Romaani seuraa Sinkko-nimistä miestä, joka matkustaa junalla kohti uutta elämänvaihetta. Teos kuvaa päähenkilön odotuksia ja pyrkimyksiä matkan päätepisteessä, missä menneisyys ja uudet mahdollisuudet kohtaavat.
Reino Rauanheimon 'Kultavasikka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3307. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KULTAVASIKKA
Romaani
Kirj.
REINO RAUANHEIMO
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
PROLOGI.
Olisi saanut loppua jo tämä iankaikkisen pitkä matka.
Sadepisaroiden poimulliset viivat ikkunassa himmensivät lasin, niin että asemallekin näki huonosti. Mutta juuri ikkunan kohdalla heilui lamppu ja muutama harva ihminen kulki sen valopiirissä kiirehtien. Veturikin huokaili kuin matkasta hengästyneenä, hujelsi sitten alakuloisessa pimeässä ja lähti, vetäen jäljessään lyhyttä vaunuriviä, siirtyen sivuraiteelle ja sukeltautuen aseman valojen loputtua pimeään metsään.
Alkoi matkan viimeinen vaihe. Vielä kokonainen tunti tätä sivuradan hiljaista ja väsyttävää menoa, ennen kuin oltaisiin perillä. Sitten alkaisi kaikilla tapahtumilla, ehkäpä koko elämälläkin uusi sarjansa. Eikä oikeastaan olisi väliä, vaikka kaikki vanha pyyhkäistäisiin pois ja tästä lähtien tarittaisiin uutta ja parempaa — kerta kaikkiaan elämisen arvoista.
Pianpahan tämä kaikki loppuisi ja se uusi alkaisi, hyvää vauhtia oltiin jo menossa päätepistettä kohti. Omituista, että ihminen saa vuosikausia keskittää kaikki ajatuksensa ja toivonsa johonkin asiaan aivan turhaan, mutta sitten jonakin hetkenä huomaakin kaiken järjestyvän kuin itsestään, helposti ja sattumanvaraisesti, niin että pyrkii naurattamaan kaiken vaivattomuus ja luonnollisuus.
Ikkunan takana vilisi ohi taivasta vasten näkyvä metsän musta, sahalaitainen silhuetti ja kiskojen liitosten kohdalla tuntui pieni nykäys kuin matkamittarin merkkinä. Ylikäytävien luona kuului veturin kiihkeä vihellys, ja siellä, missä maantie kulki aivan radan vieressä, saattoi jokin auto yritellä kilvanajoa junan kanssa, räiskytteli vettä tien molemmille sivuille kuin aura ja sitten jossakin tien mutkassa jäi jälkeen eikä enää näyttäytynyt.
Sinkko katseli tuota kaikkea kylmän sivullisena oikeastaan ajatellen vain matkan loppua ja huomispäivää. Pysähtelemistä pienillä ja hiljaisilla asemilla hän ei kaikistellen huomannutkaan. Ja tällä samalla paikalla istuen hän oli päivän mittaan nähnyt niin paljon outoja kasvoja, ettei uuden ihmisen tulo vaunuun jaksanut kiinnittää huomiota. Ainoastaan ne kaksi, jotka viime risteyksessä olivat tulleet vaunuun, tuntuivat sikäli läheisemmiltä, että heillä oli kaikesta päättäen sama matka kuin hänelläkin ja hän ehkä useinkin saisi nähdä vastaisuudessa nuo samat kasvot ja muistaisi ne vielä silloinkin.
Aivan vastakkaisessa vaunun päässä istui nuori mies päässään ylioppilaslakki, kädessään keltaiset käsineet ja uusi kuvalehti, polvien välissä pystyssä kävelykeppi, joka uhkaili kaatua, mutta jota tämä ei tullut nostaneeksi sivuun. Aina uutta lehteä kääntäessään hän yritti kuin hermostuneena suhista huuliensa välistä jonkin laulunpätkän ja toisen jalan varpaat pyrkivät naputtamaan tahtia lattiaa vasten. Mutta hänen syventyessään lukemaan unohtuivat vihellys ja tahti uuteen sivuun saakka.
Keskellä vaunua, lähempänä Sinkkoa, istui nuori vaalea nainen, nojaten kyynärpäällään ikkunan kamanaan ja katsellen ulos yksitoikkoiseen pimeään. Välistä hän kuin havahtui, nosti sylistään ompeluksensa ja ryhtyi työhön, mutta laski sen pian taas ja alkoi tuijottaa ulos näkemättä mitään muuta kuin yhä saman metsän. Sillä aikaa kuin Sinkko katseli kauempana istuvaa nuorta miestä, katseli nainen Sinkkoa. Hänestä tuntui kai oudolta, että tuo vieras ei kasvoista päättäen voinut vielä missään tapauksessa olla kolmenkymmenenkään ikäinen, mutta molemmilla ohimoilla oli tummanruskean tukan joukossa selvästi harmaata kuin todisteena siitä, ettei elämä ollut lellitellyt. Ja kun Sinkko sattui katsomaan takaisin häneen, kohosi ompelus jälleen hetkiseksi. Niin kului aika, ja vaunun sanatonta äänettömyyttä säesti vain pyörien tasainen ja unettava jyrinä.
Sinkko nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Ajatukset eivät sittenkään jaksaneet kohota tavallisista raiteistaan. — Kansanen oli ollut kunnon toveri, kun oli kirjoittanut ja kutsunut hänet heti matkalle. Ja siekailematta oli hänkin joutunut, jo seuraavana aamuna istui junassa ja istui yhä vieläkin vatkaten yhtä ja samaa, lakkaamatta yhtä ja samaa ajatusta yhtä tasaisesti kuin tuo nykäys tuli jokaisen kiskonliitoksen kohdalla ja oli nykinyt jo koko tämän päivän.
Sisään tuli junailija, naksautti reiän kuvalehteä lukevan nuoren miehen pilettiin ja oli jo antamaisillaan sen takaisin, kun muuttikin mieltään:
»Onkin niin lyhyt matka enää. Kerään nämä jo pois.»
Sitten hän sipaisi naisen kohdalla hattunsa lippaa, naksautti samoin ja pusersi piletin kouraansa:
»Terveisiä kotiin. Miten äiti jaksaa nykyään?»
Ja nuori nainen hymyili lauhkeana päätään nyökäten. Täällä näyttiin oltavan tuttuja, ja tunnelma alkoi olla kuin kodikkaampaa muutaman sivullisen ihmissanan jälkeen.
»Tänne ei tule enää uusia, joten kerään jo entisiltäkin pois», huomautti junailija uudestaan Sinkon kohdalla pihdeillään tervehtien.
»Minä en tunne kaupunkia ollenkaan. Voisitteko neuvoa minulle jotakin paikkaa, johon... Se saisi olla vaatimaton ja halpa...»
Junailija oli muistelevinaan ja katsoi vaaleaan naiseen:
»Sillan takana on kyllä yksi lähellä asemaa. Mutta jos kävelette Kirkkotorin varrelle, niin siellä on hiukan parempi. Lyhyt matka sinnekin. Jos seuraatte tämän neidin jäljessä, niin hän menee siitä ohi kotiinsa ja voi neuvoa. Eikö niin, Sylvi?»
Vastauksena oli hymytön päännyökkäys, ei tietenkään tuon tuntemattoman miehen, vaan vanhan ja kiltin junailijan vuoksi. Tämä katosi ovesta toiseen vaunuun ja Sinkko pyyteli anteeksi:
»Kun kulkee ensikertalaisena täällä, on pakko vaivata ihmisiä.»
Mutta nyt nainen hymyili jo hänellekin lohduttavasti. Vaunun perällä istuva nuori mies sai yskänpuuskan ja tyttö kääntyi katsomaan sinne. Ylioppilaslakki kohosi kohteliaan korkealle ja nuori mies oli houkuttelematta valmis keskustelemaan:
»Ihmiset voisivat luulla, että meillä on yhteisiä ja sovittuja matkoja. Joka kerran, kun minä tulen Helsingistä, tulette tekin, ja tietysti päinvastoin. Se voisi herättää jo epäilyksiä.»
»Minä matkustan kaksi kertaa viikossa», selitti nainen.
»Miksi niin usein? Jos minä olisin teidän sijassanne, viettäisin aikani totisesti paremmin kuin matkustamalla tätä väliä.»
»Siksi, että minulla on kaksi kertaa viikossa niin paljon vapaata, että voin matkustaa kotiin — äitiä katsomaan. Joskus sentään vain kerran.»
»Ai jassoo», tuli venyen ja epäilevästi. »Luulin teillä Helsingissä olevan niin paljon hauskempaa hypättävää, ettei kannata ajatella pikkukaupungin Myllyrinnettä ja sen...»
Hän oli sanomaisillaan »mökkikylää», mutta sai viime hetkessä nielaistuksi.
»Kiitän taivasta joka kerran, kun saan olla hyppäämättä ne hypyt ja tosiaan pääsen ajattelemaan pikkukaupungin Myllyrinnettä», innostui nainen. »En ole enää sillä asteella. Minusta on kerta kaikkiaan paljon mukavampaa näin, vaikka... Vaikka se ehkä voi sivullisista tuntua järjettömältä.»
»Niinpä niin... Tietenkin...» piti miehen myöntää pelkästä kohteliaisuudesta muun sanomisen puutteessa, vaikka asia ei tuntunut hänen omissa aivoissaan olevankaan kovin tietenkin. Ja kun nainen katseli hetkisen ulos eikä häneen, kylmenivät hänenkin kasvonsa yhdessä vilauksessa. Hän kai tuli noiden pehmoisten nuorennaisen kasvojen vastakohtana ajatelleeksi Myllyrinteellä asuvaa vanhaa naista, esikaupungin punaiseksi maalattua mökkiä portaiden vieressä lojuvine pyykkikoreineen ja luutineen. Oli vaikea käsittää, että tuo nuori ihminen saattoi uhrata kaksi viikkonsa iltaa mennäkseen kuin toteamaan, ettei siellä mikään ollut muuttunut.
»Aivan niin», virkahti mies vielä vain estääkseen keskustelua sammumasta, »eihän tämä matka tosin kesiäkään kuin hiukan toista tuntia. Mutta ajan oloon...»
»Ei muutu miksikään», keskeytti toinen hymyillen. »Olisi jokseenkin typerää raskaan työn jälkeen laahata itseään pitkin katuja ja hävitä iltayöksi jonnekin ravintolapöydän taakse. Varsinkin kesällä se olisi järjetöntä. Toista on istua sireenipöheikössä Myllyrinteellä ja aikansa kuluksi puuhailla mitä hyvänsä. Ja nyt syksyn tullen saan joka kerran viedä kokonaiset kantamukset omia kasvattamiani kukkia kaupunkiin —ja hakea uusia taas, kun ne lakastuvat. Ja tällä matkalla ehtii jo tarpeeksi vapautua kaupungin painostavasta hengestä.»
»Painostavasta? Mutta onhan uimarannat...»
»En tarkoita ilmaa, vaan henkeä», oikaisi nainen. »Henkeä, sitä koko ahdistavaa tunnelmaa, jota tapaa jokaisen tuttavan luona, jokaisen grogin ääressä, joka kerran teatterista lähdettyä — yleensä joka paikassa, missä vain on ihmisiä. Kun jo työssä saa olla tarpeeksi paljon tekemisissä rahan kanssa — joka päivä soluu minunkin sormieni läpi kassassa useita kymmeniä tuhansia — ei maista enää ajatella samaa työn ulkopuolella. Mutta se tulee vastaan kuitenkin kaikkialla. Jos vain lähdette hakemaan sitä parempaakin hyppäämistä, niinkuin sanoitte, ette pääse mihinkään pakoon tuota henkeä. Ei tarvitse kulkea montakaan askelta, kun kuulee valituksia rahanpuutteesta, työnpuutteesta tai ainakin tapahtumien puutteesta. Tunnetteko yhtään ihmistä, joka ei odottaisi jotakin tapahtuvaksi — mitä hyvänsä, kunhan vain huominen päivä ei olisi samanlainen kuin tämä? Minä matkustankin siis pakoon sitä hermostunutta odottelua, sillä kun ihmiset eivät kuitenkaan tavoita sitä uutta, käyvät he sitten toistensa kimppuun. Mutta Myllyrinteellä on toista. Viime viikolla siellä oli vielä paljon orvokkeja ja georgiinit kukkivat parhaillaan. Ja sitten me äidin kanssa kiehautetaan mielistämme kahvia...»
»Minun nähdäkseni tuskin kukaan viitsii rasittaa ajatuksiaan turhalla huolehtimisella. Päinvastoin hyvin harvat ovat minulle valitelleet, mutta sitä enemmän pitäneet hauskaa. Mutta ehkä te olette joutunut liikkumaan vähäväkisemmissä piireissä kuin minä», huomautti mies vaatimattomasti. »Noh, kyllähän minä olen kuullut siitä, että varsinkin työväki on kovin materialistista eikä ajattelekaan muuta kuin hyvinvointiaan. Mutta tuo teidän maalaamanne kuva on vain paha tapa, se on turhaa totuttautumista tyytymättömyyteen itseään ja muita kohtaan.»
Sinkko ei voinut olla omalla puolellaan vaunua naurahtamatta ääneen ja sai neitoselta kuin vetoavan ja nuorelta mieheltä vihaisen katseen. Ja nainen hymyili säälivästi vastauksena toisen puheeseen:
»Kuulkaa, herra Upinen! Nyt te paljastatte, ettette tunne tätä maailmaa paljonkaan. Minun kohdallani ovat merkit aivan toiset: jos minä menen vaikkapa johonkin tuttavaan perheeseen, niin siellä on perheen pää alakuloinen ja pahalla tuulella siitä, että pikku Matti on laskenut istuallaan mäkeä housunsa halki tai äiti on kävellyt kenkänsä pohjan irti. Äiti on vuorostaan pahalla tuulella sen vuoksi, kun isä noita maallisia murheitaan haihduttaakseen on kotiin tullessaan poikennut ostamaan pullon konjakkia. Ja niin minä saan koko illan kuunnella vain sitä, mitä tuo kaikki maksaa ja miten monta päivää on vielä seuraavaan tiliin. Ja minä väitän nyt: elleivät he noin tekisi, niin he olisivat joko raha-asioissaan jumalattomia hössöjä tai sitten niin upporikkaita, ettei tarvitse raha-asioita ajatella.»
»Teitä on kuljetettu kovin ikävässä seurassa. Teille on etsimällä etsitty pahimmin marisevaa joukkoa ystäviksi», väitti mies.
»Taikka te ette tunne ollenkaan ajan henkeä», kiisti nainen. »Luulette, että ne nuoret naiset, joitten kanssa ehkä joudutte istumaan tai tanssimaan, eivät ole eläviä ihmisiä, vaan jonkinlaisia pieniä epäjumalia, joiden ympärillä täytyy pitää hauskaa. Mutta muistakaa: he ovat vain tuhannen markan kuukausipalkkaisia ja kauneudestaan huolimatta heidän on vielä huomennakin syötävä!»
»Ja jos he alkaisivat puhua minulle rahahuolistaan, niin saisivat mennä kotiin.»
»Aivan. Ja sen vuoksi heidän on näyteltävä huoletonta. — Ja oletteko joutunut koskaan puheisiin työttömien kanssa? Oletteko ollut yhdessä sellaisten konttoristien kanssa, jotka alituiseen ja joka hetki pelkäävät paikkansa menetystä, oletteko seisonut kadun kulmassa ja laskenut, kuinka monta ihmistä sadasta ohi kulkevasta on joko työttömiä, pelkää tulevansa työttömäksi taikka ei jaksa tulla toimeen palkallaan? Laskekaa ensin ne, niin vasta sitten tunnette ajan hengen.»
»Tekin olette saanut jo saman tyytymättömyyden tartunnan. Aijai, se on vakavaa», koetti mies olla huolestuneen näköinen. »Milläs se nyt teistä parannettaisiin?»
»Luulette kai, että laukkaamalla pitkin Helsingin katuja...? Ei, sitä ei paranneta muulla kuin nousemalla junaan ja menemällä pakoon vaikkapa Myllyrinteelle puutarhaa kitkemään. Ja maailma ei parane paljon, vaikka parantaisittekin minut.»
Mutta toinen olisi noiden sinisten silmien vuoksi ollut valmis hiukan parantamaan vaikka maailmaakin, jos se ei olisi kovin rasittavaa:
»Mutta entäs ne muut? Ne pahemmat kuin te?»
Nainen katsoi totisena häneen:
»Sitä ette pysty parantamaan te enkä minä. Kääntäkää tuuli, jos voitte. Parantakaa ajan henki viemällä ihmiset uimarantaan, jos voitte. Työntäkää jokaisen eteen grogi ja pankaa posetiivi soimaan, jos luulette heidän sillä pääsevän ajatuksistaan.»
»No millä sitten?»
»Sillä, että kaikkein ensiksi ratkaisette työn ja pääoman suhteen», vastasi neitonen ja katsoi pitkään.
Toinenkin katsoi ja pudisti päätään:
»Kuulkaa, nyt minä en yhtään ymmärrä teitä. Noin sirossa päässä noin kummallisia ajatuksia...»
Hän katsoi melkein kummissaan ja vaistosi vain, että nyt oli keskustelu siirtynyt johonkin niin korkealle, josta ainakaan hän ei pystyisi sitä tavoittamaan, vaikka tuo tyttö vielä pysyikin siinä kiinni. Viimeisten sanojen aikana oli Sinkko havahtunut ja avannut silmänsä, odottaen vielä lisää. Tuossa naisessa oli yhtä rintaa jotakin hyvin herttaista ja herkkää, älykästä ja harkitsevaa. Kerta kaikkiaan hän oli sellainen, jota ei tultaisi elämässä millään tavalla pettämään pois totutuilta ja harkituilta poluilta.
Työn ja pääoman suhde? Siinähän oli se riitakapula, joka sai ihmiset — jokaisen ihmisen — tavalla tai toisella ärsyyntymään, puremaan hammasta, vetämään kissanhäntää omista mielipiteistä ja lopuksi vaikka sylkemään toista kasvoille, jos ei muuta keksinyt. Muutama näennäisesti pieni sana, mutta niillä oli jo pitkät ajat ruokittu kokonaisia yhteiskuntapiirejä ja luokkia kuka missäkin tarkoituksessa. Noiden sanojen mukaan tanssivat ihmiset, niiden mukaan punnittiin syntyperät, uskonnot ja taivasosuudetkin. Neljä vaivaista sanaa, ja niiden vuoksi saattoi hyvin vaikkapa puolisataatuhatta ihmistä tappaa toisensa ilman, että se tuntuisi naurettavalta. Työn ja pääoman suhde: siinä olisi ihmisille uskontoa ehkäpä vielä sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Riippuisi vain siitä, miltä kannalta kukin nuo sanat selittäisi, jotta voitaisiin arvostella joko oikea- tai vääräoppisuus, siis joko hyväksyä tai tuomita lähimmäinen.
Sinkko naurahti ajatukselleen. Nyt hän oli mielestään tavannut oikeat sanat koko ajanhengelle, uskonnolle ja maailmankatsomuksille. Työn ja pääoman suhde: noita sanojahan ihmiset pitivät uskontonaan, vaikka olivat palvelevinaan jonkinlaista kristinoppia. Siinä oli se posetiivi, joka pani jokaisen jalan polkemaan tahtia ja rallattamaan mukana, kun yhteiskunta ja koko ihmiskuntakin leiskui piiritanssiaan kultavasikan ympärillä!
»Reivinki!» huusi junailija ovelta ja keskeytti pahimmoilleen Sinkon ajatukset. Tämä oli tavoittavinaan kiinni jostakin, jota oli ajatellut jo pitkät ajat, mutta nyt se taas katosi. Oltiin perillä, matka oli lopussa ja toiset jo nousivat kokoilemaan tavaroitaan. Hän vilkaisi ikkunasta ulos kuin nähdäkseen koko sen pyhän maan, jonne pääsyä hän oli kaksi vuotta odottanut valmiina vaikkapa riisumaan kenkänsä ennen kuin astuisi sille. Mutta hän ei sumuisten ikkunaruutujen läpi nähnyt muuta kuin ohi vilahtavan katulampun, jonkin rakennuksen ja ihmisiä ja tunsi junan hiljentävän vauhtiaan asemalle. Hän huokaisi, sillä tästä hetkestä lähtien, kun hän astuisi tuolle vieraalle maalle, olisi hänen elämänsä aivan varmasti saava uuden suunnan. Ja sitähän hän oli lähtenyt etsimäänkin.
Aarno Sinkko aikoi pyyhkäistä monta ajastaikaa pois muististaan ja elämästään.
Juna pysähtyi. Neitonen oli jo mennyt ovelle pieni sininen matkalaukku kädessään ja vilkaisi sieltä saatettavaansa. Ylioppilaslakkinen nuori mies viivytteli parin pienen pakettinsa kanssa välttyäkseen pitkästä kiertomatkasta Myllyrinteen esikaupungin kautta. Sinkko kokoili omat tavaransa ja lähti myös.
»Onko teillä mitään sitä vastaan, että tosiaankin seuraan teitä?» kysyi hän varmuuden vuoksi. »On niin myöhä enkä tiedä koko kaupungista edes ilmansuuntia.»
»Kyllä, tästä on vain lyhyt matka.» Ja sitten nainen huusi vaunuun jääneelle miehelle: »Meillä on valmis keskustelukysymys, kun ensi Viikolla satumme samaan kyytiin. Te väitätte, että maailman läpi päästään vain kättä huitaisten, ja minä väitän, että te muutatte mieltänne heti, kun teille itsellenne tulee ensimmäinen vastoinkäyminen. — No niin, pohtikaa tätä nyt yksi viikko.»
Asema oli melkein tyhjä. Vain muutama ihminen seisoi kaulus pystyssä ja odottelevana. Pitkä autojono kiilteli rakennuksen vierellä toimettomana ja hiljaisena. Kauempaa näkyi korkea mäki ja siellä pieniä taloja, niin että ylempien ikkunoista saattoi katsella toisten kattojen ylitse. Väsymys jo peitti Sinkon mieleen pyrkivän hartauden, kun hän lähti sateen kiilloittamalta ja iltaöiseltä aseman kiveykseltä hiljaiselle kadun asfaltille. He kulkivat molemmat vaiti ja tulivat sillalle, jonka kuvia Sinkko huomasi joskus nähneensä. Sillan takana he kohosivat juuri sille mäelle, joka oli ensimmäisenä näkynyt asemalle. Kapean kujan varrella torkkuivat nuo pienet talot koivujensa keskellä ja kiveys oli pikemmin louhikkoa kuin katua. Outotunnelmainen sola jatkui jyrkästi ylös ja näytti päättyvän katulampun valaisemaan kapeaan aukkoon. Mäen laella seisoi vanha kirkko, joka ensinäkemältä vaikutti kaikessa vanhuudessaan hyvin oudolta: siinä oli kattoa enemmän kuin seiniä, ikkunat hyvin pieniä, ja valkoiseksi maalatuilla seinillä liikkuivat aavemaisina läheisten lehmusten varjot heiluvine oksineen.
He virkkoivat jonkin turhan sanan ja vaikenivat pitkäksi aikaa. Ja Sinkko melkein ihmetteli tuon naisen ajatuksenjuoksua, kehittynyttä itsenäisyyttä ja toisaalta herkkää naisellisuutta. Nytkin hän näytti hymyilevän kuin jotakin uneksien. Mutta itse asiassa hänellä saattoi olla mielessä jokin kysymys, josta joku elämäntuskaa poteva olisi ajatellut kuin kaikkein vaarallisin kapinallinen. Jospa jokainen osaisi ajatella edes lähimainkaan noin ja yhtä rauhallisena katsella maailman tyhmyyttä.
»Te olette perillä jo», virkahti nainen ja osoitti läheistä taloa, ojensi sitten kätensä ja kääntyi. Sinkko nousi vanhan talon puuportaita ja soitti ovikelloa.
Ovi aukeni ja hänen nopeaan kysymykseensä vastasi lihava ja tuikeannäköinen nainen jotakin, jota hän ei ymmärtänyt. Aivan niin, nythän oltiin kielirintamalla, sitä hän ei ollut muistanutkaan. Hän koetti uudestaan selitellä asiaa, kun nainen oli jo ehtinyt käytävän perälle ja siellä kääntyi katsoen kysyvästi häneen: »Noh?» — Tuo oli kai kehoitus, hän seurasi ja koetti kohteliaasti selitellä tyytyvänsä vaikkapa pieneenkin huoneeseen, kunhan vain pääsisi nopeasti lepäämään. »Jassoo», tuli lyhyenä vastauksena, ja hän täytti henkilökortin edes riisumatta käsinettään. Sitten avautui ovi, syttyi valo huoneessa, hän astui sinne sisään ja oli siis saanut katon päänsä päälle tässä uudessa maailmassa... Matkalaukun ja faneeriaskin hän pani nurkkaan ja ison käärön, jonka peitteenä oli sininen overalli, sulloi pöydän alle. Sadetakin riisuttuaan hän meni ikkunan luo, mutta kun ei nähnyt sieltä muuta kuin vastapäisen piharakennuksen seinän, veti verhon alas. Nainen ilmestyi ovelle uudestaan, ja hän sai selitellä ja viittoilla ja kellon taskustaan vetäen sai toisen ymmärtämään herätyksen aamulla seitsemäksi. Sitten nainen hävisi, ja hän veti kelloaan ties' kuinka monetta kertaa jo tänä iltana ja huokaisi mielessään:
»Tukalaa tämä vain on.»
Mutta pääasia oli kuitenkin, että hän voisi nukkua heti, sillä aamulla oli oltava tavallista paremmassa vireessä matkasta huolimatta. Väsyneet silmät eivät enää huomanneet isojakaan rasvaläikkiä seinäpapereissa, sillä tapettien kukkakuviot tanssivat jo yhtenä piirinä. Mutta keskellä seinää oli taulu, muotokuva, ja sen alla nimikin: L.A. Hemming. Tuo kuva oli ainoa tuttu koko tässä kaupungissa. Niin tosiaan, ukkohan oli elänyt täällä suurimman osan aikaansa... Ja kaupunki kai vieläkin eli tuon edesmenneen filosofin ja ajattelijan valmiiksi pureksimilla hengenvitamiineilla. Ainakin ulkoasu viittasi siihen, sillä ne kapeat solat, joita he olivat äsken kiivenneet mäkeä ylös asemalta, olivat kai noin kapeita vain kunnioituksesta ukko Hemmingiä kohtaan. Uusi aika ei ollut päässyt repimään kujia leveiksi, suoriksi ja valoisiksi. Mutta jotakin surkeaa oli kuitenkin siinä, että vanhan ja suuren filosofin kuva oli pantu vain seinäpaperin laajan repeämän peitteeksi. Eikä koko tämä talokaan sisäpuolelta vastannut ollenkaan sitä kuvaa, minkä ulkoa tuleva luuli löytävänsä juuri Hemmingin luoman hengen ja muistojen keskeltä. Sinkosta tämä näytti kovin tavalliselta alimman luokan matkustajakodilta, vaikka mieli olisi tehnyt löytää jotakin aivan erikoista ja persoonallista. Vai oliko Hemmingin muisto näkyvissä enää vain ulkokuoressa?
Hän istahti sängyn reunalle, jossa joku tuntematon oli nukkunut hänen edellään ja toinen yhtä tuntematon tulisi olemaan hänen jälkeensä. Seinän takaa kuului puhetta, mutta hän ei enää jaksanut erottaa sanoja, nousi vielä kerran, väänsi oven lukkoon ja sammutti lampun. Ja hetkisen kuluttua alkoivat hänen aivoissaan heitellä kummallisia leikkejään junan tärinä, ihmisten sanat, hämärät kujat, ajatusten ruhtinaan kuva seinällä ja kaukaa kuuluva kovaääninen väittely. Ne keikkuivat kukin erikseen pinnalla vähän aikaa kuin laineilla, mutta sitten muuttuivat yhdeksi sekavaksi kierimiseksi ja sotkeutuivat toisiinsa ja muuttuivat uneksi.
Oli vaikea tietää, miten kauan hän oli nukkunut, kun hajanaiset unikuvat alkoivat katkoa hänen lepoaan ja muuttuivat jälleen äskeiseksi sekavaksi äänten sorinaksi. Pitkän aikaa hän oli vielä matkustuksen tunnelmassa, kunnes tajusi äänten tulevan seinän takaa viereisestä huoneesta. Väliin kuului matalampaa murinaa, mutta sitten saattoi olla pari kolme miestä yhtä aikaa äänessä, ja heidät taas keskeytti joku uusi innokkaampi huutaja säestäen jollakin jysäyksellä. Sinkko kääntyi ja koetti nukkua jälleen, mutta kiivas väittely sai hänet pakostakin kuuntelemaan.
»Mitä varten toitte tuon kommunistin tänne! Peuhaa kuin kotonaan, vaikka huone on minun. Kyllä niiden tavat jo tunnetaan!»
Tuohon jyrisevään bassoon vastasi lipevämpi ääni anteeksi pyydellen:
»Enhän minä muuten, mutta kun toi isäntä sanoi, jotta täällä saataan keskustella yhteiskunnan ja politiikan kysymyksistä. Ja kun toi mies on niitä ratikaaleja ja tuntee sen puolen, mitä Lenin on kirjoittanut, niin...»
»Hiiteen teidän Lenininne minun huoneestani!» huusi äskeinen basso. »Minä itse olen rintamamies ja haavoituin Heinolassa. Sitä paitsi minulta kaatui veli. Niin että ymmärrätte kai, jotta minä en rupea veljeilemään punikkien kanssa. Minua ei saada samaan karsinaan noiden kanssa raudoissakaan, ei! Ja pullo on minun, antakaa se tänne.»
Joukkoon alkoi valitella ja voivotella uusi ääni:
»Aijai, kun te olette kiihkeitä! Täytyy ajatella ja suhtautua tasapuolisesti. — Olinhan rintamalla minäkin ja vielä talonpoikaismarssissakin, mutta pitääkö nyt iankaiken jauhaa samaa asiaa ja purra hammasta?»
»Pitää, sanon minä!» huusi äskeinen basso ja jysäytti nyrkillä pöytään. »Kun kerran on aloitettu, niin jatketaan tappelua siksi, kun henkselit kestävät. — Sinä vain olet sellainen edistykseläinen kaikertelija ja lipilaari!»
»Aijai, ei pidä kiihtyä», koetti toinen rauhoitella.
»Katsokaa nyt eteenne, hyvät herrat, älkääkä kaatako laseja! Meitänhän piti keskustella kapitaalin aiheuttamasta sorrosta eikä mennä persoonallisuuksiin. Ja kun toi kommunisti kaatoi lasinsa, on syy minun, hyvät herrat, minähän hänet tänne toin.»
Jälleen uusi mies sotkeutui keskusteluun:
»Minä tiedän, että sinä olet kokoomukselainen, ja minä tiedän senkin, että tämä huone ja tuo pullo ovat sinun. Mutta minä en ole samaa mieltä kanssasi punaisista rintamamiehistä. Eivät he kaikki ole huonoa väkeä. Heistä vain täytyy kitkeä rikkaruohot pois. Kansanliike on saanut heistä paljon kunnollista...»
»... kunnollista vaalikarjaa!»
»Aijai, ei pitäisi! Ei pitäisi kiihtyä!»
»Kuulkaas nyt», keskeytti äskeinen sosialisti, »emme me piittaa isänmaasta, kun isänmaa ei piittaa meistä. Emme me voi elää pelkällä evankeliumilla, jos meillä ei ole leipää. Vähäväkisiä ei pelasta eikä heidän asiaansa aja kukaan muu kuin se laaja kansainvälinen demokraattinen rintama...»
»Kuka joi minun lasini?» tiukkasi matala basso.
»Itse sen juuri joitte. Katsokaa nyt, hyvät herrat, tuollaisia ovat kapitalistit: imevät kaiken ja syyttävät toisia. Se on sitä rutivanhoillista itsekkyyttä.»
»Aijai, olkaapas hiljempää», rauhoitteli eräs. »Te pidätte liian kovaa ääntä. Mutta sanokaapa, kuka teistä on tehnyt mitään tämän maan hyväksi? Kuka teistä on vaimentanut tämän maan myrskyjä yhtä paljon kuin keskusta? Kuka muu kuin minä oli vapauttamassa tätä maata?»
»Minä! — Lisää vettä!» jyrisi vanhoillisen basso.
»Ja kuka teistä kuuluu suojeluskuntaan?»
»Minä. — Tuleeko sitä vettä vai ei?»
Syntyi vähitellen kova rähinä, jossa jokainen puhui yht'aikaa, niin että Sinkko kuuli vain sanan sieltä ja toisen täältä. Hän alkoi jo vasten tahtoaankin virkistyä ja kohosi kyynärpäittensä nojaan kuuntelemaan, tulisiko naapurihuoneessa tappelu yhteiskunnan turvaamiseksi. Sitten sorina yht'äkkiä lakkasi ja sammui kokonaan. Vain pari murahdusta kuului, kun huoneen oikea asukas huomautti jollekulle: »Ei sille saa antaa. — Eikä sillekään.» Sinkko jo luuli joukon olevan lähtemässä ja itse pääsevänsä rauhaan sisäpolitiikalta, kun unipolitiikka houkutteli enemmän. Mutta ei, huoneeseen oli mennyt se äskeinen nainen ja astioiden kilinästä saattoi päätellä hänen vieneen herroille lisää vettä, jota nämä sanattomina odottelivat. Ja nyt Sinkko arvasi saavansa vielä kuulla kaiken sen saman, jota sanomalehdet tulisivat kahden lähimmän vuoden aikana jauhamaan eduskuntaselostuksissaan. Aivan oikein, nainen kuului menevän pois, joukko hämmenteli lusikoillaan enimmäkseen hiljaa murahdellen ja hartaina kuin otteluun valmistautuen. Viimein kilinä lakkasi, kuului vain hartaita puhalluksia, ja sitten alettiin yhteiskuntaa taas laastaroida:
»Minulla on puheenvuoro nyt. Te olette rähisseet jo koko illan. Mutta kun jutuistanne ei näytä tulevan valmista, ehdotan koko joukolle pienen kysymyksen. Sanokaapas nyt jokainen lyhyesti ja reilusti, millä tämän köyhän ja kipiän isänmaan asiat saadaan paranemaan, haavat umpeen ja ihmiset tyytyväisiksi itseään ja muita kohtaan. Sittenhän tästä iänikuisesta suunsoitosta päästään... Puhukaa pois, viisaat, mutta puhukaa yksitellen!»
Sinkko veti peitteen korviensa yli, koetti olla kuuntelematta ja ajattelematta ja uskotteli nukkuvansa aivan heti. Mutta kun hän neljännestunnin kuluttua kohotti päätään, sivusi keskustelu yhä pula-aikaa ja jokainen kuului tarjoavan omat lääkkeensä. Yksi paransi sen säästäväisyydellä ja asketismilla, mutta ei voinut selittää, mitä pannaan pankkiin silloin, kun ei ole työtä eikä palkkaa. Toinen tarjosi lakia ja evankeliumia, mutta ei itse tuntenut lakia ja toisten luottamus vilpittömään evankeliuminjulistukseen oli kovin heikko. Yksi joukosta rohkeni noin niinkuin kautta rantain ehdotella tasanjakoa, mutta sai koko joukon kuin muurahaispesän vilkkaaksi ja taisteluvalmiiksi.
Joku oli jo niin humalassa, että piti luotettavimpana elvyttämiskeinona pakanalähetystä.
Sen jälkeen oli Sinkko kai torkahtanut viimeinkin, koskapa hän havahti siihen, kun keskustelu oli huomaamatta siirtynyt vasta, mikä olisi välttämättömintä ja tärkeintä malliyhteiskunnassa. Ensimmäisen mielestä se oli raha, toisen puolueet ja parlamentti, kolmannen kirkko ja papit, mutta unohti sanoa uskonnon, ja eräs puhui persoonallisesta vapaudesta. Kului pitkä aika ja Sinkko odotti jonkun muistavan itse ihmisen ja ehkäpä ihmisyydenkin, mutta niitä ei tunnuttu tarvittavan. Viimein joku uskalsi mainita oman puolueensa ainoana oikeana kansan palvelijana, ja silloin meni vuorokeskustelu jo aivan sekaisin.
»Hiljaa!» — »Aijai, älkää kiihtykö!» — »Saakelin punikki!» — »Minä lyön sun kulmasi lapuanväriseksi!»
Jokainen huusi ja kolisteli yht'aikaa. Kuului pari läjäystä ja astioiden kilinää.
»Älkää kaatako pulloa!»
Joku suojeli pulloa ja täysiä laseja, toinen voivotteli, pelkäsi ja sovitteli ja kolmas kiroili. Ja meteli vain kasvoi. Sinkko nousi omassa huoneessaan vuoteesta ja soitti kelloa. Pitkän ajan kuluttua tuli se sama nainen puolipukeissaan ja unisena eikä ollut ymmärtävittään Sinkon puhetta, ennen kuin tämä pari kertaa selvästi mainitsi poliisin. Silloin muija pyörähti ja ovea sulkiessaan kuiskasi hätäisenä: »Gå nu genast o' sova bara!» Ja silmänräpäystä myöhemmin hän kuului kaakattavan jotakin viereisen huoneen ovella. Siellä tuli hiljaista ja eukko kuului lähtevän. Hetkisen kesti askelia ja supinaa, lasit juotiin loppuun, käytävästä kuului hiljaista sipsutusta ja ulko-ovi kumahti pari kertaa. Jäljelle huoneeseen oli jäänyt joku, koskapa vanhoillisen basso hyrisi hiljaista naurua:
»Hoohhohhoo! Ja sitten tuli se ruotsalainen kansanpuolue ja kaakatti, hohhoh!»
Ja hetkisen kuluttua hän taas kehoitteli:
»Ja mene sinäkin siitä kotiisi, jotta pääsen nukkumaan.» Viimeinenkin vieras kuului lähtevän ja jäljelle jäänyt oli yksin herra omassa huoneessaan. Sinkko oli samoin, ja hän meni vielä ikkunaan ja hengitti raitista ilmaa saadakseen loppuyökseen kunnollisen unen. Ei satanut enää, mutta piha oli vielä kostea. Iso pino pakkilaatikoita oli siellä punaisen ulkorakennuksen vierellä ja yksinäinen kuorma-auto torkkui katoksen alla. Viereisestä huoneesta lankesi seinävierelle suorakaiteenmuotoinen valo, mutta itse huoneen asukas kuului jo kuorsaavan. Hän oli unohtanut lampun palamaan. Päivä näkyi rupeavan jo kajastamaan ja tuntui kuin jollakin tavalla vetävän ison ja vaimentavan verhon sammuneen yhteiskuntavimman ylle. Aamulla olisi taas maassa rauha ja ihmisillä kohtalainen tahto.
Portista näkyi pujahtavan pihaan joku yksinäinen miehen varjo ja pysähtyvän aidanviereen. Toisella kädellään mies nojasi aitaan ja toisella järjesteli pukuaan. Sateen jälkeen kuuluivat kattokourut vielä lirisevän viimeisiä vesiään maahan. Ja jossakin kaupungilla löi kellon malminen ääni muutaman kerran ja kaiku vastasi jostakin toiselta puolen kaupunkia.
Sinkko huokaisi. Kaiken äskeisen jälkeen hän näki itsensä kuin yksin ja orpona seisomassa koko suuren yhteiskunnan taustaa vastaan ja melkein pelkäsi. Tuo kaikki oli kuin prologina tälle uudelle elämälle. Täällä siis piti hänen elämänsä uuden jakson alkaa! Tuoko oli siis se yhteiskunta, johon hän saisi jälleen oikeuden kuulua oltuaan aikansa sen ulkopuolella? Mutta ainakin alkutunnelma oli niin kummallinen ja vieras, että olo tuntui liian yksinäiseltä. Mitenkähän siihen voisi tottua, voittaa se ja päästä sen herraksi? Ja nyt pitäisi tässä kaikessa pysyä edes jollakin tavoin kiinni, niin että sormet eivät pääsisi lipsahtamaan ja mies vajoamaan...
»Anna meille edes jokapäiväinen leipämme...»
Sitten hän huokaisi jälleen ja sulki ikkunan. Hänellä oli vielä jäljellä koko tämän päivän kestänyt huoli huomisesta. Ja se huomisen aurinko nousisi jo hyvin pian tuolta kattojen yli paistamaan matkailijakodin rapakkoiseen ja märkään pihaan.
Pikkukaupunki nukkui rauhassa kaikilta kilvoituksiltaan.
1.
Sinkko säpsähti hereille ja vain puolittain paikan tajuten kiirehti ensimmäiseksi kellon luo kuin peläten jostakin myöhästyvänsä. Todettuaan, ettei ollut nukkunut liian kauan, hän alkoi tarkemmin ajatella, mihin hänen oikeastaan pitikään joutua, sitten selvitellä tätä vierasta paikkaa ja meni ikkunan luo kiskoen ylös verhon.
Ulkona oli nyt kirkasta ja päivä tulisi olemaan kaunis. Vastapäiset punaiset seinät alkoivat jo kuivua, mutta maa oli vielä kostea ja rapakkoinen. Oikealla olevasta portista näkyi pieni palanen kapeata, mukulakivistä katua. Aidan vieressä ja kauempana toisella tontilla oli puita, joiden juuri lehdistä paljastuvat haaraiset oksat kuvastuivat taivasta vasten. Toisaalla oli kosteita, mustankiiltäviä tervattuja huopakattoja ja puiden ja kattojen ylitse näkyi jostakin kaukaa korkea ja kapea tehtaanpiippu. Sieltä tuli ensin ohut ja kapea savujuova, ja Sinkon sitä kotvasen katsellessa alkoi sen haiku paksuta, taajeni ja paisui. Ja viimein sieltä pursui ulos hiilenmusta paksu savuvyöry kumpuillen mahtavana ja kallistuen tuulen mukana yli kaupungin.
Savua katsellessaan Sinkko tunsi toimintahalunsa kasvavan, mutta seisoi siinä vielä kuin ärsyttäen itseään ja kiihottaen juuri tuota haluaan, vilkaisi sitten uudelleen kiireisesti ja hajamielisenä kelloaan ja valmistautui lähtemään. Hän sysi tavaroitaan lähemmäksi toisiaan yhteen kasaan tajuten puoleksi itsekin, että hän joko tulisi hakemaan ne tunnin kuluttua matkallaan asemalle ja takaisin kotiin tai ehkä vasta illalla etsittyään itselleen oman ja paremman asunnon. Mutta ei sittenkään! Tuossa paketissa oli sininen overalli, hän ottaisi jo nyt mukaansa sen kaiken varalta... Kotvasen hän seisoi ovella ja mietti käärö kainalossaan, mutta viimein luopui ajatuksestaan ja heitti overallinsa takaisin nurkkaan matkalaukun viereen.
Ulkona oli kirkasta ja viileää. Autojen renkaat sirisivät omituisesti kiveyksellä. Hänen ohitseen ajoi maalaisten kärryjä rämistäen korvat lukkoon ja helistellen talojen ikkunoita. Katu oli kapea kuin karjankuja ja jokaisesta ikkunasta saattoi varmasti nähdä koko vastapäisen talon elämän ja askareet. Nuo rakennukset melkein huvittivat pienuudellaan, ne olivat pikkupiirteisen nikarrustaidon näytteitä ja niitä kai ei alunperin oltu rakennettukaan mitään erikoista tarkoitusta varten, vaan huvin vuoksi niin kuin joutilaina hetkinä vuoleskellaan tarkoituksettomia puunpalasia. Ja ihmiset olivat löytäneet nuo nikarrukset ja ottaneet ne paremman puutteessa asunnoikseen... Sitten alkoivat talot ja niiden ikkunat suureta sitä mukaa kuin hän laskeutui mäkeä alas ja ihmisiä oli liikkeellä enemmän. Kulmauksen kohdalla aukeni eteen jo aivan suora ja leveämpi katu, muutamien harvojen maitopuotien ja leipurinliikkeiden lisäksi ilmestyi suurempia kauppoja ja pitkän poikkikadun toisessa päässä näkyi jälleen se äskeinen savupiippu. Tästä alkoi siis uudempi kaupunki äskeisen vanhan rajalta.
Työhönsä kiirehtivät ihmiset vetivät häntäkin mukaansa pitkin puistokatua. Hetkisen kuluttua hän seisoi lähellä sitä korkeata savupiippua ja valkeata, kolmikerroksista tehdasrakennusta. Yksitellen, kaksittain ja isommissa ryhmissä meni väkeä tunnelimaisesta porttikäytävästä sisään, ja sieltä kuului tasaista kuminaa. Hän tunsi kadehtivansa noita ihmisiä, sillä jo kahden vuoden ajan hän oli saanut vain katsella muiden menoa työhön. Ja sen vuoksi kaikkien noiden ihmisten kiire, paksu savu ja koneitten tasainen jyrinä hänestä oli iankaikkisen turhaa lentoa rahan ja toimeentulon perässä... Sitä se oli!
Ei sentään, hänen omassa elämässäänhän piti tapahtua tänään muutos. Jospa tapahtuisikin! Jos hyvin kävisi, niin hän voisi jo piankin ajatella toisin: tuo musta savu ja jyrinä eivät olleet sittenkään hien kiskontaa ja pelkkää rahan palvontaa, sillä noiden ihmisten kasvoilta ei voinut lukea nääntymystä eikä toisten silmistä himoa. Kaikki olivat melkeinpä hartaannäköisiä, ehkäpä he uskoivat johonkin parempaan. Ja parempaahan sen täytyikin olla: tuo musta savu oli uhrisavua työn jumalalle, työn jumalan palvelemista, että se antaisi jokaiselle riittävän arkisen leivän ja tarpeellisen sunnuntaisen levon.
Omaa itseään ajatellessaan ja noita vieraita ihmisiä katsellessaan hän melkein liikuttui tuon työnjumalakäsitteensä edessä. Hänen oli vain itsensä vapauduttava vanhasta painajaisestaan ja tästä hetkestä lähtien ruvettava ajattelemaan toisin. Ellei hän niin tekisi, olisi hän jo vajoamassa, saisi tunnustaa voimattomuutensa ja sitten tyytyä vain sattumanvaraiseen elämäänsä, jossa ei tulisi olemaan mitään hyppäyksiä arkisen yläpuolelle.
Hän kääntyi ja lähti jälleen katua alaspäin. Tuossa oli lääkärin oven ripaan pantu paikkakunnan pieni sanomalehti. Ja tuolla parturin ovenraossa oli toinen samanlainen. — Joku talonmies lakaisi jalkakäytävältä sateen liimaamia paperinpalasia ja talon kulmaan kiinnitettyyn isoon laatikkoon vaihdettiin parhaillaan uuden elokuvan reklaameja. Uuden ohjelman amerikkalaiset standardikasvot jäivät odottamaan iltaa ja täyttä salia. — Aamujunalla oli tullut maalaisia kaupunkiin ja osa heistä meni puiston penkeille odottelemaan liikkeiden avautumista. Satamaan tuntui huutavan jokin laiva, ja kun katsoi katua alas joelle, näkyi siellä kuin kadun ylitse vilahtavan mustan hinaajan runko sahalle päin.
Aika tuntui pitkältä ja Sinkko sai kävellä monet kerrat saman kadun päästä päähän, istahtaa puistossa ja kiertää pari kertaa torin ympäri, ennen kuin liikkeiden ovia alettiin aukoa. Mutta ettei hän näyttäisi hätäiseltä, koetti hän vielä kärsiä hetkisen ja viivytellä. Ja viimein, kun hän arvioi jo tarpeeksi aikaa kuluneen, kohotti hän hattuaan korokkeella seisovalle nuorelle konstaapelille ja kysyi osoitetta. Jämeräleukaisen poliisin valkoinen käsine viittasi: ensin tästä alas, sitten kääntykää toisessa kulmauksessa vasempaan, niin löydätte varmasti... Sinkko käveli ohi pankin kolmikerroksisen kivitalon, ohi kirjakaupan ja autopirssin. Sitten hän kulmassa kääntyi ja tunsi sydämensä vilkastuvan tahdissaan. Aivan oikein: tuolla oli valkoinen kaksikerroksinen talo leveine ikkunoineen. Alaosa oli kiveä ja yläkerros puuta. Ja koko talon pituudelta oli molempien kerrosten ikkunain väliin maalattu korkein, ruskein kirjaimin 'Sektor'.
Siinä se siis oli!
Hänen piti kulkea pari kertaa talon ohi edestakaisin ja katsella sitä. Alakerran suuret ja leveät näyteikkunat olivat täynnä tavaraa: äärimmäisenä vasemmalla oli ensin hankmo, lapioita ja kuokkia. Siinä oli siis rautaosasto. Ja niinhän näkyi oven päällä seisovankin. Toisessa saman osaston ikkunassa oli vasaroita, hohtimia, sahoja ja nauloja, kolmannessa palosankoja, patoja ja puhdistuspulvereita. Keskellä oli kai kangasosasto, koskapa ikkunassa oli pari nukkea uusine päällystakkeineen ja niiden keskellä naisten syyskankaita. Ja oikealla ruokatavaraosaston parissa leveässä ikkunassa oli kahvipusseja, pikapuuropaketteja, iso vadillinen makeanpunaisia tomaatteja, kokonainen juustotahko ja pyöreä siankoipi.
Porttiaukon kohdalla hän silmäsi pihaan ja näki siellä puomissa kiinni joukon maalaisten hevosia. Ihmisiä kulki edestakaisin paketteja ja säkkejä kanniskellen tai kuormien ääressä seisoskellen. Asiapoika ajoi polkupyörällä kaupungille päin laatikko kukkurallaan tavaraa, ja heti sen jälkeen surisi kadulle myöskin kuorma-auto. Ja ennenkuin Sinkko työntyi tuon vilkkaan hyörinän keskelle, vilkaisi hän myöskin yläkerran ikkunoihin, näki niissäkin jokaisessa kultakirjaimin liikkeen nimen ja arvasi koko tuon yläkerran konttoriksi. Parhaillaan näkyi siellä muutaman ikkunan luona tumma nainen vetävän verhoa eteen kai liian kirkkaan auringon paisteen suojaksi ja hetkisen silmäävän Sinkon tuijotusta juuri samaan ikkunaan.
Tultuaan jälleen rautaosaston kohdalle Sinkko kääntyikin äkkiä portaille, pyyhkäisi ajatuksissaan pari kertaa puhtaita kengänpohjiaan rautasäleikköön ja astui sisään. Tahallaan hän jäi taka-alalle kuin ehtiäkseen paremmin tutustua tilanteeseen. Muutama maalainen seisoi pöydän tällä puolen kiireettä keskustellen ja myyjät nojailivat pöytään yhtä rauhallisina. Mutta Sinkon kohdalle ilmestyi nuori mies ja niin hänen oli pakko kysyä Kansasta.
»Kansanen on tuolla varaston puolella. Jos menette tästä ovesta, sitten pihan poikki ja tiedustelette jonkin varaston ovelta, niin...»
Mutta Sinkko ei ollut vielä niin kotiutunut, että olisi lähtenyt. Sen kai huomasi neuvojakin, koskapa virkahti ohi kulkevalle poikaselle:
»Saata tämä herra Kansasen luo varastoon.»
Sinkko lähti. Käytävästä mentiin alas portaita pihalle, ohi keskustelevien isäntien ja täysinäisten kuormien. Pari miestä pyöritti sementtitynnyriä kärryjä kohti, tuolla meni iso lehmänvuota ja tuolla nippu ammuttuja lintuja varastoon. Poika neuvoi ja osoitti avonaista ovea. Sieltä kuului puhetta ja kaiken yllä Kansasen vanha tuttu ääni. Hän ei mennyt heti luo, ehkä osittain tahtoen viivyttää ikävää uutista, ehkä osittain odotellen tapaavansa tuttavansa kahdenkesken ja rauhassa. Silloin alkoi Kansanen lähestyä ovea, hänen hahmonsa ilmestyi kynnykselle ja samassa kuului riemastunut ääni:
»Terve! Täsmällinen mies!»
»Niin, minä tulin nyt, kun kirjeessäsi hiukan lupailit...» Ja sitten hän jostakin syystä valehteli lisää: »Oli asioita muutenkin tännepäin, niin poikkesin katsomaan.»
Sinkkoa harmitti, että tuli turhaan verukehtineeksi, sillä tiesihän Kansanen tarpeeksi hyvin, mitä varten ja millä asialla hän seisoi tässä varaston ovenpielessä.
»Poikkesit katsomaan...? Älä valehtele! Niinhän sovittiinkin.» Ja sitten Kansanen huusi varastoon sisälle: »Ottakaas, Kario, se iso pohjanahka ja viekää sisään. Ja Kinnerjoen kaupalle laatikko tulitikkuja ja toinen saippuaa. Varastoliput ovat siinä seinällä. Minä menen konttoriin. Kun Himanen joutuu auton kanssa, niin käskekää minun puheilleni!»
Sitten hän kääntyi Sinkkoon päin hymyillen:
»Tämmöistä tämä sitten on...! Miltäs talo näyttää?»
Sinkko ei tietenkään voinut sanoa, kun ei ollut nähnyt mitään. Ja Kansanen itse jatkoikin kiireesti:
»No niin, mennäänpä sitten sisään.»
Sinkko tunsi taas sydämensä tahdin vilkastuvan. Hän arvasi, että parin minuutin kuluessa tapahtuisi jotakin hyvin ratkaisevaa hänen kohdallaan — tapahtuisi parin vuoden pitkän toimettomuuden ja yksitoikkoisuuden jälkeen. He menivät jälleen pihan yli ja käytävästä poikkesivat jonkinlaiseen tupakkahuoneeseen, jossa oli penkit seinämillä, keskellä lattiaa iso pöytä ja sen ympärillä muutama tuoli. Kansanen katosi ja Sinkko katseli seinillä olevia ryhmäkuvia, joissa oli kai liikkeen henkilökuntaa eri aikoina. Huoneen läpi kulki se sama nainen, jonka hän oli äsken nähnyt yläkerran ikkunassa. Sitten ilmestyi viimein Kansanenkin huokaisten itsekseen: »Hän ei ollut siellä.» Sinkko ei kysynyt, kuka ei ollut missä, vaan kertoili joitakin kotipuolen kuulumisia, nehän olivat yhteisiä niin Kansaselle kuin hänellekin. Sitten taas Kansanen hävisi ja viipyi poissa yhtä kauan kuin edelliselläkin kerralla. Häntä ei häirinnyt odotellessa nyt mikään muu kuin äkkiä käytävästä kuuluva viheltely ja sitten jysähti ovi, niin että ikkunat helisivät, ja huoneeseen ilmestyi se sama nuori mies, jonka Sinkko oli nähnyt keltaiset hansikkaat käsissä eilen illalla junassa. Mies huomasi hänet ja kysäistä töksäytti kuin tilille vaatien: »Noh?» Ja kun Sinkko ei osannut siihen vastata mitään, kysyi hän uudestaan kiireisenä: »Kenelle teillä on asiaa?»
»Minä odotan Kansasta.»
»Mitä asiaa teillä on Kansaselle?»
Sinkko oli vastaamaisillaan jotakin siihen suuntaan, että »puhun sen sitten hänelle itselleen», mutta kun ei tiennyt, minkä asteen mies hänen edessään oli, ei virkkanut mitään, ja silloin oli utelijakin jo kadonnut oman kiireensä voimalla. Kotvasen kuluttua ilmestyi toisesta ovesta tanakka, vaalea herra ja hänen kantapäillään Kansanen. Herra katseli ovelta Sinkkoa ja virkahti vain lyhyen »jahah». Mutta sitten hän kääntyi Kansaseen päin ja sanoi tälle:
»Minusta on kyllä turha hakea miehiä muualta, kun täältäkin saa niin paljon kuin tarvitsee. Mutta kun te niin vakaasti tahdotte, niin olkoon menneeksi. Itsepähän vastaatte.»
Ja sitten Sinkkoon päin kääntyen:
»Kun tulin Kansaselle luvanneeksi, niin tulkaa sitten. Hän näyttää teille työn — ja palkan saatte kuulla häneltä.»
Mies oli kääntymässä ja lähtemässä, kun Sinkko tavoitti taskuaan ja veti sieltä tukun papereita:
»Minulla on kyllä todistukset mukanani, jos...»
»Niillä ei ole mitään merkitystä — vaan työllä.» Sitten hän tulikin Sinkon eteen. »Katsotaan nyt kuitenkin, kun kerran ovat. Jahah, papintodistus: syntynyt nolla viisi, vaimo Elli syntynyt nolla kahdeksan, lapsi Kaisa syntynyt kolmekymmentä... Kuusi luokkaa Nummenpään yhteiskoulua... Palvellut lähetysosastollamme kahdeksan kuukautta ja eroaa liikkeemme lopettamisen vuoksi... Ollut liikkeemme edustajana puoli vuotta omaten... Konekiväärikomppaniassa ja ylennetty kersantiksi... Toiminut Ylimäen Petäilän kansakoulun sijaisopettajana yhden lukukauden... On ollut konttorissamme kolme vuotta suorittaen kaikkia... Palvellut Varhian suojeluskunnan joukkueenjohtajana... Käynyt piirimme kaksiviikkoiset kranaatinheittäjäkurssit... Ollut viisi kuukautta lehtemme aputoimittajana ja samalla ilmoitushankkijana ja nyt lehden lakatessa... Vakinaisen myyjän sairastaessa palvellut kangasosastollamme...»
Pari paperia jäi vielä katsomatta, kun hän ojensi koko pinkan Sinkolle takaisin hymyillen nyt jo lämmittävästi:
»Kyllähän minä tämän uskon. Tuollaista se on nykyään. Ja täältä saatte sitten kokoelmaanne yhden tuollaisen lisää...»
Hän meni ja Sinkolle jäi jäljelle jonkinlainen hyvän olontunne tuon rauhallisen ja asiallisen miehen vuoksi. Hän kysyi nyt Kansaselta ja tämä vastasi lyhyesti:
»Koivumaa, Sektorin toimitusjohtaja.»
Kynnyksen yli oli siis menty. Sinkko kuunteli vain puolella korvalla Kansasen selityksiä, että tämä oli kahvihuone, jossa päivällä yksitellen juotiin kahvia, ettei koko talo tyhjenisi yhdellä kertaa, ja tupakantuskaiset pistäytyivät täällä pahimman kiireen lomassa virkistämässä itseään pienellä henkihaiulla. Sinkko ei kuunnellut eikä välittänyt kuunnellakaan, sillä hänestä alkoi tämä päivä olla juhlaa, jota hän ei osaisi uskoakaan. Ensin takana tuollainen kasa paikkoja ja tuollainen nippu papereita kuin hänen povitaskussaan. Ja jokaisen paikan käy tietysti niin kuin tällaisena aikana voi käydä: joko koko liike lopettaa toimintansa tai ainakin vähentää henkilökuntaansa, niin että nuorimmat saavat kävellä, taikka sitten täytyy joku sukulainen saada sijoitetuksi väliaikaisesti mihin toimeen hyvänsä ja joku entisistä saa kävellä, taikka liike saa uuden omistajan ja tämä panee oman henkilökuntansa tilalle antaessaan vanhan kävellä. Ja sitten kaiken tämän päälle tulee kahden vuoden työttömyys niin kuin Sinkolla. Onneksi heillä oli Ellin kanssa sentään jokin turva Ellin kotona maalaistalossa, siellä oli työtä ja asunto, mutta mieltä kuitenkin painoi loisen elämä. Sellaisessa puristuksessa jo henkisestikin sammuu eikä itsekään jaksa uskoa mitään parempaa olevan tulossa. Viimeisellä toivonkipinällä pitää odottaa jotakin kaikilta uusilta käänteiltä ja tapahtumilta, mutta useimmiten turhaan. Sitten tulee sellainen tunne kuin olisi kokonaan kodin ja yhteiskunnankin ulkopuolella, alkaa tuntua siltä kuin olisi menettänyt kansalaisluottamuksensa. Ja seuraava aste on, että rupeaa häpeämään jo oman perheensäkin edessä eikä uskalla katsoa omaa vaimoaan ja lastaan rehellisesti silmiin ja alkaa vähitellen karttaa heitäkin sen vuoksi.
Sitten tulee vanha hyvä toveri avuksi ja käskee saapua heti! Vaikka uskoa ei enää riitäkään kaiken parantumiseen ennalleen, herää kuitenkin pienoinen toivo, merkki siitä, että elämä ja halu kytevät sentään vielä. Matka alkaa heti niiltä seisovilta jaloilta, sillä on totisesti kiire yrittää, kenellä vielä on oikeutta työntekoon ja keneltä se otetaan lopullisesti pois. Ja kun usko on ollut jo sammumassa, tulee pieni paikka aluksi tietysti kuukauden koeajalla, palkka on yhdeksänsataa markkaa kuussa ja parhaassa tapauksessa myöhemmin kokonainen tuhat! Sehän nyt ei ollut tarkoitettukaan rikastumista varten eikä hän sitä edes toivonutkaan. Päinvastoin hän huomenna hakisi kaikkein huokeimman asunnon, mitä tässä kaupungissa olisi, ja söisi halvimmassa kuppilassa. Ja ennen huomista hän jo kirjoittaisi kotiin Ellille uutisensa, että laahusteleva elämä oli sittenkin saanut potkun takapuoleensa ja paransi vauhtiaan! Ja sitten, jos hän kuukauden kuluttua saisi tosiaan pitää tämän paikan omanaan ja vielä saisi sen luvatun sadan markan lisäyksen, säästäisi kuin juutalainen ropojaan ja kassan kasvettua kutsuisi Ellin jo pikku Kaisan tänne ja saisi taas asua omassa kodissaan — he kaikki kolme. Ja sitten olisi ensimmäisiä tehtäviä pyyhkäistä mielestä kaikki viime vuosien ikävät muistot ja unettomat yöt hermostuneine valvomisineen, kävele uusineen ja hyödyttömine aprikoimisineen ja koettaa peittää ne piiloon. Siihen kun pääsisi, niin... Voi sinä kunnon Kansanen!
Mutta Kansanen oli mennyt ja Sinkko huomasi mietiskelevänsä yksin ja kävelevänsä oudossa hyvänolontunteessa edestakaisin Sektorin pienen kahvihuoneen lattialla. Nyt ei mieltä painanut enää sellainen pieni lauseenpätkä kuin äskeinen: »Ja täältä saatte sitten kokoelmaanne yhden tuollaisen todistuksen lisää.» — Totisesti, tässähän tunsi pian elävänsä, tässä tunsi saavansa ihmisoikeutensa takaisin, vaikkapa työ ei kestäisi kuin yhden vaivaisen päivän! Sen ajan olisi edes hyvä olla.
Kansanen tuli taas:
»Nyt lähdettiin sitten!»
Hän mietti hetkisen, mistä päin alkaisi Sinkkoa ensiksi tutustuttaa Sektoriin ja sen henkilökuntaan. Konttoriin olisi tietysti mentävä ensin, mutta kun Sinkko joutuisi kuitenkin vain hyvin vähän tekemisiin konttorin kanssa, niin siellä ehtisi aina käydä. Niinpä he lähtivätkin ulos varastoon, sillä sieltähän piti alkaa. Ja sitä mukaa kuin Kansanen selitteli, tuli vähän päästä keskeyttämään joku myyjä, varastomies tai juoksupoika taikka maalaisisäntä tinkimään hintoja hänen kanssaan, kun ei saanut myyjää taipumaan. Ja selitellessään muisti Kansanen silloin tällöin kaiken lomassa kysäistä kotiseudun tapahtumia tai henkilöitä, jatkaen sitten taas hajamielisenä omaa juttuaan.
Pitkässä, siistissä varastorakennuksessa oli kolme isoa, kaksipuolista, valkoista ovea ja niiden päällä numerot. Ensimmäisessä oli yksinomaan ruokatavaraa ryynisäkeistä ja juustotahkoista sinappi- ja pippuripurkkeihin asti, kukin laji omalla puolellaan varastoa ja omalla hyllyllään ja hyllyn osalla. Pitkä, tumma, kiiluvasilmäinen mies hymyili Sinkolle ja puristi lujasti kättä. Hän oli Honkanen ja puheesta päättäen tuntui varsin kehittyneeltä mieheltä. Vähän väliä hän pyyhkäisi tomua overalliltaan ja sipaisi suoraksi pitkää ja kiharaista tukkaansa, joka mustana kasana pyrki valumaan päälaelta otsalle ja kasvoille. Toinen varasto oli tyhjä, sen hoitaja oli kuollut pari viikkoa sitten, ja Honkanen, joka oli tilapäisesti yritellyt pitää sitä kunnossa ja järjestyksessä, oli saanut sen jo kohtalaisen sekaisin.
Tuo oli siis Sinkon tuleva työmaa. Hänelle tulisivat kuulumaan kaikki ne sekalaistavarat, etupäässä pienempiä tavaroita, jotka eivät kuuluneet ruokatavara- eivätkä rautaosastolle. Sekaisinpa todella olikin! Vaatepakat eivät olleet enää omalla puolellaan, vaan niitä kuljeskeli puoliavoimina ja pölyttyneinä saippualaatikoiden päällä ja kynttiläpaketteja oli purettu isoista laatikoistaan ja jätetty keskelle käytävää. Joka puolella oli pölyä ja käytävillä sai harppia yli tyhjien tai puolityhjien pakkilaatikoiden. Onneksi oli Sinkko jo sotaväessä saanut sellaisen koulun, että pystyisi päivässä tai parissa saamaan siedettävään siivoon tämän omiin nimiinsä kuuluvan laajan ja hyllyillä täytetyn valtakuntansa, jonka oven päällä oli iso kahdennumero. Kansanen selitteli hänen tulevia töitään, miten hänen täytyy kuljettaa tavarat eri osastoille sitä mukaa kuin ne sieltä loppuvat, miten lattia ei saa olla roskainen ja kamaa täynnä niin kuin huvimatkailijoiden jälkeinen metsä miten varastoliput piti pitää järjestyksessä tuossa seinällä ja tarpeen vaatiessa oli osattava näyttää silmänräpäyksessä, minne oli tavaraa viety ja miten paljon. Ja ovenpielessä oli nippu varastolippuja ja kynä, joten Kansanen saattoi ohi kulkiessaan merkitä niihin lähetysmääräyksensä, ja varastonhoitajaa varten pieni musta taulu ja liitu kuin koulupojalla, jotta hän saisi nopeasti ratkaista pienet yhteenlaskutehtävänsä ja siirtää numerot lipuille. Tuo kaikki oli yksinkertaista ja selvää, ja Sinkko tunsi käyneensä turhaan kuusi vuotta koulua tuota varten. Mutta pääasia oli, että hän pitkän toimettomuutensa jälkeen pääsisi nyt pian raivaamaan täällä sellaiseen kuntoon, että kaikkea saattaisi katsella, sillä oli hyvin luultavaa, että toimitusjohtajalla tulisi hyvin pian olemaan asiaa varastoille, kun kerran sinne oli ilmestynyt uusi mies.
Kolmannessa varastossa oli hoitajana Kario, kumara, leveäharteinen ja huojuvakäyntinen mies, ja hänen alaansa kuului kaikki rautatavara ja sen sellaiset niittokoneista ja separaattoreista nahkoihin ja vesijohtoputkiin asti. Liha- ja kahvimyllyt, naulalaatikot ja nuorakimput täyttivät koko ison makasiinin, ja itse hoitaja murahteli jotakin ynseänä, kun Kansanen kertoi tämän uuden miehen tulleen nyt seinän taakse.
»Mikäs siinä, tulkoon pois vain, kunhan ei ketään entisiä lähetetä sen vuoksi maantielle», vastasi hän jurosti ja meni.
Ja Kansanen lopetti oman oppituntinsa myöskin:
»Tässä tämä kaikki nyt on. Niin että ala vain hosua, jotta saat lämpimäsi...»
Mutta heidän piti vielä pistäytyä myöskin liikkeessä sisällä, että Sinkko tietäisi paikat ja ihmiset sielläkin. Ja sitä mukaa kuin osastoilla oli tyhjää, he kulkivat pöytien takana, ja aina uusia kasvoja ilmestyi näkyviin. Vastaan sattui tulemaan taas se eilinen vaunutoverikin ja Sinkko kumarsi. Mutta nuori mies tiukkasi Kansaselta:
»Miten ihmeessä tänne on otettu uusia ihmisiä, vaikka minä olen nimenomaan sanonut, ettei...»
»Menkää kysymään toimitusjohtajalta, kuinka hän on sen uskaltanut tehdä», suuttui Kansanen ja karahti tulipunaiseksi.
Mies katosi ja Sinkko uskalsi varovaisena kuiskata:
»Kuka tuo oli? Näin sen jo eilen junassa.»
»Sitä sanotaan täällä meillä konttoripäälliköksi. Mutta hän on vain yhtiön johtokunnan puheenjohtajan veljenpoika. Ymmärrätkö...?»
Se muutti asian ja Sinkko rauhoittui. Kun tieto uuden ihmisen tulosta Sektorin seinien sisälle näytti kulkeneen osastolta toiselle jo heidän edellään, tulivat jotkut harvat oma-aloitteisesti tervehtimään ja hymyillen toivottamaan tervetulleeksi, mutta suurin osa katseli jurosti ja jotkut melkeinpä vihaisesti. Kassassa pureskeli keski-ikäinen, lihavahko rouva näkkileipää ja jossakin pöydän takana kuului joku kuiskaavan toiselle myyjälle:
»Siinä on nyt yksi tulokas. Kukahan meistä joutuu lähtemään?»
Sinkko arvasi noiden vihamielisten katseiden syyn. Häntä pidettiin jonkun toisen paikan syöjänä ja jo ensi hetkestä hänellä oli täällä vihamiehiä. Rautaosastolla oli yksi ainoa kohtelias mies, joka kumarteli, toivotteli viihtymistä ja savonmurteella ylisteli Sektorin hyviäpuolia ja kaupungin kauneutta. Hänen nimensä oli Mieskonen ja hänellä oli kai hyvät paperit tässä talossa, koskapa ei näyttänyt pelkäävän Sinkkoa. Kangasosastolla, jonka kanssa Sinkko tulisi hyvin paljon tekemisiin oli turhamaisen näköinen ja hyvin kohtelias herra Heinsalmi nuhteettomine pukuineen ja jakauksineen. Mutta solakka ja nuori neiti Virkkonen kääntyi poispäin ja näytti olevan kiitollinen, kun ostaja ilmestyi sisään ja hän välttyi puristamasta Sinkon kättä. Siis taas vihamies... Ruokatavaraosastolla oli niin paljon ostajia, etteivät he menneet sinne häiritsemään työajalla.
Portailla oli punainen matto, jota myöten he kulkivat ylös toisen kerroksen konttoriin. Siellä sirisivät kirjoituskoneet vilkkaina ja laskukone kurahteli numerosarjojaan ikkunan alla. Pitkän pöydän päästä nousi hymyillen pystyyn se nainen, jonka Sinkko oli nähnyt tunti sitten ikkunassa. Hänen nimensä oli Selja, neiti Selja, ja hän ei ainakaan näytellyt:
»Toivottavasti tulette viihtymään Sektorissa. Meillä on kyllä täällä keskenämme hyvin hauskaa.»
Jos Sinkko ei olisi äsken alhaalla nähnyt vihamielisiä silmäyksiä eikä kuullut kuiskailtavan selkänsä takana, olisi hän tuon katseen edessä melkein uskonut vakuutukset todeksi. Mutta nyt hän myönsi vain varovaisesti:
»Ensimmäinen ehto on, että viihtyy työssään. Muuten ei viihdy missään.»
Konttoripäällikkö naputteli kynänsä päällä pöytään ja sitä heidän ei tarvinnut enää keskeyttää esittelyillä. Pari nuorta neitosta istui koneiden takana ja ojensi kätensä, jatkaen sitten työtään. Vielä ovella muutama kohtelias sana puolin ja toisin, kumarrus, ja sitten mentiin alas.
Sinkko joutui katselemaan ja miettimään työmaataan, miten ja mistä aloittaisi. Kaikki raskas tavara oli ensin saatava alhaalla järjestykseen ja sitten hoidettava pieni rihkama ylähyllyille. Kansanen esitti, että hän lähtisi ensin hakemaan itselleen asuntoa, mutta hän jätti sen huomispäivän huoleksi ja piti tätä siunattua alkua tärkeämpänä. Aamiaiseen mennessä hän sai itsensä läpimäräksi, mutta oli tyytyväinen, kun ei kukaan häirinnyt hänen omia suunnitelmiaan ja ympyröitään. Hän purki kaiken vanhan ja rakensi uuden järjestyksen sen mukaan, miten painavaa tavara oli ja miten usein sitä suunnilleen tarvittaisiin. Ja vasta aamiaistunnin jälkeen ilmestyi kynnykselle kiiluvasilmäinen Honkanen, katseli ensin tovin hiljaisena ja alkoi nyhtää keskustelua alulle sitä mukaa kuin Sinkko ehti vastailemaan. Välillä Honkanen kävi kai kohentelemassa omia pippuripurkkejaan, mutta ilmestyi pian uudelleen ovelle kiertäen viimein vastahakoisen keskustelun oudoille aloille:
»Vieras ei taida uskoa elämän ja maailmanlopun järjestykseen siinä muodossa kuin väärentämätön raamatun selitys osoittaa?»
Sinkko katsoi kysyvästi eikä ymmärtänyt mitään:
»Minulla ei ole nyt aikaa uskoa muuhun kuin tämän varaston järjestykseen. Se riittää minulle toistaiseksi.»
»Mutta myönnättehän kai sen, että raamattua pitää tulkita oikein ja totuudenmukaisesti niin kuin uusi tutkimus pyrkii sitä selittämään. Ennen on ihmisiä johdettu harhaan eikä ole osattu selittää kaikkia kuvaannollisia paikkoja. Väärän selityksen vuoksi ovat ihmiset eläneetkin väärin. Kai te myönnätte, että ikuisuutta ajatellen tulee pyrkiä totuuteen?»
»Tietysti myönnän», vastasi Sinkko epäröimättä.
»Se on oikein se», ilahtui Honkanen ja mustat silmät välähtivät voitonriemuisena. »Minä jo heti aluksi katselin teitä sivistyneenä ja viisaana miehenä. Ja on hyvä, että saan teistä sopivan keskustelutoverin ikuisuuskysymyksestä. Siitä aiheesta kyliä riittää keskustella.»
»Riittää, riittääpä toki, kunhan vain on aikaa», myönteli Sinkko leppoisana.
Hän arvasi, että uskonto tai jokin lahkokunta oli pyöräyttänyt Honkasen päätä liian kiivaasti ja että oli turha ruveta täällä perustelemaan uusia lahkokuntia keskellä työaikaa, aivan kuin jo yhden miehen saarnat eivät riittäisi. Honkanen oli hävinnyt ovelta tyytyväisenä, kun oli saanut keskustelutoverin, ja Sinkko oli taas tyytyväinen siihen, että Honkanen oli hävinnyt.
