasvoilla varhaisnuoruuden totisen puhdas ilme, siniset silmät sädehtien aurinkoa vasten. Kaksinkertaisen kookas selkäreppu on isän hartioilla: 15-vuotiaan pojan tottumattomia hartioita piti säästää liioilta taakoilta.
Mutta ryhmän toisena kokkamiehenä huojahteli kummallinen miehen rumilus, päätä pitempi kaikkia muita, hoikka ja pitkä kuin haasiaseiväs ja käynniltään hoipahteleva. Aivankuin hontelo närepuu olisi heilahdellut vinhassa kevättuulessa, niin marssi Mikko Raatikainen, untuvaista parranhöytyvää laihoissa leukaluissa. Mies oli saanut tapella ankarasti jo mukaan päästäkseen. »Eihän tuollaisilla kamelinkoivilla mihinkä marssita!» oli karjaissut hänelle jääkäri valitessaan tulokkaista komppaniansa miehiä ja osotellut tuimana Mikon kummallisen näköisiä mutkikkaita polvenpaikkeita. »Onpa niillä hiihetty... kuutisen penikulmaa Konginkankaan perukoilta eilissä päivänä. Eiköpähän jaksettane», oli vastannut melkein vihapäisenä korven hurjannäköinen poika. Eikä siihen ollut mitään kenelläkään mukisemista. Mutta ylen hoikan ja pitkän kaulansa vuoksi ja kaipa myöskin nälkäperukoitten kasvattina oli Raatikainen samaisesta hetkestä alkaen saanut hyväilynimekseen Nälkäkurki.
Eikä tämä kurki osannut edes laulaa. Sen sijaan veisasi laulunpätkiä mitä huikeimmalla äänellä ryhmän kahdeksas mies, Janne Riippa, torpanmies ja eilispäivän sosialisti, joka oli suutahtanut puolihulluksi kotokylänsä punakaartilaisille, nämä kun olivat, rutto syököön, tulleet ja takavarikoineet hänen ainoan porsaansa, oikean imisäporsaan, josta hän oli talvea vasten kasvatellut, syöttäen ja lihotellen, vanhanaikaista ja porvarillista jouluporsasta. »Osku, nöh, nöh, Osku, Osku», hoeskelivat Riipan Jannea pahimmat vintiöt. Mutta sitäpä ei pannut mies edes pahakseen, sillä kaiken vihansa hän nyt lauloi porsaan ryöstäjiä vastaan, sisukunnassa hirveä vimma päästä iskemään vihollista niskasukaan.
Sellainen oli joukko. Eikä se ollut sen enempää äkseerannut kuin minkä viikon verran maakunnan keskuskaupungissa ojennusta ottanut, jonosta marssirivistöön vaihetellut ja nyt, eilisenä päivänä, vähän Puukkoisten kylän järvenjäällä manööveriä pitänyt, ihanpa oikein vallannut rantaladonkin, jonka katolla Tiikeri, vanhain ruotusotilaitten myöhäsyntyinen jälkeläinen, oli saanut tuta ensimmäisen hurjan huimauksen kaarlolaisen veren suonissa kiehahtaessa.
Eipäs ihme, että katkesi hetkeksi laulu, kun kaukaa korpien yli ammahti heikeänä ukkosena kaiku vihollisen tykistä, rintamalta, joka täältä omalta puolelta oli kuulema murtumaisillaan. Hassin Heikin vetopeli vinkaisi pahasti ja luimisteli suutari vähän niinkuin syrjätien alkua hakeakseen, jotta...
Mutta Tallis-Antti huusi tietävänä ja rehvakkaasti: »Se on Mooses, punikkien mörssäri!» Ja potkaisi leikillään matalahousuista Myllyn Eemeliä takamuksille, jotta... mikäs hätä tässä! Juuso Moksi hymisi hiljaisen ja tepsivän rukouksen, sillä hän oli äitipuolensa, kovan emintimän, kääntymykseen kurittama varhaisvanha nuorukainen. Mutta yhä uljaammin nosti päänsä Nälkäkurki, hontelo Raatikainen, ja sosialisti Riipan Janne muisti äkkiä ryövätyn porsaansa niin ilmielävänä, että karjahti katkenneen marssilaulun uuteen vauhtiin ja entistäkin hurjempaan.
Hämärä painuu hitaasti maata kohti. Kirkonkylä lähestyy. On kuin saavuttaisiin jonnekin suureen kaupunkiin, jossa ei ole koskaan käyty. Sen tuntemattomat ihmeet polttavat mieltä jo edeltäpäin. On kuin olisi alkamassa tästä hetkestä uusi elämä, ratkaiseva ja kohtalokas. Jossain heitetään heistä, pienistä rivimiehistä, huikeata arpaa, jonka yksi kuutio on tyhjä ja musta kuin kuoleman tuomiokirja.
Jaakko Samola katsahtaa huolehtivasti ainoata poikaansa. On aivankuin hän pelkäisi tihenevän pimeyden eksyttävän pojan hänen viereltään. Mutta Huugo marssii yhtä puhtaana, viattomana ja totisena. Silmien väri on muuttunut syväksi sineksi, joka hehkuu nuoruuden ikuista tulta.
Eilistäkin säihkyvämpänä nousi maaliskuun kymmenennen päivän aurinko Rekolan pienen punaisen talon takamailta. Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä hehkuvammaksi se tuntuu käyvän. Siinä on jotain keskikesän tulista poutaa. Se polttaa, sillä ilmassa on jotain muutakin kuin päivänpaistetta. On kaukaista taistelun huminaa, on ylhäistä pamahtelua ja kylmää, säälimätöntä rätinää ja pauketta, joka panee nahkapoikien ihon kananlihalle aivankuin ensimmäinen kihahtava saunanlöyly.
Tulikaste vihmoo suoraan taivaasta heitä kohti, vaikka ei ollakaan vielä sen pitemmällä kuin varaväkenä pienellä, tienviereisellä petäjikkökennäällä.
»Jonoon, mars!» kajahtaa jostain joukkueenjohtajan ääni. Ja eiköpäs olekin ryhmä jo juoksujalkaa taapertamassa livettävää ylämäkeä, Hassin Heikin sekaantuessa jonnekin jälkipäähän, miehellä kun ei ole enää hanuriansa, joka antaisi puhtia sankaritekoihin.
Mäen takaa ei tule sen kummempaa kuin — toinen tienmutka.
Mutta kuumaverinen Tiikeri näkee suurempia asioita. Tuolla... tienmutkan oikealla puolella kallion nyppylällä kiikaroivat pataljoonan herrat. Siellä tuntuu käyvän kuin tuuli ja myrsky. Sehän se tuo... majuri tuijottaa putkellaan suoraan vihollista silmään! Saamari soikoon! Ylioppilaan silmät palavat. Sandels Partalassa! Ei puutu muuta kuin valkea Bijou! Nuori keltanokka tuntee ihanan huimauksen päässään. »Juoksuun, mars»! hän huutaa kuin äkseeraajamestari palokunnan juhlassa. Jostain ylhäältä ja kaukaa oikealta soittavat vihollisen kuulat. Mutta Tiikeristä tuntuu, kuten muistakin nahkapojista, jotta tuosta noin, juuri korvanjuuresta ne sihahtavat, soittavat, humahtavat, melkeinpä polttavat korvalliset karrelle...
Ryhmä painuu jonossa uutta tienmutkaa kohti, josta ulkonee jyrkkä kallionkieli tietä vasten. Tiikeri juoksee kuulematta ensi hyökkäyksensä ihanassa humalassa edes komppanianpäällikön »seis»-huutoa.
Mutta kalliopahdan suojapuolella seisookin joku päällikkö ohjaamassa etuasemille saapuvia turvallisempaa reittiä, sillä juuri tästä alkaen, tienkäänteen takaa, pyyhkii vihollisen konekivääri suoraa tietä. Päällikkö viittailee estävästi, huutelee ruotsinvoittoisasti: »Poikat, poikat! Ei storma, ei storma, ei teste, ei teste!»
Tiikeri, nuori fennomaani, suutahtaa: »Helvettiin siitä!» »Finntuppar, satans kollor!» Mikko Raatikainen ja Tallisen poika tunkevat päällikkönsä selän takana, huutavat, jotta »heitä syrjään se ruohtinpukki!»
Mutta Janne Riippa on säikähtänyt kallion ohi surisevaa ampiaisparvea. Loikkaa vasemmalle, syvemmälle kallion suojaan, eikä usko vielä tätäkään temppua, vaan tunkee lisäksi koko päänsä reuhkoineen syvälle lumeen, nietoksen sisään kerta kaikkiaan, niin että Samolan Huugo saa ruveta kiskomaan kintuista porsaansa kostajaa ihmisten ilmoille.
