[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC9MmNcKEJwvG7P-JjW-4SzBGdsQIoM2-KCs_7dtnQCQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3307,"Kultavasikka","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3307-rauanheimo-reino-kultavasikka","3307__Rauanheimo_Reino__Kultavasikka","Romaani","romaani",[],[],"fi",1935,null,62015,390511,true,[],[],[],"Romaani seuraa Sinkko-nimistä miestä, joka matkustaa junalla kohti uutta elämänvaihetta. Teos kuvaa päähenkilön odotuksia ja pyrkimyksiä matkan päätepisteessä, missä menneisyys ja uudet mahdollisuudet kohtaavat.","Reino Rauanheimon 'Kultavasikka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n3307. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KULTAVASIKKA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nPROLOGI.\n\n\nOlisi saanut loppua jo tämä iankaikkisen pitkä matka.\n\nSadepisaroiden poimulliset viivat ikkunassa himmensivät lasin, niin\nettä asemallekin näki huonosti. Mutta juuri ikkunan kohdalla heilui\nlamppu ja muutama harva ihminen kulki sen valopiirissä kiirehtien.\nVeturikin huokaili kuin matkasta hengästyneenä, hujelsi sitten\nalakuloisessa pimeässä ja lähti, vetäen jäljessään lyhyttä vaunuriviä,\nsiirtyen sivuraiteelle ja sukeltautuen aseman valojen loputtua pimeään\nmetsään.\n\nAlkoi matkan viimeinen vaihe. Vielä kokonainen tunti tätä sivuradan\nhiljaista ja väsyttävää menoa, ennen kuin oltaisiin perillä. Sitten\nalkaisi kaikilla tapahtumilla, ehkäpä koko elämälläkin uusi sarjansa.\nEikä oikeastaan olisi väliä, vaikka kaikki vanha pyyhkäistäisiin pois\nja tästä lähtien tarittaisiin uutta ja parempaa — kerta kaikkiaan\nelämisen arvoista.\n\nPianpahan tämä kaikki loppuisi ja se uusi alkaisi, hyvää vauhtia oltiin\njo menossa päätepistettä kohti. Omituista, että ihminen saa vuosikausia\nkeskittää kaikki ajatuksensa ja toivonsa johonkin asiaan aivan\nturhaan, mutta sitten jonakin hetkenä huomaakin kaiken järjestyvän\nkuin itsestään, helposti ja sattumanvaraisesti, niin että pyrkii\nnaurattamaan kaiken vaivattomuus ja luonnollisuus.\n\nIkkunan takana vilisi ohi taivasta vasten näkyvä metsän musta,\nsahalaitainen silhuetti ja kiskojen liitosten kohdalla tuntui pieni\nnykäys kuin matkamittarin merkkinä. Ylikäytävien luona kuului veturin\nkiihkeä vihellys, ja siellä, missä maantie kulki aivan radan vieressä,\nsaattoi jokin auto yritellä kilvanajoa junan kanssa, räiskytteli vettä\ntien molemmille sivuille kuin aura ja sitten jossakin tien mutkassa jäi\njälkeen eikä enää näyttäytynyt.\n\nSinkko katseli tuota kaikkea kylmän sivullisena oikeastaan ajatellen\nvain matkan loppua ja huomispäivää. Pysähtelemistä pienillä ja\nhiljaisilla asemilla hän ei kaikistellen huomannutkaan. Ja tällä\nsamalla paikalla istuen hän oli päivän mittaan nähnyt niin paljon\noutoja kasvoja, ettei uuden ihmisen tulo vaunuun jaksanut kiinnittää\nhuomiota. Ainoastaan ne kaksi, jotka viime risteyksessä olivat tulleet\nvaunuun, tuntuivat sikäli läheisemmiltä, että heillä oli kaikesta\npäättäen sama matka kuin hänelläkin ja hän ehkä useinkin saisi nähdä\nvastaisuudessa nuo samat kasvot ja muistaisi ne vielä silloinkin.\n\nAivan vastakkaisessa vaunun päässä istui nuori mies päässään\nylioppilaslakki, kädessään keltaiset käsineet ja uusi kuvalehti,\npolvien välissä pystyssä kävelykeppi, joka uhkaili kaatua, mutta jota\ntämä ei tullut nostaneeksi sivuun. Aina uutta lehteä kääntäessään hän\nyritti kuin hermostuneena suhista huuliensa välistä jonkin laulunpätkän\nja toisen jalan varpaat pyrkivät naputtamaan tahtia lattiaa vasten.\nMutta hänen syventyessään lukemaan unohtuivat vihellys ja tahti uuteen\nsivuun saakka.\n\nKeskellä vaunua, lähempänä Sinkkoa, istui nuori vaalea nainen, nojaten\nkyynärpäällään ikkunan kamanaan ja katsellen ulos yksitoikkoiseen\npimeään. Välistä hän kuin havahtui, nosti sylistään ompeluksensa ja\nryhtyi työhön, mutta laski sen pian taas ja alkoi tuijottaa ulos\nnäkemättä mitään muuta kuin yhä saman metsän. Sillä aikaa kuin Sinkko\nkatseli kauempana istuvaa nuorta miestä, katseli nainen Sinkkoa.\nHänestä tuntui kai oudolta, että tuo vieras ei kasvoista päättäen\nvoinut vielä missään tapauksessa olla kolmenkymmenenkään ikäinen, mutta\nmolemmilla ohimoilla oli tummanruskean tukan joukossa selvästi harmaata\nkuin todisteena siitä, ettei elämä ollut lellitellyt. Ja kun Sinkko\nsattui katsomaan takaisin häneen, kohosi ompelus jälleen hetkiseksi.\nNiin kului aika, ja vaunun sanatonta äänettömyyttä säesti vain pyörien\ntasainen ja unettava jyrinä.\n\nSinkko nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Ajatukset eivät\nsittenkään jaksaneet kohota tavallisista raiteistaan. — Kansanen oli\nollut kunnon toveri, kun oli kirjoittanut ja kutsunut hänet heti\nmatkalle. Ja siekailematta oli hänkin joutunut, jo seuraavana aamuna\nistui junassa ja istui yhä vieläkin vatkaten yhtä ja samaa, lakkaamatta\nyhtä ja samaa ajatusta yhtä tasaisesti kuin tuo nykäys tuli jokaisen\nkiskonliitoksen kohdalla ja oli nykinyt jo koko tämän päivän.\n\nSisään tuli junailija, naksautti reiän kuvalehteä lukevan nuoren miehen\npilettiin ja oli jo antamaisillaan sen takaisin, kun muuttikin mieltään:\n\n»Onkin niin lyhyt matka enää. Kerään nämä jo pois.»\n\nSitten hän sipaisi naisen kohdalla hattunsa lippaa, naksautti samoin ja\npusersi piletin kouraansa:\n\n»Terveisiä kotiin. Miten äiti jaksaa nykyään?»\n\nJa nuori nainen hymyili lauhkeana päätään nyökäten. Täällä näyttiin\noltavan tuttuja, ja tunnelma alkoi olla kuin kodikkaampaa muutaman\nsivullisen ihmissanan jälkeen.\n\n»Tänne ei tule enää uusia, joten kerään jo entisiltäkin pois»,\nhuomautti junailija uudestaan Sinkon kohdalla pihdeillään tervehtien.\n\n»Minä en tunne kaupunkia ollenkaan. Voisitteko neuvoa minulle jotakin\npaikkaa, johon... Se saisi olla vaatimaton ja halpa...»\n\nJunailija oli muistelevinaan ja katsoi vaaleaan naiseen:\n\n»Sillan takana on kyllä yksi lähellä asemaa. Mutta jos kävelette\nKirkkotorin varrelle, niin siellä on hiukan parempi. Lyhyt matka\nsinnekin. Jos seuraatte tämän neidin jäljessä, niin hän menee siitä ohi\nkotiinsa ja voi neuvoa. Eikö niin, Sylvi?»\n\nVastauksena oli hymytön päännyökkäys, ei tietenkään tuon tuntemattoman\nmiehen, vaan vanhan ja kiltin junailijan vuoksi. Tämä katosi ovesta\ntoiseen vaunuun ja Sinkko pyyteli anteeksi:\n\n»Kun kulkee ensikertalaisena täällä, on pakko vaivata ihmisiä.»\n\nMutta nyt nainen hymyili jo hänellekin lohduttavasti. Vaunun perällä\nistuva nuori mies sai yskänpuuskan ja tyttö kääntyi katsomaan sinne.\nYlioppilaslakki kohosi kohteliaan korkealle ja nuori mies oli\nhoukuttelematta valmis keskustelemaan:\n\n»Ihmiset voisivat luulla, että meillä on yhteisiä ja sovittuja matkoja.\nJoka kerran, kun minä tulen Helsingistä, tulette tekin, ja tietysti\npäinvastoin. Se voisi herättää jo epäilyksiä.»\n\n»Minä matkustan kaksi kertaa viikossa», selitti nainen.\n\n»Miksi niin usein? Jos minä olisin teidän sijassanne, viettäisin aikani\ntotisesti paremmin kuin matkustamalla tätä väliä.»\n\n»Siksi, että minulla on kaksi kertaa viikossa niin paljon vapaata, että\nvoin matkustaa kotiin — äitiä katsomaan. Joskus sentään vain kerran.»\n\n»Ai jassoo», tuli venyen ja epäilevästi. »Luulin teillä Helsingissä\nolevan niin paljon hauskempaa hypättävää, ettei kannata ajatella\npikkukaupungin Myllyrinnettä ja sen...»\n\nHän oli sanomaisillaan »mökkikylää», mutta sai viime hetkessä\nnielaistuksi.\n\n»Kiitän taivasta joka kerran, kun saan olla hyppäämättä ne hypyt ja\ntosiaan pääsen ajattelemaan pikkukaupungin Myllyrinnettä», innostui\nnainen. »En ole enää sillä asteella. Minusta on kerta kaikkiaan paljon\nmukavampaa näin, vaikka... Vaikka se ehkä voi sivullisista tuntua\njärjettömältä.»\n\n»Niinpä niin... Tietenkin...» piti miehen myöntää pelkästä\nkohteliaisuudesta muun sanomisen puutteessa, vaikka asia ei tuntunut\nhänen omissa aivoissaan olevankaan kovin tietenkin. Ja kun nainen\nkatseli hetkisen ulos eikä häneen, kylmenivät hänenkin kasvonsa\nyhdessä vilauksessa. Hän kai tuli noiden pehmoisten nuorennaisen\nkasvojen vastakohtana ajatelleeksi Myllyrinteellä asuvaa vanhaa naista,\nesikaupungin punaiseksi maalattua mökkiä portaiden vieressä lojuvine\npyykkikoreineen ja luutineen. Oli vaikea käsittää, että tuo nuori\nihminen saattoi uhrata kaksi viikkonsa iltaa mennäkseen kuin toteamaan,\nettei siellä mikään ollut muuttunut.\n\n»Aivan niin», virkahti mies vielä vain estääkseen keskustelua\nsammumasta, »eihän tämä matka tosin kesiäkään kuin hiukan toista\ntuntia. Mutta ajan oloon...»\n\n»Ei muutu miksikään», keskeytti toinen hymyillen. »Olisi jokseenkin\ntyperää raskaan työn jälkeen laahata itseään pitkin katuja ja hävitä\niltayöksi jonnekin ravintolapöydän taakse. Varsinkin kesällä se olisi\njärjetöntä. Toista on istua sireenipöheikössä Myllyrinteellä ja aikansa\nkuluksi puuhailla mitä hyvänsä. Ja nyt syksyn tullen saan joka kerran\nviedä kokonaiset kantamukset omia kasvattamiani kukkia kaupunkiin\n—ja hakea uusia taas, kun ne lakastuvat. Ja tällä matkalla ehtii jo\ntarpeeksi vapautua kaupungin painostavasta hengestä.»\n\n»Painostavasta? Mutta onhan uimarannat...»\n\n»En tarkoita ilmaa, vaan henkeä», oikaisi nainen. »Henkeä, sitä koko\nahdistavaa tunnelmaa, jota tapaa jokaisen tuttavan luona, jokaisen\ngrogin ääressä, joka kerran teatterista lähdettyä — yleensä joka\npaikassa, missä vain on ihmisiä. Kun jo työssä saa olla tarpeeksi\npaljon tekemisissä rahan kanssa — joka päivä soluu minunkin sormieni\nläpi kassassa useita kymmeniä tuhansia — ei maista enää ajatella\nsamaa työn ulkopuolella. Mutta se tulee vastaan kuitenkin kaikkialla.\nJos vain lähdette hakemaan sitä parempaakin hyppäämistä, niinkuin\nsanoitte, ette pääse mihinkään pakoon tuota henkeä. Ei tarvitse\nkulkea montakaan askelta, kun kuulee valituksia rahanpuutteesta,\ntyönpuutteesta tai ainakin tapahtumien puutteesta. Tunnetteko yhtään\nihmistä, joka ei odottaisi jotakin tapahtuvaksi — mitä hyvänsä, kunhan\nvain huominen päivä ei olisi samanlainen kuin tämä? Minä matkustankin\nsiis pakoon sitä hermostunutta odottelua, sillä kun ihmiset eivät\nkuitenkaan tavoita sitä uutta, käyvät he sitten toistensa kimppuun.\nMutta Myllyrinteellä on toista. Viime viikolla siellä oli vielä paljon\norvokkeja ja georgiinit kukkivat parhaillaan. Ja sitten me äidin kanssa\nkiehautetaan mielistämme kahvia...»\n\n»Minun nähdäkseni tuskin kukaan viitsii rasittaa ajatuksiaan turhalla\nhuolehtimisella. Päinvastoin hyvin harvat ovat minulle valitelleet,\nmutta sitä enemmän pitäneet hauskaa. Mutta ehkä te olette joutunut\nliikkumaan vähäväkisemmissä piireissä kuin minä», huomautti mies\nvaatimattomasti. »Noh, kyllähän minä olen kuullut siitä, että varsinkin\ntyöväki on kovin materialistista eikä ajattelekaan muuta kuin\nhyvinvointiaan. Mutta tuo teidän maalaamanne kuva on vain paha tapa, se\non turhaa totuttautumista tyytymättömyyteen itseään ja muita kohtaan.»\n\nSinkko ei voinut olla omalla puolellaan vaunua naurahtamatta ääneen ja\nsai neitoselta kuin vetoavan ja nuorelta mieheltä vihaisen katseen. Ja\nnainen hymyili säälivästi vastauksena toisen puheeseen:\n\n»Kuulkaa, herra Upinen! Nyt te paljastatte, ettette tunne tätä maailmaa\npaljonkaan. Minun kohdallani ovat merkit aivan toiset: jos minä menen\nvaikkapa johonkin tuttavaan perheeseen, niin siellä on perheen pää\nalakuloinen ja pahalla tuulella siitä, että pikku Matti on laskenut\nistuallaan mäkeä housunsa halki tai äiti on kävellyt kenkänsä pohjan\nirti. Äiti on vuorostaan pahalla tuulella sen vuoksi, kun isä noita\nmaallisia murheitaan haihduttaakseen on kotiin tullessaan poikennut\nostamaan pullon konjakkia. Ja niin minä saan koko illan kuunnella vain\nsitä, mitä tuo kaikki maksaa ja miten monta päivää on vielä seuraavaan\ntiliin. Ja minä väitän nyt: elleivät he noin tekisi, niin he olisivat\njoko raha-asioissaan jumalattomia hössöjä tai sitten niin upporikkaita,\nettei tarvitse raha-asioita ajatella.»\n\n»Teitä on kuljetettu kovin ikävässä seurassa. Teille on etsimällä\netsitty pahimmin marisevaa joukkoa ystäviksi», väitti mies.\n\n»Taikka te ette tunne ollenkaan ajan henkeä», kiisti nainen. »Luulette,\nettä ne nuoret naiset, joitten kanssa ehkä joudutte istumaan tai\ntanssimaan, eivät ole eläviä ihmisiä, vaan jonkinlaisia pieniä\nepäjumalia, joiden ympärillä täytyy pitää hauskaa. Mutta muistakaa:\nhe ovat vain tuhannen markan kuukausipalkkaisia ja kauneudestaan\nhuolimatta heidän on vielä huomennakin syötävä!»\n\n»Ja jos he alkaisivat puhua minulle rahahuolistaan, niin saisivat mennä\nkotiin.»\n\n»Aivan. Ja sen vuoksi heidän on näyteltävä huoletonta. — Ja oletteko\njoutunut koskaan puheisiin työttömien kanssa? Oletteko ollut yhdessä\nsellaisten konttoristien kanssa, jotka alituiseen ja joka hetki\npelkäävät paikkansa menetystä, oletteko seisonut kadun kulmassa\nja laskenut, kuinka monta ihmistä sadasta ohi kulkevasta on joko\ntyöttömiä, pelkää tulevansa työttömäksi taikka ei jaksa tulla toimeen\npalkallaan? Laskekaa ensin ne, niin vasta sitten tunnette ajan hengen.»\n\n»Tekin olette saanut jo saman tyytymättömyyden tartunnan. Aijai, se on\nvakavaa», koetti mies olla huolestuneen näköinen. »Milläs se nyt teistä\nparannettaisiin?»\n\n»Luulette kai, että laukkaamalla pitkin Helsingin katuja...? Ei, sitä\nei paranneta muulla kuin nousemalla junaan ja menemällä pakoon vaikkapa\nMyllyrinteelle puutarhaa kitkemään. Ja maailma ei parane paljon, vaikka\nparantaisittekin minut.»\n\nMutta toinen olisi noiden sinisten silmien vuoksi ollut valmis hiukan\nparantamaan vaikka maailmaakin, jos se ei olisi kovin rasittavaa:\n\n»Mutta entäs ne muut? Ne pahemmat kuin te?»\n\nNainen katsoi totisena häneen:\n\n»Sitä ette pysty parantamaan te enkä minä. Kääntäkää tuuli, jos voitte.\nParantakaa ajan henki viemällä ihmiset uimarantaan, jos voitte.\nTyöntäkää jokaisen eteen grogi ja pankaa posetiivi soimaan, jos\nluulette heidän sillä pääsevän ajatuksistaan.»\n\n»No millä sitten?»\n\n»Sillä, että kaikkein ensiksi ratkaisette työn ja pääoman suhteen»,\nvastasi neitonen ja katsoi pitkään.\n\nToinenkin katsoi ja pudisti päätään:\n\n»Kuulkaa, nyt minä en yhtään ymmärrä teitä. Noin sirossa päässä noin\nkummallisia ajatuksia...»\n\nHän katsoi melkein kummissaan ja vaistosi vain, että nyt oli keskustelu\nsiirtynyt johonkin niin korkealle, josta ainakaan hän ei pystyisi sitä\ntavoittamaan, vaikka tuo tyttö vielä pysyikin siinä kiinni. Viimeisten\nsanojen aikana oli Sinkko havahtunut ja avannut silmänsä, odottaen\nvielä lisää. Tuossa naisessa oli yhtä rintaa jotakin hyvin herttaista\nja herkkää, älykästä ja harkitsevaa. Kerta kaikkiaan hän oli sellainen,\njota ei tultaisi elämässä millään tavalla pettämään pois totutuilta ja\nharkituilta poluilta.\n\nTyön ja pääoman suhde? Siinähän oli se riitakapula, joka sai ihmiset\n— jokaisen ihmisen — tavalla tai toisella ärsyyntymään, puremaan\nhammasta, vetämään kissanhäntää omista mielipiteistä ja lopuksi vaikka\nsylkemään toista kasvoille, jos ei muuta keksinyt. Muutama näennäisesti\npieni sana, mutta niillä oli jo pitkät ajat ruokittu kokonaisia\nyhteiskuntapiirejä ja luokkia kuka missäkin tarkoituksessa. Noiden\nsanojen mukaan tanssivat ihmiset, niiden mukaan punnittiin syntyperät,\nuskonnot ja taivasosuudetkin. Neljä vaivaista sanaa, ja niiden vuoksi\nsaattoi hyvin vaikkapa puolisataatuhatta ihmistä tappaa toisensa ilman,\nettä se tuntuisi naurettavalta. Työn ja pääoman suhde: siinä olisi\nihmisille uskontoa ehkäpä vielä sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Riippuisi\nvain siitä, miltä kannalta kukin nuo sanat selittäisi, jotta voitaisiin\narvostella joko oikea- tai vääräoppisuus, siis joko hyväksyä tai\ntuomita lähimmäinen.\n\nSinkko naurahti ajatukselleen. Nyt hän oli mielestään tavannut oikeat\nsanat koko ajanhengelle, uskonnolle ja maailmankatsomuksille. Työn ja\npääoman suhde: noita sanojahan ihmiset pitivät uskontonaan, vaikka\nolivat palvelevinaan jonkinlaista kristinoppia. Siinä oli se posetiivi,\njoka pani jokaisen jalan polkemaan tahtia ja rallattamaan mukana, kun\nyhteiskunta ja koko ihmiskuntakin leiskui piiritanssiaan kultavasikan\nympärillä!\n\n»Reivinki!» huusi junailija ovelta ja keskeytti pahimmoilleen Sinkon\najatukset. Tämä oli tavoittavinaan kiinni jostakin, jota oli ajatellut\njo pitkät ajat, mutta nyt se taas katosi. Oltiin perillä, matka oli\nlopussa ja toiset jo nousivat kokoilemaan tavaroitaan. Hän vilkaisi\nikkunasta ulos kuin nähdäkseen koko sen pyhän maan, jonne pääsyä hän\noli kaksi vuotta odottanut valmiina vaikkapa riisumaan kenkänsä ennen\nkuin astuisi sille. Mutta hän ei sumuisten ikkunaruutujen läpi nähnyt\nmuuta kuin ohi vilahtavan katulampun, jonkin rakennuksen ja ihmisiä\nja tunsi junan hiljentävän vauhtiaan asemalle. Hän huokaisi, sillä\ntästä hetkestä lähtien, kun hän astuisi tuolle vieraalle maalle, olisi\nhänen elämänsä aivan varmasti saava uuden suunnan. Ja sitähän hän oli\nlähtenyt etsimäänkin.\n\nAarno Sinkko aikoi pyyhkäistä monta ajastaikaa pois muististaan ja\nelämästään.\n\nJuna pysähtyi. Neitonen oli jo mennyt ovelle pieni sininen matkalaukku\nkädessään ja vilkaisi sieltä saatettavaansa. Ylioppilaslakkinen nuori\nmies viivytteli parin pienen pakettinsa kanssa välttyäkseen pitkästä\nkiertomatkasta Myllyrinteen esikaupungin kautta. Sinkko kokoili omat\ntavaransa ja lähti myös.\n\n»Onko teillä mitään sitä vastaan, että tosiaankin seuraan teitä?» kysyi\nhän varmuuden vuoksi. »On niin myöhä enkä tiedä koko kaupungista edes\nilmansuuntia.»\n\n»Kyllä, tästä on vain lyhyt matka.» Ja sitten nainen huusi vaunuun\njääneelle miehelle: »Meillä on valmis keskustelukysymys, kun\nensi Viikolla satumme samaan kyytiin. Te väitätte, että maailman\nläpi päästään vain kättä huitaisten, ja minä väitän, että te\nmuutatte mieltänne heti, kun teille itsellenne tulee ensimmäinen\nvastoinkäyminen. — No niin, pohtikaa tätä nyt yksi viikko.»\n\nAsema oli melkein tyhjä. Vain muutama ihminen seisoi kaulus pystyssä ja\nodottelevana. Pitkä autojono kiilteli rakennuksen vierellä toimettomana\nja hiljaisena. Kauempaa näkyi korkea mäki ja siellä pieniä taloja, niin\nettä ylempien ikkunoista saattoi katsella toisten kattojen ylitse.\nVäsymys jo peitti Sinkon mieleen pyrkivän hartauden, kun hän lähti\nsateen kiilloittamalta ja iltaöiseltä aseman kiveykseltä hiljaiselle\nkadun asfaltille. He kulkivat molemmat vaiti ja tulivat sillalle, jonka\nkuvia Sinkko huomasi joskus nähneensä. Sillan takana he kohosivat juuri\nsille mäelle, joka oli ensimmäisenä näkynyt asemalle. Kapean kujan\nvarrella torkkuivat nuo pienet talot koivujensa keskellä ja kiveys oli\npikemmin louhikkoa kuin katua. Outotunnelmainen sola jatkui jyrkästi\nylös ja näytti päättyvän katulampun valaisemaan kapeaan aukkoon. Mäen\nlaella seisoi vanha kirkko, joka ensinäkemältä vaikutti kaikessa\nvanhuudessaan hyvin oudolta: siinä oli kattoa enemmän kuin seiniä,\nikkunat hyvin pieniä, ja valkoiseksi maalatuilla seinillä liikkuivat\naavemaisina läheisten lehmusten varjot heiluvine oksineen.\n\nHe virkkoivat jonkin turhan sanan ja vaikenivat pitkäksi aikaa. Ja\nSinkko melkein ihmetteli tuon naisen ajatuksenjuoksua, kehittynyttä\nitsenäisyyttä ja toisaalta herkkää naisellisuutta. Nytkin hän näytti\nhymyilevän kuin jotakin uneksien. Mutta itse asiassa hänellä saattoi\nolla mielessä jokin kysymys, josta joku elämäntuskaa poteva olisi\najatellut kuin kaikkein vaarallisin kapinallinen. Jospa jokainen osaisi\najatella edes lähimainkaan noin ja yhtä rauhallisena katsella maailman\ntyhmyyttä.\n\n»Te olette perillä jo», virkahti nainen ja osoitti läheistä taloa,\nojensi sitten kätensä ja kääntyi. Sinkko nousi vanhan talon puuportaita\nja soitti ovikelloa.\n\nOvi aukeni ja hänen nopeaan kysymykseensä vastasi lihava ja\ntuikeannäköinen nainen jotakin, jota hän ei ymmärtänyt. Aivan niin,\nnythän oltiin kielirintamalla, sitä hän ei ollut muistanutkaan. Hän\nkoetti uudestaan selitellä asiaa, kun nainen oli jo ehtinyt käytävän\nperälle ja siellä kääntyi katsoen kysyvästi häneen: »Noh?» — Tuo oli\nkai kehoitus, hän seurasi ja koetti kohteliaasti selitellä tyytyvänsä\nvaikkapa pieneenkin huoneeseen, kunhan vain pääsisi nopeasti lepäämään.\n»Jassoo», tuli lyhyenä vastauksena, ja hän täytti henkilökortin edes\nriisumatta käsinettään. Sitten avautui ovi, syttyi valo huoneessa,\nhän astui sinne sisään ja oli siis saanut katon päänsä päälle tässä\nuudessa maailmassa... Matkalaukun ja faneeriaskin hän pani nurkkaan\nja ison käärön, jonka peitteenä oli sininen overalli, sulloi pöydän\nalle. Sadetakin riisuttuaan hän meni ikkunan luo, mutta kun ei nähnyt\nsieltä muuta kuin vastapäisen piharakennuksen seinän, veti verhon alas.\nNainen ilmestyi ovelle uudestaan, ja hän sai selitellä ja viittoilla\nja kellon taskustaan vetäen sai toisen ymmärtämään herätyksen aamulla\nseitsemäksi. Sitten nainen hävisi, ja hän veti kelloaan ties' kuinka\nmonetta kertaa jo tänä iltana ja huokaisi mielessään:\n\n»Tukalaa tämä vain on.»\n\nMutta pääasia oli kuitenkin, että hän voisi nukkua heti, sillä aamulla\noli oltava tavallista paremmassa vireessä matkasta huolimatta. Väsyneet\nsilmät eivät enää huomanneet isojakaan rasvaläikkiä seinäpapereissa,\nsillä tapettien kukkakuviot tanssivat jo yhtenä piirinä. Mutta keskellä\nseinää oli taulu, muotokuva, ja sen alla nimikin: L.A. Hemming. Tuo\nkuva oli ainoa tuttu koko tässä kaupungissa. Niin tosiaan, ukkohan\noli elänyt täällä suurimman osan aikaansa... Ja kaupunki kai vieläkin\neli tuon edesmenneen filosofin ja ajattelijan valmiiksi pureksimilla\nhengenvitamiineilla. Ainakin ulkoasu viittasi siihen, sillä ne kapeat\nsolat, joita he olivat äsken kiivenneet mäkeä ylös asemalta, olivat kai\nnoin kapeita vain kunnioituksesta ukko Hemmingiä kohtaan. Uusi aika ei\nollut päässyt repimään kujia leveiksi, suoriksi ja valoisiksi. Mutta\njotakin surkeaa oli kuitenkin siinä, että vanhan ja suuren filosofin\nkuva oli pantu vain seinäpaperin laajan repeämän peitteeksi. Eikä koko\ntämä talokaan sisäpuolelta vastannut ollenkaan sitä kuvaa, minkä ulkoa\ntuleva luuli löytävänsä juuri Hemmingin luoman hengen ja muistojen\nkeskeltä. Sinkosta tämä näytti kovin tavalliselta alimman luokan\nmatkustajakodilta, vaikka mieli olisi tehnyt löytää jotakin aivan\nerikoista ja persoonallista. Vai oliko Hemmingin muisto näkyvissä enää\nvain ulkokuoressa?\n\nHän istahti sängyn reunalle, jossa joku tuntematon oli nukkunut hänen\nedellään ja toinen yhtä tuntematon tulisi olemaan hänen jälkeensä.\nSeinän takaa kuului puhetta, mutta hän ei enää jaksanut erottaa sanoja,\nnousi vielä kerran, väänsi oven lukkoon ja sammutti lampun. Ja hetkisen\nkuluttua alkoivat hänen aivoissaan heitellä kummallisia leikkejään\njunan tärinä, ihmisten sanat, hämärät kujat, ajatusten ruhtinaan kuva\nseinällä ja kaukaa kuuluva kovaääninen väittely. Ne keikkuivat kukin\nerikseen pinnalla vähän aikaa kuin laineilla, mutta sitten muuttuivat\nyhdeksi sekavaksi kierimiseksi ja sotkeutuivat toisiinsa ja muuttuivat\nuneksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli vaikea tietää, miten kauan hän oli nukkunut, kun hajanaiset\nunikuvat alkoivat katkoa hänen lepoaan ja muuttuivat jälleen äskeiseksi\nsekavaksi äänten sorinaksi. Pitkän aikaa hän oli vielä matkustuksen\ntunnelmassa, kunnes tajusi äänten tulevan seinän takaa viereisestä\nhuoneesta. Väliin kuului matalampaa murinaa, mutta sitten saattoi olla\npari kolme miestä yhtä aikaa äänessä, ja heidät taas keskeytti joku\nuusi innokkaampi huutaja säestäen jollakin jysäyksellä. Sinkko kääntyi\nja koetti nukkua jälleen, mutta kiivas väittely sai hänet pakostakin\nkuuntelemaan.\n\n»Mitä varten toitte tuon kommunistin tänne! Peuhaa kuin kotonaan,\nvaikka huone on minun. Kyllä niiden tavat jo tunnetaan!»\n\nTuohon jyrisevään bassoon vastasi lipevämpi ääni anteeksi pyydellen:\n\n»Enhän minä muuten, mutta kun toi isäntä sanoi, jotta täällä saataan\nkeskustella yhteiskunnan ja politiikan kysymyksistä. Ja kun toi mies\non niitä ratikaaleja ja tuntee sen puolen, mitä Lenin on kirjoittanut,\nniin...»\n\n»Hiiteen teidän Lenininne minun huoneestani!» huusi äskeinen basso.\n»Minä itse olen rintamamies ja haavoituin Heinolassa. Sitä paitsi\nminulta kaatui veli. Niin että ymmärrätte kai, jotta minä en rupea\nveljeilemään punikkien kanssa. Minua ei saada samaan karsinaan noiden\nkanssa raudoissakaan, ei! Ja pullo on minun, antakaa se tänne.»\n\nJoukkoon alkoi valitella ja voivotella uusi ääni:\n\n»Aijai, kun te olette kiihkeitä! Täytyy ajatella ja suhtautua\ntasapuolisesti. — Olinhan rintamalla minäkin ja vielä\ntalonpoikaismarssissakin, mutta pitääkö nyt iankaiken jauhaa samaa\nasiaa ja purra hammasta?»\n\n»Pitää, sanon minä!» huusi äskeinen basso ja jysäytti nyrkillä pöytään.\n»Kun kerran on aloitettu, niin jatketaan tappelua siksi, kun henkselit\nkestävät. — Sinä vain olet sellainen edistykseläinen kaikertelija ja\nlipilaari!»\n\n»Aijai, ei pidä kiihtyä», koetti toinen rauhoitella.\n\n»Katsokaa nyt eteenne, hyvät herrat, älkääkä kaatako laseja! Meitänhän\npiti keskustella kapitaalin aiheuttamasta sorrosta eikä mennä\npersoonallisuuksiin. Ja kun toi kommunisti kaatoi lasinsa, on syy\nminun, hyvät herrat, minähän hänet tänne toin.»\n\nJälleen uusi mies sotkeutui keskusteluun:\n\n»Minä tiedän, että sinä olet kokoomukselainen, ja minä tiedän senkin,\nettä tämä huone ja tuo pullo ovat sinun. Mutta minä en ole samaa mieltä\nkanssasi punaisista rintamamiehistä. Eivät he kaikki ole huonoa väkeä.\nHeistä vain täytyy kitkeä rikkaruohot pois. Kansanliike on saanut\nheistä paljon kunnollista...»\n\n»... kunnollista vaalikarjaa!»\n\n»Aijai, ei pitäisi! Ei pitäisi kiihtyä!»\n\n»Kuulkaas nyt», keskeytti äskeinen sosialisti, »emme me piittaa\nisänmaasta, kun isänmaa ei piittaa meistä. Emme me voi elää pelkällä\nevankeliumilla, jos meillä ei ole leipää. Vähäväkisiä ei pelasta\neikä heidän asiaansa aja kukaan muu kuin se laaja kansainvälinen\ndemokraattinen rintama...»\n\n»Kuka joi minun lasini?» tiukkasi matala basso.\n\n»Itse sen juuri joitte. Katsokaa nyt, hyvät herrat, tuollaisia\novat kapitalistit: imevät kaiken ja syyttävät toisia. Se on sitä\nrutivanhoillista itsekkyyttä.»\n\n»Aijai, olkaapas hiljempää», rauhoitteli eräs. »Te pidätte liian\nkovaa ääntä. Mutta sanokaapa, kuka teistä on tehnyt mitään tämän maan\nhyväksi? Kuka teistä on vaimentanut tämän maan myrskyjä yhtä paljon\nkuin keskusta? Kuka muu kuin minä oli vapauttamassa tätä maata?»\n\n»Minä! — Lisää vettä!» jyrisi vanhoillisen basso.\n\n»Ja kuka teistä kuuluu suojeluskuntaan?»\n\n»Minä. — Tuleeko sitä vettä vai ei?»\n\nSyntyi vähitellen kova rähinä, jossa jokainen puhui yht'aikaa,\nniin että Sinkko kuuli vain sanan sieltä ja toisen täältä. Hän\nalkoi jo vasten tahtoaankin virkistyä ja kohosi kyynärpäittensä\nnojaan kuuntelemaan, tulisiko naapurihuoneessa tappelu yhteiskunnan\nturvaamiseksi. Sitten sorina yht'äkkiä lakkasi ja sammui kokonaan.\nVain pari murahdusta kuului, kun huoneen oikea asukas huomautti\njollekulle: »Ei sille saa antaa. — Eikä sillekään.» Sinkko jo luuli\njoukon olevan lähtemässä ja itse pääsevänsä rauhaan sisäpolitiikalta,\nkun unipolitiikka houkutteli enemmän. Mutta ei, huoneeseen oli mennyt\nse äskeinen nainen ja astioiden kilinästä saattoi päätellä hänen\nvieneen herroille lisää vettä, jota nämä sanattomina odottelivat.\nJa nyt Sinkko arvasi saavansa vielä kuulla kaiken sen saman, jota\nsanomalehdet tulisivat kahden lähimmän vuoden aikana jauhamaan\neduskuntaselostuksissaan. Aivan oikein, nainen kuului menevän pois,\njoukko hämmenteli lusikoillaan enimmäkseen hiljaa murahdellen ja\nhartaina kuin otteluun valmistautuen. Viimein kilinä lakkasi, kuului\nvain hartaita puhalluksia, ja sitten alettiin yhteiskuntaa taas\nlaastaroida:\n\n»Minulla on puheenvuoro nyt. Te olette rähisseet jo koko illan. Mutta\nkun jutuistanne ei näytä tulevan valmista, ehdotan koko joukolle pienen\nkysymyksen. Sanokaapas nyt jokainen lyhyesti ja reilusti, millä tämän\nköyhän ja kipiän isänmaan asiat saadaan paranemaan, haavat umpeen\nja ihmiset tyytyväisiksi itseään ja muita kohtaan. Sittenhän tästä\niänikuisesta suunsoitosta päästään... Puhukaa pois, viisaat, mutta\npuhukaa yksitellen!»\n\nSinkko veti peitteen korviensa yli, koetti olla kuuntelematta ja\najattelematta ja uskotteli nukkuvansa aivan heti. Mutta kun hän\nneljännestunnin kuluttua kohotti päätään, sivusi keskustelu yhä\npula-aikaa ja jokainen kuului tarjoavan omat lääkkeensä. Yksi paransi\nsen säästäväisyydellä ja asketismilla, mutta ei voinut selittää,\nmitä pannaan pankkiin silloin, kun ei ole työtä eikä palkkaa. Toinen\ntarjosi lakia ja evankeliumia, mutta ei itse tuntenut lakia ja\ntoisten luottamus vilpittömään evankeliuminjulistukseen oli kovin\nheikko. Yksi joukosta rohkeni noin niinkuin kautta rantain ehdotella\ntasanjakoa, mutta sai koko joukon kuin muurahaispesän vilkkaaksi ja\ntaisteluvalmiiksi.\n\nJoku oli jo niin humalassa, että piti luotettavimpana elvyttämiskeinona\npakanalähetystä.\n\nSen jälkeen oli Sinkko kai torkahtanut viimeinkin, koskapa hän havahti\nsiihen, kun keskustelu oli huomaamatta siirtynyt vasta, mikä olisi\nvälttämättömintä ja tärkeintä malliyhteiskunnassa. Ensimmäisen mielestä\nse oli raha, toisen puolueet ja parlamentti, kolmannen kirkko ja papit,\nmutta unohti sanoa uskonnon, ja eräs puhui persoonallisesta vapaudesta.\nKului pitkä aika ja Sinkko odotti jonkun muistavan itse ihmisen ja\nehkäpä ihmisyydenkin, mutta niitä ei tunnuttu tarvittavan. Viimein joku\nuskalsi mainita oman puolueensa ainoana oikeana kansan palvelijana, ja\nsilloin meni vuorokeskustelu jo aivan sekaisin.\n\n»Hiljaa!» — »Aijai, älkää kiihtykö!» — »Saakelin punikki!» — »Minä lyön\nsun kulmasi lapuanväriseksi!»\n\nJokainen huusi ja kolisteli yht'aikaa. Kuului pari läjäystä ja\nastioiden kilinää.\n\n»Älkää kaatako pulloa!»\n\nJoku suojeli pulloa ja täysiä laseja, toinen voivotteli, pelkäsi ja\nsovitteli ja kolmas kiroili. Ja meteli vain kasvoi. Sinkko nousi omassa\nhuoneessaan vuoteesta ja soitti kelloa. Pitkän ajan kuluttua tuli\nse sama nainen puolipukeissaan ja unisena eikä ollut ymmärtävittään\nSinkon puhetta, ennen kuin tämä pari kertaa selvästi mainitsi poliisin.\nSilloin muija pyörähti ja ovea sulkiessaan kuiskasi hätäisenä: »Gå\nnu genast o' sova bara!» Ja silmänräpäystä myöhemmin hän kuului\nkaakattavan jotakin viereisen huoneen ovella. Siellä tuli hiljaista ja\neukko kuului lähtevän. Hetkisen kesti askelia ja supinaa, lasit juotiin\nloppuun, käytävästä kuului hiljaista sipsutusta ja ulko-ovi kumahti\npari kertaa. Jäljelle huoneeseen oli jäänyt joku, koskapa vanhoillisen\nbasso hyrisi hiljaista naurua:\n\n»Hoohhohhoo! Ja sitten tuli se ruotsalainen kansanpuolue ja kaakatti,\nhohhoh!»\n\nJa hetkisen kuluttua hän taas kehoitteli:\n\n»Ja mene sinäkin siitä kotiisi, jotta pääsen nukkumaan.» Viimeinenkin\nvieras kuului lähtevän ja jäljelle jäänyt oli yksin herra omassa\nhuoneessaan. Sinkko oli samoin, ja hän meni vielä ikkunaan ja hengitti\nraitista ilmaa saadakseen loppuyökseen kunnollisen unen. Ei satanut\nenää, mutta piha oli vielä kostea. Iso pino pakkilaatikoita oli\nsiellä punaisen ulkorakennuksen vierellä ja yksinäinen kuorma-auto\ntorkkui katoksen alla. Viereisestä huoneesta lankesi seinävierelle\nsuorakaiteenmuotoinen valo, mutta itse huoneen asukas kuului jo\nkuorsaavan. Hän oli unohtanut lampun palamaan. Päivä näkyi rupeavan jo\nkajastamaan ja tuntui kuin jollakin tavalla vetävän ison ja vaimentavan\nverhon sammuneen yhteiskuntavimman ylle. Aamulla olisi taas maassa\nrauha ja ihmisillä kohtalainen tahto.