Mutta sitten rupesi uteliaisuus vaivaamaan juroa Kariota ja hän kurkkailtuaan ensin ohi kulkiessaan Sinkon varastoon uskaltautui viimein kynnykselle ja tokaisi sieltä harvakseen työasioita, kierrellen koko Sektorin ja lopulta koko kaupungin kuulumisiin. Kun Sinkko varasi itselleen pienen lepo- ja tupakkatunnin, kuunteli hän Karion hitaita olettamuksia, mutta ei välittänyt itse ruveta tilintekoon itsestään, vaikka Kario näkyi sitä koko ajan odottelevan. Tämä myönteli uudestaan, että oli hyvä, kun tuli uutta väkeä taloon, jotta entisten työ siten helpottuisi. Mutta olisi paha, jos joku entinen joutuisi Sinkon takia lähtemään litviikki kourassa kotiinsa. Ja viimein Kario jo kysäisi, kun ei odottelemalla saanut vastausta hiljaiseen uteliaisuuteensa:
»Sitähän minä vain ajattelin, että kai Sinkko sitten liittyy tähän meidän yhdistykseen?»
»Mihin semmoiseen?»
»Meinaan, että kun Siukosta on nyt tullut reivinkiläinen, niin sen kuin näyttää vain työväen jäsenkirjan sihteerille, niin sihteeri siirtää Sinkon nimen tähän meidän yhdistykseen ja ilmoittaa eron sinne vanhaan. Täällä Reivingissä on muuten tehdas- ja liiketyöväestöllä oma talokin ja kokouksia on pidetty joka torstai ja hauskempia tanssitilaisuuksia joka lauantai.»
»Vai niin», myönteli Sinkko. »Onhan siinä sitten toimimista, kun kaksi kertaa viikossa pitää käydä.»
»On siinä. Ja minullakin on silloin kiire, kun olen sattunut saamaan sieltä niskoilleni pari sellaista luottamustyötä ja pitää olla valvomassa meininkejä. — Tuota, kyllä minä sitten muistutan paremmin, kun tulee taas kokous.»
Sinkko ei vastannut mitään ja Karion mentyä jäi arvailemaan, oliko tämä ehkä jokin puheenjohtaja tai muu vastaava satraappi omiensa keskuudessa, kun noin hyppyyttivät hiljaista miestä hommissaan. Ja neljännestunnin kuluttua tuli Kario takaisin ja oli turhan sinkottelun asemesta siirtynyt suoraan sinutteluun:
»Ajattelin tuossa äsken, että sinulla ei kai ole vielä asuntoakaan täällä. Minulla on talo tuolla kaupungin reunalla — taikka pankinhan se vielä toistaiseksi on, kun lainoja on vielä jäljellä — minulla on siellä yläkerrassa iso huone, ja vuokrakaan ei näin tuttavien kesken olisi paljon.»
Nyt tehtiin huoneesta jo melkein selvät kaupat, ja kun välillä sattui käymään Kansanen, jolta Sinkko kyseli hiljaa asiasta eikä tällä ollut mitään vastaan, uskalsi Sinkko jo lupailla Kariollekin. Ainakin hän tulisi tänä iltana katsomaan huonetta.
Työ edistyi hitaasti. Kaikki muutti verkalleen paikkaa, laatikot siirtyilivät, hyllyt notkuivat ja mies hikosi. Juuri kun hän oli siirtelemässä raskaita saippualaatikolta niiden omalle puolelle, kuului ovelta holhoava ja tuttavallinen ääni:
»Mikäs tämä uusi mies oikein on?»
Sinkko silmäsi totisena kynnyksellä seisovaan vieraaseen, näki pihalla kuorma-auton ja muisti tuon nahkatakkisen miehen istuneen siinä tänä aamuna. Siis autonkuljettaja. Hän ei totuttanut ihmisiä liian alttiisiin selityksiin eikä sen vuoksi vastannut mitään, mutta kuljettaja innostuikin itse selittelemään sitä enemmän:
»Kyllä minä tiedän jo, että te olette se uusi mies. Mutta muuten minä vain tässä...»
Ja sitten hetkisen kuluttua taas:
»Saakos tiedustella, minkä puolesta tämä uusi mies oikein taistelee?»
»Leipäni puolesta, saakeli soikoon! Eikö se siltä näytä?»
»No mikä ettei... Mutta tarkoitin vain, että minkäs suunnan färjäreitä te olette? Kas meillä on tehty sellainen päätös, ettei tänne kovin kirjavaa sakkia päästetä, vaan miehen pitää olla luotettava, jos aikoo tulla toimeen meidän talossa.»
»Kuka sen päätöksen teki?»
»Täällä vain... Välipä hänellä, kuka sen teki, kunhan vain päätös on hyvä! Eikö niin?»
»Jos lie niin», myönteli Sinkko työnsä lomasta.
Ja sitten kuljettaja puhui hiljemmin ja hillitymmin:
»Kas talon kesken pitää olla hyvä henki ja sitä eivät saa hajoittaa ketkä hyvänsä. Täällä on ennestään ollut huonoja miehiä niin kuin tuo marksilais-Kario, mutta suunnan on muututtava. Olette kai samaa mieltä, että tällaisessa talossa pitää olla oikea henki ja oikea kurssi?»
Tuonhan saattoi toki myöntää vaivatta.
»Sitä minäkin. Minä olenkin vanha rintamamies ja uskallan sanoa jokaiselle, joka hangottelee vastaan, että...»
»Pois tieltä!» käski Sinkko kantaessaan isoa laatikkoa yli lattian.
»Marksilaiset eivät valtaa tätä taloa, se on jo päätetty. — Tiedättekö muuten mitään siitä herrasta — Marxista?»
»Joo, kyllä vähän. Olen sattunut lukemaan 'Pääoman' työttömänä ollessani.»
»Vai sen! Jo nyt on saakeli! Sitä kirjaa ei olekaan joka mies lukenut. Täällä sen luki meidän Vilander — kunnon mies muuten ja varmasti viisas — ja luettuaan Vilander sanoi, että kun sen kirjan paiskii kannesta kanteen, niin jo pitää myöntää, että kyllä kirkko ja isänmaa ovat hyviä asioita. Mutta täällä Sektorissakaan eivät kaikki ajattele asioita talonpoikaismarssin hengessä, vaan juoksevat puoluekarsinoissa ympäri kuin vasikat eivätkä huomaa hypätä aidan yli. — Kuulkaas, se oli oikea sana! Aidan yli... Eikö ole viisaasti sanottu, ja minä sen keksinkin juuri tässä nyt: kun vasikka pyrkii karsinasta pois, laukkaa se vain ympäri aitoja edestakaisin eikä hoksaa, että suoraan aidan yli, niin selvä on! Sama on näiden sektorilaisten kanssa: ne laukkaavat puoluekarsinassa ympäri yhtä hölmöinä kuin vasikat.»
Hän nauroi keksinnölleen ja lähti autonsa luo. Hetkistä myöhemmin pihalle sattui myöskin Kario ja kuljettaja ei malttanut olla tölmäisemättä tälle:
»Sanos nyt, missä se maailmanvallankumous viipyy? Ei vain kuulu mitään.»
Kario katsoi vihaisesti eikä alentunut vastaamaan. Mutta Himanen, kuljettaja, alkoi hiljakseen kehua omia asioita ja tuli maininneeksi, että »tuokin uusi mies tuolla kakkosvarastossa kyllä tietää jo, mihin ihmisten on pyrittävä». Silloin Kario suuttui ja syyteli muutamia räiskyviä sanoja. Se nyt ainakin oli päätön valhe, että Sinkko kuului noiden leiriin, sillä olihan hän vasta puoli tuntia sitten puhunut Sinkon kanssa, ja silloin tämä oli aivan rehellisesti myöntänyt kulkevansa työväen asialla.
»Pidä turpasi kiinni sen työväen asian kanssa! Viisi minuuttia sitten minä kuulin, mihin sakkiin uusi mies kuuluu. Johan sen näkee naamastakin, että noin kunnon mies ei voi kuulua kuin yhteen ainoaan siihen parhaaseen.»
»Voi hyvät miehet», päivitteli jo Honkanenkin, joka oli kuullut kiistan ja tullut luo. »Älkää toki vääristelkö totuutta. Sinkko itse myönsi, että hän ei ajattele näitä Pahoja maallisia asioita, vaan tutkii hengellisiä kysymyksiä ja siinäkin luottaa vain raamatun uuteen ja oikeaan tulkintaan eikä vääräuskoisiin. Ja nyt te koetatte väittää, että hän välittäisi viiden pennin edestä teidän puolueistanne ja riidoistanne. Hän kuuluu Messiaan pieneen, mutta hyvään puolueeseen, kuulitteko?»
»Mitä sinä messias siinä hotiset hupsutuksiasi!» kiivastui Kario. »Painu työhösi ennen kuin Kansanen ilmestyy. Ja sinulle, senkin lapatossu, minä sanon», kääntyi hän Himaseen päin, »sinulle minä en sano mitään! Panehan autosi pyörimään äläkä seisoskele täällä valehtelemassa. Sinkko on työväen mies ja hyvä mies onkin. Mutta sinä olet...»
»Kuulehan, punikin poika», lohdutteli kuljettaja. »Sinkko sanoi lukeneensa Marxin 'Pääoman'. Tiedätkö, mikä se on? Se on semmoinen kirja, jossa seisoo painettuna koko marksilaisvalhe. Vilander luki ja sanoi, että se kirja tekee ihmisistä oikeita miehiä, kun osaa vain oikein lukea. Ja tuo mies on sen lukenut.»
Mutta nyt sai Kario yliotteen:
»Etkö sinä raukka ymmärrä, että 'Pääoma' on meidän kirja eikä teidän. Jos tuo mies on sen lukenut, niin hän on lukenut työväen asiaa. Luuletko sinä, tohlo, että Marx siinä värvää ihmisiä Lapualle! Et vain näy tietävän mitään koko kirjasta etkä muustakaan.»
Honkanen oli mennyt tenttimään Sinkon oikeita ajatuksia uudestaan ja pian siihen ilmestyi Kariokin vihaisena ja ovenpieliä puristellen:
»Sanopas suoraan ja kursailematta tuon Himasen kuullen, että sinä kuulut meidän joukkoon ja liityt meidän yhdistykseen.»
»En liity, siitä ei ole ollut puhettakaan.»
Ja nyt tanssi autonkuljettaja yhdellä jalalla ja ilkkui Karion edessä:
»Siinä sen nyt kuulit! Nyt saat nähdä, Kario, että tässä talossa ei kylvösi pitkälle kasva. Täällä tuleekin sellainen kurssi, että oksat pois... Me ollaan tämän Sinkon kanssa niitä miehiä, jotka näyttävät toisen tahdin, eikö juu?»
Hikisenä työstä, kiukustuneena suunsoitosta ja toivoen pääsevänsä kärpäsistä rauhaan Sinkko heitti laatikon hyllylle, kopaisi nurkasta käteensä punnuksen ja ilmestyi kynnykselle:
»Tässä ollaan niitä miehiä, että jos joka sorkka ei nyt häviä, niin minä autan tällä vauhtia!»
Toiset katsoivat häneen ensin kummastuneina, siirtyivät sitten sivummalle hiljaisina, ja Honkanen alkoi seinän takana voivotella maailman pahuutta. Kario ja Himanen olivat kadonneet Karion varastoon jatkamaan kilpalaulantaa ja heidät hiljensi pian Kansasen ääni:
»Eikö tule valmista, häh? Auton piti olla tiellä jo tunti sitten ja mies turisee yhä täällä. Ja Kario: säkit sisään ja heti!»
Kuului pitkän aikaa eri puolilta pihaa yksinäistä murahtelua ja mutinaa. Kaikilla oli kiire, mutta suu jatkoi alettua käyntiään. Viimein keksi Kario jotakin asiaa Sinkon oven ohi eikä malttanut olla pysähtymättä kynnyksellä:
»Vai et sinä kuulukaan meihin... Se on paha se. Yksin on vähän vaikea taistella palkkansa puolesta ja... Ja pelkään pahasti, että sinä et tule muutenkaan viihtymään kauan täällä. Saahan sitä yrittää, mutta ei siitä mitään tule...»
Hän jurotti, mutta myöhemmin lupasi kuitenkin vielä ajatella sitä huoneasiaa, jos Sinkko vain tarvitsisi sitä. Tämä ei vihoitellut, vaan virkahti joka tapauksessa tulevansa katsomaan asuntoa, jos hinnoista sovittaisiin. Välipä tuolla, kenen talo on, sillä hänen mielipiteensä eivät kai kuulu isäntään hituisen vertaa. Mutta hän tiesi kyllä varmaksi jo sen, ettei Kario tulisi häntä laskemaan koskaan ihmisten joukkoon kuuluvaksi. Mutta se oli taas Karion asia, ketä tämä sieti ja ketä ei.
Ja kierrokselta palattuaan tuli auto pihaan ja kuljettaja muisti myös Sinkon ovea:
»Kun minä olen ajatellut sitä Marxin juttua, niin tulin siihen tulokseen, ettei sellaista roskaa kukaan täysijärkinen viitsi lukea. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa.»
Yksi oli taas sanoutunut irti Sinkosta. Hetkistä myöhemmin kuului vielä Honkanenkin valittelevan ikuista petosta ja vääryyttä, jossa ihmiset rypevät kuin sika kurassa eivätkä huomaa herätä ja peseytyä uusien uskovain puhtaassa lammikossa. »Tuossa näkyy, mitä kirkko on saanut aikaan väärine profeettoineen!»
Kissanhännänveto Sinkon sielusta oli päättynyt, ja tämä tunsi olevansa kuin monien seinien välissä, jotka mielellään pusertaisivat hänet liiskaksi, jos voisivat. Mutta hän oli nähnyt tämän maailman uskot, yhteiskunnat ja politiikat jo tarpeeksi hyvin kahden viimeisen vuoden aikana ja nyt hänelle riitti toistaiseksi vain työ. Hän ei kyllä aikonut laukata kuin Himasen vasikat aitauksensa ympäri eikä lähteä kiipeämään aitain ylitsekään, vaan potkisi ne hajalle, jos hänen ympärilleen alettaisiin niitä viritellä. Hänellä oli nyt paljon tärkeämpää ajateltavaa kuin ne. Ja häntä ei yhtään peloittanut, vaikka hänen viedessään tavaraa liikkeen puolelle siellä taas kuiskailtiin ja silmäiltiin. Hän tiesi täällä ihmisten jakautuvan kahteen leiriin, mutta ei niistä välittänyt. Toiset sietivät häntä tietysti juuri niin kuin uutta ihmistä siedetään ilman pelkoa, ja toiset taas näkivät hänessä joko oman itsensä taikka yhteiskunnan suuren vihollisen. Kolmannen ryhmän muodosti Sinkko yksinään: hän aikoi kulkea pää pystyssä ja silmät auki, tulipa eteen mitä hyvänsä.
Ja hyvillä mielin Kansaseen, koko Sektoriin ja ihastuneena uuteen paikkaansa hän saattoi illalla kirjoittaa lompakostaan löytämälleen ja nurkista taittuneelle postikortille päivän hyvät uutiset kotiin: »Asia on järjestyksessä. Palkan ilmoitan kirjeessä, mutta se on jokseenkin sama kuin uskalsimme toivoa. Odotan vain kaiken valmistuvan niin pitkälle, että tekin voitte muuttaa tänne.» — Ja samalla, kun hän lähti korttinsa kanssa laatikolle, päätti hän ensimmäisen päivän korkeista mainingeista huolimatta käydä katsomassa Karion taloa.
Kyselemällä se löytyi, ja Kario itse oli pihalla. Mies ei murjottanut enää pahasti, vaikka ei pokkuroinutkaan, sanoi vain yläkertaan kiivettyä, että »tämmöinen tämä huone nyt on, saathan tässä sen ajan asua». — Sinkko kyllä huomasi sanat, mutta ei ollut varma, oliko niillä vielä sama merkitys kuin päivällä. Sitten Kario kertoili huoneessa ennen asuneen kälynsä, joka oli ollut työssä karamellitehtaalla ja saanut siellä kolmen markan tuntipalkkoja, sitten suuttunut ja lähtenyt pois koko kaupungista. »Huonot ovat palkat sielläkin. Vain viisi tuntia päivässä työtä ja neljä markkaa tunnilta.» — He puhuivat palkoista, sillä muuta puhuttavaa ei ollut, eikä mikään muu tuntunut Kariota ajatteluttavankaan. Hän ei edes pyytänyt Sinkkoa luokseen tulokahville eikä selitellyt kaupunkia nähtävyyksineen ja kuulumisineen niin kuin olisi voinut toivoa. Karion rouva vastasi hyvin ynseänä hyvään päivään, mutta kuultuaan tässä olevan uuden vuokralaisen näytti virkistyvän. Pihalla oli vanha mummo, Karion äiti, ja tämä alkoi herttaisena touhuta, miten huone pitäisi saada siistiksi, ennen kuin herra muuttaisi. Ja päätökseksi tuli, että Sinkko hakisi tavaransa kaupungilta heti ja tulisi takaisin vielä tänä iltana.
Ja niin hän tekikin, sillä hänellä ei ollut mitään halua kuunnella viimeöistä vuorokeskustelua uudestaan. Tuntia myöhemmin hän kantoi raskaat tavaransa halki kaupungin, kulki sitten urheilukentän ohi, pienen niityn yli ja tuli mäenrinteelle, jossa muiden omakoti-tonttien keskellä seisoi Karion nimissä, mutta pankin kirjoissa oleva pieni talo kaltevine pihoineen ja nuorine omenapuineen. Tämän taloryhmän ohi kulki äskettäin rakennettu uusi katu ja siinä iso poikajoukko heitteli kiviä ja potki palloa kiljuen ja kiistellen. Kaksi yhtä pientä ihmisen alkua veteli toisiaan kärryissä ja jäi sitten silmät ihmetyksestä levällään katsomaan uutta ihmistä, ja joka oli ilmestynyt suuret kantamukset käsissään keskelle heidän pientä yhteiskuntaansa.
Huone oli matala, mutta muuten avara. Katto oli viettävä ikkunaan päin, seinällä kukikkaat paperit nurkassa kolmijalkaisen telineen päällä pesuvati ja ikkunan vastapäisellä seinämällä valkoinen huvilasänky. Ikkunan edessä oli ristikkojalkainen pöytä tuoleineen ja seinillä muutamia lehdistä leikattuja kuvia. Hän veti ikkunaverhot sivuun ja katsoi ulos. Ja toisten matalammalla olevien kattojen yli täältä näkyi melkein koko kaupunki. Niin pitkälle kuin hän näki oikealle, oli siellä katulamppujen tasainen rivi, samoin vasemmalla ja kaukana metsän reunassa oli kaksi tehdasta lähekkäin. Alkoi jo tulla pimeä ja tuuli kuljetti molempien tehtaiden savuja kaupungin yli, kunnes ne yhtyivät jossakin tuolla toisella puolella.
Orpouden ja levottomuuden tunne pyrki pakostakin pinnalle kaiken tänään koetun jälkeen. Pääsisivätkö ne onnettomat puristamaan hänet niin tiukalle, että hänen olisi taivuttava ja siirryttävä syrjään? Tulisiko hiljainen sota häntä vastaan olemaan niin tiukka, että hänen olisi myönnettävä häviönsä ja mahdollisesti vielä lähdettävä ja jätettävä paikkansa? Mutta kotvan he ainakin saisivat koetella hänen hermojaan...
Ei kannattanut ajatella! Parempi oli katsella tätä kaikkea. Tuo nurkka oli suorastaan hauska, ja jos olisi mukava nojatuoli, niin siinä voisi viihtyä hyvin syksyiset illat kirja kädessä. Ja hän muisti myöskin sen pienen ja valkoiseksi maalatun kaluston, jonka hän oli viime talvena toimettomina iltoinaan nikarrellut tyttärelleen. Se sopisi niin hyvin tuohon toiseen nurkkaan. — Noh, oli järjetöntä ajatella sitä juuri tähän huoneeseen, sillä Ellin tultua tänne he muuttaisivat toiseen asuntoonkin. Mutta näin uudessa paikassa oli hauska kuitenkin sijoitella kaikki jo valmiiksi ajatuksissa, vaikka ne ajatukset eivät sellaisinaan toteutuisikaan. Niin, tytön sohva sopisi tuonne seinän puolelle, pöytä ja tuolit tuohon eteen. Tyttö istuisi sohvassaan ja touhuaisi Molla-nukkensa kanssa. Ja nyt astuisi juuri sisään Elli, ja hän itse sanoisi kuin ohi mennen Ellille, että asiat alkoivat olla jo kaikin puolin niin kunnossa, että he parin kuukauden kuluttua voisivat muuttaa isompaan huoneistoon...
Mutta se helvetin puristus! Jos ne saavat häneltä sittenkin sisun pois ja nauravat jälkeen, kun hän jonakin päivänä lähtee.
Sitä iloa ne eivät saa! Minä olen jo osaltani rypenyt!
2.
Hänen ensimmäisiä tehtäviään oli tutustua ympäristöön ja sen henkeen.
Reivinki oli oikeastaan yhtä vanha kuin maan historiakin, sillä vieraat kasteen tuojat olivat nykyisen kaupungin reunalla olevalle mäelle rakentaneet jonkinlaisen vallituksen ja sanoneet sitä linnaksi. Joki, joka laski mereen juuri linnan ja mäen vieritse, oli sisämaan heimojen vanha tie, ja uusien valtiaiden oli kaiken varalta pantava tuon tien viereen sulku, jolla he tarpeen tullen voisivat suojella itseään, oppejaan ja tuomaansa sivistystä noita mukamas hyvinkin villejä ja tietämättömiä alkuasukashirviöitä vastaan; jos niille pistäisi päähän pakata muukalaiset laivaan ja lähettää heidät sopivan myötätuulen mukana takaisin omaan maahansa. Linnoitus tuli siis olemaan jonkinlainen uuden opin ja vieraan valtakunnan äärimmäinen rajapyykki ja sai kauniin nimen Vigil Rei — valtakunnan vartija. Sen jälkeen vuosisadat laahautuivat hiljakseen jäljekkäin ohi, maa teki omaa historiaansa ja rannikko eli pieneltä osaltaan historian mukana. Alkuaan suomalaiset asukkaat saivat siirtyä ylemmäksi, saaristoon tunki virolaisia ja heidät taas tukahdutti tai ajoi pois uusi ruotsalainen asutus. Kapeana nauhana se isännöi meren äärellä ja sinä aikana latinalainen Vigil Rei kääntyi ensin Rei Vigiliksi ja hitaasti siitä ruotsalaiseksi väännökseksi Reivik. Kun itse kaupunki alkoi kasvaa, sai kaupungin äärellä oleva meren lahti saman nimen, mutta jostakin tuntemattomasta syystä tai ehkäpä vain erehdysten välttämiseksi sai itse kaupunki myöhemmin nimen Reivinge. Kun sitten sisämaasta alkoi jälleen virrata tänne hiljalleen suomalaista asutusta ja ruotsalaisen heimon raja vetäytyi takaisin lähemmäksi rantaa, ei Reivinge tuntunut oikein kotoiselta suomalaisen miehen korvassa. Nämä ensimmäiset suomalaiset olivat etupäässä käsityöläisiä ja heillä ei riittänyt mielikuvitusta keksiä kaupungille parempaa suomalaista nimeä kuin vääntää se suomalaiseen muotoon yhtä helposti kuin oli väännetty latinalaisesta ruotsalaiseenkin, ja niin tuli Reivingestä suomalainen Reivinki.
Tämä kaupungin historian pääpiirteittäinen kulku oli niitä ensimmäisiä tehtäviä, joita Sinkko tutki. Lainakirjasto oli hänellä apuna etsiessä juuri tuota kehityksen tietä Vigil Rei—Rei Vigil—Reivik—Reivinki. Nykyinen kaupunki jakautui tarkasti piirrettyjä rajoja vanhaan ja uuteen osaan ja vertailu niiden kesken oli hauskaa, samoin kuin vertailu myöskin vanhan ja uuden hengen välillä, jotka täällä näkyivät käyvän salaista sotaa voitosta ja vallasta. Kaupunkilaiset itse eivät sitä kai huomanneetkaan, mutta vieras saattoi heti nähdä, miten vanha kulttuuri ja tämänpäivän muodit koettivat kumpikin pitää vallassaan kaupungin ja kaupunkilaiset. Ja tuo salainen kalvava työ sai joskus melkein huvittavia muotoja, jotka vanhoihin kaupunkilaisiin menivät kuitenkin täydestä.
Kaupungin uudempi osa ei pystynyt sanottavastikaan tarjoamaan mitään uutta sen lisäksi, mitä hän oli jo muissa tällaisissa pikkukaupungeissa nähnyt. Talot ja kadut olivat sitä samaa standardityyppiä, jota ei tarvinnut tulla etsimään täältä. Siitä puuttuivat kaikki persoonalliset piirteet, vaikka siihen koetettiinkin sotkea vanhaa persoonallista henkeä. Ja tuon ulkoisen ja sisäisen muodon sekasotku tuntui vieraasta hirvittävältä. Olihan täällä kai melkein jokaisen kodin seinällä reivinkiläisen hengenjättiläisen kuva — L.A. Hemmingin kuva — milloin sotamarsalkan, milloin Marxin, milloin kuolleen kirkkoherran kuvan vieressä, riippuen tietysti asianomaisen harrastuksista ja mielipiteistä. Jokainen täällä tiesi, että L.A. Hemming oli koko pohjoisen maanäären suurin ajattelija ja julistaja viime vuosisadan alkupuolella. Jokainen kansakoululapsikin oli kuullut jankattavan, että se korkeakauluksinen herra oli puhunut ihmisyydestä ja ihmisarvosta, lähimmäisenrakkaudesta, ahkeruudesta ja hengen voimista niin paljon, että opettajalla riitti hänen puheistaan sitaatteja melkein jokaisen haukkumasaarnan yhteyteen. Ja oppikouluissa oli luetettu ulkoa kaikki kauneimmat Hemmingin mietelmät kuin matkaevääksi tulevia elämäntaisteluita varten. No niin, sen vuoksi Reivingissä puhui jokainen Hemmingistä ja hänen merkityksestään, vähän päästä vedottiin hemmingiläisyyteen ja jokaiselle vieraalle muistettiin jo alussa vaatimattomasti huomauttaa, että tämä nyt oli suurmiehen kotikaupunki, täällä hän oli tehnyt kaiken työnsä ja täällä — tuota noin — täällä kyllä vielä vaikutti hemmingiläinen henki. Vieras tosin ihmetteli varmastikin omassa itsessään, missä se henki täällä piili, kun sitä ei huomannut, mutta hän ei viitsinyt loukata isäntäväkeä tiedusteluillaan, vaan oli tyytyväinen, kun hänet vietiin katsomaan Hemmingin kotia, josta oli tehty hänen museonsa — ehkä myöskin hänen ajatustensa museo...
Kaikkein vilkkaimmalta Reivinki näytti ehkä aamuvarhain, kun ihmiset menivät työhönsä ja maalaiset sisämaasta päin ja saaristolaiset moottoreineen ja veneineen ilmestyivät kaupantekoon. Ei riittänyt, että torilla olisivat kulkeneet vain rouvat ja kotiapulaiset ostoksillaan tavarakuormien välissä, vaan monet vanhat sedätkin pormestarista konsuliin ja maalarimestariin asti kävelivät siellä aikansa kuluksi huvitellen paljon näkemisellä. Ja maalaisten joukossa oli aina joku vanha tuttava, jolta sitten saattoi ostaa jotakin, vaikka ei ostamisen tarkoitusta ollutkaan. Vihanneskuormat, liha- ja kalakuormat antoivat elävyyttä ja vilkkautta aamuiselle kuvalle. Sitten siinä yhdeksän maissa saattoi puistokaduille ilmestyä — jos ilma oli kaunis — joukko palvelijattaria ja lastenhoitajia, jotka vaunuissa työntelivät Reivingin uusinta polvea ja tulevaisuutta. Tyttösten oli hauska tavata kadunkulmassa samalla asialla oleva ystävä, unohtua hänen kanssaan toviksi keskustelemaan ja jatkaa sitten matkaa yhdessä. Jos työnnettävä oli niin vanha, että pystyi itsekin kävelemään, niin tämä tavallisesti tuskastui hitaaseen vauhtiin, alkoi vaatia vaunuista pois, työnsi niitä itse hankalasti ja pillahti kadunkulmassa itkemään, jos ei jaksanutkaan nostaa ajoneuvojaan korokkeen yli. Ja joukossa käveli myöskin sellaisten lapsettomien perheiden palvelijattaria, joiden ikävänä velvollisuutena oli joka aamu taluttaa ulkona rotukoiraa, kuka isoa, kuka pientä ja vihaista. He häpeissään punastelivat ja katsoivat toisaalle, jos lemmikki sattui juuri vastaantulijan kohdalla pysähtymään ja asettumaan kadun viereen...
Kaikkein miellyttävin ja siistein Reivinki oli keskipäivällä aamiaistunnin aikaan, jos sai auringon paisteessa istua puiston penkillä ja katsella elämää. Tenavia pysähteli ja unohtui puutikulla piirtelemään käytävän hiekkaan salaperäisiä kirjaimiaan ja kuviaan. Penkit olivat täynnä odottelevia ja he kuuntelivat tarkoin, koska raatihuoneen kello löisi ja olisi taas mentävä työhön. Ohi sipsutteli hyvin pukeutuneita konttorineitosia, tyttökoululaiset silmäilivät kirjojensa sisään viimeistä kertaa ja naisopistolaiset katselivat haikeina lyseon poikia, jotka jalkapallo kainalossaan näkyivät menevän voimistelutunnille. Juuri tällaiset aurinkoiset keskipäivän hetket antoivat puistoille hehkeän ja aavistelevan sävyn ja sen saattoi hävittää vasta syksy ja sateet.
Kaikkein ikävin ja nousukasmaisin Reivinki oli iltaisin, kun katulamput syttyivät, turha laahusteleminen kaduilla alkoi ja kahvilat täyttyivät. Nimenomaan pääkadulla, jonka varrella oli lähekkäin neljä tai viisi kolmannen luokan kahvilaa, oli liikettä ja tyrkkimistä kuin pestimarkkinoilla. Ja illalla oli pääkadulla aivan toinen yleisö kuin päivällä: tuon leveän ihmisvirran enemmistönä olivat leveälahkeiset nuorukaiset, jotka isona roikkana seisoivat jokaisessa kadunkulmassa, ja palvelijattaret, jotka toisiaan käsipuolesta pitäen pujottelivat seinivieriä pitkin noiden poikaryhmien ohitse. — Tarkan luokkajaon mukaan ei kukaan itseään parempana pitävä ihminen kulkenutkaan kello kahdeksan jälkeen illalla pääkadulla, vaan heillä oli tietyt väylänsä. Koululaiset vaeltelivat omalla kadullaan molempien koulujen välimailla, konttoristit ja muu sellainen nuori väki kierteli torin ja seurahuoneen vaiheilla, ja parhain luokka tämän ihmeellisen jaon mukaan käveli aivan kaupungin laidan hiljaisimpia katuja taikka pysyi visusti kotonaan.
Oli selvää, että myöhemmin illalla koko kaupungin elämä näytti siirtyvän ravintoloihin ja kuppiloihin — siltä ainakin näytti. Niissä pääkadun kuppiloissa istui tehtaitten ja varastojen nuorta työväkeä gramofonia rääkäten, urheilusta väitellen ja oluesta humaltuen. Ovelta kurkisteli tyttösiä katsellen toivorikkaina, olisiko sisällä ketään tuttavia, joiden pöytään he pääsisivät. Ja pöytien keskellä kierteli työttömäinlehden myyjä tietäen hyvin, että häntä ei ajettaisi täältä ulos niin kuin paremmista ravintoloista. Erikielisetkin viihtyivät omissa pöytäkunnissaan hyvin, sillä olut näkyi olevan parhain kieliriitojen ratkaisija — paitsi silloin, kun eri urheiluseurojen välinen juonittelu ja kateus sattui sivuamaan vaarallista kielikysymystä.
Ison kauppatorin kupeessa oli taatusti kaksikielinen seurahuone, jonka laajassa salissa istui vain pari pöytäkuntaa. Toisessa päässä oli ruotsalaisia johtajia ja pari kartanonomistajaa imemässä jo kolmatta totia, ja päinvastaisella puolella oli suomalaisia konttorineitosia kavaljeereineen jatkamassa elokuvien jälkeen. Kodikas, sordinon vaimentama tunnelma oli täydellinen, eikä sitä vieraiden enempää kuin talonkaan puolesta koetettu poistaa. Tännehän eksyttiin vain hyvin harvoin ja silloinkin oltiin aina kuiskaustuulella. Rakkaudestaan kärsivät, avioliittoon kypsät ja rikastumistaan odottelevat konttoristiparit joivat äänettöminä ja toisiaan silmiin katsoen elämänsä ensimmäisiä yhteisiä koktaileja. Ja poikkeuksen täällä tekivät tavoista vain helsinkiläiset, jotka muutaman ryypyn saatuaan uskalsivat nauraa ääneen ja häiritä sumuisenhiljaista tunnelmaa. — Lauantai-iltaisin oli hiukan enemmän väkeä, ja silloin oli mukana ehkä joku helsinkiläinen pankinjohtajan leski, joka oli tullut tapaamaan naisopistossa olevaa tytärtään, tarjosi tyttärelleen illallisen täällä ja luetutti hänellä vanhoja luottolehden numeroita aivan kuin muistellen mennyttä pappavainaata. Ja tytär kärsi hiljaisuudesta ja toimettomuudesta ja siunasi hyvää onnea, että äiti lähtisi huomenna jo hyvissä ajoin kotiin ja hän itse pääsisi tavailemaan oikeita elämän aakkosia omin neuvoin ja hauskemmalla tavalla.
Tätä kaikkea illan pitkään hiljenevää elämää valvoi kaupungin keskustan vaiheilla pari konstaapelia. Yhdeksään asti he kulkivat omalla katuosuudellaan — ennen kymmentä jo tapailivat toisiaan ja kulkivat rinnakkain — ja yhdeltätoista, kun kadut alkoivat tyhjetä, he lämmittelivät bussiaseman katoksen alla tuulensuojassa tai lepäilivät kirjakaupan portailla istuen ja tupakoiden. Viimeinen kaukolinjan bussi meni ohi juuri näihin aikoihin ja pysähtyi viisitoista minuuttia. Silloin he nousivat ja menivät tuttavalta kuljettajalta kyselemään pääkaupungin iltauutisia tai matkan varrella ojassa olleiden autojen lukumäärää.
»Vai kolme oli tänä iltana... Niin noh, nyt onkin kohtalaisen liukas keli.»
Jokailtaisilla tutustumismatkoillaan ei Sinkko kauankaan viihtynyt täällä uuden kaupungin puolella, vaan siirtyi vanhaan ja pysähteli sen monien pienten merkillisyyksien äärellä. Kadun saattoi katkaista vanhuuttaan kumarteleva aita, ja sen kulman takana katu jatkui edelleen. Tuolla oli leikkimajan kokoinen asunto ja sen ympärillä iso puutarha omenapuineen, jotka eivät päästäneet pikkupoikien mieltä rauhaan syysiltoina. Mutta talossa itsessään, vaikka se oli seisonutkin siinä jo parin kolmen miespolven ajan, oli sisällä hyvin luultavasti viimeisimmän muodin mukaiset funkistapetit. Ja museon viereisellä pienellä torilla, joka oli aikoinaan ollut koko kaupungin sydän ja sielu, kaivoivat hätäaputyöläiset syvää ojaa sähkökaapelia varten. Sinkko pysähtyi katselemaan heidän nojailemistaan lapionvarteen ja kuuntelemaan heidän mielipiteitään nykyisen yhteiskunnan poimuilevista viisauksista. Silloin hän huomasi ojan äärellä kummallisen, polvenkorkuisen pinon, jota hän kysyi lähimmältä mieheltä. — Ne olivat ihmisen luita: sääriluita, selkänikamia, osia pääkopasta ja alaleukoja. Ties' monenko sadan vuoden takaa nuokin nousivat pinnalle? Ja kaivaja selitti, että insinööri ja museonjohtaja olivat ottaneet asiasta selvän ja kertonee, että tämä paikka oli joskus ollut hautuumaan reuna ja tähän oli ruttovuosina haudattu paljon juuri ruttoisia. Noin mainittiin kuulemma kaupungin historiassa, niin että laillista tavaraa nämä luut olivat — ei mitään hätää siis... Ja Sinkosta, joka ei ollut koskaan joutunut jokapäiväisessä elämässään törmäilemään historiaan muuten kuin koulunpenkillä — hänestä tuntui hiukan oudolta katsella, kun nykypäiväistä, paksua ja tervaista sähkökaapelia haudattiin samaan kuoppaan vuosisatoja vanhojen ihmisluitten sekaan. Mennyt ja nykyaika sovussa rinnakkain...
Näillä pitkillä tutkimusmatkoillaan Sinkko tapasi Herman Nilssonin, vanhan ja viisaan suutarimestarin. Muutamana iltana hän näki miehen lakaisevan vanhanaikaisen talon katuosuutta ja vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja tupakankin. Toisena iltana he istuivat jo tunnin verran vierekkäin yksinäisen maitopuodin portailla ja keskustelivat suhteestaan yhteiskuntaan ja yhteiskunnan suhteesta heihin kahteen ja lopuksi huomasivat olevansa yksimielisiä. Kolmantena iltana ukko innostui pyytämään Sinkkoa jo sisälle, ja ovikilvestä tämä nyt huomasi ensimmäisen kerran isäntänsä nimen ja arvasi tämän talon- ja pienen suutarinverstaan omistajaksi. Vanhukset asuivat alhaalla ja olivat vuokranneet yläkerran iäkkäälle suomalaiselle leskelle, jonka tytär oli kunnon ihminen ja oli saanut paikan Helsingissä. Sinkolla, puhtaasti suomalaisseudulla kasvaneella nuorella miehellä, jonka työttömyys oli hionut radikaaliseksi, ja tuolla vanhalla porvarillisella ruotsalaisella ukolla — heillä molemmilla oli se vahva usko, että ajat olivat ihmeelliset ja että jokaisen oli muotoiltava yhteiskunnalliset ja valtiolliset mielipiteensä itse eikä ostettava niitä purkkisäilykkeinä. Ja ukko todisti sen vahvasti omatekoisella suomellaan:
»Tidningitkin ruikuttavat ja valehtelevat kuin mustalainen. Vie ne tuppiin heti, Jenny.»
Emäntä kaatoi kolmatta kuppia ja selitti hymyillen:
»Kun meidän pappa on pahalla tuulella, niin me juomme aina kahvia — hän kun ei tykkää viineistä ja safteista. Ja pahalla tuulella hän on aina, kun rupeaa poostooaamaan, että tidningit vain lögnaavat ja skvallraavat.»
Sitten ilmestyi alas se vanha suomalainen leski, jolla oli se kunnon tytär. Ja pitkän selonteon jälkeen Sinkolle setvisi, että tytär oli Helsingissä »Ugria»-hotellin kassassa ja että hän oli se sama vaalea, sinipukuinen ja järkevä nuori nainen, joka oli sinä sateisena syysiltana saattanut hänet asemalta katon alle, kun hän ensimmäistä kertaa yksinäisenä ja peloissaan tuli vieraaseen Reivinkiin.
»Hyvä tyttö hän on», huokaisi onnellinen äiti. »Ja järkeväkin, kun ei ole mennyt vielä naimisiinkaan.» Mutta kuin väärinkäsitysten välttämiseksi hän lisäsi: »Olisi hän päässyt jo aikoja sitten naimisiin. Mutta milläs kaksi tyhjäkätistä... He ovat jo melkein lapsesta saakka olleet niin hyviä ystäviä sen Sektorin Heinsalmen kanssa. Kiltti poika, mutta kyllä hän taitaa olla sellainen pieni pilivinkkeli...»
Heinsalmi..? Aivan oikein, Sektorin kangasosastolla oli yksi koko talon parhaimpia miehiä, hiukan turhamainen ja ehkä harrastuksiltaan lievästi levotonkin, mutta jo ensimmäisenä päivänä Sinkko oli pannut merkille, että Heinsalmi ei yhtään pelännyt, vaikka taloon oli ilmestynyt uusi vihollinen.
Nämä Sinkon viattomat seikkailut yksinäisessä kaupungissa vaikuttivat, että hän oppi tuntemaan sen läpikotaisin ja osasi siis suhtautua oikealla tavalla myöskin Sektorin ihmisiin. Ja kuultuaan vanhan rouvan pari kertaa puhuvan lämpöisesti hulivili Heinsalmesta hän alkoi tarkata tätä ja kiintyi poikaan yhä enemmän. Sama murjotus kuin ennenkin, samat kuiskailut ja koppavat vastaukset olivat niin tuttua, ettei Sinkko enää edes kahvitunneilla välittänyt lepytellä muita. Ja oltuaan pitkät päivät pienenä riitakapulana Karion ja Honkasen kesken hän välitti viis koko Sektorin seurakunnasta. Kilvoitteluhan hänen sielunsa pelastuksesta jatkui yhä suurisuisen autonkuljettajan ja kahden varastomiehen välillä. Joka kerran, kun Sinkko joutui raskaita kantamuksia siirtäessä auttamaan Honkasta, saattoi tämä tarttua Sinkon ranteeseen ja puristaa:
»Uskotko sinä syntien anteeksi saamiseen?»
Sinkko tiesi, että toisen hermot olivat jo niin pilalla, etteivät tulisi kestämään ainakaan kauan. Ja kiitollisuuttaan pienistä avuista Honkanen osoitti haukkumalla Kariota: Kario itse oli synkkä kommunisti, joka kielsi Jumalan ja himosi veljien verta. »Ajattele, jokaisen palkastaan liikenevän pennin Kario vie verenhimoisen puolueensa kassaan, niin että perhe näkee nälkää. Lapsensa se kasvattaa samassa vihassa, eukko on pahin punainen koko tässä kaupungissa ja eukon sisar pahin haureudessa.»
Ja sitten ilmestyi vuorostaan Kario:
»Honkanen näkyy kosiskelevan sinua uskovaistensa joukkoon, jotta se taivaan valtakunta valmistuisi pikemmin. Älä puhu sen kanssa liikoja, muuten et pääse siitä koskaan eroon, semmoinen takiainen se on muuten tulemassa jo ihan hulluksi. Perhe näkee puutetta ja mies vie joskus koko tilipussinsa suoraan lahkon kassaan ja alkaa kotona vain veisailla, kun nälkä tulee joukolle. Se on jonkinlaista hullun kunnianhimoa, että pitää saada kiitokset pastoreilta.»
Mutta sitten tuli Sinkolle tervetullut vaihtelu. Parin myyjän sairastuttua Kansanen määräsi hänet väliaikaisesti tilalle — arvatenkin kokeillakseen tuttavaansa. Niinä päivinä Sinkko perehtyi taloon mielestään jo niin hyvin, ettei enää pelännyt toisia niin kuin toiset häntä. Itse organisaatio oli hyvä, kiinteä ja tiukka, sen hän totesi nyt toimitusjohtajan ansioksi. Tätä tosin näkyi vain harvoin, mutta kuului sitä enemmän. Ja hauskana piirteenä oli toimitusjohtajan setteri, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle eikä lähtenyt huoneesta mihinkään yksin. Kun toimitusjohtaja sitten meni toilettiin, nuuski koira hänen jälkensä, vinkui ja raapi oven takana, ja kun ei päässyt sisään, alkoi haukkua ja kutsui konttorin ja puolen alakertaa avukseen ihmettelemään. Kun sitten asiasta kiinni joutunut toimitusjohtaja astui ovesta ulos kasvot raivosta tulipunaisina, ei koira näyttänyt lainkaan ymmärtävän, että toimitusjohtajakin voi hetkiseksi muuttua yksityisihminen Koivumaaksi.
Konttoripäällikkö Upinen ei nauttinut yhtä syvää kunnioitusta. Hänen rasittavin työnsä oli kulkea ympäri ja keksiä itselleen tehtävää. Jos lapio tai kangaspakka oli kaksi senttiä liiaksi sivussa, piti se siirtää toiselle sivulle. Näin tämä nuori mies kulki kaikkialla, poti iankaikkista vihellystautiaan ja ujelteli pitkät päivät kuin ryssä. Ja hänen jälkeensä oli kolmas eräällä tavalla keskeinen henkilö kassarouva, joka säästääkseen päivällisensä pureskeli alati näkkileipäänsä.
Sitten sattui neiti Selja, kirjanpitäjä, tapaamaan Sinkon kahvihuoneessa ja hymyili tälle jälleen yhtä herttaisesti kuin ensimmäisenä päivänä:
»Joko olette yhtään tutustunut Reivinkiin?»
»Sitä olen tehnyt joka ilta. Minulla on jo salaisia seikkailuja tuolla vanhassakaupungissa.»
»Oletteko ollut jo Hemmingin museossa?»
Ja hiukan nolona piti Sinkon tunnustaa, ettei hän ollut vielä ehtinyt sinne, mutta menisi heti ensi tilaisuudessa, kun se kerta kaikkiaan kuului sivistykseen. Mutta hän joutuikin mietteliääksi, kun neiti Selja tunnusti, ettei ollut itsekään käynyt kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin hyvin hätäisesti. Mutta neiti Selja lohdutti häntä:
»Ei sinne kannata mennä. Mutta oletteko ollut Luostarilassa?»
»En. Onko se hotelli?»
Neiti Selja loi paheksuvan katseen Kansaseen, joka sattui tulemaan mukaan, ja Kansanen alkoi puolustella kuin syytetty:
»Niin, katsokaas, minä en ole ehtinyt Sinkolle näyttää mitään enkä edes puhumaan muuta kuin hyvänpäivän. Ja Luostarila sopiikin paremmin teidän näytettäviinne.»
Ja hetkisen kuluttua taas:
»Sinkko on muuten naimisissa...»
Neiti Selja nauroi, ja Sinkko totesi jälleen sen, minkä jo ensimmäisenä päivänä nähtyään hänet ikkunassa, että tuossa naisessa oli jotakin hyvin tuttua ja turvallisen luotettavaa.
»Te olette naimisissa ja minä vanhapiika. Sopii siis hyvin, että menemme haaveilemaan vanhoille raunioille, te rouvastanne ja minä...»
»Toisen rouvan miehestä», lisäsi totinen Kansanen.
Töitten loputtua ja päivällisen jälkeen he lähtivätkin. Matkaa oli vain kolme kilometriä, mutta sitä ei Sinkko ollut ehtinyt tehdä vielä yksin ja pimeässä. Vanhan luostarin mäki näkyi kaupunkiin ja he harppivat sitä kohti ensin esikaupungin halki, sitten parin pienen tehtaan ohi ja lopun matkaa aivan valaisematonta maantietä, jolla ohi kulkevien bussien kirkkaat valot häikäisivät silmät sokeiksi, niin ettei pitkiin aikoihin nähnyt muuta kuin vaaleampana erottuvan tien ja tumman metsän tien molemmin puolin. Itse matka oli tietenkin turha näin pimeällä, mutta kuitenkin sopiva keino tuttavuuden tekemiseen ja hauskaan rupatteluun. Sinkko huomasi, miten neiti Selja oli vaihtanut tutun ja muodikkaan takkinsa kumiseen päällystakkiin ja jonkinlaiseen nahkaiseen kalottiin. Näin sivusta katsellen hän oli melkein enemmän kuin hauska katsella ja näytti hoikkine vartaloineen nuorelta tytöltä, vaikka olikin jo varmasti kolmikymmenviisivuotias, niin arveli Sinkko. Ja tämä aiheettomalta tuntunut matka olikin nyt hauska, siitä neiti Selja oli harvinaisen älykäs ja pirteä, he pienessä ajassa ja aivan huomaamatta olivat joutuneet jo perille ja nousivat jyrkkää ja metsäistä rinnettä raunioille. Pari kertaa kuului sateen liottamalta tieltä neiti Seljan puolelta pahaenteinen vedenläiskäys ja sen päälle manaus.
»Jos te nyt tarjoaisitte minulle käsivartenne, sanoisin minä ihan varmasti: juu!»
Hän tarjosi sen ja he nousivat huohottaen mäen laelle, jossa ei nyt näkynyt mitään muuta kuin epämääräisiä kivikasoja ja palanen rakennuksen hylättyä kivijalkaa, siinä kaikki. Ja he eivät vaivautuneet niitä edes katsomaan muuten kuin löytääkseen sopivan istuimen, jolta he sitten tuijottivat alas kaupunkiin, katujen pitkiin valoriveihin ja autojen kirkkaisiin silmiin. Kaukana metsänrajassa kulki juna kuin pitkä, nivelikäs ja kirkas mato yli notkelman kaupunkiin päin. Ja Sinkko kysyi naiselta:
»Pidättekö tätä paikkaa pyhänä?»
»Minä? Minkä vuoksi?»
»Onhan tämä vanha luostarinpaikka, ovathan nuo kivet entisaikain messujen kyllästämiä.»
»Voiko ihmisten hökötyksiä pitää pyhänä? Paikkahan sinänsä voi olla pyhä — temppelin paikkana. Mutta en luota niihin miehiin, jotka ovat täällä asuneet, en heidän uskoonsa — enkä asketismiinsa.»
»Soo!» nuhteli Sinkko. »Voiko kukaan epäuskoinen ihminen vähentää jonkin paikan pyhyyttä, sillä emmekö me ihmiset ole siihen liian pieniä.»
»Kyllä voivat», väitti neiti Selja, »tätä paikkaa on sen jälkeen käytetty hyvin epäuskoisella tavalla kuka mitenkin. Enkä luule, että ne silloisetkaan isännät ovat olleet kovin ehdottomia uskossaan ja...»
»Asketismissaanko?» kysyi Sinkko.
He nauroivat ja hetkisen kuluttua neiti Selja jatkoi hiljemmin aivan kuin Sinkolle kahden kesken:
»Vahinko niitä munkkiparkoja. He olivat ehkä hyvin lähellä uskoa, juuri niin lähellä oikeata ja todellista uskoa, että olisivat voineet jo melkeinpä koskettaa pyhyyttä. Mutta juuri se onneton asketismi taisi olla kohtalokas este heidän uskolleen. Juuri se ainoa, sillä muita siteitähän ei ollut enää maailmaan. Meillä tavallisilla ihmisillä on toisin: meillä karttuu muitakin miinuspisteitä jo niin paljon, että pysymme joka tapauksessa puolitiessä, vaikka voittaisimmekin sen asket... No niin...»
Hän naurahti herakasti ja yllätti uudella kysymyksellä: »Kertokaa, millaista on avioliitossa.»
»Sen kertomiseen menisi viikko. Mutta noin ylipäätänsä on tietenkin hauska tallata kukkasten päälle — ellei niiden lomassa olisi ilkeitä särkyneitä lasinsiruja.»
Neiti Selja siirtyi lähemmäksi:
»Tiedättekö, miksi minä en ole koskaan mennyt naimisiin? — Siksi, että ensiksikin en voisi alistua toisen holhoukseen enkä voisi kärsiä sellaista miestä, joka alistuisi minun holhoukseeni. Toiseksi olisi tukala sietää sellaista ajatusta, että minun kattoni alla asuu mies, joka tietää ehkä monesta muusta naisesta yhtä paljon kuin minusta... Katsokaas, jokainenhan pitäisi oman osuutensa paloittelemattomana.»
»Ja mieluummin paloittelisi toisen osuutta.»
Neiti Selja soluttautui kiveltä maahan ja kuiskasi: »Niin... Me kaikki olemme itsekkäitä.»
Sinkko oli aavistelevinaan, että kaikesta iloisuudesta ja aurinkoisuudesta huolimatta neiti Seljassa saattoi olla hivenen verran tiettyä kyynillisyyttä ja kovuutta ja että hän voi olla kovakourainenkin joissakin tunnekysymyksissä. Ja hänen tätä ajatellessaan virkahti neiti Selja kuin itsekseen:
»Vanha tietty totuushan on, että rehelliset pienet synnit voi saada anteeksi helpommin kuin suuren farisealaisuuden. Miksi siis ihmiset eivät voi olla rehellisiä?»
Sinkko arvasi, että viimeinen sana 'synneissäänkin' jäi sanomatta, ja tunsi, että nainen pimeässä katsoi häneen, vaikka he eivät voineet nähdä toistensa silmiä. Oli hiljaista ja hekin olivat vaiti. Silloin tällöin puuskahti tuuli metsässä ja kaukaiset katulamput vilkuttivat kuin tähdet. Tämä kaikki tuntui muuttuneen jollakin tavoin tutuksi ja läheiseksi aivan kuin he jo kymmenet kerrat ennen olisivat seisoneet näin, ympärillä pimeys ja ajatuksissa toisen aavisteleva läheisyys. Irene Selja huokaisi ja huokauksesta kuului pieni vavahdus. Sinkko liikahti, mutta samassa oli hänen edessään toisen varoittava sormi:
»Ei. — Ei täällä.»
Ja Sinkko pujotti kätensä hänen kainaloonsa ja he lähtivät rinnettä alas maantietä ja kaupunkia kohti. Vasta ensimmäisen katulampun kohdalla he näkivät toisensa, katsoivat silmiin ja hymyilivät, ja Irene Seljan silmistä vilkkui pieni veitikkamainen ja hellä salaisuus, jonka toinen osasi lukea sanoittakin. Vasta varjonpuolelle ehdittyä Irene kuiskasi koko tulomatkan ensimmäiset sanat:
»Sinä voit vielä tulla minun luokseni.»
Kello oli vasta puoli yhdeksän, mutta neiti Seljan asunnon kohdalla he kuitenkin erosivat, sillä pieni aavistus kuiski kumpaisenkin korvaan kiusoittavasti.
»Tämä oli vasta ensimmäinen ilta!»
»Sinä et siis tule?» kysyi Irene Selja puristaessaan öisen kättä.
»Kiitos, tulen sitten seuraavalla kerralla.»
Hän kuuli oven kumahtavan kiinni ja käveli itse tyytyväisenä kohti kaupungin hämärää reunaa, jossa metsäisen mäen keskeltä pilkottivat pienet tulet. Hän oli tyytyväinen ja mietti, mahtoiko Irene olla samoin, mutta luuli Irenen tuntevan pientä pettymystä avatessaan huoneistonsa oven yksin. Kuitenkin tällä tavoin jäi vielä huomispäivällekin oma viehätyksensä.
Sinkko oli oppinut jo tuntemaan Reivingin, luuli tuntevansa sen hengen ja oli saanut lähimmäisiä, mutta jokin aavistus sanoi, että hänellä oli vielä paljon pieniä löytöjä tekemättä.
Hämärä ja pieni asunto tuntui kovin yksinäiseltä ja liian tavalliselta hänen avatessaan sen oven.
3.
Oliko hänen tutustuttava myöskin ihmisiin, kun hän kerran tunsi ympäristönsä jo tarpeeksi hyvin?
Hänhän oli kierrellyt täällä kaiken jo niin tarkkaan, että olisi hyvin voinut olla oppaana ulkoseurakuntalaisille, jotka tahtoivat puolessa tunnissa pöyhiä kaupungin. Ainoastaan Hemmingin museo oli vielä käymättä, mutta sen sijaan hän oli kuullut niin usein puhuttavan itse hemmingiläisyydestä, ettei varmasti unohtaisi mainita siitä vielä vieraammalle kuin hän itse.
Mutta mistä sitten alkaisi etsiä ja kaivaa esille kaikki nämä ihmiset sieluineen ja ajatuksineen, sellaisina kuin ne olivat salaisina ja piilossa eikä vain puheissa? Ja kenestä alkaa? Kulkeako koko Sektor lävitse ylimmästä alimpaan — ja lopuksi huomata, että aijai, kun oli vielä paljon tyhmyyden syntiä maan päällä!
Mutta mitä varten hänen pitäisi kiertää heidän luonaan, sillä hänhän tunsi jokaisen niin pinnallisesti kuin nykyaikana tarvittiin. Tarvitsiko hänen tietää lähemmin toimitusjohtaja Koivumaasta mitään muuta, kuin että Koivumaalla itsellään oli hyvin huomattava osa Sektorin osakkeista ja luultavasti hankki niitä sitä mukaa lisää pienissä erissä kuin jaksoi saada käsiinsä. Ja tulevaisuudensuunnitelmia tällä kai ei ollut muita kuin saada kaksi pahaa kilpailijaa laudalta pois. Toisen kilpailijan osakkeita hänellä oli myös ollut hallussaan, mutta salaisesti valmistautuessaan antamaan naapurille pahan iskun hän myi ajoissa nuo osakkeet, kun niiden arvo ei ollut vielä putoamassa. Sektorin myynti oli saatava nousemaan tänä vuonna huimasti edellisestä, ja jotta myös nettovoitto jäisi suureksi, oli samaan aikaan supistettava menoja, joten hänellä oli yhtä aikaa kaksi onkea vedessä. Ja kaikki se, mikä ikinä asettuisi Sektorin menestyksen ja vaurastumisen tielle, saisi kerta kaikkiaan siirtyä toimitusjohtajan ajatusten edestä kuin lumiauralla. Mitään vastoinkäymisiä ei yksinkertaisesti saisi tulla, ja ne ihmiset, jotka aiheuttaisivat vahinkoja, saisivat maksaa ne kalliisti. Henkilökuntaa oli vähennettävä, ja niiden, jotka jäisivät jäljelle Sektoriin, olisi venyttävä tuntuvasti tai sitten siirryttävä parempien tieltä.
Näitä Sinkko punnitsi ja aprikoi istuessaan Karion mökin portailla ja katsellessaan lasten puuhia pihassa. Koko talo oli tyhjä, ja hän oli luvannut pitää lapsia silmällä. Vanha rouva oli kai mennyt puotiin, rouva mihin hyvänsä ja Kario itse kai työväentalolle. Ja äsken oli Kario alentunut puhumaan hänen kanssaan, mutta pakko oli kai vaimentanut miehen sisua. Pankki kuulemma piti kireällä kiinnityslainan koroista, tietysti, ja miehellä ei ollut muuta keinoa kuin pyytää Sinkolta vähäistä lainaa. Ja Sinkkoa melkein hykerrytti oman arvon nopea kasvu: vähemmässä kuin kuukaudessa hän oli saanut siirtyä autettavien joukosta auttajien pieneen parveen, mutta hänhän oli Karion mielestä kerta kaikkiaan kapitalisti, vaikka ei omistaisikaan mitään muuta kuin pukunsa ja tulevan palkkansa. Miksi hän siis auttamaan, ainoastaan parin kuukauden vuokran saattoi maksaa, niin olipahan sekin raha jo tallella.
Tuossa taapersi pieni Kario, jonka kieli ei vielä kääntynyt suussa kunnollisesti, mutta oli kuitenkin saanut jo elämälleen yhtä selvän kurssin ja viitat kuin isä itsekin. Poika oli aina vierastanut Sinkkoa, mutta tänään tarjoutui jo pari kertaa puheisiinkin:
»Kuule, meillä oli äsken eri kivaa tuolla metsässä!»
»Kenellä teillä?»
»Meitä oli kolme kaveria ja minä.»
»No mitä te siellä puuhailitte? Piilosillako?» kysyi Sinkko.
»Ei, mutta me kiroiltiin kilpaa niin pirusti!»
Lapsenvartijaa pyrki hymyilyttämään, mutta hymy haihtui muistaessa, että hänen oma tyttönsä oli juuri saman ikäinen kuin Karion Pekka. Mutta lapsilla oli vielä tällä hetkellä suuri ero, jumalan kiitos. Pekalta oli mielikuvituskin sammunut ja sammutettu, hänen ajatuksensa ja puuhansa olivat kiinni kaikessa siinä, mikä näkyi ja tuntui, mutta eivät jaksaneet kohota enää edes leikkien tasalle.
»Kiroilitte? Älä opettele niitä konsteja. Puhu kauniisti.»
»Minä puhun tuhmia, puhun perkeleitä!»
»Mikäs se semmoinen on? Ei sitä olekaan...»
»En tiedä. Me sitä metsässä huudettiin, mutta eipäs vain tullut!»
Opeta ja valista nyt noita... Mihinkäs hän jäikään? Toimitusjohtajan jälkeen oli kai Kansanen merkittävin, sillä hänen sanansa painoivat enimmin. Kerta kaikkiaan kunnon mies pohjaltaan, vanha ja luotettava ystävä joka on kovettunut ja kääriytynyt kuoreensa, niin ettei saa enää edes ajatuksia näkyville. Mies on itse oman työnsä kovuudella noussut myyntipöydän takaa silmäntekeväksi ja siinä urakassa tullut varovaiseksi, kadottanut omat persoonalliset piirteensä tai tahallaan piilottanut ne. Ja nykyisin ei näy mitään muita piirteitä kuin ne kylmäntotiset kasvot, jotka Sektorissa ilmestyvät aina esille silloin, kun jotakin on vinossa. — Kerran sentään oli Kansanen työstä tullessa kuin erehtynyt puhumaan ja toivomaan itselleen pitkää ikää, että voisi taata lastensa varman tulevaisuuden. Sillä jos hän nyt kuolisi, ei lapsilla olisi mahdollisuutta alkaa yhtään ylemmältä portaalta kuin isällä aikoinaan. Ja heille oli ehdittävä valmistaa jokin ponnahduslauta, josta päästä hiukan vauhtia ottamaan. Hän itse oli alkanut tyhjästä ja antoi sen vuoksi kaksin verroin suuremman arvon tuolle ponnahduslaudalle: rahalle. Mutta Sinkko lohdutteli häntä silloin karulla huumorilla, jolle Kansanenkin jaksoi hymyillä:
»Älä huolehdi turhia, ei sinua kukaan kauan kaipaa. Ja sinä hetkenä, kun isä kuolee, tulee pojasta heti täysi-ikäinen. Se on totuus aina.»
Olivathan Kansasellakin omat huolensa, jotka eivät koskaan näkyneet. Ja totta oli, että hän viihtyi mieluummin työssä kuin kotona, läksi joka sunnuntaiksi hyvin pitkälle kävelymatkalle kuin pakoon kotielämää yhdessä koiransa kanssa. Joka kerran hän lähtiessään osti koiralle pitkän pätkän makkaraa, ja kun illalla takaisin vasta myöhään, oli matkalla syönyt itse makkaran ja oli kylläinen, mutta koira hoippui väsymyksestä ja nälästä. Ja loppujen lopuksi hän oli tyytyväinen, kun ei ollut tarvinnut puhua kenenkään ihmisen kanssa.
Irene Selja täytyi asettaa ehdottomasti konttoripäällikkö Upisen edelle, sillä hän joka tapauksessa tiesi ja vastasi konttorin töistä, tiesi kaiken, osasi ja ehti jo senkin vuoksi, että oli tullut kauppakorkeakoulusta Sektoriin lukemattomat vuodet ennen Upista. Mitä neiti Seljasta voisi vielä sanoa: ehkä sen, että hän oli pyytänyt Sinkkoa luokseen tänä iltana.
Upinen oli täysin merkityksetön, hänellä oli kyllä se ponnahduslauta elämään, mutta ei ollut millä ponnistaa. Hän saattoi menestyä vain siellä, missä sallittiin olla häikäilemätön, mutta Sektorissa se ei käynyt päinsä niin kauan kuin siellä ei tunnettu mitään muita vaikutteita kuin yhtiön oma etu ja kaikki muu sen rinnalla sai tukahtua.
Ja sitten lukemattomat muut nuorista ja varattomista neitosista uskossaan lujiin, lahjomattomiin ja suvaitsemattomiin Karioon ja Honkaseen asti. Heillä ei ollut mitään muuta määräämis- tai vaikutusvaltaa kuin se, että saivat itse päättää, missä järjestyksessä palkkapussinsa rahat jakaisivat pois käsistään. Ja jos palkka ei riittäisi, niin heidän vallassaan oli keksiä vapaasti se keino, jolla kukin etsisi lisätulonsa lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Hän itse, Sinkko, kuului kieltämättömästi vielä näihin, mutta alkoi jo tuntea kuin salaisia oireita siitä, että hän ehkä piankin tulisi löytämään keinon päästäkseen omasta kastistaan irti ja hyppäämään korkeampaan. Viime vuosien huolet olivat herättäneet hänessä hienoisen rahanjanon ja hänellä oli hyvä halu päästä janonsa tyydyttämään, sillä se näkyi nykyään olevan ainoa ja kannattava harrastus, jonka mukaan noteerattiin ihmiset niin henkisiltä kuin ruumiillisilta mitoiltaan ja voimiltaan. Sinkko oli hyvällä alulla kovettumassa juuri samaan suuntaan kuin Kansanen, ja hän oli ottanutkin aivan huomaamattaan tänä lyhyenä aikana Kansasen, vanhan ystävänsä, korkeaksi esikuvakseen.
Tämä oli pieni yhteiskunta suuren yhteiskunnan sisällä erikseen pariakymmentä pienen pientä sektorilaista mainitsematta. Ja tuon yhteiskunnan sitten jakoivat puolueet ja maailmankatsomukset pikku ryhmiksi, joilla oli nuo karsinamielipiteet kuin aneina ja pääsylippuina suuren yhteiskunnan laajemmille laitumille, joilla sitten oli parhaan kykynsä mukaan lupa hamuilla itselleen se hengenravinto ja voima, jolla koko kansaa ruokittiin. Ken oli kylläinen, hänelle riitti kai vähäkin, mutta toiset vaativat lisää tai kääntyivät pettyneinä veräjistä koti tielle — alkaen taas ikävöidä uudestaan.
Sinkko ei tuntenut koko kansaa, mutta tunsi osan siitä ja teki läpileikkauksensa rohkeasti vain osan perusteella. Ja mitä hän kaikesta näki? Aineellinen puoli oli koko kaupungissa tietysti aivan samanlainen kuin se oli Sektorissakin. Ja henkistä puolta tarkastaessa oli pahoja oireita ahdashenkisyydestä, henkisestä astmasta. Mutta mitäpäs muuta voi, kun katseen ja ajatusten edessä oli aina seinä, ja ne eivät voineet päästä sen ylitse. Anna niiden sitten karata johonkin, jos voit. Mutta olihan täällä vielä jotakin: jokainen muisti määräajoin mainita Hemmingin nimen ja lasketella ulkoa sitaatin hänen suurista mietelmäkirjoistaan. — Olihan kirkkokin ruvennut tekemään mainostusta itsestään, ettei sekään unohtuisi yhteisen kiireen keskellä: jos iltaisin käveli tuonne vanhankaupungin puolelle, niin näki, että koko kirkon pääty oli sinisenkirkas. Kaksi isoa valonheittäjää osoitti pimeässäkin vuosisatoja vanhan temppelin arvon ja neonputkella kierretty risti kirkon katolla näkyi kirkkaan valoisana pitkien matkojen päähän maaseudullekin. Ainoa ikävä puoli vain oli se, että tanssiravintola »Lidon» punainen ja värähtelevä valo näkyi vielä kauemmaksi ja kiinnitti kaiken huomion puoleensa.
Heinsalmi oli pari päivää sitten vakavana hetkenään — joita tosin sattui hyvin harvoin — sanonut Sinkolle jotenkin tähän tapaan:
»Nykyään on ihmisellä vain kolme mahdollisuutta: ratketa juomaan — tehdä kavallus — ampua itsensä! Jotkut onnelliset ehtivät suorittaa nuo kaikki kolme yhteen menoon, mutta toiset lähtevät loppupäästä.»
Ja erään toisen kerran oli sanonut Irene Selja:
»Mitä ikinä teetkin, olipa se hyvää tai pahaa, tee harkiten. Silloin et saa pohmeloa jälkeenpäin.»
Siinä kaksi nuorta ihmistä ajatuksineen, ja olisi luullut, että elämä oli heitä korventanut kyynillisiksi. Ja kuitenkin molemmat olivat sellaisia, jotka pitivät elämää varsin siedettävänä ja tiukan tullen olisivat itse huiputtaneet elämää ennen kuin se heitä kumpaistakaan. He itse elivät ja sukeltautuivat elämään ehkä luottavaisemmin kuin kukaan muu koko Sektorissa.
Niin tosiaan, tänään kahvitunnilta lähtiessä oli Sinkko tavannut Irene Seljan käytävässä. Syksyisen Luostarilassa-käynnin jälkeen oli neiti Selja pari kertaa muistuttanut Sinkkoa lupauksesta ja käskenyt luokseen. Pari kertaa tämä olikin poikennut hakemaan kirjoja sunnuntaiksi ja istunut niin kauan kuin yksi paperossi paloi.
Mutta tänään oli Irene Selja sanonut:
»Aarno, ne minun uudet nojatuolini ovat nyt tulleet, joista silloin puhuin. Ja koska sinä olit neuvomassa minulle sopivia mallejakin, pyhitin niistä tuoleista toisen sinua varten. Tule nauttimaan oikeuksistasi tänään.»
»Mutta, rakas ihminen, minä en voi tulla. Hyvin asiallinen syy: olen raatanut niin paljon, että kalpaan puhdistusta. Ja sen vuoksi...»
»Älä huolehdi siitä! Jätä kaikki minun varaani. Koko Reivinki ei voi tarjota sinulle sen enemmän kuin minäkään. — Tuletko?»
»Tulen varmasti!»
Hänestä oli yhdentekevää, missä iltansa istuisi, mutta antoi kuitenkin asialle kuin juhlallisemman muodon kaivamalla esiin sen parhaimman pukunsa, joka hänellä oli vielä entisten hyvien vuosien muistona. Hänestä oli myöskin yhdentekevää, millä tavoin ilta kuluisi, sillä vain vakinainen työ, sen kestäminen ja jatkuminen olivat hänen ensimmäiset ajatuksensa, ja kaikki muu: aika, paikka ja ihmiset saivat vajota niiden alle. Tuo oli se uusi reivinkiläinen itu, joka oli alkanut nousta edellisten vuosien väkevöimästä maasta, ja siemenen kylväjinä olivat olleet juuri nämä ihmiset, Kansanen, Irene Selja ja Heinsalmi aivan huomaamattaan.
Neiti Selja asui varsin mukavasti yhdessä kaupungin harvoista kivitaloista, sisäänkäytävä oli oma, huone iso, valoisa ja ilmava arvattuine ja arvaamattomine komeroineen, sähköhelloineen ja kylpyhuoneiden. Tämä kaikki osaltaan varmisti sitä, että Irene Seljalla oli Sektorissa aika paljon sanomista, aivan niin kuin hänellä oli kotona varsin paljon makua. Naiselle jokseenkin suuri kirjoituspöytä todisti eräänlaista itsenäisyyttä, lattialla oli suuri karvalankamatto, seinällä ryijy — »äitini kutoma» — pari hyvää maalausta, nurkassa tupakkapöytä ja...
»Tässä nämä uudet tuolini ovat. Mitäs pidät? Jos tahdot, saat niistä toisen valita nimikkopaikaksesi aina silloin, kun olet kyllästynyt elämään ja maailmaan.»
Tupakkapöydän molemmin puolin oli pantu matalat, raskaat tuolit, joiden päällystys oli ruskeata ja punaista ja puuosat mustat.
»Jos olisin ostanut nahkatuolit — niin kuin mieleni teki — olisi joku haukkunut tietysti minua perinnön saaneeksi vanhaksipiiaksi. Sen vuoksi ostin nämä. — Ja usko tai ole uskomatta, että niitä ostaessani ajattelin sinua.»
Mies ei voinut sitä tietysti muuta kuin torjua hymähtäen.
»Aivan totta! Minulla käy hyvin vähän vieraita, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole paljon ystäviä, kun en niistä pidä. Mutta sinulla on erikoisoikeus. Minä itse pidän mukavuudesta ja sinä myöskin. Kun olemme kaksi yksinäistä, niin eikö silloin ole varsin mukava istua täällä yhdessä kaikessa hiljaisuudessa ja ilman mitään turhaa seuranpito- ja lörpöttelyvelvollisuutta? Me voimme aivan hyvin lukea silloin, kun emme viitsi muuta. Ja sinä saat muistella ja ajatella rouvaasi ja vaikkapa kertoakin hänestä minulle, jos tunnet siihen pakkoa.»
Kummallisen kodikas ihminen, kun pääsi niin lähelle, että voi tosiaan sanoa kuuluvansa hänen luotettuihinsa. Kummallisen hiljainen ja eristynyt nuori ihminen, joka ei alati pyrkinyt lentoon jokaisen tilaisuuden sattuessa, vaan hautautui tänne. Mutta hän oli ehkä aikaisemmin lentänyt, mahdollisesti liitänyt joskus silmät ummessa, nuoruuden huimaavimpana hetkenä, liiaksikin ja sen jälkeen omaksunut erikoisen asenteensa elämään ja ihmisiin. Joka tapauksessa hän oli nyt alati yhtä iloinen ja elämänhaluinen eikä osoittanut ainakaan silminnähtävästi kokeneensa joskus aikaisemmin liian paljon, koko elämän varalle.
Sinkko tunsi nyt jotakin samaa turvallisuutta kuin käydessään joka kerran ukko Nilssonin luona. Ja kun viimeiset vuodet olivat tehneet hänet yksinäiseksi ja vieraaksi ja pakottaneet hänen ajatuksensa arkisiin uomiinsa, tunsi hän helpotusta aina silloin, kun ei tarvinnut olla säkenöivä. Niinpä hän ei sitä nytkään tavoitellutkaan, sillä tiesi tuon naisen kuitenkin huomaavan, milloin hän ei olisi miehekkään suora ja teeskentelemätön. Ja juuri se kai olikin ainoa vaatimus, jonka täytettyään hänellä oli oikeus tähän huoneeseen ja sen vapaisiin mukavuuksiin.
»Sinun rouvasi tuntee varmaankin hyvin yksinäiseksi itsensä, kun sinä olet täällä? Hän on varmaankin miellyttävä ihminen.»
Hänen eteensä tupakkapöydälle tuli kahvi leivoksineen ja konjakkipullo.
»Ja sinun tyttäresi? Miten vanha hän on? Miehet usein näyttävät perheensä kuvia, kun potevat ikävyyttä, mutta sinä et ole tarjonnut niitä vielä koskaan. — No niin...»
Lasit kohosivat, he katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät.
Mutta he eivät olleet vielä niin vapaita reivinkiläisestä ulkomaailmasta kuin luulivat: ovikello soi varovasti ja neiti Seljan mentyä avaamaan kuuli Sinkko jonkun hämmentyneen selittelyn:
»Suokaa anteeksi, minä erehdyin ovissa! Minun piti...»
»Ei mitään», vastasi neiti Selja pienessä eteisessä. »Mutta minä kuulin, että teidän miehenne on ollut sairaana. Viekää terveisiä kotiin — ja odottakaa hiukan, niin minä katson!»
