[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJw2Cfp4ki8TZ8-w5HSp0iKPwg8sTsCJ_ici2BrvpwJo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},33,"Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"33-wilkuna-kyosti-tapani-lofvingin-seikkailut","33__Wilkuna_Kyösti__Tapani_Löfvingin_seikkailut",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1911,42858,299391,false,13171,[23],"Fiction",[25,26],"Adventure","Historical Novels","\"Tapani Löfvingin seikkailut\" by Kyösti Wilkuna is a historical adventure novel written in the early 20th century. The story is set during the tumultuous period known as the Great Wrath in Finland, illustrating the adventures of the main character, Tapani Löfving, who is depicted as a clever and courageous soldier. The narrative appears to primarily follow Löfving's personal experiences and escapades as he engages with both the challenges of war and the intricacies of his life.  At the start of the book, the reader is introduced to Tapani Löfving through his own diary entries, recounting his early years and the events that shaped his path towards becoming a soldier. Born in Narva, Löfving's story begins with his childhood and the influence of his religious mother. As he grows, he becomes increasingly determined to pursue a military career against the wishes of his parents, who envision a different future for him. The reader also learns of his playful interactions with childhood friends and his eventual entry into military life, setting the stage for the numerous adventures and conflicts that follow as he navigates the horrors and escapades of war. (This is an automatically generated summary.)",[],398,"Historiallinen seikkailuromaani kertoo sissipäällikkö Tapani Löfvingin vaiheista isonvihan aikana 1700-luvun alussa. Teos perustuu Löfvingin omiin päiväkirjoihin ja kuvaa hänen vaarallisia vakoilumatkojaan sekä taisteluitaan venäläismiehitystä vastaan.","Kyösti Wilkunan 'Tapani Löfvingin seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 33. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT\n\nIsonvihan aikana\n\n\nHänen oman päiväkirjansa pohjalla kertoellut\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nNiinsanotuilla seikkailukertomuksillakin on epäilemättä oma sijansa\nkunkin kansan kirjallisuudessa. Varsinkin poikavuosina ne ovat\ntavallisesti halutuinta luettavaa, ja löytääpä niistä moni\nkypsyneemmälläkin iällä tyydyttävää ajanvietettä. Että meilläkin on\nseikkailukirjallisuudella oma eikä suinkaan harvalukuisin\nlukijakuntansa, osoittaa se verraten runsas lukumäärä eriarvoisia\nseikkailukertomuksia, joita vuosien kuluessa on suomennettu tai\nvieraista alkulähteistä mukailtu. Kun puhtaasti omintakeinen\nseikkailukirjallisuus meillä vielä toistaiseksi on melkein olematonta,\nniin pyytää tämä \"Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana\" tehdä\nsiinä suhteessa jonkinlaisen vaatimattoman aloitteen.\n\nTapani Löfving on kirjavista seikkailuistaan kirjoittanut itse\nlyhyen päiväkirjan. Siitä kuvasta päättäen, minkä hän noissa\npäiväkirjamuistiinpanoissa itsestään antaa, hän on mitä onnistunein\nsotaseikkailija, älykäs, rohkea, kylmäverinen ja aina neuvokas.\nBiografisessa Nimikirjassa lausuu hänestä Yrjö Koskinen m.m.: \"Löfvingin\nluonteessa näkyy olleen kummallinen sekoitus jumalisuutta ja\nuhkamielisyyttä. Hänen rohkeutensa ja sukkeluutensa sekä erinomainen\ntaito muuttaa ruumiin ja kasvojen muotoa tekivät hänestä varsin\nonnistuneen sissisoturin\". -- Löfving on siis varsin kiitollinen\npäähenkilö seikkailukertomukselle -- sitäkin enemmän, kun hänen\nvaiheensa sattuvat tuohon maallemme merkilliseen Isonvihan aikaan,\njosta moni jännittävä tieto vielä perimätietona elää aikalaistemme\nmuistissa.\n\nLäpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien\nmuistiinpanojen pohjalla, tyytyen laajemmin ja seikkaperäisemmin\nkertomaan vain erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving\npäiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos\nkertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia\nvirheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta\npäiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja\nnuorisolle, pyytämättäkään varsinaisen historiallisen tai\ntaidekirjallisuuden piiriin.\n\nNivalassa, 14. p:nä elok. 1911.\n\n\n\n\nTOISEN PAINOKSEN JOHDOSTA\n\n\nLoistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se\nsatavuotisen venäläisen sorron alaisena vähääkään kadottanut\nsotilaskunnostaan. Vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan\nkaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää\nvastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan\npisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan\nolivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden\nhinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme\nmyös Löfvingin sisukas sissihenki.\n\nNivalassa, kesäkuussa 1918.\n\n\nKYÖSTI WILKUNA.\n\n\n\n\n\n\nTAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT\n\nI\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n_Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä,\nmutta eräs korvapuusti katkaisee urani._\n\n\nEnsi kerran näin päivänvalon -- niin vakuuttaa kastetodistukseni --\njouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin Narvassa, missä isäni\npalveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä. Edelleen kertoo\nkastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen\nkristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin\npyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen\nmarttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo,\nmyöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein\nTapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua\nvaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle.\nKuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut\nnäitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.\n\nEnsimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan\nvalleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä\nmuutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan,\ntaputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut\nleikkiämme, minua olalle ja sanoi: \"Mitä hyvänsä sinusta, poika,\ntuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!\" Myöhemmin\njohtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli\nvähällä joutua nuoransilmukkaan.\n\nOllessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen\nkotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698\nsiirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä\nluonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen\npuhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin\nvarttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja\nKäkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin\ntyöskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä\nsotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan\nosaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut\nmeidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin\nminä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen\nmuuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa\nkahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman\nvihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut\nyltäkyllin sodan kohtaloita.\n\nEnnenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin\neräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa\ntuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän\nkuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön\nheilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien\njoukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika,\njonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli\nisänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän\noli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän\nomaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan\nvielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja\nKäkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat\nsilmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin\nrehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota\nreipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa\nsukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen\njälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.\n\nKun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin\nolin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita\nmahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo\naikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen\nja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä\niälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta\nkoskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä\nkokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni.\nHypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan.\nNäin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua\nsiihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.\n\nMuutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni.\nKun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja\ntapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa,\nvedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani\nhyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla\nantaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni\nnäytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:\n\n\"On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja\nruveta ajattelemaan vakavaa tointa.\"\n\nLaskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään\nlinnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua\nvarusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä\ntaistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin\nsuutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:\n\n\"Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen\nlöytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja\nluvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille\netäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä\nmatkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen\nsukulaisemme luo.\"\n\n\"Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi\", rohkenin vihdoin\nepätoivoissani sanoa.\n\n\"Ei niistä mitään\", sanoi äitini ankarasti. \"Kauppiaana sinulla on\nedessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja\nsiihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.\"\n\nKun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti\nneljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin\nneuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä\nmäärin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa\nmieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä\nollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran\nlähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle\nsodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin\nViipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.\n\nMatkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut\nkirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen.\nTäällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa\npuotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten\nkirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin\ntäydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen\ntoimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja\nsotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä\nmenoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja\nkaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan\nkaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi\nmielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka\nurotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä\njuttuja.\n\nOltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni\ntavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan\nikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten\ntsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää\nkaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen\nsuomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu,\nsillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme\nmuurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia,\nniin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta\nlienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja\nhänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta,\nkoskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli\nkojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas\npieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi\nelämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja\nraapustella numeroita loppumattomiin.\n\nMutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut.\nPäinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut\nlisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan\nvalloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä\nVenäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä\ntoisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli\nViipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas\nyksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni\nmuistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui\nsellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.\n\nIstuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri\nmerkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu\nsuolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani\njutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle\nparrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä\nmiekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun\nkurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin\nvierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän\nnenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän\nkorvapuustin.\n\nMitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä\npuolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin\nnuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että\nkun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi\npäiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla\nolevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä\nlohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.\n\n\"Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni\", sanoin minä itselleni. \"Sinä olet\nvasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta\nmitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun\noikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!\"\n\nAjatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi\nminut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu\novi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei\nollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli\nhaihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan\nepätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen\nopetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella\nDavidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia\nulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä\nvoinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja\nsydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja\npuolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.\n\nAamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan\nminua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos\ntultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä\nisäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon.\nTapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun\nkatsahtamatta puhui hän:\n\n\"Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua\nrangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti\nmyöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja\näksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja\nkoska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo\nsinua suoraapäätä syöstä tielle.\"\n\nHän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään\nvarustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:\n\n\"Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri\nSimo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten\nkirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa\npalkastasi.\"\n\nHän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita\nhopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin\npulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa\nvastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani.\nJa häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni\nhyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta.\nTyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta\nsiellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun\nisäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä\nsanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi\nhän:\n\n\"No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä\nomallatunnolla, ja Jumalan haltuun!\"\n\nSiihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan\nlintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä\nedelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika\nomistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta\nensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani\nsekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni\nostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat:\n\"Muisto ystävältäsi Tapanilta\". Sen aioin soveliaan tilaisuuden\nsattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin\nrauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.\n\nKotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin\naikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla\nsiihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen\ntahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa\nhuudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.\n\nEnnen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana\nkotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin\nsiellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt\nkorkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä\nentistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään\ntunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa\nensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja\nikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen\näärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen\nvalkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella\nhäntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi\nuskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.\n\nNiin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana\nPielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä\nseudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen\npitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten\nseuraavassa olen kertova.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n_Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa\nkasakan hevosen kanssa._\n\n\nRajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain\nhoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä\nparisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä\npahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto\nonnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton\nkuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli\npaennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren\narmeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710.\nVähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.\n\nKaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi\nlänttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat\nkotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen\nkätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun\nomaisuuden suhteen.\n\nEräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa\nruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi,\nennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni.\nSilloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin\ntietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä\nyht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten\nharjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.\n\n\"No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä\ntuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!\" sanoin minä\nitselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.\n\nOlisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon\nveneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta\nisäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat\nkasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten,\nparrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä,\nastui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin\nkutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan\nymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi\ntekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään\nmiehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi\nväännetyllä suomenkielellä.\n\nVastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.\n\n\"No missä sitten on tilanhoitaja?\" tiedusteltiin minulta edelleen.\n\n\"Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa\nSavonlinnaan\".\n\n\"Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka\nolisi jyviä jäljellä?\"\n\n\"Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti\nvierasten käytettävänä.\"\n\nPäällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin\nmiehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He\nhajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta\ntyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut\ntalon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä\nerääseen vaikeasti löydettävään luolaan.\n\nHetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä\nsivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten\ntiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.\n\n\"Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan\", vastasin minä, ja\nuudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja\nhevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne\nehditty viedä etäiselle laitumelle.\n\n\"Ah, durak!\" ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja\nikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat\nkasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.\n\nKun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin\näskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä\npuolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen\nvihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:\n\n\"Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat\nSavonlinnassa?\"\n\nNiin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä\nedelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:\n\n\"Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen\nviikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo\njuhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.\"\n\nPäällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän\nminun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun,\nsamalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi minuun\nja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran pätkällä.\nMielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla tietoja\npusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon\nhuoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi kelpaavaa\nnousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois lähtemään.\nMinut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin, joista\ntoinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään\nsatulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.\n\nKiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta\nkasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat\nminut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät\nminulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten\njaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani\nenää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin\ntietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen\nkirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka\npihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain\ntajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului\npelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.\n\nKun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan\nvoidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin\nmistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen\nmukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista\nryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään\nhajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan\nen saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan\nrokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua\nnousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi\nsitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä\nilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.\n\n\"Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?\" kysyin\nitseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle\npuuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja\ntoiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu\nvihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen.\nKatselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini\ntemmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja\nsaadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes\nmuutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin\nkuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan\nkäymään käsiksi.\n\nPian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat\nnimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät\npihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista\nvarten.\n\nÄskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli\npukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle\nrisaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut\npitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan\nollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen\nalastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa\nantimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni,\nkunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa\navustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he\nminut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven\nulkoa.\n\nAitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja\noven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että\nnäin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista,\njoten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa.\nAstellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan\nliikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja\ntarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen\npäällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää\npaikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla\noli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain\nselville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä\nyritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä.\nMuutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan\nympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista\nlähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita\nsyöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei\nkannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä\nvankia.\n\nAurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin\nkumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää\nnuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran\nhöltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen,\nsillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua\nkatsomaan.\n\nKesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta\nsuunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt\naitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin\ntekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta\npäätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä\ntähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa,\njota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo\nedistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta\nvasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä\nkärjissä lihakappaleita.\n\nRyskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät\nhe nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa\nkovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia\nodottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa\nkasakkaa ilmestyi ovelle.\n\n\"Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä\", sanoin minä sävyisästi, ja\nkun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä\nmuistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan\nja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus\nsanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti\npuoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen\nkäsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta.\nKasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän\npaikalleen.\n\nYksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta\nranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni\nvapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat,\nhalaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni\nyhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun\nsijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni\npienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty,\nmutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan\nlattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että\nkäteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun\npaikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin\nviivyttelemättä lattian alle.\n\nKivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä\nolevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille\nja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni\nnäkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman\nsylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt\nryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä\nsisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä\njärskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.\n\nLähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa\nruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten\nensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni\nsilmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja\nluulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain\nhevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin\npihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa\neteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon\nhalki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen\ntakaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella\nreunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun\nvartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta\nvarovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen\ntaakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä\nryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi\nvarmasti turvattu.\n\nMutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen\nkasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin\npyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään\nääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun\nnäkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin\npystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä\nolevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen\ntoverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja\nojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin\nvalmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan\nnapsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin\npyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti\nkorvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni\nyli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja\nsurvasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä\nkuukertui riihen seinustalle.\n\nMutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut\nhukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin\nsuinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin\nkuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon\npääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat\nkorvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa\nolin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta,\nsillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä\nkyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani\nolivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan\nhevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien\nyli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun\njuoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain\njalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta\nsattumalta kohtaamaani metsätietä.\n\nAamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki\npitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun,\navojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja\nuupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt\npäivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria\nmyöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.\n\nTultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena\nselälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle\nuntuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua\nsiksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua.\nPorraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa\njalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin\nturvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.\n\nAurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun\npuolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli\nsuokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään\ntaivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä,\nsillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain\nhuutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat\nunettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.\n\nPäivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat\nkankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin\nkiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani\nvarovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut\nmillään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää\nolentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan\nsuomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin\nkuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti.\nKuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en\nvarovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan\nmuurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon\nantimilla tyydytin pahimman nälkäni.\n\nPäästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin,\nmissä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni\nehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi\npainua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan\ntyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en\nerottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti\nkulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä\nkokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita\nkasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan\naikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun\npakoni tähden.\n\nSivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä.\nNoin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi\nkasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten\nsuojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut\nluonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään\nalallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät\nluokseni.\n\n\"Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?\" kysyi heistä toinen hevosensa\npysäyttäen.\n\n\"Domoi (kotiin)\", vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: \"Toverinne\npäästivät minut vapaaksi\".\n\nKysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut\nolivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.\n\nHe vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan\nottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti\nhiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään\nkiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua\nsatulasta ja sitoa minun käteni.\n\n\"Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman\nsilmukkaan\", sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan\nliikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan\nalta.\n\nKasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista,\nkuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta\nnoustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään.\nVilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen\nsaman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin\nsalamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas,\nniin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta\nminun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen\nvasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa,\nniin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.\n\nOtin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan\nryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten\nsuojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka\npalaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle\nmetsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin\nvillakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti\nhyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta\ntuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin,\njossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.\n\nSormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun\nhopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan\nkautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen\nsisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä\nsormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: \"Muisto\nystävältäsi Tapanilta\".\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n_Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta._\n\n\nJääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti\ntuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan,\ntajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen\nollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen\nkasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä\nvai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus\nvoinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin\nasiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin\nKäkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen\nsormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun\noli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin\nneuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi\nollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en\nolisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän\ntoiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet\norjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko\nkaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän\nkuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin\nminä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan\nhuomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla\npieni varmuuden kipinä.\n\nItse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi\nkädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri\nsuunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon\ntieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan\nkorjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä\noli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia,\njotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka\ntoisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.\n\nOnnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin\nseitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä\nSavonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan\nentinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain\nviimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli\nvähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen\njälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin\ntienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt\njoko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.