[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW0WmABM0XUvQb2hMAVV4m8ZEff64mDqgSfNwPEpDxS8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},330,"Peritäänkö vihakin?","Gummerus, K. J.",1840,1898,"330-gummerus-k-j-peritaanko-vihakin","330__Gummerus_K._J.__Peritäänkö_vihakin","Jutelma kahdessa osassa","romaani",[],[],"fi",1875,null,51199,307655,false,21444,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassa\" by K. J. Gummerus is a work of fiction likely written in the late 19th century. The narrative appears to explore themes of love, betrayal, and human nature, centering around characters such as Jolsan Matti and his wife Leena, as well as various family dynamics and conflicts. The story unfolds in the backdrop of Finnish culture and landscapes, hinting at deeper societal issues.  At the start of the work, we are introduced to Jolsan Matti, a former sailor living in isolation on a small island with his wife Leena. The narrative delves into their daily struggles and interactions, revealing Matti's complex character — he embodies both the strength and sorrow of a life filled with hardship and past mistakes. Leena, characterized by her robust nature, often finds herself at odds with her husband, resulting in a turbulent but passionate relationship. The opening presents a vivid depiction of their lives and foreshadows conflicts that may arise from their pasts and societal pressures. As the story progresses, themes of violence and the repercussions of choices become increasingly apparent, setting the stage for further developments. (This is an automatically generated summary.)",[],337,"Kaksiosainen kertomus käsittelee rikosta, syyttömyyttä ja sovitusta. Tarina alkaa Jolsan Matin perheestä ja etenee murtovarkauden sekä haaksirikon kautta salaisuuksien selviämiseen. Teos pohtii nimensä mukaisesti vihanpitoa ja anteeksiantoa eri sukupolvien välillä.","K. J. Gummeruksen 'Peritäänkö vihakin?' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 330. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PERITÄÄNKÖ VIHAKIN?\n\nJutelma kahdessa osassa\n\n\nKirj.\n\nK. J. GUMMERUS\n\n\nHelsingissä, 1875.\nUuden Suomettaren kustantama.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEdellinen osa:\nViaton.\n\n    I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa\n   II. Veljekset\n  III. Rikos\n   IV. Varpuset\n    V. Rytilä saa uuden isännän\n   VI. Rauhallisia vuosia\n  VII. Ensikerran kyydissä\n VIII. Kaksi toveria\n   IX. Puoti-poika\n    X. Vanhat tuttavat\n   XI. Anteron neuvot\n  XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui.\n XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa\n       Jolsan Matista.\n  XIV. Viittauksia\n   XV. Murtovarkaus\n  XVI. Provastin perhe\n XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.\n\nToinen osa:\nSyylliset.\n\n    I. Kauppias ja hänen puotipoikansa\n   II. Naapuri-perheet\n  III. Vanha Eeva\n   IV. Kapteenin tytär\n    V. Yöllä ennen rikosta\n   VI. Haaksirikko\n  VII. Kuolleita ja aaveita\n VIII. Isä on kumminkin isä\n   IX. Vehkeitä\n    X. Päivä alkaa koittaa\n   XI. Iltahuvit Rytilässä\n  XII. Seikat selvenevät\n XIII. Lopussa kiitos seisoo\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA.\n\nVIATON.\n\n\n\n\nI.\n\nJolsan Matti ja hänen vaimonsa.\n\n\n\"Oma maa mansikka, muu maa mustikka\" -- sanoo suomalainen sananlasku.\nSen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harva\nkansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on,\njos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin on\nse tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jo\nkaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksi\neräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästä\nSaksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita\nSuomalaisia laivamiehiä laivassaan: \"Ihmeteltävä on näiden Suomalaisten\nlujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus,\njoka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat\nuskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kun\nikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaan\nsaa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamasta\nkotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajan\nolleet sieltä poissa\". -- Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaa\nsuomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme\nnähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsä\nkyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakin\nkäyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, -- kunnes\nvihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti\novat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he ole\ntienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käy\nviimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavalla\nole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pian\nlapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista,\nmihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollut\nvaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja\nkun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan,\nmitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta jos silloin\nsattuu puheeksi tapauksia heidän elämästään, sattuu puheeksi vaaroja,\nmissä he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat nähneet,\njoissa heidän oma henkensä on ollut onnen nojassa, -- niin onpa silloin\nkuin muuttuisi vanha kerjäläinen toiseksi olennoksi. Muistot, mitkä\novat uinailleet hänessä, heräävät; hänen silmänsä säkenöitsee ja koko\nhänen olennossaan astuu henkiin entistä miehevyyttä. Hänelle on merikin\nrakas, josko isänmaa on vielä rakkaampi; ja hän kertoo nyt kertomuksia,\njoita meidän täytyy ihmetellä, että hänelläkin on ollut päivänsä -- sen\nnä'emme ja kuulemme, ja väkisinkin anastaa hän meiltä meidän\nkunnioituksemme.\n\nMutta \"ei ruista missä ei rikkaa\". Suo anteeksi, lukijani, että, kun\nnyt pyydän sinun astumaan sisään erään vanhan merimiehen asuntoon, tämä\nmerimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa\nsäädyissä -- ja merimiestenkään ei tee poikkeuksia tästä -- löytyy,\nynnä hyviä ihmisiä, myöskin niitä, joiden omatunto ja parempi tieto on\nkiusausten myrskyssä mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli näitä\nviimeksi-mainittuja. Hän oli ollut merimies, mutta mereltä toi hän\nmaalle myrskyä ja vastatuulta; merelle jätti hän nuoruutensa puhtauden\nja omantuntonsa rauhan.\n\nK----joen pitäjäässä oli vähäisellä saarella noin 40 vuotta takaperin\nvähäinen asunto. Aava meri lakasi yhdeltä taholta saaren rantoja,\ntoisilta tahoilta kiilui auringon paisteessa saaria ja moniaista\nkohdista mannermaa. Tälle vähäiselle saarelle oli noin 50 vuotinen mies\nrakentanut asuntonsa. Saari oli, niinkuin sanoimme, pieni, mutta\nkumminkin niin suuri, että Jolsan Matin kaikki omaisuus sinne mahtui.\nJa paljon omaisuutta ei Matilla ollutkaan. Kymmenkunta verkkoja nähtiin\nrannalla kuivaamassa väliin, kun Matti oli poissa. Siinäpä Matin\npää-omaisuus olikin.\n\nHuone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi,\njoka tupaan vei. Noin neljä kyynärää ovesta oli ovi-seinällä vähäinen\nakkuna ja seinällä vastapäätä, merelle päin, toinen, isompi. Pöytä,\npari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja -- siinä kaikki\nhuonekalut, johon ehkä vielä voimme panna kaksi pyssyä, kirves ja saha,\nsekä yhtä ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella seinällä nähtiin\ntoinen ovi, joka vei pieneen pimeään komeroon, mikä sisälsi vanhoja\nvaateryysyjä, mädänneitä verkkoja ja muuta semmoista.\n\nSaari oli, paitsi tätä huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siellä\nnähty, ei ääntä siellä kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ympärillä\npauhasi, ja silloin tällöin jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja\nnäitä kiviä oli luonto laatinut toinen toisensa päälle omituisiin\nmuotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt\njotakin luolan tapaista.\n\nSamana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä\nja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta\nkun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme\nkohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; -- ne olivat\nkaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla\nsalaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.\n\nTällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui,\nniinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja -- Leena hänen vaimonsa. Matti\nitse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi\nhän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, -- jota ammattia\nhän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi\ntälle autiolle kalliolle -- ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli\nnäet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut.\nViimeiselle meriretkelle kun hän läksi -- ja silloin ei hän vielä\nsaarella asunut -- oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli\ntoinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti\nhän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen\nonnettomuuttansa oli nainut.\n\nTämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi.\nHänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi\nitsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin\neipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa\npelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään\nmuuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä\nonhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä\ntiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille\nmaksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin\nalamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden,\nvarsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies\nsemmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi\nLeenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja\nLeenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri\nse oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin\ntarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen,\nsillä Leenan jäntevät hartiat, vahva vartalo ja kovat kädet osoittivat,\nettä hänellä oli täyden miehen voimat. Hänen suuret harmaat silmänsä\niskivät tulta, kun hän oli suutuksissa, ja näitä silmäniskuja\npelkäsivät rantanaapurit, sillä samaten kuin ukkosen leimu usein lyö\nmilloin mihinkin, niin eipä aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki\nnäyttänyt, etteivät hänen silmänsä turhaan tulta iskeneet.\n\nMutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa\ntavallisesti hyvä sopu hänen ja Matin välillä. Leena oli uuttera\ntyössään ja hyvästi olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen,\nellei viinaa olisi löytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu,\nmuutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta\nkuului milloin lauluja, milloin torua -- ja seuraavana päivänä vallitsi\nsaarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sillä asukkaat -- --\nnukkuivat. Lankokin -- aika-iso englantilainen koira, jonka Matti\nviimeisellä meriretkellään penikkana oli tuonut kotiinsa -- makasi\nsemmoisina päivinä veneessä rannalla ja tiesi, että tämä päivä oli\nhänelle paaston päivä.\n\nSyyskuu oli loppuun kulumaisillaan. Päivä oli yöksi muuttumaisillaan.\nMatti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireessä työssä, eikä\nedellisenä yönäkään ollut kumpikaan heistä joutanut, ei niin\nsilmänräpäystäkään levätä. Silloin oli näet lähellä olevasta laivasta,\njota ei auringon nousun aikana enää näkynyt, veneitä kulkenut\nehtimiseen saarelle, ja veneistä oli kaluja kannettu tuohon saarella\nolevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikettä. Seuraavana\npäivänä oli siellä nähty vieras vene ja kaksi vierasta miestä. Nämä\nmiehet olivat Matin ja Leenan kanssa työskennelleet puoleen päivään\nasti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen.\nPuolen päivän aikoina oli osa näitä kaluja kannettu Matin veneesen, ja\nkohta sen jälkeen oli Matti pystyttänyt purjeet ja hyvällä\nmyötätuulella lähtenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella\nolevista vieraista miehistä oli sitä ennen kiikarilla tarkastanut merta\nja sanonut: \"kaikki hyvin!\" -- Ja samalla kun Matti läksi, olivat\nmiehet käyneet huoneesen ja heittäyneet kursailematta Matin ja Leenan\naviovuoteelle, mistä kuorsaaminen pian ilmoitti heidän uneen vaipuneen.\n\nLeena oli ollut erittäin hyvällä tuulella koko viime yön ja päivänkin.\nHänen silmistänsä oli loistanut tyytyväisyys ja ilokin. Olisi luullut\nhänen väsyneeksi samaten kuin miehet, mutta eipä ollut Leenan\nväsymisestä puhuttavaa. Kun hän kuuli miesten kuorsaavan, meni hän\nkiiruusti heidän veneensä luo. Siinä olivat miehet vähän ennen Matin\nlähtöä syöneet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika\nkolauksen. Tästä Leenalle hyvä mieli, ja tarkasti oli hän pitänyt\nsilmällä paikkaa, mihin taskumatti kätkettäisiin. Sitä kiiruhti hän nyt\netsimään. Eväspussin käänsi hän nurin, sillä sinne oli kaiketi\nviinapullo kätketty, mutta -- tyhjään haki hän sitä nyt. Vieraat\ntunsivat näet Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten\nkuin nyt nukkuneet, mutta herätessänsä huomanneet taskumatin pirstana\nja Leenan makaavan palaisien vieressä ja nukkuvan autuaallista unta.\nTätä estääksensä oli toinen heistä nyt salaa ja hymyillen pistänyt\ntaskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sitä huomaamatta.\n\nNaurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli hän tarttunut\neväspussiin, mutta kun hän näki itsensä petetyksi, kun hän huomasi,\nettei siinä viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui hän ihan\ntoisellaiseksi. Nauru katosi hänen huuliltaan, hänen silmänsä iskivät\ntulta, ja kuin riivattu hyppäsi hän veneestä maalle.\n\n\"Te h----tin narrit! Te muukalais-naasikat, te s----n juottovasikat!\nKehtaatte tämmöistä petoskauppaa tehdä! Mihin ovat pullon kätkeneet?\n-- -- -- Kielilakeni on kuiva, että halkeaa! Lempo teidät korjaa, te\njuutakset, jotka ette suo vanhalle suulle kastetta\". Ja ämmä näin\nhöristen alkoi tarkastella luolaa ja rantaa, mutta turhaan, pulloa ei\nlöytynyt.\n\n\"Olisiko Matti, se peikkojen pesä, saanut käsiinsä sen?\" -- mietti\nämmä, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. -- \"Mutta mitä hän\nsillä tekisi? Hän ei juo merellä, hän tietää tehtävänsä, se\nhunsvotti... Hän ei ole ottanut sitä. Täällä se pitää löytymän!\" -- Ja\nämmä levitti sieraimensa, ikäänkuin olisi hän hajusta tahtonut huomata,\nmissä aarre talteusi.\n\n\"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan... Katsella saa --\". Ja\neukko riensi tupaan. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa\nsieltä löytyisi, turhaan sitten etsiminen. -- Hän avasi hiljaan oven.\nVuoteessa kuorsasivat merimiehet. Hän pudisti nyrkkiä heille ja mumisi\nhiljaan itsekseen. Hän tarkasteli huoneen kaikki paikat -- turhaan.\nHänen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, että kuola valui hänen\nsuu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki hän. Silloin vihan vimmassa\nlähestyi hän jälle vuodetta, aikoen väkisten ottaa, mitä ei varkain\nsaanut. Hän kyykistyi herättääksensä miehiä, mutta -- -- kas nyt! Jo\nvälähti hänen silmistänsä, hymyily palasi jälle hänen huulillensa, koko\nhänen muotonsa kirkastui. Hän oli nähnyt toisen nukkuvan miehen\nlakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. Hän sieppasi pullon, mutta\nvarovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu kädessä riemuitsee,\nhiipi hän hiljaan tuvasta ulos.\n\n\"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!\" nauroi hän. \"Koetitte Jolsan\nMatin muijaa pettää, hi hih!\" Ja nyt ilmoitti hiljainen: \"pull, pull,\npuli\" että eukko oli maku-juomansa nautinnossa.\n\nAika kolauksen oli hän pullosta ottanut. Läähöttäen kirvoitti hän\npullon suun huuliltansa. \"Te koetitte pettää minua, mutta jos\nminä -- -- -- hi hi!\" -- Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi\nhiljaan komeroon, toi sieltä vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan,\ntäytti puteliin merivedellä ja vei sen tupaan, missä hiljaan pisti sen\nentiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmistä, nyt\nkun kivellä istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.\n\nPullo oli ollut tuopin vetävä; siitä oli toista kortelia juotu kun se\nLeenan käsiin joutui; hän siis sai täyden määränsä. Mutta jokainoan\npisaran juoksutti hän kurkkutorveansa alas ja sitä tehden joutui ämmä\naina yhä iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ämmän\nsuuhun, heitti hän kannun-mitan kauas tyköään.\n\n\"Te ... naasikat!... Tuon verta! ... kahdelle mie--helle!...\" hörisi\nhän ja kaatua pölähti kiviselle rannalle.\n\nIlta oli yöksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa\nheräsivät. He hypähtivät kiiruusti vuoteelta, kun näkivät, että aurinko\njo oli laskeunut ja että jo oli jotenkin pimeä.\n\n\"Nyt perhana meidät korjaa!\" huusi toinen... \"Olemme nukkuneet liika\nkauan. Nyt kiiruusti mannermaalle\".\n\n\"Leipäpala ja naukki ja valmis olen\" -- sanoi toinen, vetäen esiin\npullon lakkaristansa. -- \"Missä muija menee, kun ei nyt ole täällä?\nAina ennen se viinan hajun tunsi\", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. --\n\"Mitä riivattua! --\" huusi hän -- \"mitä perhanaa! Kuka lempo on viinan\nsuolavedeksi muuttanut? -- Muija! Matin Leena, se ilkiö sen on tehnyt!\"\nJa vihoissansa heitti hän pullon tuhannen pirstaksi lattialle.\n\nSuutuksissansa riensivät miehet veneensä luo. Rannalla näkivät he\nLeenan, joka yhä vielä humalassaan nukkui.\n\n\"Luulit tehneesi hyvänkin työn\", lausui se miehistä, jonka lakkarissa\nviinapullo oli talteunut; -- \"mutta et suuresti kiitä meitä, kun\nheräät\". Ja tämän sanottuansa otti hän esiin puukkonsa ja ajoi\nkiiruusti puolet hivuksista Leenan päästä. -- \"Ota se vesi-kopin merkki\npäähäsi, viina-varas\" -- sanoi hän.\n\nKotvan ajan perästä ei nähty saarella muuta elävätä kuin Leenaa, joka\nyhä vielä nukkui, ja Lankoa -- koiraa --, joka Matin veneen sijalla\nmakasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna heräsi Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi\nsäteet koittivat. Hänellä oli himeä muisto eilisestä tapauksesta, ja\ntämä muisto yhä selveni, kuta enemmän hän sitä mietti. Hän nousi\nvihdoin istualle; hänen päänsä oli raskas. Hän kulki hoperoiden ovelle\nja siitä vähäiselle lähteelle likelle luolaa. Siellä nyt kelpasi\nmuijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilispäivän tapaukset hänen\nmieleensä, ja hän haki kannun-mittaa -- -- \"jos siinä vielä ehkä\nlöytyisi pisarekaan\". Mutta kannun-mitta oli tyhjä. Huo'aten otti ämmä\nsen ja kulki tupaan jälle.\n\n\"Missä hiideessä Matti viipyy! Hänellä olisi varmaankin vähän kastetta\nkuivalle kielelleni\", mumisi eukko ja heittäysi jälle vuoteellensa.\nMutta kiiruusti hypähti hän siitä nyt ylös ja silmäsi sitä tarkkaan.\nEi, hänen silmänsä eivät valehdelleet -- siinä, ihan hänen vieressään,\nmissä hän vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. \"Noh,\nkaikki pyhät\", huusi ämmä. -- \"Sen sanon minä! Olisiko tuo minun\nlapseni, yöllä saamani! Mistä Jumalan nimeen on poika tähän tullut!\" --\nJa käsin kupeissansa seisoi ämmä kauan ja katseli poikaa. -- Silloin\nkuuli hän kuorsauksen kamarista. Hän riensi avaamaan ovea ja näki Matin\nmakaavan verkkoryysyjen päällä.\n\n\"Kylläpä olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa!\n-- Ja miten hiiden lailla jouduin minä omaan vuoteeseni? -- Milloin\nläksivät miehet? -- -- Onko nyt kaikki noiduttua!\" -- huusi hän\nkurkkunsa täydeltä, sillä hän oli sattunut käymään käsin päätänsä ja\ntuntenut, että toinen puoli oli keritty. Poika heräsi ja rupesi\nitkemään. \"Ulos sinä, lemmon sikiö. Mistä perhanasta oletkin tullut!\nSuus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Minä olen Jolsan Leena!...\nHerras-lapsi!\" huusi hän hämmästyen, kun poika heitti pois peitteen,\njotta vaatteensa näkyivät. \"Herras-lapsi... Matti on sen pelastanut\nveden hädästä. No noh, älä itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha...!\nSinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita lähtee... Älä itke\nlapseni! älä\" -- ja Leena koetti kaikin mokomin lepyttää pienoista,\nmutta turhaa.\n\n\"No huuda sitten, sinä vintiön tuoma!\" ärjäsi eukko ja peitti vanhalla\nhauteella paljaan päänsä... \"Kuka Lempo on hivukseni teilannut...\nMatti! ... Miehet?\"\n\nEi kumma, että lapsi itki, sillä heräsipä Mattikin vihdoin viimein\neukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. --\n\"Korento käteesi ja takaanpa, ettei ole pääpiru julmempi kuin sinä nyt\ntuossa\" -- sanoi hän. \"Mitä siinä huudat kuin riivattu, vai kihelmöikö\nhumala päässäsi, sinä viina-lekkeri -- häh! Ja mikä on pääsi nylkenyt,\nsinä emäsika? -- Nyt jos mielesi tekee säästää vanhoja sorkkaluitasi,\nniin ole ääneti, että saa väsynyt nukkua tahi, lempo vie, saat tästä\"\n-- ja Matti pudisti nyrkkiänsä.\n\n\"Sanohan mistä lapsi on -- --\"\n\n\"Sen ehdit huomenna tietää ... ole huutamatta penikka!... Tuki kappa\nkivejä sen suuhun, jotta herkeää rääkkymästä\". -- -- Ja Matti meni\njälle kamarikomeroon ja löi oven kiini.\n\n\n\n\nII.\n\nVeljekset.\n\n\nMannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan\nsaaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen\nvierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo\nRytilän kartanon asuinhuoneet.\n\nRytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen\nviimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä\ntähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla\npelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla\nlaitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä\nnähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika\noli jo toista kuukautta takaperin loppunut.\n\nIhanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta\noli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren\nrantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä\nmaata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan\nrannalta vähäinen saari -- Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta\nnähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä,\njonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta\nnähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren\nrannalle.\n\nIloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen\nihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka\nkadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!\n\nKamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi\nvuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat\nsäteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti\nkuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema\non voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies,\nvielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen\nvuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle\ntaisivat!\n\nHän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla\nsilmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan\nnuoren naisen -- hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli\nlöytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa\nodotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli\nRytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä\nnuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää\njälellä.\n\nAkkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti\nsairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa,\nainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen\nvähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa\nvieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja\nsanonut, viitaten provastiin: \"tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä\nolen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla\nminuakin\". -- Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt\npienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. -- Sairas oli sitten\nkirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli\nkirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt\nnimensä jälkeen-säätöksen alle. -- Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta\nja väsymyksestä oli hän nukkunut.\n\nNyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan\nkanssa.\n\n\"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan\", sanoi sairas. \"Minä\nnäin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle,\nniinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka\nAmanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa,\nminä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä\".\n\n\"Ole vakuutettu siitä\" -- vastasi provasti.\n\n\"Jos olisi Konrad täällä, jos olisi hän laskenut kätensä käteeni -- --\nniin kuolisin mielelläni. -- -- Mutta missä on hän?\"\n\n\"Kahdesti on häntä käyty tänään hakemassa; viimeinen kysyjä tiesi\nkertoa, että hän oli lähtenyt kalastamaan\" -- --\n\n\"Ja täällä kuolee hänen veljensä, joka tahtoisi puristaa hänen\nkättänsä\" -- huokasi sairas. \"Jos ymmärtäisin, jos voisin aavistaa\nmiksi hän minua vihaa, -- miksi hän ei ole käynyt minua katsomassa...\nHänen sydämensä on jäästä\" --\n\nOvi aukeni samassa ja hiljaan astui keski-ikäinen mies sisään. Hän oli\nvahvavartaloinen ja käyntinsä osoitti merimiestä. Hänen hivuksensa\nolivat mustat ja osaksi valuneet alas hänen otsalleen, ja niitten alta\ntuikki kaksi terävää silmää. Hänen kasvonsa olivat ahavettuneet, jopa\njotenkin mustat; pitkä arpi teki ne rumaksi. -- Sairas oli tuskin\nnähnyt tämän miehen ennenkuin hän koetti nousta -- --\n\n\"Konrad!\" huusi hän. \"Sinä tulit! Minä puhuin sinusta; minä kaipasin\nsinua. Kiitos tulemastasi, veli\".\n\nVeljeksi kutsuttu tirkisteli pienillä silmillänsä sairasta. Näissä\nsilmissä asui ajatus, mutta mikä, sitäpä ei voinut sairas niistä lukea;\nja jos hän olisi voinut nähdä, mitä veljen mielessä liikkui, niin ei\nhän olisi hänelle oikaissut laihaa vapisevaa kättänsä puristettavaksi.\n\nKonradiksi kutsuttu puristi tätä kättä. -- \"Sinä olet huonona sairassa,\nveljeni?\" sanoi hän. \"Minä tiesin, että sinä olit kivuloinen, mutta\nnäin huonoksi en sinua uskonut, muuten olisin ennen tullut sinua\nkatsomaan\".\n\n\"Minun päiväni on kulunut\", vastasi sairas. \"Mutta ennenkuin ummistan\nsilmäni viimeiseen uneen. Sano Konrad, mitä olen minä tehnyt sinulle,\nettä sinä minua vihaat?\"\n\nKonrad piti sairaan kättä yhä vielä kädessänsä. Kummallisia ajatuksia\najoivat toinen toistansa takaa hänen aivoissaan, se näkyi hänen\nsilmistänsä, jotka milloin olivat kirkkaat, milloin himmeät, milloin\nsumuiset. Hän seisoi siinä sairaan vuoteen vieressä kauan sanaa\nsanomatta, silmäillen milloin sairasta, milloin provastia, milloin ulos\nryytimaata, milloin taasen merta. Vihdoin lausui hän kovasti:\n\n\"Minäkö vihaan sinua? Mistä sinä olet niin hulluja ajatuksia saanut?\"\n\n\"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle,\nolin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin\nmuistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä\nsinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan.\nMuistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun\nveneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti\nolisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin,\nminä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. -- Anna\nminulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä\nvarsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen... Muistatko mitä samana ehtoona\ntapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko\nniitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä\nmuistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä... Sitten olit sinä\nmeille tietämättömissä monta vuotta... Vihdoin tulit takaisin, kun jo\nluulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni\nsyleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; -- -- sinä et\nvastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit\nisää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa... Minä tiesin\nsen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä\nkoetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit\nsinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä\npian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa\nsuvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään\nRytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut\ntietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo\nkolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut\nsinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole\nsaaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran:\nmitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen\nkysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt\nvastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus\nnuoruudestani enää kytisi sinussa?\"\n\nSairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä.\nNyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat,\nniinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti\nliikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän\nyritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa\nkuuluivat:\n\n\"Minä en vihannut sinua ... minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut\nsinua kärsiä\".\n\n\"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun\nkihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan\nRytilä, ota kumpi puoli tahdot\".\n\n\"Sen sinä olisit tehnyt?\" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä\nloisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen\nruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni\nakkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen.\nKonrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi\ntakasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut\nkuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan\nainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?\n\nKotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan\nhuoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön\ntodistaja veljesten yhtymiseen. \"Antakaa kateuden kadota, herra\nKornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta\nsovitettuna teidän kanssanne!\"\n\nKonrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa\nprovastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän\nikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus\nkatosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa\nmuuttui samassa ja hän sanoi:\n\n\"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna\nminulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta\nkuin sinä... Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai\nminun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi\nvanhoihin haavoihin kosket?\"\n\nIlon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa\nvalistuivat.\n\n\"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty\", sanoi hän.\n\nSovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta.\nSairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista\nkun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta\nvaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen\nsilmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista\npoikaansa.\n\nKonrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan\nmitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän\noli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti\nsairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta\nkauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt.\nJolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka\neroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,\n\nMutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän,\nsovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä,\nettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. \"Minä olen tehnyt\ntestamenttini\", lisäsi hän. \"Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin\nhuostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle.\nMutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken\nomaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne\nolivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata\".\n\nNäitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn\nlevisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy\nkatosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan,\nmitä veli häneltä vaati.\n\n\"Hyvin teit\" -- sanoi hän -- \"kun provastille uskoit pienen; minussa ei\nole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla.\nJos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden\nperästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä\nkamoksut merta\".\n\nVielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet.\nHänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt\ntuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat.\nProvasti havaitsi tämän. -- \"Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa\" -- sanoi\nhän. \"Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!\"\n\nKonradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. \"Hyvästi!\" sanoi\nhän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi\ntunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin\nolisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan\njäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: \"Hyvästi, Konrad! Valvo pienen\nKaarlen tulevaisuutta!\"\n\nKun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi\nsuuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.\n\n\"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat\nkuoleuneet!\" sanoi provasti Wern hiljaan.\n\nKonrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen\nvuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei\ntietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli\nkadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta.\nProvastikin huomasi hänen: \"Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan\norpo maailmassa!\" sanoi hän hiljaan.\n\nKonrad, joka muutama silmänräpäys oli nukkuvaa katsonut, läksi\nkiiruusti. Provasti, kun näki hänen menneeksi, lausui itselleen:\n\n\"Jumala tietää...!\"\n\nMitä hän ajatteli, kun hän nämä sanat lausui, sitä ei hän ilmoittanut.\nHän siunasi pientä nukkuvaa.\n\n\n\nIII.\n\nRikos.\n\n\nKun herra Kornman tuli kotiinsa, oli jo yötä kotvan kulunut. Kynttilä\npaloi hänen kamarissaan ja keski-ikäinen nainen istui sen valossa,\nsukkaa kutoen. Tämä nainen oli varsin uninen; monesti oli hän\nsäikähdyksellä herännyt unelmistaan. Kun hän vihdoin kuuli ovea\navattavan ja näki Konradin astuvan sisään, huokasi hän: \"Jumalan\nkiitos!\"\n\nKonrad iski häneen epäilevän silmäilyn. \"Onko kukaan käynyt minua\ntapaamassa?\" kysyi hän synkällä äänellä.\n\n\"On, käsipuolinen merimies on teitä jo kauan odottanut\".\n\n\"Ei kukaan muu!\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Käske hänen tulla puheelleni!\"\n\nNainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin\nkamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen,\njoka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin\nsilmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla\nsilmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin\npituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä\nseisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti\nkulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä\nlippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja\nunisena astui Jolsan Matti huoneesen.\n\n\"Sinä olet minua kauan odottanut\" -- sanoi Konrad. \"Oletko vielä sama\nmies kuin ennen?\"\n\n\"Melkeinpä, luulisin ainakin\", vastasi tullut ja nauraa irvisteli\nrumasti.\n\n\"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat\nhellätunteisia vapisemaan?\"\n\n\"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä\ntahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei\nole millä elää\".\n\n\"Ole siitä huoleti...\" Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia\nlähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla\näänellä: \"Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?\"\n\n\"Salamurha!... Herra kapteeni, mitä toki mietitte?\"\n\n\"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän\nmaan\".\n\n\"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee\nsemmoisiin... Mutta\", lisäsi hän vähän ajan kuluttua -- \"mitäs\nantaisitte?\"\n\n\"500 helisevää kolikkoa on palkkasi\".\n\n\"Entäs veljenne...?\"\n\n\"Hän sairastaa, niinkuin tiedät, keuhko-tautia; minä olen vasta käynyt\nhäntä katsomassa. Hänestä tekee kuolema lopun ilman meidän avuttamme\".\n\nJolsan Matti ei vastannut mitään tähän, hän vaan siinä seisoa\ntöllisteli... Konrad alkoi taasen kulkuansa. Hän tunsi miehen, jolle\noli ehdoituksen tehnyt; hän tiesi, että kytevä säkene, kun se saa palaa\nomia aikojansa, vihdoin sytyttää ilmi-tulen.\n\nHän ei tässä pettynytkään. \"500 kolikkoa! Milloin saan minä ne,\njos --?\"\n\n\"Niin pian kuin poika on kadonnut\".\n\nTaasen kului kotvan aikaa, jona ei kumpikaan puhunut.\n\n\"Mutta jos joudun kiini, niin koskee se päätäni\", lausui Matti vihdoin.\n\n\"Se on sinun oma asiasi; juuri vaaran tähden on palkkasi niin suuri\".\n\n\"Ja te saatte vaivatta, vaaratta Rytilän kartanon...\"\n\nHerra Konrad ei ollut kuulevinansa tätä lausetta. Hän silmäili kelloa.\n\"Sano ajatuksesi, päätöksesi pian; aika on tärkeä\".\n\n\"Kuinka pian poika olisi...?\"\n\n\"Ennen huomis-auringon laskua. Ja jos sukkelasti ja hyvästi asiasi\nteet, saat siitä erittäin 50 ruplaa\".\n\n\"Ennen huomis-auringon laskua...\" mutisi Matti ajattelevasti, ikäänkuin\nolisi kysymys ollut varsin tavallisesta, vähäpätöisestä asiasta.\n\"Aurora laiva tulee varmaankin kotiin näinä päivinä, silloin on aina\nvähin minunkin ansaittava saarella. Mutta 550 ruplaa! Tosin on patroni,\nveljenne, ollut minulle varsin hyvä, mutta 550 ruplaa -- -- Herra\nkapteini, minä suostun kauppaan, mutta en ennen kuin on patroni\nkuollut\".\n\n\"Ennen huomis-auringon laskua. Nyt on maanantai-aamu, siis ennen\ntiistain, huomis-päivän iltaa olen minä Rytilän herra, jos sinun on\nmieli saada palkkasi\".\n\n\"Perhana! herra kapteeni, te panette minut lujalle. Toinen oli laita\nEspaniassa, siellä ei muuta kuin olkoon menneeksi... Mutta tämä, joka\nnyt on tiellänne, on lapsi vielä. Hyi! ilettää!\"\n\n\"Ei pitkiä puheita nyt enää. Mitä vaadin, sen tiedät; palkkasi saat\ntästä\", -- ja kapteeni avasi arkun, jossa Matti näki runsaasti hopeaa.\n-- \"Nyt mene, ja jos keskiviikko-aamuna todistat, että työ on tehty,\nniin ovat rahat omasi\".\n\nMatti tunsi arvattavasti ennaltaan kapteenin, sillä hän ei enää sanonut\nmitään. Hän silmäsi kumminkin, ennenkuin lähti, arkkua. -- -- Yö oli\nkolkko ja pimeä. Kylmä tuuli puhalsi ja synkistä pilvistä oli vettä\nruvennut pisaroimaan. Herra Konrad ei ajatellut aikaa. Hän yhä jatkoi\nkulkuaan ja viserteli hiljaan, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku\nmiete veti hänen huomionsa.\n\n\"Seuraus olkoon, mitä tahansa\" -- mutisi hän... \"Jos poika katoo\ntietämättömiin, ei voi kukaan, ei edes provasti Wern, minussa aavistaa\nhänen kadottajaansa; mutta jos hän huomataan murhatuksi?... No, se,\njoka elää, näkee\". Ja kapteeni meni hiljaan lähimmäiseen huoneesen,\nmihin nainen, jonka vasta näimme, oli vetäinnyt. Mutta kapteeni tuli\nkohta takaisin ja mutisi itselleen; \"hän nukkuu toki; kummapa, etten\nvoi tottua varovaisuuteen; maallakin luulen olevani laivassani\".\n\nTällä välin oli Matti kulkenut ulos sateesen. Veneensä vieressä seisoi\nhän mietiskellen olisiko lähteminen saarelle vai jääminen mannermaalle.\n\nKolkko yö ei miestä pelättänyt; sade, joka vähitellen kasteli vanhaa\nruumista, ei häntä saanut vilustumaan; esitys, minkä hän vasta oli\nkuullut, ei häntä hämmästyttänyt. Tämä esitys ajoi hänen ajatuksiansa\nmilloin minnekin, mutta aina palasivat ne kapteeni Konradin\nrahalippaasen, ja usein kuului miehen huulilta nuo lumoavat sanat: \"550\nruplaa!\" Mutta Matti ei siinä kumminkaan ollut taistelussa omantuntonsa\nkanssa; omaatuntoa oli hänellä tosin kerran ollut; mutta sen ääni oli\njo aikoja takaperin vaiennut; se ei häntä enää missään estänyt. Ihmisiä\nlöytyy maan päällä tarpeeksi asti, jos toinen tahi toinen ennen\naikaansa kuoleekin -- oli hänellä tapa sanoa; mutta nyt oli kysymys\nlapsesta, joka tuskin vielä oli eloon ehtinyt. Esitetty rikos siis\nMattia iletti, niinkuin hän vasta oli esittäjälle lausunut. Mutta\ntoiselta puolelta loistivat hopea-kolikot niin kauniilta. Kauan seisoi\nMatti siinä kahden vaiheella. Useita kertoja oli hän syössyt veneensä\nvesille, mutta jälleen taas vetänyt sitä maalle. Tämmöisessä pulassa ei\nollut Jolsan Matti koskaan ennen ollut.\n\n\"Lempo tässä seisokoon!\" mutisi hän vihdoin. \"Pieni temppu vaan, ja\nminä olen rikas mies, tahi ... jos jätän tempun tekemättä, jään\nköyhäksi kuten ainakin. Ilettää tosin perhanasti, mutta ... narrihan\nminä olisin, jos työntäisin pois tyköäni tuon suuren summan... Sitä en\ntee, en lempo soikoon\". -- Ja Matti työnsi vihdoinkin taasen veneensä\nvesille ja alkoi soutaa kaiken voimansa takaa, jott'ei tuo päätös enää\npääsisi horjumaan.\n\nMatka Koivikolta Rytilään oli jotenkin pitkä maatse, mutta sitä vastoin\nvettä kulkein hyvin lyhyt. Ulos mereen pistää kolme nientä; toisella,\näärimmäisellä näistä on Koivikon yksinäinen ja vähäinen talo, toisella,\nvaikka toista Suomen virstaa rannalta, Rytilä; keskimäinen niemi on\nosittain muokattu pelloksi, osittain niityksi. Matti kun myötätuulta\noli päässyt tämän keskimmäisen niemen päähän, lakkasi soutamasta ja\nkatseli ympärilleen. Jolsan saarta ei näkynyt; siitä hän toki ei ollut\nmillänsäkään; pimeässä ennenkin oli hän sinne osannut. Mutta Rytilän\nhovin akkunoista hohti ryytimaan nyt jo lehdittömäin puitten välistä\nvalkea. Matti tuijotteli kauan sinnepäin ja lieneepä jotakin johtunut\nhänen mieleensä, sillä hän, kun taasen tarttui airoihin, alkoi soutaa\nvastatuulta Rytilää kohden, min jaksoi.\n\nMitä olikin hänellä mielessä?\n\nJos olisi joku häneltä tätä kysynyt, ei hän olisi siihen voinut\nvastata, ja kumminkin eli hänessä, vaikka vielä himmeänä ajatuksena,\nsyy mintähden hän Rytilää kohden nyt souti. Tämä ajatus, aina kuta\nlähemmäksi hän tuli, sai aineellisemman muodon, ja kun vihdoin vene\npuski rantaan, puhkesi se sanoihin: \"Silmäily ei haittaa\", jonka ohessa\nkummallinen valo lensi hänen silmästään, mikä, jos sen ken olisi\nnähnyt, olisi sanonut: \"Jahka sopisi nyt jo?\"\n\nMatti oli siis päättänyt näkevin silmin tarttua siihen koukkuun, minkä\nkapteeni Kornman oli hänelle syötiksi pannut. Palkka, tuo suuri\nrahasumma, hehkui ukon mielessä.\n\nHän katseli ympärilleen. Valo yhä hohti Rytilän hovista; hän katsoi\ntaivasta, huomatakseen min verran yötä oli kulunut, puolet matkaa\nKoivistosta oli hänellä ollut myötätuulta; toisen puolen matkaa oli hän\nvasta-tuulta melonut, ja siihen oli kulunut aikaa, -- sillä Matti oli,\nniinkuin muistamme, käsipuoli. Tämä, joka esti hänet rupeemasta enää\nvarsinaiseksi merimieheksi, oli usein ennenkin, semminkin alussa,\ntehnyt hänelle hänen kalastusretkillään häiriötä, mutta Matti oli\nvähitellen oppinut toisen kätensä asemesta käyttämään milloin\njalkojansa, milloin hampaitansa, milloin mitäkin.\n\nTaivas oli yhäti pilvessä; ilma samallainen kuin Matin lähtiessä\nKoivikosta. Hänen oli mahdotoin aavistaakaan, min verran yötä oli\nkulunut. \"Samapa se\", mutisi hän, kun, vedettyänsä venettään rannalle,\nalkoi hiljakseen kulkea käytävää Rytilän hoviin.\n\nTäällä oli asema melkein samallainen, kun kapteenia siinä nähdessämme.\nHovin isäntä, patroni Kaarle Kornman makasi kuumeellisessa unessa.\nPaikalla, missä vasta Konrad oli istunut, istui nyt vanhan-puolinen\neukko. Hän ei ollut näitä palkattuja potilaan-hoitajia, jotka odottavat\nkituvan kuolemaa ja omaa runsasta palkkaansa. Rytilän Eeva oli ollut jo\nentisen patronin aikana kartanon emännöitsiä; hän oli keinutellut\nsylissään pientä Kaarlea, jonka kuolinvuoteella hän nyt istui. Hän ei\nnukkunut: hänen silmänsä olivat alati käännetyt nukkuvaan, eikä\nvähinkään väre tämän kasvoissa jäänyt Eevalle näkymättä. Eevan silmissä\nvälkkyi siihen lisäksi aina tuon tuostakin kyynele, joka paremmin kuin\nlujimmat vakuutukset sanoi, että sairas oli hänelle rakas.\n\nEttä sairas unessansakin kärsi, sen sanoivat hänen kasvonsa, mitkä aina\nväliin osoittivat tuskaa. Ei siis kumma, ettei hellä-sydämminen eukko\nmuistanut eikä huomannut mitään muuta kuin häntä, joka vuoteella\nmakasi. Jos hän olisi kääntänyt silmänsä akkunaan päin, olisi hän\nnähnyt jotakin outoa. Mutta hän ei kääntänyt. Ja kun hän vihdoin nousi,\njuuri kuin kello lähimmäisessä huoneessa löi 2, ja meni pöydän luo --\njonka vieressä seisoen Konrad muutamia tunteja ennen oli järveltä\nnähnyt Jolsan Matin -- ja lääkärin määräyksen mukaan kaasi lusikkaan\nrohtoja, sairaalle annettavaksi, -- niin ei hän enää mitään nähnyt. Ja\nvaikkapa hän vielä olisi nähnytkin mitä outoa ihan vasta oli ollut\nnähtävänä, niin tuskinpa hän olisi omia silmiänsä uskonut; hän olisi,\ntaika-uskoinen kuin oli, luullut näkönsä aaveitten kuvaamaksi.\n\nMutta mitä olisikin hän nähnyt?\n\nEipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella\nreunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta\nkokonaisen silmän.\n\nSe näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen --\nsitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt\nsilmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.\n\nEeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja\ntiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan\nsisällön.\n\nOvi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi,\nniinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän\nnukkui lapsen viatonta unta.\n\nSamaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä\nkamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi\ntässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta\nse katosi kumminkin pian.\n\nEeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä\nsurullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket\nkäsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota\ntämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö\nhänen antaa provasti nukkua. \"Ehkä elää patroni vielä kun päivä\nvaalenee\". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli\njuuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä\nja hiljaan lausui: \"Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu\nminua\".\n\nSitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. \"Vai istut sinä\ntäällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt\nhänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta ... viimeiset,\ntuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta...\nMene ja tuo hän tänne\".\n\nJuuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta\nhuonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa\noli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei\nkumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta\nloppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän\ntunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun\npalkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään\nisäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa,\nkiiruhti hän ulos.