\n\nPortista näkyi pujahtavan pihaan joku yksinäinen miehen varjo ja\npysähtyvän aidanviereen. Toisella kädellään mies nojasi aitaan ja\ntoisella järjesteli pukuaan. Sateen jälkeen kuuluivat kattokourut vielä\nlirisevän viimeisiä vesiään maahan. Ja jossakin kaupungilla löi kellon\nmalminen ääni muutaman kerran ja kaiku vastasi jostakin toiselta puolen\nkaupunkia.\n\nSinkko huokaisi. Kaiken äskeisen jälkeen hän näki itsensä kuin yksin\nja orpona seisomassa koko suuren yhteiskunnan taustaa vastaan ja\nmelkein pelkäsi. Tuo kaikki oli kuin prologina tälle uudelle elämälle.\nTäällä siis piti hänen elämänsä uuden jakson alkaa! Tuoko oli siis se\nyhteiskunta, johon hän saisi jälleen oikeuden kuulua oltuaan aikansa\nsen ulkopuolella? Mutta ainakin alkutunnelma oli niin kummallinen ja\nvieras, että olo tuntui liian yksinäiseltä. Mitenkähän siihen voisi\ntottua, voittaa se ja päästä sen herraksi? Ja nyt pitäisi tässä\nkaikessa pysyä edes jollakin tavoin kiinni, niin että sormet eivät\npääsisi lipsahtamaan ja mies vajoamaan...\n\n»Anna meille edes jokapäiväinen leipämme...»\n\nSitten hän huokaisi jälleen ja sulki ikkunan. Hänellä oli vielä\njäljellä koko tämän päivän kestänyt huoli huomisesta. Ja se huomisen\naurinko nousisi jo hyvin pian tuolta kattojen yli paistamaan\nmatkailijakodin rapakkoiseen ja märkään pihaan.\n\nPikkukaupunki nukkui rauhassa kaikilta kilvoituksiltaan.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSinkko säpsähti hereille ja vain puolittain paikan tajuten kiirehti\nensimmäiseksi kellon luo kuin peläten jostakin myöhästyvänsä.\nTodettuaan, ettei ollut nukkunut liian kauan, hän alkoi tarkemmin\najatella, mihin hänen oikeastaan pitikään joutua, sitten selvitellä\ntätä vierasta paikkaa ja meni ikkunan luo kiskoen ylös verhon.\n\nUlkona oli nyt kirkasta ja päivä tulisi olemaan kaunis. Vastapäiset\npunaiset seinät alkoivat jo kuivua, mutta maa oli vielä kostea ja\nrapakkoinen. Oikealla olevasta portista näkyi pieni palanen kapeata,\nmukulakivistä katua. Aidan vieressä ja kauempana toisella tontilla oli\npuita, joiden juuri lehdistä paljastuvat haaraiset oksat kuvastuivat\ntaivasta vasten. Toisaalla oli kosteita, mustankiiltäviä tervattuja\nhuopakattoja ja puiden ja kattojen ylitse näkyi jostakin kaukaa korkea\nja kapea tehtaanpiippu. Sieltä tuli ensin ohut ja kapea savujuova,\nja Sinkon sitä kotvasen katsellessa alkoi sen haiku paksuta, taajeni\nja paisui. Ja viimein sieltä pursui ulos hiilenmusta paksu savuvyöry\nkumpuillen mahtavana ja kallistuen tuulen mukana yli kaupungin.\n\nSavua katsellessaan Sinkko tunsi toimintahalunsa kasvavan, mutta seisoi\nsiinä vielä kuin ärsyttäen itseään ja kiihottaen juuri tuota haluaan,\nvilkaisi sitten uudelleen kiireisesti ja hajamielisenä kelloaan ja\nvalmistautui lähtemään. Hän sysi tavaroitaan lähemmäksi toisiaan\nyhteen kasaan tajuten puoleksi itsekin, että hän joko tulisi hakemaan\nne tunnin kuluttua matkallaan asemalle ja takaisin kotiin tai ehkä\nvasta illalla etsittyään itselleen oman ja paremman asunnon. Mutta ei\nsittenkään! Tuossa paketissa oli sininen overalli, hän ottaisi jo nyt\nmukaansa sen kaiken varalta... Kotvasen hän seisoi ovella ja mietti\nkäärö kainalossaan, mutta viimein luopui ajatuksestaan ja heitti\noverallinsa takaisin nurkkaan matkalaukun viereen.\n\nUlkona oli kirkasta ja viileää. Autojen renkaat sirisivät omituisesti\nkiveyksellä. Hänen ohitseen ajoi maalaisten kärryjä rämistäen\nkorvat lukkoon ja helistellen talojen ikkunoita. Katu oli kapea\nkuin karjankuja ja jokaisesta ikkunasta saattoi varmasti nähdä\nkoko vastapäisen talon elämän ja askareet. Nuo rakennukset melkein\nhuvittivat pienuudellaan, ne olivat pikkupiirteisen nikarrustaidon\nnäytteitä ja niitä kai ei alunperin oltu rakennettukaan mitään\nerikoista tarkoitusta varten, vaan huvin vuoksi niin kuin joutilaina\nhetkinä vuoleskellaan tarkoituksettomia puunpalasia. Ja ihmiset\nolivat löytäneet nuo nikarrukset ja ottaneet ne paremman puutteessa\nasunnoikseen... Sitten alkoivat talot ja niiden ikkunat suureta sitä\nmukaa kuin hän laskeutui mäkeä alas ja ihmisiä oli liikkeellä enemmän.\nKulmauksen kohdalla aukeni eteen jo aivan suora ja leveämpi katu,\nmuutamien harvojen maitopuotien ja leipurinliikkeiden lisäksi ilmestyi\nsuurempia kauppoja ja pitkän poikkikadun toisessa päässä näkyi jälleen\nse äskeinen savupiippu. Tästä alkoi siis uudempi kaupunki äskeisen\nvanhan rajalta.\n\nTyöhönsä kiirehtivät ihmiset vetivät häntäkin mukaansa pitkin\npuistokatua. Hetkisen kuluttua hän seisoi lähellä sitä korkeata\nsavupiippua ja valkeata, kolmikerroksista tehdasrakennusta. Yksitellen,\nkaksittain ja isommissa ryhmissä meni väkeä tunnelimaisesta\nporttikäytävästä sisään, ja sieltä kuului tasaista kuminaa. Hän tunsi\nkadehtivansa noita ihmisiä, sillä jo kahden vuoden ajan hän oli saanut\nvain katsella muiden menoa työhön. Ja sen vuoksi kaikkien noiden\nihmisten kiire, paksu savu ja koneitten tasainen jyrinä hänestä oli\niankaikkisen turhaa lentoa rahan ja toimeentulon perässä... Sitä se oli!\n\nEi sentään, hänen omassa elämässäänhän piti tapahtua tänään muutos.\nJospa tapahtuisikin! Jos hyvin kävisi, niin hän voisi jo piankin\najatella toisin: tuo musta savu ja jyrinä eivät olleet sittenkään hien\nkiskontaa ja pelkkää rahan palvontaa, sillä noiden ihmisten kasvoilta\nei voinut lukea nääntymystä eikä toisten silmistä himoa. Kaikki olivat\nmelkeinpä hartaannäköisiä, ehkäpä he uskoivat johonkin parempaan. Ja\nparempaahan sen täytyikin olla: tuo musta savu oli uhrisavua työn\njumalalle, työn jumalan palvelemista, että se antaisi jokaiselle\nriittävän arkisen leivän ja tarpeellisen sunnuntaisen levon.\n\nOmaa itseään ajatellessaan ja noita vieraita ihmisiä katsellessaan\nhän melkein liikuttui tuon työnjumalakäsitteensä edessä. Hänen oli\nvain itsensä vapauduttava vanhasta painajaisestaan ja tästä hetkestä\nlähtien ruvettava ajattelemaan toisin. Ellei hän niin tekisi, olisi hän\njo vajoamassa, saisi tunnustaa voimattomuutensa ja sitten tyytyä vain\nsattumanvaraiseen elämäänsä, jossa ei tulisi olemaan mitään hyppäyksiä\narkisen yläpuolelle.\n\nHän kääntyi ja lähti jälleen katua alaspäin. Tuossa oli lääkärin\noven ripaan pantu paikkakunnan pieni sanomalehti. Ja tuolla parturin\novenraossa oli toinen samanlainen. — Joku talonmies lakaisi\njalkakäytävältä sateen liimaamia paperinpalasia ja talon kulmaan\nkiinnitettyyn isoon laatikkoon vaihdettiin parhaillaan uuden elokuvan\nreklaameja. Uuden ohjelman amerikkalaiset standardikasvot jäivät\nodottamaan iltaa ja täyttä salia. — Aamujunalla oli tullut maalaisia\nkaupunkiin ja osa heistä meni puiston penkeille odottelemaan liikkeiden\navautumista. Satamaan tuntui huutavan jokin laiva, ja kun katsoi katua\nalas joelle, näkyi siellä kuin kadun ylitse vilahtavan mustan hinaajan\nrunko sahalle päin.\n\nAika tuntui pitkältä ja Sinkko sai kävellä monet kerrat saman kadun\npäästä päähän, istahtaa puistossa ja kiertää pari kertaa torin\nympäri, ennen kuin liikkeiden ovia alettiin aukoa. Mutta ettei hän\nnäyttäisi hätäiseltä, koetti hän vielä kärsiä hetkisen ja viivytellä.\nJa viimein, kun hän arvioi jo tarpeeksi aikaa kuluneen, kohotti hän\nhattuaan korokkeella seisovalle nuorelle konstaapelille ja kysyi\nosoitetta. Jämeräleukaisen poliisin valkoinen käsine viittasi:\nensin tästä alas, sitten kääntykää toisessa kulmauksessa vasempaan,\nniin löydätte varmasti... Sinkko käveli ohi pankin kolmikerroksisen\nkivitalon, ohi kirjakaupan ja autopirssin. Sitten hän kulmassa kääntyi\nja tunsi sydämensä vilkastuvan tahdissaan. Aivan oikein: tuolla oli\nvalkoinen kaksikerroksinen talo leveine ikkunoineen. Alaosa oli kiveä\nja yläkerros puuta. Ja koko talon pituudelta oli molempien kerrosten\nikkunain väliin maalattu korkein, ruskein kirjaimin 'Sektor'.\n\nSiinä se siis oli!\n\nHänen piti kulkea pari kertaa talon ohi edestakaisin ja katsella\nsitä. Alakerran suuret ja leveät näyteikkunat olivat täynnä tavaraa:\näärimmäisenä vasemmalla oli ensin hankmo, lapioita ja kuokkia. Siinä\noli siis rautaosasto. Ja niinhän näkyi oven päällä seisovankin.\nToisessa saman osaston ikkunassa oli vasaroita, hohtimia, sahoja ja\nnauloja, kolmannessa palosankoja, patoja ja puhdistuspulvereita.\nKeskellä oli kai kangasosasto, koskapa ikkunassa oli pari nukkea uusine\npäällystakkeineen ja niiden keskellä naisten syyskankaita. Ja oikealla\nruokatavaraosaston parissa leveässä ikkunassa oli kahvipusseja,\npikapuuropaketteja, iso vadillinen makeanpunaisia tomaatteja,\nkokonainen juustotahko ja pyöreä siankoipi.\n\nPorttiaukon kohdalla hän silmäsi pihaan ja näki siellä puomissa kiinni\njoukon maalaisten hevosia. Ihmisiä kulki edestakaisin paketteja ja\nsäkkejä kanniskellen tai kuormien ääressä seisoskellen. Asiapoika\najoi polkupyörällä kaupungille päin laatikko kukkurallaan tavaraa,\nja heti sen jälkeen surisi kadulle myöskin kuorma-auto. Ja ennenkuin\nSinkko työntyi tuon vilkkaan hyörinän keskelle, vilkaisi hän myöskin\nyläkerran ikkunoihin, näki niissäkin jokaisessa kultakirjaimin liikkeen\nnimen ja arvasi koko tuon yläkerran konttoriksi. Parhaillaan näkyi\nsiellä muutaman ikkunan luona tumma nainen vetävän verhoa eteen kai\nliian kirkkaan auringon paisteen suojaksi ja hetkisen silmäävän Sinkon\ntuijotusta juuri samaan ikkunaan.\n\nTultuaan jälleen rautaosaston kohdalle Sinkko kääntyikin äkkiä\nportaille, pyyhkäisi ajatuksissaan pari kertaa puhtaita kengänpohjiaan\nrautasäleikköön ja astui sisään. Tahallaan hän jäi taka-alalle kuin\nehtiäkseen paremmin tutustua tilanteeseen. Muutama maalainen seisoi\npöydän tällä puolen kiireettä keskustellen ja myyjät nojailivat pöytään\nyhtä rauhallisina. Mutta Sinkon kohdalle ilmestyi nuori mies ja niin\nhänen oli pakko kysyä Kansasta.\n\n»Kansanen on tuolla varaston puolella. Jos menette tästä ovesta, sitten\npihan poikki ja tiedustelette jonkin varaston ovelta, niin...»\n\nMutta Sinkko ei ollut vielä niin kotiutunut, että olisi lähtenyt. Sen\nkai huomasi neuvojakin, koskapa virkahti ohi kulkevalle poikaselle:\n\n»Saata tämä herra Kansasen luo varastoon.»\n\nSinkko lähti. Käytävästä mentiin alas portaita pihalle, ohi\nkeskustelevien isäntien ja täysinäisten kuormien. Pari miestä pyöritti\nsementtitynnyriä kärryjä kohti, tuolla meni iso lehmänvuota ja tuolla\nnippu ammuttuja lintuja varastoon. Poika neuvoi ja osoitti avonaista\novea. Sieltä kuului puhetta ja kaiken yllä Kansasen vanha tuttu\nääni. Hän ei mennyt heti luo, ehkä osittain tahtoen viivyttää ikävää\nuutista, ehkä osittain odotellen tapaavansa tuttavansa kahdenkesken ja\nrauhassa. Silloin alkoi Kansanen lähestyä ovea, hänen hahmonsa ilmestyi\nkynnykselle ja samassa kuului riemastunut ääni:\n\n»Terve! Täsmällinen mies!»\n\n»Niin, minä tulin nyt, kun kirjeessäsi hiukan lupailit...» Ja sitten\nhän jostakin syystä valehteli lisää: »Oli asioita muutenkin tännepäin,\nniin poikkesin katsomaan.»\n\nSinkkoa harmitti, että tuli turhaan verukehtineeksi, sillä tiesihän\nKansanen tarpeeksi hyvin, mitä varten ja millä asialla hän seisoi tässä\nvaraston ovenpielessä.\n\n»Poikkesit katsomaan...? Älä valehtele! Niinhän sovittiinkin.»\nJa sitten Kansanen huusi varastoon sisälle: »Ottakaas, Kario, se\niso pohjanahka ja viekää sisään. Ja Kinnerjoen kaupalle laatikko\ntulitikkuja ja toinen saippuaa. Varastoliput ovat siinä seinällä. Minä\nmenen konttoriin. Kun Himanen joutuu auton kanssa, niin käskekää minun\npuheilleni!»\n\nSitten hän kääntyi Sinkkoon päin hymyillen:\n\n»Tämmöistä tämä sitten on...! Miltäs talo näyttää?»\n\nSinkko ei tietenkään voinut sanoa, kun ei ollut nähnyt mitään. Ja\nKansanen itse jatkoikin kiireesti:\n\n»No niin, mennäänpä sitten sisään.»\n\nSinkko tunsi taas sydämensä tahdin vilkastuvan. Hän arvasi, että parin\nminuutin kuluessa tapahtuisi jotakin hyvin ratkaisevaa hänen kohdallaan\n— tapahtuisi parin vuoden pitkän toimettomuuden ja yksitoikkoisuuden\njälkeen. He menivät jälleen pihan yli ja käytävästä poikkesivat\njonkinlaiseen tupakkahuoneeseen, jossa oli penkit seinämillä, keskellä\nlattiaa iso pöytä ja sen ympärillä muutama tuoli. Kansanen katosi ja\nSinkko katseli seinillä olevia ryhmäkuvia, joissa oli kai liikkeen\nhenkilökuntaa eri aikoina. Huoneen läpi kulki se sama nainen, jonka\nhän oli äsken nähnyt yläkerran ikkunassa. Sitten ilmestyi viimein\nKansanenkin huokaisten itsekseen: »Hän ei ollut siellä.» Sinkko ei\nkysynyt, kuka ei ollut missä, vaan kertoili joitakin kotipuolen\nkuulumisia, nehän olivat yhteisiä niin Kansaselle kuin hänellekin.\nSitten taas Kansanen hävisi ja viipyi poissa yhtä kauan kuin\nedelliselläkin kerralla. Häntä ei häirinnyt odotellessa nyt mikään muu\nkuin äkkiä käytävästä kuuluva viheltely ja sitten jysähti ovi, niin\nettä ikkunat helisivät, ja huoneeseen ilmestyi se sama nuori mies,\njonka Sinkko oli nähnyt keltaiset hansikkaat käsissä eilen illalla\njunassa. Mies huomasi hänet ja kysäistä töksäytti kuin tilille vaatien:\n»Noh?» Ja kun Sinkko ei osannut siihen vastata mitään, kysyi hän\nuudestaan kiireisenä: »Kenelle teillä on asiaa?»\n\n»Minä odotan Kansasta.»\n\n»Mitä asiaa teillä on Kansaselle?»\n\nSinkko oli vastaamaisillaan jotakin siihen suuntaan, että »puhun sen\nsitten hänelle itselleen», mutta kun ei tiennyt, minkä asteen mies\nhänen edessään oli, ei virkkanut mitään, ja silloin oli utelijakin jo\nkadonnut oman kiireensä voimalla. Kotvasen kuluttua ilmestyi toisesta\novesta tanakka, vaalea herra ja hänen kantapäillään Kansanen. Herra\nkatseli ovelta Sinkkoa ja virkahti vain lyhyen »jahah». Mutta sitten\nhän kääntyi Kansaseen päin ja sanoi tälle:\n\n»Minusta on kyllä turha hakea miehiä muualta, kun täältäkin saa niin\npaljon kuin tarvitsee. Mutta kun te niin vakaasti tahdotte, niin olkoon\nmenneeksi. Itsepähän vastaatte.»\n\nJa sitten Sinkkoon päin kääntyen:\n\n»Kun tulin Kansaselle luvanneeksi, niin tulkaa sitten. Hän näyttää\nteille työn — ja palkan saatte kuulla häneltä.»\n\nMies oli kääntymässä ja lähtemässä, kun Sinkko tavoitti taskuaan ja\nveti sieltä tukun papereita:\n\n»Minulla on kyllä todistukset mukanani, jos...»\n\n»Niillä ei ole mitään merkitystä — vaan työllä.» Sitten hän tulikin\nSinkon eteen. »Katsotaan nyt kuitenkin, kun kerran ovat. Jahah,\npapintodistus: syntynyt nolla viisi, vaimo Elli syntynyt nolla\nkahdeksan, lapsi Kaisa syntynyt kolmekymmentä... Kuusi luokkaa\nNummenpään yhteiskoulua... Palvellut lähetysosastollamme kahdeksan\nkuukautta ja eroaa liikkeemme lopettamisen vuoksi... Ollut liikkeemme\nedustajana puoli vuotta omaten... Konekiväärikomppaniassa ja ylennetty\nkersantiksi... Toiminut Ylimäen Petäilän kansakoulun sijaisopettajana\nyhden lukukauden... On ollut konttorissamme kolme vuotta suorittaen\nkaikkia... Palvellut Varhian suojeluskunnan joukkueenjohtajana...\nKäynyt piirimme kaksiviikkoiset kranaatinheittäjäkurssit... Ollut\nviisi kuukautta lehtemme aputoimittajana ja samalla ilmoitushankkijana\nja nyt lehden lakatessa... Vakinaisen myyjän sairastaessa palvellut\nkangasosastollamme...»\n\nPari paperia jäi vielä katsomatta, kun hän ojensi koko pinkan Sinkolle\ntakaisin hymyillen nyt jo lämmittävästi:\n\n»Kyllähän minä tämän uskon. Tuollaista se on nykyään. Ja täältä saatte\nsitten kokoelmaanne yhden tuollaisen lisää...»\n\nHän meni ja Sinkolle jäi jäljelle jonkinlainen hyvän olontunne tuon\nrauhallisen ja asiallisen miehen vuoksi. Hän kysyi nyt Kansaselta ja\ntämä vastasi lyhyesti:\n\n»Koivumaa, Sektorin toimitusjohtaja.»\n\nKynnyksen yli oli siis menty. Sinkko kuunteli vain puolella korvalla\nKansasen selityksiä, että tämä oli kahvihuone, jossa päivällä\nyksitellen juotiin kahvia, ettei koko talo tyhjenisi yhdellä kertaa,\nja tupakantuskaiset pistäytyivät täällä pahimman kiireen lomassa\nvirkistämässä itseään pienellä henkihaiulla. Sinkko ei kuunnellut eikä\nvälittänyt kuunnellakaan, sillä hänestä alkoi tämä päivä olla juhlaa,\njota hän ei osaisi uskoakaan. Ensin takana tuollainen kasa paikkoja\nja tuollainen nippu papereita kuin hänen povitaskussaan. Ja jokaisen\npaikan käy tietysti niin kuin tällaisena aikana voi käydä: joko koko\nliike lopettaa toimintansa tai ainakin vähentää henkilökuntaansa, niin\nettä nuorimmat saavat kävellä, taikka sitten täytyy joku sukulainen\nsaada sijoitetuksi väliaikaisesti mihin toimeen hyvänsä ja joku\nentisistä saa kävellä, taikka liike saa uuden omistajan ja tämä panee\noman henkilökuntansa tilalle antaessaan vanhan kävellä. Ja sitten\nkaiken tämän päälle tulee kahden vuoden työttömyys niin kuin Sinkolla.\nOnneksi heillä oli Ellin kanssa sentään jokin turva Ellin kotona\nmaalaistalossa, siellä oli työtä ja asunto, mutta mieltä kuitenkin\npainoi loisen elämä. Sellaisessa puristuksessa jo henkisestikin sammuu\neikä itsekään jaksa uskoa mitään parempaa olevan tulossa. Viimeisellä\ntoivonkipinällä pitää odottaa jotakin kaikilta uusilta käänteiltä ja\ntapahtumilta, mutta useimmiten turhaan. Sitten tulee sellainen tunne\nkuin olisi kokonaan kodin ja yhteiskunnankin ulkopuolella, alkaa tuntua\nsiltä kuin olisi menettänyt kansalaisluottamuksensa. Ja seuraava\naste on, että rupeaa häpeämään jo oman perheensäkin edessä eikä\nuskalla katsoa omaa vaimoaan ja lastaan rehellisesti silmiin ja alkaa\nvähitellen karttaa heitäkin sen vuoksi.\n\nSitten tulee vanha hyvä toveri avuksi ja käskee saapua heti! Vaikka\nuskoa ei enää riitäkään kaiken parantumiseen ennalleen, herää kuitenkin\npienoinen toivo, merkki siitä, että elämä ja halu kytevät sentään\nvielä. Matka alkaa heti niiltä seisovilta jaloilta, sillä on totisesti\nkiire yrittää, kenellä vielä on oikeutta työntekoon ja keneltä se\notetaan lopullisesti pois. Ja kun usko on ollut jo sammumassa,\ntulee pieni paikka aluksi tietysti kuukauden koeajalla, palkka on\nyhdeksänsataa markkaa kuussa ja parhaassa tapauksessa myöhemmin\nkokonainen tuhat! Sehän nyt ei ollut tarkoitettukaan rikastumista\nvarten eikä hän sitä edes toivonutkaan. Päinvastoin hän huomenna\nhakisi kaikkein huokeimman asunnon, mitä tässä kaupungissa olisi, ja\nsöisi halvimmassa kuppilassa. Ja ennen huomista hän jo kirjoittaisi\nkotiin Ellille uutisensa, että laahusteleva elämä oli sittenkin\nsaanut potkun takapuoleensa ja paransi vauhtiaan! Ja sitten, jos hän\nkuukauden kuluttua saisi tosiaan pitää tämän paikan omanaan ja vielä\nsaisi sen luvatun sadan markan lisäyksen, säästäisi kuin juutalainen\nropojaan ja kassan kasvettua kutsuisi Ellin jo pikku Kaisan tänne ja\nsaisi taas asua omassa kodissaan — he kaikki kolme. Ja sitten olisi\nensimmäisiä tehtäviä pyyhkäistä mielestä kaikki viime vuosien ikävät\nmuistot ja unettomat yöt hermostuneine valvomisineen, kävele uusineen\nja hyödyttömine aprikoimisineen ja koettaa peittää ne piiloon. Siihen\nkun pääsisi, niin... Voi sinä kunnon Kansanen!\n\nMutta Kansanen oli mennyt ja Sinkko huomasi mietiskelevänsä yksin ja\nkävelevänsä oudossa hyvänolontunteessa edestakaisin Sektorin pienen\nkahvihuoneen lattialla. Nyt ei mieltä painanut enää sellainen pieni\nlauseenpätkä kuin äskeinen: »Ja täältä saatte sitten kokoelmaanne\nyhden tuollaisen todistuksen lisää.» — Totisesti, tässähän tunsi pian\nelävänsä, tässä tunsi saavansa ihmisoikeutensa takaisin, vaikkapa työ\nei kestäisi kuin yhden vaivaisen päivän! Sen ajan olisi edes hyvä olla.\n\nKansanen tuli taas:\n\n»Nyt lähdettiin sitten!»\n\nHän mietti hetkisen, mistä päin alkaisi Sinkkoa ensiksi tutustuttaa\nSektoriin ja sen henkilökuntaan. Konttoriin olisi tietysti mentävä\nensin, mutta kun Sinkko joutuisi kuitenkin vain hyvin vähän tekemisiin\nkonttorin kanssa, niin siellä ehtisi aina käydä. Niinpä he lähtivätkin\nulos varastoon, sillä sieltähän piti alkaa. Ja sitä mukaa kuin Kansanen\nselitteli, tuli vähän päästä keskeyttämään joku myyjä, varastomies tai\njuoksupoika taikka maalaisisäntä tinkimään hintoja hänen kanssaan, kun\nei saanut myyjää taipumaan. Ja selitellessään muisti Kansanen silloin\ntällöin kaiken lomassa kysäistä kotiseudun tapahtumia tai henkilöitä,\njatkaen sitten taas hajamielisenä omaa juttuaan.\n\nPitkässä, siistissä varastorakennuksessa oli kolme isoa, kaksipuolista,\nvalkoista ovea ja niiden päällä numerot. Ensimmäisessä oli\nyksinomaan ruokatavaraa ryynisäkeistä ja juustotahkoista sinappi-\nja pippuripurkkeihin asti, kukin laji omalla puolellaan varastoa ja\nomalla hyllyllään ja hyllyn osalla. Pitkä, tumma, kiiluvasilmäinen\nmies hymyili Sinkolle ja puristi lujasti kättä. Hän oli Honkanen ja\npuheesta päättäen tuntui varsin kehittyneeltä mieheltä. Vähän väliä hän\npyyhkäisi tomua overalliltaan ja sipaisi suoraksi pitkää ja kiharaista\ntukkaansa, joka mustana kasana pyrki valumaan päälaelta otsalle ja\nkasvoille. Toinen varasto oli tyhjä, sen hoitaja oli kuollut pari\nviikkoa sitten, ja Honkanen, joka oli tilapäisesti yritellyt pitää sitä\nkunnossa ja järjestyksessä, oli saanut sen jo kohtalaisen sekaisin.\n\nTuo oli siis Sinkon tuleva työmaa. Hänelle tulisivat kuulumaan kaikki\nne sekalaistavarat, etupäässä pienempiä tavaroita, jotka eivät\nkuuluneet ruokatavara- eivätkä rautaosastolle. Sekaisinpa todella\nolikin! Vaatepakat eivät olleet enää omalla puolellaan, vaan niitä\nkuljeskeli puoliavoimina ja pölyttyneinä saippualaatikoiden päällä ja\nkynttiläpaketteja oli purettu isoista laatikoistaan ja jätetty keskelle\nkäytävää. Joka puolella oli pölyä ja käytävillä sai harppia yli tyhjien\ntai puolityhjien pakkilaatikoiden. Onneksi oli Sinkko jo sotaväessä\nsaanut sellaisen koulun, että pystyisi päivässä tai parissa saamaan\nsiedettävään siivoon tämän omiin nimiinsä kuuluvan laajan ja hyllyillä\ntäytetyn valtakuntansa, jonka oven päällä oli iso kahdennumero.\nKansanen selitteli hänen tulevia töitään, miten hänen täytyy kuljettaa\ntavarat eri osastoille sitä mukaa kuin ne sieltä loppuvat, miten lattia\nei saa olla roskainen ja kamaa täynnä niin kuin huvimatkailijoiden\njälkeinen metsä miten varastoliput piti pitää järjestyksessä tuossa\nseinällä ja tarpeen vaatiessa oli osattava näyttää silmänräpäyksessä,\nminne oli tavaraa viety ja miten paljon. Ja ovenpielessä oli nippu\nvarastolippuja ja kynä, joten Kansanen saattoi ohi kulkiessaan merkitä\nniihin lähetysmääräyksensä, ja varastonhoitajaa varten pieni musta\ntaulu ja liitu kuin koulupojalla, jotta hän saisi nopeasti ratkaista\npienet yhteenlaskutehtävänsä ja siirtää numerot lipuille. Tuo kaikki\noli yksinkertaista ja selvää, ja Sinkko tunsi käyneensä turhaan\nkuusi vuotta koulua tuota varten. Mutta pääasia oli, että hän pitkän\ntoimettomuutensa jälkeen pääsisi nyt pian raivaamaan täällä sellaiseen\nkuntoon, että kaikkea saattaisi katsella, sillä oli hyvin luultavaa,\nettä toimitusjohtajalla tulisi hyvin pian olemaan asiaa varastoille,\nkun kerran sinne oli ilmestynyt uusi mies.\n\nKolmannessa varastossa oli hoitajana Kario, kumara, leveäharteinen\nja huojuvakäyntinen mies, ja hänen alaansa kuului kaikki rautatavara\nja sen sellaiset niittokoneista ja separaattoreista nahkoihin ja\nvesijohtoputkiin asti. Liha- ja kahvimyllyt, naulalaatikot ja\nnuorakimput täyttivät koko ison makasiinin, ja itse hoitaja murahteli\njotakin ynseänä, kun Kansanen kertoi tämän uuden miehen tulleen nyt\nseinän taakse.\n\n»Mikäs siinä, tulkoon pois vain, kunhan ei ketään entisiä lähetetä sen\nvuoksi maantielle», vastasi hän jurosti ja meni.\n\nJa Kansanen lopetti oman oppituntinsa myöskin:\n\n»Tässä tämä kaikki nyt on. Niin että ala vain hosua, jotta saat\nlämpimäsi...»\n\nMutta heidän piti vielä pistäytyä myöskin liikkeessä sisällä, että\nSinkko tietäisi paikat ja ihmiset sielläkin. Ja sitä mukaa kuin\nosastoilla oli tyhjää, he kulkivat pöytien takana, ja aina uusia\nkasvoja ilmestyi näkyviin. Vastaan sattui tulemaan taas se eilinen\nvaunutoverikin ja Sinkko kumarsi. Mutta nuori mies tiukkasi Kansaselta:\n\n»Miten ihmeessä tänne on otettu uusia ihmisiä, vaikka minä olen\nnimenomaan sanonut, ettei...»\n\n»Menkää kysymään toimitusjohtajalta, kuinka hän on sen uskaltanut\ntehdä», suuttui Kansanen ja karahti tulipunaiseksi.\n\nMies katosi ja Sinkko uskalsi varovaisena kuiskata:\n\n»Kuka tuo oli? Näin sen jo eilen junassa.»\n\n»Sitä sanotaan täällä meillä konttoripäälliköksi. Mutta hän on vain\nyhtiön johtokunnan puheenjohtajan veljenpoika. Ymmärrätkö...?»\n\nSe muutti asian ja Sinkko rauhoittui. Kun tieto uuden ihmisen tulosta\nSektorin seinien sisälle näytti kulkeneen osastolta toiselle jo heidän\nedellään, tulivat jotkut harvat oma-aloitteisesti tervehtimään ja\nhymyillen toivottamaan tervetulleeksi, mutta suurin osa katseli jurosti\nja jotkut melkeinpä vihaisesti. Kassassa pureskeli keski-ikäinen,\nlihavahko rouva näkkileipää ja jossakin pöydän takana kuului joku\nkuiskaavan toiselle myyjälle:\n\n»Siinä on nyt yksi tulokas. Kukahan meistä joutuu lähtemään?»\n\nSinkko arvasi noiden vihamielisten katseiden syyn. Häntä pidettiin\njonkun toisen paikan syöjänä ja jo ensi hetkestä hänellä oli täällä\nvihamiehiä. Rautaosastolla oli yksi ainoa kohtelias mies, joka\nkumarteli, toivotteli viihtymistä ja savonmurteella ylisteli Sektorin\nhyviäpuolia ja kaupungin kauneutta. Hänen nimensä oli Mieskonen ja\nhänellä oli kai hyvät paperit tässä talossa, koskapa ei näyttänyt\npelkäävän Sinkkoa. Kangasosastolla, jonka kanssa Sinkko tulisi hyvin\npaljon tekemisiin oli turhamaisen näköinen ja hyvin kohtelias herra\nHeinsalmi nuhteettomine pukuineen ja jakauksineen. Mutta solakka ja\nnuori neiti Virkkonen kääntyi poispäin ja näytti olevan kiitollinen,\nkun ostaja ilmestyi sisään ja hän välttyi puristamasta Sinkon kättä.\nSiis taas vihamies... Ruokatavaraosastolla oli niin paljon ostajia,\netteivät he menneet sinne häiritsemään työajalla.\n\nPortailla oli punainen matto, jota myöten he kulkivat ylös toisen\nkerroksen konttoriin. Siellä sirisivät kirjoituskoneet vilkkaina ja\nlaskukone kurahteli numerosarjojaan ikkunan alla. Pitkän pöydän päästä\nnousi hymyillen pystyyn se nainen, jonka Sinkko oli nähnyt tunti sitten\nikkunassa. Hänen nimensä oli Selja, neiti Selja, ja hän ei ainakaan\nnäytellyt:\n\n»Toivottavasti tulette viihtymään Sektorissa. Meillä on kyllä täällä\nkeskenämme hyvin hauskaa.»\n\nJos Sinkko ei olisi äsken alhaalla nähnyt vihamielisiä silmäyksiä\neikä kuullut kuiskailtavan selkänsä takana, olisi hän tuon katseen\nedessä melkein uskonut vakuutukset todeksi. Mutta nyt hän myönsi vain\nvarovaisesti:\n\n»Ensimmäinen ehto on, että viihtyy työssään. Muuten ei viihdy missään.»\n\nKonttoripäällikkö naputteli kynänsä päällä pöytään ja sitä heidän ei\ntarvinnut enää keskeyttää esittelyillä. Pari nuorta neitosta istui\nkoneiden takana ja ojensi kätensä, jatkaen sitten työtään. Vielä ovella\nmuutama kohtelias sana puolin ja toisin, kumarrus, ja sitten mentiin\nalas.\n\nSinkko joutui katselemaan ja miettimään työmaataan, miten ja\nmistä aloittaisi. Kaikki raskas tavara oli ensin saatava alhaalla\njärjestykseen ja sitten hoidettava pieni rihkama ylähyllyille. Kansanen\nesitti, että hän lähtisi ensin hakemaan itselleen asuntoa, mutta\nhän jätti sen huomispäivän huoleksi ja piti tätä siunattua alkua\ntärkeämpänä. Aamiaiseen mennessä hän sai itsensä läpimäräksi, mutta\noli tyytyväinen, kun ei kukaan häirinnyt hänen omia suunnitelmiaan ja\nympyröitään. Hän purki kaiken vanhan ja rakensi uuden järjestyksen\nsen mukaan, miten painavaa tavara oli ja miten usein sitä suunnilleen\ntarvittaisiin. Ja vasta aamiaistunnin jälkeen ilmestyi kynnykselle\nkiiluvasilmäinen Honkanen, katseli ensin tovin hiljaisena ja alkoi\nnyhtää keskustelua alulle sitä mukaa kuin Sinkko ehti vastailemaan.\nVälillä Honkanen kävi kai kohentelemassa omia pippuripurkkejaan,\nmutta ilmestyi pian uudelleen ovelle kiertäen viimein vastahakoisen\nkeskustelun oudoille aloille:\n\n»Vieras ei taida uskoa elämän ja maailmanlopun järjestykseen siinä\nmuodossa kuin väärentämätön raamatun selitys osoittaa?»\n\nSinkko katsoi kysyvästi eikä ymmärtänyt mitään:\n\n»Minulla ei ole nyt aikaa uskoa muuhun kuin tämän varaston\njärjestykseen. Se riittää minulle toistaiseksi.»\n\n»Mutta myönnättehän kai sen, että raamattua pitää tulkita oikein ja\ntotuudenmukaisesti niin kuin uusi tutkimus pyrkii sitä selittämään.\nEnnen on ihmisiä johdettu harhaan eikä ole osattu selittää kaikkia\nkuvaannollisia paikkoja. Väärän selityksen vuoksi ovat ihmiset\neläneetkin väärin. Kai te myönnätte, että ikuisuutta ajatellen tulee\npyrkiä totuuteen?»\n\n»Tietysti myönnän», vastasi Sinkko epäröimättä.\n\n»Se on oikein se», ilahtui Honkanen ja mustat silmät välähtivät\nvoitonriemuisena. »Minä jo heti aluksi katselin teitä sivistyneenä\nja viisaana miehenä. Ja on hyvä, että saan teistä sopivan\nkeskustelutoverin ikuisuuskysymyksestä. Siitä aiheesta kyliä riittää\nkeskustella.»\n\n»Riittää, riittääpä toki, kunhan vain on aikaa», myönteli Sinkko\nleppoisana.\n\nHän arvasi, että uskonto tai jokin lahkokunta oli pyöräyttänyt Honkasen\npäätä liian kiivaasti ja että oli turha ruveta täällä perustelemaan\nuusia lahkokuntia keskellä työaikaa, aivan kuin jo yhden miehen saarnat\neivät riittäisi. Honkanen oli hävinnyt ovelta tyytyväisenä, kun oli\nsaanut keskustelutoverin, ja Sinkko oli taas tyytyväinen siihen, että\nHonkanen oli hävinnyt.\n\nMutta sitten rupesi uteliaisuus vaivaamaan juroa Kariota ja hän\nkurkkailtuaan ensin ohi kulkiessaan Sinkon varastoon uskaltautui\nviimein kynnykselle ja tokaisi sieltä harvakseen työasioita, kierrellen\nkoko Sektorin ja lopulta koko kaupungin kuulumisiin. Kun Sinkko varasi\nitselleen pienen lepo- ja tupakkatunnin, kuunteli hän Karion hitaita\nolettamuksia, mutta ei välittänyt itse ruveta tilintekoon itsestään,\nvaikka Kario näkyi sitä koko ajan odottelevan. Tämä myönteli uudestaan,\nettä oli hyvä, kun tuli uutta väkeä taloon, jotta entisten työ siten\nhelpottuisi. Mutta olisi paha, jos joku entinen joutuisi Sinkon takia\nlähtemään litviikki kourassa kotiinsa. Ja viimein Kario jo kysäisi, kun\nei odottelemalla saanut vastausta hiljaiseen uteliaisuuteensa:\n\n»Sitähän minä vain ajattelin, että kai Sinkko sitten liittyy tähän\nmeidän yhdistykseen?»\n\n»Mihin semmoiseen?»\n\n»Meinaan, että kun Siukosta on nyt tullut reivinkiläinen, niin sen kuin\nnäyttää vain työväen jäsenkirjan sihteerille, niin sihteeri siirtää\nSinkon nimen tähän meidän yhdistykseen ja ilmoittaa eron sinne vanhaan.\nTäällä Reivingissä on muuten tehdas- ja liiketyöväestöllä oma talokin\nja kokouksia on pidetty joka torstai ja hauskempia tanssitilaisuuksia\njoka lauantai.»\n\n»Vai niin», myönteli Sinkko. »Onhan siinä sitten toimimista, kun kaksi\nkertaa viikossa pitää käydä.»\n\n»On siinä. Ja minullakin on silloin kiire, kun olen sattunut saamaan\nsieltä niskoilleni pari sellaista luottamustyötä ja pitää olla\nvalvomassa meininkejä. — Tuota, kyllä minä sitten muistutan paremmin,\nkun tulee taas kokous.»\n\nSinkko ei vastannut mitään ja Karion mentyä jäi arvailemaan, oliko\ntämä ehkä jokin puheenjohtaja tai muu vastaava satraappi omiensa\nkeskuudessa, kun noin hyppyyttivät hiljaista miestä hommissaan. Ja\nneljännestunnin kuluttua tuli Kario takaisin ja oli turhan sinkottelun\nasemesta siirtynyt suoraan sinutteluun:\n\n»Ajattelin tuossa äsken, että sinulla ei kai ole vielä asuntoakaan\ntäällä. Minulla on talo tuolla kaupungin reunalla — taikka pankinhan\nse vielä toistaiseksi on, kun lainoja on vielä jäljellä — minulla on\nsiellä yläkerrassa iso huone, ja vuokrakaan ei näin tuttavien kesken\nolisi paljon.»