[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRWV8iP8o4QRiyFbJczvXITLSpTpSALIc2szxJNw7XfE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3298,"Muistojen mailta","Pärssinen, Hilja",1876,1935,"3298-parssinen-hilja-muistojen-mailta","3298__Pärssinen_Hilja__Muistojen_mailta","Runoja","runous",[],[],"fi",1926,null,6153,36547,false,76080,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Muistojen mailta :  Runoja by Hilja Liinamaa-Pärssinen\" is a collection of poetry written in the early 20th century. The book fuses political memory with intimate lyric, moving between prison cells, winter darkness, and the consolations of nature, work, and love. Its likely topic is the aftermath of civil strife and imprisonment, the suffering of the marginalized, and a stubborn hope for renewal and freedom.  The book opens with stark prison poems that address a Red prisoner and depict executions, night terrors, and the machinery of confinement. It then offers compassionate portraits of fellow sufferers—young comrades, orphans, an old inmate, a fallen woman—and a haunting Good Friday service of shamed women. Later cycles turn to grief and yearning, meditations in silence, childhood and spring visions, and a defiant call to tear down walls, endure torture, and rise again; Time and Hunger appear as allegories, and a mother urges her son toward justice. In freer verse the voice breathes open air: red dreams, spring birds and first anemones, orchards and the dignity of free work, a sleeping nation, and a vow to join the struggle. The closing garden of memories forms an intimate love sequence that moves from rapture to loss, carrying the book from trauma toward resilience and both inner and outer freedom. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Runokokoelma käsittelee Suomen sisällissodan jälkeisiä koettelemuksia, vankileirien ankeutta ja punaisten puolella koettua menetystä. Runoissa ääneen pääsevät niin vankisellien asukkaat kuin kotona odottavat omaisetkin. Teos yhdistää yhteiskunnallisen sanoman ja henkilökohtaisen surun luonnonkuvauksiin ja muistoihin.","Hilja Pärssisen 'Muistojen mailta' on Projekti Lönnrotin julkaisu \n:o 3298. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUISTOJEN MAILTA\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nHILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVankikammio:\n   Punavangille\n   Vankikammio\nKammo:\n   Kammo\n   Kauhujen yöt\n   Teloitettu\n   Äänet vaietkaa\n   Jäitä\n   Myrsky käy\n   Kiviä sataa\n   öinen tanssi\n   Kirottu äiti\n   Elinkautisvangin hourailua\nKärsimysten lapsia:\n   Nuori toveritar\n   Kaunis on vanki\n   Punaorpo\n   Aamutuokio\n   Ilotyttö\n   Vanki vanhus\n   Häät\n   Kuritushuoneen kirkossa pitkänä perjantaina\n   Hosianna\n   Toivotus ehtoolla\nSuru ja kaipaus:\n   Itkee\n   Ilta\n   Meri huutaa\n   Tervehdys\n   Keväälle\n   Lauluni\n   Talttumus\nHiljaisuuden hetkiä:\n   Hiljaisuudessa\n   Lapsuuden taika\n   Unho\n   Yönäky\n   Kevään ihme\n   Kukkaissade\n   Täällä\n   Laulajan iltahetki\n   Sävel\nPois muurit:\n   Pois muurit\n   Kestä\n   Ääni\n   Ylösnousemus\n   Jäähyväiset\nAika:\n   Aika\n   Repaleruhtinas\n   Nälkäkuolo\n   Äiti pojalleen\nVapaita säkeistöjä vapaudessa:\n   Punaiset unet\n   Kevään laululinnulle\n   Ensimmäiset vuokkoset\n   Muistatko?\n   Kesän viimeisen kukan\n   Omenapuut\n   Vapaa työ\n   Nukkuva maa\n   Taistohon lähtevä\nMuistojen puutarha:\n   Jos laulun kuningas\n   Viertä niityn, tuoksuvaisen\n   Se kulta, jota sulta sain\n   Kätes kaulahani\n   Sun luokses tulin\n   Sano armas, miten oma niin\n   Pääni sun polvies varaan\n   Sun kauttasi uudesti synnyin\n   Suljetun uutimen takana\n   Oi säästä\n   Sä ellös sure«\n   Etsin aatoksin ja askelin\n   Tunnetko ystävä oi\n   Jo syksy tulee, talvi myös\n\n\n\n\nVankikammio\n\n\n\nPUNAVANGILLE\n\n\n    Ota köynnös kukkasista sellin,\n    sydänverin kostutettujen.\n    Poimitut ne käsin ovat hellin.\n    Sarka oli pitkä, sumuinen.\n\n    — Kiirastulen, pistinkujanjuoksut\n    kestit. Ota kiehkurani tää!\n    Soisin sulle suven sulotuoksut,\n    matkaa voittoisata, välkeää!\n\n\n\nVANKIKAMMIO\n\n\n    Kidutuskammio, kolkko hauta,\n    jossa me vuosia kärsittiin.\n    Sieluhun leikkoi kahlerauta,\n    painoi muotomme murruksiin.\n\n    Teljet ja puomit, ikkunakaitteet,\n    piikkinen, pistävä ristinpuu.\n    Kammoksi, tuskaksi laaditut laitteet,\n    joita ei kuvata taida suu.\n\n    Tunnoton muuri kiroja syytää,\n    jumalan päivän karkottaa.\n    Rautainen pakko sydämet hyytää,\n    myrkkyä kylvää katkeraa.\n\n    Hauta, min pohjassa liejussa maata\n    täytyy meidän vuosia niin.\n    Ei sen hirmuja kuvata saata. —\n    Kuinka ne muinen kestettiin?\n\n    Ristinpuu, johon kiinni me lyötiin\n    käsistä, jaloista riippumaan.\n    Hopeapenninki, jolla me myötiin\n    taakan painavan kannantaan.\n\n    Pilkat ja pistot, etikkajuoma,\n    karvausmalja pohjaton,\n    helvetin piina ihmisen luoma,\n    meidän, meidän se nieltävä on.\n\n    Värjyvä uhri, kauanko kestät\n    nuolet rintahan taittuneet?\n    Jumalaisvoima, kuolon mi estät,\n    vieläkö vapaiksi meidät teet?\n\n\n\n\nKammo\n\n\n\nKAMMO\n\n\n    Huutaa horna, hirtehiset\n    viskelevät vimmojaan.\n    Kiitää keijut kummalliset\n    silkkisissä hunnuissaan.\n\n    Muurit huokaa, nauraa ovet,\n    hyppii lankakeräset.\n    Ikkunoissa inhat lovet,\n    mataa niistä käärmehet.\n\n    Syöjättären kynnet syöpyy\n    saakka sydänverehen.\n    Sielu harhaa, kauas yöpyy.\n    — Istun, istun vavisten.\n\n\n\nKAUHUJEN YÖT\n\n\n    Voi, taivaat vierineet on alas,\n    on vuoret päälle kaatuneet.\n    Jumalat voimansa nyt salas,\n    ja voittajat on paatuneet.\n\n    On pimeys, ei tähti kiilu,\n    yön halki pauke kajahtaa.\n    On päitten päällä surman piilu,\n    ja kuolon arvat lankeaa.\n\n    On onkaloissa kalman höyryt\n    ja epätoivo, hämmennys.\n    Olennot laihat, luiset, köyryt\n    vain valtaa kauhu, tyrmistys.\n\n    Inehmot, jotka hetki sitten\n    viel' uskoi suureen unelmaan,\n    nyt haavoissa on tutkaimitten,\n    ja verta vuotaa virtanaan.\n\n    Ei yksikään nyt silmäluomi\n    asetu öiseen lepohon.\n    Sydäntä painaa rautapuomi,\n    ja povi kahlehissa on.\n\n    Ja kasvoilla on kuumepuneet,\n    niin outo liekki silmien.\n    On toiset maahan polvistuneet,\n    ja toiset tähyy vaieten.\n\n    Mut käytävällä kumahtavi\n    vain askelehet raskaat niin,\n    yön äänet jylhät leikkoavi\n    ain' asti luihin, ytimiin.\n\n    Ja ovihakain kalskahdusta\n    mies uljahinkin säikähtää.\n    Jos kenet tempaa horna musta,\n    ei huomista hän päivää nää.\n\n    Ken lieneekin, ei enää ikään\n    hän armastansa nähdä saa.\n    Ja manan mailla kukka mikään\n    ei taida tuoksuin kukoistaa.\n\n    Lie isä, eipä polvellensa\n    hän koskaan nosta pienoaan,\n    kun teloittaja piiluinensa\n    on lyönyt niska-nikamaan. —\n\n    Kadonnut yöst’ on tähtikajo.\n    Soi surman laukaukset vain.\n    Ja päättyy elon ratsas-ajo,\n    päät maahan vierii kumahtain.\n\n    Voi, yöt on pitkät komeroissa,\n    on kuin ei koskaan valkeneis\n    uus päivä, vaan jo aamun koissa\n    pois sielun manan henget veisi\n\n\n\nTELOITETTU\n\n\n    Mitä kaivat mies?