\n\nSavonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja\nlähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon\ntypötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta\naina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita\nei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme\nrekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin.\nLevättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut\ntiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin\nvarustettua rotevaa renkiä.\n\nOli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt\nselässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla\nkuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen.\nPuolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma\nsuojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku\ntahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä\nja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään\nHiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.\n\nTalossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi\nvarttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen,\nlupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta\nripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä\nasetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.\n\nSaatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki\nosoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa\nhommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti\nepäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni\nkanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia.\nHetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin\npojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta\nmutisten lähti ulos.\n\nSyötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta\nraskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja\nnysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa\nverkkoa.\n\n\"Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?\"\nkysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.\n\n\"Liekö mennyt saunaan nukkumaan\", murahti vaari minuun katsahtamatta.\n\nEpäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin\nväsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa\nyhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin\nitsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit\nvierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan\ntahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran\nraollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen\nverkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti\npenkkiä kohti.\n\nJonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin\nettä se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän\nlähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut\ntakaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä\nulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen\nläheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan\nehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen\ntyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:\n\n\"Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.\"\n\nSäikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät\nympärilleen.\n\n\"Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä\",\nkomensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään\nja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat\njalkoihin.\n\n\"Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee\ntäällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä\", sanoin minä miehille.\n\n\"Mutta mitä teemme tuolle vaarille?\" kysyi yksi miehistä.\n\n\"Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä\npelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on\nmeidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla\nuunilla.\"\n\nPari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin\nsidottuna.\n\n\"Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!\" huusin, ja\nkiireesti työnnyimme pihalle.\n\nMutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen\nkitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi\ntoistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka\nympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne\nperäkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani.\nMieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä\nhuitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi\nerilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin\nnurkan luona.\n\nHetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani\nheistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi\ntovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui\nminua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille,\njoka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa\nminua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen\niskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni\nkappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun\nkäytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä\nja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen,\nPekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.\n\nKun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet\nliittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan\ntakaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman\nreslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen\npiti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita,\narveluni mukaan eteläiseen suuntaan.\n\nKun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he\nmeitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: \"Ka, pyhä velj, kyllä siitä\nehit tiion suaha, jahka perille tullah.\" Jätin heidät rauhaan ja koetin\nmiettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni\nsangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka.\nHapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja\nmieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja\npaikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää\nnuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme,\nähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.\n\nKun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin\nminä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä\nedelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa\njalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui\nsynkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta\neteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät\nolleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä\njalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten\nreki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia\neivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari\nsilmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton\nkuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään\nhukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin\nhyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja\nkiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa\npitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka\nseurasi rivakasti kintereilläni.\n\nIskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen.\nHuutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja\nennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme\nlaukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan\nmaahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin\ntahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään\nloikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen\nmaa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin\nhaittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin\nkyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani\nsuuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt\nulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne\nkokonaan kuulumasta.\n\nTurvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa\nsaattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla\nminut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja\netten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa\ntarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan\npuoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.\n\nReessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä\ntyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa.\nKiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna\nkäyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä\nvoimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen\nsoiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä\ntalvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta,\njota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt\nlähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.\n\nKun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan,\nkulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti\nrajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon\nkiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän\npäällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät\nsilmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.\n\nNiin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin\nkuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan\ntaattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa.\nMutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs\nkulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen\ntalon pirttiin.\n\nTalonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta\ntervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä\nhuomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin\nvapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten\nsissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä\npitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat\nvielä säilyneet näiden vierailulta.\n\nIsännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi\npenikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin\nlyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä\noli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille\nKajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon\npääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa\nkohta vaivuin sikeään uneen.\n\nHeräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa\nollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta\nsisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa\npärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan\ntapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti\npari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä\njääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin\nasestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen\nleiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.\n\nEnsi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen\nhyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan\nvirkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli\ntoinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia.\nHaukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla\naamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä\nilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti\nmiehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä\njoukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti\npaistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien\nkäsiin kavallettu.\n\nTalossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän\npirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään\nrosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen\nvihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden\ntalossa Hiienjärven rannalla.\n\nSaatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan\nvahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan\nlounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti\nvielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen\nsalojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari\nsavupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme\npihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä\npihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin\nkatolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella\närhenteli joukko koiria.\n\nPidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi\nkahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta\nsitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä\npidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli.\nJos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa,\noli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja\nparemmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.\n\nHeti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven\njäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja\nsuljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla\nolevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.\n\n\"Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa,\nettä apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista\", ajattelin\nkiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.\n\nRosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan\njoillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella\npysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin\nheidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen\nhirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa\nsopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta\nmiestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat\nkyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari\nheistä lievästi haavoittui.\n\nErotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka\nkomensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä\nottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan\nperäytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri\njärjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi\ntalon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi,\noli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty\ntilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen\nja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä\nkappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille\npelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat\nparahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.\n\nKomensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös\nvallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla\nhetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi\nainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen\npihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun\nrosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa,\nheittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan\npäästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja\npunapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen\nojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa\nhyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.\n\nTaistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa\nkaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat\ntoiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon.\nMiekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin\nluona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea\nvastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät\nyhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma\nhurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen\nheistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin\nkymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.\n\nPakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen\näijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen\nkintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin\nkinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden\nvankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään\nhyvin ansaittua rangaistustaan.\n\nPaitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista\nryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön\ntalossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan\ntulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme\naamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.\n\nJoulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska\naika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja\nmieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin\nnimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani.\nOikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa\nhyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä\nja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi\npimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli\nminulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja\noikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni\nvaranneen.\n\nMutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja\nliikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni\nRiikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties\nnäyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun\nyleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen\nkohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain\nlevottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan\nmielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen\nKajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin\nvaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.\n\nEdellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne,\njoiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä\nvaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta\nkevytmielisyydestä -- sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on\nluonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua\nsiitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos\njonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän\nhuolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä\nvain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon\nomista mielenmurheistani puhumalla.\n\nNo niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan\naiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää,\nja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon.\nEsimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana\nkiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa\nyksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan.\nHän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle\nsuosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani,\nsatakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä\npäivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin\nkanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n_Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä._\n\n\nTammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin\noli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin\npuheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä\nilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen\nystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle\nlyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä\nseikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni\nmiehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni\ntästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle\nalttiuttani.\n\n\"No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa\nja ripeätä miestä\", lausui hän minua ovelle saattaessaan, \"mutta pahoin\npelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle\nkoetukselle.\"\n\nNäitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven.\nTuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen,\nvaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä\ntulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani\nalkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja\nkuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista\nhuolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi\nkehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista\nvastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme\nleirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan\nylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.\n\nMutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin\nkäynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen\nmunsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin\nkomppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä\ntulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon\njo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä.\nMutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa.\nKenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja\nkevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle\npartioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä\nsaada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen\nkohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.\n\nSamanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon\ntuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut\nmitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä\nlaveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa\neteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla\nmaatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa,\njolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla,\nsaamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka\nNierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi\nkunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja\ntästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen\nmaininnut.\n\nPäästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon\nvuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut\nPultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli\nmenetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari\nPietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin\nHietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine\nmiehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen\nkaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin,\nemme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin\npalamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo\nPorvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen\npääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden\nperukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani\ntiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin\nKoskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta\nratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa\nmarssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon\nratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä\nKoskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun\nHelsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka\nolisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään\ntuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin,\nkuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta.\nJa kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi\nkaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä\nsotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät\nvihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain\nvoimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt\nvihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.\n\nOli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas\nnurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä\nkukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten\nhevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet\nkyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät\nnuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat\ntuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa\noli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän\nPorvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi\nnimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka\noli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties\nsieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.\n\nOlin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa\ntiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten\nlukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin\nheinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi\npuolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää\npaistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen\npihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali\nArmfeltin käyskentelevän edestakaisin.\n\nPölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies\najaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.\n\n\"Mitä kuuluu?\" huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla\nloikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.\n\nMutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna\npäärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään\nkatosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin\nkenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen\nkädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.\n\n\"Löfving!\" huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut\nseisomaan.\n\nKunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.\n\n\"Kuuletteko tuota ammuntaa?\" sanoi hän. \"Siellä on etuvartiostomme\ntaistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle.\nNouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta\nkun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan.\nJos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä\npidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti\npalamaan. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali\", vastasin minä\ntehden uudelleen kunniaa.\n\nRiensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa\nrensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin\nrenkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen\nlähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin\njymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut\nvielä tänne saakka erottaa.\n\nEhdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo,\nhuomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa\nlaukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt\nPappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi\nsiltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa\nkohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali\nArmfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.\n\nOllessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä\npolvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta\nsen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi\nympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa\nkirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja\ntyönsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti\nja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin.\nSitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin\ntulukseni esille.\n\nVihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa\nainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen\nvinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani\njokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun\nsattunut yksikään kuula.\n\n\"Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin\nkäskyn\", ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.\n\nMäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä\nviheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa\nKiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain\ntulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat\nsiltapuut vehmaasti palamaan.\n\nOlin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen\npäässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan\npäähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti\noman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti.\nKuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen\nkeikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma\nsuraus sivusi vasenta ohimoani.\n\nSillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin\nmaantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri\nGyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:\n\n\"Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä,\nsillä vasen korvannehan on riekaleina?\"\n\nSivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että\nkaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut\nkorvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.\n\n\"Korvani olen näemmä menettänyt\", vastasin minä, \"mutta onhan tuo vain\nvasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.\"\n\nSen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään.\nSamalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser,\ntuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle\netuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.\n\nTällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja\nalkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen\nsylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme\noli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista\ntänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti\nvihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin,\nmutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään\nvarjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula,\nriuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi\nkiven takana seisovaa sotamiestä.\n\n\"Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!\" huudahti majuri saksaksi\nvaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.\n\nHänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi\nvielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan\nselällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään\npudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun\nkarhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.\n\nNiin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin\nnähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni.\nMuistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni\nmajuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan\nja liikuttaen sormiaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n_Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä\nvihollisten leiriä._\n\n\nOli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta\nsaunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni\nkanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui\nyöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului\nkiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat\nviljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä\nyöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan\nasetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä\nja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli\nUudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista\noli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle.\nKylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja\nvallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei\noltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen\nelostuttavasti kaikkien mieliin.\n\nArmeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli\nviimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä,\nnimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut\nylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan\nhänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään\nymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta\nperäyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan.\nVihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa\nvarustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli\npuolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa.\nTaistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni\nvenäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään\nmeikäläisiä paljon suurempi sotavoima.\n\nKoska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin\nrykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä\nvirassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan\nparempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani\nmennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin\nmiehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani.\nTämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän\nauttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle\nkenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun\nitseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi\npäätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.\n\nHän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin\nodottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään\nhämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni.\nKääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua\nluokseen.\n\nAstuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä\nhänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu\nolivat tuolilla hänen vieressään.\n\n\"Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä\",\nlausui hän karttaa silmäillen, \"mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä\nHämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän\nhankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään\nheti liikkeelle?\"\n\n\"Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää\npienen pyynnön?\" vastasin minä.\n\nKun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla\nylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen.\nSuosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun\npalaisin tiedusteluretkeltäni.\n\nHän oli sillä välin noussut seisomaan ja kävellyt ikkunan luo. Pappilan\nohi marssi juuri komppania Hämeen läänin jalkaväkeä, joka arvatenkin oli\nmenossa etuvartiostoon. Heitä katsellen puhui kenraali enemmän itsekseen\nkuin minulle:\n\n\"Uusmaalaiset ovat saaneet jo jättää kotiseutunsa. Jumala yksin tietää,\nsaavatko hämäläisetkin tehdä samoin. Ja sitten on pohjalaisten vuoro! Ja\ntämä kaikki yhden kelvottoman ihmisen laiminlyöntien takia.\"\n\nHuomattuaan minun vielä viipyvän ovensuussa kääntyi hän puoleeni ja\nsanoi:\n\n\"Toivon teidän täyttävän hyvin tehtävänne, kuten ennenkin. Siitä\nlopultakin kaikki riippuu, kuinka uskollisesti kukin täyttää\nvelvollisuutensa. Jumalan haltuun, Löfving!\"\n\n\"Jumalan haltuun, herra kenraali!\" vastasin liikutettuna ja läksin\nhuoneesta.\n\nTämän jälkeen en enää nähnyt kenraali Armfeltia koko pitkällisen ja\nhävittävän sodan aikana. Tehtyään miehekästä vastarintaa Pälkäneellä,\nTammerkoskella ja Isossakyrössä sai hän harventuneen, ryysyisen ja\nnälkäisen sotajoukkonsa kanssa peräytyä yhä kauemmas Pohjolan yöhön ja\nlumiin sekä loppujen lopuksi kestää viimeisten Suomen miesten kanssa\nkaikkia kuoleman kauhuja Norjan tuntureilla. Mutta minä jäin edelleenkin\nvihollisten valtaamaan Etelä-Suomeen, jossa omalla tavallani koetin olla\nhyödyksi isänmaalleni ja vahingoksi viholliselle.\n\nLähdin siis kohta Armfeltin luota tultuani retkelle. Tovereikseni sain\nvänrikki Sahlmanin sekä viisi sotamiestä. Kuljimme ensiksi meikäläisten\netuvartioston ohi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Nurmijärvelle päin.\nKylät Hämeenlinnan eteläpuolella olivat enimmiten melkein tyhjinä, sillä\nasukkaat olivat vihollisten pelosta piiloutuneet metsiin tai seuranneet\nmeikäläistä sotajoukkoa.\n\nSivuutettuamme Janakkalan kirkon kuljimme metsäisten mäkien välitse\nmutkittelevaa maantietä Nurmijärveä kohti. Silloin kohtasimme\näkkiarvaamatta kasakkajoukon, joka hiljalleen ratsasti meitä vastaan.\nLivahdimme oitis puiden väliin ja kiipesimme lähintä rinnettä ylös.\nKasakkain näimme allamme pysähtyneen neuvottelemaan.\n\n\"Laukaiskaamme muskettimme tyhjiksi\", sanoin tovereilleni, \"mutta\ntähdätkää tarkoin kukin omaan mieheenne!\"\n\nLaukaisimme seitsemän muskettiamme melkein yht'aikaa ja seitsemän\narohevosta jäi haltijattomiksi. Kasakat joutuivat hämmennyksiin,\npäällikkö kirosi ja ärhenteli. Kun hän oli saanut joukkonsa hiukan\ntoipumaan, komensi hän kaksikymmentä miestä jalkaisin hyökkäämään\nkimppuumme, jolla aikaa toiset ampuivat meitä kohti yhteislaukauksen,\nniin että oksia ja kaarnanpalasia sinkoili ympärillämme. Olimme sillä\nvälin saaneet muskettimme uuteen latinkiin ja kun kimppuumme lähetetyt\nkasakat tulivat puiden välistä näkyviin, lähetimme heille kuumat\ntervetuliaiset. Ainakin viisi heistä jäi petäjäin juurelle kierimään ja\nloput pakenivat suinpäin alas nähdessään pistimemme edessään\nvälkehtivän.\n\nEmme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista\nrinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana\nolevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta\njättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä\nerojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa\nrientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.\n\nPääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme\nlähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon\nkohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa\nmarssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis\nparasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman\nsuuruudesta.\n\nSilmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs\ntuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen\nahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain\nvihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä\npälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa.\nToverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle\nkukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien\nviereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi\nvihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa\nmeikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot\neivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt.\nKahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata\ntoisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.\n\nToverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme\npanemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa,\nkuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto\nmiestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti\nsäilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä\nhyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana\nylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa\nkatto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä\nryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini\nja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja\nlaskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.\n\nAsetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta\nsopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni\nja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut,\njotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut\nmitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä\npiilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden\ntakana.\n\nKun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta\ntasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen\nlymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän\nlukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä\nseinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota\nseurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan\nkorkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali\nApraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin\nentisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi\njalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa.\nTarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän\nlukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä.\nMontakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.\n\nJalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo\nhämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen\nalkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen\nrakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja\npysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti\njäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa\nhuomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä\nrensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää\nsaatoin kattomullassa vallan hyvin.