Hän tuli sisään ja kaatoi kaapin päällä olevan hedelmämaljakon sisällyksen suureen paperipussiin, meni jälleen ovelle ja pyysi antamaan lapsille terveisinä häneltä... Nainen kiitteli yhä enemmän hämmentyen ja meni. Irene Selja sammutti eteisen valon ja tuli huolestuneen näköisenä pöydän luo:
»Honkasen rouva. Olen varma siitä, että hän oli avunpyyntimatkalla, mutta ei katsonut nimeä ja hämmästyi, kun näki minut ovella. Hän ei tietysti tahdo tuttaville myöntää köyhyyttään. En keksinyt muutakaan annettavaa — olisi loukkaantunut tietysti. Jaa-ah, on sieltäkin talosta autuus kaukana...! Se hyvä puoli tästä yksinäisyydestä on, että vain itse maksaa kaiken, mutta myöskin itse vastaa kaikesta.»
»Siis sinä väität olevasi onnellinen — niinkuin banaalisti sanotaan?»
»En, kaukana siitä. Minä kaipaan paljon, sillä olen vain ihminen ja lisäksi nainen.» Ensimmäinen lasi tyhjeni ja hän kaatoi heti uuden. — »Miehet pitävät nopeasta vauhdista eivätkä tiputtamisesta. Ota tuo nyt, niin sitten minun on helpompi tehdä sinulle eräs ehdotus, jolle sinä et saa nauraa. — Kas niin! Minä lupasin järjestää olosi niin täydelliseksi ja mukavaksi, ettet ainakaan tänä iltana kiirehdi minnekään. Ja sen vuoksi minä ensin näytän sinulle sen, joka on jokaiselta miesvieraalta kielletty — kylpyhuoneeni. Älä vain naura!»
Toinen ei ollut aikonutkaan nauraa, ja avatessaan kapean oven Irene Selja jatkoi:
»Päivällä sinulta luiskahti este, jonka vuoksi et muka voinut tulla tänne. Sen löydät täältä. Me olemme kahden ja maailma ei liikuta meitä yhtään. Jos tahdot tietää, niin minä kylvin jo äsken ja nyt on sinun vuorosi. Eikö sinua yhtään houkuttele ajatus, että tuossa komerossa ei ole ollut vielä koskaan alaston mies.»
Aivan oikein, täällä ei ollut vallinnut vielä kukaan muu kuin Irene Selja ja tässä koko illassa oli jotakin samanlaista herkkää ja aavistelevaa seikkailua kuin hyvin nuorena koululaisena syksyisen puiston penkillä tavoitettuaan ensimmäisen kerran tytön käden ja tietäen vielä tänä iltana ensimmäisen syleilyn odottavan heitä. He katsoivat toisiinsa taas hymyillen ja ymmärsivät sanomattoman hyvin toisensa. Maailman mielestä tässä kaikessa olisi voinut olla runsas määrä lapsellisuutta Ja sielunpelastajien mielestä synnillisyyttä, mutta ainakaan Sinkko ei tiennyt, miksi hän olisi kursaillut suotta tuosta hauskuudesta.
»Tule, niin minä näytän sinulle kaiken!» sanoi Irene.
Ja hetkisen kuluttua hän tuli yksinään takaisin sulkien oven ja istuutui äskeiselle paikalleen, ottaen lehden käteensä ja sitä luettuaan kohottaen katseensa oveen ja hymyillen. Ja mies tuolla seinän takana huomasi peilin, joka oli nähnyt Irene Seljan ruumiin alastomuuden. Ja peilin viereisellä lasihyllyllä oli rasioita ja siroja pulloja, joilla oli oma salainen tarkoituksensa.
Hän ei neuvon mukaan hätäillyt eikä kiirehtinyt ja viimein tapasi tietystä naulasta tietyn viitan, jota oli hänelle osoitettu. Se tuoksui kukalle, vai oliko se koko tämä komero, joka lisäsi tätä pientä seikkailua ja eksyksiin joutumista, jonka toivoi vielä vähän aikaa jatkuvan. Ja se jatkui.
Kun hän pitkän aikaa sen jälkeen istui paikallaan huoneessa, jatkui myöskin tunnelma juuri niin kodikkaana kuin Irene Selja oli tavoitellut, ja molempien ajatukset kieppuivat kevyinä tuossa tunnelmassa. Ei ollut mitään kiihkoa, pientä sanatonta kuiskailua vain kaikkialla ympärillä, ei kiihkon tuomaa pyrkimystä johonkin eikä toisen pakoilevaa hiiviskelyä toisen edestä pois.
»Sano, Irene, miksi et ole mennyt naimisiin.»
»Miksi kysyt?»
»Siksi, että olet tuhlannut yhden mallikodin ja oman perheesi malliemännän.»
»Onko tämä hukkaan mennyttä? Mitä täällä vielä tarvittaisiin?»
»Kyllä sinä sen tiedät.»
»Jos sinä tarkoitat ylimalkaan vain avioliittoa, niin minä väitän: se toisi tänne liian paljon arkielämää Kaikkea on hyvä kuvitella näin, mutta kuvitelmissa ei oteta huomioon keittiörasvan käryä eikä parsittavia sukkia. Ja sinulla — joka olet nyt miespuolinen osallinen — ei ole sähkölaskua, parranajoa ja housuista pudonnutta nappia. Katsos, se kaikki riittää tekemään elämän arjeksi.»
»Hm, mutta pidätkö lapsista?»
»Kyllä», vastasi Irene. »Ja jos joskus tunnen sellaisen tarvitsevani, voin ottaa ottolapsen.»
»Mutta entäs pääasia: rakkaus?»
»Olenko sanonut sinulle, etten rakasta ketään enkä tule rakastamaan. Missä on kirjoitettu, etten minä voisi rakastua mieheen, jonka huomaan tarpeeksi suoraksi, asialliseksi ja miellyttäväksi. Sen teenkin ehkä — juuri täällä.»
Hän kohotti lasinsa ja katsoi sen ylitse, viivyttäen huultaan sen reunalla:
»Ja missä on kielletty, ettet sinä saa suudella minua, jos vain teet sen tarpeeksi tyylikkäästi!»
Sinkko oli seisonut pöydän toisella puolella. Hän antoi hitaasti, hyvin hitaasti oman lasinsa tyhjetä, ja vilkaisemattakaan keneen pani sen juuri oikealle paikalleen levylle. Hän astui pöydän ympäri ja sulki toisen kädet omiensa sisään. Irene nousi hitaasti, he katsoivat toisiansa silmiin, kun Irenen katse vaipui alas ja hänen ruumiinsa upposi miehen syliin.
Noina ajattomina tuokioina mies näki hänen rintansa valkoisen kaariviivan nousevan ja laskevan yhä nopeammin hengityksen mukaan ja oli itsekin tuntevinansa veren lämpöisen sykkeen sen ihon alla. Hän suuteli sitä ja Irenen käsivarsi kiertyi verkasti hänen niskansa ympäri. Vartalo tuntui jännityksestään raukeavan, mutta pehmeä käsivarsi puristi sitä lujemmin.
Vielä tuokio, ja miehen käsi teki nopean liikkeen, mutta silloin tarttui toinen lujasti puristaen hänen ranteeseensa, ja huulet hänen korvansa juuressa kuiskasivat:
»Me emme vie onnettomuuteen muita ja itseämme?» Mies nyökkäsi ymmärtäen.
Silloin pidättävä ote hänen ranteestaan aukeni ja irtaantui kuin varovasti, ja heidän ylitseen syöksyi kuuma ja kaiken hukuttava laine.
4.
Honkasen huolet sielun pelastuksesta alkoivat pursua jo yli reunojensa. Viime viikolla oli hänen rouvansa käynyt konttorissa vaatimassa, että palkkaa ei saanut enää antaa miehelle itselleen, vaan hänelle, koskapa Honkanen oli koko viime tilinsä lahjoittanut taas lahkon kassaan ja rouva lasten kanssa kärsi puutetta jo niin, että oli pitänyt sivusta etsiä apua. Seuraava palkka oli annettukin suoraan rouvalle, mutta nyt Honkanen oli ollut kaksi yötä poissa kotoaan ties' missä. Aamulla hän oli tullut villinä ja likaisena kotiin vaihtamaan päällensä kuivat vaatteet ennen työhön menoaan, ja rouva oli tutkinut hänen matkojaan:
»Voi hyvä mies, missä sinä olet ollut — ja tuossa kunnossa?»
Vilusta hytisevä mies oli selitellyt sormiaan puristellen:
»Yötä metsässä... Poissa ihmisten rakentamista majoista... Jumalan luonnossa... Temppelissä...»
»Mies parka, huonosti sinun laitasi jo on! Ja nyt sinä tulet sairaaksi, kylmässä ja sateessa itsesi tapat. Etkö voi yhtään ajatella lapsia ja minua...?»
»Teitähän minä ajattelen», vakuutti mies hampaat loukkua lyöden. »Teidän takiannehan minä ristille menen, jotta syntinne anteeksi annetaan...»
Ja sitten hän oli purskahtanut itkuun kuin lapsi. Rouva oli hätääntynyt ja ajatellut hakea avuksi vaikka poliisin, että saisivat miehen parantolaan, mutta kun hän hätäännyksissään viivytteli, ehti Honkanen laittautua valmiiksi ja lähti siinä kunnossa työhön.
Hän oli valitellut Sinkolle kuumetta, mutta kun tämä ei osannut ottaa asiaa sen vakavammalta kannalta eikä ehtinyt puhella miehen kanssa, oli Honkanen saanut tyytyä ja kuului hiljakseen veisailla hyräilevän omalla puolellaan. Kukaan ei kiinnittänyt hänen puuhiinsa huomiota, sillä työ oli jo aamusta lähtien tavallista vilkkaampaa.
Jo työhön mennessä huomasi jokainen, milloin oli luvassa tavallista vilkkaampi päivä. Sektorin keskioven päällä oli rautatangossa liikkeen merkki: kaksi rautaista, sisäkkäistä ympyrää, ja näitä samankeskisiä ympyröitä halkaisi yhteinen, hopeanvärinen sektori. Jotkut väittivät merkin esittävän tyyliteltyä reikäleipää. Ja joka aamu, kun tuuli heilutti merkkiä rautatangossa ja kuului heiluvan levyn kitinä, saattoi arvata, että tämä päivä tulisi olemaan yhtä ja samaa touhua ja heiluntaa iltamyöhään saakka. Sen vuoksi olivat kaikki hilpeitä jo alusta lähtien, sillä oli myöskin varmaa, että vain hilpeys saattoi pelastaa pieneltä epätoivolta eikä mikään muu. Takkeja riisuessa oli nuorilla naismyyjillä tilaisuus tehdä vertailuja eilisillan kokemuksista, miesväki virkahti jotakin joutavaa tämänpäiväisistä jalkapallokilpailuista ja kilpailevien seurojen iankaikkisesta kalastelusta kilpailijoiden päältä ja huutokaupasta parhaimmista kintuista. Konttorissa säksättivät kirjoitus- ja laskukoneet ja kassarouvalla ei koko aamuna ollut siunaamankaan rauhaa pureskella näkkileipäannostaan.
Kario oli pahalla tuulella, ja hän oli kiukkuinen tavallisesti aina, kun Helsingistä tuli varastoon uutta tavaraa ja hän sai raahata sen makasiiniin ja asetella mukamas järjestykseenkin. Ja ellei hän sitä saanut järjestykseen, oli hänen mielestään syy aivan selvästi Kansasessa eikä hänessä. Sillä Kansanen oli puolueellinen, pani hänet hoitamaan juuri sellaisia isoja tavaroita, joita ei hiellä eikä väellä saanut mitenkään niin kauniisiin riveihin kuin se saakelin Sinkko pienet nuppineula- ja nappilaatikkonsa... Ja hätäkös oli hoputtaa miehiä, kun toinen auto toi yhtä mittaa rojua asemalta ja toisen piti juuri lähteä kahteen maaseutukauppaan purkamaan entisiä. Kansanen näkyi varaston edessä hierovan kauppoja kahden isännän kanssa, toinen heistä kinasteli rehukakuista ja toinen myi lehmänvuotia. Itse asiassa ei Kansasen ollut välttämätöntä seisoa juuri tuossa pihalla, mutta hän tahtoi omin silmin nähdä, miten vilkasta tulisi varastoilla tänä päivänä olemaan, ja siksi oli mukavaa keksiä jokin tekosyy seisoskelemiselleen. Hän katseli, miten Kario väänteli, hikosi ja kiroili ja ohi kulkiessaan mutisi jotakin tuntipalkoistaan. Vihaisena hän muljautti Sinkkoonkin, jolla ei näyttänyt tänä aamuna olevan mitään kiirettä, mutta eipäs tullut vain avuksikaan.
Silloin yht'äkkiä alkoi Honkasen puolelta kuulua huutoa ja hoilotusta, joka sai synkän Karienkin reipastumaan niin, että tämä pysähtyi, oikaisi köyryä hartiataan ja piirsi peukalollaan kaaren ilmaan:
»Sanoinhan minä jo, että se mies on hullu!»
Kun rähinä tuntui kasvavan, menivät he ovelle kurkistamaan, kenen kanssa Honkanen makasiinissa peuhasi Mutta ovella seisoi nuori mies avopäin, pieni nahkasalkku kainalossa ja paperilippu kädessä ja hämmentyneenä katseli, kun Honkanen hypähteli hyllyjen ja säkkien välissä tasakäpälää, lyödä läjäytteli kämmeniään yhteen ja hoki lakkaamatta.
»Meidän velkamme on maksettu — on maksettu.»
Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, kun Kario astui sisään:
»Nyt se on taas saanut sen kohtauksensa.»
Ja sitten hän ärähti yhä hyppivälle miehelle:
»Mitäs Honkanen täällä huitoo? Ovatkos velat taas sujut?»
»Velkamme on maksettu — on maksettu, tanssi toinen, niin että lattiapalkit notkuivat.
»Tuollaisia jenkkoja se on saanut pari kertaa ennenkin. Ne kuuluvat kai sen uskontoon», oli Kario varma. »Tässä pari päivää sitten riehui kuin sappileijona ja lupasi maksaa minunkin velkani.»
Ja vieras nuori mies selitti hätääntyneenä:
»Jo kolme kertaa minä olen käynyt halkolaskun kanssa kun sillä ei ole ollut rahoja. Mutta kun äsken tulin tänne, niin tuo mies halasi minua ja tolkutti, ettei hän ole penninkään velkaa. Ja sitten se alkoi hyppiä ja huutaa, että hänen velkansa on jo maksettu, ja minä väitin, että kyllä tämä kaksisataa on vielä kuittaamatta... Silloin se rupesi tuolla tavalla riehumaan.»
»Ole huoletta, poika, et sinä siltä saa enää mitään», lohdutteli Kario.
Silloin ilmestyi Honkanen itse kynnykselle silmät loimuten ja hikinen tukka otsaan liimautuneena, risti kätensä ja hoki taivaalle katsoen:
»Nyt se tuli! Nyt Jeesus tuli!»
Kansanen oli kuullut menon ja ilmestyi paikalle:
»Honkanen lähtee nyt heti lepäämään. Te olette vain rasittunut liiasta ajattelemisesta ja tarvitsette lomaa. Sinkko saa sillä aikaa pitää huolen varastosta.»
»Nyt se jo tuli!» riemasteli Honkanen. »Tuosta tuli portista avopäin ja kyseli minua.»
»Jättäkää jo selittämättä, me kuulimme sen. Kario saa lähteä Honkasta saattamaan, jotta menee varmasti kotiinsa.»
Kansasella ei ollut muuta, hän lähti pois ja antoi toisten selvitä osuudestaan. Mutta Honkanen ei lähtenyt Karion mukaan, vaan käveli pihan yli ja portaita ylös konttoriin. Kun toiset ehtivät jäljestä, oli hän konttorin ovella pidättämässä toimitusjohtajaa kyynärpäästä ja hoki onnellisena:
»Näkikö toimitusjohtaja hänet?»
»Kenet sitten? Mitä te höpisette?»
»Jeesuksen! Hän tuli äsken minua kysymään ja seisoo nyt salkku kainalossa tuolla makasiinin edessä.»
Kario ja Sinkko ilmestyivät konttorin ovelle, ja toimitusjohtaja arvasi nopeasti tilanteen:
»Parasta on, että viette hänet kotiin tai mihin hyvänsä. Ottakaa auto. Kansanen soittaa heti lääkärille.» — Ja sitten itse miehelle: »Vai jo tuli teitä tapaamaan, minulla ei ole nyt aikaa lähteä katsomaan. Mutta menkää nyt vain Sinkon ja Karion mukana, he ehtivät kyllä keskustelemaan.»
He katosivat, ja oven sulkeuduttua toimitusjohtaja huokaisi »mies parka» ja alkoi sanella kesken jäänyttä kirjettä. Mutta kun naiset yhä pelästyksissään selittelivät Honkasen villiä ilmettä ja hokemisia, oli toimitusjohtajalla kuin hyvä kouluesimerkki huomautettavana: »Minusta on tavallisessa työssä tarpeeksi paljon ajattelemista, ettei tarvitse juosta suu auki minkään pahnueen jäljessä ja sekoittaa päätään turhalla. Kun Honkanenkin olisi pitänyt enemmän huolta työstään, niin...» Ja sitten hän kääntyi konekirjuriin päin: »Mihinkäs me jäimmekään?»
Mutta ihmettelemistä riitti yhä, niin että hänen piti pari kertaa rykäistä tuimasti, ennen kuin muut voiva palata asiaan...
»Jaah — kirjoittakaa siis: 'Ellemme tämän kuun 25. päivään mennessä saa Teiltä uskottavaa selitystä menettelynne syistä tai saatavamme maksua on meidän pakko antaa asia oikeuden selvitettäväksi.' — Ja sitten te kirjoitatte pilkulleen samanlaisen kirjeen kauppias Sandille ja lisäätte hänen velkaansa kolmen kuukauden koron. Onko selvä?»
Silloin aukeni ovi ja äskeinen Honkasen laskun perijä ilmestyi sisään, tarjosi paperiaan toimitusjohtajalle ja kysyi:
»Kukahan tämän suorittaa? Olen käynyt jo monta kertaa, mutta hän ei voi maksaa sitä itse.»
»Niin, ei tietysti voi maksaa, kun perhe näkee nälkää, ja mies kantaa palkkansa suoraan jumalankuvainsa eteen! — Niin, mitäs te tällä sitten?»
»Tuolta alhaalta käskivät tulla tänne kysymään, jos liike voisi maksaa, kun...»
»Emme me kenenkään laskuja, ei se meihin kuulu. Perikää, mistä parhaiten saatte.»
Kun Sinkko ja Kario olivat palanneet kaupungilta oli makasiinien luo kokoontunut valmis konferenssi Neljä viisi miestä oli kerääntynyt yhteen neuvottelemaan tilanteesta, ja autonkuljettaja Himanen antoi äänensä kuulua säästelemättä:
»Kyllä Honkanen oli muuten hyvä mies, kun vain olisi kuluttanut varansa ja voimansa hyödyllisempään, antanut ne vaikkapa...»
»Sinun puolueesi kassaanko?» haistoi Kario heti etuilemista.
»Vaikkapa siihenkin», myönsi kuljettaja.
»Suusi kiinni!» tuhautti Kario. »Mikä parempi se olisi siellä teidän taskussannekaan herrojen sikarirahoina? Häh? Vääntele sinä vain autoasi äläkä jaarittele roskaa rehellisten työmiesten kuullen, taikka...»
»Mikäs sinä olet komentamaan, kun itse et tee muuta kuin luutuilet työväentalon portaita! Mutta minä sanon sinulle, jotta...»
»... jotta joka mies työhön ja suu tukkoon!» kajahti keskeltä joukkoa Kansasen ääni, kun hän oli huomaamatta päässyt polttamaan miehet. »Missä Sinkko on?»
Sinkko ilmestyi hymyilevänä makasiininsa kynnykselle samalla kuin puoluejohtajat hävisivät kuin varisparvi hajalle.
»Jahah, Sinkko!» huusi Kansanen touhukkaana. »Sinä otat tästä päivästä lähtien hoitoosi Honkasen makasiinin ja työt. — Tämä on sitten kumma talo, kun miesten aivot mätänevät näinkin kylmällä ilmalla! — Ja siinäkö se auton piru yhä seisoo, vaikka piti olla jo tunti sitten maantiellä!»
Vanhat merkit olivat tänä aamuna pitäneet paikkansa, ja vielä aamiaistunnille lähtiessäkin monet katselivat oven päällä kitisevää kakun kuvaa. Mutta ei ollut hätääkään niin kauan kuin tuo kitinä ei sattunut omalle kohdalle. Monet ehkä tunsivat Honkasen tapauksessa enemmän kuin näyttivät, sillä ei kannattanut olla yhtään varma siitä, etteivätkö jotkin pienet onnettomuudet voisi sattua yhdelle ja toisellekin. Eikä tarvinnut odottaa niinkään pitkälle, että tulisi hulluksi ja saisi siirtyä toisten taluttamana talosta pois ja sitten sinne, mihin sattuma heittäisi.
Mutta sitä oli turha nyt näyttää muille, ja sen vuoksi jokainen koetti olla mahdollisimman huolettoman näköinen joukon hajaantuessa kuka oikealle, kuka vasemmalle portista. Ja Sinkko, jonka kohdalla useimpien sektorilaisten niska pyrki vieläkin jäykistymään, muisti kohteliaasti kohottaa hattuaan, oltiinpa tulossa taikka menossa. Hän puolestaan taas ei välittänyt viiden pennin vertaa noista puolituntemattomien ihmisten vihoittelusta, sillä hän oli ensimmäisen työpäivänsä jälkeen havainnut ne tehottomiksi ja hyödyttömiksi. Ainoa, jonka kanssa hän vielä työn jälkeenkin saattoi vaihtaa sanan, oli Heinsalmi, jonka mielestä Sinkko niin kuin moni muukin näkyi sopivan samaan maailmaan varsin hyvin. Heinsalmi lähtikin tavallisesti työstään kahden nuoren naisen välissä, ja portilla neiti Virkkonen samoin kuin neiti Heikkinenkin koettivat vetää Heinsalmen omaan suuntaansa, mutta tavallisesti saivat lähteä juuri siihen kolmanteen suuntaan, mihin Heinsalmen oma tie kulki.
»Ehei, tytöt!» huusi hän heille. »Tänään te ette pääse saattamaan minua, sillä minulla on tärkeämpiä asioita, ja tänään minä aion mennä...»
»Kihloihinko, älä?»
»Kuka tietää. — Mutta tuolla tulee Sinkko, menkää toinen näyttämään vaikkapa Luostarilaa ja toinen Hemmingin museota, jotta ette ole vahtimassa minua. — Älkääkä unohtako kaupungin suurta historiaa näyttäessänne. Muistattehan kai, että kunnon kirkkoherra Arthuriuksella oli aikoinaan avioton lapsi ja että pormestari Silvander löi hutikassa kapakan isäntää tuopilla päähän.»
Sitten hän meni, ja Sinkko ehti nähdä, miten Heinsalmea odotti toisella puolella katua Sylvi, se sama kiltti nainen, joka oli ollut junassa ja jonka äiti asui ukko Nilssonin talon yläkerrassa. Heinsalmi näkyi tarttuvan Sylviä käsipuolesta, ja he kääntyivät kulmasta Puistokadulle.
Heinsalmi arvasi hyvin, mille asialle Sylvi oli tullut, ja tiesi jo etukäteen senkin, mitä toisella olisi hänelle sanottavana. Ja aivan oikein, kun he menivät satamaan ja istuutuivat penkille lehmuskujan varjoon, katsoi tyttö häneen hymyillen ja virkahti:
»Minä tulin nyt tänään, kun lupasin. Sinua ei voi jättää koko viikoksi muiden holhottavaksi. Ties' niitä saat aikaan...» Ja hetkisen kuluttua hän lisäsi totisempana: »Sinä siis et ole saanut Helsingistä vielä mitään paikkaa? Minun mielestäni me jo hyvin voisimme mennä...»
»Naimisiin?»
»Niin, jos vain sinä voisit muuttaa...»
Tyttö hämmentyi ja hymyili heikosti punastuen.
»Ja tämän kaiken sinä sanot nyt keskellä päivää, kun en voi tässä sinua suudella!» vimmastui Heinsalmi totisena.
»Äiti menee tänä iltana ulos. Ale saamme olla kahden.»
He jaksoivat olla loistavalla tuulella, vaikka hehkeät kuvat pyrkivät pakostakin sumentumaan tavalliseen varjoon. Mutta suremisella se ei kuitenkaan parantuisi. Eihän ollut heidän oma syynsä, että he eivät yhdessä tulisi toimeen yhden palkalla ja että toisenkin oli muutettava ja saatava työ uudessa paikassa, ennen kuin mistään tulisi mitään.
»Mutta muuta sinä takaisin tänne! Täällä on ihanat oltavat — matkailijain mielestä. Sen kuin luet Hemmingiä ja kierrät museossa.»
»Ei, ei mitenkään. Ymmärräthän sen, hyvä lapsi.
»No niin, sinun täytyy mennä. Minä tulinkin vain sanomaan, että alat vakavasti miettiä asiaa. Sillä ennen kesää meidän on saatava kaikki jo valmiiksi ja selväksi. Ala nyt juosta — ja muista tulla illalla!»
Heinsalmi läksi eikä ollut iloisempi eikä surullisempi kuin koskaan ennenkään. Olihan hän miettinyt samaa asiaa päivä- ja viikkokaupalla keksimättä mitään. Jo heti Sylvin muutettua Sektorista pois Helsinkiin oli hän miettinyt keinoa yllättääkseen tytön tulemalla jäljestä, mutta kaikki yritykset olivat olleet turhia. Hänen vertaistaan tusinajoukkoa oli kai koko Helsinki vääränään, niin päätteli Heinsalmi ja myi ja kiitteli ja kumarteli pöydän takana tyytyväisenä. Aika ajoittain hänen mielensä teki vain lähteä kylmästi ja luottaa siihen, että sattuma auttaisi hänet raiteille Helsingissä, sillä hän kerta kaikkiaan luotti sattumaan ja hyvään onneen paljon enemmän kuin mihinkään muuhun tässä maailmassa. Ja hän luotti Sylvin olevan niin hyvissä väleissä sattuman ja hyvän onnen kanssa, etteivät ne jättäisi heitä kumpaistakaan pulaan. Se olisi hänen mielestään ollutkin onnen puolelta kovin pikkumaista.
Näin hän filosofoi. Ja toinen mies, joka Sektorissa filosofoi yhtä paljon ja enemmänkin kuin hän, oli Sinkko. Heitä kahta ei olisi enää saanut nujertumaan mikään, vaikka kaikki muut olivatkin jonkinlaisen jatkuvan painajaisen vallassa. Sinkon hermot tosin naukuivat kireämmällä, mutta hän myöskin tiesi niiden kestävän. Tuli kyllä se tukala tieto, ettei Honkanen enää koskaan pystyisi takaisin töihinsä, ja hän saisi siis ainakin toistaiseksi hoidella kahden miehen urakan yhden miehen palkalla. Honkasen rouva oli käynyt kertomassa Kansaselle, että vain varattomuus esti viemästä hänen miestään sairaalaan, mutta Honkanen väitti, että rouva itse oli niin lapsellisella tavalla kiintynyt mieheensä, ettei laskenut tätä luotaan mihinkään, edes parantolaan, vaan tyytyi itse vahtimaan miestä ja etsimään toimeentulon, mistä sattui saamaan. Liikuttavaa kiintymystä... Mutta sehän oli hänen yksityisasiansa.
Sinkko sai olla alituiseen liikkeellä, vääntää yhtäällä säkkejä autoon, olla avaimineen heti toisessa makasiinissa, kasvot kiiltävän märkinä hilata isoa laatikkoa liikkeen puolelle ja sieltä palatessaan kantaa kolme neljä tyhjää laatikkoa takaisin makasiiniin. Kansanen näki tarpeeksi hyvin hänen löylynsä, mutta ei edes kahden kesken voinut sanoa mitään erikoisempaa. Kerran hän sentään virkahti, kun oli ehtinyt jo tulla enemmän kuin tyytyväiseksi ja kun oli saanut kuulla yläkerrassa mielipiteet Sinkon töistä:
»Sinä näyt repeävän työn paljouteen, Aarno. Mutta ymmärräthän: sinulla on se kuukauden koe-aikasi.»
Sinkko oli muistanut sen koko ajan, muisti sen vieläkin ja onneksi tiesi sen loppuvan pian. Ja toisaalta hän ymmärsi varsin hyvin Kansasenkin, sillä jo pelkän ristimänimen sanominen tavallisen asemesta tuntui lämmittävän. Kansanen ei ollut tarkoittanutkaan teettää koko talon töitä Sinkolla yksin, vaan järjestää tälle loistava tilaisuus koettaa, mihin oikeastaan pystyi. Ja nyt se tilaisuus oli, sillä tavallisina aikoina häntä ei olisi huomattukaan muiden joukosta.
Koe-aika? Niin, vielä kaksi päivää, ja sitten joko palkka hypähtäisi taikka hän saisi lähteä kotiin. Sen verran hänellä sentään oli ymmärrystä, että tiesi tuon jälkimmäisen mahdollisuuden jo pyyhityksi, ellei sattuisi joitakin erikoisia tyhmyyksiä. Ja palkka nousisi? Niin, ehkäpä hän jo ennen joulua saisi säästetyksi sen verran, että voisi pyytää Elliä ja tyttöä muuttamaan tänne. — Ei sentään vielä ennen joulua, sillä hänellä oli niin paljon työtä, ettei kuitenkaan koskaan olisi kotona muulloin kuin yösydämen, ja toiset saisivat olla yksinään. Mutta sitten joulun jälkeen, kun työ vähentyisi? — ja näitä miettiessään hän yhtäkkiä muisti, että lumikin sataisi pian ja pikku Kaisan kelkka oli kotona maalaamatta... Mitenkähän tyttö oli mahtanut tällä ajalla kasvaa, kun he sitten muuttaisivat tänne?
Päivisin Sinkko kyllä ehti toimittaa entisen tavaran varastoista ulos, viedä uuden sisään ja pitää vielä paperitkin kohtalaisessa kunnossa. Mutta kun auto lastaa ja purkaa yhtä mittaa, niin pidä siinä sitten järjestys! Juuri järjestys kirveli hänen sisuaan, mutta hän tiesi myöskin sen, että häntä uutena miehenä pidettiin tarkasti silmällä.
Ei ollut muuta keinoa kuin tehdä illalla se, mihin ei päivällä ehtinyt. Ja joka aamu, kun Kansanen sattui ovelle, kesti varasto kyllä kaiken silmäilyn, ja vielä silloinkin, kun syksymmällä lähestyvän joulun vuoksi myynti nousi huikeasti, hän selvisi yksin kahden miehen työstä helpommin kuin Kario omasta osuudestaan.
Mutta eräänä iltana hän näki kaikessa tässä touhussa olevan jotakin hullusti ja tunsi pienen kapinanhengen kiehahtelevan jo sisässään. Hän kuuli, miten Kansanen jutteli Karion kanssa töistä ja ehdotti tälle, että Kario alkaisi tehdä nyt lähempänä joulua ylitöitä saadakseen asiansa kuntoon:
»Pari viikkoa sitten te pyysitte ylitöitä lisäansion toivossa, mutta silloin ei ollut siihen mitään aihetta. Nyt on kiire, ja kai teille raha kelpaa?»
»Ei ole aikaa nyt, kun silloin ei annettu!» vastasi Kario synkästi.
»Vai-ii niin! Vai ei ole aikaa Sektorin töihin? Joko olette rikastunut liikaa?»
»En ole», vastasi Kario. »Mutta tällä viikolla on työväentalolla joka ilta luentotilaisuus, ja minä menen sinne.»
»Mikä hiton luento? Mitä se Sektoriin kuuluu?»
»Ei kuulukaan, mutta minuun kuuluu. Semmoisia luentoja vain työväenkysymyksestä, palkkataistelusta ja sen sellaisesta...»
»No juoskaa sinne sitten, mutta älkää tulko minulle marisemaan!» tiuskaisi Kansanen ja meni.
Hetkistä myöhemmin nojaili Kario Sinkon makasiinin pihtipieleen ja mutisi:
»Luuleeko tuo Kansanen, että minä jätän menemättä talolle sen vuoksi, kun täällä sattuu olemaan jotakin luutuamista, ehoh! Jos ei sovi siirtää ylitöitä ensi viikkoon, niin hankkikoot uuden miehen. — Vai haluatko sinä? Jos haluat ne minun ylityöni ja rahat niistä, niin pidä hyvänäsi. Minä en kyllä kerkiä nyt.»
Siunaa ja varjele! vilahti Sinkon ajatuksissa. Hän itse oli jo usean viikon ajan huhkinut kuin hullu puoliyöhön eikä ollut tullut edes ajatelleeksi ylityöpalkkoja. Mitenkäs hän niitä, sillä hän oli ensimmäistä kertaa elämässään tuntipalkkalaisena ja tätä ennen oli saanut tehdä kaiken silloin, kun teetettiin ja vaadittiin, eikä joka askelesta otettu lisäpalkkaa. Voi helkkarin hullu! manaili hän omaa tyhmyyttään. — Ja toiseksi, mitä Karioon tuli: mies oli koko syksyn murissut tulojensa pienuutta ja vaatimalla vaatinut ylitöitä. Ja nyt, kun niitä tarjottiin, ei hänellä ollut aikaa aatteen vuoksi. Läheistä sukua Honkaselle, arveli Sinkko.
Sinä iltana myöhään kohoilivat Sinkon laatikot entistä kevyempinä, sillä häntä kiukutti. Tähän asti hän oli melkein salannut omat iltatyönsä kuin heikkoutensa merkkinä, mutta tästä illasta lähtien saisi Sektor laskea pöytään selvän ja kirkkaan rahan, ja hän puhuisi asiasta Kansaselle heti huomisaamuna.
Hänen rysäytellessään laatikoltaan ja kiroillessaan vääntyi raskas makasiinin ovi auki, Sinkko kuuli takaansa kolinaa ja näki nuoren Upisen heilauttelevan keppiään huulet vielä supussa katkenneen vihellyksen jälkeen.
»Kuulkaa, Sinkko! Mitä te täällä teette?»
»Päivisin en ehdi siivota, kun aika menee parempaan. Sen vuoksi hoidan järjestelytyöt iltaisin. Muutoin täällä olisi sekaisin kuin romukaupassa.»
»No mutta kuka teille on antanut luvan?»
»Ei kukaan. Kai minulla on sen verran tajua itsellänikin.»
»Te valehtelette!»
»Mitä? Eikö täällä saa pitää omia paikkojaan kunnossa?»
»Ei, hyvä mies, nyt te ette ole oikeilla jäljillä», ohjaili konttoripäällikkö ja tuli Sinkon eteen. »Mitä pirua te oikein meinaatte: omin lupinne asutte täällä silloin, kun haluatte. Ei kukaan ole antanut teille lupaa ylitöihin, mutta teette kuitenkin, ei kukaan kontrolloi teidän tuntimääräänne. Eikä tiedä, vaikka — vaikka... Täytyyhän täällä olla jokin järjestys...!»
»Sitä järjestystähän minä tässä juuri hoitelen.»
Nyt konttoripäällikön ääni kohosi jo kimeäksi:
»Ja sitten te omin päin piirtelette palkkalistaan työtunteja miten paljon hyvänsä, ja liike maksaa ne täydestä.»
»Minä en ole pyytänyt teiltä näistä töistäni vielä yhtään killinkiä, mutta tästä illasta lähtien pyydän, se on varma. Minun on käsketty pitää tämä laitos järjestyksessä, ja minä myös pidän, se on myöskin varma.»
»Ei ole, hyvä herra», ärsytteli virkaintoinen Upinen. »Mistä te olette saanut avaimet tänne iltaisin?»
»Vahtimestarilta tietysti.»
Toisessa Upisen kädessä heilui kävelykeppi ja toisessa keltaiset hansikkaat. Vaikka olikin pahalla tuulella, koetti Sinkko hymyillä tuon miehen surkeudelle. Hän näytti olevan kuin tanssiaisiin lähdössä tai sieltä tulossa, ja Sinkon mieli teki ottaa jauhoinen säkki ja humauttaa sen valkeat pölyt ympäri nuorukaisen korvia ja knallia. Silloin Upinen kääntyi ja ovella mutisi kuin itsekseen:
»Vaikka puolet koko talon varastoista siirtyisivät yöllä maantielle, niin kukaan ei tietäisi mitään.»
»Tarkoitatteko, että minä kuljen illat täällä rosvoilemassa? Jos pelkäätte sitä, niin pankaa poliisi seisomaan siihen ovelle — tai seisokaa itse...»
»Suu kiinni ja pian. Minulla ei ole aikaa nyt poliisikuulusteluihin. Pankaa ovi kiinni ja lähtekää heti! Aamulla jatketaan keskustelua konttorissa.»
Hän seisoi vihellellen oven pielessä niin kauan kuin Sinkko sammutti valon, nosti kalterin paikoilleen ja väänsi molemmat lukot kiinni. Sitten Upinen otti avaimet Sinkon kädestä ja meni sisään, ja Sinkko itse lähti hattu kädessä ja otsaansa pyyhkien portista kadulle.
5.
Seuraavana aamuna ei Sektorin konttoripäällikkö vihellellyt, vaan istui nolona pöydällä ja huojutteli vartaloaan edestakaisin sivulle ja toiselle kuin vanha mummo.
Sinkko oli nukkunut huonosti, herännyt aamulla jo hyvin aikaisin ja levottomuudessaan oli kirjoittanut kotiin kuin siten haihduttaakseen hermostumistaan, mainitsematta tietysti sanaakaan mistään vastoinkäymisistä ja riidoista. Hyvin levottomana hän meni työhönsä eikä voinut aloittaa mitään kunnollista, vaan kulutti aikansa odottaen.
Koko aamussa oli muuten merkillistä myöhäissyksyn kuulakkuutta aivan kuin hämärä olisi haihtunut sumun mukana tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti ja ihmiset olisivat nousseet ennen aikojaan. Vanhemmat ihmiset ennustelivat pakkasten tulevan hyvin pian, ja kirkkaus ja kuulakkuus sai ehkä jonkun hajamielisen erehtymään viikonpäivistä ja elämään jo lauantaitunnelmassa. Se oli jonkinlaista juhlan aattotunnelmaa, jota ei suinkaan välttämättä seuraa mikään juhla. Mutta se sai pakostakin menemään työhön hiukkasen aikaisemmin kuin ennen ja ihmettelemään toisten viipymistä, vaikka hekin kaikki tulivat ajoissa. Eikähän tällaisina aamuina kukaan myöhästynytkään.
Jotkut huomasivat kakkarankuvan kitisevän tangossaan ja ihmettelivät sitä, mutta ei ainakaan varastoilla huomannut vielä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ovet siellä olivat jo auki niinkuin tavallisesti. Pari hevosta oli kiinni puomissaan ja edessä iso heinätukko pureskeltavana. Auto peruutui juuri tallista, ja yksinäinen koira nuuhkieli maalaisten ajoneuvoja aavistellen ja arvioiden torille tuodun lihan tuoreutta.
Mutta liikkeen puolella ei tunnelma ollut ennallaan. Tosin ostajat eivät vielä häirinneet muualla kuin ruokatavaraosastolla, jossa muutamat isojen perheiden äidit olivat huolehtimassa aamiaispatansa sisällyksestä ja ahtoivat kassinsa täyteen ravintoa perheelleen.
Mutta oman väen keskeinen kanssakäyminen oli vilkasta. Ensiksi lensi kangasosaston neiti Virkkonen ystävänsä luokse ruokatavaraosastolle ja levitti siellä uutistaan. Sieltä se kulki edelleen, ja pian koko talossa kuiskailtiin puolelta toiselle:
»Ajatelkaa, Heinsalmi on sanonut itsensä irti!»
»Voi jestas! Mitä varten?»
Ja jokainen utelias sai kuulla koko tarinan alusta loppuun, kun neiti Virkkonen kertoi sen märehtivälle kassalle:
»Eilen illalla liikkeen sulkemisen jälkeen täällä oli ollut aikamoinen sota ja meteli. Kangasosaston nimittäin piti illalla laittaa uusi näyteikkuna kuntoon, mutta Heinsalmi oli kieltäytynyt. Konttoripäällikkö Upinen oli vaatinut, että se oli saatava kuntoon heti, eikä ottanut huomioon Heinsalmen kauniita pyyntöjä, että saisi laittaa sen vasta tänä aamuna aikaisin. Siihen kuluu koko ilta, ja minulla on valitettavasti muita menoja», oli Heinsalmi sanonut kiltisti. Sitten he olivat suuttuneet ja alkaneet huutaa. Toimitusjohtaja Koivumaa oli vielä ylhäällä huoneessaan, ja Upinen oli hakenut hänet avukseen, kun ei ollut itse voinut mitään Heinsalmelle. Joku sivullinen oli ehtinyt kiskoa jo Kansasenkin paikalle, kun oli pelännyt ilmitappelua.
No niin, toimitusjohtaja tuli ja alkoi tenttiä kinastelun syytä. Upinen vain selitteli, että Heinsalmi ei totellut selviä määräyksiä, vaan mutisi vastaan ja kieltäytyi työstä.
Mistä hiivatin työstä? tiukkasi toimitusjohtaja ja pyöritti metrimittaa Upisen ja Heinsalmen kasvojen edessä, niin että hurisi, ja tukka heilui tuulessa kummallakin. Ja viimein hän sai selville niin paljon, että Heinsalmi ei suostunut iltatöihin juuri nyt, vaan koska hyvänsä myöhemmin.
Ja mistä syystä?
»Siitä syystä», selitti Heinsalmi, »että teatterin ensi-ilta on tänään. Minä olen varannut piletin itselleni ja daamilleni enkä voi sitä peruuttaa mitenkään, kun en tiennyt järjestää aikaisemmin. Minä toivon, että toimitusjohtaja ymmärtää tämän näyteikkunan riidan syyn, ja sanonkin sen niin suoraan kuin osaan — hän viittasi sormellaan Upiseen — koko sota johtuu nyt siitä, että myöskin konttoripäällikkö on ostanut samoin piletin daamilleen...»
»Ja mitä tekemistä sillä on Sektorin näyteikkunain kanssa!» huusi toimitusjohtaja.
»Se, että tuo daami on sama molemmilla», kumarsi Heinsalmi ja hymyili voitonriemuisena.
Silloin toimitusjohtaja heläytti metrimitalla pöydän lasin halki ja huusi yhtaikaa ja vuorotellen kumpaisellekin. Upinen seisoi nolona sivussa eikä osannut sanoa eikä tehdä muuta kuin pureskella kynsiään neuvottomana. Heinsalmenkin hymy haihtui, mutta sitten hän jäi kuitenkin jotenkin tilanteen herraksi ja sanoi kylmästi toimitusjohtajalle:
»Minä toivon, että Sektorin johto ei kiinnittäisi huomiotaan minun yksityisiin harrasteluihini niin paljon kuin tänään...»
Mutta kun toimitusjohtaja huusi yhä — ei enempää toiselle kuin toisellekaan — suuttui Heinsalmikin viimein lopullisesti ja sanoi itsensä irti. Niin se sota loppui.
Neiti Virkkonen hehkui innosta kuvatessaan tätä tapausta yhä uudelleen ja uusille kuulijoille. Tieto Heinsalmen irtisanomisesta kulki kuin ristiveto kautta talon. Mutta asia vaikeni myöhemmin lopullisesti, kun joku eilen teatterissa ollut tiesi kertoa lisää:
»Hitto vieköön! Jo on eri poika... Tiedättekö: Heinsalmi oli eilen teatterissa toimitusjohtajan sisaren kanssa!»
Kaikilla oli hauskaa ja varsinkin jokainen nuorempi iloitsi kaikessa salassa ja teki omia johtopäätöksiään: 'Minä olen täällä yksi kaikkein nuorimpia. Nyt, kun Heinsalmi lähtee, ei ole enää pelkoa, että minut sanottaisiin irti. Nyt minuakin jo tarvitaan!'
Alakerrassa oltiin iloisia ja uteliaita, mitä seuraavalla hetkellä tapahtuisi, sillä jotakin piti kyllä tuleman. Ei kukaan tiennyt, mitä toimitusjohtaja ja Upinen olivat eilen keskustelleet ylhäällä ja jatkaneet vielä tänä aamuna, mutta ukkosta oli ilmassa, se oli varma. Sitten kuului konttoripäällikkö Upinen ilmoittavan Kinnerjoen myymälään, että hän tulisi sinne joksikin aikaa Ja Kansanen antoi määräyksiä, että samalla kuin Upinen lähtisi Kinnerjoelle, oli sinne vietävä iso lasti tavaraa ja auto sai luvan laittautua heti valmiiksi.
»Ei suinkaan Upinen mene ikuisiksi ajoiksi pois?» kyseltiin alhaalla kuiskaten. »Kukas meillä täällä sitten viheltelee?»
Päivä kului, ja kaksi oli, jotka eivät oikeastaan värvänneet itseään laisinkaan koko asialla: toimitusjohtaja ja Kansanen. Mutta sitten sattui toimitusjohtaja sen muistamaankin muun lomassa ja pyyhkäisi poskeaan toisten kuullen ääneen ajatellen:
»Jaa, tosiaan! Nythän onkin juuri alkamassa paras myyntiaika. Mistäs me nyt sieppaamille miehen kangasosastolle Heinsalmen tilalle?»
Asia jäi silleen eikä kenelläkään ollut mitään sanomista, kun se ei kenellekään kuulunutkaan. Mutta sitten valmistui suuri joukko allekirjoitettavaa, ja neiti Selja meni toimitusjohtajan huoneeseen käsissään korkea kasa valmiita kirjeitä ja vekseleitä. Heillä oli siellä pitkä keskustelu toimitusjohtajan kanssa, ja neiti Selja oli hyväntuulinen ja toimekas koko päivän. Mutta mitään ei kuulunut, sen sijaan astui esille aivan toinen kysymys, ja toimitusjohtaja kutsui luokseen Kansasen:
»Entäs se Sinkon asia? Käskekää hänet heti tänne, niin otetaan selvä, mitä se mies on varastossa puuhannut.»
Sinkko oli ollut koko päivän hermostunut ja odotellut kutsua. Sitä mukaa kuin päivä oli mennyt, oli hän yhä enemmän alkanut uskoa siihen, että hänen tarinansa Sektorissa voisi päättyä tuohon mitättömään asiaan, ja hän saisi sanoa hyvästit työlle. Mutta olisiko se mahdollista? — Miks'ei... Olihan Upisella kai sen verran sanottavaa talossa, että saisi heitetyksi muutaman vähäisen varastomiehen tiepuoleen, jos tahtoisi. Hän oli tullut suutuksissaan sanoneeksi aika ärsyttävästi Upiselle, olisihan hänkin voinut selittää asian rauhallisesti ja härnäämättä, kun edessä kerran seisoi esimies ja hänenkin jokapäiväisen leipänsä leipoja. Jos Upinen hiukankin värittäisi asiaa konttorissa, niin hänellä ei olisi kai isojakaan toivoja saada olla paikoillaan. Mitäpäs nuo tuolla hänestä välittivät, eihän tämä tietysti ollut hyväntekeväisyyslaitos! — Joutuisiko hän siis sen nuoren miehen syömänä maantielle? Ehkä, olivathan kaikki toivoneet sitä pysyäkseen itse paremmin kiinni työssä. Ja nyt ne kuiskailijat ja murjottelijat tulisivat tyytyväisiksi, kun yksi vihollinen — toinen ihminen — olisi laskuista poissa!
Sinkko oli odotellut kutsua eikä siis säikähtänyt, kun Kansanen ilmestyi varaston ovelle ja sanoi ääni merkillisen kylmänä ja kalseana:
»Mitä sinä olet täällä varastossa keittänyt kokoon? Mene heti toimitusjohtajan luo ja selitä touhuamisesi!»
He katsoivat toisiaan silmiin, eikä Sinkko voinut hänestä lukea mitään muuta kuin totisen käskyn, ei moitetta eikä hituistakaan toivoa. Sitten Sinkko pudisteli pölyjä vaatteistaan ja virkahti kuin itsekseen:
»Saakelinko selityksiä tässä...! Kumma talo, kun ei saa ilmaiseksikaan nurkkia nuolla.»
Mutta kun hän meni Kansasen ohi, pysäytti tämä hänet kyynärpäästä ja sanoi totisena:
»Aarno, sano nuo samat sanat tuolla ylhäällä, mutta pysy rauhallisena äläkä hermostu. Yksi mies siellä jo pilasi asiansa. No niin, asiallisesti ja arastelematta, se on paras.»
Kun Sinkko meni allapäin pihan poikki ja kuvitteli joutuvansa jonkinlaiseen toimitusjohtajan ja Upisen ristikuulusteluun ja saavansa kuulla samaa kuin eilen illallakin, aikoi hän joka tapauksessa pysyä nöyristelemättä pää pystyssä. Mutta mennessään hän ei nähnyt, miten Kansanen kääntyi ja koko ajan seurasi häntä katseellaan kuin peläten pahaa Sinkon puolesta.
Hetkistä myöhemmin Sinkko seisoi toimitusjohtajan pöydän takana kahden kesken huoneessa ja vastaili tiheään kysymyssarjaan: Millainen järjestys teidän varastossanne on? Vastaavatko paperit ja itse varasto toisiaan? Onko siellä käynyt muita vieraita ihmisiä? Tiedättekö, mitä seuraa, jos luettelot ja tavarat eivät lyö yhteen?
»Parhainta on panna toimeen tarkastus heti tuoreeltaan, niin silloin sen näkee», vastasi Sinkko.
»Mikä teidät ajoi ylitöihin?»
»Päivän lyhyys.»
»Kuka on tarkastanut ylityötunnit? Miks'ette ole puhunut niistä sanaakaan Kansaselle?»
»Ei kukaan ole tarkastanut. Minun palkkalistallani ei ole yhtään minuuttia ylitöitä.»
»Vai ei ole? Miks'ei ole? — Täällä on epäilty, että olette itse sepitellyt lisätunteja palkkalistaan.»
»Tuo on myös sepiteltyä. Minä en ole suorastaan hoksannutkaan ylityöpalkkoja. Olen elämäni ensimmäistä kertaa tuntityöläisenä enkä ole tiennyt kaikista palkkasääntöjen pikkupykälistä. Sen vuoksi en ole ymmärtänyt vaatia työstäni palkkaa, sillä tähän asti olen... Mutta tästä lähtien pidän varani enkä ilmaiseksi sulje edes varaston ovea, jos se on sekunninkaan auki työajan jälkeen.»
»Ja te voitte siis vakuuttaa, että öinen liikkuminen varastossa ei ole aiheuttanut — kuinka nyt sanoisin...»
»Varastelua», auttoi Sinkko. »Siitähän minua jo syytti konttoripäällikkö viime yönä. Mutta minä sanon samaa kuin äsken: on parasta panna toimeen tarkastus heti.»
Tuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana kuului vain toimitusjohtajan kynän naksutus pöydän reunaa vasten, kun tämä tarkasteli Sinkkoa ja katsoi ytimiä myöten. — Asiallisen kylmä ja kuiva herra, ehti Sinkko ajatella. Sitten soi puhelin, toimitusjohtaja keskusteli rauhallisesti jonnekin ulkolinjalle ja Sinkko seisoi päätään kääntämättä pöydän takana. Loppusoiton jälkeen kysyi toimitusjohtaja häneltä kuivasti, katsoen nyt ikkunasta ulos:
»Oletteko ollut koskaan myyjänä?»
»Kyllä, puoli vuotta sekatavara-alalla — tilapäisesti, ja kolme kuukautta tilapäisesti...»
»Miksi aina vain tilapäisesti?» keskeytti toimitusjohtaja.
»Kuka nykyään voisi olla vakinainen missään.»
Toimitusjohtajan kasvojen yli kulki nopeasti ohut hymy ja tänä pienenä hetkenä Sinkko ehti aavistaa jonkin oudon käänteen asioille. Mutta hän ei ehtinyt tutkia tilannetta sen syvemmin ennen kuin toimitusjohtaja kysäisi uudestaan pyyhkäisten takaraivonsa ohutta tukkaa:
»Tunnetteko yhtään kangasalaa?»
»Kyllä hiukan. Olen ollut suuren kutomon konttorissa — tilapäisesti. Siinä tutustuin jonkin verran. Ja sekatavara-alalla saman verran lisää.»
Toimitusjohtaja Koivumaa heittäytyi tuolissaan selkäkenoon ja naputteli kynällään pöydän kulmaan:
»Hyvä on sitten. Viikon kuluttua muutatte myyjäksi kangasosastolle — tilapäisesti. Palkka alussa entinen, mutta ylennetään — jos katsotaan tarpeelliseksi.» — Sitten hän katsoi silmiin ja nyökkäsi päätään: »Hyvä on. Ei muuta.»
Asia oli lukossa ja siihen oli turha toivoa muutoksia, koskapa toimitusjohtaja oli jo ehtinyt vetää rintataskustaan täytekynän ja piirteli nimiään pöydälle kasattuihin, valmiiksi kirjoitettuihin kirjeihin sinisen leiman alle. Mutta Sinkko rykäisi vielä varmana:
»Mutta entä pääasia: minun sotkujeni tarkastaminen varastossa?»
»Hoidetaan täältä — jos katsotaan tarpeelliseksi.»
Hyvä mieli sai Sinkon tarpeettoman puheliaaksi ja avuliaaksi, eikä hän malttanut vielä ovellakaan olla kääntymättä ja kysymättä auliin innokkaana:
»Anteeksi vielä, mutta kenelle minä luovutan varaston lähtiessäni, sillä ei ole muita kuin Kario...?»
»Hoidetaan täältä», kuului yhtä kuiva vastaus kuin ennenkin samalla kuin käsi nosti puhelimen kuulotorven.
Viimeinkin ymmärsi Sinkko painaa oven kiinni, sai konttorin halki kulkiessaan avonaisen katseen neiti Seljalta ja olisi kai saanut jonkin sanankin, mutta ehti kolme porrasta kerrallaan harppailla alas ja sen tien kadota pihaan laatikoittansa sekaan. Ja siellä hänen ovellaan seisoi yhä Kansanen näennäisesti rauhallisena, mutta salaisesti uteliaana ja levottomana niinkuin asia olisi hiponut hyvin läheltä häntä itseäänkin. Sinkko koetti järjestellä kasvonsa mahdollisimman totiseksi eikä tahallaan ehättänyt selittelemään asiaa ennen kuin Kansanen kuivasti kysäisi: »Noh?»
»Mitä noh?» kysyi Sinkko kuin ymmärtämättä.
»Mitä sinulle sanottiin?»
Sinkko pysähtyi, kaivoi hyvin hitaasti avaimen taskustaan, väänsi kasvot totisina lukon auki ja heläytti kalterin kolahtaen irti:
»Sanottiinko? — Sitä vain, että tämä poika saa lähteä tästä!»
»Älä valehtele!» tiuskaisi Kansanen, mutta kasvoista huomasi, että hän uskoi ja pelkäsi.
»Joo-joo! Viikon perästä en enää näitä kaltereita aukolle!»
»Haist'!» huusi toinen puoleksi epäröiden, puoleksi vielä torjuen huonoja uutisia ja molemmin käsin tarttui Sinkon overallin olkapäihin puristaen kuin pihdeillä. Ja Sinkko astui kynnykselle, kääntyi ja hymyili:
»Saan kuulemma kävellä tästä pihan poikki tuonne parempien ihmisten puolelle — muuttua työmiehestä puotirotaksi ja tuntipalkkalaisesta kauluskeikariksi. Tilapäisesti...»
»Älä helkkarissa... Mitä se sanoi?» ilahtui Kansanen ja nauroi ääneen. »Kuule, minä olin siitä ihan varma koko ajan. Mahdotontahan oli muuta ajatellakaan, se hän oli selvä. — Siis Heinsalmen tilalle?»
»Niin. Tähän asti olen ollut vain köyhä mies. Nyt ehkä muiden silmissä olen sivistynyt köyhä mies. Eikö siinä ole vähän jumalaton ero, hahhah!» — ja Sinkko hieroi käsiään kuin miljoonakaupan tehnyt, veti suunsa imelään hymyyn ja kumarsi Kansaselle kuin olisi pessyt tämän rutiköyhäksi: »Ja saisiko olla viejä jotakin muuta.» Mutta loppunut odotus ja ratkennut jännitys eivät saaneet häntäkään enää pelkästä hyvästätuulesta pysymään paikoillaan, vaan hän sylkäisi kouraansa, silmät ilosta villinä loistaen karkasi kiinni Kansasen kaulukseen, kuristi tätä rinnuksista ja painoi laatikon päälle istumaan:
»Ja tämä kaikki on varmasti sinun syytäsi, koko tämä rikkauden runsaus! Odotahan joskus, niin saat selkääsi!» — Ja sitten irti päästäen hän murisi tyytyväisenä: »En minä siitä hypi, että tuonne pihan toiselle puolelle juoksutetaan, vaan sitä, että elämä Sektorissa ei näy jatkuvan ilman minua! — Täältä varastosta on näes niin lyhyt tie portista kadulle... Ymmärrätkö?»
Kansanen näkyi ymmärtävän, ja se riitti. Hän aikoi sanoa vielä jotakin sovinnaista, mutta kääntyikin ja oli heti Karion kimpussa unohtuneista asioista. No niin, mitäpäs tässä tunteilemaan, aikamiehet ilosta halailemaan ja lörpöttelemään. Ja Sinkko muisti, että täällä kaikkialla ympärillä ja koko maailmassa oli sellainen kastijako, joka esti vanhan ystävän puhumasta yhtään sanaa edes huolistaan tai iloistaan toiselle. Kansanen ei ollut hänelle sitä varten. Jos jotakin oli, niin hänen olisi puhuttava kaikki ainoastaan Ellille — eikä kaikkia hänellekään.
Tätäkö koko yön valvominen ja aamutunnelman kummallisuus oli tietänytkin! Jokohan hän oli pistänyt kiinni Ellin kirjeen, niin ettei siinä enää voinut mainita viimeistä uutista? Ja mitä nuo ryppynaamaiset myyjät tuolla toisella puolella tulisivat sanomaan, kun tämä ihmispeto tulisi yhä lähemmäksi heitä ja yhä vaarallisemman näköisenä? — Noh, koettakoot puolestaan hekin, täällä elämässähän vallitsee kultainen vapaa kilvoittelu leivästä ja leivättömyydestä. Sillä, jolla sitä vielä on, on kaikki, mutta sillä, jolla ei ole sitä, ei ole enää mitään muutakaan.
»Ja minulla sitä nyt on ja pysyy! Toista kertaa en mene ryvetettäväksi. Ja minä tuhlaan nyt uuden postimerkin ja kirjoitan kotiin heti!»
Sektorissa ei tiedetty tämän päivän osuudesta Sinkon tapahtumiin vielä mitään, mutta vireillä piti jokaista Heinsalmen juttu. Vanhemmat ottivat sen kyllä vain leikin kannalta eivätkä rasittaneet päätään. Myöskin nuoremmat hymyilivät, sillä se antoi heille toivoa, ja jokunen taisi jo tehdä laskelmia vakinaisesta paikasta, suuremmasta palkasta, uudesta leningistä tai uudesta asunnosta entisen kolmen-hengen boksin asemesta. Ja eroavaa Heinsalmea pyrittiin hellimään niin usein kuin oli tilaisuutta, kahvitunnilla häntä palveltiin, yksi kantoi eteen kaiken valmiina, ja toinen istui vierellä ja kehräsi. Ja jokaisella oli myötätuntoa häntä varten: Mitä hän aikoi nyt tehdä? Missä hänellä oli uusi paikka? Viitsisikö hän enää ollenkaan jäädä Reivinkiin? Joko viimeinkin muuttaisi Helsinkiin osastonjohtajaksi parempaan liikkeeseen? Oliko hänellä paljon säästöjä, aikoiko hän naimisiin jo jouluksi ja miten paljon makuuhuoneen kalusto nykyään maksoi? — Ja mies parka jolla ei ollut aavistustakaan mistään, ei aikomuksia eikä tarkkoja suunnitelmia, vastaili hymyillen ja särki heidän suuret kuvitelmansa:
»Ei yhtään mitään tietoa Reivingissä enempää kuin Helsingissäkään. Ja varallisuus: kolme pukua, kapsäkillinen kauluksia, toinen samanlainen muuta tavaraa ja pari kolme flammaa, joista yksi rakkaampi kuin muut. — Mitä vielä tahdotte tietää?»
»Aijaaiih, miten jännittävää!»
Kaikkein innokkaimpina osoittivat hänelle suosiotaan iankaikkinen makkaranmittaaja, neiti Heikkinen, ja hänen oman osastonsa tilapäinen apulainen, neiti Virkkonen. Toinen heistä oli ehkä kaksikymmenvuotias, mutta neiti Virkkonen ei vielä varmastikaan kahdeksaatoista. Toinen taivutti päätään niin, että hänen tukkansa siveli Heinsalmen poskea, ja toinen nojasi Heinsalmen polveen niin, että hänen rintansa pyöreys tuntui Heinsalmen olkavartta vasten. Ja sillä aikaa, kun toinen oli hetkisen poissa, sai neiti Virkkonen kuiskatuksi Heinsalmelle kahden kesken:
»Mihin ikinä joudutkin: jos sinulla on vähäisenkin sananvaltaa, niin muista järjestää myöskin minut johonkin. Sinähän tiedät hyvin, että minä en ole huonompi kuin muutkaan.»
Ja ystävyyttä jatkui. Jos Heinsalmi olisi sinä hetkenä vannonut, että hän ei enää koskaan pyri Sektoriin takaisin ja että hän pitää heidät kummankin mielessään aina olisi nuorten naisten kiitollisuus ollut anteliainta ja kaikkein rajattominta, ja he olisivat pelkän tulevaisuutensa vuoksi olleet valmiit lahjomaan Heinsalmen sillä tavoin kuin vain nuori ja tähän asti kokematon kaunis nainen pystyy lahjomaan.
Kansanen seisoi ikkunan ääressä yksitotisena ja vakavana katsellen ulos varastojen ylitse, naputellen hermostuneesti sormillaan ikkunanlautaan ja miettien itsekseen:
»Saarnataan kurjasta moraalista ja sen parantamisesta, mutta ei hitoistakaan vaivauduta poistamaan huonon moraalin syitä. Hyi helvetti! Vatkataan iankaikkisesti ajanhenkeä ja sen jumalattomuutta, mutta ollaan liian mukavia raivaamaan tieltä juuri se, joka puhaltaa tuota henkeä kaikkialle. Saarnatkaa ihmisyyttä ja julistakaa moraalia, mutta ottakaa itse lahjuksia vaivaisesta leipäpalasta... Työ ei merkitse enää muuta kuin kauppatavaraa, joka ostetaan, kuka milläkin. Ja nuo sen ostavat...»
Sitten hän pyörähti ympäri huoneeseen päin ja kiljaisi:
»Mitä te tirskutte täällä? Hävitkää työhönne!»
Tuli hiljaista ja hän jäi yksin. Hän tiesi olevansa vihattu, oli ollut sitä jo kauan, sillä hän oli yksinäinen ja kovettunut. Vai vielä piti ruveta hempeilemään ja valittamaan! Ei, sillä jos niin pitkälle mentiin, oltiin jo menossa suoraan ojaan. Mitä auttaisi, jos hän, Kansanen, alkaisi makeilla työlle ja työntekijöille. Olihan hänellä itsellään kaksitoistavuotias tytär... Pitäisikö tämänkin jo muutaman lyhyen vuoden kuluttua tinkiä asemaansa ja toimeentuloansa omalla nuoruudellaan? Hänellä oli heti viisitoistavuotias poika... Vielä kymmenisen vuotta lisää, niin pojan ehkä pitäisi repeillä kappaleiksi kranaattitulessa, tai jos poika säästyisi siltä niin hänen pitäisi ainakin nuoleskella esimiestensä varpaiden välit puhtaiksi saadakseen työtä. Ja kolmantena mahdollisuutena oli, että hän turhana, hyödyttömänä loisena imisi lainaverta sairaasta yhteiskuntaruumiista. Valitse siis, minkä mahdollisuuden pidät kunniallisimpana pojallesi. — Ja Kansanen oli siksi jyrkkä ja kylmä mies, että piti vain ensimmäistä mahdollisuutta ainoana kunniallisena. Niin se on, Heikki-poika, että vedä sitten ajoissa syaanivetyä tarpeeksi itseesi, niin sinulla on paljon helpompi, ja Liisa voi istua vaikka koulunpenkillä ja kirjoissa kiinni niin kauan, ettei joudu kosketuksiin elämän kanssa. Se on helpointa hänelle — ja sitä vartenhan tässä juuri ansaitaan!
Hän huokaisi ja mieli teki raivota ja särkeä jotakin, pyyhkäistä vaikka tuo pöytä tyhjäksi ja kuunnella kaiken kaunista kilinää. Mutta mitä se hyödyttäisi: häntä alettaisiin pitää vain hassuna, jonka päähän saattaisi pälkähtää kaikki hulluudet niin kuin Honkasen. Parempi olla näin vain naamari päällä, kasvot ilmeettöminä silloinkin, kun teki mieli kirota puoli taivasta repaleeksi.
Kansanen kääntyi, huomasi toimitusjohtajan seisovan takanaan, ja hänen äänensä oli asiallinen ja kylmä, kun hän ilmoitti toimitusjohtajalle:
»Äsken soittivat Kinnerjoelta. Kuorma-auto oli ajanut puroon.»
»Jahah.»
»... kuljettajan käsivarsi poikki ja Upisella jotakin vikaa päässä, kun on tajuttomana.»
»Jahah, sepä ikävää», virkahti toimitusjohtaja ja sytytti paperossin.
»Kolme säkkiä jauhoja ja kaksi laatikkoa sokeria on pilalla.»
»Mitä kummaa? Onko se totta! Jo nyt otti saakeli...» ihmetteli toimitusjohtaja ja katsoi kummissaan Kansaseen kuin epäillen.
»... ja autosta on etuakseli poikki.»
»Voi helvetin helvetti! Miten ne tollot ajavat! Särkevät auton! Jo pitää olla huolimattomia ihmisiä... Se auto on korjattava heti!»
»Korjausauto meni sitä jo hakemaan. Mutta mistäs siihen saadaan ajaja, kun entinen...?»
»Noh, niitä nyt saa miten paljon hyvänsä», virkahti toimitusjohtaja lyhyesti ja paukautti oven kiinni mennen yläkertaan.
Kansanen seisoi yksin ja hymyili. Tuo oli sentään oikeata elämää, tämä kaikki! Pankoot vielä siellä kadun puolella sen kakkaran heilumaan, pyörittäkööt sitä akselinsa ympäri kuin väkkärää! Silloin ei ainakaan tarvitse ajatella, vaan koko maailma on täynnä vauhtia ja virkeyttä! — Hän meni ylös hakemaan lähempiä määräyksiä, ja toimitusjohtaja muisti heti kysyä häneltä:
»Miten, oliko Upisellakin jotakin vikaa? Saivatko he lääkäriä?»
»Heidät on kai jo tuotu tänne sairaalaan.»
»Hyvä on. — Mutta sitä auton särkemistä minä en anna anteeksi näin kiireenä aikana. Uusi ja parempi ajaja on saatava siihen mennessä, kun autokin korjataan.»
»Minä etsin miehen. — Mutta mitenkäs, jos Upinen ei pian pääse työhön?»
Toimitusjohtaja ei virkkanut mitään, mietti hetkisen kulmat rypyssä ja näytti ajatuksissaan noituvan jotakin. Sitten hän nousi ja avasi oven konttoriin:
»Neiti Selja!»
Irene Selja seisoi kynnyksellä ja sulki oven takanaan.
»Ottakaa ja tarkastakaa Upisen pöytä ja selvittäkää kaikki sillä olevat paperit. Upinen ei itse tule työhön pitkään aikaan. Hän on särkenyt auton!»
Neiti Selja kumarsi ja meni.
6.
Vanha Hemming oli aikoinaan kirjoittanut paljon muun muassa siitä, miten ihmisen täytyy aina vastoinkäymisten tullessa pitää ryhtinsä entistä parempana, pää pystyssä ja lujin ja armottomin kourin tarttua tilanteeseen ja voittaa se. Ja myötätuulen tullessa hänen taas pitää pysyä nöyränä, tukahduttaa pieninkin itsekkyyden itu sisältään ja elämälle kiitollisena ottaa vastaan se hyvyys, jonka se kilvoituksen palkkana tarjoaa. — Mutta Sinkko oli tehnyt melkein päinvastoin: viime vuosinaan hän oli ollut kiroamaisillaan koko elämän helkkariin, oli väliin ollut synkkä ja toivoton, mutta nyt ensimmäisen pahanpäiväisen menestyksen tullen tunsi päänsä itsestään nousevan pystyyn, pystympään kuin pitkään aikaan, ja alkoi olla kaikin puolin tyytyväinen itseensä ja saavutuksiinsa.
Heinsalmi oli lähtenyt pois jo aikoja sitten ja Sinkko oli ollut harjoittelemassa milloin puoli päivää, milloin vähemmän, mutta ei ollut vielä ehtinyt muuttaa kokonaan uuteen toimeensa ennen kuin aivan joulun alla. Hän alkoi varmistua työssään, ja viimeisinä harjoittelupäivinään oli uskaltanut jo esittää monia toiveitaan ja mielipiteitäänkin ylöspäin toisten salaiseksi ihailuksi, uutta myöskin kaivelevaksi kateudeksi. Niinpä pari päivää sitten, kun lämmitys oli ollut huonoa ja jokainen oli saanut hytistä vilusta, oli pyydetty lisää lämpöä Mutta hetkistä myöhemmin oli tullutkin ylhäältä vastaus: »Liikkukaa vikkelämmin, niin tarkenette!» Tiesikö sitä Sinkko vai ei, mutta myöskin hän oli hetkistä myöhemmin lähettänyt sanansa takaisin ylhäälle: »Emme voi vaatia, että asiakkaat täällä hyppivät ostaessaan, sillä tämä ei ole tanssisali.» — Ja heti oli tullut lämmintä, ja Sinkko uskalsi hymyillä aivan yhtä välinpitämättömänä kuin Heinsalmi aikoinaan.
Nyt, kun vuoden loppu oli jo lähellä, oli toimitusjohtaja monen monta kertaa tehostanut myynnin kohottamista ja tuntui pitävän sitä tämän hetken tärkeimpänä kysymyksenä. Jokaisessa sektorilaisessa alkoi näkyä tuon määräyksen seurauksia, sillä hänen kaksi sanaansa: »Nouskoon myynti!» olivat vaikuttaneet tässä pienoismaailmassa melkein samaa kuin aikoinaan suuressa pimeydessä suurempi julistus: »Tulkoon valkeus!» Ja nuo sanat aiheuttivat senkin, että Sinkko muutti lopullisesti tälle puolelle ja jätti makasiininsa avaimet rautaosaston Mieskoselle.
Neiti Virkkonen oli Heinsalmen lähdettyä ollut melkein yksin ja olisikin hyvin mielellään tehnyt yksin kahden työn, vakinaisesta paikasta ottanut sitä ehkä lisääkin ja pelkästä kiitoksesta vaikkapa siivonnutkin. Hän oli väsynyt, mutta hänenkin piti tuntea edes jotakin varmaa jalkojensa alla nuoruudesta huolimatta. Hän valitteli huonovointisuuttaan, mutta Sinkko hyvin synkästi epäili hänen potevan myöskin aliravintoa. Mutta hänen asiansa ei ollut puhua siitä ainakaan vielä kenellekään.
Tänä ensimmäisenä päivänä uudessa työssään Sinkko oli paikalla hyvin aikaisin ja muisteli kaiken tavaran hintoja kuin ulkoläksyä. Siinä, missä muisti petti, piti silmätä hintalippuun ja työntää se kauniisti pakan sisälle takaisin. Kangaslaadut hylly toisensa jälkeen alkoivat tulla mieleen, ja hän taputteli kuin hyväillen hyllyllä olevien, hauskasti vinoon asetettujen pakkojen päitä. Ja oli sentään onni, ettei hänen tarvinnut kajota sellaisiin vähemmän hauskoihin asioihin kuin naisten silkkisukkiin, kombineeseihin ja pyjamiin, sillä ne olivat neiti Virkkosen alaa ja niiden levitteleminen ja paketoiminen olivat hänen osallaan. Eikä kai kukaan nainen niin hullu olisikaan, että tulisi vaatimaan häneltä niitä, sillä silloin hän kai punastelisi yhtä paljon kuin uusi apteekkioppilas, joka häpeilee tietyissä tapauksissa enemmän kuin ostaja itse.
Jo alusta lähtien heidän oli suorastaan pakko tulla neiti Virkkosen kanssa hyvin toimeen, ja sen seikan ymmärtäen he kymmentä minuuttia myöhemmin olivat pelkät Elsa ja Aarno. Ehkä neiti Virkkonen tiesi, että Sinkko ei vielä pitkään aikaan tulisi toimeen ilman häntä, ja sen vuoksi tunsi eräänlaista ylemmyyttä. Sinkko seisoi hiukan neuvottomana eikä tahtonut millään keksiä, mihin panisi kätensä. Hän oli odottanut suorastaan ryntäystä kadulta sisään, mutta sieltä ei näkynyt tulevan sieluakaan. Elsa Virkkonen vain nojasi pöytään kaulusaukko rehellisen avoimena ja pohti sitä, miten Heinsalmi oli aina ollut kiltti hänelle, oli käskenyt hänen mennä välillä lepäämäänkin, kun pitkä seisominen ja kiipeileminen väsytti. — Mutta Sinkko puolestaan arvaili, että Heinsalmi olisi juuri nyt hänen asemassaan sanonut tuolle tytölle isällisestä: »Kuules, Elsa, tuollainen asento ei ole sopiva. Nousepas pystympään!»
Puoli yhdeksän aikaan tuli neiti Selja konttorista ja jäi keskustelemaan Sinkon kanssa:
»Minun pitäisi vähitellen ostaa joululahjanikin, mutta en niitä vielä tiedä. Olet kai kuullut, että henkilökunta saa kymmenen prosentin alennuksen, mutta maksu kassaan. — Menetkö jouluksi kotiisi?»
»En; pitkä matka ja vähän aikaa.»
Hän ei sanonut Seljalle totuutta: säästän matkarahat sen vuoksi, että vaimoni pääsisi muuttamaan tänne pikemmin. Mutta Selja virkahti lämpöisesti:
»Vai et matkusta! Sepä ikävää. Rouvasikin varmasti odottaa.»
»Itsellesikö sinä ne joululahjat?» koetti Sinkko muuttaa puheenaihetta.