\n\nPienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua;\nmutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty\nauki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa\ntilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä\nKaarlea herättämään.\n\nMutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli\nmaannut, oli vielä lämmin.\n\nEukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.\n\n\"Tuo tänne pikku Kaarle!\" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.\n\n\"Herra Jumala, missä on poika!\" -- huudahti vihdoin eukko ja säntäsi\nulos. \"Hän on ehkä kulkenut unissaan\".\n\nEeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt\navaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä\nkiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän\nmuistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti\nhäntä.\n\n\"Kaarle, tuo Kaarle tänne!\" huusi hän.\n\n\"Kaarle, pieni Kaarle!\" vastasi eukon huuto ulkoa.\n\nMutta pieni Kaarle ei vastannut.\n\nKenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea\nakkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun\nEeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli\nmahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt,\nmissä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja\npolulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän\nkaipasi.\n\nMutta hän ei sitä tiennyt.\n\nUnen hörröksissä olevaa pientä kantoi Matti poveensa litistettynä; hän\nriensi kiiruusti veneensä luo. Uusi ajatus, ajatus, joka sai\nkäsipuolisen pian iloiseksi, oli hänessä herännyt; ajatus: \"minun ei\ntarvitse vuodattaa pienosen verta\".\n\nTämä ajatus sai hänet yhä enemmän kiiruiseksi. Pian oli hän veneensä\nluona, eikä aikaakaan ennenkuin ihmisvaras uhrinensa oli ehtinyt Jolsan\nsaarelle.\n\nEipä paljon puuttunut, ettei Jolsan Matti olisi kiittänyt Jumalaa\nsiitä, ettei tarvinnut ruveta salamurhaajaksi.\n\nLeenan vuoteesen heitti Matti pojan, joka siinä itki kunnes nukkui;\nsitten kantoi hän humalapäisen eukkonsa sisään ja asetti hänet\nmakaamaan lapsen viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aurinko nousi ja Jolsan saarella vielä kaikki nukkuivat, oli asema\nihan toisellainen Rytilässä. Patroni Kaarle Kornman oli kuollut,\nsaamatta viedä terveisiä ainoiselta lapseltaan rakastetulle\npuolisollensa.\n\nMihin pienonen oli kadonnut, ei voinut kukaan ymmärtää. Hänen\nvaatteensa, mitkä Eeva illalla oli asettanut tuolille vuoteen viereen,\nolivat myöskin poikessa; ei missään näkynyt mitään, joka olisi sanonut\nhakijoille suuntaa, mistä Rytilän uusi patroni oli haettava.\n\nMe tiedämme missä hän oli -- poika parka! Taimi, joka oli istutettu\nhyvään maahan, oli siitä väkivaltaisesti revitty ylös ja heitetty\nrikkaruohona tietämättömiin. Taimi juurtui siellä uudestaan, mutta\nmitkä hedelmät on se kantava?\n\n\n\n\nIV.\n\nVarpuset.\n\n\nMe puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä\nyleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian\nlapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista\nrikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.\n\nErään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me\nnähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet\nnäkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä\nesimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon\nääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat\nne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset.\nJulmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat\nlähtevät, julmiksi miehiksi -- mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme.\nJulmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on\nraaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä\nvoi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän\nsuunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä\ntörkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa\nuseinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova\ntyö saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta\nnäissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi\nsydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä\nsydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, --\nvaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.\n\nKullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä\ntoinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka\nloukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään.\nToisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa\nleimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti\nkuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.\n\nLujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta.\nLujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto\nmuodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se\nkalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta\nsyvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin\nnähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan\nsanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa\naikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin\nse, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee\njotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin\nkirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden\ntäydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä\nmuutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me\naiheita hämmästykseen.\n\nEräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa\nlöytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava\nsuurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien\ntakaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät.\nVastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi\ntoisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen\nsanat: _viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys,\nrehellisyys, uutteruus, miehuus_. Mutta kun lehti käännettiin,\nluettiinpa toiselta sivulta: _viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö\nijankaikkisuuden rajoja ulommalle_.\n\nLauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K----n\nkaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi\nhän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä\nkun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä -- merimieheksi\nei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen\nensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa\noli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta\nlaivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden\nkuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää\nmenevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika,\njoka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka\nalati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli\nalkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan\nrangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä,\ntuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka -- siitä oli Lauri vakuutettu\n-- tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen\nsydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi\nvoinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja\nsamalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa\nylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha\nhänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.\n\nHänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.\n\nHänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.\n\nToistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui;\nLauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen\nluottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli\nhiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.\n\nJa tämä ainoa oli Lauri itse.\n\nHän oli niinkuin jo sanoimme ahkera, siivo ja hyvän-sävyinen mies, joka\nei kenellekään vähintäkään pahaa suonut, joka aina piti viattoman\npuolta. Mutta jos joku hänen seurassaan sattui mainitsemaan Jolsan\nMatin tahi kapteeni Kornman'in nimeä, niin silloinpa joutui Matti\nvimmaan, joka ei rajoja tiennyt. Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen\nvaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan\nMatista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään\npuhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he\nsen vihdoin kokonaan.\n\nLauri eli nyt pienellä torpantilalla, tavallansa onnellisena vielä,\nnuoren vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, joita hän hellästi rakasti.\nPeltola oli torpan nimi, mutta siksi sitä harvoin kuultiin mainittavan.\nSen tavallinen nimi oli Varpula ja sen asukkaat kutsuttiin kylän kesken\nVarpusiksi.\n\nPeltolan eli Varpulan torpassa olivat kesätyöt loppuneet. Lauri ja\nAnna, hänen vaimonsa, olivat riihtä puimassa. Riihtä omaa ei heillä\ntoki ollut; semmoisen olivat he saaneet lainata Mattilan isännältä,\njoka omisti maan, millä Lauri torpparina asui. He olivat ani-aikuisesta\naamulla olleet kovassa työssä, kun eineen aikana moniaat työläiset\nkokoontuivat riihen ovelle kummia kertomaan. Mutta eipä siinä sen\nkummempaa kerrottu kuin mitä lukia jo tietää, puhuttiin näet Rytilän\npatronin kuolemasta ja pienen perillisen katoomisesta, ja tästä\nviimeksi mainitusta tapauksesta aprikoitiin jos mitä. Niinkuin ainakin\nnähtiin siinä noitumista, ja miten se noituminen oli poistettava,\nsiitäpä nyt neuvoa hierottiin. Eräs kielekäs eukko tiesi sanoa, että\npitäisi kadonnutta soitettaman, niin hän kohta tulisi näkyviin. Niinhän\noli Jussilan Kyllikki ja Variksilan Muurikki löytynyt; kaksi viikkoa\nolivat ne olleet tietämättömissä, mutta niin pian kuin erään tietäjän\nneuvosta kirkonkelloa oli soitettu, seisoivat Kyllikki ja Muurikki\nkaikkein kummaksi kotivainiolla, missä surullisesti ja nälkäisinä\nammoivat. Olipa sekin ihmeellistä, että kaksi suurta kiveä, jotka\nvainiolle ilmausivat kun lehmät katosivat, kohta katosi kun\nkirkonkellon ääni oli kolmasti kuulunut; mutta ihan samassa olivatkin\nlehmät vainiolla nähtävät. Lehmät olivat tietysti olleet noidutut ja\nsamaten oli nyt nuoren patronin laita. Jos ei matka Rytilän hoviin\nolisi niin pitkä -- koko viisi peninkulmaa -- niin tekisipä eukon mieli\nkulkea sinne antamaan neuvoansa ja samalla voittamaan tuo suuri\npalkinto, minkä kapteeni Konrad Kornman oli lapsen löytäjälle luvannut.\n\nNäin höpisi eukko ja olisi ehkä kauankin vielä saanut höpistä. Väki\nseisoi kuunnellen ja uskoi vahvasti mitä eukko puhui. Mutta kun eukko\nsattui mainitsemaan kapteenin nimen, niin keskeyttipä häntä Lauri\näkkiä.\n\n\"Mene sinä Rytilään, kyllä sinä palkintoa saat\" -- ilveili hän.\n\n\"Eilen kuulutettiin kirkossa, että se, joka pojan löytää tahi hänestä\ntietoa voi antaa, saa 50 ruplaa\" -- vastasi eukko -- \"sen on kapteeni\nluvannut\".\n\n\"Hän on luvannut sinulle 50 selkään\".\n\n\"Sulle hän ne säästää, Lauri\", ärjäsi eukko suutuksissaan.\n\nEipä muuta tarvittu. Lauriin, jonka veri oli ruvennut kuohumaan, kun\nkuuli kapteenin nimeä mainittavan, koski eukon muistutus menneistä\najoista kipeästi. Hänen kasvonsa, jotka olivat harmaat riihen tomusta,\nvaalenivat. Vaaleus tosin ei näkynyt, mutta tuli, joka leimusi hänen\nsilmistään, näkyi, ja turhaan koetti Anna lepyttää häntä.\n\n\"Korjaa sorkkasi täältä\", huusi Lauri kielekkäälle eukolle vihasta\nvapisemalla äänellä, \"tahi, Jumal auta, en tiedä mitä teen\".\n\n\"Mattilan on maa ja riihi!\" arveli eukko itsepäisesti.\n\nLauri seisoi kotvan aikaa sanaa sanomatta. Sitten rupesi hän työhön\nniin kiivaasti kuin olisi hän hengen hädässä ollut; jyvät pirisivät,\nakanat pölysivät hänen päänsä ympäri ja olet menivät mäsäksi hänen\niskuistaan. Hän koetti täten saada kuohuvaa vihaansa sammutetuksi. Anna\nautti häntä.\n\nRiihen ovelle kokoontunut joukko seisoi kotvan aikaa katsellen Laurin\nja Annan työtä; vihdoin kyllästyivät he tähän ja lähtivät. He olivat\nnärkästyneet eukkoon; jos olisi Lauri ja Anna vähäksikään aikaa\nherenneet työstään, olisivat he kuulleet miten joukko puolusti entistä\nmerimiestä.\n\nTuskin huomasi Lauri olevansa kahden pikku vaimonsa kanssa, ennenkuin\nhän heittäysi pitkäkseen mäsäksi survotuille olille. Syvä huokaus\npuhkesi hänen rinnastaan, hänen huulensa värisivät ja hänen nyrkkinsä\nolivat kovasti puristetut.\n\n\"Jumala armahda minua!\" huokasi hän.\n\nOlipa omituista nähdä suomalaisen talonpojan tuollaisessa tilassa.\nViha, ääretön viha raivosi hänen sisässään; hän koki kaikin voimin\nsaada se tukehutetuksi -- mutta hän ei sitä voinut.\n\nHän hypähti äkkiä ylös. Hän mumisi jotakin, jota ei Anna, joka\nhämmästyksellä häntä katseli, voinut kuulla, ja läksi kiiruhusti\nriihestä.\n\nOli, niinkuin jo sanoimme, eineen aika. Lauri ja Anna olivat aina ennen\nehtineet eineeksi päästä riihestä, jonkatähden ei heillä evästä ollut\nmukanansa. Nyt oli viimeinen lottia puitavana; tunnin kuluttua olisi se\nollut puitu ja jyvät viskattu ja puhdistettu; mutta nyt keskeytyi työ.\nAnna kun näki miehensä, joka ei hänen kysymyksiinsä mitään vastannut,\nkulkevan kotiin päin, seurasi häntä.\n\nLauri kulki sanaa sanomatta kiiruusti kotiinsa. Kun hän sinne tuli,\nheittäysi hän vuoteelle, tomuisena, nokisena kuin hän oli, ja puristi\nkovasti käsiänsä rintaansa vastaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt\nsydämen puhkeevan. Hän kärsi siinä äärettömästi, kärsi vielä enemmän\nkuin päivänä, jolloin hän oli varkaudesta rangaistu.\n\nAnna tiesi, ettei häneen tälläisinä hetkinä mikään vaikuttanut. Hän\npani einettä pöydälle ja odotti Laurin asettumista. Lapset olivat\nkaikki ulkona. Vanhin tyttö Loviisa kantoi nuorinta puolivuotista\nsisartaan.\n\nSilloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen\nsylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri\noli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen\nkurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.\n\nHän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat\netelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi\nmiesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina\ntuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.\n\nAnnan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot\nolivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa\nnähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin\nsisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan\nhiljaisesti uikutella.\n\n\"Käykää tänne muori syömään\", sanoi helläsydämminen Anna. \"Jahka\nLoviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä\".\n\nEukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä,\nlapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni\nvähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.\n\nTämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva\nverensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi\nhänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi\npöydälle.\n\n\"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt\nruoasta.\n\n\"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski\" -- vastasi\neukko.\n\nEi siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä\noli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin\nkehräämään.\n\nIltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä,\njälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa\npyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä\nHeikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli\npientä lastaan uneen.\n\nIltaa kului. Pieni Heikki oli syötetty ja jälleen nukkunut; Lauri oli\njo aikaa tullut saunasta ja laskeunut vuoteeseen; torpan katossa paloi\nvalkea, jonka valossa Anna ja Loviisa kehräsivät. Ämmää ei kuulunut\npalaavaksi.\n\nIltaa kului yhä enemmän. Perhe oli jo illallisen syönyt; pieni vieras\noli asetettu makaamaan uunin päälle, siellä olisi muka lämpimämpi;\nvalkea talossa oli sammutettu; Anna, Lauri ja Loviisa rupesivat jo\nmaata.\n\nEukkoa ei kuulunut.\n\nTorpan väki tuota ihmetteli, mutta eipä tuosta sen enempää puhuttu kun\noli Anna lausunut: \"Arvattavasti oli eukko väsynyt, josta syystä on\njäänyt Mattilaan yöksi. Huomenna ennen päivän nousua on hän taasen\ntäällä\".\n\nKaikki torpassa nukkuivat sitten yönsä rauhassa, paitsi Loviisa, jonka\naina väliin oli täytynyt hyräillä eukon pienelle pojalle, saadaksensa\nhäntä leppymään. Aamu koitti, koko perhe oli herännyt; isäntä ja emäntä\noli jo jalkeilla. Kummaa: eukkoa ei näkynyt.\n\n\"Olisiko hän kääntynyt kipeeksi?\" arveli Anna.\n\n\"Se on mahdollista; muuten kai olisi hän jo palannut lapsensa luo\",\nvastasi Lauri.\n\nPäivää kului. Mattilassa oli eukkoa kysytty; muistakin naapureista oli\nhäntä etsitty, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt, Sepä toisista varsin\noutoa. Naapurit riensivät Varpusten luo katsomaan poikaparkaa. Kaikki\nsurkuttelivat häntä. \"Ei hänelle ole monta päivää jälellä\", arvelivat\nhe. Ja sen ohessa arveltiin pojan äidistä kaikenmoista. Uskalsipa tuo\nämmä, joka eilen riiteli Laurin kanssa, puhua jotakin noitumisesta,\ntietäjissä käymisestä ja muuta semmoista, ja väki olisi ollut varsin\ntaipuvainen suostumaan eukon tuumiin, elleivät Lauri ja Anna olisi\npanneet jäykästi vastaan, ja vakuuttaneet, että kadonnut ämmä eilen oli\nsiunannut ruokaa niinkuin kristityt ihmiset ainakin.\n\n\"Mutta mihin hiiteen olisi ämmä joutunut?\" kysyi Mattilan isäntä.\n\n\"Siitäpä juuri nyt on kysymys, ja minä sanon, sanokoot muut mitä\ntahansa, että eukko, joka lapsensa tänne jätti, on kun onkin noita\". --\nlörpötti kielekäs ämmä.\n\n\"Mutta entäs on eukko tiellä kylään kuollut johonkin ojaan?\" arveli\nLoviisa. -- \"Niinpä kävi viime talvena kauppa-Eskon\".\n\nUkot tuota mietettä kuullessaan, kynseivät päätään ja arvelivat, että\nolisi se semmoinenkin tapaus saattanut tapahtua.\n\nMitäpäs siitä! Loviisan arvelu näkyi aina, miten mietittiin,\ntodenmukaisemmalle ja vihdoin päätettiin lähteä kadonnutta hakemaan,\n\"sillä eihän eukko ole voinut maan päältä kadota\".\n\nKielekäs ämmä ei puhunut enää mitään; hän vaan pudisti päätänsä,\nikäänkuin arvellen: \"hakekaa vaan, mutta ette niin mitään löydä\".\n\nJa siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen,\nmutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri\ntotuuden, kun oli kolme päivää haettu. \"Turhaan haemme; minä pelkään,\nettä eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi\", arveli hän.\n\nTämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet\njotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon\nkuolleena tahi murhattuna ja nyt -- olisiko hän vaan ollutkin\npahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi?\nHe lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.\n\nMutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.\n\n\n\n\nV.\n\nRytilä saa uuden isännän.\n\n\nYmmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen\nherätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui,\nlaitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon\nkapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät\nkertojan uutisista: \"patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut\".\nMolemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen\nolivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen\nkamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.\n\n\"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?\" oli provastin\nensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi\nainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.\n\n\"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on\nholhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä\".\n\nProvasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli\nvakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan\ntiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei\nuskaltanut ajatellakaan.\n\n\"Te tiedätte missä poika on\" -- sanoi hän kovasti. \"Olkaa varma siitä,\nettä tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee\nilmi\".\n\n\"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti.\nPoika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi\nkuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo\nnousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki\".\n\n\"Näön vuoksi\" -- mumisi provasti.\n\n\"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun\", vastasi kapteeni\nnärkästyneenä; \"jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte\nsen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi\nvelipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan\npoikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja\nveljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän\nloukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli\nveli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt\npoika astuisi elävänä sisään\".\n\nKapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.\nProvasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.\n\nMutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina\nhuoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin\nlensi ajatus: \"ehkä on poika siellä\". -- Ja kiiruhusti astui hän\nvainajan kamariin.\n\nTurhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri\nseinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut\nseinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.\n\nKapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi\nhän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:\n\n\"He näkevät mitä täällä tapahtuu!\"\n\n\"Uskotteko sitä?\" -- mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen\nhuoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut,\ntointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti\nväkisin tykkivää sydäntänsä.\n\nProvasti avasi oven ihan auki. \"Täällä lepää nyt hyvän isäntänne\nkylmennyt ruumis\", sanoi hän väen kuullen; \"hänen poikansa on kadonnut.\nMinä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä;\njoku meistä on syypää pojan katoomiseen ja -- -- tietää missä hän\non ----\" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja\nsanansa kuuluivat: \"ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy\nole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni...\"\n\nMitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli\ntaika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon\nkapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan\nkeinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa,\nmiten olisi käynyt -- sillä provasti tunsi hyvin kapteenin\ntaika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea\n-- ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja\nheittäytyen ruumiin päälle huutanut:\n\n\"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!\"\n\nProvastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia\nkapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen\nkapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai\nhän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut\nvastaan-ottaa mitään lohdutusta.\n\nKapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin\nvaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa,\njoita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.\n\nProvasti antoi väen mennä. \"Nä'ön vuoksi\", mumisi hän taasen.\n\nJa siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana\npalasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli\nsillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin\nnyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin\nvanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei\nentistä enemmän selvää saatu.\n\nProvasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle\narveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta.\nMutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia;\ntunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia\nvastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. --\nProvastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin\nnojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi\nisännäksi.\n\nTämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin\ntestamentin, johon kapteeni lausui: \"Minä olen todistaja siihen, että\nse oli veli-vainajani tahto\".\n\nKadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille,\njoka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä\nlikeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin\njälkeä huomattu.\n\nJolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut\nprovastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille\nkutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta\nJolsan saarelle takaisin.\n\nMuutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin\ntuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos\njollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon\nalainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului;\nsillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi\nainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan\nnäkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme,\nomat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä\nluopumaan.\n\nKapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi\nprovasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi,\nsitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut\nlöytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli\nkadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin,\nsemminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi\nRytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei\nnuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.\n\nKapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän.\nHän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja\nhän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan\nja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi\npienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti\nei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli,\nniinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan;\nmutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni\nosannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut\nne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä\nsiitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä\noli kapteeni vakuutettu. Hän oli -- sen tiesi hän -- nyt Rytilän herra.\n\nMutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.\n\nOli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä\nmaailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat\naina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut\nkadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä\nvähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin\nRytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta\nkansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava\nhiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?\n\nSiten, että kadonnut oli löydettävä.\n\nEräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin\nviimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.\n\n\"Missä on poika?\" kysyi hän.\n\n\"Tallella on\" -- vastasi Matti.\n\n\"Meren pohjassa?\"\n\n\"Syltä vettä päällä\".\n\n\"Voitko saada ruumis selkä ylös?\"\n\nJolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. \"Ettäkö se löydettäisiin?\" --\nkysyi hän.\n\n\"Niin!\"\n\nMatti raapi korvan taustaansa. \"Kyllähän se ei olisi mahdotointa ...\nmutta...\"\n\n\"50 ruplaa on palkkasi!\"\n\n\"Niinkuin kuulutuksessa... Mutta ... en minä rupea sen löytäjäksi...\"\n\n\"Ei sinun sitä tarvitsekaan\".\n\n\"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen\".\n\nEi siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.\n\n\"Aivan oikeen -- -- niinkuin arvasin\"? -- ajatteli Matti. \"Mutta vielä\nsinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa\".\n\n\"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään\nmaksaisi\" -- mietti kapteeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten\nsaisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti\nkamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan\nmuodosta ja käytöksestä. \"Mitäs nyt?\" kysyi hän.\n\n\"Kadonnut on löydetty\" huusi rouva, \"Sorvarin muori on hänen löytänyt\".\n\nProvasti hypähti ylös. \"Mistä? milloin?\"\n\n\"Merestä, läheltä meidän rantaa\".\n\nProvasti vaipui jälleen tuolilleen. \"Minun olisi pitänyt se arvata.\nJumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?\"\n\nSorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli\nnähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli\nottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että\nkääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli\nhän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan\npojan jäännökset.\n\n\"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?\" -- huokasi provasti.\n\nMitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies\nhaettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut\nsyytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen\nkohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä\nvuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin\nymmärtää.\n\n\"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin\nsalaisuutensa --\" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä\nmitään petosta tässä löynnissä. -- \"Parasta kentiesi oli sinulle, että\npääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka\nsinun elämäsi nuoran katkaisi!\" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen\nmedaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.\n\n\"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi\" -- sanoi\nhän.\n\nSorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli\nsiis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen\noli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut\neri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa,\nmutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. \"Viisaasti on hän\nasioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut\" -- sanottiin. Ja\nkapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin,\nmutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti:\n\"Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen\non\".\n\nProvastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän\nmaata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut,\nsiitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K----joen\nkirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen.\nMutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.\n\nSamana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa\nviereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa.\nSiitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului\nhänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.\n\nTämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo\nei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut\nvoittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nRauhallisia vuosia.\n\n\nPieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla\noli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran\nelukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut\npahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta\neipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian\nkuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän\nsitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli\nsaanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä\nLauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen\noli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä\nsaatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo\ntuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä\noli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia\nmietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi\nsaattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista\narveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä\nHeikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas,\nkituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena,\nsaattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa\nollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi.\nJa elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat\nkumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että\npienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo\nlöytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään\nK---joelle.\n\nPieni Heikki -- siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti,\nhäntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin\nvanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa,\nettä pienonen tautiinsa kuolisi.\n\nMutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän\nparani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat\nhänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet\ntoisen silmän toista vähän pienemmäksi -- kun hän tautivuoteeltaan\nuunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut\npienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja\nHeikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.\n\nSiunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo\nasumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin\njoskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt\nkoskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin\ntähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri\noli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli\nrunsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului,\nosoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän\nelämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin.\nOlipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen\ntähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut:\njoka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään\nsanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja\nsieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: \"Anna, sinä olet\noikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on\nviisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin\nme kahden rupesimme taloa pitämään\".\n\nHevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä\ntämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli\nheillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli\nhyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta\nlapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä\nhyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin,\njoka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen\nkäsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen\noppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan,\nkummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun\nHeikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen\najattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään\nmiettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin,\njos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena,\nuteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli\nkuullut. -- \"Hänestä voisi tulla pappi\" -- sanottiin. Ja kun hän\nensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja\nsanoi: \"Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt\". -- Siitä\nlauseesta oli Heikki onnellinen.\n\nNäin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut\nniiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli\neletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin\nLaurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi\noli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen,\nmitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa\nlahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.\n\nEräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja\npyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli\nnyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.\n\nLauri oli usein ennen tälläisissä toimissa ollut Jussille avullinen,\nmutta nyt sattui hän olemaan pitkästä matkustuksesta väsynyt ja vieläpä\nvähän sairaskin, jonka tähden hän ei tällä kertaa ensinkään tahtonut\nsuostua isännän pyyntöön. \"Hevonen kyllä joutaisi, mutta ei ole\najomiestä\" -- mietti Lauri, -- \"sillä Antti, vanhin poika, tarvitaan\nkotona\"\n\nJuuri kun ukot tästä puhelivat ja Mattilan isäntä jo oli aikeessa\nlähteä jonkun muun naapurin luo, tuli Heikki tupaan. Hän kuunteli\ntarkoin, mitä siinä puhuttiin, ja tahtoen aina olla kasvate-isällensä\nmieliksi sanoi hän:\n\n\"Pankaa minut Raasilaan, kyllä minä hevosta katson\".\n\nHeikki oli, ehkä vielä varsin nuori, jotenkin pitkä ikäänsä nähden,\njotta hänen olisi paljoa vanhemmaksi uskonut. Viime vuonna oli hän\nuseissa ajotöissä ollut, mutta tälläisessä, josta nyt oli kysymys, ei\nkoskaan vielä. Lauri sentähden ajatteli kotvan aikaa ennenkuin vastasi.\n\n\"No, jos luulet voivasi kyyditä, niin lähde, mutta katso hevoista,\nettei liian kovaa ajeta. En juuri mielelläni poikaa siihen pane\" --\nlisäsi Lauri Jussille, \"mutta joutaa hevoinen muutaman kopeikan\nansaita, ja luulenpa, että pojasta on kyytipojaksi siinä, missä\ntoisestakin\".\n\nTämä lupaus ja semminkin Laurin kehuminen olivat erittäin Heikille\nmieleen. Hän juoksi paikalla talliin hevosta hyväilemään. Sitten söi\nhän vähän. Sai eväslaukun rattailleen ja läksi kolmeksi päivää Raasilan\nkestikievari-taloon. Lapsellinen ilo ja uskallus loisti hänen\nsilmistänsä, kun hän lähtiessään huusi Loviisalle; \"Nyi mennään!\" --\nPoika parka meni tietämättömiä kohtaloita kohti.\n\n\n\n\nVII.\n\nEnsikerran kyydissä.\n\n\nRaasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa;\nse oli ison valtatien varrella, joka K----joen pitäjän läpi kävi K----n\nkaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin\nkeväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.\n\nSuurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä\nomilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja\netenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin,\nmiltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli\nkaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä,\nsillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.\n\nTänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä,\njona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä.\nK----n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat\npidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa.\nHeikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä\nennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma.\nSieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni\nhän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli\nharjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.\n\nToisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti\ntästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien,\netenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä\nkatseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen\nsoittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja\ntämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä\npelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin\nmarakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua,\njonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja\nkysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja\nolisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki\nvastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää\nihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen\netenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku\nhänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän\najattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän\nvielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä\nhän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten -- tiesi miten olisi\nkyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja\nhän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi\npuun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja\npuun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen\nsitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien\nkauas tyköään. \"No, ei tässä maailmassa kummempaa!\" huusi Heikki\ntaitamatta iloansa hillitä.\n\nTämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä\nvarten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli.\nMarakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä\npitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti\nmyöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei\nHeikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi,\njotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan.\nMarakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen\nmieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja\nirvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä\ntarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia,\nsitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen\nelävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka\nehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta\nHeikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle\nuseita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika\njoukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä\nnaurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän,\npoika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki\nisosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja\nnyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti\nmuutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti,\nettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.\n\nHeikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea\ntukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan,\nsiitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei\nollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon\npuuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja\nsitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun\nlakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. \"Minä olin paha. Se\noli oikeen minulle\", tunnusti hän itselleen.\n\nSuojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin\nitkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle,\nYhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva\nkello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti\nkeski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.\n\n\"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?\" kuuli Heikki väen seassa\njonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa,\nsillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia\nviemään.\n\n\"Tässä minä olen\", huusi Heikki vastaukseksi.\n\n\"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta\nyhden tekevä; valjasta pian hevoisesi\".\n\nHeikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin,\nvaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä\nvieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.\n\n\"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?\" kysyi patroni, äreästi kääntyen\nisäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.\n\n\"Tässä on hevoinen\", -- vastasi Heikki.\n\n\"Oletko hullu, poika\", -- huusi isäntä. \"Etkö näe että patronilla on\nomat kääsinsä\" -- ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla\nvarallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin\nvasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.\n\n\"En minä tiennyt\" -- sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä\npaikkaa.\n\n\"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele\", ärjäsi isäntä.\n\nHeikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän\nhalunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun\npatroni samassa nousi kääseihin.\n\nHeikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka\nlikisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu\nlaukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut\najatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella\non, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt\nhypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa\nja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia\nsemmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei\nnähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen\nruunaa ruoskalla.\n\nNäin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki\nhuomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt\nkasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin\npelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän\npelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.\n\n\"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi\" -- sanoi hän hiljaan.\n\nHerra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla\nruunaa.\n\n\"Äikää ajako niin kovaa\" -- rukoili Heikki uudestaan.\n\nNyt kääntyi herra poikaa päin. \"Suus kiinni!\" huusi hän, ja taasen sai\nruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.\n\n\"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa\" -- uskalsi Heikki vielä\nrukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi\npolttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja\nsamalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut,\nettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin\npaljon mieltä että hän huusi.\n\nMutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian\nmatkustavaisen tien mutkassa katoovan.\n\nTällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei\nkoskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut\nkolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun\nhäntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä,\nHeikki ei nyt itkenyt.\n\nPojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.\n\nKun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti\nrangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä\nlöi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän\ntietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle\nomatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi\nlyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta\njuoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi.\nVakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.\n\nPuoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois.\nHän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää\npelännyt kääseissä istujaa.\n\nHeikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta\nvastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.\n\n\"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein\" -- sanoi hän itselleen.\n\nKun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä\nlähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se\nvärisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren\nhoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten\nisäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla\nyhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja\nhänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: \"Olenko minä sinun\nkassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi\".\n\nNyt rupesi Heikki itkemään.\n\nKovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun\nvaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön\nettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat\nhänen kasvate-isänsä.