\n\nRakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat\nkedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida.\nMuuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata\nelämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta\nkasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen\ntarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.\n\nEnnen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen\nrakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat\nolevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin,\npuolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren,\nhartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse.\nRakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen\nkasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat\nolleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.\n\nLisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi\nlähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi\nkokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta\nvihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle\nvastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen\nvaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys\noli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän\nvetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat\nsitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän\nkeskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet\nviittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa\nyökylmyyttä vastaan.\n\nJonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei\nnäkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä\nyhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi\npäästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen\nkaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli\nihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli\nmahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.\n\nKun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului\ntalosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle\npysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita\ntarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui\njonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen\njälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.\n\nAllani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt\nmenetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä\nsaman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes\npyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni\npelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan\nhuomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni\nryhtyä enempiin toimenpiteisiin.\n\nYksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin\nliikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli\nainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka\nainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja\nsittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai\nkattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut\nitsestään.\n\nPäästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli\nnäin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani\ntoisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten\npistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen\npystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan\nköydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa\nylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä\npuhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.\n\nNyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja\npudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei\nvartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä\näänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin\nodottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava\npaikalleen.\n\nKun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet\nlähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen\nnurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa\nkohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti\nkorahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle,\nnuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin\nheti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille\nhartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni\nhänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo\nhiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään\nei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni\nkuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan\nvalveilla.\n\nJuuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan\nrakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella\näänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä\npuita. \"Da!\" murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua\nriihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja\nvein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet\ntuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin\nympäristöäni tarkoin silmällä.\n\nKohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin\npuoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.\n\n\"Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne\", kuiskasin minä hänelle\nmahdollisimman hiljaa.\n\nSitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki\nnuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli\nseisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään\nja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti\nmitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä\notsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.\n\n\"Joutuin toveri!\" kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta\nsieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi\nihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia\numpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme\neteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme\npiankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen\nsuuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli\npäivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä\nhiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen.\nLähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.\n\n\"Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä\", huusin\npuoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.\n\nKerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti\nseikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista\nvaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias,\nleveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän\noli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin\njalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli\nollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen\npuolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet\nkahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi,\nmutta toiset olivat päässeet pakoon.\n\nLopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi\nleivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen\nmuutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi\nkohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää\nhuolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n_Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä\nkelvottomain alamaisten kanssa._\n\n\nOli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me\nAhokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa\nkohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme\nsilloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin\nmetsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa\nannoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse\nlähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän,\nLammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa\njoutuneet sanottavampiin tekemisiin.\n\nEilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä\njakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta\nkuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle,\nmissä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille.\nVihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle\nja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän\nmeikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella.\nArmeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman\nmonipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli\nSahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse,\nsamalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.\n\nIllalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut\nHauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä\nmatkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me\nluonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän\nainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä\njatkettava matkaa Pälkänettä kohti.\n\nSuo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi\nrajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri\nkun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden\nräminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme\nihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä\nsen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja\ntäällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion\nmuodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki\nmaantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten\npitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.\n\nOhitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden\nvälissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään,\ntoiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä\nmatkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui\npahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana\nmieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän\narmeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan,\nettä hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien\njoukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:\n\n\"Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?\"\n\nKuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut\nnäreiden välissä vastasi ontolla äänellä:\n\n\"Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.\"\n\nSamassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä\nkohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden\nsuojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme.\nHeittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin\nhetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen\ntähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.\n\nTunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä\nmaailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina\nkyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli\nryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja\ntoivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:\n\n\"Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!\"\n\nNiin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa\nHämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä\ntapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua\nPälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme\nlähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran\ntakana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen\nhyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla\nMallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli\ntäytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois,\nkunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein\ntäydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet,\nsiitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta\nenää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja\npelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.\n\nVietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua\nkohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan\nmahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen\nisäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla.\nVenäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet\nsen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli\nlevityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle\ntäysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin\nautioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä\nja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä\ntavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät\nkotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.\n\nTurusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman\nomaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa\nporvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa\noli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen\nvierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja\nkerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun\nlähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin\nmuuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään,\njotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja\nTukholmaan.\n\nAhokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen\nollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo\nvangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti\nTurkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä\nlähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta\nAhokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.\n\nEnsi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni\nMöllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä\nkorjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa.\nOtinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen\nsekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin\nSauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin\nsanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä\nmuutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä\nHuittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se\njoutuisi vihollisen saaliiksi.\n\nLähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken\nkylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko\npaikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain\nhevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki\nhuonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla,\nolivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka\nkituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista\ntyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään\nkohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.\n\nAstuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa\nryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He\nkehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa.\nMutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin\noli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää\nunivormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä\nhän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:\n\n\"Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää\nSuomen?\"\n\n\"Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä\", vastasin kartellen.\n\n\"Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!\" sanoi hän\nryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.\n\nKun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin\nmokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:\n\n\"Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun\nkylään tulee.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasin minä, \"mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä\nvähän ruokaa?\"\n\nTämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa,\njossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai\ntoisen pikkutärkeän tiedon.\n\n\"Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa\nkestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa\", vastasi isäntä.\n\nKaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn\nnäköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää,\nvoita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse\nnavetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan\nvanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin\nkädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän\nläheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään\nkiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän\nojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.\n\nNyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä\nminua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini,\njonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen\nperällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät.\nSamalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:\n\n\"Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!\"\n\nHän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä\nmiekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta\nsamalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan\nminua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä\nkorennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin\nansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään,\nyritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä,\nsamalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta\nannoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai\nhyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.\n\nKun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas\nhevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut\nminun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja\nluiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan\nnousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani,\ntakertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin\nverraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen.\nToiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja\nakkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni\nnopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia\nsivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa\ntieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.\n\nHuittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme\nheille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä\njälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi\nminkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla\nHannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt\nsinne jättää.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n_Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja.\nVenäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan._\n\n\nHuittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa\nlähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä\nLoimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli\nurkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.\n\nLähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti\nharmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja\nLoimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme\nisännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä\npyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean\nsylkilätäkön hevosen pään yli tielle.\n\n\"Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein\nlujalle ottaisi\", sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli\nmälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.\n\n\"Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa\nvaihtaneeksi\", vastasi Juho yksikantaan.\n\n\"Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua\", jatkoin\nleikinlaskuani, \"sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken\najan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla\nasettasi käyttää.\"\n\n\"Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane\", arveli Juho\nsuuttumatta.\n\nNiin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen\nkirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme\npihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja\nsanoi:\n\n\"Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren\njoukon rahoja.\"\n\n\"Mistä niin ja millä tavoin?\" kysyin minä.\n\n\"Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan\nkokonainen kuorma meikäläistä rahaa.\"\n\n\"Minnepäin ne menivät?\"\n\n\"Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen\npenikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan\nvihollisten leirin.\"\n\n\"Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen\", sanoin minä\nnimismiehelle.\n\nKun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:\n\n\"No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua\njauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.\"\n\n\"Montako niitä olikaan?\" kysyi Juho.\n\n\"Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?\"\n\n\"Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän\nypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.\"\n\n\"Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit\", huomautin minä.\n\n\"Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet\nhiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme\nmoskovalaista\", arveli Juho totisena.\n\n\"No pianpahan saamme nähdä\", vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä\nnousten satulaan.\n\nJuho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:\n\n\"Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.\"\n\nPainoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä\npyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista\npenikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme\nolevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan\nratsuni ja sanoin Juholle:\n\n\"Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä\ntakaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin\nlaukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän\nkimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.\"\n\nTarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme\nruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä\npaitsi pari pistoolia vyössäni.\n\n\"Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!\" sanoin minä ja painoin\nkannukset hevoseni kylkeen.\n\nSivuutettuamme tien mutkan tuli näkyviimme kuusi venäläistä rakuunaa,\njotka hiljalleen ajoivat eteenpäin, kolme kummallakin tien reunalla.\nKeskellä olivat rattaat, joiden keulalla ajurina istui meikäläinen\ntalonpoika.\n\n\"Pidä huoli sillä puolen olevista\", kuiskasin Juholle, viitaten hänelle\ntien oikealla syrjällä ratsastavia rakuunoita, \"minä kyllä hoidan\ntämänpuoliset.\"\n\nKulkueesta ei kukaan katsonut taakseen, ja rattaat kolisivat siksi\näänekkäästi, että nelistävien hevostemme synnyttämä töminä saattoi vasta\naivan lähellä tulla huomatuksi. Olimme noin kahdeksan sylen päässä\nrakuunoista, kun ojensin muskettini jälkimmäisenä ratsastavaa kohti.\nJuho seurasi esimerkkiäni ja peräkkäin pamahtivat laukauksemme.\n\nMolemmat jälinnä ratsastavat rakuunat kierähtivät maahan, ja toisten\nhevoset kavahtivat laukaukset kuullessaan kahdelle jalalle. Pudotimme\nmuskettimme tiepuoleen, ettei niistä taistelussa olisi haittaa, ja\nsivaltaen miekat esille karautimme eteenpäin. Taakseen vilkaistuaan\nlähtivät jäljellä olevat rakuunat ajamaan täyttä karkua eteenpäin.\nKuormahevonen laukkasi häntä pystyssä heidän keskellään, niin että ajaja\nsai töin tuskin keulalla pysyneeksi. Laukaisin molemmat pistoolini sitä\nkohti sen pysähtymättä tai heikentämättä vauhtiaan.\n\nJuhon hevonen oli koko joukon vahvempi minun hevostani. Hän pääsi tuossa\nhuimassa kilpa-ajossa minusta hiukan edelle ja kannustaen ratsunsa\nvoimat äärimmilleen ajoi hän syrjittäin kuormahevosen päälle.\nViimeksimainittu suistui pitkin pituuttaan tielle, niin että toinen aisa\nrusahti poikki. Juhon hevonen kaatui myöskin ja sivu karahuttaessani\nnäin Juhon itsensäkin kuppelehtivan samassa mylläkässä.\n\n\"Hyvä on\", ajattelin, \"kyllä Juho pitää kuormasta huolen sillä aikaa,\nkun minä toimitan niin, ettei rakuunoista ole meille enää vastusta.\"\n\nMaantiestä erkani vasemmalle kapeahko ja vähän ajettu tie, joka varmaan\nvei joihinkin metsätaloihin. Ensimmäinen vasenta tiensyrjää ajavista\nrakuunoista käänsi kohdalle tultuaan yht'äkkiä hevosensa sinne. Toinen,\njoka näytti olevan joukon päällikkö, huusi hänelle jotakin, jota minä\nkuitenkaan en voinut ymmärtää, ja käänsi sitten hevosensa hänen\nperäänsä. Toiset kaksi rakuunaa jatkoivat täyttä neliä maantietä\neteenpäin.\n\nArvelematta seurasin edellisiä syrjätielle, sillä mieleeni välähti, että\nhe koettavat tämän kautta kiertää takaisin kuorman luo, sillä aikaa kuin\ntoiset kaksi ahdistaisivat minua tuonnempana maantiellä. Kun olin jo\nniin lähellä upseeria, että miekkani kärki saattoi ulottua hänen\nhevosensa lautasille, kääntyi hän äkkiä taakseen ja ojensi karpiininsa\nhevoseni otsaa kohti. Pamaus vain, ja kunnon ratsuni suistui polvilleen.\n\nPaikalla kun laukaus oli pamahtanut, käänsi edellä ratsastava rakuuna\nhevosensa vasemmalle, niin että se pystyyn kavahtaen pysähtyi kahden\noksistaan yhteen punoutuneen kuusen eteen. Upseeri pysäytti myös\nhevosensa ja vetäen vyöstään toisen pistoolin sekä ojentaen sen rakuunan\nrintaa kohti huusi vihasta kähisevällä äänellä:\n\n\"Aja eteenpäin tai minä ammun!\"\n\nMutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa\ntoiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen\nhypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.\n\nOlin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt\npaikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni\noli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa\nisännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti\nkatsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta\nhän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:\n\n\"Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?\"\n\nJos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu\nratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin\ntästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut\nhuoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni\nliikauttamaan.\n\nRakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa\nsilmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka\nolivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti\nhän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:\n\n\"Riikahan minä olen ... mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea ...\ntällaisena.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n_Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire\npäästä saaliinemme viholliselta suojaan._\n\n\nJos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt\njoutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui\nminut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli\ntapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun\nvihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä\nhuuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi:\n\n\"Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?\"\n\nRakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:\n\n\"Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?\"\n\nUudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni\nujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre\npiirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta\nsekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni\nnäkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.\n\n\"Mutta ... kuinka tämä kaikki on mahdollista?\" sammalsin minä\nliikutettuna.\n\n\"Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta\nsitten\", kertoi Riika. \"Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui\nNäykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä\nja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun\nvihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli\nmuuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun\nmiehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni\nniiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta\njouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja\ntehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin\nvenäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat\nmeistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun\npuettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun\nsitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana\nseurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko\nminua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa\nsaanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi\npäässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon\nluona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta\nhautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte\nkimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa\ntälle syrjätielle.\"\n\n\"Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!\" puhkesin minä liikutettuna\nsanomaan likistäen hänen molempia käsiään.\n\n\"Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta\nole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni\", sanoi Riika\nviitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin minä kummastuneena, \"olihan hän äsken vähällä\nampua sinut kuoliaaksi.\"\n\n\"Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua\nrakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on\nmustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten\nsotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin\nkoettanut suojata.\"\n\nTunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria\nkohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä\nvieraan maan salolla.\n\nMutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille\nvaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti\npuiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti\nlatasin pistoolini.\n\nTien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa\näärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin\nvasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna,\njoka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli\nhäntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki:\n\n\"Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan\nsinut alallasi olemaan.\"\n\nHeidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät\nmelkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta\nminä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis\nJuhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota\nselvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan,\nkuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta\njälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli\nhäntä vastaan ratsastanut \"tuo rakuunanheittiö\". Se oli toinen niistä\nedelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä\nkohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut\npäin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli\nlaukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet\nkäsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa.\n\nLopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi\nmaantien syrjällä, ja sanoi:\n\n\"Totta kai se tuokin sidotaan?\"\n\nRiika naurahti ja vastasi:\n\n\"Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.\"\n\nSuu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi\nollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta\narvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa.\n\nTein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä\njohdosta hän virkkoi:\n\n\"No jopa nyt jotakin!\" katsellen samalla säälivästi Riikaa.\n\nMutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli\nvarmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti\nlähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme\nsiis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika\noli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille\ntielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi\npahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.\n\nTutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria\nnahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa\npaljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava\nne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa\nisäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa\nmaantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia\nlukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset\nolivat laukanneet tiehensä.\n\nSidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne\nparhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet\nmukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.\n\n\"Kuinkas me vankia kuljetamme?\" kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.\n\n\"Joutaapa jaloitella\", sanoi Juho, \"sainpa tuota minäkin siellä\nJanakkalassa kinttusuoniani jännittää.\"\n\nHän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa\nja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys\nrippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä\nmuuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi\nitsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa\nkilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia\nolemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin\nkorvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi\nollut joitakin voimia työssä.\n\n\"Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä\",\nsanoin minä ylös hypähtäen.\n\nSen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen,\nhyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme\nHattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän\neteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden\nkautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli\npelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.\n\nLöysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin\nRiikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä.\nOjensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan\nryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman\nkäteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja\nkun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle\nmykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista\nryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen\njutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä,\nettä hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt\nunissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut\nhänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle\njotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani,\nmutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä\nvalveillakin ollut näkevinään minut edessään.\n\nKun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla\nmuistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut\nheti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto\ntai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua\nluonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt\nmetsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut\nuskaltanut.\n\n\"Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun\",\nsanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi\nminun kädestäni saanut surmansa.\n\n\"Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan,\netkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani\", sanoi Riika\nsurumielisesti hymyillen.\n\nIlta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista\njuoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme,\npysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin\nhetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.\n\n\"No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?\" kysyin minä, kun hän oli\nluoksemme ehtinyt.\n\n\"Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut\", vastasi Juho\nvältellen.\n\n\"Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?\" tivasin minä katsoen häneen\ntuimasti.\n\n\"Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin\", mutisi Juho vastaukseksi\npyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.\n\nAika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos\nsiitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme\nratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun\nsaavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä\npäätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme,\njoille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho\nvartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.\n\nHeti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta\npäivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään\nja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään\ntiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella\ntiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa.\nHeiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen\nilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti\ntiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa\nkaikenlaista vallattomuutta.\n\nVietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä\nleipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet\nvarhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen\nlähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken\nkohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen\nkaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme\nseuraavana aamuna.\n\nTäällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko\ntalonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä,\njoita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi\npartioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten\nhaltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia\nkärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan,\njopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia\nsanoja.\n\nSaatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan\nruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon,\njossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n_Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan\nsaaristoa._\n\n\nPuustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha\nvaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä\nnaisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen\nrakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan\ntuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme.\n\nOleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä\nsaimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme\nsiis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä\nKrokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli\nvenäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa\ntännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta,\njotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja\npartiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset\nSiperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen\nasettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä\ntuhatta venäläistä.\n\nKun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia,\npäätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli\nvasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea\nsiitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa,\njonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme\nhevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle.\nMutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi\nsaaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme\nrahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle\nparin virstan levyisen selän yli Paraisiin.\n\nKaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä\ntoisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta,\nkulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme\nnotkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti.\nKeskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului\ntakanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja\nse oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se\npyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin\nolimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta,\njoka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen.\n\nJatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen\nkunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon\nKalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri\nviedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön\najan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta\naamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut\njäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan\nvimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten\nluotsimiesten luo ja ärjäisin:\n\n\"Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita,\njotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla\nlaittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!\"\n\nLuotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta\nviemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä\nedellämme, kunnes pääsimme avoveteen.\n\nTultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen.\nTiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan\nmaaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla\nruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi\nmitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia\nsillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua\nvihollisen saaliiksi.\n\nKomensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä\ntarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme\nmiestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä\nja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä\neteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin\navoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen\ntaklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja\nannoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana\npäivänä.\n\nJätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja\nitse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni\nMöllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin\nihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan\nkanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne\nAhvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa.\n\nViimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle\nSaltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan\nkartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista\nviimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni\nvihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön\nkotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni\nsaattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin\nlähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten\nkaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki\nseikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua.\n\nEkkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta.\nHän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa\ntakaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi\nvaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät\njäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen\nsaisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin\nherra everstin ja Juhon kanssa matkalle.\n\nHagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan\nmatkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä\nkomennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon\ntakia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen\nnimismiehen talossa.\n\nVasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin\nJuhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli\nsunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin\nkirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa.\nKirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia,\njotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin\nseurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan\nauttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista\nkranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat\ntalonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa\ntiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan\nSaverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa.\nIsäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä\ntaloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain\njaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme\nsinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.\n\nSeuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet\npaloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa,\nkunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja\nkutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui\nmiehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni\ntuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille\nveroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen\nkyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman\nrasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on\nmakeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen\npäästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa,\njonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.\n\nTämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän\npuolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään\npienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät\nsuomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin\nlyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin\npitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni.\nTalonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.\n\nMutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan\nGalitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle,\nottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme\npitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme.\nSuurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta\nrehennellen muun muassa näin:\n\n\"Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka\nviisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman\nmiehesi kanssa meitä komentelemaan!\"\n\nHeti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini\nhanan ja karjaisin hänelle:\n\n\"Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!\"\n\nJollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti\nampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä\nmuutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin\nkirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle\nuskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi\nvenäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon,\nmilloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle,\nettä minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.\n\nTämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun\nNauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän\nKivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta,\nettä taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat\nottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle\nlähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että\ntässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka\nsorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin\nsisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa\npitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat\nvahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja\nTukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan\ntasalle.\n\nTämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin\nsitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri\nsuunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan\nTurun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle.\nKyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta\nainoastaan 30 karoliinia kuparissa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n_Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa._\n\n\nMaaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna\nkäyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen\nnähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme\ntuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme\nperillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran\nhuoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia\nmiehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme\njutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies\nKolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa,\nnoin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen\nillalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin\nkahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja\nharjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa.\n\n\"Lähdemme paikalla sinne\", sanoin minä Juholle, \"ja teemme selvän\nrosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi\nkolmeatoista vastaan?\"\n\n\"Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää\", vastasi Juho ja ryhtyi\nhevostamme irroittamaan.\n\nMutta silloin huusi joku väkijoukosta:\n\n\"Tuolla ne tulevat!\" ja viittasi Kolkansaarta kohti.\n\nSiellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan\nkirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa\nvälähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita\nvenäläisiä.\n\n\"He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän\nluoksemme\", sanoin minä Juholle; \"sitä parempi, että saamme täällä\nnoiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.\"\n\nKirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse\nKolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa\nsinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon\nottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi\nnäkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja\ntukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun\nsolassa.\n\nJäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli\nlevottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli\nesiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti\nvoimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan.\nMelkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä\nsotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät\njäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä\nsiirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen\nkummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat.\nJälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan\nsuuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme\nviimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.\n\nTyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme\nhevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä\ntakaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme\nlähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä\nvenäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen.\nSillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset\nkiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät\nkaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt\njo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä\nkohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista\nkorjaamaan.\n\nSaimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista\ntavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin\nomistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän\njälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he\nyhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.\n\nJo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin\nkaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden\navulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa\nkävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia\nalkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi\nKumlingeen.\n\nKun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli\nmainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta\nvirrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni\nkorkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen\ntähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin\nmielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä\narmon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa,\njoka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä\ntoteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni\nkeskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.\n\nPitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan\nole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen.\nKumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka\nnyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle\nBrändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja\nKustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja\nlähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja,\njotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.\n\nBrändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta\njoka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin.\nÅfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle\nrakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun\nvihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki\nsaaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin\noleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä\nlaatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun\ntalon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: \"Viholliset!\"\n\nSilmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen\njoukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes\nmustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen\nsuojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui\ntäällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita,\nkauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion\npalamaan.\n\nMutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä\ntarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja\nnousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös\nkalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin\nmiekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne\npäästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä\njaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita\nalas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.\n\nJuoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin\nonnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin\nuudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella\nkehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa\nneljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani\narvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja\nlähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta\ntoimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli\nleirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo\nseuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi\nyhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain\nkanssa peräytyä Ahvenanmaalle.\n\nMinulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta\nWargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen,\nminne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua\nvastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin\nvaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.\n\nTultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat\npitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle\nyrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin,\npysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren\npohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin\nmyöhään illalla.\n\nMaalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään\nnähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan\nautio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon\ntyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen.\nMenin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa\nvielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin\nviittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki\nväsyksissä.\n\nKun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin\nmuurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan\nperällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä\nolin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.\n\nLöytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin\nKumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan\npohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin\ntiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti.\nNeljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa\ntoisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka\nennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja\npiiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon\npiilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt\naarteet muassaan.\n\nSaatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta\naikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella\nolevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois\nmarssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista\nvieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin\nasunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin\ntinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta.\nSamaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin\nrahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa.\nMutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen\nrahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.\n\nTämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli\nvetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani\nentiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi\neversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan\nluokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin\nikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin\nsaakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n_Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme\nvihollisten päämajaan._\n\n\nOli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut\nverraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti.\nTuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa\nuiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.\n\nTänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin\nlaahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli\nsilmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi\nvinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän\ntalutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja\nhorjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten\nräminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään\nsuu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli\npuettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.\n\nMutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin\nhousuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo\nnimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten\nvarastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä\noikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja\nviskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta\nlattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista\nmatkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin\nminä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving.\nJa minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa\npiankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni\nJuho Ahokkaaksi.\n\nKuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun\npuoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle\nvakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa\nsaariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin\nvilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin\nsaakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani\nsousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle.\nSiellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka\nliittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin,\ntapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään\nvaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille\nkuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä\ntaaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä\nTurussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme\nPerniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin\nvaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin\nlähdimme matkaan.\n\nOlimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita\nvihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen,\nvieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini\noli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.\n\nIllalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä\nhavaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista,\nmilloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri\nkaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa,\noli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla.\nEnin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli\nsijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus\noli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista\ntörkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin\noli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia\nnaisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa.\nRuhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti\nlinnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella\naseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät\nkoskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana\nsisämaassa.\n\nIllalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan\npirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen\nsotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni\nleivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin\nkorvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella\npulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa\nminunkin nimeni, arvellen \"Leving-hirtehisen\" saaneen jo surmansa.\nKehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin\nsain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja\nettä häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko\nulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä\npartaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me\nolimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan\npainoksi kimpaleen keitettyä lihaa.\n\nSyötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua\nvalitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi\nsotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin\nhypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa\nhoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle\ntultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin\nsieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi\noli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki\nkuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa\nviinivaroja.\n\nKellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja\nhuomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis\nvarovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle,\njonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt\nkaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia\naluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja\nhuomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti\ntulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen.\nLaskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka\nmerkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt\nvitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että\ntuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.\n\nOlin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani\npotkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului\näkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:\n\n\"Kakoi tshort tam v'lednike navodet -- kuka paholainen siellä kellarissa\nmellastaa?\"\n\nTuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti\nvain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen\nponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin\npelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani\nkohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri\nkellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:\n\n\"Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä\nja siinä!\" toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä\nolkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella\näänellä suomalaisia kirosanoja.\n\n\"Mitä siellä on tekeillä?\" kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.\n\n\"Ach, prijatelj!\" huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin\nkuullut kysymyksen, \"tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä\nvarastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä,\nvalkeakin juuri sammuu!\"\n\nSamalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä\nsamaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui\ntodellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin\ntuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen\njalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin\nhäntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin.\nMursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei\ntyöni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti\naukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin\nkattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen\nsekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti\ntarkoin silmäni.\n\nPenkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi.\nSotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja\nhaukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja\ntyrkkäsi minua kylkeen sanoen:\n\n\"Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!\"\n\nJuhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä\njuuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan\npäällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies\nkellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi\nhän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen\npimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka\nvähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken\nvaralta laittautua mahdollisimman kauas talosta.\n\nKadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa\nminua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja\ntuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät,\nmutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten\ntulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät\nhe meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me\njuuri hartaasti halusimmekin.\n\nPäivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt\nkolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu\njauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme\nniiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä\nmissään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme\nniihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle.\nRyömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja\npääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä\nmuutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa.\nYmpärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä\nei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.\n\nTyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin\npäivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen\npäällystölleni Ahvenanmaalle.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n_Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen\nepätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni._\n\n\nPalattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi\nmeihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen\nhajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen\njoukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan\npitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin,\njota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme\nsamassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa.\nSiinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä\nsaattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He\nolivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan\nkuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon\nlähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.\n\n\"Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran\nheinätalkoissa löit käpälämäkeen?\" kysyin Juholta odotellessamme\nvihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.\n\n\"Seitsemän\", vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään\nvaatimattomasti: \"mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan\nnousuhumalassa.\"\n\n\"Sepä se\", sanoin, \"nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi\nyritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle\nkahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?\"\n\n\"No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty\", vastasi Juho\nrauhallisesti.\n\nKohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme\nheidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen\npitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä\ntoinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat\nviholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme\nyhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi\npyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan\nedes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti\nHolmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn\nja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme\nmekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut\nkolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa.\nToistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman\nsekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin\nvitkastelematta heidän kimppuunsa.\n\n\"Kyllä kelpaa!\" huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan\nympärilleen kuin kaskenkaatajan.\n\nTaistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja\nviisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi\nkahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa\ntakaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja\nviittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.\n\nTaistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi\nminulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten\nyhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa\nurkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle\njoukolle oli antanut sellaisen voiton.\n\nTämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja\nLohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin\nsaarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä\nmenin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun.\nMusketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa\nsilloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista\nveneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen\nkuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen,\njosta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa\namiraalille ilmoitusta.\n\nTäältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta\notimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle.\nSinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt\nproomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli\nTukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.\n\nTäällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut\nAhvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että\nvihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla\nhiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni\nmenin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin\njohtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa\nAhvenanmaalle.\n\nOli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti\nmaalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon,\njossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa\nkysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin\nkiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt\nemäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko\nvihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina\nmennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset\nrakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin\nedelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö\noli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon,\nettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä\npitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut\nkuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin\nkielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä\noli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli\npäällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet.\nRyöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja\nkaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.\n\n\"Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen\npuolestaan rukoillen\", oli Riika pois vietäessä huutanut itkien\nemännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi\nsanomaan.\n\nSaatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin\nuudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin\nvihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin\npuolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme\ntiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja\nuseat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He\nolivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla\njatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai\nFinströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi\ntoverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin.\nSundin kirkolla sitten yhtyisimme.\n\nAlkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen\nnelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja\nkuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja\njatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa\nhevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin\nja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni.\nMutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä.\nKenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä\nvoi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen\nahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee\nminua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää\nelämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö\nhän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta\npäättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta\nrykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa\nkantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä\nkaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.\n\nTällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin\nalkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi\nmetsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla\nvihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin.\nKaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön\nkäyttäytyneen vallattomasti.\n\nKun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan\nSundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo\nvihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin.\nKäskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet\nehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.\n\nPainoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin\npäästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet\nSundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli.\nKun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla\ntoisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja\npyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja\nasetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin\nhänet lujalle, suostui hän vihdoin.\n\nEtelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä\nhevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle\nkaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja\nlennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen\nportille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä\nsotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään.\nTempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään\nsotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin\nkuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa\nkylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies\nviskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet\nhevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven\ntelkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä\nsisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä,\njotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta\nnaisihmisestä eivät he tienneet mitään.\n\nPalasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan\nupseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle\nvenäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa\nja huusi vastaan:\n\n\"Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!\"\n\nSamalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin\npistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin\näsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se\nlauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa\nvastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui\nnurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa\nlaukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan\nvihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani\noli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut\nmiekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti,\nkavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.\n\nSäilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin\nneljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta\nperäytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin\nhyppien: \"Pardon, pardon!\" samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja\ntäysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen\nja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset\nsotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla\nKumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle\noli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera\npurjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse\nhän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten\noli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti.\nKysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen,\nvastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli\nollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten\nsissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi\nsotamiestä ja yhden aliupseerin.\n\nNämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin\njuoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne\ntultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi\nsotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää\nheistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin\nmiestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät\nyritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi\nmyrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä,\nettä lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton\npysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.\n\n\"Senkin naudat!\" karjaisin minä vimmastuneena, \"elätte meren keskellä,\nettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole\nkysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan\nveneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä\ntakaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.\"\n\nNiin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin,\nhuutaen vielä rantaan mennessäni:\n\n\"Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa\neheänä säilyttää!\"\n\nValitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta,\nvyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen\nja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä\npurjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen\nvesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan\nnimeen tuolle vaaralliselle matkalle.