\n    Miks’ maata sun lapios ruoppaa?\n    — Kova kohtalon ies,\n    manan sarkahan kaivan kuoppaa.\n\n    Miks’ ryysysi sä\n    otit yltäsi, kammona seisten?\n    — En ymmärrä.\n    Olen saartama surman peisten.\n\n    Mikä hirmu se tää\n    palon silmies pohjista purkaa?\n    — Oi orvot ne jää.\n    Kivet itkekää, kalliot surkaa!\n\n    Miks’ tuijotat niin\n    sysimustin, synkein muodoin?\n    — Minut ammuttiin,\n    sydän ehtyi syöksyvin vuodoin.\n\n    Miks' jälkesi sai\n    kulumattomat korpehen, suohon?\n    — Ne on kauhuna kai;\n    upotettiin ruumiini tuohon.\n\n    Miks’ käyskelet ain’,\n    kun on kuolon kentillä kuudan?\n    — Sitä käyn odottain,\n    kunis pasuunan äänellä huudan. —\n\n    Miks’ rauhaton yö;\n    käy peikot pelosta hullut?\n    — Ajan mittari lyö. —\n    »Ylös vainajat, päivä on tullut!»\n\n\n\nÄÄNET, VAIETKAA\n\n\n    Hiljaisuuden kapaloista tuuli nostaa pään,\n    aavikkojen lentomatkaan aukoo siipiään.\n\n    Vankimajan unohdetun äänet saavuttaa;\n    toimen kalske, teon tenho kutsuu, kumajaa.\n\n    Kulkee tietään tuulen henget näkymättömät.\n    Vangitulla houreet herää, innot viehtävät.\n\n    Tahtois maailmoja luoda, vuoret paikoiltaan\n    siirtää, käydä ottelohon kuumaan, valtaisaan.\n\n    Hurja toive! — Muuriin nyrkin kiroten lyö mies.\n    Nähkää silmäin villi roihu, hehkuu poven ties.\n\n    Kauhistus! Ei hiilos herkkä kestä lietsontaa.\n    Tuli karkaa, polttaa, tuhoo. — Äänet, vaietkaa!\n\n\n\nJÄITÄ\n\n\n    Jäitä sataa.\n    Tuisku ikkunaani lyö.\n    Raskahasti hetket mataa,\n    synkkä vangin yö.\n\n    Ihmispedot\n    sydämeeni jäiset rakeet\n    heittää.\n    Kukkaiskedot\n    hyytyy, katoo onnen takeet;\n    hanki unten tarhat peittää.\n\n    Tuuli tuima auki kiskoo\n    ikkunan.\n    Louhettaret lunta viskoo\n    vangin majahan.\n    Tunkee tänne ryöppy jäinen\n    koston viima nuolipäinen.\n    Tuisku seinään lyö.\n\n    Kolkko vangin yö.\n    Ryntään vuotehelta kimmoin,\n    tuskan vimmoin,\n    huudan auttajaa.\n    Mutta kinos lattialla\n    on kuin käärinliina. —\n    Kostotarten raivo, piina\n    niinkuin kuolon halla\n    mua kouristaa.\n\n    Jäitä sataa.\n    Kylmä kinos hautaa mun.\n    Oi mä tukehdun.\n    Hetket raskahasti mataa,\n    aika pysähtyy.\n    Jäitä, jäitä\n    nuolipäitä\n    sydämeeni lyö.\n    Ylläni on huuru, hyy.\n    Sammuvi\n    silmäni. —\n    Kolkko vangin yö.\n\n\n\nMYRSKY KÄY\n\n\n    Myrsky käy. Myrsky käy\n    ankara sielussain.\n    Aaltojen villit karjat\n    vimmaten ryntää,\n    vauhkona harjat\n    mustia vakoja kyntää.\n    Kohtalon jumalat iskevi noin\n    ukkosin ja salamoin.\n\n    Myrsky käy.\n    Olen mä vain\n    huojuva, särkyvä haaksi,\n    kohta mi hajoo.\n    Sirpaleet sinkoo eteen ja taaksi,\n    masto jo vajoo\n    syvyyden nieluun.\n\n    Myrsky käy.\n    Kaikkien ilmojen tuulet\n    lietsovat sieluun\n    hirmuisen sään. —\n    Kertako kertovat huulet\n    tarinan tään:\n    »Hukkui, hukkui laiva\n    etsijämatkallaan.» —\n    Laantuuko ihmisen vaiva\n    milloinkaan?\n\n    Myrsky, myrsky käy.\n    — Ei loppua näy.\n\n\n\nKIVIÄ SATAA\n\n\n    Kiviä sataa\n    mun vasten kasvojani,\n    tuhannet kädet niitä heittää.\n    Mä maassa makaan,\n    ei kuule ainoakaan,\n    ja ryöppy allensa mun peittää.\n\n    Kiviä sataa,\n    kivuista, tuskista mä väännyn.\n    Särmäisiin teriin\n    mä vaivun veriin\n    ja kuoliaaksi näännyn.\n\n    Kiviä sataa,\n    rikotut jäseneni, pääni.\n    Ja alle paasikon\n    tukahtuu heikko ihmisääni,\n    niin voimaton.\n\n    Kiviä sataa,\n    vain kammon kalskahdukset\n    pois kaiku kuljettaa. —\n    Kiviä sataa,\n    yön aukee tummat ukset,\n    ja valo katoaa.\n\n\n\nÖINEN TANSSI\n\n\n    Sydänyönä kun koppihin paistaa kuu,\n    ovi lukittu äkkiä aukenee.\n    Ei jalkojen kapse, ei kalke muu\n    nyt kuulu, kun luokse he astelee.\n\n    Käsin heiluvin, kasvoilla vääristys\n    he vuoteeni ympäri piirittää.\n    Mikä tungos ja outo hämmennys,\n    yhä kasvaa joukko, en loppua nää!\n\n    He, vainajat, syöksyvät haudoistaan,\n    kenen rintaa keihäs noin lävistää,\n    kuka viittaa kauheita haavojaan,\n    ken raajaton raukka, murskana pää.\n\n    Lasikatsehin, huulin liikahtavin\n    mua kutsuvi olkaani koskettain:\n    tule, joudu jo öisehen tanssihin\n    kera kuolon haamujen karkelevain!\n\n    Lyhyt tuokio, koppini tää avartuu,\n    parit pyörivät vinhassa vauhdissaan.\n    He kuoppasilmin, irvessä suu\n    noin heittävät luurankovartalojaan.\n\n    Kuu paistoi, kiihkeät soi sävelet.\n    Oli vainajat vallassa hurmion.\n    Mitä tää? — Mua jäiset huuloset\n    nyt suuteli. — Hoippusin pois, tajuton.\n\n\n\nKIROTTU ÄITI\n\n(Lapsensurmaajan jouluyö.)\n\n\n    »Ken itkee kinoksissa, ken,\n    ja syvyydessä metsän jylhän?\n    Vain äänen kuulen, löydä en,\n    oon kiroissa mä taivaan ylhän\n    ja elinkautisvanki.\n\n    Yön korpeen lapsi eksyvi,\n    mä kaahlon, kaahlon luoksesi,\n    on kylmää syvä hanki.\n    Mä kuulen itkus tuskaisen\n    ja valitukses avuttoman. —\n    Ken toi sun tänne korpehen\n    ja vereen tahri kutrin soman?\n\n    — 'Oi äiti, äiti’, vaikeroi\n    suu pieni, vapiseva. —\n    Jo jäätyy, jäätyy, voi ja voi\n    alaston lapsi, paleleva.\n    Sun kiedon untuvihin\n    ja tuudittelen hussasaa,\n    niin olen hellä, hellä,\n\n    saat kullannuppu uinahtaa,\n    sylissä lämmitellä.\n    — Mut minne eksyit, mihin?\n    Huu, kuinka korpi remahtaa:\n    jo lapses kuoli, kuoli. —\n    Mä surmasinko? — Kamalaa,\n    sen teki mielipuoli, —\n    mä enhän lasta lyönyt.\n\n    Huu, kuinka korpi ilkamoi:\n    on musta, musta yö nyt!\n    Mut lapseni, ah voi ja voi,\n    liikuttaa kättä sinervää,\n    jää peittää silmän sumeen,\n    ja hervahtavi pikku pää,\n    laps tuupertuvi lumeen.\n\n    Voi valkokutrin silkkisen\n    miks tahrasin mä verehen!» —\n    — Näin äiti kurja läpi yön\n    valittaa pillomustaan,\n    ja varjo synkän surmatyön\n    uhoopi kiroustaan.\n\n\n\nELINKAUTISVANGIN HOURAILUA\n\n\n    Hah, hah, haa!\n    Kopin ovi aukeaa,\n    avain kalskahtaa.\n\n    Naura, naura, väännä suu,\n    kalvas elinkautisvanki. —\n    Oven sulkee rautakanki;\n    öisin paistaa kuu.\n\n    Hah, hah, haa!\n    Päivän mittaan kolmasti\n    ovi aukee hetkeksi,\n    taas jo kiinni saa. —\n\n    Miksi naura et?\n    Täällä ovat oudot eljet,\n    sadat lukot, sadat teljet,\n    rautakahlehet.\n\n    Hah, hah, haa!\n    Istuu vangit kopeissansa\n    niinkuin kuvat paikoillansa.\n    Ah kuin naurattaa!\n\n    Hah, hah, haa!\n    Kaukaa kuuluu kumma melske\n    moukarien kalke, helske.\n    Järkähtävi maa.\n\n    Hah, hah, haa!\n    Linna romahtaa.\n    Ristikot kuin kaislat linkoo,\n    ovet sinkoo.\n    Kalvennehet varjokuvat\n    kopeissansa havahtuvat.\n    — Vangit, naurakaa!\n\n\n\n\nKärsimysten lapsia\n\n\n\nNUORI TOVERITAR\n\n\n    Kiviseinät tuskani huutakaa,\n    ovi musta ja ruudukko harmaa.\n    Mua rautainen nyrkki kouristaa\n    ja telkien kalske karmaa.\n\n    Vuos vuodelta ehtyy nuoruutein,\n    sydänhaavat tihkuvat verta.