»Isälle ja sisarelle. Äitiähän minulla ei enää olekaan. Sen vuoksi näin huonosti kasvatettu...»
Sinkko tarjosi iltatakkia, mutta toinen torjui heti:
»Kuinkas se nyt sopisi! Vanha talonisäntä, joka ei ole tuollaista nähnyt teatterissakaan. Ukko parka häpeäisi silmät päästään tuo yllään.»
Mutta villaliivit oli toista, sellaiset paksut ja lämpöiset, joissa oli hauskat puiset napit. Mutta punaista ja sinistä niissä ei saanut olla edes helmassa.
»Ja anna sitten vielä nuo paksut kintaat. Muualta ostan vielä tupakkaa, kirjan ja partakoneen. Mutta entä sisarelleni?»
»Tässä laamapaita. — Muualta ostat vielä puuteria ja kirjan.»
Ei kelvannut, mutta sen sijaan miellyttivät siniset villahousut. Sinkko sai kaksi kertaa käydä vaihtamassa suuremman numeron, ennen kuin näytti tulevan sopivankokoiset, sillä niiden kuulemma piti olla neljänkymmenenkuuden. Viimein hän uskalsi kysyä arasti Irene Seljalta:
»Kuule, et kai sinä näitä vain itsellesi..?»
»Aarno, nyt sinä loukkaat! Sisareni on minua vanhempi, kymmenen vuotta vanhempi, kaksikymmentäviisi kiloa painavampi ja lisäksi neljän lapsen äiti. En kai minä nyt niin tyhmä ole, että sinulta itselleni näitä...»
Ja hän osti paljon muutakin, niin että Sinkko laskettuaan kaiken sai loppusummaksi yli seitsemänsataa markkaa. Hän repäisi ylpeästi lehden irti, ojensi sen kumartaen neiti Seljalle ja viittasi näkkileipäänsä purevaa kassarouvaa:
»Täällä on kassa — olkaa hyvä!»
»Mitä sinä sitten ostat kotiisi?» kysyi Irene Selja kujeellisen näköisenä. »Ei tarvitse sanoa, jos se on salaista.»
Sinkko jäi miettimään, sillä hän ei ollut ehtinyt lahjoja ajatellakaan, vaikka huomasi nyt, että niillä oli jo viimeinen kiire. Hän katseli kuin apua anoen pitkin hyllyjä ja mutisi itsekseen.
»Sinullahan on tytär, Aarno! Hänelle sinä ostat tuon kauniin nuken», suositteli Selja.
Hyllyn päällä istui suuri nukke, joka oli joskus hankittu näyteikkunaa varten ja riiputti nyt yllään jonkinlaista overallia taikka pyjamaa, jonka lahkeissakin oli joitakin kummallisia hyönteisten kuvia ja päässä pieni myssy. Sinkko otti sen alas ja etsi hintaa, mutta ohi sattui kulkemaan Kansanen:
»Myy pois se neiti Seljalle täältä kuljeskelemasta. Se on kallis, mutta saat antaa kolmellakymmenellä. — Neiti Virkkonen, tulkaa heti puhelimeen!»
Sinkko otti sen heti tyytyväisenä, sillä luuli tosiaan pikku Kaisan toivovan juuri tuota hoikkasääristä ja pitkää toveria. Kun hän aikoi kääriä sen pakettiin, otti neiti Selja sen pöydältä kainaloonsa ja virkahti mennessään:
»Peri minulta tänä iltana.»
Se riitti, hän ymmärsi eikä voinut muuta tehdäkään, sillä pari isäntää oli jo odottanut ja neiti Virkkonen viipyi puhelimessa. Toisesta hän selvisi nopeasti, mutta toinen valikoi kahdelle pojalleen sarkaa. Sinkko huokaisi pakkoja takaisin hyllylle nostaessaan, kääri sitten ison paketin ja myi vielä eräälle rouvalle kaulaliinan, kun Kansanen kutsui häntä varastoon ja neiti Virkkonen joutui viimeinkin takaisin.
Paria minuuttia myöhemmin, kun asiakkaita ei enää ollut ja neiti Virkkonen hyräili aikansa kuluksi, ilmestyi pöydän taakse toimitusjohtaja hajamielisen näköisenä ja miettiessään selaili Sinkon kirjaa. Mutta yhtäkkiä hän näytti virkistyvän, otti rintataskustaan kynän ja pyöräytti pienen yhteenlaskun käärepaperiin.
»Missä herra Sinkko on?» kysyi hän. »Tässä kirjassa on tuhatkolmesataa markkaa. — Näyttäkääs tänne kirjanne, neiti Virkkonen! Jaahah, yhteensä vain kolmekymmentäviisi markkaa.»
Kannat oli aina ennen katseltu ylhäällä konttorissa, jos satuttiin muistamaan tai oli aikaa. Mutta nyt herätti hämminkiä, kun toimitusjohtaja meni rautaosastolle ja sai päähänsä tarkastaa kaikkien kirjat paikan päällä. Hänelle ei näyttänyt nyt merkitsevän mikään muu mitään kuin jokaisen myynti tänä aamuna. Huhu hänen hommistaan kulki hänen edellään, niin että ruokatavaraosaston neiti Heikkinen ilmestyi ovelle ja rukoili kädet ristissä kaikkia armollisia sektorilaisia:
»Voi hyvät ihmiset! Tulkaa nyt ostamaan makkaraa!»
Mutta pian oli toimitusjohtaja siellä ja kaikkialla muuallakin. Ja kun hän viimein toisten helpotukseksi nousi portaita ylös konttoriin, löi kello vasta yhdeksän, siis liike oli ollut tunnin auki. Puoli henkilökuntaa hytisi huonoa onneaan ja toinen puoli oli hiljaisen tyytyväistä muutamien kirjaan piirreltyjen numeroiden takia. Neiti Heikkiselläkin oli nyt jo liikaakin työtä, ja kaiken lomassa hän ehti puida nyrkkiä ja kuiskata neiti Virkkoselle:
»Liian aikaisin iloittiin Heinsalmen lähtöä!»
Sinkko itse ei ymmärtänyt antaa asialle suurtakaan merkitystä, mutta sitä suuremman antoivat toiset. Ensiksikin toimitusjohtajan mielessä kypsyi päätös: »Kirjat on tarkastettava joka ilta ja minulle tuotava numerot.» — Se olisi keino, joka tekisi oman henkilökunnan vilkkaaksi ja ostajat köyhiksi. — Ja alhaalla taas alettiin Sinkkoa pelätä uutena harvinaisena kykynä, joka oli tullut näyttämään pikku ihmeitä ja tulisi olemaan jonkinlaisena mittapuuna kaikille muille. Ja siihen vielä liittyi huhukin: Sinkon takia oli nyt kaksi myyjää liikaa, ja nyt tarkastettaisiin, ketkä joutuisivat lähtemään — Oli selvää, että hänestä ei tämän hetken jälkeen pidettäisi sitäkään vähäistä kuin ennen, hänen syytään oli heräävä uusi kateus ja kiire ja kaikki. Ja seurauksena oli, että jos asiakas meni jollekin toiselle osastolle eikä juuri omalle, katseltiin häntä haikeana ja ajatuksissa mutistiin, miksi hänen piti ostaa juuri silliä eikä silkkihousuja taikka hevosenkenkiä eikä hedelmiä. Ja jos hän onneksi sattui tulemaankin juuri omalle osastolle, niin hän joutui ostamaan runsaasti yli sen, minkä oli oikeastaan aikonut.
Asia olisi kai muuten vähitellen rauennut ja unohtunut, jos toimitusjohtajakin olisi sen unohtanut. Mutta hän uusi vanhan temppunsa arvaamattoman pian ja herätti uuden kiireen. Sektorista tuli nyt kuin liberalistinen yhteiskunta, jossa oli vapaa kilpailu ja jokainen sai pitää huolen itsestään niin kuin parhaiten taisi. Jokaisen eri osaston kesken oltiin kateellisia, ja saman osaston henkilöt koettivat parhaansa mukaan pimittää toisen varjoonsa, ja loppujen lopuksi siitä ei ollut kenelläkään muulla syytä hieroa käsiään kuin toimitusjohtajalla. Viisaimmat keksivät pienen ja sukkelan lainaussysteemin siten, että he sopivina hetkinä saivat leivoskahvia taikka tupakkalaatikkoa vastaan omaan kirjaansa toisen numerot, sillä olihan myynti pakostakin epätasaista, kun toinen sai siinä ajassa myydyksi vain kilon ryynejä kuin toinen kokonaisen pukukankaan. Elsa Virkkosen ja Sinkon kesken tuli myöskin salainen sopimus, eikä neiti Virkkonen ollut enää laisinkaan huolissaan, vaikka ei saanutkaan menemään kuin metrin kanttinauhaa silloin, kun Sinkko kääri pakettiin palttoot ja patjakankaat. Niinä päivinä olisi kiltin Elsan kiitollisuus valunut vaikka yli reunojensa, jos Sinkko vain olisi päästänyt sen kuohumaan. Mutta hän oli tarpeeksi järkevä ymmärtääkseen, ettei hänellä ollut pienintäkään oikeutta käyttää hyväkseen nuoren tytön kiitollisuutta silloin, kun kysymyksessä on isämeidän rukouksen jokapäiväinen leipä. Olisihan neiti Virkkonen ollut silloin enemmän kuin säälittävä, mutta ei omasta syystään, vaan olosuhteiden viemänä, ja niin ollen ei muutama merkityksetön numero myyntikirjassa saanut vielä tehdä nuoresta tytöstä aikaihmistä.
Niinä päivinä Sinkko oppi tuntemaan itsensä jo jollakin tavalla varmaksi ja huolettomaksi. Hänen nimensä oli kerta kaikkiaan merkitty jo muistiin yläkerrassa ja antoi sen vuoksi aiheen pieneen voitonriemuiseen iloon. Raskaasta päivästä huolimatta hän liikkeen sulkemisen jälkeen laitteli hyllyt kuntoon huomisaamua varten, ja Elsa Virkkonen katseli hänen puuhiaan rasittuneena ja alakuloisena. Ja sitten, kun kaikki oli järjestyksessä ja hän tiesi pääsevänsä jo kotiin, huomasi hän myöskin polviensa vapisevan hervottomina koko päivän kiipeilemisestä ja seisomisesta. Silloin hän kuin juhliakseen ei tehnytkään tavallista matkaansa omaan ruokalaansa, vaan houkutteli neiti Virkkosen mukaansa »Lidoon» ruokalistan ja ruskean ja kylmän oluttuopin taakse. — Ja kotimatkalla Sinkko tunsi halua istua mukavasti ja laiskasti jonkun ihmisen hemmotellessa vieressä, huomasi Irene Seljan ikkunassa valon ja poikkesi hänen luokseen.
»Minä arvasin, että sinä tulet. Sen vuoksi on kahvikin jo valmista ja — mitä muuta sinä haluat?»
»Mistä arvasit?»
»Siitä nukesta tietysti!»
Vasta nyt Sinkko muisti pikku Kaisalle ostamansa nuken. Se istui Irenen kirjoituspöydällä lampun jalkaan nojaten. Hän itse istuutui nojatuoliin hyvin tyytyväisenä kaikkeen ja tunsi halua kertoa tästä päivästä, mutta ei ehtinyt vielä aloittaa, kun Irene Selja jo kysyi:
»Onko sinulla mitään valittamista enää?»
Hän katsoi tutkivasti Sinkkoon ja odotti vastausta.
»Kysele sitä nyt! Tämä on kai ensimmäinen päivä moneen vuoteen, kun uskallan päästää ajatukset irti ihan valtoimenaan. On paha, kun ihminen pääsee arkiintumaan niin, että säpsähtelee tyhjästäkin niin kuin vauhko ja hermostunut hevonen. Mutta toista oli Sektorissa tänään, kun...»
»... tulit huomaamaan, ettei ole mitään syytä enää säikähdellä. Minun mielestäni menestyminen täällä ajallisuudessa riippuu varsin pienistä seikoista», filosofoi Irene. »Monesti voi alku lähteä niin pienestä seikasta, ettei sitä itse edes tiedä. Ja kun on päässyt kohtalaiseen alkuun, silloin on saatava syntymään jokin sellainen tilanne, ettei itse ole enää olosuhteiden laahattavissa, vaan osaa juuri tarpeeksi laskelmoida ja hallita tilanteen edelleenkin.»
Sinkon mielessä vilahti pieni epäily, mistä johtui, että hänet siirrettiin kokonaan toiseen ja parempaan työhön silloin, kun hän meni hakemaan haukkumisia, ja mistä johtui, että tänään, ensimmäisenä päivänä uudessa työssä, sattui hyvä onni juuri hänen kohdalleen. Hänellä oli kuin langan pää jo näkyvillä, mutta ei ehtinyt sitä tavoittaa, kun se katosi taas.
»Mutta mistä sitten tietää aina etukäteen varustautua eri tilanteiden varalle? Minä luulisin, että kaikki on enemmän sattuman varassa», virkahti hän.
»Täytyy opetella juuri hiukkasen laskelmoimaan, rakas ystävä! Siinä koko viisaus.»
Sinkko etsi yhä kadonnutta langanpätkää, mutta sekoittui tuntiessaan kahden käden takaapäin kiertyvän ympärilleen ja naisen hiusten hipovan poskiaan. Hänen piti juuri kysyä neiti Seljalta, kuinka paljon tämä itse laskelmoi ja missä kaikissa asioissa, mutta unohti sen, tavoitti toista kiinni olkapäistä ja kallisti hänet poikittain polvilleen pään nojatessa hänen olkapäähänsä. Korvaansa hän kuuli Irene Seljan kuiskaavan kuumasti:
»Minäkin laskelmoin, että sinun on tultava tänään — ja sinä tulit!»
Tuntui kuin heitä olisi koko ajan odottanut suuri ja vaahtoava tunneryöppy, jota oli vaikea enää hallita sen tullessa. Se tulvahti taas niin voimakkaana, etteivät he voineet muuta kuin heittäytyä sen vietäväksi. Ja mikä kummallisinta, se oli jotakin aivan uutta ja kokematonta, ja he tunsivat olevansa kuin kaksi hyvin nuorta ihmistä ensimmäisessä syleilyssään. Irenen ruumis tuntui vapisevan hänen puristuksessaan — vai oliko se hänen oma kätensä, joka vapisi — ja huulet liikkuivat niin, että hän sanoittakin tiesi Irenen antautuvan ja kiihkeän kuiskauksen: »Ihanaa!»
Kului ajattomia hetkiä hiljaisessa huoneessa. Jonakin hetkenä, miten lie, oli suuri lamppu sammunut, ja nyt paloi vain hämärä jalkalampun valo. Koko talo oli yhtä hiljainen kuin tämä huonekin. Likööripullo pöydällä oli kuin ladattuna täyteen kiihkoa, molemmat lasit olivat vajaita, ja neste niiden sisällä eli ja liikkui lakkaamatta ylös ja alas lasinreunoja kuin pienet laineet. Miehen herkästi vavahteleva käsi kurottautui lasia kohti, ja nainen virkkoi hiljaa:
»Kaada minun suuhuni — tippa!»
Hän ojensi lasia, leposohvalla loikova nainen avasi huulensa raolleen, ja toinen kaatoi niiden rakoon muutamia verenvärisiä pisaroita, niin että niistä muutama jäi kiiltämään pyöreällä huulella kuin kastepisara. Sitten nainen hymyili onnellisena, tavoitti kädellään lähellä olevan nuken, sulki silmänsä ja puristi nuken kainaloonsa. Äiti ja lapsi... Mies tyhjensi oman lasinsa loppuun, aikoi suudella pisaran kostuttamia huulia, mutta katsoikin häntä kuin nukkuvaa ja hiipi hiljaa pois. Vielä ovenraosta hän kurkisti, näki nukkea puristavan käden, rinnan kohoilemisen ja kuuli syvän ja helpottavan huokauksen kuin autuudesta. Tuon onnellisen huokauksen ääni korvassaan hän painoi oven kiinni.
Aika oli ollut kateissa, ja Sinkko huomasi nyt myöhäisen pakkasillan ja tyhjät kadut. Tuntui tyhjältä ja yksinäiseltä kulkea täällä, mutta vielä yksinäisempää oli kylmässä kamarissa ullakolla. Hän haki alhaalta puita ja aikoi sytyttää ne. Samalla käsi tapasi takin ulkotaskua ja siihen tarttui avaamaton kirje. Tosiaankin! Hän oli saanut päivällä kirjeen Elliltä, mutta oli sen kiireessä työntänyt taskuunsa ja unohtanut sinne. Oikaisten ja silittäen rutistuneen kirjeen suoraksi hän pani sen pöydälle siksi, kun sai uuninsa syttymään, avasi kirjeen ja luki uunin leiskuvassa valossa:
'Ymmärrän varsin hyvin, ettei Sinun kannata kahden päivän takia lähteä näin pitkälle matkalle. On tosiaankin järkevämpää säästää se raha meidän muuttoomme. Kaisa vilustui eilen mäessä ja hänellä oli hiukan kuumettakin, mutta tänään se meni jo pois. Vaari korjasi Kaisan kelkan, jonka hevonen oli pihalla polkenut rikki. Kaisa toivoo joululahjaksi uutta päällystakkia, jossa on kauluksessa ja helmassa valkoista nahkaa. Vanha Molla katosi muutamia päiviä sitten — lie kai hukkunut jonnekin lumeen mäkeä laskiessa. Miten sopiva mahtaisi olla uusi nukke vanhan Mollan tilalle? Mitä arvelet, isi? Jospa sinä puhuisit siitä Mollasta pukille, niin minä järjestäisin sen takin. — Ja itsellesi tulee paketti aikanaan. Koeta, rakas isi, keksiä itsellesi hyvä joulunviettopaikka, ettei sinun tarvitse olla aivan yksin vieraassa kaupungissa! Meillähän täällä ei ole hätää, kun meillä on vaari ja eno ja kaksi tätiä.'
Ja sitten tuli vielä paljon muuta joulusta ja loppu.
Voi helkkari sentään! Että pitääkin tällä tavalla unohtua kaiken tylsyyden takia! — Hän tavaili kirjeen uudelleen lävitse — nyt lampunvalossa — ja kaivoi taskustaan kalenterin. Aivan niin, jos hän viimeistään huomenna ennen puoltapäivää panee paketin postiin, ehtii se vielä aatoksi perille, mutta muuten ei. Hän tapaili ja katseli ympärilleen kuin etsien jotakin, mutta muistikin sitten, että hän näki nuken — Kaisan nuken viimeksi Irene Seljan kainalossa leposohvalla.
Hän potkaisi ritisevän korituolin uunin eteen ja istuutui siihen miettimään. Oli tämäkin mukamas yhtä laskelmoimista ja kovinkin tärkeätä koko homma. Kaikki ihmiset pikkutärkeitä ja vielä aikoivat sitten kasvattaa hänetkin kaltaisekseen muka menestyksen tiellä. Viis' hän Irene Seljasta, olihan Irene kyllä älykäs ja ystävällinen nainen, mutta koko muu oli roskaa niin pitkälle kuin tätä Reivinkiä riittää laidasta toiseen... Häntä ei kasvatettaisi tässä typerässä hengessä, joka luuli olevansa jotakin ihmeellistä, vanhaa ja suurta, mutta joka oli vain joittenkin tämänpäiväisten fraasien ja niksien apinoimista — ja nekin oli tänne tuotu muualta.
Märät puut sihisivät ja kytivät vaivaisesti. Puoli ikkunaa oli jäässä, niin että vain yläosasta näki lävitse ulos. Alhaalta ei kuulunut mitään, oli siis myöhä jo. Vaivautuneena hän kaivoi taskustaan kellon vetääkseen: yli yhdentoista. Koko kaupunki oli niin hiljainen, ettei kuulunut edes autojen hurinaa eikä ajurien tiukujen kilinää niiden ajaessa asemalta kaupunkiin. Jostakin kuului vain koiran haukunta ja siihen vastasi ystävä toiselta puolen kaupunkia. Vai lienevätköhän olleet vihamiehiä, jotka päivällisen yhteenoton jälkeen nalkuttivat toisilleen huonoja unia ennen torkahtamista...
'Vaari korjasi Kaisan kelkan, jonka hevonen oli pihalla polkenut rikki.'
Hän näki nyt mielessään selvästi tytön pahastuneen ilmeen, kun kelkan toinen jalas on vääntynyt ja istuinlauta on poikki. Sitten tulee vaari ulos tuvasta hyvitellen ja suostutellen, haukkuu vielä Viiman huonoksi hevoseksi, kun ei tuon enemmän katso, mihin potkaisee Vaari nostaa toiselle käsivarrelleen tytön ja toiseen kelkan, ja he menevät sisään päivitellen yhä Viiman likinäköisyyttä. Ja kun vaari ehdottaa, että he ostaisivat yhdessä Kaisan kanssa Viimalle silmälasit joululahjaksi, ettei vasta tee vahinkoja, naurahtaa tytär jo kyyneltensä lomasta. Sisällä vaari takoo ja naulailee Kaisan kierrellessä ympäri ja katsellessa toimitusta joka puolelta tarkasti. Hetkisen kuluttua he ovat jälleen pihalla, tyttö kelkassa ja Vaari jukosta vetämässä. Sitten lapsi viimein kyllästyy, sieppaa jukon ja lähtee kelkkoineen juoksemaan saunarinteelle päin. Ukko seisoo keskellä pihaa, katsoo hänen jälkeensä ja naurahtaa itsekseen...
Sinkon ajatukset kiersivät häneen itseensä ja omiin tapahtumiin. Hän vain ei keksinyt syytä, miksi hän koko tämän päivän oli ollut loistavalla tuulella ja pursunut pientä elämänhalua. Ja nyt illalla, kun ei näyttänyt olevan mitään syytä alakuloisuuteen, hän tunsi itsensä kovin tyytymättömäksi koko päivään.
Nopeasti hän repi taskukirjastaan pari lehteä ja alkoi kirjoittaa vastausta Ellin kirjeeseen: 'Työ tuntuu hauskalta eikä se jaksa väsyttääkään, mutta kaikki ihmiset ovat ikäviä eikä niiden kanssa viihdy. Sektorissa ei ole ketään muuta kuin Kansanen, jonka kanssa voisi edes puhua, mutta hänkin on muuttunut niin sulkeutuneeksi ja sanattomaksi. Kaupunkilaisista ei kannata puhuakaan, he ovat suorastaan omituisia.' — Hän aikoi kirjoittaa vielä jotakin joulunsa vietosta, mutta kun ei tiennyt siitä mitään, ei ollut mitään sanottavaakaan. Jos aamulla olisi liikkeessä aikaa, voisi hän vielä lisätä joitakin asioita, jos sattuisi sellaisia muistamaan. Joka tapauksessa oli paketti saatava postiin aamiaistunnilla. — Ja sitten tulivat taas mieleen Ellin sanat: 'Koeta rakas isi, keksiä itsellesi hyvä joulunviettopaikka, ettei Sinun tarvitse olla aivan yksin vieraassa kaupungissa!' — Mihin hän siis menisi: Kansaselleko? Ei, jos ei kerran pyydettäisi. Irene Seljanko luo? Ei, sillä hänhän aikoi matkustaa pois. Karionko luo tuonne alas? — Hm, jos ei muutakaan paikkaa olisi, niin mikäpäs siinä... Mutta ehkä Sektorissa oli muitakin yhtä yksinäisiä kuin hän? Hehän voisivat kokoontua kaikki yhteen?
Vaikka hän aikoi aamulla vielä lisätä kirjeeseensä, sulki hän sen jo nyt hajamielisenä. Häntä väsytti, mutta uuni oli palanut vasta puoleksi, niin että kestäisi vielä kauan, ennen kuin hän pääsisi sitä vartioimasta.
Ulkona oli pakkanen kai yhä kiihtymässä, koskapa kuului tänne asti, kun raatihuoneen kello keskikaupungilla löi kaksitoista.
7.
Aamulla toi asiapoika Sinkolle ison paketin, jonka nurkkaa auki revittyään hän näki nuken jalan. Siltä varalta, että Irene Selja olisi kirjoittanut sisään jotakin, joka ei saisi mennä paketin mukana, täytyi hänen kääriä auki koko paperikasa. Siellä ei sisällä ollut kuitenkaan mitään — siis äänetön kiitos vain lainasta. Seurasi uusi ja nopea kääriminen muiden käärimisten lomassa ja lyijykynällä Kaisan nimi päälle. Hän arvioi uudestaan ajan, postin nopeuden ja matkan kotoa postikonttoriin ja tuli yhä samaan tulokseen kuin eilenkin, että paketin oli lähdettävä tänään ennen puolta päivää.
Mutta mitä ihmettä hän panisi mukaan Ellille? Kerta kaikkiaan oli selvää, että korut olivat hulluutta ja kaikenlaiset tinakupit lapsellisuutta työttömyyden jälkeen. Siis jotakin käytännöllistä — mutta mitä? Ankaran touhun lomassa hän ehti laskea, että ruokalanlaskun, vuokran ja tupakkarahojen lisäksi hän voisi jotenkuten pulittaa parisataa markkaa tai hiukan yli. Siis melkoisen paljon enemmän kuin hän oli ensin luullut. Kai sentään piti Ellille olla jotakin kunnollista juuri sen vuoksi, kun edelliset joulut olivat olleet niukkoja. Tuossa nyt olivat ne samat villatavarat, jotka hän oli eilen myynyt Irene Seljalle... Mutta ei sittenkään niitä, vaan jotakin juhlallisempaa! Parhainta oli hiljaisena hetkenä vihjaista asiasta Elsa Virkkoselle. Ja tämä arvasikin kai asian vaikka ei sillä hetkellä ehtinytkään muuta kuin hymyilemään ja nyökkäämään päätään. Viimein tyhjeni pöydän toinen puoli niin, että Virkkonen toi hänen eteensä siron laatikon ja upotti pienen kätensä kuin hyväillen sen pehmeyteen:
»Näitä sitten... Nämä ovat uusia ja hyviä.»
Sinkko ei tiennyt, mitä laatikossa oli, mutta päällimmäistä kohottaen huomasi ne kauniin vaaleanruskeiksi alusvaatteiksi, juuri sellaisiksi, joista Elli olisi hyvin mielissään.
»Pane ne sitten, kun tunnet asian», hän myönsi enempiä kyselemättä ja lisäsi kotvasen kuluttua: »Omien mittojesi mukaan... Ei sentään, pane numeroa suuremmat.»
Hetkisen kuluttua neiti Virkkonen toi hänelle paketin ja kassalipun, ja nyörin alle hän oli pannut sanomalehdessä olleen Sektorin ilmoituksen, jossa kuvan alla luki: »Juuri saapunut suuri määrä silkkisiä ja villaisia alusvaatteita, samoin suuri valikoima pujoliivejä ja kaulaliinoja mitä moninaisimpia värejä. Tulkaa heti valitsemaan!» — No niin, tuokin sai olla, sehän oli Ellille sopiva joulutervehdys Reivingin pienestä tavaratalosta, — Sinkko pyyhkäisi sanomalehtileikkeleen alle liimaa ja painoi ilmoituksen kiinni...
Mutta hänellä oli vieläkin rahaa jäljellä! Mitähän, jos sentään lisäisi jotakin ylimääräistä? Hän haki pienen harmaan maljakon, joka oli hauskasti koristeltu hopeakuvioin, ja sulloi sen muun joukkoon. Vielä vaarillekin ja enolle ja tädeille riitti jotakin pientä.
Mietiskelemisten ja arvioimisten jälkeen oli hänen pakettinsa kasvanut paljon aiottua suuremmaksi, kun hän aamiaisaikaan juoksi viimeisellä minuutilla postiin, aikoi ehtiä vielä ajoissa työhönsäkin, kuvitteli selviävänsä täältä heti, mutta huomasikin joutuneensa pitkän jonon viimeisimmäksi. Syömään hän ei ollut vielä ehtinyt, eikä oikein ehtisi nyt seisoskelemaankaan, mutta välipä hänellä, kunhan nuo housut, nuket, savikupit ja muut selviäisivät matkalle. Mutta kärsivällisyyttä tässä kysyttiin aikalailla, sillä jono oli totisesti pitkä ja monella ihmisellä ei ollut vain yksi ainoa paketti, vaan kainaloissa kokonainen pino isompia ja pienempiä, jotka eivät näyttäneet selviävän millään ja joista jokin pienin ja tietysti tärkein pyrki aina katoamaan. Mutta jotakin hyvin herttaista oli kaikissa noissa paketeissa, kun ne hiljalleen katoilivat luukun taakse silmälasipäisen ja kiusaantuneen näköisen postineidin hoivaan. Nuo paketit olivat jollakin tavalla niin vilpittömän hyväntahdon todistuksia, että Sinkko olisi varmasti silitellyt niitä salaa jokaista, mutta neiti sen sijaan ei silitellyt, vaan heitti ne yhteen pinoon nurkkaan kuin tunkioksi, jossa niiden hieno persoonallinen sävy katosi ja niistä tuli vain tavallisia postipaketteja. Ja neiti itse oli kai herätetty kesken uniensa ja väkipakolla tuotu tuohon luukun taakse harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja noudattelemaan lapsellisten ihmisten pakettitautia näin kiireenä aikana. Siltä ainakin Sinkosta näytti, ja varmasti nuo kangas- tai paperipäällysteiset lahjat eivät olleet muuta kuin välttämätön kiusa ja mieliteko hänen rasittamisekseen joulurauhan keskellä. Milloin neiti ei osannut lukea paketin tai osoitekortin nimeä, milloin käärenaru oli liian löyhällä, milloin raha liian suuri tai liian pieni, milloin ei paketin tuoja ollut opiskellut vieraan valtakunnan kieltä neidin mieliksi. Mutta yhtään ihmistä ei ollut, josta ei olisi koitunut hänelle aina jokin uusi ja erikoislaatuinen ikävyys. Ja Sinkkoakin alkoi säälittää, miksi tuo vanha ja hermostunut nainen oli raahattu vasten tahtoaan tuonne luukun taa kärsimään, aivan kuin ei olisi ollut nuorempiakin...
Jono lyheni kovin hitaasti, sillä selvitettäviä oli paljon ja moninaisia. Mutta vielä oli Sinkonkin edessä kolme neljä henkeä ja hänen takanaan pitkä jono ovelle saakka. Hän ja melkein jokainen muukin katsoi kelloa kaksi kertaa minuutissa ja taas pian unohti, paljonko se oli. Joku onneton törmäili jonon ohi luukulle sellaista vauhtia, että Sinkon paketti putosi kädestä maahan ja oli jo sotkeutua ryntäilevän joukon jalkoihin. Kun hän nosti sen ylös, tuntui sen sisältä käteen kuin rutinaa. Oliko savimalja mennyt rikki? Mutta hän ei enää ehtinyt availla tässä sitä ja varmistua muuten kuin odotellessaan vain rutistella sitä ja toivoa parhainta. Sekin rynnistäjä oli hävinnyt joukkoon jo niin, ettei hän voinut sille edes heittää vihaista katsetta särjetyn savikupin korvauksena. Hän olisi tahtonut sen tehdä lähestyvästä rauhanjuhlasta huolimatta, mutta sai vain muistella kupin turhaan heitettyä hintaa ja olla tyytyväinen. Noh, niitäpä sillä kiusaamaan hermojaan, olihan hänellä itsellään hyvä tahto, ja Elli tietysti luulisi sen rikkoutuneen matkalla eikä jo ennen lähtemistä.
»Mitä tässä paketissa taas on?» katkaisi jännittyneen hiljaisuuden neidin vaativa ääni.
Joku kiukun vierellä seisova nuori mies kääntyi jonon jälkipäähän kuin vedoten ja vastasi hymyillen ja tyytyväisyyttä säteillen:
»Joululahjoja.»
»Ollako se mikä tavara! Ollako joululahja mikä...? Minä sanon nyt jokaiselle, että tuossa kohdassa olla merkittynä tavaran laatu!»
»No siinä on äidille kirja, isälle tupakkaa ja konjakkia, Liisalle silkkinen pöytätuuki ja...»
Nuori mies onnistui loistavasti: postineiti löi kädellään otsaansa kuin ajaakseen sen sisältä viimeisenkin järjenkipinän ulos, koko jono hörähti vapauttavaan nauruun, paitsi ne lähimmät pari kolme, joilla oli julmettu kiire päästä pois. Kaikki olivat jonossa olleet hetkinen sitten kuin vihollisia keskenään, mutta nyt he katsoivat toistensa silmiin ja hymyilivät, ja luukun edessä seisovasta nuoresta miehestä levisi joukkoon äsken saadun whiskygrogin tuoksu. Viimein luukun takana oleva neiti sai solmituksi hermonsa, jotta voi puolustaa itseään uudestaan:
»Ja me ei oteta vastaan sellainen paketti, joissa on fiaskoja ja väkiaineita», julisti hän tuomionsa ristikon takaa.
»Noh, minä vienkin sen sitten mennessäni», virkahti nuori mies yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin ja kääntyi jonosta pois ja pujotteli itsensä jotenkuten ulos.
Muuan mummo jätti huolellisesti käärityn paketin, jossa varmastikin oli hänen neulomansa sukat Antille tai Matille. Sen jälkeen joutui vuoroon konsulin tytär, jonka paketissa kai oli kolmannelle sulhaselle menevä hopeainen paperossikotelo kultaisine monogrammeineen. Ja Sinkko, jonka niin sanottu asema kai oli jossakin hyvin epämääräisessä paikassa tuon vanhan mummon ja konsulintyttären välillä, sai myös viimeinkin jättää nukkensa, pääsi lähtemään puolijuoksua Sektoriin ja ajatteli omaa pakettiaan, jonka neiti oli heittänyt yhteiseen tunkioon sukkapaketin ja hopeakotelon seuraan. Menetetty aamiainenkin muistui mieleen, mutta sai pian unohtua jälleen, ja bussiaseman luona hän tapasi yksin harhailevan Heinsalmen. Tämä käveli verkkaisena edestakaisin aikansa kuluksi ja näytti suggeroivan itseään siihen tunnelmaan kuin olisi lähtemässä jonnekin tai odottelisi jotakuta olematonta ihmistä tulevaksi. Sinkon kysymyksiin hän vain pyöräytti kävelykepillään laajan kaaren ilmaan ja totesi asiallisesti:
»Ei mitään järkyttävää ole tapahtunut... Viimeinen palkkani on jo huvennut postirahoihin. Olen lähettänyt hakupaperit jo neljääntoista eri paikkaan ja tavallisesti menen postilaatikolle koko salkullinen täynnä tavaraa kuin veronkantajilla papereita. Tietysti noista neljästätoista ei yksikään vastaa, mutta onko se muka minun syyni...?» Hän naurahti. »Toivon kuitenkin ryttärin paikkaa yhdessä firmassa. — Muuten tällä hetkellä ei ole vielä erikoisempaa hätää: puolitusinaa puhtaita kauluksia on vielä laatikossa ja ruokalassa hyvä luotto. Pahinta jutussa on se, että heilani pyysi minua jouluksi heille — enkä nyt voi kustantaa kymppiä kalliimpaa lahjaa, vaikka tekisin tupakkalakonkin.»
Heila? — Sinkko muisti Sylvin. Heinsalmen tila oli varmastikin jo melkoisen huono, koskapa hän puhui kerrankin kokonaisen lauseen huolistaan. Sinkko mietti, uskaltaisiko ehdottaa tuolle teräväsilmäiselle miehelle mitään, mutta sanoi sitten enempiä arvelematta:
»Miks'et vippaa? — Minulta.»
Hän työnsi kättään jo povitaskuun tavoittaakseen lompakkoaan.
»Vippaa?»
»Niin juuri», vastasi Sinkko lyhyesti, veti lompakon esiin ja sai viisikymmenmarkkasen kulman sormiensa väliin. »Minä en tosin voi antaa enempää kuin tämän. Mutta tämä joutaa hyvin, sillä en matkusta jouluksi kotiin.»
»Jaa-ah», huokaisi Heinsalmi, ja äänessä oli hiukkasen kylmyyttä, mutta toinen puoli mielitekoa, ja hän katseli setelin kulmaa kuin hyvin ujo lapsi tarjottua karamelliä. »En sittenkään huoli rahaasi — sillä en pysty sitä maksamaan takaisin ainakaan pariin viikkoon».
»Älä siitä huolehdi! Kunhan tuot ennen kuin eukollani on majanmuutto».
Ja sitten he erosivatkin. Heinsalmi rutisti setelin huolimattomasti liivinsä taskuun, pyöräytti menevälle Sinkolle vielä kerran keppiään ja kääntyi taas mittailemaan entisiä jälkiään bussiaseman ympärillä. Sinkon mielessä tuntui kuin pahaa omaatuntoa siitä, että hän nautti täydesti niistä iloista, joita tuon miehen työ, paikka ja palkka hänelle soivat. Mutta eihän Sinkko ollut syynä siihen, että Heinsalmi oli lähtenyt.
Avatessaan oven Sinkko sai tervetuliaishymyn neiti Virkkoselta, joka posket palavissaan koetti nousta varpailleen, nähdäkseen pöydällä olevien kangaspakkojen ja laatikkojen yli, ja kiipeili hyllyillä kuin orava. Sinkko sai vuorostaan ruveta lämmittelemään, ja hän sai hyvää vauhtia toisen tyytyväisistä sanoista:
»Olipa hyvä, etten ehtinyt aamiaiselle. Rahat säästyivät elokuviin.»
Samaa säästäväisyyttä he saivat jatkaa vielä päivällisenkin aikaan. Heidän kärsivällisyytensä ja sen mukana myös itsekunnioituksensa kasvoi tunti tunnilta saadessaan aina uudestaan ottaa alas sen pinon, jonka suurin vaivoin olivat juuri nostaneet hyllylle, ja pian taas nostivat sen takaisin vanhalle paikalleen saadakseen seuraavan ostajan kohdalla uusia entisen virtensä, hakea portaat ja ottaa tavarat alas tai portaiden puutteessa esittää ylimääräisesti koomillisia kipuamisnäytteitä pitkin hyllyjen reunoja ylös ja alas. Pinot pöydällä kasvoivat ja taas hetkisen kuluttua tyhjenivät, kangaspakat ohenivat, loppuivat, ja varastosta ilmestyi yhä uusia pakkoja entisten tilalle, kaikenlaiset laatikot salaperäisine sisällyksineen täyttivät hyllyt ja pian siirtyivät paketeissa kadulle yhtä salaperäisten joululahjapakettien joukkoon.
Samaa vauhtia mentiin jouluaaton iltaan asti. Ja se olikin hyvä, sillä kiireen vuoksi he eivät ehtineet kiinnittää minkäänlaista huomiota niihin omiin pikkuhuoliinsa, joita lähestyvä joulu olisi muuten heittänyt kasoittain tielle. Nyt he välttyivät niistä ja huomasivat tulleensa yhtäkkiä keskelle juhlaa, kun asiakkaat ovella mennessään, syli täynnä paketteja, hymyilivät heille hauskaa joulua.
Ja tosiaankin, muutamana kellonlyömänä he huomasivat osastot tyhjiksi ja melkein hämmästyivät sitä. Hyllyt olivat myös tyhjentyneet nopeammin kuin varasto oli ehtinyt niitä täyttää. Lattia oli kauttaaltaan märkä sulaneesta lumesta, ja rautaosastolta, jossa ukot eivät muistaneet ottaa piippua suustaan, oli tullut väkevää tupakanhajua. Jalat olivat hervottomat, sen huomasi vasta nyt, kun joutui hetkisen seisomaan toimettomana, ja vaatteet tuntuivat liimautuneen selkään kiinni. Alati auki olevista ovista oli tulvaillut sisään kylmää reumatismisten neitosten nilkkoihin ja miehiä vaivasi huikaiseva tupakantuska, kun ei ollut siunaaman hetkeä aikaa kadota kahvihuoneeseen henkisavuille.
Silloin, kun osastoille oli tullut tuo märkälattiainen ja huonojärjestyksinen joulurauha, tuli myöskin ylhäältä Kansasen mukana julistus, joka kertoi: Koska myynti oli tänä jouluna ollut erittäin vilkasta, koska jokainen oli tehnyt työnsä itseään säästämättä ja koska myynti todennäköisesti tulisi olemaan huomattavasti suurempi kuin edellisenä vuonna, saisi jokainen henkilökunnan jäsen kiitokseksi tunnustuksellisesta työstään yhtiöltä joululahjaksi vapaan valinnan mukaan tavaraa kymmeneksen kuukausipalkastaan. — Tämä oli kerta kaikkiaan hieno tunnustus, mutta muutti hiukan sävyään heti, kun ruokatavaraosaston neiti Heikkinen löi päivitellen kätensä yhteen ja huusi ihmeissään:
»Herra jestas! Mehän saimme viime vuonna viisitoista prosenttia!»
Aivan oikein, jokainen muisti, että niin kauan kuin he olivat olleet talossa, oli aina saatu viisitoista. Mutta sitäkös nyt kiireessä suremaan, sillä jokainen otti mielihyvin vastaan lahjalippunsa neiti Seljan kädestä ja alkoi kierrellä eri osastoilla ja keräillä summaa ja pakettia täyteen. Suklaalevyt ja karamellipussit sullottiin kenkien sisään ja silkkisukat vasaran kääreeksi. Olihan tullut rauha maahan ja lisäksi vielä joltisenkin hyvä tahtokin — niin sanottiin. Neiti Virkkonen ihaili uusia päällyskenkiään ja vaati Sinkon tunnustusta niistä, ja tämä itse kääri paketteihinsa vain pelkkää syötävää.
Sinkkoa oli pyydetty aattoillaksi Kariolle — tai ei oikeastaan pyydetty, vaan ainoastaan sovittiin, että kun hän ei kerran aikonut lähteä matkalle, niin olisi hyvä ja tulisi kahville, jos ei olisi muualle mentävää. Tuo oli hyvin tervetullut sanoma, sillä muutoin hän olisi joutunut istumaan aivan yksin yläkerrassaan. Sen vuoksi hän olikin valinnut pakettinsa vain Karion lapsia varten siitäkin huolimatta, että Karion rouva oli huomauttanut pariinkin kertaan, että »ei mitään pidä ostella, sillä ei köyhän kannata tällaisena aikana huvitella».
Sinkko oli aamulla aikaisin ennen työhön menoaan ehtinyt kantaa torilta kamariinsa kyynärän korkuisen kuusen ja ostaa siihen kynttilät. Työstä päästyään ja luvattua iltakahvia odotellessaan hän sitoi pakettinarulla kynttilöitä kuuseensa, sitten muutti kuivat sukat jalkaansa ja ajoi partansa. Mutta aikaa jäi vielä sittenkin, ei siis auttanut muu kuin istua uunin eteen ja pistää pari märkää halkoa palamaan lämpöisemmän joulutunnelman saamiseksi. Niiden sihistessä hän istui hämärässä tuntien syvää väsymystä kuin näännyttävän, pitkän matkan jälkeen, yritti ajatella joulua ja kotiakin, mutta ei jaksanut päästä oikeaan vireeseen.
Viimein kuului rouva Kario jyskyttävän alhaalta luudanvarrella kattoon, niin kuin oli sovittu merkiksi. Hän meni alas, ja siellä olikin paljon väkeä: Karion vanha äiti istui nurkassa villahuivi hartioillaan ja katseli muiden puuhia, Karion rouva touhusi lieden ääressä ja näkyi parhaillaan selvittävän kahvipannunsa nokkaporoja, rouvan sisar istui jalka koholla ja koetti tavoittaa kiinni sukastaan karannutta silmää, Kario itse oli kiikkutuolissa paitahihasillaan lukien äänenkannattajaansa ja muiden melun vuoksi hänen piti lukea huulet höpisten ääneen itselleen, jotta olisi pysynyt ajatuksessa kiinni. Lapset istuivat vierekkäin sohvalla piirrellen käärepaperiin ja kinastellen ainoasta kynästä. Heidän riitaansa kyllästyi viimein isä ja hermostuneena sieppasi kynän, katkaisi sen kahtia, teroitti molemmat päät ja antoi nyt oman kynän kumpaisellekin. Sinkko vietiin pieneen kamariin, ja vanha mummo oli nyt ainoa, jolla oli aikaa keskustella vieraan kanssa. Keskellä lattiaa oli pöytä ja sillä pieni kuusi, jonka mummo oli kuulemma tuonut aamulla torilta, sillä »täytyyhän nyt jouluna kuusikin olla». Rouva Kario oli sen sitten koristanut, pannen pumpulia juurelle, muutamia makeisia oksille ja latvaan pienen punaisen paperinpalan. Mutta yhtään kynttilää siinä ei ollut. Kaapin yläpuolella seinällä oli Marxin kuva kehystämättömänä ja toisella seinällä mustapohjainen ja hopeakirjaiminen raamatunlause, jonka Sinkko luki hitaasti ääneen: »Minä olen tie, totuus ja elämä.» Tuon taulun olemassaolo tuntui hänestä hiukan oudolta, ja kuin ymmärtäen hänen ajatuksensa alkoi mummo selittää:
»Tuo kuva on minun, sain sen kerran lahjaksi. Meidän Otto vei sen jo kerran poiskin, mutta minä toin sen takaisin. Se on vanha taulu, en minä anna sitä hävittää. Nykyään ei tuollaisia saa enää ostaakaan.»
Sinkon teki mieli kysyä, kuinka saman huoneen seinillä voi sulattaa yhtä aikaa Marxin kuvia ja raamatunlauseita, mutta vanhus puhuikin omasta tahdostaan:
»Vaikka olen ollutkin viime aikoina vähän sairaalloinen, olen minä käynyt kirkossa monta kertaa. Tämä uusi pappi onkin parempi kuin entinen... Nuo muut, tuo meidän väki, ei vain ole lähtenyt kirkkoon. Otto kun on niin kovasti kiinni niissä työväenasioissa. Hyvää tekisi Otollekin kirkossa käyminen, mutta hän suuttuu joka kerran, kun siitä sanon. Ei kai Herra ole olemassa yksistään rikkaita varten, vaikka Otto väittääkin sitä.»
Sinkko myönsi, että entisinä aikoina, kun uusien tuulten puhallus ei ollut vielä niin ankaraa, oli työväkikin vielä sulattanut uskontoa enemmän.
»No ihan varmasti!» innostui mummo. »Tallimieshän se minunkin ukkoni vain oli, mutta kyllä sille vielä raamattu kelpasi. Mutta tämä nykypolven väki on jo muka niin sivistynyttä, ettei se lue muuta kuin lehtiä.»
Kario oli keittiöön kuullut äitinsä puheita, ratisteli tuiman näköisenä lehteään, taittoi sen huolellisesti kokoon ja ilmestyi kynnykselle:
»Mitäs se äiti täällä taas politikoi?»
»Sanoin vain, että nuo nykymaailman viisaudet eivät kärsi Jumalan sanaa. Saattavathan ne viisaudetkin olla hyviä, en tiedä, mutta saisivathan nuo kuitenkin...»
»Älä hotise joutavia, kun et ymmärrä!» tuhahti Kario ylenkatseellisesti.
»Niinhän sinä aina sanot», myönsi äiti ja vaikeni.
Sinkon mieltä kutitti, ja hän olisi tahtonut hiukan puolustella mummoa, mutta ei vieraana uskaltanut, sillä näin jouluaattonakin siitä olisi sukeutunut valmis riita, joka ei varmastikaan päättyisi edes näennäiseen sovintoon. Hän tiesi, etteivät he sen jälkeen ainakaan kahteen viikkoon sanoisi toisilleen kunnollisesti hyvää päivää, ja siksi hän luopui, vaikka kieli jo pyörähteli valmiina suussa. — Kälykin tuli mukaan moitiskellen Reivingin katuelämän hiljaisuutta ja yhteisten harrastusten niukkuutta. Kario väänsi radion soimaan — kas, täällä oli tosiaan radiokin — ja sieltä kilkutteli kuin pienen pienellä hopeavasaralla väliaikasoitto. Sen kestäessä, ja kun naiset kalistelivat kahvikuppeja pöytään, kertoi Kario, kuinka lehdessä taas oli ollut monta hyvää kirjoitusta. Jalkinetyöntekijätkin olivat ruvenneet vaatimaan suurempia palkkoja eivätkä nähtävästi antaisi myöten, vaikka sitten pitäisi tehdä oikein jymylakko. Tuo lehti oli asettunut mitä jyrkimmin puoltamaan jalkinetyöläisten vaatimuksia ja oli sitä mieltä, että nykyinen yhteiskuntajärjestys oli kovin mädännyt, kun rikkaat herrat kulkivat kiiltopatiineissa katujen asfaltilla, mutta eivät suoneet jalkineittensa ompelijalle kunnon palkkaa. Ja Kario oli edelleen sitä mieltä, että palkkataistelu oli kehittymässä vähitellen kaikilla rintamilla niin kriitilliseksi, että yhteiskunta ennen pitkää luhistuisi kokonaan, ellei sitä olisi luokkatietoinen työväki pönkittämässä pystyyn lopun hetkellä tai suorastaan rakentamassa uutta yhteiskuntaa vanhoille raunioille. Yläluokkien mädännäisyys oli kerta kaikkiaan mennyt turmeluksessa ja itsekylläisyydessä niin pitkälle, että tuo kaikki saattoi olla vain hetken kysymys, se voisi tulla mikä hetki hyvänsä. — Sinkon teki mieli sanoa, että tuota 'mitä hetkeä hyvänsä' oli joka päivä odotettu jo kymmeniä vuosia yhtä luottavaisina ja hartaina, mutta se vielä tänä hetkenä oli juuri yhtä kaukana kuin ensimmäisenä päivänäkin. Hän kuunteli vaiti, ja kun kahvipöytä oli valmis ja he istuutuivat sen ääreen, alkoi radiosta kuulua ensin urkujen vieno soitto, joka sitten puhkesi virreksi. Rouva Kario oli juuri selittämässä jotakin, mutta kun radio häiritsi hänen puhettaan, kivahti hän miehelleen:
»Mitäs tuosta veisuusta nyt...! Kun ei kuule edes omaa ääntään.»
»Anna tuon kuulua», esteli mummo.
Kario väänteli konettaan aikansa, ja juuri kun hän näytti löytäneen mieleisensä aseman, kuului sieltä viimeinen soitonpätkä ja väliaika. Se oli kai Pietari tai Petroskoi, koskapa rouva Kariokin vaikeni kuuluttajan sanoista, ja sitten koko joukko kuunteli hiljaisena ja hartaana, kun toveri Petrov puhui kaikille kansoille suomenkielisen joulusaarnansa. Lapset eivät puheen aikana tahtoneet pysyä hiljaa, mutta kun Kario katsoi heihin tuimasti ja rouva läpsäisi sormille varoittavasti, vaikenivat he hetkiseksi. Toveri Petrov innostui sitä enemmän, mitä pitemmälle pääsi, ja saattoi melkein nähdä, miten hänen nyrkkinsä kohosi kuin merkkinä kaikille:
»Toveri Lenin käsitteleekin kirjoituksessaan hyvin laajasti juuri sitä tehdastyöväestön ja riistäjäluokan välistä hankausta, josta äsken oli puhe. Ja tähän aikaan, jolloin kapitalistit kautta koko maailman nostelevat pankeista mädäntyviä rahojaan saadakseen oikein mässätä ja juhlia urkujensa säestyksellä, juuri tällä hetkellä täällä meillä rakentaa köyhälistöluokka sitä kivijalkaa, jolle on nouseva uusi ja terveempi maailmanrakennus. Tulkaa katsomaan, niin saatte nähdä, miten korkeaksi rakennamme sen sulun, joka viimeinkin pystyy panemaan esteen rasvavatsaisen luokan jatkuvalle riistämiselle! Lyökää koko kapitalistisen maailman konerähjät säpäleinä seisomaan ikuisiksi ajoiksi, sillä ilman teitä ei kukaan saa niitä koneita käyntiin, lyökää ne samanlaiseksi rojukasaksi kuin koko vanha ja mädännyt maailma ja tulkaa tänne omin silmin ja vapaana porvarilliselta sumutukselta katsomaan työläisten aikaansaannoksia. Täällä ei teille tarjota leivän asemesta pistimiä ja voin asemesta myrkkyä, vaan jokainen mies ansaitsee saman kaksisataa ruplaa päivässä — ja toverit, se on niin paljon, aivan liian paljon, joten joka mies on siitä maksanut melkein puolet köyhälistön turvallisuusjoukkojen kehitysrahastoon. Työväellä on täällä niin paljon ylimääräistä tuloa, että yhdessä ainoassa keräyksessäkin siltä on liiennyt työväestön turvaksi muodostettujen ilmavoimien rahastoon jopa lähes miljardi ruplaa. Sanon tuon vain yhtenä esimerkkinä kansan suuresta voitontahdosta. Maailma ei usko meidän saavutuksiamme ja koettaa vasten tahtoaankin väheksyä niitä, mutta kuitenkin on proletariaatti pystynyt näyttämään maailmalle uuden ihmeen joka vuosi. Minähän jo äsken mainitsin, miten kolhoosien kunto on kuluneena vuotena noussut jo sataprosenttisesti ja paikoin siitä ylikin. Ja työvoimasta ei kolhooseissa tule olemaan puutetta enää koskaan. Sielläkin, missä ei ole riittänyt pelloille ja viljelyksille pelkkää miesvoimaa, siellä on ollut apuna tuoretta naisvoimaa ja...»
Mutta toveri Petrovin todistelun keskeytti Karion vanha mummo arkisille huomautuksilleen:
»Minä olen luullut, että se miehen niin kuin naisenkin voima pelloilla on samanlaista...»
Kario muuttui kasvoiltaan tummanpunaiseksi, hänen kälynsä hymyili arvoituksellisesti, Sinkko naurahtaa kurahti, ja Karion rouva hypähti seisoalleen tiuskaisten:
»Olkaa vaiti! Vai pilkkaamaan tässä vielä...!»
Toveri Petrovin puhe muuttui hanurinsoitoksi, rouva Kario alkoi keräillä liikoja astioita keittiöön, Kario itse kaiveli esille avaimiaan kotvasen ja viimein toi pöytään jaloviinapullon. Rouva kaatoi toisesta pannullisesta kupit puolilleen, toiset sotkivat ja maistoivat, ja rouvan sisar, joka oli mennyt jo pois, tuli uteliaan näköisenä takaisin pöytään, otti lankonsa kupista ryypyn, irvisti sen makua, mutta pyysi kuitenkin lisää. Ja ensimmäiset kupit tyhjenivät niin nopeasti, että toisen täytyttyä ei Kario antanut rouvansa viedä pannua laisinkaan pois, vaan huomautti jurosti:
»Anna sen olla pöydällä.»
Pannu jäi pöydälle, ja sen nokasta kohosi ohut höyry lämpöisenä ja tuoksuvana. Huoneessa oli lämmin, ja sen vuoksi alkoi jokaista raukaista niin, että keskustelu pyrki välillä sammumaan. Mutta äänettömyydestä eivät näyttäneet kärsivän muut kuin käly, joka tahtoi kiirehtiä Sinkkoa saadakseen itsekin lisää:
»Eikö herralle maistukaan?»
Hän itse otti kuitenkin lisää, kunnes vanhempi sisar tuli väliin holhoamaan:
»Sinulle riittää jo.»
»Anna tuon nyt ottaa», puolusteli Kario, huokaillen välillä ja puhaltaen tupakastaan paksut savut kattoon. Hänkään ei ollut enää puhetuulella, sillä Sinkko ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt niistä asioista, joista hän olisi viitsinyt puhua. Vähitellen sukeusikin Sinkon ja kälyn kesken pitkä keskustelu Reivingin ja naapurikaupungin paremmuudesta, ja kun Sinkko ei ottanut uskoakseen toisen kehumisia, kehoitti tämä tulemaan sinne ja katsomaan paikan päällä. Ja sitä mukaa kuin käly innostui puhumaan, näytti hänen mielenkiintonsa Sinkkoa kohtaan heräävän poskien punoittamisen kanssa. He väittelivätkin kovasti, ja vähän päästä sai Sinkko rikitellä tulta hänen sammuneeseen paperossiinsa. Viimein näytti Kario kyllästyvän tuollaiseen turhaan lörpöttelyyn ja sen kuuntelemiseen ja tahtoi muuttaa vaihteeksi taas ohjelmaa:
»Jaa — olikos teillä niitä paketteja?»
Olihan niitä. Rouva kantoi keittiön nurkasta korin, joka oli melkein puolillaan tavaraa. Käly innostui jakamaan kenelle sukkia, kenelle lapasia ja pyysi taas vieraalta välillä tulta. Sinkko sai Kariolta lahjaksi viisi laatikkoa paperosseja, ja Kario sai myöskin häneltä viisi laatikkoa samoja paperosseja. Kun Sinkko syytteli Kariota turhasta ostelemisesta, puolusteli tämä itseään hyväntuulisena:
»Tuli otettua vähän tupakkaa, kun on näin monta pyhääkin. Mutta mitäs sinä itse menet tällä tavalla lahjoittelemaan? Aivan viisin laatikollisin niin kuin ei vähempikin riittäisi...»
»No ajattelin, että jos pyhinä sattuisi tupakat loppumaan, niin lainaanhan sitten sinulta», vastasi Sinkko samalla äänenpainolla.
Molemmat sitten panivat tupakkalaatikkonsa vierekkäin pöydän kulmalle ja katselivat toisten touhua. Jokainen nuhteli toistaan tyytyväisenä, ja lapset imeskelivät karamellejään ja vertailivat niiden papereita ylpeinä ja kateellisina. Rouva Kario oli ottanut pussit varmempaan talteen ja antanut molemmille koko tämän illan annokset käteen. Mutta kumpaiseltakin ne loppuivat samaan aikaan, ja he alkoivat kärttää lisää. Silloin mummo hermostui ja virkkoi:
»Syö sontiaisia siksi, kun kirsperit kypsyvät!»
»Antakaa lasten pitää joulua», puolusteli isä ja kävi kaivamassa lapsille jatkuvaa joulutunnelmaa äidin piilottamista pusseista.
Miehet istuivat yhä pöydän ääressä, ja keittiön hellalla tohisi heitä varten taas uusi pannullinen kahvia. Lapset olivat saaneet jonkinlaisen nappulapelin joululahjaksi ja pelasivat niin innokkaina, että isäkin syventyi mukaan seuraamaan voittoja ja häviöitä. Ja ei kulunut kauan, kun peli oli siirtynyt sohvalta pöydälle, lapset olivat jääneet katselijoiksi, ja pelaamassa olivatkin isä ja Sinkko. Käly oli löytänyt kaapin päältä pelikortit, ja hän toivoi, että lanko olisi antanut paikkansa hänelle pöydän ääressä ja päästänyt hänet kilpailemaan Sinkon kanssa, mutta kun Kario ei ollut tietävinäänkään, oli kälyn pakko pelata nurkkapöydällä yksinään pasianssia. Pelinsä lomassa hän kysyi Sinkolta, olisiko Tapaninpäivänä mitään tanssiaisia, mutta liitti kuitenkin jo kysymykseensä oman epäilyksensä, että »mitäpä noista toisekseen, kun en tunne ketään, jonka kanssa...»
»Menkää nyt naiset kerran talolle juhlimaan! Kyllä minä penskat paimennan!» kehoitteli Kario kerrankin hyväntuulisena.
»Mitäpäs me naiset... Kuka nyt naisparilla?» virkahti puolestaan käly ja kumartui katsomaan hyvin tärkeänä korttejaan aivan kuin lauseen loppu olisi unohtunut hänen mielestään.
Tunnelma alkoi olla sumuinen. Kario kyllä jo laulahteli tyytyväisenä, mutta Sinkko oli hiljainen ja uninen. Rouva oli päivän puuhista väsyneenä mennyt oikaisemaan itsensä keittiön sänkyyn ja kuului siellä keskustelevan harvakseen anoppinsa kanssa. Lapset olivat katsoneet kauan tyytymättöminä, miten isä valloitti heidän pelinsä eikä antanut pois, ja viimein oli toinen väsynyt odotukseen ja nukahtanut sohvalle. Toinen vielä seisoi pöydän luona räpytellen silmiään tupakansavussa. Pasianssia pelaava neitonen vihelteli, ja kun Kario sattui pistäytymään välillä poissa, tuli käly varkaisille lankonsa kupille ja juodessansa katsoi Sinkkoa raukeasti silmiin niin kuin oli nähnyt filmeissä tehtävän. Mutta jo ennen kuin Kario tuli takaisin, siirtyi Sinkko keittiöön keskustelemaan toisten naisten kanssa ja huomasi parilla kohteliaalla lauseella kehaista väsynyttä rouvaa, kiitti jokaista kädestä pitäen ja takintasku täynnä tupakkalaatikoita lähti yläkertaan. Mutta hänen mennessään muisti mummo:
»Hyvänen aika, teidän sänkynnehän on vielä laittamatta kuntoon. Minä tulenkin samalla. Lieneeköhän siellä vettäkään...?»
»Kyllähän minä voin mennä», tarjoutui silloin avuliaana käly kuin valmistautuen lähtemään.
»Sinä...?» virkahti mummo ja laahusten itse jyrkkiä portaita yläkertaan. »Huomennahan te nukuttekin varmasti niin pitkään, ettei kannata tavalliseen aikaan kahviakaan», sanoi hän Sinkolle ja tämän kamarin ovella ihasteli: »Kas, teillä on täällä kuusikin. Sanoin jo tuolla alhaalla Hilmalle, kun eivät edes kynttilöitä kuuseensa ostaneet...»
Sillä aikaa kuin mummo puuhaili, ehti Sinkko sytyttää kynttilät, avasi muutaman päivällä saamansa lahjapaketin, siinä olevan viinipullon ja ojensi juomalasia mummolle, jolle Kario ei koko iltana ollut tarjonnut mitään.
»Jatketaan nyt täällä joulua.»
»Voi, en minä ota», esteli vanhus. »Vanha sydän, ja se on niin väkevää!»
»Eikä mitä! Istukaahan nyt tuohon korituoliin, niin...»
Mummo maistoi, oli tyytyväinen ja innostui puoleksi tunniksi kertomaan omasta lapsuudestaan, miehestään, paljosta muusta ja viimein kuin säikähti muistaen oikean paikan ja ajan: »Nyt minä väsytän teitä kaikilla hupsuuksilla.» — Ja samassa hän oli jo kynnyksen takana toivotellen sieltä viimeisiä hyvyyksiään Sinkolle ja tämän tuntemattomalle nuorelle rouvalle.
Sinkko oli nyt yläkerran kamarissaan yksin eikä kello ollut vasta kuin yksitoista. Pöydällä oli muutamia avaamattomia paketteja, jotka hän oli saanut jo päivällä, mutta oli tahallaan säästänyt tätä hetkeä varten. Mutta kun päässä oli vielä äskeistä sumua, halusi hän päästä siitä eroon ennen kuin aloittaisi oman yksityisen joulunsa ja meni hetkiseksi ulos pakkaseen hengittämään raitista ilmaa. Viimein hän luuli olevansa siinä vireessä, että saattoi avata kotoa saamansa suuren paketin. Selja oli antanut hänelle tuon äsken avatun viinipullon ja lisäksi vielä toisen samanlaisen konjakkia runolippuineen. Onneksi hän itse ei ollut unohtanut neiti Virkkosta, koskapa tämäkin oli pistänyt hänen päällystakkinsa povitaskuun kirjan näitä hiljaisia sunnuntaipäiviä varten. Ja noita paketteja aukoessa niiden lähettäjät tuntuivat kaikki melkeinpä liikuttavan kilteiltä.
Hän arvaili, mitä kotona juuri tällä hetkellä tapahtuisi. Kuusi on tietysti entisellä paikallaan uunin vieressä, ja illan keskipisteenä on pikku Kaisa. Käärepapereita on lattia tulvillaan ja niiden joukossa kuljeskelevat jo Ellin vaivalloisesti sepittämät runonpätkätkin. Jokainen silittelee ja taputtelee lahjojaan ja kiitostelee toista: »Mistä sinä tiesit, että minä tarvitsen juuri tämän?» Naisväki kiirehtii kuntoon kahvipöytää, miehet istuvat kuusen lähellä, rengit sytyttelevät sikariansa ja palvelijattaret kulkevat posket punaisina edestakaisin. Kuusessa risahtaa siellä täällä kynttilän lähelle joutunut oksa, ja uuninpuoleiset kynttilät pehmenevät lämmössä ja taipuvat hassunkurisesti kumaraan...
8.
Suutarimestari Herman Nilsson ei ollut vielä koskaan ollut erikoisen tyytyväinen ulkomaailman asioihin, vaikka olikin jotenkuten sietänyt niitä. Paljon tyytyväisempi hän sen sijaan oli ollut omiin asioihinsa, vaikka ne hänestä olivat useinkin aivan sietämättömät. Siltä ainakin sivullisesta tuntui, jos kuunteli hänen suoraviivaista filosofiaansa.
Mutta nyt ei Nilsson ollut tyytyväinen maailmaan eikä omaan itseensäkään julkisesti eikä salaisesti. Hän oli saanut koko eilisen päivän riidellä kahden suutarinsa kanssa ja tämän päivän aivan yksinään. Hänellähän oli Oikokadulla suutarinliike, jossa hän kahden apulaisensa kanssa oli monet ajast'ajat nakutellut nauloja kengänkantaan jokseenkin hyvässä sovussa. Ja totuus oli, että jos joku ei pysynyt hyvissä väleissä Nilssonin kanssa, niin vika oli varmasti hänessä itsessään eikä Nilssonissa.
Niin sanottu ajanhenki, tärkeät muotivirtaukset ja suuripiirteinen politiikka hipaisivat nyt kuitenkin jo vaarallisen läheltä Oikokadun suutarinverstastakin. Syyt siihen juontuivat pääkaupungista, mutta ulottuivat tänne saakka. Siellä nimittäin olivat jotkut viisaat puoluepomot ja juonittelijat havainneet sen tosiasian, että jalkinealan työläisillä oli liian hyvät olot ja liian hyvä taloudellinen asema, josta voisi olla pian arvaamattomia seurauksia puolueelle. Niin kauan kuin jollakulla oli siedettävän hyvä elämä, oli tämä joku myöskin hyvin epävarma puolueen palvelija. Nyt oli kerta kaikkiaan jo kauan sanomalehdissä koetettu vakuuttaa jalkinetyöläisten huonoa asemaa ja oli selitelty sen pikaisen parantamisen välttämättömyys. He itsekin alkoivat siis jo vähitellen uskoa siihen ja seurasivat lehtien artikkeleita päivä päivältä yhä jännittyneempänä. Johdon mielestä heidät oli hyvin pian saatava uskollisiksi puolueelle ja heidän omasta mielestään ei tietenkään ollut mitään korjauksia vastaan. Heräsi siis hienoinen lakkoajatus.
Kaikeksi onneksi vielä asiaa joudutti se, että eräs suurimpia puolueen johtomiehiä sattui samaan aikaan olemaan myöskin suurimpia jalkinetyönantajia. Hänen varastonsa olivat joka kuukausi kasvaneet huolestuttavasti, ja kaikki näytti menevän hyvää vauhtia päin seiniä, jos kenkiä ei saisi kaupaksi paremmin kuin tähän asti. Kun hän nyt siis sattumalta taikka tahallaan joutui sanomaan oman mielipiteensä lakkoasiasta, päätteli hän itsekseen näin: Minun ei kannata maksaa työläisille korkeita palkkoja, kun varastot yhä vain kasvavat ja jalkineitten hinnat laskevat. Jos nyt tulee lakko, niin minun varastoni kestävät useampia kuukausia, mutta lakkolaiset eivät kestä läheskään niin kauan. Lakon aikana minä vielä saan nostaa kenkien hintoja korkeammallekin, sillä niille tulee kysyntää hyvin pian. Ja sitten, kun lakko viimein päättyy, tulevat työläiset jo kypsinä työhön entiselläkin palkalla, jos vain sillä pääsevät, ja samana päivänä minä olen saanut varastoni tyhjiksi entistä suuremmalla voitolla. Niin kuin tästä näkyy, olen minä hullu, jos rupean tekemään kaikkeni lakon vastustamiseksi.
Hän meni muiden silmäntekevien luokse ja esiintyi heidän joukossaan tietysti kansan nimissä: kyllä asia on kerta kaikkiaan niin huolestuttava, että jalkinetyöläisten asemaa on heti parannettava. Niin kuin hyvät herrat ehkä tietävät, olen minä puolestani koettanutkin sitä parantaa omissa laitoksissani, mutta ymmärrättehän, että minä en yksin voi mitään niin kauan kuin kukaan muu ei tee mitään. Työnantajana en tietysti voi asettua lakon kannalle, mutta kansan menestyksen vuoksi minä en saa ajatella omaa itseäni, vaan sitä ryhmää, jota minä edustan. Niin että kyllä minun siis noin niin kuin tavallaan täytyy asettua puoltamaan lakkoa. — Niin puhuivat kaikki muutkin, ja niin myöskin lakko syntyi kuin itsestään, vaikka jalkinetyöntekijät luulivat aivan selvästi päättäneensä sen itse. Joku kyllä yritti järkeillä vastaan, mutta mihinkäs hyttysen ääni olisi kuulunut karhujen karjaisun rinnalla. Sama työnantaja hykersi salaa kämmeniään oman lompakkonsa vuoksi ja hykersi julkisesti käsiään oman puolueensa ja ennen kaikkea kärsineen ja sorretun jalkinetyöntekijäin ryhmän puolesta.
Niin lähtivät kirjelmät ja sanansaattajat liikkeelle, ja kun asiaa pohdittiin Reivingissäkin, niin tultiin siihen samaan tulokseen, että aate vaati nyt toimintaa, eli toisin sanoen, että työväestöllä ei ollut muuta menetettävää kuin palkkansa. Kaupungin jalkinetyöläiset saivat laukaista pääsuutareilleen totiset ponnet, että huomisaamuna lakko alkaa ja sillä hyvä. Oikokadun suutarinliikkeen molemmat miehet olivat puolen yötä pohtineet asiaa, ja niin uskalsi vanhempi heistä viimein rykiä ja kakistella sanottavansa ukko Nilssonin kuullen. Tämä kuunteli ääneti loppuun saakka, heitti sitten kenkärajan nurkkaan ja nousi:
»Jos olette noin helvetin pöllöjä, että annatte toisten taluttaa itseänne, niin laputtakaa heti!»
Asian esittäjä ehti tuskin henkäistä vaivalloisen toimituksen jälkeen ja oli muutenkin arvannut asian juuri kohdalleen, mitä Nilsson vastaisi hänen juttuunsa. Nyt hänen piti ruveta sitä kuin lieventämään:
»Kyllähän se niin on, että me emme ole muistaneet esittää aikaisemmin mestarille mitään vaatimuksia palkasta, ennen kuin vasta nyt. Toiselta puolen ei oikein kannattaisi muutaman kaksikymmenviisipennisen vuoksi rikkoa hyvää sopua. Mutta ymmärtäähän mestari, että meidän täytyy olla — tuota noin — solidaarisia, mitä tulee ammattitovereihin ja...»
»Mitäs siinä kaikertelette!» huusi Nilsson niin, että ikkunat helisivät. »Jos ette ole tyytyväisiä, niin menkää hakemaan parempaa. Voittehan ainakin etsiä, vaikka ette uskoisi saavannekaan. — Jahah, lakko alkaa siis huomenna? No niin: jos se nyt kestääkin kauemmin kuin irtisanomisajan, niin älkää hamuilko tänne takaisin. Minä sanon teidät irti!»
Suutarit jupisivat hiljaa keskenään koko lopun päivää, ja Nilsson itse oli niin pahalla tuulella, että läksi työstä pois kesken kaiken. Sitä ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin. Häntä harmitti, kun nyt suuri joukko töitä, jotka hän oli luvannut valmiiksi aivan lähipäivinä, joutuisi tällä tavalla myöhästymään. Kotonakin hän oli vihainen kaikelle ja mutisi omalle eukolleen:
»Tänk nu, gumma, nythän on kaikkein pahin aika! Ihmiset kulkevat rikkinäisissä kengissä tällaisessa sohjossa ja vuoroin pakkasessa ja saavat nuhan. Sanoinko minä nuhan, häh? Keuhkokuumeen ne saavat, saakeli!»
Ja samaan aikaan kuin suutarien piti viimeisen kerran lähteä työstä pois, meni ukko itse verstaalle. Hän oli kerta kaikkiaan luvannut työt valmiiksi ja istui nyt paikalleen alkaen kuroa reikiä umpeen. Puoleen yöhön asti hän korjaili ja kiroili yksinään ja lähti nukkumaan vasta sitten, kun rouva tuli huolestuneena hakemaan. Ja kotimatkalla rouva, joka ei ollut yhtä suuripiirteinen kuin Nilsson itse eikä ymmärtänyt pysyä omissa asioissaan, vikersi miehelleen:
»Ja tiedätkös, Herman, toinen niistä oli suomalainen...» Mutta ukko ei kärsinyt nyt kuulla sanaakaan suutareistaan ja vastasi, niin että rouva hätkähti:
»O' tänk nu, saakelin ämmä, se toinen taas oli ruotsalainen!»
Eikä rouva osannut enempiä riitoja välttääkseen muuta kuin myöntää, että »kas kummaa, niinpä tosiaan oli». Ja sulassa sovussa he sitten joivat iltateen, nukkuivat, ja ukko aamulla aikaisin laputti verstaalle jatkamaan töitään. Aamupäivän hän oli yhä pahantuulinen ja ärhenteli yksinään, mutta iltapäivällä jo, kun joku asiakas sattui avaamaan oven, kuuli hän tulista viheltelyä ja ompelukoneen tiheätä naksutusta. Sinkko ehti sinne vasta omien töittensä päätyttyä, ja ukko huusi hänelle vastaan heti:
»Ei mitään uusia korjaustöitä oteta vastaan! Olen sanonut sen jo kahdellekymmenelle tänäpäivänä. Nyt minulla on lakko!»
»No ei se siltä näytä, kun on niin kiire, että ruokakin pitää tuoda tänne», osoitti Sinkko nurkkapöydällä olevaa kahvipannua ja leipälautasta. »Mutta kai setä ottaa kuitenkin vastaan nämä. Niin kuin näkyy, olen jo yhdet kengät kuluttanut puhki Reivingissä.»
»Juujuu, tuo sinä vain. Kyllä ne korjataan. Yksi hauska puoli tässä sentään on, että ihmiset nykyään ostavat uudet kenkänsä valmiina eivätkä enää teetä meillä niin kuin entiseen aikaan. Ja tämä rajasuutarin työ on sentään nopeata. — Katsos, tässäkin on kruununvoudin rouvan kengät. Sillä naisella näkyy olevan vasemmassa jalassa paha liikavarvas... Tuosta noin on pudistanut reunan auki. Eiköhän hänenkin olisi ollut aivan yhtä hyvä viedä jalkansa lääkärin korjailtavaksi kuin tuoda kenkänsä minulle...? Lääkäreillä ei ole vielä lakkoa.»