\n\nLauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon -- se sai kyyneleet Heikin\nsilmiin.\n\nPihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi\nolla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja\nsanoi:\n\n\"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle\nannettavaksi\".\n\n\"Se on vale\" -- huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. \"Se on sula\nvale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita\".\n\n\"Tiedätkö huutia hunsvotti!\" ärjäsi isäntä, -- \"teetkö poikani\nvarkaaksi?\"\n\n\"Minä näin, että herra antoi\" -- vakuutti pieni poika.\n\n\"Se on Jumal avita valhe\" -- huusi Jaska, -- \"katsotaanpas lakkariisi,\nsaadaan nähdä kumpi varas on\". -- Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi\nkerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.\n\nPainiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai\nkäsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin\nneljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.\n\n\"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita\", huusi\nJaska, heittäen kukkaron Heikille. \"Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro\nvielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua.\"\n\n\"Älä usko häntä!\" huusi kerjaläis-poika itkien. -- \"Ne rahat olen minä\nkaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni\".\n\n\"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies\", ärjäsi Jaska ja töyttäsi\nniin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti\npihalle. \"Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras\".\n\n\"En minä ole varas!\" huusi kurkkunsa täydeltä poika; \"sinä rahat sait!\"\n\nOnpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä\nherättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi\npoikain tappeluun sekaantunut.\n\n\"Siivolla pojat!\" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka\nkerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika\npotkauksella.\n\n\"Provasti!\" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen\nsekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. \"Kuinka kehtaat\nsinä\", -- sanoi hän kovalla äänellä, -- \"valehdella ja toista --\nsemminkin köyhää kerjäläispoikaa -- syyttää varkaudesta, johon itse\nolet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi\nsinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt.\nMeitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja\nJumala. Sinä poikani siis\" -- sanoi provastiksi kutsuttu Heikille --\n\"anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä\nilkiö\" -- jatkoi hän kääntyen Jaskaan -- \"jos sinä tahdot lainkäyntiä\nvälttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla\nkyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi.\"\n\nIloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla\notti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti\nJaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja\nsiten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan\nja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.\n\n\"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua\nniinkuin nyt\" -- sanoi provasti kerjäläispojalle.\n\nTämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta,\nhuomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei\nvoinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin\nJaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan\nmaailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa\nluo, kun kuuli pvovastin kysyvän:\n\n\"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?\"\n\nHeikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta\nhäntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä,\nluuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat,\nmitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja\nsanoi: \"en minä tiennyt, että rahat olivat pojan.\"\n\n\"Sen minä kyllä ymmärrän\" -- vastasi provasti. \"Se oli luonnollista,\nettä sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn\nsinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?\"\n\n\"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta\", vastasi poika\nnyt lohdutettuna.\n\nProvasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi\nja meni vierastupaan jälle.\n\nMutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa,\nmeni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Anna anteeksi, että\nminä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Antero Kalvin on nimeni\", vastasi kerjäläispoika.\n\n\"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna\non saanut vähän levähtää.\"\n\nKotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen -- Heikki\n-- kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.\n\nKun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt\nmailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä\nsiihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin\nmatkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat\nkestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet\nlevolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.\n\nHeikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He\nolivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat.\nHeikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja\nAntero puolestaan oli kertonut että hänellä K----joella oli köyhä\nsairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli\ntäytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä\nhänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi\nviedä äitillensä.\n\nNäin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei\nkohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen\nniinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä,\nmutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia\nolivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. \"Voimmehan\nmaata tässä\" -- ehdotteli hän.\n\nKärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin\nvähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. \"Kärryjen alla on lämpimämpi\"\n-- oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki\ntoverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli\nvaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki\nHeikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi\narvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten\nvälillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.\n\nMutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan.\nHän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä\nvilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin\npuolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta\njuuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka\npidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta\nyö oli pilkkosen pimeä.\n\n\"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa... Parempi olisi ollut\nkohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun.\"\n\n\"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä... Älä jätä mitään\npaikkaa tervaamatta...\"\n\n\"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?\"\n\n\"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan\".\n\n\"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon.\nHän on pappi ja hän on kastanut minun\".\n\n\"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!... Kastanut sinun!... Työnnä\nsinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään\".\n\nHeikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt.\nSen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta\nrikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun\nhän kuuli toisen puhujista kysyvän:\n\n\"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?\"\n\n\"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on\nprovastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain\nhyvissä papereissa\".\n\nSana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.\n\n\"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan;\nminä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon\nsen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna...\nOikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha\nrouva ... onko puukkoni tupessaan?... No nyt...\"\n\nMiehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven\nsuulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: \"Kaikki\nnukkuvat ... joudutaan nyt\".\n\nKun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen\nensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta\nHeikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys\noli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. \"He\ntahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti\non käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K----joen\nuusi kirkko on rakennettava\", -- sanoi hän.\n\n\"Mitäs nyt teemme... Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät\".\n\n\"Pelkäätkö sinä sitä?\"\n\n\"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka\nhenkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on,\nettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?\"\n\n\"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät\nvierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä\".\n\nAntero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä\nkymmenvuotisen pojan.\n\nSiinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa\npakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo.\nPihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.\n\n\"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle\", sanoi Heikki itselleen. \"Mitä\njos koettaisin herättää provastin\".\n\nMutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo\noltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle,\nsillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.\n\nVierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja\nsalin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta\npihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa\nkamarissa eräs vanha rouva.\n\nKun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut.\nHuoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut\nmitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen\nhuomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.\n\nHän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän\njuuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.\n\nMutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki\nheitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella\ntarttui hän siihen. \"Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!\" huusi hän nyt\nja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.\n\nJulma kirous kuului huoneesta.\n\nAntero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo\nvierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. \"Ottakaa kiini, akkunasta\ntakapuolelta karkaavat\", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen\nporstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa,\nhuusi: \"Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!\"\n\n\"Se on jo tallessa\" -- vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa\nprovastin luo.\n\nNyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen.\nPuoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt\nniin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot\nsiitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan\nvarmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli\nRaasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä\nkun olivat työnsä toimittaneet.\n\n\"Äänestä ne tunnen\" -- vakuutti Heikki. -- \"Eikä ne mahda kaukana olla\"\n-- arveli Antero.\n\n\"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet\" -- lisäsi Heikki, joka\nmuisti äskeistä puhetta.\n\nKauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja\nhakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään\nollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden\nhuomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä\nvieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.\n\nVäki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli\nsaliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne\nmyöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten\nolivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.\n\nEipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä\nheräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin\nhuomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.\n\n\"Voi minua hupsua!\" torui hän itseään. \"Tuon kuorman omistajat, nepä\njuuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua\nkuormasta mitään\".\n\n\n\n\nVIII.\n\nKaksi toveria.\n\n\nNoin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä\nlainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin\nkoettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa\nlakia; mutta silloin -- noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain\nrikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme.\nEräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli\nmeriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli\nvelvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia,\nmutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja\nvarmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään\ntäydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle\njonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi\ntullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä\nystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä\nkuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa,\nettä kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia,\nmilloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla\nole mitään sanottavaa etua siitä nyt.\n\nMutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä\nmonenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita\nmyytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten\ntullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen\nalussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä\nvielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet\nsiitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle\npiiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä\nonnellisesti sieltä saatettiin K----n kaupunkiin, missä sitten suurella\nvoitolla myytiin.\n\nNämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K----n kaupungin mitä\nrikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa\nedelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi\nhänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita,\nsitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.\n\nKauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta\nalkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa\nkatsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman\netunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli\nhänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että\nhänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän,\nKarlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä\nikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä\nmuinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme\nvasta nähdä.\n\nKapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan\nlaivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut,\njos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan\nkoetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua.\nKapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos\nsiinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren,\nmutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan\nlaivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei\nkapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän\naikaan -- vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä\nkuoli -- varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten\nkylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt\nRytilän omistajaksi, K----n kaupungissa Karlgrenin tykönä, -- aikain\nkuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut\nilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä\nusein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta\nystävyydestä oli, että K----n kaupungin likisyydessä ruvettiin\nrakentamaan uutta laivaa, ja että K----n satamaan eräänä syyspäivänä\npurjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat\nostaneet. -- Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin\nkapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme\nnähneet.\n\nTämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman\nsiteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli\nvienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä\navioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut\nensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai,\nmahtanee löytyä, -- sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt\nja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä\ntähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei\ntuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä\nollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin\neukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat,\nettä kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa\nnaimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on,\nettä Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen\nensimäisinä vuosina.\n\n\"Aikaa kutakin\" -- sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden\nemännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja,\njona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän\nrouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman\nhaudattiin, käynyt Rytilässä. -- Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä\nkaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua,\nettä provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen,\njos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät\nkoskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä\nenemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt\nkapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa\nveljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt -- josta provasti\nkumminkin itsessään oli vakuutettu.\n\nNäin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni\nKornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo\nKarlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat\nkäsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja\nsanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut.\nSitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, -- niin\nsanottiin, -- siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se\ntodisti, että hän rakasti pientä Amandaa.\n\nKolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä\nkesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen\ntähden lähti hän kiireesti K----n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa\nei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt\nkyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21\nvuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei\nvastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi\nMannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi\nkauppias Karlgrenin pihalle.\n\nKauppias Karlgren oli, niinkuin jo sanoimme, raaka mies. Yksinänsä eli\nhän; naimisiin mennä -- siihen ei hänellä ole ollut aikaa -- sanoi hän.\nSaituri oli hän. Konttori-kamarissa oli hänellä asuntonsa. Huonekalut\ntässä kamarissa olivat: konttoripöytä, rautainen kassa-arkku, pari\nkolme tuolia ja vuode. Kauppias Karlgren oli kookas, leveärintainen,\nvankka mies. Mutta jo useampia vuosia oli hän suuresti valittanut\njotakin sisällistä tautia, johon hän turhaan oli apua hankkinut.\nTerveytensä eteen olisi kauppias ollut valmis panemaan puolet\nomaisuudestaan, sillä kuolla hän ei ensinkään tahtonut.\n\nKapteeni Kornman astui konttoriin.\n\nOlipa kummaa nähdä näiden herrain tervehdystä. Ei siinä paljon sanoja\ntuhlattu, eikä heidän silmistänsäkään suuresti voitu lukea sitä\nystävyyttä, joka jo monta vuotta oli toinen toiseen sitonut. Useimmat\nsanat, mitkä käytettiin, olivat kirouksia. Kapteenin silmäilykset\nolivat kiinitetyt kauppiaan raha-arkkuun, sill'aikaa kun hän kuunteli\nystävänsä ilmoituksia.\n\n\"Nyt ovat kaikki lemmot ja hiidet yhtyneet meitä vastaan\" -- alkoi\nkauppias. -- \"Konkordia on onnellisesti saapunut Englantiin ... mutta\nasiamiehemme kirjoittaa, että valitetaan tavaraimme huonoutta. Piki on\nhuonoa, kirjoittaa hän -- kirjoittaa hän; monessa tervatynnyrissä on\nhuomattu olevan tervankusta eikä tervaa; siihen lisäksi sisältää moni\npotaska-astia enemmän tuhkaa kuin potaskaa...\"\n\n\"Kuka perkele käski Ankkerman'in viedä laivan Hulliin!\" huusi kapteeni.\n\n\"Oikein, veli, oikein, mutta laivassa oli näitä valitettuja varsin\nvähän, jotta en uskonut...\"\n\n\"Sinä saat meidät vielä maantielle, Karlgren, mitättömällä\nahneudellasi. Taasen lienee joku tervatynnyri ja potaska-astia...\"\n\n\"10 tynnyriä kehnoa kaikkiansa; mikä lempo arvasi, että ne tulisivat\nilmi\".\n\n\"Ja niitten tähden jää lasti myymättä...\"\n\n\"Eipä niinkään; lasti on myyty. Ankkerman ei kaikeksi onneksi tiennyt\npetoksesta, jonka tähden hän suuttui syytöksestä; kaikki tavarasto\ntarkastettiin, ja mitättömät tynnyrit heijattiin. Mutta siihen kului\naikaa, Ankkerman, Konkordian kapteeni, on saanut kärsiä pilkkaa,\njonka tähden hän, kun kauppahuone M. Waasasta on hänelle tarjonnut\nAnna-laivansa, luopuu Konkordiasta. Mistä nyt saadaan toinen kapteeni?\"\n\nKapteeni Kornman kulki pari kertaa konttorin poikki. \"Kuule Karlgren!\"\nsanoi hän vihdoin. -- \"Jos et valalla vanno heittäväsi pois noita\nvähäpätöisiä kujeitasi, jotka saavat meidät hävyn alaiseksi, niin\nperhana olkoon sinun kumppalisi. Saamme kiittää onneamme, ettei laivaa\notettu takavarikkoon... Mitä luulet, että muut kauppiaat tästä\nsanovat?\"\n\n\"Sanokoot mitä sanovat, minä olisin ansainnut...\"\n\n\"Joitakuita ruplia?\" huusi kapteeni julmalla kirouksella.\n\n\"No noh! Mutta nyt ei ole siitä kysymys, koskei siitä voitosta tullut\nmitään. Nyt on kysymys, mistä saataisiin uusi kapteeni?\"\n\n\"Sitä perkelettä ei koske mitään...\" mumisi kapteeni. Kovaa sanoi hän:\n\"Siihen kysymykseen on pian vastattu: minä tahdon lähteä merelle vielä\nkerran koettamaan onneani.\"\n\n\"Sinä!\"\n\n\"Niin minä!\"\n\n\"Mutta samasta palkasta kuin kapteeni Ankkerman?\"\n\nYlönkatseellinen hymy laskeusi kapteenin huulille, mutta se katosi kun\nhänen kätensä sattui koskemaan raha-arkun kantta, jonka päällä hän\nistui. \"Minä en tahdo mitään palkkaa, muuta kuin laillisen osani\nlastista\".\n\nKauppiaan silmät suurenivat. \"Et palkkaa! Sinä olet, lempo vieköön,\nkunnon mies, lankoni!\"\n\nLangoksi nimitti kauppias kapteenia, kun hän oli oikeen hyvällä\ntuulella.\n\nKeskustelu näitten arvoisten toverien välillä olisi vielä kestänyt ken\ntiesi kuinka kauan, ellei riita ja huuto olisi kuulunut vieressä\nolevasta puodista ja puoti-poika samalla syöksynyt kiiruusti\nkonttoriin, huudahtaen:\n\n\"Hän sanoo, että kahvissa oli kiviä, ja tahtoo väkisin, että otamme\nkahvia takaisin\".\n\n\"Kuka lempo?\" huusi vastaukseksi kauppias ja kiirehti puotiin.\n\nYksinään konttorissa kun oli, koetti kapteeni nostaa kassa-arkkua\ntoisesta päästä. Hän ei sitä jaksanut, -- hän hymyili.\n\n\n\n\nIX.\n\nPuoti-poika.\n\n\n\"Kyllä on kuultu ja nähty, mimmoisia kaluja täältä saa\", kuuli kauppias\nerään vaimon huutavan, kun hän astui puotiin. \"On, Jummal'avita, saatu\nkaikenlaista, mutta eipä vielä kiviä kahvina. Ja mitä tupakkaa sitten!\nLempo soikoon! Antti vannoi, että tupussinsa tulee suolalle eikä\nlakerille. Onhan niitä muita puoteja K----n kaupungissa!\"\n\n\"Kuka täällä elämää pitää? Mitä tämä on?\" kysyi kauppias Karlgren.\n\n\"Oh, patroni itse! Jumala nähköön! Ei toiste kiviä kahvina osteta. Sen\nsanoo Mäkiöisten Kaisa\".\n\n\"Mitä, onko kiviä kahvissa?\"\n\n\"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin\npapuakaan!\" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä,\npöydälle.\n\nKauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. \"He!\nMitä hittoa ... kiviä! Antero!\" -- huusi hän puoti-pojalle, mistä,\nriivattu, olet nämä ottanut?\"\n\n\"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski\", vastasi\nAnteroksi kutsuttu totisesti.\n\n\"Nyt sun perhana korjaa\", huusi kauppias ja tarttui puotipoikansa\ntukkaan. \"Olenko minä käskenyt sinun panna kiviä kahviin? Vastaa ei!\nSinä lemmon sikiö\".\n\n\"Ei!\" vastasi puotipoika. \"Mutta sanoihan patroni eilen, että minun\npitäisi panna joka kahvileiviskään naula pieniä kivimukuloita\".\n\nKauppias pudisti poikaa, niin että tämä oli henkensä menettää. \"Ja jos\nolisin käskenytkin -- minkä valehtelet, niin onko tässä kiviä naula\nleiviskälle... Vastaa?...\"\n\n\"Ei, ei... Mutta minä ajattelin, että, että ... te ansaitsitte enemmän\nrahaa, jos minä panisin naulan kahvia kivileiviskälle...\"\n\nKauppias työnsi vihansa voimalla pojan kauas tyköään nurkkaan, punnitsi\nitse eukolle naulan kahvia ja antoi hänelle vielä koko kourallisen\nkaupan päälle. \"Niinkuin näet, eukko, oli tässä suuri erehdys\", sanoi\nhän. Tämä lepytti eukkoa. Hän katseli tarkkaan, mitä nyt tötterösään\noli: \"Oikeita kahvia, kiitoksia!\" sanoi hän.\n\nKun eukko oli mennyt, lähestyi kauppias kyynäräpuu kädessänsä\npuoti-poikaa, joka yhä nurkassaan oli seisonut. \"Kyllä minä sinun\nopetan!\" huusi hän, ja oli valmis kyynäräpuullaan näyttää, miten hänen\ntapansa oli opettaa.\n\n\"Kuulkaa, patroni kuulkaa!\" huusi poika itkevällä äänellä.\n\n\"Kuulla sinua!... No, pian! mitä on sinulla sanomista?\"\n\n\"Minä luulin tekeväni niin hyvästi\" -- vastasi puoti-poika suruisella\näänellä. \"Minä ajattelin: kun on kahvi loovasta myyty, voin minä viedä\nrahat patronille ja sanoa: tässä on rahat ... 100 ruplaa yhdestä\nleiviskästä... Ja nyt aikoo patroni minua lyödä... Onhan patroni aina\nsanonut, että jos talonpoika tulee puotiin ja näyttää tuhmalle, niin\npitäisi minun ottaa kaksinkertainen hinta... Antakaa anteeksi patroni\nkulta ... toiste otan vaan puolen hintaa\".\n\n\"Suus kiini! -- Puolen hintaa!... Jos sen tekisit, jos rusinankaan\nilmaiseksi antaisit, niin tästä palkkasi\", ja kauppias nosti keppiään.\n\n\"No mutta sanokaa patroni kulta\" -- rukoili puoti-poika kädet ristissä\n-- \"kuinka minun tulee tehdä? Tietäähän patroni, että minä teen,\nniinkuin te käskette, vaikka käskisitte minua panna omia hiuksiani\nharjasten sekaan.\"\n\n\"No, no Antero! Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi, sillä minä\ntiedän, että olet uskollinen ja tottelevainen; mutta muista toiste,\nettet pane enemmän kiviä kahveihin kuin naula leiviskälle... Äläs\nvielä! Tulevalla viikolla et saa panna enempää kuin 1/2 naulaa kiviä,\npienoisia, hyvin pienoisia kiviä; sillä eukko luultavasti puhuu\nkaikille äskeisestä tapauksesta. Minä joudun täten vahinkoon, suureen\nvahinkoon, mutta ei auta\", lisäsi hän huoaten.\n\nJa nämä hyvät neuvot annettuansa, meni kauppias jälle konttoriin\nkapteeni Kornmanin luo. Tämä oli kuullut ja nähnyt mitä puodissa oli\ntapahtunut. Hän hymyili kummallisesti, kun kuuli kauppiaan neuvoja. Hän\nsilmäili tarkasti puoti-poikaa ja mutisi itsekseen: \"Tuo poika on joko\ntyhmin tyhmistä, tahi on hän suurin veijari... Mutta se ei koske\nminuun\".\n\n\"Erittäin uskollinen tämä minun nykyinen puoti-poikani\" -- sanoi\nkauppias, kun kapteenin kanssa taasen olivat kahden kesken konttorissa.\n\n\"Mistä olet tämän helmen saanut?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Omasta puodistani. Pari vuotta takaperin oli hän kerjäläispoika. Hän\nseisoi minun puodissani ja näki erään eukon varastavan kourallisen\nsuoloja suola-laatikosta\". \"Kas varasta!\" huusi hän. Siitä saakka on\nhän minun luonani ollut. Toinen edellinen puoti-poikani oli varas.\nTämä ... ei maksa minulle mitään. Hän tyytyy leipään ja veteen ... on\nkerjäläisistä kumminkin jotakin hyvää\".\n\n\"Antero Kalvin!\" vastasi kauppias.\n\nJuuri kun Anteron nimi konttorissa mainittiin, luki hän kauppapuodissa\nkovalla äänellä nauloja eräälle ostajalle: \"Yks naula, kaks ...\nkymmenen ... kaksi kymmentä, kaksikymmentä yksi ... kaksikymmentä ...\nkaks neljättä, kolme neljättä j.n.e.\" aina sataan asti. Ostaja meni; hän\nluuli saaneensa 100 naulaa, mutta kun kotiansa tuli eipä ollutkaan\nniitä kuin 70.\n\nSyyttäkö kauppamies kiitti puoti-poikaansa?\n\nAntero Kalvin! Varmaankin olemme joskus ennen nähneet häntä? Aivan\nniin! Sehän se on sama poika, mikä Raasilan kestikievari-talossa noin\n4 vuotta takaperin Tanhuansuuu Heikin, Varpusen Laurin kasvatuspojan\nkanssa pelasti provasti Wernin rahat, mitkä jo olivat varkaitten\nkäsissä. Sehän se on! Ja kauppamies Karlgren oli oikeassa siinä, kun\nsanoi hänen kerjäläisenä tulleen K----n kaupunkiin. Anteron äiti, jonka\neduksi hän ensimäisen kerjuuretkensä oli tehnyt K----n kaupunkiin, on\nkuollut; poika parka on nyt yksin maailmassa. Mutta hänessä on, jos saa\nuskoa kauppias Karlgrenin todistusta, oivaa kauppamies-alkua. Hän\npalveli juoksupoikana kauppamiehen luona ensinnä toista vuotta. Sitten\nkorotettiin hän puukhollarin virkaan. Ja hyvää todistanee se, että\nkauppamies julkisesti tunnustaa hänellä ei ennen olleen konsanaan niin\nrehellistä puukhollaria. Toinen on asia, mitä kauppamies Karlgren\n_rehellisellä_ puukhollarilla ymmärtää. Kauppiaan katsanto-alalta\nkatsoen oli edellinenkin puukhollari ollut rehellinen aina siihen\npäivään saakka, jona rupesi vanhaan takkiinsa, päällisen ja vuorin\nväliin, kokoilemaan eheimmät setelit, mitkä tulivat kauppiaan puodin\nraha-laatikkoon. Kaikki myönsivät, ettei tuo ollut rehellisesti tehty.\nMitä taasen Anteroon tulee, niin oli kaupungissa yleinen ajatus se,\nettä hän oli rehellinen, mutta että itse kauppiaan rehellisyyden laita\noli niin ja näin.\n\n\"Antero olisi hyvä ja oiva poika\" -- sanoi kauppamies usein. \"Hänellä\non vaan se vika, että hän on liiaksi tottelevainen, ja että hän aina\npoostavin mukaan tekee mitä hänelle tehtäväksi uskotaan\". Kauppias oli\nkerran vihapäissään hänelle huutanut: \"Mene helvettiin\", ja poika-parka\noli itkussa silmin kysynyt, mistä sinne tie kävisi. -- \"Tuo\" -- arveli\nkauppamies -- \"osoittaisi tyhmyyttä, ellei Antero kaupoissa usein olisi\nnäyttänyt, että hän on oikea kauppa-nero\". Tämän neronsa oli Antero\nmonen monituisella lailla osoittanut. Kiviä osasi hän, niinkuin olemme\nnähneet, panna kahvin sekaan, mutta osasipa hän panna kiviä\nryyneihinkin, Sen konstin oli hän itse keksinyt, ja vieläpä senkin,\nettä kun nuuskaa tultiin ostamaan, saatiin maksaa nuuskan hinta\nporosta, jota poika oli tiennyt taitavasti nuuskaan sekoittaa, samate\nkuin kimröökiin aina vähä takkanokia. Kun tähän Anteron arvo-luetteloon\nlisäämme, että hän oli hyvä-puheinen, kuuliainen ja nopea ymmärtämään\nmitä kauppamies tarkoitti, niin täytynee meidän myöntää, että Antero\noli ensimäisiä puukhollareita.\n\nKun naulojen ostaja oli lähtenyt, oli Antero yksin puodissa. Noin\nsatunnalta lähestyi hän konttorin ovea, minkä kauppias oli pannut kiini\njälkeensä. Oven vieressä oli sillitynnyri. Kalat siinä pani Antero\nhyvään järjestykseen. Hän oli luultavasti väsynyt, poika parka, sillä\nhän painoi päänsä kovasti ovea vastaan. Eihän se ollut pojan syy, että\nkorvansa sattui vastaamaan juuri oven rakoa, ja että hän kuuli yhtä ja\ntoista, mitä kamarissa puhuttiin. Tuo ei kumminkaan näkynyt vähintäkään\nkoskevan häneen; se näkyi siitä, että kun hän kuuli kauppamiehen\naskelia konttorissa, juoksi hän kohta suolalaatikon luo ja täytti\nkapanmitan, \"jotta se olisi valmiiksi täytetty, kun ostaja tulisi\".\n\nSemmoinen erinomainen mies eli 15 vuotinen puotipoika Antero Kalvin!\nIhan toisellainen kuin se Antero, minkä näimme Mannilan ja Raasilan\nkestikievari-taloissa. Mutta olipa Antero silloin vaan kerjäläispoika;\nnyt on hän rikkaan Karlgrenin pää-puukhollari.\n\nSe vaan kummaa -- ja olipa se oikeenkin kumma kauppiaan mielestä --,\nettä vaikka Antero oli näin viisas ja nerokas myyjä, joka osasi\ntalonpoikain kanssa jutella ja niin kehua tavaroitansa, että silmänsä\nse sai auki pitää, joka tahtoi eroittaa kiviä kahvista -- niin ei\nkauppiaan puoti nyt vuodessa tuottanut niinkään paljon kuin sen\npuukhollarin aikana, joka kokoeli eheät setelit takkiinsa. Tuota kummaa\nei kauppamies ymmärtänyt. Ja hänen täytyi uskoa, kun Antero vakuutti,\nettä kauppias varmaankin oli luvunlaskussansa erehtynyt. Semminkin kun\nostajia nyt oli puodissa enemmän kuin muulloin.\n\n\n\n\nX.\n\nVanhat tuttavat.\n\n\nAntero oli täyttänyt suola-mitan, kun konttorin ovi aukeni ja kapteeni\nja kauppamies astuivat ulos puotiin. He olivat menossa ulos\nkaupungille.\n\n\"Katso tarkasti puotia, äläkä anna mitään kaupan-päälle\", sanoi\nkauppias jäähyväiseksi.\n\nAntero katsoi kauan puodin portaalta heidän jälkiään. Hän näki, että\nisäntänsä ja hänen vieraansa menivät tullinhoitajan luo.\n\n\"Nyt on heillä taasen jotakin pirullista tekeillä\", mumisi hän\nitsekseen ja oli juuri vetäytyä takasin puotiin, kun kadulla näki\nnuoren miehen, jonka hän tunsi.\n\n\"Heikki!\" huusi hän.\n\nHeikki, Tanhuansuun eli Varpusen Heikki se oli, joka Karlgrenin puotia\nlähestyi, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Hänkin tunsi pian entisen\nystävänsä.\n\n\"Vai olet sinä kaupungissa!\" alkoi Antero puhetta, kun oli Heikki\npuotiin astunut. \"No mitäs teille kuuluu?\"\n\n\"Ei juuri iloisia... Mutta sinä, mikä sinä olet nyt?\"\n\n\"Niinkuin näet, minä olen puukhollari\".\n\n\"Vi puukhollari! No sepäs kummaa. Sinulla on ollut onni\".\n\n\"Aina vähän\" vastasi Antero. \"Mutta kerro nyt, mitä sinä olet kulussa?\"\n\n\"Se on pian kerrottu\" -- vastasi Heikki. \"Kaks viikkoa takaperin joutui\nisä Lauri Mannilassa, kyydissä kun oli, tappeluun, ja Jolsan Matti löi\nhäneltä jalan poikki. Antti ja minä toimme hänen kaupunkiin tohtorin\nluo... Siinä asia... Minä aion nyt hakea palvelus-paikkaa täällä\".\n\n\"Vai oli Jolsan Matti taasen liikkeellä... Mutta min tähden et sinä enää\nviihdy Varpusen luona?\"\n\n\"Mitäpä minulla enää Varpusella on tekemistä? Tila on pieni, siinä on\nväkeä jo yltäkyllin nyt, kun Loviisa on naitu ja Antti ja Liisa jo ovat\naika-ihmisiä, vieläpä Eevakin. Minä voin Lauria paremmin auttaa, jos\nhänestä tulee raajarikko, siten että annan hänelle osan palkastani.\nSano, tiedätkös ketään, joka renkiä tarvitsee?\"\n\n\"Sitäpä en nyt voi sanoa, -- kysytään kauppiaalta, kun hän tulee\nkotia... Vai joutui Jolsan Matti ja Lauri tappeluun! -- -- Miten? kerro\nse minulle?\"\n\n\"Eipä siinä ole paljon kertomista. Olenpa siitä saakka kuin rupesin\nmitään muistamaan, huomannut ettei ole Varpusen Lauri sietänyt kuulla\nJolsan Mattia, eikä Rytilän patroniakaan nimitettävänkään, joutumatta\njulmimpaan vihaan. Arvattavasti ovat nämä joskus maailmassa hänelle\ntehneet jonkun ilkuri-työn -- niinkuin patroni minulle muutamia vuosia\ntakaperin. -- Nyt tapasi Lauri Matin kestikievari-talossa; Matti lienee\nmuistuttanut Lauria entisistä ajoista. Lauri siitä julmistui ja löi\nMattia suitsi-perillä vasten suuta, niin että kuolaimet mursivat\nkäsipuolelta nenän. Matti kun vähän tointui, tarttui halkoon ja löi\nsillä Lauria polveen, niin että lumppilo irtausi ja Laurin jalka meni\npolvesta poikki. -- Ajattelin ensinnä mennä provastin luo, mutta kun\nLauri arvattavasti saa kauankin täällä viipyä, niin arvelin, että\nvoisin täällä olla hänelle hyödyksi. Mutta täällähän sinulla on oikeen\nhyvä olla! Kunpa minä saisin samallaisen paikan!\"\n\n\"Tahtoisitko? Kyll' on paikka hyvä, ei sovi muuta sanoa, jos sitä\nkaukaa katsoo\", lausui Antero hymyillen. \"Täällä saa rahaa, jos\nmistä... odotas...\"\n\nKaksi miestä astui samassa puotiin. Toisen näistä tunsivat pojat kohta.\nHän oli Jolsan Matti, suuri laastari-tilkku nenällä.\n\n\"Onko tupakkaa? -- 2 naulaa antakaa!\"\n\nAntero antoi Matille kaks rullaa.\n\n\"Pitäis Leenalle ostaa puoli naulaa kahvia\".\n\nAntero punnitsi puolen naulaa. \"Vieläkö muuta... Tarvinneehan Leena\nvähän nuuskaakin; meillä on sitä oivallista\".\n\nMatti otti tötterön nuuskaa Leenalle.\n\n\"Arvaappas mitä Matti nyt sai?\" kysyi Antero nauraen, kun oli Matti\nmennyt. \"Tupakka-rullassa oli kyynärän verran tervapamppua, kahvissa\nenemmän kuin toinen puoli kiviä, nuuskassa toinen puoli poroa. Niin\nsitä meillä kauppaa tehdään\".\n\n\"Mutta sehän on väärin\", sanoi Heikki kummastellen.\n\n\"Eipä niinkään\" -- vastasi Antero. \"Minä olen oppinut kauppiaalta, että\nse on ihan luvallista ja oikeen kaupassa. Miksi eivät ostajat katso,\nmitä saavat -- sanoo kauppamies, ja minä sanon samaa. Ruotsalainen\nsananlasku sanoo sen petturiksi, joka antaa pettää itsensä, -- samaa\nsanon minäkin, ja minä olen huomannut, että semmoinen mielipide, kun\nsitä työssä seuraa, on varsin edullinen -- -- sekä kauppamiehelle että\nmuillekin.\n\n\"Mutta se on vastoin Jumalan sanaa\" -- arveli Heikki yhä enemmän\nkummastuneena.\n\n\"Eipä olekaan... Kuulisit vaan kuinka kauppamies minulle saarnaa:\n'Olkaa viekkaat kuin käärmet, seisoo Raamatussa, mutta tämä kansa on\nso'aistu, näkevin silmin eivät he näe, kuulevin korvin eivät he kuule.\n-- -- ja meidän kauppatapamme on heille opiksi, jos tahtoisivat oppia'.\n-- Niin sanoo kauppamies. Minä en ensinnä tahtonut sitä uskoa, mutta\nkuta enemmän olen sitä miettinyt, sitä paremmin ja selvemmin olen\nhuomannut, että hän on oikeassa, josta syystä olen ruvennut samaa\nohjenuoraa seuraamaan, ja se on ollut minulle erittäin suureksi\nhyödyksi\".\n\nHeikki seisoi kauan aikaa suu auki ja kuunteli Anteron puhetta.\nVihdoin lausui hän; \"Sano mitä sanot, niin väärin se sittenkin on ja\nsyntiä, -- -- onpa suoraan varkautta\".\n\nAntero nauroi. \"Varkautta! Se on varkautta jos jotakin joltakulta\nluvattomasti otan ja _joudun siitä kiini_; se on varkautta, ja siitä\nsaa rangaistuksen. Mutta jos en tule kiini, niin enpä olekaan varas.\nLaki on vaan semmoisia varten, jotka _joutuvat kiini_ varkaudesta.\nSanoohan laki, että se, joka varastaa, saa selkäänsä; -- noh, jos\njotakin luvattomasti otan, enkä saakaan selkääni, niin enhän olekaan\nvaras, enkä olekaan varastanut.\"\n\n\"Sinäpä kummia saarnaat. En sano mitään siitä, että Matille annoit\ntervapampun tupakan asemesta, se oli oikeen ... mutta...\"\n\n\"Ellei se ollut väärin, että Matille annoin, niin ei se ole väärin, jos\nsitä annan vaikka sulle\".\n\nHeikki ei ollut koskaan ennen kuullut mitään tällaista. Hänellä ei\nollut mitään vastaamista Anterolle, mutta syvällä rinnassaan sanoi\nhänelle ääni, että Anteron puhe ei saattanut olla oikeaa. Hän seisoi\nkauan aikaa ja mietti mitä oli kuullut, vastaamatta mitään.\n\nAntero purskahti nauruun. \"Sinä huomaat jo, luulen, että minä olen\noikeassa\", sanoi hän. \"Niin vähässä ajassa ei kauppamies minua\nvoittanut\".\n\n\"Sinä et ole minua voittanut\", vakuutti Heikki. \"Minä tunnen, että olet\nväärässä, mutta en voi sanoa millä lailla\".\n\nAntero lakkasi nauramasta ja muuttui vakavaksi. \"Sinulla on oikeen;\nminä olen väärässä; minä tunnen sen itsekin. Mutta olisit ollut,\nniinkuin minä, joita-kuita vuosia kauppiaan luona, niin takaan, että\nyhtä ja toista olisit ruvennut miettimään. Tiedätkö Heikki, että\nrehellisyyttä löytyy varsin vähän maailmassa!\"\n\nHeikki katsoi ystäväänsä yhä enemmän kummastellen. Äskeistä puhetta hän\nei ymmärtänyt, mitä Antero nyt puhui kuului hänelle yhtä oudolta.\nHeikki oli elänyt yhtäläistä, aina hiljukaista elämää Varpusten luona;\nmitään muuta kummaa ei hänen elämänsä aikana ollut tapahtunut, kuin tuo\ntapaus Raasilassa.\n\n\"Tahdot ehkä, että minä puhun selvemmästi\", sanoi Antero, kun Heikki\nhäntä yhä kummastellen vaan silmäili. \"Tuollaista kauppaa kuin vasta\nikään näit, ei ole tähän saakka Karlgrenin puodissa nähty. Ei, päin\nvastoin, kauppias kiittää minua hyväksi ja hänellä on syytä siihen,\nsillä hänen kauppansa sn enentynyt ja hän on myynyt paljon enemmän kuin\nennen. Se tulee siitä, että minä annoin kalut puolesta siitä hinnasta,\nminkä kauppamies oli niille määrännyt; vaikka hän luuli, että minä\nseurasin hänen neuvojansa. Hän oli iloinen suuresta liikkeestä ja\ntoiset kauppiaat kadehtivat häntä. Mutta samalla oli hän äkäsissänsä\nminulle siitä, että liikkeesen nähden tuli vähän rahoja. Pari viikkoa\ntakaperin antoi hän minulle selkään siitä. Hän näki näet, että minä\nannoin eräälle eukolle vähän kaupan-päällisiä. Mutta siitä päivästä\nrupesin minä toisellaista kauppaa pitämään. Kauppias tekee vääryyttä,\nmissä vaan saattaa, ja tahtoo että minunkin pitäisi tehdä vääryyttä;\nsiihen lisäksi, jos joku vääryys, minkä hänen käskystänsä olen tehnyt,\ntulee ilmi, sanoo hän itsensä syyttömäksi, ja koko syy lankeaa minun\nniskoilleni. Senpä tähden olen ruvennut toisellaista kauppaa pitämään.\nMinä teen vääryyttä, missä vaan taidan, vieläpä missä en taidakaan.\nMutta koska kauppias tahtoo minua ostajia pettämään, niin on minusta\nihan oikeen, että minä puolestani häntä petän. Toissa päivänä kun hän\nkorjasi puotikassan ja huomasi, miten vähän kaluja oli myyty, loovassa\noleviin rahoihin nähden, ihastui hän suuresti ja sanoi: 'näet nyt itse\nkuinka hullua on kaupan-päällisiä antaa...' Hän ei tiennyt, ukko parka,\nettä minä rahaloovasta olin korjannut omaan taiteeni 20 ruplaa. Sitä ei\nminun omatuntoni sano varkaudeksi, sillä kaluistansa on kauppias saanut\nrunsaan maksun, ja hänpä se on, joka pakoittaa minua vääryyttä tekemään\nostajille. Häntä siis sopii syyllä syyttää vääryydestä, eikä minua,\njoka vaan teen, mitä isäntäni käskee. Niin olen minä ajatellut ja\nminusta tuntuu, että olen oikeassa tässä. Onhan kauppias itse sanonut,\nettä se on petturi, joka antaa itsensä pettää, eikä se, joka pettää.\nHän siis on petturi ja mun täytyy tunnustaa, että hän todellakin on\npetturi, vaikka hän on minun isäntäni. Nyt olen sinulle puhunut suoraan\nmiten minä kauppaa teen. Jos luulet, että olen väärässä, niin sano\nkauppamiehelle. Minun käy ehkä silloin niinkuin edelliselleni\npuukhollarille kävi, ja sinä kentiesi saisit minun paikkani\".\n\nTämä Anteron puhe toi tuhansia ajatuksia Heikin päähän. Anteron\nkäytöstä ei hän voinut hyväksyä, eikä myöskään hänen puhettaan ...\nmutta kumminkaan ei hän voinut sitä niin vääräksikään sanoa, semminkin\nei Anteron käytöstä kauppamiestä kohtaan. \"Mutta sinä petät syyttömiä\nostajia\" -- sanoi hän vihdoin -- \"se ainakaan ei ole oikeen\".\n\n\"Ei ole. Sen tiedän\", vastasi Antero. \"Mutta mitä luulet, että tästä\nseuraa? Seuraus on, näetsen, että kun ihmiset näkevät itsensä meillä\npetetyksi, he vihdoin lakkaavat meillä käymästä. Kauppiaan kauppa\nvähenee, kentiesi loppuukin; ja se on hänelle oikeen. Moni on jo käynyt\nvalittamassa, että on saanut mikä liian vähän, mikä huonoa tavaraa. Se\nminua vaan ihmetyttää, ettei suurempaa meteliä ole syntynyt. -- --\nMinusta on oikeen, jos semmoinen kuin kauppias Karlgren menee häviöön\".\n\nTämä keskustelu oli pannut Heikin pian pyörälle. Hän ei enää tiennyt,\nmikä oikeen oli. Hän ihmetteli Anteroa ja hän luuli vihdoin Anteron\nolevan aivan oikeassa, mitä enemmän hän mietti, mitä oli kuullut. Hänen\nmieleensä ei ensinkään pistänyt kertoa kauppiaalle, mitä oli kuullut.\n\nOlipa todellakin tämä keskustelu kahden poikaisen välillä, mitkä vasta\nolivat täyttänyt 14 ikävuotensa, kummallinen. Elämän kovassa koulussa\nkypsyy nuorukainen pian. Semminkin kuin hän itse saa tuta seurauksia\nkaikesta, minkä hän tekee. Hätä opettaa, nälkä on paras kouluttaja --\nsen oli Antero usein saanut tuta, ja hätä ja nälkä olivat karkoittaneet\nlapsuuden ja tuoneet miettiväisyyttä ja ajattelevaisuutta sijaan.\nLasten leikit ja iloiset huvit, mitkä eivät muuta mieti kuin nykyistä\nhetkeä, eivät tyydyttäneet Anteroa ja sentähden ei häntä, joka ikäänsä\nnähden vielä oli lapsi, lapsien kanssa seurusteleminen miellyttänyt.\nNuorukaisen intoisuus uneksi vielä hänessä, se ei vielä ollut herännyt\nhakemaan semmoisia huvia, joita nuorukainen, joka mieheksi on\nmuuttumaisillaan, rakastaa. Senpä tähden oli Antero nyt lapsuuden ja\nmiehuuden välisessä tilassa, semmoisessa, jona ei lapsi lapsista huoli,\njona mies ei miehille kelpaa. Ja juuri tätä tuli Anteron kiittää niistä\navuista, joiden tähden kauppias Karlgren hänestä niin suuresti piti.\nAntero pysyi aina, aamusta iltaan, illasta aamuun, pyhäpäivinäkin,\nkotona ja tämä oli kauppiaalle etenkin mieleen.\n\nKauan olivat poikaiset kahden kesken keskustelleet. Vihdoin oli Heikin\naika lähteä. \"Kun kauppias tulee kotiin, kysy häneltä tietäisikö hän\npaikkaa minulle kaupungissa\" -- pyysi hän --, \"ja tule sitten suutari\nPunnoselle, jossa olemme kortteeriä, minulle sanomaan, mitä hän vastaa,\n-- tahi tulenko minä tänne?\"\n\n\"Kyllä minä käyn Punnosella kun puoti pannaan kiini; minäkin tahtoisin\nLauria tavata\".\n\nHeikki meni kasvate-isänsä luo. Hän oli kuullut jotakin outoa.\nAjatuksia, jonkaltaisia ei hän ennen koskaan ollut ajatellut, nousivat\nhänen mieleensä ja vaativat punnitsemista. Ne 20 ruplaa, mitkä Antero\nviikon kuluessa oli korjannut kauppiaalta, ne hyöri ja pyöri Heikin\najatuksissa. _Korjaukseksi_ kutsui hän Anteron käytöksen tässä, ei\n_varkaudeksi_. Oliko ystävänsä tehnyt oikeen vai väärin -- siinä\nkysymys, johon hän kahdenlaisella vastauksella vastasi. Sepä vaan\nkumma, että jos hän vastasi: \"Antero teki väärin\", niin toi toinen ääni\nhänessä aina esiin erään \"mutta!\" Ja samaten kävi, jos hän vastasi:\n\"Antero teki oikeen\". Sanalla sanoen: Heikki nyt enskerran elämässään ei\ntiennyt, mikä oikeen oli.\n\nTuota mietti hän kun suutarin talossa Laurin vuoteen vieressä istui.\nTohtori ei vielä ollut Laurin luona käynyt, oli luvannut tulla Lauria\nkatsomaan vasta seuraavana aamuna. Antti, Laurin poika, oli lähtenyt\nkaupunkia katsomaan... Heikillä siis oli aikaa tuossa miettiä,\nsemminkin kun Lauri oli vaipunut uneen.\n\nMyöhään iltasella tuli Punnosen taloon Antero ystävätänsä tapaamaan.\nLauri oli herännyt useita kertoja, oli taasen nukkunut. Antti oli\ntullut kotiin ja molemmat nuorukaiset istuivat nyt sairaan vuoteen\nvieressä, kun Antero astui huoneesen. Lauri nukkui houreellista unta.\n\n\"Noh?\" kysyi Heikki kun näki Anteron.\n\n\"Minä puhuin kauppiaalle sinusta. Hän ei tiennyt sinulle paikkaa, mutta\nkapteeni, Rytilän patroni, sanoi: 'käske poika huomenna minun luokseni\nja jos hän on semmoinen kuin sinä olet kertonut, niin kentiesi saa hän\npaikan minun luonani'\".\n\n\"Rytilän patronin luona?\" huusi Heikki. \"Sepä olisi kummaa!\"\n\n\n\n\nXI.\n\nAnteron neuvot.\n\n\nLukija on ehkä kummastellen lukenut, mitä olemme kertoneet kapteeni\nKornmanista. Kaikissa, missä hän on kertomuksessamme ilmestynyt, on hän\nastunut esiin konnamaisena petturina, jopa murhaajanakin. Mimmoinen oli\ntämä mies oikeastaan? Me olemme nähneet, ettei hänelle löytynyt mitään\npyhää. Miten oli hän tälle tielle, jota hän nyt kulki ja jo kauan oli\nkulkenut -- miten oli hän tälle tielle joutunut? Meidän olisi kentiesi\nnyt velvollisuus puhua hänen edellisestä elämästään ja osoittaa, mikä\ntekoihin hänen oli saanut semmoiseksi, kuin hänet olemme oppineet\ntuntemaan; mutta vielä tahdomme jättää tämän osan kertomuksestamme\nvastaiseksi, kunnes saamme kuulla hänen elämänsä vaiheet kerrottavan\nmiehelle, joka hänen tuntee -- kerrottavan miehelle, jolle hän on\ntehnyt enemmän pahaa kuin ihmisen luulisi voivan ihmiselle tehdä.