\n    Niin raudan raskas on kahlehein,\n    se kertako taittuu, kerta?\n\n    Ypö yksin mykkänä tuijottain\n    ja piikkomekkoa kantain\n    mä riudun kätkien kaihojain\n    luo lehtojen, nurmikkorantain.\n\n    Tinakulho kurja on polvellan’,\n    vesi suolainen, pala karvas.\n    Vilu tunkee säröistä ikkunan.\n    — Ah, ken nämä vaivat arvas!\n\n    Talo tää on herjan kurimo,\n    joka sopessa parkuu, jyskää.\n    Poven kiusatun aukee onkalo,\n    ja syvyyden voimat ryskää.\n\n    En valvoa voi, en nukkua saa\n    mä vierahan silmäämättä.\n    On kaukana ystävä, koskettaa\n    en voi rakastettuni kättä.\n\n    Vain joskus toverin nähdä saan\n    kuin tähtösen pilkahduksen.\n    —- Lie vapaus ollut unta vaan, —\n    yhä salpa on päällä uksen.\n\n    On vankilan pihalla aitio\n    kuin suppilo ahdas, se tieni.\n    Ei ulotu sinne aurinko,\n    ja taivasta tilkku on pieni.\n\n    Minut sinne hetkeksi saatetaan\n    ja kirkkohon sunnuntaina.\n    Tää hirtehis-ilve se totta vaan\n    on mielehen muistuva aina!\n\n    Joka soluhun tunkee pisto sen,\n    ei poltto se lievity laisin.\n    — Lumo yksi tok’ on, ruso taivainen,\n    se on aatteeni tuo ihanaisin.\n\n\n\nKAUNIS ON VANKI\n\n\n    Kaunis on vanki, kun lumivalkein kasvoin\n    kirkkohon kiiruhtaa.\n    Kiehkura niinkuin orjantappuraseppel\n    otsalle lankeaa.\n\n    Askelin tyynin seuraa kalpea vanki\n    joukkoa harmajaa.\n    Kaunis ken syytönnä käy kera kärsimyslasten\n    polkua katkeraa.\n\n    Kalpea vanki hän sinisilmät nostaa\n    puoleeni penkistään.\n    Tunnen katsehen lempeän heijastuksen,\n    kuin lumotuksi mä jään.\n\n    Kaunis on ihminen aattehen aateloima. —\n    Kaihoni vain heräjää:\n    josp’ olis vanki sun kanssasi kohtalon kalkki\n    suotu mun tyhjentää!\n\n    — Kuulen urkujen soiton, sävelen tumman,\n    penkkihin painan pään.\n    Suljen silmät ja taas surunlempeät kasvot\n    kuin unen kaunihin nään.\n\n\n\nPUNAORPO\n\n\n    Tuntemattomista maista\n    kiidätteli kipunaista\n    tuulen pyörre — lapsukaista.\n\n    Suojannut ei kotilehto,\n    taistotanner vain sen kehto,\n    mieron polku elon ehto.\n\n    Silmä pieni kyynelissä.\n    Isä, äiti — ken ja missä?\n    Kylmä sointu sävelissä,\n\n    jotka tuutilullaa laulaa.\n    Vieras käsi lasta kaulaa.\n    Varhain suru punoo paulaa.\n\n    Puhaltaos tuuli vieno,\n    kun käy tietään orpo pieno.\n    — Eessä taival, outo tieno.\n\n\n\nAAMUTUOKIO\n\n\n    Kodin köyhän lapsi. Jo varhain\n    oli suistunut maailmaan.\n    Niin nuori ja kautta harhain\n    tie kulkenut vankilaan.\n\n    Mut nyt hän neitsyt on pyhä\n    noin äitiysvuoteellaan.\n    Ovi vaikk' oli teljetty yhä,\n    tuli enkeli taivaastaan.\n\n    Tuli poikanen: tähdenlento\n    niin lankesi päälle maan.\n    Ja äidin kohtalo vento\n    suli lempehen puhtaimpaan.\n\n    Nyt ripsin vavahtavaisin\n    kevätaurinko katsahtaa:\n    niin äiti ja laps ihanaisin\n    aamusiunauksensa saa.\n\n\n\nILOTYTTÖ\n\n\n    Ilotyttönen, oi surun tyttö,\n    elon maljasta juoda hän ehti.\n    Sai myrkkyä, sairas on, hervas\n    kuin syksyn kalpea lehti.\n\n    Katu kolkko ei suojaa suonut,\n    koti täällä on takana telkein,\n    maja hiljainen, mut miksi\n    hän lyö sun muurejas elkein?\n\n    Hän öisin seinähän hakkaa\n    ja nyrkin lyö ovirautaan.\n    Hän raivoten tiliä tinkoo:\n    »Miks tuotu on tänne hautaan?»\n\n    Hän väsynyt on, hän on villi,\n    on viisas ja mielipuoli.\n    Ilotyttönen, oi surun tyttö\n    vain varjo on; itse hän kuoli.\n\n\n\nVANKIVANHUS\n\n\n    Tappuraa, tappuraa! —\n    Minkä kohtalon hän saikaan?\n    Rukki hyrrää, jatkuu rihma\n    läpi vuotten, ajast’ aikaan.\n\n    Tappuraa, tappuraa! —\n    Laskeuupi surun vihma\n    hiuksille harmajille,\n    poskillensa kuoppaisille.\n\n    Tappuraa, tappuraa! —\n    Räystään lintu sirkuttavi,\n    lintu vapaa, siivellinen. —\n    Kuuluu kurkein koikuminen.\n\n    Tappuraa, tappuraa! —\n    Kurjet etelästä palaa. —\n    Vanhus nyyhkyttävi salaa;\n    sormet hiljaa vapisevat.\n\n\n\nHÄÄT\n\n\n    Iltaviesti »hyvää yötä»\n    tuulen myötä\n    lentää läpi ristikon.\n    Täällä lempi, syömen syttö,\n    vankityttö,\n    sinut kahlehtiva on.\n\n    Nuorukaisen tuolla soman\n    — onnettoman —\n    kuukaudesta toiseen näät.\n    Täällä teidän kihlajaiset,\n    ainokaiset,\n    mutta milloin ovat häät?\n\n    »Hyvää yötä» kuiskaa huuli,\n    kantaa tuuli\n    ikkunasta ikkunaan.\n    Kuuhut katsoo, tähdet kiiltää,\n    rintaa viiltää. —\n    Tääll' ei häitä milloinkaan.\n\n\n\nKURITUSHUONEEN KIRKOSSA PITKÄNÄPERJANTAINA\n\n\n    Häväistyksen pitkät penkit,\n    ilottomat istuimet,\n    juovanutuin, sinihuivein\n    niissä vaimot sataiset.\n\n    Otsan oudot poltinmerkit,\n    ristijuonteet nähdä saat.\n    Ohimoilla varjot synkät,\n    posket laihat, kulmikkaat.\n\n    Piinavirsi vaikerrellen\n    kohoo yli huulien.\n    Tuskan tumma laulu tunkee\n    kuoristossa kumisten.\n\n    Elon ristinpuulle lyödyt,\n    syljetyt ja suomitut\n    haavojansa vaikeroivat. —\n    Päiväkin on sammunut.\n\n    Tuskaa kauheata tätä\n    itkee taivas, itkee maa.\n    Haudat aukee. Vaiva, hätä\n    tyrskinähäh puhkeaa.\n\n    Pohjaan asti tyhjennetyn\n    elon maljan katkeran\n    muistaa he ja eksytetyn\n    retken, tuhon kauhean.\n\n    Rivit tiiviit vavahtavat,\n    huulet rukousta soi. —\n    »Ikirakkauden voima\n    joudu kirvoittamaan, oi!\n\n    Avaa paratiisin ovet,\n    saata iloon sortuneet.\n    Kyynelistä tulvi tiensä,\n    verta tihkui askeleet.» —\n\n    Yllä piinavirsi kaikuu,\n    nyyhkytyksin painuu päät.\n    Häväistyksen istuimilla\n    sadat vankivaimot näät.\n\n\n\nHOSIANNA\n\n\n    Nyt kirkon kattoholvi avartuu,\n    on kuni pääskyt siellä lenteleis,\n    ja vangin kyynelhelmen pyyhkäiseis\n    pois käsi hellä. — Hymyhyn käy suu.\n\n    Niin väräjävin äänin laulu soi,\n    ja valot leimahtavat liekintään.\n    Pyhimyshohde vanki-naisten pään\n    ja kasvot kalpeaiset kimalloi.\n\n    On juhlahetki lyhyt, ihmeikäs,\n    surujen lapset kuoroin kaiuttaa\n    nyt hosiannaa. — Kuinka ihanaa:\n    »Sait, hyljeksitty, suojas, ystäväs.»\n\n    Ja Kristus-kuva katsoo pyhättöön,\n    soi kuiske jumalaisten huulien:\n    »Käy turvaan, vaimo, lienet syntinen,\n    jos puhdas ken, hän kiven heittäköön!»\n\n    Soi hosianna, hosianna vaan.\n    Säteilee satain silmäin tuikkehet.\n    Ja juovanuttuin alla sydämet\n    pysähtää katsehesta Messiaan.\n\n    Mut äkin kuva putoo. Lumous\n    on pois, ja seinät, katto luhistuu.\n    Ja vihaiset vain kivet sinkouu.\n    Ilmoille tunkee parku, kauhistus.\n\n\n\nTOIVOTUS EHTOOLLA\n\n\n    Tule, jumalaishengetär, oi,\n    tule hiljaa!\n    On luola, on kaamea vangin hauta,\n    se kasvaa kuoleman liljaa.\n    Sä väistytä rauta,\n    tule, suutele hiljaa\n    nyt häntä, mi yhä ja aina\n    vain niitti kyynelviljaa\n    ja karvausmaljasta joi!\n\n    Tule oi,\n    tule hiljaa!\n    Käsi hellästi otsalle paina,\n    pois vieritä tuskan vuori\n    ja kosketa kutrejaan,\n    mi loistettaan\n    vain muureille jakoi.\n\n    Tule, valkea hengetär, oi! —\n    Hän on nuori,\n    ja kahlehen hälle he takoi.\n    Oi kirvota raskahat siteet;\n    sytä kirkkahat kiteet\n    ja kukkia, kukkia luo.