\n\nVene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko\noli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä\nkohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni\nvilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta\nlahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt\ntodellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan,\njota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo\nseuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin\npainoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa\ntäyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista\nkuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi\nvahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin\nteljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden\nloputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani.\nKeuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos\nRiikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut\nveneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut\nkeskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.\n\nMutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana\nen enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata\nvenettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis\nviisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin\nrannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin\nsuurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle\nlaskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän\nlöytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja\naivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin\nnähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa.\nKäänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa\ntuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.\n\nKiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi\nmennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen\nsuojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja\nkuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti\nulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin\nkuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön\nvalvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa\nluonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin\nruumiinkin voimia.\n\nMutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika,\ntyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: \"Joudu, Tapani!\" minkä jälkeen hän\nkiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta\nkäsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen\nmielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu\ntuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni,\ntyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan\noli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.\n\nKavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja\nmiekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni\nolevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana\nkuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi\nvihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon.\nAloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin.\nEdestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista\nrantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin\nkallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa\npalavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä\nsotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä\nnuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen\nkalastajanmaja.\n\nMutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta\nsen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein\nvaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä\nainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin\nkadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet\nnuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä\nlaukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas\nkalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.\n\nSotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät\nhölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion\nvalaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen,\nkarkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista\nkaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman\nkohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät\nsukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.\n\nJäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu\nkesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä\naseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan,\njuoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja\nmeren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.\n\nRiensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna\nkalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne.\nHän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa.\nKaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän\nkallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan\nmenemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut\nkuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.\n\nMenimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin\nmakaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut\nnähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun\nkiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta\ntervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä\nammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen\nruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin\nkahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla\nsekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja\nmöyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin\nuupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä\nsynkissä mietteissä.\n\nHeti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä\ntuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin\nnyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan\nkapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta\ntunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin\nsitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin\ntieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä\nosunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä\nvoinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun\nkuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.\n\nIlmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun\nhänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun\nveneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän\nKumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä.\nHeiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta\nei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden\nvälitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana,\nmutta aina yhtä turhaan.\n\nNyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa\netsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli\nepätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa\nnäytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle\nkovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin\nveteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja\nkuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt\nminulta pienintäkään jälkeä jättämättä.\n\nIstuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle\nmerelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin\nmuistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä\nveneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen\npainuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.\n\n\n\n\n\n\nTAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT\n\nII\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n_Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla._\n\n\nTultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin,\njossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin.\nSiellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja\nlamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka.\nTurvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta\nja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi\nyhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa\nvetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja\nVenäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan\nvihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli\nmitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta\nperikadosta.\n\nValtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta\nSuomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä\nvallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä\nsydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli\nisänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa\ntunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet\nvielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin\nvuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat\nolivat Suomen puolella kehittyneet.\n\nLähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle.\nSiellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin\nperintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa\nRuotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa.\nNuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle\nAhvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle\nyhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle\nmatkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan\ntalonpoikia saattamaan meitä yli.\n\nNiin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli\nkolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon\ntuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme\njäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli,\njää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä\nhyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät\nSignilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä,\naukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan\nvapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun\njäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain\npakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista\nsinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona\nkeikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja\nraivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.\n\nKun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse,\npärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis\nvankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana\npäivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen.\nAamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme\nlähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.\n\nLähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri\njäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen.\nKohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella\nkuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla\nhevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli\nSuomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he\nkertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä\nväkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan\ntakaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta\nminä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti,\nmissä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset\nkyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen\npelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan\ntakaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme\nilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa\ntahtoaan.\n\nKun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot\nmukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan\nkanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja\nsamalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle\npakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran\npyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle\nmatkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset\njäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli\nlaskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle\nsuunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.\n\nJalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana\npäivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon.\nNimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä\nSundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa\nmatkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet\neteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan.\nMeidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa\nerään kalastajan tupaan.\n\nMinulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan\nperänurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni\npaneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin\nselkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja\nja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi\nkuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet\nkäskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja\nalttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin\nsanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko,\njoka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana\nsiitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman\nkysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän\nminua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin\npaikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.\n\nHieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle.\nUuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi\nvenäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo\nkaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen\nloikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä\nennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat\nmenivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä\nsilmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.\n\nHeti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin\npenkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää,\nolivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle,\nmissä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat\npistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan\nkoivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka\nsorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja\nhaavoittunutta.\n\nPalasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan\nreidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä,\nkun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä\nkohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin\nkuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja\nkomensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut\nvielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen\nsuoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme\nmusketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.\n\nOli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa\nolla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka\nyläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin\nviidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle\nkallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän\ntoiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi\nminun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle,\nvaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli\nkyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori\nja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi\nhe eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.\n\nMutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin\nhukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli\nkallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun\nolimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko\nnäkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros,\nettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä\noli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen\nJumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin\neteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana\ntuntui seuraavan ihan kintereillämme.\n\nKuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön\nsaarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme\nviitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat\nseurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa\nodotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä\nmuutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse\njuoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää.\nTalossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne\nsuojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa\ntuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta\npakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston,\njotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.\n\nJäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki\nlähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan\njatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle\nkiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain\nsaarelaisten kimppuun. \"Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!\" kuulin\nJuhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän\ntyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa\npelastustamme.\n\nKoko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja\nkallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten\nhirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas\njäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä\nopastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja\nsovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas\ntuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas\nsamalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin\nverraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä\npäin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen\nsaman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä\neteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.\n\nKun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme\nautio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle.\nLöydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja\nviritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme\nahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli\nnäkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen\nympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa\nlähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja\nolivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai\ntavarain kätköpaikalle.\n\nMitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton\npiiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä.\nYhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä\njäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis\nmuuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. \"Jos\ntäytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-,\nkolmeakymmentä ryssää vastaan\", sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle\npalaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.\n\nMutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä\ntaisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet\nnuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska,\njoka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden\npituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme\npäinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta\nlähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä\nasettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät\njäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa\ntuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua\noli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt\nlakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian\nalkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan\nviisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta\nmeitä he eivät huomanneet.\n\nKun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut,\nuskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle\ntähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen\nmatkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin.\nIloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa\nmarssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön\nsaarelle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n_Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää\nelämäni vaikeimmat seikkailut._\n\n\nMarssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja\naurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin\nja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä\netemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan\nja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui\nheti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten\nhetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä\njäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt\nminkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla\noman sydämensä lyönnit.\n\nHetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.\n\n\"Taitaa olla viimeinen päiväni tämä\", lausui hän liikkeelle\nlähtiessämme.\n\n\"Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?\" kysyin minä tuntien\nrinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon\nlaskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon\nsanatkin.\n\n\"Niin vain minusta tuntuu\", vastasi Juho, ja sitten jatkoimme\näänettöminä matkaamme.\n\nMutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen\npysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis\npysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi\nyhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin\npainoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä\neteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma\nkuolema.\n\nJuuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle,\nsaavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme\nkulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta\nkun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta\nkohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta\nrannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin\nsilmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä\nlaukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen\neteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman\naskelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä\npamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen\nsurmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini\nvihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani\npamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta\nvenäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.\n\nVuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se\näkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani\nolevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana.\nTakaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen\nminua kohti.\n\n\"Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!\" päätin minä\nmielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.\n\nSuolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana\npainuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen\npinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä\nleivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli\nainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin\nonkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.\n\nVainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni\neivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua.\nMutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis\nonkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin\nsuinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa\nyhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi.\nKouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että\nkykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi\nollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta\nympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana\npysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin\nrinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin\nne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei\nvesi ollut päässyt sinne tunkemaan.\n\nTaivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan\nyläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon\nkasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon\nkanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan\nhuomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat\nhevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat\nlumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta\nminä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja:\n\"Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen\nsiipiensä varjossa.\"\n\nKasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja\nkatosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin\npoistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin\npeittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa\njotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren\nseinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli\njäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään\npois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin\nrailo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale\nvain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta\nnoudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään\nja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.\n\nOltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti\nkohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti\nkapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet\nmelkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja\nkohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten\nmellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat\nkai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä,\nnälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.\n\nRannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä\nhäämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt\nkuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin\nmusketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni\nsammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani\nnostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen\nhuusi:\n\n\"Shto durak!\"\n\nKiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin\npaholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli\nsiis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä,\nvetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään\nkaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin\nsiellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja,\nlevittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin\npuolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni\nolivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta\nluonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain\nvärisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.\n\nEnnen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä\nsietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä\nsaappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti\njalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla\nja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin\nsaappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle,\njossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.\n\nJää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja\nsain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä\nkahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä\nmerkitty.\n\nKun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen\nkohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan\nkapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut\nkuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle\nvuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää\najatella muuta kuin kuolemaa.\n\nMitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin\nisänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä\npunerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni\noli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa\nvärjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä\nkaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja\nkangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin\nkuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka\npuolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin\nsuomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä\nmorsiameni? Ah! --\n\nSietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä\nkuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani\nen nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman\nkurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin\nmetsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten\njälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia\npaenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään\nseuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi\njoukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet\ntavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan.\nOven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt.\nLaskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä\njalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin\nensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin\nheinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen\njälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta\nkostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat\njalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa:\n\"Herra, vieläkös muistat minua?\"\n\nTuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt\nja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä\nkuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan\ntyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa\nja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada\nkunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen\nkäyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan\nsuojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa\nlämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.\n\nMutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan\nluota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas\nihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui,\nja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten\nhuomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni\njäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle.\nVuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut\nsuojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa\nvihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten,\nhuolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he\nvähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen\nulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin\njäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät\nsekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan\nvalkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella\nja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja\nväsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin\nedestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen\npaljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan\nkiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.\n\nIllan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen\nmieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi\nkalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän\nkertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä\nja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan\nvilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se\nolisi vihollisia täynnä.\n\nKalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta\nkuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä\nseurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin\ntavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä\nja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi\ntynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä.\nEdelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan\nnuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä\njalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin\nkymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla\nrisumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin\nkiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.\n\nLöydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin\nsiihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi\npalavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta,\ntuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi,\nsillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että\ntyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne\nnuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen\nmuutaman lusikallisen vettä.\n\nKun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin\njättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat\nolla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien\ntalojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman\nsuloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet\nraajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin\nnousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani\nolivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.\n\n\"Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään\nvoi jäädä elävältä mätänemään!\" päättelin mielessäni koettaen turhaan\npakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä\ntaluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään,\njosta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä\nkylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa\nmuutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin\nkuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi\nsuuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin\nmummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.\n\nEnnen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle\ntynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä\nnavetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne\nsäilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty\nja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se,\nmitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut.\nViholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt\nodottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä\nvuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan\nja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi\nkäsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin\nminä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.\n\nMummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän\nlaittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen\nkeitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana\nkuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin\nhalkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli\nrikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.\n\nKoko maaliskuun ajan vietin mummon luona, jonne tulin mainitun kuun\nkolmantena päivänä. Kuun lopulla olivat jalkani mummon huolellisessa\nhoidossa jo siksi parantuneet, että minä kykenin huoleti kävelemään.\nIlmatkin olivat jo lauhtuneet, ja ensimmäisten kevään oireiden mukana\nheräsi minussa vanha levottomuus, joka ajoi uusiin seikkailuihin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n_Kaikenlaisten vaiheiden ja pikku seikkailujen jälkeen joudun jälleen\nTurkuun, jossa ruhtinas Galitzinin keittiöstä vien ylikokin vankina\nmuassani._\n\n\nHuhtikuun kolmantena päivänä tapasin Finströmin kirkolla turkulaisen\nylioppilaan Sakarias Wegerin, joka oli matkalla Ruotsiin. Mutta kun\ntähän aikaan ei Ahvenanmaalta ollut sille suunnalle ketään menijöitä,\nsain hänet houkutelluksi palaamaan takaisin Suomeen. Siten liityimme\nkumppanuksiksi, sanoin lämpimät jäähyväiset hoitajamummolleni sekä\nmaksoin hänelle mukanani säilyneistä rahoista karoliinin viikkoa kohti,\nja niin lähdimme jalkaisin marssimaan Hultan kylään.\n\nMainitusta kylästä oli aikomuksemme lähteä suorinta tietä marssimaan\nKumlingea kohti. Mutta kun rannikolle oli kasaantunut jääsohjoa melkein\nsilmän kantaman matka, täytyi meidän kulkea pohjoiseen suuntaan niin\npitkälle, että tapasimme kovaa jäätä, jonka jälkeen vasta suuntasimme\nkulkumme itää kohti. Seuraavana päivänä lauhtui ilma ja alkoi\ntuuleskella. Jäätikköön ilmestyi yhä useampia halkeamia. Väsymyksestämme\nhuolimatta täytyi meidän jouduttaa askeleitamme ja puolenpäivän jälkeen\nsaavuimme eräälle autiolle kallioluodolle keskellä Teilinselkää. Kun\nistahdimme hiukan jalkojamme lepuuttamaan sekä nauttimaan niukoista\neväsvaroistamme, alkoi jäälakeus ryskyen liikahdella ja särkyä.\nLevottomana nousin syöntini keskeyttäen ja kiipesin idänpuoleiselle\nrantakalliolle nähdäkseni, saatoimmeko jatkaa matkaa Enklingeen. Mutta\nkuka voikaan kuvata mieltä masentavan hämmästykseni, kun luodon ja\netäämpänä idässä näkyvän Enklingen välillä aaltoili meri vapaana!\n\nOlimme siis joutuneet samanlaiseen asemaan kuin minä Juho-vainajan ja\nruotsalaisten kyyditsijäin kanssa pari kuukautta sitten Signilskärillä.\nMutta itse asiassa oli meidän nykyinen asemamme monin verroin\npeloittavampi. Silloin meillä oli riittävästi suojaa, polttopuita ja\nruokaa, mutta tällä autiolla karilla ei näkynyt missään päin puuta eikä\npensasta, jotapaitsi eväistämme riittäisi enää tuskin kahdesti syödä.\nJos siis tätä vankeutta kestäisi muutamiakaan päiviä, olisi meillä\nedessämme mitä surkein kuolema.\n\nPalasin toverini luo ja kerroin hänelle havaintoni. Pyysin häntä sen\njälkeen nyhtämään sammalta ja turvetta kallioiden kyljistä laittaaksemme\nniistä jonkinlaisen katoksen yökylmää vastaan. Itse lähdin vielä\nkiertelemään karin ympäri löytääkseni jos mahdollista jotakin\npoltettavaksi kelpaavaa. Etsintäni oli kuitenkin aivan tulokseton. Lopen\nmasentuneena istahdin silloin eräälle paadelle ja purin apeat huoleni\nJumalalle, minkä jälkeen hiljaa veisasin värssyn:\n\n\n    Meill' avun vahvan Herra taivaan tuo,\n    Turva hädäss' on Hän suurin.\n    Ei hukkaan joutua Hän meidän suo,\n    Vaikk' kukistuis maailma juuri,\n    Vaikk' aallot kuohuis, meri pauhais\n    Ja vuoret vaipuis syvyyteen.\n\n\nRohkaistuneena palasin toverini luo ja ryhdyin häntä auttamaan majan\nrakentamisessa. Kykenimme kurjista rakennusaineistamme kyhäämään\nainoastaan kyynärää korkean katottoman suojuksen, johon juuri sopi kaksi\nmiestä pitkälleen. Mutta tarjosihan se edes suojaa mereltä puhaltavaa,\nluihin ja ytimiin tunkevaa tuulta vastaan. Siihen asetuimme niin liki\ntoisiamme kuin suinkin mahdollista, toisen päällystakki alustana ja\ntoisen peitteenä ja niin kyhjötimme siinä sitten väristen ja koettaen\njuttelulla lyhentää pitkiä yön hetkiä. Aamuyöstä vaivuin jonkinlaiseen\nunenhorrokseen, ja kun heräsin, huomasin toverinikin nukkuvan. Aamu jo\nhämärsi, vaikk'ei päivä vielä ollut noussut. Toveriani herättämättä\nnousin hiljaa ylös ja kiipesin itäiselle rantakalliolle. Ja iloni sen\njohdosta, mitä nyt näin, oli yhtä suuri kuin eilen hämmästykseni samalla\nkalliolla. Vankiluotomme ja Enklingen välinen penikulman levyinen selkä\noli ahtautunut ajojäitä täyteen! Kiitos Jumalan, joka levätessämme oli\nrakentanut sillan meidän ja ihmisten asuman saaren välille!\n\nPalasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän\niloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit\nselkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja\ntotisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki\njänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien\ntoiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja\nonnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun\npääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat\njääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin\nloiskahteli meri taas vapaana takanamme.\n\nEnklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet\nkoteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme\njälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä\nyhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta\nennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten\nilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon\naikana ollut pelkoa.