[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fudE5AF0OHOCcbVlCzu9z76c1bobMolmeRkaJSGzikec":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3299,"Yölintu","Talvio, Maila",1871,1951,"3299-talvio-maila-yolintu","3299__Talvio_Maila__Yölintu","Kuvauksia menneiltä ajoilta","romaani",[],[],"fi",1913,null,33822,208803,false,74859,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Historical Novels","\"Yölintu : Kuvauksia menneiltä ajoilta\" by Maila Talvio is a historical narrative likely written in the early 20th century. The story unfolds in a rural setting, primarily focusing on the lives of the inhabitants of Yölintu manor, including the young lord Jaakko von Toll and the struggles they face amidst personal and environmental dangers, such as wildfires and poverty. The novel explores themes of family, societal roles, and the tensions between different social classes.  The opening of the book introduces the setting of Yölintu manor, where the youth and beauty of the von Toll family are portrayed against a backdrop of foreboding events, starting with the ominous atmosphere created by a devastating fire. The narrative captures moments of daily life, revealing the dynamics among characters such as the ever-vigilant eversti, his wife Mathilda, and their children, including Jaakko, who appear to carry a complex legacy. As their lives intertwine with the local community, the characters grapple with the implications of social expectations and crises, setting the stage for deeper exploration of their lives in a time of turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],181,"Historiallinen kertomuskokoelma sisältää kuvauksia menneiltä ajoilta. Teos esittelee Yölinnun kartanon nuoren herran Jaakko von Tollin sekä säätyläisperheiden elämää ja kohtaloita. Kertomukset valottavat suomalaista kartanokulttuuria, perhesuhteita ja sääty-yhteiskunnan tapoja.","Maila Talvion 'Yölintu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3299.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YÖLINTU\n\nKuvauksia menneiltä ajoilta\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nKulo\nSiironmaan tyttäret\nJuvelan kattilassa\nJuurikk'oja\nVanha impi\nBellevue\nPunatukkaiset\nLippi\nMorsiusvaunut\nSovintosunnuntai\nPunaiset liput\nNälkävuoden lapsia\nJoulukirkko\n\n\n\n\n\nKULO\n\nPitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa\nJaakko von Tollia sanottiin »Yölinnuksi». »Yölintu!» huusivat naiset\ntoisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut\nJaakko-herran kulkustensoitto. »Yölintu!» kuiskasivat tytöt ja menivät\nikkunaan. »Yölintu!» riemuitsivat lapset ja juoksivat pihamaalle.\n»Yölintu!» siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tiepuoleen.\n»Yölintu liikkuu», sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke\nalkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen\ntaakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi.\n\nEverstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta\ntytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli\nkamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän\nsilmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä\nvalkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli\nkuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja\neikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli\nkasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun\neversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä\noli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat.\nLapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla\nollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit\nirralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus,\njota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä,\nkehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken\nanteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli\nnaistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne\ntulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen\nei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.\n\nOikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne\nmonet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet\nmalttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä\nyhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun\nkruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin\nja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta\nkutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret\nkoskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi\nja teki mitä hän tahtoi.\n\nHän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset\nhiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin\nkehittynyt.\n\nTuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi\nkahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.\n\nPitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli\ntuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla\nvarsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi\nkutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle\naamuratsastukselleen työväkensä luo.\n\nKuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä\nollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien\nlaidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt.\nNokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat\nkuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat\nkämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun\nsaviastian haju.\n\nHevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi,\nnähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt\nyhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset\nja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja\npulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan\nsineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön\nlaidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä.\nYli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa\nkuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä\nvoinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin\nja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon\nalueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka\ntuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät\nhevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja\ntunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä\njalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.\n\nSamassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka\nviikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja\nrakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka.\nLapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille.\nMitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä\nvoinut erottaa silmällä.\n\n— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli\nlikemmä.\n\nHän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja\nkäänsi sängelle.\n\n— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.\n\nPitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille\nseuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu.\nTällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen\noli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti\nvalkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut\nsitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava\nvillavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.\n\n— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää\nsyytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.\n\nKulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko\nJaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli\npuhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan\nsuosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön,\nettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut\ntöistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan\npihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden\neteen.\n\nKirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin\nAlakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset\nolivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa\nolisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi,\nvaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian\nkanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin\nepäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen\nihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran\nvuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.\n\nPehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä\nvastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella,\nettä herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui\nhänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki\njollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla\ntaivaanrannalla.\n\n— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti\nja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta\nsovintoon. Ei, jumal'avita...!\n\nPehtori nosti lakkiaan.\n\n— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.\n\n— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin\nruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen\nrinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla\nSiironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian\ntapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu.\nTalo meni ja ihmisiäkin jäi liekk...\n\nEversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka\nkiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi.\nMiehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan\nlähteäkseen matkaan.\n\n— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti\nviemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.\n\nPuolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti.\nHetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan\nsavusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin.\nPekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa\nsaaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin.\nSiironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.\n\nEversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori\nkiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä\nerilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi\ntuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että\neversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen\nuskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti\nhypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin\npahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti\nvamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä\naihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.\n\nMilloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset\nsovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista\nvanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman\netunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun\nmaantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi\nsaanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut\nkuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa\nelämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin\naloittanut myöhemmin.\n\nOdotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa\nehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi\ntaitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein.\nHän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä\nviivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin\nkulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot\njalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului\nhälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen\nvartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset\nsitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä.\nEversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa.\nAuringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi,\nettä koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon\npohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa\nkeidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu.\nPerhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä.\nHelteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta\nkosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.\n\nVillavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle.\nOdotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät\nrattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat\npehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin,\netteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee\nperässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja\nrattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.\n\nKirottu haudankaivaja!\n\nYölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin\nkujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän\nkeltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.\n\n— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?\n\nKrouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän\nsanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin\nvuodatuksen.\n\n— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra\neversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata\nhäntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi\nolla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen\ntällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana...\n\n‒ Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.\n\nEmäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään\nHarttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui\nhumalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä\nlaahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni.\nHarttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli\nkuitenkin jäänyt pöydän alle.\n\n    »Ja nuori mies meni jahtiin\n    ja nuori mies meni jahtiin\n    sinne metsään viherjään,\n    sinne metsään viher...»\n\nEversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon\nsoittajaa.\n\n— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa\non tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.\n\nKerstin päästi irti Hartun.\n\n— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan,\npunaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se\nYölinnun maata? Herra siunaa...! Kotona Ruotsissa kerran... Mutta on\nse ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä\nsanon hänelle, Harttu, että jollei hän... Hän muistaa, mitä minä pystyn\ntekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan\nhänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen...\n\n— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan...\n\nKerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta\neihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja\nkatosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja\nälähteli:\n\n— »Nuori mies meni jahtiin... »\n\nLaulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen\njotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin\nkädessä.\n\n— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä\nhymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran...\n\n    »Hän kohtasi siellä ruusun\n    ja hän kohtasi siellä ruu...»\n\nRatsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja\ntuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta\nhänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi,\nkun emäntä kiroili ruotsiksi.\n\n— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, —\nettä on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin\nmetsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat\neläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata.\nKotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia\nasumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin...\n\nEversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan\nlujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen.\nHarttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten.\nIlmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan\navainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja\nhävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua,\nkirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut,\ntäytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta\nkaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä\nolleet lahonneet, makasi hiekassa.\n\n— Tänne minä sen eilen panin... varmasti tänne, ärisi Harttu\nvastaukseksi everstin kirouksiin.\n\n— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?\n\nHarttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti\nnojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.\n\n— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä,\njonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas\nsen täältä ottaisi?\n\n— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan,\npuhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.\n\nKellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin\ntiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli\nlitistänyt hevosenkengän.\n\n— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino...\n\nEversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.\n\n— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan\npakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy...!\n\n— Ja keitä ne olisivat...? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa\npiiskallaan miehen selkään.\n\nHaudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.\n\n— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.\n\n— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.\n\n— Mitkä herrat?\n\n— Yölinnun herrat.\n\n— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?\n\n— Menivät jahtiin. Poikkesivat.\n\n— Valehtelet!\n\nEversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi\nmaan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra\njoutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan\nyli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui\nhaudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi,\nettä Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän\nkaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen\ntäytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.\n\n— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon.\n— Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra\noikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät\nherrat eilen tulleet tänne... ja jollei se ole heidän syynsä, että\nkuoppa vielä on kaivamatta... ja jolleivät he tahtoneet mukaansa\nsaareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua...\n\n— Valehtelet, jyrisi eversti.\n\nHarttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen\nkasvoiltaan.\n\n— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan\nkirkontornia kohti.\n\nHarttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä\njalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä\nestäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä\noli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty\naitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi\nohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle\nhän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun\nhän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla\nainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin\nsumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin\ntaivaanrannalta.\n\n— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä\nja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on\npäässyt tuli... meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai\nettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja... ja\nJuvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.\n\n— Suu kiinni! huusi eversti portaista.\n\nMutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle,\nhän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa\nseurustellessaan kellojen kanssa.\n\nEversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.\n\n— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita,\nsoita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.\n\n— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä\npiti tulla... Ettei vain talo menisi... se antaa juuri sille kohdalle.\nJa Juvelan horha!\n\n— Soita, saatana!\n\n— Herra hyvästi siunatkoon!\n\nHätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti,\nirroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.\n\n— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että\nkellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.\n\nHän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan\nportilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka\ntilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään\nkulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen\nsyvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan\nSiironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.\n\nEversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä\nMathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat\nulvoivat pihamaalla.\n\n— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli\nmiehelleen.\n\n— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa\nkoiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi!\nlisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi\nsamassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja\npikkukääsit!\n\n— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa... Sinun\njalkasi.\n\nEversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi\nhäntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja\nseisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen\nulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija\ntuli, sanoi Mathilda-rouva:\n\n— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?\n\n— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.\n\nMathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa\neverstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista\neikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.\n\n— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän\npihamaalta.\n\nMathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon\nnuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt\nkiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana,\nhypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin\nvikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen\nkirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.\n\nEnsimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen\neverstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä\nrasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli\nsamaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä\nulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu,\nhuumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot\nhäämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet.\nLato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa.\nPian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon\nmaiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä\npuihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi\nmetsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen\nhypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä,\nikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne\nvilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko\nhänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa.\nSammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään\nkuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta\nvastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä\nsyttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti\nlentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin\nkädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka\neläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli\nvastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat\nympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi.\nTuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi\nhevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se\nne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö\npaloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin\nhiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se\nensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien.\nVarisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi,\nettä hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa\ntuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen\npystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei\nnähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet\nvallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai\nmenehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen\nympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.\n\n— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.\n\nEi vastausta.\n\n— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?\n\nEversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin\nvärinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko\npoika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?\n\n— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että\nhänen äänensä hukkui siihen.\n\nNo niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos\njoku joutuikin pois.\n\nEversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen\nvastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran\nmetsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra\noli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa\nsammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki\ntyötä hänen johdollaan.\n\n— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun\nherralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä\nsaakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.\n\n— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?\n\n— Taloa ei voitu pelastaa.\n\n— Palanut?\n\n— Perustuksia myöten.\n\n— Ihmiset?\n\n— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä\nkulmalla?\n\n— Oletko kuullut jotakin?\n\n— En.\n\nValtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois.\nEverstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna\nrievulla.\n\n— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä\non Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi...\n\nRattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.\n\n— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään\nmeidän herroista?\n\nEverstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki\nkysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi\nvältellen.\n\n— Olivat iltayöstä käyneet talossa.\n\nEversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.\n\n— Entä onko heitä nähty aamulla?\n\n— Oli kuultu laukauksia.\n\n— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!\n\n— Mitäs minä... en minä.\n\nKalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen,\nkieli pitkällään suusta.\n\n— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.\n\n\n\n\nSIIRONMAAN TYTTÄRET\n\n\nKaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle\nnuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita,\nrukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää\nmätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen\nja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä,\njoka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki\nedestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat\njättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti\nsinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli\nhalveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja\nsähisten.\n\n— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi\nluhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.\n\nHänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja\nsiihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.\n\n— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.\n\nVanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä\nvilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään\nitseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat\nnukkuneet itkuunsa.\n\nVanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä\njyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus.\nHänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat\nolleet: tulipaloon.\n\nHe olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin\noli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat\nvasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä\nitse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun\njuurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon\npuolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa\nruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta\nkun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä.\nMiehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli,\nkauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira\nhaukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa\nhenkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja\nlasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt\nMarjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut\nhäntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli\nsekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli\nvielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta,\nmutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti\ntulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu\noli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat\nlapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon.\nSillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet.\nJa se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen.\nKultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen\nenempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava.\nKuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton\ntietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten\npelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat\nkäyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä.\nEttei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä\nhän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella\nviimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.\n\nEversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo\nsiunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa\nensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat\nnähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin\ntalonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata\nkysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen\nkäteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli\nollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä\nherättämään.\n\n— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen\nohitseen.\n\nHänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi\nkaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet,\npysähtyivät häneen.\n\n— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.\n\n— On.\n\nEverstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin\nkalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista\nlasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä\nmitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja\neversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja\nrupesi itkemään.\n\n— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka\nhän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla\nkartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.\n\n— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse\nYölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria —\nsanopas nyt.\n\nEverstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.\n\n— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?\n\nEversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi\nhypisteli sitä ja sanoi äkkiä:\n\n— Sinulta.\n\n— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä.\n— Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa\nanteeksi...\n\nMutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.\n\n— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se\noli nurmessa, tai täällä veneessä?\n\nLapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja\nrupesi itkemään.\n\n— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut\nomakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja\nsilitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja\ntällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän\nmeni?\n\nLapsi viittasi metsään.\n\n— Menikö hän tuonne?\n\n— Tuleen, sanoi lapsi.\n\nEversti otti kätensä hänen päälaeltaan ja tuijotti kankaalle.\n\n— Tuonneko?\n\n— Tuonne.\n\nEverstin pää kohosi ja hän läksi astumaan siihen suuntaan, jonka lapsi\noli hänelle viitannut. — Marjaana, Marjaana! huusi vaimo maasta.\n\nHuuto kuului kauas, vaikka kulo humisi ympärillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa asteli Yölinnun rouva huoneesta huoneeseen ja portailta\nportaille huutaen poikansa nimeä. Mutta jos hän painoi kasvonsa\nperäkamarin ruutuun, jonka alla maantie kulki, ei hän nähnyt muuta kuin\nauerta, ja vaikka hän tuijotti silmänsä kipeiksi pihamaan hiekkaan, ei\nhän nähnyt muuta kuin samaista auerta. Se tuntui tulevan tänne aina\nonnettomuuspaikalta asti.\n\n— Everstihän käski lyödä koiria, että ne olisivat hiljaa, huusi hän\npalvelijoille.\n\nJa taas alkoi hänen retkensä ikkunalta ikkunalle, toisesta päästä\nrakennusta toiseen ja portailta portaille. Tallin ja vaunuliiterin ovet\nolivat jääneet auki ja lisäsivät ammottavaisuudellaan levottomuuden\ntunnetta, ikäänkuin näissä rakennuksissa olisi säilytetty jotakin\nonnettomuuden varastoa, joka vuoti ulos, kun ovet olivat auki.\n\n— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten\nvaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli\nkaukaisuuteen.\n\nHe kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun\neverstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot\nennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.\n\n— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen\nkeittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.\n\nKukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.\n\nOlisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli\neverstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten\ntavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.\n\n— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta\nrauhaa.\n\nKoirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja\nkoetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin\nmehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin\npalaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan\nlevottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!\n\n— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.\n\nNuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden,\nvihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin\ntutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän\nnuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua,\nlainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä\noli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä\nvaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja\npelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä\nvakavina.\n\n— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin\nsisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.\n\nPienen äänettömyyden perästä kysyi Fredrika Lovisa:\n\n— Ja minkä tähden?\n\n— Kukaties Jaakko jo on kuollut!\n\n— Sinä olet sietämätön! sanoi Fredrika Lovisa. — Sinä näyt kaikella\nmuotoa tahtovan, että Jaakko...\n\n— Olkaa Jumalan tähden hiljaa! sanoi vanhin sisaruksista, Amalia\nKarolina.\n\nNuorin sisar naurahti.\n\n— Etkö sinä luule, että minä tiedän, minkä tähden muka nyt ei saa\nhäiritä? Ajattelet erästä... joka ehkä on mukana sammuttamassa...\n\n— Sinä sietämätön olento...!\n\n— Sanonko ketä...?\n\n— Kukaan ei ole utelias.\n\n— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.\n\n— Anna!\n\nNuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä\nFredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa\npukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava.\nHän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.\n\n— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä\non jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä... Jaa-ah, minä\nen mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja\naiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin... Sanokaa heti\npaikalla...!\n\nFredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit\nolivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit\nsäilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden\nalapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt\nparrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut\nsisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä\nvinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.\n\n— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi\nAmalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta\nkuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto\nkirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa,\netteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän\nvoisi lukea niitä, vaikkapa piiat... Mutta miten isoisän memoaarit\nolisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?\n\nTytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen,\npeitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat\näidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat\nlakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä\noli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta\npieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille\nhuolellisesti piirrettyä kirjoitusta.\n\nIsoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?\n\nIsoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli\nmatkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli\nollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa\nYölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä.\nIsoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja\naina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja\ntytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä\npuhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen\nsanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!\n\nAmalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko\najan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille,\netteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä\nsivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.\n\n»Tullitarkastuksessa uhkasi minun käydä huonosti. Ranskalainen, joka\nnähtävästi ei voinut antaa minulle anteeksi, että olin lyönyt hänet\nlaudalta postivaunuissa...» »Minä siunasin kohtaloa, joka pidätti\nminut rajalla, sillä elin täällä pienessä maantieravintolassa yhden\nmieltäkiinnittävimpiä seikkailuja, mitä minulla elämässä on sattunut.\nJuodessani viiniä salissa kuului nyyhkytyksiä viereisestä huoneesta,\njonka ovi oli kiinni. Kysyin isännältä, mitä se merkitsi. Hän selitti\nminulle, että eräs nainen ja herra olivat tuoneet ravintolaan nuoren,\nkauniin tytön ja käskeneet pitää häntä siellä, kunnes he tulisivat\ntakaisin. Kun kaikki olivat erittäin hyvin puettuja ja kaksivaljakko\ntoi herrasväen paikalle, ei isäntä voinut epäillä mitään, vaan lupasi\npitää tytön päivän ravintolassa...»\n\nAmalia Karolina läiskäytti vihon kiinni.\n\n— Me menemme nyt mamman luo.\n\n— Et voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettet olisi mitään lukenut...\n\n— Voin, väitti vanhin sisar. — Olen nähnyt vain yksityisiä sanoja.\n\n— Ja lauseita! Minä ainakaan en ole niin pyhä, minä tahdon tietää,\nmiten ravintolassa kävi.\n\n»— — — pitää tytön päivän ravintolassa. Herra maksoikin sen päivän\nhänen puolestaan. Mutta nyt oli kulunut kaksi päivää eikä vanhempaa\nnaista eikä herraa kuulunut. Pistin kolikon isännän käteen ja sain\nhänen kysymään, eikö nuori nainen haluaisi tutustua muukalaiseen, joka\nehkä voisi olla hänelle avuksi. Isäntä meni, kuulin seinän läpi, että\nnaisen ääni oli sointuva ja sivistynyt ja ennen pitkää seisoi edessäni\nmitä ihanin nuori tyttö, joka avuttomana rupesi kertomaan, kuinka hänen\nkotiopettajattarensa ja tämän ihailija olivat hänet pettäneet. Minä,\nhänen silmiensä lumoamana, tein kohteliaimman kumarruksen, lausuin ilmi\niloni siitä, että kohtalo salli minun...»\n\nAmalia Karolina oli toiselta puolen vihkoa lukenut:\n\n»... Me vuokrasimme ainoan huoneen, mikä koko kaupungissa oli\nsaatavana, sillä oli markkinat. Sinne tuskin mahtui vuode, mutta muuta\nei...»\n\nHän läiskäytti vihon kiinni ja kääntyi pois, posket kuumina. Mutta\nFredrika Lovisa ei hellittänyt kirjaa käsistään, intti vain:\n\n— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!\n\nSilloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä\nse oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun\nkamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen\nJaakko-herran koirista oli tullut kotiin.\n\nAh, todella, oliko se tullut!\n\nKoiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen\nmaitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin\nse olisi ollut osa hänen pojastaan.\n\n— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.\n\nMutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.\n\n— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.\n\nMathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin,\nja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista\nväleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien\ntakana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.\n\nAlakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka\naikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen.\nRahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti\nperheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla\nja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että\npysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi\njuopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta,\nosaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja\nmuutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin\nkaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä,\naina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan.\nAinoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat\nheidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut\nportista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja\nantoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin\nkuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa,\njohon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.\n\nYläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka\nhetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni\nsäleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin\nkävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat\nkellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja\nheitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa\npitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!\n\n— Päivää!\n\nSigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin.\nAnna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska\nsillä oli pentuja, ja huusi:\n\n— Oletteko kuulleet mitään?\n\nHän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten\nkuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen\nvälillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.\n\n— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja\nkatsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me\npelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin... en minä tiedä... että isä ja\nJaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai...\n\n— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.\n\n— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.\n\n— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.\n\n— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.\n\nAmalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja\nvalkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla\nvetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja\ntoistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat.\nKun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja\nsanoi serkulleen Sigridille:\n\n— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet\non määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo\nolet häneen rakastunut.\n\n— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.\n\n— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin...\n\n— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon\ntytöistä, Karin.\n\n— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään\nhuomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla\nparemmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä\narkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.\n\nKoirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat,\nettä Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti\nkätensä aidan taakse ja palasi kotiin.\n\nKauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa\nsyliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet\nonnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi.\nMathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.\n\nKaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että\njoku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.\n\nMathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.\n\n— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei...\n\n— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti.\n— Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.\n\nKeskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei\noikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa.\nEhkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta\nsydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua\nsiihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin\ntuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella\nparvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat\nesillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret\nmenivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä,\näidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.\n\n— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä\nkärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja\nsyöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän\nnälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi\nantaa.\n\n— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta.\nJa hän rakastaa Jaakkoa.\n\nÄidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän\npostinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena\nruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski\nJaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu\nkasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.\n\nHuoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että\nkanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai\ntietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon\nonnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään\nasteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti\nZaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen,\nnääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun\nnuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin\npermannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia\nkatkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi\nsisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.\n\n— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No,\nkerro nyt, mitä sinä tiedät.\n\n— Mitäs minä sitten.\n\n— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa...\n\n— Niinhän me olimme...\n\n— No, ja hän oli... No, kerro nyt... Hän oli hyvä lukemaan, eikö niin?\n\n— Niinhän hän oli.\n\n— Ja sai testamentin?\n\n— Niin...\n\n— Ja oli kaunis...?\n\n— Niin, hän oli kaunis...\n\nTyttö vei suurilla punaisilla käsillään esiliinan kasvoilleen. Ei\nvoinut tietää, itkikö hän vai nauroi. Hän kääntyi ympäri ja läksi.\nHänen paljasjalkaiset askeleensa jymisivät salin siltapalkeilla.\n\nNaiset tuijottivat toisiinsa.\n\n— Kaunis, pääsi vihdoin Ellidan huulilta.\n\n— Kaunis, lausui postinhoitajatar kuin kaiku.\n\nKirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän\nmittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna\nkävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut\nkummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta.\nValkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat\njääneet vartioimaan yöksi.\n\nKaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui\nsammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön\nsyömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli\npäässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui\nsinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä\npöytään kuin minkäkin puunuijan.\n\n— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille,\nettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään\npaikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!\n\nHän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja\npuurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea,\nnokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.\n\n— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka\nteidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa\nteille, vaan ruoskaa...!\n\nHän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin\nMathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.\n\n— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.\n\nPekka ei puhunut mitään.\n\n— Etkö sinä pelkää? sanoi eversti ja nosti halkoa.\n\n— Mitäs minä, sanoi Pekka.\n\nHalko putosi everstin kädestä. Mathilda-rouva puheli Pekalle:\n\n— Ota mitä tahdot, mutta älä tule kotiin ilman häntä.\n\nPekka painoi lakin päähänsä ja läksi. Eversti tuli Mathilda-rouvaan\nnojaten sisään. Hän ei ottanut einettä enempää kuin hevonenkaan, joka\noli palannut palopaikalta. Mathilda-rouva koetti viihdytellä häntä ja\npuheli:\n\n— Me autamme hädänalaisia. Heidän pitää saada sama, minkä he ovat\nmenettäneet. Mitä sanot, jos antaisimme heille Juurikkaan torpan maat\nja metsästyslinnan. Minä olen suunnitellut kaikki valmiiksi. Päivä on\nollut pitkä.\n\nEversti pani kädet silmilleen, ikään kuin suojellakseen niitä joltakin\nnäyltä.\n\n— Heille tulee hyvä, saat nähdä. Kunhan Jaakko vain palaa. Ja mitäpä\nhänelle olisi voinut tapahtua. Huhut liioittelevat aina.\n\n— Tuo konjakkia, sanoi eversti. — Tätä särkyä ei pirukaan kestä.\n\nAvainkimppu helisi Mathilda-rouvan käsissä, kun hän meni konttoriin,\nmissä sekatavaravarastoa säilytettiin.\n\n— Varmaankaan ei sekään ole totta, että ihminen olisi joutunut\nliekkeihin, sanoi hän tunnustellen.\n\nEversti nauroi hirtehisen naurua.\n\n— Vai et usko, että se on totta. Minä olen näillä silmilläni nähnyt\nhänen hiiltyneen ruumiinsa. Tahdotko tietää, minkä näköinen se oli, vai\nuskotko ilman...\n\nMathilda-rouva lyyhistyi istumaan...\n\n\n\n\nJUVELAN KATTILASSA\n\n\nMennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut,\nkun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei\ntällaisella kuumalla kukaan jaksa.\n\nHän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli\nsekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten\nhymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.\n\nNoo, oletko... yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä,\npunalaitaisia silmiään.\n\nJaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja\nravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.\n\n— Herra Jumala sentään!\n\nHän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi\nkouraansa.\n\n— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan.\n— Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan\nse oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.\n\n— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi\nrintaansa.\n\nLippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka\nuneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä\noli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen\ntakana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta\nja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.\n\n— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi\nveneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.\n\n— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde\nilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu\njuotavakaan.\n\n— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.\n\n— Mitä päästit pois tytön.\n\n— Älä puhu, Lippi-setä.\n\n— Pitelitkö häntä pahasti?\n\n— Älä puhu. Viritä valkea ja keitä. Minä menen järveen.\n\n— Pese nyt sitten syntinen nahkasi, että olet kelvollinen taas syömään\nja tekemään syntiä... — Ei se syntikään miltään maistu, jos sitä\nkokoontuu kerroksittain.\n\n— Lippi-setä — ei se ole syntiä.\n\n— Mitäs sitten?\n\n— En minä tiedä — jokin toinen nimi sille!\n\nLippi-setä nauroi ja toi veneen pohjalta maihin padan ja kopan\nruokatarpeineen.\n\n— Mutta kuinka tyttö on päässyt pois, kun vene on täällä? Hänen täytyy\nolla saaressa.\n\n— Ei ole.\n\n— Oletko hakenut? Mitenkä hän sitten on mennyt?\n\n— En tiedä.\n\nLippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä,\nmutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut\najatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä\npaitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin\narkoja olle.\n\nLastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.\n\n— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.\n\n— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi\nLippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että\nkulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa...\n\nJaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja\nihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että\nsuuret, tasaiset hampaat paljastuivat.\n\n— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa.\nMitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas\näijä!\n\n— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. —\nKas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä\nhalu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos\npäästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista\nminulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan\nsaatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee\nsaaneensa, kun juo Juvelan viinaa.\n\nLippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen\nvuotavan kielenselkää alas kurkkuun.\n\nHän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella\noli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin\nSuomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa\ntavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin\ntimantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen\ntunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat\nmaasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen\nvoimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.\n\n— Tuli menee! huusi Jaakko.\n\n— Kas kyytä ja käärmettä...\n\nKatajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä\nliekillä. He sammuttivat sen helposti.\n\n— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi\najattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on,\nethän sinä nyt häntä noin...!\n\nJaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen,\nja hän katseli siniselle ulapalle.\n\n— Hän oli kaunis... ja viaton... hänellä oli hiukset — keltaista\nsilkkiä... Hän itki. Viheliäinen on ihminen!\n\nJaakko paiskautui pitkälleen.\n\n— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat\nmantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta.\nHerrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen\nja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden\npuolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään\nkuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden\nnokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä.\nRukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset\nlikenivät niitä likenemistään.\n\nHeti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti\nhyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi\nnaavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne\nponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt,\nrauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina\nsydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei\nvienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle,\njota he sanoivat kattilaksi.\n\nJuvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen\nsiinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli\nhän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran\nsuurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela\noli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen\nluonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän\nmuistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta\nhirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti\nleivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli\nkasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin\nnaavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän\ntoi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti\npolttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän\nmaan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti\nYölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon\nkäynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin\nhän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä\nJaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan.\nJaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin\ntahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja\npelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon\nvälillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin,\njota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda\nrouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa\npieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.\n\nKun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka\nmiilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui\näijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa.\nÄijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä\nheidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi\nvaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja\nhävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.\n\n— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän\nmeni niitä noutamaan.\n\n— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.\n\nHorha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio.\nJaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan\npiippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana\nsurvoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven\nvieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut\nhyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi\nikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.\n\n— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.\n\nKuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko...\n\nLippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa.\nHän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt\nrinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija\njokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet\nLipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.\n\n— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten,\nettä retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.\n\nJa niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän\naluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi\nollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin\nhän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan\nmetsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä\nsilmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin\nviimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu,\njoka oli kuin linnunpesä puunkolossa.\n\n— Täällä ei tarvita koiria. Enkö minä ole sanonut, ettei. Minä lyön\nkintut poikki jok'ainoalta.\n\nKävi selville, että koirat olivat pelottaneet karkuun kissan,\nJuvelan ainoan kotieläimen, joka oli sellainen kissa, että se piti\nisäntänsä sekä linnussa että jäniksessä. Tuossa tuskin olivat päässeet\nhöyryämästä sisukset tunkiolla. Jänis oli kissan tuoma. Ja joka satutti\nkätensä kissaan, satutti sen Juvelaan itseensä. Ja jos kissa jäi sille\ntielleen, niin hirvet Juvela lupasi nostattaa horhista ja lähettää\nsyyllisten kimppuun. Juvela sylkäisi ruskean lammikon kuivaan tuhkaan\nJaakko-herran edessä ja ärtyi ärtymistään tuntiessaan, ettei saanut\nvieraita suuttumaan niinkuin olisi tahtonut.\n\n— Sinä saat uuden kissan, sanoi Jaakko. — Toimitan kissojen maasta,\nAfrikasta. Siellä on kissoja niin suuria kuin susi ja ne ovat punaiset\nniinkuin Yölinnun suku.\n\n— Saatte mennä ja vielä oikaista nopeasti, sanoi Juvela. — Siitä ei\nkissa parane. Se on sellainen kissa, että se tuntee vihamiehen ja\nkynsii ja höyhentää. Ei sille yksi koira mitään olisi voinut, mutta\nkaksi.\n\nJaakko-herra ei enää uskaltanut kysyä, missä koirat ja hevonen olivat.\nLippi veti vaatteita selkäänsä, kun aurinko paahtoi liiaksi, ja\nkehoitti Jaakkoa maksamaan kissasta kymmenen markkaa.\n\nJaakko, jolle ainoastaan kultarahat olivat rahan arvoiset ja joka\nsen vuoksi aina koetti pitää niitä taskussaan, veti esiin kolikon ja\ntarjosi sitä Juvelalle.\n\n— Vai napin arvoiseksi sinä panet sellaisen kissan. Saatte nopeasti\nlähteä sinne, missä koirannekin juoksentelevat ja hakea minulle kissan.\nTaikka muistatte.\n\nJaakko olisi jo halunnut todenperään lauhduttaa Juvelaa.\n\n— Kuule nyt, Juvela, kissa on linnustamassa ja sinä pauhaat\npauhaamistasi, sanoi Lippi. — Se tuo meille vielä paistit\npäivälliseksi. Eräällä miehellä Ruotsissa oli myöskin sellainen kissa,\nettä se toi hänelle lampaankin, kun hän kyllästyi metsän lihaan...\n\n— Mene Ruotsiin — mitäs sinä täältä tahdot, sanoi Juvela vihaisena, ja\nherrat näkivät, että hän mietti lähtöä metsään.\n\n— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.\n\n— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä\ntahdotte. Kelloni tai saappaani.\n\nJuvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.\n\n— No, jos pyssyn annat.\n\nJaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen\nkivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti\nhihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen\nsilmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen\nkuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta\nvei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän\nheti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi\nheille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.\n\n— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja\nisäsi ja minun isoisälle.\n\n— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.\n\n— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin... niin minä asetan\nmyrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.\n\nJuvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen\nruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli\nlähtenyt.\n\n— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä\ntoisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin.\nKun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja\nsormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.\n\nJaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita\nkuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut\npanemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.\n\nLippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli\nhän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää\nkallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea\ntulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki,\najatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!\n\nJuvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka\narmollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.\n\nLippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja\narvostelukykyisenä.\n\n— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun\nJaakolle.\n\nJaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten\nkäydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa\njuomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että\ntaiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.\n\n— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.\n\n— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä\nkipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen\njuurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten...\n\nLippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.\n\n— Juotkos sinä itse? sanoi hän.\n\n— Juon.\n\n— No, juodaan sitten.\n\n— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.\n\nHän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt\nkulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan\nisäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies\nkuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti\njotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät\npäitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa.\nPimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.\n\n— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa\nvoimakauttaan.\n\n— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.\n\nÄijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi\nhäntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut\ntappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli\npoljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen\nvalotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan\nitsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja\nvihdoin Jaakko.\n\nHe tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja\nrupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon,\nettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä\njäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden\nvuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti\nnurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.\n\nHetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät\nikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä\nvalmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen\ntantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen\nja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin,\nikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän\ntempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen\neteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta\nvuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren\nharmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi\nsiihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen.\nMikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen\nhaikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja\nkuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin\njonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin\nkaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla.\nTuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen\nilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli\ntulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja\npoltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään\neikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.\n\nHän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli\nsellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen\neläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen\nkasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se\nmahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse\nolisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko\nponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän\ntaasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä.\nViimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru\njuoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet\nkääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi\nmuistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita\nhän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa.\nJaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.\n\n— Eivät ne mitään koiria ole, ärisi äijä, nuuskainen suu\nnauruntapaisessa. — Sudenpentuja. Niillä on jo sama sisu kuin\nsuurillakin susilla. Menkööt tuleen. Koiras ja naaras... niistä sikiää\nkokonainen karja, ja jos kuolevat, niin kuolee kokonainen susikarja.\n\nJaakon mieleen tuli kuin piiskaamalla ajatus, että hän aina oli\nhalunnut sudenpentuja kesyttääkseen niitä. Hänellä oli äiti, joka aina\noli pannut sitä vastaan. Mutta nyt tulivat sudet itse hänen luokseen.\n\n— Juvela, sai hän suustaan. — Älä hätyytä pentuja. Minä vien ne\nkartanoon. Leikkitovereiksi kartanon nuorille neideille. He ovat\nsisariani. Eikö sinulla ole säkkiä tai koppaa. Katso, etteivät karkaa.\nMutta mitä tuo valkea on? Onko maailman loppu? Viimeinen tuomio?\nViheliäinen on ihminen!\n\nHän vaipui voihkaisten maahan ja oli kuin kuollut, Juvelan asumuksen\nympärillä ryski, paukkui ja humisi. Lintuja tuli savun mukana.\nKukkometso putosi maahan, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt lentoon.\nKipunoita ja kekäleitä satoi. Tulikielet hyppelivät kattilan laidalla,\nottivat siinä vauhtia, hyppäsivät yli ja jatkoivat iloisesti matkaansa\nloputtomissa metsissä.\n\nJuvela jätti hetkeksi pienet sudet rauhaan. Ne painuivat läähättäen\ntoisiaan vastaan hiekkaan ja katselivat ulisten valkean menoa. Juvela\nnousi majansa katolle ja korjasi pois palavan kekäleen. Sitten hän\nläksi hakemaan säkkiä sudenpenikoita varten. Molemmat herrat makasivat\nkuin kuolleet.\n\nEnsinnä heräsi Lippi ja konttasi ulos majasta. Liikkuva säkki tuli\nhäntä vastaan, keikkuen ja kierien pitkin maata. Sammuneita kekäleitä\nja kärventyneitä kuusenkäpyjä oli tanner mustanaan. Vihdoin hän\nulkoa löysi Jaakon, nokisena, vaatteissa pieniä läpiä, ja sai hänet\nvalveille. He rupesivat muistuttelemaan, missä he olivat ja mitä oli\ntapahtunut. Jaakko etsi kelloaan, mutta sitä ei ollut. Lipin kello oli\nseisahtunut. Heillä ei ollut aavistusta, mikä viikon päivä oli. Juvelaa\nei näkynyt eikä kuulunut. Sunnuntai-iltana he olivat lähteneet kotoa,\nsen he muistivat. Ei mitään muuta.\n\n— Mutta ovathan toki sudenpenikat, sanoi Jaakko, kun sai selville mikä\nse uliseva säkki oli, joka kierteli pitkin pihamaata.\n\n— Mitä sinä niillä aiot?\n\n— Vien kotiin. Ne ovat hauskat.\n\nHeidän täytyi levätä, ennen kuin he taas jaksoivat muistaa jotakin,\nja vasta kun Lippi oli löytänyt heidän eväskoppansa ruokineen ja\njuomineen, virkosivat he sen verran, että jaksoivat nousta horhan\npohjalta katsomaan, miltä maailma näytti.\n\nSilminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä\nlatvoja.\n\nYölinnun herrat katselivat toisiinsa.\n\nKummalliselta näytti.\n\n— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.\n\n— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen\nnimeä.\n\n— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.\n\n— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti,\nettä kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä\nviikonpäivä on.\n\nHe saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja\nherättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä\noli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat\nhe kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi\nPekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa\najankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja\nrenki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen.\nKun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat\nlapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet\nnäyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan\npussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.\n\n— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!\n\nLeena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko\npudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.\n\n— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin\nkantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!\n\nHän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että\npalveluspiikojen pelästyksestä.\n\nKun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän\npussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään.\nNe olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan.\nSillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena\nviime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä\nkuitenkaan huomannut.\n\n— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi\nporrasta kerrallaan.\n\nMutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat\nhaukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi\nsylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen\npermannolle.\n\n— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan?\nKoiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset.\nEttekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat\nsusia.\n\nTytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien\noven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi.\nKyyneleet olivat hänen silmissään.\n\n— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko...\n\nHän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet\nja tuli äitinsä luo.\n\n— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat.\nMutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon\nmitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.\n\n— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä\nJaakon rintaa vasten.\n\n— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi.\nAivan toisessa päässä järveä...\n\nMathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.\n\n— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta?\nEhkä suurten soiden takana?\n\n— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?\n\nSuuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.\n\n— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä\naiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön,\nsinä rakas, rakas lapseni...!\n\nJaakko puri huultaan.\n\n— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona...\n\n— Minä menen heti isäsi luo.\n\n— Missä isä on?\n\n— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.\n\n— Onko isä sairaana?\n\nJaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille\nlihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat\nhienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki.\nTuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli\nantanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan\nreiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni.\nTytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien\npäivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet\nnäytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset\npystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle,\njosta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli\nmiesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain\ntarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin\nsudet seinään ja otti avaimen suulta.\n\nAlakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan\nYläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa.\nJaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen\nvieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä\nluona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen\nkäsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.\n\n— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun\nja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän\nolisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät\ntänne sinua kysymään... No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi!\nLuonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von\nTolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä\nSigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat\nsinut... Mutta kuule sitten eteenpäin...\n\nHän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun\nhe tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.\n\n— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.\n\nJaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti\ntuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.\n\n— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät,\nettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo...\n\n— Mitä sitten on tapahtunut? kysyi Jaakko.\n\nÄiti vaikeni ja he astuivat ääneti läpi eteisen ja isän\nkirjoitushuoneen.\n\n— Miksi pappa makaa täällä? sanoi Jaakko peräkamarin oven edessä.\n\nMathilda-rouva pyyhki nenäliinaansa.\n\n— Hän luulee kuolevansa eikä tahdo...\n\n— Eikä tahdo...?\n\n— tehdä minun huoneitani minulle pelottaviksi.\n\nMathilda-rouva vaipui tuoliin ja itki. Jaakko silitteli hetken hänen\nolkapäätään ja avasi sitten peräkamarin oven.\n\nLapset olivat aina kammoneet pientä, viileää huonetta, koska tiedettiin\nTollien kuolleiden läpi sukupolvien levänneen siellä ennen hautaamisen\npäivää.\n\nEnsimmäinen, mitä Jaakko näki, oli kellonsa tuolilla isän vuoteen\nvieressä. Jokin muisto alkoi herätä hänessä.\n\n— Hyvää iltaa, pappa.\n\nIsä vastasi hetken jälkeen:\n\n— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.\n\nJaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja\nmurtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä\nhänen syntiluettelonsa. »Sinä olet...» sanoilla alkoi joka lause eikä\nsiitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:\n\n— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut\niltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä.\nTyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli\noli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli\nsitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut\nliekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä\nsinä olit hänelle tehnyt?\n\nJaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän\nolisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut\nmitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta\nlatvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi\nsen.\n\n— Hyvästi, pappa, sanoi hän.\n\nEversti ei vastannut.\n\nYölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien\nperhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä\nviimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen\nmentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu\nja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä...? Hän puristi\nsormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa\nunta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä\nolikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa...?\n\nKun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja\nkyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään\nkuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi\nsyntejään.\n\n— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei\nitkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.\n\nÄiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään\nja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän\ntiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen\nvarassa.\n\nÄiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan\nhänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se\noli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui\nsiltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja\nhyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja\nmaantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen,\nmuuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.\n\nPitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi\ntulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven\npäälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen?\nMutta avain oli kolossaan.\n\nPiia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää\nsitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat,\nvaljasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin\nsydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan\nYölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme,\nettä koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi\nankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.\n\nJaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen\nvanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan.\nJaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja\nmenestyisi... Sormus oli tallella.\n\nHän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän\npäätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä\nodottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi\nohjaksia.\n\n\n\n\nJUURIKK'OJA\n\n\nSiironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että\nkarja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli\nsäilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa.\nTärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi\npalavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että\nkun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.\n\nMahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä\naamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen\ntyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja\nhänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä,\nhuutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin\ntoisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen\ntulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui\ntungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.\n\nHän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna\nainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun\nherrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla.\nRuotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti\nmuutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi,\noliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von\nTolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.\n\n— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa\nviisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät\nsekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle\ntakaisin!\n\nOlisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.\n\n— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja\nvakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu...\n\nNiin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa\nolivat turvassa.\n\n— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli\nnyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä?\nOlisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?\n\n— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla\nihmisten pihamaille meluamaan ja...\n\n— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset...\n\n— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan...\n\nNauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.\n\n— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi\nja ryöväri...\n\nPehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.\n\n— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne\nse punatukkainen koira, joka...\n\nKarkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin\nolisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä\ntalon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa.\nRukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin\ntäytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet\npantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta\nja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän\nläpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut\nisäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja\nkunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä\nsitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun\nhe tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili,\nkävi kartanon miestenkin surku.\n\n— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.\n\nJa ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.\n\nKun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas\nrattailta ja tahtoi syöstä latoon.\n\n— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin...\n\nYölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä\nkädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti\nhänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa.\nEmäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen\njoukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala\njoskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat\nkantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.\n\nSiironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin\npitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa\nääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa\nJuurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli\nollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi\noli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle.\nVarmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi\nYölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen\nSiironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea\nmaistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä\nkiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin\nsovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan\nensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta\nmetsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi\nSiironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle\nBellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu:\ntalonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa,\nja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa\npaidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra\nsopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa\nei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä\nolisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut\nkuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut\npalkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi\njo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti\npitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit —\nsen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan,\nsen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle\nsaatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä\npiti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille\nsyntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin\nvuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä\nsiitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa\nja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone,\njosta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä\nkatsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä,\neivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä\nhuoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.\n\nVanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana.\nTuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja\nkostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon\ntuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi\nuunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse\nkysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi\nvaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän\nväsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat\npitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli\nsekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä\ntäytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi\nlevottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan\nsisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja\npetäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin\nrukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi\nrauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä\nelämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan,\njolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä\nainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat\nolla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen\nja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä,\nkuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten\nvanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin\nmatalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen\njuurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina\nolivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä\n— äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona.\nYhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi\nhuudahtaa:\n\n— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä\nja me...\n\nÄiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa\nvaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi,\nettä Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.