\n\n    Tule oi,\n    uni lauhkea suo!\n    Sä kasvata elämän liljaa!\n    — Suutele hiljaa!\n\n\n\nITKEE\n\n\n    Itkee vanha värttinä\n    aamun ensi hämärässä,\n    itkee tinatuopit tummat,\n    itkee rukki, viipsinpuu;\n    kirkuu kaikki lukot kummat,\n    parkuu rautaovet.\n    Itkee päivä, illansuu,\n    nyyhkyttävi povet.\n    Itkee kovat olkiparmaat,\n    nutut juovikkaiset, harmaat,\n    puiset kengät, piikkopaita,\n    lautakopin kolkko aita.\n    Itkee palkit permannon,\n    säleet rautaristikon.\n    Itkee vangit ikävässä,\n    värjyy yössä värttinä.\n\n\n\n\nSuru ja kaipaus\n\n\n\nILTA\n\n\n    Taas illan pilvet yli maan\n    hämyisen hunnun luovat.\n    Ja taivon rannan siinnollaan\n    kaunistaa kultajuovat.\n\n    Ja aukee lumi-ulappa,\n    jot’ ennen kiisin suksin,\n    ja saaren rannat, majakka\n    utuisin kangastuksin.\n\n    Ja tuolla sadun hämyssä\n    jumalat karkeloivat,\n    ja avaruuden ääristä\n    hiljaiset huilut soivat.\n\n    Mä kuljen kera ystävän\n    ääneti, käsityksin.\n    — Oi haavetta! Jo heräjän\n    ja istun ypöyksin.\n\n    Mä vanki, muurit ankarat\n    nyt näen ainoastaan. —\n    Ah miksi näin mun jumalat\n    pois hääti taivahastaan?\n\n\n\nMERI HUUTAA\n\n\n    Vain kuuluu myrskyn ulvonta,\n    en nää mä merta, merta.\n    En nää mä vihreitä kuohuja,\n    kuten katselin niitä kerta.\n\n    Ei muuta kuin ristikko mulle näy;\n    niin hurjina viimat ne ärjyy.\n    Ah muistan laivan, mi aaltoja käy,\n    kuin haavan lehti se värjyy.\n\n    Ah minähän olenkin matkaaja;\n    käy kuohut ylitse pääni.\n    Mä muistan eloni autuutta,\n    menetettyä ystävääni.\n\n    Yhä kuohut kasvaa, ja muistot nuo\n    ne aaltojen alle vajoo, —\n    ja laivani nielee pyörteen vuo,\n    unikuvat ne särkyy ja hajoo.\n\n    Mä havahdun, rautaristikon\n    läpi tunkevi tuuli jäinen.\n    Meri huutaa; ah, meri kahleeton\n    tuo ylväs ja kuohupäinen!\n\n\n\nTERVEHDYS\n\n\n    Talven varpunen, viestini vie yli muurin,\n    saata se puistikkoon, kussa mä muinaisin\n    kuljin, konsa mun onneni viel' oli suurin,\n    itse mä nuor' olin myös, toivoja tulvailin.\n    Käyös lunta sä niinkuin astelin vitkaan\n    muistojen käytäviä juurella vaahterien.\n    Puhele puille. — Sä tuskin aavistitkaan,\n    kuinka ne tiedustaa, miksi mä saavu en.\n\n    Riennä sä, varpunen, tullessa leppeän illan,\n    siellä ne vuottelevat puut lumivaipassaan.\n    Siellä on kuutamovälke ja taivahan sillan\n    kattaa tähtien vyö, keijut on valveillaan.\n    Kerro sä, että en eksynyt poppelikujaan\n    rannalla vieraan maan virran viettelevän,\n    vaan kävi aatos latuja kaivattujaan\n    tuttuhun puistikkoon, helmassa yön hämärän.\n\n    Hertasta astua talvisen illan säässä,\n    tietä kun reunustaa kinosten kimmellys.\n    Pääse en sinne. On ristikko-ikkuna jäässä.\n    Lintunen, puistohon vie kaihoisa tervehdys.\n\n\n\nKEVÄÄLLE\n\n\n    Kevät, taikuri parhain,\n    tule luokseni aamulla varhain,\n    kun koppiini kuulen\n    elon kantelon soittoa,\n    niin läheistä, loittoa\n    ja kohinaa tuulen.\n\n    Tule, hajoita harmajat seinät,\n    pois kiidätä katto\n    ja anna mun astua siellä,\n    missä pehmyt on ruohoinen matto\n    ja vihreät heinät.\n    Suo nähdä mun taas\n    suvikarjan kulkua tiellä.\n\n    Jo riennän. Nään satumaas.\n    Kas kuinka nyt piennarta vilkkaa\n    parikymmentä paljasta nilkkaa,\n    ja kujalla tuolla\n    käy työhönsä väki,\n    joka pellolla, suolla\n    on sankari kuokan ja lapion. —\n\n    Vait, tarhassa Tapion\n    säveleitänsä soittaa käki,\n    ja leikkii varjot ja valot\n    noin kumpujen yllä.\n    Ja punaiset maalaistalot\n    mua tervehtää hymyilyllä\n    kuten ennen.\n\n    Näin ahoja, niittyjä mennen\n    me kuljemme sinne,\n    missä tuttu on kotoinen rinne\n    ja ranta ja siintävät laineet. —\n    Pois paineet!\n    Soi sävelet ilmojen pirran,\n    ja vanassa virran\n    sinisorsat leikkii ja ui.\n\n    Tule, Taikuri, kosketa sauvoin\n    kivimuuria murenevaista!\n    Sydänkukkani nuo lakastui;\n    oli talveni ankara. Auvoin\n    suviaurinko paista,\n    mua muista!\n    Tule, muurit ne suista,\n    minut kihlaa kultaisin soljin,\n    vie ratsuin päistäriköin. —\n    Surin päivin ja öin,\n    ja kauan värttinää poljin.\n\n    Kevät, Taikuri, siivet sä suo,\n    ikävöitsen lehtojen luo!\n\n\n\nLAULUNI\n\n\n    Ne on ostettu kallihisti,\n    öin raskahin, valvotuin.\n    Moni piikki mun rintaani pisti,\n    pahan enteitä tähdistä luin.\n\n    Ne on maksettu kyynelillä.\n    Ja liitto kun solmittiin,\n    suru otsani löi sinetillä\n    syvän synkkihin uurrelmiin.\n\n    Mut ain’ yhä nousevi hinta,\n    tulipiirrot vain lisäyy.\n    Ja rikki, rikki on rinta; —\n    oi Runotar, sinun on syy!\n\n\n\nTALTTUMUS\n\n\n    Ne lankesi viimeiset auringon säteet\n    mun ohdakeköynnöksiini.\n    Läpipääsemätön levis murheenhuntu\n    ihanimpihin kuvitelmiini.\n\n    läks ikkuna peittyi, yöhön häipyi\n    nuo kangastuksien kuvat.\n    Sydän silvottu syki ei koskaan enää.\n    — Kivet haudalla sammaltuvat.\n\n\n\n\nHiljaisuuden hetkiä\n\n\n\nHILJAISUUDESSA\n\n\n    Sä hiljaisuus,\n    mi äänettömin askelin\n    lähestyt öistä vuodettani\n    ja ympäröit mun utukuvin,\n    sua tervehdän\n    ja kutsun mielin ihastuvin\n    mun pieneen majahani.\n\n    Sä hiljaisuus,\n    väräjäväisin viulun kielin\n    minulle soittelet\n    kuin muinen luona peilikirkkaan lahden,\n    kun armaan kera kahden\n    kuljimme lempimielin\n    ja lauloi lainehet.\n\n    Sä hiljaisuus,\n    pois väistyy rajat,\n    ja aatos siivet saa.\n    Kadonneet lemmenkoiton ajat\n    taas palajaa.\n    Lähestyy kulta tutuin askelin\n    ja katsein säihkyvin\n    sieluni auvon haltioittaa.\n\n    Sä hiljaisuus,\n    harppusi vienon suo'os soittaa\n    sävelin tuskin kuultavin.\n    Niin kera armaan astun venhoon,\n    mi ui kuin joutsen valkoisin.\n    Vaivumme öisen suven tenhoon,\n    ja elo vain on ihanuus.\n\n\n\nLAPSUUDEN TAIKA\n\n\n    Kaatui päälleni paasi,\n    kivinen seinä.\n    Vihainen isku mun kaasi,\n    heikko mä heinä.\n\n    Tuskan kammitsoima\n    taakkani alla.\n    Uupui kätteni voima\n    herpoamalla.\n\n    En ole kuollut, en vainaa,\n    raukea pääni.\n    Kiviset seinät painaa\n    nyt elämääni.\n\n    Vaan mitä ihmeellistä:\n    kuuluvi mulle\n    kuiskaus — miten ja mistä? —\n    ahdistetulle.\n\n    Onko totta vai taikaa\n    kuiske, mi johtaa\n    mielehen lapsuusaikaa,\n    muisto min hohtaa\n\n    kirkasna niinkuin tähti\n    laella taivaan. —\n    Ah joko paino se lähti,\n    lievitys vaivaan?\n\n    Lapsuus, lauhkeat päivät,\n    riemujen retket,\n    minne, minne ne jäivät\n    onneni hetket?\n\n    Lapsuus, luoksesi palaan\n    polttavin povin.\n    Sun ilojuhlihis halaan\n    tulla mä kovin.\n\n    Lempeät silmät siellä\n    leikkini varjoo.\n    Kukkaset niityllä, tiellä\n    seppelen tarjoo.\n\n    Lapsuus, onneni kehto\n    laulusi helää.\n    Terve taas, kotilehto,\n    lapsesi elää.\n\n\n\nUNHO\n\n\n    Turhaan, turhaan odotin\n    lunta, valkovaippaa,\n    yhä märkä sade vain\n    heristeli raippaa.