\n\nVasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini\npalatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä\nsaaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön\nsaarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli\nsyksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö.\nSydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin\nudella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta\nheidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan.\nSitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana\nkolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös\ntäydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt.\nMinne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista\ntietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt\nkiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he\neivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja\nrohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en\nenää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.\n\nSaaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi\npäälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin\ntänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini\npoveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi,\nja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa.\nTaivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin,\njonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä\nja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään\nliikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen\nkeskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat\nminulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen\nhumalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin\nkuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi\nuseita tärkeitä tietoja.\n\nLokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin,\njonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen\nlaivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni\ntukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen\npoikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä\nisänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa\nmukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon\nraporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi\nusein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat\nmatkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa\ntäydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla\ntapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi.\nTäällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla\nuseita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit\nvälitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat\nkuljettivat ne Ruotsiin.\n\nRaisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti.\nLemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun\npitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä\ntoimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia\npyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun\nkirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni\nmennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle\npaperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat:\n\"Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte\nrengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa,\njoiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving\".\n\nKirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan\nselkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen\nmaisterille kysyi hän sen luettuaan:\n\n\"Missäs sinun isäntäsi on?\"\n\n\"Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä\", vastasin minä.\n\n\"Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu\nkoht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun\nisäntäsi on parasta olla varuillaan.\"\n\nHän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja\nkimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei\nottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan\npitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan\nrenkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena\nhänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja\nnöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:\n\n\"Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin\nsieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole\nsallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.\"\n\nMutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin\nmaisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.\n\nKiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja\ntäällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi\nTaubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin\nhankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen\nYlhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos\ntoimeni hyvin onnistuvat. \"Hyvä on\", ajattelin minä, \"he eivät tule\nodotuksessaan pettymään.\"\n\nPäätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis\nTurussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin\nvasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa\nvanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja\nkädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna\nAurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden\nrymättyläläisten venheessä.\n\nKiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen\nsotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä\nsilmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä\noli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin,\njossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas\nliike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä\nettä anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin\nvartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.\n\nGalitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa,\nmissä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet,\njoissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat\njoko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että\nnoihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista\npappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu\nVenäjälle raahattu.\n\nMutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan\nsoluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita\nylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin\nvastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä\njoukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella\nsilmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: \"Hauskaa tavata\ntaas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme\nsitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa\ntarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun\nläsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se\nparasta onkin, ainakin minulle.\"\n\nSiinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään\nkohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta\nsuomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja\nisänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa\nsotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he\nhaluavansa kääntyä kreikanuskoon. \"Miksi te haluatte omasta uskostanne\nluopua?\" kysyi ruhtinas edelleen. \"Koska venäjän usko on meistä parempi\nkuin ruotsin usko ja ... ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka\ntahtovat naida meidät\", vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten\nnimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet\nhaettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt\nilmoittivat. \"Njet-njet!\" kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. \"Minä\nannan teille raippoja, jollette puhu totta!\" karjaisi ruhtinas. Silloin\nvannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet\nkoskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas\nsanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon.\nVenäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa\nheille raippoja. \"Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen\nansainneetkin\", ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.\n\nKun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän\nkatseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani\nhäntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten\npöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin\nuudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin\nkatse ei ennustanut minulle mitään hyvää.\n\nAlakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui\nportaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä\nsanoin itselleni: \"Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän\ntiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken\nnimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.\"\n\nKeittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen\napulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle\npaikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän\nliikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä\napulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi\nsuurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös,\nsuvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa\nasettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.\n\n\"Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua\",\nvastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.\n\n\"Ja mistä sinä olet?\" kysyi kokki jälleen.\n\n\"Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin\nanelemaan vähän leivän apua.\"\n\n\"Rumjattula\", kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes\nkysyi:\n\n\"Saadaanko siellä nykyjään kaloja?\"\n\n\"Oo-jaa!\" vakuutin minä, \"silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään\nvahvasti.\"\n\n\"Siikoja\", kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa\nvenäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin\nvähissä.\n\n\"Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta\nsaisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?\" kääntyi kokki jälleen puoleeni.\n\n\"Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain\nlaskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä\nsinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka\", laskettelin minä\nvilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.\n\nYlikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti\nherrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja\nhankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia\nnauttiessani ajattelin: \"Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla\nsiitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä\nsitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne\npäättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te\nvarmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee\ntekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu\nkaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja\nryypystä!\"\n\nHetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta\nkantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan\nveneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa,\nkaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa\nnähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin\nperäsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja\nniin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää\nkohti.\n\nRuis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja,\njoiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat\ntervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla\nkalanhankintaan. \"Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa\",\najattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle,\nlähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää\nmillään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni\nkauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen\nsamalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen\nhuomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä.\nHän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka\nesimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta\nminulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä\nkohti sanoin minä käskevästi:\n\n\"Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!\"\n\nHe näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin\nviereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa\nkädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu\nRymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse.\nMilloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan\nsuorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan\ntiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.\n\n\"Vien teidät Ruotsiin vieraisille\", vastasin, \"eikä teille siellä mitään\npahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin\nja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja\nlaittamaan.\"\n\nKorpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini\nkalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi\njatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti\nAhvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa.\nAioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua\nkuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat\ntavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin\ntekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja\nseurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin\nantamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin\nkesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.\n\nJätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen\nraportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista\nja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui\nolemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi\nmakeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua\nystävällisesti olkapäälle.\n\nKun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin\nvaltakirja.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n_Loppumattomilla vakoilumatkoillani joudun yksinäiseen saareen, josta\npelastuttuani kaksi pehmeätä käsivartta kietoutuu kaulaani._\n\n\nEdellisten seikkailujeni jälkeen lepäilin nyt Tukholmassa kappaleen\nkolmatta viikkoa. Heinäkuun seitsemäntenä päivänä sain sitten jälleen\nmääräyksen lähteä Suomeen tiedusteluille. Tovereikseni sain tällä kertaa\nkokonaista kuusi miestä, kaikki suomalaisia, joista puolet turkulaisia\nylioppilaita. Liikkeelle lähdimme samalla espingillä, jolla olin vankini\nTukholmaan tuonut. Mutta vastatuulen takia meidän täytyi toista viikkoa\npysyä alallamme Vaxholmassa ja Furusundissa, kunnes vihdoin pääsimme\nAhvenanmerellä oleskelevan Ruotsin laivaston luo. Amiraali Wachtmeister\nantoi meille neljä leiviskää ruutia, kuusi möhkälettä piikiveä sekä\njoukon kuulia. Sen jälkeen annoimme tuulen pullistaa purjeemme ja\nkynnimme oman onnemme nojassa Ahvenanmeren aaltoja.\n\nRisteiltyämme seuraavana päivänä Boksöön ja Simsalan luotojen lähistöllä\nlasketimme sen jälkeen suoraan itää kohti. Enklingen ja Brändöön sivu\npurjehdittuamme nousimme maihin Kustavin pitäjän Wartsalassa. Tänne\njätimme aluksemme ja kuljimme veneellä Taivassaloon, missä vaihetimme\npukua ja lähdimme maitse pyrkimään Turkua kohti. Pitkin matkaa oli\nteiden varsille ja niityille sijoitettu neljä- ja viisikymmenmiehisiä\nvenäläisjoukkoja, jotka pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja asettivat\ntarkan kuulustelun alaiseksi. Emme huolineet antautua heidän kanssaan\nlähempiin tekemisiin, vaan kuljimme kiertoteitä ja enimmäkseen yön\naikaan.\n\nRaisioon päästyämme jätin minä mieheni metsään ja lähdin yksin nimismies\nSilvanin talolle. Nimismies vei minut kohta, tärkeimmät kuulumiset\nilmaistuaan, ahtaalle tuvanyliselle, sillä venäläisiä saattoi milloin\nhyvänsä pistäytyä taloon. Ja aivan oikein: kun olin juuri ylösalaisin\nkäännetyn nelikon pohjalla ruvennut raporttia kirjoittamaan, kuulin\npihalta kaviontöminää ja venäläistä puheenpulitusta. Tarkastin kaiken\nvaralta pistoolini ja jatkoin sitten työtäni. Venäläiset lyöttäytyivät\ntaloksi ja koko päivän kuulin minä alhaalta tuvasta heidän rähinäänsä ja\ntappelun mäikettään, kun he ryypiskellessään joutuivat keskenään\nriitaan. \"Kyllä maailmaan ääntä mahtuu\", ajattelin raporttiani\nkirjoittaen, pitäen samalla kuitenkin korvani auki siltä varalta, että\nolisin saanut heidän puheistaan siepatuksi itselleni jonkin tärkeän\ntiedon. Vasta illalla lähtivät venäläiset tiehensä, jolloin minäkin\npalasin toverieni luokse. Yhden miehistäni lähetin toimittamaan kirjettä\nTukholmaan ja jatkoin itse toisten kanssa matkaa lähemmäs Turkua.\n\nTämän jälkeen kului meiltä koko kesä yhtämittaisiin ja levottomiin\nkiertomatkoihin. Saatoimme tänään esiintyä Naantalissa ruhtinas\nGalitzinin karjanostomiehinä ja tehdä jo ylihuomenna suolan kauppaa\nHelsingin torilla, tai makailla tänään venäläistä postia odotellen tien\nvarressa Somerolla ja esiintyä jo seuraavana päivänä viattomina\nheinämiehinä Lohjalla. Siellä ja täällä tapasimme isänmaalleen\nuskollisia sekä talonpoikia että virkamiehiä, joilta saimme niin hyvin\ntietoja kuin ruokavarojakin. Yöksi uskalsi sentään ani harva meitä\ntaloonsa ottaa, sillä kaikki olivat peloissaan sen koston takia, jota\nvihollinen oli siellä ja täällä sissien takia harjoittanut. Mutta siitä\nei väliäkään, sillä näin kesäiseen aikaan saatoimme vallan mukavasti\nviettää yömme milloin nuotiolla metsässä, milloin taas täysinäisessä\ntuoksuvassa heinäladossa.\n\nKävisi liian väsyttäväksi kertoa tarkemmin kaikista tämän kesän retkistä\nja pikkuseikkailuista. Mainitsen niistä tässä senvuoksi ainoastaan\nmuutamia.\n\nElokuun seitsemäntenä päivänä leiriydyimme Tammelan pitäjässä tiheään\nmetsään noin sata syltä valtatiestä ja odottelimme Moskovasta tulevaa\npostia, jonka saamiemme tietojen mukaan olisi näinä päivinä pitänyt\nkulkea siitä ohi. Leirimme oli notkossa ja sen sekä tien väliin jäi\nkorkeahko kukkula, joten olimme täysin suojassa sekä saatoimme pitää\nvireillä vähäistä nuotiota. Yksi joukostamme lymyili aina pensasten\nvälissä kukkulalla pitämässä silmällä tietä. Kun posti tulisi edempänä\ntien mutkassa näkyviin, tuli hänen variksen raakunnalla antaa merkki\nnuotiolla oleville sekä päästää peräkkäin niin monta kvaa-ääntä kuin\nsaattueessa olisi rakuunaa. Me toiset kulutimme sillä välin aikaamme\nloikoillen nuotiolla sekä tarinoiden ja syöden porossa hautomiamme\nnauriita, joita tullessamme olimme muutamasta naurishalmeesta varanneet\nkokonaisen kantamuksen.\n\nKoko se päivä ja seuraava yö kului kuitenkin ilman mitään merkillistä.\nAika alkoi meistä rauhattomista metsän ja maantien pojista tuntua jo\npitkältä näin yhden ja saman nuotion tulilla. Mutta kun seuraavan päivän\naurinko oli kiivennyt korkeimmalle kohdalleen, kuului kummulta variksen\nraakuntaa. Kuusi eri kertaa kajahti metsässä karkea kraak-kraak! Yhtenä\nmiehenä kavahdimme jalkeille, tempasimme aseemme ja juoksimme mäen\nympäri tien viereen, missä pysähdyimme tuuheiden kuusten suojaan.\nToisaalta tullen yhtyi siinä vartijakin joukkoomme.\n\nSamassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin\nkuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi\nsamoin kolme.\n\n\"On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään\ntapauksessa pääse käsistämme\", sanoin miehilleni ja määräsin kaksi\nheistä siihen toimeen, \"me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme\netumaisten rakuunain suistamiseen\".\n\nKun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla\npamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten\nsuistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas\nsatulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas\nedellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä\nratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten\nympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.\n\nTaistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan\nsuurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme\nlyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme\noikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta!\nVankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita,\nkukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia\nhienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin\nsijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi\nkuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän\ntämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti\nsaivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla\nkiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.\n\nKun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme\njaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään,\nhuomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi\nhengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin\nkuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja\nryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden\npetäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne\nhavuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme\nvirren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen\nristin sekä vainajan nimikirjaimet.\n\nKun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan\nasia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti\nsanat: \"Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja\nsiihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän\nvälillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta\nkostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.\"\n\nKirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen\nmetsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan\npäätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle.\n\"Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita\",\nsanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja\nmukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa,\nkun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen\nympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.\n\nViinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.\n\n\"Ruhtinaallinen ateria!\" mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää\nkalkkunaa.\n\n\"Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti\naiotut\", huomautin minä.\n\n\"Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin\nsuihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa\nhänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen\nkokkinsa Tukholmaan.\"\n\n\"Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.\"\n\n\"Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee\nhän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä\nsotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa\nollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan,\njotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.\"\n\n\"Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä\ntekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin\nkalkkunoita paistamaan.\"\n\n\"Eläköön ruhtinas Galitzin!\"\n\nRisteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme\nsyyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen\nmetsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan\nMikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman\nvihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat\nhänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.\n\n\"Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna\ntervehtimään\", sanoin minä.\n\nLähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan\nlevähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan\ntultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin\nkalupuuta.\n\n\"Hyvää päivää, Mikko!\" tervehdin minä ja istuin penkille.\n\nHetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten:\n\n\"Kuka ja mistä sinä olet?\"\n\n\"No etkö sinä, Mikko, minua tunne, vaikka minä tunnen sinut ja emäntäsi\nihan esivanhempianne myöten\", vastasin minä, sillä torpassa olin\nlähtiessäni ottanut selon Mahalan isäntäväen sukujuurista.\n\n\"En minä ainakaan muista sinua koskaan nähneeni\", sanoi isäntä.\n\n\"Vai niin, koska sinä et halua minua tuntea, niin hyvästi sitten!\" olin\nminä närkästyvinäni ja lähdin ulos.\n\nIsäntä tuli perässäni pihalle ja sanoi:\n\n\"Kuulehan, tuota, kuka sinä sitten oikeastaan olet?\"\n\nKatsottuani häntä hetkisen kiinteästi silmiin vastasin:\n\n\"Olen Tapani Löfving, vänrikki hänen majesteettinsa kuningas Kaarle\nkahdennentoista armeijassa ja liikun täällä tiedusteluilla.\"\n\n\"No niinpä palatkaa taloon saamaan suun-avausta.\"\n\n\"Mutta osaatteko pitää omana tietonanne sen, mitä minä teille nyt\nilmoitin?\" kysyin minä.\n\n\"Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty\", sanoi\nhän kätensä ojentaen. \"Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut\nnurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.\"\n\nPalasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä\nlaittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa\nolevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään\ntiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului\nvastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.\n\nSyötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee\nkomennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan\nkomennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä\nhaluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen\nkanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en\nepäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin\nhänen ehdotukseensa.\n\nLähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta\nminä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa.\nPerille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille\ntarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä\nkeskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi\ntietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta\npäiväkäskystä.\n\nUlos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin\nlähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni\nhuomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin\nnähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin\npalannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen\npahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä\nhäntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja\nsamalla kuiskasin:\n\n\"Ethän ole tietävinäsi mitään?\"\n\n\"Mitäpäs minä\", kuiskasi hän vastaan.\n\nMahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä\nsuoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä\narentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin\nennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan\ntovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten\npuolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.\n\nEräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan\nminua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle\nrannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan\ntaloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he\nlähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen\nsuuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta\nkuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty\nsaareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti\npoissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä\nviittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä\nkiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.\n\nPalasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt\nsalmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan\nkatot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta\nainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä\nhuutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis\nlaittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella,\nkunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja\nminä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä\nitselleni nuotion.\n\nKun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön\nsuojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin\nhämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani\naironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin\ntodellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan\nveneen, jota soudettiin mannerta kohti.\n\n\"Hohoi, ystävät\", huusin minä, \"ottakaahan veneeseenne minut.\"\n\nSoutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen\nääni kysyi:\n\n\"Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?\"\n\nSelitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani\nTurusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.\n\n\"No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin\", jahkaili ukko\nja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin\nistumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä.\nHe olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he\ntäällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.\n\nRantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni\nystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki\nastelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt,\nkun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin\nkatsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta\nkaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:\n\n\"Tapani!\"\n\nKun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä\nlujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama\nvärisevä ääni:\n\n\"Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen\nvaatteissakin?\"\n\nNyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan\nnaisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti\ntoisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä\nikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.\n\nMutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen\npitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni\nsellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain\nlyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin\nselviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan\nmerkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan\nmajasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo\nkerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja\nniin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen\nniemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen\nmielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten\npiilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.\n\n\"Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo\nkuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan\nsuulle\", kertoi Riika.\n\n\"Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään\nmuun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua\nkaikkialta saaren metsistä\", huudahdin minä.\n\nSitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta\nja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään\nveneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun\nkalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut\noloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan\nsaarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen\npalvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.\n\nLopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui\nsitä minulle näyttäen:\n\n\"Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen.\nPaetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt\nladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun\nitsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta,\nJumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari\nkertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja\nkummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.\"\n\nKun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni,\ntarttui Riika käteeni ja huudahti:\n\n\"Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun\ntäytyykin jäädä minun hoidettavakseni.\"\n\nYhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka\nminä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja\npyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana\naikana saattoivat tarjota.\n\n\"Itsekin olen vanha sotilas\", lausui ukko, \"vaikka vihollista vastaan en\nole enää jaksanut käydä. Mutta poikani oli mukana ja hän on kuuleman\nmukaan kaatunut Pälkäneellä. Riika on meillä sen jälkeen ollut ainoana\nlapsenamme ja mielellämme pidämme hänet edelleenkin luonamme.\"\n\nJäin torppaan kokonaiseksi viikoksi, jolla aikaa tänne saapuneet\ntoverini majailivat läheisissä metsissä. Täältä toimitin Tukholmaan\nkolme eri kirjettä, nimittäin kreivi Taubelle, amiraali Wachtmeisterille\nja neuvoston sihteerille Abram Drakelle, kertoen kussakin kirjeessä\nkaikki viime aikoina tietooni tulleet seikat.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n_Esiinnyn jälleen oman kirjeeni kuljettajana ja saan venäläisen upseerin\nantamaan pamppua omille sotamiehilleen._\n\n\nMutta tämä ihana viikko loppui ja velvollisuuteni vaati minua taas\nliikkeelle. Riika tahtoi nytkin lähteä mukaani, mutta torpan vanhusten\navulla sain minä hänet jäämään paikkaansa, jossa hän kaikitenkin oli\nparemmassa turvassa kuin minun vaivalloisilla ja vaarallisilla\nretkilläni. Ja kyllähän Riika tajusi tämän itsekin, mutta minun täytyi\nluvata mahdollisimman pian ilmestyä jälleen tänne. Eikä minun sydämeni,\nhyvin ymmärrettävästi, pannutkaan suuresti tällaista lupausta vastaan.\n\nJätettyäni hellät jäähyväiset Riikalle ja torpan väelle erosin\ntoistaiseksi myöskin tovereistani, jotka ehdotukseni mukaan lähtivät\npohjoiseen päin, Uudenkaupungin ja Rauman puolelle vakoilemaan. Itse\nmenin aluksi edellä mainitun Fingerrosin luo ja viivyin siellä pari\nyönseutua. Hänen luonaan majaili joukko venäläisiä, ja kun upseerit\nheittivät keilapalloa Fingerrosin kanssa, olin minä mukana\nkeilanpystyttäjänä. Muutetun kasvonilmeeni vuoksi pitivät venäläiset\nminua tataarina ja nauroivat keskenään minulle.\n\nFingerrosilta ostin hevosen kahdeksalla riikintaalerilla ja ratsastin\nsillä sitten lahden ympäri takaisin Mietoisiin, jossa Mahalan isännältä\nsain lainaksi satulan sekä paremmat sarkavaatteet kuin minulla ennestään\noli. Mahalasta ajoin Lemulle, jossa yövyin Järäisiin. Kun seuraavana\npäivänä oli sunnuntai, menin kirkkoon, josta palattuani jouduin\ntekemisiin venäläisen rakuunan kanssa. Se rupesi kiven kovaan vaatimaan\nratsuani kyytihevosekseen ja kun minä kieltäydyin, sivalsi hän minua\nkepillä käsivarteen. Niin kuumana kuin sappeni kiehuikin, täytyi minun\nkuitenkin tyynin mielin pitää isku hyvänäni, sillä joukko sivullisia oli\nnäkemässä tätä kohtausta.\n\nLemulta ratsastelin rauhallisesti etelään päin ja päätin nyt entisen\nkerjäläisvaarin asemesta mennä Turkuun oikein komeasti hevosen selässä.\nTullissa oleva vartija pysäytti minut tiedustellen asiaani sekä mistä\nminä olin. Sanoin olevani Halikosta pastori Paulinin renki sekä tulleeni\nostamaan isännälleni paperia ja lakkaa. Sen enempää ei minua pidätetty.\nRatsastin sitten tyynesti pitkin katuja ja tein havaintojani. Mennessäni\nerääseen kauppapuotiin asiaani toimittamaan, sillä tarvitsin todellakin\npaperia ja lakkaa, sattui puodin ulkopuolella hassunkurinen pikku\ntapaus. Hevoseni olin kiinnittänyt puodin seinään ja sen vatsa sattui\nsinä päivänä olemaan jostakin syystä kokonaan pilalla. Sisällä ollessani\nkulki siitä ohitse katua pitkin kaksi keikarimaista venäläistä upseeria,\nkummallakin päässään huolellisesti käherretty peruukki. Juuri kun he\nolivat hevoseni takapuolen kohdalla, suoritti se kiireisellä vauhdilla\nerään toimituksen, josta oli seurauksena, että kummankin upseerin\nperuukki ja osa univormua tulivat jollakin viheriällä märkyydellä\nryvetetyiksi. Toinen iski peruukkinsa vihan vimmassa katuun ja kiroili\nkauheasti. Sitten viittasivat he muutaman ohikulkevan sotamiehen\nsiivoamaan itseään. Nauroin puodin oven suojassa partaani, ja kun he\nolivat lähteneet paikalta, nousin satulaan ja ratsastin tieheni.\n\nTurusta suuntasin kulkuni Piikkiön ja Paimion kautta Halikkoon. Siellä\npäätin mennä edellämainitun pastori Paulinin luo. Muutamilta\ntuttaviltani olin kuullut, kuinka hän oli luvannut olla uskollinen\nvenäläisille sekä samalla vihata ja vainota niitä, jotka vielä pitivät\nvireillä sotaa venäläisiä vastaan. Ennen kaikkea hän oli lausunut\nuhkauksia minua kohtaan. Päätin nyt asettaa hänet koetukselle\nnähdäkseni, oliko hän tämän tehnyt tosissaan, vaiko vain näön vuoksi\nvenäläisten uhkakuulutusten johdosta.\n\nEnnenkuin menin hänen luokseen, kirjoitin Ernesti Grabben nimessä\nseuraavan kirjeen:\n\n    \"Kunnianarvoisa ja Hyvinoppinut Herra Pastori.\n\n    Kun minut on komennettu tälle paikkakunnalle vakoilemaan ja\n    hankkimaan tietoja vihollisten toimista ja kun olen tällä\n    vihollisen valitsemalla seudulla joutunut hätään ja\n    puutteeseen, niin rohkenen kääntyä Herra Pastorin puoleen\n    pyytäen Herra Pastorilta lainaksi kahtakymmentä\n    riikintaaleria Venäjän rahassa, koska täällä näkyy\n    ainoastaan sellainen raha kelpaavan. Tässä mukana seuraa\n    vakuutus siitä, että Herra Pastori on viipymättä saava\n    takaisin saman summan Ruotsin rahassa. Samalla pyydän\n    huomauttaa Herra Pastorille, että hän ei huolisi kovin\n    paljon asiasta ilmaista tälle rengille, sillä hän on suuri\n    koiransilmä ja epäluotettava mies. -- Vaikka en varsinaisesti\n    olekaan tuttu Herra Pastorin kanssa, niin uskallan jäädä\n    odottamaan edellämainittua lainaa, josta, sen vakuutan,\n    maksu on mitä pikimmin seuraava.\n\n    Kemiön pappilassa, 18 p:nä syysk. 1715.\n\n    Kunnianarvoisan ja Hyvinoppineen Herra Pastorin kuuliainen\n    palvelija\n\n    Ernesti Grabbe.\"\n\nKirjeen pistin taskuuni ja lähdin ratsastamaan pappilaan. Kiinnitettyäni\nhevosen tallin seinään astuin sisälle. Eteisessä kohtasin pastorin\nkälyn, neitsyt Bäckin. Hän ilmoitti, että pastori ei ollut kotona ja\ntiedusteli, mistä minä olen. Vastasin olevani Kemiöstä ja että minulla\non kirje pastorille. Hän pyysi antamaan sen hänelle, minkä teinkin. Hän\nrupesi avaamaan sitä, mutta samassa saapui pastori itse kotiin ja kysyi,\nmikä kirje se oli.\n\n\"Se on teille\", sanoin minä, samalla kuin neitsyt ojensi kirjeen\nhänelle.\n\nHän nuhteli kälyään, kun tämä oli avannut hänen kirjeensä, ja meni\nsitten sisälle lukemaan sitä. Hetken perästä hän tuli takaisin ja kutsui\nminut kamariinsa, missä hän aloitti seuraavan kuulustelun:\n\n\"Mistä sinä olet kotoisin?\"\n\n\"Kemiöstä\", vastasin minä.\n\n\"Kenen renki sinä sieltä olet?\"\n\n\"Herra Eerikin\", vastasin minä, tarkoittaen sillä Kemiön pappia.\n\n\"Kuka sinut on lähettänyt?\"\n\n\"Sama herra Eerikki.\"\n\n\"Tiedätkö sinä, kuka kirjeen on kirjoittanut?\"\n\n\"Kyllä minä kuulin nimismiehen ja lukkarin juttelevan, että se on\nRaappenson, se, joka on oleksinut siellä herra Eerikin luona.\"\n\n\"Mistä hän on sinne Kemiöön tullut?\"\n\n\"Tukholmasta sen sanotaan tulleen.\"\n\n\"Mitä hän toimittelee ja onko hänellä muita miehiä mukanaan?\"\n\n\"On niitä kaikkiaan viisi miestä, jokaisella talonpojan vaatteet\npäällään ja ruotsalaisia rahoja niillä näkyy olevan.\"\n\nViimemainitun seikan sanoin sen vuoksi, että pastori paremmin uskoisi\nkirjeeseen ja antaisi minulle siinä pyydetyn summan venäläistä rahaa.\n\n\"Minkä kokoinen mies se Grabbe on?\" kysyi hän edelleen.\n\n\"Hän näyttää olevan suunnilleen minun kokoiseni ja partaakin hänellä on\nsen verran kuin minullakin.\"\n\n\"Mutta mistä sinä olet syntyisin?\" kysyi hän nyt.\n\n\"Karjalasta, Suorlahden pitäjästä\", vastasin minä.\n\n\"Kyllä kuulen puheestasi, että sinä olet Karjalasta\", sanoi hän, sillä\nminä käytin karjalan-murretta, \"mutta sanopas, kuinka monta pitäjää on\nSuorlahden ja Käkisalmen välillä?\"\n\n\"Mitäs niitä nyt onkaan: Kitee, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola\", aloin\nminä muistella.\n\n\"Aivan oikein, sillä minä olen ollut koulunopettajana Käkisalmessa ja\ntunnen senvuoksi ne seudut. Mutta kuinka sinä tänne olet joutunut ja\nmiten kauan sitten?\"\n\n\"Minä tulin Hiitolan kirkkoherran Gutzeuksen mukana ja olen nyt kuusi\nvuotta palvellut täällä. Mutta sitten lähti Gutzeus Tukholmaan, jonka\njälkeen minä rupesin rengiksi herra Eerikille.\"\n\n\"Mikäs sinun nimesi on?\"\n\n\"Tapani Martinpoika.\"\n\nTähän päättyi kuulustelu ja pastori lausui:\n\n\"No niin, Tapani, tulepas sitten tänne tupaan saamaan ruokaa.