\n\n— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen\nseinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.\n\n— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. —\nMinkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että\nminä otan sen pois?\n\nVanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa\nsisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen\notsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja\nsilmät olivat kirkkaat.\n\n— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs\nsinä olet ollut niin kauan?\n\nHerra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui\nvuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä\nkulta!\n\nHän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään\nemännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän\nemännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että\nsieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja\nvirrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.\n\n— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista\nhiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin\nkauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne\ntuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden.\nMissä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä?\nKauankin?\n\nVanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään.\nJa vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin\nsiemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään\nja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti\nMarjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain\nliitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.\n\n— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään...\n\n— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita\nmuikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.\n\n— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja...\n\n— Mitä emäntä siitä, kun vain tulee terveeksi...\n\n— Niin kyllä, Vappu. Älä mene ihan vielä. Minä nousen ikkunaan...\n\n— Ei emäntä nouse yksinään. Jolleivät jalat kannattaisi, kun emäntä\nniin kauan on ollut vuoteessa...\n\nEmäntä yritti lähteä liikkeelle, niinkuin terveytensä aikoina, mutta\njalat olivat tunnottomat.\n\n— Emäntä odottaa vähän. Minä noudan apua, niin autetaan emäntä ikkunaan.\n\nVanhus kiirehti läpi suurten, outojen huoneiden keittiöön ja kaiken\nmatkaa hän lateli raamatunlauseita ja kertoili, mitä oli tapahtunut.\n\n— Emäntä tulee terveeksi, puheli hän keittiön ovella. — Tahtoo jo\nsyötävää. Minä paistan muikkuja. Hiilillä, tahtoo. Niin on Jumala\nmaailmaa rakastanut, että hän... Riikka tulee auttamaan, emäntä tahtoo\nnousta katsomaan järveä. Riikka heittää nyt sen työn... Ja kun hän\nlähestyi kaupungin porttia, niin katso, kuollut kannettiin ulos ja se\noli äitinsä ainoa poika ja hän oli leski... Riikka heittää nyt ja tulee.\n\n— Etkö sinä kuule, mitä sinulle sanotaan! huusi punaposkinen piika ja\nkolisteli astioita liedellä. — Olekin jo höpisemättä. Mikä hänet nyt\nolisi parantanut. Sitä sinä olet puhunut jo ennenkin. Ehtii odottaa\nsiihen asti, että minä saan padan tulelta. Kaikkien tässä pitääkin\nkatsella järveä. No, lähdetkö siitä höpisemästä, tai minä huudan\nisännän sinua opettamaan.\n\n— Riikka ei taitaisi tahtoa, että emäntä tulisi terveeksi?\n\nRiikka paiskasi käsistään kauhan ja veri näytti pyrkivän tirsumaan\nesille hänen poskistaan.\n\n— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että\ntulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa\njo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole\npitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas\npassattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä\nkäsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat\nparantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta... Minä jätän\nsen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa...\n\nPiika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti\nhänen perässään tuli Riikka.\n\n— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän\nentisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?\n\nRiikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen\nja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat\niloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän\nvuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin\nköykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.\n\n— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?\n\nHäntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään,\nholhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan\nkäsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi\navuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä\nahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut\neikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.\n\nOnnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa\nääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan\nnavettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti\nvoinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.\n\nEmäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän\noli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä\ntuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta,\nmutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan\nvälit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli\nlainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia.\nVarmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli\npitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.\n\nMetsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan,\nkädessä punakukallinen puuvakka.\n\n— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.\n\nPiika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja\nselitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee\nterveeksi.\n\nIsäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä\njoutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin\nolivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin\npysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä\nhevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli\nsuoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa\näitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli\nollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen,\nettä hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli\nlausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin\nvalekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.\n\n— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.\n\n— Vai luulet sinä... että paranet.\n\n— En minä vielä pääse käymään.\n\n— Vai et vielä pääse käymään... Vai et vielä...\n\n— Mitä sinä puhut...?\n\n— Mitäs minä sitten.\n\nIsäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.\n\n— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.\nJa voi vielä seotakin.\n\n— Kuka hänen sekoamisensa tietää...\n\n— Käänny koreasti takaisin vain.\n\nIsäntä käänsi hänet, käsipuolesta vetäen, taloon päin ja hetken\ntuskiteltuaan piika palasikin.\n\nMutta isännän mentyä oli emännällä entistä voimakkaampana se tunne,\nettei hänen olisi pitänyt palata elävien joukkoon, vaan yksintein\nkuolla. Hänelle tuli siitä murhe. Jos isäntä olisi ollut huoneessa niin\nkauan, että olisi voinut puhua hänen kanssaan. Mutta isännällä oli niin\npaljon mentävää.\n\n— Mikä se on se piika? kysyi emäntä kerran.\n\n— Mikä piika? sanoi isäntä.\n\n— Se korea ihminen, joka tässä palvelee? Eihän tässä muita olekaan.\n\n— Jaa Riikka — niin, hän on piika vain. Mitä sinä sitä kysyt. Täytyihän\njoku ottaa, kun sinä sairastelit.\n\n— Enhän minä sano, ettei olisi pitänyt.\n\n— No, mitä sinä sitten? Tekevä ihminen se on — täällä on\nrakennusmiehiä, täytyy niille olla ruokaa.\n\n— Enhän minä sitä. Älä nyt... puhutaan nyt.\n\n— Minun täytyy lähteä Vamperiin. Sovittiin, että tulisin...\n\n— Kyllähän sinä... Minä vain kysyisin... Se on pian tehty, älä ihan\nvielä... Sitä minä vain, että eikö muutettaisi kotiin!\n\n— Kotiin — mitä sinä nyt...? Tiedäthän sinä...\n\n— Tiedän, Siironmaahan tarkoitan. Se se kuitenkin on meidän kotimme...\nEn minä täällä parane. Siellä minä paranen palaneiden kantojenkin\nkeskellä. Rakennetaan talo uudelleen...\n\n— Älä nyt. Tiedäthän sinä, että on vaihdettu everstin kanssa. Siironmaa\non everstin...\n\n— Kyllä hän vaihtaa sen meille takaisin, kun kuulee, että se on minun\nsyntymäkotini. Minä menen ja lankean polvilleni armon eteen.\n\n— Mihinkä sinä menet ja lankeat...? Ole koreasti siinä. Minä käsken\nVapun.\n\nIsäntä läksi ja Vappu jäi. Emäntä makasi silmät kiinni. Ripsien välistä\npisarteli kyyneliä.\n\nIsäntä istui Vamperin luona ja opetteli ruotsalaisesta kirjasta. Hänen\ntäytyi niinikään olla rakennusmiesten luona juttelemassa, että he\npysyisivät hyvällä päällä. Vamperi oli mukava ja leikkisä mies. Ja\nhyvin tekivät rakennusmiehetkin, kun heitä piti silmällä ja väliin\nantoi heille ryypyn. Ei enempää, ettei tullut liikaa.\n\nEräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli\nkivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan\ntuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja\ntuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä\njotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen\nkuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.\n\nUni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva,\nhänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä\noli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin\nollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne\njossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän\najatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet\nnähnyt.\n\nParin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin\nikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten\nilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta,\nja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat\npimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän\noli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän\nsytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren\nkirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle\ntaskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki\nkovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi\nja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.\n\nPonnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin\nraskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut\nnähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.\n\nPitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan\nmielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita\njohonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän\najoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin\nylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa,\nmissä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä\npäähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin... Kerran hän oli\nhuonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran\nhän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä\noli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja.\nKerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja\npenkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa,\nnousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.\n\nMutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja\nahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja\ntapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut,\nhelpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.\n\nVihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli\nYölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.\n\nEikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut\ntapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan\nJumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon,\npaljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain,\nmiten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.\n\nKerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli\nJuurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli\nkyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon\nirralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua\nPekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä\naivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset\nne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi\npuhua.\n\nPekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi\nilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko\nhän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei.\nSitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä\ntulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä\nvoimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja\nJohanna kysyi:\n\n— Miksei mennä kotiin?\n\n— Ollaan kotona, vastasi äiti.\n\n— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.\n\nPekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä\nkatajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä.\nHänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.\n\nNiin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi\nhän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa\neverstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä,\nsen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu\nkuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi.\nKaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että\nhän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen\npoikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin\narvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön\näitiä, Siironmaan emäntää.\n\nPihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois,\nkun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen\nkysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli?\nMetsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin,\nkun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän\nherrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet\naamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput\nja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa.\nSinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta.\nEverstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli\nväkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli\nehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He\njäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat\naamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty\nmetsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko\nyön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin\ntytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla,\nmenivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin\nsytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti\noli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja\nvasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!\n\nKuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!\nJaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!\n\nJaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen,\nlinjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi\nhänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia\ntulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota\npitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän\naatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa.\nHän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi\npoikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä\nkuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.\n\nEikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa.\nKoettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että\nJumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa!\nTeidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että\nminun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä\ntaistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan...\n\nKiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän\notti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi\ntiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan\npuhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi\nrakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan\neverstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä.\nPian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten\ntapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt,\netteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän\nvaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva\ntarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta.\nOlisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi\nollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti\näidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta.\nEverstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää\nedes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton\npoika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt\npäivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta\nuskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata\nlevottomuuttaan ja unettomuuttaan.\n\nVerraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli\nolevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot\nkävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella\noli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt.\nOlisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.\n\nYölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut\nsurupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia\nohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa\nJaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa.\nHänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa\nsaadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi\nja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon\nvarrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista\najatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.\n\nEräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja\notti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.\n\nEverstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.\n\nNiin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti\nkumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut\nhelpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen\nristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen\nsynnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen.\nLapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät\nennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt\nyläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei\nitse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo\nrukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin\nkerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas\ntai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului\nalkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi\nMarjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.\n\n— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon,\näänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt,\ntai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin —\nse oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen\ntytär? Onhan?\n\nVanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä\nraihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää\nkäytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he\nlupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja\ntäyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.\n\n— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy\ntäällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut\ntänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.\n\nKesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli\nlapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.\n\nNiin kuluivat päivät.\n\n\n\n\nVANHA IMPI\n\n\nPitäjän tytöt olivat vaipuneet suruun ja murheeseen. Oli kuin ilo\nJaakko-herran mukana olisi kaikonnut seuduilta. Salokylien tyttäret,\njotka olivat kuunnelleet pyssynpauketta metsissä, tunsivat ikuisen\nhiljaisuuden siitä puoleen painostavan sydänmaita ja muistelivat\nkaihomielin aikoja, jolloin kartanon nuori herra oli pysähtynyt\nkaivolle ja naurattanut heitä. Herrasneidit hypistelivät päivänkukkia\nja kyselivät repiessään irti valkeita lehtiä: palaako hän? kävelivät\nYöjärven rannoilla ja suuntasivat jännittyneen katseen jokaiseen\ntulijaan, joka taloa lähestyi.\n\nEllida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa\noli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän\npalautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä\nhetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut\nhäntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella\ntuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole\nomani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!\n\nAlakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja\nsilmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän\noli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri\npihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän\nselkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut,\nvaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat\nuskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat\nmolemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat\nyhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät\ntulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun\nvalheen.\n\nYölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai\nhaaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä\nkatoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat\nilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa\npalvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat\nJaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat,\nettä maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet\nsitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää\nkunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä\nhoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut\ntulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.\n\nMutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin\nkirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties\nminne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta\nlähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin\nmonta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä\ntäytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen,\niloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika\nnuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun\ntapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä,\njoka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä\ntaivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty\nkaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen,\ntulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.\n\n— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti\nkimpun kukkia vyöhönsä.\n\n— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen\ntullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee\ntiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten\nomasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten.\nTiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee\nteidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua\nei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä...\n\nSuuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva\nSederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella\nrakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti\nlapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja\nvastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen\nukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan\nja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja\njäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti\nsanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna\nkymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli\ntapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille.\nMutta tänään...\n\n— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.\n\n— Minä? sanoi Zaida-neiti.\n\n— Niin te, piru vie — kukas muu?\n\n— Näytänkö minä kipeältä?\n\n— Mikä teihin on mennyt? Te olette kymmenen vuotta nuorempi kuin\nkymmenen päivää sitten.\n\nPostineiti punastui kaulaa myöten ja vei hätääntyneenä käden\nrinnalleen, ikään kuin jotakin salaisuutta suojellakseen.\n\n— Patruuna imartelee.\n\nSilmät painuivat maahan.\n\n— En, piru vie. Saako ehkä onnitella?\n\nSilmät avautuivat.\n\n— Miksi?\n\n— No, miksi nyt nuorta... tai keski-ikäistä naista onnitellaan?\nSiksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on\nhypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on\ntullut orjaksi.\n\nZaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni\nveitikkamaisesti kallelleen.\n\n— Onko orjuus sitten niin onnellista?\n\nKun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie...\n\nPatruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo\nhartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt.\nMutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut\nkiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua\nkirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä\nkäsiteltiin postikonttorissa.\n\n    — »On okaat ruusuilla,\n    mato jäytää lehtiä...»\n\nKauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi,\nettä postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi\nZaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän\nkoskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.\n\n— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän\nvain...\n\nPostineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän\nviime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät\ntoiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan\nvihkoaan.\n\n— Tahdotteko todella kuulla...?\n\n— Tahdon helkkarissa... Jollei se ole liian pitkää...\n\n— Ei se ole pitkää... tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen\nmukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys...\n\n— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin\nnuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.\n\nPostineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän\npatruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.\n\nKyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa,\nsilliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille\nrakennuksen päädyllä.\n\n— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja\nminä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista...\n\n— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä\ntekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin\nteevettä.\n\n— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti\nkumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat\nniin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten\nkääriliinojen.\n\n— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun\ntyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka\nhänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni\nmajuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin\ntuntee.\n\n— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. —\nKun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä\nsatumaista hintaa, piru vie... hitto vie! sen vuoksi että olisin\nlahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.\n\nKatkeruus vanhan rouvan äänessä oli kuin tiivistettyä sappea, kun hän\njoka sanaa korostaen vastasi:\n\n— Eikö patruuna af Enne luule, että sille muut osaavat antaa arvoa?\n\n— Kyllä, kyllä, kyllä, helkkarissa, hyvä rouva! Mutta sellaista hintaa\nen enää panisi toista kertaa.\n\n— On asioita, joita ei arvioida rahassa, patruuna af Ehne.\n\n— Niin, niin, tietysti, helkkarissa.\n\n— Malja on sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta. Siitä tulee\ntyttäreni ainoat myötäjäiset, jos hän kerran menee naimisiin.\n\n— Hän menee nyt, sanoi patruuna salaperäisesti.\n\nVanha rouva iski häneen silmät, jotka terävinä kuin naskalinnenät\ntuijottivat rypistyneistä kasvoista.\n\n— Menee? Pyydän patruuna af Ehneä selvemmin lausumaan...\n\n— Mitä perhanaa — enkö ole puhunut selvästi? Kuunnellaan nyt, jahka\nneiti Sederholm itse puhuu...\n\nVanhan rouvan pahat, kylmät katseet iskivät tyttäreen, joka ontuen\nasteli hiekkatietä taivaansinisessä puvussaan, kankeasta paperista\nommeltu vihkonen käsissään.\n\n— Mitä sinä aiot? kysyi äiti.\n\nTytär meni hämilleen ja puna hänen poskillaan tuli polttavaksi.\n\n— Patruuna vain halusi kuulla jotakin, kun on näin kaunis ilta.\n\n— Niin, sanoi patruuna — olisihan se...\n\nPitäjällä tiedettiin yleisesti, että vanha rouva Sederholm suuttuessaan\noli hyvin julma tyttärelleen. Tänä iltana katsellessaan rouvaa uskoi\nKauniston herra todeksi senkin huhun, että hän oli lyönyt lapsensa\nrammaksi.\n\n— No, lue nyt, että mammakin kuulee, sanoi äiti pirullisen makeasti.\n\nTytär tunsi lähtevänsä pettävälle jäälle, mutta hänellä ei ollut\nmuutakaan neuvoa kuin lukea, koska äiti jo oli nähnyt vihon hänen\nkädessään.\n\n— Minä luulen, että tee tulee heti, yritti hän.\n\n— Odotetaan sitten, että tee tulee.\n\nÄiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse\nmaahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita\nhän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston\nherran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli\nniin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja\ntaisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit\nmilloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy,\netteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti\nSederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä\nloppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka\nhänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi\nteetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa.\nTee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna\nvalmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti.\nPuhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä\ntarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi,\ntoiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.\n\n— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.\n\nTytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin\nhetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt\nhiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen\nauttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten\nneitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja\nuljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt\nhänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa.\nSiitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa.\nHän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui.\nKaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut,\nkun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille\nei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen\nmahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:\n\n    »Kun nuolikotelonsa Amor\n    se tyhjentää,\n    niin vuotaa sydän verta\n    ja silmä kyyneltää.\n    Vaan rinnass' asuu autuus ain,\n    jonk' antaa lempi vain... »\n\nKauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan\nymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää,\nettä hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän\nheltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat\nkasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin\nsulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili\nhäntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin\nnenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja\nZaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin\nhän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin\nsuinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja\nloukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän\nkiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen\nsuuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta,\nmitä postiherrasväellä oli nauttinut.\n\nSeuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina,\nFredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He\nkysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä\nselvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä,\nkun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden\npenkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon\nvaloisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta\nmerkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin\ntavallisesti.\n\nEi istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin\nsiinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu\nneljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi.\nVerhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan\nraihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala\nrautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut\nseinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin\nkorvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä\ntai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.\n\nKuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret\nneidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä,\nkuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja\nkatkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät\nkaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon\nsohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja\nsanoi:\n\n— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?\n\nSeurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut\nneiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut\nsineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.\n\n— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta\nuhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen\nsyyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu\nkehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.\n\n— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha\nrouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän\nveljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.\n\nZaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen\nverhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea,\nettei hän enää olisi voinut kalveta.\n\n— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla\nminun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en\nole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan\nkirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin\nminun äitini tulee.\n\nTytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat\nsinettyneen valkoiset.\n\n— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään\njäähyväisiksi.\n\nHänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä\nloukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen\nseinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.\n\nVanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina\nniiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn\nnauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:\n\n— Hän on saanut kirjeen!\n\nJa Ellida af Enne itki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli\nuni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.\n\nNyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua\näkkiarvaamatta, ja silloin —!\n\nHänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että\nhänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän\nodotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota\nja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä\ntapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?\n\nHänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa\nmarkkaa — mistä hän ne saisi?\n\nKun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa\nsummaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista,\noli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan\nja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli\nhän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista,\njoka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka\nhän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut\nmonta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei\nmistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin\nhänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä,\nöisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa\npiteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis\nkärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan\nhäneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.\n\nHänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy\nkainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat.\nPatruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa,\nvaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä\nkassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä\nei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään,\nkunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.\n\nHän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan,\nmikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi,\najatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn\nsuunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja\njo liikkui lähipitäjissä.\n\nSilloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti\ntuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet\npäättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin\nalle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi\nvähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien\nkuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi\novelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi\nsulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.\n\nKun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja\nmielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä\nkuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli\nsitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä,\nkuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli\nrahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen\nulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran!\nPitele äitiä jossakin... ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut\nryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun\nhuoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän\nkerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut\nolevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin\nja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja\njuoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään\npoveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois\novesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.\n\nJumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun\navaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit,\npani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.\n\nJumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt\noli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.\n\nHän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla\nkirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän\nmenevänsä äitinsä vihaa kohti.\n\nVanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että\nkallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun,\njoka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa\npuolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret\nsinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja\npaiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa\nollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten\npalannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa\nvartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan.\nMoneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin\nnyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.\n\nOnnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot\nnaskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.\n\n— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?\n\n— Tulin juuri kävelemästä.\n\n— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!\n\n— Mamma... mamma, antakaa anteeksi... minun täytyi... Olihan mamma\nluvannut sen minulle...\n\n— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin...\ntai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset\nja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista... Heti paikalla...\nlähdetkö!\n\n— Mamma...!\n\n— Heti paikalla...\n\n— Minä en voi...\n\n— Mitä sinä et voi?\n\n— Tuoda sitä.\n\n— Et voi... ja mikset? Oletko sinä heittänyt sen jokeen? Oletko sinä\nsulattanut sen sepällä? No, sanotko... Vai luulet sinä, ettei äitisi\nosaa kurittaa sinua, tai että sinä lakkaat olemasta lapseni, kun olet\ntullut vanhaksipiiaksi eikä kukaan enää sinusta huoli... No, missä on\nmalja?\n\nÄidin kädessä oli hiilihanko. Tytär oli käynyt aivan tyyneksi.\n\n— Minä olen myynyt sen.\n\nHiljaisuus seurasi tyttären sanoja.\n\n— Myynyt — mitä sinä sanot? Myynyt?\n\nEi voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen.\nSilloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.\n\nHetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää,\nlyöntejä ja hätähuutoja.\n\n\n\n\nBELLEVUE\n\n\nSeitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon\njohdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä\nväitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli\nniin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin.\nJaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon\nkasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina\ntyttöinä suorastaan kärsi.\n\nSellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti,\njoutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli\nantanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi\nisä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin\nläksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia\npäästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle\nantanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain\nsydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset\nvalat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten\ntekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten\nvälillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa\npoistumaan talosta.\n\nSellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta\nsellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa\npäästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.\n\nKauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut\nvalmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi\ntapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston\nherra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta\npuhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin\nvastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin\nventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja\nnaureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan\npäähänpiston.\n\nHän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli\nniin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun\nkartanon ohitse.\n\n— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, —\nvoitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te,\nkellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa,\nmateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne\nkaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän\nmateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä\najaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia\nja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei\nkukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei\nsaanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat\n»Ukot» kellarista esiin!\n\nKauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton\nenää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa.\nHänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi\ntarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat\nolivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja\nkellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin\nsaanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä\nBellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse\nolivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki,\nettä Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.\n\nNytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan.\nTäytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.\n\n— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla\nvasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että\nse vielä on täysi...\n\n— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston\nherra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin\notetaan lammas.\n\nSvanberg rupesi nauramaan.\n\n— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän.\n— Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän\nsanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari\nporsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on\ntaiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen\njuhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että\nporsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion,\nettä se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa\ntyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua\nolalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä...\n\n— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta\ntai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein\nsaakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on\nkysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka\ntäällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin... Niin,\nniin...\n\nSvanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli\npäivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen\nkäsiään.\n\n— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras\nystäväni. Onko hän... onko todella...? Monet hauskat pidettiin. Hän\noli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän\nkuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän\non päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä... Onko hän kuollut —\nonko tullut kirje?\n\n— On, sanoi Kauniston herra vakavana.\n\nHän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi\npatsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he\nvoineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa\ntiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat\nsuuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty\nmonta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen\nkuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat\nmuistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan\ntuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu\nHongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän\nHerramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja\nAlakartanon herra — Yläkartanon ei.\n\n— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan\npaperia.\n\nJa hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka\nkuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa.\nJaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta\nkuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi\ntietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut\nhirveä vaikkapa pilvistä.\n\nKauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen\nja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa.\nKauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.\n\nIllalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja\nfrakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa\nja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä\nhahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi\nja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit\nolivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so.\npullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.\n\nKun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston\nherra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston\nherra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan\nkunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian\nvarhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli\npoistunut elämästä.\n\nUutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti\näänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies\nvaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen\npoikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi\nkuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja\nnäytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena\nja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään\nikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra\nrupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian\nkuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.\n\n— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei\nJaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy\nylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä\nmyöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle,\nettä Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on\nkuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.\n\n— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.\n— Poikkesin juuri siellä... Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.\n\n— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka\nhämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään\ntekemistä Yölinnussa, muista se.\n\nMistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen\nnähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin.\nÄkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni\nulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja\nhuitoi käsillään.\n\n— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen...\njonka kanssa saattoi olla... jolla oli sydän. Mutta jos sinä... sinä\nsenkin... proprietääri valehtelet, niin... niin sinun käy pahasti!\nSen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia\nKauniston nurkan alle... ja... ja... Hän oli ainoa ihminen, sanon\nminä...\n\nVähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin\nasettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se\nvastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma\noli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja\njokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari\nSvanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna\nmustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla»,\nja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin\nverran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta\npanna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät\nnöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä\nrikastunut heidän kaikkien kustannuksella.\n\n— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari\nSvanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen\nluokseen.\n\nKaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä\nerää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi\nlompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat\nviisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna\nmukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski\njuhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta\nmarkkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat\nterassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon\nherra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa,\nsiellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä\nsitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka\ntaskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.\n\n— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.\n\n— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.\n\nHän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.\n\n— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että... jos on\nepämukavaa näin seurassa... kun on juhlat.\n\n— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi...\nhävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa...\n\nKauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja\nkrouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen\nkuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö\ntarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja\nKerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun\nKerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken\noli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa\nhänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä,\nmutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.\n\nKeskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät\nikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko\noli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka\ntahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko\nruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen\nhumalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti\nhänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä\nkiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät\nnauramaan.\n\nLaulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus\nhaikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä\nyössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen\nilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä\nlausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja\npermannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille\nhoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat\nsitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin\nsuuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten\n»Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.\n\n— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut\nolette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle.\nHänen pitää saada seisoa hirvien keskellä... hirvien kunniavahti aina\nympärillään... Pronssinen Yölintu... Juvelan kattilan partaalla...\nkeskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla... Ainoa mies!\n\nLipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä.\nKrouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja\npulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.\n\nHetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten\nBellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana\nerottautui taivaanrannan loistosta.\n\n— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut?\nkangersi Alakartanon herra.\n\n— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra\ntakaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.\n\n— Mitä?\n\n— Ei mitään, piru vie.\n\n— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?\n\n— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen\nkunniakseen!\n\nLippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel\nharmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli\npakahtua hartauteensa.\n\n— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin... Kerstin, pois\nsurunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!\n\nHän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta\nja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia\nnauharuusuja.\n\n\n\n\nPUNATUKKAISET\n\n\nKun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät\nhe kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle\nnaapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.\n\nSuurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa.\nKuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän\nsilmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä\nraskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli\nviime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli\ntullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia.\nJoka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat\nkaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei\nottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut\najatuksia.\n\nEverstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon\npunatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia,\nvaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt\npunatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies,\najaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen.\nMilloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa\npukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna\nei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui\nvakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili\nhän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen\nkysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli\nsilloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen\novet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen\nheitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.\n\nKotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi\nkertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli\nkuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä.\nKuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja,\nhiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli\nmuodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla.\nAlaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei\naurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot\npaljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.\n\n— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle\nhevosten juodessa.\n\nÄänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:\n\n— Tohtii kyllä olla tukossa.\n\n— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.\n\nMutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie\nkulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.\n\n— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.\n\n— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.\n\nHän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski\nhän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle,\npuhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen\nalas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen\njäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki\nhevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat\nrannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui\nlumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon\nerottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat\nkallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin\nsiivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia\njoutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan,\nhevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin,\nsihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka\nsäännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä\nraskaammin.\n\nMathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut,\nkun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja\nkuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.\n\nHän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut\naavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia.\nHän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli\nollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut\nkirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne\nne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli\nelänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.