»Mitä setä aikoo tehdä, jos lakko kestää kauan?»
»Jaa minäkö? — Työtä tietysti! Otan uutta vastaan vain sen verran kuin kerkiän tehdä. Kun saisi edes tuon hiton pinon selvitetyksi», osoitti hän hyllyllä olevaa korjattavien kenkien pitkää riviä. »Ja sitten, kun en enää jaksa, panen oven lukkoon ja pysyn kotona.»
»Mutta tämä verstas? Näistä huoneista menee sitten turhaa vuokraa.»
»Nojaa, se on sitten sen ajan murhe. Ei tämä tyhjänä seiso! Perustan vaikka yökerhon. — Tänk nu, poika, mitäs minä sanoinkaan, häh? Orient-express...!»
He hohottivat yhteisesti ukon hyvälle keksinnölle. Sinkko muisti sitten oman asiansa:
»Setähän tietää, missä täällä on tyhjiä huoneita. Meidän mamma muuttaa pian tänne. Keittiö ja kamari aluksi.»
Ukko näytti muistelevan.
»En tiedä sanoa. Minulla itselläni on asumassa se Sylvin äiti yläkerrassa. Mutta hän on hyvä ihminen. Muuten sinä pääsisitkin sinne. Ja silloin meillä ei olisi ikävä... Jaa, kuulehan, syksyllä oli Huolin rouvalla sellainen tyhjä huoneisto. Hän on rikas rouva, omistaa talon eikä välitä edes vuokralaisista. Hänen miehensä oli suuren makkaratehtaan omistaja ja pääsi vähitellen muillakin afääreillään miljonääriksi. Hänen nimensä oli M.E. Huoli, ja jotkut ilkimykset jo sotkivat sen makkaroihinkin: emme huoli.»
»Missä se Emmehuolin rouva asuu?»
»Puistokadulla, lähellä kivenveistämöä. — Mutta noita kenkiäsi et saa ennenkuin viikon lopulla», lisäsi hän, kun Sinkko oli mennyt jo ovelle.
Hän näkyi saaneen taas jonkin kengän ehjäksi, koskapa pani sen kuin uutena ja puhtaana hyllylle huokaisten tyytyväisenä.
»Tämän yhden kengän minä vielä korjaan ja sitten menen välillä lepäämään. Jos kerkiät, niin tule vielä illalla juoruamaan! — Jaa-ah, ne suutarin kehnot luulivat minun säikähtävän, mutta taisivatkin säikähtää itse. Ja vielä sillä tavalla ruveta leikittelemään vanhan miehen ja työasioiden kanssa.» — Hän löi vasaralla kengänkantaan, niin että jysähti. »Minun itseni ei ole tarvinnut koskaan tehdä tunninkaan lakkoa, mutta hengissä olen pysynyt. Ainoa lakko, jonka joskus nuorempana tein, oli väliin muutamien tuntien puhelakko, kun suutuimme eukon kanssa. Ja nämä pojat tulevat nyt minua kuranssaamaan ja opettamaan minulle yhdenvertaisuutta!»
Sinkko oli seisonut ovella ukon purkausta kuunnellen. Nyt tämä kumisti yhä vihaisempana ja jatkoi:
»Se yhdenvertaisuuskin! Minä sanon, että tasa-arvoisia me emme ole muualla kuin haudassa! Sitten, kun meitä viedään arkussa ylös Honkamäkeä hautausmaalle, vasta sitten ollaan tasa-arvoisia. Siellä mahdutaan aivan samanlaiseen rakoon valtioneuvokset niin kuin suutaritkin. — Jaa-ah, tänk nu, en ole tainnut kertoakaan sinulle, että minun tuleva hautapaikkani on aivan siinä valtioneuvos Langenin vieressä, aivan vieressä! — Kas se vasta on yhdenvertaisuutta, pojat!»
Hän jäi nakuttelemaan Sinkon lähtiessä, ja Sinkosta tuntui siltä kuin ei menisi kovinkaan kauan, ennen kuin Langen saisi itselleen naapurin. Vaikka Nilssonista ei vielä vanhuus näkynyt muuten kuin ulkomuodossa, ei hän varmastikaan jaksaisi kovin kauan sulatella tuollaisia lakkojuttuja ennen kuin vanhenisi käyttökelvottomaksi.
Puistokadulla sai Sinkko pistäytyä parissakin pihassa tulitikkujen avulla haparoimassa ovikilpiä ja löytyihän sieltä viimein rouva Huolinkin ovi. Lihavaa käärösylttyä ajatellen hän koetti arvailla, miten M.E. Huolin leski käännyttäisi hänet jo ovelta pois. Emme huoli, mietti hän ja painoi nappia. Oviketjun ylitse kuului ensin tiukka ruotsalainen kysymys, joka heti muuttui kohteliaammaksi suomalaiseksi, kun asia selvisi ja Nilssonin suositukset oli sanottu. Sinkko pääsi sisään ja seisoi hattu kädessä pienehkön, hyvinvoivan ja tarmokkaan näköisen naisen edessä. Nainen katseli häntä kiireestä kantapäähän, sitten he menivät saliin ja puolen tunnin keskustelun jälkeen tulivat yksimielisiksi siitä, että yläkerran kamari ja keittiö oli katsottava. Ensimmäinen ansiopuoli oli jo se, että sinne ei kiivetty yhteisestä eteisestä, vaan rakennuksen päästä. Oli siis mentävä nyt ulkotietä. Kylmässä ilmassa rouva Huoli yht'aikaa hytisi vilusta ja puuskutti jyrkissä portaissa. Huoneet näin tyhjinä ollen olivat tietysti myöskin kylmät, eivät erikoisen avarat eivätkä kai valoisatkaan, sillä näin vanhoissa taloissa oli säästetty ikkunalasia. Keittiö oli siisti ja seinät vasta äskettäin maalatut, nurkassa seisoi mukava pieni rautakamina. Sinkko kurkisti ovelta kamariin: siellä sentään oli kukallista, niin että lehtimajatunnelma oli kylmyydestäkin huolimatta täydellinen. Ääni kylmästä väristen rouva kertoili huoneiden ominaisuuksia ja lämmitelläkseen itseään risti kätensä rinnan yli. Sinkko kurkisti uuniin, huomasi lattialla uuden korkkimaton ja kävi ikkunan edessä kuin silmäämässä näköalaa. Ja rouva kertoi, että hän ei yleensä välittänyt vuokralaisista ja vielä vähemmän lapsiperheistä, mutta kun heillä olikin vain yksi lapsi, niin olkoon menneeksi.
»Ja muutenkin on yhdentekevää, otanko vuokralaisia vai en. Veroinahan ne vievät sen rahan minulta kuitenkin, Siis yksi ja sama.»
Mutta hän lisäsi kuitenkin herttaisesti hymyillen, että kun hänellä ei ollut mitään erikoisen sopivaa seuraa vastaan ja kun nuori rouva Sinkko oli kaikesta päättäen pirteä ihminen, niin ehkäpä heille olisi tarjolla jotakin yhteistä hauskaa.
»Ja kesäksi minä muutan meren rannalle, Kuusisaareen, jos tiedätte, missä se on. Siellä minulla on oma mökki. Kun teidän rouvanne nyt tulee tänne ja jos näyttää siltä, että meistä tulee hyvät ystävät, niin rouva Sinkko ja tytär voivat kyllä tulla sitten joksikin aikaa saaristoon.»
Tuo alkoi Sinkon ajatuksissa ratkaista jo asian. Hänestä tuntui enemmän siltä kuin rouva valikoisi itselleen tulevaa hyvää toveria eikä hän perheelleen huoneistoa. Näkyi kaikesta, että rouva oli varakas, saattoi huoletta noudatella omia oikkujaan ja mielitekojaan köyhyyttä pelkäämättä, ja kaikesta päättäen hänellä oli lisäksi niin itsenäinen luonne ja omaperäisiä ajatuksia ja mielipiteitä, ettei hän viihtynyt muiden muijien tavallisissa ompeluilloissa, vaan eleli oman päänsä mukaan. Alkoi tuntua uskottavalta jo sekin, että rouva ei tosiaankaan välittänyt vuokralaisista eikä tyrkytellyt huoneitaan ainakaan sanomalehdissä. Portaita alas mentäessä hän vakuuttikin sen todeksi:
»Kun minulla oli viime kesänä pari ystävää vieraina, niin he asuivat silloin täällä ylhäällä. Ja ellei tähän tule muita, niin he kai tulevat sitten ensi kesänäkin.»
He aikoivat mennä jälleen sisälle, mutta rouvan omien portaiden päässä seisoi pimeässä joku mies keskustellen ovenraosta palvelijattaren kanssa. Ja rouvan tiukkaan kysymykseen havahtui mies, kääntyi, kantapäät kalahtivat yhteen, ja hattu kimposi päästä käteen:
»Tulen sotaväestä. Asevelvollisuuteni loppui ja nyt etsin mitä työtä hyvänsä.»
»Ei ole mitään», vastasi rouva.
»Sen minä kyllä uskon», puhui mies edelleen. »Mutta täytyy kuitenkin kysellä jotakin tehdäkseen. Onpahan silloin ainakin yrittänyt.»
Hän ei näyttänyt millään lailla pettyneeltä, vaan ojensi kätensä ja jonkin paperin Sinkkoa kohti.
»Minä olen täällä yhtä vieras kuin tekin», sanoi Sinkko, katsoi ja huomasi kädessään sotilaspassin.
Mutta kuin myötätunnosta hän tuli portaita noustessaan ja passia takaisin ojentaessaan kysyneeksi:
»Mitä työtä olette ennen tehnyt?»
»Olin suutari.»
»Suutari? — Oletteko suutari!»
»Kyllä olen. Helsingissä. Kotini siellä ja matkalla kotiini, mutta olen jo matkan varrella tiedustellut.»
Sinkko muisti nyt jotakin:
»Mutta ettekö sitten tiedä, että juuri tänä aamuna alkoi jalkinetyöläisten lakko?»
»En ole kuullut. Olen tiedustellut vain tehtaista ja ovilta muita töitä enkä sitä.»
»Kuulkaas, painukaa nyt hyvin sassiin Oikokadulle ja...» Hän neuvoi Nilssonin verstaan ja selitti, mitä nuori mies sanoisi ukolle. Tässä oli nyt ainakin apu, ja loppuhan oli kokonaan Nilssonin oma asia eikä Sinkon. Ukko sai tehdä niin kuin tahtoi. Kun vieras kuuli kaiken, riipaisi hän vielä kerran hatun päästään, ja kantapäät kalahtivat yhteen yhtä ripeästi kuin majurin edessä.
Sisällä rouva ja Sinkko joutuivat puhumaan yleisistä asioista, ja molemmat urkkivat toistensa mielipiteitä ja ajatuksia. Rouva puhui suorasukaisesti ja kursailematta ja oli kaikesta päättäen muodostellut mielipiteensä omasta takaa. Viimein hän kiersi puheen Sinkon tuttaviin täällä kaupungissa, ja kuultuaan vain Kansasen nimen virkkoi tyytyväisenä:
»Minä tiedän kyllä heidät. Ja kysyinkin vain arvailukseni, käykö teillä paljon vieraita. Teidän kamarinne on nimittäin juuri minun makuukamarini yllä.»
Hän nauroi, vihelsi sitten, ja sohvan päältä nuljahti lattialle mäyräkoira vaapertaen kuin takajalat olisivat puutuneet. Se nuuskaisi Sinkon jalkoja, heilautti piiskamaista häntäänsä ja kiipesi takaisin sohvalle. Sitten rouva huokaisi ensin, koira vielä syvempään ja hartaammin, ja Sinkko rykäisi. Se oli merkki siitä, että keskustelu hinnasta piti aloittaa. Sinkko katseli rouvan varmaa ilmettä, mukavuutta rakastavaa ja kuin piirongin alla kasvanutta vaivaiskokoista ja pitkäruumiista koiraa, rykäisi toisen kerran, mutta rouva ehtikin edelle, määräsi heti hinnan ja teki puolessa minuutissa asiasta selvän.
Kuin pitkästä aikaa tunsi Sinkko tehneensä taas jotakin hyödyllistä perheensä hyväksi ja painoi tyytyväisenä ulko-oven kiinni takanaan. Tämä oli kaikesta päättäen pieni löytö: talo oli varmasti hiljainen ja katukin ikkunan alla yhtä hiljainen. Piha oli suuri, ja sen keskellä näytti kasvavan runsaasti puita ja pensaita. Rouvaa ei vaivannut ainakaan pikkupiirteisyyden tauti, koskapa asui koiransa ja palvelushenkensä kanssa viidessä suuressa huoneessa. Ja sisustuksessakin oli samaa reilua tuhlaavaisuutta, sillä kaikki oli totisesti valittu ihmisiä varten eikä lompakon näännyttämiseksi.
Portista Sinkko kääntyi asuntoaan kohti, mutta muutti mieltään, sillä tällä hetkellä hän ei tahtonut istua siellä yksin. Nilssonhan oli käskenyt hänen tulla takaisin. No niin, hän kävelisi ensin hetkisen ja poikkeaisi sitten hakemassa asemalta sanomalehtiä ja sillä matkalla Nilssonin luona. Tässähän saattoi katsella ensin vaikkapa vieraita kasvoja bussiasemalla tai antaa sitten 'Lidon' punaisen valon houkutella sisään aikaa kuluttamaan, kun siihen oli nyt pieni oikeus taas aikaansaannosten jälkeen.
Kun hän tuntia myöhemmin työnsi verstaan oven auki, olivat molemmat suutarit työssä. Ukko naureskeli tyytyväisenä, miten hän oli ensin päättänyt teettää pojalla pienen näytteen ja korjauttaa nuo tohtorin kengät, jotta poika ansaitsisi itselleen jo tänään päivällisrahat. Uusi mies oli riisunut takkinsa ja vetänyt eteensä kiiltäväpintaisen esiliinan ja kovalla kiireellä löi puolipohjia tohtorin kenkiin. Ukko Nilsson kaiveli liiviensä taskua ja veti sieltä esille kellon:
»Tänk nu, Sinkko, jo kaksi kertaa olen käyttänyt tätä kelloani Sundin kellosepässä, mutta siitä huolimatta se vielä käy.» Hän naurahti vitsilleen. »Jahah, se onkin jo yhdeksän. Tunti vielä töitä, niin sitten saadaan tehdä lopulliset kaupat», iski hän silmää apulaiselleen.
Pöydän yläpuolelle vedetty lamppu valaisi kahden kumartuneen miehen kasvot ja nahkaesiliinan kiiltävän pinnan. Nahkan ja voiteiden haju ärsytti nenää ja sai Sinkon sydämensä pohjasta aivastamaan. Ompelukone tikutti harvaa tahtiaan, ja neulan alla kääntyili naisen kengän ratkennut sauma. Vanha ompelija nosti silmälasit nenältä otsalleen, tirkisteli koneen jälkeä, pudotti lasit taas paikoilleen ja jatkoi työtään. Pöydän toiselta puolen kuului vasaran tasainen naksutus aina kaksi kertaa peräkkäin varovaisemmin ja joka kolmannen lyönnin kovemmin. Nilssonin piippu oli sammunut eikä hän edes pysäyttänyt konetta, kun Sinkko piti tikkua sen yllä ja ukko itse veti syttyä sammuneisiin poroihinsa.
Alkoi tulla pikkukaupungin iltayö. Ulkona pakkanen kiihtyi ja ikkunan ohi kulkevat ihmisten varjot harvenivat. Jostakin seinän takaa pahaisesta kuppilasta kuului nuhaisen gramofonin ääni. Nuori ja vanha mies kiskoivat rikkinäisistä kengistä irti jokapäiväistä leipäänsä ja Sinkko katseli heitä äänettömänä.
9.
Se ainakin oli varmaa, että tänä iltana ei tapahtuisi mitään sellaista, joka jaksaisi pienimmässäkään määrässä kiinnittää mieltä. Ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin laahata itseään jossakin niin kauan, että voisi liiasta vetelehtimisestä väsyneenä mennä nukkumaan ja siten odotella vaihtelevampaa ja virkistävämpää huomispäivää.
Heinsalmea hävetti, kun hän ei vieläkään voinut maksaa takaisin sitä viisikymmenmarkkasta, jonka oli jo ennen joulua saanut Sinkolta. Nyt hänellä oli juuri niin vähän rahaa, ettei iljennyt tarjota toiselle vähittäismaksua, mutta kuitenkin juuri sen verran, että saattoi kuin korvauksena pyytää Sinkkoa kahville — sillä olihan aivan yhdentekevää, oliko hänellä tuo kymmenmarkkanen taskussaan vai ei.
Ensin heistä oli kumpainenkin tuntenut olevansa kuin kiusaksi toiselle ja olisi tahtonut pian päästä rauhaan, mutta kun he astuivat sisään 'Lidon' ovesta ja tunkeutuivat keskelle radiomusiikin, puheensorinan ja astioidenkilinän äänihyökyä, katosi kiusallinen tunne vähitellen, ja he tunsivat kuuluvansa ainakin tämän illan yhteen, sillä aivan yhtä paljon kuin yhdistää yhteinen työ tai seikkailu, voi myöskin yhteinen ajatuksettomuus, toimettomuus ja vetelehtiminen olla jollakin tavoin helpompaa kuin yksin.
Nyt heillä oli mitä parhain tilaisuus tehdä jonkinlainen läpileikkaus koko reivinkiläisestä ympäristöstä ja ihmisistä 'Lidon' suuren salin perusteella, jos tuo yleisö jaksoi ylimalkaan ketään kiinnostaa. Sellaisia kuin seinän tai ikkunan viereisiä paikkoja oli turha tähän aikaan illasta etsiäkään, vaan heidän oli tyydyttävä keskilattian pöytiin. Jo alkuillasta sisään tulleilla koululaisilla näkyi mehulasi olevan vasta puolivälissä, sillä algebran kotitehtävät eivät olleet vielä puolessakaan, ja ennen niiden ratkeamista he eivät lähtisi mihinkään. — Tuolla peremmällä nousi pöydästä tupakansavua kuin veturin piipusta, sillä urheiluseuran johtokunta oli pitänyt äsken pienen kokouksensa ja jatkoi nyt epävirallisempien asioiden käsittelyä ja valmistautui ryyppäämään. — Muutamia kaupungin arvovaltaisimpia isiä istui pilttuissa, ja heilläkin oli kai äsken ollut kaupungintalolla valtuuston kokous, koskapa riita naisten työtuvan lattian maalaamisesta jatkui yhä tärkeänä puoluepoliittisena kysymyksenä. Ja ne heistä, jotka jo alunperin olivat muodostaneet asiassa selvän kannan eivätkä pitäneet keskustelua enää tarpeellisena, tilasivat itselleen toisen todin ja koettivat syöttää toisilleen pajuköyttä kesäisiltä kalastusmatkoilta. — Joukko helsinkiläisiä oli läpikulkumatkalla eteenpäin ja oli poikennut tänne lämmittelemään ja syömään muutaman voileivän. Mutta ensimmäisen ryypyn saatuaan miehet innostuivat vaatimaan toista ja toisen tultua unohtuivat keskustelemaan aivan kuin eivät olisi voineet tehdä sitä autossakin. Naiset olivat pitkästyneitä, koettivat jouduttaa heitä ja etsivät katseillaan naistenhuoneen ovea. — Kun kaupungin bussiasema oli aivan tuossa 'Lidon' vieressä ja pitkänmatkan vaunut pysähtyivät siinä kahdeksikymmeneksi minuutiksi, ehtivät kaukaiset matkustajat hyvin poiketa tänne juomaan kahvinsa ja samalla noin niin kuin harvinaisena poikkeuksena tutustua aitoon reivinkiläiseen henkeen ja ympäristöön. Hehän olivat aina kuulleet kerrottavan, miten hemmingiläisyys löi leimansa koko tälle vanhalle kaupungille, mutta hämmästyivät nyt, kun eivät 'Lidon' seinillä nähneetkään Hemmingin kuvia, kun ravintolaa ei oltu sisustettukaan Hemmingin aikaiseen tyyliin, kun kukaan ei kaupannut hänen kuviaan postikortteina eikä kukaan näkynyt muistavan hänen edes eläneenkään. Ja tuo kaksikymmentä minuuttia ehti kulua hyvin pian heidän silmäillessään vuoroin pettyneinä ympärilleen ja vuoroin rannekelloonsa. Tuskin he olivat lähteneet ja tarjoilijatar oli ehtinyt korjata pöydän kuntoon, kun sisään hyökkäsi joukko päinvastaiseen suuntaan kulkevan bussin matkustajia ja aloitti saman ihmettelynsä. Mutta heidän joukossaan oli joku helsinkiläinen, joka tunsi Reivingin oikein hyvin ja selitti toisille puolihalveksuen, että »mitäs tyhjää, ei täältä Hemmingiä löydä muualta kuin kirjoista. Reivinkiläiset ovat tottuneet elämään juomarahoilla ja Hemming on heille vain reklaamikeino».
— Vielä kulki pöytien välillä pelastusarmeijan lehtien kauppias, hetkistä myöhemmin paperikukkien kauppias, sitten tuli paperiperhosten kauppias ja ennen työttömäinlehden kauppiasta oli kulkenut vielä joku muukin.
Kaiken sorinan koetti radio voittaa epätoivoisesti tuhisuttamalla venäläistä haitaria ja ruotsalaisia merimiespolkkia. Mutta niitä ei kuullut kukaan. Peräpöydässä oli urheilutunnelma jo täydellinen, ja kaksi miestä oli eläytynyt omiin tuloksiinsa jo niin perusteellisesti, että tappelu oli lähellä. Vähitellen alkoivat koululaiset tippua pois ja pujahdella ovesta ulos päällystakin kaulus takaa muodinmukaisesti pystyssä. — Sinkko ja Heinsalmi olivat istuneet ääneti, ja Heinsalmi karisteli siroin liikkein tuhkaa huonosta parin markan paperossistaan ja puhalteli savuja pöytälampun kuvun alle. Sinkko juuri ajatteli häntä tämän kaupungin turhamaisimpana, mutta samalla kai rehellisimpänä työttömänä, joka ei varmastikaan koskaan menettäisi ryhtiään niin, että heittäytyisi vastoinkäymisten ryveteltäväksi. Ja Heinsalmen otsa oli niin totisissa rypyissä, että Sinkko arveli hänen parastaikaa pohtivan jotakin hyvin tärkeää. Mutta toinen huomasikin itseään katseltavan ja virkahti vakavana:
»Mietin tässä juuri erästä asiaa. — Huomaatko, miten naisten kasvotkin muuttuvat muotien mukaan? Vielä muutama vuosi sitten oli muodissa funkis-nenä, mutta nyt sen tilalla on virtaviivainen.»
»Tyyleillä on omat aikakautensa.»
»Mutta mistä sitten johtuu, että miesten olkapäihin tulee funkis vasta nyt, vaikka se on muualta jo poissa. Kun katselee takkien olkapäitä, niin näyttää kuin vaateripustin olisi jäänyt sisään. Katsohan tuotakin urheilijaa!»
»Noo, hänellä on vain höylänlastua harteitten lisäämiseksi.»
»Ei», väitti totisena Heinsalmi. »Minä luulen, että nuo nuorukaiset ovat syntyneet parhaana funkiskautena ja...»
»... ja heidän mammansa ovat joutuneet näkemään Reivingissä niin paljon funkista, että se on siirtynyt lapsiinkin jo ennen heidän syntymistään.»
He juttelivat joutavanpäiväistä vain sen vuoksi, ettei olisi tarvinnut puhua mitään totisempaa ja painostavaa, sillä selvästi huomasi jo sen, että Heinsalmi alkoi vähitellen huolestua työttömyydestään, koskapa ei tehnyt siitä enää pilkkaa. Ja Heinsalmen kahvien jälkeen he joivat kahdet Sinkon oluet, ettei olisi tarvinnut lähteä vielä kotiin ja ajattelemaan. Oli vain sellainen yhdentekevä tunnelma, jota hyvin vaatimattomissa olosuhteissa olisi voinut sanoa vaikkapa tyytyväisyydeksi, mutta ei silti vielä huolettomuudeksi.
Nyt lakkasi yht'äkkiä radion viimeinen tango, ja ensimmäiset iltauutiset olivat menossa. Ei kukaan ollut huomannut radion olemassaoloakaan, mutta nyt höristi jo kolmannes salia korviaan. Kummallista, miten ihmiset uutisissa aina isosivat ja janosivat jotakin, mutta mitä, sitä he eivät tienneet itsekään. He vain odottivat, heillä oli salainen kaipuu, että jotakin tapahtuisi ja pitäisi tapahtua, heissä syttyi aina uutisten aikana salattu intohimo, silmätkin näyttivät jo kirkkaammilta, ja he olisivat olleet hyvin valmiit sen kaivatun uutisen kuultuaan sanomaan innoissaan: »Katsos nyt, enkös minä sitä jo ennustanut!» — Mutta mitään ei vain tullut, tämä päivä oli ollut yhtä köyhä kuin eilinenkin, ja nyt oli jäljellä vain toivo, että huomenna tulisi tapahtumaan se erikoinen ja varmasti tapahtuisikin.
Kolmannes yleisöä oli seurannut ja kuunnellut uutisia. Mutta niiden jälkeen tulivat uusien raha-arpajaisten tulokset. Ensin kävi kautta koko salin kohahdus ja seuraavana hetkenä oli kaikki taas hiljaista. Kuka kaivoi taskuaan, kuka etsi kynää ja savukelaatikon kantta. Esille vedettiin raha-arpoja, muistilippuja lompakoista, liivintaskuista, käsilaukuista ja muistikirjojen väleistä. Jännitys näytti kasvavan sitä mukaa kuin numeroita lueteltiin. Kuuluttaja pudotteli satatuhantisiaan, ja kuuntelijat kurottautuivat istualtaan jo puoliseisoalleen, ohi meni uusien satatuhansien sarja, mutta eipäs sattunut vielä tälle numerolle... Mutta nyt seuraavalla putoaa tälle, olkaahan hiljaa! — Eipäs pudonnut vieläkään — ohi meni tuokin! Lopussa tuli pienempien summien numerot, mutta ei ollut niilläkään yhtään mitään. Vieläköhän se jatkaisi niitä? Ehkäpä tuhatmarkkasten joukossa olisi minun numeroni? — Ei jatkanut. Loppu.
Omituinen, mietteliäs ilme oli jokaisen kasvoilla. Vähitellen siihen alkoi sekoittua pettymystä, lippuja alettiin työntää takaisin taskuihin ja käsilaukkuihin vielä jälleen pienellä toivolla suggeroiden itseä huomisen lupauksilla. Jotkut alistuivat jo nyt nöyrinä, toiset eivät uskoneet vieläkään, vaan odottivat yhä. Muutamat pudistelivat sanattomina päätään, ja jotkut kirosivat ääneen. Hetkisen kesti salissa melkein hiljaista, katkeran pettymyksentunteen leijaillessa ylt'ympäri. Silmät menettivät pienen aikaa kestäneen kirkkautensa, ja elämään oli verkalleen tullut taas arki. Jos joku olisi hypännyt pöydälle ja huutanut tuolle joukolle: »Rahaa, rahaa! Ne valehtelivat, sillä te saatte rahaa!» olisi hän ehkä jälleen saanut tuon joukon hereille. Ja Heinsalmi hymyili ivallisesti katsellessaan heitä. Hän oli jo sitä mieltä, että ihminen ei jaksa enää huomata suurtakaan hälinää, mutta jos markka kilahtaa lattialle, niin kokonaiset joukot hätkähtävät.
Kultavasikka! — »Ja hän otti vastaan kullan heidän käsistään, muovaili sitä taltalla ja teki siitä valetun vasikankuvan. Ja he sanoivat: 'Tämä on sinun jumalasi.' — Ja he uhrasivat polttouhreja ja toivat yhteysuhreja; ja kansa istuutui syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat iloa pitämään.»
»Mennään helvettiin täältä!» hypähti Heinsalmi seisomaan ja oli samalla jo ovella. Sinkko seurasi häntä ja kuuli hänen vielä eteisessä mutisevan kuin itsekseen: »Ulos — johonkin.»
Oli siis sittenkin surkeasti menty siihen, jota oli pelätty. He kiertelivät äänettöminä pitkin sivukatuja, mutta oli varmaa, että Heinsalmi olisi purkautunut pienimmästäkin ärsytyksestä. Sen vuoksi ei toinenkaan virkkanut mitään, vaan erotessakin läksi kumpainenkin omaan suuntaansa haukotellen, näyttääkseen mahdollisimman ajatuksettomalta. Ja Sinkkoa kummastutti. Hän oli luullut, että Heinsalmi selvisi kaikkialla maailmassa huolettomalla hymyllä ja kädenleväyksellä, mutta tämä ennusti hänessä jo jotakin järkyttävää.
Mutta mitään muuta ei ollut enää tänään tehtävänä. Sinkko laaposteli laitakaupunkiaan kohti arvaillen aikansa kuluksi, olisiko hänellä jäljellä yhtään postimerkkiä vai ei. Jos olisi, niin hän kirjoittaisi kotiin, mutta jos ei olisi, niin koettaisi kaivaa esille jotakin vielä lukematonta roskaa. Onneksi oli Seljankin ikkuna pimeänä, niin ettei hänen tarvinnut poiketa sinne edes kirjojen tekosyyllä ja välttyi turhasta valvomisesta keskellä viikkoa.
Postimerkki oli pöytälaatikossa, ja hän melkein harmitteli sen löytymistä, sillä nyt se tiesi vielä matkaa laatikolle ja takaisin. Hän oli aikonut moneen kertaan ostaa kunnollista paperia, mutta sai repiä nyt viimeiset lehdet taskukirjastaan ja kuvailla niille uutta asuntoa tapetteineen ja kaminoineen, rouva Huolia puutarhoineen ja kesämökkeineen ja ehdotteli muuttoajaksi loppukevättä. Olihan vielä paljon vanhoja asioita selviteltävänä, ennen kuin saattoi ajatella muuttokustannuksia ja kalliimpaa vuokraa. Sitä paitsi Sinkolla oli eräs salainen ajatus, jota hän ei kuitenkaan sanonut Ellille: myöskin Ellin ulkoasua oli ajateltava hiukan ennen kuin voisi vaatia häntä muuttamaan maalta kaupunkiin. Se ei ollut turhamaisuutta, mutta ympäristö näkyi antavan sille juuri niin suuren merkityksen, ettei hänenkään sopinut jättää Elliä mitättömäksi sivuseikaksi.
Hän lopetti kirjeensä kuin kesken, kun sanottavat loppuivat. Kello näkyi olevan jo puoli kaksitoista. Ja huone oli kylmä. Mitähän, jos hän lähtiessään sytyttäisi uuniin tulen, niin se olisi palanut jo melkein loppuun, kun joutuisi takaisin? Nurkassa oli sylyksellinen Karion mummon valmiiksi kantamia puita, hän pisti puolet niistä uuniin, sytytti ja sulki pellit tarkoin, ettei Karion hovi palaisi poroksi hänen takiaan.
Tuuli oli kääntynyt meren, puolelle ja tuntui purevan ilkeältä. Katulamput heiluivat levottomina, ja vain harvoissa ikkunoissa oli tulta. Vesitorni kohosi tummana möhkäleenä öistä taivasta vasten, kirkon valaistu pääty loisti kirkkaana mäellään, ja sen katolla oleva risti näytti täältä kaukaa vain tähdeltä. Jokin viimeisimpiä kaukolinjan busseja näkyi olevan matkalla länteen ja sekin melkein tyhjänä. Ihmiset sen sisällä varmaankin hytisivät vilusta ja unisina kuuntelivat radiosta jonkin ulkomaisen ravintolan musiikkia. Muuten oli kaduilla ja porttikäytävissä hiljaista.
Muutamasta portista pujahti kadulle nuori nainen ja näkyi katselevan ympärilleen kuin miettien, mihin suuntaan lähtisi. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi nainen lähti poispäin, ja Sinkko oli kävelystä tuntevinaan Elsa Virkkosen. Tyttö paransi vauhtiaan kuin välttyäkseen tapaamasta Sinkkoa, mutta lampun kohdalla kääntyi katsomaan taakseen ja näytti itkevän.
»Mihin sinä menet, Elsa?»
Kun toinen ei näyttänyt edes kuulleen, alkoi Sinkkokin epäillä erehtyneensä. Mutta seuraavan lampun kohdalla hän oli kuitenkin tavoittanut sen verran, että vaatteista tunsi naisen Virkkoseksi. Hänessä heräsi pienoinen epäily, oliko tyttö seikkailemassa sikäli, ettei voinut nähdä Sinkkoa ja vielä vähemmän joutua puheisiin. Mutta olipa kuinka hyvänsä, häntä alkoi kummastuttaa ja päätti saada siitä selvän kiusallakin, huusi uudestaan, mutta näki tytön vain pyyhkäisevän käsineensä selällä silmäkulmiaan. Pian hän olikin jo muutaman askelen päässä ja rinnalla.
»Kuule, Elsa, mikä sinulla on?»
Tyttö tosiaankin itki eikä edes katsonut häneen.
»En voi kertoa. Äläkä pyydäkään.»
Hänen luontoaan kiehautti, ja mieli teki tarttua käsivarteen ja ottaa tunnustus irti tuoreeltaan vanhemman toverin oikeudella. Mutta hän luopui siitä ja katsoi lampun kohdalla tyttöä silmiin:
»Kyllä voit. Missään tapauksessa se ei ole niin pahaa, etten sinua ymmärtäisi. Ja kysyinkin vain sen vuoksi, että voisin sinua auttaa.»
Kuului muutama nyyhkytys, sitten Elsa pysähtyi ja tarttui häntä käsivarteen katsomatta silmiin:
»Ehkä sinä ymmärrät... Ehkä sinä voisit auttaa... En tiedä.»
Hän odotti jatkoa itsestään, mutta kun sitä ei tullut, arvasi hän nyt parhaimmaksi antaa tytön ensin rauhoittua. Sinkko pujotti hänen kätensä omaan kyynärkoukkuunsa ja lähti käsipuolesta pitäen kulkemaan hiljaa eteenpäin. Muutamia myöhäisiä ihmisiä tuli vastaan, ja heidän mentyään ohi alkoi Sinkko taas varovasti puhua ja näytti saavankin toisen rauhoittumaan. Viimein Elsa tunnustikin omasta tahdostaan:
»Olen ilman asuntoa.»
»Miten niin? Missä sinä ennen...?»
Tyttö viittasi sinne kadun päähän, jossa oli tullut portista kadulle.
»Tuolla noin. Mutta nyt minä en pääse sinne sisälle ja lisäksi on näin myöhä.» — Hän hengähti, yritti uudestaan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua virkahti reippaasti: »Minä en viitsi valehdella sinulle, vaikka koetin juuri miettiä verukkeita!»
»Anna sitten tulla totuus. Sitähän minä olen sinulta pyytänyt.»
»Totuus on yksinkertaisesti se, että minä en pääse vanhaan asuntoon enkä tiedä muutakaan paikkaa, mihin menisin.» — Jälleen nyyhkytys. »Ajattelin mennä Heikkisen luokse, mutta ne panevat portin kiinni jo yhdeksältä... Matkustajakotiin ei kannata...»
Mutta Sinkko ei ymmärtänyt vieläkään mitään:
»Tuo ei ole kaikki, mitä voit kertoa. Etkö voi ensin puhua itse asiaa?»
»No niin, minä voin! Sanoinhan jo, etten viitsi sinulle valehdella. Sinä näyt kuitenkin joutuvan minua auttamaan — ja jumalan kiitos, että se olet juuri sinä! — En ole jaksanut maksaa asuntoani kahdelta kuukaudelta. Paljonkos nyt seitsemälläsadalla tuhlailet..? Kun nyt on jo kolmas kuu menossa, antoi isäntä minulle vielä kymmenen päivää armonaikaa ja uhkasi ottaa jonkun muun, jos en pystyisi maksamaan. Hän on usein matkoilla. Eilen oli viimeinen päivä niistä kymmenestä. Luulin hänen viipyvän vielä pari päivää ja mietin kovasti, mistä saisin edes osan lainatuksi. Mutta hän tulikin tänä iltana kotiin, tunti sitten, tolkuttomassa humalassa ja purki vihansa minuun. Koetin selittää, että minä huomenna... Mutta se oli turhaa. Hän kantoi, puolet tavaroistani ulos ja...»
Elsa itki taas. Loppua oli turha mainitakaan: tavarat portailla, ovi takana kiinni ja tyttö seisomassa portilla ja katsomassa, mihin sulloisi tavaransa ja itsensäkin huomisaamuun asti korjuuseen kadulta.
»Tekisi mieli kuristaa se äijä!» toivoi Sinkko ääneen ajatellen.
»Niin minunkin. Kerran aikaisemmin se yritti... Mutta kun minä en... Nyt se sitten kosti.»
Sinkko alkoi olla heti yhtä neuvoton kuin tyttö itsekin.
»Sinulla ei siis ole yhtään rahaa?» kysyi hän.
»Oli kaksikymmentä markkaa, mutta heitin ne vasten kasvoja.»
Sinkko tavoitteli kaikkia taskujaan, mutta ei saanut enempää kuin neljä markkaa. Siis turha yrittää hotelliinkaan, jos ne vaatisivat maksun heti, ja yhtä nolo olisi sielläkin selitellä ja lupailla huomisaamulla.
»No, kävellään sitten tuonne alaspäin ja mietitään samalla. Ketäs muita tuttavia voisi ajatella?»
»On niin hirvittävän noloa sekin. Nousee kova huuto ja juoruaminen. Ja jos nyt keksisi hätävalheen, niin selviäähän se joskus kuitenkin.»
»Se on tosi. Minä tunnen Kansaset, mutta sinne ei voi ajatellakaan — esimiehemme. Seljan luokse ei muuten. Ja alaovi on lukossa sielläkin eikä ole puhelinta. Ylimalkaan ei kenenkään sektorilaisen luo, sillä omat ovat nyt pahimpia.»
Kadunkulmassa Elsa pysähtyi kuin kieltäytyen jatkamasta enää mihinkään. Hän näytti purevan hammasta ja sitten taas valitteli:
»Sehän tässä on pirullisinta, kun keskellä yötä!» — Hän kääntyi selin Sinkkoon ja ääni muuttui kylmäksi. »Minä menen 'Contraan'. Minä menen ja myyn... Taikka seison tässä niin kauan kuin humalaiset korjaavat luokseen!»
Sinkko tarttui tyttöä ranteeseen:
»Sitä sinä et tee!»
»Et tee? — Pakko on tehdä!»
Äänessä oli jo uhmaa. He olivat tulleet postikonttorin luo ja Sinkko pyysi toista odottamaan. Hän kahlasi itse kinoksen poikki kadun yli tahallisen hitaasti kuin saadakseen aikaa miettiäkseen rauhassa ja keksiäkseen jotakin. Postilaatikon kansi rämähti oudosti hiljaisella kadulla hänen pudottaessaan sen alas. Kun hän ehti kulmaan Elsan luo, oli hänellä jo valmiina oma suunnitelmansa, mutta ei sanonut vielä toiselle muuta kuin tarttuen tämän käsipuoleen lähti katua ylös:
»Mennään nyt takaisin ja otetaan sinun tavarasi.»
Toinen seurasi sanattomana ja arvasi Sinkolla olevan jotakin jo selvänä. Vasta kun he olivat pujahtaneet portista sisään, katsoi Elsa saattajaansa kysyvänä.
»Karion luoksekaan en voi sinua viedä, sillä silloin huudettaisiin meistä yhteisesti. Mutta koko kaupunki nukkuu. Sinä tulet nyt minun luokseni ja jäät sinne. Minähän pääsen helpommin johonkin muualle. Vaikka Kansaselle... Pudonnut avain — ymmärrätkö?»
Elsa ei vastannut mitään, vaan alkoi nöyränä kokoilla tavaroitaan portailta. Niitä ei ollutkaan paljon: keltainen faneerilaatikko, pieni matkalaukku, suuri nyytti ja kaiken tämän ylle heitettynä kesätakki ja sänkyhuopa. Kun ne oli saatu käsiin ja piti lähteä, ratkesi Elsa entistä pahempiin nyyhkytyksiin:
»Minä en jaksa», huokaisi hän ja istuutui takaisin portaille omaisuutensa viereen.
Sinkko koetti lääkitä häntä niin kuin miehiä lääkitään hirteishuumorilla silloin, kun veto on lopussa. Hän koetti muistella parhaimmat oman työttömyysaikansa pienet lohdutukset, mutta ne olivat tehottomia. Viimein hän virkahti lyhyesti ja maanittelematta:
»Anna minulle käsivartesi, niin mennään.»
He läksivät hiljaisina. Portilla koetti Elsa vielä estellä:
»Sinä joudut nyt samaan pulaan minun takiani. Itse joudut nyt yöksi kadulle.»
»Eikö mitä.»
Niityn yli kulkiessa ja Karion taloa lähestyessä hänen piti jutella kaikenlaista turhanpäiväistä, ettei toinen saisi päähänpistoa kääntyä ympäri. Hänellä ehkä sittenkin oli jokin paikka, jonne voisi pyrkiä, mutta itsesäilytysvaisto pidätti häntä siitä. Ja Sinkon asia oli estää hänet turvautumasta juuri siihen boksiin, jota hän ehkä oli ajatellut ja hienoksittain pelännyt.
»Tuolla minä asun, tuolla mäenrinteessä. Se on Karion talo ja yläkerrassa ei ole ketään muita. Ne nukkuvat alhaalla eivätkä kuule mitään, kun portaat kiivetään hiljaa. Muutoin olisi huomenaamulla Sektorissa laulut jo valmiina. No, viisi siitä! Jos minä olisin vielä onnellinen poikamies, kosisin sinua arvelematta jo tällä hetkellä.»
Tyttökin naurahti pingoittuneesti, ja äänessä oli jo hiven huojentunutta epätoivoa. Varovasti Sinkko avasi alaoven, sytytti portaiden lampun ja saattoi tytön tavaroineen ylös. Tämä seisoi keskellä lattiaa neuvottomana kuin käskyä odottaen.
»Takki pois», kuiskasi isäntä hymyillen, avasi ja riisui hänen päällystakkinsa kuin pieneltä lapselta, pani sen naulaan ja siirsi korituolinsa uunin eteen. »Onneksi uuni on lämmin. Minä avaan sen luukun. Sinähän ihan hytiset.»
Elsa oli hänen vierellään värissyt koko matkan, mutta se ei kai johtunut niin paljon kylmästä kuin hermoista.
»Ja nyt ensitöiksesi sinä otat pois kenkäsi ja lämmität jalkasi. Ajatteles, jos nokkasi huomenna tuhiseisi...! Kas noin, ja nyt toinen saapas myös.» — Hän muisti sen konjakkipullon, jonka oli saanut keneltä joululahjaksi, kaatoi juomalasin pohjaan tukevasti ja ojensi sen: »Tässä lääkettä!»
»Sinä olet liian kiltti — Aarno», huokaisi toinen, joi ja yski sitten.
Pian alkoivat hänen silmänsä kirkastua ja vilkastua katsellessa, miten Sinkko järjesteli hänen oloaan: asetteli tavarat järjestykseen nurkkaan, puhalteli ohi kulkiessaan tupakanporoja pöydältä ja asetteli sen esineitä paikoilleen, näytti miettivän hetkisen kulmat rypyssä, hämmensi sitten uunin. Hän meni sängyn luo, veti sieltä esiin kirjavan pyjamansa ja kaivoi jostakin suuren valkoisen vaatekäärön asettaen ne tyynyn päälle. Hän mietti jälleen, heitti pyjamansa nurkkaan ja otti naulasta päällystakkinsa aikoen vetää sen ylleen. Silloin Elsa nousi, meni luo ja tarttui hänen käteensä:
»Kuule, Aarno! Onko tarpeen, että sinä menet? Voimmehan me olla täällä molemmat... Kun me luotamme...»
Hän katsoi vakavana tyttöä silmiin ja virkahti sitten:
»Mutta sinun vuoksesi on parempi, että minä menen.»
»Se ei ole välttämätöntä. Onhan liian paljon vaadittu, että sinä lähdet pois ja luovutat toiselle koko majasi, kun pieni nurkkakin riittää.»
»Oletko tosissasi?» kysyi Sinkko.
»Olen», vakuutti tyttö ja hymyili. »Sinä voit aivan hyvin jäädä. Tai oikeammin: sinä et saa mennä!»
»Minä jään sitten, ja sinä voit olla rauhallinen.» Hän pani takkinsa tuolille. »Minä jään. Sinä nukut tuossa sängyssä ja minä lattialla. Laitetaan nyt ensin sinun vuoteesi kuntoon.»
Hän alkoi puuhailla, mutta Elsa siirsi hänet syrjään ja työnsi hänet omalle puolelleen huonetta.
»Ja kuule», virkahti Sinkko muistaen. »Aamulla sinun täytyy vain lähteä hiukan varhemmin kuin Karion väki liikkuu, etteivät he huomaa sinua.»
Omien päällystakkiensa ja tytön huovan turvin hän sai uunin eteen siedettävän vuoteen itselleen ja katseli sitä tyytyväisenä. Heidän katseensa kohtasivat, he hymyilivät, ja Sinkko sammutti lampun. Hän kuuli tytön riisuvan ja arvasi tämän jättävän pois vain leningin rutistumasta. Itse hän pelkäsi kylmää eikä uskaltanut jättää pois mitään muuta kuin kengät ja otti takin tilalle ylleen lämpöisen iltanuttunsa. Elsa pujahti vuoteeseen, kääntyili ja asettautui mukavasti, huokaisi sitten syvään, mutta ääni vavahti huokaistessa. Kun Sinkko pujottautui omaan vuoteeseensa, kuuli hän tytön kuiskaavan:
»Hyvää yötä, Aarno!»
He olivat kumpainenkin vaiti ja koettivat hengittää tasaisesti kuin unta odotellen, kuulivat toistensa hengityksen ja unohtuivat seuraamaan sitä. Niin kului aika, ja ikkunaverhon lävitse tuli huoneeseen sen verran valoa, että he nyt hämärään tottuneina näkivät hyvin toisensa epäselvinä huoneen toisella puolen. Kumpainenkaan ei uskaltanut liikahtaa peläten häiritsevänsä ja karkoittavansa toiselta juuri saapuvan unen. Mutta kun Sinkko avasi silmänsä ja liikahti hiukan, huomasi hän tytön kohottautuvan kyynärpäittensä nojaan, katsovan häneen päin ja sitten kuiskaavan:
»Kuule! Tämä on varmasti sellainen yö, jonka minä tulen vielä vanhanakin muistamaan, olinpa silloin missä tahansa.»
»Nuku nyt, hyvä lapsi. Muuten sinä et aamulla jaksa mitään, kun ajateltavaa on vielä huomennakin.»
»Niin on, mutta viis' minä nyt siitä, kunhan kaikki on tältä päivältä järjestyksessä. En voi nukkua vielä. — Sinä olet kunnon poika, toisenlainen kuin monet muut. No niin, sinä ymmärrät tätä elämäparkaa ja maailmaa, ja sen vuoksi... Mutta minä en tästä tiedä vielä paljoa. Sen sinisen köyhyyden vain enkä mitään muuta.»
Oli kauan hiljaista eikä kuulunut kuin kellon yksitoikkoinen tikitys pöydällä.
»Sinisen köyhyyden vain», jatkoi tyttö viimein. »Tietysti minä olen nähnyt tämän maailman suruttomimmankin menon, kun ihmiset hyppivät ja riehuvat...»
»... kultavasikan ympärillä, rakastavat ja juovat, kunnes lopulta kuukahtavat...»
»Juuri niin! Tietysti minä olen nähnyt sen tanssin ja ollut siinä mukana kuin piirileikissä, mutta juominkeihin en ole joutunut — siinä mielessä. Mutta joskus olen kaivannut sitä, joskus olen tähän iankaikkiseen arkeen kyllästyneenä toivonut, että joku tempaisisi minut ja veisi... Kuule, tahdotko vielä kuulla minulta erään rehellisen tunnustuksen?»
»Tietysti — jos voit minulle sanoa.»
»Juuri sinulle minä voin sen sanoa, mutta en muille. Minä en sanoisi sitä edes kenellekään naiselle, sillä he nauraisivat minun lapsellisuudelleni. Mutta sinä ymmärrät kaiken, sinä itse olet naimisissa ja olet isä. Kuule siis: en ole vielä ollut kenenkään miehen kanssa. Niin, se on totta... Uskotko?»
Liikuttavan avomielinen ja luottava tunnustus ei saanut Sinkolta osakseen muuta kuin yhden ainoan sanan:
»Uskon.»
Hän koetti keksiä sanoja, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Pitkän ajan kuluttua hän lisäsi banaalisti:
»Sinä olet vielä nuori, Elsa. Ja elämä vaatii osuutensa vielä sinultakin. Ja sinä elämältä. Mutta älä kiirehdi silti.»
Sitten he olivat hiljaa. Valvovasta miehestä tuntui niin kuin Elsa olisi jäänyt ajattelemaan ja rauhoittuisi vähitellen. Sitten tyttö kuului nousevan istualleen ja riisuvan tarpeettomat vaatteet yltään, koskapa sukkanauhan solki kalahti tuolia vasten. Mitään sanomatta hän kuului asettautuvan uudelleen nukkumaan ja vielä unessaankin huokaisi väliin raskaasti ja väsyneesti.
10.
Junan piti tulla vasta kolmelta, mutta jo yhdeltätoista aamulla hän oli hajamielinen, kahdentoista jälkeen alkoi hermostua, yhdeltä katsoi kelloaan joka toinen minuutti ja jo kahden aikaan lähti kaupungille ja asemalle ehtiäkseen ajoissa. Sinkosta tämä Ellin ja tyttären tulo kaupunkiin oli jollakin tavoin paljon jännittävämpi kuin hänen omat ensiaskelensa Reivingin sateisilla kujilla yli puoli vuotta sitten. Ja tuon tärkeyden tuntien hänen oli välttämättä pitänyt pukea ylleen uusi pukunsakin, kun se oli oikeastaan ainoa keino, jolla hän saattoi osoittaa asioiden parantuneen sitten viime näkemän. Kun joulu ja pääsiäinenkin olivat menneet vain matkarahoja säästellen, oli myöskin niiden juhlatunnelma kuin itsestään siirtynyt tähän päivään.
Hän silmäili muita odottelevia ja itsekseen hymyillen huomasi heidän kunkin tärkeyden riippuvan siitä, miten pitkämatkaisia vieraita he odottivat, ja sen mukaan kukin koetti valmistautua ensihymyyn ja -sanoihin. Mutta kun juna kuului viheltävän parin kilometrin päässä olevalla pysäkillä, niin silloin jo hänkin oikaisi hattuaan se tosin oli vanha, mutta uudemmassa ja vapaammassa asennossa päässä. Ja kun juna vihelsi Reivinkiin, kulkivat hänen sormensa pitkin päällystakin nappiriviä kuin pianon koskettimilla ja taskujen lipat oli käännettävä sisältä huolellisesti ulospäin. Junan alkupää vieri jo hänen ohitseen: ensimmäisen vaunun portailla he eivät olleet, eivät toisenkaan, eivät kolmannen eivätkä — noh? Hän läksi junan jälkipäähän, mutta kaikkia muita sieltä tuli eivätkä Elli ja Kaisa. Ja samaan aikaan, kun hän oli jälkipäässä ja päätti kulkea koko junan läpi, ilmestyi ensimmäisen vaunun portaille ensin harmaaseen turkkiin puettu pieni tyttö, hänen jäljestään iso kasa tavaroita ja viimein nuori nainen silmäillen kaikkialle ympärilleen. Mutta kun etsittyä ei näkynyt, piti joka tapauksessa saada tytär ja tavarat alas ja odottaa siinä.
»Mitäs me hänestä... Otetaan auto!» neuvoi tyttö ja lähti jo menemään oma leikkikokoinen matkalaukku kädessään.
»Kaisa, pysy tässä nyt siksi, kun isi tulee!» veti äiti häntä käsipuolesta takaisin.
»Jaa, kuka tulee?»
Mutta silloin nainen näki isin kulkevan juuri vaunusta toiseen, huusi hänelle, ja tämä huomasi. Kumpainenkin silmäsi ympärilleen ja tiesi, että suuteleminen olisi nyt paikallaan, mutta kun oli noin paljon väkeä, niin se olisi ollut siirappia. Mutta sitä hartaammin he puristivat kättä:
»Sinä olet kaunistunut!» ihasteli toinen.
»Ja sinä muuten — no niin», hymyili nainen katsellen miestään tyytyväisenä. »Kaisa, ojennapas nyt kätesi isille.»
Tytär laski maahan pienen laukkunsa, ojensi kätensä ja niiausta tavoitellen virkahti pikkuvanhasti:
»Äiti on puhunut sinusta...»
Isä ei oikein ymmärtänyt, mutta äiti tuli avuksi:
»Mutta Kaisa! Muistathan sinä isin.»
»Nii-ih», myönsi tytär, mutta hiukan epävarmasti.
Vasta nyt sai Sinkko luvan ymmärtää, että tytär oli hänen lähtiessään ollut juuri niin nuori, että puolen vuoden aika oli ehtinyt siirtää isän vain nimien joukkoon, ja hän oli nyt vieras, jota äiti oli suositellut kuin hyvänä setänä ja josta he tulomatkalla olivat puhuneet.
»Kai me otetaan auto», muistutti tytär tärkeänä ja lähti taas, mutta joutui nurkalla kiinni.
Isä meni hakemaan vaunusta loppuja tavaroita toisten odotellessa käsi kädessä. Ulkona niitä oli jo riittämiin, mutta täällä oli toinen mokoma lisää. Hän lastasi molemmat kätensä, kainalonsa ja melkein joka sormensakin kapsäkeillä ja paketeilla, pujotteli taitavasti ovista ja pääsi portaille, mutta siinä kolahti faneerilaatikon pohja auki, ja salaisuudet olivat portailla ja laiturilla vapaasti nähtävinä. Häneltä pääsi herttainen kirous, nuori rouva huudahti säikähtyneenä ja tytär nauroi. Hänen piti laskea koko muu lasti maahan, kääntää pohjaton laatikko ylösalaisin, nostaa ensin vaatepino ja sitten ahtaa joukkoon auennut saippualaatikko, sukankudin ja rikkinäinen appelsiinipussi. Häntä harmitti eikä voinut aivan vasten tahtoaan olla kivahtamatta:
»Pitääkin sulloa niin täyteen!»
»Voi voi, kun se kesti koko matkan ja nyt sitten piti...!» Aviomies kyllä salaisesti toivoi, että se olisi puhjennut jo aikaisemmin ja nyt täällä kestänyt. Mutta ei auttanut muu kuin kantaa se auennut pohja ylöspäin autoon, hakea muut tavarat, sijoitella niillekin tilaa autonkuljettajan katsellessa epäillen omaisuuden runsautta, ahtautua itse väliin ja saada touhuava tytär pysymään paikoillaan. Kotvasen siirtelemisen jälkeen pääsi auto nytkähtämään liikkeelle, tavarapinot heilahtivat kaatuakseen ja Sinkon perheen vaellus Reivingissä alkoi.
Tultiin sillan yli, rouva katseli uteliaana ulos ja tytär tiukkasi joen nimeä. Isä ei ehtinyt esitellä kaikkia paikkoja, ja lisäksi vielä äskeinen harmi punoitti poskilla.
»Katso, tuommoinen talo! On kuin meidän navetta», osoitteli tytär historiaa ja menneisyyttä, ja kapsäkit taas heilahtivat.
Kummallista, että yksin matkustaessa voi kaikki tapahtua kyllin arvokkaasti ja hillitysti, mutta annapas, kun koko perhe on liikkeellä, niin silloin on kaikissa rojupinoissa, pusseissa ja eväspaketeissa jotakin niin herttaisen hymyilyttävää, ettei toivoisi kenenkään niitä katselevan. Olipa hyvä, että nyt oli keskipäivä eikä ketään sektorilaisia sattunut asemalle.
»Jaa peijakas, emmehän me menekään Antinmäelle, vaan Puistokadulle», muisti perheen pää annettuaan ensin vanhan osoitteensa. »Ajakaa Puistokatu tusinaan.»
»Älä rakas isi kiroile», kuiskasi nuori rouva korvaan hyvin salaa ja katsoi lapseen.
»Jaa peijakas, jaa peijakas», apinoi neiti kapsäkkien välissä. »Kun Olli sanoi kotona peijakas, niin vaari hätisti haivenista.»
Tässä nyt olivat seuraukset puolivuotisesta vapaudesta puolin ja toisin! Ensin ei tytär ollut tuntevinaan isäänsä, ja nyt hän itse saisi ensimmäiseksi opetella toisenlaisia tapoja. Tämä oli onnea unohtaa jälleen oma itsensä ja opetella olemaan vain perheenisä.
»Tuossa on sitten Sektor», neuvoi hän leipäpuunsa kohdalla, mutta auto ehti mennä niin nopeasti, etteivät toiset nähneet muuta kuin naapurin ulkohuoneet.
Kulmassa he kääntyivät ja ajoivat Puistokadun mäen alas kahdentoista kohdalle. Sitten jälleen purkaminen ja pujotteleminen portista sisään. Portaita noustessa Sinkko alkoi jo aavistella pahinta, ja aivan oikein: avaimet olivat tietysti unohtuneet toisen takin taskuun, kun hän tänä aamuna kiireissään vaihtoi nämä koreudet ylleen! Karion talon avaimet olivat tietysti mukana, mutta eivät nämä.
»Mene kysymään, jos niillä olisi toiset avaimet», neuvoi äiti.
Hän meni, mutta oli tietysti pitänyt ne kaikki visusti hallussaan eikä ollut raskinut luovuttaa toista puolta nipusta taloon. Ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin laukata vanhaan asuntoon ja takaisin. Auto oli jo lähtenyt portilta, ja melkein samassa ajassa hän kävelisi perille kuin pirssiinkin.
»Mene sinä vain äläkä välitä meistä», lohdutteli vaimo.
»Me istumme Kaisan kanssa tässä.»
Hän istahti matkalaukun päälle.
»Mutta minulla on jo nälkä», intti neiti.
»Kärsi vähän aikaa», lohdutteli äiti ja hymyili tälle pienen onnen päivälle, jota he olivat jo niin kauan odottaneet. Mitä enää merkitsi viisi minuuttia, kun oli mennyt jo puoli vuotta. Ja tuolla kadun päässä näkyi isi menevän sellaista vauhtia, että takin liepeet liehuivat tuulessa.
»Mutta sitten minä ainakin lirin», vetosi tytär entistä sitkeämmin.
Äiti ei edes kuullut häntä, vaan katseli tätä uutta valtakuntaa. Aarno oli kirjoittanut, että huoneet olivat yläkerrassa. Siis tuo päätyikkuna oli ainakin heidän, ja sitten tietysti vielä tuo sivullakin, pihan puolella. Niihin olisi varmasti hauska asetella verhoja. Koko talo oli vanhuuttaan kaunis. Iso piha oli täynnä omenapuita ja pensaita. Joka nurkka oli tarkoin käytetty. Perällä oli kai pieni ja punainen talonmiehen asunto. Se olikin kesällä kaunis tausta vihreille puille. Ja talonmiehen nurkalla oli kaivo. Niin, kaivo... Mutta Aarno ei ollut maininnut kirjeessään mitään siitä, oliko tuonne ylös vesijohto vai eikö. Olisihan melko hankala kantaa vesi ylös portaita. — Ja sitten tuolla toisella sivulla oli ulkorakennus, ja sen punaisen seinän tekivät niin iloisen ja hauskan näköiseksi rivissä olevien ovien valkoiset pienat. Totisesti kodikasta. Mutta jos sisään ei olisi vesijohtoa, niin pitäisikö mennä tuonne asialle? Valkoiset pienat alkoivat menettää kauneuttaan ja runollisuuttaan, mutta rouva pakottautui ajattelemaan aivan toisia asioita, etteivät epäilykset pilaisi tämän päivän iloa, — Mutta mihinkähän se Aarno nyt jäi, kun jo neljännestunti oli kulunut?
Tytär alkoi tiukata kelkkaansa, mutta kun se ei ollut edes mukana, laski hän istuallaan mäkeä portaista.
»Älä rakas lapsi kastele pöksyjäsi lumessa!»
Pihan yli kulki joku ihminen ja katseli uteliaana tavarapinoa ja heidän neuvotonta odottelemistaan. Että pitikin nyt näin sattua! Mitenkähän muut tavarat olivat säilyneet? Jos jotakin olisi rikki, niin Aarno varmasti murisisi huolimattomasta pakkauksesta. Muuten oli koko matka mennytkin hyvin, paitsi tuo laatikonpohja. Olikohan mitään jäänyt asemasillalle? — Mutta merkillisen kaukana se Aarnon entinen asunto olikin...! Poika paralla oli ollut aina noin pitkä matka käveltävänä työhön ja takaisin. — Nyt jäi tyttären toinen kalossi hankeen ja sitä seurasi itku. Ja itkiessään hän alkoi vihoitella:
»Miksi se setä toi meidät tänne ja meni itse pois?»
»Setä? Isihän se on!»
»Olkoon sitten, mutta mihin se meni?»
Isi ilmestyi viimein portista terveen ja punakan näköisenä. Ulko-ovi saatiin auki ja tavaroita raahattiin ylös.
»Lehterilläkös me asutaankin?» kysyi neiti, kun isi oli saanut ensimmäisen kantamuksensa keittiön lattialle ja lähti toista hakemaan. Ovensuupuoli täyttyikin jo melkein kokonaan, ja nuori rouva katsoi velvollisuudekseen huudahtaa hyvin ihastuneena:
»Aijai, kun täällä on hauskaa!»
Isi ei osannut sanoa, mikä täällä keittiössä oli erikoisemman hauskannäköistä, ellei pienuus ollut sitä. Hellan levy oli kylmyyttään ruostunut ja pesupöydän sinkki oli keskeltä rikki. Kun rouva seisoi kynnyksellä ja katseli kamaria, ei hän huomannut sen mataluutta ja tyhjyyttä, vaan ainoastaan uuden korkkimaton ja keskellä lattiaa emaljisangon, joka oli kukkia laitojaan myöten täynnä toivottamassa tervetuloa perheelle uuteen kotiin. Ja kiitollinen äiti syleili itsensä ja tyttärensä puolesta isiä, mutta tämä oli niin hengästynyt, ettei voinut syleilyyn vastata.
Mutta kauhean kylmä täällä oli. Aarno oli tietysti huoltensa lomassa unohtanut sellaisen kuin lämmittämisen etukäteen. Mutta onneksi oli matkalaisten laatikossa pikkupannu ja muuta ensihetken tavaraa valmiiksi ajateltuna. Perheen isäkin oli omalla tavallaan kunnostautunut: oli eilen hankkinut paljon ruokatavaraa ja sen vuoksi avasi nyt ruokakomeron oven ylväästi. Siellä oli odottamassa koko varasto leivoslaatikkoa ja kermapulloa myöten, niin että toisten piti vilpittömästi ylistää hänen kekseliäisyyttään ja kilttiä huolenpitoaan. Mutta...
»Mutta missä on puita, Aarno?»
Niitä ei ollut missään. Mutta kun hän oli jo tuttava, piti mennä lainaamaan rouva Huolilta siksi, kun hän ehtisi tilata omat halot. Pieni ilo kiltistä huolenpidosta tuntui hitaasti haihtuvan, ja kun hän sylyksensä kanssa kiipesi takaisin portaita ylös, oli Kaisa seikkailemassa ulkovinnillä:
»Minä etsin paraatiportaita, mutta eihän täällä semmoisia olekaan.»
Kaikkein pahinta loppujen lopuksi taisi sittenkin olla se, miten saisi perillisen joten kuten ymmärtämään, että heidän oli elettävä kapeasti. Mutta isän mielessä kyti varma tunne siitä, että hän saisi varmasti kymmenet kerrat päivässä tehdä tilin, miksi kaikki ei ollut yhtä väljää ja vapaata kuin vaarin luona ja miksi hänellä, perillisellä, ei täällä ollut niin luja valta ympäristöönsä kuin siellä.
Pian roihusi tuli uunissa, ja kahvipöytä oli valmis sillä irronneella faneerilaatikon kannella. Mutta isompain tavarain purkaminen oli mahdotonta niin kauan kuin niitä ei voinut mihinkään panna. Vasta tunnin kuluttua, kun perhe värjötteli ja hytisi hampaat kalisten keittiön lieden ääressä, tulivat Kario Sektorin kuorma-auton kanssa ja vanha kunnon Nilsson pelastamaan heidät viluisesta toimettomuudesta ja kapsäkkielämästä. Sovittiin, että Sinkko itse jäisi tänne laittelemaan tavaroita paikoilleen sillä aikaa kuin toiset miehet hakisivat kuormansa asemalta. Runsaan puolen tunnin kuluttua tulikin ensimmäinen lasti, Sinkolla oli lämmin, rouva kierteli kaikkea peläten milloin minkin särkyneen ja tyttärellä oli hauskaa sekamelskasta, sillä tämä oli totisesti jo suurempaa seikkailua kuin koskaan vaarin luona.
Pian ilmestyi nurkkaan kaappi ja sen hyllyille tavaraa, pöytä ikkunan alle, liina pöydälle ja tuolit ympärille. Ja kesken kaiken muun oli vielä etsittävä laatikosta tyttärelle Molla, nukke, jonka toinen jalka oli poikki, nenä rutussa ja silmä sokeana.
Ensimmäinen yhteinen päivällinen syötiin sormin, sillä se laatikko, johon Elli muisti pakanneensa ruokailuvälineet, sisälsi nyt vain höylänlastuihin käärityn vanhan nuken ja pienen puulehmän. Kaisa joutui totisen tutkinnan alle, mutta hän ei sattumalta jaksanut muistaa mitään eivätkä moitteet voineet vaimentaa hänen majanmuuttointoaan. Äitiä tämä kaikki alkoi jo väsyttää, ja Aarno huomasi juuri oikealla hetkellä esittää, että he siirtäisivät kaiken vähemmän tarvittavan ulkovinnille ja ottaisivat sieltä esiin vähitellen tarpeen mukaan. Levätessään Elli-rouva huokaisi hartaana:
»Jos en olisi niin väsynyt kuin olen, lähtisin varmasti tapaamaan Anjaa.»
»Ketä ihmettä?» nosti Sinkko päätään ja katsoi kummastuneena.
»Anja Kansasta, tietysti. Meillä olisi niin paljon puhumista.»
»Mutta eihän se sovi!» epäsi perheen pää jyrkästi.
»Eikö sovi? Ja miks'ei sovi? Entisen koulutoverini luo? Ja kyllä Anja vielä muistaa, miten me yhdessä sepitimme kirjeet pojille ja...»
»Mutta ajattelehan nyt, hyvä lapsi! Tämä maailma on aivan toisenlainen kuin kouluaikaan, ja ihmiset eivät ole enää samoja. Se, mikä teille sopi ennen, ei sovi enää nyt. Anja Kansasen mies on sinun miehesi esimies ja siis myöskin Anja Kansanen on silloin sinun esimiehesi. Onhan tämä selvää, ymmärrätkö?»
Toinen ei ymmärtänyt.
»Ja sitä paitsi heillä on kolme huonetta ja keittiö kaupungin keskustassa ja sinä asut täällä reunalla yhdessä huoneessa ja keittiössä. Niin että ei se sovi mitenkään, ymmärrätkö?»
Hän ei ymmärtänyt, mutta vaistosi toisen totisesta ilmeestä jotakin ikävää.
»Jos sinä siis menet Anja Kansasen luo», selitti aviomies kärsivällisesti, »niin sinun täytyy puhua silloin muille rouville joko yhtä suurista tai vielä suuremmista tuloista kuin he. Mutta ethän sinä voi puhua, sillä he kuitenkin tietäisivät, että sinä valehtelet. Ja jos sinä et niistä voi puhua, niin silloin sinulla ei ole oikeutta heidän seuraansa.»
Elli-rouvan silmiin kihosivat kyynelet. Tässä oli jotakin sellaista, mitä hän ei ollut osannut ottaa huomioonkaan joskus kuvitellessaan tulevaa elämäänsä ja harrastuksiaan Reivingissä. Missä hän siis saisi käydä ja ketä hänen piti tavata? — Kyynelet olivat vähällä muuttua nyyhkytyksiksi ja ensimmäinen yhdessäolon ilta ikäväksi. Isä koetti parhaimpansa mukaan lohdutella pahoillaan olevaa äitiä ja väsynyttä lasta. Ja sitten hän keksi nerokkaan ajatuksen, jolla sai kummankin viihtymään: he lepäisivät ensin aivan rauhassa tunnin tai pari. Ja jotta toiset näkisivät edes päällisin puolin tämän ihmeellisen ja oudon Reivingin, he lähtisivät jonnekin ulos, joko kävelemään, »Lidoon» tai vaikkapa elokuviin. Olihan nyt lauantai-ilta ja heidän poissa ollessaan ehtisi huonekin lämmitä tarpeeksi.
Ja ihme kyllä Elli-rouva suostui siihen, vaikka hän odotti saavansa jyrkän kiellon. Naisethan eivät olleet koskaan levollisia niin kauan kuin yksikään liina ei ollut sileä tai jos kaapin päällä oli yksikin pölyhiukkanen. Mutta Elliä veti puoleensa se outo vanha maailma ja vieras henki, josta hän oli niin paljon lukenut jo maantiedetunnilla ensimmäisellä luokalla ja sen jälkeen tajunnut sen mittaamattoman suuruuden kaikissa kirjoituksissa ja puheissa.
He siis lepäsivät, mutta kun isä pistäytyi kamariin, oli äiti jälleen itkemässä ja pitkän houkuttelun jälkeen tunnusti syyksi:
»Minä luulin, että täällä olisi toisenlaista.»
Niin, siinä sitä oltiin! Toinen ei kysynyt, millaista olisi pitänyt olla, mutta itku ei varmastikaan koskenut tätä ullakkokamaria, vaan koko kaupunkia. Mutta siitähän kyllä selviäisi pahalla sisulla ja eräänlaisella parkkiintumisella, mutta omasta väestä ei selviäisi silläkään. Ja Sinkko muisti, että tuolla alhaalla oli yksinäinen leskirouva, joka kaikesta päättäen oli toivonut tapaavansa jonkun ennakkoluulottoman ja kasteihin tottumattoman ihmisen, niin että sieltä ehkä löytyisi pelastus Ellillekin.
Sitten he lähtivät. Elokuvissa oli tietysti jotakin amerikkalaisella sokerilla imellettyä venäläisrakkautta, mutta äiti ja tytär valitsivat sen kuitenkin ennen muita matkansa jälkeen. Kaisa teki huomioitaan niin filmistä kuin yleisöstä, mutta kun kyllästyi reivinkiläisiin ja musikkoihin, niin nukahti ja saatiin jokaisen väliajan tullen houkutella pystyyn. Mutta pian valojen sammuttua kuukahti pää uudestaan isän olkapäätä vasten. Rouvaa ei oltu nähty kaupungissa, ja sen vuoksi miehet tarkastelivat hänen kasvojaan, ja naiset arvioivat ikää ja pukua. Ja oli selvää, että hän tarjosi pitkäksi ajaksi sopivaa puheenaihetta. Ylimalkaan oli kaupungissa joku sattunut muistamaan, että eräs senniminen laulajatar oli olemassa. »Vai niin, vai niin», pohdittiin. Ja kaupungin rouvien mielessä kiemurteli pieni kateus sen vuoksi, että nyt he olivat siis saaneet pahan arvostelijan ja kilpailijan lottien ja kainojen köyhien iltamiin. — Joku muu oli sattunut muistamaan, että on olemassa eräs Elli Sinkon nimellinen naismaisteri. Silloin muutamat jo laskivat, että kutsuisivatko he Sinkot helluntaina vai juhannuksena kahville luokseen vai menisivätköhän Sinkot tuonne naapurin akan luo, joka ei osannut muuta kuin juoruta ja puhua pahaa kunnon ihmisistä. Nuori ja kaunis kun sattui olemaan, oli Reivinki vasten lähtöäänkin tehnyt hänestä muutamien päivien sisällä yhtäällä laulajattaren, toisaalla maisterin, jotkut väittivät sentään vain ylioppilaaksi, miljoonaperijättäreksi ja muutamat erään everstin ja jonkun olemattoman tohtorin serkuksi. Ensimmäisen viikon kuluttua näytti siltä, että Sinkoilta ei tulisi koskaan puuttumaan ystäviä eikä kahvikekkereitä.
Mutta heidän ensimmäinen elokuvansa alkoi jokaista haukottaa. Partansa ajaneet ja puhdaspaitaiset ryssät olivat liian miellyttäviä näin matkan jälkeen. Vasta lopussa, kun rakkaus kohosi julmetuksi kilpalaulannaksi ja ammuskelemiseksi, heräsi Kaisa ja alkoi vaatia kotiin. Viimeisen, kuutamoöisen Volgan-kuvan jälkeen olivat toisetkin yhtä halukkaita, vaikka pelkäsivätkin Huolin yläkerran kylmiä kamareita. Välissään riiputtaen unista ja notkuvapolvista tyttöä he kiipesivät pimeät portaansa ja siunasivat kultaista kotoa.
Mutta kultainen koto pani pakostakin värisemään, sillä kylmät seinät olivat imeneet kaiken lämmön. Ei auttanut muu kuin toisten valmistautuessa nukkumaan panna uudestaan puita uuniin ja jäädä odottelemaan niiden palamista. Mutta tuo kaikkihan oli niin tuttua ja monesti koettua jo Karion talon ullakkokamarista. Sinkko veti nojatuolin uunin eteen ja hautoi itseään siinä. Pikku Kaisa oli jo kotvasen katsellut hänen puuhiaan ja aikeitaan kummissaan ja oudoksuen eikä malttanut olla vielä sängyssään kohottamatta päätään ja katsomatta säleikön läpi. Hän katseli vain isää ja äidin piti viimein kysyä syytä hänen vahtimiseensa. Ja tytär kuiskasi äidin korvaan epäilyksensä:
»Miksi tuo setä tahtoo nukkua samassa huoneessa äidin kanssa? Miks'ei hän mene keittiöön?»
»Nuku nyt, hyvä lapsi», koetti äiti vakuutella hänelle viimeisen kerran puoleksi nauruaan hilliten ja hämillään.