\n\n    Selkääni löi imut sen,\n    että mieltä kirvi.\n    Mustana maa multainen\n    vastahani irvi.\n\n    Kuulin kuin sen saumoista\n    maahinen näin huusi:\n    »Viel’ ei kypsät kuolemaan\n    kidutetut luusi.\n\n    Vielä kestää pieksäntää\n    hermoytimesi.\n    Uhmasit. — Et huolinut\n    suojaa itsellesi.» ᵥ\n\n    Kestin. — Jopa vihdoinkin\n    pyhää lunta sataa.\n    Taivaan ratsut hopeiset\n    kiitää linnunrataa. —\n\n    Miksi entismurheella\n    sydäntä nyt sären?\n    Unhon lunta heittelee\n    kädet hengettären...\n\n\n\nYÖNÄKY\n\n\n    Kukistuu pimentoinen vuori jylhä,\n    ja kuilut ammottavat tasoittuu,\n    avaruus aukee ääretön ja ylhä.\n\n    Niin allani mun venho kohouu,\n    mi uutehen mun kantaa maailmahan,\n    jost’ aatos arkaellen uneksuu.\n\n    Jäähyväiskatsehen mä katoovahan\n    luon maahan, kun jo tähtöset ja kuu\n    mun kietoo säveltensä soitantahan.\n\n    Ja unhotukseen vaipuu kaikki muu.\n\n\n\nKEVÄÄN IHME\n\n\n    Kevät on, nyt ruusuja puhkee\n    mun koppini ikkunaan.\n    Mitä nään: on liljakin uhkee\n    ja tulpaani loistossaan!\n\n    Kevät on, joka sopessa siintää\n    sinivuokko ja kukkanen muu.\n    Ja taas sydäntenhoni kiintää\n    vihannoitseva koivupuu.\n\n    Kevät on, läpi muurien loistaa\n    ilon hehkuva aurinko.\n    Runoruhtinas talveni poistaa,\n    suven pääsky laulavi jo.\n\n\n\nKUKKAISSADE\n\n\n    Pyhättöni, koppi hämyinen,\n    ja'at mulle kukkuraisin mitoin\n    tarujas, mä hiljaisuutehen\n    vaivun kummaa kiehkuraista sitoin.\n\n    Kukkaistulva putoo ihanin,\n    otan vastaan käsin levitetyin.\n    Näen silmät, hymyhuuletkin,\n    unohtaen, että kerran petyin.\n\n    Istun hiljaa, silmin suljetuin,\n    aarteitani tääll’ ei ryöstä kade.\n    Armaat silmät näen, kuulen kuin\n    leppoisasti lankee kukkaissade.\n\n\n\nTÄÄLLÄ\n\n\n    Vanki, teljettynä lukkoin taa;\n    suven suloja en nähdä saa.\n\n    Mutta täällä paratiisit muut\n    iäisyyden kukkalatva-puut,\n\n    jotka soivat kautta aikojen,\n    vaihtuessa myrskyn, tyvenen.\n\n    Täällä näen meren valtaisan,\n    elon meren kumman, kuohuvan.\n\n    — —\n\n    Täällä etsin, kunnes löydän sen\n    kallehimman helmen: Totuuden.\n\n\n\nLAULAJAN ILTAHETKI\n\n\n    Olen kulkija vain,\n    sain maistaa kohlut mä kovat.\n    Elonpäiväni ain’\n    levottomia, outoja ovat.\n\n    Toki sittenkin\n    kun hiljenee päivien vilke,\n    mulle iltaisin\n    satain syttyy tähtien pilke.\n\n    Ja sipsuttain\n    runo-impeni luokseni rientää,\n    sydänmurheessain\n    hän haavaini polttehen lientää.\n\n    Sulan vahaksi mä,\n    ja anteeksi poveni anoo:\n    tomun peitteessä\n    miks sielu, mi päivyttä janoo?\n\n    On juhlaisaa\n    Näkymätöntä palvoa tälleen.\n    Sydän laulelmaa\n    luo vienolle pyhittäjälleen.\n\n\n\nSÄVEL\n\n\n    Sävel soi läpi kaikkeuden\n    värikäsnä ja muuttuvin vaihein.\n    Hiushienona, pauhuna sen\n    yhä kuulet tuhansin aihein.\n\n    Kas tunturipurona noin\n    se rientää raikuvin ryöpyin.\n    Taas piilossa varjostoin\n    soi hiljaa syömehen syöpyin.\n\n    Vain tuokio. — Kuulet sen\n    jo myrskynä seljänteillä,\n    kunis laantuvi, rauhainen\n    syvä hartaus on säveleillä.\n\n    Sinipintahan kirkkaan veen\n    se painuu vienohon uneen.\n    Väre hellä nyt saa sydämeen,\n    on viihdytys kiusautuneen.\n\n    Ken kärsivä lienetkään,\n    elo ryöstikö kaikkesi? — Toinnut.\n    Taas kuule! Ne helkkyämään\n    käy kaikkeuden ikisoinnut.\n\n\n\n\nPois muurit\n\n\n\nPOIS MUURIT\n\n\n    Pois muurit mykät, ahtahat,\n    on mulle auki ikkunat,\n    en ole vanki, orja en\n    mä henki, ihminen.\n\n    Pois muurit! Elon ihanuus,\n    sen ehtymätön kirjavuus\n    kuin juhlasaatto näyttäyy\n    ja uniin hämärtyy.\n\n    Pois muurit! Elin kerta mä\n    satujen kultapilvissä,\n    soi siellä ihmesävelet\n    ja lemmen kuiskehet.\n\n    Pois muurit! Valkopuvussa\n    taas astun kukkapolkuja\n    puutarhani mun suljetun\n    vallassa haaveilun.\n\n    Käyn siivillä mä aatoksen\n    kuhunka halaa sydämen,\n    ja aina maailma on uus\n    ja mittaamattomuus.\n\n    Mä vapaa, vapaa sittenkin,\n    mun jos he telkes muurihin.\n    Vastaani valot vakamoi,\n    — en tänne kuolla voi.\n\n\n\nKESTÄ!\n\n\n    Keskellä leiskuvan tulen,\n    kidutuspätsissä tässä\n    uljasna käy.\n\n    Julmat on jumalat taivaan,\n    ei tule pääsyä tuomaan\n    tenhojen henget.\n\n    Ihminen, selkein otsin\n    liekeissä seiso.\n    Uhmasi, tahtosi ponsi\n    kuin teräshaarniska luja\n    yksin sun suojaa.\n\n    Ihminen, valimon kuuman\n    tulesta nouset\n    ehjänä niin.\n\n\n\nÄÄNI\n\ntotuuden puolustajain monituhatvuotiselta kidutuslavalta\n\n\n    Lyö, lyö!\n    Mua soimaa katalin kantein,\n    en pelkää!\n    Ja vaikka käydä mun täytyy\n    nyt kahlituin rantein, —\n    sydän kauhusta jäytyy,\n    kun vitsovi selkää veriraippa;\n    en murru, en vaivu!\n\n    Lyö, lyö!\n    Pane ristikon taa,\n    ovet telkitse rautavantein,\n    pue ylleni pakkovaippa;\n    en taivu!\n\n    Ei säikytä julmat säädöt,\n    ei polttomerkit, ei häädöt,\n    vaan uhmaten kuolemaa\n    ylös kimmoan ehjänä silleen\n    kuin kotka, mi välttäen surmaa\n    käy lentimilleen.\n    ja uransa pilvihin piirtää.\n\n    Lyö, lyö!\n    Mua hurmaa\n    elon tuskat, ne siirtää\n    yli esteen ja muurin.\n    Lyö, lyö!\n    On kerta mun voittoni suurin.\n\n\n\nYLÖSNOUSEMUS\n\n\n    Mä luulin, tuli pimeys ja kuolon kolkko yö,\n    mut ylösnousemukseni vain tää on ihmetyö.\n\n    Pois alta paatten ponnistaa, min koston koura kaas,\n    päin päivyttä jo kurkistaa vesani uusi taas.\n\n    Kuin nuori viinipensas tuo käy keväin lehvimään,\n    niin jälleen ylös havahdun, elohon nostan pään.\n\n    Ylitse kiviraunion, mä mihin haudattiin,\n    jo oksani ne kaartuvat puhjeten kukkasiin.\n\n    Ja hervonneet on kädet ne, mi heitti kiviään,\n    ylt'ympäriinsä uuden sen mä maailman nyt nään.\n\n    Maa uusi on ja soinnukas kuin saari satujen.\n    — Myös täällä kohtaan hänetkin: unteni ihmisen.\n\n\n\nJÄÄHYVÄISET\n\n\n    Jää hyvästi, kammio, tuskien tuutu,\n    kivipiirrosseinä ja ristikkoruutu.\n\n    Pois riennän, aurinkokukille suoden\n    tuhat suukkoa, päivyen riemua juoden.\n\n    Jää hyvästi öitten olkinen soimi!\n    — Unet pois; eläköön elon taisto ja toimi!\n\n\n\nAIKA\n\n\n    Valtakuntain, kansojen ruhtinatar\n    lahjomaton, suur’ olet valtiatar,\n    konsa liikut laajalla astimellas.\n\n    Herjoihinsa sortuvat Rooma, Hellas.\n    Caesarien pöyhkien päättyy sarja,\n    pilviin piirtää Attilan ratsun harja.\n\n    Sinä yksin merkitä taidat leimoin,\n    mikä kestää, paalutat rajat heimoin,\n    kaaoksesta jumalat, uskot nostat.\n\n    Kaupunkien mustista komeroista,\n    maankin alta, vuorista, kaivannoista\n    tulvii vyöry, — missä sen ääret näätte?\n\n    — Vaunut vierii, vaihtuvi kyytivuorot,\n    airuitten torvien kaikaa kuorot:\n    »Kiitää tietään Ajatar, väistykäätte!»\n\n    Vuosisatain sortajat sinä kostat.\n    Spalernaja, Bastilji kauhistuvat. —\n    Entis-luomat vain ovat savikuvat.\n\n\n\nREPALERUHTINAS\n\n\n    Näätkö hänet, loihditun, ikinuoren\n    suljettuna luolahan synkän vuoren\n    kiertämässä kampia raskaan suurta\n    vitkaisen ajan.