\n\nNyt tehtiin huoneesta jo melkein selvät kaupat, ja kun välillä sattui\nkäymään Kansanen, jolta Sinkko kyseli hiljaa asiasta eikä tällä ollut\nmitään vastaan, uskalsi Sinkko jo lupailla Kariollekin. Ainakin hän\ntulisi tänä iltana katsomaan huonetta.\n\nTyö edistyi hitaasti. Kaikki muutti verkalleen paikkaa, laatikot\nsiirtyilivät, hyllyt notkuivat ja mies hikosi. Juuri kun hän oli\nsiirtelemässä raskaita saippualaatikolta niiden omalle puolelle, kuului\novelta holhoava ja tuttavallinen ääni:\n\n»Mikäs tämä uusi mies oikein on?»\n\nSinkko silmäsi totisena kynnyksellä seisovaan vieraaseen, näki\npihalla kuorma-auton ja muisti tuon nahkatakkisen miehen istuneen\nsiinä tänä aamuna. Siis autonkuljettaja. Hän ei totuttanut ihmisiä\nliian alttiisiin selityksiin eikä sen vuoksi vastannut mitään, mutta\nkuljettaja innostuikin itse selittelemään sitä enemmän:\n\n»Kyllä minä tiedän jo, että te olette se uusi mies. Mutta muuten minä\nvain tässä...»\n\nJa sitten hetkisen kuluttua taas:\n\n»Saakos tiedustella, minkä puolesta tämä uusi mies oikein taistelee?»\n\n»Leipäni puolesta, saakeli soikoon! Eikö se siltä näytä?»\n\n»No mikä ettei... Mutta tarkoitin vain, että minkäs suunnan färjäreitä\nte olette? Kas meillä on tehty sellainen päätös, ettei tänne kovin\nkirjavaa sakkia päästetä, vaan miehen pitää olla luotettava, jos aikoo\ntulla toimeen meidän talossa.»\n\n»Kuka sen päätöksen teki?»\n\n»Täällä vain... Välipä hänellä, kuka sen teki, kunhan vain päätös on\nhyvä! Eikö niin?»\n\n»Jos lie niin», myönteli Sinkko työnsä lomasta.\n\nJa sitten kuljettaja puhui hiljemmin ja hillitymmin:\n\n»Kas talon kesken pitää olla hyvä henki ja sitä eivät saa hajoittaa\nketkä hyvänsä. Täällä on ennestään ollut huonoja miehiä niin kuin tuo\nmarksilais-Kario, mutta suunnan on muututtava. Olette kai samaa mieltä,\nettä tällaisessa talossa pitää olla oikea henki ja oikea kurssi?»\n\nTuonhan saattoi toki myöntää vaivatta.\n\n»Sitä minäkin. Minä olenkin vanha rintamamies ja uskallan sanoa\njokaiselle, joka hangottelee vastaan, että...»\n\n»Pois tieltä!» käski Sinkko kantaessaan isoa laatikkoa yli lattian.\n\n»Marksilaiset eivät valtaa tätä taloa, se on jo päätetty. — Tiedättekö\nmuuten mitään siitä herrasta — Marxista?»\n\n»Joo, kyllä vähän. Olen sattunut lukemaan 'Pääoman' työttömänä\nollessani.»\n\n»Vai sen! Jo nyt on saakeli! Sitä kirjaa ei olekaan joka mies lukenut.\nTäällä sen luki meidän Vilander — kunnon mies muuten ja varmasti\nviisas — ja luettuaan Vilander sanoi, että kun sen kirjan paiskii\nkannesta kanteen, niin jo pitää myöntää, että kyllä kirkko ja isänmaa\novat hyviä asioita. Mutta täällä Sektorissakaan eivät kaikki ajattele\nasioita talonpoikaismarssin hengessä, vaan juoksevat puoluekarsinoissa\nympäri kuin vasikat eivätkä huomaa hypätä aidan yli. — Kuulkaas, se\noli oikea sana! Aidan yli... Eikö ole viisaasti sanottu, ja minä sen\nkeksinkin juuri tässä nyt: kun vasikka pyrkii karsinasta pois, laukkaa\nse vain ympäri aitoja edestakaisin eikä hoksaa, että suoraan aidan yli,\nniin selvä on! Sama on näiden sektorilaisten kanssa: ne laukkaavat\npuoluekarsinassa ympäri yhtä hölmöinä kuin vasikat.»\n\nHän nauroi keksinnölleen ja lähti autonsa luo. Hetkistä myöhemmin\npihalle sattui myöskin Kario ja kuljettaja ei malttanut olla\ntölmäisemättä tälle:\n\n»Sanos nyt, missä se maailmanvallankumous viipyy? Ei vain kuulu mitään.»\n\nKario katsoi vihaisesti eikä alentunut vastaamaan. Mutta Himanen,\nkuljettaja, alkoi hiljakseen kehua omia asioita ja tuli maininneeksi,\nettä »tuokin uusi mies tuolla kakkosvarastossa kyllä tietää jo, mihin\nihmisten on pyrittävä». Silloin Kario suuttui ja syyteli muutamia\nräiskyviä sanoja. Se nyt ainakin oli päätön valhe, että Sinkko kuului\nnoiden leiriin, sillä olihan hän vasta puoli tuntia sitten puhunut\nSinkon kanssa, ja silloin tämä oli aivan rehellisesti myöntänyt\nkulkevansa työväen asialla.\n\n»Pidä turpasi kiinni sen työväen asian kanssa! Viisi minuuttia\nsitten minä kuulin, mihin sakkiin uusi mies kuuluu. Johan sen näkee\nnaamastakin, että noin kunnon mies ei voi kuulua kuin yhteen ainoaan\nsiihen parhaaseen.»\n\n»Voi hyvät miehet», päivitteli jo Honkanenkin, joka oli kuullut kiistan\nja tullut luo. »Älkää toki vääristelkö totuutta. Sinkko itse myönsi,\nettä hän ei ajattele näitä Pahoja maallisia asioita, vaan tutkii\nhengellisiä kysymyksiä ja siinäkin luottaa vain raamatun uuteen ja\noikeaan tulkintaan eikä vääräuskoisiin. Ja nyt te koetatte väittää,\nettä hän välittäisi viiden pennin edestä teidän puolueistanne ja\nriidoistanne. Hän kuuluu Messiaan pieneen, mutta hyvään puolueeseen,\nkuulitteko?»\n\n»Mitä sinä messias siinä hotiset hupsutuksiasi!» kiivastui Kario.\n»Painu työhösi ennen kuin Kansanen ilmestyy. Ja sinulle, senkin\nlapatossu, minä sanon», kääntyi hän Himaseen päin, »sinulle minä\nen sano mitään! Panehan autosi pyörimään äläkä seisoskele täällä\nvalehtelemassa. Sinkko on työväen mies ja hyvä mies onkin. Mutta sinä\nolet...»\n\n»Kuulehan, punikin poika», lohdutteli kuljettaja. »Sinkko sanoi\nlukeneensa Marxin 'Pääoman'. Tiedätkö, mikä se on? Se on semmoinen\nkirja, jossa seisoo painettuna koko marksilaisvalhe. Vilander luki ja\nsanoi, että se kirja tekee ihmisistä oikeita miehiä, kun osaa vain\noikein lukea. Ja tuo mies on sen lukenut.»\n\nMutta nyt sai Kario yliotteen:\n\n»Etkö sinä raukka ymmärrä, että 'Pääoma' on meidän kirja eikä teidän.\nJos tuo mies on sen lukenut, niin hän on lukenut työväen asiaa.\nLuuletko sinä, tohlo, että Marx siinä värvää ihmisiä Lapualle! Et vain\nnäy tietävän mitään koko kirjasta etkä muustakaan.»\n\nHonkanen oli mennyt tenttimään Sinkon oikeita ajatuksia uudestaan ja\npian siihen ilmestyi Kariokin vihaisena ja ovenpieliä puristellen:\n\n»Sanopas suoraan ja kursailematta tuon Himasen kuullen, että sinä\nkuulut meidän joukkoon ja liityt meidän yhdistykseen.»\n\n»En liity, siitä ei ole ollut puhettakaan.»\n\nJa nyt tanssi autonkuljettaja yhdellä jalalla ja ilkkui Karion edessä:\n\n»Siinä sen nyt kuulit! Nyt saat nähdä, Kario, että tässä talossa ei\nkylvösi pitkälle kasva. Täällä tuleekin sellainen kurssi, että oksat\npois... Me ollaan tämän Sinkon kanssa niitä miehiä, jotka näyttävät\ntoisen tahdin, eikö juu?»\n\nHikisenä työstä, kiukustuneena suunsoitosta ja toivoen pääsevänsä\nkärpäsistä rauhaan Sinkko heitti laatikon hyllylle, kopaisi nurkasta\nkäteensä punnuksen ja ilmestyi kynnykselle:\n\n»Tässä ollaan niitä miehiä, että jos joka sorkka ei nyt häviä, niin\nminä autan tällä vauhtia!»\n\nToiset katsoivat häneen ensin kummastuneina, siirtyivät sitten\nsivummalle hiljaisina, ja Honkanen alkoi seinän takana voivotella\nmaailman pahuutta. Kario ja Himanen olivat kadonneet Karion varastoon\njatkamaan kilpalaulantaa ja heidät hiljensi pian Kansasen ääni:\n\n»Eikö tule valmista, häh? Auton piti olla tiellä jo tunti sitten ja\nmies turisee yhä täällä. Ja Kario: säkit sisään ja heti!»\n\nKuului pitkän aikaa eri puolilta pihaa yksinäistä murahtelua ja\nmutinaa. Kaikilla oli kiire, mutta suu jatkoi alettua käyntiään.\nViimein keksi Kario jotakin asiaa Sinkon oven ohi eikä malttanut olla\npysähtymättä kynnyksellä:\n\n»Vai et sinä kuulukaan meihin... Se on paha se. Yksin on vähän vaikea\ntaistella palkkansa puolesta ja... Ja pelkään pahasti, että sinä et\ntule muutenkaan viihtymään kauan täällä. Saahan sitä yrittää, mutta ei\nsiitä mitään tule...»\n\nHän jurotti, mutta myöhemmin lupasi kuitenkin vielä ajatella sitä\nhuoneasiaa, jos Sinkko vain tarvitsisi sitä. Tämä ei vihoitellut, vaan\nvirkahti joka tapauksessa tulevansa katsomaan asuntoa, jos hinnoista\nsovittaisiin. Välipä tuolla, kenen talo on, sillä hänen mielipiteensä\neivät kai kuulu isäntään hituisen vertaa. Mutta hän tiesi kyllä\nvarmaksi jo sen, ettei Kario tulisi häntä laskemaan koskaan ihmisten\njoukkoon kuuluvaksi. Mutta se oli taas Karion asia, ketä tämä sieti ja\nketä ei.\n\nJa kierrokselta palattuaan tuli auto pihaan ja kuljettaja muisti myös\nSinkon ovea:\n\n»Kun minä olen ajatellut sitä Marxin juttua, niin tulin siihen\ntulokseen, ettei sellaista roskaa kukaan täysijärkinen viitsi lukea.\nTietäähän sen, mitä siitä seuraa.»\n\nYksi oli taas sanoutunut irti Sinkosta. Hetkistä myöhemmin kuului vielä\nHonkanenkin valittelevan ikuista petosta ja vääryyttä, jossa ihmiset\nrypevät kuin sika kurassa eivätkä huomaa herätä ja peseytyä uusien\nuskovain puhtaassa lammikossa. »Tuossa näkyy, mitä kirkko on saanut\naikaan väärine profeettoineen!»\n\nKissanhännänveto Sinkon sielusta oli päättynyt, ja tämä tunsi olevansa\nkuin monien seinien välissä, jotka mielellään pusertaisivat hänet\nliiskaksi, jos voisivat. Mutta hän oli nähnyt tämän maailman uskot,\nyhteiskunnat ja politiikat jo tarpeeksi hyvin kahden viimeisen vuoden\naikana ja nyt hänelle riitti toistaiseksi vain työ. Hän ei kyllä\naikonut laukata kuin Himasen vasikat aitauksensa ympäri eikä lähteä\nkiipeämään aitain ylitsekään, vaan potkisi ne hajalle, jos hänen\nympärilleen alettaisiin niitä viritellä. Hänellä oli nyt paljon\ntärkeämpää ajateltavaa kuin ne. Ja häntä ei yhtään peloittanut, vaikka\nhänen viedessään tavaraa liikkeen puolelle siellä taas kuiskailtiin\nja silmäiltiin. Hän tiesi täällä ihmisten jakautuvan kahteen leiriin,\nmutta ei niistä välittänyt. Toiset sietivät häntä tietysti juuri niin\nkuin uutta ihmistä siedetään ilman pelkoa, ja toiset taas näkivät\nhänessä joko oman itsensä taikka yhteiskunnan suuren vihollisen.\nKolmannen ryhmän muodosti Sinkko yksinään: hän aikoi kulkea pää\npystyssä ja silmät auki, tulipa eteen mitä hyvänsä.\n\nJa hyvillä mielin Kansaseen, koko Sektoriin ja ihastuneena uuteen\npaikkaansa hän saattoi illalla kirjoittaa lompakostaan löytämälleen ja\nnurkista taittuneelle postikortille päivän hyvät uutiset kotiin: »Asia\non järjestyksessä. Palkan ilmoitan kirjeessä, mutta se on jokseenkin\nsama kuin uskalsimme toivoa. Odotan vain kaiken valmistuvan niin\npitkälle, että tekin voitte muuttaa tänne.» — Ja samalla, kun hän lähti\nkorttinsa kanssa laatikolle, päätti hän ensimmäisen päivän korkeista\nmainingeista huolimatta käydä katsomassa Karion taloa.\n\nKyselemällä se löytyi, ja Kario itse oli pihalla. Mies ei murjottanut\nenää pahasti, vaikka ei pokkuroinutkaan, sanoi vain yläkertaan\nkiivettyä, että »tämmöinen tämä huone nyt on, saathan tässä sen ajan\nasua». — Sinkko kyllä huomasi sanat, mutta ei ollut varma, oliko niillä\nvielä sama merkitys kuin päivällä. Sitten Kario kertoili huoneessa\nennen asuneen kälynsä, joka oli ollut työssä karamellitehtaalla\nja saanut siellä kolmen markan tuntipalkkoja, sitten suuttunut ja\nlähtenyt pois koko kaupungista. »Huonot ovat palkat sielläkin. Vain\nviisi tuntia päivässä työtä ja neljä markkaa tunnilta.» — He puhuivat\npalkoista, sillä muuta puhuttavaa ei ollut, eikä mikään muu tuntunut\nKariota ajatteluttavankaan. Hän ei edes pyytänyt Sinkkoa luokseen\ntulokahville eikä selitellyt kaupunkia nähtävyyksineen ja kuulumisineen\nniin kuin olisi voinut toivoa. Karion rouva vastasi hyvin ynseänä\nhyvään päivään, mutta kuultuaan tässä olevan uuden vuokralaisen näytti\nvirkistyvän. Pihalla oli vanha mummo, Karion äiti, ja tämä alkoi\nherttaisena touhuta, miten huone pitäisi saada siistiksi, ennen kuin\nherra muuttaisi. Ja päätökseksi tuli, että Sinkko hakisi tavaransa\nkaupungilta heti ja tulisi takaisin vielä tänä iltana.\n\nJa niin hän tekikin, sillä hänellä ei ollut mitään halua kuunnella\nviimeöistä vuorokeskustelua uudestaan. Tuntia myöhemmin hän kantoi\nraskaat tavaransa halki kaupungin, kulki sitten urheilukentän ohi,\npienen niityn yli ja tuli mäenrinteelle, jossa muiden omakoti-tonttien\nkeskellä seisoi Karion nimissä, mutta pankin kirjoissa oleva pieni talo\nkaltevine pihoineen ja nuorine omenapuineen. Tämän taloryhmän ohi kulki\näskettäin rakennettu uusi katu ja siinä iso poikajoukko heitteli kiviä\nja potki palloa kiljuen ja kiistellen. Kaksi yhtä pientä ihmisen alkua\nveteli toisiaan kärryissä ja jäi sitten silmät ihmetyksestä levällään\nkatsomaan uutta ihmistä, ja joka oli ilmestynyt suuret kantamukset\nkäsissään keskelle heidän pientä yhteiskuntaansa.\n\nHuone oli matala, mutta muuten avara. Katto oli viettävä ikkunaan päin,\nseinällä kukikkaat paperit nurkassa kolmijalkaisen telineen päällä\npesuvati ja ikkunan vastapäisellä seinämällä valkoinen huvilasänky.\nIkkunan edessä oli ristikkojalkainen pöytä tuoleineen ja seinillä\nmuutamia lehdistä leikattuja kuvia. Hän veti ikkunaverhot sivuun ja\nkatsoi ulos. Ja toisten matalammalla olevien kattojen yli täältä näkyi\nmelkein koko kaupunki. Niin pitkälle kuin hän näki oikealle, oli siellä\nkatulamppujen tasainen rivi, samoin vasemmalla ja kaukana metsän\nreunassa oli kaksi tehdasta lähekkäin. Alkoi jo tulla pimeä ja tuuli\nkuljetti molempien tehtaiden savuja kaupungin yli, kunnes ne yhtyivät\njossakin tuolla toisella puolella.\n\nOrpouden ja levottomuuden tunne pyrki pakostakin pinnalle kaiken tänään\nkoetun jälkeen. Pääsisivätkö ne onnettomat puristamaan hänet niin\ntiukalle, että hänen olisi taivuttava ja siirryttävä syrjään? Tulisiko\nhiljainen sota häntä vastaan olemaan niin tiukka, että hänen olisi\nmyönnettävä häviönsä ja mahdollisesti vielä lähdettävä ja jätettävä\npaikkansa? Mutta kotvan he ainakin saisivat koetella hänen hermojaan...\n\nEi kannattanut ajatella! Parempi oli katsella tätä kaikkea. Tuo nurkka\noli suorastaan hauska, ja jos olisi mukava nojatuoli, niin siinä voisi\nviihtyä hyvin syksyiset illat kirja kädessä. Ja hän muisti myöskin\nsen pienen ja valkoiseksi maalatun kaluston, jonka hän oli viime\ntalvena toimettomina iltoinaan nikarrellut tyttärelleen. Se sopisi\nniin hyvin tuohon toiseen nurkkaan. — Noh, oli järjetöntä ajatella\nsitä juuri tähän huoneeseen, sillä Ellin tultua tänne he muuttaisivat\ntoiseen asuntoonkin. Mutta näin uudessa paikassa oli hauska kuitenkin\nsijoitella kaikki jo valmiiksi ajatuksissa, vaikka ne ajatukset eivät\nsellaisinaan toteutuisikaan. Niin, tytön sohva sopisi tuonne seinän\npuolelle, pöytä ja tuolit tuohon eteen. Tyttö istuisi sohvassaan ja\ntouhuaisi Molla-nukkensa kanssa. Ja nyt astuisi juuri sisään Elli, ja\nhän itse sanoisi kuin ohi mennen Ellille, että asiat alkoivat olla jo\nkaikin puolin niin kunnossa, että he parin kuukauden kuluttua voisivat\nmuuttaa isompaan huoneistoon...\n\nMutta se helvetin puristus! Jos ne saavat häneltä sittenkin sisun pois\nja nauravat jälkeen, kun hän jonakin päivänä lähtee.\n\nSitä iloa ne eivät saa! Minä olen jo osaltani rypenyt!\n\n\n\n\n2.\n\n\nHänen ensimmäisiä tehtäviään oli tutustua ympäristöön ja sen henkeen.\n\nReivinki oli oikeastaan yhtä vanha kuin maan historiakin, sillä\nvieraat kasteen tuojat olivat nykyisen kaupungin reunalla olevalle\nmäelle rakentaneet jonkinlaisen vallituksen ja sanoneet sitä linnaksi.\nJoki, joka laski mereen juuri linnan ja mäen vieritse, oli sisämaan\nheimojen vanha tie, ja uusien valtiaiden oli kaiken varalta pantava\ntuon tien viereen sulku, jolla he tarpeen tullen voisivat suojella\nitseään, oppejaan ja tuomaansa sivistystä noita mukamas hyvinkin\nvillejä ja tietämättömiä alkuasukashirviöitä vastaan; jos niille\npistäisi päähän pakata muukalaiset laivaan ja lähettää heidät sopivan\nmyötätuulen mukana takaisin omaan maahansa. Linnoitus tuli siis\nolemaan jonkinlainen uuden opin ja vieraan valtakunnan äärimmäinen\nrajapyykki ja sai kauniin nimen Vigil Rei — valtakunnan vartija.\nSen jälkeen vuosisadat laahautuivat hiljakseen jäljekkäin ohi, maa\nteki omaa historiaansa ja rannikko eli pieneltä osaltaan historian\nmukana. Alkuaan suomalaiset asukkaat saivat siirtyä ylemmäksi,\nsaaristoon tunki virolaisia ja heidät taas tukahdutti tai ajoi pois\nuusi ruotsalainen asutus. Kapeana nauhana se isännöi meren äärellä\nja sinä aikana latinalainen Vigil Rei kääntyi ensin Rei Vigiliksi ja\nhitaasti siitä ruotsalaiseksi väännökseksi Reivik. Kun itse kaupunki\nalkoi kasvaa, sai kaupungin äärellä oleva meren lahti saman nimen,\nmutta jostakin tuntemattomasta syystä tai ehkäpä vain erehdysten\nvälttämiseksi sai itse kaupunki myöhemmin nimen Reivinge. Kun sitten\nsisämaasta alkoi jälleen virrata tänne hiljalleen suomalaista asutusta\nja ruotsalaisen heimon raja vetäytyi takaisin lähemmäksi rantaa, ei\nReivinge tuntunut oikein kotoiselta suomalaisen miehen korvassa. Nämä\nensimmäiset suomalaiset olivat etupäässä käsityöläisiä ja heillä ei\nriittänyt mielikuvitusta keksiä kaupungille parempaa suomalaista nimeä\nkuin vääntää se suomalaiseen muotoon yhtä helposti kuin oli väännetty\nlatinalaisesta ruotsalaiseenkin, ja niin tuli Reivingestä suomalainen\nReivinki.\n\nTämä kaupungin historian pääpiirteittäinen kulku oli niitä ensimmäisiä\ntehtäviä, joita Sinkko tutki. Lainakirjasto oli hänellä apuna etsiessä\njuuri tuota kehityksen tietä Vigil Rei—Rei Vigil—Reivik—Reivinki.\nNykyinen kaupunki jakautui tarkasti piirrettyjä rajoja vanhaan ja\nuuteen osaan ja vertailu niiden kesken oli hauskaa, samoin kuin\nvertailu myöskin vanhan ja uuden hengen välillä, jotka täällä näkyivät\nkäyvän salaista sotaa voitosta ja vallasta. Kaupunkilaiset itse eivät\nsitä kai huomanneetkaan, mutta vieras saattoi heti nähdä, miten vanha\nkulttuuri ja tämänpäivän muodit koettivat kumpikin pitää vallassaan\nkaupungin ja kaupunkilaiset. Ja tuo salainen kalvava työ sai joskus\nmelkein huvittavia muotoja, jotka vanhoihin kaupunkilaisiin menivät\nkuitenkin täydestä.\n\nKaupungin uudempi osa ei pystynyt sanottavastikaan tarjoamaan mitään\nuutta sen lisäksi, mitä hän oli jo muissa tällaisissa pikkukaupungeissa\nnähnyt. Talot ja kadut olivat sitä samaa standardityyppiä, jota ei\ntarvinnut tulla etsimään täältä. Siitä puuttuivat kaikki persoonalliset\npiirteet, vaikka siihen koetettiinkin sotkea vanhaa persoonallista\nhenkeä. Ja tuon ulkoisen ja sisäisen muodon sekasotku tuntui vieraasta\nhirvittävältä. Olihan täällä kai melkein jokaisen kodin seinällä\nreivinkiläisen hengenjättiläisen kuva — L.A. Hemmingin kuva —\nmilloin sotamarsalkan, milloin Marxin, milloin kuolleen kirkkoherran\nkuvan vieressä, riippuen tietysti asianomaisen harrastuksista ja\nmielipiteistä. Jokainen täällä tiesi, että L.A. Hemming oli koko\npohjoisen maanäären suurin ajattelija ja julistaja viime vuosisadan\nalkupuolella. Jokainen kansakoululapsikin oli kuullut jankattavan, että\nse korkeakauluksinen herra oli puhunut ihmisyydestä ja ihmisarvosta,\nlähimmäisenrakkaudesta, ahkeruudesta ja hengen voimista niin paljon,\nettä opettajalla riitti hänen puheistaan sitaatteja melkein jokaisen\nhaukkumasaarnan yhteyteen. Ja oppikouluissa oli luetettu ulkoa\nkaikki kauneimmat Hemmingin mietelmät kuin matkaevääksi tulevia\nelämäntaisteluita varten. No niin, sen vuoksi Reivingissä puhui\njokainen Hemmingistä ja hänen merkityksestään, vähän päästä vedottiin\nhemmingiläisyyteen ja jokaiselle vieraalle muistettiin jo alussa\nvaatimattomasti huomauttaa, että tämä nyt oli suurmiehen kotikaupunki,\ntäällä hän oli tehnyt kaiken työnsä ja täällä — tuota noin — täällä\nkyllä vielä vaikutti hemmingiläinen henki. Vieras tosin ihmetteli\nvarmastikin omassa itsessään, missä se henki täällä piili, kun sitä ei\nhuomannut, mutta hän ei viitsinyt loukata isäntäväkeä tiedusteluillaan,\nvaan oli tyytyväinen, kun hänet vietiin katsomaan Hemmingin kotia,\njosta oli tehty hänen museonsa — ehkä myöskin hänen ajatustensa museo...\n\nKaikkein vilkkaimmalta Reivinki näytti ehkä aamuvarhain, kun ihmiset\nmenivät työhönsä ja maalaiset sisämaasta päin ja saaristolaiset\nmoottoreineen ja veneineen ilmestyivät kaupantekoon. Ei riittänyt, että\ntorilla olisivat kulkeneet vain rouvat ja kotiapulaiset ostoksillaan\ntavarakuormien välissä, vaan monet vanhat sedätkin pormestarista\nkonsuliin ja maalarimestariin asti kävelivät siellä aikansa kuluksi\nhuvitellen paljon näkemisellä. Ja maalaisten joukossa oli aina joku\nvanha tuttava, jolta sitten saattoi ostaa jotakin, vaikka ei ostamisen\ntarkoitusta ollutkaan. Vihanneskuormat, liha- ja kalakuormat antoivat\nelävyyttä ja vilkkautta aamuiselle kuvalle. Sitten siinä yhdeksän\nmaissa saattoi puistokaduille ilmestyä — jos ilma oli kaunis — joukko\npalvelijattaria ja lastenhoitajia, jotka vaunuissa työntelivät\nReivingin uusinta polvea ja tulevaisuutta. Tyttösten oli hauska tavata\nkadunkulmassa samalla asialla oleva ystävä, unohtua hänen kanssaan\ntoviksi keskustelemaan ja jatkaa sitten matkaa yhdessä. Jos työnnettävä\noli niin vanha, että pystyi itsekin kävelemään, niin tämä tavallisesti\ntuskastui hitaaseen vauhtiin, alkoi vaatia vaunuista pois, työnsi\nniitä itse hankalasti ja pillahti kadunkulmassa itkemään, jos ei\njaksanutkaan nostaa ajoneuvojaan korokkeen yli. Ja joukossa käveli\nmyöskin sellaisten lapsettomien perheiden palvelijattaria, joiden\nikävänä velvollisuutena oli joka aamu taluttaa ulkona rotukoiraa,\nkuka isoa, kuka pientä ja vihaista. He häpeissään punastelivat ja\nkatsoivat toisaalle, jos lemmikki sattui juuri vastaantulijan kohdalla\npysähtymään ja asettumaan kadun viereen...\n\nKaikkein miellyttävin ja siistein Reivinki oli keskipäivällä\naamiaistunnin aikaan, jos sai auringon paisteessa istua puiston\npenkillä ja katsella elämää. Tenavia pysähteli ja unohtui puutikulla\npiirtelemään käytävän hiekkaan salaperäisiä kirjaimiaan ja kuviaan.\nPenkit olivat täynnä odottelevia ja he kuuntelivat tarkoin, koska\nraatihuoneen kello löisi ja olisi taas mentävä työhön. Ohi sipsutteli\nhyvin pukeutuneita konttorineitosia, tyttökoululaiset silmäilivät\nkirjojensa sisään viimeistä kertaa ja naisopistolaiset katselivat\nhaikeina lyseon poikia, jotka jalkapallo kainalossaan näkyivät menevän\nvoimistelutunnille. Juuri tällaiset aurinkoiset keskipäivän hetket\nantoivat puistoille hehkeän ja aavistelevan sävyn ja sen saattoi\nhävittää vasta syksy ja sateet.\n\nKaikkein ikävin ja nousukasmaisin Reivinki oli iltaisin, kun\nkatulamput syttyivät, turha laahusteleminen kaduilla alkoi ja kahvilat\ntäyttyivät. Nimenomaan pääkadulla, jonka varrella oli lähekkäin neljä\ntai viisi kolmannen luokan kahvilaa, oli liikettä ja tyrkkimistä kuin\npestimarkkinoilla. Ja illalla oli pääkadulla aivan toinen yleisö kuin\npäivällä: tuon leveän ihmisvirran enemmistönä olivat leveälahkeiset\nnuorukaiset, jotka isona roikkana seisoivat jokaisessa kadunkulmassa,\nja palvelijattaret, jotka toisiaan käsipuolesta pitäen pujottelivat\nseinivieriä pitkin noiden poikaryhmien ohitse. — Tarkan luokkajaon\nmukaan ei kukaan itseään parempana pitävä ihminen kulkenutkaan kello\nkahdeksan jälkeen illalla pääkadulla, vaan heillä oli tietyt väylänsä.\nKoululaiset vaeltelivat omalla kadullaan molempien koulujen välimailla,\nkonttoristit ja muu sellainen nuori väki kierteli torin ja seurahuoneen\nvaiheilla, ja parhain luokka tämän ihmeellisen jaon mukaan käveli aivan\nkaupungin laidan hiljaisimpia katuja taikka pysyi visusti kotonaan.\n\nOli selvää, että myöhemmin illalla koko kaupungin elämä näytti\nsiirtyvän ravintoloihin ja kuppiloihin — siltä ainakin näytti. Niissä\npääkadun kuppiloissa istui tehtaitten ja varastojen nuorta työväkeä\ngramofonia rääkäten, urheilusta väitellen ja oluesta humaltuen. Ovelta\nkurkisteli tyttösiä katsellen toivorikkaina, olisiko sisällä ketään\ntuttavia, joiden pöytään he pääsisivät. Ja pöytien keskellä kierteli\ntyöttömäinlehden myyjä tietäen hyvin, että häntä ei ajettaisi täältä\nulos niin kuin paremmista ravintoloista. Erikielisetkin viihtyivät\nomissa pöytäkunnissaan hyvin, sillä olut näkyi olevan parhain\nkieliriitojen ratkaisija — paitsi silloin, kun eri urheiluseurojen\nvälinen juonittelu ja kateus sattui sivuamaan vaarallista\nkielikysymystä.\n\nIson kauppatorin kupeessa oli taatusti kaksikielinen seurahuone, jonka\nlaajassa salissa istui vain pari pöytäkuntaa. Toisessa päässä oli\nruotsalaisia johtajia ja pari kartanonomistajaa imemässä jo kolmatta\ntotia, ja päinvastaisella puolella oli suomalaisia konttorineitosia\nkavaljeereineen jatkamassa elokuvien jälkeen. Kodikas, sordinon\nvaimentama tunnelma oli täydellinen, eikä sitä vieraiden enempää kuin\ntalonkaan puolesta koetettu poistaa. Tännehän eksyttiin vain hyvin\nharvoin ja silloinkin oltiin aina kuiskaustuulella. Rakkaudestaan\nkärsivät, avioliittoon kypsät ja rikastumistaan odottelevat\nkonttoristiparit joivat äänettöminä ja toisiaan silmiin katsoen\nelämänsä ensimmäisiä yhteisiä koktaileja. Ja poikkeuksen täällä\ntekivät tavoista vain helsinkiläiset, jotka muutaman ryypyn saatuaan\nuskalsivat nauraa ääneen ja häiritä sumuisenhiljaista tunnelmaa. —\nLauantai-iltaisin oli hiukan enemmän väkeä, ja silloin oli mukana ehkä\njoku helsinkiläinen pankinjohtajan leski, joka oli tullut tapaamaan\nnaisopistossa olevaa tytärtään, tarjosi tyttärelleen illallisen\ntäällä ja luetutti hänellä vanhoja luottolehden numeroita aivan kuin\nmuistellen mennyttä pappavainaata. Ja tytär kärsi hiljaisuudesta ja\ntoimettomuudesta ja siunasi hyvää onnea, että äiti lähtisi huomenna jo\nhyvissä ajoin kotiin ja hän itse pääsisi tavailemaan oikeita elämän\naakkosia omin neuvoin ja hauskemmalla tavalla.\n\nTätä kaikkea illan pitkään hiljenevää elämää valvoi kaupungin\nkeskustan vaiheilla pari konstaapelia. Yhdeksään asti he kulkivat\nomalla katuosuudellaan — ennen kymmentä jo tapailivat toisiaan ja\nkulkivat rinnakkain — ja yhdeltätoista, kun kadut alkoivat tyhjetä, he\nlämmittelivät bussiaseman katoksen alla tuulensuojassa tai lepäilivät\nkirjakaupan portailla istuen ja tupakoiden. Viimeinen kaukolinjan bussi\nmeni ohi juuri näihin aikoihin ja pysähtyi viisitoista minuuttia.\nSilloin he nousivat ja menivät tuttavalta kuljettajalta kyselemään\npääkaupungin iltauutisia tai matkan varrella ojassa olleiden autojen\nlukumäärää.\n\n»Vai kolme oli tänä iltana... Niin noh, nyt onkin kohtalaisen liukas\nkeli.»\n\nJokailtaisilla tutustumismatkoillaan ei Sinkko kauankaan viihtynyt\ntäällä uuden kaupungin puolella, vaan siirtyi vanhaan ja pysähteli\nsen monien pienten merkillisyyksien äärellä. Kadun saattoi katkaista\nvanhuuttaan kumarteleva aita, ja sen kulman takana katu jatkui\nedelleen. Tuolla oli leikkimajan kokoinen asunto ja sen ympärillä iso\npuutarha omenapuineen, jotka eivät päästäneet pikkupoikien mieltä\nrauhaan syysiltoina. Mutta talossa itsessään, vaikka se oli seisonutkin\nsiinä jo parin kolmen miespolven ajan, oli sisällä hyvin luultavasti\nviimeisimmän muodin mukaiset funkistapetit. Ja museon viereisellä\npienellä torilla, joka oli aikoinaan ollut koko kaupungin sydän ja\nsielu, kaivoivat hätäaputyöläiset syvää ojaa sähkökaapelia varten.\nSinkko pysähtyi katselemaan heidän nojailemistaan lapionvarteen ja\nkuuntelemaan heidän mielipiteitään nykyisen yhteiskunnan poimuilevista\nviisauksista. Silloin hän huomasi ojan äärellä kummallisen,\npolvenkorkuisen pinon, jota hän kysyi lähimmältä mieheltä. — Ne olivat\nihmisen luita: sääriluita, selkänikamia, osia pääkopasta ja alaleukoja.\nTies' monenko sadan vuoden takaa nuokin nousivat pinnalle? Ja kaivaja\nselitti, että insinööri ja museonjohtaja olivat ottaneet asiasta selvän\nja kertonee, että tämä paikka oli joskus ollut hautuumaan reuna ja\ntähän oli ruttovuosina haudattu paljon juuri ruttoisia. Noin mainittiin\nkuulemma kaupungin historiassa, niin että laillista tavaraa nämä luut\nolivat — ei mitään hätää siis... Ja Sinkosta, joka ei ollut koskaan\njoutunut jokapäiväisessä elämässään törmäilemään historiaan muuten\nkuin koulunpenkillä — hänestä tuntui hiukan oudolta katsella, kun\nnykypäiväistä, paksua ja tervaista sähkökaapelia haudattiin samaan\nkuoppaan vuosisatoja vanhojen ihmisluitten sekaan. Mennyt ja nykyaika\nsovussa rinnakkain...\n\nNäillä pitkillä tutkimusmatkoillaan Sinkko tapasi Herman Nilssonin,\nvanhan ja viisaan suutarimestarin. Muutamana iltana hän näki miehen\nlakaisevan vanhanaikaisen talon katuosuutta ja vaihtoi hänen kanssaan\nmuutaman sanan ja tupakankin. Toisena iltana he istuivat jo tunnin\nverran vierekkäin yksinäisen maitopuodin portailla ja keskustelivat\nsuhteestaan yhteiskuntaan ja yhteiskunnan suhteesta heihin kahteen\nja lopuksi huomasivat olevansa yksimielisiä. Kolmantena iltana ukko\ninnostui pyytämään Sinkkoa jo sisälle, ja ovikilvestä tämä nyt\nhuomasi ensimmäisen kerran isäntänsä nimen ja arvasi tämän talon-\nja pienen suutarinverstaan omistajaksi. Vanhukset asuivat alhaalla\nja olivat vuokranneet yläkerran iäkkäälle suomalaiselle leskelle,\njonka tytär oli kunnon ihminen ja oli saanut paikan Helsingissä.\nSinkolla, puhtaasti suomalaisseudulla kasvaneella nuorella miehellä,\njonka työttömyys oli hionut radikaaliseksi, ja tuolla vanhalla\nporvarillisella ruotsalaisella ukolla — heillä molemmilla oli se vahva\nusko, että ajat olivat ihmeelliset ja että jokaisen oli muotoiltava\nyhteiskunnalliset ja valtiolliset mielipiteensä itse eikä ostettava\nniitä purkkisäilykkeinä. Ja ukko todisti sen vahvasti omatekoisella\nsuomellaan:\n\n»Tidningitkin ruikuttavat ja valehtelevat kuin mustalainen. Vie ne\ntuppiin heti, Jenny.»\n\nEmäntä kaatoi kolmatta kuppia ja selitti hymyillen:\n\n»Kun meidän pappa on pahalla tuulella, niin me juomme aina kahvia —\nhän kun ei tykkää viineistä ja safteista. Ja pahalla tuulella hän\non aina, kun rupeaa poostooaamaan, että tidningit vain lögnaavat ja\nskvallraavat.»\n\nSitten ilmestyi alas se vanha suomalainen leski, jolla oli se kunnon\ntytär. Ja pitkän selonteon jälkeen Sinkolle setvisi, että tytär\noli Helsingissä »Ugria»-hotellin kassassa ja että hän oli se sama\nvaalea, sinipukuinen ja järkevä nuori nainen, joka oli sinä sateisena\nsyysiltana saattanut hänet asemalta katon alle, kun hän ensimmäistä\nkertaa yksinäisenä ja peloissaan tuli vieraaseen Reivinkiin.\n\n»Hyvä tyttö hän on», huokaisi onnellinen äiti. »Ja järkeväkin, kun\nei ole mennyt vielä naimisiinkaan.» Mutta kuin väärinkäsitysten\nvälttämiseksi hän lisäsi: »Olisi hän päässyt jo aikoja sitten\nnaimisiin. Mutta milläs kaksi tyhjäkätistä... He ovat jo melkein\nlapsesta saakka olleet niin hyviä ystäviä sen Sektorin Heinsalmen\nkanssa. Kiltti poika, mutta kyllä hän taitaa olla sellainen pieni\npilivinkkeli...»\n\nHeinsalmi..? Aivan oikein, Sektorin kangasosastolla oli yksi koko talon\nparhaimpia miehiä, hiukan turhamainen ja ehkä harrastuksiltaan lievästi\nlevotonkin, mutta jo ensimmäisenä päivänä Sinkko oli pannut merkille,\nettä Heinsalmi ei yhtään pelännyt, vaikka taloon oli ilmestynyt uusi\nvihollinen.\n\nNämä Sinkon viattomat seikkailut yksinäisessä kaupungissa vaikuttivat,\nettä hän oppi tuntemaan sen läpikotaisin ja osasi siis suhtautua\noikealla tavalla myöskin Sektorin ihmisiin. Ja kuultuaan vanhan\nrouvan pari kertaa puhuvan lämpöisesti hulivili Heinsalmesta hän\nalkoi tarkata tätä ja kiintyi poikaan yhä enemmän. Sama murjotus kuin\nennenkin, samat kuiskailut ja koppavat vastaukset olivat niin tuttua,\nettei Sinkko enää edes kahvitunneilla välittänyt lepytellä muita. Ja\noltuaan pitkät päivät pienenä riitakapulana Karion ja Honkasen kesken\nhän välitti viis koko Sektorin seurakunnasta. Kilvoitteluhan hänen\nsielunsa pelastuksesta jatkui yhä suurisuisen autonkuljettajan ja\nkahden varastomiehen välillä. Joka kerran, kun Sinkko joutui raskaita\nkantamuksia siirtäessä auttamaan Honkasta, saattoi tämä tarttua Sinkon\nranteeseen ja puristaa:\n\n»Uskotko sinä syntien anteeksi saamiseen?»