\n\nNuorukainen Heikki Tanhuansuu, joksi Lauri Varpusen ottopoikaa hänen\näitinsä sukunimellä kutsuttiin, oli saanut palveluspaikan kapteenin\nluona. Parempaa isäntää olisi Heikki tahtonut; hän ei ensinkään ollut\nmieltynyt siihen mieheen, joka häntä niin oli kohdellut kuin kapteeni.\nMutta Antero oli kehoittanut häntä vastaanottamaan tarjottua\npalveluspaikkaa, ja kun mitään muuta paikkaa ei ollut Heikille tarjona,\noli hän suostunut ja luvannut seuraamana päivänä mennä patronin\npuheelle. Tätä asiaa keskusteltiin Laurin vuoteen vieressä Punnosen\ntalossa; mutta Lauri ei tiennyt, mistä kysymys oli. Hän nukkui\nhoureellista unta. Varmaa on, että jos olisi Lauri kuullut, mitä hänen\nkasvatteensa aikoi, ei hän ensinkään olisi siihen suostunut; mutta nyt\nei osannut Heikki ajatellakaan, että Lauri saattaisi olla sitä vastaan,\nsemminkin kun ei Heikki tiennyt syytä, minkä tähden Lauri oli\npatronille vihassa.\n\nHeikki oli siis seuraavana aamuna astunut kauppias Karlgrenin puotiin,\nvalmiina rupeemaan tarjottuun palveluspojan ammattiin. Antero oli\nhänelle avannut konttorin oven, missä patroni ja kauppias olivat.\nPatroni oli kauan ja tarkasti katsellut Heikkiä ja kysellyt häneltä\nyhtä ja toista ja Heikki oli todenmukaisesti vastannut. Tämä tutkinto\noli epäilemättä ollut patronille mieleen, sillä kun Heikki konttorista\npalasi, oli hän patroni Kornmanin juoksu- eli palveluspoika.\n\n\"Hän on rehellinen, mutta yksinkertainen\" -- sanoi patroni itselleen,\nkun Heikki oli lähtenyt konttorista.\n\nHeikki ei ollut juuri iloinen siitä, että oli saanut paikan Rytilän\npatronin luona, mutta sitä iloisempi oli Antero. Kun Heikki astui\npuotiin ja ystävälleen ilmoitti, että hän oli kelvannut patronille,\nloistipa ilo Anteron silmistä, ilo semmoinen, että patroni, jos sen\nolisi nähnyt, olisi ajatellut asiaa enemmän, kuin nyt teki.\n\n\"Kello 6 tän'iltana alkaa palvelukseni\" -- sanoi Heikki surullisesti.\nSilloin pitää minun olla täällä, sillä patroni lähtee vielä tän'iltana\nRytilään\".\n\n\"Kuules!\" sanoi Antero ja vei ystävänsä niin kauas kuin tila myöden\nantoi konttorin ovesta. \"Kuules Heikki, mitä nyt sanon sinulle!\nKapteeni eli patroni, miksi hänet kutsun, sinun isäntäsi on, samaten\nkuin kauppias Karlgren, minun isäntäni, suurimpia konnia maailmassa. He\novat jo monta vuotta pettäneet tullinhoitajaa. Tuo tosin ei taida olla\nniin vaarallista, sillä samaa tekevät muutkin kauppiaat; mutta he ovat\nmyöskin pettäneet köyhiä ja ovat yksissä neuvoin varastaneet monen\nköyhän viimeiset äyrit. Nyt on heillä joku pirullinen työ tekeillä; sen\ntiedän varmaan, sillä aina on jostakusta pirullisesta kysymys kun\npatroni käy meillä, tahi kun kauppias käy Rytilässä. Pidä silmäsi auki,\nniin kentiesi voisimme estää toisia köyhiä joutumasta vahinkoon,\nniinkuin viimeksi estimme varkauden Raasilassa\".\n\n\"Minun olisi kumminkin pitänyt kysyä provastilta ennenkuin Rytilän\npalvelijaksi rupesin\", mietti Heikki, kun Anteron viime sanoista\nprovastin hyvyys johtui hänen mieleensä.\n\n\"Sinä et ollut tuollainen\" -- sanoi Antero katkerasti -- \"viimein kuin\nRaasilassa olimme. Nyt voit estää pahaa tapahtumasta, mutta nyt et enää\ntahdo\".\n\n\"Mitä pahaa?\" kysyi Heikki.\n\n\"Sitä en vielä tiedä\", vastasi Antero vakavasti; \"mutta sen tiedän,\nettä jos kaksi aikoo jotakin pahaa tehdä ja kolmas saa siitä tiedon,\npahaa aikovain sitä tietämättä, niin tämä kolmas voi tehdä\npahan-ilkisten viisaimmatkin vehkeet turhaksi. Siis, pidä auki silmäsi!\nVielä tahdon antaa sinulle toisen neuvon: opi kirjoittamaan ja\nkirjoitusta lukemaan. Ellen olisi sitä oppinut, en tietäisi mimmoinen\nmies isäntäni on\".\n\n\"Vai osaat sinä kirjoittaa!\" huusi Heikki ja katsoi pitkään ystävätään.\n\"Mutta miten minä voisin sitä oppia, kuin ei ole kuka opettaa?\"\n\nAntero antoi Heikille kaavakirjan, paperia ja kyniä ja näytti Heikille\nmitenkä kirjoitetaan. Tämä lahja näkyi olevan Heikille erittäin\nmieleen.\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi hän iloisesti. \"Nyt on minulla millä loma-aikaani\nvietän. Minä tahdon kirjoittaa sinulle\".\n\n\"Aivan niin!\" vastasi Antero. \"Mutta et saa kirjoittaa mitään\nsemmoista, joka voisi olla meille vahingoksi, jos sitä sattuisi kukaan\nnäkemään.\"\n\nHeikki lupasi tämän, ajattelematta sen pitemmältä asiaa. Kaikki, mitä\nAntero oli hänelle puhunut edellisenä ja tänä päivänä, oli hänestä\nvarsin kummaa. Hän, poika parka, ei tiennyt vielä mitään maailman\npahuudesta, -- hän ei siis ensinkään ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli\nkuullut. Hän sanoi nyt, kun väkeä tuli puotiin, jäähyväiset ystävälleen\nja läksi kasvate-isänsä luo.\n\nLauria oli sillä aikaa, kun Heikki antausi patronin palvelukseen ja\nsitten jutteli Anteron kanssa, lääkäri käynyt katsomassa. Antti kertoi\nHeikille, kun tämä palasi, että tohtori oli pudistanut päätään ja\nantanut sairaalle rohtoja, joiden vaikutuksesta Lauri oli kotvan aikaa\nvalvonut ja sitten vaipunut levollisempaan uneen, Siihen lisäksi oli\ntohtori sanonut että apua tuskin olisi muusta kuin siitä, että jalka\nmurtunutta polvea myöden otettaisiin pois.\n\n\"Mitäs sanoi isä, kuu sen kuuli?\" kysyi Heikki hätäisesti.\n\n\"Hän ei ensinnä sanonut mitään, mutta lausui vihdoin: 'tehkää, mitä\nparhaaksi luulette'\".\n\nHeikki kertoi nyt kasvate-veljellensä että hän oli ruvennut\ntrenkipojaksi Rytilään. Antti katsoi pitkään häntä, kun tämän kuuli.\n\"Sitä ei olisi isä sallinut\" -- sanoi hän, sillä isä on aina ollut\nvihassa Rytilän patronille\".\n\n\"En minä tiedä: mutta tiesihän isäsi, että minä tänne tulin hakemaan\npalveluspaikkaa. Eipä hän neuvonut minua, mihin mennä. Ellei Rytilässä\nole hyvä olla, pääsenhän minä sieltä pois\".\n\n\"Paljonko saat palkkaa?\n\n\"4 ruplaa vuodessa ja vaatteet\" -- vastasi Heikki.\n\nSamassa tuli tohtori ja hänen seurassansa eräs toinen herra. Pojat\nvetäysivät toinen vuoteen pää-, toinen jalkapuolelle. Lauri nukkui\nvielä. Tohtori tarkasti häntä kauan ja puhui jotakin, jota eivät\nnuorukaiset ymmärtäneet, kumppalinsa kanssa. Vihdoin otti hän esille\npienen sahan, koko joukon veitsiä ja muita aseita, ja pani ne pöydälle,\nSitten käski hän poikain mennä ulos ja vasta tunnin kuluttua tulla\ntakaisin. Mutta tätä käskyä sai hän kahdesti ja oikein käskemällä\nlausua, ennenkuin pojat tottelivat. Vastahakoisesti vetäysivät he ulos.\n\n\"Jolsan Matti on käsipuoli, nyt tehdään isästä jalkapuoli\", sanoi Antti\nsuruisesti.\n\n\"Ja kun ei isä nyt enää voi työtä tehdä, tulee meidän tehdä sitä hänen\nedestänsä\", vastasi Heikki.\n\nAntti katsoi kasvate-veljeänsä silmään ja rupesi itkemään.\n\n\"Kun minä palkkani saan patronilta, tuon minä sen teille Peltolaan\" --\nlisäsi Heikki. Kun hän tämän sanoi muisti hän, miten Antero oli saanut\n20 ruplaa viikossa. Se pisti häneen kipiästi, kummallisesti, tuo\nmuisti; mutta sitten muisti hän vähän siitä, mitä Antero oli hänelle\nvast'ikään sanonut, ja taasen nousi hänen rinnassansa kysymys: \"onkohan\nAntero oikeassa?\"\n\nNyt kuului hirvittävä huuto huoneesta, missä Lauri, tohtori ja hänen\ntoverinsa olivat. Pojat ryntäsivät ovelle, mutta ovi oli sisältä\nlukittu kiini.\n\nVaaleina seisoivat pojat siinä ja kuuntelivat. Mutta he eivät enää\nkuulleet muuta kuin hiljaista uikutusta.\n\n\n\n\nXII.\n\nMitä matkalla Rytilään tapahtui.\n\n\nKello 7 saman päivän illalla seisoi Heikki taasen kauppias Karlgrenin\npuodissa.\n\n\"Nyt sinun paha perii\", huusi Antero hänelle terveiseksi. \"Patroni on\nkahdesti sinua kysynyt, hän on julmasti vihoissansa sinulle\".\n\n\"Minä...\"\n\nHeikki ei ehtinyt sanoa muuta kuin tuon ainoan sanan, sillä samassa\nastui patroni puotiin ja ennenkuin Heikki tiesi mitään pahaa aavistaa,\noli hän saanut korvapuustin, tuollaisen, joka hänen neljä vuotta\ntakaperin heitti patronin rattailta maantielle.\n\n\"Onko kello nyt 6?\" -- ärjäsi patroni.\n\n\"Minä en tiedä mitä kello on?\" -- vastasi Heikki kyynelissä silmin. Hän\ntunsi itsessänsä, että hän oli tehnyt väärin. \"Minä en muistanut\nkelloa\", -- lisäsi hän, \"isäni jalka sahattiin poikki...\"\n\n\"Isäni! kuka on isäsi?\"\n\n\"Varpusen Lauri!\" vastasi poika.\n\n\"Varpusen Lauri!\" kertoi kapteeni kummastuneena. Sitten oli hän kotvan\naikaa vaiti. Näyttipä kuin olisi hän jotakin miettinyt. \"Varpusen\nLauri! onko hän sinun isäsi? -- Miksi eilen valehtelit minulle?\" huusi\npatroni valmiina kurittamaan Heikkiä valheesta.\n\n\"En minä valehdellut!\" kiirehti Heikki huutamaan, \"ette minulta isääni\nkysyneet\".\n\n\"Lauri Varpunen!\" kertoi patroni, \"ja hänen jalkansa on leikattu\npoikki, sanoit? Kuka leikkasi ja miksi?\"\n\n\"Tohtori leikkasi. Jolsan Matti löi isää halolla polveen, niin että\npolvi meni mäsäksi, sentähden tohtori nyt on leikannut pois koko\njalan\".\n\n\"Jolsan Matti!\" kertoi kapteeni nyt yhä enemmän kummastuneena. \"Ja\nmissä se tapahtui?\"\n\n\"Raasilan kestikievarissa. He joutuivat riitaan. Isä löi Mattia\nsuitsiperillä vastoin naamaa, niin että Matin nenä meni mäsäksi, mutta\nsitten löi Matti isää, niin että polvi murtui\".\n\n\"Ja siitä syystä olet sinä viipynyt?\"\n\n\"Niin, minä odotin, että saisin isälle sanoa jäähyväiset, mutta ei\ntohtori sitä sallinut. Ei ole moneen tuntiin kukaan saanut käydä isän\nhuonehessa, muu kuin tohtori ja hänen toverinsa\".\n\n\"Kuka toveri?\"\n\n\"En tiedä, mikä hän on, herra on hän. Joku joka tohtoria on auttanut\".\n\nPatroni ei sanonut siihen mitään; mutta hän otti esille kukkaronsa ja\nantoi Heikille kokonaisen hopea-riksin.\n\n\"Nyt lähdetään paikalla\" -- käski kapteeni ja vetäysi konttoriin.\n\nHeikki seisoi hopearaha kädessä ymmärtämättä, miksi hän sen oli saanut.\nAnterokaan ei sitä ymmärtänyt, hän tuota ihmetteli vielä enemmän kuin\nHeikki.\n\n\"Noh!\" huusi patroni ja avasi oven.\n\nHeikki juoksi ulos. \"Hyvästi Antero!\" huusi hän. Sitten heitti hän\nhopeariksin puotipöydälle. \"Anna se isälleni, Lauri Varpuselle!\" olivat\nhänen viimeiset sanansa.\n\nAntero otti hopearahan ja katseli sitä tarkasti. \"Onko se oikeakaan?\"\nkysyi hän itseltään; niin ihmeissään oli hän. \"Ensin korvapuusti,\nsitten hopea-riksi, -- se ei ole kapteenin tapoja\" -- mumisi hän.\n\nSamassa kuului kääsien kolina kadulta. Antero juoksi ovelle. Kapteeni\nlähti, kääsien takana istui kyytipoika ja Heikki, joka Anteroa\njäähyväiseksi silmäili.\n\nKapteeni ajoi kiivaasti. Heikki muisti, kääsien takana kun istui, hyvin\nsitä päivää, jona hän viimeiseksi kapteenia seurasi. Hänen ei nyt\ntehnyt mieli puhua mitään ajosta, eikä kyytipojankaan, joka nähtävästi\ntunsi entuudesta kapteenin. Heikillä oli hyvä aika siinä miettiä\nviimeisiä tapauksia kaupungissa, sillä kapteeni ei puhunut sanaakaan.\nJa Heikki miettikin. Hän ajatteli Anteron neuvoja. Hän ajatteli oliko\nkapteeni todellakin semmoinen mies kuin Antero oli sanonut. Yhä aina\nsoi hänen korvissaan; \"sinun isäntäsi on, samaten kuin minunkin,\nsuurempia konnia maailmassa\". Mistä tiesi Antero tuon? Siitäkö, että\nhän osasi kirjoittaa ja lukea kirjoitettua? Heikki siinä mietti ja yhä\nmietti, ja viimein tuli hän siihen päätökseen, että Antero kumminkin\noli tehnyt väärin, varsinkin siinä, kun petti kaupassa ja itse korjasi\nrahoja omaan talteensa. Heikki muisti, mitä provasti viime\nlukukinkereillä oli puhunut, kun oli kysymys vanhemmista. \"Pitäkää\nheitä silmäinne edessä\" -- oli provasti katkismuksen sanoilla\nvaroittanut lapsia. Se on: \"älkää tehkö heidän poissa ollessansa\nmitään, jota ette voisi heidän nähtensä tehdä\". Ja sitten oli provasti\nmuistuttanut heitä siitä, että vanhemmilla tässä ei ymmärretä\nainoastaan isää ja äitiä, vaan myöskin isäntiä ja muita, \"jotka meistä\nisällisen huolen pitävät\". Antero teki siis väärin, kun otti isäntänsä\nrahoja, sillä sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä kauppiaan nähden.\nMutta kauppias oli käskenyt Anteron pettää, ja sitä uskalsi Antero\ntehdä isäntänsä nähden; siis piti hän kauppiasta tässä silmäinsä\nedessä. Tuota mietti Heikki ja hänen omatuntonsa sanoi, että molemmat,\nsekä kauppias että Antero, siinä tekivät väärin, ja hän ihmetteli\nitsessään kuinka hän oli saattanut olla kahdella päällä tästä.\n\nKapteeni ajoi, min hevoinen juosta jaksoi. Hänkin mietti, mutta hänen\nmiettimisensä olivat ihan toista laatua kuin Heikin. Hänestä oli kumma,\nmiten juuri hän oli sattunut saamaan Laurin pojan trengikseen, sillä\nLaurin pojaksi luuli hän Heikin. Heikki ei, hämissänsä kun oli, ollut\nkertonut, että hän oli Laurin kasvate, ettei Lauri siis ollut hänen\noikea isänsä. Kun Heikki mainitsi Laurin nimen, oli kapteeni muistanut\nentisiä aikoja, jolloin hänellä oli ollut tekemistä Laurin kanssa. Hän\nmuisti, mistä Lauria oli syytetty, muisti että hän, vaikka tiesi Laurin\nsyyttömäksi, oli rangaissut häntä syyllisenä. Hän muisti Jolsan Mattia,\nja hän puri yhteen hampaansa. Jolsan Matti! -- Se nimi sai tuhansia\nmuistoja kapteenin ajatuksiin. Ja tämä Jolsan Matti, jonka tähden Lauri\nVarpunen oli saanut syyttömästi kärsiä, tämä Jolsan Matti oli nyt\ntehnyt Laurin raaja-rikoksi, jalkapuoleksi! Tätä mietti kapteeni, ja se\noli hänestä kumma, sillä hän oli viime aikoina ruvennut vähän\narvelemaan, mitä usein oli kuullut provastin sanovan: \"syyllinen tulee\npikemmin tahi myöhemmin ilmi ja saa rangaistuksensa\". Syyllinen ei\nollutkaan tullut ilmi, ja syytöntä oli nyt tuollainen julma rangaistus\nkohdannut. Tuo ajatus oli kapteenia hyvittänyt, Se oli antanut hänelle\nuuden vakuutuksen siitä, josta hän ennen oli ollut vakuutettu, tahi\nainakin luullut olevansa vakuutettu, -- mutta jota vakuutustaan hän\nviime aikoina oli vähin ruvennut epäilemään -- siitä, ettei Jumalaa\nensinkään löytyisi. \"Sillä\" -- mietti hän nyt -- \"vuosikymmentä on\nkulunut siitä kuin Lauri kärsi syyttömästi rangaistuksen vääryydestä.\nOlisihan jo aika että Jumala toisi ilmi syyllisen ja vapauttaisi\nsyyttömän. Mutta nyt oli syytön taasen saanut kärsiä, ja syyllinen oli\nvielä salassa\". Tuo ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen jo\npuodissa, kun hän kuuli Heikin puhuvan Laurin onnettomuudesta, ja se\noli saanut hänen vihansa leppymään. Se olikin ollut syynä hänen\nanteliaisuuteensa, siihen, että hän antoi Heikille hopea-riksin. Nyt\nkulkiessaan ajatteli hän yhä tuota, ja hän tunsi itsensä\nlevollisemmaksi kuin ennen. Tuo ajatus, ettei kaikki-tietävää kostajaa\nlöytyisikään, se rauhoitti hänen tunteitansa, mitkä viime aikoina\nolivat ruvenneet heltymään. Tuo ajatus oli hänelle mieluumpi kuin ne\nuudet vehkeet, mitkä hän kauppiaan kanssa oli takonut ja joita\nmuodostamaan kaluksi kapteeni nyt oli aikeessa.\n\nNiin oli kulettu pari peninkulmaa, Raasilan kestikievaritalo näkyi jo.\n\nKuta likemmäksi sitä tultiin, sitä enemmän muuttuivat Heikin ajatukset.\nHän lähestyi lapsuutensa kotoa. Menisikö hän sen sivutse sanomatta\nsille jäähyväisensä. Ei! Pitäisikö hänen käydä Varpulassa kertomassa\nmiten Lauri voi, kertomassa mimmoisena Anna saisi odottaa miestänsä\nkotiin.\n\nKun kapteeni seisahutti Raasilan vierasten huoneen eteen, uskalsi\nHeikki ensi kerran puhua isännälleen.\n\n\"Kotoni on tässä ihan likellä, saattaisinko saada pitäydä siellä\" --\nrukoili hän.\n\nKova \"ei!\" kaikui hänelle vastaukseksi.\n\n\"Kah tuossa on poika, joka pelasti provastin rahat!\" huusi samassa\nRaasilan isäntä, joka oli tullut ulos katsomaan vierasta.\n\n\"Mitkä rahat?\" kysyi kapteeni äreästi.\n\nKestikievari kertoi nyt lyhyesti syysyön tapaukset neljä vuotta\ntakaperin. Kapteeni muisti ennen kuulleensa niistä.\n\n\"Vai sinä se olit\", sanoi hän, \"joka pelastit rahat!\" ja hän katseli\nnyt Heikkiä tarkemmasti kuin eilen pestatessansa häntä.\n\n\"Minä ja Antero\", -- vastasi Heikki.\n\nSiihen puhe keskeytyi, mutta itsessään ajatteli kapteeni: \"taisin tehdä\nhyvänkin kaupan\".\n\nHeikki huokasi syvään, kun kulettiin tienhaaran sivu, joka vei\nMattilaan ja Peltolaan. Kapteeni kuuli sen huokauksen.\n\n\"Jos tahdot palvella minua mielikseni, niin oma tahto pois, ja\ntottelevaisuus, joka ei mieti eikä vastusta, sijaan\" -- ärjäsi hän.\n\nHeikki ei enää huo'annut. Kyyneltä, joka oli purkautua hänen\nsilmästään, vastusti hän, ja se onnistui hänelle. Heikki oli ens'kerran\neläissään kulkenut koti-tiehaaran sivu.\n\nIlta oli yöksi muuttumaisillaan. Heikki oli väsynyt, mutta hän tiesi,\nettä kapteeni ei pysähtyisi yötä viettämään missään, ennenkuin oltiin\nehditty Rytilään. Häntä rupesi nukuttamaan. Tämän ja eilispäivän toimet\nolivat olleet niin erilaiset muitten päiväin toimista. Hänen päänsä\nhorjui unen hörrössä milloin sinne, milloin tänne, ja sattuipa väliin\nniin, että hänen otsansa puski kapteenia selkään. Hän hypähti silloin\naina ja pelästyi. Mutta olipa niinkuin olisi lyijyä valettu hänen\nsilmäinsä päälle. Hänen oli mahdotoin pysyä valveella.\n\nNiin oli pian neljä peninkulmaa ehditty. Matka Rytilään ei enää ollut\npitkä. Viimmeisestä kestikievarista oli lähdetty.\n\nMutta nyt painoi uni Heikin silmiä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen\noli vaikea pysyä taka-istuimellaan. Hän oli, pysyäksensä valveella,\nasettaunut istumaan niin, että aina kuin hän nukahti, hänen päänsä kävi\nkääsien laitaan.\n\nSiinä erkausi tie valtatiestä Koivikkoon, kapteenin entiseen asumaan.\nSiinä, tien syrjässä, oli kanto, jonka päälle joku oli heittänyt\nvalkoisen rievun. Yön hämärässä näkyi se kummalliselta. Heikki oli\nsikeämmästi kuin ennen nukahtanut. Hän löi päänsä kovemmin kuin ennen\nkapteenin selkään. Hevoinen juoksi täyttä laukkaa.\n\nKapteeni, joka myöskin oli syviin ajatuksiin vaipunut, havahti, kun\nHeikin pää kovasti häneen puski. Hän säpsähti, säikähti niinkuin se\nainakin, joka pahaa miettii. Ja harvoinpa oli kapteeni mitään hyvää\nmiettinyt. Hän kääntyi ja kova sana oli jo lentämäisillään hänen\nhuuliltaan, hänen kätensä oli jo nostettu kun hevonen pelästyi tuota\nvalkoiseen puettua kantoa ja säntäsi tien syrjälle -- tieltä pois.\n\nSilmän-räpäyksessä oli se tapahtunut. Hevonen ja kääsit makasivat\nylös-alaisin ojassa. Kapteeni, joka ei kääseistä päässyt, niinkuin\npojat takana, lentämään ojan toisella puolella olevalle nummelle --\njalkanahka kun oli napeilla kiini hänen molemmilla puolillaan -- makasi\nojassa kääsien alla.\n\nKapteeni ei vähästä hämmästynyt. Hän tointuikin samassa\nsilmänräpäyksessä, jona onnettomuus oli tapahtunut. Hän tunsi polttavan\nkivun toisessa kädessänsä ja niskassansa. Hän huusi ja kirosi julmasti.\n\nLikeltä kuului valittava ääni. Se oli pienen kyytipojan. Vauhti, jolla\nhevonen juoksi kun kääsit kaatuivat, oli heittänyt hänen useita syliä\nnummelle. Hän ei ollut loukkaantunut, mutta pelästys sai hänen isoksi\naikaa liikkumattomaksi, jotta hän ei kuullut kapteenin huutoa.\n\nKapteeni oli turhaan koettanut irroittaa itseään. Hän ei sitä voinut;\njalkanahka esti hänet siitä, ja sitä hän ei voinut saada napeista auki.\nHän oli kauan huutanut ja kironnut, ennenkuin pieni kyytipoika itkien\nsaapui hänen luokseen. Mutta kyytipoikakaan ei voinut kapteenia päästää\npulasta. Siihen oli hänellä liian vähän voimia.\n\n\"Leikkaa puukolla poikki nappihihna\", käski kapteeni.\n\nPoika, joka, niinkuin aikamiehet aina näillä seuduin, oli varustettu\npuukolla, teki niinkuin kapteeni käski ja tämä pääsi vihdoin viimein\npulastaan. Hän nousi maantielle ja tunnusteli jäseniänsä. Hän huomasi,\nettä ne kaikki olivat eheät, vaikka toinen käsi oli jotenkin hellä ja\nsamaten niska. Tätä viimeksi mainittua oli Heikki, kun takaistuimelta\nlensi, loukannut.\n\nKapteeni kiirehti hevosen luo ja huusi, kiroten samalla, vasta\npestattua renkiään. Hevoinen oli kuristunut; sen huomasi kapteeni\nkohta, kun kyytipojan puukolla oli saanut rinnustimen poikki\nleikatuksi. Tätä onnettomuutta kirosi hän vielä julmemmasti ja huusi\nkurkkunsa täydestä Heikkiä.\n\nMutta Heikkiä ei kuulunut. Hän makasi kannon vieressä tainnuksissa, ja\nkannon päälle heitetty valkoinen vaate oli punainen hänen verestään.\nHeikki oli pää edellä lentänyt kopiksi kantoon.\n\nVäristen hämmästyksestä ja pelosta kuuli kyytipoika kapteenin julmia\nkirouksia ja näki, miten kapteeni jalallaan potkasi pyörtynyttä poikaa.\n\nKeski-yön oli aika, mitä tehdä?\n\nKapteeni tunsi seudun. Tästä kävi tie hänen entiseen kotiinsa\nKoivikkoon; mutta sinne oli puolen peninkulmaa matkaa. Paljoa\nlikempänä, pienen koivumetsän takana lahden pohjukassa oli torppa.\nSinne lähetti hän kyytipojan.\n\nYö oli lämmin ja kaunis. Sen hiljainen juhlallisuus ei tuonut kapteenin\nrintaan minkäänlaisia juhlatunteita; päin vastoin! Kuta enemmän hän\nmietti vasta tapahtunutta onnettomuutta, sitä enemmän vihastui hän.\nHeikki oli syypää kaikkiin. Hänen töyttäyksensä oli saanut kapteenin\nkääntymään, jottei hän huomannut, kun hevoinen pillastui, ennenkuin\nojassa maattiin. Tuota kirosi kapteeni istuessaan ojan reunalla,\nodottaen kyytipojan tuloa.\n\nHän sai kauan odottaa; kyytipoikaa ei kuulunut. Kapteenin viha yhä\nyltyi. Hän ei itse tahtonut mennä tuohon torppaan, siitä syystä, että\nse oli Jolsan Matin ja hänen vaimonsa asunto. Ja kapteenin ja Jolsan\nMatin väli ei ollut enää käskijän ja käskyläisen. Mutta kun kyytipoika\nliian kauan viipyi, täytyi hänen nousta ja mennä torppaan.\n\nJolsan Matti oli, kun Jolsan saarelta toistakymmentä vuotta takaperin\nmuutti, kaikkien kummaksi ostanut vähäisen maan. Mutta sitä maata ei\nhän kauan jaksanut pitää. Muutamien vuosien kuluttua oli se pakosta\nmyyty ja siitä saakka oli Matti oleskellut milloin missäkin. Noin 6\nvuotta takaperin oli hän ruvennut pitämään pikku-kauppaa, kulkien\ntalosta taloon; mutta paremmin kuin kaupallaan eli hän ilkitöillä ja\nvarkauksilla. -- Niin ainakin luultiin, vaikkei mitään tällä kohdalla\nvarmuudella tietty. Jolsan Matti osasi niin viisaasti lakaista umpeen\njälkiään. Mitään vakinaista asuntoa hänellä ei moneen vuoteen ollut,\nkunnes hän, syksynä ennen kuin vasta ylempänä mainittu onnettomuus\nkapteenia kohtasi, oli omin lupinsa ottanut asuntonsa Karva-Annan\ntöllissä, josta Anna muori kesällä oli muuttanut hautaan. Täällä asui\nhän nyt Leenansa kanssa, joka oli jo jotenkin vanha, mutta vielä\ntäydessä voimassa ja -- luonteeltaan sama kuin ennen. Täällä asui Matti\n-- tahi paremmin sanoaksemme: tänne pistäysi hän silloin tällöin;\nenimmät ajat oleskeli hän milloin missäkin.\n\nKun kapteeni nyt lähestyi Jolsan Matin asuntoa, oli Matti niinkuin\ntavallisesti poissa. Me tiedämme että hän oli kaupungissa. Mutta Leena\nmuori oli kotona ja häntä oli kyytipoika juuri saanut herätetyksi, kun\nkapteeni astui huoneesen.\n\n\"Ho hoo! Mistä päin nyt tuuli käy!\" -- huusi Leena muori, kun tunsi\nkapteenin, joka kyykistyneenä kävi matalasta ovesta sisälle. \"Joko\ntaasen tarvitaan Jolsan Mattia? Siitä on kauan, kun kapteeni Kornman\nhänet viimeksi muisti. Onko Unda-laiva joutunut karille, vai onko\nFeliks'issä nostokaluja, silkkiä, viiniä...\"\n\n\"Suus kiini, sinä sammakko! Missä on Matti?\" huusi kapteeni, joka\ntiesi, ettei hän Matin eukolle sanasodassa piisannut.\n\n\"Niin: Matti, Matti! kun hän tarvitaan... Mutta: mene helvettiin,\nkuonasuu! kun häntä ei tarvita... Matti! tiedänkö minä missä Matti on?\nSe lempo ei huoli eukostansa enemmän kuin ryysyisistä virsuistaan.\nKieleni kuivaa kurkkuun; en ole märkää maistanut koko kesänä... Mutta\nmitä hän siitä huolii, lemmon luoma! Matti! Häntä en ole viikon päiviin\nnähnyt...\"\n\nKapteeni oli tottunut kaikenlaisiin; mutta tämä näky, tässä hänen\nedessänsä, oli niin törkeä, että häntä iletti. Ryysyisessä hameessa,\njoka tuskin peitti ruumista, seisoi eukko noessa silmin, hajahiuksin\nvuoteen vieressä, minkä ruokottomuutta ei käy kertominen. Kapteeni\ntiesi, niinkuin jo sanoimme, että eukon kanssa kieliminen oli\nverrattava vasikkojen kanssa hyppäämiseen; mutta hän tiesi\ntuulenpuuskan, joka sai eukon myötätuuliseksi.\n\n\"Suus kiini!\" huusi hän. \"Tule nostamaan kääsit ojasta, niin täytän\npohjattoman suukitasi väkevimmällä viinalla\".\n\nEukon silmät säkenöivät. Sana _viina_ tukehutti kielitulvan -- tahi\nparemmin -- ohjasi sen toiseen uraan. Leena hypähti ulos huoneesta:\n\"Missä kääsit, missä viina?\" -- huusi hän.\n\nKapteenin oli vaikea seurata eukkoa, niin kiiruusti juoksi tämä. Mutta\neukon juostessa juoksi kumminkin kielensä vielä sukkelammasti.\n\n\"Viinaa! viinaa! Tiesinhän minä, että on siinä kapteenissa tuntoakin.\nHänen käy sääliksi muijaa, joka ei ole saanut kastettakaan viinaa...,\njoka tuskin enää muistaa, miltä tuo jumalien juoma tuleekaan\". Tähän\ntapaan lörpötteli nyt ämmä, ja entistä vauhtia pieksi hän kieltänsä,\nsillaikaa kun hän kapteenin avulla nosti kääsit ojasta maantielle.\n\nKapteeni oli kokonaan unohtanut nuorta renkiään. Heikki makasi vielä\nliikkumattomana kannon vieressä. Nyt kun kääsit olivat maantielle\nvedetyt ja kapteeni niitä tarkasteli, ja julmalla kirouksella huomasi,\nettä toinen pyöristä oli pilalle rikkoontunut, silmäili eukko\nympärilleen ja koetti haju-aistimillaan havaita, missä komerossa\nkääseissä kapteenilla oli viinaa. Äkkiäpä havaitsi hän nyt kannon\nvieressä makaavan, jota hän alussa ei ihmiseksi eroittanut.\n\n\"Lempo vieköön! siinä makaa ihminen murhattuna!\" -- huusi hän, kun\nlikeni kantoa.\n\nKapteeni muisti nyt trenkipoikaa, kun kuuli eukon huudon. Hän kulki\nkannon luo ja tarkasteli makaavaa. \"Hänestä ei minulla ole paljon\napua!\" -- mumisi hän, kun näki, miten pahasti poika oli haavoitettu.\n\"Mutta henkipä hänessä vielä on\" -- lisäsi hän, kun oli laskenut\nkätensä Heikin rinnalle.\n\nNäin monta sanaa yhtä jaksoa ei ollut kapteeni vuosikausiin kiroomatta\npuhunut.\n\nHeikki oli pahasti loukkaantunut. Hän oli lentänyt päälaki edellä\nkantoon. Keskellä päälakea oli hänellä syvä haava; myöskin otsansa oli\njohonkin sattunut, sillä nahka oli siitä ikäänkuin viilletty pois,\nVähemmistäkin kolauksista olisi mies pyörtynyt; saatikka sitten\nviidennellä toista oleva poikainen.\n\n\"Tämän sinä saat ottaa tölliisi\" -- sanoi kapteeni ja viittasi\npyörtynyttä. \"Ellei hänelle ole sattunut suurempia vahingoita, kuin\nmitä näemme, ollee hän jonkun päivän kuluttua niin terve, että voi\nilmautua Rytilässä\".\n\n\"Ho, hoo!\" ilveili eukko pilkallisesti. \"Entäs lekkeri?... Ei Leenasta\nole enää nuorten poikain katsojaa\".\n\nKapteeni heitti inhalla Matin vaimolle rahan. \"Tuossa, osta sillä!\" --\närjäsi hän.\n\nLeena muori punnitsi rahan kädessänsä, ikäänkuin arvellen tyytyisikö\nhän tähän, kun Heikki syvään huoaten rupesi tointumaan. Peläten, että\npoika voisi kapteenia seurata, ja että hän kadottaisi vasta saadun\nrahan, kävi eukko pikaisesti toimeen. Hän repi ryysyisestä paidastaan\npalasen ja kääri sen Heikin pään ympäri, Sitten tunnusteli hän\nvähitellen tainnuksista palaavan jäseniä ja huomasi, ettei niistä ollut\nmikään rikkoontunut.\n\n\"Käy minun tölliini, poika parka\", sanoi hän äänellä, minkä koetti\ntehdä sääliväksi.\n\nKapteeni oli kahdella päällä, mitä tehdä. Rytilään ei enää ollut pitkä\nmatka, mutta olipa siinä matkassa kuitenkin kylläksi väsyneen miehen\nkäydä. Muuta neuvoa ei kapteenilla kumminkaan ollut, ellei hän tahtonut\nruveta lepäämään Leenan töllissä. Ja siihen ei hänellä ollut sanottavaa\nhalua. Kun siis Heikki, joka surkeasti valitti haavojansa, oli\ntalutettu eukon tölliin ja kääsit syydetty tien syrjään, lähti kapteeni\nhiljaan kulkemaan kotiansa päin. Hän oli sitä ennen kumminkin ottanut\nkääseistä pienen lippaan, jonka hän varovasti tallensi rinnallensa.\nMuut kääseissä olevat kalut oli hän huomiseksi kantanut eukon tölliin,\njohon jätti Heikin ja pienen kyytipojan, mikä peläten isäntäänsä\nhevostansa itki. Aurinko nousi kun kapteeni ehti Rytilään.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa Jolsan Matista.\n\n\nKapteeni Konrad Kornman oli mies, jolla ei ystäviä ollut; eikä hän\nniitä halunnutkaan. Rytilässä oli hänen aikanansa nähty vieraita varsin\nharvoin. Hän tahtoi olla ja elää itseksensä. Puheet hänestä ja arvelut\nsiitä, miten hän oli saanut Rytilän, olivat aikojen kuluessa vähitellen\nhiljentyneet; mutta vaikutukset niistä pysyivät kaikissa, mitkä\ntunsivat kapteenin. Tämän huomasi kapteeni hyvin; se teki hänet vielä\njyrkemmäksi ja sai hänen yhä enemmän vetäytymään itseensä. Sydäntä ei\nhänessä löytynyt; kuka vaan joutui hänen kanssa yhteyteen tahi\nasioihin, sai sen tuta. Kapteeni oli riitaantunut koko maailman kanssa.\nTämä vaikutti toiselta puolen, että kapteeni sai elää, niinkuin hän\ntahtoi, itsekseen; mutta toiselta puolen vaikutti se myös, ettei kukaan\nhäneen luottanut. Tuo epäluottamus oli monesti koskenut kipeästi\nhäneen, sillä se teki usein hänen aikeitaan tyhjäksi. Mutta kapteeni ei\nvoinut muuttaa, ei ulkonäköisestikään, tapojaan.\n\nEi löydy sitä ihmistä maailmassa, joka ei tarvitsisi toisen apua.\nIhmiskunta on yhtenä suurena masinana pidettävä, missä kullakin\nihmisellä on erityinen virtansa, samalla kuin kukin tarvitsee kaikkien\nmuitten apua, voidaksensa täyttää maailmassa erityistä tehtäväänsä.\nTämän oli kapteeni usein huomannut; mutta nyt kun hän kaupungista\npalasi, tunsi hän tämän totuuden syvemmästi kuin ennen. Hänen ja\nkauppias Karlgrenin kauppatoimet ja käytökset näissä olivat herättäneet\nyleisempää huomiota, kuin kapteeni olisi tahtonut. Sillä aina kun joku\nkauppahuoneen Karlgrenin ja kumppanin laivoista tuli kotiin, levisi\nhuhuja milloin mistäkin konnatyöstä ja sukkeluudesta, semminkin kun\nkauppahuoneen laivoissa aina palveli väkeä, joiden maine oli huono.\nTästä syystä katsottiin aina kauppahuoneen laivoja epäilevillä\nsilmillä, ja ainoastaan pakosta ja kun ei muita laivoja ollut\nsatamissa, käytettiin niitä. Tämä oli tuottanut vahingoita\nkauppahuoneelle, ja kapteeni Kornman oli siksi viisas, että huomasi\nsyyn näihin vahinkoihin. Hän huomasi, että ellei tätä epäluuloa\nsaataisi sammumaan, niin olisipa paras, että hän luopuisi kokonaan\nkauppatoimista, ja sitä hän ei ensinkään aikonut. Hän tiesi keinoja,\njoilla hän voisi suuriakin summia voittaa, kenenkään sitä aavistamatta,\n-- mutta tähän oli laivaliike välttämätöin.\n\nRytilän patronilla ja kauppiaalla oli useita laivoja, ja näiden\nlaivojen kapteenit oli Kornman taidolla valinnut. Ne olivat suurimmaksi\nosaksi semmoista, jotka jyrkästi täyttivät Kornmanin antamia käskyjä,\nhuolimatta siitä, olivatko nämä käskyt oikeita. Totuuden nimessä täytyy\nmeidän tunnustaa, että edellisinä aikoina löytyi tällaisia kapteeneita,\nmitkä eivät muuta pelänneet kuin taika-uskoisia haaveksimisiaan,\nenemmän kuin nyky-aikana. Kun sähkölennätintä ei ollut, kun asiat\nyleensä kävivät paljon vitkallisemmasti, kuin meidän aikanamme, oli\nnäillä kapteeneilla tilaisuutta tehdä töitä, missä eivät koskaan\ntulleet ilmiöön, ja jos tulivat, niin olipa jo aikaa kulunut niin\npaljon, että jo toiset asiat olivat astuneet näiden edellisten sijaan.\nRehellisemmätkin kauppiaat eivät pitäneet minään rikoksena, jos\nluvattomia kaluja maahan toivat, tai jos umpisilmään pettivät\ntullimiehiä. Tällä lailla lienee moni kauppahuone, joka vielä nyt on\nsuurissa varoissa, saanut ensimäisen pohjarahan rikkauksillensa.\nAinakin oli kauppias Karlgren sillä lailla alkanut, ja samaa tapaa yhä\nseurattiin sittenkuin hän oli yhtynyt kapteeni Kornmanin kanssa.\n\nRikkaalle annetaan tavallisesti aina arvoa, olkoon ihmisenä mimmoinen\nhyvänsä. Mutta löytyypä tälläkin kohdalla raja, vaikka ei niin aivan\njyrkkä. Jos rikas on saituri, säälimätön ja siihen lisäksi pettävä,\nniin vetäytyypä rehelliset ihmiset aina yhä enemmän näistä tälläisistä,\nja niitä jääpi kunnioittamaan ainoastaan ne, mitkä luulevat\nkunnian-osoituksistaan saavansa jotakin hyötyä. Kapteeni Kornman oli\nhuomannut, että hän oli joutunut näitten tällaisten rikkaitten\nvertaiseksi, Hänessä paloi halu parantaa mainettaan ainakin siihen\nmäärään, että hänen liikkeensä tuottaisi enemmän kotiseudussaan. K----n\nkaupungissa löytyi Ankkerman niminen laivuri, jolla oli niin hyvä\nmaine, ettei hänestä hänen vihamiehensäkään voineet pahaa sanaa sanoa.\nMutta tämä kapteeni oli ollut onneton. Useat laivat oli, hänen\nollessansa laivurina, joutuneet haaksirikkoon, ja siitä syystä oli hän\nsaanut huomata, kun ei hänelle enää laivaa uskottu, ettei hyvä maine\nyksin elätä. -- Eräänä päivänä sai kapteeni Ankkerman tarjoumuksen\nkapteeni Kornman'ilta ruveta kauppahuoneen Karlgren'in ja kumppanin\nomistaman, Konkordia nimisen laivan kulettajaksi. Vaikka kapteeni\nAnkkerman ei ensinkään luottanut tarjoojaan, otti hän tarjoumuksen\nilolla vastaan, semminkin kun Kornman ei tehnyt minkäänlaisia\nvälipuheita, mitkä olisivat vastustaneet oikeutta. Tämä tapaus vaikutti\nmitä Kornman oli sillä tarkoittanut. Ankkermanin tähden katosi ainakin\nosa sitä epäluuloa, jolla kauppahuonetta oli kohdeltu.\n\nMutta kapteeni Ankkerman huomasi pian mimmoiset hänen isäntänsä olivat.\nHän oli usein joutunut riitaan näitten kanssa, ja vihdoin oli\nhän ilmoittanut vieraasta satamasta, että hän luopui heidän\npalveluksestaan. Tämän asian tähden oli kapteeni Kornman kiireesti\nmatkustanut kaupunkiin, ja siellä oli silloin kauppiaan ja hänen\nvälillänsä päätetty, että asialle annettaisiin semmoinen ulkomuoto,\nkuin olisi Ankkerman eroitettu. Syystä että kapteeni Kornman itse\nhalusi ruveta Konkordian kulettajaksi. Tuota uutista ihmeteltiin\nsuuresti kaupungissa, sillä olipa Kornman jo vanhanpuolinen, ja olipa\njo koko joukon toistakymmentä vuotta kulunut siitä, kun hän viimeksi\nlaivaa kuletti. Ei tiennyt kukaan kumminkaan oikeaa syytä, minkätähden\nRytilän patroni nyt vaihtoi levollisen ja huolettoman elannon kauniissa\nkartanossa vaivaloiseen toimeen merellä. Se asia oli myöskin niitä\nsalaisuuksia, joista oli kumppanusten välillä päätetty. Ja löytyipä\ntähän vielä kolmas syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin kapteeni itse.\nKun kapteeni nyt oli päättänyt lähteä merelle, oli hänen ensimmäisiä\ntoimiansa saada mukaansa perämiehen, johon hän voisi luottaa, ja\nkajuutin-vahdin, sillä entiset luopuivat laivasta samalla kuin kapteeni\nAnkkerman. Tämä viimeksi mainittu oli näet, kun rupesi kauppahuoneen\npalvelukseen, tehnyt ehdon, että itse saisi valita nämä; ja kapteeni\nKornman, joka tunsi perämiehen, minkä Ankkerman hänelle esitti, oli\nsiihen suostunut; kajuutin-vahdista ei hän pitänyt mitään lukua.\nLöytyipä useita perämiehiä, jotka ennen olivat kulkeneet Kornmanin\nkanssa, mutta ne, mitkä hän mieluimmin olisi valinnut olivat mikä\nvanhennut, mikä ijäksi sanonut jäähyväisensä merelle. Tosin löytyi yksi\nK----n kaupungissa, joka ehkä olisi vielä kerran seurannut vanhaa\nkapteeniansa, mutta kun kapteeni häntä ajatteli, niin tunsipa hän\nrinnassansa jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Heillä oli liian\npaljon yhteisiä muistoja retkistä, joita olivat yhdessä tehneet,\neivätkä nämä muistot juuri olleet iloisia, sillä niihin sekausi koston\nhuutoja ja vähän vertakin. Siihen lisäksi oli tämä perämies komentanut\nerästä laivaa, joka oli korkeasta summasta vakuutettu, ja joka kohta\nsen jälkeen, kun oli vakuutus tehty, oli mennyt lastineen päivineen\nhaaksirikkoon. Haaksirikot merellä ovat jotenkin tavallisia, mutta tämä\noli ollut erilainen muista siinä, että -- ainakin miten puhuttiin -- se\noli tapahtunut perämiehen tahdosta. Tätä ei tosin voitu toteen näyttää,\nmutta -- siitä puhuttiin ja se puhe oli pilannut perämiehen maineen.\n\nNiinä päivinä, jona Heikki, jonka haavat olivat hänet panneet\nkuumevuoteelle, sairasti Karva-Anna vainaan töllissä, mietti kapteeni\nKornman näitä asioita. Ja miten hän niitä mietti, kypsyi hänessä\nvihdoin se päätös, että niihin toimiin, mitkä hänellä nyt oli tekeillä,\nei kelpaisi kukaan muu hänelle auttajaksi, kuin perämies Turk, tuo\nentinen tuttavansa. \"Sanokoon yleisö, mitä tahtoo\" -- arveli kapteeni.\n-- \"Enemmän pahaa kuin jo minusta puhutaan, ei taideta puhua -- jos\nminä puheista huolisin\". Ja kapteeni päätti tarjota perämiehen viran\nKonkordia-laivassa entiselle tuttavalleen Turkille.\n\nKapteenin aiottu lähtö tuli pian tunnetuksi Rytilässä ja K----n\nkaupungissa. Wappo, rouva Kornman, ei sitä vastaan pannut; kapteenin ei\nmyöskään ollut vaikea erota hänestä. Mutta pienestä Amandasta, -- se\noli kapteenille vaikeampi. Kun hän, lähtö mielessään, syleili pientä\ntytärtään, niin tuntuipa hänestä kuin uhkaisi hänen armasta lastaan --\nainoata elävää, mitä hän maailmassa rakasti -- joku suuri vaara.\n\nPäivä hänen lähdölleen oli jo määrätty. Perämies Turk, vanha 60\nikuinen ukko, oli luvannut vielä viimekerran koettaa seuraisiko vanha\nonni häntä. Heikki, kapteenin vasta pestattu palveluspoika, oli\nhaavoistansa parannut, ja hänen oli kapteeni päättänyt ottaa mukaansa\nkajuuti-vahtina. Heikki ei vielä tästä kapteenin päätöksestä tiennyt\nmitään. Hän oleskeli vielä Leena muorin asunnossa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nViittauksia.\n\n\nOlemme tässä kertomuksessa kulkeneet ihmiskunnan alhaisempia komeroita,\nmissä saastaisuus ja ilkeys, mustaan vaippaansa pukeuneina, piilouvat.\nOnpa ihminen, ruumiine sieluineen, kummallinen olento! Aurinko loistaa,\npäivä oli kaunis, kirkas ja pilvetön. Meren pinta on tyyni kuin peili,\nja tähän pintaan kuvautuu taivahan selkeys, kukoistavat rannat kauniine\nkukkinensa, kasvuinensa, mitkä näkyvät hymyvän syvyyden syvässä,\nniinkuin onnellisen morsiamen kuva sulhon antamassa peilissä. Pellin\ntakana väijyy hämähäkki tomuisesta piilostaan uhriansa; meren kauniin,\nsileän pinnan alta väijyy ahnas meren peto saalista. Siinäpä kuva, joka\nihmiseenkin sopii -- ainakin tavallansa. Hänen kasvonsa ovat tyynet,\nhänen puheensa makea, hänen käytöksensä hiljainen; mutta hänen sielunsa\npohjalla piiloupi syvän syvällä piru, joka väijyy hyvää, joka kutoo\npauloja, mitkä eivät päivän valoa siedä, joka miettii tekoja, mitkä\novat riettauden ja rikosten tehtäviä. Ja riettauden ja rikosten pahat,\nlangenneet enkelit, ne valvovat aina, valmiina mylläröimään tyyneyttä,\nhäiritsemään hiljaisuutta -- niinkuin yössä vangittu myrsky odottaapi\nvapauteen pääsöä, voidaksensa raivoovalla voimalla meren sileydestä\ntehdä vaahtoisia laineita.\n\nMutta pirut ihmissydämissä ne yhä vainoovat, väijyvät toisiansa\nloppumattomassa sarjassa.\n\nKun K----nkin pienessä kaupungissa jokapäiväistä, hiljaista elämää\neletään, kun kukin askareissansa askaroitsee, eikä silmämme voi\neroittaa muuta kuin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta; takovatpa\nihmissydänten pirut syvyydessänsä töitä, mitkä eivät ole päivän. Kun\nkauppias Karlgren ja patroni Kornman tullinhoitajan kamarissa istuivat\nja kaikessa ystävyydessä juttelivat meri- ja kauppa-asioista, niin\nmiettivätpä pirut heidän sydämissänsä pauloja ja peitteitä, joiden\nsuojissa voisivat, pimeitä töitänsä tehdessä, piiloutua; ja kun\nkauppias ja patroni sitten päästivät, kahden kesken kun olivat, nämä\npirut ääneensä neuvoa pitämään, miten tulliherraa parhaiten\npetettäisiin, niin mietittiinpä ihan samassa heidän kumpaisenkin\nsydämessä mietteitä, mitkä, jos olisivat näkyväiseen muotoon astuneet,\nolisivat ryntäneet toinen toistansa vastaan vihollis-sotalaumojen\nmuotoisena. Ja vieläpä juuri ihan samaan aikaan, jona kauppias ja\npatroni neuvottelivat asioistaan, neuvoipa puotipojan Anteron sydämen\npohjalla piilouva paholainen tälle, miten hän parhaiten voisi soaista\nsilmät isännältään, ja käsipuolisen ajatuksissa sepittiin aarre-arkkua,\nminne patroni Kornmanin vääryydellä saadut rahat muutettaisiin. --\nMutta tämäpä vaan on muutama mutka loppumattomassa sarjassa, joka\nkietoisi ja käärisi kaikki pauloihinsa, joka vetäisi ja painaisi omasta\npainostaan ihmisyyden ja ihmiskunnan pahuuden ijäti valottomaan\npimeyteen, ellei jotakin löytyisi, joka alati pyrkisi paljastumaan,\nkehittämään ja särkemään sen mutkat.\n\nLeena-muori, Jolsan Matin vaimo, oli huono sairaan hoitaja. Ettei\nhänestä ollut lapsen ammaksi, olemme me tämän kertomuksen alussa\nnähneet. Tuskin oli hän saanut rahan ja nähnyt kapteenin lähtevän, niin\nhän jätti Heikin mökkiin ja meni vaihtamaan rahan viinaksi.\n\nKahdesti oli Heikki sattunut kapteenin seuraan ja kumpaisellakin\nkerralla oli häntä onnettomuus kohdannut. Tämä nykyinen onnettomuus,\neipä sille voinut edellinen vertoja vetää.\n\nLeena oli hänen heittänyt makaamaan vuoteesensa. Siinä vaikeroitsi\npoika-parka kipujaan. Hän ei osannut selvästi ajatella. Kolahdus, minkä\nhän oli saanut, oli ollut ylön ankara. Aikaa kului, Heikki ei sen\nkulusta tiennyt. Aurinko loisti mökin rikkinäisestä akkunasta jo, eikä\nvieläkään tuntunut Jolsan Matin vaimoa palaavaksi. Poika-parkaa\njanotti, niinkuin ainakin kuumeessa makaavaa, mutta ei hänellä ollut\nälyä hankkia itselleen juotavaa nyt.\n\nPieni kyytipoika oli jo aikaa lähtenyt kestikievariin kertomaan\nonnetonta tapausta. Kapteenin oli maksettava hevonen. Sen hän kyllä\ntiesi, mutta kuitenkin pelkäsi hän.\n\nAamua oli kotvan kulunut, kuin Heikki huomasi, että mökin ovea\navattiin. Tulipa nyt Rytilästä mies noutamaan patronin säretyitä\nkääsejä. Mies kun Heikin vuoteessa näki, kysyi jotakin, mutta eipä\nliene Heikki näihin kysymyksiin mitään vastannut, sillä hän itse ei\nainakaan sittemmin muistanut mitään tästä. Ja mies oli pian, säretyt\nkääsit rattaillaan, lähtenyt.\n\nPäivä oli jo pian puolessa kun Leena vihdoin palasi. Hänellä oli\nmuassansa vähän ruokaa ja suurenmoinen pullo viinaa. Tästä oli hän\ntiellä jo maistanut, se nähtiin selvästi, sillä Leena oli jo jotenkin\nhumalassa. Miten olisikaan eukko raiska saattanut minuuttiakaan pitää\nkädessänsä viinapulloa, tunnustelematta, miltä tuo herkku maistuisi!\nMutta juomasta itsensä umpi-humalaan, siitäpä esti hänet pelko. Hänellä\noli, näet, hyvässä muistissa min näköinen hän oli ollut, kun Jolsan\nsaarella heräsi humalasta, mihin oli nukkunut Jumalan taivaan alla.\nTämä tapaus oli saanut eukon varovammaksi, jotta hän siitä saakka aina,\nkun onni hänelle sen verran hänen herkkujuomaansa salli, että se\nhänelle riitti, oli hakenut turva-paikkaa, missä hivukset säilyisivät.\n\nMökkinsä, mihin hän nyt astui, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, mitä\nruokottomimmassa siivossa. Suuri takka, joka oli jotenkin rapistunut,\notti siitä lähimmäs puolen tilaa. Takan päällisellä oli ryysyjä, vielä\nlikaisempia ja retuisempia kuin vuoteessa.\n\nEukko ei ollut matkallansa muistanut Heikkiä. Se näkyi selvään siitä\nkummastuksesta, minkä hän osoitti, kun hän pojan näki.\n\n\"Vai sinä! No niin! Jopa muistan\", änkytti eukko. \"Siirrys vähän\npoikani\" -- ja eukko istahti vuoteen laidalle. \"Ehkä riittää tästä\nvähän sinullekin ... vähän, vähän vaan\".\n\n\"Vettä!\" rukoili Heikki matalalla äänellä.\n\n\"Vettä! Oletko riivattu, poika! Vettä! Kuka kehtaa vettä mainitakaan,\nkun on tätä laatua tarpeeksi. Oh hoh! Sepä hunajaa!\" -- ja eukko otti\naika kulauksen pullosta. \"No maista sinäkin...\" -- ja hän kallisti\npulloa Heikin huulille.\n\nEnskerran eläissään maistoi Heikki nyt ihmiskunnan myrkkyjuomaa. Hän\nirvisteli hirmuisesti. Viina poltti hänen suutansa, hänen kurkkuansa,\nhänen rintaansa. Hän oli nielaissut koko suullisen.\n\nHän rupesi huutamaan. Hän ei kipujaan nyt tuntenut. Hän luuli juoneensa\ntulta. Hän hypähti ylös vuoteeltaan. Hän taisi tuskin hengittää.\n\nEukko katseli häntä kummakseen. \"Hiljaan, hiljaan poikani! Kuka perhana\nosasi aavistaa, että sinä niin siitä pidät... Sitä ei enää riitä\nsinulle... Eikö ollut hyvää? Mutta hyväpä, että nousit. Vanhus\ntarvitsee maata... Jos sinä tahdot levähtää, niin nouse uunille\".\n\nHeikki tointui vähitellen. Poltto hänen sisuksissansa herkesi. Hän\ntunsi itsensä paljoa terveemmäksi; hän muisti nyt selvästi, mitä\nhänelle oli tapahtunut. Mutta tätä tilaa ei kestänyt kauan. Outo\nvirkeys tuntui hänen suonissansa, kaikki näkyi hänelle niin\nihmeelliseltä. Hänen päänsä tuntui raskaalta. Häntä rupesi nukuttamaan.\nHän silmäili uunia ja tietämättä tarkoin, mitä hän teki, nousi hän ja\nheittäysi ryysyihin makaamaan uunin päälle.\n\nEukko oli sillä välin tyhjentänyt pullonsa sisällön likaiseen\nkalja-astiaan. Siitähän oli sopivampi juoda. Huolimatta laisinkaan\npojasta, piti hän nyt omia aikojaan kestiä.\n\nPuolisen aikana vallitsee äänettömyys Jolsan Matin mökissä. Näkyala\nsiellä on mitä inhottavin. Eukko makaa ryysyisellä vuoteellaan;\nlattialla vuoteen vieressä seisoo kaljatuoppi. Vanhuus vaivaa eukkoa.\nHän ei ole jaksanut sitä tyhjentää, pöydällä nähdään pari leipää, voita\nvälissä; mutta viina-himossaan on eukko syömisen unohtanut.\n\nPoika-parka nukkuu uunilla. Hän on niin ryysyihin kääriynyt, ettei\nhäntä näy ollenkaan.\n\nSemmoinen on asema mökissä kun kaksi miestä astuu Leenan asumaan.\nToisen näistä me jo tunnemme. Hänellä on kaksi tukkoa kädessä. Hän\nehtii asettaa ne pöydälle, ennenkuin huomaa vuoteessa makaavan.\n\n\"No Jumal' avita!\" huusi hän kun Leenan näki. \"Mistä perhanasta on\neukko saanut viinaa?\" Ja hän töyttäsi aikalailla nukkuvaa kylkeen. \"Hän\non humalassa kuin sika\".\n\n\"Ja on tällä kertaa ollut kohteliaampi kuin muinoin ennen. Sillä hän on\nsäästänyt vähän meillekin\", sanoi toveri, kun huomasi kaljatuopin\nvuoteen vieressä.\n\n\"Sepä ihmeellistä!\" mumisi Jolsan Matti -- sillä hänpä se onkin toinen\nnäistä miehistä. -- \"Mistä riivatusta on eukko saanut viinaa? -- Ja\nruokaakin?\" lisäsi hän sitten. \"Sepä nyt meille tarpeellisempaa... Anna\nviinan olla, Kalle!\" huusi hän, kun huomasi toisen aikovan maistaa\neukon jäännöksiä. \"Tänään ei tippaakaan, ennenkuin on työ tehty\".\n\n\"Voitele sinä sillä nokkaasi jos tahdot, mutta minun kurkkuni tarvitsee\nvähän kastetta\" -- vastasi toinen Kalleksi kutsuttu ja oli juuri\nviemässä kaljatuopin laidan huulillensa, kun Matti äkkiä sieppasi\nastian hänen käsistänsä.\n\n\"Oletko todellakin riivattu!\" huusi hän. \"Jos pääsisit makuun, et\nherkeisi ennen, kun pohja sisältä olisi yhtä kuiva kuin ulkopuolelta.\nJa miten sitten aikeemme kävisi?\" Ja Matti kaasi astian mökin\nlikaiselle lattialle.\n\nToinen, kun tämän äkkiarvaamattoman, vähässä ajassa tapahtuneen teon\nhuomasi, päästi julman kirouksen ja oli vähän vailla rynnätä\nkäsipuolisen päälle.\n\n\"Pysy nyt alallasi!\" ärjäsi Matti. \"Jos olisit ollut ihmisittäin, olisi\nviina säästynyt, siksi kun työmme on tehty. Onko sinulla tiirikat\nkaikki tallella?\"\n\n\"Mikä saakeli ne olisi meiltä vienyt!\" karjasi kumppani vihaisesti.\n\n\"Tuossa, syö nyt palanen... Kello on nyt kohta viisi ... perhana!\nMuutama tunti vielä\".\n\nKalle otti vastaan tarjotun leipä-palasen, silmäillen vihaisilla, mutta\nsamalla himoisilla silmillä viinasta märkää lattiaa. \"Likanen ja musta\nkun tunkio\", mumisi hän, nähtävästi jotakin mielessä.\n\nMatti ei enää sen kovemmin huolinut toveristaan. Hän otti vähäisestä\nlaukusta, minkä selässänsä oli kantanut, nuorakääryn ja katseli sitä.\n\"Ei peijakas niinkään pian lähde kuin luulet\", mumisi hän. \"Olit, sen\nmokoma, lähteä, sanomatta minulle sanaakaan! Ellet hyvällä, niin\npahalla... Se on hienoa, mutta se kestää\" -- lisäsi hän ja pani nuoran\npöydälle.\n\n\"Otetaanko henki, ellei muu auta?\" kysyi Kalle.\n\n\"Ei henkeä; se ei meitä ensinkään auttaisi. Elossa ollen hän meitä\nparemmin hyödyttää. Katso kalujasi. Arkku on vahvasta raudasta\".\n\n\"Olkoon vaikka kivestä, tämä pystyy\", ja Kalle viittasi pientä\nkoiran-leukaa, minkä otti pussistaan.\n\n\"Hyvä se; mutta luulenpa, että hän hyvästi taipuu; hän tuntee Jolsan\nMatin temput\".\n\n\"Ja minä tunnen hänen; hän on oikea pää-piru!\" mumisi Kalle.\n\nMatti oli pistänyt piippuunsa ja iskenyt tulusneuvoillaan tulta. Sitten\nmeni hän vuoteen luo, missä Leena humalaista untansa kuorsasi; katseli\npulloa, joka tyhjänä takalla loikoi, ja mietti itsessään paljonko\nviinaa se oli sisältänyt, ja ihmetteli yhä mistä eukko oli sen saanut.