\n\n    Hänpä jalosyntyä, jumaljuurta,\n    leikkijöihin luotu ja sankartöihin,\n    solmittuna hornan on kahlevöihin\n    ankaran koviin.\n\n    Inha luola, limaiset seinät, katto,\n    permannolla liskoja, kyitä matto,\n    ilma täynnä höyryä tuhahtavaa,—\n    kaamea syvyys.\n\n    Tuhat-vuosin kampia siellä viertää,\n    nää ei, kuinka tähtöset rataa kiertää,\n    kulkee kuu ja aurinko tietään ravaa\n    äärellä taivaan.\n\n    Tuhat-vuosin loihdussa manausten,\n    onkaloissa kammojen, kauhistusten\n    maistaen vain sappea, herjan juomaa\n    maljasta peikkoin.\n\n    Näätkö hänet, kalpean, kaunokaisen,\n    ohimoilla kuultehen hohtavaisen,\n    kauneuttaan tuota ei tunne, huomaa\n    repaleprinssi.\n\n    Katso kurjaa ohdakekruunuansa,\n    karpaleita valjulla otsallansa,\n    olentonsa rääkätyn riutumusta\n    piinassa tuossa!\n\n    Ruhtinas noin syöstynä hornankuiluun.\n    — Kuka auttaa? Kellä on uskallusta\n    taistoon käydä, tarttua taikahuiluun\n    peikkoja vastaan?\n\n    Huilut soimaan! Repaleprinssi tuokaa\n    luolastansa! Valtikka käteen suokaa,\n    pelastakaa sankari kammitsoista,\n    kahleista jalo.\n\n    Sammuu tähdet, aurinko koht' ei loista,\n    jollei hornaa ihmisen voima voita,\n    vuoret väisty, vangitun päivä koita\n    aikojen yöstä!\n\n\n\nNÄLKÄKUOLO\n\n\n    Mit' on tää tyhjyys, kaameus,\n    ois ihmistenkö asumus\n    alaston luola, vertaa vailla\n    elomme mailla?\n\n    Näät, himmeässä sopessa\n    niin karkealla vuoteella\n    risoissaan lepää lapsi vieno,\n    onneton pieno.\n\n    On hymyttömät huuloset\n    ja kelmeät sen poskuet,\n    suu pieni itkussansa vääntyy,\n    lapsonen nääntyy.\n\n    Vaan äiti polon povelleen\n    lähentää, painuu vuoteeseen, —\n    sois kesken kovaa riutumustaan\n    hän lohdutustaan.\n\n\n    Mut äiti parka, poves on\n    nyt aivan tyhjä, hervoton. —\n    Ken kulkee? Katso, kalma siellä\n    on lähitiellä.\n\n    Ja lapsukainen hädässään\n    hapuilee pikku käsillään,\n    pusertaa kokee huulosilla,\n    vapisevilla.\n\n    On äidin tuskat kauheat.\n    Voi taivahiset jumalat,\n    jo heltykää! Oi kurjuusmajaa;\n    — ei armahtajaa! —\n\n    Niin tunnit kuluu, saapuu yö.\n    Miks, äiti, sydämesi lyö\n    noin harvaan? Kalma oves avaa,\n    sä etkö havaa!\n\n    Mut äiti lapsen vieressä\n    on liikkumaton, kelmeä.\n    Ja kalman katse heihin salaa\n    himoiten palaa.\n\n    Hän hiipiväisin askelin\n    käy, peittää kurjat suudelmin\n    ja leikkii suortuvilla lapsen,\n    tuon silkkihapsen.\n\n    He hiljaa tunkiessa hyyn\n    nyt vaipuu kalman syleilyyn.\n    Vain tuuli ikkunasta soipi.\n    Yö vaikeroipi.\n\n\n\nÄITI POJALLEEN\n\n\n    Uraasi käy!\n    Syvälle sieluhun juurra\n    usko, mi elon on pohja,\n    ainoa vakuus.\n    Ponnistuksissa puurra,\n    olkohon oikeus ohja,\n    töittesi takuus.\n\n    Uraasi käy,\n    vaikka sun, kalleimpani,\n    täytyy vuoria kantain\n    raivata tiesi.\n    Luonasi aatteissani\n    käyn läpi kärsimysrantain,\n    ollos miesi!\n\n    Uraasi käy!\n    Tehoton melto on rauta.\n    Elämän sulatuspaja\n    kuuluvi meille.\n    Taistossa itku ei auta.\n    Tuhoojas tieltäsi aja\n    häpeän teille!\n\n    Uraasi käy!\n    Nuorra jo suoritit vaalis.\n    Kaunis arpa, min nostit,\n    säilytä yhä!\n    »Kaikkien onni» se maalis.\n    Kalliisti kilpesi ostit,\n    olkoon se pyhä!\n\n    Uraasi käy!\n    Poikani, saavutat kerta\n    sen, mitä nyt jäit vaille.\n    — Aika sen antaa.\n    Soudat myrskyjen merta,\n    vielä sun aurinkomaille\n    onnetar kantaa.\n\n\n\n\nVapaita säkeistöjä vapaudesta\n\n\n\nPUNAISET UNET\n\n\n    Sen tiesin tammikuun tähtien alla,\n    kun yhtyivät aamu ja yö\n    syleilyyn pitkään,\n    kun ulapan rajaton hankivyö\n    katosi helmahan taivaanrannan\n    ja vihurit rannoilla soitti.\n\n    Mä tiesin, valheunta nukkuvi honka,\n    ohut-oksainen koivu ja kinoksiin painuneet pensaat.\n    Mä tunsin aatokset uhkean kuusen,\n    joka valkoiseen vaippaansa kätki\n    ikipunaiset, nuoret unet.\n\n    Mä tiesin, aatokset kylmän ja nukkuvan maan\n    kapinoivina, elämän uskoa täynnä\n    ne vankikahleissaan eli.\n    Syvällä maaemon uumenissa kiehui\n    ikuinen elämän mehu\n    salaa kohoten silmuihin pieniin\n    ja alle karkean kaarnan\n    taas aikanansa puhjetakseen uutta luomaan.\n\n    Mä tiesin yläpuolla pilvien piilevän\n    aurinko jättiläisen,\n    maan kuningattaren,\n    joka taisteleva oli vallastaan.\n\n    Minä tiesin kevään koittavan taas\n    ja kiitävän etelän tuulen\n    yli vapaan, aavan ulapan rannoille näille.\n\n    Tiesin, että jälleen kukkivi kumpu, lehvää kantavat puut\n    ja vapautta laulaa ilma.\n\n\n\nKEVÄÄN LAULULINNULLE\n\n\n    Mä tiesin: tosiksi muuttuvat suuret\n    punaiset, nuoret unet...\n    Pieni laulaja, miten suloisesti soitit\n    puhjetessa kevään,\n    jolloin rakas käsi poimi rintaani\n    ensimmäiset puhjenneet vuokot\n    valko-sinikukkineen\n    ja jolloin palaavain joutsenten helmivyö\n    sinitaivaalla siinsi.\n\n    Pieni laulaja, miten iloisesti visersit\n    painuessa lapion\n    maan mustaan, siunattuun multaan.\n    Täytti säveleesi avaruuden,\n    kun voimakkain iskuin\n    raivattiin maata\n    tai hepo asteli edessä auran,\n    jota ohjasi uuttera mies.\n    Pieni laulaja, yhä noin sinä laula:\n    kanna sielumme korkeuksiin!\n    Soita taivaiset unelmat,\n    joita siivillesi pilvistä satoi,\n    sydäntemme kuultaviin!\n\n    Pieni laulaja, kätköistä metsäin\n    tuo meille salaiset vihreät viestit.\n\n\n\nENSIMMÄISET VUOKKOSET\n\n\n    Kenen äänet, kuni hopeaiset tiu’ut\n    kujatiellä soi?\n    Kenen askelet niin kepeet, nopsat\n    olla voi?\n\n    Ketä sykyttävin sydämin mä vuotan\n    kotiportilla?\n    Kenen kuvan sieluhuni loihdin\n    vartoissa?\n\n    Hetki vain, ja kuusikujalta ne kohta\n    juosta kirmaisee\n    pikkutyttöseni; — rusosilmät\n    säteilee.\n\n    Koulustansa kuusivuotiaskin samoo\n    reppu selässään.\n    »Viivyitte!» — »Me jäimme vuokkosia\n    etsimään.»\n\n    Niin he kertoo, kilvan ojentaen mulle\n    valkokukkia,\n    kevätrinteheltä poimittuja,\n    kosteita.\n\n    Näin en iloinnut mä ensi vuokkosista\n    liene milloinkaan. —\n    Tunnen: elämäni kevät alkaa\n    uudestaan.\n\n\n\nMUISTATKO?\n\n\n    Muistatko: pieni, keltainen on mökki,\n    aamun rusko läpi oksien puuntaa,\n    käkö laulelevi kukkujaan.\n    Muistatko pajut, miten penkereellä,\n    ne parhaillaan keltakukkihin kietoutuu.\n    Ja ilmassa pääsky kiirii.\n      Muistatko lapsen pellavapään,\n      hän mökin pihapuistikossa\n      kiikkuu köysikiikussaan?\n\n    Muistatko sauhut kotoisen saunan,\n    'taas äiti sen lämmittää\n    lapsosiaan, omia armaitaan varten.\n    Ja kuule, pienet karitsaiset\n    navetassa pilttuussaan määkii\n    ja emoltaan maitoa etsii.\n\n    Tule, katso, lilja on puhjennut esiin\n    mullastaan tuvan ikkunan eessä.\n    Myös äiti päivänkukkia kylvää.\n      Muistatko lapsen pellavapään,\n      joka keskipäivän auringossa\n      paljasjaloin juosta kinuaa?\n\n     Muistatko pientä peltoa, jonka isä muokkasi,\n    loi ojat, kynti ja kuntoon saattoi.