\n\nSinkko tiesi, että toisen hermot olivat jo niin pilalla, etteivät\ntulisi kestämään ainakaan kauan. Ja kiitollisuuttaan pienistä avuista\nHonkanen osoitti haukkumalla Kariota: Kario itse oli synkkä kommunisti,\njoka kielsi Jumalan ja himosi veljien verta. »Ajattele, jokaisen\npalkastaan liikenevän pennin Kario vie verenhimoisen puolueensa\nkassaan, niin että perhe näkee nälkää. Lapsensa se kasvattaa samassa\nvihassa, eukko on pahin punainen koko tässä kaupungissa ja eukon sisar\npahin haureudessa.»\n\nJa sitten ilmestyi vuorostaan Kario:\n\n»Honkanen näkyy kosiskelevan sinua uskovaistensa joukkoon, jotta\nse taivaan valtakunta valmistuisi pikemmin. Älä puhu sen kanssa\nliikoja, muuten et pääse siitä koskaan eroon, semmoinen takiainen se\non muuten tulemassa jo ihan hulluksi. Perhe näkee puutetta ja mies\nvie joskus koko tilipussinsa suoraan lahkon kassaan ja alkaa kotona\nvain veisailla, kun nälkä tulee joukolle. Se on jonkinlaista hullun\nkunnianhimoa, että pitää saada kiitokset pastoreilta.»\n\nMutta sitten tuli Sinkolle tervetullut vaihtelu. Parin myyjän\nsairastuttua Kansanen määräsi hänet väliaikaisesti tilalle — arvatenkin\nkokeillakseen tuttavaansa. Niinä päivinä Sinkko perehtyi taloon\nmielestään jo niin hyvin, ettei enää pelännyt toisia niin kuin toiset\nhäntä. Itse organisaatio oli hyvä, kiinteä ja tiukka, sen hän totesi\nnyt toimitusjohtajan ansioksi. Tätä tosin näkyi vain harvoin, mutta\nkuului sitä enemmän. Ja hauskana piirteenä oli toimitusjohtajan\nsetteri, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle eikä lähtenyt huoneesta\nmihinkään yksin. Kun toimitusjohtaja sitten meni toilettiin, nuuski\nkoira hänen jälkensä, vinkui ja raapi oven takana, ja kun ei päässyt\nsisään, alkoi haukkua ja kutsui konttorin ja puolen alakertaa avukseen\nihmettelemään. Kun sitten asiasta kiinni joutunut toimitusjohtaja\nastui ovesta ulos kasvot raivosta tulipunaisina, ei koira näyttänyt\nlainkaan ymmärtävän, että toimitusjohtajakin voi hetkiseksi muuttua\nyksityisihminen Koivumaaksi.\n\nKonttoripäällikkö Upinen ei nauttinut yhtä syvää kunnioitusta. Hänen\nrasittavin työnsä oli kulkea ympäri ja keksiä itselleen tehtävää.\nJos lapio tai kangaspakka oli kaksi senttiä liiaksi sivussa, piti\nse siirtää toiselle sivulle. Näin tämä nuori mies kulki kaikkialla,\npoti iankaikkista vihellystautiaan ja ujelteli pitkät päivät kuin\nryssä. Ja hänen jälkeensä oli kolmas eräällä tavalla keskeinen\nhenkilö kassarouva, joka säästääkseen päivällisensä pureskeli alati\nnäkkileipäänsä.\n\nSitten sattui neiti Selja, kirjanpitäjä, tapaamaan Sinkon\nkahvihuoneessa ja hymyili tälle jälleen yhtä herttaisesti kuin\nensimmäisenä päivänä:\n\n»Joko olette yhtään tutustunut Reivinkiin?»\n\n»Sitä olen tehnyt joka ilta. Minulla on jo salaisia seikkailuja tuolla\nvanhassakaupungissa.»\n\n»Oletteko ollut jo Hemmingin museossa?»\n\nJa hiukan nolona piti Sinkon tunnustaa, ettei hän ollut vielä ehtinyt\nsinne, mutta menisi heti ensi tilaisuudessa, kun se kerta kaikkiaan\nkuului sivistykseen. Mutta hän joutuikin mietteliääksi, kun neiti Selja\ntunnusti, ettei ollut itsekään käynyt kuin yhden ainoan kerran ja\nsilloinkin hyvin hätäisesti. Mutta neiti Selja lohdutti häntä:\n\n»Ei sinne kannata mennä. Mutta oletteko ollut Luostarilassa?»\n\n»En. Onko se hotelli?»\n\nNeiti Selja loi paheksuvan katseen Kansaseen, joka sattui tulemaan\nmukaan, ja Kansanen alkoi puolustella kuin syytetty:\n\n»Niin, katsokaas, minä en ole ehtinyt Sinkolle näyttää mitään enkä edes\npuhumaan muuta kuin hyvänpäivän. Ja Luostarila sopiikin paremmin teidän\nnäytettäviinne.»\n\nJa hetkisen kuluttua taas:\n\n»Sinkko on muuten naimisissa...»\n\nNeiti Selja nauroi, ja Sinkko totesi jälleen sen, minkä jo ensimmäisenä\npäivänä nähtyään hänet ikkunassa, että tuossa naisessa oli jotakin\nhyvin tuttua ja turvallisen luotettavaa.\n\n»Te olette naimisissa ja minä vanhapiika. Sopii siis hyvin, että\nmenemme haaveilemaan vanhoille raunioille, te rouvastanne ja minä...»\n\n»Toisen rouvan miehestä», lisäsi totinen Kansanen.\n\nTöitten loputtua ja päivällisen jälkeen he lähtivätkin. Matkaa oli vain\nkolme kilometriä, mutta sitä ei Sinkko ollut ehtinyt tehdä vielä yksin\nja pimeässä. Vanhan luostarin mäki näkyi kaupunkiin ja he harppivat\nsitä kohti ensin esikaupungin halki, sitten parin pienen tehtaan ohi\nja lopun matkaa aivan valaisematonta maantietä, jolla ohi kulkevien\nbussien kirkkaat valot häikäisivät silmät sokeiksi, niin ettei pitkiin\naikoihin nähnyt muuta kuin vaaleampana erottuvan tien ja tumman metsän\ntien molemmin puolin. Itse matka oli tietenkin turha näin pimeällä,\nmutta kuitenkin sopiva keino tuttavuuden tekemiseen ja hauskaan\nrupatteluun. Sinkko huomasi, miten neiti Selja oli vaihtanut tutun ja\nmuodikkaan takkinsa kumiseen päällystakkiin ja jonkinlaiseen nahkaiseen\nkalottiin. Näin sivusta katsellen hän oli melkein enemmän kuin hauska\nkatsella ja näytti hoikkine vartaloineen nuorelta tytöltä, vaikka\nolikin jo varmasti kolmikymmenviisivuotias, niin arveli Sinkko. Ja tämä\naiheettomalta tuntunut matka olikin nyt hauska, siitä neiti Selja oli\nharvinaisen älykäs ja pirteä, he pienessä ajassa ja aivan huomaamatta\nolivat joutuneet jo perille ja nousivat jyrkkää ja metsäistä rinnettä\nraunioille. Pari kertaa kuului sateen liottamalta tieltä neiti Seljan\npuolelta pahaenteinen vedenläiskäys ja sen päälle manaus.\n\n»Jos te nyt tarjoaisitte minulle käsivartenne, sanoisin minä ihan\nvarmasti: juu!»\n\nHän tarjosi sen ja he nousivat huohottaen mäen laelle, jossa ei\nnyt näkynyt mitään muuta kuin epämääräisiä kivikasoja ja palanen\nrakennuksen hylättyä kivijalkaa, siinä kaikki. Ja he eivät vaivautuneet\nniitä edes katsomaan muuten kuin löytääkseen sopivan istuimen, jolta\nhe sitten tuijottivat alas kaupunkiin, katujen pitkiin valoriveihin\nja autojen kirkkaisiin silmiin. Kaukana metsänrajassa kulki juna kuin\npitkä, nivelikäs ja kirkas mato yli notkelman kaupunkiin päin. Ja\nSinkko kysyi naiselta:\n\n»Pidättekö tätä paikkaa pyhänä?»\n\n»Minä? Minkä vuoksi?»\n\n»Onhan tämä vanha luostarinpaikka, ovathan nuo kivet entisaikain\nmessujen kyllästämiä.»\n\n»Voiko ihmisten hökötyksiä pitää pyhänä? Paikkahan sinänsä voi olla\npyhä — temppelin paikkana. Mutta en luota niihin miehiin, jotka ovat\ntäällä asuneet, en heidän uskoonsa — enkä asketismiinsa.»\n\n»Soo!» nuhteli Sinkko. »Voiko kukaan epäuskoinen ihminen vähentää\njonkin paikan pyhyyttä, sillä emmekö me ihmiset ole siihen liian\npieniä.»\n\n»Kyllä voivat», väitti neiti Selja, »tätä paikkaa on sen jälkeen\nkäytetty hyvin epäuskoisella tavalla kuka mitenkin. Enkä luule, että ne\nsilloisetkaan isännät ovat olleet kovin ehdottomia uskossaan ja...»\n\n»Asketismissaanko?» kysyi Sinkko.\n\nHe nauroivat ja hetkisen kuluttua neiti Selja jatkoi hiljemmin aivan\nkuin Sinkolle kahden kesken:\n\n»Vahinko niitä munkkiparkoja. He olivat ehkä hyvin lähellä uskoa, juuri\nniin lähellä oikeata ja todellista uskoa, että olisivat voineet jo\nmelkeinpä koskettaa pyhyyttä. Mutta juuri se onneton asketismi taisi\nolla kohtalokas este heidän uskolleen. Juuri se ainoa, sillä muita\nsiteitähän ei ollut enää maailmaan. Meillä tavallisilla ihmisillä on\ntoisin: meillä karttuu muitakin miinuspisteitä jo niin paljon, että\npysymme joka tapauksessa puolitiessä, vaikka voittaisimmekin sen\nasket... No niin...»\n\nHän naurahti herakasti ja yllätti uudella kysymyksellä: »Kertokaa,\nmillaista on avioliitossa.»\n\n»Sen kertomiseen menisi viikko. Mutta noin ylipäätänsä on tietenkin\nhauska tallata kukkasten päälle — ellei niiden lomassa olisi ilkeitä\nsärkyneitä lasinsiruja.»\n\nNeiti Selja siirtyi lähemmäksi:\n\n»Tiedättekö, miksi minä en ole koskaan mennyt naimisiin? — Siksi,\nettä ensiksikin en voisi alistua toisen holhoukseen enkä voisi kärsiä\nsellaista miestä, joka alistuisi minun holhoukseeni. Toiseksi olisi\ntukala sietää sellaista ajatusta, että minun kattoni alla asuu mies,\njoka tietää ehkä monesta muusta naisesta yhtä paljon kuin minusta...\nKatsokaas, jokainenhan pitäisi oman osuutensa paloittelemattomana.»\n\n»Ja mieluummin paloittelisi toisen osuutta.»\n\nNeiti Selja soluttautui kiveltä maahan ja kuiskasi: »Niin... Me kaikki\nolemme itsekkäitä.»\n\nSinkko oli aavistelevinaan, että kaikesta iloisuudesta ja\naurinkoisuudesta huolimatta neiti Seljassa saattoi olla hivenen\nverran tiettyä kyynillisyyttä ja kovuutta ja että hän voi olla\nkovakourainenkin joissakin tunnekysymyksissä. Ja hänen tätä\najatellessaan virkahti neiti Selja kuin itsekseen:\n\n»Vanha tietty totuushan on, että rehelliset pienet synnit voi saada\nanteeksi helpommin kuin suuren farisealaisuuden. Miksi siis ihmiset\neivät voi olla rehellisiä?»\n\nSinkko arvasi, että viimeinen sana 'synneissäänkin' jäi sanomatta, ja\ntunsi, että nainen pimeässä katsoi häneen, vaikka he eivät voineet\nnähdä toistensa silmiä. Oli hiljaista ja hekin olivat vaiti. Silloin\ntällöin puuskahti tuuli metsässä ja kaukaiset katulamput vilkuttivat\nkuin tähdet. Tämä kaikki tuntui muuttuneen jollakin tavoin tutuksi ja\nläheiseksi aivan kuin he jo kymmenet kerrat ennen olisivat seisoneet\nnäin, ympärillä pimeys ja ajatuksissa toisen aavisteleva läheisyys.\nIrene Selja huokaisi ja huokauksesta kuului pieni vavahdus. Sinkko\nliikahti, mutta samassa oli hänen edessään toisen varoittava sormi:\n\n»Ei. — Ei täällä.»\n\nJa Sinkko pujotti kätensä hänen kainaloonsa ja he lähtivät rinnettä\nalas maantietä ja kaupunkia kohti. Vasta ensimmäisen katulampun\nkohdalla he näkivät toisensa, katsoivat silmiin ja hymyilivät, ja Irene\nSeljan silmistä vilkkui pieni veitikkamainen ja hellä salaisuus, jonka\ntoinen osasi lukea sanoittakin. Vasta varjonpuolelle ehdittyä Irene\nkuiskasi koko tulomatkan ensimmäiset sanat:\n\n»Sinä voit vielä tulla minun luokseni.»\n\nKello oli vasta puoli yhdeksän, mutta neiti Seljan asunnon kohdalla he\nkuitenkin erosivat, sillä pieni aavistus kuiski kumpaisenkin korvaan\nkiusoittavasti.\n\n»Tämä oli vasta ensimmäinen ilta!»\n\n»Sinä et siis tule?» kysyi Irene Selja puristaessaan öisen kättä.\n\n»Kiitos, tulen sitten seuraavalla kerralla.»\n\nHän kuuli oven kumahtavan kiinni ja käveli itse tyytyväisenä\nkohti kaupungin hämärää reunaa, jossa metsäisen mäen keskeltä\npilkottivat pienet tulet. Hän oli tyytyväinen ja mietti, mahtoiko\nIrene olla samoin, mutta luuli Irenen tuntevan pientä pettymystä\navatessaan huoneistonsa oven yksin. Kuitenkin tällä tavoin jäi vielä\nhuomispäivällekin oma viehätyksensä.\n\nSinkko oli oppinut jo tuntemaan Reivingin, luuli tuntevansa sen hengen\nja oli saanut lähimmäisiä, mutta jokin aavistus sanoi, että hänellä oli\nvielä paljon pieniä löytöjä tekemättä.\n\nHämärä ja pieni asunto tuntui kovin yksinäiseltä ja liian tavalliselta\nhänen avatessaan sen oven.\n\n\n\n\n3.\n\n\nOliko hänen tutustuttava myöskin ihmisiin, kun hän kerran tunsi\nympäristönsä jo tarpeeksi hyvin?\n\nHänhän oli kierrellyt täällä kaiken jo niin tarkkaan, että olisi\nhyvin voinut olla oppaana ulkoseurakuntalaisille, jotka tahtoivat\npuolessa tunnissa pöyhiä kaupungin. Ainoastaan Hemmingin museo oli\nvielä käymättä, mutta sen sijaan hän oli kuullut niin usein puhuttavan\nitse hemmingiläisyydestä, ettei varmasti unohtaisi mainita siitä vielä\nvieraammalle kuin hän itse.\n\nMutta mistä sitten alkaisi etsiä ja kaivaa esille kaikki nämä ihmiset\nsieluineen ja ajatuksineen, sellaisina kuin ne olivat salaisina ja\npiilossa eikä vain puheissa? Ja kenestä alkaa? Kulkeako koko Sektor\nlävitse ylimmästä alimpaan — ja lopuksi huomata, että aijai, kun oli\nvielä paljon tyhmyyden syntiä maan päällä!\n\nMutta mitä varten hänen pitäisi kiertää heidän luonaan, sillä\nhänhän tunsi jokaisen niin pinnallisesti kuin nykyaikana\ntarvittiin. Tarvitsiko hänen tietää lähemmin toimitusjohtaja\nKoivumaasta mitään muuta, kuin että Koivumaalla itsellään oli hyvin\nhuomattava osa Sektorin osakkeista ja luultavasti hankki niitä\nsitä mukaa lisää pienissä erissä kuin jaksoi saada käsiinsä. Ja\ntulevaisuudensuunnitelmia tällä kai ei ollut muita kuin saada kaksi\npahaa kilpailijaa laudalta pois. Toisen kilpailijan osakkeita hänellä\noli myös ollut hallussaan, mutta salaisesti valmistautuessaan antamaan\nnaapurille pahan iskun hän myi ajoissa nuo osakkeet, kun niiden arvo\nei ollut vielä putoamassa. Sektorin myynti oli saatava nousemaan\ntänä vuonna huimasti edellisestä, ja jotta myös nettovoitto jäisi\nsuureksi, oli samaan aikaan supistettava menoja, joten hänellä oli\nyhtä aikaa kaksi onkea vedessä. Ja kaikki se, mikä ikinä asettuisi\nSektorin menestyksen ja vaurastumisen tielle, saisi kerta kaikkiaan\nsiirtyä toimitusjohtajan ajatusten edestä kuin lumiauralla. Mitään\nvastoinkäymisiä ei yksinkertaisesti saisi tulla, ja ne ihmiset, jotka\naiheuttaisivat vahinkoja, saisivat maksaa ne kalliisti. Henkilökuntaa\noli vähennettävä, ja niiden, jotka jäisivät jäljelle Sektoriin, olisi\nvenyttävä tuntuvasti tai sitten siirryttävä parempien tieltä.\n\nNäitä Sinkko punnitsi ja aprikoi istuessaan Karion mökin portailla ja\nkatsellessaan lasten puuhia pihassa. Koko talo oli tyhjä, ja hän oli\nluvannut pitää lapsia silmällä. Vanha rouva oli kai mennyt puotiin,\nrouva mihin hyvänsä ja Kario itse kai työväentalolle. Ja äsken oli Kario\nalentunut puhumaan hänen kanssaan, mutta pakko oli kai vaimentanut\nmiehen sisua. Pankki kuulemma piti kireällä kiinnityslainan koroista,\ntietysti, ja miehellä ei ollut muuta keinoa kuin pyytää Sinkolta\nvähäistä lainaa. Ja Sinkkoa melkein hykerrytti oman arvon nopea\nkasvu: vähemmässä kuin kuukaudessa hän oli saanut siirtyä autettavien\njoukosta auttajien pieneen parveen, mutta hänhän oli Karion mielestä\nkerta kaikkiaan kapitalisti, vaikka ei omistaisikaan mitään muuta kuin\npukunsa ja tulevan palkkansa. Miksi hän siis auttamaan, ainoastaan\nparin kuukauden vuokran saattoi maksaa, niin olipahan sekin raha jo\ntallella.\n\nTuossa taapersi pieni Kario, jonka kieli ei vielä kääntynyt suussa\nkunnollisesti, mutta oli kuitenkin saanut jo elämälleen yhtä selvän\nkurssin ja viitat kuin isä itsekin. Poika oli aina vierastanut Sinkkoa,\nmutta tänään tarjoutui jo pari kertaa puheisiinkin:\n\n»Kuule, meillä oli äsken eri kivaa tuolla metsässä!»\n\n»Kenellä teillä?»\n\n»Meitä oli kolme kaveria ja minä.»\n\n»No mitä te siellä puuhailitte? Piilosillako?» kysyi Sinkko.\n\n»Ei, mutta me kiroiltiin kilpaa niin pirusti!»\n\nLapsenvartijaa pyrki hymyilyttämään, mutta hymy haihtui muistaessa,\nettä hänen oma tyttönsä oli juuri saman ikäinen kuin Karion Pekka.\nMutta lapsilla oli vielä tällä hetkellä suuri ero, jumalan kiitos.\nPekalta oli mielikuvituskin sammunut ja sammutettu, hänen ajatuksensa\nja puuhansa olivat kiinni kaikessa siinä, mikä näkyi ja tuntui, mutta\neivät jaksaneet kohota enää edes leikkien tasalle.\n\n»Kiroilitte? Älä opettele niitä konsteja. Puhu kauniisti.»\n\n»Minä puhun tuhmia, puhun perkeleitä!»\n\n»Mikäs se semmoinen on? Ei sitä olekaan...»\n\n»En tiedä. Me sitä metsässä huudettiin, mutta eipäs vain tullut!»\n\nOpeta ja valista nyt noita... Mihinkäs hän jäikään? Toimitusjohtajan\njälkeen oli kai Kansanen merkittävin, sillä hänen sanansa painoivat\nenimmin. Kerta kaikkiaan kunnon mies pohjaltaan, vanha ja luotettava\nystävä joka on kovettunut ja kääriytynyt kuoreensa, niin ettei saa\nenää edes ajatuksia näkyville. Mies on itse oman työnsä kovuudella\nnoussut myyntipöydän takaa silmäntekeväksi ja siinä urakassa tullut\nvarovaiseksi, kadottanut omat persoonalliset piirteensä tai tahallaan\npiilottanut ne. Ja nykyisin ei näy mitään muita piirteitä kuin\nne kylmäntotiset kasvot, jotka Sektorissa ilmestyvät aina esille\nsilloin, kun jotakin on vinossa. — Kerran sentään oli Kansanen työstä\ntullessa kuin erehtynyt puhumaan ja toivomaan itselleen pitkää ikää,\nettä voisi taata lastensa varman tulevaisuuden. Sillä jos hän nyt\nkuolisi, ei lapsilla olisi mahdollisuutta alkaa yhtään ylemmältä\nportaalta kuin isällä aikoinaan. Ja heille oli ehdittävä valmistaa\njokin ponnahduslauta, josta päästä hiukan vauhtia ottamaan. Hän itse\noli alkanut tyhjästä ja antoi sen vuoksi kaksin verroin suuremman\narvon tuolle ponnahduslaudalle: rahalle. Mutta Sinkko lohdutteli häntä\nsilloin karulla huumorilla, jolle Kansanenkin jaksoi hymyillä:\n\n»Älä huolehdi turhia, ei sinua kukaan kauan kaipaa. Ja sinä hetkenä,\nkun isä kuolee, tulee pojasta heti täysi-ikäinen. Se on totuus aina.»\n\nOlivathan Kansasellakin omat huolensa, jotka eivät koskaan näkyneet.\nJa totta oli, että hän viihtyi mieluummin työssä kuin kotona, läksi\njoka sunnuntaiksi hyvin pitkälle kävelymatkalle kuin pakoon kotielämää\nyhdessä koiransa kanssa. Joka kerran hän lähtiessään osti koiralle\npitkän pätkän makkaraa, ja kun illalla takaisin vasta myöhään, oli\nmatkalla syönyt itse makkaran ja oli kylläinen, mutta koira hoippui\nväsymyksestä ja nälästä. Ja loppujen lopuksi hän oli tyytyväinen, kun\nei ollut tarvinnut puhua kenenkään ihmisen kanssa.\n\nIrene Selja täytyi asettaa ehdottomasti konttoripäällikkö Upisen\nedelle, sillä hän joka tapauksessa tiesi ja vastasi konttorin töistä,\ntiesi kaiken, osasi ja ehti jo senkin vuoksi, että oli tullut\nkauppakorkeakoulusta Sektoriin lukemattomat vuodet ennen Upista. Mitä\nneiti Seljasta voisi vielä sanoa: ehkä sen, että hän oli pyytänyt\nSinkkoa luokseen tänä iltana.\n\nUpinen oli täysin merkityksetön, hänellä oli kyllä se ponnahduslauta\nelämään, mutta ei ollut millä ponnistaa. Hän saattoi menestyä vain\nsiellä, missä sallittiin olla häikäilemätön, mutta Sektorissa se\nei käynyt päinsä niin kauan kuin siellä ei tunnettu mitään muita\nvaikutteita kuin yhtiön oma etu ja kaikki muu sen rinnalla sai tukahtua.\n\nJa sitten lukemattomat muut nuorista ja varattomista neitosista\nuskossaan lujiin, lahjomattomiin ja suvaitsemattomiin Karioon\nja Honkaseen asti. Heillä ei ollut mitään muuta määräämis- tai\nvaikutusvaltaa kuin se, että saivat itse päättää, missä järjestyksessä\npalkkapussinsa rahat jakaisivat pois käsistään. Ja jos palkka ei\nriittäisi, niin heidän vallassaan oli keksiä vapaasti se keino, jolla\nkukin etsisi lisätulonsa lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Hän itse,\nSinkko, kuului kieltämättömästi vielä näihin, mutta alkoi jo tuntea\nkuin salaisia oireita siitä, että hän ehkä piankin tulisi löytämään\nkeinon päästäkseen omasta kastistaan irti ja hyppäämään korkeampaan.\nViime vuosien huolet olivat herättäneet hänessä hienoisen rahanjanon\nja hänellä oli hyvä halu päästä janonsa tyydyttämään, sillä se näkyi\nnykyään olevan ainoa ja kannattava harrastus, jonka mukaan noteerattiin\nihmiset niin henkisiltä kuin ruumiillisilta mitoiltaan ja voimiltaan.\nSinkko oli hyvällä alulla kovettumassa juuri samaan suuntaan kuin\nKansanen, ja hän oli ottanutkin aivan huomaamattaan tänä lyhyenä aikana\nKansasen, vanhan ystävänsä, korkeaksi esikuvakseen.\n\nTämä oli pieni yhteiskunta suuren yhteiskunnan sisällä erikseen\npariakymmentä pienen pientä sektorilaista mainitsematta. Ja tuon\nyhteiskunnan sitten jakoivat puolueet ja maailmankatsomukset\npikku ryhmiksi, joilla oli nuo karsinamielipiteet kuin aneina ja\npääsylippuina suuren yhteiskunnan laajemmille laitumille, joilla sitten\noli parhaan kykynsä mukaan lupa hamuilla itselleen se hengenravinto ja\nvoima, jolla koko kansaa ruokittiin. Ken oli kylläinen, hänelle riitti\nkai vähäkin, mutta toiset vaativat lisää tai kääntyivät pettyneinä\nveräjistä koti tielle — alkaen taas ikävöidä uudestaan.\n\nSinkko ei tuntenut koko kansaa, mutta tunsi osan siitä ja teki\nläpileikkauksensa rohkeasti vain osan perusteella. Ja mitä hän kaikesta\nnäki? Aineellinen puoli oli koko kaupungissa tietysti aivan samanlainen\nkuin se oli Sektorissakin. Ja henkistä puolta tarkastaessa oli pahoja\noireita ahdashenkisyydestä, henkisestä astmasta. Mutta mitäpäs muuta\nvoi, kun katseen ja ajatusten edessä oli aina seinä, ja ne eivät\nvoineet päästä sen ylitse. Anna niiden sitten karata johonkin, jos\nvoit. Mutta olihan täällä vielä jotakin: jokainen muisti määräajoin\nmainita Hemmingin nimen ja lasketella ulkoa sitaatin hänen suurista\nmietelmäkirjoistaan. — Olihan kirkkokin ruvennut tekemään mainostusta\nitsestään, ettei sekään unohtuisi yhteisen kiireen keskellä: jos\niltaisin käveli tuonne vanhankaupungin puolelle, niin näki, että koko\nkirkon pääty oli sinisenkirkas. Kaksi isoa valonheittäjää osoitti\npimeässäkin vuosisatoja vanhan temppelin arvon ja neonputkella\nkierretty risti kirkon katolla näkyi kirkkaan valoisana pitkien\nmatkojen päähän maaseudullekin. Ainoa ikävä puoli vain oli se, että\ntanssiravintola »Lidon» punainen ja värähtelevä valo näkyi vielä\nkauemmaksi ja kiinnitti kaiken huomion puoleensa.\n\nHeinsalmi oli pari päivää sitten vakavana hetkenään — joita tosin\nsattui hyvin harvoin — sanonut Sinkolle jotenkin tähän tapaan:\n\n»Nykyään on ihmisellä vain kolme mahdollisuutta: ratketa juomaan —\ntehdä kavallus — ampua itsensä! Jotkut onnelliset ehtivät suorittaa nuo\nkaikki kolme yhteen menoon, mutta toiset lähtevät loppupäästä.»\n\nJa erään toisen kerran oli sanonut Irene Selja:\n\n»Mitä ikinä teetkin, olipa se hyvää tai pahaa, tee harkiten. Silloin et\nsaa pohmeloa jälkeenpäin.»\n\nSiinä kaksi nuorta ihmistä ajatuksineen, ja olisi luullut, että elämä\noli heitä korventanut kyynillisiksi. Ja kuitenkin molemmat olivat\nsellaisia, jotka pitivät elämää varsin siedettävänä ja tiukan tullen\nolisivat itse huiputtaneet elämää ennen kuin se heitä kumpaistakaan. He\nitse elivät ja sukeltautuivat elämään ehkä luottavaisemmin kuin kukaan\nmuu koko Sektorissa.\n\nNiin tosiaan, tänään kahvitunnilta lähtiessä oli Sinkko tavannut\nIrene Seljan käytävässä. Syksyisen Luostarilassa-käynnin jälkeen\noli neiti Selja pari kertaa muistuttanut Sinkkoa lupauksesta ja\nkäskenyt luokseen. Pari kertaa tämä olikin poikennut hakemaan kirjoja\nsunnuntaiksi ja istunut niin kauan kuin yksi paperossi paloi.\n\nMutta tänään oli Irene Selja sanonut:\n\n»Aarno, ne minun uudet nojatuolini ovat nyt tulleet, joista silloin\npuhuin. Ja koska sinä olit neuvomassa minulle sopivia mallejakin,\npyhitin niistä tuoleista toisen sinua varten. Tule nauttimaan\noikeuksistasi tänään.»\n\n»Mutta, rakas ihminen, minä en voi tulla. Hyvin asiallinen syy: olen\nraatanut niin paljon, että kalpaan puhdistusta. Ja sen vuoksi...»\n\n»Älä huolehdi siitä! Jätä kaikki minun varaani. Koko Reivinki ei voi\ntarjota sinulle sen enemmän kuin minäkään. — Tuletko?»\n\n»Tulen varmasti!»\n\nHänestä oli yhdentekevää, missä iltansa istuisi, mutta antoi kuitenkin\nasialle kuin juhlallisemman muodon kaivamalla esiin sen parhaimman\npukunsa, joka hänellä oli vielä entisten hyvien vuosien muistona.\nHänestä oli myöskin yhdentekevää, millä tavoin ilta kuluisi, sillä vain\nvakinainen työ, sen kestäminen ja jatkuminen olivat hänen ensimmäiset\najatuksensa, ja kaikki muu: aika, paikka ja ihmiset saivat vajota\nniiden alle. Tuo oli se uusi reivinkiläinen itu, joka oli alkanut\nnousta edellisten vuosien väkevöimästä maasta, ja siemenen kylväjinä\nolivat olleet juuri nämä ihmiset, Kansanen, Irene Selja ja Heinsalmi\naivan huomaamattaan.\n\nNeiti Selja asui varsin mukavasti yhdessä kaupungin harvoista\nkivitaloista, sisäänkäytävä oli oma, huone iso, valoisa ja ilmava\narvattuine ja arvaamattomine komeroineen, sähköhelloineen ja\nkylpyhuoneiden. Tämä kaikki osaltaan varmisti sitä, että Irene Seljalla\noli Sektorissa aika paljon sanomista, aivan niin kuin hänellä oli\nkotona varsin paljon makua. Naiselle jokseenkin suuri kirjoituspöytä\ntodisti eräänlaista itsenäisyyttä, lattialla oli suuri karvalankamatto,\nseinällä ryijy — »äitini kutoma» — pari hyvää maalausta, nurkassa\ntupakkapöytä ja...\n\n»Tässä nämä uudet tuolini ovat. Mitäs pidät? Jos tahdot, saat niistä\ntoisen valita nimikkopaikaksesi aina silloin, kun olet kyllästynyt\nelämään ja maailmaan.»\n\nTupakkapöydän molemmin puolin oli pantu matalat, raskaat tuolit, joiden\npäällystys oli ruskeata ja punaista ja puuosat mustat.\n\n»Jos olisin ostanut nahkatuolit — niin kuin mieleni teki — olisi joku\nhaukkunut tietysti minua perinnön saaneeksi vanhaksipiiaksi. Sen\nvuoksi ostin nämä. — Ja usko tai ole uskomatta, että niitä ostaessani\najattelin sinua.»\n\nMies ei voinut sitä tietysti muuta kuin torjua hymähtäen.\n\n»Aivan totta! Minulla käy hyvin vähän vieraita, sillä minulla ei\nyksinkertaisesti ole paljon ystäviä, kun en niistä pidä. Mutta sinulla\non erikoisoikeus. Minä itse pidän mukavuudesta ja sinä myöskin.\nKun olemme kaksi yksinäistä, niin eikö silloin ole varsin mukava\nistua täällä yhdessä kaikessa hiljaisuudessa ja ilman mitään turhaa\nseuranpito- ja lörpöttelyvelvollisuutta? Me voimme aivan hyvin lukea\nsilloin, kun emme viitsi muuta. Ja sinä saat muistella ja ajatella\nrouvaasi ja vaikkapa kertoakin hänestä minulle, jos tunnet siihen\npakkoa.»\n\nKummallisen kodikas ihminen, kun pääsi niin lähelle, että voi tosiaan\nsanoa kuuluvansa hänen luotettuihinsa. Kummallisen hiljainen ja\neristynyt nuori ihminen, joka ei alati pyrkinyt lentoon jokaisen\ntilaisuuden sattuessa, vaan hautautui tänne. Mutta hän oli ehkä\naikaisemmin lentänyt, mahdollisesti liitänyt joskus silmät ummessa,\nnuoruuden huimaavimpana hetkenä, liiaksikin ja sen jälkeen omaksunut\nerikoisen asenteensa elämään ja ihmisiin. Joka tapauksessa hän oli\nnyt alati yhtä iloinen ja elämänhaluinen eikä osoittanut ainakaan\nsilminnähtävästi kokeneensa joskus aikaisemmin liian paljon, koko\nelämän varalle.\n\nSinkko tunsi nyt jotakin samaa turvallisuutta kuin käydessään joka\nkerran ukko Nilssonin luona. Ja kun viimeiset vuodet olivat tehneet\nhänet yksinäiseksi ja vieraaksi ja pakottaneet hänen ajatuksensa\narkisiin uomiinsa, tunsi hän helpotusta aina silloin, kun ei tarvinnut\nolla säkenöivä. Niinpä hän ei sitä nytkään tavoitellutkaan, sillä\ntiesi tuon naisen kuitenkin huomaavan, milloin hän ei olisi miehekkään\nsuora ja teeskentelemätön. Ja juuri se kai olikin ainoa vaatimus,\njonka täytettyään hänellä oli oikeus tähän huoneeseen ja sen vapaisiin\nmukavuuksiin.\n\n»Sinun rouvasi tuntee varmaankin hyvin yksinäiseksi itsensä, kun sinä\nolet täällä? Hän on varmaankin miellyttävä ihminen.»\n\nHänen eteensä tupakkapöydälle tuli kahvi leivoksineen ja konjakkipullo.\n\n»Ja sinun tyttäresi? Miten vanha hän on? Miehet usein näyttävät\nperheensä kuvia, kun potevat ikävyyttä, mutta sinä et ole tarjonnut\nniitä vielä koskaan. — No niin...»\n\nLasit kohosivat, he katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät.\n\nMutta he eivät olleet vielä niin vapaita reivinkiläisestä\nulkomaailmasta kuin luulivat: ovikello soi varovasti ja neiti Seljan\nmentyä avaamaan kuuli Sinkko jonkun hämmentyneen selittelyn:\n\n»Suokaa anteeksi, minä erehdyin ovissa! Minun piti...»\n\n»Ei mitään», vastasi neiti Selja pienessä eteisessä. »Mutta minä\nkuulin, että teidän miehenne on ollut sairaana. Viekää terveisiä kotiin\n— ja odottakaa hiukan, niin minä katson!»\n\nHän tuli sisään ja kaatoi kaapin päällä olevan hedelmämaljakon\nsisällyksen suureen paperipussiin, meni jälleen ovelle ja pyysi\nantamaan lapsille terveisinä häneltä... Nainen kiitteli yhä enemmän\nhämmentyen ja meni. Irene Selja sammutti eteisen valon ja tuli\nhuolestuneen näköisenä pöydän luo:\n\n»Honkasen rouva. Olen varma siitä, että hän oli avunpyyntimatkalla,\nmutta ei katsonut nimeä ja hämmästyi, kun näki minut ovella. Hän ei\ntietysti tahdo tuttaville myöntää köyhyyttään. En keksinyt muutakaan\nannettavaa — olisi loukkaantunut tietysti. Jaa-ah, on sieltäkin talosta\nautuus kaukana...! Se hyvä puoli tästä yksinäisyydestä on, että vain\nitse maksaa kaiken, mutta myöskin itse vastaa kaikesta.»\n\n»Siis sinä väität olevasi onnellinen — niinkuin banaalisti sanotaan?»\n\n»En, kaukana siitä. Minä kaipaan paljon, sillä olen vain ihminen ja\nlisäksi nainen.» Ensimmäinen lasi tyhjeni ja hän kaatoi heti uuden. —\n»Miehet pitävät nopeasta vauhdista eivätkä tiputtamisesta. Ota tuo nyt,\nniin sitten minun on helpompi tehdä sinulle eräs ehdotus, jolle sinä et\nsaa nauraa. — Kas niin! Minä lupasin järjestää olosi niin täydelliseksi\nja mukavaksi, ettet ainakaan tänä iltana kiirehdi minnekään. Ja sen\nvuoksi minä ensin näytän sinulle sen, joka on jokaiselta miesvieraalta\nkielletty — kylpyhuoneeni. Älä vain naura!»\n\nToinen ei ollut aikonutkaan nauraa, ja avatessaan kapean oven Irene\nSelja jatkoi:\n\n»Päivällä sinulta luiskahti este, jonka vuoksi et muka voinut tulla\ntänne. Sen löydät täältä. Me olemme kahden ja maailma ei liikuta meitä\nyhtään. Jos tahdot tietää, niin minä kylvin jo äsken ja nyt on sinun\nvuorosi. Eikö sinua yhtään houkuttele ajatus, että tuossa komerossa ei\nole ollut vielä koskaan alaston mies.»\n\nAivan oikein, täällä ei ollut vallinnut vielä kukaan muu kuin Irene\nSelja ja tässä koko illassa oli jotakin samanlaista herkkää ja\naavistelevaa seikkailua kuin hyvin nuorena koululaisena syksyisen\npuiston penkillä tavoitettuaan ensimmäisen kerran tytön käden ja\ntietäen vielä tänä iltana ensimmäisen syleilyn odottavan heitä. He\nkatsoivat toisiinsa taas hymyillen ja ymmärsivät sanomattoman hyvin\ntoisensa. Maailman mielestä tässä kaikessa olisi voinut olla runsas\nmäärä lapsellisuutta Ja sielunpelastajien mielestä synnillisyyttä,\nmutta ainakaan Sinkko ei tiennyt, miksi hän olisi kursaillut suotta\ntuosta hauskuudesta.\n\n»Tule, niin minä näytän sinulle kaiken!» sanoi Irene.\n\nJa hetkisen kuluttua hän tuli yksinään takaisin sulkien oven ja\nistuutui äskeiselle paikalleen, ottaen lehden käteensä ja sitä\nluettuaan kohottaen katseensa oveen ja hymyillen. Ja mies tuolla\nseinän takana huomasi peilin, joka oli nähnyt Irene Seljan ruumiin\nalastomuuden. Ja peilin viereisellä lasihyllyllä oli rasioita ja siroja\npulloja, joilla oli oma salainen tarkoituksensa.\n\nHän ei neuvon mukaan hätäillyt eikä kiirehtinyt ja viimein tapasi\ntietystä naulasta tietyn viitan, jota oli hänelle osoitettu. Se tuoksui\nkukalle, vai oliko se koko tämä komero, joka lisäsi tätä pientä\nseikkailua ja eksyksiin joutumista, jonka toivoi vielä vähän aikaa\njatkuvan. Ja se jatkui.\n\nKun hän pitkän aikaa sen jälkeen istui paikallaan huoneessa,\njatkui myöskin tunnelma juuri niin kodikkaana kuin Irene Selja\noli tavoitellut, ja molempien ajatukset kieppuivat kevyinä tuossa\ntunnelmassa. Ei ollut mitään kiihkoa, pientä sanatonta kuiskailua vain\nkaikkialla ympärillä, ei kiihkon tuomaa pyrkimystä johonkin eikä toisen\npakoilevaa hiiviskelyä toisen edestä pois.\n\n»Sano, Irene, miksi et ole mennyt naimisiin.»\n\n»Miksi kysyt?»\n\n»Siksi, että olet tuhlannut yhden mallikodin ja oman perheesi\nmalliemännän.»\n\n»Onko tämä hukkaan mennyttä? Mitä täällä vielä tarvittaisiin?»\n\n»Kyllä sinä sen tiedät.»\n\n»Jos sinä tarkoitat ylimalkaan vain avioliittoa, niin minä väitän:\nse toisi tänne liian paljon arkielämää Kaikkea on hyvä kuvitella\nnäin, mutta kuvitelmissa ei oteta huomioon keittiörasvan käryä eikä\nparsittavia sukkia. Ja sinulla — joka olet nyt miespuolinen osallinen —\nei ole sähkölaskua, parranajoa ja housuista pudonnutta nappia. Katsos,\nse kaikki riittää tekemään elämän arjeksi.»\n\n»Hm, mutta pidätkö lapsista?»\n\n»Kyllä», vastasi Irene. »Ja jos joskus tunnen sellaisen tarvitsevani,\nvoin ottaa ottolapsen.»\n\n»Mutta entäs pääasia: rakkaus?»