\nHän tiesi, kun pari päivää takaperin kotonansa kävi, ettei mökissä\nlöytynyt niin äyriäkään rahaa, tiesi myös, ettei kukaan Leenalle\nuskoisi jumpraakaan viinaa. Mutta turhat olivat hänen mietintönsä.\n\n\"Olisi se heittiö nyt selvillä, niin sanoisi, onko hän hankkinut veneen\nKoiviston rannalle, niinkuin Jussille panin käskyn\", sanoi hän.\n\n\"Mitä veneellä tekisit?\" kysyi toinen uteliaasti.\n\n\"Veneellä on Rytilään parempi kulkea; vai etkö ole saanut kylliksesi\nvielä jalka-patikasta?\" vastasi Matti ja samalla kiljasi hän julmasti,\nsillä epähuomiossa oli hän sattunut loukkaamaan murtunutta nenäänsä.\n\n\"Sen saat minulle vielä maksaa, Lauri!\" huusi hän julmalla kirouksella,\n\"kunhan vaan Rytilän patronin raha-aitat ensinnä ovat tyhjennetyt\".\n\nMiehien näin puhellessa ja melutessa oli päivää iltapuolelle kulunut.\nMatti, joka nyt oli kotonansa, rupesi vähän kotitöitä toimittamaan.\nMolemmat menivät he vihdoin ulos mökistä pihalle.\n\nTaasen vallitsi hiljaisuus mökissä; mutta ainoastaan muutama minuuti\nmiesten mentyä.\n\nMuurin päältä kuului ensinnä hiljainen ruikutus, sitten näkyi sieltä\njalka ja vihdoin seurasi koko ruumis.\n\nHeikki oli miesten tullessa tupaan herännyt. Hän tunsi tuntuvasti\nkipujaan. Veri oli hyytynyt haavaan ja hänen kasvoilleenkin. Hänen\npäätänsä pakoitti, hänen koko ruumiinsa oli hellä. Hän oli juuri\naikeessa ääntää, kun hän tunsi Jolsan Matin äänen. Hän ei ääntänyt, hän\npysyi liikkumattomana paikallaan. Hän kuunteli mitä puhutttin, hän\nmuisti tapauksen kestikievaritalossa ja hän ymmärsi pian, että tässä\noli kysymys samallaisesta rikoksesta.\n\nVihdoin selvesi hänelle kuka nyt oli uhriksi katsottu. Hänen oma\nisäntänsä oli ryöstettävä. Tosin ei tämä huomio häntä niin ilettänyt,\nkuin viimeksi Jolsan Matin aikomus provastia kohtaan; mutta kumminkin\nsiihen määrään, että hän päätti, jos suinkin taitaisi, tehdä tyhjäksi\nMatin vehkeet. Hän ei tiennyt, miten tämä voisi tapahtua, mutta hänellä\noli piisalle asti aikaa sitä siinä, missä makasi, miettiä. Ja kun\nmiehet vihdoin läksivät ulos tuvasta, luuli hän voivansa nousta\nhuonolta makuusijaltaan.\n\nHän seisoi lattialla; hän katsahti ulos rikkinäisestä ovesta. Hän näki\nmiesten kulkevan Koivistoon päin, luultavasti katsomaan, oliko vene\nrannassa. Hän avasi hiljaan oven ja kulki, niin kiiruusti kuin taisi,\nmaantielle.\n\nHeikki parka oli onnellisesti päässyt susien luolasta. Hän oli, kun hän\nkuunteli mitä miehet puhuivat, osannut ajatella, osannut miettiä, että\ntässä oli pahan-ilkisten ihmisien aikeita tyhjäksi tehtävänä. Vaino\najoi hänet, kun hän näki ulospääsön vapaaksi, ulos. Onnellisesti,\nkenenkään huomaamatta, oli hän päässyt maantielle. Pelko oli saanut\nhänen kulkemaan niin kiiruusti kuin se hänelle oli mahdollista. Mutta\nkun hän maantielle tuli, katosi pelko. Hän huokasi syvään ja huomasi\nnyt, etteivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa. Hänen\najatuksensakin sekausivat; maa pyöri hänen silmäinsä edessä. Jumalan\nraitis ilma oli tämän vaikuttanut. Hänellä oli kiirut, sen hän tiesi;\nmutta mihin ja mitä varten, se sekausi aina yhä enemmin haaveksillisiin\nunen-muotoisiin mietteisin. Hän kulki kumminkin eteenpäin; hän kulki\nhorjuellen, kunnes hänen voimansa loppuivat. Silloin, tarkoin\ntietämättä mitä teki, istuutui hän tien syrjään. Siinä ummistuivat\nhänen silmänsä; hän voipui tainnokselliseen uneen.\n\nRosvot, sillä sen nimen voinee kenenkään vastaansanomatta antaa Jolsan\nMatille ja hänen toverilleen, olivat sillä välin ulkona toimineet, mitä\nheidän oli toimitettavaa. Vene, jota Matti haki rannalta, löytyi siinä,\npieni, yhden soudettava vene. \"Eukko on ollut toimessa\" -- sanoi Matti\nkun veneen näki. \"Nyt ei muuta kuin odottaa yötä\".\n\nJa tätä odottamaan palasivat toverit jälle tupaan.\n\nOven oli Heikki, kun tuvasta karkasi, heittänyt auki. Miehet eivät sitä\nhuomanneet. Siitä oli tupaan päässyt virkeämpää ilmaa, ja se oli\nvaikuttanut nukkuvaan. Leena rupesi vähitellen tointumaan ja hänen\nkätensä haperoitsi viina-astiaa, minkä hän oli pannut vuoteensa\nviereen. Mutta haperoitseva käsi ei tavannut kaljatuoppia, ja tämä\nseikka sai eukon äkkiä avaamaan silmänsä. Hän ei kuullut Matin\nkysymyksiä; hän oli nähnyt, miten viina-astiansa oli käynyt. Lätäkkö\nlattialla ja tuoppi, joka oli potkaistu oven suuhun, sanoivat hänelle\nsen. No, tästäkö eukko vinumaan; ja ellei hän olisi muistanut, ettei\nMatin kanssa ollut tukkanuotalle meneminen, olisi mökissä kummia nähty.\nNyt kuultiin siellä vaan Leenan julmia kirouksia, mitkä eivät\nsittenkään tahtoneet hiljentyä, kun Matti nyrkkiänsä näyttämällä oli\nkäskenyt hänen olla vaiti. Tämä vaikutti tosin, mutta enemmän toki\nMatin lupaus, että Leena seuraavana päivänä saisi herkku-juomaansa\nkokonaisen ankkurin. Leena asettui nyt ja vastasi miehensä kysymyksiin,\nniin selkeästi, kuin otran jyvä, joka kihelmöitsi hänen silmässänsä,\nteki sen hänelle mahdolliseksi. Hän jutteli muun muassa kapteenin\nonnettomuudesta, ja kun Matti sen kuuli, kirosi hän julmasti. \"Perhana,\netten ollut kotona\", huusi hän, \"se olisi huojentanut, jopa tehnyt\ntarpeettomaksikin aikomuksemme\".\n\nMatin näin manatessa oli eukko muistanut Heikkiä. Hän nousi\nvuoteeltansa, jonka laidalla hän oli istunut, ja rupesi kurkistelemaan\nuunille. Hän käänsi ryysyt siellä, mutta -- poika ei ennä ollut siellä.\n\n\"Lempoko hänen on korjannut!\" huusi hän.\n\n\"Kenen?\" kysyivät yksin suin miehet.\n\nEukko, joka puhuen kapteenin onnettomuudesta, oli unohtanut lausua\nmitään Heikistä, kertoi nyt täydellisemmästi, mitä hän tiesi. Matti\nkuunteli uuteliaasti. Mutta kun eukko pääsi kertomuksessansa siihen\nkohtaan, jossa poika kiipesi uunille, niin silloinpa säntäsi Matti\neukkoonsa ja oli kuristaa hänet.\n\n\"Tiedätkö, sen lempo! mitä olet tehnyt?\" huusi hän julmistuneena.\n\"Poika on uunilla kuullut ja arvannut aikeitamme. Nyt sun p--ru korjaa\nelävältä!\"\n\nVaikea on tietää, miten tämä kiista olisi loppunut, ellei nyt Kalle\nolisi mennyt väliin.\n\n\"Älä toki!\" sanoi hän ja tarttui toveriinsa. \"Kentiesi on poika jo\naikoja ennen meidän tänne tuloamme pötkinyt tiehensä. Ämmä on\narvattavasti jotenkin kauan maannut pöhnässä, koska nyt vasta heräsi\".\n\nTämä muistutus sai Matin asettumaan, sillä hän tiesi, ettei ämmä niin\nkohta herännyt, kun oli juonut tarpeensa. Hän mumisi itsekseen\nkirouksia, mutta päästi eukon.\n\nKovaa menettelyä änkytti tämä vähän aikaa. Tuosta kapteenin\nonnettomuudesta keskusteltiin sitten yhä, ja miten siinä keskusteltiin,\ntulipa ilmi, että kapteenin rikotut kiesit vielä olisivat siinä, mihin\nheidät oli ojasta nostettu.\n\n\"Sen sinä, lempo vie, valehtelet!\" ärjäsi Matti, kun eukko tämän\nilmoitti. \"Täällä ei likimainkaan ole minkäänlaisia kääsejä\".\n\nTuo oli toinen kumma, jota eukko ei voinut ymmärtää. \"Poika hiidessä,\nkääsit poissa!\" huusi hän suu auki. \"Jumal' avita! Tätä en minä\nymmärrä!\"\n\n\"Sinä! Sinäkö mitään ymmärtäisit, sika!\" ärjäsi Matti. Sitten\nmietittyänsä vähän aikaa, lisäsi hän: \"Niin kait se mahtaa olla:\nKääsejä on noudettu ja Varpulan Laurin ottopoika on niiden kanssa\nlähtenyt\". Ja Matti oli nähtävästi leppynyt kun tämän sanoi.\n\nMutta nyt oli ämmän vuoro: \"Varpulan Laurin ottopoika!\" huusi hän.\n\"Kuka, missä on hän, Varpulan ottopoika!\"\n\n\"Mitä sinä hänestä tahdot? Varpulan Laurin ottopoika oli juuri sama\nmies, minkä sinä määräsit uunille ja mikä nyt on hiidessä\", vastasi\nMatti, joka vähän kummasteli eukon kiirusta kysymystä.\n\n\"Vai niin, vai oli se poika Varpulan ottopoika! Mutta tokkohan tiedät\nkuka tuo poika oikeen on?\"\n\n\"Poikako!\" vastasi Matti; \"mitäpä hänestä nyt! Rytilän patroni hänen\npestasi trengikseen kaupungissa kun eilen kävi\".\n\n\"Trengikseen! No, sepä kummien kumma! Rytilän patroni oman itsensä\ntrenki. Sen sanon minä koko maailmalle nyt, että Varpulan Laurin\nottopoika on Rytilän patroni-vainaan kadonnut poi--\"\n\nLeena ei ennättänyt lopettaa. Matti, joka aina oli varullansa, ymmärsi,\nmitä eukko aikoi julkaista ja jo oli julkaissutkin, vaikkei saanut\nviimeistä tavuuta sanotuksi -- Matti keskeytti Leenan puhetta antamalla\nnyrkkinsä väkensä takaa pudota eukon päälaelle. Sitten katseli hän\npitkään Kallea, huomatakseen oliko tämä mitään eukon puheesta\nymmärtänyt. Mutta Kalle sanoi vaan kun näki eukon kaatuvan: \"Nyt sun\np--ru korjaa, kun tapoit akkasi!\"\n\nJos Kalle eukon puheesta oli jotakin ymmärtänyt, osasi hän sen\nkumminkin niin salata, ettei Matti, vaikka kuinkakin häntä silmäili,\ntullut tuota viisaammaksi.\n\n\n\n\nXV.\n\nMurtovarkaus.\n\n\nLahden poikki, millä toista-kymmentä vuotta takaperin näimme Jolsan\nMatin hämärässä melovan, kulkee taasen yössä vene. Kaksi miestä nyt\nsiinä istuu. Veneen keula on nyt samaten kuin silloinkin käännetty\nRytilään päin.\n\nSoutaja on vahva, vankka keski-ikäinen mies. Hänen kasvonsa osoittavat\ntyperyyttä, mutta samalla on niissä jotakin niin konnamaista, että\nherättävät inhoa. Hänen silmäilyksensä ovat tylsät, niistä voitaisiin\nlukea ajatus: \"kaikki on minulle yhtä\", -- jos varmaa olisi, että mies\nmitään ajattelisi. Hänen nimensä on Kalle Kontio. Hänen elämänsä on\nhamasta hänen nuoruudestaan saakka yksi suuri rikos. Isäänsä ei hän ole\nkoskaan nähnyt, äitiänsä ei hän muista. Kahdeksan-vuotiaana varasti\nhän; sitä ennemmin oli hän jo oppinut valehtelemaan. Äiti kuritti\nhäntä; kuri ei ollut riittävä tahi oli se liian myöhäinen. Miten\nlieneekään, Kalle ei siitä parannut. Hän karkasi kotoaan ja siitä\npäivästä saakka ei hän ole äitiänsä nähnyt. Kerjäläisenä kulki hän\ntalosta taloon; valehteli aina, varasti milloin sai tilaisuutta.\nMieheksi kun kasvoi, rupesi hän trengiksi; mutta työtä inhosi hän.\nSiitä syystä osaa hän nyt luetella vähintäinkin sata taloa, joissa hän\ntrenkinä on, missä kuukauden, missä viikon, missä vielä vähemmän aikaa\npalvellut. Kruunun leipää syönyt ja vettä juonut ja kakskertaa on hän\nkruunun piiskaa maistanut.\n\nKaikkinaisiin toimiin on häntä käytetty ja hän kelpaakin kaikellaisiin.\nMatti tuntee hänen ja tietää, ettei hänellä ole ensinkään tuota tuntoa,\njoka omaksitunnoksi kutsutaan. Matti tietää, että Kalle viinaa varten\nelää.\n\nEi siinä paljon puhuta. Vene kulkee kiiruusti. Käsipuolinen pitää\nperää, itsekseen tuon tuostakin kiroillen, sillä hänen nenäänsä\npakoittaa. Eipä haavaa olekaan puhdistettu siitä saakka kuin Matti\nkaupungissa sai siihen laastaritikun.\n\nJo laskee vene rantaan. Näillä paikoin ei Matti ole käynyt siitä yöstä\nsaakka, jolloin hän poika sylissä karkasi Jolsan saarelle.\n\nSilloin eli hän kapteeni Kornmanin kanssa ystävyksin. Rikoksestansa sai\nhän runsaan palkinnon; mutta siitä ei hänellä ole enää jälellä muuta\nkuin muisto. Usein on hän sittemmin, kuin rahansa loppuivat, vaatinut\nkapteenilta enemmän, mutta kapteeni on häneen kyllästynyt, eikä ole\nviime aikoina ollut tuntevinaankaan häntä. Ja kapteeni on kumminkin se,\nmiltä Matti jonkinmoisella oikeudella voi apua odottaa. Nyt on kapteeni\nvalmis lähtemään pitkälle matkalle. Sitä ennen on Matin käyminen hänen\npuheellaan. \"Ellei kapteeni hyvällä anna, täytyy hänen pahalla antaa\".\nSiinä lunnassana.\n\nJa se mielessä kulkee nyt Matti yksin käytävää Rytilään. Kalle on\njäänyt rannalle veneen luo odottamaan. Matti on melkein varma siitä,\nettei hän ilman Kallen avutta pääse aikeittensa perille; siitä syystä\non hän käskenyt hänen olla valmiina ryhtymään väkinäisiin toimiin.\n\nMatti tietää, että kapteeni vasta myöhään illalla, puoli-yön aikana\npanee levolle, että usein koittava päiväkin tapaa hänen valvomasta. Hän\non siis varma siitä, että hän ketään herättämättä saa tavata entisen\nkapteeninsa.\n\nHän seisahtui Rytilän hovin eteen. Hän näkee patroni Kaarle Kornman\nvainaan kamarissa jonkun kulkevan edestakaisin; hän tuntee kulkiessaan\nRytilän nykyisen isännän.\n\nHiljaisilla askelilla lähestyi Matti samaa akkunaa, josta hän viimein,\nkun Eeva valvoi patroni Kaarlea, oli kurkistellut kamariin. Hän\nhuomasi, että patroni Konrad nyt oli yksinänsä tässä kamarissa. Hän\nmumisi itsekseen: \"Mitä tuo tuossa kummituksena kulkee? Luulisi hänen,\nkun on, mitä ikinä haluaa, onnelliseksi\".\n\nHän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin\nkapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan\neteen. Hän silmäili ulos.\n\nSiinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut\ntietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt\ntähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen\noli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi;\nsillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle\nvahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään\nvaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä,\nmitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja\nvuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta\narvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle\nylönkatseellisesti heittänyt.\n\nLevotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa\nkamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten\nhän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin\nsiinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa\nitselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut;\ntämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan\nlukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa\npuhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa\nihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut,\nettä tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi\nkasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti\ntytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua\nkumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään\nRytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että\nasiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa,\neivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen,\nliittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että\nKarlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä\nettä hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli\nnainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen\nvoittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen\ntäytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan\nisännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä\nolentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton\nlujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän\nmietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan.\nMerellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä\nmiehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää,\nkuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset\ntällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa\nkutakin, ajatteli hän.\n\nKapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme,\ntapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että\nhän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän\nsaakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä\nhän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet\nhänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen\nmieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei\nhäntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä\nvapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien\nolisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin\nhän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi\nmuisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut,\nsilmänräpäyksessä häneen.\n\nSanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa\neikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa\nhaavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen\nsuhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi\ntämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan\nhetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?\n\nÄkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne\nseikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet,\njota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken\ntapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä\nmuistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat\nolivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota\nvastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.\n\nSilmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki,\nmitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti,\njoka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa\npyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät\nmitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön\ntapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet.\nHän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi,\nminkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka\nläpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla\nvarullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille\nmitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän\nunohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän\nkaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi\nsyössyt syvimpään helvettiin.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli\nkulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen\naaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti\nhän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää\nvaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen\nolisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia -- sentähden ei\nhän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi\nJolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.\n\nJolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun\ntämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin\noli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu,\njosta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt\nsopivin -- sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin\nkuuli hänen sanojansa: \"Päästäkää minua kamariinne\".\n\nSopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin\npuheelle.\n\nKapteeni kun kuuli Matin vastauksen, seisoi kotvan aikaa tietämättä\nmitä tehdä. Jos hän olisi ollut naimaton, niin kyllä hän olisi sen\ntiennyt; -- mutta nyt? Matti odotti, että kapteeni tekisi, niinkuin hän\noli käskenyt, mutta kun kapteeni ei liikahtanut, kertoi hän kovemmalla\näänellä; \"Päästäkää minua kamariinne, minulla on teille tärkeää\nsanottavaa\".\n\nNyt liikkui kapteeni. Hän viittasi sormellaan ovea ja astui sitten ulos\ntoiseen kamariin, siihen missä viimeksi näimme patroni Kaarle vainaan\nnuoren pojan nukkuvan yönä, jona hänen isänsä kuoli. Sitten meni hän\netuhuoneesen ja avasi oven. Siinä odotti häntä jo Matti.\n\n\"Hiljaan!\" käski kapteeni.\n\nHe astuivat sisään patroni-vainaan kamariin.\n\nSiinä seisoivat kumppanukset, toverit, ystävät -- miksi heidät\nnimitämme -- vastatusten; mutta eivätpä nyt ystäväin silmillä toisiaan\nsilmäilleet. Kapteeni, kun nyt oli vapaa-ehtoisesti päästänyt suden\nomaan luolaansa, oli voittanut takaisin entisen urhoollisuutensa. Hän\nseisoi siinä, niinkuin ainakin komentaja komennettavan edessä. Hän\nsilmäili käsipuolista päästä jalkoihin asti ja odotti, että tämä\nsanoisi asiansa.\n\nMutta käsipuolinen ei nyt ollut sama nöyrä kyrmyniska kuin ennen. Hän\noli, kuta piukemmalla kapteeni piti kukkaron suun, sitä enemmän oppinut\nvaatimaan. Entinen kunnioitus oli kumminkin tähän saakka jotenkin\npitänyt kahleissa tämän vaativaisuuden; mutta nyt ymmärsi Matti, että\njos tämä tilaisuus jäisi käyttämättä, ei toista tilaisuutta niin pian\ntarjoutuisi; ja sen tähden voitti vaativaisuus. Mutta hänkään ei\ntahtonut alkaa puhetta; hän tahtoi ensinnä kapteenin sanoista kuulla,\nmiltä kannalta asiansa oli ajettava.\n\n\"Sano asiasi\" -- ärjäsi vihdoin kapteeni. \"Jos rahoja taaskin tulet\nkiskomaan, niin on kulkusi tänne ollut turha\".\n\nKapteenin ääni ja hänen sanansa suututtivat Mattia. Hän oli saanut\ntietää, miltä kannalta asia eli ajettava.\n\n\"Minä tulin, niinkuin arvasitte, rahoja\", sanoi hän jotenkin\nkohteliaasti. \"Mahdotointa on minun Jumalan ilmasta elää. Ne rovot,\njotka olette suuhuni tukkineet, niinkuin nälkäisen koiran, eivät ole\nolleet mistään arvosta, varsinkin kun ne vertaan Rytilän omaisuuteen,\nminkä omistaja te olette, niinkuin tiedätte, minun kauttani\".\n\nKapteeni oli antanut Matin puhua, mutta hänen kasvoinsa vaaleus\nosoitti, että viha, hillitsemätöin viha hänessä kuohui.\n\n\"Ja paljonko tahtoisit?\" kysyi hän kamalan kolkolla äänellä.\n\n\"Tuhannen ruplaa kerrassaan, tahi sitoumuksen, että maksatte minulle\nkaksisataa ruplaa vuodessa kuolin-hetkeeni saakka.\".\n\nKapteeni kulki pari kertaa edestakaisin kamarissaan; sitten asettausi\nhän seisomaan Matin eteen ja katseli häntä kauan sanaa sanomatta.\n\n\"Ja ellen anna sulle äyriäkään?\" sanoi hän vihdoin.\n\n\"Niin luovutte te ennenkuin kuukausi on loppuun kulunut Rytilästä,\nsillä\" -- ja Matti kuiskasi hiljaan -- \"sillä patroni Kaarle-vainaan\npoika elää\".\n\nKaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa\ntilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen\nsydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin.\nHän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: \"patroni\nKaarle-vainaan poika elää\" -- soivat yhä hänen korvissaan.\n\nMutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä\nvoitetaan. Hän, kuten ainakin, kun jotakin outoa liikkui hänessä, alkoi\nkulkea edestakaisin kamarissa, ja kulkiessaan koetti hän äärettömällä\nvoimalla saada tasapainoon ne tunteet, mitkä uutinen oli hänessä\nherättänyt. Nyt sai hän kulkea kauan ennenen kuin tämä hänelle onnistui.\n\nMatti oli odottanut jotakin aivan toista. Hänellä oli valmis taru\nkerrottava kapteenille, jos tämä, niinkuin Matti luuli, olisi huutanut:\nsinä valehtelet!\n\nMutta kapteeni ei sanonut sanaakaan, kulki yhä vaan edestakaisin. Hän\nmietti mitä tästä uutisesta, jos siinä olisi perää, jos poika, Rytilän\noikea perillinen, todellakin eläisi, voisi seurata. Mutta kuta enemmän\nhän asiaa mietti, sitä yhä enemmän vakaantui hän siitä, että Matti\nvalehteli, että hän tällä lailla koetti onkia rahoja kapteenin\nherkkä-luuloisuudelta. Mutta kapteeni ei ollut herkkä-luuloinen.\n\nHän lopetti kulkunsa ja asettausi taasen Matin eteen. -- \"Hyvä on, että\nhän elää; missä on hän, tuo hän tänne\", sanoi hän.\n\nTätä tällaista ei ollut Matti osannut aavistaakaan. Hän typertyi, eikä\noikeen tiennyt mitä vastata. Kapteeni huomasi kohta tämän ja hän oli\nnyt varma, ihan varma siitä, että velivainaansa poika oli toisessa\nmaailmassa. Kapteenin luonteessa ei ollut mitään leikillistä, mutta\nkumminkin, kun hän luki petettyä toivoa Matin silmistä, ei hän voinut\nolla ivaa laskematta hänen kanssansa. Hänen tunteensa olivat nyt\ntasapainossa.\n\n\"No missä on hän, tuo hän tänne. Minä annan hänelle mielelläni takaisin\nRytilän\" -- jatkoi kapteeni. -- \"Mutta, Matti parka, mitenkäs sinun käy\nsilloin?\"\n\nMatti ei ollut koskaan kuullut kapteenin laskevan leikkiä. Hän ei siis\nsemmoiseksi ymmärtänyt kapteenin lausetta. Hän typertyi yhä enemmän.\nHän ei edes huomannut, että hänen rikoksensa oli yhtä salassa kuin\nkapteenin, että jos toisen pahat työt tulisivat ilmi, tulisivat\ntoisenkin, ja ettei kapteeni ensinkään voinut mitään kantaa hänen\npäällensä.\n\nMutta kapteeni yhä jatkoi: \"Ja tästä uutisesta sinä tahdot 1,000 ruplaa\n-- niinhän sanoit?\"\n\n\"Niin!\" mumisi käsipuolinen.\n\n\"Niinkuin sanoin, ei äyriäkään\", ärjäsi kapteeni. \"Mene matkoihisi ja\ntuo huomenna kuolleesta herännyt tänne\". Ja ennenkuin Matti ehti mitään\najatella, mitään tehdä, oli kapteeni tarttunut hänen käteensä ja\nsaattanut hänen ulos. Ja ennenkuin Matti ehti mitään miettiä, tapasi\nhän itseänsä seisomasta porstuan oven ulkopuolella, ja porstuan ovi oli\nlukittu hänen takanansa.\n\nHän kääntyi porstuaan päin, kynsien korvantaustaansa. Hän odotti että\nkapteeni jälleen avaisi oven, sillä eipä ollut hän, Matti, vielä saanut\npuhua niin mitään siitä, mitä hänellä oli puhuttavaa. Mutta ovi pysyi\nkiinni, eikä kapteenia näkynyt.\n\nMatti suuttui, suuttui itselleen. Kapteeni oli häntä kohdellut niinkuin\nlasta, ja hän oli antanut itseään siten kohdella! Hän raapi korviansa,\naina yhä enemmän suuttuneena, kuta enemmän hän asiaa mietti. Vihdoin\nlähti hän hiljaan astuskelemaan rannalle päin takaisin.\n\n\"Sen saat minulle vielä maksaa\" -- mumisi hän. \"Semmoiset ovat\nrikkaitten kiitokset!\"\n\nKalle Kontio oli sillä välin odottanut rannalla toverinsa tuloa. Hän\noli pannut maata veneensä viereen ja nukkui sikeää unta, kun Matin\npotkauksesta heräsi. Hän katsahti ajattelemattomasti toveriinsa.\n\n\"Noh, miten kävi?\" kysyi hän ja haukotteli niin, että leukaluut\nnatisivat. \"Tapasitko ketään?\"\n\n\"P--run itse!\" -- ärjäsi Matti. Kalle tirkisteli Mattia kummituksena,\neikä muistanut sulkea suutansa haukotuksesta.\n\nMutta Matti ei enää ollut se typertynyt, joka vasta ei osannut toisen\nlauseesen mitään vastata. Hän oli niin pian kuin pääsi kapteenin\nnäkyvistä, niin pian hän suuttumukseltaan osasi miettiä, ruvennut\nmiettimään; ja vaikka hänen miettimisensä ei vienyt mihinkään\nvarmuuteen, ymmärsi hän, että hän oli äkki-arvaamattomalla\nsotaryntäyksellä lyöty; että aseet -- mietteet kapteenin aivoissa --\nolivat sukkelammat ja terävämmät, kuin tuo tuuma, jolla hän oli aikonut\nsaada kapteenin hyvällä antamaan hänelle rahaa. Hän oli tullut siihen\npäätökseen, että jotakin pirullista salausi kapteenin mielessä. Sillä\nkuta enemmän hän asiaa mietti, yhä mahdottomammalta näkyi se hänelle,\nettä kapteeni saattaisi vapaa-ehtoisesti luopua Rytilästä. Kun Matti ei\nvoinut ymmärtää, mitä kapteenilla oli mielessä, päätti hän olla sitä\najattelematta ja sen sijaan ryhtyä tuohon toiseen keinoon, jolla\nparemmalla menestyksellä saisi mitä tarvitsi, -- kapteenin rahoja.\n\nMatti oli, kapteenin kamarissa kun seisoi ja ennenkuin hämmästyi hänen\nlauseestaan, tarkoin katsellut ympärilleen ja pannut muistiin kaikki,\nmikä voisi viedä menestykseen, jos hänen täytyisi ryhtyä tuohon toiseen\nkeinoon. Hän oli huomannut ulkopuolella akkunaa kun seisoi, että toinen\nakkunan vuorilaudoista oli jotenkin löyhällä, että jos se otettaisiin\nirti, kävisi hyvästi nostaminen akkuna saranoilta pois. Tämä ajatus\nmielessä istahti hän nyt Kallen viereen venettä vastaan, ja ikäänkuin\nolisi tässä ollut kysymys varsin jokapäiväisestä asiasta, pisti hän\npiippuunsa ja iski tulta tulusneuvoillaan.\n\nKauan aikaa istui hän siinä ja Kallen kysymyksiin vastasi hän vaan:\n\"Odotetaan, kunnes pääsee kapteeni uneen\". Kalle ei ollut juuri\nutelias, hän oli siihen liian laiska, mutta katsoipa hän\nkummastelevilla silmäilyksillä toveriansa tuossa. Matti taasen mietti\nsiinä, voisiko hän jollakin lailla hyväksensä käyttää tuota uutista,\nminkä hän oli kapteenille kertonut.\n\nNiin kului, kuten jo sanoimme, aikaa vähän ja Kallekin, vaikkei hän\nsyntymisestään saakka ollut koskaan muulloin kiirutta tehnyt, kuin\nainoastaan semmoisissa tiloissa, missä korjaamalla luunsa oli luullut\nvoivansa pelastaa selkänsä, rupesi jo tuskastumaan tätä omituista\nrannalla istumista, kun Matti vihdoin nousi ja sanoi:\n\n\"Nyt on aika\".\n\nKahden lähtivät nyt miehet hiljaan kävelemään hovia kohti. Ei näkynyt\nelävätä niin missään. He hiipivät hiljaan yrttitarhaa, käytävää,\nasuinhuoneen luo ja -- pysähtyivät akkunan alle, missä Matti vasta\nikään oli seisonut. Varovasti kurkisteli Matti tästä akkunasta\nkamariin. Siinä ei nyt näkynyt ketään. -- Viisaasti oli Matti tehnyt\nkun odotti. Sillä kauan oli kapteeni, kun oli saanut hänet ulos,\nkulkenut juuri tässä kamarissa, lattiaa mitaten, miettien, ennenkuin\noli lähtenyt sieltä.\n\nAkkunan vuorilautaa, missä saranat istuivat, tarkasteli nyt Matti\ntarkemmin. Se oli melkein irti. Hän tunnusteli sitä, hän huomasi, että\nsen saisi irti ilman aseetta.\n\n\"Ota vastahan\" -- sanoi hän Kallelle, joka yhtä levollisena, kuin olisi\nollut kysymys aivan tavallisesta, luvallisesta asiasta, oli tyhjentänyt\nlakkarinsa ja ruohoiselle kentälle laatinut koko joukon aseita ja\ntiirikoita. Kalle katsahti Mattia ja sitten akkunaa, ja näyttipä siltä,\nkuin olisi hän ollut vähän pahoillansa, kun näki, ettei tässä, ei\nainakaan kamariin pääsemiseen, tarvittu mitään asetta. Hän kun tuon\nnäki, korjasi jälleen aseensa lakkariinsa.\n\nPeukalonsa pisti Matti vuorilaudan ja seinän väliin. Vähäinen nyykkäys,\nvähäinen napsaus ja lauta oli irti. Kalle tuli nyt avuksi. Huokeasti\nkäännettiin akkuna vuorilautoineen. Sitä kokonaan irtaantumasta eivät\npidättäneet muut kuin haa'at, ja kun akkuna niistä nostettiin, olipa\nkulku vapaa patroni Kaarle-vainaan kamariin.\n\nMatti, kun oli akkuna hiljaan asetettu kentälle, loi silmänsä Kalleen.\nEpäilemättä mietti hän kumman heistä oli meneminen avatusta aukosta\nsisään. Matti ehkä arveli, että kamariin menevä tarvitsisi kaksi kättä.\nMutta epäilemättä luotti hän enemmän ainoaan käteensä kuin Kallen\nmolempiin, sillä hän kuiskasi nyt: \"odota ja ota vastaan\" -- ja hiipi\nilman Kallen avutta huoneesen.\n\nLinnut alkoivat puistossa aamuvirsiänsä laulaa. Taivas oli kirkas ja\nselkeä, rusottava hohde ennusti päivän tuloa; ilma oli lämmin ja ihana.\nKaikki ennusti kaunista päivää. Mutta oliko miehillä -- Matilla ja\nKallella -- aikaa huomata mitään semmoista!\n\nUudestaan, toistamiseen seisoi nyt Matti samana yönä patroni Kaarlen\nkamarissa. Hän oli nyt yksin siinä. Kaikki, mitä siinä löytyi, oli\nhänen.\n\nHän silmäili ympärilleen ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin\nlintusien aamuvirsiä, -- mutta ne eivät Mattia peloittaneet; ei näkynyt\nelävää muuta, kuin Kallen ilkeä naama, joka akkuna-aukosta kurkisteli.\nMutta kumminkin näkyi Matti yhtäkkiä säpsähtävän. Hän, kun katseli\nympärilleen, näki seinällä patroni Kaarle-vainaan emännän kuvan; ja sen\nsilmät seurasivat häntä, jos mihin hän liikkui kamarissa. Tuo näkö\npisti Mattiin. Hänenkin sielunsa läpi kulki muistoina entiset eletyt\naikansa, jolloin hän nuorena, eikä näin kauas pahuuden tielle\nehdinnynnä, näki elävänä sen, minkä kuva nyt häntä varoitti --\nvaroitti! Niin, sillä jotakin varoituksen tapaista tunsi Matti\nsydämensä pohjalla liikkuvan. Mutta se piste kadotti paikalla,\nsilmänräpäyksessä kärkensä, ja ennenkuin Kalle ennätti ruveta\nihmettelemäänkään; -- se kadotti kärkensä, sillä Matin silmät näkivät\nnyt, mitä ne olivat hakeneet. Siinä vuoteen -- saman vuoteen, mihin\npatroni Kaarle oli kuollut -- ja seinän välissä seisoi lipas, tuo,\njonka Matti hyvin tunsi, sillä siitä oli hänelle palkkansa maksettu,\nkun hän kapteenille ilmoitti, ettei Rytilän nuori patroni enää ollut\nolemassa.\n\nNyt ei hän enää viipynyt. Hän kulki lippaan luo ja koetti nostaa sitä.\nHänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän tiesi, että tässä pienenlaisessa\nrautalippaassa tallensi kapteeni niitä tavaroita, joita varten hän\noikeestaan oli elämäänsä tähän saakka elänyt. Hän tarttui lippaasen,\nkoettaen nostaa sitä. Se oli raskas, se ei liikahtanut. Matti ponnisti\nvoimiansa. Ei, lipas ei liikahtanut. Hän kyyristyiksen nyt syvemmästi\nkatselemaan aarre-arkkua, ja hänen kasvoistaan katosi ilo. Lipas oli\nneljästä kohden isketty kiini laattiaan, ja siinä piti sitä kiini\nseinän puolella kaksi munalukkoa. Matti, kun tämän huomasi, kirosi\nhiljaan julman kirouksen, mutta hän ei ollut niitä, mitkä aiottua työtä\nkesken heittävät. Hän meni Kallen luo ja kuiskasi hänelle sanan, ja\nKalle tyhjensi nyt lakkarinsa Matin käsiin. Pian sen jälkeen makasi\nAmanda vainaan kuvan alla patroni Kaarlen kauniilla peitteellä\npeitetyllä vuoteella vasarat, hohtimet, tiirikat ja vähäinen\nkoiranleuka.\n\nNyt alkoi työ. Lipas oli, jos miten, irti lattiasta otettava, sillä sen\nkantta särkeminen ei käynyt; se olisi saanut koko talon väen jalkeille.\nSiinä nyt tarkastettiin lattiaan isketyt rautalevyt; niitä ei käynyt\nkatkominen. Raspinaulat olivat puukolla irroitettavat, leikattavat\nlattiasta.\n\nHiljaan siirrettiin vuode. Polvilleen laskeusivat miehet lippaan eteen\nja hiki heidän otsastaan osoitti pian, että tässä tehtiin työtä suuren\npäiväpalkan edestä. Neliskulmaista palaista, jonka keskellä raspinaula\noli, leikkasi lattiasta Kalle. Matti koetti puralla isontaa reikää\ntoisen raspinaulan ympäriltä. Jos nämä saataisiin irroitetuiksi, sitten\nolisi pohja lippaasta leikattava. Matti, näetsen, tiesi, että pohja oli\npuinen. Koko lipasta irroittaminen oli mahdotointa, sillä munalukkoihin\nei päässyt aseilla; ne olivat liian likellä seinää.\n\nTyö kävi sukkelasti ja hiljaan. Miehet olivat tälläisiin tottuneet.\nVihdoin nousi Kalle. Hän oli tehnyt osansa. Sarana, jolla rautakisko\noli lippaassa kiini, kääntyi, kiskon toinen pää, joka oli ollut\nlattiassa kiini, nousi ja sitä seurasi tuuman kanttikulmainen pala\nlattiasta.\n\nReikä, jonka naula oli tehnyt lattiaan, isoni Matin puratessa yhä\nenemmän. Hän painoi vasaran kantapuolella puraa, jota sitten hohtimen\navulla väänsi ympäri.\n\nÖinen työ näkyi miehille onnistuvan.\n\nPäät toisissansa kiini olivat miehet työskennelleet, toinen toisestaan\nhuolimatta. Mutta kun Matti oli saanut työnsä loppuun ja sarana\nvähäisen äänsi, kun hän sitä käänsi, käänsi Matti päätänsä\nkatsellakseen, mitä Kalle oli saanut aikaan. Se liikunto oli onneton.\n\nKalle, joka oli polvillaan seisonut, otsa miltei laattiassa kiini,\nnousi nyt äkkiä, niinkuin jo sanoimme. Mutta samallapa kävi hänen\npäälakensa kovasti Matin naamaan, ihan juuri siihen kohtaan siitä, joka\noli hellin. Me muistamme, että Matin nenä tappelussa Varpusen Laurin\nkanssa oli mäsäksi murtunut. Juuri tähän pakoittavaan kohtaan naamasta\nsattui kovasti Kallen pää.\n\nSe kävi kipeästi. Matti ei ollut hellä-ihoinen, mutta tämmöistä\nkolausta hän ei voinut kärsiä. Muistamatta paikkaa, missä oli, päästi\nhän julman ulvonnan. Ajattelematta mitään, syöksyi hänessä hänen\nvihansa tyynen miettimisen rajoja ulommalle, ja ennenkuin Kalle, joka\nyhteensattumisesta jälleen oli vaipunut polvilleen, ehti nousta, oli\nMatti vasaralla, joka hänellä oli kädessä, iskenyt toveriaan päähän. Se\nisku oli vihan, tulisen suuttumisen, ja se semmoinen isku ei ole\nleikintekoa. Vasaran kärkipuoli oli pian reikiään asti uupunut Kallen\naivoihin. -- Ja Kalle vaipui, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä\nlippaan päälle.\n\nSilmänräpäyksessä oli se tapahtunut. Matti, kun tekonsa näki, tyyntyi.\nHän ymmärsi kohta, ettei hänellä enää auttajaa ollut. Hän nousi\nseisalleen ja katseli ympärilleen, mutta silmäilyksillä, joista järki\noli kadonnut. Hän puristi kättänsä äärettömästi pakoittavaa murtunutta\nnenäänsä vastaan.\n\nNiin seisoi hän kauan. Vähitellen tointui hän. Hän tarttui toveriinsa,\npani hänen makaamaan lattialle. Kallesta oli jo henki lähtenyt. Kuvan\nsilmät seinällä seurasivat murhaajaa.\n\nMatti tointui kokonaan. Hän osasi ajatella tekoaan. Hän ymmärsi\nasemansa. Hän kuunteli, mutta vielä oli kaikki hiljaista hänen\nympärillään. Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän\nloi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen.\n\nJos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui,\nolisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla.\nSiinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan.\nAhneuden piru valtasi; vihan piru karkoitti, samassa määrässä kuin\nruumiillinen tuska ja kipu vaivasi Mattia, katumuksen kauas, kauas\npois.\n\nHän katseli puolitekoista työtä ja hän päätti sitä jatkaa. Akkunasta\nkävi hiljainen tuulen henki yhä, likemmälle lähestyvän päivän enne;\nauringosta alkoi jo reuna näkyä taivahan rannalla.\n\nHän katseli vielä kerran ympärilleen. Hän lähestyi ovea, joka vei\nsaliin. Hän salpasi sen. Ja sitten palasi hän työhönsä.\n\nHän isonsi reikää raspinaulan ympärillä. Hän teki raivoissaan työtä.\nNyt, nyt oli saalis saatava, voitto voitettava -- tahi ei koskaan. Sama\nkurjuus, kuin tähän saakka, jäisi hänelle osaksi, ellei hän nyt\nonnistuisi. Vanhan merimiehen kaikki ajatukset olivat kiini työssä.\nMurtunutta jäsentä ei pakoittanut nyt; hän ei ainakaan tuntenut sitä.\n\nHän teki kiiruutta. Aika oli kallis, hän tiesi sen. Hän olisi antanut\npuolet lippaan sisällöstä, jos hänellä nyt olisi ollut toinen kätensä\ntallella.\n\nMutta kulkipa se työ yhdelläkin kädellä.\n\nKulki, mutta hitaasti... Se kulki kumminkin, ja jo irtaantui raspi. Se\nliikkui reijässä, se löyhtyi löyhtymistään. Väänne vielä ja -- se oli\nMatin kädessä.\n\nHän pyyhki pois hien otsaltaan. Hän nousi ja katseli ympärilleen, hän\nkatseli kuollutta. Aurinko oli milt'ei kokonaisuudessaan näkyvissä. Ei\nlevolle aikaa, nyt työhön jälle.\n\nHän nosti lipasta; se nousi. Se oli vaan munalukoista kiinni enää. Se\nnousi, niinkuin arkun kansi nousee, kun sitä nostetaan. Hän kaasi\ntuolin ja työnsi sen lippaan ja lattian väliin. Ja nyt tarttui hän\npuukkoonsa. Lippaan pohja oli au'aistava.\n\nHän viilsi sauman pitkin lippaan pohjaa. Puukko pystyi hyvin; vielä\nviille ja suuri palanen puuta lohkesi pohjasta. Hän iloitsi, mutta\nsamalla, kuta enemmän työ loppua läheni, sitä levottomammaksi meni\ntyömies. Hän vapisi joka jäsenessään.\n\nMuutama silmänräpäys vielä ja patroni Kornmanin riipus on Jolsan Matin\nkäsissä.\n\nMitenkä! Onnistuuko murhaajan ja rosvon työ? Aurinko, joka valaisee\nhänen kasvojansa, eikö se herätä ketään keskeyttämään ilkurin aikeita?\n-- Ei! Linnut ne laulavat puissa, ja taampaa tuntuu meren ykstoikkoinen\nläykky rantaa vastaan. -- -- -- Muuta mitään ei kuulu Jolsan Matin\nympärillä.\n\nHänen työnsä onnistuu siis, hän saa periä Kontion Kallenkin osan -- --?\n\nSaamme nähdä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nProvastin perhe.\n\n\nMe heitimme Heikin nukkumaan houreellista unta tien syrjään, joka vie\nKarva-Annan asunnosta Rytilään. Poika parka ei kestänyt sitä\nponnistusta, jossa viimeisenä vuorokautena oli ollut. Hän makasi siinä\ntien syrjässä. Kallioita tiellä ei puuttunut; mutta katajapensaan\nsyrjästä, missä hän makasi, ei tiennyt häntä kukaan hakea.\n\nPäivä kului kulumistaan ehtoolle. Yhäti makasi siinä poika. Väliin oli\nhän illan puoleen vähin herännyt, koettanut nousta, mutta aina vaipunut\njälle takaisi kesäiselle kentälle.\n\nNiin oli hän maannut kauan. Aurinko rupesi jo laskemaan. --\n\nMutta silloin heräsi poika. Hän tunsi, että joku häneen koski, että\njoku häntä nuuski. Ja samalla kuuli hän, että koira hänen vieressänsä\nhaukkui.\n\nHän avasi silmänsä. Suuri koira seisoi hänen vieressään ja nuoli hänen\nkasvojansa, mihin verta oli hyytynyt. Hän koetti nousta, mutta hän ei\njaksanut. Hän oli liian heikko siihen. --\n\nPaikka, missä hän makasi, oli ihan tien syrjässä. Kun hän nosti\npäätänsä, kuuli hän tieltä ääniä. Siitä sivu, missä hän makasi, kulki\njoku.\n\nTämä kulkeva oli jo koiran käytöksestä huomannut, että jotakin outoa\noli tien syrjässä. Hän oli jo pysähtänyt hevosensa, kun näki, että\nkatajapensaan vieressä ihmisen pää pistihe esiin ja jälle katosi. Hän\nmeni pensaan luo.\n\nSiinä makasi Heikki, koira seisoi hänen vieressään ja heilutti\nystävällisesti häntäänsä. Vanha mies kyykistyi makaavaa katsomaan.\nVanhus ei tuntenut Heikkiä; mutta Heikki tunsi vanhuksen.\n\n\"Provasti!\" -- sanoi hän hiljaan.\n\nProvasti se olikin, provasti Wern, joka palasi kotiinsa sairaan tyköä.\n\n-- \"Kuka sinä olet, poika, ja mistä tuommoisessa tilassa?\" kysyi hän ja\nkyykistyi vielä alemmaksi pojan tuo.\n\n\"Varpulan Heikki!\" vastasi Heikki hiljaan.\n\nNyt tunsi provasti hänen. Tahikka paremmin sanoaksemme, hän muisti\nnimestä, jonka kuuli, tapauksen kestikievaritalossa.\n\n\"Jumalan nimeen poika! mitä sinua on kohdannut!\" huusi hän.\n\nHeikki kuuli kysymyksen. Hän koetti vastata, mutta samassa kun hän\nmuistutteli itselleen, mitä häntä oli kohdannut, mitä varten hän äsken\noli niin kiirutta tehnyt, sekausivat hänen ajatuksensa. Hän luuli\nnäkevänsä Jolsan Matin vieressänsä ja hän huudahti kovasti, ja hänen\npäänsä vaipui jälle alas. Heikkous oli vieläkin voittanut.\n\nProvasti huomasi nyt, ettei hän Heikiltä, siinä tilassa, jossa tämä nyt\noli, voisi saada mitään tyydyttävää selitystä. Poikaa ei myöskään\nkäynyt tänne jättäminen. Provasti koetti sentähden nostaa houraavaa,\nsaadaksensa häntä kääseihinsä. Se hänelle vihdoin, vaikka suurella\nvaivalla onnistui.\n\nJa provastin sylissä yhden istuttavissa kääseissä saapui Heikki puolen\ntunnin kuluttua pappilaan. Rytilän sivu siinä ajettiin juuri kuin\naurinko alkoi laskea. Vastahan tulioille, jotka kummastellen katsoivat\nprovastia ja kysymyksiänsä tekivät, ei provastilla nyt ollut aikaa\nmitään vastata. Hän kun Rytilän sivu ajoi, oli aikonut sinne viedä\nsairaan haavoitetun, mutta jotakin hänessä, jolle ei hän itse voinut\nselitystä antaa, esti häntä sitä tekemästä. Pappilaan oli tosin vähän\npitempi matka ja sairaan tila epäiltävä -- mutta kumminkin oli sairas\nsiellä paremmassa turvassa. --\n\nProvasti Wern oli vanha, rehellinen mies. Miksikään suureksi maailmassa\nei häntä ollut aiottu. Hän hoiti virkaansa uskollisesti ja auttoi,\nmissä näki apua tarvittavan. Hän ei kantanut nurjaa mieltä ketään\nvastaan -- sen osasi hän, kun tutkinnolle oman itsensä kanssa rupesi,\ntunnustaa -- mutta löytyipä yksi ihminen, jota hän inhoi. Tämä ihminen\noli kapteeni Kornman. Min tähden hän häntä inhoi. Sitä hän ei kellekään\nsanonut; hän hämmästyi, kun hän tätä itsessään ajatteli -- mutta hän ei\nvoinut inhottavasta tunteesta päästä, kun hän näki kapteenin. Hän tiesi\nitsessään että hän _tiesi_ enemmän kapteenista kuin kukaan muu, vaikka\nei hän voinut toteen näyttää näitä tietojaan. Se silmäily, jolla\nkapteeni oli patroni Kaarle Kornman vainaan pientä poikaa silmäillyt\nyöllä, jona läksivät kuolevaisen kamarista, se silmäily muistui usein\nprovastin mieleen ja se sanoi hänelle sanoja paremmin, mitä kapteenin\nsydämmessä liikkui. Kun sitten poika katosi ja hänen ruumiinsa\nlöydettiin, uskoipa provasti tosin että patroni vainaan ainoa\nperillinen oli elävitten joukosta kadonnut, ja sitä uskoansa ei hän\nsalannut, mutta jos joskus tuli kysymys siitä kuka tämän pienosen oli\nhävittänyt, niin silloinpa salasi provasti vastauksen. Hän muisti\nsilloin silmäilyä, minkä kapteeni oli veljensä poikaan heittänyt, ja se\nsilmäily sanoi provastille, mitä provasti ei muille kertonut. --\n\nProvasti oli, niinkuin sanoimme, jo ijäkäs mies. Hänen perhettään hoiti\nhänen sisarensa, -- leskirouva Renner; perhettään! -- niin jos hänellä\nolisi perhettä ollut. Provasti oli naimaton; hänellä siis ei perhettä\nollut, vaikka hän useinkin perheestään puhui. Mutta siihen luki hän\ntämän sisarensa ja hänen kaksi tytärtään. Näitä rakasti provasti\nniinkuin omia ainakin rakastetaan. Anna, vanhempi leskirouvan\ntyttäristä, oli jo useita vuosia päälle kahdenkymmenen. Hän oli\nkivuloinen ja siitä syystä sedän lemmitty; nuorempi tyttö Liina sitä\nvastaan -- kolmetoista vuotinen hempukka -- oli terve, raitis ja\nkaunis, kuin kedon kukkaiset, joita hän siskoiksensa kutsui, oli\niloinen kuin lintu vapaudessaan, oli hellä niinkuin laupeus itse -- ja\nnäistä syistä oli hän sedän lemmitty. Ikäväksi oli provasti tuntenut\npäivänsä ennenkuin rouva Renner hänen luokseen muutti asumaan! Tämä oli\ntapahtunut viisi vuotta niitten seikkain jälestä, jotka olivat\nyhdistyksessä patroni Kaarle Kornmanin kuoleman kanssa. Liina oli\nsilloin pieni 3 vuotias lapsi. Mutta siitä päivästä, jona Liina\npappilassa enskerran keinui setänsä polvella, oli ukon ikävä kadonnut.\nProvastin riemu oli siitä lähtein pitää silmällä, mitenkä tyttö kasvoi,\nmiten hänen kauneutensa kehkeytyi; miten hyvien avujen alkeet hänen\nsydämessänsä päivä päivältä työnsivät juurensa aina yhä syvemmälle,\nsamalla kuin ne jokapäiväisessäkin elämässä näyttivät hedelmiänsä.\n\nPappilan matalalla portaalla istuivat sisaret. Äiti, rouva Renner, pani\nkyökissä palkollisille evästä, kun näiden huomenna oli mentävä johonkin\nulkotyöhön etäämmälle kotoa. Anna nojasi päänsä nuoremman sisarensa\nrintaa vastaan ja nuorempi sisar leikki sormillaan vanhemman sisaren\npalmikkojen kanssa. He odottivat siinä armaan setänsä kotiintuloa.\nLiinan vieressä makasi kirja vielä auki; siitä oli hän vasta lukenut.\nAnna oli luettanut häntä ja Liina osasi läksynsä. Liinan päivät olivat\njaetut kahtia; toinen puoli niistä oli äidin omaisuus; se puoli kului\nkotoisissa askareissa. Toinen puoli oli provastin ja se kului\nlukemisissa. Provasti oli itse ottanut kehittääksensä niitä tiedon\ntaimia, mitkä Liinan terävässä ymmärryksessä jo olivat siemenestänsä\npuhjenneet. Ja Liinan iloisimmat hetket olivat ne, jolloin setä\nhymysuin ja hellin silmin taputti hänen kullan-keltaisia kiheriä\nhivuksiaan ja kiitti häntä, kun oli \"vettä valain\" osannut osattavansa.\n\nNyt odotti Liina tällaista hetkeä. Hän oli jo kauan sitä odottanut;\nolipa ikävissään vielä kerran ja taasen vielä kerran lukenut läksynsä.\nMutta nyt pani hän pois kirjan eikä uhannut enää katsoakaan siihen tänä\niltana.\n\nAnna, joka sanomattomasti rakasti sisartansa, painoi hänen päänsä\nrintaansa vastaan. Rouva Renner tuli kyökistä ja lausui, että nyt oli\nhän työnsä lopettanut. Silloin huomasivat Liinan silmät ensiksi, että\nhänen armas setänsä tuli.\n\nHän nousi ja juoksi tullutta vastahan. Mutta kun hän näki, että\nprovasti nyt ei yksin tullut, että hänellä oli sylissänsä poika, jonka\npää lepäsi provastin olkapäätä vastaan, silloin huudahti hän.\n\nMutta provasti käski erään palkollisista, joka pihalla seisoi, luokseen\nja tälle uskoi hän tainnoksissa olevan nuorukaisen.\n\nEi nyt tullut Liinan luettelemisesta mitään. Hän ja rouva Renner\nkoettivat kaikin tavoin saada nuorukaista virkeämään.\n\nSemmoista huolta kuin äiti ja tytär tässä osoittivat orvolle, ei ollut\nkukaan ennen osoittanut.\n\nHän oli kannettu kyökkikamariin; siellä oli hänelle vuode laitettu ja\nsiinä, ihan outojen hoidettavana, makasi nyt Varpulan Laurin ottopoika.\n\nIhan outojen, sanoimme. Mutta eipä Heikki niin ihan outo ollut enää\npappilan väelle, kun oli provasti heille ilmottanut kenen hän oli\ntaloon tuonut. Kaikki muistivat, minkä hyvän työn Heikki ja Antero\nolivat provastille ja koko pitäjälle tehneet Raasilassa muutamia vuosia\ntakaperin.\n\nEi kummaa siis, että Heikkiä tavallista hellemmin hoidettiin. Hänen\npäälakeansa, jossa hivukset olivat hyytyneesen vereen takertuneet,\npestiin, ja taitavalla kädellä asetti rouva Renner syville haavoille\nsuuren laastari-tilkun. Heikki, kun tätä tehtiin, ei oikeen tiennyt\nmitä tapahtui. Vasta silloin kun päänsä oli puhtaaksi pesty, ja kun\nLiina oli kaatanut hänen suuhunsa pikarillisen viiniä, tointui hän\ntäydellisesti ja silmäili kummastelevin silmin ympärilleen.\n\nJa taasen muisti hän viimeiset tapaukset, ja kun hän ne muisti, eipä\npaljoa puuttunut, ettei hän olisi ruvennut haaveksimaan.\n\nHyvä hoito piti hänet kumminkin toimessa. Ja nyt kertoi hän rouva\nRennerin, Liinan ja provastin kuullen, mitä kaikkea hän oli nähnyt,\nmissä kummissa ollut viime vuorokauden kuluessa. Ja mainitsipa hän tätä\nkertoellessaan, mihin hänen matkansa meni, kun hän pyörtyi tien\nsyrjään.\n\nProvasti kuuli hirmustuen Jolsan Matin aikeita, jotka Heikki nyt kertoi\nsen mukaan kuin hän näitä Matin suusta oli kuullut. Ei ollut siinä\nepäilemistä, ett'ei Rytilässä murtovarkautta tapahtunut ja ihanpa juuri\nsamana hetkenä, jona Heikki siitä kertoi.\n\nMe tiedämme, ettei provasti ollut kapteeni Kornmanin ystäviä. Mutta\nnyt, kun hän kuuli kapteenin olevan vaarassa, unohti hän sitä inhoa,\njonka hän muuten aina tunsi, kun kapteenin nimen vaan mainittiin. Hän\npäätti kohta lähteä Rytilään, jos vielä mahdollista olisi, estämään\naiottua rikosta. Hän pelkäsi, vaikka kiiruttakin tekisi, kumminkin\nmyöhästyvänsä, sillä yötä oli jo koko joukon kulunut.