\n\n— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on\nsärkyä.\n\nMathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä\nympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut,\nettä kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle\nvaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.\n\nHe tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin\nnietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat\nkuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään\nelonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka\nalas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne\nhevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä\nsaarella ja tällä aukealla.\n\nJärvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi\najaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti\nnoustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat\nkuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin\nhukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko.\nEversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että\nhän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä\nkelpaisi mihinkään.\n\n— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on\nmuina talvina käynyt ylempää.\n\nSyytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina\nteet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään\nkulkuun.\n\n— Aisa on poikki.\n\n— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että\nmeidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!\n\nEversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli\nvikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa,\nnauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut\nniillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä\nnoutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin\nistumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan.\nMutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka\ntapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen\nsisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä,\ntuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa\nturkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka\ntantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä.\nSaattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että\nolisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen\nhankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen,\nikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka\ntuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen\neteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen\nodottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän\nkiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja\nhomeenkarvainen kenkä.\n\nIkkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää\ntoisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista\nhangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli\nkeski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun\nrouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen\njalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.\n\nOvessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja\nmennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa\nuunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut\nkauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä\npäivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken\naikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin\nkäsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja\nnosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi.\nYölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle,\nmutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa\nja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta\nkituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.\n\nKaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän\nhymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt,\nmiten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille\nikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui\nja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat\nonnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat\nkäsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen\nikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista.\nYölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle.\nHän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi\navautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten\nluona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän\nkuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön,\njoka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi\nhuivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen\nja seurasivat, mitä tapahtui.\n\nYölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja\ntunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille,\nettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen\nluontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että\nhän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään\nkotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta\nsamassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja\nkäsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet\njäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois\nlapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.\n\nUlkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.\n\n\n\n\nLIPPI\n\n\nOli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät\niloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat,\nrullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin\nja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät\nnotkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa\nkoira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun\njuostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin\nrasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon.\nAlakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja\nsukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen\nuhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa.\nTyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski,\nkun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.\n\nPerheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt\nhyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan.\nHeiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.\n\nEikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa\nRantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä,\nettä hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään\nkuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.\n\nNaisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin\nvateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin\nsieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään\nluudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja\nrupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.\n\nÄlä sinä siinä... luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te\nkeittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte\npois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi.\nHahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin,\nteidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin\nTai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat\nseurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.\n\n‒ Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi\ntämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies,\nvai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin\nsinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on\npienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä\noiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että\nFilip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta\nnuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu\nkuin näkinkengänkuori... Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin\ntiedät, että siihen paikkaan minä sinut... Vai hiirenviinaa! Isäsi ei\nkärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet\nlakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut\nmiestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit\nollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen\nmaailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja\nsetäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta\nmitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi... No mihin\nsinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt\nsinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että... että olisi\njuotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja\nsellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi\nollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa\nja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä...! Mutta\nnyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä.\nKanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat\ntäällä isäsi leipää... Tule likemmä sanon minä... Muistatkos sinä isäsi\nsaappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin\nJaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä.\nJaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen.\nKoira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin\nsaareen... Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.\n\nLippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja\ntahtoi nostaa hänet ylös.\n\n— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä... Muistatteko, kun\nJaakkokin kantoi teidät.\n\nTytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti\nisä ylös ja rupesi nauramaan.\n\n— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi\nteille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut\nesille, ne ovat minun rahoillani ostetut...\n\nHän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin\novea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli\nnuorempi tytär.\n\n— Vai sinä punatukka...! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin\nsinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan\nmies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin,\nsyntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko\npitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä\ntapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn...\n\nTyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.\n\n— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän\nvasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun\ntaitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko\ntyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla\nolisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä...\nsinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko\nte sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen\npyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula...\n\nHumalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.\n\nTyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat\nhänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut\nsyödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän\nhalusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois\navaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia.\nVai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla\npotkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan\nsaranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei!\nHän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan\npiika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen\ntyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi\npiru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.\n\nHän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja\nkantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi\nollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän\nhuhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää\nolivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien\njoukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.\n\n— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän\nole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa,\nniin ettei hän tiedä mitä hän tekee... Hän on Yölinnun syntisiä\npunatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi...\n\nYhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:\n\n— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja\nKarin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin.\nJa ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja\nhengen puolesta.\n\nJaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty\nseurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo.\nHumalainen ihastui.\n\n— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi\ntervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen\nonnellinen... Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta\nmiksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia\njuhliimme? On katettu sadalle hengelle... koiralle, tarkoitan. Filip\nvon Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin...\nMutta älkää haljetko... se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain,\nminäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa\nluulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa\nvasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet,\njotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa... Koirat suovat anteeksi...\n\nHän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi\nnaulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä\npitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja\nikään kuin tottunut.\n\nKun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki\nYläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.\n\nHihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan,\nkävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa\nkoirien kanssa.\n\n\n\n\nMORSIUSVAUNUT\n\n\nOli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli\nrumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut\ntaloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa\nkaltaisina. Oli ikävä.\n\nYölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja\nkävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt\nseurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki\nloukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se\noli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa.\nVanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia\nihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha\nveljeä vastaan.\n\nJoka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti\nYölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen\nvastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin\njaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten\nvähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he\nnukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle.\nJos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät\nhe saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä,\nniin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja\nommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta.\nJa ikävää sekin oli.\n\nMamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta.\nSatoi vettä. Oli ikävä.\n\nNuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa\nluvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja\nrenkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai\nse lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies»\ntai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi\noli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän\noli pitänyt sitä sylissään...! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit\ntietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli\nAnna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af\nEhne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll.\nHelsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas... Anna\nkertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin\npunastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia\nKarolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä\nhän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että\nuutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan\nköyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei\nhänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen\nhänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti\noli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja\nentistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin.\nMutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi\npäivien ikävyydessä.\n\nOli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen\nkeksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla\ntuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja\nkuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja\nvastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna\naikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut\nAnnan tarkoitus.\n\n— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän\nnuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa,\nAmalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti.\nEihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä\nole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.\n\nUnisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä.\nSeikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon\nsiihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki\nkahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita\nsiitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen,\njoka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla\nsen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin\ninnoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se\nolisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät\nviedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä\nyllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä\nvirui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen,\nniin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.\n\nAnna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä\neverstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan\näitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli\nsaattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä\npeittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille\nolkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla.\nAmalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.\n\nTädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä\nharsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.\n\nTytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat\nkiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän\nkuva riippui, ja ilveily alkoi.\n\nHenkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa\nsuureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.\n\n— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti\nMathilda Gyldenhjelmille.\n\n— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.\n\n— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.\n\n— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.\n\n— Kyllä, herra kapteeni.\n\n— Ehkä te sallitte pari kierrosta.\n\n— Kiitoksia.\n\n— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.\n\nTäti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän\nääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.\n\nKapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda\nGyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.\n\n— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.\n\n— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.\n\n— Te tanssitte ihanasti!\n\n— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!\n\n— Mathilda... minä...\n\n— Hiljaa, hiljaa...\n\n— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa?\nNojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte\nraitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan\nteitä...\n\nKapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa\nensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.\n\n— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin\nte palkitsette minun luottamukseni.\n\n— Armollinen neiti...\n\n— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni...\n\n— Armollinen neiti... minä...\n\n— Täti-kulta...\n\n— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet\nniin hyvin ansainnut...\n\n— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän\nkreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.\n\n— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla\nväärinkäyttänyt...\n\nSiinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti\nnauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut\nsellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.\n\nTällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.\n\nKartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria\nkatettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja\nei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne\nolivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja\nvaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein\nhiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin\nkokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin\npohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.\n\n— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. ‒ Minä tahdon\nmiehen ja lapsia.\n\nAmalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.\n\n— Kuinka sinä puhut!\n\n— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni\nmiehen vaikka mistä.\n\n— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.\n\n— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä\nheiltä salata. Miksi meitä ei naida... miksi ei kukaan tule? Pian\nme olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja... lahot... ja\nhomehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha\nsokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä\nmaailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!\n\nAmalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.\n\n— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut\nniinkuin... niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka\nluulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.\n\nAnna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas\nkuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin\novi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina\npäärakennusta kohti.\n\nHe kulkivat ääneti, kukin mietteissään.\n\n\n\n\nSOVINTOSUNNUNTAI\n\n\nKerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja\nkaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria,\njotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli\nruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.\n\nSe pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen\njumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille\ntai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui\nkartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien.\nAatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia\nkielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin\nkyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän\nsunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään\nolikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi\nmyöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin\npitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia\nkristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta,\njohon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi\ntapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja\npaaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen\nmuita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen\nkanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin\nhänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko\nsanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja\njumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen\nmyötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.\n\nEverstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat\ntottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja\nmuutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta\nsitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton\nsovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat\nmielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään.\nTurhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut\njärjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja\nhartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä,\nkirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli\ntullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän\nseurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle!\nHän mietti ja mietti.\n\nJa kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin\nkääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli\npainanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien\nvakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei\nollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin\nhuomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat\nitsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten\nystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä,\nkun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes\njoulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti\ntoimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat\ntaivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista\nraha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi\nse Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa\ntytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli\njaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet\nhunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan\nvakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään\ntahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan\nEllida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi\nsiis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.\n\n— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja\nsulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään\ntakeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat\nmaksamaan.\n\nKauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa\ntaivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä\nkaikki masentuneena talosta.\n\nYölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti\ntahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti\nsielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja\ntyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei\neversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä\nkaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun\nei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään\nveljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen\neivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi,\neivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.\n\nAlakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi\npihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen.\nPiti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin\nrahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun\nnaiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei\nniitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti\naihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden\nainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä\nolisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.\n\n— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi\nFilip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli\npihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on\nsäveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa,\nkunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset\nryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja\nmurisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara\nkurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin,\nlaihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon\npääkäytävällä.\n\nFilip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti\nrangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa,\njuuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi\neverstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen\neverstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut\nhevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.\n\nVanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta\nsanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen\nvanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen\nmielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa\nveljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan\nvalitteli kipujaan.\n\n‒ Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse.\nMutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille,\nkuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.\n\n‒Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin\nmielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.\n\nFilip-herra yskähti.\n\n— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika,\njosta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki...\n\n— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi\nrovasti korjaamaan.\n\n— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille\npiti annettaman niinkuin kuninkaallisille... Kuka niitä muistaa...\n\n— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan\nniskoilleen syytä.