\n    Kas nyt siinä isä, tuulen tyyntyessä,\n    illan suussa vakaana astuu.\n    Noin hän vakkasestaan kauraa kylvää,\n    ja äiti katsoo, kylvölle siunausta toivoen.\n      Muistatko lapsen pellavapään,\n      joka isän kintereillä käy\n      ja pikku kätösestään jyväsiä heittää.\n     Muistatko?...\n\n\n    *\nKESÄN VIIMEISEN KUKAN...\n\n\n    Kesän viimeisen kukan,\n    lokakuussa puhjenneen ruusun\n    tuot mulle,\n    sinä kuusivuotias.\n\n    Sinun tummat kutrisi\n    ovat hienot kuin silkki,\n    ja ruskeain silmies pehmeää hohtoa\n    ja välkettä katsehes kirkkaan\n    en kyllin ihailla voi.\n\n    Olet suloinen lapsi,\n    suloisempi kuin puutarhani hienoin orvokki\n    tai karitsainen pieni.\n    Ja ilomielisnä helkkää\n    kuin laulelo linnun armaan\n    sun äänes.\n\n    Mun kuusivuotiaani,\n    tyttöni pieni,\n    keijuna liitelet ihmisten mailla\n    hymyisin huulin,\n    ja sointujen sädevuo\n    sinusta elämään virtaa...\n    Somat ovat leikkisi\n    ja herttaisesti totta pakinoit\n    päivän mittaan.\n\n    Suloinen kuusivuotias,\n    sinua nähdessä\n    sydän ihmisen lapsuuden kirkkaissa vesissä\n    kylpee.\n\n    Ja illoin,\n    kun silmäsi uneen painuu,\n    täyttävät hyvät henget huoneen, —\n    ne vuotees äärellä valvoo.\n\n    Tai koitossa aamun\n    säde päivän ikkunahan syttyy,\n    kun heräät.\n\n    Kuusivuotias tyttöni,\n    olet äitisi runo parhain,\n    hänen korkein luomuksensa,\n    suloinen lapsi.\n\n    Kesän viimeisen kukan,\n    äsken puhjenneen ruusun\n    toit mulle,\n    kiitos, kiitos!\n\n    En ole emosi minä,\n    noin suloista en synnyttää mä tainnut.\n    Kuin ruusun ikään\n    sinut elämä mulle toi.\n\n\n\nOMENAPUUT\n\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    valkeakukkaiset, morsiot kevään,\n    teissä on muistoja, teissä on suloa\n    elomme hetkiin, vaivojen retkiin,\n    vaihteleviin.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    kertokaa tarina\n    matalan majan,\n    aikainen aamu ja keskinen päivä,\n    elämän kalpea ehtoo.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    istutti teidät lapsosen käsi,\n    ohjaama äidin, neuvoma taaton,\n    vesasta vaaksanmittaisesta,\n    pienestä niin.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    tuosta on vierinyt vuosia monta\n    ilojen, tuskainkin.\n    Taatto silloin kylillä raatoi,\n    illoin muokkasi peltoa omaa,\n    korvesta kuokki apilaspellon,\n    soralla kattoi kujaisen tien,\n    viljeli kotoisen kasvistarhan,\n    pensahat hoit eli, ojaset oikoi,\n    pihalle laittoi kivisen kaivon;\n    sen ei kristallikirkas vesi\n    loppunut milloinkaan.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    vieläkö muistatte äityen armaan,\n    kullankeltaiset kiharat kuinka\n    riippui kulmillaan?\n    Tuolla hän koivikon rinteellä\n    suihkutti maitoa Kaunokin nisistä,\n    kiulusta juotteli pellavapäitä\n    kaksoispoikasiaan.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    kasvoitte kukkien keralla, joita\n    äiti se kasvatti hellin mielin.\n    Sireenit, jasmiinit puistikon puolla,\n    liljat ja komea »keisarinkruunu»,\n    asterit, neilikat, orvokit tummat,\n    tuoksuva reseda, jonka on seura\n    hieno kuin ystävän parhaan,\n    te sekä muut, joitten muisto ei haihdu,\n    vartuitte varrelta, kukkia loitte,\n    tuhlaten tuoksuja, värien kultaa\n    riemuksi rintain sykähtäväin.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    hymyten näitte, kuinka ne kohos\n    poikaset polvenkorkuiset,\n    kuinka ne nuoraa heitteli, hyppi,\n    linkosi palloa, lennätti leijaa,\n    kankaalla kirmasi huudellen\n    raikkailla lapsenäänillään.\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    miksi te äkkiä vaikenette?\n    — »Ikävä meidän on kummullamme,\n    katso, on harmaa kaivon vintti,\n    lahonnut, kallellaan,\n    matalan majasen ometta tyhjä,\n    kukkaset peitossa sammaleen.\n    Nähkää kesantoruohoa laihat\n    pellot kasvaa vain.»\n\n    Omenapuut, omenapuut.\n    Tiedän, kuinka se tarina päättyi.\n    Nurmi jo kattaa taaton hautaa,\n    pojat on mennehet merten taa.\n    Yksin majassa harmaahapsi\n    istuvi mummo,\n    heikko jo vanhuuttaan.\n\n    Yksin istuu miettehissään,\n    kirjettä vuottelee...\n\n    Omenapuut, omenapuut,\n    valkeakukkaiset, morsiot kevään,\n    saitte jo pilven itkemään...\n\n\n\nVAPAA TYÖ\n\n\n    Ken työlle eli\n    ja jumalilta sai\n    poveensa tulen sammumattoman,\n    hän onnekas.\n\n    Työ luova, hedelmöittävä,\n    mi kuvat toinen toistaan loistoisammat\n    eteemme loihdit,\n    elämän taikavoima sä!\n\n    Työ, lepommekin kirjokukin verhoot,\n    ja voimaa ikuista\n    sinusta ystävyyskin imee\n    ja rakkaus.\n\n    Työ, niinkuin ylkä sä\n    valittus eteen miehuusryhdein\n    käyt ojentaen kihlojas\n    ja hänet vuoritielle viet.\n\n    Työ luova, hedelmöittävä,\n    ei orjan kahle, pakko painava,\n    vaan vapaa, ilmaan avartuva,\n    ilojen lähde\n    sä ylkä ylvähin,\n    sun kanssas vaivat voitoksemme kääntyy\n    ja yöstä aamu valkenee,\n    sun lahjoistasi hapsillemme\n    ikuinen nuoruus heijastuu,\n    ja silmä, ajan himmentämä,\n    saa taivahisen loistehen.\n\n    Työ luova, hedelmöittävä,\n    sun miehuussyleilystäs meille\n    suloinen onni virtailee.\n\n    Työ, ylkämme,\n    mi otsallasi seppelettä\n    kuninkaan kannat,\n    Sinusta jumalia kiitämme\n    ja sulle viritämme ajast' aikaan\n    sävelen kaikumaan.\n\n    On sulta kaikki: riemu, tuska, suru,\n    on sulta leikki, lepo, lohdutus.\n    Sun miehuussyleilysi kaiken antaa,\n    sun rinnallas vain yks’ on voimakas:\n    suur’ Luonto...\n\n\n\nNUKKUVA MAA\n\n\n    Maa nukkuu,\n    siki-unessa raskaassa lepää.\n    Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot\n    hankien painavain alla.\n    Kansa nukkuu.\n\n    Maa nukkuu.\n    Kallistuneet ovat kinoksiin\n    niittyjen aidat ja avoimet portit.\n    Korpi on poluton, ummessa kujat,\n    ei kulje viittatietä kukaan.\n    Kuin kuollut on kylä,\n    ja kansa nukkuu.\n\n    Maa nukkuu;\n    vain unen horrosääniä kuuluu,\n    järeitä, katkeamattomia.\n    Metsän puut korostavat koko voimallaan,\n    ja syvään hengittävät lumikattoiset talot\n    nietosten keskellä,\n    ja kansa nukkuu.\n\n    Maa nukkuu.\n    Hyytyneet ovat lähteen suonet\n    maan uumenissa,\n    jähmeessä virta.\n    Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa.\n    Vain painajainen liikkuu\n    pahoin unin kiusaten\n    nukkuvaa kansaa.\n\n    Maa nukkuu,\n    Pohjolan pitkää unta,\n    vilun ja jään, talven ja kuoleman unta.\n    Ei oksain liikahdusta,\n    ei pyrähdystä pyyn,\n    ei kalketta yksinäisen tikan.\n    On muisto vain kaukainen, hyvä,\n    taru oraista, lehvistä, suven kasvusta.\n    On muistoa vain kuvaus kansasta,\n    joka rakasti, uskoi...\n\n    Niin paksu on lumivaippa\n    maan yllä.\n    Niin tiiviisti suljetut silmäluomet\n    on, ettei ne aueta voi laulun voimin.\n\n    Nyt ollaan kuoleman mailla,\n    ja kansa nukkuu.