Sillä välin oli jo selvinnyt äskeinen kielitaistelukin, ja Tiikeri on urkeutunut jonoineen oikealle tielle. Hyppäsi keltanokka alavan aidan yli tasajalkaa, yhä kirous hampaissa tuota »ruohtinpukkia» kohtaan. Eikä saanut poika sisultaan edes päätään painetuksi juostessaan upottelevaa kerstehankea, jotta muka nähköön senkin venskan kohottaja, ettei tässä niskaa notkistella...
Samolan isäntä juoksee poikineen etuasemilta kohoavaa mäennyppylää kohti polveillen poikansa vaiheilla, syöksyen hänen eteensä, vierelleen ja taaskin eteen, aivankuin olisi tahtonut haamia omaa rintaansa vasten kaikki ne nikkelipirut, jotka vinkuivat ja vihelsivät ilmassa. Juuso Moksi, joka juoksi hiihätellen hankikantoa, näki tämän isänrakkauden liikuttavan taistelun, ja nuori mies hymähti nopsan rukouksen Huugo-pojan nuoren elämän puolesta.
Haukuttu Nälkäkurki näyttää samalla aikaa, mikä hän oikeastaan on miehiään. Tiikeri, Tallisen Antti ja hän painelevat rinta rinnan. Hanki kantaa kevyehkön Antti-pojan, joka lentää lentämällä, suu viurussa, kieli suupielessä. Raatikainen uppoo joka askelelta polvea myöten. Mutta hänen pitkät, tukinkiskonnasta luonnottoman voiman saaneet reisilihaksensa harppauttavat miehen syltäpitkiä loikkauksia eteenpäin. Eikä siinä auta päällikkyyskään. »Minä vaan tässä pyyhältäen», hän kuin ylempäänsä karahteeraillen sohahuttaa Tiikerin ohi loikkaillessaan. Ja sinne jää Nälkäkurjen jälkeen koko nahkapoikien ryhmä.
Viimeisinä saapuvat Riippa, Hassin Heikki ja puotipoika Mylly, joka on laskenut tarkkaan maahan-syöksyt hyväkseen, kun kerran oli tullut oikean »tekniikan» ja sotaoppien mukaan pari kertaa äkseeranneeksi.
Siinä maataan maassa, nietoksen takana tai hiekkahautaa vasten. Samola pitää poikansa vierellään. Hokee hokemistaan: »Älä hosu, älä hosu, poika! Kun nupin näet, niin nuppiin laske, heh, poika, tällä tavalla...» Moksin Juuso on unohtanut rukoukset. Hän ampuu kuin lintuja lennosta. Yltyy jo iltapäivän tullessa kainosti rehentelemään, jotta »tuon kiven takana on pirulaisia yksi ja tuon kannon takana ja tuolla, näätsen, meillä kun ei tarvita muuta kuin peukalon päkimen kokoinen laikka tuota päänkamaraa...»
Oikeanpuolinen vuorenkukkula alkaa jo peittyä hämärään. Äkkiä sieltä ampunut konekivääri lakkaa papattamasta. Miesten mielet käyvät kumman autioiksi. Nihkeä väsymyksen hiki painuu syvälle ryntäisiin. Voimaton, onea tunne panee nahkapojat melkein kuin suoran kuoleman eteen. Tiikerikin vavahtaa ja alkaa lueskella miehiään. Siinä ne ovat... koko piskuinen joukko kuin piimäpartaisten nälkäisten avuton parvi.
Mutta missä on Hassin Heikki? Ei löydetä miestä hakemallakaan. »Se on mennyt postia hakemaan», on Tallisen pojalla vielä sisua leukailemiseen, »sen kun on näet muija toisinpäin ja isä on kuin kissa pistoksissa...»
Mutta mitenkäs käykään kotvan kuluttua? Kun on taas saatu käyntiin konekivääri ja vihollisen tuli sammahtanut muutamaa astetta lievemmäksi, alkaa vasemman olan takaa kuulua huikeaa hanurinsoittoa. Liistereki, jossa suurella maitotonkalla istuu Hassin Heikki, ajaa huimaa vauhtia harvahkossa kuulasateessa tietä pitkin. Käännähtää tieltä, ajaa yhtä huimasti tallattua peltoa, eikä lakkaa soitto, ennenkuin on tamma töksähtänyt paikoilleen.
Tiikeri on suutarille koventumaisillaan. Mutta Hassi huutaa soittonsa lomasta: »Ristiäiset, pojat, ristiäiset! Tuli kaksoset, näätsen...»
Ja mitä hoksaakaan Tiikeri? Muutamasta kuulanreiästä valuu maitoastiasta selvää puuroa, kaurapuuroa. Hän räjähtää nauramaan. Hassi yhä puolusteleiksen: »Eikä sitä tässä... syömättä tapella Suomen maassa!»
»Hoi-hoi, ho-hoi!» raikui nahkapoikien ryhmä. Ja koko komppania työnsi mies mieheltä nokiset kouransa tonkan suusta, haami kahmaloillaan, paiskasi suuta vasten ja hörppi, haukkoi, mutusteli ja nieleskeli, jotta tuokiossa paistoi pohja elämän astiasta. Eikä siitä tappelu laannut, ennenkuin hämärän pimeäksi tihittyessä.
Silloin, äkkiä, kuin jäihin uppoavan hätähuutona, epätoivoiset komentosanat, sadatukset ja kiroukset kantautuivat vihollisen puolelta yli laakson, yli joen ja tämän rannalla seisovan myllyn nahkapoikien riemahtavaan joukkoon. Melkeinpä ehjänä on joka mies. Riipan Jannen takinkainalo on ammuttu hajalle, mutta ei niin tippaakaan ole tullut miehestä lepänpunaista. Mikko Raatikainen on saanut etusormen rystysen murskaksi, mutta eipä näytä siitä mies sen suurempia välittävän.
Jaakko Samolaa ja Huugo-poikaa ei löydetä mistään. Lienevätkö pimeässä sekaantuneet toisiin ryhmiin... Iloinen paluu Rekolaan, yöpymistaloon, alkaa. Pakastavaksi käännähtänyt ilta jäätää kosteat vaatteet, huurtaa kiväärinpiiput. Heleästi kilahtelee kiväärinlukko rensselin solkia vasten. Talojen akkunoihin ovat tulet jo syttyneet. Ja jo kaukaa näkyy Rekolan raitinsuusta, korkeahkolta kennäältä, ylpeä rovio, jonka ääressä jo saapuneet ryhmät kuivailevat sukkiaan, saappaitaan ja takkejaan.
Tulikasteensa saanut ryhmä marssii jo valaistua ylämäkeä. Äkkiä Tiikeri vaistomaisesti pysähtyy ja rivimiehet selän taakse. Tuska ja syvä pettymys painaa kuin iskemällä heidän riehakkaan mielensä lamaan. Mäkeä nousee mies, joka kantaa hartioillaan haavoittunutta tai kaatunutta. He tuntevat taakankantajan kaikilla aisteillaan. Se on Samolan isäntä! Ja kuka on tuo kannettava? Huugo-poikako? Nuori Huugoko? He jatkavat hengästyneinä marssia. Jaakko Samola nousee edellä nuotiota kohti, kiihtäen vauhtiaan, melkein juoksemalla, aivankuin jokin toivo vielä saattaisi hänet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ehkä on poika vain haavoittunut? vavahduttaa joukkoa kiihkeä toivo. Sekin juoksee juoksemalla loppumatkan.
Jaakko Samola on nuotion valossa polvillaan poikansa vieressä. Hän näyttää jo katsottavansa katsoneen, sillä syvään, ryntäille on painunut miehen pää. Hiljaa seisovat sotaveljet loitommalla. Isä nousee hitaasti poikansa ruumiin äärestä. Lakki on poissa päästä, tukka hajallaan. Otsaan on uurtunut raskaita vakoja. Mutta huulet näyttävät hymyilevän raukeata hymyä, aivankuin hän olisi kylvänyt toukopeltoonsa parhaan siemenensä ja nyt olisi jättänyt Herran huomaan sen itämisen ja kasvun. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet pimeätä taivasta vasten, mutta sittenkään ei niiltä kadonnut tuo raukea, alistuva hymy.
Ryhmä seisoi yhä taempana. Ja Juuso Moksin huulet hymisivät hiljaa sanatonta siunausta. Tulikaste oli langennut ja polttanut tuhaksi nuorimman, puhtaimman ja kauneimman.
TALONPOJAN KUNNIA
Monitaloisessa hämäläiskylässä paljastelee jo laaja naapuritalojen yhteispiha sieltä täältä sorapohjaista kamaraansa lumen alta.