\n\nKaikki talonväki tuli liikkeelle. Kolmen rengin kanssa oli provasti,\nmitä pikemmin ehti, lähtenyt murtovarkautta estämään. Pelkoon jäivät\nLiina, Anna ja rouva Renner, sillä Jolsan Mattia pelättiin; pelkoon,\nvaikka provasti oli käskenyt heidän olla pelkäämättä. Heikki, kun oli\nnähnyt, minkä vaikutuksen kertomuksensa oli tehnyt, nukkui väsyneenä,\nheikkona raitistuttavaa unta.\n\nAsunto-huoneen rappusilla istuvat taasen Anna, Liina ja rouva Renner.\nOvi kyökkiin ja kyökistä kyökkikamariin on auki, jotta kuultaisiin, jos\nHeikki heräisi ja mitään tarvitsisi.\n\nSiinä istuvat he, mutta nyt on Liina kokonaan unhottanut kirjojansa. He\nodottavat pelvolla provastin tuloa. Niinhän se on. Kun tiedämme jotakin\nolevan tekeillä, olemme me levottomia; mieleemme kuvautua kaikemmoisia\npelon ja kuvitusten kyhäämiä kuvia, joita emme saa poistumaan, jotka\npäin vastoin yhä yltyvät ja vasta silloin katoovat, kun olemme saaneet\nkuulla, mitä on tapahtunut.\n\nSiinä nyt istui provastin perhe ja odotti isännän kotiin tuloa. Yö oli\nkaunis ja lämmin. Aurinko oli jo vähän noussut, kun provasti läksi; se\nnousi nyt nousemistaan. Linnut lauloivat pappilan viereisessä\nlehdistössä, mutta eipä Liinakaan nyt ihaillut niiden laulua. Kuta\nedemmäksi aamu ehti, sitä tarkemmin silmäili hän tietä, mitä provastin\noli tuleminen, ja vihdoin, kun odotuksensa häntä liiaksi rupesi\nrasittamaan, täytyi hänen lähteä kulkemaan setäänsä vastaan.\n\nHän kulki pitkän matkaa, hän palasi jälle omainsa luo. Hän kävi Heikkiä\nkatsomassa. Nuori poika lepäsi levollisesti. Liina lähti toistamiseen\nsetäänsä vastaan.\n\nUusi päivä oli alkanut. Naapuri-talojen väki oli noussut, valmiina\nryhtymään uuden päivän toimiin. Mutta aina sen mukaan, kuin väki\nennätti herätä ja nousta, kävipä provastin lähtö uutisena miehestä\nmieheen.\n\nSeinäkello oli lyönyt 9 provastin kamarissa, kun odotettu vihdoin\npalasi. Liina juoksi häntä vastaan, mutta hän vaaleni, kun näki vanhan\nsetänsä valvomisesta ja liikutuksesta kalpeat kasvot. Ja kysymys: \"Mitä\non tapahtunut, setä?\" joka jo oli luiskahtaa hänen huultensa yli, jäi\nkysymättä.\n\nLiina näki ja osasi arvata, että jotakin hirmuista oli Rytilässä\ntapahtunut.\n\n\"Viha on perintönä jäänyt Rytilään pienen Kaarlen katoomisesta\" --\nsanoi provasti kun omainsa pariin oli ehtinyt. \"Kirous asuu siellä!\"\n\nJa sitten kertoi provasti hirmustuneille kuulioille, mitä Rytilässä oli\nviime yön kuluessa tapahtunut.\n\nMe tiedämme jo osan siitä. Me jätimme miehen, jonka rinnassa ei sydäntä\nlöytynyt, taikka paremmin, jonka rinnassa kaikki tunteet olivat\nkivettyneet -- kuolleen murhatun toverinsa viereen. Me jätimme hänen\ntoimeen, jolla hän luuli saavuttavansa sitä, minkä piti maallisen onnen\nvartonaisena, yksin-omaisena pylväänä. Rahaa, rahaa, paljon rahaa!\nhuusi hänessä ääni, joka ei vähän vähäistäkään lukuun ottanut keinoa,\nmillä tätä saataisiin.\n\nHän oli tehnyt työtä, tehnyt uutterammin kuin koskaan ennen koko\nelinaikanansa. Jo oli työ palkkansa saava. Lippaan sisältö alkoi tulla\nnäkyviin aina yhä enemmän. Hän otti vuoteesta lakanan, sen levitti hän\nlattialle, ja siihen lateli hän mitä lippaasta sai.\n\nSuuria setelipakkoja oli hän laadellut lakanalle. Hänen synkät kasvonsa\nkirkastuivat. Hän oli jo rikas, sillä kenen muun kuin hänen olivat\npakat lattialla? Yhä kiiruummasti kävi hänen toimensa. Jo tunsi hän,\nkun kätensä lippaasen pohjasta pisti, että oli siellä astiakin. Hän\nisonsi vähän reikää pohjassa ja nyt tuli esiin ympyräinen astia. Matti\nnosti sen kannen. Nyt oli hänen työnsä täydelleen palkittu! Kauniita\nhopeariksiä oli astia täysi!\n\nNyt oli työ loppunut. Nyt lähtö.\n\nMatti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri.\nKaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli\ntoiset kaksi solmittavat.\n\nMutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja\nnäki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan.\nHän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt\nnäkivät. --\n\nProvasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi,\noli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä\nhänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja\nkun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.\n\nEllei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos\ntullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet\nRytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa.\nHe sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät\nhiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon\ntapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta\nmurtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt\nmiesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun\nerään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän\nkulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi\nhovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut\noikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää\nvastaan.\n\n\"Me olemme myöhästyneet\", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän\nnäki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen\ninnolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.\n\nVaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki,\ntahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä\nhän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti\nei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa\nsilmiänsä. -- Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne\npettäneet.\n\nMatti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli\nsaanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin\nollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää,\nkuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi,\nettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista\nmaailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja\nsiis -- koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän\nkorjata oman henkensä.\n\nHän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä\nakkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. \"Huone on\nympäröitty\", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota.\nHän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli\nsisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput,\njotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi,\njoka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli\nkaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi\nollut yökään, pimeä -- -- mutta ei! nyt oli valoinen päivä! --\n\nHän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä\nvaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi\nkäsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja -- siinä sai\nhän aikaa miettimisiin.\n\nHän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia\navattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat;\nsen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea;\ntämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.\n\nSiinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän\nerottikin niitä väliin.\n\n\"Se on mahdotonta!\" kuuli hän sanottavan.\n\n\"Hän ei ole tullut ulos\" -- kuuli hän -- \"Akkunasta ei, ja ovi\nporstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini\".\n\nNäistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.\n\nToivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi,\nrupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia;\nmuutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi\njättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa -- mutta nyt,\nkuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen\nmaailmansa.\n\nToivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet\nkuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut\nkuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut\nvielä kukaan tullut.\n\nMutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi\ntarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen\näänen.\n\nToivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin,\ntälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli\nkiini, niinkuin hiiri ansassa.\n\nAskeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät\nhiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi\nkulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.\n\nMatti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut\nhuomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut\nkukaan ylisillä käynyt.\n\nHänen jälkensä näkyivät tomussa -- ja näitä jälkiä oli nimismies\nhuomannut jo rappusilla. Matti oli ollut avojaloin.\n\nArkun luokse, missä Matti makasi, pysähtyivät askeleet. Matti tunsi\nnyt, että hän oli hukassa.\n\nJa tämä tuntonsa ei häntä pettänyt.\n\nSiinä seisoi arkun vieressä nimismies ja kapteeni Kornman sekä vielä\nkaksi talon trengeistä, kun arkku avattiin.\n\nSiinä makasi mies!\n\nMutta Jolsan Matti el ollut tavallisia miehiä. Hän kun varmaksi näki,\nettä piilopaikkansa oli löydetty, nousi siitä itse. Arkuus, joka vasta\noli saanut hänen vapisemaan, oli nyt kadonnut. Hän oli tosin vähän\nvaaleampi nyt kuin ennen, mutta äänessään ei ilmoittainnut\nminkäänlaista pelkoa, kun hän sanoi:\n\n\"Tässä on mies!\"\n\nVaikea on sanoa, mitä kapteeni Kornman ajatteli, kun näki entisen\nliittolaisensa tässä tilassa? Mitä tarkoittikaan tuo silmäilys, jolla\nmurhaaja häntä silmäili. Olipa siinä jotakin, jota taidettiin näin\nselittää: \"Nyt minä olen kiini. Minulla on edessäni kuoleman tuomio;\nluuletko, että minä pidän salassa sinun työsi, sinun, jonka tähden minä\nnyt olen tässä tilassa?\"\n\nKapteeni ymmärsi, että hänellä oli syytä pelätä Jolsan Mattia.\n\nSiinä ei paljon puhuttu. Matin ainoa käsi sidottiin ja sitten astuttiin\nalas ylisiltä.\n\nNämä tapaukset, sen mukaan miten hän niitä käsitti ja ymmärsi, kertoi\nprovasti perheellensä. Ja hän lisäsi:\n\n\"Matti tuotiin alas kamariin, missä rikokset olivat tapahtuneet. Siinä\nmakasi vielä murhattu toverinsa. Matti sai nähdä tekonsa. Minä puhuin\nhänelle siinä muutamia sanoja, koettaen että hänen sydämessään löytyisi\nvähäistäkään paikkaa, josta Jumalan sana voisi päästä sisälle, mutta\nturhaan. Hän vastasi vaan kirouksella\".\n\nJa sitten sanoi provasti Heikille:\n\n\"Sinä olit välikappale Luojan kädessä; ilman sinutta olisi murha ja\nvarkaus onnistunut\".\n\nHeikki oli pehmeällä vuoteellaan, missä aamu-yönsä oli levollisesti\nnukkunut, virkistynyt. Hänen päänsä oli vielä raskas; hänen koko\nruumiinsa hellä, mutta hän tunsi itsensä kumminkin melkein terveeksi.\nHän hämmästyi suuresti, kun hän kuuli, mitä kaikkea oli Rytilässä\ntapahtunut; mutta provastin lause vaikutti häntä, semminkin kun hän\nmuisti, että hän -- jos Matin kiini-saaminen todellakin oli hänen\nansionsa -- oli kostanut kasvatti-isänsä puolesta. Häntä ihastutti\nvielä enemmän uutinen, tahi paremmin sanoaksemme lupaus, minkä provasti\nnyt lausui:\n\n\"Tästä lähtein, poikani, on pappila sinun kotosi\". -- Se ihastutti\nhäntä, niin että hän unohti kaiken muun. Olla pappilassa, asua täällä\nja palvella kaunista mamsellia, joka häntä oli niin lempeästi hoitanut,\nse sai ilon liekin leimuamaan Heikin silmistä, varsinkin kun hän näki\nettä vanha rouva ja hänen tyttärensä mielihyvällä kuulivat tämän\nuutisen. Tämä lupaus vaikutti Heikissä, mitä eivät kaikki maailman\nrohdot olisi voineet vaikuttaa. Toista oli palvella pappilassa kuin\nRytilässä, toinen oli provasti isäntänä kuin Rytilän patroni.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVähäinen keskustelu ja sen seuraus.\n\n\nTutkintoa murhasta ja varkaudesta oli pidetty Rytilässä. Asia oli\nselvä; siinä ei ollut paljon tutkimista. Matti ei voinut kieltää, ja\nkun hän ei tätä voinut, pitipä hän kunnianaan tunnustaa rikoksensa\nsemmoisilla sanoilla, mitkä hämmästyttivät kaikkia. Siihen lisäksi\nhavaittiin hänen tunnustuksessaan viittauksia, mitkä olivat\nkummalliset. Nämä viittaukset koskivat rikosasiaa, joka olisi\ntapahtunut useita vuosia tätä ennen. Mutta näitä viittauksia ei\nymmärtänyt kukaan muu kuin Rytilän isäntä ja hän pelkäsi nyt. Sillä nyt\nei estänyt mikään Mattia puhumasta, mitä hänen ja kapteenin välillä oli\ntapahtunut. Kapteeni mietti itsessänsä puolustusta, millä tekisi Matin\nsyytökset tyhjiksi, jos tämä tunnustaisi mitään häntä, kapteenia,\nkoskevaa. Mutta Matti tyytyi viittauksiin ja kun kapteeni tämän\nhuomasi, hengitti hän vapaammasti. --\n\nTutkinto oli loppunut eikä nyt muuta kuin saattaa murhaaja turvalliseen\nvankihuoneesen, kunnes käräjissä hänen tuomionsa sanottaisiin.\nVankikulettaja oli jo saapunut Rytilään; nimismies oli kirjoittanut\npassin; lähtöä tehtiin.\n\nSilloin pyysi Jolsan Matti puhua muutaman sanan kapteenin kanssa. \"Hän\noli minun isäntäni yhdessä kun merta kulimme\", sanoi hän, \"ja siitä\najasta saakka on minulla jotakin sydämelläni, jota tahtoisin hänelle\nilmoittaa\". Matti oli tämän pyyntönsä lausunut alakuloisemmalla\näänellä, kuin vasta julman tunnustuksensa, ja tästäpä päättivät\nkuuliat, että Matti oli ruvennut heltymään.\n\nEi löytynyt minkäänlaista syytä kieltoon. Nimismies suostui pyyntöön ja\ntaasen olivat kapteeni ja hänen entinen laivamiehensä kahden kesken.\n\n\"Arvaatteko mitä minulla on sanomista?\" kysyi Matti, kun olivat ovet\nsuljetut. \"Ellette arvaa, niin minä tahdon sanoa teille sen. Minä aion\npuhua käräjissä asioita, jotka tapahtuivat toistakymmentä vuotta\ntakaperin\".\n\nKapteeni ei vastannut mitään. Matti tirkisteli häntä ilvenaurulla, joka\nvähitellen hyytyi hänen huulilleen, kun hän lisäsi:\n\n\"Ja minä voin siihen hankkia todistuksia, joita ette osaa arvatakaan.\nMiksi tähän saakka en ole puhunut mitään, sen te ymmärrätte; ei koira\ntoveriansa pure, ellei tarvis vaadi. Mutta nyt ovat asiat toisin. Minua\nuhkaa rangaistus ja tekö saisitte rauhassa nauttia tuon kirotun lippaan\nsisällön! Ei kautta kaikkien p--jen, ei! sanon minä. Jos illalla\nolisitte antaneet, mitä pyysin, olisipa Kontion Kalle vielä elossa,\nminä en olisi tässä, ja teillä ei olisi mitään pelkäämistä. Mutta nyt\non Kontion Kalle helvetissä, minä tässä, tämmöisessä tilassa, ja te\nolette joutumaisillanne samaan tilaan. Kuka on näihin syypää? Te ja\nteidän kirottu ahneutenne. Mutta eilismurkinoista ei ole puhumista?\nSiis kuulkaa nyt esitykseni: Ellette auta minua nimismiehen käsistä\nkarkuun, niin eipä tarvinne sanoa, mikä siitä seuraa. Voitte sanoa\nvaimollenne, että hän vieköön ylisille aviovuoteenne ja teettäköön\nyhden maattavan vuoteen, sillä Rytilä ei tule näkemään mies-isäntää,\nennenkuin velivainaanne poika on ajanut hiiteen isänsä surmaajan\nperheen\".\n\nTämmöistä puhetta entiseltä laivamieheltään ei ollut kapteeni koskaan\nkuullut. Hän huomasi, että nyt oli tosi käsissä. Matin viimeiset sanat\nolivat muistuttaneet häntä siitä, joka hänelle oli rakas, pienestä\ntytöstään. Hän ymmärsi, että Matti ei tyhjiä nyt puhunut.\n\n\"Ja miten minä voisin sinua auttaa?\" kysyi hän.\n\n\"Se on minun asiani\" -- vastasi Matti. \"Eikö Koskelan Antti ole täällä,\nja hän on määrätty viemään minua linnaan. Sanokaa hänelle, että te\nsuostutte täyttämään, mitä minä teidän puolestanne hänelle lupaan, jos\nhän päästää minun karkaamaan. Minä tunnen hänen\".\n\nKapteeni mietti vähän aikaa.\n\n\"Aika kuluu käsistä. Vastatkaa pian\".\n\n-- \"Minä lupaan ... mutta miten...\"\n\n\"Te lähdette noin tunnin kuluttua kaupunkiin, ajatte meidän sivu, ja\nparilla sanalla on asia selvä. Jos tähän suostutte, niin voitte sen\nnäyttää antamalla minulle nuo rahat, joita illalla pyysin. Te\npoikkeette tiellä Leenani luo ja sanotte hänelle, että hän varustaa\nillaksi veneen rantaan, sekä annatte hänelle rahat. Jos tuon teette,\nniin minä vannon kautta maan ja taivaan, että Jolsan Matista ette enää\nkuule mitään. Ja nyt vastatkaa ... pian. Joku tulee...\"\n\nKapteeni ei ennättänyt siinä suuresti miettiä; mutta hän tiesi, että\nvastauksestansa riippui paljo. Samassa kuin vaimonsa, joka ei voinut\nymmärtää, mitä Jolsan Matilla oli puhumista salaan hänen miehensä\nkanssa, avasi oven tyydyttääkseen uuteliaisuuttansa, vastasi kapteeni\nhiljaan: \"Minä lupaan!\"\n\nIlon hohde lensi Matin silmistä. Mutta kun nyt rouva astui huoneesen,\nsanoi hän: \"Tiesinhän minä, että sääliksi käy teille laiva-miehenne\nonnettomuus. Minä kiitän teitä, että lupaatte pitää huolta Leenastani,\njottei hän nälkään kuole\". -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapuolella samaa päivää levisi kummallinen huhu pitäjässä. Talosta\ntaloon oli aamupäivällä uutinen kulkenut murtovarkaudesta ja murhasta\nsekä Jolsan Matin kummallisesta kiinni saamisesta; mutta nyt --\niltapuoleen samaa päivää -- tiedettiin kertoa, että Matti oli Koskelan\nAntilta päässyt karkuun. Neljä miestä oli tielle äkki-arvaamatta\ntölmännyt metsästä, repinyt Antin pahan-päiväisesti ja vapauttanut\nMatin.\n\n\"Sillä peijakkaalla oli liittolaisia\", -- sanottiin, -- \"mutta kyllä\nhän ei kauan ole vapaana!\"\n\nNiin sanottiin; mutta eipä arvelu näkynyt toteuvan. Päiviä kului,\nviikkoja kului, kuukausia kului. Jolsan Mattia vaan ei kuulunut. Hän\noli kuin maailmasta kadonnut. Ja mikä vielä kummempi, Leena, hänen\nvaimonsa, oli myöskin kadonnut, ei vaan Karva-Annan töllistä, mutta\nmyöskin koko seudusta. --\n\nRytilässä valtasi Wappo-rouva. Kapteeni oli lähtenyt merelle. Mutta\npappilassa eli Heikki uutta onnellista elämää.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nSYYLLISET.\n\n\n\n\nI.\n\nKauppias ja hänen puotipoikansa.\n\n\nKolme vuotta oli kulunut siitä hirveästä murhatapauksesta, josta\nviimeksi puhuimme. Vuodessa ehtii paljon tapahtua -- jos vuosi\ntapauksille rupeaa, saatikka sitten kolmessa. -- Mutta kuluupa vuosi\nyksityisenkin elämässä väliin niin rauhallisesti, ettemme voi sanoa\njuuri mitään merkillistä sen kuluessa tapahtuneeksi. Olot muuttuvat --\nsillä muuttuvaista on kumminkin kaikki maailmassa -- niin vähitellen,\nettemme sitä itse huomaa. Lapsi kasvaa, vanhus vanhenee -- on siinäkin\njo muutoksia, vaikka ovat näkymättömiä meille, jotka itse näiden\nmuutosten keskellä elämme. Kuluupa väliin toinenkin, väliin kolmaskin\nvuosi -- väliinpä vielä useampia ettei -- niinkuin sanomme --\nympäristössämme mitään tapahdu.\n\nNiin oli ollut laita pappilassa, niin Rytilässä, niin kauppias\nKarlgrenin talossa. Raasilassa ja Mannilassa olivat isännät kuolleet;\nmutta eipä se minkäänlaista häiriötä muitten elämässä tehnyt. Mattilan\nisäntä oli saanut myllyssä oikean kätensä mäsäksi survotuksi, mutta\nsepä vaara hänen oma asiansa. Varpulassa emännöitsee nyt Loviisa, joka\nnäiden vuosien kuluessa on mennyt naimisiin. Anna on vanhentunut; suru\nja ensimmäisen vuoden köyhyys ovat tehneet hänestä vanhan eukon, joka\nsydän-ala-tautinsa tähden polttaa tupakkaa. Suurimmat osat päivää\nistuen takalla. Lauri, näetsen, ei palannut kaupungista. Hänen jalkansa\nhakattiin pois, mutta jalan-jäännökseen pääsivät kylmän-vihat, ja ne\nkaasivat parhaillaan olevan miehen hautaan. Se työ oli Jolsan Matin.\nAntti, Liisa ja Eeva auttavat sisartaan ja lankoaan. Päivä kuluu,\ntoinen tulee; ja jos Varpulassa kävisit ja kysyisit nyt: Mitä kuuluu?\nsaisit varmaankin vastaukseksi: Eipä juuri mitään. Aika lieventää\nsurut, lieventää kaikki; siispä muutokset, jotka ajan pitkään ovat\ntapahtuneet, ovat -- mitättömiäkö? Jolsan Matista, jonka syyksi todella\nluetaan Kontion Kallen ja Varpulan Laurin kuolema, ei ole sen\nkoommin kuulunut mitään. Hän katosi, kuten salama, näkymättömiin,\ntietämättömiin Leenanensa. Hänestä puhuttiin ensi aikoina paljo; mutta\npianpa puhe hiljentyy, kun ei se uusia virikkeitä saa; ja mistäpä näitä\nvirikkeitä saatiin kun Jolsan Matti oli kadonnut? --\n\nOn syksyinen, sumuinen päivä. Kauppias Karlgren istuu raha-arkkunsa\nedessä. Ukko on näitten kolmen vuoden kuluessa vanhentunut. Hänen\nselkänsä on kyyristynyt; hänen henkeänsä ahdistaa ja vatsassansa on\nhänellä miltei alituinen tuska. Varmaa on kaikille, jotka ovat oppineet\nulkonäöstä tuomitsemaan ihmisen ijän pituutta, että kauppiaan sitä\ntietämättä kuolema juuri paraikaa tarkastaa ja lopettaa hänen\nelin-kirjansa Tulot ja Menot. Mutta kauppias Karlgren ei ensinkään\ntahdo kuulla semmoisesta kirjan-pitäjästä. Hänelläkö nyt olisi aikaa\nkuolla, kun kaikki asiat käyvät pyörien edistymiseen päin, kenenkään\ntietämättä, kenenkään kuulematta, niinkuin hyvin voidellut pyörät,\nmitkä eivät ääntä anna. Hän ei tahdo tietää kenestäkään toisesta\npuukhollarista kuin Anterosta, joka niin on voittanut ukon\nluottamuksen, jotta Antero on luopunut tuosta entisestä filosofiastaan\nja heittänyt pois kotivarkauden. Syynä tähän on itsessä asiassa se,\nettä Karlgren on testamentannut Anterolle -- \"jos kuolisi, mistä Jumala\nvarjelkoon\", -- niinkuin sanat testamentissa kuuluvat -- kaiken löysän\nja irtaimen omaisuutensa. Tuo seikka vaikutti Anterossa, mitä ei mikään\nmuu olisi vaikuttanut. Hän näki, että kauppias suurilla askeleilla\nlähestyi sitä ovea, jostei enää takaisin palata, ja nyt ansaitsi hän\nkauppiaan koko luottamuksen. Kauppias rupesi nyt vasta näkemään, että\nAnterolla oli pää. Sillä Antero johti häntä nyt kauppa-asioihin, joista\nKarlgren ei ennen osannut aavistaakaan. Totta on, että Anterolla usein\noli paljon tekemistä, etenni alussa, ennenkuin hän sai kauppiaan\nryhtymään uusiin asioihin, syynä siihen kun oli, ettei kauppias näitä\nasioita ymmärtänyt; mutta kun oli Antero ne selittänyt -- väliin niin\ntarkkaan, että niitä olisi pieni poikakin ymmärtänyt, -- ja kauppias\noli huomannut, miten edulliset ne hänelle olivat -- niin ihastui hän\nAnteroon, ja juuri eräänä tälläisenä ihastuksen hetkenä oli hän\nteettänyt testamenttinsä, josta hän jo sitä ennen -- samate ihastuksien\nhetkinä -- oli puhunut. Tuo testamentti oli oleva salainen, mutta eipä\nse niin aivan salassa pysynytkään, sillä Antero, joka piti huolenaan,\nettä se laillisesti tehtiin, ei voinut olla siitä puhumatta. Huhu\nsiitä levisi ja nähtiinpä silloin eräänä päivänä kummia kauppiaan\nkonttorissa. Wappo, Rytilän emäntä, Karlgrenin sisar, sai tiedon siitä,\nja tämä tieto sai aikaan veljen ja sisaren välillä kovan kiistan.\nAntero arvasi kohta, kun näki rouva Kornmanin ajavan pihalle, mistä\npäin tuuli, ja ennätti parhaaksi kuiskuttaa kauppiaan korvaan:\n\"Kieltäkää, ettette ole mitään testamenttia tehnyt\" -- kun Wappo astui\nsisään. Miten siinä sitten kiisteltiin, tuli rouva vihdoin siihen\npäätökseen, että koko huhu oli vaan -- ilkurien sepittämä. Mutta\nkauppias ihmetteli Anteroa siitä päivästä vielä enemmän; sillä miten\ntiesi Antero Wapon asiaa? -- Antero näytti rouvalle Karlgrenin\nkauppahuoneen salaisen kirjan, jonka hän itse piti, ja josta sivumennen\nsopii sanoa, ettei kauppias itse paljon mitään siitä ymmärtänyt,\nvaikkei se juuri niin kaksinen ollut. Se salainen kirja. Antero näytti,\nniinkuin sanoimme, kirjan rouvalle ja ilmaisi hänelle, millä kannalla\nKarlgrenin kauppa-huoneen asiat olivat. Ja rouva, joka Anteron\nselityksistä huomasi, että veljensä oli monin verroin rikkaampi kuin\nkukaan oli osannut ajatellakaan, ihastui kun Antero lisäsi: \"Tämä\nkaikki tulee teille hyväksi ja vieläpä enemmän, jos kauppias saa elää\".\n-- Sitten oli Antero vielä lausunut: \"jos niin onnettomasti kävisi,\nettä kauppamies kuolisi, niin toivon minä saavani nauttia uudelta\nisännältäni, Rytilän patronilta ja hänen vaimoltaan samaa luottamusta,\nkuin olen nauttinut nykyiseltä isännältäni\". -- \"Se en tietty\" --\nvastasi siihen rouva, mutta itsessään ajatteli hän: \"Kunhan veli on\nkunnolla haudassa, niin kyllä sinä palkkasi saat\". -- Ja mitä palkkaa\nhän tarkoitti, sen kyllä ymmärsi Antero.\n\nSamassa määrässä kuin kauppiaan luottamus Anteroon lisääntyi, oli hän\nruvennut häntä kohtelemaan aivan toisin kuin ennen. Karlgrenin kävi,\nniinkuin typerien ainakin, että hän -- vaikkei itse sitä huomannut --\nmuuttui puukhollariksi tahi käskyläiseksi, ja Antero muuttui isännäksi.\nTutunkin oli mahdotointa tuota huomata, sillä Antero antoi käskyjänsä\nviisaasti: \"Eikö niin?\" \"Niinhän se on?\" \"Eikö se ole ostettava?\"\nj.n.e. Ja samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus häneen nousi,\nkuului vastaus: \"Niin aivan!\" \"Niin se on!\" \"Ostetaan kaiketi!\" --\njopa, vaikkei kauppias ymmärtänyt laisinkaan, miksi se niin oli, tahi\nmiksi se oli ostettava.\n\nTämä luottamus kauppiaassa Anteroon oli kasvanut, samassa määrässä kuin\ntauti työtänsä teki. Eipä ole mahdotonta, että, jos kauppias olisi\nollut terve, Antero, joka silloin olisi entistä kurssia purjehtinut --\nkauppiaan rahaloovan kautta rikkauteen, olisi ennen pitkää joutunut\nsalakarille ja käynyt haaksirikkoon lastineen päivineen. Mutta nyt ei\nniin. Antero oli ymmärtäväinen ja melkeinpä -- kuten kauppias sanoi,\nkun oli eräästä Anteron toimimasta kauppa-asiasta raha-arkkuunsa saanut\n1,000 puhdasta ruplaa -- luotu kauppiaaksi.\n\nSanoimme, ettei kauppias Karlgrenin talossa ollut muutosta tapahtunut.\nOlipa suurikin; mutta se muutos ei näkynyt; päivien kuluessa oli se\nvähitellen tapahtunut.\n\nKauppias istui -- miten jo mainitsimme -- eräänä kolkkona syys-päivänä\nraha-arkkunsa edessä. Kansi oli auki. Kauppias luki pantavaksi arkkuun\nkoko joukon niinkutsuttuja lombarti-seteleitä. Niihin oli hän ruvennut\nvaihtamaan rahansa. Sekin oli muutos ja sen muutoksen oli Antero saanut\naikaan. \"Sillä raha, joka ei kasva, on kuollut, mutta raha, joka\nkasvaa, se elää\", oli Antero sanonut, ja sen oli kauppias ymmärtänyt.\nNämä rahat oli kapteeni Kornman, joka yhä vielä oli merellä, lähettänyt\nja samalla kirjoittanut: \"Rahtipurjehdus käy hyvin; mutta kumminkin\naion minä tulla tänä syksynä kotiin, sillä Konkordia ei kelpaa enää\nmuuhun kuin -- -- --\" Kirjeessä oli kolme viivaa, mutta mitä kapteeni\nniillä tarkoitti, ymmärsi kauppias varsin hyvin. Tästä viivain\nmerkityksestä olivat kapteeni ja kauppias päättäneet jo ennen kuin\nedellinen merelle lähti; mutta päätöksen täyttämisen oli kapteeni\nlykännyt vastaiseksi, syystä että \"rahtipurjehdus\" kannatti hyvin. Se\noli todellakin kannattanut, ja kauppias oli siitä iloissaan, samaten\nkuin kapteeni siitä ettei minkäänlaista pahaa mainetta kuulunut, ei,\npäin vastoin kaikkea hyvää Karlgren'in kauppahuoneesta.\n\nSiinä istui kauppias ja mietti. Mitä nuo kolme viivaa kirjeessä\nmerkitsi, se oli salaisuus kauppiaan ja kapteenin välillä. Siitä ei\ntiennyt Anterokaan mitään. Kauppias mietti siinä pitäisikö hänen\nselittämän tämä asia Anterolle. Oli siinä kapteenin kirjeessä vähän\nmuutakin, ja se sai kauppiaan päättämään. \"Tyhjennä molemmat\nrantamakasiinit, mutta niin, ettei sitä kukaan huomaa\" -- seisoi\nkirjeessä. Mutta miten voisi tämä tapahtua Anteron tietämättä, ja hän\n-- eikö hän kysyisi siihen syytä? Kauppias ei epäillyt, ettei Antero\ntäyttäisi käskyä, -- mutta kuinka saataisiin tämä käsky salaisesti\ntäytetyksi, ellei Antero tietäisi syytä? Tämä vaikutti kauppiaassa sen,\nettä hän huusi Anteroa puodista.\n\nOn kolme vuotta -- kesästä neljättä -- kulunut, siitä kuin viimeksi\nnäimme Heikin toverin. Hän on muuttunut. Pienestä, retuisesta\nkerjäläispojasta on kasvanut pulska, kaunis mies. Ja todellakin kaunis\nolisi hän, ellei hänen silmissänsä olisi jotakin, joka rumentaisi hänen\nkauniita kasvojaan. Mutta nämä silmät, ne liikkuvat sinne tänne; niissä\nasuu ajatus, jota ei taideta selittää, mutta joka vaikuttaa samalla\ntavalla katsojaan, kuin kirkas jääpalanen vaikuttaa pieneen lapseen,\njoka ei jään kylmyyttä tunne. Antero on jotenkin hyvästi puettu. Koko\nhänen muotonsa osoittaa, että hän pitää huolta ulkomuodostaan.\n\nHän on vielä nuori; mutta hän on elänyt kaiken aikansa, pienuudestansa\nsaakka; hän on _elänyt_, jos elolla ymmärretään sitä, että ihmisen\ntulee _itsestään_ huolta pitää. Hän ei kiitä vanhempia, eikä ketään\ntoista kuin omaa itseänsä siitä, mitä hän nyt on. Ja ettei hän\najattelematta ole elänyt, sen me jo olemme nähneet. Hän on itseänsä\nkasvattanut, ja tästä, miten tämä kasvatus on edistynyt, huomaamme\nme, että hän pyrkii eteenpäin maailmassa. Semmoisesta alusta kuin\nAntero oli, semmoisesta olisi voinut kasvaa ihmiskunnan kunnia, mutta\nnyt -- --\n\n\"Minulla on sinulle asia puhuttava, josta tahtoisin kuulla, mitä\narvelet\" -- sanoi kauppamies, kun Antero eli astunut konttoriin. \"Sinä\ntiedät, että Konkordia-laiva on tehnyt onnellisia retkiä ja\nmoninkertaisesti maksanut hintansa. Nyt kirjoittaa Kornman, että laiva\non niin mädännyt, ettei se enää mihinkään kelpaa. Hän ehdottelee, että\nse tuotaisiin kotiin. Mutta, jotta vielä viimeiselläkin antaisi\nvoittoa, esittää hän että -- -- rantamakasiinit tyhjennettäisiin -- --\nsalaisesti -- -- sinä ymmärrät?\"\n\nAntero katseli pitkään kauppiasta. Hän ei ollut ymmärtävinään.\n\n\"Noh! nytpä olet tuhma! Laiva on lastattu juotavilla aineilla ja muilla\nkaikilla kaluilla -- ne ovat saatavat rantamakasiineihin kenenkään\ntietämättä?\"\n\n\"Ja mitenkä?\" kysyi Antero äkkiä. Mutta hän lisäsi kohta; \"luultavasti\non setä keksinyt jonkun sukkelan keinon? Asia olisi hyvä, jos se\nonnistuisi\".\n\n\"Kyllä se onnistuu, siitä pitää kyllä Kornman huolen, kun sinä vaan\notat tyhjentääksesi makasiinit\".\n\n\"Sen niinä teen!\"\n\n\"Ja sitten uppouu Konkordia lastineen päivineen. Ja sinä tiedät, että\nsekä laiva että lasti on vakuutettu\".\n\nKummastusta osoittava \"Haa!\" oli juuri pääsevä Anteron huulilta, kun\nhän tämän kuuli; mutta hän söi sen kummastushuudon ja lausui miettien:\n\"Siitä on puhdasta voittoa ainakin 20,000 ruplaa, jos asia oikein\najetaan. -- -- Jos ei -- niin -- -- --\" Hän ei jatkanut. --\n\nHänessä ajoi toinen ajatus toista. Hän oli, jos mitäkin tapahtuisi,\nvaaratta, mutta voitto oli kumminkin hänen; mitään parempaa esitystä ei\nolisi kukaan voinut hänelle tehdä.\n\n\"Jos ei -- -- niin?\" kysyi kauppias ja katseli pitkään Anteroa.\n\n\"Niin ei siitä vahinkoa, vaikka laiva menisi vakuuttamattakin\nhaaksirikkoon\".\n\n\"Aivan niin minäkin ajattelen\" -- lausui tyytyväisenä kauppias. \"Mutta\nse onnistuu, se on varma asia; Kornman on ollut tuollaisissa ennenkin.\nSe on meidän välillämme sanottu\" -- lisäsi hän arasti.\n\n\"Se tietty!\" vastasi Antero. Mutta itsessänsä ajatteli hän: \"Hyvä on\ntietää\"... Ja hän olisi epäilemättä koettanut saada ukkoa tätä\nkertomaan, ellei samalla joku olisi tullut puotiin.\n\n\n\n\nII.\n\nNaapuri-perheet.\n\n\nPappilassa kuluivat päivät hiljoilleen eteenpäin. Onni ja rauha\nvallitsi pienessä perheessä. Uusi jäsen siinä, Heikki, ei häirinnyt\nsitä.\n\nHeikin asema pappilassa oli kumminkin vähän omituinen. Hän oli\nsivistymätöin nuorukainen, joka ei herrassäädyn siisteydestä mitään\ntiennyt. Hän oli luonnon lapsi, joka onnensa vaiheissa oli säilyttänyt,\nmitä omituista Luoja oli hänen luonteelleen antanut. Hänen\nsivistymättömyydessään ei ollut pappilan nuorille naisille\nseurastelijaa: hänen sanansa, mitkä hän kaikessa viattomuudessansa\npuhui, loukkasivat usein. Mutta pian astui kaikkien näkyviin hänen\nsydämensä, hänen tapojensa puhtaus ja hän voitti kaikkien suosion. Tämä\ntaas sai aikaan, että häntä pappilassa kohdeltiin vähän eri tavalla\nkuin muita palkollisia, vaikka hän, Heikki, kohta niin pian kuin\nvammoistansa parani, asettausi sen palkollisten riviin.\n\nProvasti kohteli häntä niinkuin isä lastansa kohtelee. Provasti näki,\nettä Heikissä uinahteli kyky ja äly, jotka, jos ne heräisivät, hänestä\ntekisivät oivan miehen; ja hän rupesi näitä Heikissä salautuvia\nomaisuuksia kehittämään. Hän huomasi Heikillä halua tietoihin ja hän\nkäytti aina tilaisuutta virittääkseen tätä halua. Auttajana hänellä\ntässä oli Liina, joka raittiilla iloisuudella elähytti Heikkiä.\nHeikillä ei ollut mitään vartonaista tointa pappilassa. Hän oli, miten\nlieneekin, joutunut niin sanoaksemme koti-rengiksi, joka aina oli\nvalmiina tekemään jos mitä häntä käskettiin, menemään, jos mihin häntä\nlähetettiin. Loma-aikoinaan sai hän lukea, ja Liinasta sai hän\nkoulumestarinsa. Ja olipa se omituista nähdä täysikasvuisen\ntalonpoikais-nuorukaisen istuvan ja kuuntelevan, mitä vielä kasvava\ntyttö opetti, kuuntelevan niin hartaasti, kuin olisi hän maailman\noppineimpaa miestä kuunnellut.\n\nNäin oli muuan vuosi kulunut Heikin tulosta pappilaan, kun herrasväen\nsuureksi ihmeeksi eräänä iltapäivänä pappilaan tuli vieraita. Tuo nyt\nei itsessänsä niin aivan kumma ollut, sillä provasti oli rakastettu\nmies, ja samoin häntä kuin hänen sisarensa tyttäriä kävivät tuttavat\nmilloin lähiseuduilta, milloin taampaa katsomassa. Kumma oli tällä\nkertaa siinä, että vieras oli pappilan lähin herras-naapuri, joka ei\nennen ollut pappilassa käynyt. \"Mitä Jumalan nimeen tahtoo hän täältä!\"\nhuusikin rouva Renner, kun Liina hänelle ilmoitti, että rouva Kornman\nja hänen tyttärensä olivat tulleet. Provastiakin kummastutti tämä\nkäynti, mutta hän ei kummastustansa näyttänyt. Hän meni kohteliaasti\ntulleita vastaan-ottamaan.\n\nRouva Wappo Kornman oli noita naisia, joiden kasvoista jo osataan,\nainakin alussa arvelulta, lukea mitä he oikeastaan ovat. Koko hänen\nmuotonsa osoitti kovuutta. Jos näemme naisella ohuen ja terävän nenän,\npienet tuikkaavat silmät, pienen suun, joka saa muotonsa vaaleilta\nohuilta huulilta, niin vaikuttavatpa nämä samaa kuin sanat: \"pysy\nalallasi!\" Ja jos nainen siihen lisäksi on pitkä ja laiha -- niin onpa\nmeistä kuin näkisimme hänessä sen, jota vastaan ei ole sanomista.\nSemmoisia tunteita, mitkä eivät ensinkään olleet iloisia, herätti rouva\nKornman kaikissa, ja ne, jotka hänen tunsivat, taisivat vakuuttaa,\netteivät nämä tunteet pettäneet. Rytilässä piti hän talon ohjat kovilla\nkourilla, ei vaan nyt, kun patroni oli poissa, vaan myöskin kun patroni\noli kotosella. Ja kun ei patroni uskaltanut ruveta kovaa panemaan kovaa\nvastaan, mitenkä sitten muut? Kaikissa oli Wappo-rouvan tahto laki,\njota oli parasta vastustamatta noudattaa, ja sitä noudatettiinkin,\njotta Wappo-rouva todella taisi sanoa, että hänen tahtonsa Rytilässä\nhallitsi. Sitä kyllä ihmeteltiin, miten patroni Konrad oli hänet\nnainut, sillä eipä tietty, emmekä mekään vielä ole saaneet kuulla niitä\nsyitä, jotka hänen saivat tähän. Syitä löytyi, ja sen jo voimme\nennakolta sanoa, ettei rakkaudesta ollut näitä haettavina. Wappo oli\nnäet niitä, joiden sydämissä ei rakkaus tunnu, niitä, jotka eivät\nkoskaan voi toisessa herättää rakkautta.\n\nTällainen on vieras, joka nyt pappilaan tuli. Mutta oli siinä toinenkin\nhänen vieressään, johon silmämme suuremmalla mieli-hyvällä kiintyy.\nRouva Wappo ei tule yksinään, hänellä on muassaan nuori tyttärensä\nAmanda. Ei omena kauas puusta putoa -- sanotaan; mutta he, jotka äidin\nja tyttären vieretysten näkivät, saivatpa ihmetellä luonnon leikkiä\nheidän eriäväisyydessään. Tosin oli Amanda vähän äitinsä näköön, mutta\nkuitenkin kuinka eriävä! Maalari kun maalaa ihmismuodon, jonka rumaksi,\njopa julmaksikin sanomme, voi parilla penselipyyhkäyksellä tälle\nrumalle muodolle antaa varsin toisenlaisen näön; pieni viiva\nsuupielukseen ja kovuus muodosta katoo; muutama viiva äreihin silmiin\nja kuva hymyilee meille lempeyttä ja suloa. Amanda oli äitinsä\nnäköinen, mutta nämä viivat, jotka äreyden muuttavat suloksi ja\nkovuuden lemmeksi -- ne vaikuttivat niissä, mitkä tyttären näkivät\nhänen äitinsä vieressä, ihastusta. Jos ulkonäöstä voi ihmissydämen\nsisän tuomita, niin mikä eroitus äidin ja tyttären välillä!\n\nAmanda oli Liinan ikäinen, kentiesi vähän nuorempi. Mutta hän näytti\npaljoa vanhemmalle. Liina oli iloinnut Jumalan vapaassa luonnossa,\nkasvanut kukkien kanssa. Amandan ympärillä oli äidin äreys varjostanut\nkaikki. Pakko ja kova täytymys, joka ei vapaudesta tiennyt mitään, oli\nsaanut Amandan sulkeumaan, aina sitä myöden, miten hän suuremmaksi\nkasvoi, omaan itseensä. Ja samaten kuin kukka, joka ahtaasen kamariin\nvalosasta pihasta muutetaan, kuihtuu, tietämättä kumminkin, että\nsydämessä on tauti, samate kuihtui Rytilän suuressa hovissa Amanda.\nTämä sairaus, jota hän ei itse osannut selvittää, antoi hänen\nmuodollensa kärsivän näön, joka vaikutti katsojassa mieltymystä. Hänen\nsilmissänsä asui jotakin haaveksivaa, joka taasen vaikutti, että niihin\nihastuksella katsoi; sillä haaveellisuus, juuri sen tähden, että sillä\nylimaailmoissa on kotonsa, viehättää.\n\nLiina kun Amandan näki, tunsi kohta syvintä myötätuntoisuutta; mutta\nkävipä kylmä viima pitkin hänen ruumistaan, kun hän kuuli rouvan äänen,\njoka provastin tervetulo-sanoihin lausui:\n\n\"Herrasväki ehkä kummastelee, että naapurinne näette luonanne. Mutta\nasia on se, että Amanda tarvitsisi opettajaa. Senpä tähden päätin kysyä\nteiltä, herra provasti, että tyttäreni, joka kohta on rippikoulun\nijässä, saisi silloin tällöin käydä teidän luonanne?\"\n\nSe siis Wappo rouvan asia! Provasti oli väliin nähnyt Amandan, mutta\ntämä oli aina katsonut maahan silloin; provastin mieli-alaa kapteenia\nkohtaan me tiedämme; siis ei ollut hän ennen ajatellutkaan, ettei\nnuoren tytön asema Rytilässä saattanut olla huvittava. Nyt loi provasti\nsilmänsä Amandaan, ja nyt näki hän, -- ensi silmäily sanoi hänelle sen\n-- että omena ei ollut aivan puun viereen pudonnut. Amandan silmistä\nluki hän rukouksen: \"älkää kieltäkö!\"\n\nTämä pyyntö tuli niin äkki-arvaamatta. Provasti ei osannut siihen niin\npaikalla mitään vastata. Rouva Kornman ei sitä vaatinutkaan. Rouva\nRenner koetti vieraallensa osoittaa kaikkea kunnioitusta; mutta olipa\naina hänen mielestänsä kuin kylmä virta olisi lainehtinut hänen ja\nheidän välillään. Liina vei Amandan katsomaan huonettansa ja --\nystävyys naapuri-mamsellien välillä oli syntynyt. Amandan mielestä oli\nLiina niin onnellinen, niin oikeen kadehdittavan onnellinen. Franzénin\nrunot makasivat Liinan pöydällä; Amanda silmäili niihin, ja tunsipa hän\ntuossa nyt samallaisen tunteen, minkä kukka luultavasti tuntee, kuin\nhäntä, jota kauan on kuivuutta kitunut, raittiilla vedellä kastetaan.\n\nKaks tuntia viipyi Rytilän herrasväki pappilassa. Heidän käyntinsä oli\nvaikuttanut eri tavalla kaikkiin. Rouva Kornman ei ensinkään ollut\nsiellä menestynyt. Hänen kovuutensa oli täytynyt vähin sulata lempeässä\nperheessä. Hän ei oikeen tuntenut itseään siinä. Kaikki, mitä hän\nsiellä näki, soti aivan jäykkään vastaan niitä tapoja, mitkä olivat\nhänelle omassa kodissaan ohjeeksi määrätyt. \"Ihmeellistä on, että rouva\nRenner semmoisella kasvatuksella on saattanut saada tyttäriänsä niin\nsujuviksi\", mumisi hän, kun oli lähtenyt. Rouva Renner taasen rukoili\nitsessään Jumalaa, että tämä naapurien käynti olisi viimeinen, niin\ntotta kuin se oli ensimäinen. Hän siis ei ensinkään mielihyvillään\nkuullut veljensä vastauksen rouva Kornmanin pyyntöön: \"Amanda on\nterve-tullut aina, milloin vaan tahtoo tulla\". Mutta mitä tämä\nprovastin vastaus ei vaikuttanut rouva Rennerissä, sen vaikutti se\nLiinassa ja etenni Amandassa. Amanda kuiskasi vasta saadulle\nystävälleen, ettei hänellä koskaan ennen ollut niin iloista hetkeä kuin\ntänään, ettei hän ollut milloinkaan niin mieluista uutista kuullut.\n\nAsia oli päätetty. Mutta siitä syntyi sitten, kohta vieraiden\nlähdettyä, pitkä keskustelu provastin ja rouva Rennerin välillä, rouva\nkun enskerran eläessään ei tyytynyt veljensä toimeen. Mutta kun\nprovasti hänelle lempeästä sydämestään selitti syyt päätökseensä ja kun\nrouva näki, miten iloinen Liina oli siitä, ei hän enää sen kovemmin\nvastustanut. Vielä siinä sitten ihmeteltiin syytä, min tähden jäykkä\nrouva Kornman nyt tahtoi opetusta Amandalle. Siihen ei selvitystä saatu\nnyt. Vasta aikojen kuluttua saatiin tietää, että Wappo oli päättänyt\nsaada tyttärelleen oikeen mahtavan miehen, että Amanda tämän tähden oli\nlähetettävä Tukholmaan. Mutta sitä ennen tulisi hänen oppia ainakin\nvähän kutakin -- sama mitä -- jottei maalaisuus niin aivan karkeesti\npistäisi silmiin suuressa, vieraassa kaupungissa.\n\nTämä rouva Kornmanin käynti uudistettiin pian. Hän toi, näetsen,\ntyttärensä pappilaan, missä provastin kanssa nyt likemmin tuumailtiin\nsiitä, mitä Amandan piti oppiman. Rouva Kornman oli tässä asiassa aivan\nsamaa mieltä kuin provasti, eli toisin sanoaksemme: rouva Kornmanista\noli ihan samaa, mitä Amanda oppi, kunhan vaan jotakin oppi: rouva\nRenner ei nyt sanonut mitään, mutta hän ikävistyi naapuri-rouvan\nkanssa, ja pianpa mieliharmilla ajatteli hän: ruvenneeko rouva Kornman\naina seuraamaan Amandaa pappilaan, niin onpa siitä koko vastus.\n\nMiten kohteliaisuus vaati, kävi pappilan herrasväki Rytilässä\nvieraisissa. Ja siellä näki rouva Renner selvään, ettei hänestä ollut\nseuraajaksi kapteenin rouvalle. Provastinkin mieltä painoi Rytilässä\nikävät muistit, jotta hän, kun käynti oli tehty, syvästi huokasi ja\nikäänkuin hengitti vapaammasti, kun jälle oli päässyt vapaasen ilmaan.\n\nNäillä käynnillä oli seurauksena jonkinmoinen näennäinen ystävyys\nnaapuri-perheiden välillä. Amanda nähtiin tästä-lähin melkein joka\npäivä pappilassa. Rouva Kornman ei enää seurannut häntä sinne.\n\nKaikissa oppi-aineissa oli Amanda ystäväänsä Liinaa paljon jälessä. Hän\nei kumminkaan kadehtinut häntä, vaan koetti kaikin tavoin hyväksensä\nkäyttää oppiaikaansa. Amandan käsitys oli sukkela, mutta aatteen\nmaailmaan jäivät usein hänen ajatuksensa haaveksimaan, kun provasti oli\nhänelle kristillisyyden pääkappaleita esittänyt; jopa usein provastin\npuhuessakin lensivät ne nykyisyyttä ulommaksi. Liina ihmetteli Amandaa;\nsillä Amandan kuvitus viehätti häntä usein niin, että hänkin unohti\nvarsinaisuuden. Amanda taasen ihmetteli Liinaa, jonka luonne aina oli\niloinen ja aina loi onnea kaikissa, minkä kanssa seurasteli. Täten\nsyntyi tyttöjen välillä ystävyys, joka yhä lujeni, jotta Liinalle tuli\naika pitkäksi, jos, miten väliin sattui, Amanda jonkun päivän oli\npoissa pappilasta. Anna oli nyt vuoteen oma; hän kärsi valittamatta,\nsillä hän tiesi että nuori elämänsä ehtoolle kului. Annan kamarissa\nselitti provasti nuorille kuulioilleen kristin-oppia. Siellä näinä\nhetkinä nähtiin kapteenin tytär ja Liina ja provastin otto-poika\nHeikkikin. --\n\nAmanda oli Liinalta kuullut Heikin elämä-kerran, ja elävällä\nkuvituksellaan kuvaili kapteenin tytär itselleen ne omituiset kohdat,\nmissä Heikki oli ollut. Seuraus tästä oli se, että Amanda mielihyvin\nnäki Heikkiä.\n\nNäin oli aika kulunut pappilassa siihen päivään saakka, josta\nkertomuksemme jälkimäinen puoli alkaa. Heikistä sopinee meidän sitä\nennen sanoa, ettei Amanda ollut hänessä mitään vaikuttanut; että hän\npäin vastoin piti Amandan käynnin pappilassa häiritseväisenä, sillä nyt\nei hän saanut niin alituisesti olla Liinan seurassa kuin ennen, ja --\nHeikki oikeen jumaloitsi rouva Rennerin nuorempaa tytärtä.\n\n\n\n\nIII.\n\nVanha Eeva.\n\n\nSamana päivänä, jona, miten olemme jo kuulleet, kauppias Karlgren avasi\nkoko sydämensä Anterolle ja ilmoitti salaisuuksia, joista ei maailma\nmitään tiennyt, tapaamme provastilla Rytilän rouvan ja Amandan. Rouva\nKornman tuli kiittämään provastia kaikesta hyvästä ja kysymään millä\nhän voisi kiitollisuuttansa näyttää, sillä nyt oli Amanda lähtevä,\nmiten jo kauan oli mietitty, Ruotsin pääkaupunkiin. Kapteenilta oli\nmyös nykyjään tullut kirje, jossa hän kovasti torui rouvaansa siitä,\nettä oli antanut Amandan seurastella pappilaisten kanssa. Tästä\nkirjeestä ei rouva puhunut muuta kuin mitä kapteenin kotiintuloon\nkuului, jonka kirje ilmoitti tapahtuvaksi jonkun viikon kuluttua.\nAmanda oli suruinen, Liina oli suruinen -- sillä he rakastivat\nsisarellisella rakkaudella toisiaan. Provasti oli vastannut, kun rouva\nKornman kysyi, millä hän voisi hänen vaivannäkönsä palkita: \"Se on\nminun paras palkintoni, jos Amanda pitää muistossa, mitä minä olen\nneuvonut, ja antaa sanani itää, kasvaa ja hedelmiä kantaa elämässä\".\nRouva Kornman oli pian sen jälkeen lähtenyt, luvaten tyttöjen pyynnöstä\nettä Amanda saisi jäädä pappilaan täksi päivää, sekä, niinkauan kun\nhän vielä koti-seuduilla oli, aina tuon tuostakin käydä Liinaa\ntapaamassa. --\n\nNyt rouvan mentyä istui Liina ja Amanda pappilan pienessä ryytimaassa\nkauniissa ruohosohvassa, minkä Heikki oli laittanut. Heikki istui vähän\ntaampana. Hänen vieressänsä ruoholla makasi harava, jota hän valmisti\nLiinalle -- sillä kaikki, mitä Heikki teki, sen teki hän Liinalle.\nLiina oli hänelle kaikki maailmassa. Amandan haaveellisuus oli Heikkiin\ntarttunut. Sillä usein saattoi hän nyt istua tunti kausia mitään\ntekemättä, mitään puhumatta -- vieläpä mitään ajattelemattakin.\nAinakaan ei Heikki itse semmoisina tuntina tiennyt, mitä hän ajatteli.\nItse siitä tietämättänsä oli hän semmoisina hetkinä ihana. Hänen\nsilmissänsä paloi silloin kummallinen valo; tämä valo kiihtyi niissä\nkiihtymistään, kunnes se äkkiä sumustui; ja niinkuin pilvet, mitkä\nkirkkaana kesäpäivänä väliin äkki-arvaamatta vetäyvät kokoon,\nmustenevat ja vihdoin puhkeevat sateesen, niin tunkeusi Heikinkin\nsilmiin usein kirkkaat kyyneleet. Vasta kun nämä kuumana polttivat\nhänen poskiansa, tahi putosivat hänen käsilleen, heräsi hän. Mistä\nloisto Heikin silmissä, mistä kyyneleet? Heikki ei osannut sitä\nselittää, eikä hän sitä koettanutkaan. Hän oli nyt niin hiljainen, ei\nkuultu hänen enää niinkuin ensimältä uuteliaasti kysyvän kaikkia; hän\nei nyt kysynyt, hän tuskin vastasikaan, jos jotakin häneltä kysyttiin.\nHän ei tiennyt, poika parka, että koko hänen olentonsa oli muuttunut\nrakkaudeksi.\n\nHän istui ruohossa ja kuuli siihen aina väliin jonkun sanan\nryytimaasta. Mutta hän ei kuullut, ainakaan ei hänen sieluunsa päässyt\ntunkeumaan muun kuin Liinan sanat. Tytöt olivat, ennen kun kahden\nkesken tuossa ruohosohvassa istuivat, iloinneet ja nauraneet, ja Liinan\nnauru oli silloin saanut Heikinkin huulet hymyyn, vaikkei hän tiennyt,\nmille hymyili. Mutta nyt oli kohta tapahtuva ero saanut tytöt\nvakaviksi. Liinan sydän oli avoin kaikelle hyvälle, mitä elämässä on\nvarsinaista; hänen ajatuksensa ei tätä varsinaisuutta ulommalle\nehtinyt. Hän tunsi eron suruisuuden. Hänen ajatuksensa ei kulkenut\nedemmäksi hetkeä, joka käsissä oli. Toisin oli Amandan laita. Hänkin\nmuisti, että eron hetki lähestyi, mutta hän ei puhunut siitä; hän\nunohti surun, jonka ero toisi, hän kuvaili Liinalle, miten he kirjeitä\nvaihtaisivat, miten he eläisivät yhdessä, yksissä, silloinkin kun suuri\nmeri eroittaisi heidät toisistaan. Hän oli innostunut kun hän tästä\npuhui; hänen ajatuksensa lensivät tulevaisuuteen ja toivat sieltä\nkuvia, niin eläviä, kuin olisivat ne jo muistoja eletyistä päivistä.\nAmanda oli kaunis, kun hän näin tulevaisuudessa eli. Liina katseli\nhäntä kummastuksella, sillä Amandan ajatukset lensivät nyt oloihin,\njoista ei Liina ollut osannut unessakaan haaveksia. Amanda puhui, miten\nhän, kun toiste näkisi Liinan, näkisi hänen onnellisena, rakastetun\nnuorukaisen morsiamena tahi nuorena, suloisena rouvana. Liina punastui\nja purskahti nauruun ja pani kätensä ystävänsä suulle. Amandan\nennustukset näkyivät hänelle niin ihmeen hulluilta. --\n\nTuo nauru sattui Heikin korviin ja hänkin nauroi, vaikka sumuinen pilvi\nvastikään oli peittänyt hänen silmänsä valon ja puhjennut kirkkaasen\nkyyneleesen. Hän ei tiennyt nytkään syytä, ei nauruun, ei kyyneleesen.\nAmandan silmät olivat väliin olleet kääntyneet häneen päin, mutta näitä\nsilmäilyksiä hän ei tiennyt.\n\nEi ollut kukaan nuorista huomannut, että vanha eukko sauvoihinsa\nnojaten oli vähäistä ennen seisahtunut pihalle. Heikki kuuli vielä\nLiinan naurun, hän ei huomannut eukkoa, joka seisoi häntä aivan\nlähellä; hän ei nähnyt, miten eukko nosti kätensä silmäinsä yli ja\nkäden alta katseli häntä. Hän ei nähnyt, miten eukon kyytistynyt ruumis\nojentihen: mutta hän kuuli eukon huudon! \"Kalle! pikku Kalle!