\n\n»Olenko sanonut sinulle, etten rakasta ketään enkä tule rakastamaan.\nMissä on kirjoitettu, etten minä voisi rakastua mieheen, jonka huomaan\ntarpeeksi suoraksi, asialliseksi ja miellyttäväksi. Sen teenkin ehkä —\njuuri täällä.»\n\nHän kohotti lasinsa ja katsoi sen ylitse, viivyttäen huultaan sen\nreunalla:\n\n»Ja missä on kielletty, ettet sinä saa suudella minua, jos vain teet\nsen tarpeeksi tyylikkäästi!»\n\nSinkko oli seisonut pöydän toisella puolella. Hän antoi hitaasti,\nhyvin hitaasti oman lasinsa tyhjetä, ja vilkaisemattakaan keneen pani\nsen juuri oikealle paikalleen levylle. Hän astui pöydän ympäri ja\nsulki toisen kädet omiensa sisään. Irene nousi hitaasti, he katsoivat\ntoisiansa silmiin, kun Irenen katse vaipui alas ja hänen ruumiinsa\nupposi miehen syliin.\n\nNoina ajattomina tuokioina mies näki hänen rintansa valkoisen\nkaariviivan nousevan ja laskevan yhä nopeammin hengityksen mukaan\nja oli itsekin tuntevinansa veren lämpöisen sykkeen sen ihon alla.\nHän suuteli sitä ja Irenen käsivarsi kiertyi verkasti hänen niskansa\nympäri. Vartalo tuntui jännityksestään raukeavan, mutta pehmeä\nkäsivarsi puristi sitä lujemmin.\n\nVielä tuokio, ja miehen käsi teki nopean liikkeen, mutta silloin\ntarttui toinen lujasti puristaen hänen ranteeseensa, ja huulet hänen\nkorvansa juuressa kuiskasivat:\n\n»Me emme vie onnettomuuteen muita ja itseämme?» Mies nyökkäsi ymmärtäen.\n\nSilloin pidättävä ote hänen ranteestaan aukeni ja irtaantui kuin\nvarovasti, ja heidän ylitseen syöksyi kuuma ja kaiken hukuttava laine.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHonkasen huolet sielun pelastuksesta alkoivat pursua jo yli reunojensa.\nViime viikolla oli hänen rouvansa käynyt konttorissa vaatimassa, että\npalkkaa ei saanut enää antaa miehelle itselleen, vaan hänelle, koskapa\nHonkanen oli koko viime tilinsä lahjoittanut taas lahkon kassaan ja\nrouva lasten kanssa kärsi puutetta jo niin, että oli pitänyt sivusta\netsiä apua. Seuraava palkka oli annettukin suoraan rouvalle, mutta nyt\nHonkanen oli ollut kaksi yötä poissa kotoaan ties' missä. Aamulla hän\noli tullut villinä ja likaisena kotiin vaihtamaan päällensä kuivat\nvaatteet ennen työhön menoaan, ja rouva oli tutkinut hänen matkojaan:\n\n»Voi hyvä mies, missä sinä olet ollut — ja tuossa kunnossa?»\n\nVilusta hytisevä mies oli selitellyt sormiaan puristellen:\n\n»Yötä metsässä... Poissa ihmisten rakentamista majoista... Jumalan\nluonnossa... Temppelissä...»\n\n»Mies parka, huonosti sinun laitasi jo on! Ja nyt sinä tulet sairaaksi,\nkylmässä ja sateessa itsesi tapat. Etkö voi yhtään ajatella lapsia ja\nminua...?»\n\n»Teitähän minä ajattelen», vakuutti mies hampaat loukkua lyöden.\n»Teidän takiannehan minä ristille menen, jotta syntinne anteeksi\nannetaan...»\n\nJa sitten hän oli purskahtanut itkuun kuin lapsi. Rouva oli hätääntynyt\nja ajatellut hakea avuksi vaikka poliisin, että saisivat miehen\nparantolaan, mutta kun hän hätäännyksissään viivytteli, ehti Honkanen\nlaittautua valmiiksi ja lähti siinä kunnossa työhön.\n\nHän oli valitellut Sinkolle kuumetta, mutta kun tämä ei osannut ottaa\nasiaa sen vakavammalta kannalta eikä ehtinyt puhella miehen kanssa, oli\nHonkanen saanut tyytyä ja kuului hiljakseen veisailla hyräilevän omalla\npuolellaan. Kukaan ei kiinnittänyt hänen puuhiinsa huomiota, sillä työ\noli jo aamusta lähtien tavallista vilkkaampaa.\n\nJo työhön mennessä huomasi jokainen, milloin oli luvassa tavallista\nvilkkaampi päivä. Sektorin keskioven päällä oli rautatangossa liikkeen\nmerkki: kaksi rautaista, sisäkkäistä ympyrää, ja näitä samankeskisiä\nympyröitä halkaisi yhteinen, hopeanvärinen sektori. Jotkut väittivät\nmerkin esittävän tyyliteltyä reikäleipää. Ja joka aamu, kun tuuli\nheilutti merkkiä rautatangossa ja kuului heiluvan levyn kitinä,\nsaattoi arvata, että tämä päivä tulisi olemaan yhtä ja samaa touhua\nja heiluntaa iltamyöhään saakka. Sen vuoksi olivat kaikki hilpeitä jo\nalusta lähtien, sillä oli myöskin varmaa, että vain hilpeys saattoi\npelastaa pieneltä epätoivolta eikä mikään muu. Takkeja riisuessa\noli nuorilla naismyyjillä tilaisuus tehdä vertailuja eilisillan\nkokemuksista, miesväki virkahti jotakin joutavaa tämänpäiväisistä\njalkapallokilpailuista ja kilpailevien seurojen iankaikkisesta\nkalastelusta kilpailijoiden päältä ja huutokaupasta parhaimmista\nkintuista. Konttorissa säksättivät kirjoitus- ja laskukoneet ja\nkassarouvalla ei koko aamuna ollut siunaamankaan rauhaa pureskella\nnäkkileipäannostaan.\n\nKario oli pahalla tuulella, ja hän oli kiukkuinen tavallisesti aina,\nkun Helsingistä tuli varastoon uutta tavaraa ja hän sai raahata\nsen makasiiniin ja asetella mukamas järjestykseenkin. Ja ellei hän\nsitä saanut järjestykseen, oli hänen mielestään syy aivan selvästi\nKansasessa eikä hänessä. Sillä Kansanen oli puolueellinen, pani hänet\nhoitamaan juuri sellaisia isoja tavaroita, joita ei hiellä eikä väellä\nsaanut mitenkään niin kauniisiin riveihin kuin se saakelin Sinkko\npienet nuppineula- ja nappilaatikkonsa... Ja hätäkös oli hoputtaa\nmiehiä, kun toinen auto toi yhtä mittaa rojua asemalta ja toisen piti\njuuri lähteä kahteen maaseutukauppaan purkamaan entisiä. Kansanen\nnäkyi varaston edessä hierovan kauppoja kahden isännän kanssa, toinen\nheistä kinasteli rehukakuista ja toinen myi lehmänvuotia. Itse asiassa\nei Kansasen ollut välttämätöntä seisoa juuri tuossa pihalla, mutta\nhän tahtoi omin silmin nähdä, miten vilkasta tulisi varastoilla\ntänä päivänä olemaan, ja siksi oli mukavaa keksiä jokin tekosyy\nseisoskelemiselleen. Hän katseli, miten Kario väänteli, hikosi ja\nkiroili ja ohi kulkiessaan mutisi jotakin tuntipalkoistaan. Vihaisena\nhän muljautti Sinkkoonkin, jolla ei näyttänyt tänä aamuna olevan mitään\nkiirettä, mutta eipäs tullut vain avuksikaan.\n\nSilloin yht'äkkiä alkoi Honkasen puolelta kuulua huutoa ja hoilotusta,\njoka sai synkän Karienkin reipastumaan niin, että tämä pysähtyi,\noikaisi köyryä hartiataan ja piirsi peukalollaan kaaren ilmaan:\n\n»Sanoinhan minä jo, että se mies on hullu!»\n\nKun rähinä tuntui kasvavan, menivät he ovelle kurkistamaan, kenen\nkanssa Honkanen makasiinissa peuhasi Mutta ovella seisoi nuori mies\navopäin, pieni nahkasalkku kainalossa ja paperilippu kädessä ja\nhämmentyneenä katseli, kun Honkanen hypähteli hyllyjen ja säkkien\nvälissä tasakäpälää, lyödä läjäytteli kämmeniään yhteen ja hoki\nlakkaamatta.\n\n»Meidän velkamme on maksettu — on maksettu.»\n\nHän ei nähnyt eikä kuullut mitään, kun Kario astui sisään:\n\n»Nyt se on taas saanut sen kohtauksensa.»\n\nJa sitten hän ärähti yhä hyppivälle miehelle:\n\n»Mitäs Honkanen täällä huitoo? Ovatkos velat taas sujut?»\n\n»Velkamme on maksettu — on maksettu, tanssi toinen, niin että\nlattiapalkit notkuivat.\n\n»Tuollaisia jenkkoja se on saanut pari kertaa ennenkin. Ne kuuluvat kai\nsen uskontoon», oli Kario varma. »Tässä pari päivää sitten riehui kuin\nsappileijona ja lupasi maksaa minunkin velkani.»\n\nJa vieras nuori mies selitti hätääntyneenä:\n\n»Jo kolme kertaa minä olen käynyt halkolaskun kanssa kun sillä ei ole\nollut rahoja. Mutta kun äsken tulin tänne, niin tuo mies halasi minua\nja tolkutti, ettei hän ole penninkään velkaa. Ja sitten se alkoi hyppiä\nja huutaa, että hänen velkansa on jo maksettu, ja minä väitin, että\nkyllä tämä kaksisataa on vielä kuittaamatta... Silloin se rupesi tuolla\ntavalla riehumaan.»\n\n»Ole huoletta, poika, et sinä siltä saa enää mitään», lohdutteli Kario.\n\nSilloin ilmestyi Honkanen itse kynnykselle silmät loimuten ja hikinen\ntukka otsaan liimautuneena, risti kätensä ja hoki taivaalle katsoen:\n\n»Nyt se tuli! Nyt Jeesus tuli!»\n\nKansanen oli kuullut menon ja ilmestyi paikalle:\n\n»Honkanen lähtee nyt heti lepäämään. Te olette vain rasittunut liiasta\najattelemisesta ja tarvitsette lomaa. Sinkko saa sillä aikaa pitää\nhuolen varastosta.»\n\n»Nyt se jo tuli!» riemasteli Honkanen. »Tuosta tuli portista avopäin ja\nkyseli minua.»\n\n»Jättäkää jo selittämättä, me kuulimme sen. Kario saa lähteä Honkasta\nsaattamaan, jotta menee varmasti kotiinsa.»\n\nKansasella ei ollut muuta, hän lähti pois ja antoi toisten selvitä\nosuudestaan. Mutta Honkanen ei lähtenyt Karion mukaan, vaan käveli\npihan yli ja portaita ylös konttoriin. Kun toiset ehtivät jäljestä, oli\nhän konttorin ovella pidättämässä toimitusjohtajaa kyynärpäästä ja hoki\nonnellisena:\n\n»Näkikö toimitusjohtaja hänet?»\n\n»Kenet sitten? Mitä te höpisette?»\n\n»Jeesuksen! Hän tuli äsken minua kysymään ja seisoo nyt salkku\nkainalossa tuolla makasiinin edessä.»\n\nKario ja Sinkko ilmestyivät konttorin ovelle, ja toimitusjohtaja arvasi\nnopeasti tilanteen:\n\n»Parasta on, että viette hänet kotiin tai mihin hyvänsä. Ottakaa auto.\nKansanen soittaa heti lääkärille.» — Ja sitten itse miehelle: »Vai\njo tuli teitä tapaamaan, minulla ei ole nyt aikaa lähteä katsomaan.\nMutta menkää nyt vain Sinkon ja Karion mukana, he ehtivät kyllä\nkeskustelemaan.»\n\nHe katosivat, ja oven sulkeuduttua toimitusjohtaja huokaisi »mies\nparka» ja alkoi sanella kesken jäänyttä kirjettä. Mutta kun naiset yhä\npelästyksissään selittelivät Honkasen villiä ilmettä ja hokemisia,\noli toimitusjohtajalla kuin hyvä kouluesimerkki huomautettavana:\n»Minusta on tavallisessa työssä tarpeeksi paljon ajattelemista, ettei\ntarvitse juosta suu auki minkään pahnueen jäljessä ja sekoittaa päätään\nturhalla. Kun Honkanenkin olisi pitänyt enemmän huolta työstään,\nniin...» Ja sitten hän kääntyi konekirjuriin päin: »Mihinkäs me\njäimmekään?»\n\nMutta ihmettelemistä riitti yhä, niin että hänen piti pari kertaa\nrykäistä tuimasti, ennen kuin muut voiva palata asiaan...\n\n»Jaah — kirjoittakaa siis: 'Ellemme tämän kuun 25. päivään mennessä saa\nTeiltä uskottavaa selitystä menettelynne syistä tai saatavamme maksua\non meidän pakko antaa asia oikeuden selvitettäväksi.' — Ja sitten\nte kirjoitatte pilkulleen samanlaisen kirjeen kauppias Sandille ja\nlisäätte hänen velkaansa kolmen kuukauden koron. Onko selvä?»\n\nSilloin aukeni ovi ja äskeinen Honkasen laskun perijä ilmestyi sisään,\ntarjosi paperiaan toimitusjohtajalle ja kysyi:\n\n»Kukahan tämän suorittaa? Olen käynyt jo monta kertaa, mutta hän ei voi\nmaksaa sitä itse.»\n\n»Niin, ei tietysti voi maksaa, kun perhe näkee nälkää, ja mies kantaa\npalkkansa suoraan jumalankuvainsa eteen! — Niin, mitäs te tällä sitten?»\n\n»Tuolta alhaalta käskivät tulla tänne kysymään, jos liike voisi maksaa,\nkun...»\n\n»Emme me kenenkään laskuja, ei se meihin kuulu. Perikää, mistä\nparhaiten saatte.»\n\nKun Sinkko ja Kario olivat palanneet kaupungilta oli makasiinien luo\nkokoontunut valmis konferenssi Neljä viisi miestä oli kerääntynyt\nyhteen neuvottelemaan tilanteesta, ja autonkuljettaja Himanen antoi\näänensä kuulua säästelemättä:\n\n»Kyllä Honkanen oli muuten hyvä mies, kun vain olisi kuluttanut varansa\nja voimansa hyödyllisempään, antanut ne vaikkapa...»\n\n»Sinun puolueesi kassaanko?» haistoi Kario heti etuilemista.\n\n»Vaikkapa siihenkin», myönsi kuljettaja.\n\n»Suusi kiinni!» tuhautti Kario. »Mikä parempi se olisi siellä teidän\ntaskussannekaan herrojen sikarirahoina? Häh? Vääntele sinä vain autoasi\näläkä jaarittele roskaa rehellisten työmiesten kuullen, taikka...»\n\n»Mikäs sinä olet komentamaan, kun itse et tee muuta kuin luutuilet\ntyöväentalon portaita! Mutta minä sanon sinulle, jotta...»\n\n»... jotta joka mies työhön ja suu tukkoon!» kajahti keskeltä joukkoa\nKansasen ääni, kun hän oli huomaamatta päässyt polttamaan miehet.\n»Missä Sinkko on?»\n\nSinkko ilmestyi hymyilevänä makasiininsa kynnykselle samalla kuin\npuoluejohtajat hävisivät kuin varisparvi hajalle.\n\n»Jahah, Sinkko!» huusi Kansanen touhukkaana. »Sinä otat tästä päivästä\nlähtien hoitoosi Honkasen makasiinin ja työt. — Tämä on sitten kumma\ntalo, kun miesten aivot mätänevät näinkin kylmällä ilmalla! — Ja\nsiinäkö se auton piru yhä seisoo, vaikka piti olla jo tunti sitten\nmaantiellä!»\n\nVanhat merkit olivat tänä aamuna pitäneet paikkansa, ja vielä\naamiaistunnille lähtiessäkin monet katselivat oven päällä kitisevää\nkakun kuvaa. Mutta ei ollut hätääkään niin kauan kuin tuo kitinä ei\nsattunut omalle kohdalle. Monet ehkä tunsivat Honkasen tapauksessa\nenemmän kuin näyttivät, sillä ei kannattanut olla yhtään varma siitä,\netteivätkö jotkin pienet onnettomuudet voisi sattua yhdelle ja\ntoisellekin. Eikä tarvinnut odottaa niinkään pitkälle, että tulisi\nhulluksi ja saisi siirtyä toisten taluttamana talosta pois ja sitten\nsinne, mihin sattuma heittäisi.\n\nMutta sitä oli turha nyt näyttää muille, ja sen vuoksi jokainen koetti\nolla mahdollisimman huolettoman näköinen joukon hajaantuessa kuka\noikealle, kuka vasemmalle portista. Ja Sinkko, jonka kohdalla useimpien\nsektorilaisten niska pyrki vieläkin jäykistymään, muisti kohteliaasti\nkohottaa hattuaan, oltiinpa tulossa taikka menossa. Hän puolestaan taas\nei välittänyt viiden pennin vertaa noista puolituntemattomien ihmisten\nvihoittelusta, sillä hän oli ensimmäisen työpäivänsä jälkeen havainnut\nne tehottomiksi ja hyödyttömiksi. Ainoa, jonka kanssa hän vielä työn\njälkeenkin saattoi vaihtaa sanan, oli Heinsalmi, jonka mielestä Sinkko\nniin kuin moni muukin näkyi sopivan samaan maailmaan varsin hyvin.\nHeinsalmi lähtikin tavallisesti työstään kahden nuoren naisen välissä,\nja portilla neiti Virkkonen samoin kuin neiti Heikkinenkin koettivat\nvetää Heinsalmen omaan suuntaansa, mutta tavallisesti saivat lähteä\njuuri siihen kolmanteen suuntaan, mihin Heinsalmen oma tie kulki.\n\n»Ehei, tytöt!» huusi hän heille. »Tänään te ette pääse saattamaan\nminua, sillä minulla on tärkeämpiä asioita, ja tänään minä aion\nmennä...»\n\n»Kihloihinko, älä?»\n\n»Kuka tietää. — Mutta tuolla tulee Sinkko, menkää toinen näyttämään\nvaikkapa Luostarilaa ja toinen Hemmingin museota, jotta ette ole\nvahtimassa minua. — Älkääkä unohtako kaupungin suurta historiaa\nnäyttäessänne. Muistattehan kai, että kunnon kirkkoherra Arthuriuksella\noli aikoinaan avioton lapsi ja että pormestari Silvander löi hutikassa\nkapakan isäntää tuopilla päähän.»\n\nSitten hän meni, ja Sinkko ehti nähdä, miten Heinsalmea odotti toisella\npuolella katua Sylvi, se sama kiltti nainen, joka oli ollut junassa\nja jonka äiti asui ukko Nilssonin talon yläkerrassa. Heinsalmi näkyi\ntarttuvan Sylviä käsipuolesta, ja he kääntyivät kulmasta Puistokadulle.\n\nHeinsalmi arvasi hyvin, mille asialle Sylvi oli tullut, ja tiesi jo\netukäteen senkin, mitä toisella olisi hänelle sanottavana. Ja aivan\noikein, kun he menivät satamaan ja istuutuivat penkille lehmuskujan\nvarjoon, katsoi tyttö häneen hymyillen ja virkahti:\n\n»Minä tulin nyt tänään, kun lupasin. Sinua ei voi jättää koko viikoksi\nmuiden holhottavaksi. Ties' niitä saat aikaan...» Ja hetkisen kuluttua\nhän lisäsi totisempana: »Sinä siis et ole saanut Helsingistä vielä\nmitään paikkaa? Minun mielestäni me jo hyvin voisimme mennä...»\n\n»Naimisiin?»\n\n»Niin, jos vain sinä voisit muuttaa...»\n\nTyttö hämmentyi ja hymyili heikosti punastuen.\n\n»Ja tämän kaiken sinä sanot nyt keskellä päivää, kun en voi tässä sinua\nsuudella!» vimmastui Heinsalmi totisena.\n\n»Äiti menee tänä iltana ulos. Ale saamme olla kahden.»\n\nHe jaksoivat olla loistavalla tuulella, vaikka hehkeät kuvat pyrkivät\npakostakin sumentumaan tavalliseen varjoon. Mutta suremisella se ei\nkuitenkaan parantuisi. Eihän ollut heidän oma syynsä, että he eivät\nyhdessä tulisi toimeen yhden palkalla ja että toisenkin oli muutettava\nja saatava työ uudessa paikassa, ennen kuin mistään tulisi mitään.\n\n»Mutta muuta sinä takaisin tänne! Täällä on ihanat oltavat —\nmatkailijain mielestä. Sen kuin luet Hemmingiä ja kierrät museossa.»\n\n»Ei, ei mitenkään. Ymmärräthän sen, hyvä lapsi.\n\n»No niin, sinun täytyy mennä. Minä tulinkin vain sanomaan, että alat\nvakavasti miettiä asiaa. Sillä ennen kesää meidän on saatava kaikki jo\nvalmiiksi ja selväksi. Ala nyt juosta — ja muista tulla illalla!»\n\nHeinsalmi läksi eikä ollut iloisempi eikä surullisempi kuin koskaan\nennenkään. Olihan hän miettinyt samaa asiaa päivä- ja viikkokaupalla\nkeksimättä mitään. Jo heti Sylvin muutettua Sektorista pois Helsinkiin\noli hän miettinyt keinoa yllättääkseen tytön tulemalla jäljestä, mutta\nkaikki yritykset olivat olleet turhia. Hänen vertaistaan tusinajoukkoa\noli kai koko Helsinki vääränään, niin päätteli Heinsalmi ja myi ja\nkiitteli ja kumarteli pöydän takana tyytyväisenä. Aika ajoittain hänen\nmielensä teki vain lähteä kylmästi ja luottaa siihen, että sattuma\nauttaisi hänet raiteille Helsingissä, sillä hän kerta kaikkiaan luotti\nsattumaan ja hyvään onneen paljon enemmän kuin mihinkään muuhun tässä\nmaailmassa. Ja hän luotti Sylvin olevan niin hyvissä väleissä sattuman\nja hyvän onnen kanssa, etteivät ne jättäisi heitä kumpaistakaan pulaan.\nSe olisi hänen mielestään ollutkin onnen puolelta kovin pikkumaista.\n\nNäin hän filosofoi. Ja toinen mies, joka Sektorissa filosofoi yhtä\npaljon ja enemmänkin kuin hän, oli Sinkko. Heitä kahta ei olisi enää\nsaanut nujertumaan mikään, vaikka kaikki muut olivatkin jonkinlaisen\njatkuvan painajaisen vallassa. Sinkon hermot tosin naukuivat\nkireämmällä, mutta hän myöskin tiesi niiden kestävän. Tuli kyllä se\ntukala tieto, ettei Honkanen enää koskaan pystyisi takaisin töihinsä,\nja hän saisi siis ainakin toistaiseksi hoidella kahden miehen urakan\nyhden miehen palkalla. Honkasen rouva oli käynyt kertomassa Kansaselle,\nettä vain varattomuus esti viemästä hänen miestään sairaalaan,\nmutta Honkanen väitti, että rouva itse oli niin lapsellisella\ntavalla kiintynyt mieheensä, ettei laskenut tätä luotaan mihinkään,\nedes parantolaan, vaan tyytyi itse vahtimaan miestä ja etsimään\ntoimeentulon, mistä sattui saamaan. Liikuttavaa kiintymystä... Mutta\nsehän oli hänen yksityisasiansa.\n\nSinkko sai olla alituiseen liikkeellä, vääntää yhtäällä säkkejä\nautoon, olla avaimineen heti toisessa makasiinissa, kasvot kiiltävän\nmärkinä hilata isoa laatikkoa liikkeen puolelle ja sieltä palatessaan\nkantaa kolme neljä tyhjää laatikkoa takaisin makasiiniin. Kansanen\nnäki tarpeeksi hyvin hänen löylynsä, mutta ei edes kahden kesken\nvoinut sanoa mitään erikoisempaa. Kerran hän sentään virkahti, kun oli\nehtinyt jo tulla enemmän kuin tyytyväiseksi ja kun oli saanut kuulla\nyläkerrassa mielipiteet Sinkon töistä:\n\n»Sinä näyt repeävän työn paljouteen, Aarno. Mutta ymmärräthän: sinulla\non se kuukauden koe-aikasi.»\n\nSinkko oli muistanut sen koko ajan, muisti sen vieläkin ja onneksi\ntiesi sen loppuvan pian. Ja toisaalta hän ymmärsi varsin hyvin\nKansasenkin, sillä jo pelkän ristimänimen sanominen tavallisen asemesta\ntuntui lämmittävän. Kansanen ei ollut tarkoittanutkaan teettää koko\ntalon töitä Sinkolla yksin, vaan järjestää tälle loistava tilaisuus\nkoettaa, mihin oikeastaan pystyi. Ja nyt se tilaisuus oli, sillä\ntavallisina aikoina häntä ei olisi huomattukaan muiden joukosta.\n\nKoe-aika? Niin, vielä kaksi päivää, ja sitten joko palkka hypähtäisi\ntaikka hän saisi lähteä kotiin. Sen verran hänellä sentään oli\nymmärrystä, että tiesi tuon jälkimmäisen mahdollisuuden jo pyyhityksi,\nellei sattuisi joitakin erikoisia tyhmyyksiä. Ja palkka nousisi?\nNiin, ehkäpä hän jo ennen joulua saisi säästetyksi sen verran, että\nvoisi pyytää Elliä ja tyttöä muuttamaan tänne. — Ei sentään vielä\nennen joulua, sillä hänellä oli niin paljon työtä, ettei kuitenkaan\nkoskaan olisi kotona muulloin kuin yösydämen, ja toiset saisivat olla\nyksinään. Mutta sitten joulun jälkeen, kun työ vähentyisi? — ja näitä\nmiettiessään hän yhtäkkiä muisti, että lumikin sataisi pian ja pikku\nKaisan kelkka oli kotona maalaamatta... Mitenkähän tyttö oli mahtanut\ntällä ajalla kasvaa, kun he sitten muuttaisivat tänne?\n\nPäivisin Sinkko kyllä ehti toimittaa entisen tavaran varastoista ulos,\nviedä uuden sisään ja pitää vielä paperitkin kohtalaisessa kunnossa.\nMutta kun auto lastaa ja purkaa yhtä mittaa, niin pidä siinä sitten\njärjestys! Juuri järjestys kirveli hänen sisuaan, mutta hän tiesi\nmyöskin sen, että häntä uutena miehenä pidettiin tarkasti silmällä.\n\nEi ollut muuta keinoa kuin tehdä illalla se, mihin ei päivällä ehtinyt.\nJa joka aamu, kun Kansanen sattui ovelle, kesti varasto kyllä kaiken\nsilmäilyn, ja vielä silloinkin, kun syksymmällä lähestyvän joulun\nvuoksi myynti nousi huikeasti, hän selvisi yksin kahden miehen työstä\nhelpommin kuin Kario omasta osuudestaan.\n\nMutta eräänä iltana hän näki kaikessa tässä touhussa olevan jotakin\nhullusti ja tunsi pienen kapinanhengen kiehahtelevan jo sisässään. Hän\nkuuli, miten Kansanen jutteli Karion kanssa töistä ja ehdotti tälle,\nettä Kario alkaisi tehdä nyt lähempänä joulua ylitöitä saadakseen\nasiansa kuntoon:\n\n»Pari viikkoa sitten te pyysitte ylitöitä lisäansion toivossa, mutta\nsilloin ei ollut siihen mitään aihetta. Nyt on kiire, ja kai teille\nraha kelpaa?»\n\n»Ei ole aikaa nyt, kun silloin ei annettu!» vastasi Kario synkästi.\n\n»Vai-ii niin! Vai ei ole aikaa Sektorin töihin? Joko olette rikastunut\nliikaa?»\n\n»En ole», vastasi Kario. »Mutta tällä viikolla on työväentalolla joka\nilta luentotilaisuus, ja minä menen sinne.»\n\n»Mikä hiton luento? Mitä se Sektoriin kuuluu?»\n\n»Ei kuulukaan, mutta minuun kuuluu. Semmoisia luentoja vain\ntyöväenkysymyksestä, palkkataistelusta ja sen sellaisesta...»\n\n»No juoskaa sinne sitten, mutta älkää tulko minulle marisemaan!»\ntiuskaisi Kansanen ja meni.\n\nHetkistä myöhemmin nojaili Kario Sinkon makasiinin pihtipieleen ja\nmutisi:\n\n»Luuleeko tuo Kansanen, että minä jätän menemättä talolle sen vuoksi,\nkun täällä sattuu olemaan jotakin luutuamista, ehoh! Jos ei sovi\nsiirtää ylitöitä ensi viikkoon, niin hankkikoot uuden miehen. — Vai\nhaluatko sinä? Jos haluat ne minun ylityöni ja rahat niistä, niin pidä\nhyvänäsi. Minä en kyllä kerkiä nyt.»\n\nSiunaa ja varjele! vilahti Sinkon ajatuksissa. Hän itse oli jo\nusean viikon ajan huhkinut kuin hullu puoliyöhön eikä ollut tullut\nedes ajatelleeksi ylityöpalkkoja. Mitenkäs hän niitä, sillä hän oli\nensimmäistä kertaa elämässään tuntipalkkalaisena ja tätä ennen oli\nsaanut tehdä kaiken silloin, kun teetettiin ja vaadittiin, eikä joka\naskelesta otettu lisäpalkkaa. Voi helkkarin hullu! manaili hän omaa\ntyhmyyttään. — Ja toiseksi, mitä Karioon tuli: mies oli koko syksyn\nmurissut tulojensa pienuutta ja vaatimalla vaatinut ylitöitä. Ja nyt,\nkun niitä tarjottiin, ei hänellä ollut aikaa aatteen vuoksi. Läheistä\nsukua Honkaselle, arveli Sinkko.\n\nSinä iltana myöhään kohoilivat Sinkon laatikot entistä kevyempinä,\nsillä häntä kiukutti. Tähän asti hän oli melkein salannut omat\niltatyönsä kuin heikkoutensa merkkinä, mutta tästä illasta lähtien\nsaisi Sektor laskea pöytään selvän ja kirkkaan rahan, ja hän puhuisi\nasiasta Kansaselle heti huomisaamuna.\n\nHänen rysäytellessään laatikoltaan ja kiroillessaan vääntyi raskas\nmakasiinin ovi auki, Sinkko kuuli takaansa kolinaa ja näki nuoren\nUpisen heilauttelevan keppiään huulet vielä supussa katkenneen\nvihellyksen jälkeen.\n\n»Kuulkaa, Sinkko! Mitä te täällä teette?»\n\n»Päivisin en ehdi siivota, kun aika menee parempaan. Sen vuoksi\nhoidan järjestelytyöt iltaisin. Muutoin täällä olisi sekaisin kuin\nromukaupassa.»\n\n»No mutta kuka teille on antanut luvan?»\n\n»Ei kukaan. Kai minulla on sen verran tajua itsellänikin.»\n\n»Te valehtelette!»\n\n»Mitä? Eikö täällä saa pitää omia paikkojaan kunnossa?»\n\n»Ei, hyvä mies, nyt te ette ole oikeilla jäljillä», ohjaili\nkonttoripäällikkö ja tuli Sinkon eteen. »Mitä pirua te oikein\nmeinaatte: omin lupinne asutte täällä silloin, kun haluatte. Ei kukaan\nole antanut teille lupaa ylitöihin, mutta teette kuitenkin, ei kukaan\nkontrolloi teidän tuntimääräänne. Eikä tiedä, vaikka — vaikka...\nTäytyyhän täällä olla jokin järjestys...!»\n\n»Sitä järjestystähän minä tässä juuri hoitelen.»\n\nNyt konttoripäällikön ääni kohosi jo kimeäksi:\n\n»Ja sitten te omin päin piirtelette palkkalistaan työtunteja miten\npaljon hyvänsä, ja liike maksaa ne täydestä.»\n\n»Minä en ole pyytänyt teiltä näistä töistäni vielä yhtään killinkiä,\nmutta tästä illasta lähtien pyydän, se on varma. Minun on käsketty\npitää tämä laitos järjestyksessä, ja minä myös pidän, se on myöskin\nvarma.»\n\n»Ei ole, hyvä herra», ärsytteli virkaintoinen Upinen. »Mistä te olette\nsaanut avaimet tänne iltaisin?»\n\n»Vahtimestarilta tietysti.»\n\nToisessa Upisen kädessä heilui kävelykeppi ja toisessa keltaiset\nhansikkaat. Vaikka olikin pahalla tuulella, koetti Sinkko hymyillä tuon\nmiehen surkeudelle. Hän näytti olevan kuin tanssiaisiin lähdössä tai\nsieltä tulossa, ja Sinkon mieli teki ottaa jauhoinen säkki ja humauttaa\nsen valkeat pölyt ympäri nuorukaisen korvia ja knallia. Silloin Upinen\nkääntyi ja ovella mutisi kuin itsekseen:\n\n»Vaikka puolet koko talon varastoista siirtyisivät yöllä maantielle,\nniin kukaan ei tietäisi mitään.»\n\n»Tarkoitatteko, että minä kuljen illat täällä rosvoilemassa? Jos\npelkäätte sitä, niin pankaa poliisi seisomaan siihen ovelle — tai\nseisokaa itse...»\n\n»Suu kiinni ja pian. Minulla ei ole aikaa nyt poliisikuulusteluihin.\nPankaa ovi kiinni ja lähtekää heti! Aamulla jatketaan keskustelua\nkonttorissa.»\n\nHän seisoi vihellellen oven pielessä niin kauan kuin Sinkko sammutti\nvalon, nosti kalterin paikoilleen ja väänsi molemmat lukot kiinni.\nSitten Upinen otti avaimet Sinkon kädestä ja meni sisään, ja Sinkko\nitse lähti hattu kädessä ja otsaansa pyyhkien portista kadulle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSeuraavana aamuna ei Sektorin konttoripäällikkö vihellellyt, vaan\nistui nolona pöydällä ja huojutteli vartaloaan edestakaisin sivulle ja\ntoiselle kuin vanha mummo.\n\nSinkko oli nukkunut huonosti, herännyt aamulla jo hyvin aikaisin ja\nlevottomuudessaan oli kirjoittanut kotiin kuin siten haihduttaakseen\nhermostumistaan, mainitsematta tietysti sanaakaan mistään\nvastoinkäymisistä ja riidoista. Hyvin levottomana hän meni työhönsä\neikä voinut aloittaa mitään kunnollista, vaan kulutti aikansa odottaen.\n\nKoko aamussa oli muuten merkillistä myöhäissyksyn kuulakkuutta aivan\nkuin hämärä olisi haihtunut sumun mukana tuntia aikaisemmin kuin\ntavallisesti ja ihmiset olisivat nousseet ennen aikojaan. Vanhemmat\nihmiset ennustelivat pakkasten tulevan hyvin pian, ja kirkkaus ja\nkuulakkuus sai ehkä jonkun hajamielisen erehtymään viikonpäivistä\nja elämään jo lauantaitunnelmassa. Se oli jonkinlaista juhlan\naattotunnelmaa, jota ei suinkaan välttämättä seuraa mikään juhla. Mutta\nse sai pakostakin menemään työhön hiukkasen aikaisemmin kuin ennen ja\nihmettelemään toisten viipymistä, vaikka hekin kaikki tulivat ajoissa.\nEikähän tällaisina aamuina kukaan myöhästynytkään.\n\nJotkut huomasivat kakkarankuvan kitisevän tangossaan ja ihmettelivät\nsitä, mutta ei ainakaan varastoilla huomannut vielä mitään\ntavallisuudesta poikkeavaa. Ovet siellä olivat jo auki niinkuin\ntavallisesti. Pari hevosta oli kiinni puomissaan ja edessä iso\nheinätukko pureskeltavana. Auto peruutui juuri tallista, ja yksinäinen\nkoira nuuhkieli maalaisten ajoneuvoja aavistellen ja arvioiden torille\ntuodun lihan tuoreutta.\n\nMutta liikkeen puolella ei tunnelma ollut ennallaan. Tosin ostajat\neivät vielä häirinneet muualla kuin ruokatavaraosastolla, jossa\nmuutamat isojen perheiden äidit olivat huolehtimassa aamiaispatansa\nsisällyksestä ja ahtoivat kassinsa täyteen ravintoa perheelleen.\n\nMutta oman väen keskeinen kanssakäyminen oli vilkasta. Ensiksi lensi\nkangasosaston neiti Virkkonen ystävänsä luokse ruokatavaraosastolle\nja levitti siellä uutistaan. Sieltä se kulki edelleen, ja pian koko\ntalossa kuiskailtiin puolelta toiselle:\n\n»Ajatelkaa, Heinsalmi on sanonut itsensä irti!»\n\n»Voi jestas! Mitä varten?»\n\nJa jokainen utelias sai kuulla koko tarinan alusta loppuun, kun neiti\nVirkkonen kertoi sen märehtivälle kassalle:\n\n»Eilen illalla liikkeen sulkemisen jälkeen täällä oli ollut\naikamoinen sota ja meteli. Kangasosaston nimittäin piti illalla\nlaittaa uusi näyteikkuna kuntoon, mutta Heinsalmi oli kieltäytynyt.\nKonttoripäällikkö Upinen oli vaatinut, että se oli saatava kuntoon\nheti, eikä ottanut huomioon Heinsalmen kauniita pyyntöjä, että\nsaisi laittaa sen vasta tänä aamuna aikaisin. Siihen kuluu koko\nilta, ja minulla on valitettavasti muita menoja», oli Heinsalmi\nsanonut kiltisti. Sitten he olivat suuttuneet ja alkaneet huutaa.\nToimitusjohtaja Koivumaa oli vielä ylhäällä huoneessaan, ja Upinen oli\nhakenut hänet avukseen, kun ei ollut itse voinut mitään Heinsalmelle.\nJoku sivullinen oli ehtinyt kiskoa jo Kansasenkin paikalle, kun oli\npelännyt ilmitappelua.\n\nNo niin, toimitusjohtaja tuli ja alkoi tenttiä kinastelun syytä. Upinen\nvain selitteli, että Heinsalmi ei totellut selviä määräyksiä, vaan\nmutisi vastaan ja kieltäytyi työstä.\n\nMistä hiivatin työstä? tiukkasi toimitusjohtaja ja pyöritti metrimittaa\nUpisen ja Heinsalmen kasvojen edessä, niin että hurisi, ja tukka\nheilui tuulessa kummallakin. Ja viimein hän sai selville niin paljon,\nettä Heinsalmi ei suostunut iltatöihin juuri nyt, vaan koska hyvänsä\nmyöhemmin.\n\nJa mistä syystä?\n\n»Siitä syystä», selitti Heinsalmi, »että teatterin ensi-ilta on tänään.\nMinä olen varannut piletin itselleni ja daamilleni enkä voi sitä\nperuuttaa mitenkään, kun en tiennyt järjestää aikaisemmin. Minä toivon,\nettä toimitusjohtaja ymmärtää tämän näyteikkunan riidan syyn, ja\nsanonkin sen niin suoraan kuin osaan — hän viittasi sormellaan Upiseen\n— koko sota johtuu nyt siitä, että myöskin konttoripäällikkö on ostanut\nsamoin piletin daamilleen...»\n\n»Ja mitä tekemistä sillä on Sektorin näyteikkunain kanssa!» huusi\ntoimitusjohtaja.\n\n»Se, että tuo daami on sama molemmilla», kumarsi Heinsalmi ja hymyili\nvoitonriemuisena.\n\nSilloin toimitusjohtaja heläytti metrimitalla pöydän lasin halki\nja huusi yhtaikaa ja vuorotellen kumpaisellekin. Upinen seisoi\nnolona sivussa eikä osannut sanoa eikä tehdä muuta kuin pureskella\nkynsiään neuvottomana. Heinsalmenkin hymy haihtui, mutta sitten\nhän jäi kuitenkin jotenkin tilanteen herraksi ja sanoi kylmästi\ntoimitusjohtajalle:\n\n»Minä toivon, että Sektorin johto ei kiinnittäisi huomiotaan minun\nyksityisiin harrasteluihini niin paljon kuin tänään...»\n\nMutta kun toimitusjohtaja huusi yhä — ei enempää toiselle kuin\ntoisellekaan — suuttui Heinsalmikin viimein lopullisesti ja sanoi\nitsensä irti. Niin se sota loppui.\n\nNeiti Virkkonen hehkui innosta kuvatessaan tätä tapausta yhä uudelleen\nja uusille kuulijoille. Tieto Heinsalmen irtisanomisesta kulki kuin\nristiveto kautta talon. Mutta asia vaikeni myöhemmin lopullisesti, kun\njoku eilen teatterissa ollut tiesi kertoa lisää:\n\n»Hitto vieköön! Jo on eri poika... Tiedättekö: Heinsalmi oli eilen\nteatterissa toimitusjohtajan sisaren kanssa!»\n\nKaikilla oli hauskaa ja varsinkin jokainen nuorempi iloitsi kaikessa\nsalassa ja teki omia johtopäätöksiään: 'Minä olen täällä yksi kaikkein\nnuorimpia. Nyt, kun Heinsalmi lähtee, ei ole enää pelkoa, että minut\nsanottaisiin irti. Nyt minuakin jo tarvitaan!'\n\nAlakerrassa oltiin iloisia ja uteliaita, mitä seuraavalla hetkellä\ntapahtuisi, sillä jotakin piti kyllä tuleman. Ei kukaan tiennyt,\nmitä toimitusjohtaja ja Upinen olivat eilen keskustelleet ylhäällä\nja jatkaneet vielä tänä aamuna, mutta ukkosta oli ilmassa, se oli\nvarma. Sitten kuului konttoripäällikkö Upinen ilmoittavan Kinnerjoen\nmyymälään, että hän tulisi sinne joksikin aikaa Ja Kansanen antoi\nmääräyksiä, että samalla kuin Upinen lähtisi Kinnerjoelle, oli sinne\nvietävä iso lasti tavaraa ja auto sai luvan laittautua heti valmiiksi.