Isä ei mennyt keittiöön, vaan tuijotti uuniin ja odotteli tämän uuden ja kylmän, muutamia tunteja vanhan pesänsä lämpiämistä. Toiset tuntuivat vähitellen nukahtavan, ja tytär jokelteli unissaan matkansa vaikutelmia ja tapauksia. Sinkolle itselleen tämä päivä merkitsi kuin ihmiseksitulemisensa toisen vaiheen päättymistä. Sillä sinä päivänä, kun hän astui Sektorin ovesta sisään ja alkoi otsansa hiessä muiden vapaiden ihmisten tavoin itse määräillä asioitansa entisen sattumanvaraisuuden asemesta, sinä päivänä hän oli päässyt ensimmäisen kynnyksen yli. Ja nyt tänään, kun hän oli saanut perheelle avata tämän yläkerran naukuvan oven kuin omansa, oli tuo maalaamaton kynnys ollut se toinen, jonka yli päästiin joltiseenkin omanarvontuntoon muiden ihmisten rinnalla eikä enää oltaisi hyödyttömiä ja tarkoituksettomia huomisen odottelijoita, joiden on luotettava vain pelkkään hyvään sattumaan eikä itseensä ja joiden koko elämä on vain toisten ihmisten askeliin tallustelemista. Ja nyt hän tunsi olevansa jo sen verran viisaskin, ettei antaisi enää pettää itseään yhtä vähällä kuin ensimmäisellä kerralla. Hän aikoi ruveta käyttämään kyynärpäitään eikä antaisi enää sysätä itseään sivuun ilman kilpailua.
Ja kaiken lisäksi tuntui jollakin tavalla kohottavalta, kun oli saanut lisää velvollisuuksia ja myöskin edesvastuuntunnetta. Jos näihin saakka oli oltu vain laskemassa, niin nyt alkaisi uusi suunta sitä kohti, jonka mukaan nämä ihmisparat arvioivat toisiaan ja itseään.
Hän päätti ottaa käytäntöön kaikki lähimmäistensä tavat voidakseen sysätä nuo lähimmäisensä tieltään.
11.
Kahden ensimmäisen viikon aikana olivat Elli ja Kaisa joskus isin poissa ollessa livahtaneet omalle suunnalleen ja löytäneet tiensä Kansaseen. Kun Elli alkoi kertoa kuin ohi mennen Anja Kansasen sanoneen siitä tai siitä asiasta sitä ja sitä, levisivät Sinkon silmät pyöreiksi. Mutta kun Elli jonakin toisena hetkenä tuli maininneeksi, että Irene Selja oli hyvin miellyttävä ja hauska ihminen, oli Sinkko jo enemmän kuin hämmästynyt. Ja kolmas isku hänelle tuli eräänä päivänä, kun Elli noin vain ohi mennen ilmoitti Kansasten ja Irene Seljan tulevan tänä iltana katsomaan heidän uutta asuntoansa. Sinkko huomasi, ettei hänellä ollut mitään sanomista eikä tekemistäkään, vaan ainoastaan katsoa, mitä tuleman pitää. Näkyi sentään vieläkin olevan asioita, jotka piti yhä eteenpäinkin jättää vain sattuman varaan, ja eräs niistä olisi se, kun hän itse istuisi kolmantena siinä, kun Elli ja Irene Selja keskustelisivat hyvinä ystävinä. Hän saattoi silloin olla korkeintaan vääränä tienviittana sotkemassa oikeata suuntaa.
Muuten oli liikuttavaa se nopea aleneminen, jolla Elli Sinkosta, laulajattaresta, maisterista ja everstin serkusta, tuli reivinkiläisen mittakaavan mukaan vain Sektorin liikeapulaisen rouva. Ja mitä muuta voi odottaakaan ihmiseltä, jonka ensimmäisinä huolina ovat aviopuolison säännölliset ateriat, maitopuodin, lihakaupan, leipurin, pesutuvan ja mankelin etsiminen. Maitokannu ja toripussi vievät paljon helpommin ansiottoman arvon kuin sitä kohottavat nuottisalkku ja narusta talutettava ja yliravittu piski. Ja ainakin niin kauan saivat iltamien ohjelmat olla sivuseikkana, kun oli puhdistettava ulkovinni, pantava paperit hyllyihin ennen astioita ja tomutettava vaatteet ja saatava niille jokin paikka.
Mutta kaiken arkisen jälkeen oli palkkapäivänä lupa pitää pieni juhla, ja niinpä jo puolta tuntia ennen vieraiden tuloa sytytettiin portaisiin valo ja vuoroin ovia ja ikkunoita pidettiin auki kuin suursiivouksessa. Sitä mukaa kuin tupakansavu oli saatu ulos, oli uutta taas tullut sisään. Mutta siitä huolimatta jysähti ulko-ovi, alhaalta kuului ääniä ja portaissa kolisteltiin. Ja Sinkko oli jollakin tavalla tilanteen ulkopuolella, kun Anja Kansanen oli jo kamarissa, Irene Selja pöyhötteli parhaillaan kiharoitaan peilin edessä ja Kansanen potki kalosseja jalastaan ovella.
»Teillähän on täällä hirmuisen mukavaa», julisti rouva Kansanen ensisilmäyksellä, mutta hetkistä myöhemmin lisäsi kuin vaimentaakseen liian hyvää alkua: »Vaikka onkin näin pientä.»
Hän näytti olevan hyvin tyytyväinen kaikkeen ja soi talon emännälle, isännälle ja koko lämpöiselle tunnelmalle sen arvon, joka niillä tulikin olla. Mutta hän olisi myöskin ollut poikkeus muista, ellei puolta tuntia myöhemmin olisi vetänyt kehumisiaan takaisin välttääkseen ystäviltään ylpistymisen vaaran:
»On varmasti mukavaa asua tällaisessa, kun ei ole paljoa huolta hoitamisesta ja siivoamisesta. Minäkin tahtoisin joskus asua juuri näin! Ja lisäksi tämä kaikki on hyvin järkevää ja taloudellista, jos ei kannata pitää isompaa huoneistoa.»
Sinkon paha luonne jo asetti 'jos'-sanan tilalle 'kun', ja hän kuuli ystävän edelleen ehdottavan:
»Mutta kyllä kai te pian sentään muutatte isompaan huoneistoon keskikaupungille?»
Kun kellään ei ollut mitään huomautettavaa, siirtyi hän mieliharrastukseensa huutokauppoihin ja kuvasi kokemuksiaan sieltä:
»Minä olin viime viikolla Kandelininkin huutokaupassa — kuolinpesä kun teki konkurssin — ja ostin sieltä yhtä ja toista pientä. Ja ajatelkaa, mikä parhainta: meidän Villellä oli sitten nimipäivät ja... Mutta hyvät ihmiset, teistähän ei kukaan ollut nimipäivillä! Miks'ette tulleet nimipäiville? Nyt vasta sen huomasinkin.»
Kukaan ei voinut tietää syytä siihen.
»Mutta olettehan te jokainen parhaita ystäviämme, niin että teidän olisi pitänyt tulla kutsumattakin», puolusteli Anja-rouva miehen kulmien rypistyessä ja poskien punastuessa.
»Mikä se huutokauppajuttu oli?» kysyi joku.
»Aijuuh, olin Kandelinin huutokaupassa ja näin siellä soman hopeisen paperossikotelon. Sain sen kahdellakymmenellä markalla, ja vasta kotimatkalla huomasin, että sen nimikirjaimet sopivat meidän Villelle: Volter Kandelin—Ville Kansanen. Puhdistutin sen kotelon kultasepällä kuin uudeksi ja annoin nimipäivälahjaksi.»
»Näytäs nyt», pyysi Sinkko.
»Ei ole mukana. En minä viitsi huutokaupparojua taskussani... Saavat minun kuolinpesästäni panna kiertämään eteenpäin.»
Yhäti sama Kansanen, jonka totiset kasvot eivät koskaan muuta ilmettään eikä ääni sävyään ja joka Sektorissa ilmestyy aina sinne, missä jotakin on hullusti. Ja se sai nyt rouvan yhtä epätoivoiseksi kuin oli lukemattomat kerrat saanut jokaisen sektorilaisen:
»No mutta Ville! Nyt sinä loukkaat minua — ja lahjaa!»
»Ei se mitään tee», arveli mies ja kysyi sitten Sinkolta, oliko ne jätekankaat myyty alennuksella vai oliko niistä saatu tavallinen hinta.
Ihailtava mies, ajatteli Sinkko ja hiljakseen toivoi itse tulevansa juuri tuollaiseksi, jota ei heiluta mikään ja joka seisoo aina jaloillaan, vaikka maa alla menisikin ylösalaisin. — Tällä hetkellä aikoi Anja Kansanen heiluttaa maata miehensä jalkain alla, mutta onneksi sattui juuri silloin pikku Kaisa vetäisemään pöytäliinan kulmasta ja kaatamaan kerma-astian kuin tilauksesta.
Sinkko, joka koko illan oli liikahdellut levottomana sen vuoksi, miten he kukin joutuisivat ryhmittymään pienen huoneen sisällä, alkoi tuntea itsensä levolliseksi Kansasen rinnalla. Hän seurasi, miten urhoollisesti Elli hymyili Anja Kansasen sanoille, koetti monen monta kertaa siirtyä muistelemaan vanhoja yhteisiä seikkailuja, miten he karkasivat tansseihin ja kirjoittelivat yhdessä pojille, mutta toinen riippui aina yhtä lujasti kiinni nykyisyydessä eikä lumoutunut kultaisen nuoruuden muistelmista. Ja hän oli varmasti vielä sitä mieltä, että Elli oli kovin lapsellinen ja iloitsi kovin vähäpätöisistä.
Tuolla toisaalla olivat neiti Selja ja pikku Kaisa innokkaassa keskustelussa ja yhdessä etsivät muutamia kultapaperisia karamellejä Irene Seljan käsilaukusta. Ja hetkisen kuluttua istui Kaisa Irenen toisella polvella ja toisella oli Kaisan nukke. Irene Selja katsoi sitä: pitkä, hoikka, vaaleakiharainen nukke, jolla oli yllään sininen overalli ja sen lahkeissa koreanvärisiä perhosia. Tuo oli vedetty pari päivää ennen joulua yhdessä alas Sektorin hyllyltä, ja tuo sama nukke oli sinä hulluna iltana istunut hänen kirjoituspöydällään sekoittamassa ja hämmentämässä hänen huoneensa tunnelmaa. Nyt oli nukke jo lukemattomista leikeistä kolhiintunut, tullut arkiseksi, liian tuttavaksi ja menettänyt suuren osan ensiviehätystään. Ja jos pikku Kaisa olisi tahtonut tehdä tädille oikein hyvää, niin olisi lahjoittanut tälle nukkensa, ja tämä olisi varmastikin vienyt sen samaan paikkaan pöydälleen kuin odottamaan uutta hämmennystä, mutta sitten kyllästynyt siihen yhtä nopeasti kuin Kaisakin. Ja kun Irene Selja sattui nyt katsomaan Sinkkoon, huomasi hän tämän tarkastaneen heitä kahta koko ajan ja Sinkon katseen kohdatessaan punastui, hymyili ja painoi päänsä alas. Mutta seuraavana hetkenä hän hymyili jälleen ja virkahti Sinkolle:
»Niinkuin näette, on meistä Kaisan kanssa tullut jo hyvät ystävät.»
Sinkko hämmentyi vuorostaan, mutta tunsi rajatonta kiitollisuutta Irene Seljaa kohtaan päästessään siitä pelostaan, jota oli kärsinyt koko ajan. Nyt Irene osoitti olevansa monen monta kertaa parempi ja hienompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Ja hän itse saattoi turvallisena istua Kansasen vierellä ja hajamielisenä vastailla tämän keskusteluun.
»Kuulitko?» kysyi tämä jo toisen kerran.
Sinkko katsoi hämmästyneenä ja nyökkäsi tietämättä mitään.
»Kysyin, jotta joko sinulla on henkivakuutus», tiukkasi Kansanen totuutta irti.
Ei ollut. Mutta nyt se oli tehtävä, sillä Kansasesta kai tämä ilta olisi muuten mennyt hukkaan, ellei olisi ollut jotakin keskustelua hyödyllisempääkin. Hän kaivoi taskustaan kirjansa ja alkoi piirrätellä sormellaan sen sarekkeita myöten kuulustellen talon isäntää lakkaamatta. Tuntui olevan monia mahdollisuuksia, ja kysymys oli vain siitä, minkä mahdollisuuden Sinkko noista monista hyväksyisi.
»Ei tule kysymykseenkään!» väitti hän. »Sillä niin kauan kuin en ole selvinnyt entisistä ja huonosti selviän nykyisistäkin, en ajattele mitään ylimääräisiä huolia itselleni.»
»Onko sitten parempi, että lisäät Ellin huolia, jos satut kuolemaan. Vastaa suoraan: millä luulet Ellin ja tyttären muuten selviävän, kun itse kuolet?»
»Minä en yksinkertaisesti aio kuolla, sillä minulla ei ole siihen aikaa.»
»Vai niin», virkahti Kansanen synkästi. »Kysytäänhän Elliltä sitten. Mutta vakuutus tulee, se on kyllä varma.»
»Ei tule.»
»Jos sinä otat niin kuin äsken neuvoin, eivät maksut ole kuin tuhatkaksisataa vuodessa. Ja ellet sitä maksa, niin minä sanon suoraan, että olet huono mies järjestämään asioitasi.»
»Minä näytän myös yhtä suoraan, että sinä et pystyisi niitä vakuutuksenkaan voimalla järjestämään paremmin. Katsohan nyt!»
Hän otti rintataskustaan kynän ja alkoi Kansasen edessä piirtää numeroita paperille:
Palkka tällä hetkellä epämääräiseen tulevaisuuteen asti.. 14.400
Tuo on siis ainoa tulo, mutta katsotaanpas menoja:
Vuokra tästä Emmehuolin ullakosta.......................... 3.000
Ruoka jokseenkin niukasti laskettuna....................... 7.200
Vaatteet, sillä jo työ vaatii kunnollisesti pukeutumaan.... 1.800
Lämpö tavallisten reivinkiläisten hintain mukaan............. 600
Valo......................................................... 250
Verot, tänä vuonna eivät paljon mitään, mutta sitten kyllä... 200
Korkoihin ja lyhennyksiin, sillä työttömyysaikana
velkaannuin ja Elli poti pahan keuhkokuumeen............. 2.000
Henkivakuutus, joka minun nyt pitäisi ottaa................ 1.200
Jos tuon nyt laskee yhteen, niin siitä taitaa tulla jo.... 17.250
Velat siis vain lisääntyvät joka vuosi (vaikka laskuissa
ei ole merkitty vielä penniäkään huvittelulle, siis
parille elokuvapiletin hinnalle kuussa, eikä ole otettu
huomioon edes sairastumista)............................... 2.850
Kuvitellapa, että minä eläisin vaikkapa 50-vuotiaaksi enkä
siitä huolimatta maksaisi penniäkään korkoa veloistani,
niin kaiken työn ja touhun lisäksi olen silloin saanut
niskaani velkoja — korottomia velkoja noin................ 61.000»Eikö tulevaisuus näytä jokseenkin synkältä, vaikka halua olisikin sen parantamiseen. Ja kaiken entisen lisäksi minun pitäisi siis ottaa vakuutus, vaikka rahat eivät riitä elämiseenkään.»
»Aivan», myönsi Kansanen yhtä varmana. »Niinkuin huomaat, et sinä pelastu millään vaivaistalosta vanhana ukkona. Siinä nyt näet, että ainoa, joka sinut voi pelastaa, on vakuutus.»
»Sikamaista! Tuossa näkyy tämän maailman hyvyys: ainoa, joka voi pelastaa minun perheeni näkemästä nälkää, on minun kuolemani!»
»Joka tapauksessa se on totta. Ja maksut sinä kyllä pystyt maksamaan. Jos pidät huolen siitä, että vakuutus tulee, niin minä pidän huolen, että sinä ne myös pystyt maksamaan. Onko selvä?»
Ei ollut läheskään selvä. Mutta kun he kinastelivat puoli tuntia ja Sinkko oli haukkunut yhteiskunnan penkin alle, kun se ei taannut hänen perheelleen tulevaisuutta muuten kuin hänet itsensä tapattamalla, täytyi hänen hiljakseen kuitenkin ruveta myöntymään vain sen vuoksi, kun juuri Kansanen sitä tahtoi ja kun Kansanen oli kuitenkin se, jonka käsissä suurelta osalta koko tämän ullakon tulevaisuus oli. Sinkkoa kaiveli, mutta edessä oli myös esimies, joka ei enempää työssä kuin naisten kahvikekkereilläkään huolinut mitään vastaväitteitä. Seurauksena oli, että Sinkko piirsi nimensä paperiin huokaisten ja itsekseen vannoi kiskovansa tuon rahan irti Sektorista joko rehellisyydellä tai millä hyvänsä, mutta hän ottaisi sen joka tapauksessa. Hän kyllä maksattaisi sen Sektorilla, sillä hän aikoi myös omasta puolestaan kehitellä niin sanottuja liikemiestaipumuksiaan.
Mutta isännän hyvätuuli oli mennyttä. Hän huomasi naisten istuneen hiljaa ties' kuinka kauan. Oliko Ellillä ja Anja Kansasella ollut jokin riita, koskapa vieras huokaisi syvään »jaa-jaa» ja katsoi pitkästyneenä kelloaan. Elli rumputti sormiensa päillä pöytää ja puolestaan huokaisi: »Niin se on.» — Vain Irene Selja ja pikku Kaisa kuiskivat keskenään ja asettelivat nuken päähän nenäliinasta turbaania tai käärettä. Uusi pannullinen kahvia kuului tohisevan keittiössä, ja Kansanen puhalteli hyvin tyytyväisenä savuja lampun valopiiriin.
»Kas niin, nyt on kaikki valmista!» virkahti Irene Selja Kaisalle, ja kun tämä luisui sylistä lattialle ja juoksi nukkensa kanssa pois, jatkoi hän hymyillen Ellille: »Me oikeastaan ehdimme Kaisan kanssa jo sopia, että hän tulee joskus minun luokseni katsomaan sellaista mirrinpoikasta, joka osaa kävellä aivan itsestään ja naukua, kun vain avaimella vääntää. Kaisa saa sen lainaan, kun minä en ehdi sen kanssa leikkiä.»
Sinkko huomasi, että oli kaikkein parhainta antaa asioiden kulkea ihan niitä teitä kuin ne itse halusivat. Hän oli sen verran harmistunut, että ponnistellen jaksoi vielä Kansasen kanssa puhua Sektorista ja sanomalehtiuutisista. Irene Seljan ja Ellin keskustelu kierteli mehureseptien, uuden pumpulileningin ja varsannahkaturkin kautta hiihtopukuihin ja hiihtoon, ja Sinkko joutui jälleen kuulemaan heitä Ellin puhuessa:
»Niihin aikoihin, kun menimme kihloihin, hiihtelimme mieheni kanssa usein yhdessä. Mutta nyt ei tulisi kysymykseenkään, että hän lähtisi minun kanssani. Minä muka olen hidas ja kömpelö ja milloin mitäkin. Kihloissa ollessa on miesten mahdoton kulkea yksin, mutta naimisissa ollessa yhtä mahdotonta toisen kanssa.»
»Se on kuulemma sääntö, valittavat kaikki rouvat. Ja koska en ole vielä löytänyt sellaista persoonallisuutta, joka tekisi suuren poikkeuksen, niin tässä olen yhä. Minusta olisi kaikkein suurin pettymys miehen mielenkiinnon sammuminen — ja vielä suurempi tietysti, jos hänen mielenkiintonsa olisi herännyt toisaalla.»
Oliko tuo nainen kylmäverinen ja kyynillinen valehtelija, vai ottiko hän elämän muuten noin asiallisesti — ja mihin hän tuolla kaikella pyrki, ajatteli Sinkko. Jos se oli pelkkää näyttelemistä, niin sen piti olla siksi pirullisen kylmäveristä, ettei sitä jokainen olisi jaksanut. Ja kun hän katseli Irene Seljaa, katsoi tämäkin aivan rehellisesti häntä silmiin, niin että Sinkko itse ei sitä kestänyt. Sitten Irene Selja nousi, meni kynnykselle ja kurkisti keittiöön:
»Katsokaa, hyvät ihmiset! Tyttöparka on väsynyt ja nukkunut sängylle Molla toisessa ja karamelli toisessa kädessä. — Kas noin! Minä kohotan päätä ja panen tyynyn sen alle...»
Ja hän tuli takaisin niin hymyilevänä, että Sinkkoa suututti, ja hän tunsi jonkinlaista mustasukkaisuutta ja kateutta Irene Seljaa kohtaan sen vuoksi, kun tämä voi asettua niin lähelle lasta — Ellin ja hänen lastaan! Aivan kuin tuolla vanhanpiian taimella olisi siinä mitään osuutta...
Yhtä hajanaista oli loppu kuin alkukin. Sinkko syytti kaikesta Elliä, joka oli väkivalloin ja ilman luonnollista syytä pakottanut kaikki nämä toisilleen vieraat ihmiset istumaan yhdessä, hän syytti Irene Seljaa tunnelman sotkemisesta ja Kansasta siitä, ettei tämä vaivautunut selvittämään ilmaa, ja Anja Kansasta kaikkein enimmän, mutta ei itseään. Ja kun naiset viimein nousivat ja hyvästelivät, tarjosi Irene Selja hänelle kätensä:
»Olemme sopineet, että te kaikki tulette pian luokseni. Tehän tunnette jo tien...»
Hän lähti vielä ulos muiden mukana, mutta Elli jäi Kaisan vuoksi kotiin. Kansasten oven takana he erosivat, ja Sinkko kulki Irene Seljan rinnalla sanattomana kohti tämän asuntoa. Tuntui kuin hänen olisi pitänyt puhua jotakin, mutta mitä. Eihän hän voinut sanoa mistään mitään. Eikä tuo toinenkaan viitsinyt auttaa siitä, josta olisi sietänyt edes parilla lauseella virkahtaa. Ja senkin, mitä Irene sanoi, hän sanoi vasta omalla ovellaan. He olivat joutuneet viipymään siinä hetkisen keksimättä syytä kauempaan seisoskelemiseen enempää kuin kotiin lähtemiseenkään. Ja niin Irene kättään ojentaessaan virkahti:
»Sinulla on harvinaisen hyvä vaimo.»
Oliko tämä nyt kaikki se, mitä hän oli odotellut Irenen puhuvan vai oliko se vain kehoitus, että hänen itsensä pitäisi jatkaa. Ei ollut, sillä toinen jo meni portailla:
»Ja muistakaakin tulla sitten pian!»
Hän väänsi avainta lukossa ja näki Sinkon kääntyvän kotiinsa päin. Irene Selja oli joka tapauksessa puhunut totta, sillä jos hän ei olisi ajatellut niin kuin oli sanonut, niin hän ei kai olisi nyt noussut yksin portaitaan asuntoonsa.
Pöytä oli vielä sellaisenaan äskeisen jäljeltä täynnä kahvikuppeja, tuhka-astia reunojaan myöten täynnä poroja, tupakansavua koko huone harmaana ja Elli itkemässä sängyssään vaatteet yllään. Ja heti hänen tultuaan kohotti Elli päätään ja alkoi purkautua omaan laskuunsa:
»Minä en jaksa ymmärtää Anjaa enää. Hän, raukka, on niin muuttunut...»
Taas nyyhkytyksiä niille tyttövuosien muistoille, jotka näkyivät vielä leijailleen ilmassa kuin perhoset kirkkaina ja kevyinä, mutta jotka olivat sitten yksitellen mätkähdelleet maahan rumina ja paljaina kuin variksen pojat pesästään eivätkä jaksaneet enää maasta noustakaan. Mutta kun Sinkko ei keksinyt, millä lohduttaa toista pettynyttä, koetti hän kääntää Ellin huomion omiin asioihinsa kuin lieventääkseen sillä tämän tuskia:
»Älä nyt siitä välitä, mokomasta! Mutta paljon hassummin on minun laitani. Ajatteles nyt!» Ja hän otti pöydältä sen paperin, jolle hän tunti sitten oli piirrellyt numeroltaan ja joka yhä oli vadilla omenanhitujen joukossa. »Katsos nyt, miten kalliiksi tämä ilta meille tuli!» Ja hän haukkui jokaisen vieraan siitä tuhannestakahdestasadasta markasta, jonka Kansanen oli kylmästi lisännyt hänen vaivaiseen menoarvioonsa.
Nyt molemmat olivat sitä mieltä, että jos koko tätä kemua ei olisi järjestetty, olisi heidän iltansa kahden istuen voinut olla tähän verrattuna hyvin hauska. Ainoa, joka ei näyttänyt kärsivän mitään, oli pikku Kaisa, joka nukkui ja ehkä näki unta siitä avaimella vedettävästä kissanpojasta, joka osasi juosta ja naukua itsestään.
12.
Jo joulusta lähtien, kun kiireet olivat laskeneet ja tuli hiljaisempi aika, oli huomattu yhden miehen olevan rautaosastolla liikaa. Sen tiesivät osaston miehet itsekin hyvin ja koettivat sitä hienokseltaan peittää, ollen kovassa touhussa aina silloin, kun toimitusjohtaja tai Kansanen liikkuivat lähistöllä. Mutta toimitusjohtajan silmä oli sen havainnut jo aikoja sitten, ja hän oli miettinyt vain keinoja, parin viikon ajan rypistellyt rautaosastolla kulmiaan ja murahdellut tyytymättömänä. Kaikki neljä, jotka siellä nyt olivat, olivat olleet liikkeen palveluksessa jo kauan, niin että oli sääli lähettää heitä pois, kun olisi voitu käyttää muuten. Tosin ruokaosastolla oli yksi myyjä liian vähän, mutta olihan liikaa vaadittu, että nuo keski-ikäiset miehet siirtyisivät sinne naisten töihin leikkaamaan makkaraa tai käärimään leivoslaatikkoa pakettiin. Niin, ja näin kesää vasten sai ruokaosasto olla ennallaan, sillä ihmiset kuitenkin ostaisivat nyt torilta melkein kaiken eivätkä täältä. — Näin laski toimitusjohtaja, sen huomasi ja uskoi Kansanen, ja molemmat tulivat siihen johtopäätökseen, että yksi rautaosaston mies oli siis sijoitettava johonkin muualle, mutta mihin. Pari päivää kului sitä miettiessä ja kolmantena näytti jo siltä, että joku noista perheellisistä ja kaikin puolin kunnollisista miehistä saisi lähteä. Mutta sitten toimitusjohtaja naputteli kynällään pöydän kulmaan ja kysyi:
»Mitä se Kario nykyään puuhaa?»
»Samaa kuin ennenkin. Jokseenkin ahkera kyllä mutta hidas. Ja yksipäinen, kun sille tuulelle sattuu. Luulee tietävänsä Sektorin tavarain menemiset ja tulemiset paremmin kuin muut ja tekee työnsäkin omien luulojensa mukaan. Ja viime viikolla taas, kun täydennettiin varastoja ja auto ajoi yötä päivää tavaraa, piti minun hankkia sivustapäin mies avuksi. Kario nimittäin ei suostunut ylitöihin pahimpaan aikaan, kun piti olla järjestysmiehenä ammattiosaston naamiaisissa.»
»Saatanan naamiaispoliisi!» huusi toimitusjohtaja ja pudotti nyrkin mustepullon viereen. Hän hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin yhtä kiukkuisena Kariolle kuin sillekin, että oli erehtynyt iäti kivikasvoisen Kansasen edessä tulistumaan. »Nyt se on loppu! Täällä hänelle on naamiaisia niin tarpeeksi, ettei tarvitse hakea niitä muualta. Ruikuttaa palkkansa pienuutta, mutta kun tulee tilaisuus ansaita, niin herran ei sovi tehdä työtä aatteen takia!» — Hän mietti hetkisen, käveli ja pysähtyi Kansasen eteen: »Millaiset perheolot hänellä on?»
»Vanha äiti, kunnon ihminen. Sitten eukko, joka ei ole missään työssä. Kaksi lasta. Niin että siltä kannalta katsoen olisi sääli, kun lapsiakin on ja muutenkin niin huonot asiat, että...»
»Mutta niinhän täällä on kaikilla muillakin! Heillä on perheet eivätkä he ole miljonäärejä. Mutta jos kuitenkin Karion lähetämme pois huonoimpana miehenä, niin saatte olla varma, että siihen sotketaan puolueet ja politiikat ja kaiken maailman lahkot ja värit ja hajut ja maut.» — Ja parin minuutin mietinnän jälkeen hän siirtyi kuin uuteen asiaan: »Miten ne kaksi miestä pärjäävät, jotka siirrettiin ruoka- ja sekalaisvarastoihin Sinkon jälkeen?»
»Hyvin. Mutta Sinkko vain osoitti, että sen työn voi tehdä yksikin.»
»Miten Sinkko on viime aikoina selvinnyt kangasosastolla?»
»Hyvin. Toimitusjohtajahan muistaa, että viime vuonna tähän aikaan oli kangasosastolla kolme henkeä, vaikka Heinsalmi olikin yhtenä. Nyt Sinkko ja neiti Virkkonen selviävät aivan hyvin kahdenkin.»
Toimitusjohtaja istuutui ja nappasi kynänpäällä päätöksen pöytään kuin puheenjohtaja:
»Selvä on! Me emme tietysti lähetä hyviä miehiä menemään silloin, kun on huonojakin. Kario saa lähteä heti ensi tilin jälkeen. Sanokaa siis irti jo tänään. Rautaosastolta siirrätte hänen tilalleen sopivimman, tehän tunnette heidät. — Ei muuta.»
Selvä oli, ei muuta. Yksi perhe oli taas joutunut veden varaan, mutta auttaa ei voinut. Kansanen ehti juuri lähteä, kun toimitusjohtaja muisti vielä jotakin, mutta silloin naputti neiti Selja ovelle ja ilmestyi kynnykselle. Ennen kuin hän ehti asettaa vekseleitään pöydälle, kysyi toimitusjohtaja kulmat rypyssä:
»Joka vuosi on jo näihin aikoihin alettu miettiä kesälomia ja sijaisia. Mitä on valmiina?»
Neiti Selja ei tietysti tiennyt niistä mitään, koskapa toimitusjohtaja ei ollut niistä puhunut, muuta kuin selitellä:
Hän ei voinut
»Niin, viime vuonna järjesti konttorin lomat Upinen. Me vuorottelimme hänen kanssaan. Sillä aikaa, kun minä olin lomalla, hoiti Upinen kirjanpidon. Nyt meitä on konttorissa yksi henki vähemmän. Ja jos otetaan huomioon, että Upinen on nyt lomalla...»
Neiti Selja keskeytti tahallaan, sillä hän odotti toimitusjohtajan virkkavan jotakin. Ja aivan oikein, tämä sanoi vain lyhyesti:
»Ei oteta huomioon.»
Selja ei tuosta vielä ymmärtänyt kaikkea. Hän tahtoi nyt tietää, tulisiko Upinen koskaan takaisin vai ei, ja kysyi epäsuorasti:
»Siinä tapauksessa, jos Upinen hoitaa edelleenkin kirjanpidon minun poissa ollessani, niin asiahan on selvä ja...»
»Minähän sanoin: hän ei hoida mitään!»
No nyt se selvisi. Pieni hymyn häive pyrki neiti Seljan suupieleen, mutta hän puri sen nopeasti piiloon.
»No niin, koska siis Upinen ei tule, niin siinä tapauksessa tarvitsemme yhden henkilön lisää. Sillä neiti Salminenhan hoitaa konekirjoitus- ja laskutustyöt eikä ole perehtynyt kirjanpitoon. Ja Mairehan on puoleksi asiatyttö, puoleksi konekirjuri. Kuka siis hoitaa kirjanpidon minun lomani aikana?»
»Sitähän minä juuri kysyn teiltä», tuskaili toimitusjohtaja.
»Ja syksyllä, kun kiireet rupeavat nousemaan, tarvitaan konttoriin joka tapauksessa yksi tottunut ihminen lisää. Niin että kun ajatellaan kesäsijaista, niin voitaisiin hyvin pitää silmällä myös sitä, että sama ihminen voisi sitten syksylläkin siirtyä, kun...»
»Emme me ota ulkopuolelta ketään.»
Tuli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana toimitusjohtaja rykäisi pari kertaa, ja neiti Selja puri alahuultaan. Sitten hän näytti tehneen omasta puolestaan päätöksen, pani vekselit ja kirjeet pöydälle ja virkahti ensin kuin välinpitämättömästi:
»Vaikea on tietää. Omassakaan väessä ei ole ketään, joka...» Mutta yhtäkkiä hän muisti ja virkahti varmana: »Mutta eikö mitenkään kävisi päinsä, että Sinkko siirtyisi tänne ylös. Hän pystyisi varmasti muuhunkin kuin...»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Olen muistaakseni kuullut, että hän on ennenkin ollut konttorissa ja joka tapauksessa perehtynyt kirjanpitoon sikäli kuin...»
»Tjaah», virkahti toimitusjohtaja hiukan epävarmasti, mutta hän näkyi kuitenkin miettivän asiaa. »Olisi sääli siirtää häntä tänne, kun hän on niin hyvä sielläkin.»
»Niin kyllä», myönsi neiti Selja. »Mutta minä en osaa sanoa ketään muutakaan.»
Ja muuta hän ei virkkanutkaan, vaan lähti luottaen lujasti siihen, että asia jäi hautumaan toimitusjohtajan mieleen. Sillä jos hän olisi puhunut Sinkon puolesta sitkeämmin, olisi se voinut vain pilata loppujen lopuksi.
Toimitusjohtaja lähti kierrokselleen alas, mietti ja laskelmoi siellä. Hän ilmestyi hymyilevänä ruokatavaraosastolle ja jutteli jonkun tuttavan ostajan kanssa sillä aikaa kuin neiti Heikkisen kädet hermostuneina eivät tahtoneet saada narua solmuun. Kangasosastolla hän jutteli Sinkon kanssa joistakin kangaslaaduista, ja neiti Virkkonen oli neuvoton sen ajan, kun hänellä ei ollut mitään tehtävää. Sitten hän siirtyi edelleen, kulki totisena ja sai jokaisen hermostumaan. Kun hän meni ylös omaan huoneeseensa, oli asia kai hautunut, ja hän piirteli lyijykynällään muutamia numeroita, pyyhki ne yli, kirjoitti ja laski taas. Ja kun noiden laskutoimitusten jälkeen ilmestyi Kansanen ovelle, kysyi toimitusjohtaja heti:
»Kesälomat ovat edessä. Pahinta on konttorin laita, kun Selja lähtee lomalle. Mitä ajattelette: voiko Sinkko siirtyä konttoriin?»
»Mutta hänhän on niin hyvä siellä, missä on!»
»Sitähän minäkin sanoin. Mutta ajatelkaa: kirjanpitoa emme voi edes yhdeksi tunniksi jättää sellaisen käsiin, joka ei tunne taloa eikä ole ollut täällä. Ketä meillä on sellaisia? Ei muita kuin se Sinkko. Siis konttoriin emme voi saada ketään muuta kuin Sinkon, mutta hänen tilalleen kangasosastolle me voimme saada kenet hyvänsä.»
»Nii-in», arveli Kansanen tämän tosiasian edessä.
»Sitä paitsi eräs asia, jota en ole aikaisemmin muistanut: syksystä aina kevättalvelle saakka tarvitaan konttoriin joka tapauksessa uusi ihminen, niin että me emme pelastu asiasta millään. Minä tässä juuri laskin ja vertailin viime vuoteen ja sain hyvin kauniita numeroita. Ajatelkaa: vuosi sitten meillä oli myyjiä neljä henkeä enemmän kuin nyt. Sitä paitsi viides mennyt on Upinen. Palkoissa olemme säästäneet jo noin paljon... Maksoimme silloin kuusi ja puoli tuhatta enemmän kuin nyt. Vähennys on siis johtunut joko siirroista taikka henkilökunnan supistuksesta, ja työt tulevat kuitenkin valmiiksi. Jos siis nyt siirrämme Sinkon ylös ja otamme hänen tilalleen uuden, ei lukumäärä silti nouse, sillä onhan Kario juuri menossa. Ja jos tuon Karion palkkaan lisäämme pari sataa markkaa, niin sillä kahdellasadalla siis saamme yhden välttämättömän miehen lisää konttoriin, eikö niin? Siis aika hyvä apu pelkästä siirrosta taas. Onko selvä?»
Kun numerot osoitettiin noin päin, tuntui se Kansasesta aivan selvältä, ja hän näytti tyytyvän.
»Mutta kenet me sitten otamme Sinkon tilalle?» kysyi hän.
»Missä se Heinsalmi nykyään on? Onko hänellä mitään tointa?» kysyi vuorostaan toimitusjohtaja. »Minun mielestäni häntä on rangaistu jo tarpeeksi. Ottakaa selvä hänestä! Mehän voisimme noin niinkuin muodon vuoksi maksaa hänelle alussa hiukan vähemmän kuin viime kerralla, ja sitä paitsi hänen tulee ymmärtää, että me emme häntä pyydä takaisin, vaan ainoastaan suomme tilaisuuden tulla, jos hän haluaa. — Asialla ei muuten ole vielä mitään kiirettä pariin viikkoon.»
Kansanen oli miettivän näköinen ja aikoi mennä, mutta kääntyi vielä ovella:
»Minä joka tapauksessa tiedustelen, onko hänellä mitään työtä. Mutta jos en sattuisi häntä tavoittamaan, niin siltä varalta tulin ajatelleeksi, että... Tänne kaupunkiin on nyt muuttanut myöskin rouva Sinkko, ja minä ajattelin häntä.»
»Mistä vain parhaimman saatte. Ja ellei häntäkään niin värvätkää sitten Silvanin kutomoliikkeen parhain. Luvatkaa sata markkaa enemmän kuussa.»
Asia jäi muuten hiljakseen kypsymään, paitsi Sinkon kohdalta, sillä poika juoksi kangasosastolle ja toi sanan että Sinkon oli heti mentävä toimitusjohtajan puheille. Hän sai siellä tehdä tarkan tilin aikaisemmista konttoritöistään ja yllätyksekseen kuuli määräyksen valmistautua myöhemmin määrättävänä aikana siirtymään konttoriin. Ja hän aikoi sanoa jotakin, myötenkö vai vastaanko, sitä hän ei tiennyt itsekään, mutta kumarsikin sitten ja lähti sanattomana. Alhaalla häntä odotti neiti Virkkonen uteliaana:
»Saitko haukkuja jostakin?»
»En, en minä niitä saanut. Muuten vain en ymmärrä, mitä leikkiä ne minun kanssani pitävät.» — Ja kun toinen katsoi hieman pelokkaana, täytyi hänen rauhoittaa: »Ei mitään hätää, sinusta ei puhuttu mitään.»
»Onko se totta?»
»Varmasti.» Ja niin hän tuli kertoneeksi koko jutun salaisuutena neiti Virkkoselle, ja tämä tarttui hänen ranteeseensa:
»Hyvä on. Se merkitsee nyt sitä, että minä pääsen vakinaiseksi. Oikeastaan minun pitäisi iloita sinun menostasi — ymmärräthän, että kuta vähemmän meitä täällä on, sitä enemmän meillä on työtä ja sitä vähemmän huolta.»
»Ei mitään hätää enää. Minä tiedän jo muutakin: jyrä kulkee, se on kulkenut jo tänäänkin, mutta menee kai tästä lähtien jo sinun ohitsesi.»
»Ja sinä osaat vielä lohdutella niin hyvin. Mutta kaikkein parhainta on, että itse menet, sillä näin on — vieläkin helpompi.»
Sinkko ymmärsi hänet erinomaisesti ja oli ymmärtänyt erään tuulisen talvi-illan jälkeen. Mutta omaa kohtaansa hän ei ymmärtänyt yhtään. Mieli teki uskoa jonkinlaista eteenpäinmenoa, mutta varovaisuus sanoi toista. Kaikkihan oikeastaan riippuisi siitä, mitä joutuisi tekemään. Jos hän saisi korkeintaan kirjoitella osoitteita kirjekuoriin, laukata postissa, täyttää toimitusjohtajan mustepullon, etsiä Seljan puhelinluetteloa ja vain ylevimmässä tapauksessa naputtaa kirjeen puhtaaksi, niin — suurkiitosta! Silloin hän paljon mieluummin seisoisi täällä alhaalla.
Oliko hänkin jo rupeamassa siilaamaan ja valikoimaan töitään niin kuin kaikki muutkin? Mihinkäs se kahden vuoden nöyryytysharjoitus oli unohtunut? Vai kannattiko miettiä yhtään mitään ja pitää huoli vain siitä, että pysyisi jalaksen kannoilla? Joka tapauksessa hän päätti ensin ottaa kaikesta pienen selvän vaikkapa Kansasen tai Seljan kautta, ennen kuin puhuisi mitään Ellille ja tekisi tätä levottomaksi. — Yksi asia oli kuitenkin selvä: tänään oli palkkapäivä, hän lähtisi juuri nyt hakemaan palkkansa Seljalta ja lukisi tämän kasvoista tulevien töitten kalenterinsa. Ja kun kerran oli palkkapäivä, niin hän soisi illalla itselleen ilon soittaa rouva Huolin ovikelloa ja maksaa vuokransa.
Samaan aikaan kuin hän mietiskeli vuokra-asioitansa, oli ulkona pihassa vielä totisempi mieliala. Kansanen oli tiennyt jo mennessään, että hän saisi Kariolta tulikiven käryä silmilleen heti, kun sanoisi tämän irti. Niinpä nyt nähtiinkin laatikoiden kohoilevan Karion kädessä hyvin kevyinä, eikä tämä kohdellutkaan niitä kuin lasitavaraa. Muutaman kerran kuului jo vähän hartaampaa noitumista ja juuri silloin sattui onneton seuraaja ilmestymään hänen tielleen. Kario oli lupaa kysymättä kiinni hänen rintamuksissaan ja nosti toisen seinälle:
»Vai sinä olet se herrantaimi, joka syöt Karion lapsilta leivän? Kerran vielä valkenee sekin päivä, että itket syntymääsi ja luutuat Karion portaita!»
Toiset tulivat väliin, ja kun Kario ei keksinyt enää muuta, puhui hän ainakin suunsa puhtaaksi:
»Täältä ne kaikki pyrkivät kiipeämään, kun eivät muualta pääse. Niin ovat tehneet muut ja niin tekee tuokin! Sinkkokin tuli tänne kuin parempikin työmies, mutta mitä se loppujen lopuksi oli? Vain herrankekkuli, jolle työ ei kelvannut! Silmänpalvelijana täällä vetelehti päivät — ja yöt hikoili näyttääkseen ahkeralta.»
»Se on vale!» puolusti joku. »Hänellä oli kaksi makasiinia ja kaksi kertaa enemmän työtä kuin sinulla.»
»Haistak! Etuilemaan tuli ja pomoksi heti pääsi. Tuolla se kulkee damaskeissaan parketeilla ja kumartelee kuin — kuin...»
»Soo soo, Kario, jätähän sisua vielä huomiseksikin!»
»Turpa kiinni! Sen minä sanon sinulle, Mieskonen, ja vie terveiset Sinkollekin, että kerran vielä parrikaateilla tavataan. Ja silloin teitä ei olekaan monta yhtä vastaan niin kuin nyt — silloin te ette niele minun lasteni leipää... Voi hyvä isä, perkele, silloin moni maksa höyryää!»
Raivoissaan hän potkaisi makasiinin oven kiinni, niin että pienen yläikkunan lasinpalaset kilahtelivat maahan vielä pienemmiksi. Kansanen oli ilmestynyt pihan toiselle puolelle portaille ja tuli nyt hyvää vauhtia luo:
»Mitä Kario täällä pelmuaa?»
»Sitä minä vain, että jos en saa tehdä enää työtäkään, niin olkoon!» — Hän seisoi kookkaana Kansasen edessä: »Minä en rukoile ketään, sillä minä en rukoile ihmistä — enkä myöskään pelkää. Jos minä sinua kumartaisin, niin minä saisin työni ja vaikka mitä hyvyyksiä. Mutta älä usko! Vie terveiseni tuonne Sektorin herroille, että Kario ei ole heidän irtisanomistensa varassa. Minä en odota enää, vaan lähden heti!»
Viimeisenä sekunttinaan hän purki kaiken sen raivon, joka oli kiehunut hänessä jo pitkät ajat, otti takkinsa laatikkokasan päältä kainaloonsa ja meni portista ulos taakseen katsomatta. Tämä oli Karion viimeinen työtunti Sektorin palkkalistalla, ja jokainen tiesi, että hän ei koskaan nöyrtyisi tulemaan takaisin.
Kansanen huokaisi helpotuksesta, sillä hän oli arvannut kaiken tämän vielä tulevan, vaikka se ei puhjennutkaan vielä äsken hänen ilmoittaessaan asian. Kansanen ei itse pystynyt enää järkyttymään siitä, kun joutui järkyttämään muiden elämää. Hänhän sai palkkansa siitä. Ja jos hän olisi tuntenut samaa kuin kaikki nuo toiset, niin hän olisi itse joutunut kuukauden kuluttua hullujenhuoneeseen.
Kansanen kääntyi rauhallisena uuden miehen puoleen:
»Jahah, koskapa Karion hermot pettivät, niin saatte siirtyä hänen tilalleen heti. — Nuo laatikot ovat tuossa tiellä. Kinnerjoelle on saatava kymmenkunta lapiota vielä tänään. Huomenna tulee taas Helsingistä tavaraa niin että varatkaa tilaa. Onko selvä?»
'Onko selvä' tuli aivan sillä samalla äänellä, jonka hän itse kuuli ylhäällä kymmenet kerrat päivässä. Se ei ollut enää kysymys, vaan käsky, tunnussana ja vauhdinmittari sen mukaan, miten nopeasti se kulloinkin sanottiin. Ja Sektorin pieni katukilpikin heilui ja kitisi sen mukaan, miten usein sitä päivässä toistettiin.
Kaksi kertaa kuussa oli palkkapäivä, ja kaksi kertaa kuussa oli ihmisillä kyky unohtaa kaikki ikävät seikat, jos palkkapussissa ei ollut kovin paljon ennakkolippuja. Jos kahtenakymmenenäkahdeksana päivänä kuussa halutti kapinoida, niin kahtena päivänä voi kuitenkin olla siedettävän tyytyväinen ja siirsi vallankumouksen mieluummin huomiseen. Palkkapäivähän tarjoaa sentään melko lailla tavallisuudesta poikkeavaa ajateltavaa: kenen on mentävä elokuviin, kun perhe on puhunut siitä kaksi viikkoa, kuka menee tanssimaan, kuka ostaa uudet kengät tai pullon konjakkia — varojen mukaan tietysti.
Sinkon perhe oli valinnut Ellille uudet sukat ja vuokranmaksun. Sen vuoksi Sinkko iltahämärissä soittikin rouva Huolin kelloa ja sai tehdä tarkan selon, miksi ei ollut tuonut rouvaansa mukanaan. Mutta ovenraosta hän kuitenkin ehti työntää setelit toisen käteen kuin siten selvittääkseen ensin viralliset asiat ja sai saman tien lähteä hakemaan toisia. Ylhäällä kutsu tuli odottamatta, Elli hätäili kihartamattoman tukkansa vuoksi ja sitten ei tahdottu löytää Kaisan toista kenkää mistään.
Rouva Huoli oli pirteä ja ennen kaikkea kohtelias eikä näyttänyt pyrkivän matkimaan tavallista reivinkiläistä pikkutärkeyttä. Hänen kalustonsa oli aivan yhtä miesmäinen kuin keskustelunsa kursailematonta. Eikä tarvinnut muuta kuin kahvit, leivokset ja pari lasia viiniä, kun hän jo vakuutti halveksivansa ympäristöänsä ja mahdollisimman usein miettivänsä tekosyitä matkustaakseen Helsinkiin virkistymään ja etsimään mielentilan mukaista vaihtelua pariksi päiväksi. Ja noille matkoilleen hän ei kuulemma erehtynyt koskaan vahingossakaan lähtemään junassa tai bussissa, vaan ajaen aina yksityisautolla. Hänen kertoessaan tätä näyttivät kuuntelijat osaksi ihmetteleviltä ja osaksi kai kateellisilta, koskapa hän kuin selvennykseksi kiiruhti selittämään:
»Niin, katsokaas, uudet ystäväni! Minä en ole suuruudenhullu, vaan minulla on vain omat oikkuni. Nämä ihmiset täällä pitävät minua höperönä, mutta kun me kai joudumme hyvin usein yhteen, niin kerron teille totuuden. Asia on siten, että minä sain mieheni kuoleman jälkeen sen verran omaisuutta, että osa siitä pakostakin joutuisi kuolemani jälkeen veljelleni ja hänen lapsilleen. Mutta minua harmittaa kaksi asiaa, joita minä en unohda koskaan: ensiksikin se, että sukuni holhosi ja haukkui minua aikoinaan, kun menin naimisiin pelkän makkaramaakarin kanssa, vaikka olisin saanut lääkärin. Heitä kyllä kalvoi kovasti se, kun makkaramaakari paisui jokseenkin äveriääksi ja omisti muutamia liikkeitä, mutta sittenkään he eivät olleet tarpeeksi unohtavaisia ja alkoivatkin tehdä kanssani lähempää tuttavuutta uudestaan vasta sen jälkeen, kun mieheni kuoli. Ja nyt ei sukuni osaa edes tarpeeksi hyvin peittää himoavansa minun mieheni jättämää omaisuutta ja odottavansa minun, hassahtavan lesken, kuolemaa. Kuvitelkaa: melkein kerran kuukaudessa veljeni lähettää jomman kumman poikansa pitämään tälle ämmälle seuraa ja olemaan kohtelias. Pojat tietävät hyvin matkansa tarkoituksen, ja myöskin minä näen sen heidän kasvoistaan.»
Vieraat hymyilivät tietämättä oikein, oliko se tarkoitettu pojille vai hassahtavalle ämmälle.
»Ja ajatelkaa, miten mahdoton toinen heistä on! Kun hän tulee Reivinkiin lauantai-iltana, käy hän ensin minun luonani päivällisellä ja juo pullon parhainta viiniäni. Sitten hän häviää jonnekin kaupungille flammansa luokse, tulee vasta sunnuntai-iltana jälleen katsomaan minua, juo toisen pullon ja sitten matkustaa kotiinsa.»
Heillä kolmella oli hauskaa, ja rouva Huoli osoittautui hyväksi emännäksi. Kaisu oli syventynyt suureen kakkuannokseensa eikä ehtinyt tädin kysymyksiin selitellä Molla-nukkensa ominaisuuksia. Sitten täti kaatoi toisille kolmannen lasin viiniä, ja Elli vannoi sen lasin viimeisekseen, isi vasta viimeistä edelliseksi, ja rouva Huoli jatkoi äskeistä kertomustaan:
»Kun he nuorena pyrkivät halveksimaan minua ja nyt vanhana kadehtivat, ei minulla ole nyt enää mitään syytä ajatella heitä, vaan itseäni. Sitä paitsi minä olen aina kunnioittanut miestäni ja olen sen vuoksi päättänyt, että tuhlaan hänen omaisuutensakin itse enkä jätä sitä hänen vihollisilleen. Ja minulle tuleekin pian kiire, sillä olenhan vanha ja jälkeeni ei saa jäädä enempää kuin sen verran, että saavat minut hyvin hautaan.»
Sinkkoa miellytti hänen kyynillisyytensä, ja hän huomauttikin puolestaan:
»Älkää vain tehkö laskuvirhettä. Sillä jos laskette ikänne pari vuotta liian lyhyeksi, niin he eivät saa hautaankaan.»
Elli katsoi mieheensä pahastuneena ja moittien, mutta rouva itse vain ilostui:
»Ei! En minä tuhlaa kaikkea ennen aikojani. Muutenhan taas syrjäiset ihmiset pääsisivät iloitsemaan minun vahingostani.» — Ja kun hän näki Ellin ihailevan suurta peiliä, joka ulottui lattiasta kattoon saakka, kysyi hän kuin tunnustusta odottaen: »Eikö se ole tosiaankin hauskannäköinen?»
Kun toinen nyökkäsi, kiirehti hän kertomaan:
»Sekin on vain yksi minun mielitekoni. Veljeni oli täällä viime syksynä. Olimme hänen kanssaan ulkona kadulla ja huomasin hänen vähän väliä kurkistelevan nilkkojani. Viimein hän pysähtyi, osoitteli, päivitteli ja torui minun huolimattomuuttani. Noh, se nyt ei ollut sen kummempaa kuin että housuistani oli katkennut nauha, ja ne olivat putoamassa. Minä jo ajattelinkin, että jotakin oli hullusti, kun oli niin outo kävellä...»
Mutta mitäpäs tuosta. Rouva Huoli oli seuraavalla viikolla matkustanut Helsinkiin ja ostanut sieltä tuon suuren peilin voidakseen tarkoin katsella, milloin puku oli kunnossa. Ja sitten hän kertoi vielä Helsingissä käydessään hyvin usein tutustuvansa nykypäivien elämän eri puoliin pysyäkseen ajan tasalla. Sillä ensimmäinen ja varma merkki vanhentumisesta oli se, jos istui yksin sisällä ja kuvitteli mitään näkemättä ja mitään kokematta tietävänsä elämästä jotakin. No niin, vanhat ihmisethän sitä väittävät yleisesti, mutta entispäivien elämä on vain elämän yksi puoli, ja toinen puoli voi tarjota aivan omat vivahduksensa. Ehkä rouva Huoli tiesi omasta kokemuksesta kaiken aikaisemman, mutta nyt sivusta katsellen pyrki luomaan käsityksensä uudemmasta. Hän siis kutsui luokseen kaksi tai kolme nuorta miestä, tavallisimmin eräitä tuttavia ylioppilaita, joita ennakkoluulot eivät olleet ehtineet vielä ahdistaa pieniin aituuksiin. He veivät hänet mukanaan kaikkialle, missä oli minkinlaatuista hauskaa harrastusten ja moraalikäsitteiden mukaan, pojat saivat hänen tarjoamansa illallisen, ja hän itse sai tilaisuuden tehdä huomioitaan ja olla tyytyväinen. Sillä hänen pääasiallisimpia harrastuksiaan, niin kertoi rouva itse, oli psykologia. Se voi olla totta, mutta ehkä myöskin hänen nuorilla oppaillaan oli sama kärpänen, sillä rouva valitteli heidän usein pyrkivän juottamaan häntäkin liikaa vain saadakseen nähdä, miten vanha ja omituinen leski-ihminen voi erehtyä naurettavaksi liikanaisessa elämääntutustumisen halussaan.
Elli hymyili rouva Huolin kertomuksille, mutta hymyssä näkyi olevan hivenen verran sääliä. Sinkosta sen sijaan rouva itse samoin kuin hänen oikkunsa peilikauppaa myöten tuntuivat varsin hauskoilta, vaikka rouvassa kaiken hartaan elämänhalun ohessa olikin runsas mitta koomillisuutta ja vaikka hän oli huvittavista piirteistään huolimatta aivan tavallinen kultavasikan palvoja ja siinä ehkä vielä luvattoman intohimoinenkin. Jos asia oli juuri siten kuin rouva kertoi, niin eihän siinä ollut mitään ihmeellistä. Mutta Sinkosta tuntui kuitenkin hänen äänessään olevan pieni vivahdus katkeruutta sen johdosta, että hän oli jo vanha eikä voinut siirtyä sivusta katselemasta yhteiseen piiriin mukaan, ja kuka takasi, ettei hän joskus unohtanutkin vanhuutensa ja tietyn arvokkuutensa säilyttämisvimmaa ja kuvitellut olevansa nuori, yhtä hullu ja yhtä nuori kuin muutkin. Ja jos toiset silloin nauroivat hänelle, niin hän oli tarpeeksi sokea eikä huomannut heidän nauravan hänen surkealle itsepetokselleen.
Hänen vanhuutensa koko säälittävyys olikin ehkä siinä, että yksinäinen elämä ei jaksanut häntä viehättää tarpeeksi, hänen täytyi päästä mukaan yhteiseen piiritanssiin ja juhlaan kultaisen vasikan ympärillä. Nykypäivien kuusikymmenvuotiaan hulluutta oli kuvitella vielä olevansa kaksikymmenvuotias ja haaveilla elämänriemuista, joita ei tahtonut menettää, mutta jotka jo aikoja sitten olivat menneet. Hän ehkä pelkäsi lähestyvää kuolemaansa ja petti itseään, kuvitteli siroin liikkein ja kevyin jaloin tanssivansa muiden mukana, ei tyytynyt pelkkään tanssimiseenkaan, vaan halusi puristaa koko epäjumalansa rintaansa vasten ja tahtoi pienen kultapalasen vaikkapa vasikan hännänpäästä arpanappulaksi niille nuorille miehille, jotka petaisivat keskenään hänen omistamisestansa. — Sittenkin säälittävä vanha haaska, joka koetti lahjoa muutamilla vaivaisilla markoilla itse elämää ostaakseen siten itselleen takaisin menetetyn nuoruutensa.
Olivatko kaikki ihmiset yhtä säälittäviä pysytellessään liian kiihkeästi kiinni elämässä ja nuoruudessa?
Sinkko kuunteli naisten puhetta, kun nämä suunnittelivat yhteisiä iltoja pienellä kesämökillä jonkin kauniin saaren rannalla. Hänellä ei ollut mitään tuota saariajatusta vastaan, sillä olihan Ellillä siksi hyvä arvostelukyky ja siksi varma itsesäilytysvaisto, ettei erehtyisi kuvittelemaan liian hulluja silti, vaikka toinen niistä haaveili. Hyvä oli, että Ellikin saisi kerran kuin kaupanpäällisinä mukavan kesäisen vaihtelunsa, sillä kaunis saari aavan meren äärellä ei häntä varmastikaan vahingoittaisi. Ja hyvä oli sekin, että pikku Kaisa, jonka harrastuksia ja mielikuvitusta Mollat ja kelkat eivät kaikistellen jaksaneet piristää, oli nyt tuossa jakkaralla istuessaan saanut revittäväkseen suuren ja kauniin kirjan. Ehkä täti Huolin oikuille tuli pieni tyydytys siitäkin, että Kaisa sai mielinmäärin repiä irti kuvia ja säilyttää niitä sinisen mekkonsa taskuun huomispäivän varalle. Ja kirja repeili säälimättömästi — pääasia, että kaikki vain hävisi eikä mitään jäänyt. Ja olihan kai oma ilonsa tuolla rumalla ja matalajalkaisella mäyräkoirallakin, että se tiesi ja tunsi kantavansa kaulassaan hopealevyin koristettua nahkanauhaa silloin, kun ihmiset hymyilivät sen rumuudelle. Se varmastikin tunsi silloin vahingoniloa ja heilautti piiskamaista häntäänsä tietoisena siitä, että oli edes jossakin asiassa kadehdittu.
Kukin ylvästeli sillä vähällä, millä voi. Mutta millä sitten vetäytyisi etualalle hän, Sinkko? — Koettaisiko hän kasvattaa itsessään sen verran häpeämättömyyttä, että ystävyyttä hyväkseen käyttäen vetäisi tuota naista nenästä, vaikkapa sillä olisi satavuotiaan äly ja rippikouluikäisen veri, ja hankkisi pienen osan sitä maallista hyvyyttä, jota tämä nyt heitti katuvierille hyödyttömästi? Tehdäkö omastatunnostaan pieni porras päästäkseen siten paremmin kohoamaan muiden olkapäille? Tehdäkö se, kun se kuitenkin olisi niin äärettömän helppoa, ja sen jälkeen ruokahalun kasvaessa käyttää hyväkseen myös kaikkia muita samanlaisia tuttavia ja ystäviä, jotka yhteisessä tanssinhumussa eivät huomaisi pitää varaansa? Sehän olisi nykyisten moraalikäsitteiden mukaan luvallista ja nykyisen maailmankatsomuksen mukaan melkeinpä toivottavaakin, koskapa vain sen mukaan arvostettiin ja noteerattiin kunkin asema ja maine.
»Joko minä myyn nämä riepuiset periaatteeni?»
Ei sentään vielä...! Hänen omatuntonsa oli vielä tällä hetkellä liian herkkä ja heikko astinlaudaksi ja hänen itsetuntonsa siksi voimakas, ettei hän ainakaan vielä voinut heittäytyä samanlaiseksi lallattajaksi, joka notkuvapolvisena humalaisena leiskaa piiritanssia nykyajan epäjumalan jalustan juurella. Mutta hän kuitenkin koettaisi salaa tarkata ja tutkia Elliä ja tämän ajatuksia, ja jos Elli alkaisi luopua omista periaatteistaan, niin miks'ei joskus hänkin.
Sinkko istui ja naukkaili vähän väliä lisää, tunsi korvissaan soivan ja humisevan kuin hyvässä vauhdissa. Ja vauhdintunteessaan hän näki kuin ylhäältä ja kaukaa kaikki nykyiset tuttavansa ja ystävänsä yhtenä pyörivänä kehänä, naurettavana mutta koreana renkaana, josta kukaan ei päässyt pois ja jossa kaikkien piti olla. Tosinhan siellä oli joukossa joku tummempi tai kirkkaampi sielu toisista eroavana, oli Koivumaa ikuisine työ-käsitteineen, Kansanen lastensa hyvää ajatellen notkea ja monitahoinen Selja, Kario uuden-maailmanhaaveineen, suoraviivainen vanha Nilsson ja nuori Virkkonen epätoivoisena kunniallisuudessaan kiinni riippuen. Mutta hekään eivät päässeet irti yhteisestä sumusta, he kuuluivat siihen ja olivat sitä. Heistä kaikista oli katoamassa ihminen ja sielu.
Sinkko muisti jostakin äsken lukeneensa jylhät sanat, jotka olivat uponneet hänen mieleensä omalla painollaan. Ja nyt, kun hän tunsi olevansa kuin ylempänä muita, tunsi hän myöskin ukkosen räiskyttelevän kallioon kirjain kirjaimelta ankarat sanansa ja tuomionsa koko tämänpäiväisten humujen ihmisyys-, autuus- ja moraalikäsitteille:
»Teidän yllänne on taivas, mutta te ette huomaa sen korkeutta, vaan ainoastaan sen tähdet — sillä te pidätte kiillosta.
»Teidän ympärillänne puhaltaa vapaa tuuli, mutta te kartatte sitä, sillä tuuli voisi kasvaa myrskyksi — ja pyyhkäistä teidät liian kevyinä mukaansa.
»Teillä on poljettavananne vakava maa, mutta te ette voi kiintyä siihen, sillä maa kätkee joskus teidän kuihtuneet ruumiinne — ja tehän pelkäätte kuolemaa!»
Sinkko havahtui ja luuli karjaisseensa ääneen. Ei, se ei sittenkään ollut ääntä, vaan hänen sisällään oli jotakin äkkiä ja yhdessä humauksessa revennyt auki. Se oli jokin suuri esirippu, joka oli erottanut esikartanon pyhimmästä, mutta ei ollut enää kestänyt.
Katu hänen ympärillään oli aivan tyhjä, ja kostea, kevätöinen tuuli viipotteli vielä paljaita puiden oksia. Kaukaa joen takaa kuului sahalta tasainen ja lakkaamaton työn humu kuin koskessa kohiseva vesi. Mutta täällä lähellä ei näyttänyt elävän mikään muu kuin lamppu kadun kulmassa, kun se tuulen mukana heilui edestakaisin. Oli sentään muutakin, tuolla puiden takaa pilkotti yläkerran kamarista tuli, ja sen äärellä istui kai Elli odottaen. Sinkosta oli koko ajan tuntunut siltä kuin hänen edessään seisoisi jotakin, joka hänen täytyisi sivaltaa pois kiusaamasta, vaikka se olikin näkymätöntä. Mutta nyt lähempänä kotia, kun jokainen puu ja kadun kivikin alkoi saada tutumpia ja persoonallisempia piirteitä, tuo kiusaus alkoi hälvetä. Kotinurkalla tuo ajatuksiin kohonnut vastustaja katosi jo kokonaan, ja hän pysähtyi vielä katselemaan pientä, levottomasti vilkuttavaa keltavaloista lyhtyä, joka oli asetettu riukuun keskelle katua. Riu'un ja matalan aidan takana oli kadun yli syvä musta aukko, kun hätäaputyöläiset olivat siinä upottaneet jotakin putkea katuun. Hän seisoi samalla paikalla nytkin, niinkuin iltapäivällä työstä tullessaan. Silloin olivat miehet olleet paikalla, ja hän oli puhellut heidän kanssaan. Hän oli hymähtänyt heidän surkealle touhulleen, sillä se oli ollut kuin sekapäisten muurahaisten neuvotonta kiertelemistä ja kulkemista keksimättä kaiken tarkoitusta. Mutta hänen hymähdyksensä oli suoristanut sieltä joukosta jonkun vartalon, ja miehen ääni vastasi hänelle:
»Tämä tällainen alentaa ihmisen arvon, ja tämä alentaa myöskin työn arvon.»
Nyt hän ymmärsi ja tiesi kaiken tarkoituksettomuuden. Tämä kaikkihan oli vain kumiletku, jota myöten mätä valui pois yhteiskuntaruumiin pilautuneista sisälmyksistä. Haudan pohjalla oleva vesi näytti nyt ihan mustalta, lyhty varoitteli kulkijoita sukeltamasta sen kylmyyteen, ja aukon vierellä oli korkea kasa kiviä ja savea.
Tuossa vieressä oli vanhan lesken talo, ja sen alakerran ikkunat olivat jo pimeinä äskeisen vierailun jälkeen. Ja Sinkko tiesi, että juuri tuossa nurkassa oli rouvan oma makuukamari, sen lattialla oli punapäällysteinen jakkara, ja jakkaralla nukkui koira kaulassaan hopealistoin koristeltu nahkanauha. Ja koira näki varmaankin ihania unia metsästyksestä ja riistasta, jota sen eteen ei koskaan tulisi.
Mutta Sinkko ei nähnyt enää unia. Hän katsoi yläkerran valoisaan ikkunaan, kuiskasi ajatuksissaan »amen» ja kiipesi valottomat portaat ullakolleen.
Häntä odottivat siellä iloiset ja hymyilevät kasvot.
13.
Sinkko oli jo puolen iltaa kierrellyt kaupunkia, katsellen kevään hauskaa värikkyyttä ja ajatellen ikäviä asioita. Olihan Ellikin vasta päivällä sanonut hänelle siitä, miten kaikki hauskuus oli vain katseltavissa, mutta silmät aikoivat vähitellen kuin soeta sillekin sitä mukaa kuin aivoissa kasvoivat mielikuvituksen numerosarekkeet pitkiksi nauhoiksi. Ja Elli oli myöntänyt suoraan, ettei hän enää voinut ajatella muuta kuin pelkkiä taloudellisia kysymyksiä, ei osannut enää puhua muusta eikä kai voisi muuksi muuttoakaan niin kauan kuin ympäristökään ei tehnyt muuta. Ja myös Sinkko tiesi varsin hyvin sen, että Ellistä oli hyvin pienellä ajalla ehtinyt kehittyä materialisti, mutta sehän oli varsin johdonmukainen lopputulos, ja sitä kohti kai hän itsekin oli menossa. Kehity siinä muuksi sitten, kun ainoat ajatuksiasi askarruttavat kysymykset ovat vuokranmaksu, uusi kesäpuku, Ellin kengät, maksamattomat maitolaskut ja luvattu, mutta vielä saamaton sadan markan palkankorotus.
Ja vaikka hän oli aluksi hakenut kaupunginkirjastosta kirjoja luettavaksi ja ahminut iltaisin jonkin romaanin, olivat jokapäiväiset ajatukset muuttaneet vähitellen ja huomaamatta myöskin luettavan laadun. Hän oli kantanut joitakin uusia romaaneja, mutta Elli oli viimein jo pyytänyt, ettei hän toisi noin pikkupiirteistä, saamatonta ja väritöntä nikarrustyötä heitä väsyttämään vaan hankkisi edes rehellistä ja suurpiirteistä valhetta kaiken tuon tilalle. Niin seurasivat ajanvieteromaanit ja viime kerralla hän oli jo tuonut itselleen »Ajatuksia talouskysymyksistä», Ellille »Miljoonaperijättären harha-askel» ja molemmille yhteisesti »Miten voitat ympäristösi?». — Ja tuota ajatellen Sinkko ehti juuri huoata raskaasti todetessaan, että tähän asti oli nyt jo ehditty, kun takaapäin tuli Heinsalmi ja tavoitti hänet.
»Terve! Miten Sektorissa jaksetaan?»
»Niin kuin ennenkin, mutta ei hyvin. Työtä tehdään lujasti, tavaraa myydään paljon, kuri on kova, ja pikkukauppiaat kiehuvat vihasta.»
»Joko Koivumaa on leppynyt minulle? Joko Kansanen on erehtynyt hymyilemään työaikana? Vieläkö nuoret tytöt ovat jaksaneet pysyä siveinä? Joko henkilökunta saa yksityiselämässään ajatella muutakin kuin Sektoria? Toisin sanoen: joko maailma on luomassa nahkansa?»
Sinkko ei ehtinyt vastailla kaikkiin kysymyksiin, mutta toisen henkäistessä kysyi itse Heinsalmen viimeaikaisia puuhia.
»Kerroin kai sinulle, että sain kuukauden väliaikaisen työn Helsingistä. Sitä kyllä jatkettiin parilla viikolla ja olen nyt taas täällä. Palkka oli tietysti mitätön, mutta sainpahan sentään luvan tehdä työtä. Koko ajan pidin silmällä, että saisin edes puhaltaa omaan lakkariini muutaman tuhannen, mutta vieläkös mitä! Olisin 'säästänyt' näitä työttömiä päiviäni varten, mutta en saanut noita sivutuloja kuin parisataa markkaa.»
»Mitä? Tarkoitatko, että olet..?»
»Kavaltanut... Juu, kaikkihan sitä tekevät. Ja mitä pirua minä yksin moralisoisin ja näkisin nälkää?»
Tämä oli jotakin uutta Sinkolle. Hän tunsi kuin märän ja likaisen nahan pyyhkäisevän kasvojaan, karkean ja pinttyneen kouran taputtelevan poskeaan kuin lasta. Tuota hän ei ainakaan vielä käsittänyt. 'Kaikkihan sitä tekevät.' — Hän katsoi yhä oudostellen Heinsalmeen, huomasi tämän nuhjautuneen puvun, hatun lierien kuin sateen liottamina rypistyneen poimuille, epäsiistit kengät ja kädestä kadonneen kepin. Tuohon kuntoon oli Heinsalmi ehtinyt puolessa vuodessa ulkonaisesti — ja ties' mitä hänestä oli tullut henkisesti, sillä äskeiset jutut olivat jo luvanneet jotakin erikoista. Sinkko oli pitänyt häntä vielä muutama kuukausi sitten koko Reivingin hauskimpana, huolettomimpana ja varmasti korrekteimpana työttömänä, johon elämä ei koskaan pystyisi lyömään pieniäkään ruhjevammoja, mutta näytti siltä kuin hän olisi erehtynyt. Heinsalmi oli jo luisumassa muiden kaltaistensa tasolle.
»Katsele sinä vain», keskeytti Heinsalmi hänen tarkastelunsa. »Mutta syy ei ole yksinomaan minun. Muuten tahdotko tulla mukaan? Minä olen menossa työttömäin kokoukseen.»
»Työttömäin...? Mihin?»
»Juuri sinne. Mennään huvin vuoksi kuuntelemaan. Yritetään päästä sisään. Ja jos Kario ei ole ovenvartijana, niin me pääsemmekin. Häntä vain ei lahjo hittokaan — olen jo kerran koettanut.»
Sinkko esteli, mutta toinen vei mukanaan, jutteli ja kyseli koko ajan toisen ehtimättä vastailla, kertoili joitakin karkeita juttuja, joista huomasi entisen Heinsalmen olevan häviämässä, sai Sinkon ovelle saakka ja työnsi edellään sitä kohti. Tämä oli työväentalo, Sinkko ei ollut käynyt täällä vielä koskaan, ja ovella seisova mieskään ei ollut Kario kaikeksi onneksi. Mutta mies pysäytti heidät ja vaati työttömyyskorttia. Ja Heinsalmi seisoi röyhkeänä ja vaativana hänen edessään:
»Helkkariako me kortilla! Emme kai sillä elä. Mutta sisään me menemme.»
»Ette mene. Muuten koko kaupungin keppiherrat juoksisivat täällä töllistelemässä.»
Mutta Heinsalmi ei hämmentynyt:
»Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta me olemme työttömiä. Ja tuo toinen on ollut sitä jo kaksi vuotta», valehteli hän vedoten Sinkon menneisyyteen, mutta ei nykyisyyteen. »Mutta sanokaapas, herra ovenvartija, mikä te itse olette! Näyttäkääs oma korttinne!»
Nyt hämmentyi ovenvartija:
»En minä joka kyselijälle. Yhdistys minut on tähän pannutkin enkä minä tässä työttömänä olekaan.»
»Vai yhdistys pani seisomaan. Ettekä edes työtönkään. Pitäkää sitten suunne kiinni. — Tule, Sinkko!»
He pääsivät oikein hyvin sisälle hämärävaloiseen saliin. Siellä oli ensisilmäyksellä katsoen ehkä seitsemän kahdeksankymmentä henkeä ja heistä melkein kaikki miehiä. Joku huonosti puettu, vanhemmanpuoleinen nainen oli joukossa ja tuolla etupuolella pari nuorempaa. Sinkko pani merkille, ettei joukossa ollut yhtään sellaista, jota olisi voinut pitää liikeapulaisena, konttoristina tai sensellaisena, vaan koska kaikki olivat työläisiä, oli koko tällä kokouksella jo alusta lähtien oman tietyn karsinakunnan leima. Katosta riippui alhaalla kreppipaperista punottuja kirkasvärisiä köynnöksiä ja parissa lampussa oli vielä punainen paperi viime lauantaisten naamiaisten jäljeltä. — Totisesti iloinen koristelu työttömäinkokousta varten, ajatteli Sinkko. Seinällä oli Marxin kuva punaisten kehysten ja katajaköynnöksen keskellä, salin eteen oli asetettu pöytä ja tuolit puheenjohtajaa ja sihteeriä varten. Sinkko katseli vieressään istuvaa silmälasiniekkaa ja punakasvoista miestä, ja tällä oli polvellaan suuri paperiblokki ja kädessään leikkikaluna kynä. Tänne siis oli juhlallisesti laskettu sanomalehtimies, kun ei oltu uskallettu kieltääkään. Ja huomenaamulla olisi Reivingin suurpoliittisessa gaseetassa yksi oikein omasta päästäkin tehty juttu — tietysti siinä muodossa kuin puolueen reseptit sen edellyttivät. — Hänpä, Sinkko, hankkisi sen lehden oikein käsiinsä ja vertailisi huvin vuoksi sen tarinoita todellisuuteen.