\n\n\n\nTAISTOHON LÄHTEVÄ\n\n\n    Mä taistohon, aavoille lähden\n    yli vellovan laineen,\n    läpi merten ja maiden,\n    halk’ usvien kohtalokkaiden, — —\n    en maineen,\n    en itseni, turhan en tähden,\n    vaan uskon, mi tähtien ratain\n    ja kaukaisten vuosisatain\n    taa viittaa.\n\n    Mä taistohon lähden;\n    sukupolvien poltosta veriin\n    tuli minulle syttyi.\n    Ja jos orjantappurateriin\n    jalat särkyvät, siivet ne kantaa\n    yli tuonelan tarhain.\n\n    Pyhät Jumalat, tietäni kaitkaa\n    läpi harhain,\n    mun kulkea sinne vain suokaa,\n    kussa sorretut huokaa,\n    ja mun suitsutusuhrini antaa\n    vain sille, mi aikojen tauluun\n    iäks piirtyy.\n\n    Mua kaitkaa,\n    kunis kirpoan voittolauluun\n    ja pois esirippu se siirtyy,\n    iäisyyttä mi peittää.\n\n    Käyn taistohon; aurinko heittää\n    sädesäihkynsä rannalle taivaan.\n    Ei vaivaan\n    huku etsijän tie,\n    vaan se huipuille, voittohon vie.\n\n\n\n\nMuistojen puutarhassa\n\n\n    Jos laulun kuningas mä oisin seppelpää\n    ja helmivyössäni ois kultaa kiiltävää,\n\n    yks helmi hohtaisi kuin kaari kuun, —\n    se Sulle oisi — himmentäen muun.\n\n           *     *     *\n\n    Viertä niityn tuoksuvaisen, kevein askelin\n    astuin, hopeaiset juovat piirtyi pilvihin.\n\n    Leijui silkkisiivet, kukkiin painui mettiset.\n    Sirkat soitti, häilähteli heinäin helpehet.\n\n    Kesyt kyyhkyt yli kedon lensi leijaten.\n    Vihannuuttaan hohti aho, punamarjainen\n\n    Kaikui armahani laulu koivurinteeltä,\n    laulu kirkas, hilpeä kuin kelloin helinä.\n\n    Niin mä siinä kukkamaata kuljin ihmeissäin.\n    Ilon virta vieri yli niittyin vihreäin.\n\n           *     *     *\n\n    Se kulta, jota sulta sain, ei ollut helisevää\n    ja loistosi, mi lumos mun, ei kuorta kiiltelevää.\n\n    Sydämes soit, se kultaa vain on pelkkää. Jospa kunne\n    mä katson, en sen vertaista mä maailmassa tunne.\n\n    Ja valtakunnat rikkahat ja värisointu-kuvat\n    sun kauttasi kuin lumoista minulle avartuvat.\n\n    Kerallas niinkuin leivonen, min siivet pilviin piirtyy,\n    mun sieluni nyt hattaroihin purppuraisiin siirtyy.\n\n           *     *     *\n\n    Kätes kaulahani kiersit virkkain:\n    »Kulta, kulta!» Yhä kuulen, näen,\n    miten hymyävi silmä kirkkain\n    kuni lähde, joka kimmeltäen\n    ruohostossa suvisäällä päilyy.\n    — Yhä näen: suortuvas kuin häilyy,\n    yhä tunnen käsivarttes sulon.\n    Kuiskees yhtyvi yön kohinoihin,\n    kun mä nukun. Ja kun aamun koihin\n    herään, tunnen askeltesi tulon.\n\n           *     *     *\n\n    Sun luokses tulin lemmen leikkilöön\n    ja tuokiohon hyväilyjen helläin.\n    Niin kevyt syke oli sydämelläin,\n    kun astuin autuutemme pyhättöön.\n\n    Sun jalkais juuressa mä istuin niin.\n    Sä käsin herkin suortuvani liestit.\n    Vaan sielustasi sanomat sai, viestit,\n    veit kätköihin mun syviin, salaisiin.\n\n    Mä tunsin kosketusta siipies,\n    vavisten kuljin pyhää, synkkää maata.\n    Mä mitä koin, en kuvaella saata.\n    Sä paljon avasit, — ah, sydämes.\n\n    Sun luokses tulin leikein, naurusuin\n    kuin kuljetahan juhliin iloisihin.\n    Mut suutelomme suli kyynelihin.\n    Löi sydän raskain, kovin kamppailuin.\n\n           *     *     *\n\n    Sano armas, miten oma niin sä olla voit.\n    Vasta eilenhän me kohdattiin,\n    ja jo tänään elämäni kirjaa luet.\n\n    Sano armas, mistä avaimen\n    salakirjoitukseen olet saanut.\n\n    Lue, lue, mitään kiellä en.\n    Murra sinetit! —\n    öinen itku, päivän nauruni,\n    lehdet ennen koskemattomat\n    avaa, avaa! — Sinä ystävä\n    jostain vuosituhansien takaa.\n\n           *     *     *\n\n    Pääni sun polvies varaan\n    laskeutuu.\n    Tässä mä onneni paraan\n    löydän, jos elämä veikin\n    osansa; lemmen ja leikin,\n    hohtavahelmisen uuden\n    luot ihanuuden.\n    Vain Sinä. Ei kukaan muu.\n\n    Pääni sun polvies varaan\n    laskeutuu.\n    Tässä mä suruni yön\n    uutimet avaan.\n    Irroitan itkuni vyön, —\n    Syväriin katsoa kammottavaan\n    saat Sinä, loihtia lohdun paraan.\n    Vain Sinä. Ei kukaan muu.\n\n           *     *     *\n\n    Sun kauttasi uudesti synnyin,\n    kätes hellä mun kiidättää\n    taas väylää, ohitse usvain,\n    mikä ollut on, kaikki se jää.\n\n    Kiviriippana kaikki mi painoi,\n    nyt kirvoten irroittuu.\n    Meren valtavan äänen kuulen,\n    pian aukeepi virransuu.\n\n    Taas uusia löytöjä kohti,\n    taas ryöppyhyn vuolaan veen.\n    Ja ne rannan ruostuneet paadet\n    iäks' jääköhöt paikoilleen.\n\n           *     *     *\n\n    Suljetun uutimen takana miksi\n    lamppu niin himmeesti palaa?\n    — Toisilleen tuli vierahiksi\n    kaksi, jotka sen salaa.\n\n    Himmeni lamppu, ja öljy kuivi,\n    uutta ei vuoda mistään.\n    Viety on torille morsiushuivi\n    kätköistä pyhäisistään.\n\n    Suljetun uutimen takana janoo\n    kuihtuen palsamin kukat.\n    Yöunen lohtua turhaan anoo\n    sammuneet ihmisrukat.\n\n    Palsamin kuollehet kukkaset putoo,\n    kellastuu joka lehti.\n    Hämärän lukki seittiä kutoo. —\n    Rakkaus kuolla jo ehti.\n\n           *     *     *\n\n    Oi säästä mun hiljaisuuttani\n    ja tuskani pientä majaa.\n    Mun täällä vuotavat kyynelveet,\n    ja mä itken ilman rajaa.\n\n    Elä lähesty askelin hälisevin,\n    suo kalmistolleni rauhaa.\n    Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,\n    sit' en toitota julki ja pauhaa.\n\n    Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,\n    sinetöity on musta ovi.\n    Ja jäljellä vain on hiljaisuus\n    ja raadeltu ihmispovi...\n\n           *     *     *\n\n    Sä ellös sure kukkaa katkennutta,\n    unelmaa särkynyttä elä itke!\n    Ei suotta suuri puutarhuri Kohtalo\n    puihimme iske, taimilavaa kitke.\n\n    Näät itää siemenet, myös vanhat juuret versoo,\n    ja nuput piillehet saa valojuomaa.\n    Taas kevät on ja toivo vihannoi, —\n    lehviä kyyhky kantaa, etkö huomaa?\n\n           *     *     *\n\n    Etsin aatoksin ja askelin\n    paikkaa, kussa kanssas lymysin.\n\n    Siellä lehvät leyhyi, heinät soi,\n    siinti kirkkahana päivän koi.\n\n    Viserteli sirkut laulujaan,\n    tulvi tuoksut puna-apilaan.\n\n    Löysin rauhan, suuren, suloisen\n    hyväilyissä silmäin rakkaiden.\n\n    Sinne kaihomielin kuljen ain',\n    vaikka kaukana oot, armahain.\n\n           *     *     *\n\n    Tunnetko, ystävä oi,\n    että mä kurkotan sulle,\n    ainoolle, rakastetulle\n    kättäni lämpöisää.\n\n    Halki melskeisen ajan,\n    ohitse taivahan rajan\n    läntehen, jonne sä läksit,\n    tuijotan yhäti vain.\n\n    Tunnetko, kuinka on sulle,\n    ainoolle, rakastetulle\n    auki mun sylini ain’?\n    Vuodesta vuoteen kannan\n    kaihoa täyttymätöntä,\n    jonka jo ammoin sain.\n\n    Sammu ei sieluni tunne:\n    lempi, min loihtusi loi.\n    Käyköön kulkusi kunne,\n    ah, sua ain' ikävöin.\n\n    Sulle mä päivin ja öin\n    kurkotan kättäni, joskaan\n    ystävä, enää et koskaan\n    palata voi.\n\n           *     *     *\n\n    Jo syksy tulee, talvi myös\n    ja raskas pettymys.\n    Puutarhassa mun unteni\n    käy turma, hävitys.\n    Edessä portin, suljetun,\n    on villiköynnös vain.\n    — Jäin yksin. — Vietän muistoa\n    rakkaitten vainajain...\n\n\n\n"]