Tätä ei ole saanut aikaan pelkästään maaliskuinen suojailma, vaan ennemminkin aamusta iltaan pihan yläkennäältä porottava kenttäkeittiö, joka puolella saapastelevat sotamiehet ja kuormastohevoset, joiden heinänjätteet ovat sulatelleet tallinpuolen multahirsien vierukset leppoisasti lemahteleviksi päiviksi.
Jo viikonpäivät sitten on saatu tulikaste. Ollaan jo ikäänkuin toisenlaisia mokomia kuin äkseerailtavat nahkapojat. Tiettiinpä, piru vieköön, miten läheltä piti lyijypapanan vongahtaa, ennenkuin uhkasi hengenmenolla.
Olo oli riuskaa. Oman kotopuolen omissa sakeissa meiskattiin. Omat olivat ryhmäpomot ja joukkuepäälliköt. Ei tarvinnut yhtä mittaa sormia housunsaumaan osutella ja kantapäitä kopahutella... hunöörinteossa, jollei sattunut lähettyville koko komppanian päämies, jääkäri Kaakko, jonka pää huojahteli niin ylen korkean varren päässä, jotta sai toljottaa niska kenossa sen silmänvalkuaisia.
Oli jo liikkeellä huhunpoikasia, että äsken lyöty vihollinen keräili taas laumojansa uuteen ryntäykseen Tehinselältä päin. Tätä kiihoittavaa huhua kimmoilivat päivänpaisteesta lämmenneet harmaat seinät, sen aikaansaama levoton touhu ja äänekäs remahtelu täytti laajan pihamaan kolkat ja kennäät.
Komppanian vääpeli, Tiitisen Aaro, laskeskeli tallinportailla aakkosiaan, aivankuin riipustaakseen jo edeltäpäin kuolemanmerkkejä sarakkeisiinsa. Ken rasvaili saappaitaan pellon rajassa nuotiolla, ken kursi remeleitään, ken tuhrasi kirjelappua tallin parvella tai aitan portailla.
Alhaalla laaksossa vaeltaa maantietä tulokaskomppania, nahkapoikia, joiden naamat paistavat tänne pihamaalle kuin suuren lantun puolikkaat. Jo sävähtävät sotameininkiä. Toljottavat, ovat pysähtymäisillään, sillä Kruusin poika, koululainen, ajaa Nipulin Lassen kanssa takaa talon kanoja kämmenen koperossa revolverin rämä, jolla paukuttelee juhlapaistia läksiäisatriaksi. Se se pöllähyttää maantiellä talsivat nahkapojat suut ammolleen, jotta... »jokos se ihan tässä paikassa alkanee se toranpito?»
Jo junnaa pitkä kuormastojono samaa tietä eteläänpäin. Ja kyläntakaiselta järvenjäältä räiskii harjoitusammunnassa äkseeraava naapurikomppania.
Mutta Laulais-suutari roikottaa pieksujaan navetansillalta ja vetää honottavasta hanuristaan hurjat polkat, jotta Lepsalan Ville vie talon tytärtä pirtin lattiaa, yösijojen olkipehkujen lennellessä pöllynä iloisessa päivänpaisteessa. Onpa tottakin keskipäivässään maaliskuinen aurinko. Se sataa hopeanhohtoisia, välähteleviä valoja, jotka värähtelevät, humahtelevat kuin hehkeä veri nuorten sotilasten sydämissä. Miesten ohimot ovat kuumeessa. Ollaan kuin palolla viertämässä hiilakkaasti paistavin silmin. Vetreät ovat kinttutaipeet. Ne ovat maltittomat marssimaan vaikka hyhmää, jäätä tai tulista merta.
Sellainen on tulenpolte ollut aina — vuosisadasta toiseen — sotilaan rinnassa taistelun edellä. Ja sellainen, humiseva, riehakkaasti leiskahteleva, mutta pohjimmaltaan tumman totinen se oli nytkin naapuritalojen korkealla pihakennäällä.
Siksipä roikui rinnettä alaspäin huikea huuto, kun nähtiin laajaa peltoaukeaa hiihtävän kahden miehen, nuoskeassakin lumessa tarmokasta vauhtia. Olivat olleet kylän laitatalossa raporttiansa viemässä komppanian jääkärille joukkuepäälliköt, Juhani Ykspää ja Joonas Maahi. Edellä hiihti hoikan salskea Ykspää, jäljessä tanakasti yht'aikaa molemmin käsivarsin sommat lumeen painaen Maahin isäntä. »Juonas, Juonas!» huikkasivat Nokan poika ja Nipulin Lasse, sillä kilpaa näyttivät miehet painelevan ja omakyläistä Maahia oli usutettava panemaan päihin naapurikylän ykspääläisiä.
Jo kampeavat ylämäkeä. Joonas lyö porkkansa maahan kuin järkkymättömät rautakanget. Lyhyen varren sitkeät nivuset kopristuvat leveitten hartioitten painaessa maata ankaralla voimalla. Mies nousee melkein koholla olkavarsiensa varassa. Leveä naama paistaa kuin katajaisen kehlon pohja. Ei muutu, ei hievahda, sitkistyy vain nahka kovaluisille poskipäille. Leukaperät ovat puristuneet aivankuin puremaan rautanauloja, sillä pitkin, huolettomin loikkauksin huojahteleva Ykspää leiskahteli melkein kuin tasamaalla.
Kävi pihakennäällä ja mäensyrjässäkin ankara meteli. Jo juostiin hiihtäjien kumpaakin puolta. Ei ollut annettava periksi omankyläläisen puolesta, vaikka noo ottaisi ja nokka keikahtaisi.
Mutta siinä jo pysähtyivät pihakennään kupeelle. Ykspää huohottaa hengästyneenä joukkuettansa rintamaan. »Remelit reilaan! Patruunat vyölaukkuun, eväät reppuun!» hän huudahteli. Yötä myöten oli lähtö marssille, aamuhämärissä oli vastassa uusi koitos vihollisen kanssa. Ja nyt, tällä kertaa se oli lyötävä takaisin tulemattomaksi. Niin oli sanonut jääkäri. Ja siihen sanaan oli miesten vastattava miehen tapaan.
Joonas Maahi vain jurahteli, myhähteli. Siitäpähän nuo kuulivat Maahilaisetkin, jotta oli tappelu vastassa. Ei muuta kuin tokaisi jotain vahdinvaihdosta Matti Honnilalle ja muut käski huilaamaan herätyshetkeen saakka.
Juhani Ykspää seisoo iltayöstä makaavien miesten keskellä talon tuvassa. On juuri aikeissa ruveta herättelemään vahtivuoroon miehiä. Silloin alkaa kuulua portailta ja eteisestä kopisevia askeleita ja kiukkuista puhetta, josta tuntuu sorahtavan vierasta kieltä. Ovi lennähtää auki. Roteva, mustapartainen herra, joka on puettu silkkiseen, turkiksin reunustettuun valkoiseen mekon tai viitan tapaiseen, astua harppaa sisään pitkissä lakeerisaappaissaan ja korkea upseerinlakki päässä. Perästä tulvahtaa joukko muita upseereja ja loppujen lopuksi jurottavin naamoin Joonas Maahi, jonka vahtimiehet olivat pidättäneet maantiellä tulijat.
Mitä joukkoja? Kuinka paljon? Missä komppanian päällikkö? laskettaa everstin näköinen ryssänsekaisella ruotsilla.
Juhani luulee ymmärtävänsä sen verran, että antaa omalla kielellään raporttinsa, mutta niskaverien noustessa pintaan aivankuin olisi viuhahtanut noista komentelevista kysymyksistä häpäiseviä ruoskaniskuja.
»Kuka hän on? Mitä se puhuu, moukka?» tuiskahtaa eversti viereensä seisahtaneelle kapteeninarvoiselle. Taas solkkaavat herrat. Joonas tuijottaa Juhania vastapäätä otsasuonet punnertaen mykkää kiukkua.
»Olen Juhani Ykspää!» kajahuttaa »moukka», silmät ylpeästi leiskahtaen, »joukkuepäällikkö».
»Ettekö osaa vastata pataljoonanne päällystön kielellä?» solkkaa lomaan käreällä äänellä harmaapartainen kapteeni. »Armeijan virallinen kieli on suomi!» kuuluu Juhanin yhä rohkeammin leikkaava vastaus, johon miehet alkavat heräillä, jääden tuijottamaan pöllääntynein kasvoin komeasti puettuja herroja.
Kapteeni sähähtää. Eversti komentaa omalla sotkullaan jotain, josta Juhani ei saa selvää. Mutta kapteeni on taaskin tulkkina. Tässä pataljoonassa piti jokaisen upseerin tajuta ruotsinkieliset käskyt. Siksi Ykspää ja Maahi erotettiin tässä paikassa joukkueitten johdosta. Heistä tehtiin sanitäärejä, jotka saivat kulkea joukon jälkiä kelkka perässä ja korjata haavoittuneita tulilinjan taakse. Eversti viittasi kärsimättömin elein ja poistui seurueineen, yöpyäkseen naapuritaloon.