\n\n»Ei suinkaan Upinen mene ikuisiksi ajoiksi pois?» kyseltiin alhaalla\nkuiskaten. »Kukas meillä täällä sitten viheltelee?»\n\nPäivä kului, ja kaksi oli, jotka eivät oikeastaan värvänneet itseään\nlaisinkaan koko asialla: toimitusjohtaja ja Kansanen. Mutta sitten\nsattui toimitusjohtaja sen muistamaankin muun lomassa ja pyyhkäisi\nposkeaan toisten kuullen ääneen ajatellen:\n\n»Jaa, tosiaan! Nythän onkin juuri alkamassa paras myyntiaika. Mistäs me\nnyt sieppaamille miehen kangasosastolle Heinsalmen tilalle?»\n\nAsia jäi silleen eikä kenelläkään ollut mitään sanomista, kun se\nei kenellekään kuulunutkaan. Mutta sitten valmistui suuri joukko\nallekirjoitettavaa, ja neiti Selja meni toimitusjohtajan huoneeseen\nkäsissään korkea kasa valmiita kirjeitä ja vekseleitä. Heillä oli\nsiellä pitkä keskustelu toimitusjohtajan kanssa, ja neiti Selja oli\nhyväntuulinen ja toimekas koko päivän. Mutta mitään ei kuulunut, sen\nsijaan astui esille aivan toinen kysymys, ja toimitusjohtaja kutsui\nluokseen Kansasen:\n\n»Entäs se Sinkon asia? Käskekää hänet heti tänne, niin otetaan selvä,\nmitä se mies on varastossa puuhannut.»\n\nSinkko oli ollut koko päivän hermostunut ja odotellut kutsua. Sitä\nmukaa kuin päivä oli mennyt, oli hän yhä enemmän alkanut uskoa siihen,\nettä hänen tarinansa Sektorissa voisi päättyä tuohon mitättömään\nasiaan, ja hän saisi sanoa hyvästit työlle. Mutta olisiko se\nmahdollista? — Miks'ei... Olihan Upisella kai sen verran sanottavaa\ntalossa, että saisi heitetyksi muutaman vähäisen varastomiehen\ntiepuoleen, jos tahtoisi. Hän oli tullut suutuksissaan sanoneeksi\naika ärsyttävästi Upiselle, olisihan hänkin voinut selittää asian\nrauhallisesti ja härnäämättä, kun edessä kerran seisoi esimies\nja hänenkin jokapäiväisen leipänsä leipoja. Jos Upinen hiukankin\nvärittäisi asiaa konttorissa, niin hänellä ei olisi kai isojakaan\ntoivoja saada olla paikoillaan. Mitäpäs nuo tuolla hänestä välittivät,\neihän tämä tietysti ollut hyväntekeväisyyslaitos! — Joutuisiko hän siis\nsen nuoren miehen syömänä maantielle? Ehkä, olivathan kaikki toivoneet\nsitä pysyäkseen itse paremmin kiinni työssä. Ja nyt ne kuiskailijat ja\nmurjottelijat tulisivat tyytyväisiksi, kun yksi vihollinen — toinen\nihminen — olisi laskuista poissa!\n\nSinkko oli odotellut kutsua eikä siis säikähtänyt, kun Kansanen\nilmestyi varaston ovelle ja sanoi ääni merkillisen kylmänä ja kalseana:\n\n»Mitä sinä olet täällä varastossa keittänyt kokoon? Mene heti\ntoimitusjohtajan luo ja selitä touhuamisesi!»\n\nHe katsoivat toisiaan silmiin, eikä Sinkko voinut hänestä lukea mitään\nmuuta kuin totisen käskyn, ei moitetta eikä hituistakaan toivoa. Sitten\nSinkko pudisteli pölyjä vaatteistaan ja virkahti kuin itsekseen:\n\n»Saakelinko selityksiä tässä...! Kumma talo, kun ei saa ilmaiseksikaan\nnurkkia nuolla.»\n\nMutta kun hän meni Kansasen ohi, pysäytti tämä hänet kyynärpäästä ja\nsanoi totisena:\n\n»Aarno, sano nuo samat sanat tuolla ylhäällä, mutta pysy rauhallisena\näläkä hermostu. Yksi mies siellä jo pilasi asiansa. No niin,\nasiallisesti ja arastelematta, se on paras.»\n\nKun Sinkko meni allapäin pihan poikki ja kuvitteli joutuvansa\njonkinlaiseen toimitusjohtajan ja Upisen ristikuulusteluun ja saavansa\nkuulla samaa kuin eilen illallakin, aikoi hän joka tapauksessa pysyä\nnöyristelemättä pää pystyssä. Mutta mennessään hän ei nähnyt, miten\nKansanen kääntyi ja koko ajan seurasi häntä katseellaan kuin peläten\npahaa Sinkon puolesta.\n\nHetkistä myöhemmin Sinkko seisoi toimitusjohtajan pöydän takana\nkahden kesken huoneessa ja vastaili tiheään kysymyssarjaan: Millainen\njärjestys teidän varastossanne on? Vastaavatko paperit ja itse varasto\ntoisiaan? Onko siellä käynyt muita vieraita ihmisiä? Tiedättekö, mitä\nseuraa, jos luettelot ja tavarat eivät lyö yhteen?\n\n»Parhainta on panna toimeen tarkastus heti tuoreeltaan, niin silloin\nsen näkee», vastasi Sinkko.\n\n»Mikä teidät ajoi ylitöihin?»\n\n»Päivän lyhyys.»\n\n»Kuka on tarkastanut ylityötunnit? Miks'ette ole puhunut niistä\nsanaakaan Kansaselle?»\n\n»Ei kukaan ole tarkastanut. Minun palkkalistallani ei ole yhtään\nminuuttia ylitöitä.»\n\n»Vai ei ole? Miks'ei ole? — Täällä on epäilty, että olette itse\nsepitellyt lisätunteja palkkalistaan.»\n\n»Tuo on myös sepiteltyä. Minä en ole suorastaan hoksannutkaan\nylityöpalkkoja. Olen elämäni ensimmäistä kertaa tuntityöläisenä enkä\nole tiennyt kaikista palkkasääntöjen pikkupykälistä. Sen vuoksi en ole\nymmärtänyt vaatia työstäni palkkaa, sillä tähän asti olen... Mutta\ntästä lähtien pidän varani enkä ilmaiseksi sulje edes varaston ovea,\njos se on sekunninkaan auki työajan jälkeen.»\n\n»Ja te voitte siis vakuuttaa, että öinen liikkuminen varastossa ei ole\naiheuttanut — kuinka nyt sanoisin...»\n\n»Varastelua», auttoi Sinkko. »Siitähän minua jo syytti\nkonttoripäällikkö viime yönä. Mutta minä sanon samaa kuin äsken: on\nparasta panna toimeen tarkastus heti.»\n\nTuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana kuului vain toimitusjohtajan kynän\nnaksutus pöydän reunaa vasten, kun tämä tarkasteli Sinkkoa ja katsoi\nytimiä myöten. — Asiallisen kylmä ja kuiva herra, ehti Sinkko ajatella.\nSitten soi puhelin, toimitusjohtaja keskusteli rauhallisesti jonnekin\nulkolinjalle ja Sinkko seisoi päätään kääntämättä pöydän takana.\nLoppusoiton jälkeen kysyi toimitusjohtaja häneltä kuivasti, katsoen nyt\nikkunasta ulos:\n\n»Oletteko ollut koskaan myyjänä?»\n\n»Kyllä, puoli vuotta sekatavara-alalla — tilapäisesti, ja kolme\nkuukautta tilapäisesti...»\n\n»Miksi aina vain tilapäisesti?» keskeytti toimitusjohtaja.\n\n»Kuka nykyään voisi olla vakinainen missään.»\n\nToimitusjohtajan kasvojen yli kulki nopeasti ohut hymy ja tänä pienenä\nhetkenä Sinkko ehti aavistaa jonkin oudon käänteen asioille. Mutta hän\nei ehtinyt tutkia tilannetta sen syvemmin ennen kuin toimitusjohtaja\nkysäisi uudestaan pyyhkäisten takaraivonsa ohutta tukkaa:\n\n»Tunnetteko yhtään kangasalaa?»\n\n»Kyllä hiukan. Olen ollut suuren kutomon konttorissa — tilapäisesti.\nSiinä tutustuin jonkin verran. Ja sekatavara-alalla saman verran lisää.»\n\nToimitusjohtaja Koivumaa heittäytyi tuolissaan selkäkenoon ja naputteli\nkynällään pöydän kulmaan:\n\n»Hyvä on sitten. Viikon kuluttua muutatte myyjäksi kangasosastolle —\ntilapäisesti. Palkka alussa entinen, mutta ylennetään — jos katsotaan\ntarpeelliseksi.» — Sitten hän katsoi silmiin ja nyökkäsi päätään: »Hyvä\non. Ei muuta.»\n\nAsia oli lukossa ja siihen oli turha toivoa muutoksia, koskapa\ntoimitusjohtaja oli jo ehtinyt vetää rintataskustaan täytekynän ja\npiirteli nimiään pöydälle kasattuihin, valmiiksi kirjoitettuihin\nkirjeihin sinisen leiman alle. Mutta Sinkko rykäisi vielä varmana:\n\n»Mutta entä pääasia: minun sotkujeni tarkastaminen varastossa?»\n\n»Hoidetaan täältä — jos katsotaan tarpeelliseksi.»\n\nHyvä mieli sai Sinkon tarpeettoman puheliaaksi ja avuliaaksi, eikä\nhän malttanut vielä ovellakaan olla kääntymättä ja kysymättä auliin\ninnokkaana:\n\n»Anteeksi vielä, mutta kenelle minä luovutan varaston lähtiessäni,\nsillä ei ole muita kuin Kario...?»\n\n»Hoidetaan täältä», kuului yhtä kuiva vastaus kuin ennenkin samalla\nkuin käsi nosti puhelimen kuulotorven.\n\nViimeinkin ymmärsi Sinkko painaa oven kiinni, sai konttorin halki\nkulkiessaan avonaisen katseen neiti Seljalta ja olisi kai saanut jonkin\nsanankin, mutta ehti kolme porrasta kerrallaan harppailla alas ja sen\ntien kadota pihaan laatikoittansa sekaan. Ja siellä hänen ovellaan\nseisoi yhä Kansanen näennäisesti rauhallisena, mutta salaisesti\nuteliaana ja levottomana niinkuin asia olisi hiponut hyvin läheltä\nhäntä itseäänkin. Sinkko koetti järjestellä kasvonsa mahdollisimman\ntotiseksi eikä tahallaan ehättänyt selittelemään asiaa ennen kuin\nKansanen kuivasti kysäisi: »Noh?»\n\n»Mitä noh?» kysyi Sinkko kuin ymmärtämättä.\n\n»Mitä sinulle sanottiin?»\n\nSinkko pysähtyi, kaivoi hyvin hitaasti avaimen taskustaan, väänsi\nkasvot totisina lukon auki ja heläytti kalterin kolahtaen irti:\n\n»Sanottiinko? — Sitä vain, että tämä poika saa lähteä tästä!»\n\n»Älä valehtele!» tiuskaisi Kansanen, mutta kasvoista huomasi, että hän\nuskoi ja pelkäsi.\n\n»Joo-joo! Viikon perästä en enää näitä kaltereita aukolle!»\n\n»Haist'!» huusi toinen puoleksi epäröiden, puoleksi vielä torjuen\nhuonoja uutisia ja molemmin käsin tarttui Sinkon overallin olkapäihin\npuristaen kuin pihdeillä. Ja Sinkko astui kynnykselle, kääntyi ja\nhymyili:\n\n»Saan kuulemma kävellä tästä pihan poikki tuonne parempien ihmisten\npuolelle — muuttua työmiehestä puotirotaksi ja tuntipalkkalaisesta\nkauluskeikariksi. Tilapäisesti...»\n\n»Älä helkkarissa... Mitä se sanoi?» ilahtui Kansanen ja nauroi ääneen.\n»Kuule, minä olin siitä ihan varma koko ajan. Mahdotontahan oli muuta\najatellakaan, se hän oli selvä. — Siis Heinsalmen tilalle?»\n\n»Niin. Tähän asti olen ollut vain köyhä mies. Nyt ehkä muiden silmissä\nolen sivistynyt köyhä mies. Eikö siinä ole vähän jumalaton ero,\nhahhah!» — ja Sinkko hieroi käsiään kuin miljoonakaupan tehnyt, veti\nsuunsa imelään hymyyn ja kumarsi Kansaselle kuin olisi pessyt tämän\nrutiköyhäksi: »Ja saisiko olla viejä jotakin muuta.» Mutta loppunut\nodotus ja ratkennut jännitys eivät saaneet häntäkään enää pelkästä\nhyvästätuulesta pysymään paikoillaan, vaan hän sylkäisi kouraansa,\nsilmät ilosta villinä loistaen karkasi kiinni Kansasen kaulukseen,\nkuristi tätä rinnuksista ja painoi laatikon päälle istumaan:\n\n»Ja tämä kaikki on varmasti sinun syytäsi, koko tämä rikkauden runsaus!\nOdotahan joskus, niin saat selkääsi!» — Ja sitten irti päästäen hän\nmurisi tyytyväisenä: »En minä siitä hypi, että tuonne pihan toiselle\npuolelle juoksutetaan, vaan sitä, että elämä Sektorissa ei näy jatkuvan\nilman minua! — Täältä varastosta on näes niin lyhyt tie portista\nkadulle... Ymmärrätkö?»\n\nKansanen näkyi ymmärtävän, ja se riitti. Hän aikoi sanoa vielä jotakin\nsovinnaista, mutta kääntyikin ja oli heti Karion kimpussa unohtuneista\nasioista. No niin, mitäpäs tässä tunteilemaan, aikamiehet ilosta\nhalailemaan ja lörpöttelemään. Ja Sinkko muisti, että täällä kaikkialla\nympärillä ja koko maailmassa oli sellainen kastijako, joka esti vanhan\nystävän puhumasta yhtään sanaa edes huolistaan tai iloistaan toiselle.\nKansanen ei ollut hänelle sitä varten. Jos jotakin oli, niin hänen\nolisi puhuttava kaikki ainoastaan Ellille — eikä kaikkia hänellekään.\n\nTätäkö koko yön valvominen ja aamutunnelman kummallisuus oli\ntietänytkin! Jokohan hän oli pistänyt kiinni Ellin kirjeen, niin ettei\nsiinä enää voinut mainita viimeistä uutista? Ja mitä nuo ryppynaamaiset\nmyyjät tuolla toisella puolella tulisivat sanomaan, kun tämä ihmispeto\ntulisi yhä lähemmäksi heitä ja yhä vaarallisemman näköisenä? — Noh,\nkoettakoot puolestaan hekin, täällä elämässähän vallitsee kultainen\nvapaa kilvoittelu leivästä ja leivättömyydestä. Sillä, jolla sitä vielä\non, on kaikki, mutta sillä, jolla ei ole sitä, ei ole enää mitään\nmuutakaan.\n\n»Ja minulla sitä nyt on ja pysyy! Toista kertaa en mene ryvetettäväksi.\nJa minä tuhlaan nyt uuden postimerkin ja kirjoitan kotiin heti!»\n\nSektorissa ei tiedetty tämän päivän osuudesta Sinkon tapahtumiin vielä\nmitään, mutta vireillä piti jokaista Heinsalmen juttu. Vanhemmat\nottivat sen kyllä vain leikin kannalta eivätkä rasittaneet päätään.\nMyöskin nuoremmat hymyilivät, sillä se antoi heille toivoa, ja jokunen\ntaisi jo tehdä laskelmia vakinaisesta paikasta, suuremmasta palkasta,\nuudesta leningistä tai uudesta asunnosta entisen kolmen-hengen boksin\nasemesta. Ja eroavaa Heinsalmea pyrittiin hellimään niin usein kuin\noli tilaisuutta, kahvitunnilla häntä palveltiin, yksi kantoi eteen\nkaiken valmiina, ja toinen istui vierellä ja kehräsi. Ja jokaisella\noli myötätuntoa häntä varten: Mitä hän aikoi nyt tehdä? Missä hänellä\noli uusi paikka? Viitsisikö hän enää ollenkaan jäädä Reivinkiin?\nJoko viimeinkin muuttaisi Helsinkiin osastonjohtajaksi parempaan\nliikkeeseen? Oliko hänellä paljon säästöjä, aikoiko hän naimisiin\njo jouluksi ja miten paljon makuuhuoneen kalusto nykyään maksoi? —\nJa mies parka jolla ei ollut aavistustakaan mistään, ei aikomuksia\neikä tarkkoja suunnitelmia, vastaili hymyillen ja särki heidän suuret\nkuvitelmansa:\n\n»Ei yhtään mitään tietoa Reivingissä enempää kuin Helsingissäkään. Ja\nvarallisuus: kolme pukua, kapsäkillinen kauluksia, toinen samanlainen\nmuuta tavaraa ja pari kolme flammaa, joista yksi rakkaampi kuin muut. —\nMitä vielä tahdotte tietää?»\n\n»Aijaaiih, miten jännittävää!»\n\nKaikkein innokkaimpina osoittivat hänelle suosiotaan iankaikkinen\nmakkaranmittaaja, neiti Heikkinen, ja hänen oman osastonsa tilapäinen\napulainen, neiti Virkkonen. Toinen heistä oli ehkä kaksikymmenvuotias,\nmutta neiti Virkkonen ei vielä varmastikaan kahdeksaatoista. Toinen\ntaivutti päätään niin, että hänen tukkansa siveli Heinsalmen poskea,\nja toinen nojasi Heinsalmen polveen niin, että hänen rintansa pyöreys\ntuntui Heinsalmen olkavartta vasten. Ja sillä aikaa, kun toinen oli\nhetkisen poissa, sai neiti Virkkonen kuiskatuksi Heinsalmelle kahden\nkesken:\n\n»Mihin ikinä joudutkin: jos sinulla on vähäisenkin sananvaltaa, niin\nmuista järjestää myöskin minut johonkin. Sinähän tiedät hyvin, että\nminä en ole huonompi kuin muutkaan.»\n\nJa ystävyyttä jatkui. Jos Heinsalmi olisi sinä hetkenä vannonut,\nettä hän ei enää koskaan pyri Sektoriin takaisin ja että hän pitää\nheidät kummankin mielessään aina olisi nuorten naisten kiitollisuus\nollut anteliainta ja kaikkein rajattominta, ja he olisivat pelkän\ntulevaisuutensa vuoksi olleet valmiit lahjomaan Heinsalmen sillä tavoin\nkuin vain nuori ja tähän asti kokematon kaunis nainen pystyy lahjomaan.\n\nKansanen seisoi ikkunan ääressä yksitotisena ja vakavana katsellen ulos\nvarastojen ylitse, naputellen hermostuneesti sormillaan ikkunanlautaan\nja miettien itsekseen:\n\n»Saarnataan kurjasta moraalista ja sen parantamisesta, mutta ei\nhitoistakaan vaivauduta poistamaan huonon moraalin syitä. Hyi helvetti!\nVatkataan iankaikkisesti ajanhenkeä ja sen jumalattomuutta, mutta\nollaan liian mukavia raivaamaan tieltä juuri se, joka puhaltaa tuota\nhenkeä kaikkialle. Saarnatkaa ihmisyyttä ja julistakaa moraalia, mutta\nottakaa itse lahjuksia vaivaisesta leipäpalasta... Työ ei merkitse enää\nmuuta kuin kauppatavaraa, joka ostetaan, kuka milläkin. Ja nuo sen\nostavat...»\n\nSitten hän pyörähti ympäri huoneeseen päin ja kiljaisi:\n\n»Mitä te tirskutte täällä? Hävitkää työhönne!»\n\nTuli hiljaista ja hän jäi yksin. Hän tiesi olevansa vihattu, oli\nollut sitä jo kauan, sillä hän oli yksinäinen ja kovettunut. Vai\nvielä piti ruveta hempeilemään ja valittamaan! Ei, sillä jos niin\npitkälle mentiin, oltiin jo menossa suoraan ojaan. Mitä auttaisi,\njos hän, Kansanen, alkaisi makeilla työlle ja työntekijöille. Olihan\nhänellä itsellään kaksitoistavuotias tytär... Pitäisikö tämänkin jo\nmuutaman lyhyen vuoden kuluttua tinkiä asemaansa ja toimeentuloansa\nomalla nuoruudellaan? Hänellä oli heti viisitoistavuotias poika...\nVielä kymmenisen vuotta lisää, niin pojan ehkä pitäisi repeillä\nkappaleiksi kranaattitulessa, tai jos poika säästyisi siltä niin hänen\npitäisi ainakin nuoleskella esimiestensä varpaiden välit puhtaiksi\nsaadakseen työtä. Ja kolmantena mahdollisuutena oli, että hän turhana,\nhyödyttömänä loisena imisi lainaverta sairaasta yhteiskuntaruumiista.\nValitse siis, minkä mahdollisuuden pidät kunniallisimpana pojallesi. —\nJa Kansanen oli siksi jyrkkä ja kylmä mies, että piti vain ensimmäistä\nmahdollisuutta ainoana kunniallisena. Niin se on, Heikki-poika, että\nvedä sitten ajoissa syaanivetyä tarpeeksi itseesi, niin sinulla on\npaljon helpompi, ja Liisa voi istua vaikka koulunpenkillä ja kirjoissa\nkiinni niin kauan, ettei joudu kosketuksiin elämän kanssa. Se on\nhelpointa hänelle — ja sitä vartenhan tässä juuri ansaitaan!\n\nHän huokaisi ja mieli teki raivota ja särkeä jotakin, pyyhkäistä vaikka\ntuo pöytä tyhjäksi ja kuunnella kaiken kaunista kilinää. Mutta mitä\nse hyödyttäisi: häntä alettaisiin pitää vain hassuna, jonka päähän\nsaattaisi pälkähtää kaikki hulluudet niin kuin Honkasen. Parempi olla\nnäin vain naamari päällä, kasvot ilmeettöminä silloinkin, kun teki\nmieli kirota puoli taivasta repaleeksi.\n\nKansanen kääntyi, huomasi toimitusjohtajan seisovan takanaan, ja hänen\näänensä oli asiallinen ja kylmä, kun hän ilmoitti toimitusjohtajalle:\n\n»Äsken soittivat Kinnerjoelta. Kuorma-auto oli ajanut puroon.»\n\n»Jahah.»\n\n»... kuljettajan käsivarsi poikki ja Upisella jotakin vikaa päässä, kun\non tajuttomana.»\n\n»Jahah, sepä ikävää», virkahti toimitusjohtaja ja sytytti paperossin.\n\n»Kolme säkkiä jauhoja ja kaksi laatikkoa sokeria on pilalla.»\n\n»Mitä kummaa? Onko se totta! Jo nyt otti saakeli...» ihmetteli\ntoimitusjohtaja ja katsoi kummissaan Kansaseen kuin epäillen.\n\n»... ja autosta on etuakseli poikki.»\n\n»Voi helvetin helvetti! Miten ne tollot ajavat! Särkevät auton! Jo\npitää olla huolimattomia ihmisiä... Se auto on korjattava heti!»\n\n»Korjausauto meni sitä jo hakemaan. Mutta mistäs siihen saadaan ajaja,\nkun entinen...?»\n\n»Noh, niitä nyt saa miten paljon hyvänsä», virkahti toimitusjohtaja\nlyhyesti ja paukautti oven kiinni mennen yläkertaan.\n\nKansanen seisoi yksin ja hymyili. Tuo oli sentään oikeata elämää, tämä\nkaikki! Pankoot vielä siellä kadun puolella sen kakkaran heilumaan,\npyörittäkööt sitä akselinsa ympäri kuin väkkärää! Silloin ei ainakaan\ntarvitse ajatella, vaan koko maailma on täynnä vauhtia ja virkeyttä! —\nHän meni ylös hakemaan lähempiä määräyksiä, ja toimitusjohtaja muisti\nheti kysyä häneltä:\n\n»Miten, oliko Upisellakin jotakin vikaa? Saivatko he lääkäriä?»\n\n»Heidät on kai jo tuotu tänne sairaalaan.»\n\n»Hyvä on. — Mutta sitä auton särkemistä minä en anna anteeksi näin\nkiireenä aikana. Uusi ja parempi ajaja on saatava siihen mennessä, kun\nautokin korjataan.»\n\n»Minä etsin miehen. — Mutta mitenkäs, jos Upinen ei pian pääse työhön?»\n\nToimitusjohtaja ei virkkanut mitään, mietti hetkisen kulmat rypyssä ja\nnäytti ajatuksissaan noituvan jotakin. Sitten hän nousi ja avasi oven\nkonttoriin:\n\n»Neiti Selja!»\n\nIrene Selja seisoi kynnyksellä ja sulki oven takanaan.\n\n»Ottakaa ja tarkastakaa Upisen pöytä ja selvittäkää kaikki sillä olevat\npaperit. Upinen ei itse tule työhön pitkään aikaan. Hän on särkenyt\nauton!»\n\nNeiti Selja kumarsi ja meni.\n\n\n\n\n6.\n\n\nVanha Hemming oli aikoinaan kirjoittanut paljon muun muassa siitä,\nmiten ihmisen täytyy aina vastoinkäymisten tullessa pitää ryhtinsä\nentistä parempana, pää pystyssä ja lujin ja armottomin kourin tarttua\ntilanteeseen ja voittaa se. Ja myötätuulen tullessa hänen taas pitää\npysyä nöyränä, tukahduttaa pieninkin itsekkyyden itu sisältään ja\nelämälle kiitollisena ottaa vastaan se hyvyys, jonka se kilvoituksen\npalkkana tarjoaa. — Mutta Sinkko oli tehnyt melkein päinvastoin: viime\nvuosinaan hän oli ollut kiroamaisillaan koko elämän helkkariin, oli\nväliin ollut synkkä ja toivoton, mutta nyt ensimmäisen pahanpäiväisen\nmenestyksen tullen tunsi päänsä itsestään nousevan pystyyn, pystympään\nkuin pitkään aikaan, ja alkoi olla kaikin puolin tyytyväinen itseensä\nja saavutuksiinsa.\n\nHeinsalmi oli lähtenyt pois jo aikoja sitten ja Sinkko oli ollut\nharjoittelemassa milloin puoli päivää, milloin vähemmän, mutta ei\nollut vielä ehtinyt muuttaa kokonaan uuteen toimeensa ennen kuin\naivan joulun alla. Hän alkoi varmistua työssään, ja viimeisinä\nharjoittelupäivinään oli uskaltanut jo esittää monia toiveitaan ja\nmielipiteitäänkin ylöspäin toisten salaiseksi ihailuksi, uutta myöskin\nkaivelevaksi kateudeksi. Niinpä pari päivää sitten, kun lämmitys oli\nollut huonoa ja jokainen oli saanut hytistä vilusta, oli pyydetty\nlisää lämpöä Mutta hetkistä myöhemmin oli tullutkin ylhäältä vastaus:\n»Liikkukaa vikkelämmin, niin tarkenette!» Tiesikö sitä Sinkko vai ei,\nmutta myöskin hän oli hetkistä myöhemmin lähettänyt sanansa takaisin\nylhäälle: »Emme voi vaatia, että asiakkaat täällä hyppivät ostaessaan,\nsillä tämä ei ole tanssisali.» — Ja heti oli tullut lämmintä, ja Sinkko\nuskalsi hymyillä aivan yhtä välinpitämättömänä kuin Heinsalmi aikoinaan.\n\nNyt, kun vuoden loppu oli jo lähellä, oli toimitusjohtaja monen monta\nkertaa tehostanut myynnin kohottamista ja tuntui pitävän sitä tämän\nhetken tärkeimpänä kysymyksenä. Jokaisessa sektorilaisessa alkoi näkyä\ntuon määräyksen seurauksia, sillä hänen kaksi sanaansa: »Nouskoon\nmyynti!» olivat vaikuttaneet tässä pienoismaailmassa melkein samaa kuin\naikoinaan suuressa pimeydessä suurempi julistus: »Tulkoon valkeus!» Ja\nnuo sanat aiheuttivat senkin, että Sinkko muutti lopullisesti tälle\npuolelle ja jätti makasiininsa avaimet rautaosaston Mieskoselle.\n\nNeiti Virkkonen oli Heinsalmen lähdettyä ollut melkein yksin ja\nolisikin hyvin mielellään tehnyt yksin kahden työn, vakinaisesta\npaikasta ottanut sitä ehkä lisääkin ja pelkästä kiitoksesta vaikkapa\nsiivonnutkin. Hän oli väsynyt, mutta hänenkin piti tuntea edes\njotakin varmaa jalkojensa alla nuoruudesta huolimatta. Hän valitteli\nhuonovointisuuttaan, mutta Sinkko hyvin synkästi epäili hänen potevan\nmyöskin aliravintoa. Mutta hänen asiansa ei ollut puhua siitä ainakaan\nvielä kenellekään.\n\nTänä ensimmäisenä päivänä uudessa työssään Sinkko oli paikalla hyvin\naikaisin ja muisteli kaiken tavaran hintoja kuin ulkoläksyä. Siinä,\nmissä muisti petti, piti silmätä hintalippuun ja työntää se kauniisti\npakan sisälle takaisin. Kangaslaadut hylly toisensa jälkeen alkoivat\ntulla mieleen, ja hän taputteli kuin hyväillen hyllyllä olevien,\nhauskasti vinoon asetettujen pakkojen päitä. Ja oli sentään onni, ettei\nhänen tarvinnut kajota sellaisiin vähemmän hauskoihin asioihin kuin\nnaisten silkkisukkiin, kombineeseihin ja pyjamiin, sillä ne olivat\nneiti Virkkosen alaa ja niiden levitteleminen ja paketoiminen olivat\nhänen osallaan. Eikä kai kukaan nainen niin hullu olisikaan, että\ntulisi vaatimaan häneltä niitä, sillä silloin hän kai punastelisi yhtä\npaljon kuin uusi apteekkioppilas, joka häpeilee tietyissä tapauksissa\nenemmän kuin ostaja itse.\n\nJo alusta lähtien heidän oli suorastaan pakko tulla neiti Virkkosen\nkanssa hyvin toimeen, ja sen seikan ymmärtäen he kymmentä minuuttia\nmyöhemmin olivat pelkät Elsa ja Aarno. Ehkä neiti Virkkonen tiesi,\nettä Sinkko ei vielä pitkään aikaan tulisi toimeen ilman häntä, ja sen\nvuoksi tunsi eräänlaista ylemmyyttä. Sinkko seisoi hiukan neuvottomana\neikä tahtonut millään keksiä, mihin panisi kätensä. Hän oli odottanut\nsuorastaan ryntäystä kadulta sisään, mutta sieltä ei näkynyt tulevan\nsieluakaan. Elsa Virkkonen vain nojasi pöytään kaulusaukko rehellisen\navoimena ja pohti sitä, miten Heinsalmi oli aina ollut kiltti hänelle,\noli käskenyt hänen mennä välillä lepäämäänkin, kun pitkä seisominen\nja kiipeileminen väsytti. — Mutta Sinkko puolestaan arvaili, että\nHeinsalmi olisi juuri nyt hänen asemassaan sanonut tuolle tytölle\nisällisestä: »Kuules, Elsa, tuollainen asento ei ole sopiva. Nousepas\npystympään!»\n\nPuoli yhdeksän aikaan tuli neiti Selja konttorista ja jäi\nkeskustelemaan Sinkon kanssa:\n\n»Minun pitäisi vähitellen ostaa joululahjanikin, mutta en niitä vielä\ntiedä. Olet kai kuullut, että henkilökunta saa kymmenen prosentin\nalennuksen, mutta maksu kassaan. — Menetkö jouluksi kotiisi?»\n\n»En; pitkä matka ja vähän aikaa.»\n\nHän ei sanonut Seljalle totuutta: säästän matkarahat sen vuoksi,\nettä vaimoni pääsisi muuttamaan tänne pikemmin. Mutta Selja virkahti\nlämpöisesti:\n\n»Vai et matkusta! Sepä ikävää. Rouvasikin varmasti odottaa.»\n\n»Itsellesikö sinä ne joululahjat?» koetti Sinkko muuttaa puheenaihetta.\n\n»Isälle ja sisarelle. Äitiähän minulla ei enää olekaan. Sen vuoksi näin\nhuonosti kasvatettu...»\n\nSinkko tarjosi iltatakkia, mutta toinen torjui heti:\n\n»Kuinkas se nyt sopisi! Vanha talonisäntä, joka ei ole tuollaista\nnähnyt teatterissakaan. Ukko parka häpeäisi silmät päästään tuo yllään.»\n\nMutta villaliivit oli toista, sellaiset paksut ja lämpöiset, joissa oli\nhauskat puiset napit. Mutta punaista ja sinistä niissä ei saanut olla\nedes helmassa.\n\n»Ja anna sitten vielä nuo paksut kintaat. Muualta ostan vielä tupakkaa,\nkirjan ja partakoneen. Mutta entä sisarelleni?»\n\n»Tässä laamapaita. — Muualta ostat vielä puuteria ja kirjan.»\n\nEi kelvannut, mutta sen sijaan miellyttivät siniset villahousut.\nSinkko sai kaksi kertaa käydä vaihtamassa suuremman numeron, ennen\nkuin näytti tulevan sopivankokoiset, sillä niiden kuulemma piti olla\nneljänkymmenenkuuden. Viimein hän uskalsi kysyä arasti Irene Seljalta:\n\n»Kuule, et kai sinä näitä vain itsellesi..?»\n\n»Aarno, nyt sinä loukkaat! Sisareni on minua vanhempi, kymmenen vuotta\nvanhempi, kaksikymmentäviisi kiloa painavampi ja lisäksi neljän lapsen\näiti. En kai minä nyt niin tyhmä ole, että sinulta itselleni näitä...»\n\nJa hän osti paljon muutakin, niin että Sinkko laskettuaan kaiken sai\nloppusummaksi yli seitsemänsataa markkaa. Hän repäisi ylpeästi lehden\nirti, ojensi sen kumartaen neiti Seljalle ja viittasi näkkileipäänsä\npurevaa kassarouvaa:\n\n»Täällä on kassa — olkaa hyvä!»\n\n»Mitä sinä sitten ostat kotiisi?» kysyi Irene Selja kujeellisen\nnäköisenä. »Ei tarvitse sanoa, jos se on salaista.»\n\nSinkko jäi miettimään, sillä hän ei ollut ehtinyt lahjoja ajatellakaan,\nvaikka huomasi nyt, että niillä oli jo viimeinen kiire. Hän katseli\nkuin apua anoen pitkin hyllyjä ja mutisi itsekseen.\n\n»Sinullahan on tytär, Aarno! Hänelle sinä ostat tuon kauniin nuken»,\nsuositteli Selja.\n\nHyllyn päällä istui suuri nukke, joka oli joskus hankittu näyteikkunaa\nvarten ja riiputti nyt yllään jonkinlaista overallia taikka pyjamaa,\njonka lahkeissakin oli joitakin kummallisia hyönteisten kuvia ja päässä\npieni myssy. Sinkko otti sen alas ja etsi hintaa, mutta ohi sattui\nkulkemaan Kansanen:\n\n»Myy pois se neiti Seljalle täältä kuljeskelemasta. Se on kallis,\nmutta saat antaa kolmellakymmenellä. — Neiti Virkkonen, tulkaa heti\npuhelimeen!»\n\nSinkko otti sen heti tyytyväisenä, sillä luuli tosiaan pikku Kaisan\ntoivovan juuri tuota hoikkasääristä ja pitkää toveria. Kun hän aikoi\nkääriä sen pakettiin, otti neiti Selja sen pöydältä kainaloonsa ja\nvirkahti mennessään:\n\n»Peri minulta tänä iltana.»\n\nSe riitti, hän ymmärsi eikä voinut muuta tehdäkään, sillä pari isäntää\noli jo odottanut ja neiti Virkkonen viipyi puhelimessa. Toisesta hän\nselvisi nopeasti, mutta toinen valikoi kahdelle pojalleen sarkaa.\nSinkko huokaisi pakkoja takaisin hyllylle nostaessaan, kääri sitten\nison paketin ja myi vielä eräälle rouvalle kaulaliinan, kun Kansanen\nkutsui häntä varastoon ja neiti Virkkonen joutui viimeinkin takaisin.\n\nParia minuuttia myöhemmin, kun asiakkaita ei enää ollut ja\nneiti Virkkonen hyräili aikansa kuluksi, ilmestyi pöydän taakse\ntoimitusjohtaja hajamielisen näköisenä ja miettiessään selaili Sinkon\nkirjaa. Mutta yhtäkkiä hän näytti virkistyvän, otti rintataskustaan\nkynän ja pyöräytti pienen yhteenlaskun käärepaperiin.\n\n»Missä herra Sinkko on?» kysyi hän. »Tässä kirjassa on tuhatkolmesataa\nmarkkaa. — Näyttäkääs tänne kirjanne, neiti Virkkonen! Jaahah, yhteensä\nvain kolmekymmentäviisi markkaa.»\n\nKannat oli aina ennen katseltu ylhäällä konttorissa, jos satuttiin\nmuistamaan tai oli aikaa. Mutta nyt herätti hämminkiä, kun\ntoimitusjohtaja meni rautaosastolle ja sai päähänsä tarkastaa kaikkien\nkirjat paikan päällä. Hänelle ei näyttänyt nyt merkitsevän mikään muu\nmitään kuin jokaisen myynti tänä aamuna. Huhu hänen hommistaan kulki\nhänen edellään, niin että ruokatavaraosaston neiti Heikkinen ilmestyi\novelle ja rukoili kädet ristissä kaikkia armollisia sektorilaisia:\n\n»Voi hyvät ihmiset! Tulkaa nyt ostamaan makkaraa!»\n\nMutta pian oli toimitusjohtaja siellä ja kaikkialla muuallakin. Ja\nkun hän viimein toisten helpotukseksi nousi portaita ylös konttoriin,\nlöi kello vasta yhdeksän, siis liike oli ollut tunnin auki. Puoli\nhenkilökuntaa hytisi huonoa onneaan ja toinen puoli oli hiljaisen\ntyytyväistä muutamien kirjaan piirreltyjen numeroiden takia. Neiti\nHeikkiselläkin oli nyt jo liikaakin työtä, ja kaiken lomassa hän ehti\npuida nyrkkiä ja kuiskata neiti Virkkoselle:\n\n»Liian aikaisin iloittiin Heinsalmen lähtöä!»\n\nSinkko itse ei ymmärtänyt antaa asialle suurtakaan merkitystä, mutta\nsitä suuremman antoivat toiset. Ensiksikin toimitusjohtajan mielessä\nkypsyi päätös: »Kirjat on tarkastettava joka ilta ja minulle tuotava\nnumerot.» — Se olisi keino, joka tekisi oman henkilökunnan vilkkaaksi\nja ostajat köyhiksi. — Ja alhaalla taas alettiin Sinkkoa pelätä uutena\nharvinaisena kykynä, joka oli tullut näyttämään pikku ihmeitä ja\ntulisi olemaan jonkinlaisena mittapuuna kaikille muille. Ja siihen\nvielä liittyi huhukin: Sinkon takia oli nyt kaksi myyjää liikaa, ja\nnyt tarkastettaisiin, ketkä joutuisivat lähtemään — Oli selvää, että\nhänestä ei tämän hetken jälkeen pidettäisi sitäkään vähäistä kuin\nennen, hänen syytään oli heräävä uusi kateus ja kiire ja kaikki. Ja\nseurauksena oli, että jos asiakas meni jollekin toiselle osastolle eikä\njuuri omalle, katseltiin häntä haikeana ja ajatuksissa mutistiin, miksi\nhänen piti ostaa juuri silliä eikä silkkihousuja taikka hevosenkenkiä\neikä hedelmiä. Ja jos hän onneksi sattui tulemaankin juuri omalle\nosastolle, niin hän joutui ostamaan runsaasti yli sen, minkä oli\noikeastaan aikonut.\n\nAsia olisi kai muuten vähitellen rauennut ja unohtunut, jos\ntoimitusjohtajakin olisi sen unohtanut. Mutta hän uusi vanhan\ntemppunsa arvaamattoman pian ja herätti uuden kiireen. Sektorista\ntuli nyt kuin liberalistinen yhteiskunta, jossa oli vapaa kilpailu\nja jokainen sai pitää huolen itsestään niin kuin parhaiten taisi.\nJokaisen eri osaston kesken oltiin kateellisia, ja saman osaston\nhenkilöt koettivat parhaansa mukaan pimittää toisen varjoonsa, ja\nloppujen lopuksi siitä ei ollut kenelläkään muulla syytä hieroa käsiään\nkuin toimitusjohtajalla. Viisaimmat keksivät pienen ja sukkelan\nlainaussysteemin siten, että he sopivina hetkinä saivat leivoskahvia\ntaikka tupakkalaatikkoa vastaan omaan kirjaansa toisen numerot, sillä\nolihan myynti pakostakin epätasaista, kun toinen sai siinä ajassa\nmyydyksi vain kilon ryynejä kuin toinen kokonaisen pukukankaan. Elsa\nVirkkosen ja Sinkon kesken tuli myöskin salainen sopimus, eikä neiti\nVirkkonen ollut enää laisinkaan huolissaan, vaikka ei saanutkaan\nmenemään kuin metrin kanttinauhaa silloin, kun Sinkko kääri pakettiin\npalttoot ja patjakankaat. Niinä päivinä olisi kiltin Elsan kiitollisuus\nvalunut vaikka yli reunojensa, jos Sinkko vain olisi päästänyt sen\nkuohumaan. Mutta hän oli tarpeeksi järkevä ymmärtääkseen, ettei\nhänellä ollut pienintäkään oikeutta käyttää hyväkseen nuoren tytön\nkiitollisuutta silloin, kun kysymyksessä on isämeidän rukouksen\njokapäiväinen leipä. Olisihan neiti Virkkonen ollut silloin enemmän\nkuin säälittävä, mutta ei omasta syystään, vaan olosuhteiden viemänä,\nja niin ollen ei muutama merkityksetön numero myyntikirjassa saanut\nvielä tehdä nuoresta tytöstä aikaihmistä.