\n\nTalon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet\ntulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen\nuhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli\nodottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki:\ntuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia.\nTalon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea\noli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.\n\n— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti\najatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi...!\nNe ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja\ntulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.\n\nLippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo.\nLippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä,\nhalasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää,\nkunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko\nmaailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin\nsovintosunnuntai koittaakaan.\n\nToivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio\nauki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä\npois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten\nvaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi\ntieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja\nherroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He\npudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle.\nPitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat\nsuoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen\nistuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat,\nruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja\nkynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen\ntaivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti\njumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista\ntarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista\noli vaikeampi saada selkoa.\n\nEtupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja\neverstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat\nlaihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat\nesiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan.\nHe tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli\npääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin\nennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa\nkirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat\nsyvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden\nkahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli\nnaimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen\nolevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset\nrinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi\npäähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan\nja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin\nasti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin\nhartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen\nsilmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan.\nHeidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja\nsylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin\nlevottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno\nolisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle\nkovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se\nputosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella\nvoimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä\nkohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit\nolivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä\nvirsikirja, ja taasen torui Lippi... Joku koira tuli sisään ja kulki\nnuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua\nsiitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut\nYölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen\njännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä,\njoka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka\npainuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan\nnostamatta. Kellot soivat.\n\nPitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat\nkainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät\nkahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami,\njoka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja.\nEnnen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä\nSvanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun\nalttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki,\nharvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat\nseisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat\npanneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi\nsen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi\nsiitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi.\nJa sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä\nkuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja\njoutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten\npäät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä\nsuoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan\nhattunsa ja tiuskahti.\n\nSaarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä,\njota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän\nposkensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan.\nHeillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan\nettä kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen\nehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri\nyhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.\n\nSuloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit»\nvierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti\nkatumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski\nhartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin\nalakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston\nrouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina\nalttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen.\nTärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari\nnaista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti\noli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä.\nSilmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana\nkuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi\nveli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin\nse olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.\n\nSoo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!\n\nHänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa\npäässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi,\nkuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli\nkiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.\n\nTällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta\nhäpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan\nedessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.\n\nHän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».\n\n\n\n\nPUNAISET LIPUT\n\n\nSyyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle.\nMuualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten\nasukasten tehtävä tilaa tuleville.\n\nPitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he\nolisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se\noli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä\nenemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli\nvaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin.\nNyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen\nsisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat\nsuorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista\noli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin\nlauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän\nkohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita\nmiehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan\nsiitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa.\nHän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu\njoutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän\nköyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua,\nkun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.\n\nKun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat\nherrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna,\njos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi\ntuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle\nkartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian\nikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen\nteko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin.\nSvanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat\nherrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon\nmitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat\nvalvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen\nkylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota.\nMukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli\nKauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja\nlausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi\nkehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi\npystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä\nihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän\nvanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän\nkolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti,\nettä heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi\nvävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli\nvakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän\nolisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä\nolisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra\noli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan\nolisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti\ntäyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää\nkallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.\n\n— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää.\nAjatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan\nole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He\nhikoilevat leipää... ja tottelevat... ja käyvät kirkossa. Miehet ovat\nsiis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä\neivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja\ntärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä\nmies eikä herra? Se on epäsikiö, se on... etana?\n\nKauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he\ntepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.\n\n— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä,\njota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen\nkissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa\npäätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen\nitse nähnyt!\n\n— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.\n\n— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä\ntahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan...\n\n— Lyhyesti sitten, Lippi!\n\n— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko,\nminun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni... Tuhat kertaa hänen\nmaljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi\ntullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi\n— sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra.\nJaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi\nkulkea... Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi.\nHerra...\n\n— Riittää jo, Lippi...\n\n— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati\nKauniston patruuna.\n\n— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi\nYöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista»,\nnimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä... Se jaksaa se, sillä\non hartiat kuin myllynkivet...\n\n— Mutta etana! huusi Kauniston herra.\n\nLippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.\n\n— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen\nherra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko\ntekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.\n\nKumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti\nsuuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta\nnaapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika\nnousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja\nlupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi\nsilloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että\nhänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli\ntähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu.\nYksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut.\nÄäneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui\nesiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä\noli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä\npystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja\ntarkastamaan pyssyjään.\n\nNiin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria\nihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne\nja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla\nlipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä\nja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän\nkuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta\noli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput.\nMitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet\nliikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka\nsalolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa\nerotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän\npuheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään\nkuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen\ntuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet\nlepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään\nvalkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot\nja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi\nmaassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla.\nPunaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana\nsyksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.\n\nHerrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät\nulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta,\nmikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi\nmahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat,\nettä kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne\nkuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput\nkaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen\nsaalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat\nkahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet.\nNe tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat.\nVerkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä\nkalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin\nmiehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun\nvartiopaikoilleen.\n\n— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä\nkatsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.\n\nVartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti,\njonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan\nja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään\nneulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle\nliinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat\nkutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti,\nikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.\n\n— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota\nhänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.\n\n— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan,\njonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.\n\n— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!\n\n— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.\n\n— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla\non perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä...\n\nSvanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.\n\nOtetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.\n\nHerrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.\n\nJaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille\nkahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut\nkirkonkylään. Voi sinä poikani...\n\nLippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille.\nKellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei\npäästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa.\nHirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se\nolikin.\n\n— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa\nnauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati\nporsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari\nporsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen\nlinkkuveitselläni...\n\nSvanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta\nmakuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää\nruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he\nolisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai\npappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.\n\nJoku ajomiehistä lähestyi lakki kädessä ja huomautti, että hirvet jo\nolivat lähteneet liikkeelle. Varmaan ne olivat kuulleet ääniä.\n\n— Hirvethän ovat verkossa. Jolleivät kaikki punaiset liput ja sata\nmiestä pysty pitämään kurissa hirvilaumaa, niin...\n\n— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta\nkertaa...\n\n— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä\nhirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.\n\nPatruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi\npahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.\n\n— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät\npunaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on\ntuhat naulaa lihaa ja voimaa.\n\n— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan\nnautakarjalaumat.\n\n— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä,\nettä hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä\nkaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En\nolisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun\nne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan... Ajatella vain, että\njoutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva... taikakalu...\n\nAjomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti\nlähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien\nonneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi\nrupesi laulamaan.\n\nÄkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että\nKauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti\nantanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa\nkädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat\nvävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin\nnuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.\n\n— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte\npunaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.\n\n— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei\ntiedä, mikä pyssy minulla on...!\n\nPatruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi\naskeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä\nmetsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta\nauringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet\nolivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas\nja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien\nhaukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.\n\n— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna\nvävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka,\njonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään\npennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta\nhän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä\netkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun\nrasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni,\nsaakeli soikoon... Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan...! Ja sinusta\nminä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin\nmuutkin kartanot!\n\n— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti\npyssynsä.\n\n— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.\n\nMuutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He\nhuutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja\ntöminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä\neteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet\nvaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui\nviidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat\nantoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat\nahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä\nrepi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten\npaimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun.\nVingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle.\nHirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät\ntihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta\nsyöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa\nkuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät\nsurmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen\noudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen\ntoisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy\npaukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni\nmenojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin\nettä ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku\njoutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat\nnyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet\npaikalle. He tekivät sen hymähtämättä.\n\nKauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.\nRaivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.\n\nSvanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä,\npidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut\nkäsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet\nmenivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:\n\n— Menevät... menevät... Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip,\nhip, hei!\n\n\n\n\nNÄLKÄVUODEN LAPSIA\n\n\nSuurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa\narmeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä\nhänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema\ntahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan\najatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran\nansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon\nkerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone\npehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne\naamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa,\nkatsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja\nja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti\npoikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin\ntuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen\nhevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät\nviikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin\nkartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi\nkuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen\nvallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi\nsiitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran\najattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään\ntuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa\nkuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän\nlopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei\nkuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin\nhyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt\nulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.\n\nLukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa\nseitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka\nhe lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan\nYölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen\nkautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja\nnäytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan\npään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle\ntavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia\ntehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän\nlämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä,\njolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea\npaloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys\ntapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi.\nMutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan\nsonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi\nliikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa\noli lannistumaton.\n\nUrpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat\nhäneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena,\nkävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet.\nNuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan\nvesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi\nhäneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi\nkovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.\n\nKaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia.\nViiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla\nkäskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli\nvielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui\npois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat,\nsenmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen\nkaikkinaista pientä käskyä.\n\nEnnen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. _He_ valmistivat\nhänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat\nhänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin\nherrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli\nkivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle,\nrattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet\nkotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli\nitseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin\napulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen\ntorppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään.\nHän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi\njuopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin\nnavetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä,\nniin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena\npäivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi\ntalosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan\nvahinkoa.\n\nPekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä\nleikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja\nhuolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti\nhevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai\nkuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui\nvähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka\nei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi\nkuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään.\nOjalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle\npitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan.\nUlkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.\n\nHän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.\n\nHän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät\nparannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi\nhiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin\nja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla\nsaaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin\nSiironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta\nkuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan.\nYhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat\npaljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta\nnuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.\n\nOli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät\nlemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut\nlensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden\nriemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja\nsulaessa taivaan sineen.\n\nSiinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi\nnainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja\nrupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän\noli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli\nniitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan.\nYölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön.\nSe oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär.\nHänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla\noli ollut asiaa Juurikk'ojaan.\n\nKevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat\nmuutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä\noli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt\nliikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa,\npysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua\nmaantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan\ntiellä. Pekka sanoi:\n\n— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan\ntaakse?\n\n— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.\n\n— On, vastasi Pekka.\n\nHän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti\nsilmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja\nmustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.\n\n— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.\n\n— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta,\njohon ensinnä tulee lehti.\n\nPekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt\nvarta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.\n\n— Kauniit, sanoi hän.\n\nTyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka\nkatsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut\npäätään.\n\n— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä\nkatsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.