Juhani seisoo koivikkorinteellä, johon heittyy naapuritalon päätyikkunasta heikkoa lampunvaloa. Hän on nojallaan koivunrunkoa vasten, jonka huurteiset alaoksat melkeinpä peittävät hänen lakittoman päänsä. Sitä polttaa, polttaa. Oksien huurretta varisee suloisesti vilvoittaen hänen hiuksiinsa. Se tekee sanomattoman hyvää. Sulaneet pisarat juoksevat kyynelkarpaloina poskia pitkin. Mies saa kootuksi ajatuksiaan ja lähtee kävelemään maantielle vievälle raitille. Nojautuu jälleen aitaa vasten.
Takaa kuuluu miesjoukon juoksevia, hakevia askeleita. Kovettunut lumi narskuu. Lähenevissä saapasanturoissa on jotain hurjaa kiirettä, kuin uhkaavaa rynnäkköä.
»Tästä on käytävä kapinantekoon, Juhani!» Se on Nipulin Lassen holtitonta ääntä. Nyrkkejä näkyy nousevan huudon mukana ympäröivästä hämärästä.
»Sinä, Ykspää, olet meikäläiset sotaan nostanut, emmekä me muita päälliköitä huoli», Jooseppi Vehkoo laskee tanakat sanat. »Jumalavita, emme!» »Pirulauta! Makasiinit täyteen ja ympyräketjuun!» »Potrasti kuollaan, kun on kerran kuolemaan tultu!» »Ympyräketju!» »Maahi, hoi! komenna sinä!»
Joonas Maahi seisoo yhä mykkänä syrjässä tuijottaen kohti päätyikkunan lampun valoa, toinen käsi on nyrkkinä taskussa, toinen vyössä puukon lähettyvillä. Häntä tönäistään. Hän työntää tunkeilijan hitaasti syrjään. Aivoissa punnertaa yhä ajatus, jota mies ei saa selväksi.
Huuto rämähtää uudelleen. Laulainen rehenteleiksen tasa-askelin Juhanin lähettyvillä. Vieläkin remahtaa entistä suurempi huuto.
Silloin liikahtaa hurjasti Ykspään isännän käsivarsi. Koura tarttuu Laulaista niskasta.
»Turpeeseen jokainen mies, joka täällä huutaa kapinaa!» hän iski selvin, kylmin sanoin. »Häväiskööt meitä Ruotsin herrat, siitä ei syö valaansa ainakaan tämä mies...! Kuolla saa, ei tehdä väärin», hän lisäsi hiljemmin ja läksi kävelemään ylämäkeen. Mutta kääntyi vieläkin miehiin päin: »Tämän työn alkoi suomalainen, eikä sitä kesken jätetä. Kuuletteko, räähkät?» Läksi jälleen nousemaan ylämäkeä Joonas Maahin hitaasti seuratessa.
Niin ryntäsi Suomen armeija etelää kohti. Se kulki kuin tulenpalavassa koskessa keväinen, ryskivä jäänlähtö. Mitä lempeämmäksi muuttui auringonpaiste, sitä hurjemmin roihusivat kuoleman kasket. Ja monen nuoren rinnan peitti niitten kypeninen tuhka.
Sanitäärit Maahi ja Ykspää kulkivat entisten joukkueittensa kantapäillä. Taistelun syttyessä he ilmestyivät kelkkoineen etuasemille. He liikkuivat kuoleman tuoksinassa kuin yksinäiset työmiehet raatamassa korventakaista raiviota. Mihin kertyi kuolevien ruhka, siinä he ympärilleen katsomatta käänsivät haavoittuneitten kasvot näkyviin, nostivat hartioilleen, asettelivat suuriin kelkkoihinsa. Juoksuttivat sidonta-asemille, kahlasivat upottavat pellot, palasivat taas kuin sitkeät suomalaiset työhevoset kuluneissa valjaissaan ja jatkoivat työtä viimeiseen laukaukseen saakka ja sen jälkeen aamuöihin asti.
Heitä katselivat toveritkin melkein vieroksuen. Heillä oli yllään kuin pantsari, johon ei pystynyt mikään luoti. Heissä oli peljättävää uhkaa tai yöllistä, sanatonta murhetta, johon eivät osanneet yksinkertaiset miehet sanoin kajota. Eivät edes taisteluitten lomassa, sillä Juhani näytti riutuvan riutumistaan kuin rintasairas. Joskus sai hänet vaisusti hymähtämään Laulais-suutarin riehakka soitto. Mutta katseesta ei lähtenyt halea murhe, joka oli riuduttanut myös kasvojen juonteet väsähtäneiksi, aivankuin niihin olisi tarttunut ennenaikainen vanhuus.
Joonas Maahi istuskeli vieläkin sanattomampana. Hän tuijotteli leiripaikoilta ja yöpymistalojen pihakennäiltä yli lakeitten peltojen, aivan kuin hänen siinä, porraspuulla tai pihakivellä istuessaan, olisivat rikollisen raudat painaneet ranteissa ja jaloissa tai jokin vieras, kummallinen laiva kuljettaisi häntä vastustamattomasti jonnekin tietymättömiin ja kotopellot häipyisivät näkymättömiin tiima tiimalta. Mutta hänen jykevät hartiansa pysyivät ennallaan. Kuin moukari löi yhä joskus hänen nyrkkinsä liikkumatonta polvea.
Molempien ympärillä oli jotain arvaamatonta, syyttömän häpeää ja odotusta, jonka täytyi kerran purkautua merkilliseksi tapaukseksi.
Niin joutuivat kerran joukkueet taistelussa laukeamattomasti saarroksiin. Ne olivat lähelle iltahämärää taistelleet jälkijoukkona kylän äärimmäisellä kukkulalla, suojellakseen muun armeijan perääntymistä kylälaakson vastakkaisesta tienpäästä.
Kukkulan editse kiertävää metsänreunaa leviää vihollinen kiveltä kivelle, puulta puulle. Vasenta sivustaa uhkaa vihollisen pantsarijuna. Oikealla urkenee sen siipi kevätsohjoista joen vartta pitkin. Puolustajain patruunat tekevät loppuaan. Kukkulaa suojaavat rakennukset on tykkituli ampunut hajalle. Ei ole mitään muuta pelastusta kuin hyökätä joen yli ja murtaa tiivistyvä saarrosketju viimeisellä hetkellä.
Komppanian jääkäri on kannettu jo taistelun alkuvaiheissa haavoittuneena tulilinjan taakse. Toinen uusista joukkuepäälliköistä on jossain, kadoksissa, toinen, nuorehko virkaherra, seisoo kuin tuomiolla joukkueitten edessä. Uskaltaako tuo? tuijottaa haastemiesten kulmallisten alta. Herra kiikaroi. Edessä on aavahko pelto, jonka iltapäiväinen kerstehanki on pahasti upottavaa. Joen taakse rakentaa jo vihollinen asemiaan. Hän pudistaa päätään, hermostuu, kävelee kiivaasti edestakaisin. Jotain, jotain olisi tehtävä, sillä muu armeija on suorittanut peräytymisliikkeensä. Hänen velvollisuutensa on pelastaa jälkijoukko.
Vallitsee synkkä hiljaisuus. Jo kuuluu halveksivia ärähdyksiä miesten ryhmistä. Kuollaanko tässä kuin rotta loukkuun? Vai kiväärinpiippuko suuhun ja sitten... aivot helvettiin? Vaietaan. Vihollinen kerää yhä pitenevää ketjua jokea vasten. Nälkäinen, riutuva väsymys tunkeutuu miesten turtuneisiin jäseniin. Hiki on kuivanut suolivöistä. Jalat alkavat jäykistyä.
Ei ole mitään muuta kuin aution ihan hämärtymistä ja kuolemaa.
»Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä!» kuuluu äkkiä Joonas Maahin jykevä käsky. »Jos teen väärin, saakoot herrat minut ampua. Mutta ei suomalainen jätä koettamatta, käy syteen taikka saveen.»
»Juonas, Juonas johtaa!» kuuluu huutoja. »Maantie auki taivaaseen!» jatkaa Laulais-suutari.
»Se on isku sanitäärin ja kahden sanitäärin!» huutaa Juhani riutunein, hurjistunein kasvoin. »Ikuinen peijakas!» yltyy miesten joukosta, joka tekee jo ketjua rinnettä pitkin. »Hoi, suomalaiset takkukarva-hallit! Mars, mars!» käskee jämerästi karjahtaen Joonas Maahi. Juhani painaltaa jo aukeaman laitaa.