\" Hän\ntunsi eukon kädet, jotka häntä syleilivät.\n\nHän heräsi unestaan, johon auki olevilla silmillä oli uupunut. Hän\nnousi ja nosti ylös eukkoa, joka ruoholle oli vaipunut. Hän ei tuntenut\neukkoa. Hän katseli häntä pitkään.\n\n\n\"Kalle, pikku Kalleni!\" kuuli hän eukon pakisevan. \"Kalle, pikku\nKalleni! kuinka isoksi olet kasvanut! Tiesinhän minä, ettet sinä ollut\nkuollut\" -- ja taasen koetti eukko häntä sylinsä sulkea.\n\nTämä omituinen tapaus sai tytöt tulevaisuudesta nykyisyyteen jälle. He\nnousivat ja katsoivat kummastellen eukkoa. He lähestyivät ja kuulivat\nyhä enemmän kummakseen eukon sanoja.\n\n\"Ne sanoivat että sinä olit kuollut, mutta minä en uskonut sitä; ne\nsanoivat että sinä olit haudattu patronin hautaan äitisi viereen, mutta\nminä en uskonut sitä; minä odotin sinua, minä ha'in sinua -- -- ja\nsitten tuli pitkä, musta yö, jona en minä mitään nähnyt. Kauan olen\nminä nukkunut, kun sinä olet ehtinyt kasvaa noin suureksi, pieni Kalle\npoikani, jonka minä kannoin sylissäni! Nyt osaat sinä itse käydä ja\nosaat varmaan puhuakin... Ei se ole totta, että sinä kuolit; kapteeni\ntahtoi tappaa sinua, mutta hän ei saanut sitä tehdä... Nyt mennään\ntakasin Rytilään; siellä on sinun pikku vuotehesi vielä. Minä soudan\nsinua uneen...\"\n\nNäin pakisi eukko. Nuoret eivät siitä mitään ymmärtäneet. Mutta oli\nsiinä kumminkin yksi, joka ihmetellen kuuli, mitä eukko puhui, ja joka\npakinan ymmärsi. Provasti se oli. Hänen kamarinsa akkuna oli ollut\nauki. Kun hän eukon ensimäiset sanat kuuli, lähestyi hän akkunaa ja\nmelkeinpä samassa kun tytöt ehtivät Heikin luo, oli hänkin kamaristansa\nsinne ehtinyt.\n\nHän keskeytti eukon puheen. Hän katsoi häntä pitkään: \"Eeva, mitä puhut\nsinä, mistä tulet sinä?\" kysyi hän kummastellen. Hän oli eukossa\ntuntenut patroni Kaarle Kornman vainaan uskollisen palkollisen.\n\nEukko kääntyi provastiin. \"Provasti!\" huusi hän... \"Provasti! sanokaa\nKaarlelle, että minä olen Eeva, joka häntä lapsena kannoin siitä asti,\nkun hänen äitinsä kuoli. Hän ei tahdo uskoa minua...\"\n\nProvastissa ajoivat ajatukset toinen toistansa. Eeva oli, pian kohta\nsen jälkeen kun patroni vainaan poika katosi, tullut mieli-vikaan. Hän\noli ensinnä raivonnut hulluudessaan, mutta sitten vähitellen asettunut.\nAina vaan oli hän kadonneesta lapsesta puhunut, mutta hänen puheestaan\nei ollut kukaan pitänyt lukua. Oliko tämä, mikä nyt tapahtui, seuraus\ntästä hulluudesta, vai...? Provasti kun näin itsessänsä mietti, ei\nuskaltanut jatkaa. Että Heikki olisi patroni vainaan poika -- -- ihan\nhullulta se näkyi provastille.\n\nHän koetti saada eukkoa tyyntymään; mutta sillä sai hän aikaan jotakin\naivan päin-vastaista. Eeva kun huomasi, ettei provasti uskonut häntä,\njoutui vimmaan, lankesi polvilleen ja rukoili liikuttavasti, vaikka\nepäselvästi, provastia muistamaan, mitä oli tapahtunut yönä, jolloin\npatroni kuoli. \"He sanovat, että pieni Kaarle löyttiin merestä\nhukkuneena\" -- huusi hän -- \"se ei ole totta; taivas ja maa on minun\ntodistajani viimeisenä päivänä, että se on vale. Kaarle, minun pikku\nKaarleni, joka seisoo tuossa, olisi hukkunut!\" -- ja hän purskahti\nkaikuvaan nauruun, joka kamalalta kuului. Eeva parka ei muistanut\nmitään siitä päivästä saakka, jona kasvattinsa katosi, mutta sitä\nselkeämmin muisti hän kaikki, mitä mainittuna päivänä ja yönä oli\ntapahtunut. Hän puhui nyt semmoisella vakavuudella, ettei se voinut\nolla vaikuttamatta provastiin. Provastin mieleen johtui, hän ei itse\ntiennyt mistä, kaikki, mitä hän Heikistä tiesi, ja hän syytti itseänsä\nsiitä, ettei hän ollut tarkempia tietoja hankkinut Heikin vanhemmista.\n\nHeikissä oli tämä äkki-arvaamaton tapaus vaikuttanut kummia. Hän ei\nensinnä ymmärtänyt mitä tapahtui, keneksi eukko hänet luuli; mutta kun\nhän vihdoin tämän ymmärsi, kävipä kummallinen tunne, joka häntä\nväristytti, läpi koko hänen ruumiinsa. Hänen ensi silmäilynsä lensi nyt\nLiinaan, mutta Liinan silmät olivat kääntyneet Amandaan. Heikki oli\nkuullut puhuttavan Rytilän nuoren herran katoomisesta, ja hän oli aina,\nkun se asia tuli puheeksi, tuntenut jotakin outoa sydämessään; sama\ntunne, mutta enennetyssä muodossa, kohtasi häntä nytkin, kun hän kuuli,\nettä häntä itseään luultiin täksi kadonneeksi lapseksi. Hän ei tuota\nsen enempää nyt ensi silmänräpäyksessä ajatellut; hän tahtoi Liinan\nsilmistä lukea, mitä se Liinassa vaikutti, tämä eukon sanoma. Mutta\nLiina ei muistanut nyt Heikkiä. Amanda oli saanut koko hänen huomionsa,\nsillä kapteenin tytär seisoi siinä vaaleana kuin kuolema. Hänellekään\nei, näetsen, ollut tapaus Rytilässä ennen hänen syntymistään\ntuntematon. Hän oli kuullut äitinsäkin siitä puhuvan, ja hän oli usein\nitsessänsä ihmetellyt, mitenkä poika niin kenenkään tietämättä saattoi\nkadota. Että isällään tähän oli mitään osaa, sitä aavisti hän yhtä\nvähän kuin hänen äitinsä. Nyt kuuli hän syytöksiä isäänsä vastaan,\nkuuli ne ensi kerran, ja ne syytökset olivat julmia. Tämä karkoitti\nveren hänen poskiltaan, sillä hänen äkkipikainen kuvituksensa oli\nhänelle elävästi kuvannut öisestä tapauksesta hirveän kuvan.\n\nProvasti keskeytti äkkiä tämän omituisen kohtauksen tässä pihalla,\nsillä tänne lähestyi nyt ihmisiä; ja seikka, josta nyt oli kysymys, ei\nollut yleisön korvia varten. Hän käski kaikkien astumaan sisälle, ja\nsiellä vetäysi hän Eevan ja Heikin kanssa, josta ei eukko tahtonut\nmillään luopua, omaan kamariinsa.\n\nMitä täällä provastin kamarissa heidän välillänsä kolmen kesken\ntapahtui, oli nähtävä, kun he sieltä palasivat. Provasti oli saanut\nEevan asettumaan. Hän oli muodostanut puheensa eukon käsityksen ja\nsaanut häntä uskomaan, että suuri vaara uhkasi Heikkiä, jos tulisi\nyleisesti tunnetuksi, että hän oli Kaarle. Provasti oli oikeen\narvannut, että jos tämä usko pääsisi juurtumaan Eevassa, ei voisi\nmikään maailmassa saada häntä levittämään tietojansa patroni-vainaan\npojasta. Ja provasti onnistui tässä vaivalla. Mutta provasti oli, kun\nnyt likemmin tutkisteli asiaa, tullut huomaamaan, ettei Eeva enää\nollutkaan hullu, että hänen ollessaan hulluna hänen järkensä oli\nteroittunut, ja provasti ei tiennyt oikeen mitä ajatella, kun kuuli\neukon vakuutuksen, että hän paikalla tunsi Kaarlen. Kuta enemmän\nprovasti tätä ajatteli, sitä vaikeammaksi näki hän eukon vakuutuksen\nkumoomisen, sillä olihan Heikki orpolapsi, jonka vanhemmista ei niin\nmitään tiedetty. Miten olikaan, kolmen keskustelussa oli päätetty,\nettei mitään vielä puhuttaisi tästä asiasta.\n\nLiina ja Amanda olivat vetäyneet edellisen kamariin. Siellä oli, sinne\nkun tulivat, Amandan vaaleus kadonnut; mutta samassa kun veri jälle\npalasi hänen poskihinsa, pääsi silmien kyynelsulku aukenemaan ja\nkapteenin tytär itki -- itki ääneensä. Omituista oli, ettei hän\nvähäistäkään nyt epäillyt eukon sanomien totuutta, että hän Heikissä\nnäki setävainajansa kadonneen lapsen, että oma isänsä oli tämän lapsen\ntyöntänyt mieron tielle. Hurjassa mieliliikutuksessaan nimitti hän\nHeikkiä hellimmillä nimillä ja pyysi häneltä anteeksi kaiken sen, mitä\nHeikki oli muka hänen sukunsa tähden saanut kärsiä. Turhaan koetti\nhäntä Liina lohduttaa; lohdutuksen sai Amanda vasta silloin kun\nprovasti tuli kamariin ja ilmoitti, että Eeva oli huomannut\nerehdyksensä. Amanda pyyhki silloin pois kyyneleensä, mutta kuinka\nsyvälle tämä lohdutus kapteenin tyttäressä pääsi vaikuttamaan, sen hän\nvaan itse tiesi. Ainakin kummastui Heikki suuresti, kun vähän ajan\nkuluttua tytöt jälle tulivat alas pihalle ja Amanda mitään sanomatta\nkovasti pudisti hänen kättänsä.\n\nEeva jäi nyt muutamaksi aikaa pappilaan. Hän ei niin sanaakaan puhunut\npatroni vainajan pojasta. Mutta missä hän Heikin näki, siinä seurasi\nhän häntä silmillänsä. Syytä, minkätähden Eeva oli tullut pappilaan, ei\nhän itsekään osannut selittää. \"Minä tahdoin tavata provastia\", oli\nvastauksensa, kun joku häneltä tätä kysyi. Eeva oli vanha, mutta eipä\nhänessä enää mikään osoittanut, että hänen mielensä nyt olisi ollut\nviassa.\n\n\n\n\nIV.\n\nKapteenin tytär.\n\n\nIltapuoleen päivää, jonka tapauksesta pappilassa vasta olemme\nkertoneet, palasi Amanda Rytilään. Kummallisesti oli eukon pakinat\nsaanut hänen muuttumaan. Hän oli iloinnut, kun ajatteli että hän\npääsisi suurta maailmaa katsomaan; iloinnut niin, että hän kodissansa\nei suuresti muistanut surua, minkä eroominen Liinasta ja pappilasta\nsaisi hänelle. Mutta nyt ei hän Tukholmaa muistanut. Hän vetäysi\nhuoneesen, mistä pieni Kaarlo oli yönä, jolloin hänen isänsä kuoli,\nkadonnut. Rytilässä ei ollut enää jälellä palkollisissa tästä ajasta\nmuu kuin ainoa piika. Tältä kysyi Amanda tarkemmin, mitä sanottuna yönä\noli tapahtunut. Sitten meni hän kamariin, missä Kaarlon äidin kuva\nvielä seinällä riippui. Tätä kuvaa tirkisteli hän kauan ja miten hän\nsitä tirkisteli, niin saipa kuva Heikin muodon ja -- taasen, miten\näsken Liinan kamarissa, täyttyivät Amandan silmät kyynelillä ja hän\nlankesi polvilleen kuvan eteen.\n\nMuutos, koko olentoa läpitunkeva muutos oli Amandassa tapahtunut. Hän\nnäki tästä hetkestä aina Heikin; hän ei ajatellut mitään muuta kuin\nHeikkiä. Hän ei olisi kenestäkään muusta kuin Heikistä puhunut, jos hän\nvaan olisi sitä uskaltanut, mutta hän ei sitä uskaltanut; itse ei hän\ntiennyt miksi.\n\nAmanda oli saanut kasvaa pian sanoaksemme mielivaltaisesti. Äitiänsä\ntuli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin Rytilässä, totella; mutta eipä\näiti muuta kuin kuuliaisuutta vaatinut; ja kun Amanda oli jo\nlapsuudestansa tähän kuuliaisuuteen tottunut, sai hän kaikissa, missä\nei äidin käsky eikä kielto-sana ollut hänelle esteeksi, seurata omaa\ntahtoaan. Mitään johtoa hänen kasvatuksessaan ei löytynyt; mitään\nsyvempää oppia hän ei kodissansa ollut saanut. Tuskin tiesi hän\neroittaa oikean väärästä. Hänen asemansa oli pakollinen, se on tosi;\nmutta tätä pakollisuutta hän ei suuresti ollut tuntenut, ennenkuin hän\nrupesi pappilassa käymään. Hänen kuvituksensa oli elähyttänyt häntä,\nollut hänen seurasteliansa, kun hänellä ei muuta seurasteliaa ollut.\nNäin oli Amandasta kasvanut innollinen neiti, joka ei lainkaan tiennyt\npitää kurissa sydämensä tunteita ja ajatuksia. Hän antoi niille päin\nvastoin vapaat ohjat, jopa kiihoittikin näitä tunteita, näitä ajatuksia\njuoksemaan nopeemmin.\n\nHarvoin, ani harvoin oli mikään ulkonainen tapaus huomioon astuvampaa\nlaatua tapahtunut Rytilässä. Mutta jos joskus joku semmoinen oli\ntapahtunut, niin olipa se kovasti koskenut Amandaan. Niin oli\nesimerkiksi tapaus, jolloin Jolsan Matti saatiin kiini, vaikuttanut\nAmandassa sen, että hän monta kuukautta sen jälkeen yhä vaan näki\nvarkaita ja murhatuita sekä valvoessaan että vielä enemmän unessaan.\nOnnellista oli hänelle, että hänellä oli äiti, joka ei lainkaan\nymmärtänyt muuta, kuin semmoista, jolla varsinaisuudessa oli peränsä;\nsillä minne saakka olisikaan Amandan kuvitus vienyt hänen, jos sillä\nolisi kodissa ollut vähäistä rahtua virikettä? --\n\nNyt oli tuollainen ulkonainen tapaus tapahtunut ja sille oli Amandan\nomassa sydämessä vastannut ääni, joka ei kielin voinut sisällystään\nlausua, tunne, jota hänen ei sanoin käynyt selittäminen. Tämä ääni,\ntämä tunne oli Amandan ollessa pappilassa syntynyt; muodottomana oli se\nhänessä asunut, muodottomana kasvanut, muodottomana suurentunut; ja nyt\noli tälle tunteelle, tälle äänelle hänessä, ulkonainen tapaus antanut\nmuodon. Nuori haaveellinen, viehkeä tyttö rakasti. Hän ei tosin\ntiennyt, mitä rakkaus on, ei että hän rakasti, mutta hän tiesi, että\nhän Heikkiä alati muisti, ja että häntä muistaa, häntä ajatella oli\nviehättävämpi kaikkea muuta maailmassa. Amanda oli ennenkin hakenut\nyksinäisyyttä, saadaksensa viattomia unelmiansa uneksia: mutta nyt ei\nhänellä löytynyt Rytilässä iloa, ellei hän saanut yksinäisyyttä. Jos\nhäntä kukaan tässä häiritsi, niin olipa se hänestä, kuin olisi jotakin\nhänen sydämessään vetäynyt kokoon ja jotakin siinä kiiruusti kätketty\nmuille näkymästä; ja kun hän rupesi tutkistelemaan, mikä tämä kätketty\noli, niin löysi hän sydämensä syvimmästä pohjukkeesta Heikin kuvan. --\n\nTämä tapahtui hänelle ens kerran samana ehtoona, jona hän pappilassa\noli päivällä kuullut eukon mietteet Heikistä. Aineet, mitkä alituinen\nseurasteleminen nuoren pojan kanssa, jonka elämän vaiheet olivat olleet\nniin omituisia, oli nuoren neiden sydämeen koonneet, -- olivat\nsyttyneet tuleen. Tämä sai muutoksen neidessä; tämä sai hänen\nunohtamaan Ruotsin pääkaupungin, sai hänen unohtamaan kaikki\nmaailmassa.\n\nSeuraavina päivinä oli hän jo aamusta saakka pappilassa. Siellä muutos\nAmandassa ensiksi huomattiin. Amandalla ei ollut nyt mitään puhuttavaa.\nHänen ajatuksensa juoksu oli seisahtunut. Hän ei nyt Liinan tähden\npappilaan tullut; hänen silmäyksensä hakivat Heikkiä ja kun ne hänen\nnäkivät, niin leimahtipa kummallinen leimaus hänen silmistänsä. Mutta\nvaikka muutos Amandassa havaittiin, eipä voinut kukaan aavistaa siihen\nsyytä -- oikeaa syytä. Liinakin luuli, että eukon puhe oli sen\nvaikuttanut.\n\nSe aika mikä nyt alkoi oli Amandan onnellisin elämässä. Hän sai\nhaaveksia; hän sai aatteissansa kulkea ruusuisia yrttitarhoja. Ei\nhäirinnyt häntä kukaan, ei tiennyt kukaan kenen kanssa hän seurasteli;\nei aavistanut kukaan hänen ihanaa salaisuuttansa, sillä hänelle oli\nkyllin siinä, että hän sai nähdä Heikin. Hän ei tahtonut, ei tarvinnut\npuhua hänen kanssansa. Liina ei häntä ymmärtänyt, tahi ymmärsi häntä\nnyt vielä vähemmin kuin ennen. Ja provasti, joka haki syyn muutokseen\nAmandassa siitä, että neiti suri isänsä luultua osallisuutta nuoren\npojan katoomiseen -- provasti kunnioitti tätä muutosta.\n\nKapteeni odotettiin kotiin tulevaksi, mutta häntä ei kuulunut. Amanda\nei häntä kaivannut, sillä hän tiesi, että niin pian kuin isänsä tulisi\nkotiin olisi hänen lähteminen suureen maailmaan, ja sinne ei Amanda\nenää halunnut.\n\nSydämellä on oma lakinsa, jonka perus-aatteita ei vielä\nrikki-viisainkaan lain-oppinut ole voinut selittää. Jos kokoisimme\nyhteen kaikki kirjat, mitkä ovat selittävinään ihmissydämen luonnon,\nniin saisimmepa melkoisen kirjaston; jos lukisimme mitä tämä kirjasto\nsisältää, niin huomaisimmepa pian ettemme olekaan saaneet mitään\nvastausta yleiseen kysymykseen: mimmoinen on ihminen, mitä ohjeita\nseuraa hänen sydämensä? Saisimmepa vaan kuulla kertomuksia\nlukemattomista ihmissydämistä, joista toiset tulevat toisiinsa, toiset\ntaasen poikkeevat ihan alusta aikain pois kaikesta järjellisyydestä.\nNiin on se ollut maailman alusta, niin tulee se olemaan maailman\nloppuun saakka. Eipä löydy ihminen, joka olisi ruumiinsa, kasvojensa ja\nmuotonsa puolesta ihan saman näköinen kuin toinen. Kaikilla -- ja\nihmisiä on maailmassa jo elänyt satatuhansia miljooneja -- on\nomituisuutensa. Miten voisikaan siis sydämmet -- joissa juuri ihmisen\npää-omituisuuksilla on pesä-paikkansa, olla yhtäläiset!\n\nTässä tungeiksen mieleeni ajatuksia, joita tällä sydämen alalla voidaan\najatella niin monia, kuin sydämiä maailmassa on -- mutta nyt ei ole\ntässä tilaisuutta ruveta tutkimaan näitä ihmis-sydänten ihmeitä,\neikä siis lisäämään tuota jo vastamainittua ääretöntä kirjastoa\nvähän-arvoisella lisäyksellä. Lukiakin ollee minulle kiitollinen, että\nhaudon ajatukseni, mietteeni omassa povessani ja ryhdyn jälle\nkertomukseen.\n\nKapteenin tytär oli rakastunut köyhään talonpoikaiseen nuorukaiseen! Se\nsemmoinen kumma tapahtuu usein maailmassa, ja usein tapahtuu myös\ntässä, että semmoinen rakkaus murtaa kaksi sydäntä. Miten oli käyvä\nkapteenin tyttärelle? Sitä emme vielä tiedä. Hän salasi salaisuutensa\nsyvällä omassa povessaan.\n\nEmmekö tiedä? -- Me tiedämme sen. Amandan sydän on murtuva, sillä orpo,\njota hän rakastaa, ei rakasta häntä. Liina, provastin sisaren tytär, on\nHeikin kaikki kaikissa maailmassa.\n\n\n\n\nV.\n\nYöllä ennen rikosta.\n\n\nSiitä päivästä, jona kauppias Karlgren Anterolle ilmaisi kapteeni\nKornmanin aikomukset ja antoi hänelle viittauksia kapteenin edellisestä\nelämästä, ei ennä sanaakaan asiasta puhuttu. Mutta että he sitä\nmuistivat, nähtiin selvästi. Sillä muutaman päivän kuluttua sai\nkauppias Anterolta tietää, että rantamakasiinit olivat tyhjät; että\nlattian laudat siinä olivat irroillaan, jotta ne aivan hyvin voisivat\npeittää, jos mitä niiden alle uskottaisiin.\n\nKauppias ei tuohon Anteron ilmoitukseen mitään vastannut; mutta hän\npalkitsi häntä lukemalla hänelle uuden kirjeen, minkä hän vasta oli\nsaanut. Tässä kirjeessään ilmoittaa kapteeni tulopäivänsä ja mitä\nkauppiaan oli aikeitten onnistumiseen tehdä.\n\nKesä oli ollut ylön ankaran kuuma. Tämäkö vai mikä oli päästänyt\nAasialaisen taudin, julman kolera-ruton julmasti raivoomaan Europassa.\nEuropan pohjoiset maatkaan eivät siitä säästyneet. Taudin hirmuisuus,\nsen pikaisuus, sen säälimättömyys oli kaikkialla hämmästyttänyt ja\npeloittanut ihmiset. Joka päivä, joka posti toi tietoja uusista\nuhrista, joita tauti oli vaatinut ja saanut. K----n vähäisessä\nkaupungissa sitä julmasti pelättiin, ehkei vielä ainoatakaan\nkoleratapausta siellä ollut tapahtunut. Kaupungin vanhemmat olivat\npäättäneet ettei etelästä päin tulevat laivat ensinkään saisi laskea\nsatamaan, ennenkuin voitiin olla varmoina siitä, ettei laivassa\nlöytyisi tarttuvaa tautia. Tätä sääntöä noudatettiin suurimmalla\ntarkkuudella K----n kaupungissa, jotta ei vaimokaan moniin päiviin\npäässyt kotiin palannutta miestään tervehtimään laivaan, joka oli\nlaskenut ankkurinsa aivan kaupungin likisyyteen.\n\nTähän oli kapteeni Kornman turvainnut, kun kyhäsi sukkelan, mutta\nvaarallisen tuumailunsa. Sillaikaa kun laiva oli rutto-salpauksessa,\noli se tyhjennettävä makasiineihin. Kapteeni lupasi tulla näitä niin\nliki kuin mahdollista oli, ja kauppiaan tulisi levittää kaupungissa\nhuhu, että pian joka mies laivassa oli taudissa. Mitään likempiä\nmääräyksiä ei kirje sisältänyt. Laivan tyhjentäminen olisi tapahtuva\nasiain haarain mukaan. Turvallisuudeksi kauppiaalle, jonka arkuutta\nkapteeni tiesi, oli hän kirjeesensä pannut erään P. S., jossa ilmoitti,\nettei kukaan laivassa ollut tuntiakaan sairastanut mitään tautia, vielä\nvähemmin julmaa koleraa.\n\nNäin olivat asiat, kun myöhään eräänä yönä Antero heräsi siitä, että\nhänen akkunallensa kolkutettiin; hän nousi kiiruhusti. Merimies seisoi\nakkunan takana ja tahtoi puhutella kauppiasta. Antero arvasi kohta,\nettä kapteeni oli tulossa; tahi että ainakin merimies toi uutisia\nKonkordia-laivasta. Hän meni pikaisesti kauppiaan luo; eikä aikaakaan,\nniin oli merimies päästetty konttoriin, ja siellä pidettiin nyt toimen\nkeskustelu.\n\nAntero oli arvannut oikeen. Edustalla, vaan muudan peninkulma\nkaupungista, purjehti laiva, valmiina laskemaan rantaan, milloin\ntilaisuus katsottaisiin soveliaimmaksi. Tätä ja muuta, miten olisivat\nasiat kaupungissa, oli merimies tullut tietämään.\n\n\"Kaikki on hyvin\" -- vastasi kauppias, ja Antero lisäsi:\n\n\"Kutka vaan ovat voineet, ovat muuttaneet maalle asumaan, mikä sinne\nmikä tänne. Puhe on levinnyt, että kolerarutto mielusasti anastaa\nsemmoisia kaupungeita, mihin tuuli mereltä pääsee vapaasti\npuhaltamaan\".\n\nMerimies naurahti. Mutta Antero jatkoi:\n\n\"Makasiinit ovat valmiit ottamaan vastaan, mitä teillä on. Tän yönä\nkumminkin lienee liian myöhäistä laivan pnrjehtia satamaan?\"\n\n\"Yönä, kuka yöstä puhuu?\" kysyi merimies. \"Ei! kapteeni käski minun\ntiedustella oletteko valmiit lastia vastaanottamaan, sekä ilmoittaa\nettä hän huomenna, ennen puolta päivää, laskee niin lähelle rantaa kuin\nvoi. Mitä julkisemmasti tässä menetellään, sitä varmempi on, että\nkaikki käy hyvin\".\n\nAnteron, kun tämän kuuli, täytyi myöntää, että kapteeni Kornman oli\nhäntä etevämpi. Tällaista rohkeutta oli Anteron vaikea ymmärtää; mutta\nkun hän sen ymmärsi, näki hän että hän itse vielä oli lapsi kapteenin\nrinnalla.\n\nKauppamiehessäkin vaikuttivat merimiehen sanat hämmästystä. Hän ei\nkumminkaan sanonut mitään; hän katseli vaan Anteroa, odottaen mitä tämä\nvastaisi, ja kun hän vihdoin kuuli Anteron vastauksen: \"Se on kyllä\nrohkeasti tehty; mutta miten enemmän asiaa mietin, sitä luonikkaammalle\nse minusta näkyy\" -- niin oli hänkin aivan samaa mieltä.\n\nSiinä sitten keskusteltiin huomispäivän työstä. Ja kun oli lähetetty\nsana kapteenille: \"Terve tullut!\" lähti merimies, jonka vene odotti\nvirstan verran matkaa kaupungista, jälle takaisin laivalle. --\n\nTänä yönä ei enää nukuttu kauppias Karlgrenin huoneessa. Mutta syyt\nasukkaiden unettomuuteen olivat erinlaiset. Antero puuhasi puodin alla\nolevassa kellarissa aamupuhteesen saakka. Siellä oli sijaa laitettava,\njos mitä kallista sinne kätkettäisiin. Antero oli varova mies. Hän\najatteli: \"saattaisipa olla mahdollista, että tulliherra tarkastaa\nmakasiinimme; parasta on, että kalliimmat kalut korjataan\nturvallisempaan paikkaan\". Tätä puuhasi Antero otsansa hiessä.\n\nToisin oli kauppiaan laita. Hän oli, merimiehen ja Anteron mentyä,\nlaskeunut vuoteelleen, mutta unta eivät hänen silmänsä saaneet. Voitto\nloisti hänen silmäinsä edessä, jotta hän ei ensimältä tuntenut\ntavallisia kipuja vatsassansa. Mutta mitä enemmän nämä vähitellen\nrupesivat tuntumaan, sitä sumeammaksi meni voiton loisto, ja vihdoin\nhuomasi kauppias, että kylmä hiki peitti koko hänen ruumiinsa. Hänen\najatuksensa kääntyivät, kenenkään niitä kääntämättä, takaisin hänen\nlapsuutensa aikaan, hän eli uudestaan päivä päivältä muistoissaan\nkuluneet hetkensä ja olipa, kun oli hän muistoissaan ehtinyt yöhön,\nmikä paraikaa kului, kuin olisi joku häneltä kysynyt: \"Mikä on palkkasi\nkaikista pyrinnöistäsi?\" Se kysymys oli hiljainen kuin tuulen vienoisin\nlöyhkä. Se soi kahdesti kauppiaan korvissa; mutta kun ei kauppias\nsiihen vastannut, vaan päin vastoin väkisin kirvoitti itsensä siitä,\nvaikeni kysyjän ääni. Kauppias ei ymmärtänyt tahi paremmin, ei tahtonut\nymmärtää, että tämä kysymys tuli hänen omastatunnostaan, että se oli\nniin hiljainen, tuskin kuultava, sentähden, että tämä omatunto oli\npaatunut, että se oli uuvutettu sikeään uneen, josta se nyt olisi\nmielinyt herätä. Mutta kauppias uuvutti tämän mielikuvituksiensa\nhäiritsiän jälle äänettömyyteen itsellensä lukemalla, miten monella\ntuhannella hänen rikkautensa nyt enenisi. Omantunnon ääni muistutti\nkuolemasta, mutta kuolema -- se oli sama, josta kauppias ei tahtonut\nmitään tietää.\n\nHänen tuskansa enenivät aamupuoleen yötä, niin että hän väliin ääneensä\nhuusi. Lääkkeeksi käytti hän nyt samoja rohtoja, joita hän niin usein\nennen oli ahnaalle himollensa käyttänyt. Hän avasi arkun -- aarre-arkun\nkannen ja antoi kultien kolista, hopeitten hohtaa vastaansa; mutta yhä\nenemmin eneni tuska, kultia ja hopeita oli arkussa liian vähän; ne\neivät voineet hänen tuskaansa lievittää. Kun hän vihdoin koetti\narkkunsa vierestä nousta, eipä hän sitä jaksanutkaan; hän vaipui alas\nlattialle. Siinä väänteli hän itseänsä tuskissaan, siinä pistihen hänen\nmieleensä ajatus, julma ajatus, hirmuinen ajatus. Minä kuolen!\n\nAjatuksella, joka tähän huutoon sai hänet purskahtamaan, oli kotinsa\nhänen omassa-tunnossaan; hän oli koettanut sitä uneen jälle vaavuttaa,\nmutta se oli jo nukkunut aikansa. Se heräsi ja se näytti nyt\nkauppiaalle, mitä tämä eninnä kaikista kammoi -- kuoleman.\n\nJää oli puhki. Äärettömissä laineissa raivosivat kauppiaan sydämessä\nkaikki ne vääryydet, joihin hän oli syyllinen, ja jotka nyt tuomitsivat\nhäntä. Hän vaikeroitsi siinä, kuten mato, jonka paha poika on neulaan\npistänyt. Ja ajatus: sinä kuolet ja jätät kaikki, kaikki mitä olet\nkoonnut. Se kohensi tulisia hiiliä hänen sydämensä avoinna olevaan\nhaavaan.\n\nKuinka kauan tätä asemaa olisi kestänyt kauppiaan konttorissa, emme\nosaa sanoa; epäilemättä siihen saakka, kunnes saiturin sielu olisi\nhänestä siirtynyt -- ellei hänen huutonsa olisi vihdoin kuulunut\nkellariin ja hämmästyttävänä kaikunut Anteron korviin. Antero samosi\nkiireesti ylös kellarista ja riensi isäntänsä luo. Hän pelkäsi, että\nrosvoja olisi murtainnut konttoriin, mutta kun hän näki syyn huutoon,\nkävipä hänen sielunsa läpi ajatus, joka käännettynä sanoihin olisi\nkuulunut: eikö muuta!\n\nEikä siinä muuta! Hyvän-tekiä makaa kuoleman tuskissa; mutta mitä se\nnuorukaiseen koskee, joka hyväntekiänsä kuolemalla kaikki voittaa!\nAnteron toinen ajatus oli, miten tätä tapausta voitaisiin hyväksi\nkäyttää asiassa, joka oli tekeillä; ja kolmas ajatus, joka samassa\nkypsyi päätökseen, kun hän kantoi kauppiaan hänen vuoteelleen, kuului\nnäin: \"Asiain näin ollen voimme turvallisemmasti saada tavarat säilöön.\nJa jos kauppias kuolee, onpa kolera-rutto hänet tappanut\".\n\nNäitä Anteron mietteitä keskeytti kauppiaan käsky: \"Mene noutamaan\nlääkäri; minä kärsin helvetin tuskia\".\n\nKauppias oli vähän levottunut, kun näki ihmisen vieressään. Kuoleman\npelko katosi; mutta kumminkin oli tämä pelko tahi muisto siitä\nhirmusta, minkä se oli kauppiaalle saanut, saanut hänen ensikerran\npyytämään lääkäriä. Mutta, josko ennen Antero olisi ollut siihen\nsemmoiseen pyyntöön myöntyvä, nyt oli se hänelle mahdotoin. Tänään ei\nsaisi vieraan silmä silmätä kauppiaan huoneesen. Hän vastasi sen tähden\nkauppiaalle, ettei lääkäri ollut kaupungissa, ja sitten koetti hän\nselittää, miten tuhmaa olisi, jos joku tänään pääsisi huoneesen.\nKauppias ymmärsi viittauksen ja taasen takertuivat vanhan saiturin\najatukset laivan aarteisin. Antero kun tämän huomasi, yllytti yhä\nsaiturin kuvitusta, joka jo vähällä oli ollut sammua, ja kauppiaan\nsielu irtausi vielä kerran heräävän oman-tunnon polttavista kanteista.\n\nAntero antoi hänelle pikarillisen viintä ja vakuutti, että tämä kohtaus\noli vaan satunnainen, että kauppias siitä pian virkistyisi. Kauppias\nkuuli mielihyvillään tämän, sillä hän toivoi vielä saavansa elää --\nkauan! Mitä olisikaan hän sanonut, jos olisi nähnyt, mitä Antero näki?\nAntero näki, että ruumis jo makasi kauppiaan vuoteella; että mitä\nhenkeä siinä vielä oli, oli ennen päivän loppua sammuva.\n\nKauppiaan silmät kiilsivät. \"Tämä voitto on ääretön, Kornman on aika\nmies\" -- sanoi hän. \"Jumalan kiitos! Minä olen terve! Tuskat ovat\nloppuneet. Kiitos ystäväni\".\n\nMilloin oli kauppias viimeksi kiittänyt Jumalaa?\n\nMutta Anterossa vakautui ajatus: \"Ennen iltaa on kaikki minun, minun!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nHaaksirikko.\n\n\nVarhain aamulla nähtiin laiva lähestyvän kaupungin satamaa. Huhu tiesi\nkertoa, että laiva oli Konkordia, että kapteeni Kornman oli tulossa\nkotiin. Mutta tiesipä huhu myöskin kertoa, että joka mies laivassa\nsairasti kolera-ruttoa. Miehestä mieheen kävi tämä uutinen ja kaikki\nolivat yhden-mielistä siinä, ettei kukaan laivasta saisi tulla maalle,\nettei myöskään mitään kalua saataisi siitä tuoda ennenkuin oli rutto\nloppunut ja laiva puhdistettu savustamalla. Mutta tuopa juuri oli mitä\nkapteeni Kornman tahtoi. Että huhuun oli Antero alku, siitä ei tiennyt\nkukaan.\n\nLaiva lähestyi, ja tottakait oli huhussa perää, sillä puolella mastolla\nliehui musta lippu. Mitä osoittaisi se muuta kuin ruttoa ja kuolemaa?\n\nArvattavasti tiesi kapteeni kiellosta, sillä kun laiva oli laskenut\nankkurinsa, eipä siitä kukaan, niinkuin kumminkin tavallista on,\nlähtenyt sieltä maalle, ennenkuin oli jotenkin pitkä aika kulunut. Vene\nirroitettiin vihdoin laivasta, mutta tuskinpa olisi ehtinyt kulkea\nmuutamia syliä, niin jo maalta pantiin toinen sitä vastaan, joka\nkieltäisi edellistä lähestymästä. Muutamia kirjeitä saivat veneessä\nolevat kumminkin lähettää maalle, ynnä tavallisia laivapapereita.\nMaalle palaavan veneen väki tiesi kertoa että, miten laivamiehet olivat\nvakuuttaneet, ei ruttoa ensinkään löytynyt laivassa. Tuota ei maalla\nuskottu, luultiin laivalaisten keksineen vaan hätä-valeen.\n\nTuuli puhalti mereltä maallepäin ja jotenkin kiivaasti. Tuo peloitti\nkaupunkilaisia vielä enemmän, sillä voisihan rutto tuulen tietä päästä\nkaupunkiin! Seuraus tästä oli etteivät ilta-puoleen päivää, jona tuuli\nyhä kiihtyi, aremmat kaupunkilaisista uskaltaneet astua ulos\nhuonehistaan. Ja pelko kohosi vielä korkeimmalleen, kun kuultiin, että\nrutto jo oli kaupungissa. Kauppias Karlgren oli siihen äkkiä\nsairastunut. Ja kaikeksi onnettomuudeksi ei lääkäri ollut kaupungissa!\n\nHirmuinen pelko ja vale-puhe, joka tätä pelkoa yhä enemmän viritti,\nanasti koko kaupungin. Eukot ja matammit päättivät, ettei turvaa enää\nmuussa kuin muuttamisessa pois kaupungista. Antero oli aamupuolella\npäivää mielihyvillään huomannut huhun vaikutuksia, mutta illan puoleen\nsaivat ne hänen toista miettimään, hän kun näki, että väkeä aina\nkokoontui milloin mihinkin kulmaan keskustelemaan. Vaaran suuruus\nvaikutti että jokainen tahtoi tietää kuinka suuri se todellakin oli, ja\nse sai aikaan, että nyt ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin koskaan\nennen. Tämä ei ensinkään ollut Anteron mieleen. Hän ei tiennyt keinoa,\nmiten saada väki hajoomaan, muuta kuin yhä enemmän yllyttää pelkoa.\nTorilla seisoen väkijoukon keskellä, joka jos mitä pakisi, huusi hän\näkkiä: \"Ai kopristaa!\" ja oli samalla horjuvinansa. Se vaikutti. Väki\nhajosi, kuten olisi tuulispää sen korjannut.\n\nKaikki oli valmista. Makasiineissa odotti kolme luotettavaa miestä yön\ntuloa ja väen katoomista kaduilta. Anterolla oli tointa. Tuon-tuostakin\nkävi hän kauppiasta katsomassa. Tämä luuli itsensä yhä enemmän\nparantuvan -- kuta lähemmälle kuolemaa ehti. Antero kiihoitti häntä\nuutisilla, että laiva sisälsi lastia monen kymmenen tuhannen markan\narvosta.\n\nPäivä kului iltaan. Monen mielestä oli laiva, siitä kuin ankkurinsa\nlaski, melkoisesti lähestynyt rantaa. Tuosta ei kumminkaan aivan suurta\nlukua pidetty, semminkin kuin toiset väittivät sen valheeksi. Ja näitä\nviimemainituita oli Antero.\n\nMutta Antero tiesi varsin hyvin, että laiva näkymättömästi läheni. Ja\nkun viimein muudan kauppias valalla vakuutti, että laiva oli rantaa\nmonta kymmentä syliä lähestynyt, huomasi Antero syyn siihen: \"Meren\npohja on kova, ankkurit eivät pidä, tuuli ajaa laivan maalle\". Se syy\nnäkyi todelliselta.\n\nKaikella on aikansa. Väki väsyi vihdoin, kadut tyhjeentyivät. Tätä oli\nAntero odottanut. Laiva oli lähestynyt jotenkin likelle makasiineja.\nMakasiinein ovet meren puolelle päin olivat auki. Yön ehtiessä nähtiin\nniissä kummia. Merellä ei näkynyt mitään; mutta kumminkin täyttyi\nmakasiini täyttymistään. Laattia oli avattu. Sen alta näkyi lainehtiva\nvesi, ja siitä nostettiin milloin suurempi, milloin pienempi tynnyri\nylös ja asetettiin säilö-paikkaansa. Noitumiselta olisi tämä näkynyt\nsille, joka ei asiasta tiennyt. Satamasta kulki meren alitse köysi\nmakasiineihin ja sitä myöden kulkivat tynnyrit, -- siinä salaisuus.\n\nAamupuoleen yötä uskalsi kapteeni laivasta soutaa maalle. Tuuli oli\nkiihtynyt ja vettä oli ruvennut satamaan taivahan täydeltä. Näyttipä\nkuin olisi taivas mielihyvillään nähnyt öillistä työtä, kun näin kaikin\ntavoin sitä edisti!\n\nKapteeni ei tiennyt kauppiaan sairastumisesta. Hän hämmästyi vähän, kun\nnäki Anteron ja häneltä sai tietää miten oli lankonsa laita. Mutta eipä\nhän tuota pahaksi pannut; hän oli sitä jo kauan odottanut.\n\nHän kiiruhti työtä. Hän ilmoitti Anterolle aikeen, joka sai puotipojan\nyhä enemmän kummastelemaan kapteenin rohkeutta.\n\n\"Kello 5 aikana\" -- sanoi kapteeni -- \"lasken minä laivan taville.\nTuuli on sen verran kääntynyt, että se vie Konkordian suoraan Jolsan\nsaarelle -- tietysti purjeilla autan vähän suuntaa. Luola siellä saa\nsitten korjata jäännökset, mitkä eivät näkyviin saa tulla. Ja päivällä\nolen minä hyvässä ajassa Karlgrenin luona\".\n\nTämä ai'e ihastutti Anteroa; hän oli luullut haaksirikon nyt\nmahdottomaksi; mutta näin, kuin kapteeni aikoi asiansa ajaa, se varsin\nhyvästi onnistuisi. Vakuutus-summa olisi saatava sekä laivasta, että\nvieläpä lastistakin. Ja tästä kaikesta oli hänen, Anteron, toinen\npuoli. Sepä kauppa, joka kannatti!\n\nTällä välin oli koko joukko kalliita tavaroita kokoontunut makasiiniin.\n\nKapteeni oli puhunut, mitä hänellä oli puhuttavaa, ja antanut\ntarpeelliset käskyt. Hän palasi nyt takaisin laivaansa.\n\nAamupuoleen yötä muuttui ilma sumuiseksi, mutta sade taukosi. Tuuli oli\nyhä kiihtynyt ja kiihtyi kiihtymistään. Pienen kaupungin kaduilla ei\nnäkynyt ketään, jotta Anterolla oli hyvä tilaisuus tuottaa puodin alla\nolevaan kellariin koko joukon pakkoja kalliita vaatteita. Juoma-tavarat\nolivat astioissansa lasketut makasiini-lattiain alle, missä veden\nsisässä olivat näkymättömissä. Kaikki oli varsin hyvästi onnistunut.\n\nAntero oli iloinen. Tätä iloansa ilmoitti hän sairaalle isännälleen,\njoka makasi aivan samassa tilassa kuin päivällä kipujen loputtua.\nNäkyvillä, mutta hiljaisilla askelilla lähestyi häntä kuolema; mutta\nkaikkea muuta kuin kuolemaa ajatteli kauppias. Antero kertoi hänelle,\nmitä makasiinissa oli tapahtunut, ja kauppiaan silmät loistivat.\n\nPäivä seurasi vihdoin yötä. Suuresti kummissaan olivat kaupunkilaiset,\nkun ei laivaa enää näkynyt. Antero oli olevinansa pahoilla mielin ja\nlausui pahoja aavistuksia. Ja kuten ainakin, sai hän kaupunkilaisiaan\nuskomaan näitä aavistuksiansa todeksi. Mahdotointahan oli ollut laivaa\nhallita, kun kaikki laiva-väki makasi sairassa! Ankkuri-vitjat olivat\nehkä pettäneet, ja laivaa oli tuuli ajanut pitkin rantoja, tiesi mille\nkarille!\n\nEikä aikaakaan, niin toteutui tämä aavistus. Puolen päivän aikana\nsaapui kaupunkiin kaksi merimiestä ja Konkordia-laivan kapteeni itse,\nja pian oli kertomus haaksirikosta levinnyt. Miten oli aavistettu, niin\noli käynytkin. Tosin tuli nyt ilmi, ettei kukaan laivassa sairastanut,\nettä päin vastoin kaikki olivat koko matkalla olleet terveet, mutta\nsittenkin ei voitu laivaa hallita. Tuuli oli tuullut ankaran kovasti,\nvinosti maata vastaan. Ankkuri-vitjat olivat katkenneet ja, ennenkuin\npurjeet saatiin järjestykseen, oli tuuli niin vallannut laivan, että\ntöin tuskin oli saatu sitä estetyksi puskemasta maahan itse kaupungin\nrantaan. Jolsan saarta vastaan oli se syöksynyt ja siihen musertunut,\nniin ettei siitä nyt enää ollut jälellä muuta kuin merellä uivia\npelkkoja ja lautoja. Töin tuskinpa oli laivamäki voinut pelastaa\nitsensä, ensinnä saarelle ja sitten sieltä maalle. Semmoisen selityksen\nantoi kapteeni haaksirikosta ja todistajiksi selityksensä totuudesta\ntoi hän mukanansa laivamiehet.\n\nVahinko arvattiin suureksi. Tosin oli laiva vakuutettu täyteen\narvoonsa, mutta lasti oli -- vaikka tosin sekin oli vakuutettu --\nvakuutettu niin pienestä summasta, että vahinko nousi aina tuhansiin\nrupliin!\n\nTätä puhetta koetettiin saada leviämään; se levisikin, ja sitä olisi\nuskottu, ellei kaupungissa olisi löytynyt merimiehiä, mitkä milloin\npudistivat päätään, milloin ihan suoraan nauroivat tälläisille\njutuille. Pahin kaikista oli, että haaksirikko oli tapahtunut Kornmanin\nollessa kapteenina. Muistot Kornmanin entisistä kujeista heräsivät ja\ntekivät epäilyksen alaiseksi hänen selityksensä.\n\nMutta niinkuin ainakin, tämä epäileminen syntyi vasta jälestäpäin.\nKapteeni näki mielihyvikseen, että ainakin aluksi hänen kyhäyksiänsä\nuskottiin.\n\n\n\n\nVII.\n\nKuolleita ja aaveita.\n\n\nKauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin\nhaaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.\n\nKauppias eli vielä. Hän oli sen verran toimessa, että hän taisi seurata\nkapteenin kertomusta. Siinä nyt kuultiin selitys toisellainen, kuin\nse, mikä oli kaupunkilaisille uskottu. Laiva oli täysin purjein\nlaskettu Jolsan saarelle. Vauhti oli ollut semmoinen, että -- aivan\nmiten kapteeni oli kaupunkilaisille kertonut, laiva oli kohta halennut.\nKun aalto sen sitten nosti ja jälle pieksi kallioon, niin hajosi se, ja\ntöin tuskin oli väki ehtinyt veneisin, ennenkuin Konkordia-laiva\njäänöksinä omasta itsestänsä tuhansissa kappaleissa ui vaahtoisilla\nlaineilla. Vauhti oli ollut niin ankara, tuuli niin kiivas, ettei\nmitään laivassa jälellä olevaa lastia saatu pelastetuksi. Nimismies oli\nnoudettu ja laillinen kertomus tapauksesta oli kyhätty paperille.\n\nKapteeni kertoi tämän tapauksen suurimmassa lyhykäisyydessä, aivan kuin\nolisi kaikki käynyt varsin luonnollisesti. Hän ei tapausta paljon\najatellutkaan. Toista oli hänellä mielessä, sillä hänkin näki selvään,\nettä kauppias ei kauan enää eläisi. Antero oli kuunnellut kapteenin\nkertomusta, mutta hajamielisesti, sillä hänkin odotti vaan, milloin\nkauppiaan silmät ummistuisivat viime uneen, ja hän kummasteli suuresti,\nettei se hetki jo ollut tullut. Hän kun nyt oli, ainakin ajaksi,\npäässyt toimista vapaaksi, mitkä koskivat laivaa, mietti siinä, mitä\nolisi hänen tehtävä, niin pian kuin olisi kauppias kuollut. Hän oli\nkahdella päällä tuosta. Kapteeni, näetsen, ei tiennyt kauppiaan\ntestamentista mitään. Lääkäristä ei siinä kukaan puhunut mitään, ei\nkauppias itsekään, joka vaan mietti jonkun hetken kuluttua, \"kun oli\nsaanut vähän levähtää\", nousta. \"Paljon oli, näet, toimitettavana\".\n\nKapteeni oli lopettanut kertomuksensa, ja siinä sitten mietittiin, mitä\nnyt olisi tehtävää. Papereita, rahaa -- sinetillä varustetun pussin --\npani kapteeni lankonsa kassa-arkkuun, neuvoen sillä välin, miten\nkaikessa hiljaisuudessa makasiiniin kätketyt tavarat olivat saatavat\nkellariin puodin alle.\n\n\"Onko sinulla mitään, jota voisin toimittaa, siinä tapauksessa, että\ntautisi rupeisi pitkälliseksi ja veisi sinulta ajatuksen voiman?\" kysyi\nkapteeni Konrad sitten äkkiä, ja iski pienet tuijottavat silmänsä\nlankoon.\n\nKauppias ei vastannut tähän mitään. Hän seurasi silmäilyksillään miten\nkapteeni pisti hänen raha-arkkunsa avaimen lakkariinsa, tätä avainta,\njota hän ei koskaan ollut uskonut kenellekään. Hän oli vastahakoisesti\nantanut sen nyt ensikerran toiselle, kun kapteeni pyysi raha-arkkuun\npanna tärkeitä arvopapereita.\n\n\"Avain, avain!\" huusi hän ja sanomatonta tuskaa osoittivat hänen\nkasvonsa. Hän ei nyt uskonut lankoansa, ei ketään maailmassa, tuskin\nomaa itseänsäkään.\n\nKapteeni hymyili. Hän ymmärsi kauppiaan tuskaa. Hän pani avaimen\nriippumaan naulalle ihan lankonsa vuoteen viereen. Kauppias ei sanonut\nmitään enää, hänen silmänsä vaan tuijottivat avainta. Mutta kapteeni\nlisäsi:\n\n\"Arkussasi on nyt kaikki paperit, mitkä yhteisiä asioitamme koskevat.\nMinulla on paljon tekemistä, koeta nukkua kunnes palaan tulliherran\ntyköä\".\n\nMutta kapteeni ei ollut ehtinyt puodista ulos, kun hirmuinen huuto sai\nhänet palaamaan. Kauppias oli oijentanut kätensä tarttuaksensa\navaimeen. Sekö ruumiin ponnistus, äskeinenkö tuska vai mikä -- -- sai\nhänen ruumiilliset kipunsa, jotka koko päivän olivat olleet poikessa,\ntaasen heräämään? Kun kapteeni palasi, näki hän lankonsa suin\nsyöksyneenä vuoteelta alas. Antero oli ehtinyt nostaa häntä puoleksi\nylös ja nyt asetettiin kapteenin avulla sairas jälle vuoteelle.\n\n\"Viha, ikuinen viha!\" horisi hän, kun häntä nostettiin.\n\nJa kun hän vuoteesensa saatiin, oli hän -- kuollut.\n\nMitä tarkoittivat hänen viimeiset sanansa? Sitä ei tiennyt silloin\nvielä kukaan muu kuin hän itse, mutta ne kuuluvat niin äärettömän\nkamalalta, että sekä kapteeni, että Antero siinä nyt seisoivat\nhirmustuneina.\n\nAntero siitä ensinnä tointui. \"Hän on kuollut!\" sanoi hän hiljaan.\n\nKapteeni laski kätensä makaavan sydämelle. \"Kuollut!\" mumisi hän.\n\nSitten kääntyi hän Anteroon, loi häneen pitkän läpitunkevan silmäyksen,\notti avaimen naulasta ja sanoi: \"Minä en tunne teitä, mutta vainaja\ntässä luotti teihin; siis tahdon minäkin luottaa. Olkaa uskollinen,\nniin ette kauppaanne kadu. Laittakaa nyt, että kuollut saa mitä hän\nenää tarvitsee; minun aikani on tullut\". --\n\nJa hän meni. --\n\n\"Noinko sitä kuollaan?\" kysyi Antero kapteenin mentyä hiljaan\nitseltään.\n\nOmituinen outo tunto, jonka laatua hän ei ymmärtänyt, sai hänet isoksi\naikaa jäämään vainajan kamariin. Hän oli ensikerran nähnyt ihmisen\nkuolevan. Hän oli vielä nuori; ei siis kummaa, että hän heltyi. Hän\nmuisti, mitä kaikkea hyvää vainaja oli hänelle tehnyt, ja asuipa tuossa\nomituisessa tunnossa jotakin, jota ehkä voitaisiin rakkaudeksi ja\nkaipioksi sanoa. --\n\nHänen ruumiinsa läpi kävi väristys. Kauppiaan kuolemassa puhjenneet\nsilmät tuijottivat häntä, kun hän näihin katsoi. Hän muisti\nkerjäläisenä ollessaan kuulleensa, että ketä kuollut katsoo kuoltuaan,\nse häntä kuolemaan seuraisi. Tämä muisto väristytti häntä. Hän painoi\nhiljaan kuolleen silmät kiini. Myöskin muisti hän joskus ennen\nkuulleensa, että kuolleen rinnalle pannaan raamattu tai virsikirja. Hän\nsilmäili ympärilleen. Mitään semmoista kirjaa ei huoneessa löytynyt,\nmutta pöydällä makasi asiakirjan tapainen kirja -- ainoa kirjan-pitoon\nkuuluva, mitä kauppahuone Karlgrenin talossa löytyi. Sen avasi hän ja\npani vainajan rinnalle.\n\nSitten läksi hän huoneesta.\n\nOlipa se outoa! Puotiin kun hän tuli, nojautui hän tiskiä vastaan. Hän\ntunsi olevansa niin yksin maailmassa. Koko elämä näkyi hänestä niin\nkummalliselle. Hän seisoi siinä kauan, ja omaksi kummakseen heräsi hän\nsurullisista ajatuksistansa siitä, että kuuma kyynel putosi hänen\nkädellensä.\n\nOstaja astui puotiin. Hän sai mitä hän pyysi. Mutta kohta hänen\nmentyään sulki Antero puodin.\n\nHän läksi ulos.\n\nSama pelko kuin eilenkin vallitsi vielä kaupunkilaisissa. Kauppiaan\nkuolema sitä vaan kiihdytti, sillä varmaahan oli, että kauppias oli\nkoleraan kuollut. Ja sanoma tästä kuoleman-tapauksesta levisi pian.\nAnteron oli varsin vaikea saada jonkun ruumiille tekemään viimeistä\ntavallista palvelusta. Ihmiset väistyivät häntäkin; sillä hän tuli\nhuonehesta, missä rutto oli käynyt.\n\nTuo tunne, mikä oli saanut Anteron viehkeäksi äsken, katosi vähitellen,\nja hän rupesi nyt ajattelemaan omia asioitansa. Hän unohti nyt kuolleen\nja meni neuvoa kysymään kaupungin viskaalilta. Mitä siinä sitten heidän\nvälillään puhuttiin, emme varmaan tiedä; mutta seurauksena tästä\nkäynnistä oli kumminkin se, että kun kapteeni myöhemmin illalla tuli\nkauppiaan taloon, oli raha-arkku ja kaikki vainajan omaisuus sinetillä\nvarustettu. --\n\nMutta olipa kapteenille tänä iltana suotu vielä suurempi kumma. Antero\noli, niinkuin jo sanoimme, turhaan etsinyt ruumiin pesiää. Hän ei\ntiennyt, mitä neuvoa tässä. Hän oli jo käynyt usiampain luona, jotka\ntavallisesti tätä tointa tekivät. Vanhan matammin, joka monta vuotta\noli häntä ja kauppiasta passannut, oli hän lähettänyt samalle asialle.\nMutta vanha matammi, kun sai huhulta kuulla, mihin tautiin isäntänsä\nsanottiin kuolleen, hirmustui niin ettei voinut mitään. Silloin toi\nsattumus vanhan mummon Anteron tielle ja hyvää palkkaa vastaan lupasi\ntämä tehdä mitä Antero pyysi. --\n\nViskaali ynnä kaks todistajaa tulivat kauppiaan huoneesen milt'ei\nsamaan aikaan kuin eukko. Ja molempain toimi oli juuri loppumaisillaan,\nkun kapteeni vainajan taloon palasi.\n\nKapteenin oli vaikea ymmärtää, mitä tässä tapahtui, ja kun se hänelle\nilmoitettiin, leimusipa merimiehen viha hänessä tuleen.\n\n\"Kenen käskystä ovat nämä sinetit tässä?\" -- huusi hän. \"Luulisinpa,\nettä minä olen nyt isäntä tässä talossa!\"\n\nViskaali vastasi kohteliaasti, että sinetit olivat asetetut\nlaillisuuden vuoksi; sillä kauppamies oli tehnyt testamentin, ja koska\nei vielä ollut tiedossa mitä se testamentti sisälti, oli hänen,\nviskaalin, työnä ollut näin käyttäitä.\n\nViskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.\n\nKapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat\nja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. \"Minä olen tässä lähin\nsukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua\nasioihin, mitkä eivät heille kuulu!\" -- huusi hän vihdoin.\n\n\"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi\" -- sanoi eräs\ntodistajista.\n\n\"Amandan!\" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä\nasettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut\noli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan\nkaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta\nmaailmassa kuin tytärtänsä. \"Amandan!\" -- sanoi hän ääneensä; ja\nitsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä\nmuistanut.\n\n\"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille\nilmoittaa kauppiaan kuoleman\" -- sanoi Antero kainosti. -- \"Te ette\ntunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta ... niin...\"\n\nKapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa.\nHän loi silmänsä Anteroon. \"Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän\nKarlgrenin rajatonta luottamusta sinuun\" -- sanoi hän.\n\n\"Kenen hallussa on testamentti?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan\ntiedä -- --\", vastasi Antero.\n\nTämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut\npuodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. -- Antero oli juuri\nsaanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista,\nmissä kuollut lepäsi.\n\nKaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti\nAnteroa.\n\n\"Siellä on vanha eukko, joka pesee ruumista\" -- vastasi tämä\nhiljaan. --\n\n\"Tuon verta vaan! hyi sen sanon, se ei maksa vaivaa! Ja imelää kuin\nhiiva joulujen olvitynnyrin pohjalla. Oi, onpa aikaa siitä kun viimeksi\nkuiva kurkkuni sai viinaa maistaa\"...\n\nNäin pakisi vanha eukko vainajan kamarissa.\n\nKapteeni vaaleni, sen verran kuin merimiehen ruskeat kasvot saattoivat\nvaaleta. Hän tunsi äänen. \"Joko nyt helvetti on saaliinsa päästänyt\",\nmumisi hän. -- Mutta ääneensä sanoi hän:\n\n\"Minulla ei siis ole tässä enää nyt mitään tehtävää. Perheeni kaipaa\nminua. Toivon että herra viskaali minulle ilmoittaa, milloinka\ntestamentti avataan\".\n\n\"Se riippuu teistä\" -- vastasi viskaali. --\n\nKapteeni Kornman sanoi kiiruusti jäähyväisensä ja oli juuri ehtinyt\nvetäytyä ulos pihalle, kun eukko avasi oven konttorista puotiin. -- Hän\noli juovuksissa. Viinipullon, mistä Antero oli eilen tarjonnut\nlasillisen kauppiaalle, oli hän löytänyt ja yhdellä hengenvedolla oli\neukko pullon sisällön suuhunsa särpinyt.\n\nKapteeni ei ollut ainoa, joka eukon tunsi. Tuskin oli eukko ehtinyt\npuotiin kurkistaa, niin jo huusi viskaali:\n\n\"Vai on Jolsan Matin Leena vielä elossa! Mistäs muori tulee ja missä on\nmies, Matti?\n\n\"Matti! Mattia ne kaikki kysyy! Matti. Se sika mässäsi niin kauan kuin\nraha piisasi ja minä sain tuskin märkääkään. Mattiko; missäkö hän on?\n-- -- Hakekaa merestä. Sinne minä peijakkaan työnsin... Lekkeri viinaa\nveneessä, eikä antanut vanhalle mummolle pisaraakaan\".\n\n\"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan\nsijaan\" -- sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. \"Tämä otus tässä on\nminun korjattava\".\n\nEi siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata\nviskaalia.\n\nTällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista\nhevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään.\nEukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli\nhänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne\nolivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt... Ja nyt, ihan samassa\nkun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo\nseikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nIsä on kumminkin isä.