Ja sitten varsinainen kokous jo alkoikin. Ensin joku vanha ukkeli kuivaili aikansa pöydän luona silmälasejaan ja sai toimeksi niin paljon, että joku nousi salissa pystyyn ja esitti puheenjohtajaksi sen ja sen. Kuului mutinaa ja murahteluja, mutta kun kukaan ei tuntunut olevan sen enempää vastaan kuin myötenkään, ilmestyi puheenjohtajaksi pöydän taakse touhukkaan ja kiivaan näköinen nuori mies, joka käytti heti aluksi kymmenen minuuttia yleisön kiittelemiseen luottamuksesta, pieneen imarteluunkin, jonkin aikaa kapitalistien lihojen suolaamiseen, hiukan suurpiirteiseen maailmanpolitiikan selostamiseen ja loput rykimiseen.
Hän myönsi ensimmäisen puheenvuoron, ja puhujana oli aivan kuin hänen kaksoisveljensä, joka todisteli omaa huonoa puhekykyään, näytti vetoavan toistenkin kuulijain samaan lahjattomuuteen ja veti sitten loppupontenaan sen, että maailma ei parane puhumisella, vaan on kerta kaikkiaan pantava toimeksi. — Ja sitten hän istuutuikin.
Sen jälkeen nousi joku hyvin villinnäköinen mies, joka huomautti, että sekä puheenjohtaja itse että äskeinen puhujakaan eivät kumpainenkaan olleet työttömiä, niin ettei heidän jutuistaan niin suurta väliä ollutkaan. Hän sai kiitokseksi sanoistaan naurua ja pari synkkää kirousta. Sinkko kohottausi penkillä jo pystympään asentoon, ja lehtinikkarin kynä töhräsi paperia. Sitten nousi aivan Sinkon läheltä iäkäs, leveäharteinen mies, jolla oli jykevät leukapielet, nyrkit kuin moukarit, ääni hiljainen ja matala:
»On hyvä puhua toimeksipanosta, kun ei kuitenkaan ole mitä tehdä. Ja tännehän on kokoonnuttukin keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä ja miten. Minäkin olen sitä mieltä, että turha lavertelu ei paranna asiaa eikä ole parantanut tähänkään asti, vaikka täällä on pidetty jo kolme kokousta tätä ennen. Kaikki kolme ovat menneet tyhjään. Sen vuoksi minä ehdotan nyt, että kokous pyytää kaupunkia kiirehtimään heti sillanrakennustöitä joen yli, sillä siinä saisi ainakin viisitoista miestä työtä. Toiseksi pyydettäisiin kaupungilta vuokrata hyvin pientä korvausta vastaan tai mieluummin aivan ilmaiseksi Pellonkankaalta sopivia palstoja kesäksi työttömille perheille, jotta siellä edes naiset ja lapset voisivat kasvattaa vaikkapa perunaa ja muuta sellaista leivänavuksi. Seisovathan siellä maat nytkin hyödyttömänä rikkaruohona ja pensaikkona. Ja maksaahan kaupunki nytkin avustuksia muutenkin. Miks'ei se siis voisi antaa noita maita ilmaiseksi, kun sille itselle ei siitä olisi mitään menoja, mutta meille olisi paljonkin apua. Vai elättääkö kaupunki meidän perheemme mieluummin toimettomina kuin työssä ja antaa penskojen mieluummin kulkea ovilla kerjäämässä kuin tonkia pientä perunatilkkua? Siis heti liikkeelle anomus siltatöistä ja Pellonkankaasta, ja sitä anomusta viemään valitaan joukosta vaikkapa kolme vakaata miestä.»
Hän istuutui ja sai vanhemman väen puolelta hyväksymisen mutinaa. Ensin puheenjohtaja pyöritteli hetkisen neuvottomana kynäänsä, mutta pääsi alkuun ja selitteli, viisitoista minuuttia, miten hän muka puolestaan yhtyi ensimmäisenä puhuneeseen nuoreen mieheen, toveri Rasilaan, ja piti yhteiskuntaa saastaisena ja haisevana juuri niin kuin toveri Rasilakin. Sellaiselle yhteiskunnalle ei tarvinnut mitään muuta kuin antaa armonisku ja rakentaa uusi aatteen valtakunta siitä luokkatietoisesta nuorisosta, jonka verta ei ole vielä myrkytetty ja laimennettu innottomuuden vedellä. Sillä tuon parhaimman nuorison veri on synkän punaista ja niin väkevää, että...
»Katsokaa, kuunnelkaa nyt», kuiski Sinkon vieressä istuva toimittaja Heinsalmelle. »Kuulkaahan! Selvää kiihoitusta kapinaan! Missä on kiihoituslaki? Minä ilmoitan tästä poliisimestarille ja viskaalille.»
»Ei kannata», rauhoitti Heinsalmi hymyillen. »Tuota samaa on puhuttu jo kolmekymmentä vuotta. Sehän on vain jonkinlainen puoluerukous — aivan niin kuin teilläkin on omanne, yhtä vaaraton.»
Puheenjohtaja oli yhä äänessä ja ilmoitti yhtyvänsä myöskin viimeiseen puhujaan siinä, että apua on saatava jostakin ja mahdollisimman pian ja että on pantava liikkeelle lähetystö viemään köyhän kansan ponnet raharuhtinaiden luo. Mutta...
Nyt avasi suunsa aivan uusi mies, yhtä kiivas kuin ensimmäisetkin, mutta vielä niitäkin suulaampi:
»Hyvät herrat! Vai onko väärin, että minä sanon rehellistä työtöntä herraksi, sillä jos hän ensiksikin on työtön, niin hän kuitenkin on toisaalta paljon suurempi herra kuin sellainen herra, joka on joutunut työttömäksi. Ja jos minä toiseksi sanonkin, että herrat ovat hyvät ja...»
»Älkää jaaritelko, hyvä herra! Istukaa alas!» huusi etupenkistä joku nainen matalalla ja kovalla äänellä, niin että kuuntelijat hörähtivät yksimieliseen nauruun, ja puhuja, joka oli kai aikonut selostaa kokonaisen tunnin työttömän olemusta, häkeltyi nyt ja hät’hätää pyöristi kesken jääneen lauseensa pisteeseen asti ja istuutui.
Kaikki katselivat ja kurkottelivat etupenkkiä kohti ja näkivät siellä mustan pojanpään, päivettyneet naisenkasvot ja korkeakauluksisen, leukaan asti ulottuvan villapuseron. Hän oli sittenkin nainen, vaikka häntä takaapäin katsoen olisi luullut mieheksi. Ja vaikka villapusero oli kuin liimattu ruumiinmukaisena hänen ylleen, ei vartalossa ollut vähimmässäkään määrässä naisellista pyöreyttä. Jalkansa hän oli heittänyt toisen polven yli huolettomasti, istui selkänojassa ja piti ärsyttävästi koholla sammunutta savuketta, jota hän aivan äsken oli polttanut kokouksen alettua. Suu oli pienessä, ylpeässä hymyssä, josta saattoi päätellä hänen tietävän, mitä tahtoo, ja tahtovan, minkä tietää. Oliko hän työtön? Joka tapauksessa hän oli yksi niitä naisia, jotka olivat sodan jälkeen lupaa kyselemättä ja neuvoja hakematta nousseet tasavertaiseksi miehen rinnalle, tekivät miesten töitä, alensivat miesten palkan ja miesten arvon, ajattelivat itsenäisesti, tutkivat sähkötekniikkaa ja kansantaloutta, osasivat korjata oman koneensa tai autonsa ja pystyivät väittelemään miehiä vastaan. He olivat kadottaneet naisellisuutensa ja olivat tulemassa sukupuolettomiksi. Jos heidän asemansa ei ollut tyydyttävä, niin he olivat ainakin vallankumouksellisia, mutta hyvin usein myös anarkisteja aivan yhtä luonnollisesti kuin he kapinoivat luonnonlakejakin vastaan. He olivat kiihkeitä ja vaativat kaikessa voimaa ja vauhtia silloin, kun mies oli ehtinyt jo alistua kohtaloonsa ja oli menettämässä miehuutensa yhtäläisesti kuin he itse naisellisuutensa.
Tämäkään nainen ei silti vaikuttanut vastenmieliseltä, mutta näki kaikesta, että hän oli lukenut paljon, oli ajatellut paljon ja oli ottanut koko elämään nähden hyvin kylmän ja asiallisen otteen ja saattoi suhtautua siihen aivan samalla tavoin kuin kirurgi veitsi kädessään oli valmis upottamaan sen punoittavan paiseen juureen. Hänen sanansa olivat saaneet salissa aikaan hiljaisuuden ja sitä jatkui kauan. Jokainen tuntui odottavan, että hän puhuisi ja antaisi jotakin uutta, mitä muut eivät pystyneet keksimään ja sanomaan. Puheenjohtajakin näytti odottavan juuri hänen sanojaan, mutta kun niitä ei kuulunut, oli hieman neuvottoman näköinen kuin olisi vain tahtonut jotakin ennakolta tiettyä ehdotusta jota hän puheenjohtajana ei kuitenkaan voinut ruveta ehdottelemaan. Kaikki katsoivat toisiinsa, ja viimein uskalsi toveri Rasila nousta pystyyn.
Hän yksinkertaisesti ehdotti vain sitä, että työväenyhdistyksen johtokunta veisi kaupungin isille terveiset täältä kokouksesta niine toivomuksineen, että — mikäli mahdollista — lähimmässä tulevaisuudessa järjestettäisiin joitakin uusia hätäaputöitä työttömyyden lieventämiseksi. Juuri työväenyhdistyksen johtokunnalla oli ennestään siihen tarvittava kokemus, ja mitä tuli itse toivomuksen sanamuotoon, niin he kyllä pystyisivät sen sepittämään.
»Ei tule kysymykseenkään!» kuului huutoja salista.
»Johtokunta tai ei kukaan!» vastasivat toiset nuoremmat.
»Näettekö nyt, toimittaja», kuiskasi Heinsalmi. »Eihän tämä ole mikään työttömien kokous, vaan selvä propagandatilaisuus, jonka puolue on järjestänyt ja sen vuoksi tekee reklaamia oman yhdistyksensä johtokunnalle. Älkää pelätkö turhia, ei tämä ole muuta kuin varsin huvittava puoluepoliittinen mutinatilaisuus.»
Äskeinen leveäharteinen kivityömies nousi ja uskalsi asettua jyrkästi vastaan, saaden jälleen vanhempien hyväksyvän murinan:
»Nämä työttömäin kokoukset menevät sikäli naurettaviksi, että työttömät eivät saa täällä itse päättää omista asioistaan eivätkä niistä keskustellakaan, sillä yhdistys lähettää tänne suunsoittajansa takomaan päätökset lukkoon, vaikka noilla suunsoittajilla ei ole yhtään mitään tekemistä työttömyyden kanssa. Sanonko minä teille totuuden?»
»Suu kiinni!»
»Anna kuulua kerrankin!»
»Olemme kokoontuneet tänne jo kolme kertaa ja joka kerran on tehty sama päätös, että muka yhdistyksen johtokunta vie työttömien terveiset perille ja kohentaa tilanteen. En ymmärrä, mikä into on sotkea tuo lahjaton ja pystymätön johtokunta joka paikkaan, sillä ensimmäisellä kerralla johtokunta ei edes kokoontunut, toisella kerralla meidän terveisemme eivät menneet perille valtuustoon asti, ja kolmannella kerralla asia esitettiin viimeinkin, mutta niin lapsellisen kainolla tavalla, että siitä ei ollut mitään apua. Siis vain narrinpeliä alusta loppuun asti.»
»Ja sellaiseksi näkyy menevän nytkin!» huusi Heinsalmi istualtaan. »Lähettäkää se johtokuntanne taas asialle, että päästään lopultakin tanssimaan!»
Hänelle jotkut nauroivat, toiset taas julmistelivat puhujalle, jotkut huusivat »nuuskijoita!» ja äänessä olivat enimmäkseen johtokunnan uskolliset, sillä näytti siltä kuin suurin osa väkeä olisi tahtonut avata suunsa, mutta ei osannut. Hätäaputöiden lamaannuttava vaikutus oli kai muurannut heidän suunsa niin kiinni, ettei heillä ollut enää tarmoa avata sitä, vaan tyytyivät kaikkeen sanottuun laiskan vastahakoisina aivan kuin jokapäiväiseen työpaikkansa ja lapionsa siirtoon. Viimein salissa kohina ja huutelu vähentyi, ja toveri Rasila nousi taas puhumaan:
»Täällä on joku uskaltanut solvata yhdistyksen johtokuntaa muka kieroilemisesta. Mutta minä sanon, että johtokunta ymmärtää paremmin kuin yksikään teistä, mitä nykyhetkenä on tehtävä. Me taistelemme köyhien ja sorrettujen puolesta. Meidän on oltava vallankumouksellisia, sillä vain siten meidän joukkomme pystyy kasvamaan ja taajenemaan. Tarvitsemmehan me jokainen parannusta kurjuuteemme ja tarvitsemme siis myöskin kumousta. Mutta vaikka olemmekin kumouksellisia, tulee meidän välttää liian suuria vaatimuksia yhdellä kertaa, ja meidän on tyydyttävä sen vuoksi pieniin suupaloihin, ettemme läkähtyisi ja tekisi vaatimuksissamme tyhmyyksiä ja erehdyksiä. Tulevaisuus on meidän, mutta me emme saa tehdä muutosta liian nopeasti. Sen vuoksi meidän tulee tämänkin kokouksen ponnet esittää vissillä järkevyydellä eikä uhkavaatimuksin...»
»Tietysti kohteliaasti ja kumarrellen, kun juuri teidän johtokuntanne kaikki jäsenet itse istuvat valtuustossa, hahhah!» huusi joku takaa.
Silloin nousi etupenkistä pystyyn nainen. Hän katsoi taakseen kuin halveksien miehiä ja heidän puuhiaan. Ja sitten kuin ärsyttäen tai osoittaakseen halveksimistaan koko tätä kokousta vastaan hän heitti sammuneen paperossinsa puheenjohtajan pöydälle hymyillen kylmästi. Heittäessä oli liike hyvin siro, aivan yhtä siro kuin hänen äidillään nuorena tyttönä, kun tämä nurmikolla istuen heitti tuoksuvan kukkakimpun nuoren miehen kasvoille — myös ärsyttääkseen. Ja tämän naisen liike saattaisi olla myös yhtä siro silloinkin, kun hän heittäisi anarkistina käsikranaatin. Sitten kuului aivan hiljaisessa salissa matala ja kova altto:
»Minusta edellisen puhujan — toveri Rasila vai kuka hän on, yhdentekevää minulle — sanoissa oli jotakin lapsellisen ristiriitaista ja hymyilyttävää.» — Ja hän hymyili tosiaan. »Hän vannoi vallankumousta kuin koulupoika läksyjään, mutta tuntui toiselta puolen hytisevän ajatellessaankin niin vaarallista hommaa kuin vallankumous. Mutta vika ei ole yksin hänessä: ketään ei ole opetettukaan muuhun kuin latelemaan tuota vanhaa virttä, kukaan ei pysty edes näkemään tavallisia tosiasioita eikä pysty niitä ajattelemaan. Minä olettaisin, että kun täällä kerran on koolla näin suuri joukko aikamiehiä, voitaisiin saada aikaan jotakin muutakin kuin lavertelua, mutta siltä ei näytä. Vieköön teidän terveisenne perille sitten se lahjoilla armoitettu johtokunta tai te itse, se on yhdentekevää, jos vain teidän asianne sillä vähänkin paranee. Mutta minun täytyy naisena sanoa teille se kohteliaisuus, että koko tämä kokoushomma on niin lapsellista, etten yhtään usko mihinkään tuloksiin. Sen vuoksi en puolestani vaivaudu edes tekemään ehdotuksia, koska niistä voisi olla jollekin lähetystölle rasitusta, enkä myöskään tämän kaiken nähtyäni aio kokouksista hakea tukea työttömyyteeni, vaan korjaan itse asiani. Tätä kokousta vaivaa nimittäin sama vika kuin kaikkea muutakin nykypäivinä: ollaan lyhytnäköisiä tai aivan sokeita, tavaillaan sormilla eikä osata katsoa ympärille. Loppu.»
»Siinä saitte, ohjelmatoimikunta!» huusi Heinsalmi jälleen. »Vieläkö haukotuttaa?»
Oli mahdoton tietää, oliko nainen kaikkein verisin anarkisti vai kaikkein vanhoillisin konservatiivi, sitä ei sanoista huomannut, mutta ukkelit jäivät haukkomaan ilmaa keksimättä mitään virkettävää. Heinsalmen ärsytys näytti heidät kuin herättävän horroksesta, mutta suurin osa oli sennäköistä kuin olisi mielellään ottanut kaiken valmiina vastaan, jos vain joku olisi heille tarjonnut jotakin. Olivatko he aina joutuneet nielemään annoksensa niin valmiiksi pureskeltuna, että hampaat olivat putoilleet suusta tarpeettomina? Siltä ainakin näytti, etteivät he itse olleet ajatelleet koskaan, vaan olivat vain mutisseet hyväksymisensä johtokuntien ponsille. Haukottelevaa poliittista joukkopohmeloa, jonka olisi saanut pois vaikka nainen kovasti ravistellen.
Viimein he alkoivat virkistyä, toveri Rasila sai uudelleen huutaa omat ehdotuksensa, ja hänen puhuessaan kohu lisääntyi. Vanha kivimies nousi puhumaan yhtä aikaa hänen kanssaan, mutta Rasilan toverit alkoivat tömistellä, ettei kukaan ehtisi kuulla vastustajaa. Viimein puhui kolme neljä miestä yhtä aikaa, muutama jyrisyttivät penkkejä, puheenjohtaja koputteli herkeämättä nuijallaan saamatta aikaan mitään, toimittaja kirjoitteli kynä kuumana papereihinsa ja supatti kiireissään Heinsalmen korvaan: »Eihän vain tule tappelua? Eihän vain tule? Missä on poliisi?» — Viimein innostui puheenjohtaja huutamaan kilpaa toisten kanssa, nousi seisoalleen, ja jostakin nurkasta hänelle kuoro vastasi jotakin, ties' mitä. Sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat, ja hän laukaisi nuijalla pöytään juuri sihteerin sormien viereen ja karjaisi.
Tuli hiiskumaton hiljaisuus.
»Päätös on siis hyväksytty!» julisti puheenjohtaja kuin tuomion hiljaiselle salille.
»Mikä helvetin päätös? Eihän täällä ole äänestettykään!» tiedusti joku.
»Huutoäänestyksen mukaan asia on jätetty kokonaan työväenyhdistyksen johtokunnan harkittavaksi toimenpiteitä varten ja...»
Uusi kuhina? Takana seisoskelevat uskolliset nuorukaiset alkoivat kävellä ja meluten purkautua ovea kohti voitonriemuisina kiroten. Mutta äskeinen kivimies nousi myös ja huusi hänkin puolestaan:
»Se on helkkarin vale! Tämä koko puuha ei ole mitään muuta kuin puolueen kalastustilaisuus! Te olette jo ennakolta munineet päätöksenne ja keränneet meidät tänne narreiksenne. Teidän johtokuntanne ei edes aio tehdä mitään työttömäin hyväksi eikä siihen pystykään. Onhan parempi pitää joukot kurjina, jotta ne silloin ovat uskollisempia teidän aatteellenne. Teidän miehenne istuvat valtuustossa ja hallituksessa ja voivat jotakin tehdä, jos tahtoisivat. Mutta eivät tahdo.»
»Suu kiinni!»
»Ajakaa se ulos!»
»Lasketa tuolilla päähän!»
»Koettakaahan!» vastasi hän. »Te olette pettureita! Onnen kerjäläisiä! Te tarjoatte sentään meille rippeitä mielistelläksenne meitä, mutta te tarjoatte meille vain rippeitä, pitääksenne meidät kurjuudessa ja uskollisena vaalikarjana! Ja koko tuon teidän taktiikkanne on keksinyt tuo apina tuolla!»
Hän mylvi kuin raivostunut sonni ja osoitti nyrkillään seinällä olevaa Marxin kuvaa. Joku näkyi vetävän häntä pois, mutta hän punalsi miehen istualleen. Joukko heräsi. Kuului yhtäältä hyvä-huutoja, toisaalta vimmattua noitumista. Muutamat välinpitämättömimmät pujahtelivat naureskellen ulos ja jotkut pelkäsivät.
»Barrikaadeilla tavataan!»
»Sontakärryille koko yhdistys!»
Ja huutojen jatkuessa ilmestyi Sinkon ja Heinsalmen eteen Karion kookas hahmo kuin tuomio, hänen silmänsä paloivat kuin Sinkon viimeisen hetken edellä:
»Sinkko! Urkkija. Mitä sinä täältä etsit? Painu tiehesi!»
»... sillä maa, jota poljet, on pyhä!» vastasi Sinkko ja katseli, mitä tuleman piti.
Kuului kaiken rähinän yli naisen hyytävän pilkallinen nauru, ja äskeinen kivimies huusi:
»Täällä kuusikymmentä nautaa kulkee parin narrin nyörissä!»
Se sai aikaan kummallisen hiljaisuuden. Ja juuri siioin, kun Kario ja Sinkko katselivat toisiaan arvostellen ja odotellen, ilmestyi ovelle poliisi eikä pyydellyt ketään »Ulos joka sorkka!»
Joukon loput alkoivat lappaantua eteiseen, ja Kario hävisi saman tien. Äskeinen puheenjohtaja ja sihteeri olivat jo rähinän alussa kadonneet jonnekin kahvipuolelle. Sinkko ja Heinsalmi jäivät melkein viimeisiksi, hätääntynyt toimittaja seisoi poliisin selän takana, ja Sinkko kuuli vierellään naisen äänen:
»Voisitteko lainata tulta?»
Hänellä oli savuke suussa jo valmiina odottamassa, ja Sinkko rikitti siihen tulen.
»Oikeastaan varsin hauska ilta», totesi Heinsalmi.
»Mielihyvin olen todennut, että yhteiskunnassa tälläkin tavalla valvotaan ja — huvitellaan.»
»Herrat ovat hyvät ja lähtevät», kiirehti poliisi heitä.
»Herrat — vai herrat!» vastasi Heinsalmi. »Minä olen työtön.»
Mutta poliisi silmäsi niin totisena, että Heinsalmen puheliaisuus katosi, ja hän livahti ulos Sinkko kintereillään ja viimeisenä pojantukkainen nainen.
»Kummallista joukkiota», kuuli Sinkko naisen äänen takaansa ja kääntyi katsomaan. »Kummallista joukkoa, halu olisi hyvä, mutta niitä ei näy saavan liikkeelle muuten kuin nyhtämällä.»
Ja nyt he kolme joutuivat talon edessä olevalla tyhjällä kalliolla keskustelemaan äskeisestä kokemastaan ja näkemästään kuin vanhat tuttavat, ja pian heidän ympärilleen ilmestyi kolme tai neljä vanhaa hiljaista ukkoakin kuuntelijoiksi. Nainen jatkoi äsken aloittamaansa esitelmää heille:
»On naurettavaa, kun nykyisenä aikana saarnataan niin paljon persoonallisesta vapaudesta, mutta ei kuitenkaan edes tunneta käsitettä. Sanokaa, kuinka moni tuolla osasi äsken ajatella vapaasti! Täysin laumavaistoista joukkoa. Ja kuitenkin meitä aina varoitellaan sielun ja hengen orjuuttamisesta ja ajatusten liiasta standardoimisesta. Mutta mikä meillä oikeastaan standardoi ja orjuuttaa ajatukset ja hävittää yksilöllisyyden? Naurakaa jos tahdotte, mutta sen tekee koko nykyinen taloudellinen sivistys, niin kuin materialismia voisi sanoa kauniisti. Sen se tekee, vaikka emme sitä huomaa. Joukkotuotanto koneellistaa työn ja yhtä rintaa mielenkin. Yksilöhän on jo aikoja sitten kadottanut sen yksilöllisyytensä, jota se houkka vieläkin etsii ja johon se turvaa! Koneellistuminenhan on aivan täydellisesti voittanut kirjallisuuden ja lehdet, ja ajatuksissa on aivan selvä joukkotuotannon leima, jos vain vaivaudutte tutkimaan ihmisiä...»
»Näkihän sen kymmenen minuuttia sitten», totesi Heinsalmi.
»Aivan selvästi. — Ja ihmiset uskovat olevansa vielä vapaita ja omaavansa jotakin persoonallista, vaikka istuvat samanlaisilla tuoleilla, kuuntelevat radiosta samaa esitelmää joukkotuotannon vaaroista, syövät samanlaisten pöytien ääressä, lukevat lehdestä samaa artikkelia persoonallisesta vapaudesta yhteiskunnan ylimpänä hyvänä, nukkuvat yönsä samanlaisissa sängyissä nähden unta yhteisestä matkasta autobussilla, jossa ihmiset samanarvoisina istuvat tarvitsematta eri luokkia. Ja sitten he kituvan elämänsä päättävät viimein kuollen pois, ja heidät haudataan samanlaisissa arkuissa, pappi lukee saman siunauksensa heidän haudallaan jo viidettä kertaa samana päivänä, ja heidän omaisensa palaavat kotiin hautajaispäivällisille, joilla tarjotaan samanlaisissa kääreissä myytyä leipää ja keskuskeittiöruokaa.
»Ja nämä ihmiset eläessään puhuvat isompia äänitorviaan matkien muka persoonallisuuden säilyttämisestä, vaikka materia on sen todella heistä jo tappanut!»
Ja Sinkko innostui mukaan:
»Te sanoitte äsken kauniisti meidän nykyistä materialismiamme taloudelliseksi sivistykseksi. Minä sanoisin sitä taloudellisen pakanuuden vuosikymmeneksi. Se on tautia, joka tarttuu, mutta se ei tapa, vaan kuivettaa huomaamatta. Minä tiedän sen omasta itsestäni, olen hyvin pienellä ajalla tuntenut ilkeitä taudin oireita. Se tulee aivan kuin muoti: ensin me pidämme sitä naurettavana, mutta kun menemme ostamaan uutta hattua, emme voi vaatia, että liike teettää meille tehtaassa vanhanmallisen — emmekä sitä huolisikaan, koskapa sellaista ei ole enää muilla. Ja niin olemme varsin tyytyväisiä tuo naurettavuus päässämme, emme edes muista nauraneemme sille. Ja se, mikä on meillä, se saa vähitellen koko perheemme hyväksymisen, ja se sama on vähitellen jokaisella koko kaupungissa ja muuallakin. Persoonallista vapautta palvovat yksilöt joutuvat huomaamattaan aivan lyhyessä hetkessä kokemaan muotivallankumouksen hatuissa ja yhtäläisesti omassa sielussaankin.
»Juuri noin on vienyt mukaansa materialismikin. Meistä kaikista on tulemassa vain raha-automaatteja, ja kukaan ei voi yksin sotia niitä vastaan. Ja vaikkapa alussa yrittäisikin pyristellä, niin pian huomaa sen mahdottomaksi. Mene siis lauman mukaan vain, jos ylimalkaan aiot elää. Ja ainoastaan se on kaikkein voimakkaimmilla valittavana, millä puolella sitä laumaa on. — Jos pääsee muiden ohitse eteen, etupuolelle, niin tietää siellä voivansa ajatella hivenen itsenäisesti ja hengittävänsä vapaammin. Mutta tuo on vain voimakkaimpien etuoikeus. — Jos ei pääse eteen ja on koko lauman keskellä, ei puristuksesta pääse mihinkään. — Jos jää loppupäähän, niin siellä saa niellä koko etujoukon pölyn! — Siitä näette, että vapauskin on yhtä suhteellista — jos kerran suhteellisuus on suhteellista...»
»Hiiteen koko suhteellisuus!» heitti nainen paperossinsa menemään. »Kaikki suhteellista mukamas, totuuskin! — Eikä ole! Se johtuu vain siitä, että on ruvettu tinkimään totuudesta ja väittämään, ettei muka totuuskaan olisi vakio. Mutta silloin he ovat itse vääristelleet sen totuuden, jota koettavat totuutena syöttää. Niin kuin juuri äskeinen vapaus osoitti... Ei riitä vielä se, että maailma on muuttunut ja muuttaa meidät kaltaisekseen. Eihän totuuden tarvitse olla välttämättömästi samanlaista vahaa kuin me ja maailma.
»Olisi hauska filosofoida teidän kanssanne, mutta nyt totuus on vakio: minä en enää ehdi. Ehkä joskus toiste tapaamme. Näkemiin!»
Ja nainen hymyili, pyörähti kannoillaan ja läksi mäkeä alas kaupunkiin päin. Kukaan joukosta ei ollut nähnyt häntä ennen Reivingissä eikä tiennyt, kuka hän oli. Sinkko ja Heinsalmi lähtivät myös ukkojen jäädessä istumaan kiville. Ja Heinsalmi huokaisi hartaana:
»Kyllähän tässä maailmassa menettelisi ja täällä voisi puhua vaikka materialismia vastaan — jos vain olisi rahaa!»
»Mene rikkaisiin naimisiin vähittäismaksulla. Naimisiinmenosi takaa sinulle vakavaraisen ja hyvin toimeen tulevan, kunnon ihmisen maineen, ja vähittäismaksukeino on se nykyinen pelastuksen tie kaikissa muissa taudeissa. Muuten sekin yksi tyypillinen ajan ilmiö: kun kellään ei ole rahaa, mutta on kuitenkin hyvä halu, voi sillä tehdä kituvasta ihmisestä hyvin halvalla suuruudenhullun. Ja vähittäismaksuhullu on kyllä parantumaton.
»Muuten äsken, kun puhuimme materialismista, aioin vielä sanoa: me sen aina kestämme jotenkuten. Mutta mitenkähän käy niiden tulevien nuorten ihmisriepujen, jotka joutuvat etsimään itselleen tietä ja tasapainoa nuoruuden ihanteellisuuden ja kyynillisen materialismin välillä. Kun ajattelen omaa tyttölastani, niin ihan peloittaa. He löytävät aivan varmasti tuekseen uuspakanuuden, sillä muuta he eivät voi löytää. Sehän muka takaa heille ajatusten vapauden, kieltää itsekurista ja asketismista, pitää naurettavana pieniäkin kieltäymyksiä, koskivatpa ne sitten henkirääsyä tai ruumisparkaa. Ja sitä tietysti tullaan puolustelemaan moraalisen vapauden kauniilla nimellä. Minusta se on paremminkin rellestämistä, joka ei tarvitse muuta moraalia kuin hyvän kurin.»
»Minä en viitsi nyt filosofoida, mutta kuuntelen, jos sinä puhut», virkahti Heinsalmi. »Mutta voinhan kuitenkin sanoa jotakin, että huomaisit minunkin harrastaneen ja ajatelleen muutakin kuin naisia ja tavarainhintoja. — Se moraalinen vapaus, josta sanoit, ei tule koskaan kestämään kurin korvikkeena! Sillä jos kerran kaikkea väitetään suhteelliseksi, niin mikseivät ne silloin väitä myöskin moraalia suhteelliseksi. Ja moraali juuri tulee näyttämään hyvin pian inverssiarvonsa, kun sitä aletaan venyttää. Silloin tulee moraalisesta vapaudesta moraaliton vapaus — mikä oli todistettava.»
»Niin se on», myönsi Sinkko. »Ja nyt olemme ainakin pohtineet jo tarpeeksi. Minä olen viime aikoina miettinyt hiukan liikaa. Ja tutustunut tuohon helkkarin materialismiin jos jonkinlaisessa muodossa. Alan jo tuntea tämän reivinkiläisen 'taloudellisen sivistyneisyyden' niin kuin se likka äsken sanoi. — Mutta sano, hyvä mies, millä minä pääsisin tutustumaan jonkinlaiseen hengenmuonaan, muuten tulen hassuksi ja tartutan sen vielä perheeseenikin. En jaksa...»
»Painu Hemmingin museoon ja tutki se tarkkaan. Vaikka ei sieltä mitään löydy — usko pois.»
He pysähtyivät, ja Heinsalmi näkyi tulleen mietteliääksi ja sanattomaksi.
»Tule käymään meillä joskus», pyysi Sinkko.
»Saa nähdä. On niin epävarmaa kaikki. Ei tiedä päivääkään eteenpäin. Ehkäpä tulen, jos...»
Ja sitten hän tarjosi kätensä, mutta ei katsonut silmiin:
»Voihan hyvin taas. Ja vie terveiseni joillekuille — Virkkoselle... Minä pidin niistä tytöistä.» — Ja hetkisen kuluttua Heinsalmi taas jatkoi kuin muistellen: »Olisin auttanut heitä usein, mutta mitäpäs minä muuten voin auttaa kuin korkeintaan antaa myötätuntoni heille. Heidän paikkansa olisi kodissa, ja siellä heistä tulisi hyviä ihmisiä. — Mutta ei ajatella, Sinkko! Ei ajatella paljon, se on vaarallista... Terve!»
Näytti siltä kuin hän olisi kuitenkin tahtonut sanoa vielä jotakin, mutta ei voinut, ja meni sen vuoksi. Sinkko näki hänen kääntyvän kulmasta kumaraisena ja allapäin, kädet syvällä päällystakin taskuissa. Hänestä näytti veto olevan jo loppumassa.
Sinkko kääntyi ja lähti kotiansa kohti.
14.
Kaunis sunnuntaiaamu houkutteli ulos paisteeseen. Elli ei kyllä päässyt aamiaispuuhaltaan ja jäi sen vuoksi kotiin. Pikku Kaisakaan ei lähtenyt mukaan, kun hänen Molla-nukellaan oli muka tuhkarokko.
Sen vuoksi Aarno Sinkko kuljeskeli yksin tarkkaillen reivinkiläistä lepopäivää. Yleensä oli turha toivoa, että reivinkiläisiä näkisi kotikaupunkinsa kaduilla aurinkoisena sunnuntaina. Jokainen, jolla itsellä tai jonka tuttavalla oli haaksi minkälainen hyvänsä, antoi sen solua pitkin jokea ja Reilahden yli kalliorannoille vapauteen ja rajattomuuteen arkisesta elämästä, jota jokainen pelkäsi, mutta johon he kuitenkin alistuivat. Vain muutamat harvat pysyivät kotona, nukkuivat pitkään ja pitivät jonkinlaisena velvollisuutenaan hakea sanomalehtensä. Kaduilla kulki neitosia tennismaila kädessä tai sitten rantapyjamassaan pyörällä ajaen. Helsinkiläisiä partiopoikia oli pyörineen menossa jonnekin hyvin kauas, ja omia reivinkiläisiä nuorukaisia kulki lauantai-illan tanssiaisten voimasta nyt silmät pohmelosta turvoksissa ja päänpakotusta noituen.
Sinkko ehti kiertää koko kaupungin kerran ympäri, kulki kolme kertaa Puistokadun päästä päähän ja eksyi viimein varjoisaan Hemmingin puistikkoon. Laiva oli kai äsken saapunut Helsingistä, koskapa pari kolme ryhmää matkailijoita ja jokin rakastunut pari tuli valokuvailemaan itseään puiston käytävillä, Hemmingin pienen patsaan juurella ja museon portailla. Itse museo näkyi olevan vielä kiinni, koskapa he katselivat ympärilleen ja menivät istumaan viereiseen ravintolaan. Mutta pian kai museokin avattaisiin, sillä sen hoitaja, vanha neiti Vilja näkyi jo poistavan ikkunoista aurinkoverhoja, kulkevan ikkunan luota toisen luo, nyppivän punaisten pelargonioiden kellastuneita lehtiä ja järjestelevän vanhanaikaisia, valkeita pitsiverhoja.
Vanha neiti Vilja oli jo viidenkymmenen vuoden ajan hoitanut tätä samaa kotia, josta Hemming oli aikoinaan lähettänyt kansalle sen henkisen voiman vuosikymmeniksi eteenpäin. Tuo samainen neiti oli liikkunut näissä suojissa jo mestarin eläessä, jo niihin aikoihin, kun suuri filosofi kahisteli papereitaan tuolla nurkkahuoneessa ja valoi ajatuksensa paperille kuin kylvettävät jyväset peltoon. Nuo ajatukset olivat sitten alkaneet itsestänsä itää, kansa sai nähdä hengen elon kasvavan ja sai pitää sen omanaan. Ja sitten, kun nuo luomisen vuodet olivat menneet ohi, ja kylväjä oli kuollut pois, oli neiti Vilja jäänyt tänne kuin talon hyvänä hengettärenä hoitamaan kaikkea tätä ulkonaista ja näkyvää, jokaista kukkaa, pielusta, taulua ja verhoa myöten. Ja hänen pyrkimyksensä oli aina ollut se, että kaikki esineetkin olisivat juuri niillä paikoillaan, missä ne olivat olleet jo silloin. Eivätkä yksin esineet, vaan myöskin koko kodin henki ja tunnelma säilyisivät yhtä ehjinä kuin ennen vanhaankin. Kaikkien piti tässä talossa tuntea, että Hemming ei ollut vieläkään kuollut, vaan aivan kuin juuri olisi siirtynyt tuosta tai tuosta ovesta viereiseen huoneeseen. Muut ihmiset tosin arkikielessään sanoivat, että tämä oli museo, viisikymmentä vuotta sitten kuolleen ajattelijan museoksi muutettu koti, ja että neiti Vilja muka vain puhdisti ja lämmitti sitä, etteivät kukat paleltuisi ja katot pölyttyisi ja että ihmiset pääsisivät sisään, jos tahtoisivat tutustua mestarin vanhaan asuntoon.
Mutta nuo ihmiset eivät käsittäneet, että neiti Viljan työ oli enemmän henkistä laatua, se oli hengen kynttilän aina uudestaan niistämistä eikä vain luuturiepu kädessä kuljeskelemista tai oven availemista silloin, kun jollakulla matkailijalla oli liikaa aikaa tapettavana täällä. Ja neiti Vilja oli siksi viisas ihminen, että tiesi muiden väheksyvän hänen työnsä arvoa ja samalla väheksyvän myöskin tämän kodin tunnelman ja esineitten arvoa, vieläpä Hemmingin suuria ajatuksiakin. Mitäpä muuta voi toivoakaan sellaisilta ihmisiltä, joiden itsekkyyttä, ulkokultaisuutta, materialismia ja pinnallisuutta vastaan Hemming oli aikoinaan puhunut. Eihän siis voinut vaaliakaan, että ihmiset olisivat ymmärtäneet tätä, vaikka tätä pidettiinkin kaupungin yhtenä suurena harvinaisuutena matkailijoita varten. Reivinkiläiset itse eivät täällä koskaan käyneet, he vain suosittelivat tätä ulkoseurakuntalaisille. Ja neiti Vilja suri kaiken pieteetin katoamista ja nuorten huonoa kasvatusta, sillä usein saattoi iltaisin seisoskella joukko nuoria tuossa ikkunan alla, ja sisään kuuluivat sellaiset lauseen puolikkaat kuin »antaiskohan ukko tuutingin, jos mentäis visiittiin» tai sitten jonkun matkailijan käydessään heittämä kysymys: »Milloinkas se mestari kuolikaan ja kuoliko hän vanhuudenheikkouteen vai...? Kertovat, että ukko oli hyvin omituinen loppunsa edellä — no niin, ehkä pää rupesi sekoamaan liiasta ajattelemisesta...»
Aivan kuin sellainen mies voisi koskaan kuolla! Hän saattoi olla nykyhetken ihmisiltä piilossa sen vuoksi, kun kukaan ei häntä ymmärtänyt, mutta edes karkoittamaan he eivät pystyisi, vaikka hälisivätkin nurkissa niin julmetusti ja kiskoivat tuota vanhaa ja herttaista, tangosta vedettävää ovikelloa aivan kuin se olisi ollut palohälytystä varten.
Nyt juuri kello taas soikin, ja sisään tuli kokonainen seurue matkailijoita hälisten ja levottomana jokaiseen nurkkaan kiertäen ja kaikkea hypistellen. Oli vaikea saada heitä pysymään koossa, ja moneen kertaan piti huomauttaa, että tässä olisi vieraskirja, niin että jos vieraat olisivat hyvät ja kirjoittaisivat nimensä. Kesti kauan tuo kirjoittaminen, sillä jokaisen piti erikseen opetella ulkoa parin edellisen sivun nimet ja huomautella toisille, jos joukossa sattui olemaan tuttava. Sitten vasta voitiin laskea kynä kädestä ja huokaista salin ovelle rynnätessä aivan kuin olisi tultu vuokraamaan tätä kaikkea itselle:
»No jaa, katsotaan nyt sitten!»
Joku takkiaan availeva ja kuumuutta valitteleva rouva kysyi neiti Viljalta eteisen naulassa riippuvaa mestarin vanhaa huopahattua:
»Eivätkö koit syö tuota? — Luulisi olevan vaikea pölyttää...?»
Ja toinen lisäsi vielä:
»Ei ole ihme, vaikka täällä olisi koita miten paljon kun on niin ummehtunut ilmakin. Ja tuo puutarha tuossa ikkunapenkillä haisee ihan tukahduttavasi.»
Paksu ja turpeakasvoinen herra sattui pysähtymään suuren maisemataulun eteen, katseli sitä kuin puolituttua ja huomautti jotakin toverilleen. Viimein he kääntyivät taempana seisovan vanhan oppaan puoleen:
»Ei suinkaan tuo taulu esitä Nuotiomäkeä? Se on hiukan samannäköinen, mutta ei kuitenkaan sama.»
»Kyllä, kyllä se on Nuotiomäki», ilahtui neiti Vilja ja lähestyi hymyillen, sillä hän tiesi nyt viimeinkin pääsevänsä kuulemasta vieraiden huomautuksia ja saisi itse sen sijaan selostella, kertoa tapauksia mestarin elämästä, mitä osuutta kullakin esineellä oli ja miten mestari suhtautui kaikkeen tähän. Neiti Viljan kauneimpia elämyksiä oli kuvata, miten mestari tohvelit jalassa hiihti juuri tuon pienen pöydän ohi hakemaan nurkkahyllyltä tuhkakuppia ja miten hän istui tuossa keinutuolissa, luki sanomalehteä ja poltteli helmivarsipiippua.
Tuo kaikki ehti vilahtaa taas kerran neiti Viljan mielessä ennen kuin hän ryhtyi selittämään äskeisen taulun historiaa:
»Niin kuin herrat näkevät, on tämä taulu maalattu Nuotiomäen korkeimmalta kalliolta. Mestari oli käymässä Nuotiomäellä kaksitoista vuotta ennen kuolemaansa eräänä kesäisenä sunnuntaina. Hän pääsi vain vaivoin kiipeämään Nuotiomäen laelle, mutta kun oli viimein ylhäällä, ihastui hän paikkaan niin, että päätti rakentaa mäen kupeeseen pienen mökin ja tulla sitten joka kesä sinne elääkseen rauhassa, yksin ja erakkona.»
»No jaa, rakennuspuita kai siellä olisi ollut, mutta vedensaanti ja tien rakentaminen sen pienen suon yli olisi ollut vaikeata», huomautti toinen herra, mutta opas jatkoi hänestä välittämättä ääni kärsivällisenä ja hellänä:
»Siitä ei sitten tullutkaan mitään, siitä rakentamisesta, kun mestari sattui sairastumaan. Mutta kun hän vähän sen jälkeen täytti kuusikymmentä vuotta, maalasi hänen parhain ystävänsä Eliel Horsti tämän taulun lahjaksi muistona siitä Nuotiomäellä käymisestä. — Tämä on Eliel Horstin taulu», korosti opas vielä kerran ja katsoi itsekin sitä kunnioittavasti. »Eliel Horstin taulu, ja sen hinnaksi on arvioitukin yli neljäkymmentätuhatta. Siinä on niin elävästi maalattu Nuotiomäen pyöreät kalliot, järven selkä tuolla takana ja entä sitten nuo siniset salot, joita näyttää olevan loppumattomiin...!»
Mutta paksu herra ei enää kuullut neiti Viljan ääntä, vaan huomautti toverilleen:
»Näetkös nyt, paikka oli mitä mainioin!»
»Kyllä, kyllä se on mainio ja kaunis», hieroi neiti Vilja käsiään toisiinsa.
»Mitä?» kysyi herra. »Jaa, että kaunis! Viis' minä nyt sen kauneuksista!» — Ja sitten toverille: »Sanoinhan jo, Kalle, että tuo paikka oli mitä mainioin. Ja sitten nuo takana olevat metsät tulivat kuin kaupanpäällisiksi... Itse saha rakennettiin tuonne lahden rannalle, juuri tuohon, missä joki laskee järveen. Vaikka ei tuo niemi ole ihan tämännäköinen, miksi se on tässä taulussa töhrätty. Saha siis oli tuossa, lajittelupaikka oli tässä ja tämän kallion ohi meni kapea rata niemen kärkeen lastauspaikalle...»
Hän piirteli kävelykepillään taulua kuin karttaa ja selitteli toverilleen sahansa asemaa, niin että oppaan sydän oli puristua kokoon pelosta ja vavistuksesta. Hänen täytyi millä hyvänsä pelastaa tuo tauluraukka, ja hän koroitti jo äänensä, mutta miehet eivät edes kuulleet häntä, vaan jatkoivat omaa asiaansa:
»Miten sen sinun sahasi sitten kävi? Saitko siitä korkean hinnan?»
»No vielä sun... Osakkeet alkoivat laskea ja olivat jo melkein nollassa. Mikäs muu siinä enää auttoi kuin antaa kaiken mennä häränpyllyä ja pelastaa vain se, minkä pelastaa voi. Siellähän se on vieläkin koko hökötys, jos joku tahtoisi panna rattaat pyörimään.»
»No mitäs muut osakkaat? Oliko heitä paljon? Eivätkö he keksineet mitään keinoa...?»
»Mitäs ne. Olivat yhtä neuvottomia kuin minäkin. Istuivat kuin mykät kakilla...»
Ja sitten kuului neiti Viljan hyvin vetoava ääni salin toiselta puolen:
»Jos herrat olisivat hyvät ja vaivautuisivat katsomaan tätä suurta kannua! Se on puhdasta hopeaa ja sen lahjoittivat ylioppilaat mestarille hänen täyttäessään kuusikymmentä vuotta. Se on niin painava, ettei mestarikaan jaksanut nostaa sitä pöydältä suoralla kädellä.»
Viereen tuli nuori ja pitkä poika, jonka takin olkapäät olivat oudon leveät ja korkeat ja jolla oli golf-housut ja ruudulliset sukat. Hän otti kannun pöydältä, kohotteli sitä vasemmalla kädellään, meni keskelle lattiaa ja näytti tempun kolme kertaa naisille:
»Kuka väittää, ettei tätä muka jaksa? — Muuten Vili löi viime viikolla vetoa siitä, että hän nostaa kymmenen täyttä olutpulloa pikkusormellaan. Voitti ja joi kahdessa tunnissa ne kymmenen pulloa! Tämän tuopin täyden hän joisi kahdessa minuutissa...»
Koko joukko nauroi, ja eräs rouva tuntui selittävän miehelleen, että »kyllä tuo taitaa sentään olla suurempi kuin meidän hopeinen kahvikannu». Neiti Vilja kertoi, miten kovasti mestari piti tuosta kannusta, miten kauniisti hän oli ylioppilaita kiittänyt vastauspuheessaan ja toivonut, että nuoriso pitäisi aina hengenvoimat korkealla, yläpuolella tavallisten kuolevaisten päiden. — Mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella oppaan selityksiä, vaan kierteli ja ihmetteli kuka fiikusta, kuka helmikirjontaista sohvatyynyä. Poika oli unohtanut hopeakannun tuolille ja hakenut seinältä mestarin kaikkein rakkaimman esineen, vanhan viulun. Ja vaikka neiti Vilja ei edes koskaan pölyjä pyyhkiessään uskaltanut ottaa sitä alas naulasta peläten sen pudottavansa, riiputti poika sitä mukanaan ja alkoi virittää kuin koettaakseen sen ääniä:
»Ei tästä ole mihinkään! Mutta toista se on, kun Vili sai rippikoulusta päästyään isältään muistoksi saksofonin.»
Kuin nuorukaista auttaakseen neiti Vilja otti hänen kädestään viulun ja katseli sitä, mutta unohtikin sen sitten omaan käteensä ja pyysi arvoisia vieraita olemaan hyviä ja siirtymään tänne toiseen huoneeseen, mestarin makuuhuoneeseen, jossa hän oli ennen kuolemaansa sairastanut. Siellä oli jo pari nuorta naista, ja toinen oli ottanut hyllyltä mestarin vanhat silmälasit, pannut ne nenälleen ja vakuutteli muille:
»Ikkunalasia! Sen ajan vihreätä ikkunalasia! Ja toinen sanka on sidottu narulla kiinni.»
Mestarin sänky oli vielä paikallaan ja sängynviereisellä pöydällä oli muutamia kirjoja. Opas kertoi, miten mestari oli pyytänyt lukemaan noita Goethen runoja ääneen — miten naapurin tyttö oli joka päivä tuonut tuoreita kukkia sairaan pöydälle — miten mestari oli kerrankin sivellyt kuin hyväillen tuon kirjan kansia ja sanonut, että...
Mutta nyt neiti Viljan kuvauksen keskeytti joku pitkä, silmälaseja käyttävä nainen, jolla oli suippo nenä ja kimeä ääni:
»Kuulkaa, minua kiinnostaa niin syvästi kuulla, oliko hän sidottu kehenkään naiseen avioliiton kahleilla.»
»Ei», vakuutti neiti Vilja. »Hän oli aivan yksin elämässään. Hänellä oli kyllä hyvin paljon ystäviä, mutta itsensä hän omisti vain työlleen ja kutsumukselleen.»
Vieraan naisen nenä näytti entistä suipommalta, kun hän kumartui tutkimaan mestarin vuodetta ja virkkoi kuin itsekseen:
»Niin, minua niin kiinnostaa se asia, kun en näe täällä aviovuodetta.»
Siirryttiin Hemmingin työhuoneeseen, ja opas selitteli parhaillaan hänen työtapojaan ja koko tätä pajaa, jossa sepästä oli tullut kuuluisa takoja. Oppaan lämpöisen ja lennokkaan esityksen keskeytti joku kysäisten:
»Mutta missä on hänen kirjoituskoneensa?»
»Onpa pieni pöytä ja sekin vielä huojuu», totesi toinen koetellen pöydän kestävyyttä.
»Vähän kirjoja niin viisaalla miehellä, ja nekin noin vanhanaikaisia», virkahti muuan, joka seisoi korkeiden kirjahyllyjen edessä.
»Meidän Matti osti koko 'Aikamme ihmeet' kokonahassa ja maksoi kaksituhatta.»
»Minä niin tykkään Runan romaaneista.»
»Onpa ukon käsiala ollut töhryistä, jos tuo on hänen omaansa.»
»Mahtoikohan Hemming olla musikaalinen?»
»Radiota ei vielä siihen aikaan ollut, niin että kai hän soitti gramofonia.»
»Mutta olihan siellä se äskeinen viulu, hyvät ihmiset. Ja muistakaa, että eihän siihen aikaan vaadittu niin paljoa.»
Ja sitten opas koetti jälleen kiinnittää arvoisien vieraiden huomion pääasiaan, meni laatikon luo ja otti lasin alta esiin kellastuneita paperinpalasia:
»Tässä näette, hyvät vieraat... Tässä näette mestarin ensimmäisen käsikirjoituksen hänen kuuluisaan mietelmäänsä 'Minä ja lähimmäiseni'. Hän kirjoitti tämän ensimmäisen kerran muutamana kesäiltana tuolla kaupungin ulkopuolella kalliolla. Hän oli kai miettinyt tätä jo kauan, mutta sitten hänen kävellessään se yht’äkkiä alkoi tulla valmiina, ja kun hänellä ei sattunut olemaan mukana muuta paperia, kirjoitti hän sen taskustaan löytämiensä paperilippusten varaan kuin muistilistaksi. Ja nyt se on tässä.»
Kaikki kerääntyivät katsomaan kuuluisaa paperia ja neiti Vilja alkoi harvakseen rivi riviltä lukea noita sanoja, jotka olivat vuosikymmenien ajaksi yhdistäneet kansan, saaneet kokonaiset luokat lukemaan niitä toisilleen kiistojensa jälkeen. Nuo sanat olisi jokainen ihminen tahtonut upottaa riitaisan ja kieron naapurinsa päähän, noita sanoja puolueet vieläkin siteerasivat osoittaakseen toistensa epärehellisyyden ja hyvän tahdon puutteen. Noilla sanoilla puolustelivat parempiosaiset menettelyhän silloin, kun sitä pidettiin vääryytenä, ja noista sanoista hakivat köyhät ja vaivaiset lohdutusta itselleen vaikeina aikoina. Noihin sanoihin oli sisälletty kaikki se, mitä kymmenet käskytkin sisältävät meistä itsestämme ja lähimmäisestämme. — Noita kalliita sanoja alkoi opas lukea kuin rukousta hartaana ja liikuttuneena, kun hänet keskeytti nuoren pojan ääni kärsimättömänä:
»Antakaa olla! Minä osasin tuon ulkoa jo kansakoulussa!»
Neiti Vilja ei voinut muuta kuin keskeyttää, sillä hänen äänensä ei olisi kuitenkaan kuulunut naurun ja sorinan takia. Hyvin varovasti hän kohotti lasilevyä ja yhtä varovasti asetti kuuluisan käsikirjoituksen paikoilleen. Vaieten hän ajatteli sen suunnatonta hintaa ja muisti ne huimaavat summat, joita rikkaat keräilijät olisivat siitä maksaneet saadakseen sen omiin kokoelmiinsa. Ja samalla kuin hän pani entisen paikoilleen, otti hän sen Vierestä toisen yhtä arvokkaan: siinä oli mestarin ajatelmat 'Minä ja viholliseni'. Noiden mietelmien vuoksi oli aikoinaan koko kapinallisten joukko antautunut, ja sitten seinää vasten jouduttuaan he olivat lukeneet noita sanoja ääneen ennen kuolemaansa ja olivat kuolleet pelotta, kirkkain otsin ja hymyillen. Niin suuri oli Hemmingin sanojen voima, että ne olivat tehneet kuolemankin helpoksi ja kauniiksi. Ja muuan kuuluisa murhaaja oli näiden sanojen vuoksi tullut vankilassa herätykseen ja viimein päässyt vapauteensa oikeana kristittynä pahoitellen vain sitä, ettei hän nuoruudessaan ollut koskaan kuullut noita ajatuksia.
Niitä alkoi opas jälleen lukea yhtä hartaana kuin edellisiä, mutta hän ei päässyt kuin kolme ensimmäistä riviä, kun se turpeakasvoinen herra tuli luokse ja sanoi:
»Joo, minä muistan kuulleeni tuon! — Mutta toista se oli, kun lakkolaiset meidän tehtaalla lähettivät viisimiehisen lähetystön luokseni vaatimaan, niin minä soitin poliisit heittämään ne maantielle ja seuraavana päivänä annoin määräyksen, että viisikymmentä miestä saa kävellä meidän tehtaan palkoilta. — Mitäs noista tuollaisista virsistä — käytännössä! Käytäntö kun on hiukan toista kuin tuollaiset luritukset. Jaa, kuinkasta se oli, eikös Hemming ikälopuksi tultuaan ollutkin noin niinkuin löylynlyömä...?»
Neiti Vilja pani tämän paperin yhtä varovasti ja hellästi paikoilleen kuin ensimmäisenkin, ja sitten koko joukko alkoi solua eteistä kohti, sillä kahdella rouvalla kuului olevan kova kiire jatkaa matkaa, kun päivällinen oli jo tilattu seuraavasta kaupungista. Mutta se suipponokkainen neiti pidätti opasta vielä ja kuiskasi kahdenkesken:
»Kaikki eivät oikein ymmärrä tuota teidän Hemmingiänne, mutta minä olen aina pitänyt hänen kauniista sanoistaan niin, niin... Mutta kyllä kai hän sentään oli nuorena kaunis ja uljas mies? Kuinka, voitteko sanoa, oliko hänellä kenties paljon nuoria naisia ihailijoina...?»
Eteisessä, kun osa oli purkautunut jo ovesta puistoon, tuli oppaan luo eräs rouva ja kysyi:
»Kuulkaas, minä lupasin viedä täältä meidän pojalle jonkin muiston. Kun minä en keksi mitään muutakaan, niin pyytäisin ostaa tuon teidän mestarinne kävelykepin, joka on tuossa naulassa. Se on tosin vanhanaikainen, mutta onhan siinä hopeakahva.»
»Mitä sinä sillä teet», huomautti hänen miehensä. »Saathan jotakin muutakin.»
»Mistäs minä nyt sunnuntaina parempaakaan ostan», vaikeroi rouva, mutta seurasi kuitenkin miestään ulos.
Kun kaikki menivät, seisoi opas sanattomana keskellä lattiaa kädessään kahdenkymmenen markan seteli juomarahana. Hän tunsi koko olonsa hyvin kummalliseksi ja tuntui siltä kuin hän näkisi unta näin valveilla ollen ja aivan kuin joku vaatisi häneltä ostaakseen porraslevyiksi ne kivilaatat, joihin Jumala antoi Moosekselle kymmenet käskynsä.
Ei, hänen täytyi ihan mennä panemaan jokin ikkuna auki, sillä täällä tuntui ilmakin jo loppuvan. Mutta hän ei ehtinyt sitä vielä tehdä, kun vanhaa ovikelloa soitettiin ja uusi seurue vaati pääsyä sisään.
Myöskin Sinkko oli siirtynyt puiston penkille punnitsemaan näkemiään ja kuulemiaan. Hänhän oli jo aikaisemmin, tutustuessaan ympäristönsä aineelliseen puoleen, havainnut kaiken henkisyyden sinisenköyhäksi, sillä yhdeksänkymmentäyhdeksän ihmistä sadasta sairasti henkisyyden puutetta. Kuin jonkinlaisena toivonrippeenä hänellä oli ollut tämä käynti Hemmingin museossa ja hän oli säästänyt käyntiään tähän päivään asti. Niin erilaisia kuin hänen kokemansa olivatkin työttömien kokouksesta ja nyt Hemmingin museosta, oli niissä kuitenkin toisaalta surkeaa yhtäläisyyttäkin. Toiselta puolen saattoi odottaa, että siellä työläisten joukossa voisi aineellisessa köyhyydessä versoa pienen pieni itu henkistä rikkautta. Ja versoisikin varmasti, ellei oma puolue tukahduttaisi sitä kyynelisellä materialismillaan. Ja toisaalla taas, missä oli aineellista rikkautta, kasvoi ja paisui henkisyys höttönä ja onttona, levisi ja halkesi viimein kuin lehmäntatti omaa lihavuuttaan. Ja mitä siitä seuraa, sehän on tuttua niin edellisten kuin jälkimmäistenkin joukosta: ollaan oivallisia materialisteja, punnitaan ajatukset, lauseet, moraalit ja uskonnot vain markan arvon perusteella ja jokainen muukin saa tehdä samoin. Lopuksi syytetään sotaa, pulakautta, ajanhenkeä ja tuhatta muuta seikkaa syypääksi ihmisten henkiseen rappiotilaan, mutta itse kuitenkin edistetään ja pidetään pyhänä materialistien suuren muotipuolueen käskyt ja velvoitukset. Eikä silloin ole enää muuta lohdutusta itsellä kuin lyödä rintaansa ja huokaista tyytyväisenä, että Jumalan kiitos, etten ole sellainen kuin tuo lähimmäiseni.
Sinkon ajatukset keskeytti mustapukuinen mies, joka istuutui penkin toiseen päähän. Hän oli nuori toiskielinen pappi, joka oli kuuluisa kynästään ja oli kirjoittanut jo puolentusinaa teosta lähimmäisenrakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja oikean kristityn suhteesta ajan virtauksiin. Mies otti päästään mustan huopahattunsa, leyhytteli sillä kasvoilleen tuulta ja hermostuneena piirteli kävelykepillään kuvioita käytävän hiekkaan. Ja heitä molempia lähestyi käsipuoli mies, joka oli jo kauan aikaa seisoskellut tuolla kadunkulmauksessa ja ojennellut ohi kulkeville matkailijoille tervettä kättään saaden siihen armonlanttinsa:
»Pääsin juuri sairaalasta. Tapaturma vei käden. Voisivatko herrat auttaa pienellä rovolla?»
Mustapukuinen pudisti päätään, mutta mies ei kuitenkaan lähtenyt, vaan katsoi vuoroin häneen, vuoroin Sinkkoon. Tällä taas ei ollut sopivaa rahaa, mutta sai kootuksi muutaman markan, ja kuin kiusalla ojensi sen samalla kuin mustapukuinen mies virkahti kerjäläiselle:
»Miksi te ei mennä työhön?»
»Sen minä tekisin ja tuon neuvon olen kyllä jo kuullut», vastasi mies.
»Mutta jokaisen täytyy tehdä työtä, sehän on vanha käsky. Tai jos ei on työtä, niin kaupunki antaa apua.»
»Ei sieltä juuri mitään tipu. Siellä vastataan aivan samaa kuin työpaikoistakin: 'Ei ole mitään.' — On paljon helpompi panna kiinni avustustoimistojen ovet kuin avata tehtaiden ovet. Tällaiseen pystyisin minäkin. — Noh, mitäpäs tuosta enempää — kiitoksia vain, herra!»
Hän meni, ja kun pieni keskustelu oli ehtinyt viritä, jatkoi pappi purkaakseen hiukkasen kärsimättömyyttään:
»On ikävä, että ihmiset tulla kerjämään tällaisissa paikoissa kuin puistoissa. Mitä turistit ja ulkomalaiset ajatteleva, kun nähdä tuota kaikkea?»
»Mutta hyvä pastori», alkoi Sinkko jo suuttua, »emmehän me elä turisteja varten. Pitääkö meidän ruveta elämään vain heidän juomarahoillaan?»
Ja kun iso roikka turisteja pursui juuri Hemmingin museon ovesta ulos ruveten harrastamaan ikuista valokuvailemistaan, tunsi Sinkko pahoinvointia, nousi, kohautti papille hattuaan ja lähti. Myös pastori näkyi lähtevän omaan suuntaansa kädet selän takana, ja Sinkko kuvitteli hänen kävelevän juuri tuolla tavalla kirkkoon tai hautuumaalle. Silloin hänellä vain olisi kädessään musta kirja, jonka kannesta välähtelisi auringonpaisteessa kirkas kultainen risti.
Virkistyvään keskipäivän liikenteeseen sekoittui kirkonkellojen soitto. Muutama auto hurisi laiskasti ohi, pyöräilijät huutelivat toisilleen, joelta ja Reilahdelta kuului moottoriveneiden sätkätystä, ja laiva huusi satamaan. Tulppaanit puiston ruohikossa kukkivat huolettoman kirkkaina, ja Hemmingin patsaan juurella puhkesivat ruusut juuri kukkaansa. Puiden lomitse häilähteli naisten kirkkaita pukuja, ja jossakin herahti iloinen nauru. Lokkiparvet tekivät rannan lähellä liitotemppujaan, pari valkoista kanoottia solui jokea alas, ja melojen lavat välähtelivät hopeisina auringonpaisteessa.
Mutta tämä kaikki ei pystynyt parantamaan hänen ajatuksiaan. Mitä olikaan sanonut se pojantukkainen, syväajatuksinen ja ilmeetön nuori nainen siellä kalliolla työväentalon lähellä: 'Meidän on joko saatava kaikista muista idealisteja tai sitten itse käännyttävä materialisteiksi. Muuta mahdollisuutta ei ole.'
Tuo oli synkkä totuus, ja sekin kuultuna — naisen suusta. Mutta oliko mahdollista muuttaa yht'äkkiä koko maailmankatsomuksensa niin kuin puhdas kaulus? Voiko ihminen parissa silmänräpäyksessä päättää, että minä olen tästä lähtien joko materialisti, kristitty, rosvo tai nihilisti? Sillä vaikka koski saattaakin hioa pienen kiven pyöreäksi ajast’aikojen kuluessa, on kiven sisus sitä samaa graniittia tai rapakiveä, mitä se on ollut jo alusta saakka. Ympäristö ja olosuhteet saattavat jauhaa miehen sielusta omat persoonalliset särmät ja kulmat pois, mutta muuttua kokonaan vain pelkän päätöksen voimasta — siitä ei tulisi yhtään mitään!
Tasainen, kiihkeä hurina alkoi kuulua jostakin rannikon puolelta, ja auringonkilossa kiilsi pienenä pisteenä lentokone sinistä taivasta vasten. Sillä miehellä oli ainakin ilmaa ja tuulta mennä ylös tai alas! Mutta lentokoneesta sai Sinkko taas uutta ajateltavaa ja noitumista. Ja nyt keskellä kaunista sunnuntaipäivää hän muisti erään viimetalvisen illan outoine ahdistuksineen ja aavistuksilleen. Nuo aavistukset olivat silloin tulleet häntä vastaan voimakkaina kuin hyöky ja jääneet sen vuoksi kirkkaan selvinä tähän saakka salatajuntaan. Hän oli istunut kauan ylitöissä ja kuumetta tuntien lähtenyt myöhään kotiin. Jo kadut sinänsä olivat sairaassa miehessä tuntuneet kaksinverroin kolkoilta, kun ihmisiä ei ollut muita kuin poliisi lepuuttamassa jalkojaan kirjakaupan portailla. Siellä täällä sivukadulla näkyi rotta pujahtavan kadun yli ja katoavan naapuritalon varjoisaan kivijalkaan. Vain hyvin harvassa paloi enää tulia ikkunoissa, kaikki oli liian hiljaista ja yksinäistä, ja katulamppujen valokaan ei jaksanut poistaa jonkinlaista kuoleman tuntua koko kaupungista. Tuntui kuin nuo muutamat harvat valotkin olisivat vain unohtuneet palamaan, kun suuri ja musta kämmen oli kerran pyyhkäissyt koko kaupungin yli.
Ja mikä varjeli, ettei se kerran voisi pyyhkäistäkin juuri näin hiljaiseksi? Silloin ei olisi pimeä yö ja tuskin talvikaan. Mutta se saattaisi tapahtua jonakin kirkkaana, kevyttuulisena aamuvarhaisena, kun puiden oksat juuri ja juuri jaksavat heilua. Ylhäältä, nukkuvan kaupungin yläpuolelta kuuluisi samanlainen tasainen hurina kuin juuri nyt tuolta meren puolelta, se kasvaisi ja kiihtyisi, ja maahan sataisi hienoa sumua pieninä, tulenpolttavina pisaroina. Sinä aamuna loppuu ihmisiltä ilma ja elämä, ja jäljellä on enää vain muutamia kuolemaan tuomittuja, henkeään haukkovia raukkoja. Pian ei oikeasta elämästä muistuta mikään, ja koko kaupungista elää vain sieltä täältä kohoava savu, joka on jäänyt itsestään kohoamaan tyhjiksi tulleiden rakennusten savupiipuista taivasta kohti. Ja yhä valuisi hitaasti alas maahan hieno ja polttava myrkky.
Hän luuli ääneen sanoneensa kulkiessaan ajatuksissaan: 'syaanivety — sinappikaasu...' Noita sanoja ajatellen kaikki touhu ja kiirehtiminen tuntui turhalta, sillä ne tavoittaisivat kerran kuitenkin värittömänä utuna, hautaisivat alleen menneisyyden ja katkaisisivat tulevaisuuden. Syaanivety — sinappikaasu, ajatteli hän ja oli kohoavan kuumeen voimalla näkevinään kangistuvia jäseniä, ilmaa haukkovia suita ja kuulevinaan viimeiset epätoivoiset rääkäisyt: 'Kaasua! Voi herra jumala!'
Hän oli tullut melkein vavisten kotiin, mutta ovea avatessa heräsi Elli ja kysäisi unisena: »Sinäkö se oletkin. Varkainhan sinä tulitkin tänä iltana.»
Mies myönsi jotakin, kaatoi haaleata teetä hellalta kuppiinsa, joi ja mietti. Toisaalta kuului Ellin syvempi ja harvempi hengitys, ja pienessä nurkkasängyssään nukkui Kaisa, kasvot tännepäin, huulet liikkuen kuin sanattomia ajatuksia kertoen, toisella kädellä puristaen lujasti nukkea.
Hänen omat ajatuksensa eivät entisten päivien korventamina ja kovettamina jaksaneet enää herkistyä rukoukseen, ja hän tiesi olevansakin liian pieni ja voimaton rukoilemaan, mutta vaistomaisesti ilman sanoja nöyrtyi pyytämään noille kahdelle suojaa. Mutta entä hän itse — mitäpä siitä! Kun oli joutunut syntymään juuri hänen ikäisenään, hänen ikäpolvessaan, niin oli jo kauan sitten määrätty, että hänen oma tiensä päättyisi jossakin idässä päin, mäenrinteessä tai rantatörmässä, missä harmaaksi maalattu kenttälapio loisi hiekkaa miehenmittaista kuoppaa varten.
Jo edelliset vuosikymmenet olivat määränneet tuon hänen kohtalonsa hänen omaa mieltään kysymättä. Ja hänellä itsellään ei koko asiassa ollut muuta sanottava kuin se, miten voisi parhaiten turvata jälkeensä jäävien olemisen ja elämisen. Pitikö siis ruveta noudattamaan vanhan hyvän ystävän Kansasen tapaa: kovettaa kaikki omassa itsessään tunnottomaksi ja säälittömäksi ja elää omaa salaista herkempää elämäänsä vain lapsissaan. Se taisi sittenkin olla ainoa kestävä nykyään, kun kaikki muu oli tuomittu luhistumaan.
15.
Kesäinen Reivinki oli lyhyessä ajassa muuttunut aivan uudeksi ja toiseksi paikaksi, joka saattoi oudolla asullaan viehättää hetkisen reivinkiläisiä itseäänkin siihen saakka, kun nämä jälleen kyllästyisivät. Nyt oli koko kaupunkikuva toinen, vaikka tuo kuva olikin vanhoissa kehyksissä.
Koulujen opettajat olivat turvanneet kesän aikana lankeavat vekselinsä, jättäneet kirjansa ja muistiinpanonsa pölyttymään hyllyille ja laatikkoihin ja kadonneet lämpöiseen toimettomuuteensa maaseudulle valittelemaan omalle rouvalleen ja naapurin isännälle kiireiden paljoutta ja virkamiehen ylenmäärin rasitettua sydäntä ja vatsaa. Samoin olivat kadonneet katujen kulmauksia täyttävät koululaisroikat koteihinsa — pojat jurnuttamaan isälleen iankaikkisesta moottoripyörän tai auton ostamisesta ja tyttäret salaisesti toivomaan matkaa toverikuntakokoukseen jonkun lyseolaisen kanssa. — Liikkeitten johtajat eivät olleet enää tavattavissa viikon loppu- eikä alkupäivinä, sillä puhelimessa vastattiin johtajan matkustaneen jonnekin liikeasioissa, vaikka hän todellisuudessa oli saaressaan nöyränä kitkemässä rouvansa kaalimaata ja työnsä lomassa karkaili naapurisaaren johtajan luo valehtelemaan kalansaaliistaan tai autonsa ja moottoriveneensä pienestä bentsiininkulutuksesta.
Ja kaupunkiin olivat kaikkein varmimmin jääneet jäljelle vain poliisit, jotka olivat vaihtaneet ylleen harmaat kesätakit ja huomasivat noiden takkiensa viime kesästä lähtien kiristyneen vatsan kohdalta liiaksi. — Lomaansa odottelevat konttoristit kävelivät kadulla paitahihasillaan ja avopäin. — Kauppamatkustajat punoittivat iltaisin helteisten jaloviina-annostensa ääressä seurahuoneella. Palokunnalla, kolmella urheilu- ja kahdella raittiusseuralla, työväenyhdistyksellä ja laulukuorolla oli kertakuukautiset kesäjuhlansa. Ja joka paikassa oli matkailijoita kioskien ja ravintolain ympärillä kuin mehiläisiä ruusupensaassa. Maalaiset ajoivat vihanneskuormiaan torille ja tyytyväisinä katselivat rouvien kiihkeätä kurkistelemista kärryjen ympärillä.
Oli tullut kesä.
Sektorin pihassa oli sekaisin väkevä suolan- ja bentsiinintuoksu. Kärpäset touhusivat sekapäisinä hevosten ympärillä tai lämmittelivät itseään auringonpaisteessa makasiinien punaisilla seinillä. Itse myymälöiden puolella oli laskettu alas vihreä-valkoiset markiisit, sisällä miesmyyjät irrottelivat kosteata kaulusta niskasta ja naiset inhosivat liiviensä kireyttä. Konttorin kirjoitus- ja laskukoneet kuuman päivän sattuessa kävivät aivan kuin niissä olisi ollut hiekkaa välissä ja vasta iltaviileässä naksuttivat kiihkeämmin. Toimitusjohtaja oli kadonnut omasta huoneestaan, mutta hänen uskollinen koiransa makasi pesuhuoneiden oven edessä lattialla kuin vartioiden ja murahteli jokaiselle ohi pyrkijälle. Mutta kun se ei lähtenyt siitä pois, huomattiin, ettei toimitusjohtaja voinut viipyä siellä niin kauan, ja naiset saivat hakea jonkun mieshenkilön avukseen päästäkseen vihaisen koiran ohi sisään.
Ja vaikka päivät ja viikot vaihtuivat ja oli milloin helle, milloin viileä, kävi työ jokseenkin samanlaista vauhtiaan niin kuin sydän, välillä vauhdissa hiukan kiirehtien, sitten levossa hidastellen, mutta kuitenkin koko ajan taatun ja terveen varmasti. Tuntui kuin se ei enää antaisikaan hengästyttävää harhalyöntiään.
Mutta tulipas sekin kuitenkin! Puolen päivän jälkeen tuli Sektor hyvin levottomaksi. Ensin oli joku konstaapeli käynyt rautaosastolla ja kertonut siellä tuttavalleen Heinsalmen tapauksen. Rautaosastolta oli tieto levinnyt kangasosastolle. Ja samaan aikaan, kun siellä päiviteltiin tapausta, ei ostettu eikä myyty, syöksyi neiti Virkkonen aamiaistunniltaan, henkäisi ensin uutisensa alhaalla, juoksi portaat yläkertaan ja hätäisenä huusi ovenraosta konttoriin:
»Tiedättekö jo? Voi hyvä jumala, miten kamalaa...!»
Kolme neljä ihmistä katsoi kummeksuen häneen, ja naiset hypähtivät seisoalleen säikähtyneinä:
»Mitä? Mitä on tapahtunut?»
»Heinsalmi on ampunut itsensä!»
»Oh!»
Jokainen huokaisi. Toinen nainen puristi päätään ja toinen vaipui verkalleen istualleen. Silmät tuijottivat hätääntyneinä ja yht'aikaa kuului monta kysymystä:
»Missä? — Milloin?»
»Jo nyt on saatana!» luiskahti hiljaa Sinkolta.
Neiti Virkkonen tuli kokonaan sisään ja alkoi itkeä. Ovi jäi auki ja pian ilmestyi alhaalta jo muitakin kuulemaan.