Jono ryntää. Jokainen silmä tähtää Joonaan leveätä selkää. Äkillinen syöksy yli pellon hämmästyttää saartajat. Kuulat viuhahtavat hätääntyneinä yli päitten eikä miesten kylkiluihin. Lähenee joen ranta. Vihollisen ketju on vielä harvahko. Mutta onko joki kahlattavissa vai uitavissako? Yksikään ei tällä hetkellä mieti mitään. Rantatöyräs, joka on ollut tuokion suojana, nousee edestä äkkinäisenä kennäänä. Juhani on jo juossut sen yli ja kadonnut näkymättömiin. Nyt ammahtaa samalle töyränteelle Joonas Maahi, jono jäljessä. Siitä alkaa turman tuokse. Toiset painuvat suoraan kahlaamaan kapean joen jäänsolskeista vettä, toiset tapaavat uiskentelevia lauttoja, joita pitkin harppovat nopeasti yli. Vihollisen tuli on jo suistanut ryntääjiä sieltä täältä kuoleman hyhmään. Mutta äskeiset saattajat ovat muuttuneet puolustajiksi. Lumikuoppiin kaivautuneet jatkavat ammuntaa. Mutta suojattomat ryntäävät vastaan. Toistenkin ammunta lakkaa, sillä taistelu mies miestä vastaan on alkanut joen loivilla rinteillä. Muinaiset nuijasodan miehet veristävät jälleen veli veljeään. Armoa ei anneta eikä oteta. Mutta ylempää vihollisen asemista ei kuulu enää komentosanoja. Rinne lakaistaan lyhyessä hetkessä puhtaaksi. Ryntääjäin viimeiset panokset laukaistaan harvojen pakenijoitten jälkeen... Se oli viimeinen räiskeviesti saartajille, että alas kuolon penkereitä oh heitetty heidän hurjat toverinsa ja että tie oli äsken saarretuille vapaa.
Suomalainen talonpoika oli ottanut takaisin kunniansa,
Kun Tiitisen Aaro, tarkkalaskuinen vääpeli, tekee seuraavana aamuna selvää tappioista, havaitaan, että verivero ei ole suuren suuri. Tuskin kymmenkunta Hämeen vapaaehtoisista sotamiehistä ja lisäksi — kuulema — kaksi sanitääriä.
HARHALAUKAUS
Veljessodan hyhmäinen aalto oli painunut jo syvälle Hämeeseen, suurten maakartanoitten alueille. Joet ja kosket juoksivat jo valtoiminaan, järvet olivat aukenemaisillaan. Kukkea kesä, avatakseen ikuisen, rauhallisen sylinsä sekä kaatuneille että eläville, vaati enää vain muutamia viimeisiä kevätmyrskyjä, yllättäviä ryntöjä, saarroksia ja synkkää tilintekoa sekä voitetun että voittajan povessa.
On parhaillaan leuto, melkeinpä kuuma iltapäivä. Valkoinen pataljoona on loitolta kiertänyt vihollisen selän taakse. Taistelu näyttää veltolta. Jotain odotetaan. Ennen yötä täytyy ratkaisun tapahtua. Lopun kauhu ouruilee näkymättömän syvällä kapinallisen mielenpohjissa. Mutta hän tuntee sen kuitenkin... jonkinlaisena aukenemattomana tuomiokehänä, joka on käynyt viikko viikolta yhä ahdistavammaksi.
Ja jotain aivankuin kaukaista ryskettä kuulee hänen korvansa valkoisten melkeinpä mykkien etulinjojen takaa. Hän ei vielä tiedä, että hänen taakseen isketään parhaillaan tiheäaidaksista, rautavitsaista aitaa, jonka ansa-aukot ovat valmiit syöksemään kuoleman ristitulta.
Mutta sittenkin pusertuu joistain olemattomista mielenmujuista hänen ajatuksiinsa pelkoa, väsymystä, vihaa, raivoa ja taaskin nihkeätä, toivotonta masennusta.
Viljami Kähö, nuorehko mökinpoika, kuulostaa tottuneella metsämiehenkorvallaan tuota edestäpäin yhä yltyvää, humisevaa ryskettä.
Hän on ollut ja on vannoutuneimpia punakaartilaisia. Tuolla etisen laakson takana, tien käänteessä, kyyhöttää kuukallaan hänen kotimökkinsä tai paremminkin... se harakanpesä, johon heidät, nuoremmat lapset, äiti ja kolotustautinen isä, oli ajettu entisestä torpasta, kun tämän maat oli liitetty kartanon viljelyksiin.
Hän, Kähön Viljami, ei aikonut tältä ammuspaikaltaan enää askeltakaan taaksepäin väistyä. Katkeran hurja naurahdus aivankuin pilkkasi tuota päättävää ajatusta. Mikä hänet, muka, maattoman retulaisen, pani tällä tavalla puolustamaan — erästä metsäistä rinnettä, joka oli joskus kuulunut heidän entisiin torpanmaihinsa? Tai tuota ruskeata peltolaikkaa, josta nousi silmiä sokaiseva värisevä auder, aivankuin hedelmöittymisen ihanassa tuskassa huutaen maamiestä vapahtajakseen?
Piru sen tietäköön! Jos olikin saanut paikkapöksyisenä pahalaisena kerran pyllehtiä sen pientareilla, mitäs haikailemista siinä nyt enää olisi punakaartilaismökkiläisellä? Iskipä tuon nyt viimeisen kostonpuukkonsa missä tahansa, vaikkapa vasta itärajalla... jonkun porvarin, kenen tahansa maksaan, sen nyt pitäisi olla, totta jumaliste, samantekevää tällaiselle maailmanrannan sällille, joka on joutunut koluamaan yhtähyvin kyläpöksät kuin esikaupunkien murjut ja mörskät...
Viljami Kähön, plutoonapäällikön, mietiskely ei päässyt sen selvemmäksi. »Ja perhanoitakos tässä...» räjähti lopulta kiukkuinen ajatus jossain pääkuoren sisäpuolella. Oli kerta kaikkiaan tapeltava ja juuri tässä paikassa eikä missään muualla.
Tienkaarretta kohti marssii valkoisen armeijan joukkueita. Yrjö Vesala kulkee ryhmänsä vierellä riuskoin askelin. Taistelu taistelun jälkeen oli nuori ruumis käynyt kevyen aineettomaksi, mutta sen polvitaipeissa ja lonkissa oli pelkkää sitkeää jännertä, joka pani joka askelen joustamaan. Ja nyt... vihdoinkin hän oli päässyt takaisin kotomaille...! Kohta hän oli astuva kotokynnykselle, pieneen asuntoon, jonka hän oli kartanon työnjohtajana kyennyt jo saamaan vanhustensa, entisten torppareitten, vanhuudenturvaksi.
Mitä he sanovat... vanhukset, isä ja äiti? Maltiton ilo paistoi hänen silmistään. Jalka harppasi pari askelta kerrallaan. Oli kiire, kiire!
Yrjö Vesala katseli ympärilleen, aivankuin hakien tuttuja kasvoja tai edes tutunnäköisiä kivenpahtaita tai pihamaita. Tuossapa, tuossa...! Kähön vanha Jooseppi istuu mökkinsä lautaporstuan kynnyksellä.
Letkuvarresta pupusta henkäili heikeä sauhu. Oli ukko aivankuin ruokaperäisiä polttelemassa. Naama, laiha ja kurttuinen, näytti olevan tällä kertaa laiskanleppoisassa levossa. Nenänaskali näytti kärkkäänä nautiskelevan autuaasta tuoksusta Silmät olivat peittyneet viiroihinsa, ihaniin olisi ukko pitänyt elämänsä onnellisinta pyhäpäivää, toraileva akkakin kun oli lähtenyt pakoon hynttyineen sotarymyn alkaessa.
Mutta äkkiä hänen silmäluomensa rävähtivät auki. Niiden lomitse avautui ontto katse, täynnä vihaa, katkeruutta ja ylenkatsetta. Vesalan Yrjö oli huutanut hyvänpäivänsä ja heilauttanut kättänsä. Tämä valahti tuosta katseesta masentuneena alas, sillä hän tajusi Kähön Joosepin silmäyksen aivankuin hän olisi ennättänyt siitä lukea kokonaisen kirjan laajuudelta.
Pojasta pitäen hän oli saanut tuijotella, lamautua ja kauhistua tuota samaa torppareitten ja mökkiläisten silmien ilmettä. Oman isänsä silmänjuonteista hän oli jo sitä saanut tavailla. Päästyään Mustialaan opiskelemaan ja työnjohtajaksi oli hän sen uhoaman tuskan ja katkeruuden osannut tajuta tietoisesti. Kokonaisten sukupolvien kärsimät vääryydet olivat alkaneet tuijottaa häneen, työnjohtajaan, lukemattomista mökkiläiskatseista, torppien rikkoimista akkunoista, joiden takaa puunsi hiljaa seisoskelevan lapsen kasvot, kynnyksiltä ja kaatuvilta kaivoilta, joilla näivettynyt vaimo vinttasi vettä, ohuet helmat jäässä, karkea nuttu yllä.