\n\nPekan tuli outo olla.\n\n— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja\ntilaakin.\n\nHän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät\nvaipumaan.\n\n— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa...?\n\n— Mikäs siinä on... miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun\nviereeni.\n\nTyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle\netupyörälle ja ponnisti ylös.\n\nPekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.\n\nHänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi\nhevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry\nniiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli\ntoisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen\nkaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi\nolevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta,\njolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo\ntukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä,\nettä sydämen lyönnit kuuluisivat.\n\n— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.\n\nMies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin:\n\n— Miksi niin?\n\n— Muuten vain.\n\n— Sopiihan istua siellä vaunuissa, jollei tässä...\n\nTyttö vetäytyi niin loitolle kuin taisi vierustoveristaan ja piteli\nviluisella kädellään kiinni lehviä. Vaikka linnut vaikenivatkin, oli\nyö täynnä elämää. Tuoksut maasta ja puista nousivat niin voimakkaina,\nettä ne olivat kuin sauhu, joka kohoaa kytömaasta. Kotiin ikävöivät\nhevoset paransivat vauhtia. Metsä loppui ja kartanoiden peltoaukeat\nalkoivat. Puistojen keskeltä kohosivat katot. Jossakin haukkui koira.\nYksinäisenä piikkinä erottautui taivaanrantaa vastaan kellotapuli.\nHevosten lautaset olivat hiessä. Ajaja kiihotti niitä kiristämällä\nohjaksia. Koirat heräsivät asumuksissa. Ajon kumina vaihtoi ääntä, kun\nsivuutettiin kirkko ja kellotapuli. Mökkien päällitse tuli näkyviin\nvirran vuo, johon petäjikkö kuvastui. Saunan ohi ajaessa tuntui löylyn\nlämpöinen. Hevoset käänsivät, korvat tyytyväisinä eteenpäin tähdäten,\nYölinnun tallin eteen. Koirat rupesivat haukkumaan. Toinen vaunuhevonen\nhirnahti. Tallista vastattiin. Tyttö hyppäsi alas ja puisteli\nvaatteitaan. Pekka astui alas toiselta puolen ja rupesi päästelemään\nvaljaita. Tyttö kiersi vaunut.\n\n— Kiitoksia, sanoi hän ja ojensi hyvästiksi kylmän käden.\n\n— Ei mitään kiittämistä.\n\nMies näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset. Hän tunsi hänen\netenevät askeleensa hiekalla ikään kuin ne olisivat koskettaneet hänen\nruumiinsa pintaa. Kun hän oli saanut hevoset hoidetuiksi, meni hän\nsaunaan, riisuutui ja pani pitkäkseen penkille. Hiillos hehkui vielä.\nOvi jäi raolleen. Hän nukkui sirkan lauluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina tuli Pekka Juurikk'ojaan ja pyysi saada tavata\nemäntää. He eivät olleet nähneet vuosikausiin ja hämmästyivät toistensa\nhahmoa. Pekka oli käynyt vilkasluontoisemmaksi, hänen hiuksensa olivat\nleikatut ja hänellä oli uudet, korkeavartiset saappaat. Emäntä oli\npienentynyt ja silmät loistivat ikään kuin ne olisivat nähneet jotakin,\njota eivät muut nähneet. Hän tuli iloiseksi, että näki Pekan, ja\nviittasi vanhan auttajavaimon luokseen. Hänen täytyi huutaa niin paljon\nkuin jaksoi, ennen kuin vanhus kuuli. Olisi luullut vähemmälläkin\nkoko talon tietävän, että emäntä halusi tarjota vieraalleen kaljaa ja\nkahvia. Pekalle oli kuitenkin joka suhteessa edullista, että vaimo\nmeni noutamaan kestitystä. Hän ymmärsi, että hänen piti toimittaa\nasiansa sill'aikaa kuin vaimo oli poissa. Tytärtä ei näkynyt. Tutut\nlehvät olivat vedessä pöydällä. Emäntä puheli kuuromykästä pojastaan\nja ikävästään syntymäkotiinsa sekä lisäsi, että ihmisellä piti olla\nristinsä. Pekka keskeytti hänet ja kysyi tytärtä, Jahannaa. Sitten\nhän lupasi toimittaa emännän kirkkoon sekä juhannuksena että jouluna.\nKeskellä emännän kiitollisuudenvuodatusta kysyi hän isäntää ja lisäsi\nsamassa, ettei isännällä ollut väliä, saattoi hän emännällekin\npuhua asiansa. Asia oli sellainen, että hän aikoi syksystä heittää\npalveluksen ja ruveta asumaan torppaa. Ja silloin oli tarpeen vaimo,\nnimittäin emäntä. Ja oli hän sitäkin ajatellut, että menisi puhumaan\neverstille Siironmaasta, että jos rakentaisi talon uudelleen. Pellot\neivät tulleet hoidetuiksi kartanosta käsin. Ojanvarret kasvoivat jo\nmiehenmittaista pajua.\n\nEmäntä katseli häntä heräävä toivo silmissä ja veri alkoi nousta hänen\nposkilleen. Pekan sanoista ei saanut täyttä selvää, ne hämääntyivät\nvieläkin enemmän, kun kuuro vaimo tuli sisään. Sen emäntä ymmärsi\nkuitenkin, että Pekka piti itseään huonompana heitä ja riensi siihen\nsanomaan, ettei se ollut niin: ei heillä mitään ollut, hän ainoastaan\nodotti hetkeä, jolloin kaikki myytäisiin, täytyihän vähemmälläkin\njuomisella, eihän isäntä nähnyt selvää päivää. Lapset kyllä tekivät\ntyötä, ilman heitä kaikki aikoja sitten olisi mennyt nurin, mutta...\nPekka sanoi, että jollei Siironmaata voisikaan ajatella, niin torppaa\nsieltäpäin. Ja silloin olisi emäntä tarpeen. Sairas tuijotti häneen.\nHän ei voinut käsittää, mitä Pekka tarkoitti — eihän hän voinut häntä,\nvanhaa, kipeää ihmistä toivoa avukseen. Hänen täytyi ajatella tyttöä,\nJahannaa. Pekka otti kaljatuopin ja joi pitkään. Kuuro vaimo asettui\nrukilleen. Avonaisesta ikkunasta tuli tuomenkukkain tuoksua. Koko\nYöjärven ranta oli valkoisenaan.\n\nEmäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän\nkeksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi\nkädet ristissä.\n\nJahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei\nnostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti,\neikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset.\nPekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan.\nHän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa\nhänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea\nhameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:\n\n— Kyllä hän ajattelee.\n\nPekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen\nvati, laitoja myöten täynnä kahvia.\n\n— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.\n\nEmäntä naurahti.\n\n— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.\n\n— Niinkös emäntä luulee?\n\n— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten\naina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja\nse on ollut samanlaista koko tämän viikon.\n\n— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa\nkahvinsa.\n\nSitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan\ntuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.\n\n— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi\nhän.\n\n— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti\nvietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha\npalvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä\nhänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä\neikä päivällä.\n\n— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.\n\nPekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan\ntarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.\n\n‒ Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä\nalkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin\nkauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin\n— no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai\nitsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!\n\nPekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut\neverstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut\neverstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti\nseisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.\n\n‒ Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa,\nvaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö\nminä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua...! Vai\nSiironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?\n\nEversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä\nkatsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.\n\n— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä\ntyötä...\n\nEversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.\n\n— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä\nvoin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. —\nMene helvettiin siitä!\n\nPekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään.\nTuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija\nlaski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.\n\n— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet\nsiivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.\n\nEverstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista\nihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat\nkaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat.\nHeillä oli voimia. Heitä oli paljon.\n\n— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se\njoka läksi täältä. Heti paikalla.\n\nKun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:\n\n— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten:\npois, pois minun silmistäni...\n\nMutta Pekka ei lähtenyt.\n\nEversti aukoi ja sulki nyrkkiään. Raivoissaan käski hän palvelijaa\najamaan ulos renkiä. Pekka astui vain likemmä. Hän tuli juhlallisena\nja liikutettuna. Hän ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän ojensi\neverstille kätensä.\n\nEversti tarttui käteen.\n\n\n\n\nJOULUKIRKKO\n\n\nKirkonkylä oli sytyttänyt joulukynttilänsä keskelle talvisia\naukeita, ja kirkko säteili täydessä juhlavalaistuksessa. Poljetussa\nlumessa ulkopuolella astelivat viinakauppiaat lämpimäkseen, ja syödä\nrouskuttivat hevoset, loimi selässä, kaurapussi köytettynä pään\nympäri. Sisäpuolella istuivat ihmiset talvitamineissaan ja katselivat\nsuitsuavia kynttilöitä, joilla he olivat valaisseet temppelinsä.\nSisällä oli vieläkin kylmempi kuin ulkona, ja ulkona oli pakkanen,\ntalvi oli tullut kovana alun pitäen.\n\nKylmästä huolimatta oli kirkko täynnä väkeä. Suuret virsikirjat auki\npenkkipöydillä istui väki viluisena ja juhlallisena hengityksen\nsuitsutuksena noustessa ilmaan. Vähitellen kuitenkin lämpeni.\n\nEtupenkissä istui Yölinnun armo kahden vanhemman tyttärensä\nkanssa. Hänet nähtiin nykyään yhä useammin yhteisen kansan\njumalanpalveluksissa, hän ymmärsi jo kielen ja puhuikin sitä. Hän oli\nruvennut nöyrästi ja ystävällisesti seurustelemaan ihmisten kanssa.\nNyt katseli hän korkeita, juhlallisia kynttilöitään, jotka paloivat\nalttarilla ja saarnatuolissa. Kauniston herrasväestä ei ollut kirkossa\nketään, mutta penkki ei silti ollut tyhjänä. Alakartanon tyttäret,\npostineiti ja muita köyhempiä herrasväistä nähtiin etempänä yhteisen\nkansan joukossa. Jokainen seurasi jumalanpalveluksen ohella omien\nkynttilöidensä palamista ja vertasi niitä muiden kynttilöihin. Vanhan\ntavan mukana ei yhdestäkään asumuksesta jouluaamuna tultu kirkkoon\ntyhjin käsin, vaan jokainen perhekunta toi tullessaan valoa Jumalan\nhuoneeseen ja asetti kynttilät määrättyyn paikkaan puujalkaan,\njoka otettiin esille joulupyhiksi. Kartanot valaisivat alttarin ja\nkuorin, talonpoikaistalot kokonaisia ikkunoita. Yksin kellotapulin\nkynttilöilläkin oli määrätyt lahjoittajansa. Harttu sai jouluksi\ntorniinsa neljätoista kaunista kynttilää, joita varten hän itse\noli tehnyt lujat puutelineet. Entinen Siironmaan emäntäkin oli nyt\nkirkossa. Hänet oli tuotu kantamalla, kaksi miestä oli ollut nostamassa\nhäntä reestä. Hän ei istunut Siironmaan penkissä — siinä oli vierasta\nväkeä —, hänet oli asetettu saarnatuolin alle, josta sekä näki että\nkuuli. Hän istui tyttärensä rinnalla ja ilo ja onni säteilivät hänen\nkasvoistaan. Äiti ja tytär katselivat ikkunaa kuorin oikealla puolella,\njossa heidän kynttilänsä paloivat. Miesten puolella ovensuussa istui\nse, josta he kiittivät Jumalaa, joka oli tehnyt heidät onnellisiksi:\nPekka.\n\nPitkän virren aikana ennen saarnaa kävi suntio niistämässä kynttilät.\nHän varisti karret läkkituoppiin, jota hän kuljetti vasemmassa\nkädessään ja josta kaiken aikaa nousi kynttilänsydämien käry. Kirkko\nhulmahti kynttiläin niistämisen jälkeen täyteen loistoon. Miesten\npuolella syntyi liikettä. Piti ennen saarnaa käydä katsomassa\nhevosia. Pikkupojat kopistelivat uusissa saappaissaan miesten\nperässä, mutta pakkanen ajoi heidät takaisin kirkkoon ja he jäivät\npääkäytävälle vuoroin katsellakseen alttaritauluun ja hopeisiin\nhaarakynttiläjalkoihin, vuoroin urkulehterille, josta soitto pauhasi\nalas kirkkoon. Lukkari alkoi värssyt lujalla äänellä ja jätti sitten\nnaiset veisaamaan. He veisasivat hartaasti ja venytellen ja lisäsivät\ntaitavasti erinäisiin kohtiin liverryksiä. Kynttilöihin muodostui pian\ntaasen karsi, liekit himmenivät, pitenivät ja kävivät lepattaviksi. Kun\nmiehet virren loppupuolella palasivat paikoilleen, tuli ovista viima,\njoka kallisti liekit pitkiksi, viistoiksi piikeiksi.\n\nNaisten puolella sattui joku kääntämään kasvonsa viimaan päin. Samassa\njäivät katsojan silmät tuijottamaan mieheen, joka päätä pitempänä muita\nasteli pääkäytävää pitkin alttaria kohti. Jo käänsi toinen ja kolmas\nnaisista kasvonsa tulijaa kohti. Mies astui pää kumarassa, ikään kuin\nhän olisi ollut menossa ehtoollispöytään. Kynttilöiden lepattavassa\nvalossa välähteli hänen paljastettu päänsä. Hänellä oli punaiset\nhiukset. Koko naisten puoli oli kääntynyt ja joka silmäpari tähtäsi\ntulijaan.\n\n‒ Yölintu! lausui entisen Siironmaan emäntä ja hänen sanansa kuului\nkauas kirkkoon, sillä hän oli lausunut sen ajatuksissaan, huomaamatta,\nettä oli Herran temppelissä.\n\nHänen tyttärensä toisti sanan ja nousi seisomaan.\n\n— Yölintu! ääntelivät keski-ikäiset naiset pitkin kirkkoa.\n\n— Mitä? kysyivät vanhat vaimot ja kävivät levottomiksi, ikään kuin\nmurhamiestä olisi mainittu. — Onko se Yölintu? Onko Yölintu tullut\ntakaisin?\n\nJa kaikki seurasivat henkeä pidätellen miestä, joka astui alttaria\npäin. Hän käveli niinkuin ei hän olisi nähnyt mitään ympärillään ja\nniinkuin hänen vain olisi pitänyt päästä päämääräänsä. Kun hän tuli\nYölinnun penkin kohdalle, näki hän siinä kolme mustapukuista naista. He\neivät kuulleet hänen tulevan, sillä heillä oli päässä paksut bahytit.\nVanhin naisista nojasi päätään penkkipöytään. Ei voinut tietää,\nnukkuiko hän vai rukoiliko.\n\nKuinka hän oli vanhentunut!\n\nTulija astui hiljaa penkkiin, painoi hänkin alas päänsä ja purskahti\nitkuun. Hän itki niin väkivaltaisesti, että nyyhkytys kävi läpi kirkon,\nkesken virrenveisuun.\n\nÄiti hänen vieressään avasi silmänsä, tunsi hänet heti ja suhtautui\nhäneen tutusti kuten se tekee, joka ei hetkeäkään ole epäillyt hänen\ntuloaan eikä lakannut sitä toivomasta. Hän laski kätensä pojan\npäälaelle, koetteli olkapäätä, antoi sormiensa solua alas käsivartta,\notti voimakkaan käden ja vei sen suutaan vastaan. Pitäen sitä sillä\ntavalla painui hän rukoilemaan.\n\nKoko seurakunta näki tämän. Muutamat naiset nousivat seisomaan ja\ntuijottivat kuin tuomion enkelit Yölinnun penkkiin. Siironmaan emäntä\nhymyili ja puserteli ristittyjä käsiään vastatusten. Siunausten tulva\ntuntui hänen silmistään vuotavan äitiä ja poikaa kohti. Ankarat\nseisojat naisten puolella lauhtuivat hekin ja painuivat penkkeihin.\nEnnen pitkää nyyhkytti koko naisten puoli. Vieraan tulo oli tehnyt\nsellaisen vaikutuksen, että harva kirkkokansasta huomasi tavanmukaisen\nyhteensoiton ennen saarnaa jäävän pois. Ilman edelläkäynyttä\nkellonsoittoa nousi pappi jalkavirren aikana saarnatuoliin. Yölinnun\nrouvan haarakynttilät valaisivat vanhan rovastin kulunutta turkin\nkaulusta kovia liperejä ja sileiksi ajettuja, ystävällisiä kasvoja.\nSielunpaimen oli nähnyt liikutuksen seurakunnassa ja hänen leukansa\nvärisi niin, että hän vaivoin sai alkurukoukset luetuiksi. Vähitellen\nhän kuitenkin vahvistui ja saattoi voimakkaalla äänellä ryhtyä\nepistolan tekstiin.\n\n»Kansa joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja jotka asuivat\nkuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa. Sinä\nlisäät kansaa ja lisäät hänelle iloa; sinun edessäs iloitaan niinkuin\nsaaliinjaossa iloitaan. Sillä sinä olet heidän kuormansa ikeen,\nheidän olkainsa vitsan ja heidän vaatiansa sauvan särkenyt, niinkuin\nMidianin aikana. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää\npoltettaman ja tulella kulutettaman. Sillä meille on lapsi syntynyt ja\npoika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä\nkutsutaan Ihmeellinen...»\n\nRovasti pysähtyi. Kirkko väreili oudon liekehtimisen vallassa.\nKynttilät paloivat pitkällä karrella, savusivat ja loimottivat.\nSeurakunta, joka seisoaltaan kuunteli jouluepistolaa, näki sekin\npunerruksen seinillä ja päätteli aamuruskon osaavan sisään ikkunoista.\nTosin ei vielä olisi pitänyt olla aamuruskon aika. Tuulikin oli alkanut\nkäydä. Kohisi. Ruutujen raoista kävi viiman henki. Kynttiläin liekit\nvenyivät pitkiksi ja sinisiksi. Rovasti koetti jatkaa.\n\n— Palaa, palaa! vihlaisi äkkiä lapsen huuto läpi kirkon hiljaisuuden.\n\nIhmiset rupesivat levottomina kääntelemään päitään. Kohina yltyi.\n\n— Tuli on irti!\n\n— Kellotapuli palaa!\n\nTurhaan nosti vanha rovasti kätensä ja koetti tyynnyttää seurakuntaa.\n\n— Me olemme kaikki Jumalan kädessä, yritti hän. — Olkaa alallanne,\nrakkaat sanankuulijat, muuten sotkette toisenne.\n\nKukaan ei kuunnellut häntä. Korvia särkevä töminä täytti kirkon,\nkun koko kirkkokansa syöksyi oviaukkoja kohti. Ihmiset huusivat,\ntyönsivät ja survoivat toisiaan. Väkevämmän oikeus vallitsi. Heleä\nloimu hohti sisään, kun ovet avattiin. Vedossa sulatti kynttilöiden\nliekki toista puolta kynttilässä ja tali valui pisarrellen lattialle.\nRovasti tuli alas ihmisjoukon luo ja koetti puhua. Lapset ja vanhat\nnaiset seurasivat häntä sakaristoon. Tulen kohina yltyi yltymistään.\nHuudettiin. Joku lapsi itki. Helisten putosi ruutuja permannolle.\nSakaristosta kannettiin kirkon kalleuksia. Suntio tuli alttarin eteen,\notti hopeiset kynttilänjalat, irroitti kynttilät ja tukahutti liekin\nsormiensa välissä.\n\n— Mitä te, hyvät ihmiset, siinä istutte! huusi hän kahdelle naiselle,\njotka viipyivät saarnatuolin alla. — Palatte te, jollette lähde.\n\nHän ei kuullut, mitä naiset sanoivat, hän kiiruhti sakaristoon. Toinen\nistui levollisena paikoillaan, toinen seisoi ja tuijotti ovea kohti,\nmistä lieska loimusi.\n\nHe olivat nähneet ihmisten pakokauhun vallassa lainehtivan ovelta\novelle. He olivat nähneet Yölinnun punatukkaisen herran taluttavan\näitinsä ja sisarensa sakariston tietä pois kirkosta. Yölintu oli vielä\nkerran juossut kirkkoon, ottanut käsipuolesta ontuvaa postineitiä\nja Alakartanon tyttäriä ja vienyt heidät samaa tietä. Äiti ja tytär\nolivat nähneet nuorten ihmisten nyrkkivoimalla työntävän tieltään\nvanhoja. Huudoista he kuulivat, että kellotapuli paloi ja että kipunat\nolivat sytyttäneet kirkon katon. Tikapuut havaittiin lahoiksi, niitä\npiti paikkailla ennenkuin päästiin nousemaan katonharjalle. Naiset\nsaarnatuolin alla eivät hätäilleet.\n\n— Kyllä Pekka tulee, sanoi äiti turvallisesti.\n\nTyttären silmät olivat savusta ja tuijottamisesta kipeät. Hänen\nluottamuksensa horjui, mutta hän koetti yhä vaieta ja odottaa.\n\n— Kyllä hän tulee, sanoi äiti. — Hän tietää, ettei meillä ole täällä\nmitään hätää.\n\n— Katto palaa, sanoi tytär.\n\n— Eiköhän sitä saada sammumaan.\n\nTulen kohinaan sekaantui miesten huutoja, koirain ulvontaa, kulkusten\nsoittoa ja ruokakellojen pauketta.\n\nÄkkiä suljettiin kirkon ovet ulkoapäin. Se tapahtui vedon vuoksi, mutta\nnaiset luulivat, että heidät teljettäisiin kirkkoon palamaan. Tytär\nkarkasi ovelle. Hän sai sen auki, se ei ollut lukossa. Kellotapuli\nkuumotti tulisena patsaana. Liekit nousivat tyynessä pakkasilmassa\nsuoraan taivasta kohti. Rakennuksen luuranko erottautui valuvan\nkullanvärin ja punan joukosta ylhäältä hamaan alas asti. Kellot\nriippuivat kuin kaksi jättiläiskokoista veripisaraa, jotka minä hetkenä\nhyvänsä voivat tipahtaa. Koko tapulin luuranko huojui. Pelastamistyö\noli kohdistettu kirkkorakennukseen. Miehiä nousi ja laski sen katolle.\nVettä hilattiin astioissa nuorien avulla ylös. Nelistämällä tuli ja\nmeni hevosia rannan ja kirkon väliä. Naiset seisoivat ketjuna pellolla\nlumessa, ojennellen toisilleen vesisankoja ja lumella täytettyjä\nkoppia. Aamuhämärässä punoittivat hanget ikään kuin olisi satanut verta.\n\nTyttö näki tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen täytyi\nhuivillaan suojella kasvojaan kuumuudelta.\n\n— Pekka! huusi hän kaikella voimallaan. — Pekka!\n\nHän ei tuntenut omaa ääntään. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut\nliikkua portailta, sillä huojuvasta kellotapulista sateli hirrenpäitä\nja kekäleitä. Hän tarttui esineeseen, jonka joku paetessaan oli\npudottanut. Se oli paksu kinnas. Hän tähtäsi sillä miesjoukkoon, joka\nhääri tikapuiden juurella. Mutta se ei osunut likellekään.\n\n— Kirkossa on ihminen, joka ei pääse kävelemään. Hän palaa, jollette\ntule auttamaan...! Pekka! Pekka! Äiti ei pääse liikkumaan!\n\nEi kukaan kuullut.\n\nTyttö karkasi takaisin kirkkoon. Katosta tunki jo sisään savua ja\nikkunanpieli oli syttynyt palamaan. Silmäterät, joilla äiti häneen\nkatsoi, välkkyivät oudosti.\n\n— Minä kannan teidät! sanoi tytär. — Ottakaa kiinni kaulasta.\n\n— Et sinä jaksa, hyvä lapsi.\n\n— Me palamme täällä.\n\n— Kyllä Pekka tulee.\n\nMutta äiti ei itsekään enää uskonut sanoihinsa.\n\n— Ottakaa kiinni kaulasta...\n\n‒ Et sinä jaksa...\n\n— Mitä te painaisitte.\n\n— Minä olen pitkä ihminen.\n\nTytär nosti hänet syliinsä. Veri tuli kuumasti hänen poskilleen. Hän\nsai sairaan ulos penkistä peräkäytävälle, mutta siinä hänen täytyi\npäästää alas taakkansa. Äiti tarttui kiihkeästi hänen kaulaansa ja he\nyrittivät taasen liikkeelle. Kellotapuli romahti alas, kellot päästivät\nkaamean sihahduksen, kun ne koskettivat maata. Kekäleitä ja parruja\nlenteli.\n\n— Lähde, lapseni, sanoi äiti ja pudotti itsensä permannolle. — Ehkä\nJumala kutsuu minua. Mikäs minun on kuolla kirkossa. Kun menette yhteen\nPekan kanssa, niin pitäkää huolta lapsista. Ottakaa isäkin luoksenne...\n\n— Minä en jätä teitä. Minä kannan teidät...\n\nMutta äiti ei enää auttanut häntä hänen ponnistuksissaan. Turhaan tytär\npyyteli ja tuskitteli. Äiti vaipui rukouksiin eikä kuullut häntä.\nKatto tuli alas keskelle kirkkoa. Vettä vuoti pitkin seiniä. Tytär\nkarkasi taasen ovelle huutamaan apua. Äiti jäi tuijottamaan liekkeihin\nja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt lähteä päästämään\neläimiä tarhasta. Hänen kotinsa paloi. Väki oli ruishalmeella. Hän\ntiesi, että isännällä oli rahoja, mutta hän ei tietänyt, missä ne\nolivat. Hän ei uskaltanut lähettää lapsia luotaan. Koko sydänmaa syttyi\ntuleen. Hän juoksi aitannurkalle tähyilemään tielle, eikö leikkuuväkeä\nkuuluisi. Kipunat lensivät matkojen takaa. Katto toisensa perästä\nrupesi savuamaan. Tytär tuli juosten pihamaalle. Hänen hiuksensa olivat\nhajallaan. Hän kierteli huivia käsissään, itki ja lankesi polvilleen\näidin eteen. Hän puhui jotakin, rukoili anteeksi jotakin ja karkasi\nliekkeihin. Äidin täytyi hänet pelastaa! Hän näki hänen hiustensa\nheilahtelevan liekkien keskellä. Hän tarttui kirkon penkkiin ja nosti\nitsensä pystyyn. Jaloissa pisteli, ikään kuin hän olisi astellut\nveitsenkärjillä. Hän juoksi huojuvaa maata pitkin eikä tietänyt, oliko\nhän Siironmaan pihamaalla vaiko kotipitäjänsä kirkossa. Hän tiesi vain,\nettä hänen piti pelastaa tyttärensä. Hän hyppäsi palavien kekäleiden\nyli.\n\n— Marjaana, Marjaana! huusi hän.\n\nHänen lapsensa tuli häntä vastaan. Hän oli ilmielävänä hän oli\npelastettu! Äiti vaipui syvälle maahan, sitten hänet nostettiin\nkorkealle ylös. Sen jälkeen ei hän enää tietänyt mistään.\n\nHän pääsi tajuihinsa maantiellä keskellä lumisia peltoja. Häntä\nkannettiin ja Jahanna käveli hänen vieressään.\n\n— Pekka! sanoi hän ja painoi kädellään niskaa, jonka ympärillä hänen\nkäsivartensa oli. — Tiesinhän minä, että Pekka tulisi.\n\nMutta se ei ollut Pekka. Se oli Yölintu, kartanon nuori herra. Hänen\näitinsä oli hänet lähettänyt. Pekka seisoi väkevinten miesten kanssa\nrannassa ja nosti vettä. Siinä työssä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.\n\nKun emäntä kuuli, kenen sylissä hän oli, kävi hän äänettömäksi ja pani\nsilmänsä kiinni. Avatessaan ne näki hän lumisia nuoria mäntyjä ja\nhangen, jolle oli singonnut kekäleitä. Aamurusko kulki kelmeänä viiruna\ntaivaanrannalla. Hänen käsivartensa lepäsi hartioilla, jotka olivat\nväkevät kuin Pekan hartiat. Mutta niskassa, vieraan lakin alla olivat\npunaiset hiukset. Hänen teki mieli silittää niitä.\n\n— Mihin minua viedään? kysyi hän.\n\n— Pitäjäntuvalle, vastasi tytär ja pyyhki kasvojaan.\n\n— Me olisimme tahtoneet kartanoon, sanoi herra.\n\n— Pitäjäntupa on likempänä, ehätti tytär sanomaan. — Ja siellä on\nmeidän hevonen.\n\nYölinnun herra nousi raskaasti hengittäen mäkeä.\n\n— Olenko minä kävellyt? sanoi emäntä äkkiä.\n\n— Olette.\n\n— Kävelinkö minä tosiaan?\n\n— Kävelitte.\n\n— Mutta miksen minä nyt voi kävellä?\n\n— Ehkä te voitte.\n\n— Kyllä minä jaksan! huudahti nuori herra ja läksi juoksemaan.\n\nEmäntä sitaisi kädellään hänen hiuksiaan. Portaiden edessä pyrki\nhän maahan. He ottivat häntä käsipuolesta ja taluttivat. Ja hän\nkäveli. Porstuan läpi ja tuvan kynnyksen yli päästyä pyysi hän, että\nhe päästäisivät hänet irti. Hän käveli yksinään kuten lapsi, joka\nkäsivarsillaan ylläpitää tasapainoa. Kaikki jotka pitäjäntuvalla\nolivat, näkivät sen ja ihmettelivät.\n\nAvarassa huoneessa oli koolla paljon väkeä. Toiset seisoivat\npystyvalkean ääressä lämmittelemässä, toiset availivat penkillä\nkirkkoeväitään. Viinanmyyjä liikkui, kädessä puolenkorttelin mitta,\nmiesten joukossa. Kun Yölinnun herra saapui Juurikk'ojan väen kanssa,\noli tuvassa hetkisen hiljaista. Ainoastaan suuret puut paukkuivat\npalaessaan. Mutta nuori herra rupesi samassa ystävällisesti puhumaan\noikealle ja vasemmalle ja pian täytti puheen sorina tuvan. Olikin yllin\nkyllin puheen aihetta.\n\nTulipalo oli saanut alkunsa siitä, että Harttu oli jättänyt\nkynttilänsä palamaan tapuliin ja lähtenyt Rantakrouviin. Hänen piti\nottaa vain pari ryyppyä, mutta hän unohti koko yhteensoiton ennen\nsaarnaa ja joi itsensä täyteen humalaan. Ei hän niin äkkiä olisi\nhumaltunutkaan, jollei hän olisi sekaisin ottanut niin monta ainetta.\nKynttilät paloivat sill'aikaa loppuun puisissa jaloissaan tapulissa,\nkynttilänjalat syttyivät tuleen ja levittivät liekkiä eteenpäin. Harttu\nei tälläkään hetkellä tietänyt, mitä hän oli matkaansaattanut. Hän\nmakasi Rantakrouvin piikatytön sängyssä, liikkumatta kuin tukintynkä.\nTästä kaikesta riitti kirkkokansalla puhumista. Pekka syöksyi äkkiä,\nvaatteet kuin jäähän valettuina, tupaan. Hän oli niin kiihdyksissään,\nettä hän kaikkien nähden tarttui morsiamensa käteen, istuutui hänen\nviereensä ja rupesi kyselemään, eivätkö kartanon miehet olleetkaan\ntulleet kantamaan emäntää palavasta kirkosta. Kun hän sitten kuuli\nemännän kävelleen omin voimin, ymmärsi hän, että kaikki oli ollut\nsallittua.\n\nSitä myöten kuin sammutustyö päättyi, kerääntyi pitäjäntuvalle väkeä.\nSanoma Jaakko-herran palaamisesta oli sekin levinnyt kautta kirkonkylän\nja pitäjän herrasväetkin ajoivat helisevin kulkusin paikalle.\nYölinnun eversti, joka ei vuosiin ollut liikkunut ulkopuolella\nkartanonsa piiriä, oli puetuttanut itsensä juhlavaatteisiin ja antanut\neverstinnalle käskyn, että jouluherkut oli lähetettävä kestitykseksi\npitäjäntuvalle. Kun eversti ja everstinna ajoivat suitsuavan kirkon\nohitse, tapasivat he tiellä Alakartanon tytöt ja heidän isänsä. Lippi\nei tahtonut saada selkoa, mikä kokko paloi pellolla. Hän huusi ja\nhuitoi, kaatui ja nousi. Hän oli koko tulipalon ajan maannut kotona\nparhaimmassa jouluhumalassa ja heräsi siihen, että tytöt huusivat hänen\nkorviinsa Jaakon nimeä. He itkivät, nauroivat ja syleilivät toisiaan\nja äitiään. Lippi nousi istumaan ja lupasi tappaa heidät, kun he näin\ntörkeästi tekivät pilkkaa vanhasta isästään. Mutta kun hän vihdoin\nymmärsi, että he puhuivat totta, eivät mitkään kuparisepät olisi\nvoineet pidättää häntä vuoteessa. Hänen täytyi saada omin silmin nähdä\nJaakko! Ja hän nousi ja kulki vuoroin pystyssä, vuoroin nelinryömin\neteenpäin. Kellotapulin suitsuavilla raunioilla hän lämmitteli käsiään\nja pani ankarasti sitä vastaan, että kirkko oli palanut. Tämä oli jokin\nkokko, ei toki kirkko niin pala. Eversti otti hänet rekeensä. Hän\nnukahti paikalla ja pitäjäntuvan portaiden edessä korjasi Jaakko hänet\nselkäänsä kuin sammakon ja vei tupaan.\n\nJouluaamu muodostui nyt niin juhlalliseksi ja iloiseksi, etteivät\nherrat metsästysretkiensäkään sarjasta olisi voineet löytää yhtään\nsen vertaista juhlaa. Kahvi keitettiin muuripadassa, joka veti kaksi\nsaavia. Sitä juotiin tuopeista, puoli tuopeista ja kortteleista.\n\nHerrat sopivat kaikki vanhat vihansa. Yölinnun eversti ja Kauniston\npatruuna antoivat toisilleen liikutuksen vallassa suuta. Yölinnun\nnuorin tytär ehdotti lähempää tuttavuutta postineidin kanssa.\nYläkartanon ja Alakartanon rouvat seisoivat rinnatusten ammentamassa\nkirkkokansalle kahvia padasta, jolla sitä oli tuotu tupaan. Lippi\nja Kauniston herra tahtoivat tanssia, mutta heidän jalkansa eivät\nkannattaneet.\n\nRovasti, joka leuka täristen oli katsellut Herran ihmetöitä\nseurakunnassa, nousi, ryki ja teki ehdotuksen. Koska saarna oli\njäänyt pitämättä kirkossa, voitaisiin se pitää täällä. Tiedettiinhän,\nettä Herra oli läsnä siellä, missä kaksi tai kolme kokoontui Hänen\nnimeensä... Lippi ja Kauniston herra, jotka halailivat toisiaan\nja Jaakkoa penkillä pöydän takana, huusivat, ettei mitään saarnaa\ntarvittu, oli juhlallista muutenkin. Mutta heidän sanoilleen ei annettu\narvoa, he keikahtivatkin samassa penkille ja heille tehtiin tilaa, niin\nettä he saivat nukkua. Kaikki muut hyväksyivät rovastin ehdotuksen.\nTuvassa hiljeni. Pappi asettui pöydän eteen ja suntio aloitti käheällä,\nvoimakkaalla äänellä:\n\n»Koko maailm' iloit' mahtaa.»\n\n\n\n"]