»Ehkä eilen illalla — yöllä — tänäaamuna. Hänhän asui Vuorikadulla. Olivat koettaneet päästä hänen huoneeseensa, mutta ovi oli ollut lukossa. Sitten oli kadun puolelta huomattu, että ikkunaverho oli alhaalla, ja eteisestä oli nähty selvästi ovenraosta, että hänen huoneessaan paloi valo. — Valo keskellä päivää... Siis se on kai tapahtunut yöllä. Huoneeseen oli ollut toiset avaimet. Kun menivät katsomaan, oli hän sängyssä pitkällään — ampunut oli — kuulanreikä... Voi voi!»
»Kamalaa!»
»Ja sitten hakivat poliisin. Pöydällä oli ollut kirje...»
»Entä sitten?»
»Muuta en tiedä. Kuulin äsken kaupungilla kerrottavan.»
Kansanenkin ilmestyi ovelle ja kuultuaan tapauksen huokaisi hänkin:
»Ohhoh, miten ikävää. Kaikin puolin mukava poika.» Ja sitten Sinkkoon päin kääntyen: »Tässä on tulleiden tavarain luettelo. Niin kuin näet, se ei lyö yhteen lähetyslistan kanssa. Todellisuudessa on viikatteita yksi kappale vähemmän, kaksi kuokkaa on liikaa ja samaten laatikko kolmen tuuman nauloja. Kirjoita vielä tänään tehtaalle ja ilmoita asiasta, ennen kuin laskuttavat.»
Kun hän huomasi, että toiset vielä keskustelivat Heinsalmesta, katsoi hän pitkään, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan meni omille asioilleen. Myös toimitusjohtaja oli huoneeseensa kuullut jotakin hälinää, ilmestyi ovelle ja tapauksen kuultuaan ihmetteli hänkin:
»Vaiiniin! Vaiiniin! — Miks'ei hän tullut meiltä pyytämään työtä? Olisihan hänelle voitu aina järjestää jotakin, vaikkapa väliaikaisesti, ettei olisi tarvinnut sillä tavalla...»
Selja ja Sinkko eivät uskaltaneet mainita mitään siitä, että Heinsalmi oli uuden vuoden jälkeen käynyt kaksi kertaa tuloksetta pyytämässä työtä Sektorista.
Ja nyt työn jatkuessa alkoi jokaisella lyhyt ja sanaton tilinteko suhteestaan vainajaan. Toimitusjohtaja Koivumaa luultavasti piti tapausta valitettavana, kovin valitettavana, sillä olihan Heinsalmi kaikesta huolimatta ollut hyvin tunnollinen ja tarkka mies. Ainoa hyvä puoli tässä oli nyt se, ettei Heinsalmi ollut enää tällä hetkellä liikkeen palveluksessa, sillä tapaus olisi silloin heittänyt pienen varjonsa Sektorinkin yli. Tuollaisethan vaikuttavat aina hiukkasen.
Neiti Selja muisti, että he olivat pari vuotta sitten olleet Heinsalmen kanssa tanssimassa purjehduspaviljongilla eräänä lauantai-iltana. Ja muistaakseen he olivat juoneet silloin jotakin. Puolen yön jälkeen he olivat lähteneet kävellen kotiin, vaikka olisivat päässee ihmisten moottoreissakin. Poika oli ollut silloin hiukan raju, mutta kuitenkin niin kultainen, että neiti Selja oli päästänyt hänet vielä luokseen. — Ja näin piti käydä nyt!
Sinkko soimasi itseään aiheettomasti ja luuli o askeltensa täällä Sektorissa kulkeneen Heinsalmen työn yli. Oliko hän tosiaan tullut polkeneeksi kunnon Heinsalmen kapean leivän päälle? Oli ihan varmasti, sillä vaikka alhaalla tulisikin nyt Heinsalmen tilalla olemaan joku muu eikä hän, oli hän kuitenkin käyttänyt Heinsalmen paikkaa portaanaan joutuessaan tulemaan tänne ylös. Koko päivän Sinkko tunsi kuin omantuntonsa puristelevan sen vuoksi, ettei jättänyt tällä hetkellä pöytäänsä ja siirtynyt takaisin pihan taakse kakkosvarastoon hyllyjensä väliin. Työ ei maistunut niin kauan kuin hän tunsi olevansa velvollinen pyytämään tuota siirtoa, mutta liian voimaton ryhtyäkseen siihen. Ja nythän se oli jo myöhäistä, sillä hän ei hyödyttäisi sillä Heinsalmea yhtään, vaan ainoastaan vahingoittaisi omaa perhettään. Mutta mistäpä hän aavisti, että se olisi pitänyt tehdä jo sinä iltana, kun hän viimeksi näki Heinsalmen kääntyvän kulmasta alakuloisena ja henkisesti ryvettyneenä! — Mitä Heinsalmi oli sanonutkaan heidän erotessaan? Sinkko ei jaksanut muistaa sanoja, mutta alkoi kuitenkin varmistua, että Heinsalmi itse jo silloin tiesi tai ainakin vaistosi jotakin olevan tulossa. Hänhän oli sanonut kuin muistellen: 'Minä pidin niistä tytöistä...' Pidin? Siis nykyisyyttä ei ollut hänellä enää sinä iltana! Ja lopuksi hän oli sanonut jotakin, että 'ei ajatella, ei ajatella liian paljon, sillä se on vaarallista'.
Alhaalla otti kukin myöskin omalla tavallaan osaa pitkäaikaisen toverin menoon. Neiti Heikkinen kävi työnsä lomassa salaa käytävässä pyyhkäisemässä silmäkulmiaan ja hetkistä myöhemmin ilmestyi uuden asiakkaan eteen: 'Mitä saisi olla?' Hän muisti yhteen aikaan pitäneensä Heinsalmesta aivan liikaakin, sillä eihän Heinsalmi Sylvin takia huomannut häntä.
Ja eräänä iltana niihin aikoihin hän oli ollut kovin heikko niin kamalan heikko, että oli toivonut tapahtumia ja kokemuksia — mutta mitään ei tullut, sillä Heinsalmi joko ei huomannut mitään tai ei huolinut.
Neiti Virkkonen tunsi monesta asiasta hyvin syvää kiitollisuutta, sillä nyt jälkeenpäin ajatellen he olivat olleet kummallisen läheisiä ja toverillisia keskenään. Vaikka Heinsalmi oli mies, oli hän itse nuoren tytön huimuudessaan saanut tältä monen monta kultaista ja hyvää sanaa ja neuvoa, vaikka ne olisivat oikeastaan kuuluneet jonkun naisen eikä pojan jaettaviin. Mutta tuo välittömyys, puhdas ja asiallinen toveruus tuntui sitäkin lämpöisemmältä ja vasta nyt sen parhaiten huomasikin. — Ja monet muut toverit puhuivat tänään Heinsalmesta enemmän kuin koskaan yhtenä päivänä. Paitsi ne, jotka olivat olleet joskus sanaharkassa tai riidassa hänen kanssaan — he tunsivat kaiken muun lomassa pientä tyytyväisyyttäkin, vaikka eivät voineetkaan mennä ilakoimaan: 'Katsos nyt, enkös jo sanonutkin...'
Myöhemmin iltapäivällä sai Sinkko kuulla, että Heinsalmi oli jättänyt pöydälleen seuraavan kirjeen:
»En pakene elämän velvollisuuksia, vaan sen köyhyyttä. Ruumiini ravinnoksi eivät riitä pelkät armonmurut, ja sieluparka ei saa edes niitäkään. Kaikki tuntuu turhalta ja tarpeettomalta, ympärillä on ikävää, tyhjää, enkä näe mitään tarkoitusta näin hyödyttömälle elämälleni — enkä teidän muidenkaan. Siirryn vain tyhjyydestä toiseen tyhjyyteen. Menetänkö siis mitään!
»Minä en olisi vaatinut paljoa, mutta kuitenkin vähän enemmän kuin velvollisuudet oman ruumiini ja yhteiskunnan ruokkimiseen. Niin kauan kuin tuo muu puuttuu emmekä voi kuin rypeä aineellisissa huolissamme, olemme tavallaan kuolleita jo eläessämme ja ainakin kuolemaan tuomittuja. En siis sure lähtöäni, en sure teitä muitakaan, sillä olimmehan kaikki yhtä köyhiä. Ei sentään: minulla on nyt enemmän. Sillä jos kuoleman jälkeen on jotakin olemassa, niin minulla on jotakin toivoakin, on ajatus tulevasta elämästä. Mutta teillä ei ole mitään muuta kuin huoli huomisesta leivästä ja pelko kuolemasta.»
Totta — hyvin totta! Sinkkoon sanat vaikuttivat kaksin verroin, sillä hänhän oli itse ajatellut juuri tätä samaa kaikki viime kuukaudet yksin. Jospa hän olisi tiennyt, että Heinsalmi oli ajatellut ja tuntenut juuri samoin! Silloin he olisivat voineet puhua paljon, puhuminen olisi helpottanut häntä ja olisi voinut vaikuttaa senkin, ettei Heinsalmenkaan olisi tarvinnut ratkoa aikaisempaa elämäänsä auki saumoistaan ja jättää kaikkea hyödyttömänä. Reivingin pintapuolisin ja turhamaisin työtön oli ollut kaikkein syvällisin, oli tuntenut ja ajatellut enemmän kuin sitä näyttikään, vaikka muut ihmiset tekevät päinvastoin.
Hyvin totta! Sillä 'teillä ei ole mitään muuta kuin huoli huomisesta leivästä ja pelko kuolemasta'. — Ja ajatellessaan Heinsalmea Sinkko tuli yhä lähemmäksi omaa itseään. »Mitä iloa minulla on, jos elän kuusikymmenvuotiaaksi», mietti hän. »Minkä vuoksi ja mitä varten? — Sen vuoksi, että perheeni ei joutuisi puille paljaille, että saisin maksetuksi velkani ennen kuolemaani, että maksaisin yhteiskunnalle kalliin vuokran olemisestani ja työstäni. Mutta mitä iloa minulle tuosta kaikesta on? Mitä kohottavaa? Mitä kaunista? — Kahdeksan tuntia päivässä työtä, että kaksi kertaa kuukaudessa saisin palkkani, mutta en mitään muuta. Ja vaikka menisinkin etsimään jotakin henkistä teatterista, filmistä tai muusta niin siellä tarjotaan juuri näitä samoja ajatuksia, joita itse joka päivä inhoan ympärilläni, siellä ei voida osoittaa olevankaan muuta kuin huomisen huolehtimista ja kuolemanpelkoa — sinä siunattu materialistinen maailma!
»Mutta onhan sinulla kirkko — miks'et mene sinne? Ovathan kymmenet käskyt kuin suurina portaina korkeammalle pyrkiessä, jos on halua pyrkiä. Mutta kuinka moni noihin käskyihin uskoo pyhästi? Osoita edes yksi ihminen. — Ei kukaan. Ja kuinka moni niitä sitten noudattaa omassa elämässään? — Ei kukaan! Nykyisen pintapuolisen ihmisen mielessä ne ovat tulleet fraaseiksi, joilla ulkokullaillaan tai parhaassa tapauksessa tehdään afääriä, tai sitten ne kokonaan omien tarkoitusten hyväksi vääristellään yhtä vinoiksi ja tuntemattomiksi kuin tehtiin jo yli puoli tuhatta vuotta sitten. Henkisyys ja uskonto ovat suuressa koossa samaa, mitä pienoiskoossa ja reivinkiläisten puitteiden sisällä tarjoava Hemming ja hänen ajatuksensa: jokainen niistä puhuu, mutta kukaan ei tiedä, mitä ne ovat. Ihmiskunta ylvästelee kahdennenkymmenennen vuosisadan jumalallisilla aineellisilla keksinnöillä, mutta homehduttaa sielunsa keskiajan raunioista kaivetulla suvaitsemattomuudella ja egoismilla. Kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmeellinen ihmislaite!»
Sinkko oli kulkiessaan ajatellut ja ajatellessaan kiihtynyt niin, ettei huomannut kiivasta menoaan ja pikku Kaisan epätoivoista juoksua hänen käsipuolessaan. Mutta puiston halki kuljettaessa Sinkko kuin havahtui sen omituiseen tunnelmaan. Oli varjoisaa ja vilpoista, ei ollut kuin muutama ihminen ja tuulikin heilutti latvoja rauhallisesti. Linnut lauloivat, ja koko tunnelma oli jotenkin samanlaista kuin hautuumaalla, yhtä ehjää ja täydellistä. Mutta nyt hän ei voinut nauttia siitä — tänään. Tuossahan aivan vieressä asui Kansanenkin. Mitähän, jos he Kaisan kanssa menisivät sinne, niin hän ehkä voisi saada jotakin kevennystä ajatuksilleen puhuen rauhallisen Kansasen kanssa? Ehkäpä Kansanen osaisi vakuuttaa tarpeeksi asiallisesti ja saisi hänetkin vakuuttuneeksi siitä, ettei hän ollut millään lailla aiheuttanut tahtomattaankaan Heinsalmen surkeata tilaa eikä olisi voinut sitä myöskään estää. Sillä tuota vakuutusta hän tarvitsi nyt hyvin kipeästi.
Puhe tietysti kiersi hyvin pian juuri Heinsahneen ja kaikkiin muihin hänen kaltaisiinsa Latsaruksiin, jotka osaavat kätkeä ja peittää haavansa siksi hyvän verhon alle, etteivät edes koirat arvaa tulla niitä nuolemaan. Ja Sinkko koetti kautta rantain kiertää yhä lähemmäksi omaa salaista pelkoaan ja tuli lopuksi kuin ohimennen maininneeksi, että olisi ehkä ollut parempi, jos hän ei olisi suostunut siihen, kun toimitusjohtaja siirsi hänet Heinsalmen paikalle. Ehdottomasti olisi pitänytkin kieltäytyä. Sillä kun ei olisi ollut heti toista miestä valmiina, olisi ehkä jo piankin ruvettu lepyttelemään Heinsalmen kiukkua, tämä itsekin olisi rauhoittunut ja huomannut paremmaksi jäädä. Sillä riitahan oli itse asiassa aivan mitätön. Ja kun toinen mies oli jo valmiina ottamaan paikan, oli Heinsalmenkin nolo enää peräytyä.
»En usko, että se olisi auttanut hituistakaan», arveli Kansanen. »Upinen oli ollut jostakin kateellinen Heinsalmelle jo pitkät ajat.» — Kansanen hymähti. — »Noh, on sekin nyt, kun konttoripäällikön pitää pelätä jotakuta myyjää... Ja juuri siksi oli Upinen juonitellut Heinsalmea vastaan kauan ja Heinsalmen olisi ollut pakosta lähdettävä ainakin myöhemmin, jos ei juuri sillä hetkellä. Tai sitten Upisen itsensä. Toimitusjohtaja taas tuli hommanneeksi sinut tilalle. Mutta hänkään ei kyllä koskaan peruuta sanojaan, sehän sinun myös pitää tietää. Heinsalmen lähtö oli siis vain purkaus, jota ei voinut välttää millään, et sinä enkä minäkään. Ja sinähän olit niin vähän aikaakin hänen paikallaan ennen kuin siirryit konttoriin.»
Sinkko näytti tyytyvän Kansasen sanoihin, mutta itse asiaa ne eivät muuttaneet vieläkään: oliko sitten mahdotonta Sektorin tehdä jotakin Heinsalmen hyväksi vai oliko yksi tanssiaisheila tarpeeksi suuri syy itsemurhaan?
»Sanoinhan jo, että koko Heinsalmen lähtö oli vain välttämätön purkaus, ja syy ei suinkaan ollut Sektorin, vaan Upisen. Ja kun kerran Heinsalmi itse sanoutui irti, niin Sektorilla ei ollut mitään syytä polvistella hänen edessään. Ja Sektor kyllä aikoi tehdä minkä voi. Ei tietenkään hyväntekeväisyydestä Heinsalmea kohtaan, vaan siksi, että tarvitsemme miestä. Minun piti nimittäin tavata hänet ja ilmoittaa, että jos hän haluaisi, niin hän kyllä pääsisi lähiaikoina takaisin.»
»Mutta miksi ihmeessä sitten...?»
»Miksikö en tehnyt? En ehtinyt. En sattunut häntä näkemään.»
Ja noin kylmästi ja rauhallisesti tuo mies osasi puhua, vaikka olisi voinut estää koko tapauksen. Jos Sinkko oli pitänyt itseään jollakin tavalla välillisesti syypäänä Heinsalmen kuolemaan, niin nyt alkoi näyttää jo siltä, että hän ei ollut ainakaan yksin syypää siihen. Mutta Kansanen lohdutteli häntä hivenenkään järkyttymättä:
»Ei kannata ajatella tuollaisia asioita. Niissä ovat juuret aina syvemmällä kuin jaksaa kaivaa. Minä olen ollut jo pienen ikäni Sektorissa ja tehnyt siellä meikein jokaisen miehen töitä. Ja näkemään olen oppinut mitä hyvänsä. Ihmisten sormet eivät pysy tiskien reunoissa kiinni, ja he katoavat ja kaatuvat mikä milläkin tavalla. Ja lähteneitä on jo niin paljon, etten minä heitä jaksa enää surra enkä kaikkia edes muistakaan. Ja johan noita olet sinäkin nähnyt: kuka on tullut hulluksi, kuka lähtenyt raivoissaan, kuka ampunut itsensä ja...»
Hän sytytti savukkeen eikä muistanut lopettaa. Keinutuolissa istuen ja taaksepäin nojaten hän puhalteli savua kohti kattoa.
»Mutta sinua on tuurannut hyvin, Sinkko! Tiesin ja arvasin sen kyllä jo alusta alkaen enkä välittänyt isosti koko sinun puuhistasi. Heti tulosi jälkeen aloin jo katsella uutta miestä tilallesi varastoon, sillä tiesin sinut siirrettävän kuitenkin toisiin töihin.»
Tuo oli nyt hiukan hauskempaa kuultavaa, Sinkko oli joskus jo ehtinyt olla salaisesti iloinenkin omasta pienestä menestyksestään, vaikka se kyllä oli ollutkin osittain juuri Kansasen käsien ja sanojen varassa. Mutta iloinen hän oli ollut sen vuoksi, että itsekin tiesi pystyneensä johonkin. — Kansanenkin nousi laimeasti hymyillen ja meni kaapilleen:
»Ajatteles, ollaan vanhoja tovereita ja nyt sinä olet meillä vasta kolmannen kerran koko aikana. — Niin että otetaan nyt hyvin vähän. Enhän minä paljoa harrastakaan.» — Hän toi kaksi lasia ja kaatoi ne täyteen. »Jaa-ah! Olihan hyvä, että sinä tulit tänne. Taisit pitää minua alussa jonkinlaisena holhoojanasi, ja kuitenkaan minä en tehnyt paljonkaan mitään hyväksesi. Itse olet pitänyt huolen itsestäsi. Ja sinullahan on vaikutusvaltaisia ystäviä. No niin, onhan hyvä, että on olemassa joku sivullinen, joka sopivan tilaisuuden tullen puhuu puolesta, kun...»
»Mikä hiton ystävä? Mikä sivullinen?»
Sinkko katseli kummissaan Kansaseen, ja tämä hymyili leppoisasti:
»Sitä minä vain tarkoitin, että juuri minun olisi ollut vaikea lykätä sinua eteenpäin. Se olisi haiskahtanut suosikkijärjestelmältä ja olisi herättänyt huutoa. En siis olisi voinut puhua puolestasi, vaikka olisin tahtonutkin. Enkä tahtonut, sillä tiesin sinun asioittesi järjestyvän muutenkin. Tuntui vain siltä kuin neiti Selja olisi arvannut ajatukseni...»
»Mitä helvettiä? — Sinähän puhuit toimitusjohtajalle minusta samana aamuna, kun Heinsalmi läksi!»
»En sanaakaan. Ensimmäisen kerran kuulin asiasta sinun omasta suustasi. Siellä makasiinin ovella, muistathan?»
Aivan oikein. He kumpainenkin olivat pelänneet Upisen sotkeneen asiat niin ylösalaisin, että Sinkko saisi siirtyä portista kadun puolelle. Ja hän oli vielä kiusannut Kansasta, ja tuo hullu oli ollut vähällä uskoa.
— Nyt Sinkko ei pysynyt enää istuallaan, vaan nousi ja käveli toisen eteen:
»Väität siis, että neiti Selja puhui sinä aamuna?»
»En väitä mitään. Mutta ellei Selja olisi maininnut sinusta, niin toimitusjohtaja ei olisi muistanut sinua, vaan olisi pannut Heinsalmen tilalle jonkun vanhemman — tietysti. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä en yleensä viitsi puhua Sektorin asioista mitään milloinkaan, mikäli ne eivät koske itse työtä.»
»Mutta minua hiukan kaivelee tämä juttu!» intti toinen.
»Mitäs pahaa tuossa nyt on? Niin kuin sanoin, en viitsi puhua mitään turhaa, mutta nyt näyn puhuneen jo.»
Sinkko alkoi vimmastua ja tutki yhä:
»Ja etkö sinä puhunut minusta toimitusjohtajalle silloinkin, kun minut siirrettiin Heinsalmen paikalta konttoriin? Häh?»
»En sanaakaan. Päinvastoin minä olin siirtoa vastaan, sillä en olisi löytänyt tilalle niin hyvää.»
»No kuka piru sitten...?»
»En tiedä. Toimitusjohtaja vain oli hyvin tyytyväinen sinuun. Ja ehkä Selja oli maininnut silloinkin...»
Sinkko meni hyvin totiseksi ja kulautti lasista pitkän ryypyn kuin huuhtoakseen sillä upoksiin jonkin epämiellyttävän tunteen, joka parhaillaan ponnisteli pinnalle. Hän oli ollut liian aikaisin iloinen omasta työstään ja huomasi nyt, ettei häntä oltukaan punnittu työn vaan jonkin muun mittapuun mukaan. Aivan oikein, tapahtumat alkoivat punoutua yksiin: hän oli ollut ensimmäisen kerran Seljan luona muutamaa päivää ennen ensimmäistä siirtoaan. Ja kun hän oli muuttanut uuteen työhönsä, oli hänen hyvä onnensa alkanut heti ja toimitusjohtaja oli sattunut tulemaan... Mutta helkkari! Oliko Selja järjestänyt sen myyntikirjajutunkin? Hän oli samana iltana ollut Seljan luona hakemassa tuota nukkea, jonka kipeätä jalkaa Kaisa tuossa parhaillaan kääri, ja Selja oli silloin sanonut jotakin, että 'menestyminen täällä ajallisuudessa riippuu varsin pienistä seikoista, täytyy vain opetella hiukan laskelmoimaan, siinä koko viisaus, rakas ystävä'.
No jo olikin koko viisaus! Nyt hän ei tuosta viisaudesta maksaisi penninkään vertaa, kun se pyyhki pois hänen pienenkin hyvänmielensä. Sinkkoa kaiveli, hän oli vaitelias ja vastaili lyhyesti Kansasen puhellessa maailman asioista. Sektor ei lämmittänyt häntä enää yhtään ja maailmakin sai olla miten päin vain halusi. Ja kun Kaisa sattui nyt kiukustumaan oikuttelevalle nukelleen niin, että alkoi takoa sitä tuolin kulmaan, oli isä kiitollinen tekosyystä ja pääsi lähtemään.
Mutta kun äiti viipyi vielä varmastikin kaupungilla, eivät he kaksi myöskään menneet kotiin, vaan istuivat puiston penkillä, ja pahantuulinen isi katseli tytön touhua hiekkakasalla ja kiikussa. Kyllästyttyään siihen he kävelivät kaupungin toiseen reunaan aikaa kuluttaakseen. Mäen rinteellä niityn takana näkyivät esikaupungin talot, ilta-aurinko paistoi niiden ikkunoihin punaisena, ja pari äsken tervattua kattoa hohti melkein sinisen kiiltävinä.
»Tuolla on Karion talo», virkkoi isä tyttärelle. »Se oli isin koti silloin, ennen kuin äiti ja Kaisa tulivat Reivinkiin. Ja isin entinen ikkuna näkyy tuolta puiden välistä.»
Silloin hän sai päähänpiston. Nyt hän oli sopivassa mielentilassa käydäkseen selvittämässä Karion kanssa vanhat ja olemattomat vihat. Siellä työväentalolla oli Kario hakenut häntä, mutta sivulliset olivat estäneet ja siirtäneet tilinteon. Kario oli pohjimmaltaan hyvä ja reilu mies, ja Sinkon velvollisuus oli selvittää turhat ja lapselliset väärinkäsitykset juuri nyt.
»Mennäänkö kävelemään tuonne, Kaisa. Vieläkö jaksat? Otetaan tulomatkalla äidille päivänkakkaroita ja kissankelloja tuosta niityltä.»
»Mennään. — Mutta miks'ei Elli tullut mukaan?» kysyi tytär.
Isä naurahti tuttavalliselle keskustelulle:
»Elli meni, mihin lie mennyt. Mutta lähdetään me nyt kahden.»
Sinkko mietti, että tällä tavoin hän saisi pois korvistaan kuvittelemansa Heinsalmen laukauksen kaiun, kun saisi muuta tehtävää ja ajateltavaa. Mutta jos hän oli unohtamassa Heinsalmen, niin Selja pyrki sitä enemmän pinnalle. Ei edes vierellä lörpöttelevä tyttö saanut isää heräämään vaivoistaan. Hän muisti sen ensimmäisen illan, toisen ja kolmannen. Ne tuntuivat polttavan vieläkin. Ei silti, olihan Irene ollut aina hyvin miellyttävä nainen, rohkea, periaatteilleen uskollinen ja pienissä synneissäänkin asiallinen ja harkitseva. Hän oli joka tapauksessa sellainen nainen, joka ei koskaan antautuisi tapahtumien laahattavaksi, vaan tiesi, mitä kaipasi ja tahtoi. — Mutta entä Sinkko itse? Häntähän tässä olikin laahattu ja talutettu! Hän oli ollut voimakkaan Irene Seljan käsissä vain pieni välikappale, ja hänet oli korotettu konttoripöydän kulmalle pienenä palkkiona monista tunnelmallisista ja miellyttävistä illoista. Mikä hän siis oli? Mitä olivat hänen omat ansionsa?
Noh, kunhan nyt jotenkin on päästy. Eikä kai kaikkien muidenkaan leipä olisi niin kunniallista, jos sitä rupeaisi tutkimaan. Ja sitten hän lohduttautui kyynillisenä:
»Mikäs tässä! Me kaikkihan kuljemme kunniallisten kirjoilla, ja kuka tutkii minun saavutuksiani Sektorissa? Kenelläpä täällä ei olisi salaisuuksia menestyksensä astinlautana!»
Mutta yhäkin oli vaikea yhdistää kolmea seikkaa yhdeksi: Elli, Kaisa ja Irene Selja. Sinä iltana, kun Selja oli Kansasten mukana ilmestynyt heidän luokseen Puistokadulle talvella, oli Sinkko saanut venyttää omaatuntoaan niin, että teki kipeätä, ja kaiken oli varmastikin pelastanut vain se, että Irene jaksoi olla tavanomaisen hieno ja suuripiirteinen.
»Isä, tuolla on kissankelloja Ellille! Käy sinä hakemassa — kun olet mies!» kehoitti sormi ojossa vieressä kulkeva neiti.
Ja kun isä ei huomannut juuri niitä isoja, oikaisi tytär.
»Ei, Aarno, ei niitä! Tuolla on parempia!»
Niin he jatkoivat matkaa taas. Ja kun Sinkko muisti Irene Seljan, muisti hän myöskin erään pienoiskuvan tämän kotoa: Irene istui pöydän kulmalla toinen polvi pystyssä ja toinen alhaalla riippuen, kädessä oli lasi, ja Irene katsoi siihen hymyilevänä. Tuon saman asennon hän oli nähnyt myöskin eräässä filmissä, jossa Raamatun kultavasikan öiset ilot olivat ylimmillään. Epäjumalan jalustalla, juuri vasikan jalkojen juuressa oli alaston nainen malja koholla, samassa asennossa ja kasvoilla sama ilme kuin kenellä. Ja entäs ne kaikki muut: alhaalla tanssi suuri joukko hurmiosta hutikassa, joku heitti kultarahoja uhrina jumalalle, ja toinen korjaili ne sitä mukaa taskuunsa. Kultaa, viiniä, naisten vartaloita, sivulla horroksiin väsyneitä juhlijoita, jostakin pilkistivät rääsyisen ja vaivaisen kummallisen himokkaat, kullasta häikäistyvät silmät — ja taustana oli pimeyteen peittynyt vuori synkkänä ja mustana kuin tuomio.
Niin olivat nuo olleet. Mutta mitä kaikki nämä toiset olivat Seljoista, Sinkoista ja kaikista muista, koko Sektorkin ylimmästä alimpaan saakka ja koko maailma? Sitä samaa rietasta joukkoa, joka osaksi rypi kullassa ja heitteli sitä jumalansa jalustalle kuin lahjoen, toinen osa nälkäisenä ja ryysyisenä, mutta yhtäläisesti rallattavana, mielettömänä rykelmänä tanssimassa jumalan jalkojen juurella, humaltuneina kompastellen omiin riepuihinsa tai jo paremman toivossa riepunsakin pois heittäneinä. Toinen keräsi sen, mitä toinen uhrasi, silmissä välkkyi kulta ja himo ja elämänjuhla oli ihmeellinen!
Kario ei ollut kotona ja naapuripihan eukko tiesi hänen menneen talolle.
Tietysti. Tietysti juuri talolle, sillä hänhän oli aatteensa kunniavahti ja sellaiseksi määrätty myöskin omaa vallankumouksensa syntymäjuhlaa varten. Siinä oli yksi niitä ukkosen lyömiä, jolla ei ollut enää muuta toivoa tässä elämässä kuin kulkea ympäri teurastuspuukko kädessä ja odotella suurten verenlaskujuhlien alkamista. Kenen veri siinä laskettaisiin, se vain oli yhä epätietoista.
»Onko Kariolla ollut työtä?» kysäisi Sinkko istuutuen pihamaan kivelle.
»Työtä? On ollut työtä: tuolla se hätäaputöissä nojailee päivät lapionvarteen. Ei se mitään työtä ole. Palkkaa kaksi markkaa tunnilta. Kulunhan siinä sen verran jo lapiokin. — Lopun alkua se kaikki on, sanokaa minun sanoneen!» virkahti eukko ja katosi mökkiinsä.
Lopunpa hyvinkin, sen Sinkko tiesi sanomattakin. Ja se loppu tulisi yht'äkkiä ja aavistamatta kuin ukkosilma hellepäivänä: aurinko paistaisi tukahduttavana, ja siinä samassa jo porhaltaisi musta pilvi keskelle taivaan lakea kenenkään huomaamatta, ja samassa jo jyrähtäisi.
Viis' muusta, mutta miten kävisi noiden silloin?
Sinkko katseli omaa tyttöään ja kahta Karion lasta, jotka tuijottivat alta kulmainsa tikapuiden takaa. Lapset olivat ehtineet jo vieraantua hänestäkin, talon entisestä asukkaasta niin, etteivät uskaltaneet tulla lähemmäksi.
»Ettekö halua leikkiä?» kysyi hän. »Kaisa, näytä nukkeasi Martalle ja Pekalle.»
Mutta kun hänen tyttärensä nousi ja läksi luo, siirtyivät toiset sitä mukaa kauemmaksi, kaksivuotias Pekka kurkisteli murjottaen nurkan takaa, ja vanhempi Martta käänsi selkänsä. He eivät siis halunneet leikkiä. — Eipäs, vaan he eivät osanneet leikkiä! Joko heillä ei ollut sitä taitoa ollutkaan tai heiltä oli otettu se pois. Siinä eräänlainen kurjuudenosoitus, joka tuntui melkein liikuttavan pahalta.
Pieni valkoinen kissanpoikanen juoksi naapuripihasta ja katosi pensaaseen. Sinkko koetteli lasten mielikuvitusta ja suostutteli:
»Pekka, tulehan katsomaan! Täällä pensaan takana on jänis — pupu!»
Ja pojan nyreä ääni vastasi nurkkajuuresta:
»Mikä pätkän pupu? Kittahan tuo on! Minä vitkaan kivellä!»
Aivan oikein, noilla ei ollut edes lapsen mielikuvitusta eikä lapsen tavallisimpia ajatuksia, he olivat eläneet ja kasvaneet nähden ja kuullen vain aikaihmisten arkisia toimia ja kaunaisia puheita, ja heistä oli ehkä juurittu pois kaikki, mikä viittasi lapsen sielun kirjavaan ja värikkääseen elämään. Noille oli varmasti kevyt ja kirkas perhonen vain elävä ja jokainen värikkäin kukka vain heinä.
Sinkko kysyi tyttäreltään:
»Kaisa, pidätkö sinä tuosta nukestasi? Sinullahan on kotona vielä toinen, mutta Martalla ei ole yhtään. Etkö lahjoittaisi tuota Mollaasi Martalle, niin hänkin saisi leikkiä?»
»Juuh!» nousi Kaisa nurmikolta ja riiputti nukkeaan tuhrukasvoiselle tytölle. »Ota! Ota Molla!»
Martta kääntyi taas selin eikä ollut näkevinäänkään.
Sinkon itsensä piti auttaa, sillä Martan teki nukkea varmasti mieli:
»Ota nyt, Martta. Kaisa antaa sen sinun omaksesi. Etkö halua?»
»En», tuhahti hiljainen vastaus.
»Miks'et halua?»
Kesti hetken ennen kuin tyttö päätään kääntämättä niiskutti nenäänsä:
»Isä on sanonut, jotta me emme saa ottaa herrasväiltä mitään.»
Voi taivas sentään! Oli turhaa jatkaa, sen Sinkko ymmärsi. Lapset, jotka vasta äsken olivat oppineet puhumaan, tiesivät jo, ketkä olivat mitäkin karsinakuntaa ja mitä luokkaviha kieltää ja käskee. Sinkko ei siis voinut muuta kuin tarttua tytärtään kädestä ja lähteä kotia kohti. Portilla mennessä sattui hän näkemään naapurin eukon ja kysyi:
»Missä Karion emäntä on?»
»Laitokselle meni. Lisää on lapsia tulossa.» Sinkko arvasi, mille laitokselle talosta oli menty.
»Vai niin. Jos Kario tulee kotiin ja satutte näkemään, niin sanokaa hänelle sellaisia terveisiä, että minä tulen kyllä vielä uudestaan.»
Hänen oli yksinkertaisesti tultava, siitä ei päästäisi mihinkään, sillä asiat oli puhuttava selväksi Karion kanssa. Vai oliko jo puhuminenkin kielletty kahden ihmisen kesken?
Ja entä lapset? Sinkko oli aina kuvitellut niinkin turhia, että tuleva polvi olisi jollakin tavoin parempi ja sen elämä jotenkin vapaampi kuin nykyisen. Mutta se oli surkea haave, se tulisi olemaan monta kertaa pahempi. Sillä nykyinen polvi oli saanut vasta pahan tartunnan, mutta koko seuraava polvi näytti olevan jo valmiiksi saastutettua ennen varttumistaan.
Elli ei ollut vielä kotona, ja isi olisi mielellään laittanut suuret päivänkakkarat ja kissankellot maljakkoon, mutta tytär väitti sitkeästi vastaan:
»Ei, minä ojennan ne Ellille näin!»
»No ojenna sitten. Mutta ne kuolevat käsiisi.»
»Eivät kuole. Elli tulee pian kotiin. Nosta minut sohvalle.»
Hän nosti tyttärensä leposohvalle ja tämä oikaisi siihen väsyneenä kukkakimppu kädessään. Sinkko itse heittäytyi nojatuoliin hautomaan kipeitä ajatuksiaan. Kolme ilkeätä vihlaisua oli tuntunut sielussa tänään. Ensiksi Heinsalmen laukaus ja jäähyväiskirje. Kerran oli Heinsalmi jossakin yhteydessä sanonut: 'Nykyään on olemassa vain kolme mahdollisuutta: ratketa juomaan, tehdä kavallus tai ampua itsensä. Jotkut tekevät nuo kaikki kolme yhteen menoon, mutta muutamat hullut aloittavat loppupäästä.'
»Voi sinua mies! Miksi tunnustit oman hulluutesi! Olisit kestänyt!»
Toinen ilkeä pala oli kuulla Kansaselta, että hän ei ollut menestynytkään työnsä, vaan Seljan kanssa vietettyjen öiden nojalla. Pitikö hänen siis ruveta jatkuvasti rikkomaan kaikki kymmenen käskyä alusta loppuun kiipeilläkseen entistä paremmin? — Ja sitten lopuksi nuo Karion lapset saastaisessa vihassaan! Hän tuli sitä ajatellessaan levottomaksi, sillä se toi joka kerran samalla mieleen myöskin Kaisan.
Mutta ehkä oli turhaa miettiä noita? Mitäpä auttaisi hänen ajatella silloin, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Parasta heittäytyä sattumien kuljeteltavaksi, parasta mennä virran mukana ja itse pitää vain sen verran varansa, että keinuisi aina pinnalla kuin kaarnanpalanen. Se oli nykyhetken ainoa kannattava ajatus ja kaiken motiivi. Hiiteen kunnia ja omatunto!
Sinkko koetti nukkua, mutta vaipui vain outoon horrokseen, jossa kaikki tämän päivän tapaukset loiskivat yhtenä aallokkona. Mutta kuitenkin hän oli lopulta nukahtanut, koskapa kolahduksen kuultuaan näki Ellin seisovan ovella päällystakki yllä ja juuri sisään tulleena. Kaisa oli aikoja sitten nukkunut leposohvalle ja osa kukista oli rypistynyt hänen alleen ja toiset olivat valuneet kädestä lattialle nuutuneina.
»Nouse ylös, Aarno! Minulla on hyviä uutisia — kerran minullakin!»
Kun Sinkko kohosi istualleen ja katseli häntä kuin tylsänä, piti hänen mennä miehensä luo, puristaa tämän pää käsiensä väliin ja pudistella hiukan:
»Voi Aarno! Kuule nyt: minä olen saanut paikan Sektorista!»
»Sinä? Sektorista? Ja mitä sinä siellä teet?»
»Minä juuri! Menin Kansasten luo heti sen jälkeen, kun te olitte olleet siellä Kaisan kanssa. Kansasen sattui soittamaan joku nainen, joka ei huolinut paikkaa Sektorissa, kun sai palkkansa kohoamaan entisessä. Ja Kansanen kuuluikin sanovan hänelle jotakin, että 'mitäpä me turhan vuoksi rupeaisimme pitämään huutokauppaa palkoista'. — Noin hän sanoi. Sitten hän tuli minun luokseni ja sanoi, että minä voisin tulla koettamaan. Se on se sama paikka, johon Heinsalmikin olisi päässyt, jos olisi tahtonut...»
»Tahtonut!» huusi mies. »Tahtonut? — Hänhän ampui itsensä, kun näki jo nälkää! Ja sinä viet nyt sen leivän, jonka avulla hän olisi voinut elää...»
»Eijei», valitti nuori rouva, ja kyynelet alkoivat kohota silmiin. »En minä sitä... Minä olin jo niin iloinen, mutta sinä tuolla tavalla turmelet senkin! Etkö ymmärrä: enhän minä sitä paikkaa kysynyt. Ja jos minä en ota sitä nyt, niin sen ottaa joku muu! Älä sotke nyt minun iloani — en minä murhannut Heinsalmea...»
»Et sinä, vaan...»
»Aarno! Et saa sanoa!»
He seisoivat tovin hiljaa toinen toisella puolen pöytää. Nainen katsoi kyyneleisenä vuoroin mieheensä ja miehestä lapseen, joka juuri avasi silmänsä ja ensimmäisenä ajatuksenaan alkoi kokoilla kukkiaan. Sitten mieskin ojensi kätensä pöydän yli:
»Suo anteeksi. Minä vain olen ollut pahoillani koko päivän. He olisivat voineet pelastaa hänet — Heinsalmen — jos olisivat tahtoneet.»
Ja rouva hymyili jo kyyneltensä läpi:
»Ajattele niin kuin minäkin: ellen mene, niin muut menevät ja ottavat. Ja asiaahan ei voi enää kukaan auttaa. Hän on ollut vain yksi ajan uhri. Mekin olimme sitä kerran — vaikkakin vain pieniä ja osittain.»
Ajan uhri? Juuri niin. On turha surra kenenkään kaatumista tai katoamista. Huolta on tarpeeksi siinäkin, että itse pysyy pystyssä kompastelematta. Ajan uhri? Aikahan vaatii, ettemme saa auttaa ketään jaloilleen vaikka tahtoisimmekin, emmekä tahdo auttaa, vaikka voisimmekin, sillä jokaisen meno helpottaa jääneiden elämää ja heistä saa jokainen taas vastata vain itse itsestään.
Rouva Sinkko oli saanut työtä. Heinsalmen kuolema oli tuonut Puistokadun ullakolle pienen juhlaillan, jota täydensi kimppu nuokkuvia ja rypistyneitä päivänkakkaroita.
16.
Joka päivä näkyi ihmisillä kasvavan salainen ajatus päästä tästä vanhasta pois kokemaan jotakin uutta ja saamaan vihdoinkin se suuri elämänkäänne, jota jo kauan oli odotettu.
Mutta täällä sitä käännettä ei tullut. Pikkukaupunginkin elämä saattoi tarjota mitä moninaisimpia värejä, vivahduksia ja asteikkoja, mutta taaksepäin katsellen kaikki oli kuitenkin ikävystyttävän tasaista ja yksitoikkoista. Varsinkin kaupungin sisällä pysyivät ajatukset lakkaamatta samoissa raskaan kuorman painamissa uomissaan kuin vankkurien pyörien jäljissä, mutta jo heti kaupungin ulkopuolella, siinä, missä samannäköiset ja samankokoiset puutalot loppuivat ja niitty alkoi, kuului jo joskus kesäiltoina ruisrääkän nariseva ääni, ja kivitaskut naksuttivat kiihkeinä rauniolla hyppien.
Sinkko poti jo samaa tautia kuin kaikki muutkin: oli tyytymätön ja toivoi jotakin tapahtuvaksi. Sillä jos sanoi totuuden, niin hänenkin aikansa Reivingissä oli ollut kuolettavan yksitoikkoista numeroiden vatkaamista, olivatpa nuo numerot sitten työpaikan tai hänen oman lompakkonsa sisällyksen. Silloin, kun hän oli ensimmäisen kerran tullut tänne, oli hän kuvitellut mahdottomia, uskonut ja päättänyt aloittaa uuden jakson elämässään, oli toivonut jotakin rikasta ja värikästä ja nyt huomasi pettyneensä. Sillä ajatukset tänä iltana olivat juuri samat kuin silloinkin ja kieppuivat yhtä voimattomina saman asian ympärillä.
Kuin prologina hänen taivalluksessaan täällä oli se yö, jolloin hän sateen lotistessa ulkona oli kuunnellut äänten sorinaa seinän takaa ja itse tyytynyt vain huokaisemaan hartaan toivomuksensa huomisesta leivästä. Ja tänään hänestä tuntui siltä kuin olisi aloitettava jälleen uusi ja vielä suurempi jakso, ja hän oli valmis huokaisemaan yhä saman toivomuksensa kuin epilogina tälle entiselle ja päättyneelle. Sillä tuntui tukalalta, suorastaan mahdottomalta jatkaa enää näin.
Surkeimman tilanteen oli juuri tänään tarjonnut pikku Kaisa huokaistessaan hänkin hartaana omia toivomuksiaan ja selitellessään isälle ja äidille, miten hänen olisi ehdottomasti saatava veli.
»En minä viitsi leikkiä enää yksin. Täällä on niin ikävää.»
Äiti oli katsonut isää ensin hymyillen, mutta sitten muuttuen totiseksi ja mietteliääksi. Ja isä oli ajatellut itsekseen sitä kylmää totuutta, että Kaisa ei tulisi saamaan veljeä juuri niin pitkään aikaan kuin isä ei saisi menemään vekseliä lävitse pankissa. Äiti näytti ajatelleen jotakin samantapaista tai sitten hän oli lukenut toisen sanattomat mietteet, koskapa nousi, meni toiseen huoneeseen ja näkyi siellä ikkunan edessä pyyhkivän kyyneliä silmistään.
Aina sama tasainen ja loputon tie edessä! Oliko ihme, jos halusi paeta kotoa rasvanhajua ja astianpesun kalinaa ja kadota vaikkapa torille katselemaan puutarhureitten notkuvia vihannes- ja kukkapöytiä, kalastajien merentuoksuisia vasuja, mummojen ja pikkulasten pieniä vasta- ja tuomenkukkanippuja. Sitten voi siitä siirtyä vaikkapa puiston penkille katselemaan, kun mummot raahkasivat käytävien hiekasta irti sitkeästi juurtunutta ruohoa — kun puutarhuri suuret sakset kädessään kierteli Hemmingin patsaan juurella kasvavaa rehevää ruusupensastoa, naksautteli saksiaan tai nyppäsi pois kellastuneen lehden — kun nuoret naiset istuivat ilakoivissa, unikonvärisissä puvuissaan penkeillä taustanaan mehevä, tuoreenvihreä nurmikko. Samoin saattoi iltaisin töiden päätyttyä kadota satamaan, jossa tervaiset jaalat purkivat halkoja, ohi ajoi valkea matkustajalaiva saaristoa kohti ja kymmenet moottoriveneet soluivat touhukkaina kaukaisia uintirantoja etsimään. Toiset niistä olivat suuria, upeilevan ja itsetietoisen näköisiä, kiilsivät mahongille ja messingille ja jättivät jälkeensä sisukkaasti sihisevän vaahdon. Toiset taas olivat pieniä ja hengästyneitä, ahdinkoon asti täynnä sylikkäin istuvaa väkeä — ja tuo väki tuijotti eteenpäin merelle toivoen pian pääsevänsä jonnekin hyvin kauas, missä ei olisi seiniä eikä rajoja katseen tiellä, missä ei tarvitsisi ajatella muuta kuin avaruutta ja rannattomuutta ja missä keskellä viikkoakin saattoi tavoittaa sunnuntaisen rauhan ja kuulakkuuden.
Ja entäs maanteiden varsilla sisämaahan päin? Ohi pölisyttivät riemullisessa melussaan moottoripyörät ja kiihkeästi surisevat autot. Tienhaarassa poikkesivat kaupungin mummot ja vaarit ylös Honkamäen rinnettä kainalossaan kukkiva ruusu, pieni lapio tai puutarhakannu, matkalla kuolleen perheenjäsenen haudalle. Toisia mustapukuisia ja mustaliinaisia vanhoja naisia, kädessään puhdas, valkoinen nenäliina, tuli kaupunkiin päin. He olivat hartaannäköisiä, sillä he olivat saattaneet jotakuta keväiseen vehmauteen, mutta itse palasivat omaan arkeensa. Heidän viimeisenä vaikutelmanaan ja muistona vainajasta jäikin nyt ympäristön vuoksi kirkas, herttainen ja kukkarunsas kuva eikä kuihtunut, kylmä ja sammunut henki ja kangistunut ruumis.
Nuori vaalea nainen talutti käsipuolesta vanhusta ja molemmat olivat vaiti, katselivat vain tuulen hyväilevää pyyhkäisyä pihlajan oksissa ja huokaisivat kuin salaa ja varoen. Kuin levähtääkseen ja kuin jotakin odottaakseen he istahtivat tuuhean lehmuksen alle, lähelle sitä penkkiä, jonne Sinkko oli kadonnut pakoon omia ajatuksiaan. Tämä tunsi Sylvin ja hänen äitinsä — tuon saman Sylvin, joka oli ohjaillut hänen ensimmäisiä askeleitaan täällä, jonka kanssa hän ei ollut myöhemmin enää joutunut tapaamaan, mutta oli kuitenkin tuntenut Heinsalmen vuoksi.
Jotakin sävähti Sinkon sielussa. Mitä — oliko nyt...?
Tuolla tuli jäljestä pappi, päässään musta hattu, liperit työnnettyinä piiloon ja kädessä musta kirja, jonka kultaisella ristillä aurinko leikki. — Missä hän oli ennen tavannut tuon saman papin yhtä mustissaan ja nähnyt auringon kimalluksen kultaristissä? Ei, hän ei ollut nähnyt missään, vaan kerran puiston penkillä oli vain kuvitellut sitä, sillä tuo mies oli se sama, joka kirjoitteli hyllykaupalla lähimmäisenrakkaudesta, mutta oli ajanut raajarikon kerjäläisen rumentamasta puistoa. Tuoko mies oli siis saanut olla Heinsalmen haudalla syyttämässä tätä ja moittimassa väärin kulutetusta elämästä, elämänpelosta ja häpeällisestä paosta kuoleman turviin silloin, kun synnit liian mahtavina vyöryivät maallisen ruumiin yli? Heinsalmi, raukka, jonka elämä oli väkivalloin puristettu kokoon, sai vielä avonaisen hautansa ääressä kuulla viimeiset solvaukset lähimmäiseltään, joka kaikkein vähimmin ymmärsi elämää, jolle oma elämä oli vain teeskentelyä ja toisten elämä vain tuomion tulikipunain kylvämistä ja moitetta.
Oliko Heinsalmi tosiaan haudattu tänään? — Samaan aikaan, kun pappi teennäisen mahtavin askelin kulki mäkeä alas, nousi Sinkko ylös varmistuakseen siitä, oliko ja mihin Heinsalmi oli haudattu. Ja hänen mieleensä muistuivat joskus kuullut vanhan Nilssonin sanat yhdenvertaisuudesta elämässä ja tasa-arvoisuudesta kuolemassa. Mutta nekin sanat taisivat olla satua, sillä ainakin elävien mielestä oli hyvin suuri ero sillä, siirrytäänkö täältä ajallisuudesta ikuisuuden tuomarin eteen kuulanreikä sydämessä vai liikarasvaa sydämessä. Ja siltä näytti täällä hautausmaalla kulkiessakin. Eräänlainen kuoleman kastijako oli vieläkin olemassa, ja vanhalla osalla, tuuhean hongikon suojassa, olivat saaneet hautansa vain ne, jotka siihen katsottiin arvollisiksi testamentin ja kielikysymyksen mukaan. Oli siis turhaa etsiä Heinsalmen hautaa täältä, sillä hän joka tapauksessa niin kuin koko hänen ympäristönsäkin kuuluisivat niihin standartikuolleisiin, jollaisia haudataan vähintään yksi joka päivä.
Aivan oikein, siellä uuden osan reunalla oli aivan tuore kumpu ja sillä muutamia kukkavihkoja, joissa ei ollut nauhoja eikä nimiä. Ei ollut epäilystäkään, etteikö tähän aiottu piilottaa nimettömänä unohduksiin yksi sellainen, joka kaikkein mieluimmin olisi tahtonut vielä elää, kaivata, nauttia ja taas pettyä. Mitä olikaan Sylvi sanonut hänelle junassa ennen Reivinkiin tuloa: 'Yksi ainoa päivä voi rikkoa kokonaisen vuoden ajatukset.' — Tuossa se oli nyt toteutuneena.
Kun Sinkko kääntyi, näki hän kaukaa puiden lomitse hiekkakäytävää pitkin tulevan tutun hahmon, kainalossaan pieni, valkea arkku. Hän oli Kario ja kulki ohi, mukanaan joku muu mies, ja tuolla kauempana oli luotu hauta, jonne hän vei äsken syntyneen ja kuolleen lapsensa arkun, laskeutui haudankaivajan avulla pieniä tikapuita myöten hautaan ja nousi viimein sieltä ylös yksin. Lopputulos heidän toiveistaan oli siis tuossa: synkkä, leveäharteinen mies kainalossaan yksinkertainen, pieni, laudoista kyhätty, mutta valkoiseksi maalattu arkku. Ja Sinkko päätti nyt odottaa niin kauan, että saisi vaihtaa sanan Karion kanssa, sillä näitä sanoja hän oli odottanut jo kauan. Ja kun haudankaivaja meni jonnekin pois ja Kario jäi yksin katselemaan, meni Sinkko luo ja astui miehen viereen.
»Vai noin ikävästi kävi? Olin eräänä iltana teillä ja kuulin juuri odotettavan. Otan osaa. Sinunkin taloasi onnettomuudet tavoittelevat.»
Mies katsoi häntä, ei näyttänyt olevan vihainen, mutta puhui hyvin vastahakoisesti ja jurosti:
»En tiedä, mitä pahaa tuokin ehti kenellekään tehdä, kun jo nyt piti mennä.» — Hän osoitti hautaa. »Mutta parempi on kuitenkin näin. Muuten tuo raukka olisi joutunut kuitenkin vain kärsimään.»
He olivat vaiti. Hautuumaan syvää hiljaisuutta ei rikkonut mikään muu kuin tuuli kahisuttaessaan nuorten hopeapajujen lehtiä. Siellä täällä oli uusia ja kukkien värittämiä kumpuja, ja toisten yllä oli helle kuivettanut jo kaiken tuoreuden ja sade pieksänyt likaisiksi rievuiksi silkkiset ja kultakirjaimiset nauhat. Uusia patsaita oli kuin rintamana siirtymässä yhä enemmän tänne reunaa kohti ja muutaman vuoden kuluttua niitä olisi mennyt jo ohi tämän pienen haudan tuonne aitaan asti.
Kario kääntyi ja katsoi tiukkana:
»Sinä olit etsinyt minua. Oliko sulla jotakin sanomista?»
»Oli. Lyhyesti sanottuna sitä vain, että meidän kahden on turha jurnuttaa toisillemme. Sillä...»
»Mitä varten turha?»
»Sitä varten turha, kun meillä on kumpaisellakin eri leivät ja minä en ole pyrkinyt koskaan kovertelemaan sinun omaasi etkä sinä minun. Me mahdumme tähän maailmaan hyvin molemmatkin.»
»Mutta kaikki eivät ole samaa mieltä», hymähti Kario.
»Minä hyvin vähät välitän siitä, mitä mieltä muut ihmiset ovat», virkkoi puolestaan Sinkko ja tarjosi kättään. Kario tarttui siihen, mutta Sinkko ei tiennyt, tuliko se vain vaistomaisesti vai tosiaanko hyvästä tahdosta. Sitten Kario kääntyi ja lähti verkasti poispäin kääntyen muutaman askelen päässä ja virkahtaen vielä epäilevänä:
»Minä olen jo oppinut tunteinaan ihmisten ajatukset Enkä vielä yhtään tiedä, oletko sinä poikkeus heistä.»
Vihainen hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Mutta taakseen hän ei myöskään vilkaissut kadotessaan puiden lomaan. Sinkko lähti toista tietä kaupunkia kohti ja mäen rinnettä laskeutuessaan näki kauempana edellään Sylvin menevän äitinsä kanssa asemalle. Nilsson olikin joskus sanonut, että he aikoivat muuttaa pois. Heilläkin oli siis muutama jakso nyt päättynyt.
Koko nykyisen ikäpolven ylitse kaartuu korkea ja tumma kaari, jonka alkupää on jossakin kaukana takanapäin, vanhempien nuoruuden aikaisissa vuosikymmenissä. Se lähtee kohoamaan huimasti ylöspäin konekulttuurin aiheuttamana murroskautena ja saa vauhtinsa ja voimansa sen tuomasta sivilisaatiosta. Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen antaa sille uutta lentoa ja toinen vuosikymmen maailmansodan ruudilla uutta voimaa ja sen verellä korean värin. Sodanjälkeinen materialismi alkaa palvoa sitä uutena liitonmerkkinä tietämättä siitä mitään muuta kuin huikean korkeuden, kauniin värin ja vaaralliselta näyttävän vauhdin. Lakipisteensä se on saanut niiden ratkaisemattomien kansantaloudellisten kysymysten kohdalla, jotka yksinkertaisina ovat uuden vuosisadan salamoivan ihmisjärjen esteenä. Ja jos tuo kaari tavoittaa nuo ratkaisemattomat esteet, niin se särkyy, hajoaa, räjähtää kuin shrapnelli, ja sen kauniinvärisen ulkokuoren alta pursuaa silloin lisää madaltunutta moraalia, materialismia ja itsekkyyttä.
Jokainen puhuu nykyään ajanhengestä ja syyttää sitä kaikesta pahasta. Mutta se on vain tekosyy ja itsepuolustus, kun esi-isiltä peritty atavistinen omantunnon pieni nystyrä pyrkii yhä kiusaamaan mieltä. — Jos perheen isä pettää lähintä ystäväänsä liikeyrityksessä tai saattaa takauksen vuoksi ystävänsä lapset maantielle, on se vain ajanhengen syy eikä hänen. — Jos perheen äiti kiertää viikossa lävitse kaikki yksityiset harrastuksensa ja yhdistyksensä autokilpailuista rotukissoihin asti ja käy kotona korkeintaan täyttämässä oman savukelaatikkonsa isän varastosta, on syy yhä sama. — Jos tytär on omien harrastustensa tietä kehittymässä hyvin lähelle sukupuoletonta tai jos hän juopottelun avulla on havainnut sitä itsessään liikaakin, ja jos poika ei muista tehdä muuta työtä kuin urheilla ja vaivata kutistuvia aivojaan muulla kuin senttien ja sekuntien osilla, on aina ja kaikkialla sama syy. Mutta syy ei ole koskaan ihmisessä itsessään, sillä hänhän on nerokas laite ja toimii kaikin puolin nuhteettomasti: miehet ovat hiljalleen mutta varmasti kehittymässä eräänlaisiksi kassarekisterikoneiksi, joka nielee rahan ja leimaa kuitin, ja naiset tavallisiksi konttorien laskukoneiksi, joka pyörittää kylmiä ja persoonattomia numeroita jokaiselle, joka sitä vaivautuu vääntämään. He syyttävät tuosta osuudestaan ajanhenkeä, mutta ovat itse luoneet sen hengen, ylistävät persoonallisuutta ja vapautta suurimpana maan päällä, mutta itse tekevät persoonattomista numeroistaan itsekkyyden korkeimman lain ja voiman, joiden rinnalla kaikki muu on vaivaista ja heikkoa. Ja jos joukossa on vielä joku niin vanhanaikainen, että itsenäisenä aikoo kestää ajan niin aineellisen kuin henkisenkin puserruksen, niin hänen on kehitettävä peritty itsesäilytysvaistonsa rehelliseksi itsekkyydeksi. Ellei hän sitä tee, mutta aikoo kuitenkin elää toisten ihmisten rinnalla, täytyy hänen olla joko voimaihminen tai vallankumouksellinen tai molempia samalla kertaa. Sillä jos tällä ahtaalla tiellä kulkien jää joukon keskelle, niin se puristaa, vie mukanaan tai sitten näännyttää ja polkee alleen.
Sinkko tunsi olevansa jollakin tavalla voimakkaampi kuin Heinsalmi, joka oli taipunut liian nöyränä ja liian varhain. Mutta jos hän, Sinkko, joutuisi uudelleen samaan leikkiin, josta viime syksynä pääsi eroon, ei hän taipuisi vieläkään eikä seuraisi Heinsalmea. Jos tie olisi yhtä kaita kuin tämäkin, jota hän kulki nyt jonossa asemalle, ei häntä myöskään puristettaisi sille, hän ei enää pysyisi sillä, vaan hyppäisi yli ojan ja repisi aidan auki, sillä eiväthän ihmiset ole teitä, vaan tiet ihmisiä varten. Jos aitoina ovat vain totunnaiset käsitteet oikeasta ja väärästä ja aidanseipäinä jotkin yhteiskunnan tottumukset, mutta eivät lait, on noita aitoja siirrettävä ja tietä levennettävä ajoissa ennen onnettomuuksia, sillä jos yksi ainoa Sinkko repäisee auki ensimmäisen seipään, on se vaarallisena esimerkkinä toisille ja silloin levenisi yhteinen tie kuitenkin.
Tämä asemantie oli nyt kuin pienoiskokoinen elämä. Hänen rinnaltaan puuttuivat vain Elli ja Kaisa, Viimein karttuisi ympärille koko kaupunki ja kaikki muut niin pitkälle kuin ihmisiä riittäisi. Se näyttäisi hassunkuriselta joukolta, jolla olisi jokin yhteinen tavoiteltava ja päämäärä, mutta jokainen sotkisi toistaan ja polkisi toisensa kantapäille. Olisiko silloin kaikkein kunniakkainta tylsänä, ajatuksettomana ja riepuisena taivaltaa pitkin yhteistä kuraa ja nääntyä toisten sotkettavaksi sitten, kun omat voimat loppuisivat? Ei tietysti, sillä ihmisenhän piti olla persoonallisesti vapaa. — Olisiko sitten parempi tehdä niin kuin Heinsalmi, luopua ajoissa ja kaatua tiepuoleen pois ihmisten jaloista, ettei olisi toisten kompastuksena ja aiheuttaisi ruuhkaa? Ei, sillä sitä pidettiin raukkamaisena ja se osoitti pelkuruutta. — Olisiko sitten tehtävä niin kuin Sinkko tulisi tekemään: antaisi ensimmäisen aidan kaatua rymisten ja leventäisi tien? Ei, sillä se olisi hillittömyyttä ja väkivaltaa.
Jos hän siis aikoi päästä edelleen ryvettymästä, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa nousta toisten olkapäille ja pysyä siellä. Hän oli jo kerran noussut ojasta hammasta purren eikä vähällä antaisi enää houkutella itseään sen lähelle uudestaan. Mitä hän siis voi muuta kuin vastedes käyttää kyynärpäitään toisten sysimiseksi, koettaisi pudottaa jonkun muun eikä häntä auttaisi, vaan pikemminkin nauraisi. Sillä tavalla olisi hauska olla mukana yhteisessä juhlasaatossa ja siten hänkin ehkä pääsisi mukaan yhteiseen rallatukseen suuren epäjumalan ympärillä.
Nyt hän päätti sen tehdä!
Silloin, kun hänellä oli ollut viimeinen suuri elämänkäänteensä, ei hän ollut huomannutkaan ottaa sitä vastaan suurin päätöksin ja lupauksin, vaan oli ollut nöyrän harras ja kiitollinen kohtalolle. Mutta nyt tulisi toinen ja vielä suurempi käänne, ja hän ei tyytyisikään sitä ottamaan hiljaisen tyytyväisenä. Hän kerta kaikkiaan päätti nyt tehdä omastatunnostaan astinlaudan kiivetäkseen lähimpiensä olkapäille. Ensin tulisivat kaikkein lähimmät, ja viis' heistä, jos he joutuisivat hänen takiaan kärsimään! Hän aloittaisi vaikkapa Seljasta, jonka hän ensiksi söisi pois, syrjäyttäisi ja toimittaisi tiepuoleen. Häntä ei tämän jälkeen enää surettaisi Karion fanatismi, ei Kansasen tunnollisuus eivätkä nuoren Virkkosen huolet. Sillä jos joku ihminen kärsii, niin onhan kärsitty ennen tätä päivääkin. Jos kaikki muut ovat itsekkäitä, niin miks'ei hänkin. Liikuttaako häntä yhtään, jos kissa puree pienen linnun päätä ja rutisuttaa luut rikki, niin että turha pyristeleminen lakkaa? Ei, sillä tuhansia samanlaisia jää vielä jäljelle. Ja menköön sitten ihminenkin yksin tein, kunhan vain hän itse jäisi jäljelle, olihan noita ihmisiä tuhansia niitäkin.
Aarno Sinkko päätti muuttaa elämänsä kurssin niin sanotun ajanhengen mukaiseksi, työnsi kätensä uhkaavan sisälle taskuun ja oikaisi matkansa kotia kohti.
Hän unohti mennä suoraan kotiin ja joutui kaupungin reunalle siihen, missä joukko pieniä taloja oli yhdessä rykelmässä mäen rinteessä. Mutta hän ei huomannut niitä, vaan jatkoi mäen yli ja tuli niityn reunaan, jossa toisella puolella tietä oli punainen mökki ja toisella muutama vanha puu. Kauniiksi maalatusta portista tuli tielle vanha, harmaatukkainen nainen huudellen jotakin hätäisenä, väliin siunaillen ja taas kuin houkutellen. Vasta kohdalle ja ohi ehdittyään Sinkko huomasi naisen puhuvan hänelle.
»Mitä?» ärjäisi hän vihaisena.
»Suokaa anteeksi. En minä tahtoisi teitä vaivata, mutta kun olette niin kiltin näköinen ja kun sattui niin onnettomasti, etteivät poikani ole kotona, niin...»
»Mikä — mikä hätänä?» katsoi toinen jo lauhkeampana silmiin.
»Pojat olisivat kyllä ottaneet sen kiinni eikä minun olisi tarvinnut tällä tavalla vaivata teitä. Mutta voi voi, kun minua niin peloittaa!»
»Miten voin auttaa?» kysyi Sinkko lämpöisesti.
»Kun minun kanarialintuni pääsi avonaisesta ikkunasta karkuun. Ajatelkaa, palvelustyttö oli jättänyt salin ikkunan auki! Minä olen sitä raukkaa pitänyt joskus häkistä irti huoneissa, jotta se saisi liikkua, ja nyt se meni ja istuu tuolla puussa.»
»Mitäs tuosta! Kyllä se itsestään tulee takaisin», virkahti mies osaaottaen, mutta äänessä oli hiven epävarmuutta.
»Ei se tule, kiltti herra. Kaksi vuotta sitten pääsi sen toveri samalla tavalla ulos ja paleltui yöllä kuoliaaksi. Puutarhasta löydettiin aamulla kangistuneena.»
»Vai niin. Mahtaisikohan tuokin sitten...?» arveli Sinkko kuin pahinta peläten.
»Ja tuon raukan saisi niin helposti kiinnikin, kun se ei jaksa lentää kuin lyhyen matkan kerrallaan», lohdutti vanhus häntä.
Sinkko meni puun juurelle ja katseli uteliaana ylös. Tosiaan, aivan lähellä latvaa istui viheriänkeltainen lintu katsellen avaraa maailmaa ja päästäen silloin tällöin pienen viserryksen kuin alussa varovasti laulellen vapaudelle.
»Jos sen saisi alemmaksi, niin ehkäpä puuhun kiipeämällä voisi ottaa sen käsiin», sanoi mies kuin arvioiden välimatkaa ja alkoi riisua takkiaan.
Takin ja kepin hän pani aidanselälle ja koetti kiivetä puuhun. Kun alimmat oksat olivat jokseenkin ylhäällä niin ettei niihin voinut tarttua käsin, oli alku hyvin vaivalloista. Kahden yrityksen jälkeen hän haki rakennuksen viereltä lyhyet tikapuut ja yletti niiltä oksiin kiinni. Siitä oli jo helppo punnertaa itsensä ylemmäksi ja kiivetä oksa oksalta latvaa kohti. Hiki alkoi valua pitkin poskia, mutta onneksi lintu pysyi tanakasti kiinni latvassa eikä lähtenyt seikkailemaan eteenpäin. Asia oli pieni sinänsä, mutta se alkoi käydä jo jännittäväksi, ja parhain oli vielä edessä: mitä lintu arvelisi silloin, kun hän saisi sen käteensä? — Mutta linnulla ei ollut mitään hätää eikä arvelemista, sillä oksa, joka kannatti sitä, ei jaksanut kannattaa miestä. Tämä katseli himokkaana latvaa kohti, mutta sai pysyä siinä, missä oli, ja tyytyä vain heiluttamaan puuta. Puu huojui, mies houkutteli ja vanhus alhaalla siunaili ja piipitti, ja kotvan kuluttua lähti lintu lentoon, räpytti vaivalloisesti ja tupsahti viimein pehmeään heinikkoon niitylle.
Sinkko lähti laskeutumaan jäljestä, ja nyt vielä kerran äskeisten päätösten jälkeen vilahti mielessä, että tämä ei oikeastaan olisi ollut enää hänen työtään, sillä hänhän ei uusien periaatteittensa mukaan tekisi koskaan hyvää muille kuin itselleen eikä pahaakaan muille ilman palkkaa. Mutta ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja hän unohti lintuja niin kuin ihmisiäkin jäävän vielä tuhansittain jäljelle, jos yhden pää ritisisikin armottoman kohtalon hampaissa. Hänellä oli nyt muutenkin täysi työ pitää itseään tasapainossa alimmalla oksalla, asettautua sitten istumaan sille ja hypätä loppumatka alas nurmikolle. Hän juoksi niitylle, etsi ja hiiviskeli varoen polkaisemasta linnun päälle. Mutta kun hän viimein pääsi lähelle, pyrähti taas heinikossa, lintu räpytteli hetken korsien latvain tasalla ja siirtyi kauemmaksi, välillä kadoten heinikkoon ja taas jatkaen lyhyttä lentoa. He menivät kilpaa jäljekkäin, kunnes lintu viimein kääntyi takaisin ja Sinkko samoin läähättäen ja ojissa kompastellen. Lopuksi lintu lensi äskeisen puun oksalle, mutta tällä kertaa alemmaksi, ja piipitti hätäisenä apua.
»Pankaa sen häkki avonaiselle ikkunalle ja jyviä häkkiin!» huusi hän innoissaan vanhalle rouvalle.
Sitten hän kiipesi aidalle ja aikoi tavoittaa sen päältä, mutta lintu oli silloin jo maassa, kun hän aidalla. Alas hypätessä koski nilkkaan, niin että hän noitaisi hartaasti ja huomasi hypänneensä väärälle puolelle aitaa. Siis taas yli terävän säleikön!
»Johan nyt on peijakas, etten minä saa sinua kiinni!» mutisi hän ja näki vanhuksen juuri asettelevan häkkiä ikkunaan ja piipittävän hätäisempänä kuin lintu. Vielä kerran se lensi oksalle ja Sinkko pääsi tikapuiden avulla lähelle, ja juuri kun hän oli saavuttamaisillaan kiipeilynsä ja kilpailun huipun ja tavoittamassa elävää käteensä, piipahti lintu kuin voitonriemuisena ja livahti samassa ikkunasta sisään.
»Se on jo täällä! Voi kiltti herra, se on jo täällä!» huusi rouva ja veti kiihkeänä ikkunan kiinni vangin jäljestä. »Te saitte minun lintuni kiinni!»
Sinkko laskeutui puusta, pudisteli vaatteitaan ja pyyhki märkää otsaansa:
»Huh, miten lämmin!»
Hän asettui selin tuuleen, leyhytteli ja siveli nenäliinalla kasvojaan ja antoi tuulen ja ilta-auringon kuivailla paitansa selkää. Rouva oli kai lujasti sinetöinyt jo häkkinsä, koskapa tuli portille puristelemaan ja pudistelemaan hänen kättänsä ja kiittelemään melkein kyynelet silmissä.
»Mutta kuka te olette? Ette ole aivan varmastikaan reivinkiläinen, kun en ole koskaan nähnyt», ihaili hän nuorta miestä.
Sinkko selitti oman osuutensa Reivinkiin, sai vielä moniin kysymyksiin kuin ylpeänä mainita Ellistä ja Kaisastakin, ei kuitenkaan lähtenyt sisään, vaikka pyydettiin, mutta suostui juomaan lasin simaa kuumuuteensa pitkän kilvoituksen jälkeen.
»No ottakaa sitten ainakin rouvallenne hiukan sireeneitä!»
Ja samaan aikaan, kun vanhus taitteli hänelle ison kimpun sireenin valkoisia ja sinipunervia, täyteläisiä terttuja, katseli hän aidan yli, ihaili ja kehui pienen puutarhan kauneutta. Sen jokainen kivenkolokin oli käytetty tarkoin jonkin kukkivan väriläiskän hyväksi. Ja saatuaan palkintonsa hän otti aidalta takkinsa ja keppinsä, lähti kotiansa kohti ja vihelteli, iso sireenikimppu toisessa kädessään, hikisenä, mutta kaikesta päättäen hyvin tyytyväisenä.
Kun hän nousi portaansa Emmehuolin ullakolle, oli Elli ovella vastassa ihmeissään:
»Missä sinä olet ollut? Tappelemassako? Housusi ovat takaa halki ja poskessasi on iso naarmu...»
»Voi voi isiä, kun repi pöksynsä», pahoitteli selän takana utelias Kaisa.
»Kiipesin puuhun ja...» koetti hän selittää.
»Puuhun? Aikamies!» ihmetteli Elli.
»Ajoin takaa erään kiltin tädin karannutta kanarialintua, kiipesin puuhun ja sitten...»
Hän ei muistanut sanallakaan kuvailla illan aikaisempia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja päätöksiään, mutta kertoi vieläkin innoissaan tikapuut, aidan, niityn ja taas puun. Elli hymyili hänelle hieman säälivästi kuin pienelle lapselle, mutta Kaisa oli sitä jännittyneemmin mukana kysymyksineen ja vaati heti lähtemään takaisin sen mökin luo hakemaan samaa lintua. Mutta kun hänen kertomuksensa siirtyi itse vanhaan rouvaan, kysyi jo Ellikin kiinnostuneena:
»No saitko sinä sen linnun kiinni?»
»Sain! Sain minä sen... Tuota, se lensi sitten ihan suoraan häkkiinsä. Mutta nuo housuni minä halkaisin kai siinä, kun putosin aidalta.»
»Voi ressua! Linnun takia tuollainen vahinko — mutta minä koetan paikata.»
Sinkko silmäsi tavallista totisempana, melkein vihaisena rouvaansa: 'Linnunko takia — aina se ajattelee vain tuollaisia!' — Mutta ääneen hän virkkoi:
»Se oli muuten aika herttainen ämmä. Ja riivatun kaunis puutarha! Me voisimme useinkin iltaisin kävellä sielläpäin — hittojakos täällä kaupungissa — tekin kaksi...»
»Mennään vain», suostui heti Elli. »Mutta riisuhan nyt ne housusi ja mene pesemään kasvosi. Toinen poskesi on ihan veressä. Hyvä, ettei silmäsi mennyt...»
Sinkko oli joskus ollut hyvin oikeassa sanoessaan, ettei ihminen pelkän päätöksen voimalla jaksa muuttaa sisintä olemustaan, sillä kukin ajattelee ja toimii vain siten kuin tuntee sen veressään. Sen vuoksi ei ollut ihme, jos hänen tämäniltaiset uudet maailmankatsomuksensa eivät olleet kestäneetkään tuntia kauempaa, sillä ne eivät olleet hänen omiansa, vaan muiden. Ja muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään hän oikeastaan välitti hyvin vähän eivätkä ne saaneet häntä sisäisesti järkkymään.
Ovi eteiseen oli auki. Siellä lattialla istui Kaisa leikkien ja jutellen yksinään ääneen. Ulkovinnille oli pääskyspari laittanut pesänsä ja seinän takaa kuului niiden vilkas lörpöttely toisilleen yhtä rintaa Kaisan juttelun kanssa. Elli kuului hyräilevän alhaalla pihassa, sillä hän näkyi olevan kaivon luona hakemassa raikasta vettä sireenimaljakkoonsa.
Ja lähimmäisiään ja koko maailmaa uhmaillut Aarno Sinkko alkoi riisua housujansa paikattaviksi.