Joskus ne olivat välähtäneet häntä vastaan syyttävästi. Sinäkin siinä... luopio, herrojen kätyri, saappaannuolija... Vanhan Joosepin katse oli nyt, keskellä marssia, aivankuin juuttunut hänen takaraivoonsa. Se oli istunut siinä, tuo ukko... viikosta viikkoon, se oli katsastellut jo itselleen valmiit talonmaat. Se oli odottanut poikaansa... isännäksi, kukaties tuonne kartanoon. Ja kukaties... se odotteli yhä ja uskoi, että poika oli lopultakin selviytyvä voittajana ja että nyt, kerrankin... iskettäisiin sellainen ruuhka »lahtareita» lakoon, jotta...
Yrjö Vesala taisteli äkkiä pimentynyttä mieltänsä vastaan. Minkä täytyi, sen täytyi tapahtua... isänmaan ainoan, ihmeellisen ja raskaan etsikkoajan ratkaisevimmalla hetkellä, vaikka olisi leikattava omaa lihaa...
Hauras hämärä painautuu jo hitaasti alaspäin. Se kiihdyttää mieliä. Yhä marssivat joukkueet alkavat tuntua loppumattomilta, vastustamattomilta. Jo jymähtää tykki, kokonainen patteri. Hätää ja kauhua oli nostettava rautaiseen apajaan ajettuun viholliseen. Se on lannistettava, sen on antauduttava. Etulinjat yhtyvät tuleen. Vihollisen asemien edessä syttyy tulipaloon niittylato. Rynnäkön valmistelu jatkuu. Harjun rinteellä leimahtavat lieskoihin entiset Jooseppi Kähön torpan rakennukset. Näiden lähettyviltä, pellonvierteisen kiviaidan takaa, johtaa Kähön Viljami plutoonansa tulta.
Noita samoja kiviä, tuota tuossa... hän oli kasvavana poikana ollut isän kanssa tähän, juuri tälle paikalle avittamassa... Jo on hänen naurunsa taaskin hurjistumaisillaan. Mutta samassa plutoonan miehistä haavoittuu pari kolme samalla kertaa. Ammukset alkavat olla vähissä. Ja Viljami karjuu huutamalla käskynsä, että kaatuneilta oli lisättävä lyijyä patruunavyöhön.
Taas hän nojaa omaa omituista, itse avittamaansa kivenmöhkälettä vasten.
Korva kuulostaa takaapäin joitain hukkuvia kauhunhuutoja. Mutta katkera, rienaava ajatus jatkaa yhä hurjaa kulkuaan:
Sattuupa sitä silläkin tavalla, hän saivartelee itsekseen, jotta kun Kähön poika peri isältään leipävartaan sijasta aidallisen kivenmukulaa, saa porvari puskea verille pääkuorensa — omaa kivenkovaa rintaansa vasten. »Hoi, pojat!» hän huutaa, teutaroi eikä hellitä hetkeksikään polttavaa kivääriä omastakaan kourasta. Hän ei ollut koskaan tuntenut näin selkeästi, aivankuin salaman valossa, suoraan silmien eteen sysättynä näkynä, että tällä hetkellä hän puolusti jotain sanomattoman kallista, jotain olematonta, mutta kuitenkin johonkin ikuiseen laintauluun merkittyä oikeutta, jota häneltä ei mikään ihmiskäsi kyennyt rinnasta irti raastamaan.
Harjun takaisesta laaksosta kuuluu sekasortoista huutoa. Se loittonee, lähenee jälleen, sillä saartajain rautainen ketju ajaa takaisin pakenijat. Hyökkääjäin edessä, rinteellä ja harjulla, riehuu yhä tulipalo. Sen valossa säikähtyneet viholliset karkaavat rykelmiin, laumoiksi. Hajoavat jälleen. Tuskan parku karjahtaa ja hukkuu tohisevain liekkien huminaan. Haavoittuneet ryömivät noronotkelmaa ja niityn painanteita kohti. He matelevat hitaasti kuin etanat, toisten päästessä tulen alta varjoon, toisten uupuessa kesken taivaltaan kuoleman jättiläisjalan tallaamina. Heidän viimeiset vaisut huokauksensa eivät kuulu kenenkään korvaan. Vähitellen kaikkoaa kaikki äänet ja temmellys jonnekin... armahtavan korven pimentoon.
Vaara on poissa. Nuo vaienneet rauniot on vain vallattava. Yrjö Vesala marssii ryhmänsä edessä kiviaitaa päin, jota pitkin yhäkin liekit heittävät tuontuostakin häilähtelevää valoa. Se on vuoroin kuin pitkä kuparinkarvainen peto, vuoroin kuin hiljaisen hautuumaan sammaloitunut aita. Hyökkääjäin ketju on jo nousemaisillaan pellonrajasta rinteelle. Vesala on jo ottamaisillaan juoksuaskelta.
Silloin, äkkiä, räiskähtää vastaan raekuuro konekivääristä. Mutta lakkaa taaskin äkkiä, aivankuin panosnauha olisi yht'äkkiä loppunut. Hyökkääjät ovat heittäytyneet maahan. Mutta Yrjö Vesala on jäänyt seisaalleen, ärjähtää vihanpalavana, julmistuneena. Hiljaisuus soittaa yhtä ainoata kieltään. Hyökkääjät nousevat syöksyyn. Taas iskevät panokset nopeasti rauniosta, tällä kertaa vain kivääristä. Yrjö Vesala jää taaskin seisomaan, mutta nyt hämmästyneenä, ymmällään.
Onko tuo mies tullut pelosta houruksi? Se ryömii parhaillaan raunioaitaa pitkin, kumartuu, kaivaa vainajien taskut ja rensselit. Mitä? Ruumiinryöstäjäkö, joka...? Ei, ei! Se karkaa pystyyn taas. On kerännyt patruunia, panostaa pyssyn, laukoo sen tyhjäksi. Vaipuu haavoitettuna, nousee vieläkin. Jatkaa työtään mielenvikaisessa hurmiossa, itseään suojaamatta, kasvot alhaalta päin katsottuina kuin pronssiin taotut selkeytyneet, mutta aivankuin venähtäneet epätodelliseksi kuolinnaamioksi.
Yrjö Vesala vavahtaa. Hän on tuntenut tuon vartalon ja nuo kasvot. Hän on katsovinaan silmästä silmään, heilauttaa kättään Viljami Kähölle, melkeinpä pyytävästi, lähtee juoksuaskelin ampujaa kohti. Viittaa mennessään takakäteen miehilleen... kieltäen jatkamasta tulta.
Nyt hän näkee selvästi lapsuudentoverinsa kasvot. Nämä ovat jo riutumaisillaan. Mutta silmät näyttävät vieläkin tuijottavan kuin tunteakseen. Ne terästyvät terästymistään. Äkkiä ne avautuvat tulijaa vastaan samankaltaisena vihan ja raivon kuiluna kuin oli äsken tuijottanut isä-Joosepin katse mökin kynnykseltä. Hän haparoi puukkoa vyöltään. Kasvojen lihakset kiristyvät uudestaan hirvittävään kamppaukseen.
Mutta Yrjö Vesalan kasvoilta lienee tulvehtinut niin voimakkaasti tuskaa ja hätää entisen toverin puolesta, että punakaartilainen jäi epätietoisena seisomaan, äsken puukkoa hamuillut käsi puolittain odottavana ilmassa. Vesala on levittänyt molemmat käsivartensa, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hänellä ollut aseita.
Loimahtelevassa tulipalon valossa syntyy Kähön Viljamin kasvoille ihmeellinen taistelu. Jotain murtuu hänessä, jotain syntyy hänessä uutta samalla hetkellä. Elon pitkä riita on niistä haihtumaisillaan. Synkkä varjo peittää ne taas. Nyt ne kirkastuvat, kuin hänen veljensä olisi merten takaa saapumassa hänen luokseen. Ja ne väsähtävät jälleen kuin puhuen mykkää kieltä: En jaksa enää, en jaksa... vihata, en taistella...
Vesala ojentaa jo oikeata kättään. Viljami Kähö näyttää olevan valmis siihen tarttumaan. Jotain lempeätä on ylhäällä ilmassa. Lyijysiipiset linnut lennähtelevät jossain kaukana, aivankuin väsähtäneinä, välittämättä enää ketään uhata. Tulipalo on tasaantumaisillaan turvalliseksi hämäräksi. Harjun takana ovat äänet jo vaienneet. Yö on vaihtumaisillaan keväiseksi aamuksi. On melkeinpä luonnotonta havaita, että lintujen aamulaulu on kuulumattomissa.