\n\n\nSamaten kuin muutamia vuosia takaperin, istui nyt kapteeni Kornman,\najaessansa kotiin, syvissä mietteissä rattaillansa. Hänellä oli,\nenemmän kuin silloin, nyt syitä miettimisiin. Leenan ilmestys oli ollut\nniin äkki-pikainen. Kapteeni oli lähtenyt, ennenkuin oli ehtinyt\npäättää, mitenkä hänen tulisi nyt oikeen käyttäidä. Hän katuikin jo\npikaista lähtöään. Ennen aina oli hän, kun vaara uhkasi, sitä jyrkästi\nsilmään katsonut; mutta nyt pakeni hän sitä. Missä olivat Matti ja\nLeena olleet tähän saakka, elikö Matti vielä? -- Kysymyksiä, jotka,\nkun ei kapteeni niihin vastauksia saanut, tekivät hänen yhä\nlevottomammaksi.\n\nAamu-aurinko valaisi seudun, kun hän Rytilän pihalle tuli. Kaikki\nnukkuivat vielä. Ei! Yksinäinen neiti kulki polkua ylös järveltä päin.\nKapteeni seisahtui tätä ilmiötä katsomaan. Neiti lauloi surullisen\nviehkeätä laulua. Kapteeni kuunteli. Kuka oli tämä pitkä, soikea neiti,\njoka ruusukukka hivuksissansa aamupuvussa siinä kulki?\n\nNeiti ei kapteenia huomannut. Hän jatkoi vaan lauluansa. Sen laulun\ntunsi kapteeni. Toinenkin nainen oli tätä samaa laulua laulanut --\nmutta siitä oli kauan, niin kauan. Miten olikaan, heräsivät kapteenin\nmuistot ja hän tunsi jotakin rinnassansa, jota hän ei ollut tuntenut\nnuoruutensa päivistä saakka. Hän oli kerta maailmassa rakastanut; mutta\nse, jota hän rakasti, ei hänen rakkaudellensa rakkaudella vastannut.\nElävästi muisti nyt kapteeni näitä aikoja ja hän, kuta kauemmin laulua\nkuuli, takertui sitä enemmän kuluneiden aikojen lumouksiin, jotta hän\nvihdoin luuli näkevänsä edessänsä sen, jonka rakkaus hänestä olisi\nvoinut tehdä hyvän ihmisen, mutta joka hänestä, kun hän hänen hylkäsi,\nsai syyllisen -- -- kaikkiin rikoksiin syyllisen.\n\nKauan seisoi kapteeni siinä neiden laulua kuunnellen. Vihdoin taukosi\nlaulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut\nruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin\nolisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön\nkatoomaan.\n\nMuudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä.\n\nLintu lauloi puistossa. Neiti avasi silmänsä ja näki oudon miehen ihan\nvieressänsä. Hän hämmästyi, hän hypähti ylös; mutta samalla tunsi hän\nisänsä.\n\n\"Isä!\" huusi hän ja riensi hänen luo.\n\nLumous katosi. Kapteeni tunsi tyttärensä; ja tunteet hänessä\nmuuttuivat. Niihin tunteisin, mitkä hänessä vallitsivat, kun hän neiden\nlaulua kuuli, niihin oli sekaantua pisteitä. Haava, minkä huomio, että\nnuoruutensa rakastettu ei häntä rakastanut, vaan hänen vihattua\nveljeänsä, ei ollut koskaan mennyt pohjasta umpeen. Se kihelmöitsi\naina, kun hän sitä muisti; se oli kihelmöinnyt nytkin, vaikka lumous\noli kipua voittanut. Isällinen tunto sitä vastaan nyt, -- se oli puhdas\nja -- tuossa nyt aamu-auringon rusotessa, kun kapteeni mainitsi Amandan\nnimeä ja neitiä syliinsä sulki, kuka olisi tässä hellässä isässä voinut\ntuntea miehen, jolla ei pyhää ollut maailmassa, muu kuin se, jota hän\nnyt syleili.\n\nHetkisen tunteisin katosivat muistot kaikesta siitä, mitä kapteenilla\nnyt oli huolenaan. Hän katseli tytärtänsä kauan ja ihastuen ja tämä\nihastuksensa puhkesi vihdoin sanoihin:\n\n\"Kuinka oletkin kasvanut suureksi ja kauniiksi!\"\n\nJa tytär katseli suurilla silmillään isäänsä ja sanoi: \"Ja te isä,\nkuinka olette vanhentuneet!\"\n\nMutta tätä herttaista hetkeä ei kauan kestänyt. Isän äkki-pikainen\nilmestyminen varhaisena aamu-tuntina oli saanut Amandan unohtamaan\nhaaveitansa. Hän näki isässänsä isän ja niin kauan kuin hän ei muuta\nmuistanut, antausi hän ilolle; mutta hän muisti jälle pian asemansa, ja\nsamalla kun hän tämän muisti, niin kuvasi hänelle hänen kuvituksensa\nhetkeä, jolloin hänen setänsä kuoli ja hänen serkkunsa katosi. Hänen\nmieleensä muistui vanhan Eevan sanat pappilassa ja lumous, minkä isän\nilmestyminen herätti, katosi.\n\n\"Isä!\" -- kysyi hän äkkiä, mutta hiljaan, -- \"isä, missä on minun\nserkkuni, Kaarle-setä vainajani poika?\"\n\nTämä kysymys, jota ei kapteeni ollut tiennyt vähäistäkään aavistaa,\nvaikutti hänessä kummallisesti. Kaikki rikokset maailmassa eivät\nyhteensä voineet niin rynnätä kapteenin omalle tunnolle, kuin tämä\npieni kysymys. Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen sydämensä tykytti,\njotta se oli puhjeta. Tytär silmäsi isäänsä läpitunkeevilla silmillä.\nAisti sanoi hänelle, että hän oli arkaan kohtaan isän sydämessä\nsattunut; hän huomasi tämän vielä selvemmästi, kun isä kysyi:\n\n\"Mistä sinulla on se kysymys, Amanda?\"\n\nTässä isän vastakysymyksessä ei ollut mitään kummaa, kumminkin luuli\nAmanda siitä saaneensa hyvän vastauksen.\n\n\"Siitä\", vastasi tytär, \"että serkkuni Kaarle elää!\"\n\nOliko tytär aiottu serkkunsa kostajaksi? Oman tyttärensä kauttako\nkapteeni oli rangaistava rikoksistaan? Siltäpä näytti. Semmoista\ntuskallista tunnetta kuin se, minkä nämä Amandan sanat saivat aikaan\nkapteenissa, ei ollut hän koskaan ennen tuntenut. Noissa sanoissa:\n\"Kaarle elää\" -- oli rangaistus; mutta rangaistuksen kärki se se\nsalausi siinä, että nämä sanat olivat hänen oman tyttärensä. Hän ei\nvastannut mitään, ei voinut vastata. Seisoa rikoksen alaisena oman\nlapsensa edessä -- -- sepä oli jotakin, josta hän, kapteeni tähän\nsaakka ollut tiennyt, miltä se tuntui. Nyt tunsi hän sen ja olipa\nhänestä samalla kuin olisi hänen elämänsä maailmassa turha ollut.\nKaikki hänen aikeensa, hänen rakennuksensa, missä kosto ja ahneus oli\nollut rakennus-mestari, rikokset ja riettaudet rakennuksen keinot -- ne\nmullistuivat nyt, kun rakennus juuri oli valmistumaisillaan.\n\n\"Lapsi, lapsi!\" sanoi hän hiljaan, \"kuka on sinulle sanonut, että\nKaarlo elää?\"\n\n\"Te itse!\" huusi Amanda, joka nyt oli elävästi vakuutettu siitä, että\nEeva oli totta puhunut. \"Te itse! oi Jumala! minun isäni on --\nmurhaaja!\"\n\nKapteeni oli rikoksissa harmaantunut. Hänen omantuntonsa ympäri oli\nkovettumistaan kovettunut jää; nyt oli tähän paksuun jäähän reikä\nsattunut, ja siitä reijästä oli viha ja veri päässyt painamaan tuota\nvähää, mikä kapteenissa enää omantunnon tapaista oli. Mutta Amandan\nviime sana \"murhaaja!\" se tukki reijän. Ainoan kerran elämässään oli\nkapteeni antaunut nauttimaan isän iloa, olemattansa varallansa. Isän\nrakkaus, isän hellyys oli hetkeksi voittanut ja -- tässä palkkansa!\nNiinkuin vihuri ja tuulimyrsky ajaa mereltä kauniin sään pakoon, niin\najoi Amandan sana \"murhaaja!\" isän sydämestä pakoon äskeisen hellyyden.\nSe sana oli vihuri, joka äärettömät laineet nosti kapteenin sydämessä,\nmutta samalla sai hänet jälle mieheksi, joka pelotta ohjaa alustansa.\nOvi sydämeen, joka oli ravolla jo ollut, sulkeusi jälle, kun tunnustus\noli tästä ovesta juuri astumaisillaan ulos ja katumus astumaisillaan\nsisään.\n\n\"Hullu lapsi!\" lausui hän -- \"kuka on sinuun istuttanut tuon sadun,\njonka minä luulin jo aikojen kuluessa kadonneeksi?\" -- Mutta juohtuipa\nnyt ajatus kapteenin mieleen, joka laukasi leimauksen, äärettömän vihan\nleimauksen hänen silmistänsä. \"Haa! provasti!\" huusi hän ja sanomaton\nkatkeruus tiputti polttavaa vihaa hänen isällisille tunteilleen.\n\nProvasti! Häntäkö tuli siis kapteenin kiittää siitä, että hän oli\nkadottanut sen ainoan olennon rakkauden, joka lämmitti häntä. -- Niin\nluuli kapteeni, mutta vihassansa tunsi hän että isä on kumminkin isä.\nHän vihasi provastia samassa määrässä kuin hän rakasti Amandaa.\n\n\n\n\nIX.\n\nVehkeitä\n\n\n\"Konkordia on mennyt haaksi-rikkoon, ei ole niin mitään saatu\npelastetuksi\", oli uutinen, joka suusta suuhun kulki. Kauppias\nKarlgrenin kuolema herätti huomiota kaupungissa, mutta haaksi-rikko\nyltä ympäri kaupunkia, seutua loitommalla. Mutta kuka huhut huuhtoo,\nviestit viruttaa? Mitä oli totta, mitä valetta niissä huhuissa, jotka\nnyt haaksi-rikosta alkoivat levetä? Kuka oli ne pannut kulkemaan?\n\nEi aikaakaan, näet, niin ruvettiin puhumaan että haaksi-rikkoon oli\nsyynä kapteeni Kornman itse, että laivan levätessä satamassa siitä oli\nkorjattu varkain talteen suuri ja kallis tavarasto.\n\nJa tämä puhe levisi levenemistään. Antero nauroi salaa tälle huhulle.\nHäntä ei tiennyt kukaan syyttää. Kapteeni yksin oli jutun sankari.\nKapteenikin nauroi jutulle ja ajatteli sen kyllä joutuvan aikaa\nvoittain unohduksiin, niinkuin toisetkin jutut ja huhut hänestä olivat\njoutuneet. Mutta jutut eivät hiljentyneet; päin vastoin näkyivät ne yhä\nkasvavan ja ne saivat uuden vauhdin, kun tulliherra niihin tarttui.\nKaikkialla syytettiin häntä huolimattomuudesta hänen virassaan ja tämä\nkanne vaikutti, että tulliherran täytyi pakosta ryhtyä syynäämään\nkauppias Karlgren vainaan tavarastoa sekä samalla kirjoittamaan\npuolustus-kirje tulli-hallitukselle. Miten asiaa ajettiinkin, niin\nlähetti tulli-hallitus äkki-arvaamatta kaksi virkamiehistään\ntapauksesta likempää ja tarkempaa selkoa ottamaan. Tähän lienee ollut\nsyynä etenni se, että yhtiö, jossa Konkordia oli vakuutettu, ei\nensinkään suostunut maksamaan vakuutussummaa, ennenkuin oli\nhaaksi-rikon todellinen laita saatu selville.\n\nNäistä vehkeistä ei kapteeni tiennyt tahi ei ainakaan ollut\ntietävinään. Hänellä oli toista nyt ajateltavaa. Siitä aamusta saakka,\njona hän tyttärensä suusta kuuli sanan: murhaaja, ei hänelle enää\nmitään oikeen onnistunut. Hän oli, kun näki, mitenkä tytär vastasi\nhänen isälliselle rakkaudelleen, vetäynyt takaisin omaan itseensä,\nniinkuin mato kuoreensa. Ulkonäöltään oli kapteeni sama kuin ennenkin,\nmutta levottomuus oli päässyt häneen. Hän ei voinut ymmärtää, mistä\nAmanda oli ottanut sanat; Kaarlo elää. Hän tunsi, että mustia pilviä\nvetäysi kokoon, mitkä leimauksellaan häntä uhkasivat; mutta vaikka hän\nitsessänsä provastia syytti, eipä hän oikeen ymmärtänyt, mistä päin\nnämä pilvet uhkasivat, sillä vaikka kuinkakin hän kuunteli päivän\npakinaa, ei hän sanaakaan kuullut puhuttaman tapauksesta pari kymmentä\nvuotta takaperin. Hänelle oli arvoitus, mistä Amanda oli saanut\naavistuksia siitä.\n\nTämä teki kapteenin levottomaksi, mutta tapahtuipa samassa seikka, joka\nvielä kovemmin häneen koski ja josta kapteeni luuli vielä selvemmin\nhuomaavansa, että hänellä oli vihamies, joka vastusti häntä salaa,\nnäkymättömänä. Kapteenilla oli kotiinsa palattua paljon tekemistä,\nmutta näistä tehtävistään kiiruhti hän jo kolmantena päivänä kaupunkiin\nottamaan haltuunsa lanko-vainaansa tavarat. Siellä kuuli hän silloin\nhuhun haaksirikosta, ja sille huhulle nauroi hän. Mutta kun hän\nkiiruhti kauppias-vainaan testamentin avaamista ja sen avatuksi saikin,\nmutta siitä näki, että kaikki, mitä kauppiaalla oli, oli -- Anteron, --\nniin tuntuipa silloin kapteenista kuin olisi laivan kansi, jonka päällä\nhän seisoi, vajounut. Hän luuli nyt näkevänsä Anterossa salaisen\nvihamiehensä. Hän oli lyöty omilla aseillaan.\n\nKuvata silmän-räpäystä, joka seurasi sitä, jona vainajan testamentti\noli luettu, on vaikea. Syynä kapteenin naimiseen oli etukynnessä\nollut hänen ahneutensa. Kauppiaan hän jo aikoja takaperin tiesi\nrikkaaksi mieheksi. Mutta tämä mies kitui hirmuista tautia --\nruumiinmatoa vatsassa. Hänen pikaiseen kuolemaansa nojautuivat\nkapteenin perintö-toiveet, kun hän nai kauppiaan sisaren. Vaan hänen\ntoivonsa kauppiaan pikaisesta kuolemasta joutuivat häpeään. Oliko\nkauppiaalla todellakin tuo tauti? -- Niin oli kaupungin lääkäri\nkapteenille vakuuttanut. Mutta eihän kauppias koskaan kysynyt lääkäriä?\nMiten olikaan -- kauppias eli... Ja kun hän myöskin kuoli, ja kapteeni\nviimeinkin luuli pääsevänsä toiveittensa perille, niin -- -- ilmestyi\ntoinen perillinen, joka lain nojassa vei kaiken sen, minkä kapteeni jo\npiti omanansa.\n\nTurhaan pani kapteeni vastaan testamentin laillisuutta. Mutta sen\nlaillisuudesta ei ollut mitään laiminlyöty. Todistajatkin elivät vielä.\nHän ei voittanut muuta kuin varmuutta siitä, että kuoppaan, minkä hän\ntoiselle oli kaivanut, oli hän itse langennut.\n\nTämä tapaus sai kapteenin raivoon, ja tässä raivossaan uskalsi hän,\nmitä hän tähän saakka aina oli välttänyt -- pitää aika saarnan\nrouvalleen. Minkä tähden oli rouva aina osoittanut kylmyyttä veljeänsä\nkohtaan? Siitä nyt seuraus, että kauppias oli antanut tavaransa\ntoiselle! Wappo rouva, jota uutinen testamentistä harmitti ja vihoitti\nyhtä suuressa mitassa kuin kapteenia, koki puolustaa itseänsä. Hän\npuhui käynnistään veljensä luona, kun huhu tiesi testamentistä puhua,\nja miten silloin veljensä oli väittänyt semmoista testamenttia\nvalheeksi. Mutta kapteeni ei huolinut näistä puollustuksista ja\nWappokin sai nyt tuta kapteenin oikeaa luonnetta. --\n\nAmanda oli ainoa, jossa tämä uutinen ei vaikuttanut mitään. Hän eli\nhaaveissaan ja isän täytyi \"onnettomuuksiensa\" päätteeksi nähdä, että\noma lapsensa häntä väisti. Mitä nämä kaikki vaikuttivat miehessä\nsemmoisessa kuin kapteeni, joka turhaan haki keinoja, millä saisi\ntestamentin kumotuksi, millä voittaisi tyttärensä rakkauden -- on\nmahdotointa sanoa. Viha, harmi ja tuo levottomuus, josta vasta\npuhuimme, saivat hänen hivuksensa harmaantumaan. Mutta mitä oli sillä\nvoitettu? Ei muuta kuin että hänestä katosi paljon siitä, joka tähän\nsaakka oli tehnyt hänet pelättäväksi.\n\nNiin oli muutamia viikkoja kulunut. Amanda, joka ei enää saanut käydä\npappilassa eikä edes kuullakaan mitään sieltä, kuihtui kuten kukka,\njoka päivää kaipaa. Hän oli niin muuttunut, että Wappo rouvakin\nihmetteli, mikä tyttöön oli mennyt. Amanda ei puhunut mitään; hän vaan\npyysi ollakseen yksinäisyydessä.\n\nSilloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää,\nettä hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri\nvaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi\nkaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi\nkäski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, \"sillä\" -- sanoi kapteeni --\n\"pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin,\nettä mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on\nkoetettu nytkin so'aista\".\n\nSamana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja\nvaroittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä\nvaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään\nhelvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta\nrikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään\nlöydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana\npäivänä käymään kestissä Rytilässä. -- \"Teitä ehkä siellä\ntarvittaisiin!\"\n\nAntero nauroi kun sai kirjeen. \"Kyllä kait kettu luolaansa pojat\njättää, kun koirat sisään samoovat\", mumisi hän. -- Asia oli, että\nsuurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin\nranta-makasiinissa.\n\nSamana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja\nhänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se\nkeskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin\nainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia\nyli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu -- erään\nhaaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.\n\nEttä kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa.\nRouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä.\nYlikerran salia siivotessaan mumisi hän: \"kirottu puotipoika, sen saat\nsinä kohta maksaa!\"\n\n\n\n\nX.\n\nPäivä alkaa koittaa.\n\n\nPappilassa elettiin hiljaista elämää. Tosin oli Liinalla usein ikävä\nystäväänsä Amandaa; mutta mitä auttoi ikävyys? Kapteeni oli tullut\nkotiin, eikä Liina enää toivonut saavansa nähdä ystäväänsä pappilassa.\nHän oli hänelle kahdesti kirjoittanut, mutta Amanda ei ollut vastannut.\nLiina mietti usein syytä tähän, ja hän arvasi oikeen, kun arvasi että\nkapteeni oli hänen kirjeestänsä saanut vihiä ja kieltänyt Amandaa\nvastaamasta. Kaipasivat muutkin pappilassa Amandaa aina väliin, sillä\nAmanda oli elävällä kuvituksellaan huvittanut kaikki. Mutta löytyi\npappilassa toki yksi, joka iloitsi siitä, ettei Amandaa siellä näkynyt.\nTämä ainoa oli Heikki. Hän sai nyt oleskella Liinan likisyydessä, sai\nnauttia Liinan ystävällisyyttä -- ja muuta ei Heikki parka tahtonut.\n\nToki muuta. Eräs piioista oli kerran pilan päältä Heikin kuullen\npuhunut Liinan häistä. Tuo puhe oli vaan leikkipuhe, sillä Liinalla ei\nkosijaa ollut -- ainakaan tiettyä. Mutta kumminkin oli tämä puhe käynyt\nomituisella tavalla Heikkiin. Se ilmaisi hänelle, kuinka rakas Liina\nhänelle oli; se sai hänen tunteensa selviämään hänelle itsellensä. Hän\ntunsi, että jos Liina naitaisiin, niin olisi hän, Heikki, elämänsä\nloppuun saakka onneton. Heikki parka alkoi jo ymmärtää, että hän Liinaa\nrakasti. Mutta Heikki ei huolinut ajatella tulevaisuutta. Hän eli\npäiväkseen ja oli onnellinen, kun sai olla Liinan likisyydessä ja\nnähdä, että Liina hänelle oli ystävällinen.\n\nHuhu, joka kävi kapteenin haaksi-rikosta, ei ollut mikään salaisuus\npappilassa, mutta siitä ei paljon puhuttu. Provasti oli kerran\nkumminkin, kun rouva Renner siitä rupesi puhumaan, niinkuin itsekseen\nsanonut: \"Kumma kuinka kauan pahuus saa riemuta\", ja lause todisti,\nettä provastilla oli kapteeni muistossa.\n\nAina siitä päivästä saakka, jona vanha Eeva ilmestyi pappilaan, missä\nhän yhä edelleen asui, oli provasti ruvennut kaikessa hiljaisuudessa\ntiedustelemaan asioita -- noita vanhoja, mitkä jo makasivat vuosien\ntakana salassa. Usein ajatteli hän mitä Eeva oli kertonut. Pari\nkertaa oli hän puhunut siitä Eevan kanssa. Mutta kaikki hänen\ntiedustelemisensa, hänen mietteensä eivät vieneet Heikin asiaa\nrahtuakaan edemmäksi. Kapteenin syyllisyydestä oli provasti itsessänsä\nvarma; mutta eipä niin varsin siitä, että Heikki olisi hänen ystävänsä\nKaarle Kornmanin poika. Miten provasti asiaa mietti, huomasi hän\nmahdottomaksi nostaa kannetta kapteenia vastaan, kun ei hänellä ollut\nmuuta esiin tuoda kuin vanhan Eevan todistusta, -- ämmän, joka oli\nollut pitkiä aikoja mielen viassa. Ja provasti, kun hän tähän\npäätökseen tuli, huokasi syvään.\n\nNiin olivat asiat pappilassa, kun eräänä aamu-päivänä -- samana, jona\nkapteeni oli lähtenyt kaupunkiin -- provasti miltei yksin ajoin sai\nkaksi kirjettä, mitkä molemmat saattoivat häntä suuresti kummastumaan.\nEnsimäinen oli kapteeni Kornmanilta. Se sisälsi pyynnön, että provasti\ntahtoisi viettää tämän päivän iltaa Rytilässä. Tämä pyyntö kummastutti\nprovastia suuresti, mutta vielä enemmän toisen kirjeen sisältö, joka\nkuului:\n\n\"Herra provasti! Joku aika takaperin otettiin löysä ihminen Leena,\ntunnetun merimiehen Matti Jolsan vaimo kiini syytöksistä, joita hän\nteki itseänsä vastaan. Hänen miehensä katoominen ja Kaarle Kontion\nmurha, mistä molemmista tapauksista mainitulla vaimolla näkyy olevan\ntieto, sai aikaan, että hän nyt istuu Korsholman vanki-laitoksessa. Hän\nei näy kärsivän vankeutta, ainakin ovat hänen voimansa päivä päivältä\nyhä enemmän kadonneet. Ensimältä sairasti hän varsin huonona useita\npäiviä. Vaimo näkyy olevan erinomaisen ahnas viinalle. Tämä on,\nniinkuin tiedätte, vanki-laitoksessa kovasti kielletty. Ihmeellistä on\nsiis mitenkä ja millä lailla sanottu Leena kumminkin onnistui viime\nmaanantaina saamaan herkkujuomaansa. Viinassa kun oli, tunnusti hän\nasioita, jotka uudelleen virittävät eloon jo aikoja takaperin\nsammunutta huhua Rytilän entisen isännän nuoren pojan kuolemasta. Kun\ntässä juopuneen kertomuksessa näkyy olevan joku todellinen perustus,\npyydän nöyrimmästi minä virkani ja oman itseni puolesta, että\nilmoittaisitte minulle, mitä teillä on patroni Kaarle Kornmanin pojan\nkatoomisesta tiedossa, sekä mainitun vaimon puolesta, että te\ntahtoisitte, jos teidän aikanne sitä sallii, tulla hänen luoksensa. Hän\nei enää, humalastansa kun selkeni, tahdo mitään vastata kysymyksiin,\njoita on tehty niitten viittausten nojassa, mitkä hän humalapäisenä\nlausui; mutta hän on hartahasti pyytänyt minua rukoilemaan teitä\ntulemaan hänen luoksensa. Siinä toivossa, että jos mahdollisesti teidän\nsopii täyttää hänen ja minun nöyrää pyyntöäni, odotan minä pikaista\nvastausta. -- -- -- --\n\n\"P. S. Että asia on salassa pidettävä vastaiseksi, te varmaankin\nymmärrätte.\"\n\nProvasti oli tuskin ehtinyt lukea tätä kirjettä loppuun, ennenkuin syvä\nhuokaus puhkesi hänen rinnastaan. Tämä kirje oli valoisa tähti, joka\nhämärässä yössä ennusti päivää.\n\nProvasti istuiksen ja vaipui syviin mietteisin. Hän unohti, että hän\nensimäiselle kirjeelle oli vastannut lupauksella tulla Rytilään. Hän\nunohti itse Heikinkin asiaa, niin kummastutti häntä Jolsan Leenan\nilmestyminen. Hänen mieleensä juohtui nyt ajatus, asia, jota hän ei\ntähän saakka ollut muistanut. Mistä sai ja millä rahoilla osti Jolsan\nMatti Koivikon maan, kohta sen jälkeen kun oli pieni Kaarle kadonnut?\n-- Ja tätä kysymystä seurasi nyt toisia kysymyksiä, mitkä siitä\nriippuivat. Nämä kysymykset nyt varmaankin kohta saisivat vastauksensa.\nProvasti kun tätä tässä mietti, oli päässyt totuutta likemmäksi kuin\nitse aavistikaan.\n\nJos olisi asia ollut hänelle ihan vieras, ei olisi hän kauan miettinyt,\nmitä hänen tulisi tälläisen kirjeen johdosta tehdä, -- saatikka sitten\nnyt, kun asia koski häntä niin liki. Hän astui tyynenä omaistensa luo\nja ilmoitti heille, että hänen tulisi kohta lähteä Waasaan. Heikki\nvoisi häntä seurata sinne.\n\nVaikka kuinkakin provasti koetti tyynyyttä osoittaa ja puhua pienistä\nyksityisistä asioista, huomasi rouva Renner, että jotakin ei aivan\njokapäiväistä oli tapahtunut. Hän ei kysynyt mitään. Hän tunsi\nveljensä. Mutta vaikeampi oli tyydyttää Eevaa. Tämä ei millään olisi\nsuostunut Heikin lähtöön, ellei provasti kahden kesken olisi häntä\nvakuuttanut siitä, että Heikki kohta oli perivä isänsä kartanon. \"Mutta\nse riippuu siitä, että sinä olet vaiti\", lopetti provasti.\n\nEeva itki ilon kyyneleitä. Provastin ei tarvinnut kuulla eukon\nvakuutuksia hänen vaiti-olemisestaan.\n\nOli aikoja kulunut siitä kuin provasti viimeksi oli kulussa kadonnutta\nlasta varten. Ajat eivät olleet suuresti muuttuneet siitä, mutta\nkumminkin kuinka toisin nyt! Silloin ei ollut pienintäkään alkua\ntiedossa, mistä hakemista alkaa; nyt oli ainakin _alkua_, nyt monien\nvuosien kuluttua. Provasti kävi vielä muistissaan kaikki asiat. Hän\nmuisti, miten hän oli itkenyt pientä poikaa, kun Sorvarin muori hänen\nruumiinsa merestä löysi, ja sitten muisti hän mitä hän tähän saakka oli\nunohtanut; hän muisti miten hän pienen ruumiin kaulasta oli irroittanut\nmedaljongin, joka sisälsi patroni Kaarle Kornmanin vaimon kuvan. Tämä\nmuisto hämmästytti häntä. Jos pieni Kaarle todellakin oli elossa, miten\nolisi löydetty ruumis voinut olla puettuna hänen vaatteisinsa?\nProvasti, kun tätä mietti, ei tiennyt mitä ajatella. Mutta nämä\nmietteet saivat aikaan, että hän kiiruhti kulkuansa.\n\n\n\n\nXI.\n\nIltahuvit Rytilässä.\n\n\nSillaikaa kun provasti kiiruhtaa vanhan juoppo-ämmän luo Waasaan,\nollaan erinomaisessa puuhassa Rytilässä. Vieraita ei suuressa\nkartanossa ollut kukaan nähnyt nykyisen omistajan aikana, vieraita,\noikeen kutsutuita! Koko talon väki oli miltei pyörällä tästä uutisesta.\nItse Amandakin katseli kummastellen äitiänsä ja palkollisia, jotka\nkaikki olivat erinomaisessa hommassa; mutta kun hän oli aikansa tätä\nkatsellut, vetäysi hän yksinäisyyteen -- puistoon meren rannalle.\nSiellä sai hän yksinäisyydessä haaveilla.\n\nNäin oli alituisessa hommassa päivä kulunut. Vieraat voisivat tulla\nmilloin tahansa. Sali ylikerrassa oli siivottu. Keskellä lattiaa seisoi\npöytä juhla-ateriaa varten. Rouva Kornman kulki huoneesta huoneesen.\nHän näytti jotenkin levottomalta. Se ei juuri aivan kumma ollut;\nensimäiset suurimmat pidothan olivat tänään pidettävät Rytilässä. Mutta\nse oli kyökkipiian mielestä kumma, että varsin vähän pidettiin huolta\nruoan laittamisesta. Viiniä löytyi mitä parhaimpia, joita kapteeni oli\nulkomailta tuonut; niistä siis ei huolta. Mutta kuuluuhan pitoihin,\nsemminkin semmoisiin, joissa vieraat jäävät taloon seuraavaksi\npäiväksi, myöskin ruoka. Ruokaa tosin laitettiin, mutta ei ensinkään\njuuri vieraita varten. Tuota ihmetteli kyökkipiika ja pian muutkin\npiiat; mutta eipä uskaltanut kukaan puhua siitä rouvalle. Myöskin\nihmettelivät he minkä tähden rouva lateli pöydälle ylikerrassa Kiinan\nporsliini-astioita, joiden tyhjyyttä somat kannet peittivät. -- Että\nkumminkin rouvan aikomus oli syöttää vieraitaan luulivat piiat\nhuomaavansa siitä, että rouva leipää leikkasi ja että voita ynnä muuta\npantiin pöydälle valmiiksi.\n\nPalkollisilla on aina silmät auki, kun jotakin, mikä ei ole\njokapäiväistä, tapahtuu heidän isäntäväkensä perheessä. Niinpä tiesivät\ntrengit pakista, että kolme merimiestä iltapuoleen päivää oli tullut\nRytilään, ja trengeistä oli kumma, ettei kukaan ollut nähnyt niiden\nlähtevän pois hovista. Tuota kumminkaan ei ihmetelty, sillä olivathan\nmerimiehet voineet lähteä kenenkään huomaamatta.\n\nKello oli likimäärin 8 kun vihdoin odotetut vieraat tulivat. Kapteeni\nsaattoi suurimmalla kunnioituksella alikerran saliin K----n kaupungin\ntulliherran sekä Helsingistä tulleet tullimiehet ja Anteron. Nämä\nesitti hän rouvalleen: \"Tänään, huomenna, milloin vaan tulliherroille\nsopivaksi näkyy, on minun huoneeni teidän syynättävänne\" -- sanoi hän.\n\"Minä toivon, että siten kaikki puheet hiljentyvät\".\n\nTulliherrat vastasivat kohteliaasti; eikä nyt näkynyt mitään, josta\nolisi voitu arvata, mitä varten he olivat kulussa. Kapteeni kysyi\nprovastia, ja kun sai tietää, että virka-toimi oli estänyt häntä\ntulemasta, rypisteli hän vähän otsaansa, samassa kun valitti hänen\npoissa-oloaan, semminkin kuin pitäjässä ei muita herras-miehiä\nlöytynyt.\n\nVieraita pidettiin varsin hyvästi. Rouvakin kohteli Anteroa miten\nainakin. Antero kyllä ymmärsi, ettei tämä makeus sanoja syvemmälle\nulottunut; mutta kumminkin oli hän ihastunut, sillä enskerran eläessään\noli hän nyt herra ja herrain vertoinen. Amandan täytyi vastoin omaa\ntahtoansa käydä isänsä vieraita tervehtimässä ja Antero huomasi, kun\nkapteenin tyttären näki, että Amanda oli kaunis. Hän katsoi häntä\nsilmillä, jotka vähitellen rupesivat kummallisesti loistamaan. Hänessä,\njoka tähän päivään asti ei ollut ehtinyt naisia katsella, heräsi\nsalainen ajatus, ja se sai hänen silmänsä loistamaan.\n\nIsäntä, kapteeni oli kohteliaisuus itse. Parhaimpia ulkomaan viiniä\njuotti hän vieraillensa. Ilta oli kaunis ja ihana. Ei olisi kukaan\nvoinut ajatella että nämä pidot pidettiin pakosta ja -- koston\npyynnöstä. -- Syyni oli jätettävä huomiseksi.\n\nMerkillistä oli että samassa kuin vieraat tulivat, niin loppui rouvan\nhomma. Tuota ihmettelivät piiat suuresti ja kyökkipiika arveli:\n\"Aikovatkohan niin vieraitaan juottaa, etteivät nämä ruokaa tarvitse\".\nRouva ei tiennyt, eikä huolinut näistä mietteistä; hän istui yhä\nherrojen kamarissa. Hän näytti tosin vähän levottomalta ja Antero\nhuomasi, miten hän kerran kummallisesti nyykähti kapteenille.\n\nKaikellaista, mitä ainakin pidoissa, puhuttiin. Kapteeni joi Anteron\nmaljan ja toivotti hänelle onnea. Hän tunnusti niin iloisesti kuin se\nhänelle oli mahdollista, että hän perintö-toiveissaan oli pettynyt;\n\"mutta\", lisäsi hän -- \"sukulaisena tahdon teitä kohdella, semmoisena\nolen käskenyt teidät minun luokseni tänään\". Kapteenin pienet silmät\npaloivat kummallisesti, kun hän tämän toivotuksen lausui. Rouva\nyhdistyi samaan toivoon, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän kilisti\nmaljaa Anteron kanssa. -- Antero etsi silmillään Amandaa, mutta\nkapteenin tytär oli vetäynyt pois huonehesta.\n\nIlta oli kulunut. Puoli-yö oli jo lähestymäisillään. Siinä oli puhuttu\nkauppias Karlgrenin rikkaudesta; ja Antero, joka ei tiennyt olla\nvarullansa, tahi ei luullut tarvitsevansa salata mitä _hänellä_ nyt\noli, arvasi tämän rikkauden summaan, joka sai sekä kapteenin että\nrouvan silmät säihkymään -- kun äkkiä kapteeni kysyi: \"Mutta eikö\nemännällä ole voita leipää kunnioitetuille vieraille tarjota?\" -- Tämä\nkeskeytti puheen Karlgrenin rikkauksista, sillä rouva nousi nyt. Sanoen\nunohtaneensa emäntä-toimensa. Hänen kasvonsa olivat melkein keltaiset\nkun hän tämän sanoi.\n\nKului sitten kotvan aikaa, mikä vietettiin yhtä hupaisesti kuin\nedelliset tunnit, kunnes vihdoin Wappo rouva tuli takasin herrojen luo\nja pyysi heidät suosiollisesti tulla nauttimaan, mitä maalais-huone\nsaattoi tarjota. Tämä käsky soi suloisesti vieraiden korvissa.\n\nKapteeni täytti lasit: \"Vielä pyydän saada esittää maljan\", sanoi hän,\n\"terve-tuliais-maljan ja siihen yhdistää pyynnön, ettei arvoisat\nvieraani ylönkatso sitä vähäistä, minkä -- niinkuin vaimoni sanoi --\nmaalaishuone voi tarjota\". Ja kapteeni hymyili kummallisesti,\nvieraat huomasivat tämän hymyilyn, mutta he selittivät sen omalla\ntavallaan. \"Minä kiitän\" -- sanoi toinen Helsingin herroista --\n\"vieraanvaraisuudestanne! Semmoisia viiniä kuin nämä on, ei tarjota\njoka päivä. Minä olen varmaan vakuutettu, että anteeksi-pyynnöllänne\nateriasta, jolla hyväntahtoisuuttanne lisäätte, on samaa arvoa kuin\näskeisellä anteeksi-pyynnöllänne viineistänne, jommoisia en ennen, sen\ntunnustan, koskaan ole juonut\".\n\nKapteeni kumarsi ja kulki ylikertaan. Herrat seurasivat häntä.\n\nYö oli kaunis, vaikka hämärä. Antero kun ylikertaan kulki, loi silmiään\noikealle ja vasemmalle. Hän olisi halunnut nähdä kapteenin tytärtä.\nmutta Amandaa ei näkynyt.\n\nYlikerran saliin astuivat herrat, Suuresta kristallikruunusta loisti\nheitä vastaan silmiä huikaiseva valo. Pöydällä seisoi vati vadin\nvieressä, kaunista Kiinan porsliinia; mutta mitä ne sisältivät, sitä\neivät vieraat voineet aavistaakaan; ne olivat kansilla peitetyt. Neljä\nlautaista pöydällä osoitti vieraiden luvun, ja kunkin lautasen vieressä\nseisoi neljä viinipulloa.\n\nTulliherrat olivat peräti nyt unohtaneet mitä asiaa varten he olivat\ntulleet Rytilään.\n\nVieraita ei tarvittu kahdesti käskeä pöydälle. Hienoista\nkristalli-laseista tarjottiin ryyppy ja voita-leipää -- aterian aluksi.\n\nSilloin yski kapteeni, ikäänkuin olisi häneltä mennyt ryyppy väärään\nkurkkuun. Ovi lähimmäisestä kamarista avattiin samassa, ja sieltä\nsamosi kolme miestä, joiden kasvoja naamikkeet peittivät, saliin.\nSilmänräpäyksessä tämä tapahtui; silmänräpäys vielä ja herrain\nkummasteleminen ja uuteliaisuus oli tyydytetty.\n\nMiehillä oli kullakin vankka nuija kädessään. Ennenkuin herrat mitään\npahaa aavistivat, tunsivat he selissään, leikkiä tuntuvammasti, mille\npuu maistuu. He hypähtivät ylös, mutta yhä vaan saadaksensa uusia\niskuja.\n\nSalissa syntyi, niinkuin arvata sopii, hirmuinen melske. Illallinen oli\nmitä odottamattomimmalla tavalla häiritty. Ympäri salia juoksivat\nvieraat, nuija-mielet jälessä, ja aina väliin kuului istu, joka osoitti\nmihin milloinkin karttu oli käynyt. Antero makasi jo hengetönnä pöydän\nvieressä. Tulliherra, joka vastaikään alikerran salissa oli maljan\nesittänyt, hypähti, kun ei tiennyt minne paeta, akkunasta ulos. Toinen\nHelsinkiläinen herra seurasi edellisen esimerkkiä ja K----n kaupungin\ntullin-hoitaja pääsi vihdoin viimein verisenä ovesta ulos.\n\nKesken melskettä oli kuultu huuto: \"Älkää Jumalan tähden kruunua\nrikkoko!\" Se huuto tuli lähemmäisestä kamarista, mutta ovi sinne oli\nulkopuolelta salpattu. Siellä oven takana, lukon reijästä saliin\ntirkistellen, seisoi rouva Kornman.\n\nKapteeni oli kohta kahakan aletessa kadonnut, -- mihin, sitä ei ehtinyt\nkukaan huomata.\n\nNiin päättyivät ilta-huvit Rytilässä.\n\nSopinee tässä sivumennen mainita, että tulliherra H----, joka ensiksi\nakkunasta hyppäsi, pian tämän tapauksen perästä määrättiin K----n\nkaupungin tullinhoitajaksi, kun edellisensä tullinhoitaja oli pantu\nhuolimattomuudesta viralta pois. Tullinhoitaja H---- eli sitten\nkivuloisena kaks vuotta ja kuoli, epäilemättä siitä ateriasta, minkä\n\"maalaishuone oli hänelle voinut tarjota\". Toisetkin tulliherrat, itse\nsekin, joka sittemmin viralta pantiin pois, tunsivat kuolinpäiväänsä\nsaakka, ettei Rytilän illallinen ollut ylönkatsottava. Pahimmasti\nkumminkin kävi Anteron. Hän sai selkänsä kypsäksi; sai Karlgrenin\ntestamentin sinne kirjoitetuksi, jalkansa poikki ja rintansa niin\nhakatuksi, että hän verta sylki kuolin-päiväänsä asti, joka oli\nlikempänä kuin hän tiesi ajatella aamulla, jona tervennä ja iloisena\nlähti Rytilään.\n\nTämä iltahuvi Rytilässä tuli kuuluisaksi yltä-ympäri seudussa. Mitä\nkapteeni ajatteli kun hän näitä pitoja piti, on vaikea arvata. Jos hän\nluuli voivansa päästä vapaaksi kanteesta, luuli voivansa puolustaa\nitseänsä tietämättömyydellään väijymisestä, niin pettyi hän suuresti.\nMutta sitä toki ei hän lie miettinytkään. Viha ja kiukku olivat\nepäilemättä saaneet hänen tähän hurjaan työhön.\n\n\n\n\nXII.\n\nSeikat selvenevät.\n\n\nKapteeni Kornman oli, ajattelematta seurauksia, vihansa vimmassa\nryhtynyt omituiseen kostoon. Mutta se ei sittenkään tyydyttänyt häntä\nja siihen lisäksi pelkäsi hän, mitä tästä seuraisi. Tosin oli kostonsa\nniin salaisesti valmistettu, ettei sitä osannut kukaan näyttää hänen\ntyökseen; mutta kumminkaan -- kapteeni ei ollut levollinen. Tulliherrat\nolivat päässeet pakoon; niistä kapteeni ei sen enempää kysynyt. Mutta\nAntero makasi vielä hervotoinna salin lattialla. Hän kannettiin\nalikertaan ja vielä ennen aamua pantiin lääkäriä noutamaan hänelle\nkaupungista. Kapteeni tahtoi muka täten näyttää syyttömyyttänsä. Itse\noli hän aikonut samalla lähteä kaupunkiin, karkoittaakseen epäluuloa,\njonka alaiseksi hän tiesi joutuvansa. Mutta ilma, joka eilen oli ollut\nkirkas ja kaunis, oli nyt muuttunut rumaksi, jotta se oli verrattava\nyöhön, jona haaksi-rikko tapahtui Jolsan saarella. Kapteeni päätti\ntästä syystä odottaa.\n\nHän oli levoton; hän tunsi ennaltaan, että joku vastakohtainen seikka\nhäntä uhkasi, mutta mitä tämä seikka olisi, sitä ei hän ymmärtänyt. Hän\nhaki levottomuudessaan lohdutusta Amandalta, tyttäreltään, mutta tytär\nistui yhäti sairaan Anteron vuoteen vieressä.\n\nPäivä oli kulunut; ilma oli asettunut ja kapteeni oli jo käskenyt\nvaljastaa hevoisensa, kun Rytilään jälle tuli vieraita. Kapteeni tunsi\npian näissä tulleissa miehiä, joista hän ei suuresti pitänyt --\nruununmiehiä. Hän kirosi itsessään tuhmuuttaan, ettei hän ollut,\nilmasta huolimatta, lähtenyt kaupunkiin, sillä hän oli vakuutettu\nsiitä, että vieraiden tulo oli likisessä yhteydessä eilis-illan\ntapauksen kanssa.\n\nMitäs ollakaan. Täytyihän kapteenin mennä vieraitansa\nvastaan-ottamaan. Hän saattoi heitä, samaten kuin eilisiä vieraitaan,\nsuurella kohteliaisuudella sisään ja pakisi yhtä ja toista siinä, jota\neivät herrat ymmärtäneet.\n\nMutta herrat eivät olleet tulleet pitoja varten nyt; kapteeni sai pian\nhuomata, miten pahasti hän oli erehtynyt. Herrat pyysivät kohta\nsaavansa kenenkään muun kuulematta puhua pari sanaa kapteenille. Tämä\nvakava pyyntö herätti kaikenmoisia ajatuksia kapteenissa. Sanaa\nsanomatta vei hän vieraansa velivainajansa kuolin-kamariin ja\nkäskettyänsä herrat istumaan, katseli hän heitä. \"Luultavasti on\nkysymys eilisestä onnettomasta tapauksesta?\" -- kysyi hän.\n\n\"Suokaa anteeksi\" -- sanoi toinen herroista, viskaali B., vastaamatta\nkapteenin kysymykseen -- \"että me tulemme häiritsemään teitä; mutta te\ntiedätte että käskyläisen velvollisuus on totella; siis ette panne\npahaksi, että me pyydämme teidät kaikessa hiljaisuudessa seuraamaan\nmeitä Waasaan\".\n\n\"Ja minkä tähden, ja kenen käskystä?\" ärjäsi kapteeni.\n\n\"Kysymykseenne: minkä tähden? en minä osaa vastata, mutta käskyn näette\ntässä\" -- ja viskaali näytti hämmästyneelle kapteenille asianomaisen\nkirjeellisen käskyn \"ottaa kiini kapteeni Kornmanin ja viedä hänet\nWaasaan\".\n\nKapteeni vaaleni kun tämän käskyn luki. -- \"Ja minkä tähden?\" kysyi hän\nvielä kerran. Mutta hän rohkaisi itsensä jälle kohta ja lausui: \"Minä\nolin valmis lähtemään K----n kaupunkiin; mutta asiain noin ollen tahdon\nseurata teitä Waasaan\". Hän tahtoi tämän sanottua lähteä ulos\nkamarista. Viskaali seurasi häntä ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi, mutta me emme saa päästää teitä näkyvistämme\".\n\nKapteeni seisahtui kuin olisi nuoli häneen sattunut. \"Minä olen siis\nteidän vankinne?\" kysyi hän.\n\nViskaali kumarsi, mitään muuta vastaamatta.\n\n\"Mutta jos en minä seuraisi teitä?\" kysyi kapteeni kiivaasti.\n\n\"Niin täytyy meidän väkisin viedä teidät mukanamme\".\n\n\"Minua! väkisin!\" huusi kapteeni, joka nyt jälle oli sama mies kuin\nennen laivassansa.\n\n\"Luultavasti on tässä erehdys, joka piankin tulee ilmi. Meidän täytyy\nseurata käskyjämme, siis pyydän minä, ettette mitään huomiota tässä\nherättäisi. Te tiedätte itse mitenkä pian kulkupuheet leviävät. Te\nvoitte meitä vastustaa, mutta uskokaa minua, te vaan sillä herätätte\nsuurempaa huomiota kuin asia ansaitsee ja pahennatte sillä vaan omaa\nasiatanne\".\n\nTähän tyyneesen, varovaan lauseesen ei ollut kapteenilla mitään\nsanomista. Hän mietti kotvan aikaa. -- \"Mutta mikä on syy tähän\nväkivaltaan?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Siihen on, niinkuin sanoin, meidän mahdotointa vastata\" -- lausui\nviskaali. \"Minä en tiedä mitään muuta kuin, että aamulla sain tämän\nkäskyn, joka vaati minun kohta lähtemään teidän luo\".\n\nKapteeni mietti taasen vähän. \"Te olette oikeassa\" -- sanoi hän\nvihdoin, -- \"minä tahdon seurata teitä\". Hän huusi rouvaansa ja\nilmoitti sivumennen lähtöänsä. Rouvaa tosin kummastutti vieraiden tulo\nja hän oli varsin uutelias saadaksensa tietää heidän asiansa. Mutta hän\noli tottunut kapteenin akkinäisiin lähtöihin.\n\nPuolen tunnin kuluttua istui kapteeni kääseissään. Juuri kun hän\nportista ajoi ulos, kuului himeä huuto: \"Isäni! minun isäni on\nmurhaaja, nyt ne hänen vievät\". Rattaiden kolina esti kapteenia\nkuulemasta tätä huutoa.\n\nLukia ehkä arvaa syytä kapteenin kiini ottamiseen. Se oli seuraus\nprovastin käynnistä Jolsan Leenan puheella. Provasti oli, näet,\ntavannut Leenan kuolemaisillaan. Hän oli vähän aikaa kahden kesken\npuhunut Leenan kanssa, mutta kohta sitten oli todistajia käsketty\nLeenan vuoteen luo ja näiden kuullen oli eukko kertonut miten pieni\nKaarle Kornman oli ryöstetty, miten hän oli jätetty Varpusten luo --\nsanalla sanoen: kaikki mitä lukia jo tietää, vieläpä miten hautuumaasta\noli kaivettu ylös pieni lapsi, puetettu patronin pojan vaatteisin ja\nheitetty mereen, josta Sorvarin muori sitten löysi ruumiin. Leena\nkertoi sitten mitenkä miehensä Jolsan Matti oli päässyt pakoon, kun oli\notettu kiini murtovarkaudesta ja Kontion Kallen surmaamisesta, ja\nkaikissa näissä Leenan kertomuksissa oli kapteeni Kornmanilla etevin\nosa. Provastille selkeni nyt kaikki, mitä hänelle oli himeää ollut.\nHäntä ynnä muita todistajia hirmustutti se jakso julmia rikoksia,\njoihin kaikkiin kapteeni oli syyllisin. Provasti tiesi, sitten kun\noli eukko lopettanut, kertoa pienen Kaarle Kornmanin viimeiset\nelämän-vaiheet.\n\nKun yhdistettiin nämä Leenan syytökset ja vanhan Eevan todistukset\nniihin epä-luuloihin, jotka pienosen kadottua olivat sanoneet kapteenin\nsyyn-takeiseksi, niin rakentui näistä kaikista pian itsestänsä käsky,\njonka nojassa kapteeni oli kiini otettava. Sydämellä, joka kapteenin\nrikoksia kauhtui, mutta joka iloitsi siitä että salaiset pahuudet\nvihdoin olivat tulleet ilmi, palasi provasti viskaalin seurassa kotiin\nilmoittamaan, että Varpusen Heikki oli -- niinkuin Eeva oli sanonut --\nRytilän hovin oikea omistaja, patroni Kaarle Kornman.\n\nMonta monituista kertaa ennen oli kapteeni kulkeissaan K----n kaupungin\nja Rytilän välin miettinyt asioitansa. Nytkin mietti hän niitä. Hänen\noli mahdotoin ymmärtää, kuinka eilispäivän tapaukset niin pian olivat\ntulleet tunnetuksi ja vieläpä, miten häntä oli voitu syyttää\nonnettomuudesta, joka oli kohdannut tulliherroja. Hän ei ensinkään\nosannut aavistaa, että tässä nyt oli kysymys muusta asiasta. Kun hän\nnyt yksinään ruununmiesten edellä ajaen mietti tekojansa, rupesipa\nhäntä vähän arveluttamaan. Ja hän rupesi aina yhä enemmän miettimään,\neikö kumminkin olisi ollut parasta, ettei hän olisikaan seurannut\nherroja. Mutta silloinpa hän olisi heittäytynyt epäluulon alaiseksi!\nHän kiiruhti kulkuansa saadaksensa pikemmin tietää, mistä hän\noikeastaan oli syytetty.\n\nKun matka-seura oli ehtinyt Waasan edustalle oli jo päivä pian\npuolessa.\n\nYötä läpi oli kulettu. Kapteeni seisahutti hevoisensa ja kysyi,\nmihinkä nyt olisi kaupungissa ajettava. Hän vähän hämmästyi, kun\nviskaali esitti, että hän siirtyisi yksin-istuttavista kääseistään\nhänen viereensä. Viha oli taaskin saada voiton kapteenissa, mutta hän\nhillitsi sitä; hän oli päättänyt tehdä, mitä ruununmiehet hänelle\nkäskivät, siten osoittaaksensa, ettei hän pelännyt mitään, että hän oli\nviatoin. Mutta kun viskaali ajoi suoraan Korsholmaan, kun suuri portti\navattiin ja kohta jälleen suljettiin heidän takanansa, tunsi kapteeni\nkylmän hi'en nousevan hänen otsalleen. Hän pelästyi. Hänellä olikin\nsyytä siihen, sillä vielä samana päivänä sai hän tietää, että\nseinukset, minkä sisässä hän istui, myöskin sisälsivät Jolsan Leenan.\nJa kun kapteeni tämän sai tietää, ymmärsi hän myöskin, mistä hän oli\nsyytetty ja samassa ymmärsi hän mitä häntä uhkasi. Mitä hän siinä\nyksinäisyydessänsä vankihuoneessansa ajatteli, miten hän kirosi\ntuhmuuttansa, kirosi, että oli antanut vangita itsensä, niinkuin\njärjetön luontokappale ansaan, ken osannee arvata.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLopussa kiitos seisoo.\n\n\nVuosi oli kulunut niistä tapauksista, joista vasta kerroimme. Tämän\nvuoden kuluessa on paljon muutoksia tapahtunut tuttavissamme. Samaten\nkuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten\näkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen,\npurkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat\nilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, -- niin ihan\nsamaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli\nriemuinnut, noussut korkeimmilleen. Tuli, oikeuden puhdistava tuli oli\npaljastanut syylliset ja kun pahuus ja ilkeys oli palkkansa saanut,\nastui pimeyden peitosta esille se, minkä rikos oli koettanut pimeyden\npeittoon ijäksi sulkea.\n\nRytilän kartano näyttää nyt ystävällisemmälle kuin koskaan ennen. Se on\nkumminkin aina samallainen kuin se on ollut; ei ole siinä, itsessä\nkartanossa mitään muutosta tapahtunut, mutta kumminkin! Niinhän se on,\nettä asunnon ulkomuotokin ottaa, niin sanoaksemme, muotoa siitä, mikä\nsen sisässä asuu. Ja nyt ei enää kapteeni Kornman, eikä hänen perheensä\nRytilässä asunut. Rytilässä hallitsi nyt uusi, nuori isäntä, Konrad\nKornmanin veljen poika, Varpusten ottopoika Heikki Varpunen, joka nyt\non tunnettu oikealla nimellään Kaarle Kornman.\n\nPilvet ovat poistuneet -- kaikki! Nuorukainen poika on palannut isäinsä\nkotiin; hän on perinyt, mitä hänen vanhempansa hänelle jättivät. Hänen\nsydämensä tykyttää omituisista tunteista. Vihaa oli hänen perintöönsä\nkoetettu istuttaa, mutta mitä setänsä vääryydet ja julmuudet tähän\nhänen perintöönsä istuttivat, sitä hän ei ole perinyt. Rauha vallitsee\nhänen rinnassansa. Hänen vanhempainsa mieli-ala on palannut Rytilään\nhänen kanssansa.\n\nVuosi oli kulunut ennenkuin kaikki kapteenin julmuudet tulivat selville\nja hän itse ehti saada tuomionsa. Se tuomio ei kumminkaan häntä\nitseänsä kohdannut. Kun hän huomasi, että meri oli antanut saaliinsa\ntakaisin, että hulluihin järki palasi todistamaan häntä vastaan, että\nmerimiehet, joihin hän oli luottanut, paljastivat hänen oikean\nluonteensa; kun hän huomasi, että lain miekka uhkasi hänen syyllistä\nhenkeänsä -- --, niin huomasi hän myös, että hän oli osansa loppuun\nsaakka näyttänyt, että murhenäytelmän viimeisen näytöksen viime kohtaus\noli käsissä. Muutamana päivänä, ennenkuin ylhäisin oikeus lausui hänen\ntuomionsa, surmasi hän itsensä raudoillansa. Vähää ennen oli Amanda,\nhänen tyttärensä, ja Wappo, hänen vaimonsa, käyneet häntä katsomassa.\nMitä heidän välillänsä silloin oli tapahtunut, sitä ei saatu tietää,\nse vaan huomattiin pian, että isän synnit kohtasivat lasta, sillä\nAmanda vaipui hiljaiseen syvämielisyyteen, josta ei mikään voinut häntä\nvetää. -- --\n\nKesäpäivä oli lämmin ja kaunis. Isäntänä on Heikki ensikerran astunut\nhuoneesen, josta hän lapsena ryöstettiin. Provasti, rouva Renner ja\nLiina ovat saattaneet hänen pappilasta Rytilään. Eeva on Heikin onnesta\ntullut uudelleen nuoreksi. Hän itkee ja nauraa vuorottain. --\n\nSiitä saakka kun kapteeni joutui kiini rikoksistaan, ei nähty Rytilän\nrajoja ulompana rouva Kornmania, eikä myös Amandaa. Kun tuomio lankesi,\njoka antoi nuorelle pojalle hänen isänsä maan takaisin, muuttivat he\nkaupunkiin. Sinne nyt Wappo muassansa mitä ikänä hän taisi viedä, sillä\nhän oli sama, entinen Wappo vieläkin. Kaarle ei häntä vastustanut,\nmutta nyt kun hän isänsä kuolinkamariin astui ja siellä näki äitinsä\nkuvan, sanoi hän: \"Jumalan kiitos että minun tätini tämän minulle\njätti\". --\n\nSiinä oli hän siis taasen pitkien aikojen kuluttua! Provasti istui\nsamalle paikalle, missä hän oli istunut illalla, jossa hän kuoleman\nkourissa olevalle oli luvannut hänen poikaansa kasvattaa. Tämän oli\nprovasti, alussa itse sitä tietämättä, tehnyt. Hän kertoi tästä nyt\nnuorelle isännälle, mitä hän tiesi hänen isänsä ja kapteeni Konradin\nnuoruudesta, siitä vihasta, millä vanhempi veli, Konrad, kohteli\nvelipuoltansa, Kaarlea. Hän puhui, miten tämä viha oli syntynyt\nmelkeinpä kohta, kun hänen isänsä meni uuteen naimiseen -- siis jo\nennen velipuolen syntymistä -- siitä, että Konrad jo silloin oli\nluullut: \"sinulle ei ole mitään\". Ja kun sitte Konrad sai veljen, joka\noli äitinsä jälkeen perivä Rytilän, oli tämä viha yhä kasvanut.\nMolemmat pojat olivat isän laimeudesta saaneet kasvaa omia aikojaan.\nKonradin vei kateus, jota isä turhaan koetti sammuttaa, ijäksi pois\navujen tieltä. -- Sitten puhui provasti, miten tämä viha nuoressa\nmerimiehessä oli yhä kasvanut julmaksi, sammumattomaksi, kun hän oli\nrakastunut nuoreen neitiin, joka jo oli hänen veljensä morsian. Siitä\noli viha muuttunut kostoksi, sillä Konradin mielestä oli hänen veljensä\nriistänyt häneltä kaikki. -- --\n\nJa kun provasti tästä rakkaudesta puhui, niin loi Kaarle silmänsä\näitinsä kuvaan ja hän ymmärsi, että viha saattaa rakkaudestakin syntyä.\n-- Provastin vielä puhuessa avattiin ovi ja sisälle astui mies, joka\nsuoraa tietä tuli kaupungista. Hänellä oli asiaa provastille; hän tuli\nAnteron puolesta, nuoren kauppamiehen, joka kaksi kuukautta oli vuoteen\nomana ollut. Antero oli lähettänyt hänen pyytämään provastia käymään\nluonaan kaupungissa. \"Vihan peri kauppias, kun Karlgren vainajan\ntavarat peri,\" lopetti mies.\n\nJa provasti seurasi lähettilästä.\n\nMutta Kaarle silmäili äitinsä kuvaa ja sitten loi hän silmänsä Liinaan\nja tämä silmäily sanoi, mitä nuoren patronin ujous ei muulla tavalla\nnäyttänyt, sanoi että hänen rakkautensa ei ollut turha ollut; että se\noli palkkansa saanut kauniin neidin rakkaudesta. -- Kaksi päivää ennen\nolikin provasti yhdistänyt kihlattujen nuorten kädet.\n\nVasta seuraavana aamuna palasi provasti. Hän oli iloinen. Kuolema, joka\nAnteroa odotti, oli hänessä vaikuttanut suuren muutoksen. Siitä saakka,\nkun Kaarle, silloin vielä Varpusen Heikki, kävi kaupungissa, jossa\nrupesi kapteeni Konradin palkolliseksi, eivät nuorukaiset olleet\nnähneet toisiansa. Antero lähetti nyt Kaarlelle terveiset, mitkä\nosoittivat, että väärä viisaus, mitä hän oli ystävälleen saarnannut, ei\nenää ollut hänen elämänsä ohje-nuora. Hän olisi tahtonut testamentata\ntavaransa Kaarlelle, mutta provastin neuvosta oli Karlgrenin sisar ja\ntämän tytär nyt perivä mitä saituri vainaja pitkän elämänsä kuluessa\noli koonnut. -- Kaikki kuuntelivat säälivästi, mitä provasti kertoi,\nkaikki paitsi Vanha Eeva. Kun oli provasti lopettanut, sanoi hän:\n\"Jumalan kiitos, nyt emme tarvitse pelätä ketään. Kapteeni on kuollut;\nJolsan Matin korjasi sama meri, mihin hän uhkasi pienen Kaarleni\nhukuttaa. Viha on muuttunut rakkaudeksi! Oi jos eläisi vielä nuori\nrouva-vainajani!\"\n\n\n\n"]