\"\n\nMinä kiitin ja seurasin hänen mukanaan tupaan, jossa oli kaksi\nvenäläistä rakuunaa. Ne ynnä heidän luutnanttinsa nimittäin majailivat\npappilassa, kuten jo ennen olin kuullut. Neitsyt asetti minua varten\npöydälle leipää, voita, savustettua lihaa ja silakoita. Pöytään\nistuessani pyysin veistä, sillä rakuunain nähden en uskaltanut ottaa\nesille omaa puukkoani. Pastori antoi minulle veitsensä, ja minä ryhdyin\nhyvällä ruokahalulla aterioimaan.\n\nSilakkaa syödessäni sanoin minä pastorille:\n\n\"Nämä silakat on ostettu meidän pitäjästä.\"\n\n\"Ei olekaan\", vastasi pastori hymyillen.\n\n\"Mutta ihanhan nämä maistuvat samanlaisilta kuin Kemiön silakat\", väitin\nminä.\n\n\"Kyllä ne on ostettu korpoolaisilta Turusta\", nauroi pastori, \"ja eikö\nnuo silakat liene kaikkialla samanmakuisia.\"\n\nRakuunat, jotka näkyivät osaavan jonkin verran suomea, nauroivat\nmyöskin. Olin hyvilläni, sillä olin puhunut tätä näyttääkseni hyvin\nyksinkertaiselta.\n\nLakattuani syömästä tuli toinen rakuunoista pastorin luo ja pyysi hänkin\nruokaa. Pastori leikkasi hänelle kappaleen leipää ja lihaa sekä samoin\ntoisellekin rakuunalle. He asettuivat penkille syömään. Minä menin\nheidän lähelleen istumaan ja kuiskasin pastorin huomaamatta toiselle\nrakuunalle:\n\n\"Enpä minä viitsisi noin penkillä syödä, kun ei kerta pöydän ääreen\nkäsketä niinkuin muitakin ihmisiä.\"\n\nRyssät ottivatkin sanani onkeensa, veivät syötävänsä närkästyneinä\ntakaisin pastorille, kiroilivat ja uhkasivat mennä talonpoikain\nnavetoista itselleen lampaita teurastamaan. Uhkailivatpa pappilankin\nnavetassa käydä lihaa tekemässä.\n\nKiireesti meni nyt pastori vierastupaan, jossa luutnantti oleskeli.\nSilmänräpäystä myöhemmin ilmestyi viimemainittu arkitupaan, kädessään\npamppu. Julmistunein kasvonilmein voiteli hän nyt molempain sotilastensa\nselät, niin että tupa mäikkyi. Istuin allapäin ja tuijotin totisena\nsillanrakoon, vaikka sisuksiani kutittikin nauru, sillä tätä juuri olin\ntarkoittanutkin, koska minulla tällä kertaa ei ollut tilaisuutta sen\npahemmin vihollisiani vahingoittaa.\n\nIltapäivällä kutsui pastori Paulin minut jälleen kamariinsa ja kysyi:\n\n\"Kuinka he juuri sinut lähettivät tänne?\"\n\n\"Tottapa niillä ei liene ollut parempaakaan panna\", vastasin\nyksikantaan.\n\nTämän jälkeen kysyi hän uudelleen nimeäni ja minä vastasin kuten\nedelliselläkin kertaa.\n\n\"Kuulepas nyt, Tapani\", virkkoi hän senjälkeen, \"jos sinä kenellekään\nhiiskut mitään siitä asiasta, jolle sinut on tänne lähetetty, niin sekä\noma isäntäsi että minä ja moni muu joutuu silloin hengenvaaraan. Koeta\nsiis herran nimessä pitää suusi kiinni! Ja nyt saat mennä levolle,\nhevosesi kyllä saa talosta hoidon.\"\n\nToivotin hyvää yötä ja menin takaisin arkitupaan, jossa paneuduin\nyhdessä talon rengin ja venäläisten rakuunain kanssa maata samalle\npenkille. Olipa minulla toisen rakuunan kanssa yhteinen päänalanenkin.\n\nAamulla tuli neitsyt Bäck tupaan ja herätti rengin sekä hetkistä\nmyöhemmin minut, vaikka en tosissani enää nukkunutkaan. Kun olin pessyt\nsilmäni ja kampasin huolellisesti päätäni, ihmetteli neitsyt, että minä\nolen kovin siisti talonpoikaisrengiksi. Sen jälkeen hän vei minut\nkamariin, jossa pastori vielä makasi rouvansa selän takana leveässä\nsängyssä.\n\n\"Mikäs sinun nimesi taasen olikaan?\" kysyi hän silmiään hieroen.\n\n\"Tapani Martinpoika\", vastasin kuten ennenkin.\n\n\"Aivan niin, ja kas tässä on nyt kirje herra Eerikille. Tervehdi häntä\nminun puolestani ja sano, että minä pysyn edelleenkin hänen ystävänään,\nmutta Grabbesta minä veisaan viisi. Tässä on kuitenkin rahat, joita hän\npyytää, mutta anna ne ensiksi herra Eerikille.\"\n\n\"Kyllä minä toimitan\", vakuutin ja yksinkertaisuuttani osoittaakseni\ntiedustelin, oliko kirje sinetöity, vaikka näin sen itsekin. Kun pastori\noli vielä saanut täydellisen vaitiololupaukseni, kehoitti hän minua\nrauhassa lähtemään takaisin Kemiöön.\n\nKun olin pihalla satuloinut hevoseni valmiiksi, kutsutin pastorin ulos.\nVedin hänet hiukan syrjään ja lausuin:\n\n\"Tahtoisin ilmoittaa teille jotakin, jos vain voin luottaa teihin.\"\n\nPastori huomasi nyt, ettei hän ollut minkään rengin kanssa tekemisissä\nja vakuutti sielunsa autuuden kautta, että saatoin huoleti uskoa hänelle\nasiani. Ojensin nyt hänelle takaisin äsken saamani rahat ja lausuin:\n\n\"Kas tässä saatte rahanne takaisin. Nimeni on Tapani Löfving ja olen\nainoastaan koetellut, oletteko te luotettava suomalainen. Olen kuullut,\nkuinka te olette luvannut toimittaa minut venäläisten käsiin. Tehkää se\nnyt, sillä onhan luonanne venäläinen luutnantti ja kaksi sotilasta,\nmutta minä ilmoitan myöskin ennakolta olevani mies selviytymään kolmesta\nvihollisesta.\"\n\n\"Miksi puhutte sellaista, rakas herra Löfving?\" änkytti pastori\nhämillään. \"Tulkaa sisälle ja olkaamme ystäviä.\"\n\nMinä seurasin häntä kamariin, jossa otin povestani esille pistoolit.\n\n\"Mutta minähän sanoin teille jo, että te saatte luottaa minuun\", sanoi\npastori närkästyneenä.\n\n\"No niinpä sitten luotankin teihin ja olen hyvin iloinen, voidessani sen\ntehdä\", vastasin minä, pujottaen pistoolit takaisin poveeni.\n\nJäin sitten pappilaan vielä koko siksi päiväksi ja seuraavaksi yöksi.\nMeistä tuli pastorin kanssa hyvät ystävykset ja illalla joimme hänen\nkanssaan veljenmaljat.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Jumalanpalveluksessa oltuani lähdin\npastori Paulinin ja venäläisten luutnantin kanssa Ruskonkylään, jossa\noli eräässä talossa häät. Vaikka olinkin tullut pitoihin kuokkavieraana,\nkäskettiin minut sentään pöytään, sillä ratsastinhan toki herrojen\nseurassa omalla hevosella. Aluksi jouduin istumaan aivan pöydän\nyläpäähän. Mutta kun isäntämiehet aikansa kursailtuaan alkoivat hekin\nasettua pöytään, työnsivät he minut yksi toisensa jälkeen tieltään,\nkunnes olin huilannut aivan pöydän alapäähän. Sitten syötiin ja\nryypättiin runsaasti paloviinaa.\n\nKun ateria oli lopetettu, alkoi tanssi. Ensiksi tanssi pappi morsiamen\nkanssa, kuten tapa on. Hänen jälkeensä aioin minä rohkeasti viedä\nmorsiamen tanssiin, mutta silloin huudahti luutnantti: \"Maltchij!\" sekä\nalkoi itse pyörittää morsianta. Poljin hänelle jalallani tahtia ja\nrallatin kurkun täydeltä, ollen olevinani aika humalassa. Se alkoi\nhuvittaa luutnanttia ja tanssin loputtua tuli hän luokseni sekä joi\nkokonaisen paloviinapikarin minun onnekseni. Sitten veti hän minut\npöydän luo sekä kehoitti juomaan hänen maljansa. Teinkin sen, mutta\njuodessani kumarsin syvään ja tyhjensin koko viinalasin hänen avaraan\nsaapasvarteensa. Tyhjentelimme sitten ahkerasti toistemme maljoja ja\nkaksi tai kolme kertaa kaasin uudelleen lasini hänen saappaaseensa. Kun\nhän sitten lähti uudelleen tanssimaan, litkui hänen jalkansa kuin olisi\nhän juuri merestä noussut.\n\nMutta hän oli iloista poikaa ja nauroi täyttä kurkkua, kun minä rallatin\ntahtia ja panin toimeen kaikenlaisia hullunkurisia kujeita. Hän taputti\nminua olkapäälle ja suuteli poskelle sekä kehui minua mainioksi\nkoiransilmäksi. Lopuksi meni hän pastori Paulinin luo, jonka uudeksi\nrengiksi hän minua luuli, sekä tahtoi ostaa minut kahdellakymmenellä\nruplalla lahjoittaakseen minut sitten ruhtinas Galitzinille\nilveilijäksi. Nyin pastoria takinhelmasta, että hän suostuisi kauppaan,\nmutta hän oli jyrkästi kieltäytyvinään. Niin jäi kauppa tekemättä ja\nminulta meni tilaisuus päästä joksikin aikaa oleskelemaan itse\nGalitzinin leivässä.\n\nMaanantaiaamuna läksin jälleen matkaan, kulkien entisiä jälkiäni Turun\nkautta takaisin Vehmaalle, jossa Lahdenrannan torpassa lepäilin lähes\nviikon, kertoellen iltaisin takkatulen ääressä Riikalle ja vanhuksille\nkirjavista seikkailuistani.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n_Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita._\n\n\nEntiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä\nlähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut\nsamaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti\nuhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen\nalaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa\nvaroitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan,\njoka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa.\nKirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan\nhänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin\npyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.\n\nKun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi\nhän:\n\n\"Missäs sinun isäntäsi on?\"\n\n\"Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän\nvangitsevan hänet\", vastasin minä. \"Mutta vastauksen pyysi hän teidän\nkirjoittamaan.\"\n\n\"Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!\" vastasi pastori tuikeasti.\n\n\"Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen\", koetin\nselittää.\n\nNyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin.\nKirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: \"Löfvingin ei\ntarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä\nolen tehnyt tai vasta aion tehdä.\"\n\nSilloin lausuin ankarasti:\n\n\"Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan\nsiitä, mitä olet tehnyt!\"\n\nTämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen\nrintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi\nänkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen\nystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme\ntosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään\nsaakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.\n\nLokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin\nsillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas\nkolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella\nilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille\nmatkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä\npalasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia\nkokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti\nHeikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona\nkäymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni\nmainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan\nkiinni.\n\n\"Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle,\nkun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne\ntulee\", sanoi isäntä.\n\n\"No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty\" arveli siihen emäntä.\n\nPalasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni\nhyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä\naloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille,\nhaukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että\nnäiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen.\nIsäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä\ntiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia\nkuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:\n\n\"Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin\nuhkaa.\"\n\nMuutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen,\nsillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.\n\nLokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn\nvallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä.\nHeräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli\nkolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä\nsaatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen\nottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa,\nmutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken\nvielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen\nhe lähtivät ulos.\n\nMinä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas.\nNähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa,\npaneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin\npääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua\nja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan,\nhaukottelin ja sanoin:\n\n\"Kyllä siitä ryypätä saa.\"\n\nPudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen\nlattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi\nsen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani\npastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen\nmajesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät\nkäytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet\naristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen\nmääräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin\nheitä ulos rannalle.\n\nMinä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni\ntukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he\npiankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis\nsuostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan.\nKun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta\nolivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin,\nettä tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli\nrakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa\nmyöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa\npitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada\nheidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja\npyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen\nkanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti\nseipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet\nseurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean\nsuomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan\npalattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja\ntoisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin\nerään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja\njolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he\nniin kiireesti olisi luitansa korjanneet. \"Se oli kokonainen pikku\nperkele ja varmastikin se on entinen sotilas\", olivat he lopettaneet\njuttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana\npäivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin\nvapauttanut heidät ryöstäjistä.\n\nNäinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria\nylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin\nmyös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan\nja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme\nrykmenttiä.\n\nLokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun\nseutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä,\nmutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä\nkertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan\nRiikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan\nvoidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset\nSuomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon\nTukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan\npitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja\ntuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin\nehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia,\ntäytyi eron kuitenkin tapahtua.\n\nMukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen\nkolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin\nmenettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita\nja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet\ntänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme\nTukholmaan, johon minä suostuinkin.\n\nNeljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella\ntuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle,\njossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme\nsilloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä\nistuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston\njuurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty\nvetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja\nminun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto\nylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan\nhuomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka\nympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet\nmaston juureen.\n\nMutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin.\nSuurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin,\njossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan\nruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme.\nSeuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme\njatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin,\njolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä\ntulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen\nhänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen\npäivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja\nvaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin\nköyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään\nköyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös\nTukholmaan yli joulun.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n_Sissiseikkailuja merellä._\n\n\nVuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin\nennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu.\nMutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin\nturvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.\n\nTalvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta\ntaas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin\nminut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen\nSuomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria.\nTovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka\nmyöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan\njälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan\nystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut\nLehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni\nLosakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat\nTurkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi\nliikkeelle.\n\nFingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni\nja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille\nostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä\njoensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin\nlastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla\nkaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat\nseikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista\nrykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken\nkaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä.\nMaalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli\nkolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä\noli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli\nvihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti\nEtelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun\nlääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.\n\nRuhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun\ntullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli\nteloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun,\nsyystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet\nilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani\nkohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.\n\nOlen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja\nroskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme\ntuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui\nkaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä\nja -- surullista sanoa--myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina\nvuoti virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut\nsamana päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa\noli ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan\nmustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli\ntapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset\nolivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin,\nsillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!\n\nKuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa,\nosaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen\ntultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime\nkuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs\nuusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli\nlaiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan,\njolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä\nkera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön\nmies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa\nkanssa.\n\nSaatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan\nkannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta\ntekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä\nylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet\nTukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden\nkertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni\nainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella\nSuomen vesille.\n\nRisteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia\npieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä\nvihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä\nHiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen\nkuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria,\nyksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä\nlaivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme\nkohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto\nalkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana\nkarahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten\nolimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa\nnäkyvistämme.\n\nVasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän\nsaaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen\nfregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja\nväijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.\n\nSeuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme\nParaisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin,\nja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle\nehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa\npaitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen\nvaltasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla,\npähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla.\nKuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan\naiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli\ntaasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.\n\nSeuraavana päivänä jätin anastetun eskaluupin saaren rantaan ja määräsin\nkaksi miehistäni vartioimaan vankeja. Jäljellä olevain kolmen miehen\nkanssa lähdin itse omalla aluksellamme saaria kiertelemään. Puolenpäivän\ntienoissa tapasimme taas venäläisen muonalaivan, joka luotojen lomitse\npuikkelehti Turkua kohti. Puolta tuntia myöhemmin oli se meidän\nhallussamme. Lastina sillä oli sata säkkiä jauhoja, viisisataa leiviskää\nläskiä, muutamia tynnyreitä etikkaa, pippuria ja vahaa ynnä yhtä ja\ntoista muuta. Mutta kun tämän arvokkaan saaliimme kanssa palasimme\nankkuripaikallemme, oli eilen anastettu eskaluuppi tipotiessään.\nRannalta löysimme edellisenä päivänä vartijoiksi jätettyjen miesteni\nruumiit. Vankien oli nähtävästi onnistunut yllättää vartijansa, minkä\njälkeen he aluksineen olivat livistäneet tiehensä.\n\nHätyytettyämme siten melkein joka päivä vihollisen aluksia ja oltuamme\njo kerran vähällä joutua vangiksi taistellessamme kuutta kaleeria\nvastaan, tapasimme jälleen Veenoksan saaren luona heinäkuun ensimmäisenä\npäivänä Polluxin, jolla tällä kertaa oli seuralaisenaan fregatti\nBernhardus. Hankoniemessä olimme saaneet kuulla olevan venäläisen\nvartioston, kolmesataa miestä kapteeni Arkaroffin johdossa. Päätimme nyt\nkäydä heitä tervehtimässä. Jätin anastamani venäläisen muonalaivan\nVeenoksan rantaan erääseen suojassa olevaan poukamaan sekä kaksi\nmiehistäni sitä vartioimaan. Sen jälkeen purjehdimme kolmen aluksen\nlaivastona Hankonientä kohti, jonka nokalle saavuimme seuraavana aamuna.\n\nPäivän valjetessa ampui Pollux venäläisen merkkilaukauksen, minkä\njälkeen laskimme lähemmäs maata ja ankkuroimme noin puolen virstan\npäähän rannasta. Bernhardus oli vetänyt mastoonsa venäläisen lipun ja\nPolluxilla oli taas Tanskan lippu. Etäämpänä maalla näimme leirissä\njoukon rakuunoita, joiden hevoset söivät niityllä.\n\nPäätimme houkutella kapteeni Arkaroffin ansaan ja vangita hänet sekä\nsitten, jos mahdollista, koko hänen miehistönsäkin. Siinä tarkoituksessa\npukeuduin minä miehineni venäläisen merisotilaan pukuun, joita meillä\noli hallussamme tarpeen tullen käytettäväksi. Sitten laskeuduimme\neskaluuppiin ja soudimme rantaan.\n\nKaksi rakuunaa nousi ja ratsasti luoksemme.\n\n\"Shto karable jest -- mitä laivoja ne ovat?\" kysyi heistä toinen.\n\n\"Nashij -- meikäläisiä\" vastasin minä.\n\nSen jälkeen käskin toisen rakuunan ratsastaa kapteeni Arkaroffin luo ja\npyytää häntä tulemaan laivaamme sekä tuomaan tullessaan luotsin, sillä\nmeidän oli määrä purjehtia Turkuun, mutta emme tunteneet väyliä. Kun\nrakuuna oli mennyt matkaansa, kysyin minä toiselta, oliko hän kuullut,\nmilloin kaleerilaivasto lähtisi Tukholmaan. Rakuuna vastasi, että sitä\nennen odotettiin tsaaria linjalaivaston kanssa tänne saapuvaksi. Kerroin\nhänelle, että Tukholman retkeä varten on jo neljäkymmentä tuhatta miestä\nvalmiina ynnä muuta mitä mieleeni sattui juolahtamaan, asettaen hänelle\nsamalla kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, joihin hän hyvässä\nluottamuksessa antoi vastaukset.\n\nKun toista rakuunaa ja kapteenia ei kuulunut, pyysi hän meitä soutamaan\nheidän aluksensa luo, joka oli ankkurissa tuonnempana kylän alla.\nRyhtyessämme noudattamaan hänen kehoitustaan ja soutaessamme pitkin\nrantaa, tarttuikin eskaluuppi kivelle. Silloin ratsasti rakuuna veteen,\nauttaakseen meitä pälkähästä, mutta nähdessään purtemme pohjalla joukon\nmusketteja, säikähti hän ja yritti pahaa aavistaen palata takaisin.\nKerkesin kuitenkin pistoolin laukauksella ehkäistä hänen pakonsa. Mutta\nsamalla saapuikin paikalle kapteeni Arkaroff miehineen ja huomatessaan,\nmitä laatua venäläisiä me olimme, komensi hän miehensä ampumaan\nyhteislaukauksen meitä kohti. Me vastasimme tuleen tulella, jolla välin\nsaimme eskaluupin irti kiveltä ja aloimme soutaa poispäin. Pollux oli,\nhuomatessaan, miten asiat kehittyivät, nostanut kiireesti ankkurinsa,\nlaskenut lähemmäs sekä laukaissut muutamia kanuunoistaan venäläisten\nkeskelle. Jättäen paikalle kymmenkunta kaatunutta ja haavoittunutta\npakenivat nämä kiireesti. Oli Jumalan ihme, että minä miehineni\npelastuin pyräkästä ilman pienintäkään vahinkoa.\n\nPurjehdimme tämän jälkeen länteen päin ottaen mukaamme ennenmainitun,\nvihollisilta anastamani aluksen, joka kiinnitettiin Polluxin perään.\nSitä emme kuitenkaan onnistuneet kuljettamaan meikäläisen laivaston luo.\nSillä neljännen päivän aamuna, ollessamme Köökarin lähistöllä,\nhuomasimme taivaanrannalla kokonaista neljätoista venäläistä\nristeilijää, jotka suuntasivat kulkunsa meitä kohti. Tyhjensimme silloin\nnopeasti venäläisen aluksen, siirtäen siinä olevat arvokkaimmat tavarat\nPolluxiin, minkä jälkeen upotimme sen mereen ja lähdimme täysin purjein\npakoon. Onnellisesti pääsimme eroon takaa-ajajistamme ja saavuimme\nseuraavana päivänä laivastoon.\n\nLepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle\nkyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen\nliikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.\n\nPolluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä\npäivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään\nvenäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani\nolin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut\nluodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan\nulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää.\nMutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan\nperässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin\nkaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät\nvihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin.\nKun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa\nja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.\n\nAamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen\nmainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä\nparhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni\nentisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.\n\n\"Mitäs savua tuo mahtaa olla\"? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja\nviittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.\n\nTodellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka\nkuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä\nsammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.\n\n\"Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä\", sanoin\nmiehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.\n\nMutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme\nedessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui\nkokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi\nkaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo\naikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja\nehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä\nvaralla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin\npysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin\neskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli\nhetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten\nväliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin\nsaattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen\nmatollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista\nleiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla\nvaroen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen\nsaaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua\nyhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan\nperämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä\npuolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.\n\nEnnenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme,\nkääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni,\njotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta\nhuomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos\nvaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen\nkanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri\nesimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme\nsuoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä\ntakaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka\nlyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin\nse saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni\ntyöskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin\nihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin\nhyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli\npoikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin\npäässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita\nmuuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa\nkohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli\nvaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee!\nKäännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan\nluoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon,\nammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä\nmyötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi\npitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin\nrannikolle.\n\nPäästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja\ntehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle\nhänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän\njälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun\nkesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui\nlokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä\nja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme\nmuona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi\nTukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin\nkolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet\nmerellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n_Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla._\n\n\nOlen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani\nAhokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin\ntaivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen\njohdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani\nKaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle\nsuotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt\nTurkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän\noli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden\ntaistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän\nStralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä\nvenepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa\nkokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan\nelävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen\nkerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain\nminä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.\n\nMutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan\nmarraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni\nluonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että\nolin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä\npappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan\nperäytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut\nkotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan.\nHän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä\nSkeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot,\njoita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne\nasettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon\nmihinkään.[3]\n\nMinun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli\njo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon\nitkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi,\nmutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus\nhänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu\nhautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli\nseurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin.\nHän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa\najatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia\nsilmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle,\njosta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran\nniinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli\nkantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin.\nPoika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä\npäivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa\nääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään\nonnettomuudesta.\n\nEnsimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista\nperhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko\njoukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja\nolin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle,\nseikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan\npastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain\nviettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua\nmuualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä\nminun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen\npalautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta\nkirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.\n\nMutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille.\nJo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja\nystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan\nItämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia\nsotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin\nnykyjään vihollisiimme.\n\nRisteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja\ntoimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin\nvalelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran\npistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi\nviisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu\nruokavaroilla ja viinillä.\n\nKesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan\npuheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin\nkasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa\noli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta\nlapsuudesta olivat kierrelleet.\n\nOli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella\nsilitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja\npormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona\nolin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan.\nMielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja\nparrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat\nkiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun\nadjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi\npöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot\nnäyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta,\nettä koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain\nkorvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä,\nkaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja\nkivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse\nasiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen\nsininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas\nmiekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.\n\nKumarsin syvään, mihin hänen majesteettinsa vastaukseksi nyökäytti\nhieman päätään lausuen:\n\n\"Hyvää huomenta, Löfving! Minulle on kiitetty teitä oivalliseksi\npartiomieheksi.\"\n\nUudelleen kumartaen vastasin minä:\n\n\"Olen puolisenkymmentä vuotta ollut melkein yötä ja päivää liikkeellä\npalvellakseni vähäisten voimieni mukaan isänmaatani ja Teidän\nMajesteettianne.\"\n\nViivyin useita tunteja hänen majesteettinsa huoneessa, jolla aikaa hän\ntarkkaan tiedusteli minun syntyperääni, ikääni, retkiäni, oloja\nSuomessa, vihollisen menettelyä ja mieslukua siellä, kenen päällikkyyden\nalaisena minä milloinkin olin toiminut ja niin edespäin. Kaikkiin hänen\nkysymyksiinsä annoin minä alamaiset ja tarkat vastaukset. Kun hänen\nmajesteettinsa hetkeksi vaikeni tuijottaen eteensä, rohkenin minä\nalamaisesti huomauttaa, kuinka vihollisen voimat nykyjään Suomessa ovat\nverraten vähäiset ja hajallaan maassa, joten pienemmälläkin armeijalla\nvoisi nopeasti toimien puhdistaa isänmaani kutsumattomista vieraista.\nSanojeni johdosta synkkeni kuninkaan katse huomattavasti ja pelkäsin jo\navomielisessä rohkeudessani menneeni liian pitkälle. Mutta kuningas\nvirkkoi ainoastaan:\n\n\"Kyllä pidämme Suomen muistissa.\"\n\nHetken kuluttua lisäsi hän kuin itsekseen:\n\n\"Suomalaiset ovat aina olleet sotajoukkoni horjumattomin osa.\"\n\nSamassa astui huoneeseen kenraaliluutnantti kreivi Liewen. Hän tunsi\nminut ennestään ja tiesi retkistäni, minkä vuoksi hän lausui minusta\nmuutamia suosiollisia sanoja hänen majesteetilleen.\n\n\"Näemme kyllä, ettei Löfving ole pelkuri\", virkkoi siihen kuningas.\n\n\"En ole koskaan ollut pelkuri Jumalani paremmin kuin kuninkaanikaan\nedessä ja kaikista vähimmin vihollisteni edessä, sillä tiedän itselläni\nolevan armollisen Jumalan ja oikeamielisen kuninkaan, jotka palkitsevat\nminua ansioitteni mukaan\", vastasin tähän kuninkaan suosiolliseen\nhuomautukseen.\n\nTähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa\nmääräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä\nohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja\nkun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin\nlupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä\ntiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla\nneljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista\nTukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin\nkreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti\nankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky\nsaapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin\ntakaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.\n\nPerille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua\nei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän\notti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun\nomavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua\npyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.\n\nNiin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä\nsäikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta\nhetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä\npormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi\ntavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin\nulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän\nsaapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen\nselästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä\npäättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:\n\n\"Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt\ntässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.