Äkkiä soi Vesalan korvan ohi, tainnuttavan läheltä, vongahtava ammus. Hän on tuupertumaisillaan särkevästä paineesta ja huumautuu hetkeksi. Kun hän havahtuu, makaa Kähön Viljami rauniolla toinen käsi painettuna huohottavaa rintaa vasten. Ylitsensä kumartuvalle Vesalalle kuoleva hengähtää harvakseen pari kolme sanaa: »Hautaa, hautaa... tähän peltoon... se on, se on... Jooseppi Kähön ja...»
Joukko on syössyt remuten paikalle. Mutta äänet vaientuvat kuin salamasta. Yrjö Vesala on nostanut tuimasti käsivartensa. Hänen silmissään on jotain, mikä peittää niitä kaihen tapaisena hämäryytenä tai murheena, niiden yrittäessä katsoa jonnekin... tulevaisuuteen. Tällä hetkellä ne kykenevät näkemään ainoastaan tuon harjunalisen pienen peltolaikan, joka pian on orastava ja kasvava umpeen Viljami Kähön unohtuvan haudan.
Mutta kenelle oli tuleva siitä pellosta nouseva vilja?
KEITURIN JAAKON SEPPELE
Keiturin Jaakko, myllärin poika, seisoo Hatanpään takaisessa kuusikossa huhtikuunalkuisessa iltahämärässä. Puukko on vedetty tupesta. Mutta hän ei osaa vieläkään ryhtyä käskettyyn työhön. On aivankuin liian juhlallista.
Jos lie välkeätä valoa tuolla kuulakkaassa iltahämyssä, joka leviää aukeita peltoja pitkin ja syleilee tässä lähellä himmeänä hopeakehänä kuustenalisia katveita, niin täällä, Jaakon rinnassa, on pyhäin hautajaisten harrasta kauneutta, aivankuin sinä muinaisena lapsuuden hetkenä, jolloin hänen Eetla-äitinsä oli laskettu näihin samoihin vuodenaikoihin kevätpälveen avattuun ruskeahiekkaiseen hautaan.
On aivankuin rukoilemalla tartuttava työhön, sillä kummallisen salaperäinen oli ollut päällikön käsky. »Kukin leikatkoon kolme havunoksaa!»
Sehän oli kuin taikaa... Sehän oli kuin kolme pivollista multaa siunatulle arkulle tai viimeiset kirkonkellon kumahdukset yli varhaiskeväisen laakson...
Mutta kummallisen vähän tässä oli kammottavaa, yhtä vähän kuin vilpeähymyisen äitimuorin maahanpaniaisissa.
Ratinan kukkuloitten takaa hehkui valkeataloinen kaupunki, josta loimahteli tulipalon lieskoja tai nousi raskaita tulenpatsaita kuin jättiläispilareita kaukomaisesta tarukaupungista.
»Jerusalemin hävitys!» hulmahti liekitsevinä kirjaimina hänen silmiensä eteen vanhasta virsikirjasta, josta äitimuori oli lukenut Rooman keisarista ja pyhän kaupungin langettamisesta.
Eikä tietänyt Keiturin Jaakko samaisessa hetkessä, mikä ajatuksen häivähtely lennähytti hänet yht'äkkiä kevätkesään, kotopihalle, jossa myllyn seinämällä käy parhaillaan pärehöylä sen tulenpalavaa vauhtia.
Tuo näky aivankuin reipastutti. Mitäs tässä? Työ tolalleen. Tuoreet, tummanpuhuvat kuusenhavut viiltyivät poikki puukon vetäisyistä. Jopa tuli kaksinverroin karsituksi, vaikka panna kotoportaitten eteen tai laasta koko pihamaa kevätruskasta tai ripsua seinät puhtaiksi, aivankuin juhannusaattoa varten...
Sitten pysähtyi taas Jaakko havutaakka kainalossa. Oli kuin olikin olevinaan jokin juhannuksen alusviikon iltapäivistä. Kokkovuorenkupeelta, Tuomelan pikkuruisesta mökistä, oli laskeutuvinaan puronvartista polkua, jotain varpua hampaillaan närsien, paljasjalkainen Liisa, jota Alamyllyn suurisuinen Jussi-poika oli koko kevään jos jollakin hämäillyt — voimillaan röyhkeillyt ja tapaillut, kähminyt ja suutaan loskuttanut... muka maanmainiona jätkänä ja päällepäsmärinä.
Keiturin Jaakon laihat kasvot sitkistyivät, jäykistyivät. Katkera, toivoton ilme pysähtyi silmiin. Huulissa vavahti jotain, aivankuin vuodesta vuoteen kärsitty vääryys olisi ollut vihdoinkin parahtamaisillaan itkuksi tai kiroukseksi.
Ylhäältä, Pyynikiltä, kantautui jumahtava tykinääni. Se tasoitti rauhoittavasti Jaakon katkerankapinallisia ajatuksia. Vieläpä se ylpistytti. Olihan hän, Jaakko, sodassa. Missä oli nyt rehentelevä Jussi? Säkkejään solutteli unisen laiskasti tuuttiin ja pani jos pani tyhjän säkin nielemäan jauhoja. Se oli sittenkin mitätön mies, jos olikin kukaties kyynärän verran häntä, Jaakkoa, pitempi.
Ja olihan sen nähnyt Liisankin silmistä, kun hän oli tammisunnuntain alusviikolla väennostajalle, upseerille, hujahuttanut, jotta: »Täällä ollaan ja täältä tullaan!»
Äkkiä rävähti Ratinasta päin konekiväärien räikkä soitto. Se rähähti, papatti, ärhenteli ja huusi toivotonta, kylmää nauraa, jonka alta hähätti kuoleman kauhu.
Ensi yönä kello kaksi! Ensi yönä, kun nousevat ilmaan valopallot, silloin... marssii saappaat liejussa Keiturin Jaakko kuin pestyllä pirtin laattialla tai Tuomelan tanhuville nousevaa polkua. Eikä ole haittaa tuosta oikean silmän särkyneestä yläluomesta, johon jo poikana kiviä teroitettaessa leikkasi pahasti kivensiru. Sopii sitä sitten Jussin venkaleenkin vielä haukuskella silmäpuoleksi, kun tästä kuka ties vaikka kunniaraha rinnassa palataan kotomaille ja noustaan Tuomelan rinnettä noin niinkuin terveisiä sanomaan marssimatkoilta...
Yö on tullut. Tuossa tuokiossa heitetään arpa! Kun välkähtävät valopallot kello kaksi, silloin... satojen vuosien haave havahtuu, nousee suomalaisen, lakean kevätpellon äärimmäisiltä pientareilta ja kahlaa liejussa, kaatuu, syöksähtää, marssii, riemuitsee ja uhmaa kuolemaa, surmaa ja surmauttaa, kunnes laakeat pellot vapahdetaan...
Siihen tapaan oli puhunut joukkuepäällikkö. Ja siksi Keiturin Jaakko, joka seisoo valmiina ketjussa, vierellään kotokyläläinen Erkkilän Matti, koskettaa rinta vavahtaen sotilaslakkinsa havuista töyhtöä, tunnustelee käsivarsinauhaansa ja taskuaan. Ovat, ovatpa paikallaan... kunnian merkit, joista tuntee ystävän pimeäöisessä kuoleman temmellyksessä.
Vihollisrintaman mahtavat valokeilat halkovat lumilaikkaisia, mustia peltoja. Ihan kuin aallon hyrskyjä pimeällä merellä, ajattelee Jaakko. Oli muistelevinaan jotain kansakoulunaikaista kirjaa, jossa puhuttiin »elämän merestä».
Mutta äkkiä lakkaa synkeä tykkien jyminä. Yksikään kivääri ei tältä puolen kimahtele, ei papata konekivääri. Kaukainen tulipalojen tohina kuuluu kuin tyhjän läpi. Tämä ajaton hiljaisuus on juhlallisempaa kuin mikään ääni tai liike. Tumma, mahtava Kuoleman hahmo levittäytyy taivasta vasten. Körttiläiskomppania vähän taempana on polvistunut rukoukseen. Jaakkoa itkettää ihmeellinen onni. Hän on pienenpieni, sydämeltään puhdas kuin muinoin rippikouluaikana. Ei ollut tänä yönä muuta tehtävä yksinkertaisen sotilaan kuin hukkua jonnekin... kohajavaan mereen, sillä kuoleman meri oli tuo tuossa edessä. Ei yksikään mies kyennyt sen yli käymään...
Ketjut, rintamat, ryhmät vavahtavat. Valopallot nousevat toinen toisensa jälkeen jostain oikealta päin, mutta sittenkin — kuin iankaikkisen käskyn lähettäminä.