\n\nNiinä päivinä Sinkko oppi tuntemaan itsensä jo jollakin tavalla\nvarmaksi ja huolettomaksi. Hänen nimensä oli kerta kaikkiaan\nmerkitty jo muistiin yläkerrassa ja antoi sen vuoksi aiheen pieneen\nvoitonriemuiseen iloon. Raskaasta päivästä huolimatta hän liikkeen\nsulkemisen jälkeen laitteli hyllyt kuntoon huomisaamua varten, ja\nElsa Virkkonen katseli hänen puuhiaan rasittuneena ja alakuloisena.\nJa sitten, kun kaikki oli järjestyksessä ja hän tiesi pääsevänsä jo\nkotiin, huomasi hän myöskin polviensa vapisevan hervottomina koko\npäivän kiipeilemisestä ja seisomisesta. Silloin hän kuin juhliakseen\nei tehnytkään tavallista matkaansa omaan ruokalaansa, vaan houkutteli\nneiti Virkkosen mukaansa »Lidoon» ruokalistan ja ruskean ja kylmän\noluttuopin taakse. — Ja kotimatkalla Sinkko tunsi halua istua mukavasti\nja laiskasti jonkun ihmisen hemmotellessa vieressä, huomasi Irene\nSeljan ikkunassa valon ja poikkesi hänen luokseen.\n\n»Minä arvasin, että sinä tulet. Sen vuoksi on kahvikin jo valmista ja —\nmitä muuta sinä haluat?»\n\n»Mistä arvasit?»\n\n»Siitä nukesta tietysti!»\n\nVasta nyt Sinkko muisti pikku Kaisalle ostamansa nuken. Se istui Irenen\nkirjoituspöydällä lampun jalkaan nojaten. Hän itse istuutui nojatuoliin\nhyvin tyytyväisenä kaikkeen ja tunsi halua kertoa tästä päivästä, mutta\nei ehtinyt vielä aloittaa, kun Irene Selja jo kysyi:\n\n»Onko sinulla mitään valittamista enää?»\n\nHän katsoi tutkivasti Sinkkoon ja odotti vastausta.\n\n»Kysele sitä nyt! Tämä on kai ensimmäinen päivä moneen vuoteen, kun\nuskallan päästää ajatukset irti ihan valtoimenaan. On paha, kun ihminen\npääsee arkiintumaan niin, että säpsähtelee tyhjästäkin niin kuin vauhko\nja hermostunut hevonen. Mutta toista oli Sektorissa tänään, kun...»\n\n»... tulit huomaamaan, ettei ole mitään syytä enää säikähdellä. Minun\nmielestäni menestyminen täällä ajallisuudessa riippuu varsin pienistä\nseikoista», filosofoi Irene. »Monesti voi alku lähteä niin pienestä\nseikasta, ettei sitä itse edes tiedä. Ja kun on päässyt kohtalaiseen\nalkuun, silloin on saatava syntymään jokin sellainen tilanne, ettei\nitse ole enää olosuhteiden laahattavissa, vaan osaa juuri tarpeeksi\nlaskelmoida ja hallita tilanteen edelleenkin.»\n\nSinkon mielessä vilahti pieni epäily, mistä johtui, että hänet\nsiirrettiin kokonaan toiseen ja parempaan työhön silloin, kun hän\nmeni hakemaan haukkumisia, ja mistä johtui, että tänään, ensimmäisenä\npäivänä uudessa työssä, sattui hyvä onni juuri hänen kohdalleen.\nHänellä oli kuin langan pää jo näkyvillä, mutta ei ehtinyt sitä\ntavoittaa, kun se katosi taas.\n\n»Mutta mistä sitten tietää aina etukäteen varustautua eri tilanteiden\nvaralle? Minä luulisin, että kaikki on enemmän sattuman varassa»,\nvirkahti hän.\n\n»Täytyy opetella juuri hiukkasen laskelmoimaan, rakas ystävä! Siinä\nkoko viisaus.»\n\nSinkko etsi yhä kadonnutta langanpätkää, mutta sekoittui tuntiessaan\nkahden käden takaapäin kiertyvän ympärilleen ja naisen hiusten hipovan\nposkiaan. Hänen piti juuri kysyä neiti Seljalta, kuinka paljon tämä\nitse laskelmoi ja missä kaikissa asioissa, mutta unohti sen, tavoitti\ntoista kiinni olkapäistä ja kallisti hänet poikittain polvilleen\npään nojatessa hänen olkapäähänsä. Korvaansa hän kuuli Irene Seljan\nkuiskaavan kuumasti:\n\n»Minäkin laskelmoin, että sinun on tultava tänään — ja sinä tulit!»\n\nTuntui kuin heitä olisi koko ajan odottanut suuri ja vaahtoava\ntunneryöppy, jota oli vaikea enää hallita sen tullessa. Se tulvahti\ntaas niin voimakkaana, etteivät he voineet muuta kuin heittäytyä sen\nvietäväksi. Ja mikä kummallisinta, se oli jotakin aivan uutta ja\nkokematonta, ja he tunsivat olevansa kuin kaksi hyvin nuorta ihmistä\nensimmäisessä syleilyssään. Irenen ruumis tuntui vapisevan hänen\npuristuksessaan — vai oliko se hänen oma kätensä, joka vapisi — ja\nhuulet liikkuivat niin, että hän sanoittakin tiesi Irenen antautuvan ja\nkiihkeän kuiskauksen: »Ihanaa!»\n\nKului ajattomia hetkiä hiljaisessa huoneessa. Jonakin hetkenä, miten\nlie, oli suuri lamppu sammunut, ja nyt paloi vain hämärä jalkalampun\nvalo. Koko talo oli yhtä hiljainen kuin tämä huonekin. Likööripullo\npöydällä oli kuin ladattuna täyteen kiihkoa, molemmat lasit olivat\nvajaita, ja neste niiden sisällä eli ja liikkui lakkaamatta ylös ja\nalas lasinreunoja kuin pienet laineet. Miehen herkästi vavahteleva käsi\nkurottautui lasia kohti, ja nainen virkkoi hiljaa:\n\n»Kaada minun suuhuni — tippa!»\n\nHän ojensi lasia, leposohvalla loikova nainen avasi huulensa raolleen,\nja toinen kaatoi niiden rakoon muutamia verenvärisiä pisaroita, niin\nettä niistä muutama jäi kiiltämään pyöreällä huulella kuin kastepisara.\nSitten nainen hymyili onnellisena, tavoitti kädellään lähellä olevan\nnuken, sulki silmänsä ja puristi nuken kainaloonsa. Äiti ja lapsi...\nMies tyhjensi oman lasinsa loppuun, aikoi suudella pisaran kostuttamia\nhuulia, mutta katsoikin häntä kuin nukkuvaa ja hiipi hiljaa pois.\nVielä ovenraosta hän kurkisti, näki nukkea puristavan käden, rinnan\nkohoilemisen ja kuuli syvän ja helpottavan huokauksen kuin autuudesta.\nTuon onnellisen huokauksen ääni korvassaan hän painoi oven kiinni.\n\nAika oli ollut kateissa, ja Sinkko huomasi nyt myöhäisen pakkasillan\nja tyhjät kadut. Tuntui tyhjältä ja yksinäiseltä kulkea täällä, mutta\nvielä yksinäisempää oli kylmässä kamarissa ullakolla. Hän haki alhaalta\npuita ja aikoi sytyttää ne. Samalla käsi tapasi takin ulkotaskua ja\nsiihen tarttui avaamaton kirje. Tosiaankin! Hän oli saanut päivällä\nkirjeen Elliltä, mutta oli sen kiireessä työntänyt taskuunsa ja\nunohtanut sinne. Oikaisten ja silittäen rutistuneen kirjeen suoraksi\nhän pani sen pöydälle siksi, kun sai uuninsa syttymään, avasi kirjeen\nja luki uunin leiskuvassa valossa:\n\n'Ymmärrän varsin hyvin, ettei Sinun kannata kahden päivän takia lähteä\nnäin pitkälle matkalle. On tosiaankin järkevämpää säästää se raha\nmeidän muuttoomme. Kaisa vilustui eilen mäessä ja hänellä oli hiukan\nkuumettakin, mutta tänään se meni jo pois. Vaari korjasi Kaisan kelkan,\njonka hevonen oli pihalla polkenut rikki. Kaisa toivoo joululahjaksi\nuutta päällystakkia, jossa on kauluksessa ja helmassa valkoista nahkaa.\nVanha Molla katosi muutamia päiviä sitten — lie kai hukkunut jonnekin\nlumeen mäkeä laskiessa. Miten sopiva mahtaisi olla uusi nukke vanhan\nMollan tilalle? Mitä arvelet, isi? Jospa sinä puhuisit siitä Mollasta\npukille, niin minä järjestäisin sen takin. — Ja itsellesi tulee paketti\naikanaan. Koeta, rakas isi, keksiä itsellesi hyvä joulunviettopaikka,\nettei sinun tarvitse olla aivan yksin vieraassa kaupungissa! Meillähän\ntäällä ei ole hätää, kun meillä on vaari ja eno ja kaksi tätiä.'\n\nJa sitten tuli vielä paljon muuta joulusta ja loppu.\n\nVoi helkkari sentään! Että pitääkin tällä tavalla unohtua kaiken\ntylsyyden takia! — Hän tavaili kirjeen uudelleen lävitse — nyt\nlampunvalossa — ja kaivoi taskustaan kalenterin. Aivan niin, jos hän\nviimeistään huomenna ennen puoltapäivää panee paketin postiin, ehtii\nse vielä aatoksi perille, mutta muuten ei. Hän tapaili ja katseli\nympärilleen kuin etsien jotakin, mutta muistikin sitten, että hän näki\nnuken — Kaisan nuken viimeksi Irene Seljan kainalossa leposohvalla.\n\nHän potkaisi ritisevän korituolin uunin eteen ja istuutui siihen\nmiettimään. Oli tämäkin mukamas yhtä laskelmoimista ja kovinkin\ntärkeätä koko homma. Kaikki ihmiset pikkutärkeitä ja vielä aikoivat\nsitten kasvattaa hänetkin kaltaisekseen muka menestyksen tiellä. Viis'\nhän Irene Seljasta, olihan Irene kyllä älykäs ja ystävällinen nainen,\nmutta koko muu oli roskaa niin pitkälle kuin tätä Reivinkiä riittää\nlaidasta toiseen... Häntä ei kasvatettaisi tässä typerässä hengessä,\njoka luuli olevansa jotakin ihmeellistä, vanhaa ja suurta, mutta joka\noli vain joittenkin tämänpäiväisten fraasien ja niksien apinoimista —\nja nekin oli tänne tuotu muualta.\n\nMärät puut sihisivät ja kytivät vaivaisesti. Puoli ikkunaa oli jäässä,\nniin että vain yläosasta näki lävitse ulos. Alhaalta ei kuulunut\nmitään, oli siis myöhä jo. Vaivautuneena hän kaivoi taskustaan kellon\nvetääkseen: yli yhdentoista. Koko kaupunki oli niin hiljainen, ettei\nkuulunut edes autojen hurinaa eikä ajurien tiukujen kilinää niiden\najaessa asemalta kaupunkiin. Jostakin kuului vain koiran haukunta ja\nsiihen vastasi ystävä toiselta puolen kaupunkia. Vai lienevätköhän\nolleet vihamiehiä, jotka päivällisen yhteenoton jälkeen nalkuttivat\ntoisilleen huonoja unia ennen torkahtamista...\n\n'Vaari korjasi Kaisan kelkan, jonka hevonen oli pihalla polkenut rikki.'\n\nHän näki nyt mielessään selvästi tytön pahastuneen ilmeen, kun kelkan\ntoinen jalas on vääntynyt ja istuinlauta on poikki. Sitten tulee vaari\nulos tuvasta hyvitellen ja suostutellen, haukkuu vielä Viiman huonoksi\nhevoseksi, kun ei tuon enemmän katso, mihin potkaisee Vaari nostaa\ntoiselle käsivarrelleen tytön ja toiseen kelkan, ja he menevät sisään\npäivitellen yhä Viiman likinäköisyyttä. Ja kun vaari ehdottaa, että he\nostaisivat yhdessä Kaisan kanssa Viimalle silmälasit joululahjaksi,\nettei vasta tee vahinkoja, naurahtaa tytär jo kyyneltensä lomasta.\nSisällä vaari takoo ja naulailee Kaisan kierrellessä ympäri ja\nkatsellessa toimitusta joka puolelta tarkasti. Hetkisen kuluttua he\novat jälleen pihalla, tyttö kelkassa ja Vaari jukosta vetämässä. Sitten\nlapsi viimein kyllästyy, sieppaa jukon ja lähtee kelkkoineen juoksemaan\nsaunarinteelle päin. Ukko seisoo keskellä pihaa, katsoo hänen jälkeensä\nja naurahtaa itsekseen...\n\nSinkon ajatukset kiersivät häneen itseensä ja omiin tapahtumiin.\nHän vain ei keksinyt syytä, miksi hän koko tämän päivän oli ollut\nloistavalla tuulella ja pursunut pientä elämänhalua. Ja nyt illalla,\nkun ei näyttänyt olevan mitään syytä alakuloisuuteen, hän tunsi itsensä\nkovin tyytymättömäksi koko päivään.\n\nNopeasti hän repi taskukirjastaan pari lehteä ja alkoi kirjoittaa\nvastausta Ellin kirjeeseen: 'Työ tuntuu hauskalta eikä se jaksa\nväsyttääkään, mutta kaikki ihmiset ovat ikäviä eikä niiden kanssa\nviihdy. Sektorissa ei ole ketään muuta kuin Kansanen, jonka kanssa\nvoisi edes puhua, mutta hänkin on muuttunut niin sulkeutuneeksi ja\nsanattomaksi. Kaupunkilaisista ei kannata puhuakaan, he ovat suorastaan\nomituisia.' — Hän aikoi kirjoittaa vielä jotakin joulunsa vietosta,\nmutta kun ei tiennyt siitä mitään, ei ollut mitään sanottavaakaan.\nJos aamulla olisi liikkeessä aikaa, voisi hän vielä lisätä joitakin\nasioita, jos sattuisi sellaisia muistamaan. Joka tapauksessa oli\npaketti saatava postiin aamiaistunnilla. — Ja sitten tulivat taas\nmieleen Ellin sanat: 'Koeta rakas isi, keksiä itsellesi hyvä\njoulunviettopaikka, ettei Sinun tarvitse olla aivan yksin vieraassa\nkaupungissa!' — Mihin hän siis menisi: Kansaselleko? Ei, jos ei kerran\npyydettäisi. Irene Seljanko luo? Ei, sillä hänhän aikoi matkustaa pois.\nKarionko luo tuonne alas? — Hm, jos ei muutakaan paikkaa olisi, niin\nmikäpäs siinä... Mutta ehkä Sektorissa oli muitakin yhtä yksinäisiä\nkuin hän? Hehän voisivat kokoontua kaikki yhteen?\n\nVaikka hän aikoi aamulla vielä lisätä kirjeeseensä, sulki hän sen\njo nyt hajamielisenä. Häntä väsytti, mutta uuni oli palanut vasta\npuoleksi, niin että kestäisi vielä kauan, ennen kuin hän pääsisi sitä\nvartioimasta.\n\nUlkona oli pakkanen kai yhä kiihtymässä, koskapa kuului tänne asti, kun\nraatihuoneen kello keskikaupungilla löi kaksitoista.\n\n\n\n\n7.\n\n\nAamulla toi asiapoika Sinkolle ison paketin, jonka nurkkaa auki\nrevittyään hän näki nuken jalan. Siltä varalta, että Irene Selja olisi\nkirjoittanut sisään jotakin, joka ei saisi mennä paketin mukana,\ntäytyi hänen kääriä auki koko paperikasa. Siellä ei sisällä ollut\nkuitenkaan mitään — siis äänetön kiitos vain lainasta. Seurasi uusi\nja nopea kääriminen muiden käärimisten lomassa ja lyijykynällä Kaisan\nnimi päälle. Hän arvioi uudestaan ajan, postin nopeuden ja matkan\nkotoa postikonttoriin ja tuli yhä samaan tulokseen kuin eilenkin, että\npaketin oli lähdettävä tänään ennen puolta päivää.\n\nMutta mitä ihmettä hän panisi mukaan Ellille? Kerta kaikkiaan oli\nselvää, että korut olivat hulluutta ja kaikenlaiset tinakupit\nlapsellisuutta työttömyyden jälkeen. Siis jotakin käytännöllistä\n— mutta mitä? Ankaran touhun lomassa hän ehti laskea, että\nruokalanlaskun, vuokran ja tupakkarahojen lisäksi hän voisi jotenkuten\npulittaa parisataa markkaa tai hiukan yli. Siis melkoisen paljon\nenemmän kuin hän oli ensin luullut. Kai sentään piti Ellille olla\njotakin kunnollista juuri sen vuoksi, kun edelliset joulut olivat\nolleet niukkoja. Tuossa nyt olivat ne samat villatavarat, jotka hän oli\neilen myynyt Irene Seljalle... Mutta ei sittenkään niitä, vaan jotakin\njuhlallisempaa! Parhainta oli hiljaisena hetkenä vihjaista asiasta\nElsa Virkkoselle. Ja tämä arvasikin kai asian vaikka ei sillä hetkellä\nehtinytkään muuta kuin hymyilemään ja nyökkäämään päätään. Viimein\ntyhjeni pöydän toinen puoli niin, että Virkkonen toi hänen eteensä\nsiron laatikon ja upotti pienen kätensä kuin hyväillen sen pehmeyteen:\n\n»Näitä sitten... Nämä ovat uusia ja hyviä.»\n\nSinkko ei tiennyt, mitä laatikossa oli, mutta päällimmäistä kohottaen\nhuomasi ne kauniin vaaleanruskeiksi alusvaatteiksi, juuri sellaisiksi,\njoista Elli olisi hyvin mielissään.\n\n»Pane ne sitten, kun tunnet asian», hän myönsi enempiä kyselemättä ja\nlisäsi kotvasen kuluttua: »Omien mittojesi mukaan... Ei sentään, pane\nnumeroa suuremmat.»\n\nHetkisen kuluttua neiti Virkkonen toi hänelle paketin ja kassalipun,\nja nyörin alle hän oli pannut sanomalehdessä olleen Sektorin\nilmoituksen, jossa kuvan alla luki: »Juuri saapunut suuri määrä\nsilkkisiä ja villaisia alusvaatteita, samoin suuri valikoima\npujoliivejä ja kaulaliinoja mitä moninaisimpia värejä. Tulkaa heti\nvalitsemaan!» — No niin, tuokin sai olla, sehän oli Ellille sopiva\njoulutervehdys Reivingin pienestä tavaratalosta, — Sinkko pyyhkäisi\nsanomalehtileikkeleen alle liimaa ja painoi ilmoituksen kiinni...\n\nMutta hänellä oli vieläkin rahaa jäljellä! Mitähän, jos sentään lisäisi\njotakin ylimääräistä? Hän haki pienen harmaan maljakon, joka oli\nhauskasti koristeltu hopeakuvioin, ja sulloi sen muun joukkoon. Vielä\nvaarillekin ja enolle ja tädeille riitti jotakin pientä.\n\nMietiskelemisten ja arvioimisten jälkeen oli hänen pakettinsa kasvanut\npaljon aiottua suuremmaksi, kun hän aamiaisaikaan juoksi viimeisellä\nminuutilla postiin, aikoi ehtiä vielä ajoissa työhönsäkin, kuvitteli\nselviävänsä täältä heti, mutta huomasikin joutuneensa pitkän jonon\nviimeisimmäksi. Syömään hän ei ollut vielä ehtinyt, eikä oikein ehtisi\nnyt seisoskelemaankaan, mutta välipä hänellä, kunhan nuo housut,\nnuket, savikupit ja muut selviäisivät matkalle. Mutta kärsivällisyyttä\ntässä kysyttiin aikalailla, sillä jono oli totisesti pitkä ja monella\nihmisellä ei ollut vain yksi ainoa paketti, vaan kainaloissa kokonainen\npino isompia ja pienempiä, jotka eivät näyttäneet selviävän millään\nja joista jokin pienin ja tietysti tärkein pyrki aina katoamaan.\nMutta jotakin hyvin herttaista oli kaikissa noissa paketeissa, kun ne\nhiljalleen katoilivat luukun taakse silmälasipäisen ja kiusaantuneen\nnäköisen postineidin hoivaan. Nuo paketit olivat jollakin tavalla\nniin vilpittömän hyväntahdon todistuksia, että Sinkko olisi varmasti\nsilitellyt niitä salaa jokaista, mutta neiti sen sijaan ei silitellyt,\nvaan heitti ne yhteen pinoon nurkkaan kuin tunkioksi, jossa niiden\nhieno persoonallinen sävy katosi ja niistä tuli vain tavallisia\npostipaketteja. Ja neiti itse oli kai herätetty kesken uniensa ja\nväkipakolla tuotu tuohon luukun taakse harjoittamaan hyväntekeväisyyttä\nja noudattelemaan lapsellisten ihmisten pakettitautia näin kiireenä\naikana. Siltä ainakin Sinkosta näytti, ja varmasti nuo kangas- tai\npaperipäällysteiset lahjat eivät olleet muuta kuin välttämätön kiusa ja\nmieliteko hänen rasittamisekseen joulurauhan keskellä. Milloin neiti\nei osannut lukea paketin tai osoitekortin nimeä, milloin käärenaru\noli liian löyhällä, milloin raha liian suuri tai liian pieni, milloin\nei paketin tuoja ollut opiskellut vieraan valtakunnan kieltä neidin\nmieliksi. Mutta yhtään ihmistä ei ollut, josta ei olisi koitunut\nhänelle aina jokin uusi ja erikoislaatuinen ikävyys. Ja Sinkkoakin\nalkoi säälittää, miksi tuo vanha ja hermostunut nainen oli raahattu\nvasten tahtoaan tuonne luukun taa kärsimään, aivan kuin ei olisi ollut\nnuorempiakin...\n\nJono lyheni kovin hitaasti, sillä selvitettäviä oli paljon ja\nmoninaisia. Mutta vielä oli Sinkonkin edessä kolme neljä henkeä ja\nhänen takanaan pitkä jono ovelle saakka. Hän ja melkein jokainen muukin\nkatsoi kelloa kaksi kertaa minuutissa ja taas pian unohti, paljonko se\noli. Joku onneton törmäili jonon ohi luukulle sellaista vauhtia, että\nSinkon paketti putosi kädestä maahan ja oli jo sotkeutua ryntäilevän\njoukon jalkoihin. Kun hän nosti sen ylös, tuntui sen sisältä käteen\nkuin rutinaa. Oliko savimalja mennyt rikki? Mutta hän ei enää ehtinyt\navailla tässä sitä ja varmistua muuten kuin odotellessaan vain\nrutistella sitä ja toivoa parhainta. Sekin rynnistäjä oli hävinnyt\njoukkoon jo niin, ettei hän voinut sille edes heittää vihaista\nkatsetta särjetyn savikupin korvauksena. Hän olisi tahtonut sen tehdä\nlähestyvästä rauhanjuhlasta huolimatta, mutta sai vain muistella kupin\nturhaan heitettyä hintaa ja olla tyytyväinen. Noh, niitäpä sillä\nkiusaamaan hermojaan, olihan hänellä itsellään hyvä tahto, ja Elli\ntietysti luulisi sen rikkoutuneen matkalla eikä jo ennen lähtemistä.\n\n»Mitä tässä paketissa taas on?» katkaisi jännittyneen hiljaisuuden\nneidin vaativa ääni.\n\nJoku kiukun vierellä seisova nuori mies kääntyi jonon jälkipäähän kuin\nvedoten ja vastasi hymyillen ja tyytyväisyyttä säteillen:\n\n»Joululahjoja.»\n\n»Ollako se mikä tavara! Ollako joululahja mikä...? Minä sanon nyt\njokaiselle, että tuossa kohdassa olla merkittynä tavaran laatu!»\n\n»No siinä on äidille kirja, isälle tupakkaa ja konjakkia, Liisalle\nsilkkinen pöytätuuki ja...»\n\nNuori mies onnistui loistavasti: postineiti löi kädellään otsaansa\nkuin ajaakseen sen sisältä viimeisenkin järjenkipinän ulos, koko jono\nhörähti vapauttavaan nauruun, paitsi ne lähimmät pari kolme, joilla\noli julmettu kiire päästä pois. Kaikki olivat jonossa olleet hetkinen\nsitten kuin vihollisia keskenään, mutta nyt he katsoivat toistensa\nsilmiin ja hymyilivät, ja luukun edessä seisovasta nuoresta miehestä\nlevisi joukkoon äsken saadun whiskygrogin tuoksu. Viimein luukun takana\noleva neiti sai solmituksi hermonsa, jotta voi puolustaa itseään\nuudestaan:\n\n»Ja me ei oteta vastaan sellainen paketti, joissa on fiaskoja ja\nväkiaineita», julisti hän tuomionsa ristikon takaa.\n\n»Noh, minä vienkin sen sitten mennessäni», virkahti nuori mies yhtä\ntyytyväisenä kuin ennenkin ja kääntyi jonosta pois ja pujotteli itsensä\njotenkuten ulos.\n\nMuuan mummo jätti huolellisesti käärityn paketin, jossa varmastikin oli\nhänen neulomansa sukat Antille tai Matille. Sen jälkeen joutui vuoroon\nkonsulin tytär, jonka paketissa kai oli kolmannelle sulhaselle menevä\nhopeainen paperossikotelo kultaisine monogrammeineen. Ja Sinkko, jonka\nniin sanottu asema kai oli jossakin hyvin epämääräisessä paikassa tuon\nvanhan mummon ja konsulintyttären välillä, sai myös viimeinkin jättää\nnukkensa, pääsi lähtemään puolijuoksua Sektoriin ja ajatteli omaa\npakettiaan, jonka neiti oli heittänyt yhteiseen tunkioon sukkapaketin\nja hopeakotelon seuraan. Menetetty aamiainenkin muistui mieleen,\nmutta sai pian unohtua jälleen, ja bussiaseman luona hän tapasi\nyksin harhailevan Heinsalmen. Tämä käveli verkkaisena edestakaisin\naikansa kuluksi ja näytti suggeroivan itseään siihen tunnelmaan kuin\nolisi lähtemässä jonnekin tai odottelisi jotakuta olematonta ihmistä\ntulevaksi. Sinkon kysymyksiin hän vain pyöräytti kävelykepillään laajan\nkaaren ilmaan ja totesi asiallisesti:\n\n»Ei mitään järkyttävää ole tapahtunut... Viimeinen palkkani on jo\nhuvennut postirahoihin. Olen lähettänyt hakupaperit jo neljääntoista\neri paikkaan ja tavallisesti menen postilaatikolle koko salkullinen\ntäynnä tavaraa kuin veronkantajilla papereita. Tietysti noista\nneljästätoista ei yksikään vastaa, mutta onko se muka minun syyni...?»\nHän naurahti. »Toivon kuitenkin ryttärin paikkaa yhdessä firmassa. —\nMuuten tällä hetkellä ei ole vielä erikoisempaa hätää: puolitusinaa\npuhtaita kauluksia on vielä laatikossa ja ruokalassa hyvä luotto.\nPahinta jutussa on se, että heilani pyysi minua jouluksi heille —\nenkä nyt voi kustantaa kymppiä kalliimpaa lahjaa, vaikka tekisin\ntupakkalakonkin.»\n\nHeila? — Sinkko muisti Sylvin. Heinsalmen tila oli varmastikin\njo melkoisen huono, koskapa hän puhui kerrankin kokonaisen\nlauseen huolistaan. Sinkko mietti, uskaltaisiko ehdottaa tuolle\nteräväsilmäiselle miehelle mitään, mutta sanoi sitten enempiä\narvelematta:\n\n»Miks'et vippaa? — Minulta.»\n\nHän työnsi kättään jo povitaskuun tavoittaakseen lompakkoaan.\n\n»Vippaa?»\n\n»Niin juuri», vastasi Sinkko lyhyesti, veti lompakon esiin ja sai\nviisikymmenmarkkasen kulman sormiensa väliin. »Minä en tosin voi antaa\nenempää kuin tämän. Mutta tämä joutaa hyvin, sillä en matkusta jouluksi\nkotiin.»\n\n»Jaa-ah», huokaisi Heinsalmi, ja äänessä oli hiukkasen kylmyyttä, mutta\ntoinen puoli mielitekoa, ja hän katseli setelin kulmaa kuin hyvin ujo\nlapsi tarjottua karamelliä. »En sittenkään huoli rahaasi — sillä en\npysty sitä maksamaan takaisin ainakaan pariin viikkoon».\n\n»Älä siitä huolehdi! Kunhan tuot ennen kuin eukollani on majanmuutto».\n\nJa sitten he erosivatkin. Heinsalmi rutisti setelin huolimattomasti\nliivinsä taskuun, pyöräytti menevälle Sinkolle vielä kerran keppiään\nja kääntyi taas mittailemaan entisiä jälkiään bussiaseman ympärillä.\nSinkon mielessä tuntui kuin pahaa omaatuntoa siitä, että hän nautti\ntäydesti niistä iloista, joita tuon miehen työ, paikka ja palkka\nhänelle soivat. Mutta eihän Sinkko ollut syynä siihen, että Heinsalmi\noli lähtenyt.\n\nAvatessaan oven Sinkko sai tervetuliaishymyn neiti Virkkoselta, joka\nposket palavissaan koetti nousta varpailleen, nähdäkseen pöydällä\nolevien kangaspakkojen ja laatikkojen yli, ja kiipeili hyllyillä kuin\norava. Sinkko sai vuorostaan ruveta lämmittelemään, ja hän sai hyvää\nvauhtia toisen tyytyväisistä sanoista:\n\n»Olipa hyvä, etten ehtinyt aamiaiselle. Rahat säästyivät elokuviin.»\n\nSamaa säästäväisyyttä he saivat jatkaa vielä päivällisenkin aikaan.\nHeidän kärsivällisyytensä ja sen mukana myös itsekunnioituksensa\nkasvoi tunti tunnilta saadessaan aina uudestaan ottaa alas sen pinon,\njonka suurin vaivoin olivat juuri nostaneet hyllylle, ja pian taas\nnostivat sen takaisin vanhalle paikalleen saadakseen seuraavan ostajan\nkohdalla uusia entisen virtensä, hakea portaat ja ottaa tavarat\nalas tai portaiden puutteessa esittää ylimääräisesti koomillisia\nkipuamisnäytteitä pitkin hyllyjen reunoja ylös ja alas. Pinot\npöydällä kasvoivat ja taas hetkisen kuluttua tyhjenivät, kangaspakat\nohenivat, loppuivat, ja varastosta ilmestyi yhä uusia pakkoja entisten\ntilalle, kaikenlaiset laatikot salaperäisine sisällyksineen täyttivät\nhyllyt ja pian siirtyivät paketeissa kadulle yhtä salaperäisten\njoululahjapakettien joukkoon.\n\nSamaa vauhtia mentiin jouluaaton iltaan asti. Ja se olikin hyvä, sillä\nkiireen vuoksi he eivät ehtineet kiinnittää minkäänlaista huomiota\nniihin omiin pikkuhuoliinsa, joita lähestyvä joulu olisi muuten\nheittänyt kasoittain tielle. Nyt he välttyivät niistä ja huomasivat\ntulleensa yhtäkkiä keskelle juhlaa, kun asiakkaat ovella mennessään,\nsyli täynnä paketteja, hymyilivät heille hauskaa joulua.\n\nJa tosiaankin, muutamana kellonlyömänä he huomasivat osastot tyhjiksi\nja melkein hämmästyivät sitä. Hyllyt olivat myös tyhjentyneet nopeammin\nkuin varasto oli ehtinyt niitä täyttää. Lattia oli kauttaaltaan märkä\nsulaneesta lumesta, ja rautaosastolta, jossa ukot eivät muistaneet\nottaa piippua suustaan, oli tullut väkevää tupakanhajua. Jalat olivat\nhervottomat, sen huomasi vasta nyt, kun joutui hetkisen seisomaan\ntoimettomana, ja vaatteet tuntuivat liimautuneen selkään kiinni. Alati\nauki olevista ovista oli tulvaillut sisään kylmää reumatismisten\nneitosten nilkkoihin ja miehiä vaivasi huikaiseva tupakantuska, kun ei\nollut siunaaman hetkeä aikaa kadota kahvihuoneeseen henkisavuille.\n\nSilloin, kun osastoille oli tullut tuo märkälattiainen ja\nhuonojärjestyksinen joulurauha, tuli myöskin ylhäältä Kansasen mukana\njulistus, joka kertoi: Koska myynti oli tänä jouluna ollut erittäin\nvilkasta, koska jokainen oli tehnyt työnsä itseään säästämättä ja\nkoska myynti todennäköisesti tulisi olemaan huomattavasti suurempi\nkuin edellisenä vuonna, saisi jokainen henkilökunnan jäsen kiitokseksi\ntunnustuksellisesta työstään yhtiöltä joululahjaksi vapaan valinnan\nmukaan tavaraa kymmeneksen kuukausipalkastaan. — Tämä oli kerta\nkaikkiaan hieno tunnustus, mutta muutti hiukan sävyään heti, kun\nruokatavaraosaston neiti Heikkinen löi päivitellen kätensä yhteen ja\nhuusi ihmeissään:\n\n»Herra jestas! Mehän saimme viime vuonna viisitoista prosenttia!»\n\nAivan oikein, jokainen muisti, että niin kauan kuin he olivat olleet\ntalossa, oli aina saatu viisitoista. Mutta sitäkös nyt kiireessä\nsuremaan, sillä jokainen otti mielihyvin vastaan lahjalippunsa neiti\nSeljan kädestä ja alkoi kierrellä eri osastoilla ja keräillä summaa ja\npakettia täyteen. Suklaalevyt ja karamellipussit sullottiin kenkien\nsisään ja silkkisukat vasaran kääreeksi. Olihan tullut rauha maahan\nja lisäksi vielä joltisenkin hyvä tahtokin — niin sanottiin. Neiti\nVirkkonen ihaili uusia päällyskenkiään ja vaati Sinkon tunnustusta\nniistä, ja tämä itse kääri paketteihinsa vain pelkkää syötävää.\n\nSinkkoa oli pyydetty aattoillaksi Kariolle — tai ei oikeastaan\npyydetty, vaan ainoastaan sovittiin, että kun hän ei kerran aikonut\nlähteä matkalle, niin olisi hyvä ja tulisi kahville, jos ei olisi\nmuualle mentävää. Tuo oli hyvin tervetullut sanoma, sillä muutoin\nhän olisi joutunut istumaan aivan yksin yläkerrassaan. Sen vuoksi\nhän olikin valinnut pakettinsa vain Karion lapsia varten siitäkin\nhuolimatta, että Karion rouva oli huomauttanut pariinkin kertaan, että\n»ei mitään pidä ostella, sillä ei köyhän kannata tällaisena aikana\nhuvitella».\n\nSinkko oli aamulla aikaisin ennen työhön menoaan ehtinyt kantaa torilta\nkamariinsa kyynärän korkuisen kuusen ja ostaa siihen kynttilät. Työstä\npäästyään ja luvattua iltakahvia odotellessaan hän sitoi pakettinarulla\nkynttilöitä kuuseensa, sitten muutti kuivat sukat jalkaansa ja ajoi\npartansa. Mutta aikaa jäi vielä sittenkin, ei siis auttanut muu kuin\nistua uunin eteen ja pistää pari märkää halkoa palamaan lämpöisemmän\njoulutunnelman saamiseksi. Niiden sihistessä hän istui hämärässä\ntuntien syvää väsymystä kuin näännyttävän, pitkän matkan jälkeen,\nyritti ajatella joulua ja kotiakin, mutta ei jaksanut päästä oikeaan\nvireeseen.\n\nViimein kuului rouva Kario jyskyttävän alhaalta luudanvarrella\nkattoon, niin kuin oli sovittu merkiksi. Hän meni alas, ja siellä\nolikin paljon väkeä: Karion vanha äiti istui nurkassa villahuivi\nhartioillaan ja katseli muiden puuhia, Karion rouva touhusi lieden\nääressä ja näkyi parhaillaan selvittävän kahvipannunsa nokkaporoja,\nrouvan sisar istui jalka koholla ja koetti tavoittaa kiinni sukastaan\nkarannutta silmää, Kario itse oli kiikkutuolissa paitahihasillaan\nlukien äänenkannattajaansa ja muiden melun vuoksi hänen piti lukea\nhuulet höpisten ääneen itselleen, jotta olisi pysynyt ajatuksessa\nkiinni. Lapset istuivat vierekkäin sohvalla piirrellen käärepaperiin ja\nkinastellen ainoasta kynästä. Heidän riitaansa kyllästyi viimein isä ja\nhermostuneena sieppasi kynän, katkaisi sen kahtia, teroitti molemmat\npäät ja antoi nyt oman kynän kumpaisellekin. Sinkko vietiin pieneen\nkamariin, ja vanha mummo oli nyt ainoa, jolla oli aikaa keskustella\nvieraan kanssa. Keskellä lattiaa oli pöytä ja sillä pieni kuusi,\njonka mummo oli kuulemma tuonut aamulla torilta, sillä »täytyyhän\nnyt jouluna kuusikin olla». Rouva Kario oli sen sitten koristanut,\npannen pumpulia juurelle, muutamia makeisia oksille ja latvaan pienen\npunaisen paperinpalan. Mutta yhtään kynttilää siinä ei ollut. Kaapin\nyläpuolella seinällä oli Marxin kuva kehystämättömänä ja toisella\nseinällä mustapohjainen ja hopeakirjaiminen raamatunlause, jonka Sinkko\nluki hitaasti ääneen: »Minä olen tie, totuus ja elämä.» Tuon taulun\nolemassaolo tuntui hänestä hiukan oudolta, ja kuin ymmärtäen hänen\najatuksensa alkoi mummo selittää:\n\n»Tuo kuva on minun, sain sen kerran lahjaksi. Meidän Otto vei sen jo\nkerran poiskin, mutta minä toin sen takaisin. Se on vanha taulu, en\nminä anna sitä hävittää. Nykyään ei tuollaisia saa enää ostaakaan.»\n\nSinkon teki mieli kysyä, kuinka saman huoneen seinillä voi sulattaa\nyhtä aikaa Marxin kuvia ja raamatunlauseita, mutta vanhus puhuikin\nomasta tahdostaan:\n\n»Vaikka olen ollutkin viime aikoina vähän sairaalloinen, olen minä\nkäynyt kirkossa monta kertaa. Tämä uusi pappi onkin parempi kuin\nentinen... Nuo muut, tuo meidän väki, ei vain ole lähtenyt kirkkoon.\nOtto kun on niin kovasti kiinni niissä työväenasioissa. Hyvää tekisi\nOtollekin kirkossa käyminen, mutta hän suuttuu joka kerran, kun siitä\nsanon. Ei kai Herra ole olemassa yksistään rikkaita varten, vaikka Otto\nväittääkin sitä.»\n\nSinkko myönsi, että entisinä aikoina, kun uusien tuulten puhallus ei\nollut vielä niin ankaraa, oli työväkikin vielä sulattanut uskontoa\nenemmän.\n\n»No ihan varmasti!» innostui mummo. »Tallimieshän se minunkin ukkoni\nvain oli, mutta kyllä sille vielä raamattu kelpasi. Mutta tämä\nnykypolven väki on jo muka niin sivistynyttä, ettei se lue muuta kuin\nlehtiä.»\n\nKario oli keittiöön kuullut äitinsä puheita, ratisteli tuiman näköisenä\nlehteään, taittoi sen huolellisesti kokoon ja ilmestyi kynnykselle:\n\n»Mitäs se äiti täällä taas politikoi?»\n\n»Sanoin vain, että nuo nykymaailman viisaudet eivät kärsi Jumalan\nsanaa. Saattavathan ne viisaudetkin olla hyviä, en tiedä, mutta\nsaisivathan nuo kuitenkin...»\n\n»Älä hotise joutavia, kun et ymmärrä!» tuhahti Kario ylenkatseellisesti.\n\n»Niinhän sinä aina sanot», myönsi äiti ja vaikeni.