\"\n\nKuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena:\n\"Löfving!\" minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan\nkolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat\npilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin\nkiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä\nvuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia\nloikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua\nkiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.\n\nHeti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:\n\n\"Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?\"\n\n\"Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin\nrientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän\nMajesteetillenne tietoja vihollisen voimasta\", vastasin minä\nviivyttelemättä.\n\n\"Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?\" lausui tähän kuningas.\n\n\"Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin\nTeidän Majesteettinne tahdon olevan sen\", vastasin minä ojentaen hänelle\nsamalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä\nSuomeen.\n\nSilmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua\nsilmiin katsottuaan kysyi:\n\n\"Milloin te haluatte lähteä?\"\n\n\"Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on\nlähdettävä, veteenkö vai tuleen\", vastasin minä.\n\n\"Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun\", sanoi kuningas, hymähtäen,\nkysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.\n\n\"Viisikymmentä plootua\", vastasin minä, \"mutta sen minä voin periä\nvenäläisiltä.\"\n\nKuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen\nmaksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja\nmuut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin\nmieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää,\netten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen\nmajesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille\nsuuria kömpelöitä kirjaimia.\n\nPäätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:\n\n\"Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne\nhyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.\"\n\nKoska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi\nratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä\nlinnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin\nkaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin.\nPuolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan\nmuutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.\n\n\"Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!\" tervehdin kohdalle\nehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.\n\n\"Kas Löfving, missäs te olette ollut?\" lausui kuningas ratsunsa\npysähdyttäen.\n\n\"Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut\nViipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa\", oli\nvastaukseni, \"mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani\nsuljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut\nTeidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.\"\n\n\"No, mitä piditte Malmön varustuksista?\"\n\n\"Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.\"\n\nTämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä\nvastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi\nheistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun\nminä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.\n\n\"No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette\nluvannut\", lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan\nedelleen.\n\nTämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan\nvuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli\nkotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä\nsatulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti\nedelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua\npäinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani.\nSamana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja\nTukholman väliselle taipalelle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n_Piilosilla Turussa._\n\n\nNiin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin\nkuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä\nsiellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston\nturvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan\nHankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön\nsaaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse\nlähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä\nasemasta ja voimasuhteista Suomessa.\n\nKun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun\nkaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän\nmukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme\nlinnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme\nAurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme\nerään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa\nasusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin\nsiis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan\nlattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen\npeitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin\nkoetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan\nmitään tärkeämpää tietooni.\n\nAamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini\nluona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin\nsaanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita\ntarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää\nasiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat\njo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun\ntäytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään\nsiinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka\njokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle.\nLähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin\nvaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä\nkaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin\nmyöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.\n\nHetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä\npienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui\nihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista\njokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille\nasioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin\nsuomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään\nrantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää\nesiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään.\nHetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun\ntuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi\njumalanpalvelukseen.\n\nKirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime\naikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä\nkadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa\npyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa\nkuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.\n\nPastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa,\njohon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka\nryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä\nolevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne,\nminkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja\nminun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.\"\n\n\"Da, da!\" nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.\n\nKun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan\nsyrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut\nTurkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen\nmajesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori\nällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin\nsanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:\n\n\"Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut\nniille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja\nmiksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut\nvaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun\nvenäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan\nkappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.\"\n\nPyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua\nilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään.\nKerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon\npahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa\nvenäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä\nolemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun\nupseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän\nnaapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme.\nTämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä\npaljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä\nolikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten\nviimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä\nvieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista\ntiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.\n\nJotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla\nliikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä\nleiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman\nkallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas,\npysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan.\nKäveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea\nalaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen\nahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut\ndanzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa\ntynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka\nmennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan\nluo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa\nrukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi\npurjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua\nhetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai\nviidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön\nväylää.\n\n\"Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun\npaluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi\",\nsanoin yksikantaan.\n\nLaivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä\naivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.\n\n\"Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota\",\nvakuutin minä.\n\nMutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta\ntule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua\nminun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme\njoukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä\nlaivoja.\n\nSillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme\nvartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien\nsotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri\ntavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa\nhieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja\ntoiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin,\nlaverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten\nkanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies,\njota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan\ntuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin\nviideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia\nVenäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja\nottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä\ntivasi, mistä olin kotoisin.\n\n\"Korpoosta\", vastasin minä tyynesti, \"ja olen nykyjään renkinä Erkki\nMatinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä\npapinvirkaa toimittaa.\"\n\n\"Mikä sen ylioppilaan nimi on?\" tivasi nimismies edelleen.\n\n\"Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi\", vastasin minä, sillä\ntodellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa\ntoimittavan ylioppilaan nimeä.\n\n\"Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen\", sanoi nimismies.\n\n\"No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte\",\ntokaisin minä vastaan.\n\nMutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:\n\n\"Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse\nostanut saappaita?\"\n\n\"Mistä minä sen tiedän!\" vastasin minä juroksi tekeytyen.\n\n\"Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!\" tiuskasi\nnimismies.\n\n\"En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta\nnykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.\"\n\nSamalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki\nMatti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla\nPerniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni\nolin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:\n\n\"Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee\"\n\n\"Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun\nhän oli kummina lapselleni\", vahvisti Matti totisin naamoin.\n\n\"Älä sinä mies rupea valehtelemaan!\" tiuskui nimismies ravistaen Mattia\nkäsipuolesta.\n\nSappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro\nmiekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon\nkunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen\nryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen\nviholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin\nMatille mahdollisimman rauhallisesti:\n\n\"Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä\neukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia...\nVarrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa\".\n\nSamalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat\nsinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja\nkurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen\nja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa\nDykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut\nrehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin\nvaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan \"miehensä\" äsken\nostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo\ntorilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa\nsoutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan,\nminkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin.\nKaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin\nillan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden\npäivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.\n\nNyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki\nvenäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri\nrykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä\nja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista\nvähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin\ntoimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen\nRuotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle\njoutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n_Luodoilla ja salmilla, vainottuna ja vainoojana._\n\n\nOli yön pimein aika viikon päivät edellä kerrottujen tapausten jälkeen,\nkun minä miehineni varovaisesti soutaen lähenin erästä pienenpuoleista\nluotoa Hankoniemen saaristossa. Suunnanantajina olivat saarella palavat\nnuotiot, joiden ympärillä liikehti tummia haamuja. Olimme eilisaamusta\nsaakka olleet väijyksissä erään läheisen saaren suojassa ja pitäneet\nsilmällä venäläisiä aluksia, joita yhtä menoa purjehti itään ja länteen\nHankoniemen editse. Tänään iltapäivällä oli myrskyn käsissä kolme\nkaleeria tarttunut edessämme olevan luodon rannalle ja jäänyt siihen\npimeään saakka. Nyt olimme matkalla korjataksemme, jos mahdollista, ne\nomaan huostaamme tai ainakin tehdäksemme niille mahdollisimman suurta\nhaittaa.\n\nKun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle\nsaattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa\nvenäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä.\nKaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa,\noli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden\nlähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.\n\nKehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti\npäälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen\nrukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä\njälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä,\njotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi\nhoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.\n\nKun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan,\nhuusi yksi vartijoista:\n\n\"Shto ljudi? -- mitä väkeä te olette?\"\n\n\"Peterburgskavo polkà -- Pietarin rykmenttiä\", vastasin minä umpimähkään.\n\n\"Grebi tut -- soutakaa tänne\", huusi vartija jälleen ja minä kajahutin\nvastaan:\n\n\"Seitshas -- hetipaikalla.\"\n\nKun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme\nme tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä\nhääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan\nyhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa\njätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja\nhaavoittuneita.\n\nKohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa,\nkomensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista\nkaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin\nnyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin\nolivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut\nvastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut\ntoimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi\nkaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä\nkiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten\nlävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin\npuolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin\nsaanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian\nepätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän\nedessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin\näkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin\nputosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä\nennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet\nmieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui\nympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka\nseisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli\nmereen.\n\nNiin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin\nankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään.\nSillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt\nvarmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää\najatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset\nolivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme.\nMeillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli\nentiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja\naloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta,\nmutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden\navulla pian asettumaan.\n\nHaukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin\nviittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani\ntunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille,\nsillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa\nolevien kaleerien läheisyydestä.\n\nTuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme\nviilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana\nHiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan,\nparin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme\nulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja\noli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun\npyrkivä venäläinen laiva -- meikäläinen se tuskin missään tapauksessa\nsaattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun\nerottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.\n\n\"Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä\", virkoin minä, \"mutta\nlienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun\".\n\nMieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja\nrupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli\nyritettävä anastaa tuo laiva.\n\n\"No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä\nminä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin\nkäykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.\"\n\nKiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen\nsuojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti\nnähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti\nkiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin\ntäytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti\nheillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan\nollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään\nkaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän\nturvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.\n\nHuomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan\nkapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä\nNeitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä,\njonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen\nkimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme\nvihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.\n\nYhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi.\nMuut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki\npantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin,\nettä laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle,\npalasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä\nlevälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun\nvihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin\nparisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun\nkanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja\npurtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun.\nEntraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa\nrynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit\nvalmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne\nharvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen\njonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten\nantautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä\nlaivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli\nseitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä\nyhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin\nmitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä\nensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme\nlaivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan\nääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin\nmuuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin\nedelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.\n\nMutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo\nlaskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön\npohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana\npäästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.\n\nMuutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin\nansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella\ntähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään\nkutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja\naivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt\nlännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin\nalus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin\ntoinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät\nsoutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille\nilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin\nlähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta\nlähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan\nankkuroineet!\n\nMitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin\ntehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa\nvielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme\nkaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi\nodotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia\npiankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli\nmieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta\nmiestä.\n\nSilmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli\ntehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan\nkylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman\nhyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja\ntoiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen\nkaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan\noven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus\nturvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä\nmatkustusta meren pohjaan.\n\n\"Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!\" huusin\nmiehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa\nluotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat,\nettä vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä\nhiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja\nlähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he\nolivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva\nkyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.\n\nMutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti\nmuuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan\nmeitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle\nkaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi\nmeitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta.\nHuomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän\npurtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin\nkäytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme\nolevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä\nlaskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni\nvihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin\nvasta äärimmäisessä hädässä uhrata.\n\nIhan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti\ntoisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme\nkaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas\nlaajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja\nja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen\nmetsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki\nkolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten\nsaarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei\nmeillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa\npääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta\nkanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella\npelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi\nyhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.\n\nTultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä.\nKomensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan.\nMasto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin\nteljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven\nsuojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se\nvedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle.\nItse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen\nkyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla\nhäämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju,\njoten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei\nmeitä ainakaan siinä ollut kätkössä.\n\nKului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se\nläheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli\nkarin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja\nsitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan\nlähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita\nkaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä\nhävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri\nvilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä\nuskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian\nselittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään\nmainittuja saaria kohti.\n\nMutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun\nsilmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja,\nkävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme\nvedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme\njälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa\ntakaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän\nsuojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken\nmainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme\nainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään\nhäiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa\nPohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta\nodottamaan.\n\nSillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja\nHankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä\nNeitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui\nsaaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia.\nAinoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei\nilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa\nristeiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa\nsitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo\nsaaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan\npiti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä\nnäkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni\nmukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt\nnäyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme\nvenäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse.\nLoput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja\npitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla\nkavaltaisi meitä ennen aikojaan.\n\nYksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan\nvenäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen\npäähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni\nmukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.\n\nLaskettuani \"Neitsyt Kristiinan\" kylkeen -- se oli laivan nimi --\ntervehdin reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan\nTurun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille\nvenäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja\nselitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan\npäästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan\nvahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut\nruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa\ntuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että\nlähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan\nkapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä\nvastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen\nkiivetä kannelle.\n\nKun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja\nhuomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani\nasettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät\nmuskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen\nkapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa\nKaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se\npurjehti vihollisvaltion lipulla.\n\nNo niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt\nyrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut\nkanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin\n\"Kristiinan\" perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme\nmatkalla Tukholmaa kohti.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n_Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle._\n\n\nOli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli\nKaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan\nedustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa.\nKuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja\nopastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo\nryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet\nvielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua\nhuhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse\nRuotsin rannikolle.\n\nHuhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille,\nmissä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä\nvarustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta.\nPalkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä\nomalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon\npurjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160\nriikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin\nTukholmasta huhtikuun 28 p:nä.\n\nKävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja,\njoita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina\nkesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa\nkeräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin\nomin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka\nvalmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle.\nSain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen\nmiehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin\nalkuun.\n\nHeinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä\nhänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti\nsen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan\ntiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle,\nsillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti\ntakaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin\nkohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka\nkuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä\nretkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien\neskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan,\njonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski\nvenäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin,\nnaulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita\nkehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille\nturvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin\nkirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle,\njoka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin\nkaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä\nkiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten\njulistuksiin.\n\nRyhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen\nlaivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan\nsen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle.\nElokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa\nDjurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa\nvenäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli\nkolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset\nampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin,\noliko kukaan miehistäni haavoittunut. \"Ei yksikään!\" vastattiin. \"Ei\nsitten hätää, soutakaa eteenpäin!\" huusin minä, ja miehet tekivät työtä\nkäskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen\ntoisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan\ntuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla\nlaidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta\nhenkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai\nkäsivarteensa haavan.\n\n\"Käyvätpä liian tunkeileviksi\", virkoin miehille, \"lienee siis parasta\nmeidänkin vuorostamme sylkäistä.\"\n\nSamalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty\ntäyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli\nsangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei\neskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka\nsoutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä\nvähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi.\nSitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain\neskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.\n\nKäytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin\nuudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli\nminua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja\nkuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi\nnousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto\njatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta\nhevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi\nkun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään\nsotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari\nladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin\nminä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin\npaikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka\nnähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset\nja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi.\nEtuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.\n\nKello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla\nja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin\namiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan\nvenäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää\npuolustustoimet.\n\n\"Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!\" ärjäisi amiraali ja niine\nhyvineni sain poistua.\n\nRatsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön\nsotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä \"Verda?\" ja juoksin\nsitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen\nhuusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä\nalkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset\ntunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä\nviilettävän kaukana Tuunan selällä.\n\nMitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin\nlaivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja\npolttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun\nlopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.\n\nSeuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken\nRuotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli\nnäiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden\nseikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa\nsen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden\nvihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin\nkanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin\nUudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu\nja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä\nkappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.\n\nAnsioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta\nvastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä\nhuolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui\nsamana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.\n\n\n\n\nJULKAISIJAN JÄLKIHUOMAUTUS.\n\n\nPäiväkirjansa on Löfving lopettanut Porissa 1734. Se säilytetään Porvoon\nlyseon kirjastossa ja sen mukana on useita muitakin Löfvingin papereita.\nNiistä käy selville, että hän ainakin edellämainittuun vuoteen saakka on\nelänyt suuressa köyhyydessä. Nähtävästi katkeroituneena siitä, ettei\nhänelle ansioistaan ja kapteeninarvostaan huolimatta oltu annettu mitään\nvirkaa, lähettää hän v. 1735 kuninkaalliselle majesteetille\nanomuskirjeen, jossa hän pyytää päästä Ruotsin alamaisuudesta\nmuuttaakseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan sekä pyrkiäkseen Venäjän\nkeisarikunnan palvelukseen. Tämän anomuksen johdosta vaati kuningas\nsotakollegion mietintöä ja mainittu virasto pitääkin viisaampana saada\nLöfving pysytetyksi valtakunnassa, jota varten hänelle ehdotetaan\nannettavaksi joko ruotuväen kapteenin virka tai jokin kruununtila.\nLöfving saikin sitten tämän johdosta Hommanäsin tilan Porvoon pitäjässä.\n\nN.s. Pikkuvihan puhjettua v. 1741 oli tuo kokenut partioretkeilijä taas\nmukana, sillä hänen tiedetään silloin m.m. karkoittaneen venäläiset\nHailuodosta. Mitään omia muistiinpanoja ei Löfving tässä sodassa\nkokemistaan vaiheista ole kuitenkaan jättänyt. -- Myöhemmällä iällään oli\nhänellä majurin arvo. Oltuaan kahdesti naimisissa kuoli hän 87-vuotiaana\nHommanäsissä 22 p:nä lokak. 1777.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Yksi Isonvihan surullisimpia ilmiöitä oli juuri se, että venäläiset\npistivät maassamme vangiksi ottamiaan naisia ratsujoukkoihinsa ja\npakottivat heidät sitten taistelemaan omia maanmiehiä vastaan. Niinpä\noli Vologodskin rakuunarykmentissä viitisenkymmentä nuorta suomalaista\nnaista, jotka ottivat osaa useimpiin Isonvihan taisteluihin. Näistä\nseikoista katso lähemmin Annikka Svahnin elämäkertaa Biografisessa\nNimikirjassa sekä Yrjö Koskinen: Lähteitä Ison vihan historiaan,\nss. 364-5. (Julkaisijan huomautus.)\n\n[2] C = alkukirjain nimessä Carolus. (Julkaisijan huomautus.)\n\n[3] Erään isonvihan murhenäytelmän liikuttavimpia episoodeja on\nLöfvingin mainitsema Abraham Frosterus esittänyt kertomuksessaan\nFrosterus-suvun vaiheista, joka on julkaistuna Kirkkohistoriallisen\nSeuran pöytäkirjoissa VI. Siinä on oivallisesti ja seikkaperäisesti\nkerrottu puheenalaisen pappisperheen ynnä siihen läheisissä\nsukulaisuussuhteissa olevain Paltamon Cajanusten kärsimysrikkaista\nvaiheista noina kovina aikoina. (Julkaisijan huomautus.)\n\n\n\n"]