»Syöksyyn, maahan, syöksyyn, maahan!» iskee Jaakon ohimoissa lakkaamatta. Ihmettelevä ajatus, että yhä on elossa, kantaa hänen askeleitaan. Hän on onnellisessa unessa, jossa osataan nähdä, vieläpä ajatella.
Kas, kas, miten yksinkertainen on hänen isänmaansa tällä hetkellä. Se ei ole mikään mahtava juhlarakennus, jossa liput liehuvat. Ei se ole edes juhlallinen karttakuvakaan, jossa kiertää verenpunaisia rajoja. Se on pieni, pienenpieni... Se on vain kuin hänen kotopihansa, Tuomelan viileämultainen polku ja kellertävät, ohkoiset nilkat ja suloinen jalkapöytä, Liisan astuessa virttyneessä hameessaan sitä alaspäin. Niin, paistaapa sieltä, aivankuin noronotkelman keltakukkien, putkien ja pajujen vieriltä pieni, pienenpieni hautakumpu, jolle lapselliset kädet istuttavat punansinerviä akileijoja.
Siinä oli tällä hetkellä Keiturin Jaakon onnellinen isänmaa. Sitä ei tarvinnut ryhtyä sen enempiä ajattelemaan. Se oli siinä, eli ja paistoi. Se sykki kuin nuori turmeltumaton sydän, joka ei tunnu koskaan lakkaavan sykähtelyistään. Se hengitti siinä tuoreena, kasteisena varhaisaamuna. Sillä ei voinut olla koskaan mitään kuolemaa...
Hyökkäys on jossain takanapäin. Jaakko Keituri havahtuu huutoon, että komppanianpäällikkö on kaatunut ja että he ovat nyt Ratinan kukkulalla kolmelta puolelta ristitulessa.
Oli vietävä sana pataljoonaan, taaksepäin, muussa tapauksessa...
Jaakko koettaa lakkiaan, ottaa sen päästään, katsoo... Havunoksa on lakin rajasta poikki. Lakissa on reikä. Hän hymähtää. Hilpeä ilo tarttuu häneen. Hän nauraa, hohottaa. Mies kun ei kuole, jos ei ole kuollakseen.
»Joutilastapa tässä... minäkin... sanan saattoon, päällikkö», hän tokaisee harvakseen, kuin muina miehinään.
»Tajuatko, Keituri, että tuota takaista tietä lakaisee sellainen lyijyluuta, jotta...? Ja tuolla tienristillä naulitaan kahta puolta miehen nahkaa?» sanoo Samolan isäntä, joukkuepäällikkö.
»Tottapahan tuon...» hymähtelee Jaakko. Eikä sano enempiä. Ottaa taskustaan ehjän havunoksan, lyö sen lakkinsa otsaan ja seisoo nyt asennossa päällikkönsä edessä.
Kukkulan harjulla ei ole yhtään ehjää petäjän kylkeä. »Ovatpa rastineet... kaskea», Jaakko hymähtää ja kääntyy taaksepäin. Tuossa on hänen allaan kukkulain välinen syvä notko. Siellä makaa rivi vainajia, jotka katsovat kaihisin silmin aamupäivän pilviä päin.
Mutta Jaakko katsoo yli notkon, yli sen takaisen matalahkon kummun ja tämän takaiselle tielle.
Nyt hänen on mahdotonta ajatella kuolemaa. Maantien loka räiskyy viistävistä kuulista. Ne vinkuvat, viheltävät, ja niiden yhteissoitto havisee kuin lintujen jata jossain... korkealla, poutapilven alla, kotonoron kohdalla.
Hän arvioi tarkasti aikeitaan. Yli tien syöksymällä! Sitten... takarinteen painanteita seuraten tienristeykseen ja sitten... viimeinen syöksy, elämän ja kuoleman arpa! Ei, ei! huutaa veri hänen suonissaan. Elämän! Havutöyhtö huojahtaa ylpeästi hänen lakissaan. Se on kuin kuvakirjoissa... ritarikypärän liehuva töyhtö ja hän, Jaakko Keituri, Leijonamielen sotamies Jerusalemin porteilla...
Hän syöksähtää yli tien. Etenee hitaasti sorajyrkänteen reunamaa. Nyt on kierrettävä ulkonema... tuosta edestä aivan... Hän likistäytyy soraseinää vasten. Äkkiä hän tuntee haparoivansa ilmaa. Hän makaa suullaan maassa. Vikisevä, huumaava virta painaa hänen ylitseen. Hän tietää haavoittuneensa. Mutta minne, minne? Lakki on päässä, havunoksa on siinä paikallaan. Se on nostettava loasta pois!
Hän nousee ryntäilleen, polvilleen, seisaalleen. Hänen päänsä on huumautunut jollain merkillisellä tavalla. Jalat tuntuvat marssivan liejuista tietä. Hän ajattelee hetken kulkevansa jossain vieraalla maalla. Siellä nousevat kahta puolta jäiset, hirvittävät harjanteet, joilla hullut miesjoukot — poraavat jäätä, jotta ryske käy.
Kuuluu huutoja. Hän tajuaa, että ne varoittavat häntä jostain. Hengähtämän hetkeksi hän oivaltaa, että hän marssii keskellä konekiväärin lakaisemaa tietä ja painautuu äkkiä vastapäisen soraseinämän kaarteeseen. On vietävä viesti, takoo hetken tärkeä ajatus hänen päässään.
Mutta näyt vaihtuvat samassa niin ihmeellisiksi, ettei Jaakko kuule enää edes konekiväärin harakannaurua. Tuossahan kohisee kotovirta myllerryttäen kevätjäitä ja vanha mies — se on totta totisesti hänen oma isänsä! — nostelee tärkkinä tokeita. Jopas huumaa, huimasti sokaisee silmät tokeitten alitse painavina vuoltuvat vedet.
On vietävä sana, sana, sana..! takoo taas jostain käskevä ajatus. Keiturin Jaakko irtautuu seinämästä. Tarttuu samassa päähänsä. Hänellä ei olekaan enää lakkia eikä havunoksaa. Mutta jotain lämmintä valuu hänen päälaeltaan. Käsi haparoi tukkaa. Onpas märkä... kuin jostain kevätsateesta tai noronotkelman huuruisesta sumusta. Hän naurahtaa. Jokin vilpas ilo hänessä herää, siitä ajatuksesta kai, ettei hän ollut edes kaatunut maahan. Mikä lie naarmuntapainen, ennättää häivähtää hänen aivoissaan.
Mutta silloin alkaa välähdellä tuli marssijan edestä päin, tienristiltä. Sana, sana! Se on vietävä! Jaakko repäisee käsivarsinauhansa alta havunoksan ja nostaa sen korkealle ilmaan. Tahmea tukka törröttää hänen päässään kuin piikkinen vanne tai kuin orjantappuraseppele. Mutta hän ei siitä tiedä. Rinta on noussut korkeaksi. Jalka on tavannut tanakan marssiaskelen. Ja hän juoksee muutaman jalanmitan. On vietävä sana, kiireinen sana...
Ja vihdoin... nyt puraisi luoti häntä rintaan, sarkatakki kärventyi, aivankuin olisi siihen lyöty kunniarahan kokoinen merkki.
Jaakko Keituri makaa kauan maassa ja nousee vieläkin kerran. Läpi hämärän silmäkalvon säteilee ihana valo. Se välähtelee, vipajaa, värähtelee... Ei, ei! Se on kevätaamun auringonpaistetta, jossa puhtaat, valkeat päreet lentelevät hänen pärehöylästään. Niitä on tuhansittain, miljoonittain! Ne peittävät päivän. Ja samassa urkenee niiden lomitse pienenpieni, hiljainen polku, jota laskeutuu virttyneessä hameessaan Tuomelan somajalkainen Liisa.
Jaakko on heittävinään työnsä ja lähtee poikamaisen holtittomasti juoksemaan Liisaa vastaan. Sillähän on hereästi kukkiva tuomenoksa oikeassa kädessään, joka kantaa sitä suloisesti hengittävän rinnan kohdalla.
Jaakko on jo huudahtamaisillaan: »Terveisiä vaan... sieltä...!»
Ilma pimenee. Havunoksaa kannattava käsivarsi laskeutuu. Se väsyy jonnekin kukkaiselle pengermälle, jolla istui jossain lähettyvillä Tuomelan heleäkasvoinen tytär... Ja ihana tuomenkukan tuoksu täyttää norot, pihamaat ja lakeat niityt.
Niin oli saanut Jaakko Keituri, kylämyllärin poika, kunniarahan rintaansa ja ohimoilleen kunnian seppeleen.
Mutta kauan lakaisi vielä tietä kuoleman lyijyinen luuta, ja läpi yön paloi sen yllä sininen kärsimysliekki, joka katosi vasta seuraavana aamuna, auringon noustessa teräksen kirkkaana, mahtavana ja ylpeänä.