\n\nSinkon mieltä kutitti, ja hän olisi tahtonut hiukan puolustella\nmummoa, mutta ei vieraana uskaltanut, sillä näin jouluaattonakin siitä\nolisi sukeutunut valmis riita, joka ei varmastikaan päättyisi edes\nnäennäiseen sovintoon. Hän tiesi, etteivät he sen jälkeen ainakaan\nkahteen viikkoon sanoisi toisilleen kunnollisesti hyvää päivää, ja\nsiksi hän luopui, vaikka kieli jo pyörähteli valmiina suussa. —\nKälykin tuli mukaan moitiskellen Reivingin katuelämän hiljaisuutta\nja yhteisten harrastusten niukkuutta. Kario väänsi radion soimaan —\nkas, täällä oli tosiaan radiokin — ja sieltä kilkutteli kuin pienen\npienellä hopeavasaralla väliaikasoitto. Sen kestäessä, ja kun naiset\nkalistelivat kahvikuppeja pöytään, kertoi Kario, kuinka lehdessä\ntaas oli ollut monta hyvää kirjoitusta. Jalkinetyöntekijätkin olivat\nruvenneet vaatimaan suurempia palkkoja eivätkä nähtävästi antaisi\nmyöten, vaikka sitten pitäisi tehdä oikein jymylakko. Tuo lehti oli\nasettunut mitä jyrkimmin puoltamaan jalkinetyöläisten vaatimuksia ja\noli sitä mieltä, että nykyinen yhteiskuntajärjestys oli kovin mädännyt,\nkun rikkaat herrat kulkivat kiiltopatiineissa katujen asfaltilla, mutta\neivät suoneet jalkineittensa ompelijalle kunnon palkkaa. Ja Kario oli\nedelleen sitä mieltä, että palkkataistelu oli kehittymässä vähitellen\nkaikilla rintamilla niin kriitilliseksi, että yhteiskunta ennen\npitkää luhistuisi kokonaan, ellei sitä olisi luokkatietoinen työväki\npönkittämässä pystyyn lopun hetkellä tai suorastaan rakentamassa uutta\nyhteiskuntaa vanhoille raunioille. Yläluokkien mädännäisyys oli kerta\nkaikkiaan mennyt turmeluksessa ja itsekylläisyydessä niin pitkälle,\nettä tuo kaikki saattoi olla vain hetken kysymys, se voisi tulla mikä\nhetki hyvänsä. — Sinkon teki mieli sanoa, että tuota 'mitä hetkeä\nhyvänsä' oli joka päivä odotettu jo kymmeniä vuosia yhtä luottavaisina\nja hartaina, mutta se vielä tänä hetkenä oli juuri yhtä kaukana kuin\nensimmäisenä päivänäkin. Hän kuunteli vaiti, ja kun kahvipöytä oli\nvalmis ja he istuutuivat sen ääreen, alkoi radiosta kuulua ensin\nurkujen vieno soitto, joka sitten puhkesi virreksi. Rouva Kario oli\njuuri selittämässä jotakin, mutta kun radio häiritsi hänen puhettaan,\nkivahti hän miehelleen:\n\n»Mitäs tuosta veisuusta nyt...! Kun ei kuule edes omaa ääntään.»\n\n»Anna tuon kuulua», esteli mummo.\n\nKario väänteli konettaan aikansa, ja juuri kun hän näytti löytäneen\nmieleisensä aseman, kuului sieltä viimeinen soitonpätkä ja väliaika.\nSe oli kai Pietari tai Petroskoi, koskapa rouva Kariokin vaikeni\nkuuluttajan sanoista, ja sitten koko joukko kuunteli hiljaisena ja\nhartaana, kun toveri Petrov puhui kaikille kansoille suomenkielisen\njoulusaarnansa. Lapset eivät puheen aikana tahtoneet pysyä hiljaa,\nmutta kun Kario katsoi heihin tuimasti ja rouva läpsäisi sormille\nvaroittavasti, vaikenivat he hetkiseksi. Toveri Petrov innostui sitä\nenemmän, mitä pitemmälle pääsi, ja saattoi melkein nähdä, miten hänen\nnyrkkinsä kohosi kuin merkkinä kaikille:\n\n»Toveri Lenin käsitteleekin kirjoituksessaan hyvin laajasti juuri sitä\ntehdastyöväestön ja riistäjäluokan välistä hankausta, josta äsken\noli puhe. Ja tähän aikaan, jolloin kapitalistit kautta koko maailman\nnostelevat pankeista mädäntyviä rahojaan saadakseen oikein mässätä\nja juhlia urkujensa säestyksellä, juuri tällä hetkellä täällä meillä\nrakentaa köyhälistöluokka sitä kivijalkaa, jolle on nouseva uusi ja\nterveempi maailmanrakennus. Tulkaa katsomaan, niin saatte nähdä,\nmiten korkeaksi rakennamme sen sulun, joka viimeinkin pystyy panemaan\nesteen rasvavatsaisen luokan jatkuvalle riistämiselle! Lyökää koko\nkapitalistisen maailman konerähjät säpäleinä seisomaan ikuisiksi\najoiksi, sillä ilman teitä ei kukaan saa niitä koneita käyntiin, lyökää\nne samanlaiseksi rojukasaksi kuin koko vanha ja mädännyt maailma ja\ntulkaa tänne omin silmin ja vapaana porvarilliselta sumutukselta\nkatsomaan työläisten aikaansaannoksia. Täällä ei teille tarjota\nleivän asemesta pistimiä ja voin asemesta myrkkyä, vaan jokainen mies\nansaitsee saman kaksisataa ruplaa päivässä — ja toverit, se on niin\npaljon, aivan liian paljon, joten joka mies on siitä maksanut melkein\npuolet köyhälistön turvallisuusjoukkojen kehitysrahastoon. Työväellä\non täällä niin paljon ylimääräistä tuloa, että yhdessä ainoassa\nkeräyksessäkin siltä on liiennyt työväestön turvaksi muodostettujen\nilmavoimien rahastoon jopa lähes miljardi ruplaa. Sanon tuon vain\nyhtenä esimerkkinä kansan suuresta voitontahdosta. Maailma ei usko\nmeidän saavutuksiamme ja koettaa vasten tahtoaankin väheksyä niitä,\nmutta kuitenkin on proletariaatti pystynyt näyttämään maailmalle uuden\nihmeen joka vuosi. Minähän jo äsken mainitsin, miten kolhoosien kunto\non kuluneena vuotena noussut jo sataprosenttisesti ja paikoin siitä\nylikin. Ja työvoimasta ei kolhooseissa tule olemaan puutetta enää\nkoskaan. Sielläkin, missä ei ole riittänyt pelloille ja viljelyksille\npelkkää miesvoimaa, siellä on ollut apuna tuoretta naisvoimaa ja...»\n\nMutta toveri Petrovin todistelun keskeytti Karion vanha mummo arkisille\nhuomautuksilleen:\n\n»Minä olen luullut, että se miehen niin kuin naisenkin voima pelloilla\non samanlaista...»\n\nKario muuttui kasvoiltaan tummanpunaiseksi, hänen kälynsä hymyili\narvoituksellisesti, Sinkko naurahtaa kurahti, ja Karion rouva hypähti\nseisoalleen tiuskaisten:\n\n»Olkaa vaiti! Vai pilkkaamaan tässä vielä...!»\n\nToveri Petrovin puhe muuttui hanurinsoitoksi, rouva Kario alkoi\nkeräillä liikoja astioita keittiöön, Kario itse kaiveli esille\navaimiaan kotvasen ja viimein toi pöytään jaloviinapullon. Rouva kaatoi\ntoisesta pannullisesta kupit puolilleen, toiset sotkivat ja maistoivat,\nja rouvan sisar, joka oli mennyt jo pois, tuli uteliaan näköisenä\ntakaisin pöytään, otti lankonsa kupista ryypyn, irvisti sen makua,\nmutta pyysi kuitenkin lisää. Ja ensimmäiset kupit tyhjenivät niin\nnopeasti, että toisen täytyttyä ei Kario antanut rouvansa viedä pannua\nlaisinkaan pois, vaan huomautti jurosti:\n\n»Anna sen olla pöydällä.»\n\nPannu jäi pöydälle, ja sen nokasta kohosi ohut höyry lämpöisenä\nja tuoksuvana. Huoneessa oli lämmin, ja sen vuoksi alkoi jokaista\nraukaista niin, että keskustelu pyrki välillä sammumaan. Mutta\näänettömyydestä eivät näyttäneet kärsivän muut kuin käly, joka tahtoi\nkiirehtiä Sinkkoa saadakseen itsekin lisää:\n\n»Eikö herralle maistukaan?»\n\nHän itse otti kuitenkin lisää, kunnes vanhempi sisar tuli väliin\nholhoamaan:\n\n»Sinulle riittää jo.»\n\n»Anna tuon nyt ottaa», puolusteli Kario, huokaillen välillä ja\npuhaltaen tupakastaan paksut savut kattoon. Hänkään ei ollut enää\npuhetuulella, sillä Sinkko ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt niistä\nasioista, joista hän olisi viitsinyt puhua. Vähitellen sukeusikin\nSinkon ja kälyn kesken pitkä keskustelu Reivingin ja naapurikaupungin\nparemmuudesta, ja kun Sinkko ei ottanut uskoakseen toisen kehumisia,\nkehoitti tämä tulemaan sinne ja katsomaan paikan päällä. Ja sitä mukaa\nkuin käly innostui puhumaan, näytti hänen mielenkiintonsa Sinkkoa\nkohtaan heräävän poskien punoittamisen kanssa. He väittelivätkin\nkovasti, ja vähän päästä sai Sinkko rikitellä tulta hänen sammuneeseen\npaperossiinsa. Viimein näytti Kario kyllästyvän tuollaiseen turhaan\nlörpöttelyyn ja sen kuuntelemiseen ja tahtoi muuttaa vaihteeksi taas\nohjelmaa:\n\n»Jaa — olikos teillä niitä paketteja?»\n\nOlihan niitä. Rouva kantoi keittiön nurkasta korin, joka oli melkein\npuolillaan tavaraa. Käly innostui jakamaan kenelle sukkia, kenelle\nlapasia ja pyysi taas vieraalta välillä tulta. Sinkko sai Kariolta\nlahjaksi viisi laatikkoa paperosseja, ja Kario sai myöskin häneltä\nviisi laatikkoa samoja paperosseja. Kun Sinkko syytteli Kariota\nturhasta ostelemisesta, puolusteli tämä itseään hyväntuulisena:\n\n»Tuli otettua vähän tupakkaa, kun on näin monta pyhääkin. Mutta\nmitäs sinä itse menet tällä tavalla lahjoittelemaan? Aivan viisin\nlaatikollisin niin kuin ei vähempikin riittäisi...»\n\n»No ajattelin, että jos pyhinä sattuisi tupakat loppumaan, niin\nlainaanhan sitten sinulta», vastasi Sinkko samalla äänenpainolla.\n\nMolemmat sitten panivat tupakkalaatikkonsa vierekkäin pöydän kulmalle\nja katselivat toisten touhua. Jokainen nuhteli toistaan tyytyväisenä,\nja lapset imeskelivät karamellejään ja vertailivat niiden papereita\nylpeinä ja kateellisina. Rouva Kario oli ottanut pussit varmempaan\ntalteen ja antanut molemmille koko tämän illan annokset käteen. Mutta\nkumpaiseltakin ne loppuivat samaan aikaan, ja he alkoivat kärttää\nlisää. Silloin mummo hermostui ja virkkoi:\n\n»Syö sontiaisia siksi, kun kirsperit kypsyvät!»\n\n»Antakaa lasten pitää joulua», puolusteli isä ja kävi kaivamassa\nlapsille jatkuvaa joulutunnelmaa äidin piilottamista pusseista.\n\nMiehet istuivat yhä pöydän ääressä, ja keittiön hellalla tohisi heitä\nvarten taas uusi pannullinen kahvia. Lapset olivat saaneet jonkinlaisen\nnappulapelin joululahjaksi ja pelasivat niin innokkaina, että isäkin\nsyventyi mukaan seuraamaan voittoja ja häviöitä. Ja ei kulunut kauan,\nkun peli oli siirtynyt sohvalta pöydälle, lapset olivat jääneet\nkatselijoiksi, ja pelaamassa olivatkin isä ja Sinkko. Käly oli löytänyt\nkaapin päältä pelikortit, ja hän toivoi, että lanko olisi antanut\npaikkansa hänelle pöydän ääressä ja päästänyt hänet kilpailemaan Sinkon\nkanssa, mutta kun Kario ei ollut tietävinäänkään, oli kälyn pakko\npelata nurkkapöydällä yksinään pasianssia. Pelinsä lomassa hän kysyi\nSinkolta, olisiko Tapaninpäivänä mitään tanssiaisia, mutta liitti\nkuitenkin jo kysymykseensä oman epäilyksensä, että »mitäpä noista\ntoisekseen, kun en tunne ketään, jonka kanssa...»\n\n»Menkää nyt naiset kerran talolle juhlimaan! Kyllä minä penskat\npaimennan!» kehoitteli Kario kerrankin hyväntuulisena.\n\n»Mitäpäs me naiset... Kuka nyt naisparilla?» virkahti puolestaan käly\nja kumartui katsomaan hyvin tärkeänä korttejaan aivan kuin lauseen\nloppu olisi unohtunut hänen mielestään.\n\nTunnelma alkoi olla sumuinen. Kario kyllä jo laulahteli tyytyväisenä,\nmutta Sinkko oli hiljainen ja uninen. Rouva oli päivän puuhista\nväsyneenä mennyt oikaisemaan itsensä keittiön sänkyyn ja kuului siellä\nkeskustelevan harvakseen anoppinsa kanssa. Lapset olivat katsoneet\nkauan tyytymättöminä, miten isä valloitti heidän pelinsä eikä antanut\npois, ja viimein oli toinen väsynyt odotukseen ja nukahtanut sohvalle.\nToinen vielä seisoi pöydän luona räpytellen silmiään tupakansavussa.\nPasianssia pelaava neitonen vihelteli, ja kun Kario sattui pistäytymään\nvälillä poissa, tuli käly varkaisille lankonsa kupille ja juodessansa\nkatsoi Sinkkoa raukeasti silmiin niin kuin oli nähnyt filmeissä\ntehtävän. Mutta jo ennen kuin Kario tuli takaisin, siirtyi Sinkko\nkeittiöön keskustelemaan toisten naisten kanssa ja huomasi parilla\nkohteliaalla lauseella kehaista väsynyttä rouvaa, kiitti jokaista\nkädestä pitäen ja takintasku täynnä tupakkalaatikoita lähti yläkertaan.\nMutta hänen mennessään muisti mummo:\n\n»Hyvänen aika, teidän sänkynnehän on vielä laittamatta kuntoon. Minä\ntulenkin samalla. Lieneeköhän siellä vettäkään...?»\n\n»Kyllähän minä voin mennä», tarjoutui silloin avuliaana käly kuin\nvalmistautuen lähtemään.\n\n»Sinä...?» virkahti mummo ja laahusten itse jyrkkiä portaita\nyläkertaan. »Huomennahan te nukuttekin varmasti niin pitkään, ettei\nkannata tavalliseen aikaan kahviakaan», sanoi hän Sinkolle ja tämän\nkamarin ovella ihasteli: »Kas, teillä on täällä kuusikin. Sanoin\njo tuolla alhaalla Hilmalle, kun eivät edes kynttilöitä kuuseensa\nostaneet...»\n\nSillä aikaa kuin mummo puuhaili, ehti Sinkko sytyttää kynttilät, avasi\nmuutaman päivällä saamansa lahjapaketin, siinä olevan viinipullon ja\nojensi juomalasia mummolle, jolle Kario ei koko iltana ollut tarjonnut\nmitään.\n\n»Jatketaan nyt täällä joulua.»\n\n»Voi, en minä ota», esteli vanhus. »Vanha sydän, ja se on niin väkevää!»\n\n»Eikä mitä! Istukaahan nyt tuohon korituoliin, niin...»\n\nMummo maistoi, oli tyytyväinen ja innostui puoleksi tunniksi kertomaan\nomasta lapsuudestaan, miehestään, paljosta muusta ja viimein\nkuin säikähti muistaen oikean paikan ja ajan: »Nyt minä väsytän\nteitä kaikilla hupsuuksilla.» — Ja samassa hän oli jo kynnyksen\ntakana toivotellen sieltä viimeisiä hyvyyksiään Sinkolle ja tämän\ntuntemattomalle nuorelle rouvalle.\n\nSinkko oli nyt yläkerran kamarissaan yksin eikä kello ollut vasta kuin\nyksitoista. Pöydällä oli muutamia avaamattomia paketteja, jotka hän oli\nsaanut jo päivällä, mutta oli tahallaan säästänyt tätä hetkeä varten.\nMutta kun päässä oli vielä äskeistä sumua, halusi hän päästä siitä\neroon ennen kuin aloittaisi oman yksityisen joulunsa ja meni hetkiseksi\nulos pakkaseen hengittämään raitista ilmaa. Viimein hän luuli olevansa\nsiinä vireessä, että saattoi avata kotoa saamansa suuren paketin.\nSelja oli antanut hänelle tuon äsken avatun viinipullon ja lisäksi\nvielä toisen samanlaisen konjakkia runolippuineen. Onneksi hän itse ei\nollut unohtanut neiti Virkkosta, koskapa tämäkin oli pistänyt hänen\npäällystakkinsa povitaskuun kirjan näitä hiljaisia sunnuntaipäiviä\nvarten. Ja noita paketteja aukoessa niiden lähettäjät tuntuivat kaikki\nmelkeinpä liikuttavan kilteiltä.\n\nHän arvaili, mitä kotona juuri tällä hetkellä tapahtuisi. Kuusi on\ntietysti entisellä paikallaan uunin vieressä, ja illan keskipisteenä\non pikku Kaisa. Käärepapereita on lattia tulvillaan ja niiden joukossa\nkuljeskelevat jo Ellin vaivalloisesti sepittämät runonpätkätkin.\nJokainen silittelee ja taputtelee lahjojaan ja kiitostelee toista:\n»Mistä sinä tiesit, että minä tarvitsen juuri tämän?» Naisväki\nkiirehtii kuntoon kahvipöytää, miehet istuvat kuusen lähellä, rengit\nsytyttelevät sikariansa ja palvelijattaret kulkevat posket punaisina\nedestakaisin. Kuusessa risahtaa siellä täällä kynttilän lähelle\njoutunut oksa, ja uuninpuoleiset kynttilät pehmenevät lämmössä ja\ntaipuvat hassunkurisesti kumaraan...\n\n\n\n\n8.\n\n\nSuutarimestari Herman Nilsson ei ollut vielä koskaan ollut erikoisen\ntyytyväinen ulkomaailman asioihin, vaikka olikin jotenkuten sietänyt\nniitä. Paljon tyytyväisempi hän sen sijaan oli ollut omiin asioihinsa,\nvaikka ne hänestä olivat useinkin aivan sietämättömät. Siltä ainakin\nsivullisesta tuntui, jos kuunteli hänen suoraviivaista filosofiaansa.\n\nMutta nyt ei Nilsson ollut tyytyväinen maailmaan eikä omaan\nitseensäkään julkisesti eikä salaisesti. Hän oli saanut koko\neilisen päivän riidellä kahden suutarinsa kanssa ja tämän päivän\naivan yksinään. Hänellähän oli Oikokadulla suutarinliike, jossa hän\nkahden apulaisensa kanssa oli monet ajast'ajat nakutellut nauloja\nkengänkantaan jokseenkin hyvässä sovussa. Ja totuus oli, että jos joku\nei pysynyt hyvissä väleissä Nilssonin kanssa, niin vika oli varmasti\nhänessä itsessään eikä Nilssonissa.\n\nNiin sanottu ajanhenki, tärkeät muotivirtaukset ja suuripiirteinen\npolitiikka hipaisivat nyt kuitenkin jo vaarallisen läheltä Oikokadun\nsuutarinverstastakin. Syyt siihen juontuivat pääkaupungista, mutta\nulottuivat tänne saakka. Siellä nimittäin olivat jotkut viisaat\npuoluepomot ja juonittelijat havainneet sen tosiasian, että jalkinealan\ntyöläisillä oli liian hyvät olot ja liian hyvä taloudellinen asema,\njosta voisi olla pian arvaamattomia seurauksia puolueelle. Niin kauan\nkuin jollakulla oli siedettävän hyvä elämä, oli tämä joku myöskin\nhyvin epävarma puolueen palvelija. Nyt oli kerta kaikkiaan jo kauan\nsanomalehdissä koetettu vakuuttaa jalkinetyöläisten huonoa asemaa ja\noli selitelty sen pikaisen parantamisen välttämättömyys. He itsekin\nalkoivat siis jo vähitellen uskoa siihen ja seurasivat lehtien\nartikkeleita päivä päivältä yhä jännittyneempänä. Johdon mielestä\nheidät oli hyvin pian saatava uskollisiksi puolueelle ja heidän omasta\nmielestään ei tietenkään ollut mitään korjauksia vastaan. Heräsi siis\nhienoinen lakkoajatus.\n\nKaikeksi onneksi vielä asiaa joudutti se, että eräs suurimpia\npuolueen johtomiehiä sattui samaan aikaan olemaan myöskin suurimpia\njalkinetyönantajia. Hänen varastonsa olivat joka kuukausi kasvaneet\nhuolestuttavasti, ja kaikki näytti menevän hyvää vauhtia päin seiniä,\njos kenkiä ei saisi kaupaksi paremmin kuin tähän asti. Kun hän nyt\nsiis sattumalta taikka tahallaan joutui sanomaan oman mielipiteensä\nlakkoasiasta, päätteli hän itsekseen näin: Minun ei kannata maksaa\ntyöläisille korkeita palkkoja, kun varastot yhä vain kasvavat ja\njalkineitten hinnat laskevat. Jos nyt tulee lakko, niin minun varastoni\nkestävät useampia kuukausia, mutta lakkolaiset eivät kestä läheskään\nniin kauan. Lakon aikana minä vielä saan nostaa kenkien hintoja\nkorkeammallekin, sillä niille tulee kysyntää hyvin pian. Ja sitten, kun\nlakko viimein päättyy, tulevat työläiset jo kypsinä työhön entiselläkin\npalkalla, jos vain sillä pääsevät, ja samana päivänä minä olen saanut\nvarastoni tyhjiksi entistä suuremmalla voitolla. Niin kuin tästä näkyy,\nolen minä hullu, jos rupean tekemään kaikkeni lakon vastustamiseksi.\n\nHän meni muiden silmäntekevien luokse ja esiintyi heidän joukossaan\ntietysti kansan nimissä: kyllä asia on kerta kaikkiaan niin\nhuolestuttava, että jalkinetyöläisten asemaa on heti parannettava. Niin\nkuin hyvät herrat ehkä tietävät, olen minä puolestani koettanutkin\nsitä parantaa omissa laitoksissani, mutta ymmärrättehän, että minä en\nyksin voi mitään niin kauan kuin kukaan muu ei tee mitään. Työnantajana\nen tietysti voi asettua lakon kannalle, mutta kansan menestyksen\nvuoksi minä en saa ajatella omaa itseäni, vaan sitä ryhmää, jota minä\nedustan. Niin että kyllä minun siis noin niin kuin tavallaan täytyy\nasettua puoltamaan lakkoa. — Niin puhuivat kaikki muutkin, ja niin\nmyöskin lakko syntyi kuin itsestään, vaikka jalkinetyöntekijät luulivat\naivan selvästi päättäneensä sen itse. Joku kyllä yritti järkeillä\nvastaan, mutta mihinkäs hyttysen ääni olisi kuulunut karhujen karjaisun\nrinnalla. Sama työnantaja hykersi salaa kämmeniään oman lompakkonsa\nvuoksi ja hykersi julkisesti käsiään oman puolueensa ja ennen kaikkea\nkärsineen ja sorretun jalkinetyöntekijäin ryhmän puolesta.\n\nNiin lähtivät kirjelmät ja sanansaattajat liikkeelle, ja kun asiaa\npohdittiin Reivingissäkin, niin tultiin siihen samaan tulokseen, että\naate vaati nyt toimintaa, eli toisin sanoen, että työväestöllä ei ollut\nmuuta menetettävää kuin palkkansa. Kaupungin jalkinetyöläiset saivat\nlaukaista pääsuutareilleen totiset ponnet, että huomisaamuna lakko\nalkaa ja sillä hyvä. Oikokadun suutarinliikkeen molemmat miehet olivat\npuolen yötä pohtineet asiaa, ja niin uskalsi vanhempi heistä viimein\nrykiä ja kakistella sanottavansa ukko Nilssonin kuullen. Tämä kuunteli\nääneti loppuun saakka, heitti sitten kenkärajan nurkkaan ja nousi:\n\n»Jos olette noin helvetin pöllöjä, että annatte toisten taluttaa\nitseänne, niin laputtakaa heti!»\n\nAsian esittäjä ehti tuskin henkäistä vaivalloisen toimituksen jälkeen\nja oli muutenkin arvannut asian juuri kohdalleen, mitä Nilsson vastaisi\nhänen juttuunsa. Nyt hänen piti ruveta sitä kuin lieventämään:\n\n»Kyllähän se niin on, että me emme ole muistaneet esittää aikaisemmin\nmestarille mitään vaatimuksia palkasta, ennen kuin vasta nyt. Toiselta\npuolen ei oikein kannattaisi muutaman kaksikymmenviisipennisen vuoksi\nrikkoa hyvää sopua. Mutta ymmärtäähän mestari, että meidän täytyy olla\n— tuota noin — solidaarisia, mitä tulee ammattitovereihin ja...»\n\n»Mitäs siinä kaikertelette!» huusi Nilsson niin, että ikkunat\nhelisivät. »Jos ette ole tyytyväisiä, niin menkää hakemaan parempaa.\nVoittehan ainakin etsiä, vaikka ette uskoisi saavannekaan. — Jahah,\nlakko alkaa siis huomenna? No niin: jos se nyt kestääkin kauemmin kuin\nirtisanomisajan, niin älkää hamuilko tänne takaisin. Minä sanon teidät\nirti!»\n\nSuutarit jupisivat hiljaa keskenään koko lopun päivää, ja Nilsson itse\noli niin pahalla tuulella, että läksi työstä pois kesken kaiken. Sitä\nei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin. Häntä harmitti, kun nyt suuri\njoukko töitä, jotka hän oli luvannut valmiiksi aivan lähipäivinä,\njoutuisi tällä tavalla myöhästymään. Kotonakin hän oli vihainen\nkaikelle ja mutisi omalle eukolleen:\n\n»Tänk nu, gumma, nythän on kaikkein pahin aika! Ihmiset kulkevat\nrikkinäisissä kengissä tällaisessa sohjossa ja vuoroin pakkasessa\nja saavat nuhan. Sanoinko minä nuhan, häh? Keuhkokuumeen ne saavat,\nsaakeli!»\n\nJa samaan aikaan kuin suutarien piti viimeisen kerran lähteä työstä\npois, meni ukko itse verstaalle. Hän oli kerta kaikkiaan luvannut työt\nvalmiiksi ja istui nyt paikalleen alkaen kuroa reikiä umpeen. Puoleen\nyöhön asti hän korjaili ja kiroili yksinään ja lähti nukkumaan vasta\nsitten, kun rouva tuli huolestuneena hakemaan. Ja kotimatkalla rouva,\njoka ei ollut yhtä suuripiirteinen kuin Nilsson itse eikä ymmärtänyt\npysyä omissa asioissaan, vikersi miehelleen:\n\n»Ja tiedätkös, Herman, toinen niistä oli suomalainen...» Mutta ukko ei\nkärsinyt nyt kuulla sanaakaan suutareistaan ja vastasi, niin että rouva\nhätkähti:\n\n»O' tänk nu, saakelin ämmä, se toinen taas oli ruotsalainen!»\n\nEikä rouva osannut enempiä riitoja välttääkseen muuta kuin myöntää,\nettä »kas kummaa, niinpä tosiaan oli». Ja sulassa sovussa he sitten\njoivat iltateen, nukkuivat, ja ukko aamulla aikaisin laputti verstaalle\njatkamaan töitään. Aamupäivän hän oli yhä pahantuulinen ja ärhenteli\nyksinään, mutta iltapäivällä jo, kun joku asiakas sattui avaamaan oven,\nkuuli hän tulista viheltelyä ja ompelukoneen tiheätä naksutusta. Sinkko\nehti sinne vasta omien töittensä päätyttyä, ja ukko huusi hänelle\nvastaan heti:\n\n»Ei mitään uusia korjaustöitä oteta vastaan! Olen sanonut sen jo\nkahdellekymmenelle tänäpäivänä. Nyt minulla on lakko!»\n\n»No ei se siltä näytä, kun on niin kiire, että ruokakin pitää\ntuoda tänne», osoitti Sinkko nurkkapöydällä olevaa kahvipannua ja\nleipälautasta. »Mutta kai setä ottaa kuitenkin vastaan nämä. Niin kuin\nnäkyy, olen jo yhdet kengät kuluttanut puhki Reivingissä.»\n\n»Juujuu, tuo sinä vain. Kyllä ne korjataan. Yksi hauska puoli\ntässä sentään on, että ihmiset nykyään ostavat uudet kenkänsä\nvalmiina eivätkä enää teetä meillä niin kuin entiseen aikaan. Ja\ntämä rajasuutarin työ on sentään nopeata. — Katsos, tässäkin on\nkruununvoudin rouvan kengät. Sillä naisella näkyy olevan vasemmassa\njalassa paha liikavarvas... Tuosta noin on pudistanut reunan auki.\nEiköhän hänenkin olisi ollut aivan yhtä hyvä viedä jalkansa lääkärin\nkorjailtavaksi kuin tuoda kenkänsä minulle...? Lääkäreillä ei ole vielä\nlakkoa.»\n\n»Mitä setä aikoo tehdä, jos lakko kestää kauan?»\n\n»Jaa minäkö? — Työtä tietysti! Otan uutta vastaan vain sen verran kuin\nkerkiän tehdä. Kun saisi edes tuon hiton pinon selvitetyksi», osoitti\nhän hyllyllä olevaa korjattavien kenkien pitkää riviä. »Ja sitten, kun\nen enää jaksa, panen oven lukkoon ja pysyn kotona.»\n\n»Mutta tämä verstas? Näistä huoneista menee sitten turhaa vuokraa.»\n\n»Nojaa, se on sitten sen ajan murhe. Ei tämä tyhjänä seiso! Perustan\nvaikka yökerhon. — Tänk nu, poika, mitäs minä sanoinkaan, häh?\nOrient-express...!»\n\nHe hohottivat yhteisesti ukon hyvälle keksinnölle. Sinkko muisti sitten\noman asiansa:\n\n»Setähän tietää, missä täällä on tyhjiä huoneita. Meidän mamma muuttaa\npian tänne. Keittiö ja kamari aluksi.»\n\nUkko näytti muistelevan.\n\n»En tiedä sanoa. Minulla itselläni on asumassa se Sylvin äiti\nyläkerrassa. Mutta hän on hyvä ihminen. Muuten sinä pääsisitkin sinne.\nJa silloin meillä ei olisi ikävä... Jaa, kuulehan, syksyllä oli Huolin\nrouvalla sellainen tyhjä huoneisto. Hän on rikas rouva, omistaa\ntalon eikä välitä edes vuokralaisista. Hänen miehensä oli suuren\nmakkaratehtaan omistaja ja pääsi vähitellen muillakin afääreillään\nmiljonääriksi. Hänen nimensä oli M.E. Huoli, ja jotkut ilkimykset jo\nsotkivat sen makkaroihinkin: emme huoli.»\n\n»Missä se Emmehuolin rouva asuu?»\n\n»Puistokadulla, lähellä kivenveistämöä. — Mutta noita kenkiäsi et saa\nennenkuin viikon lopulla», lisäsi hän, kun Sinkko oli mennyt jo ovelle.\n\nHän näkyi saaneen taas jonkin kengän ehjäksi, koskapa pani sen kuin\nuutena ja puhtaana hyllylle huokaisten tyytyväisenä.\n\n»Tämän yhden kengän minä vielä korjaan ja sitten menen välillä\nlepäämään. Jos kerkiät, niin tule vielä illalla juoruamaan! — Jaa-ah,\nne suutarin kehnot luulivat minun säikähtävän, mutta taisivatkin\nsäikähtää itse. Ja vielä sillä tavalla ruveta leikittelemään vanhan\nmiehen ja työasioiden kanssa.» — Hän löi vasaralla kengänkantaan,\nniin että jysähti. »Minun itseni ei ole tarvinnut koskaan tehdä\ntunninkaan lakkoa, mutta hengissä olen pysynyt. Ainoa lakko, jonka\njoskus nuorempana tein, oli väliin muutamien tuntien puhelakko, kun\nsuutuimme eukon kanssa. Ja nämä pojat tulevat nyt minua kuranssaamaan\nja opettamaan minulle yhdenvertaisuutta!»\n\nSinkko oli seisonut ovella ukon purkausta kuunnellen. Nyt tämä kumisti\nyhä vihaisempana ja jatkoi:\n\n»Se yhdenvertaisuuskin! Minä sanon, että tasa-arvoisia me emme\nole muualla kuin haudassa! Sitten, kun meitä viedään arkussa ylös\nHonkamäkeä hautausmaalle, vasta sitten ollaan tasa-arvoisia. Siellä\nmahdutaan aivan samanlaiseen rakoon valtioneuvokset niin kuin\nsuutaritkin. — Jaa-ah, tänk nu, en ole tainnut kertoakaan sinulle,\nettä minun tuleva hautapaikkani on aivan siinä valtioneuvos Langenin\nvieressä, aivan vieressä! — Kas se vasta on yhdenvertaisuutta, pojat!»\n\nHän jäi nakuttelemaan Sinkon lähtiessä, ja Sinkosta tuntui siltä kuin\nei menisi kovinkaan kauan, ennen kuin Langen saisi itselleen naapurin.\nVaikka Nilssonista ei vielä vanhuus näkynyt muuten kuin ulkomuodossa,\nei hän varmastikaan jaksaisi kovin kauan sulatella tuollaisia\nlakkojuttuja ennen kuin vanhenisi käyttökelvottomaksi.\n\nPuistokadulla sai Sinkko pistäytyä parissakin pihassa tulitikkujen\navulla haparoimassa ovikilpiä ja löytyihän sieltä viimein rouva\nHuolinkin ovi. Lihavaa käärösylttyä ajatellen hän koetti arvailla,\nmiten M.E. Huolin leski käännyttäisi hänet jo ovelta pois. Emme huoli,\nmietti hän ja painoi nappia. Oviketjun ylitse kuului ensin tiukka\nruotsalainen kysymys, joka heti muuttui kohteliaammaksi suomalaiseksi,\nkun asia selvisi ja Nilssonin suositukset oli sanottu. Sinkko pääsi\nsisään ja seisoi hattu kädessä pienehkön, hyvinvoivan ja tarmokkaan\nnäköisen naisen edessä. Nainen katseli häntä kiireestä kantapäähän,\nsitten he menivät saliin ja puolen tunnin keskustelun jälkeen tulivat\nyksimielisiksi siitä, että yläkerran kamari ja keittiö oli katsottava.\nEnsimmäinen ansiopuoli oli jo se, että sinne ei kiivetty yhteisestä\neteisestä, vaan rakennuksen päästä. Oli siis mentävä nyt ulkotietä.\nKylmässä ilmassa rouva Huoli yht'aikaa hytisi vilusta ja puuskutti\njyrkissä portaissa. Huoneet näin tyhjinä ollen olivat tietysti\nmyöskin kylmät, eivät erikoisen avarat eivätkä kai valoisatkaan,\nsillä näin vanhoissa taloissa oli säästetty ikkunalasia. Keittiö oli\nsiisti ja seinät vasta äskettäin maalatut, nurkassa seisoi mukava\npieni rautakamina. Sinkko kurkisti ovelta kamariin: siellä sentään\noli kukallista, niin että lehtimajatunnelma oli kylmyydestäkin\nhuolimatta täydellinen. Ääni kylmästä väristen rouva kertoili huoneiden\nominaisuuksia ja lämmitelläkseen itseään risti kätensä rinnan yli.\nSinkko kurkisti uuniin, huomasi lattialla uuden korkkimaton ja kävi\nikkunan edessä kuin silmäämässä näköalaa. Ja rouva kertoi, että hän ei\nyleensä välittänyt vuokralaisista ja vielä vähemmän lapsiperheistä,\nmutta kun heillä olikin vain yksi lapsi, niin olkoon menneeksi.\n\n»Ja muutenkin on yhdentekevää, otanko vuokralaisia vai en. Veroinahan\nne vievät sen rahan minulta kuitenkin, Siis yksi ja sama.»\n\nMutta hän lisäsi kuitenkin herttaisesti hymyillen, että kun hänellä ei\nollut mitään erikoisen sopivaa seuraa vastaan ja kun nuori rouva Sinkko\noli kaikesta päättäen pirteä ihminen, niin ehkäpä heille olisi tarjolla\njotakin yhteistä hauskaa.\n\n»Ja kesäksi minä muutan meren rannalle, Kuusisaareen, jos tiedätte,\nmissä se on. Siellä minulla on oma mökki. Kun teidän rouvanne nyt tulee\ntänne ja jos näyttää siltä, että meistä tulee hyvät ystävät, niin rouva\nSinkko ja tytär voivat kyllä tulla sitten joksikin aikaa saaristoon.»\n\nTuo alkoi Sinkon ajatuksissa ratkaista jo asian. Hänestä tuntui enemmän\nsiltä kuin rouva valikoisi itselleen tulevaa hyvää toveria eikä hän\nperheelleen huoneistoa. Näkyi kaikesta, että rouva oli varakas,\nsaattoi huoletta noudatella omia oikkujaan ja mielitekojaan köyhyyttä\npelkäämättä, ja kaikesta päättäen hänellä oli lisäksi niin itsenäinen\nluonne ja omaperäisiä ajatuksia ja mielipiteitä, ettei hän viihtynyt\nmuiden muijien tavallisissa ompeluilloissa, vaan eleli oman päänsä\nmukaan. Alkoi tuntua uskottavalta jo sekin, että rouva ei tosiaankaan\nvälittänyt vuokralaisista eikä tyrkytellyt huoneitaan ainakaan\nsanomalehdissä. Portaita alas mentäessä hän vakuuttikin sen todeksi:\n\n»Kun minulla oli viime kesänä pari ystävää vieraina, niin he asuivat\nsilloin täällä ylhäällä. Ja ellei tähän tule muita, niin he kai tulevat\nsitten ensi kesänäkin.»\n\nHe aikoivat mennä jälleen sisälle, mutta rouvan omien portaiden päässä\nseisoi pimeässä joku mies keskustellen ovenraosta palvelijattaren\nkanssa. Ja rouvan tiukkaan kysymykseen havahtui mies, kääntyi,\nkantapäät kalahtivat yhteen, ja hattu kimposi päästä käteen:\n\n»Tulen sotaväestä. Asevelvollisuuteni loppui ja nyt etsin mitä työtä\nhyvänsä.»\n\n»Ei ole mitään», vastasi rouva.\n\n»Sen minä kyllä uskon», puhui mies edelleen. »Mutta täytyy kuitenkin\nkysellä jotakin tehdäkseen. Onpahan silloin ainakin yrittänyt.»\n\nHän ei näyttänyt millään lailla pettyneeltä, vaan ojensi kätensä ja\njonkin paperin Sinkkoa kohti.\n\n»Minä olen täällä yhtä vieras kuin tekin», sanoi Sinkko, katsoi ja\nhuomasi kädessään sotilaspassin.\n\nMutta kuin myötätunnosta hän tuli portaita noustessaan ja passia\ntakaisin ojentaessaan kysyneeksi:\n\n»Mitä työtä olette ennen tehnyt?»\n\n»Olin suutari.»\n\n»Suutari? — Oletteko suutari!»\n\n»Kyllä olen. Helsingissä. Kotini siellä ja matkalla kotiini, mutta olen\njo matkan varrella tiedustellut.»\n\nSinkko muisti nyt jotakin:\n\n»Mutta ettekö sitten tiedä, että juuri tänä aamuna alkoi\njalkinetyöläisten lakko?»\n\n»En ole kuullut. Olen tiedustellut vain tehtaista ja ovilta muita töitä\nenkä sitä.»\n\n»Kuulkaas, painukaa nyt hyvin sassiin Oikokadulle ja...» Hän neuvoi\nNilssonin verstaan ja selitti, mitä nuori mies sanoisi ukolle. Tässä\noli nyt ainakin apu, ja loppuhan oli kokonaan Nilssonin oma asia eikä\nSinkon. Ukko sai tehdä niin kuin tahtoi. Kun vieras kuuli kaiken,\nriipaisi hän vielä kerran hatun päästään, ja kantapäät kalahtivat\nyhteen yhtä ripeästi kuin majurin edessä.\n\nSisällä rouva ja Sinkko joutuivat puhumaan yleisistä asioista, ja\nmolemmat urkkivat toistensa mielipiteitä ja ajatuksia. Rouva puhui\nsuorasukaisesti ja kursailematta ja oli kaikesta päättäen muodostellut\nmielipiteensä omasta takaa. Viimein hän kiersi puheen Sinkon tuttaviin\ntäällä kaupungissa, ja kuultuaan vain Kansasen nimen virkkoi\ntyytyväisenä:\n\n»Minä tiedän kyllä heidät. Ja kysyinkin vain arvailukseni, käykö\nteillä paljon vieraita. Teidän kamarinne on nimittäin juuri minun\nmakuukamarini yllä.»\n\nHän nauroi, vihelsi sitten, ja sohvan päältä nuljahti lattialle\nmäyräkoira vaapertaen kuin takajalat olisivat puutuneet. Se nuuskaisi\nSinkon jalkoja, heilautti piiskamaista häntäänsä ja kiipesi takaisin\nsohvalle. Sitten rouva huokaisi ensin, koira vielä syvempään ja\nhartaammin, ja Sinkko rykäisi. Se oli merkki siitä, että keskustelu\nhinnasta piti aloittaa. Sinkko katseli rouvan varmaa ilmettä,\nmukavuutta rakastavaa ja kuin piirongin alla kasvanutta vaivaiskokoista\nja pitkäruumiista koiraa, rykäisi toisen kerran, mutta rouva ehtikin\nedelle, määräsi heti hinnan ja teki puolessa minuutissa asiasta selvän.\n\nKuin pitkästä aikaa tunsi Sinkko tehneensä taas jotakin hyödyllistä\nperheensä hyväksi ja painoi tyytyväisenä ulko-oven kiinni takanaan.\nTämä oli kaikesta päättäen pieni löytö: talo oli varmasti hiljainen\nja katukin ikkunan alla yhtä hiljainen. Piha oli suuri, ja sen\nkeskellä näytti kasvavan runsaasti puita ja pensaita. Rouvaa ei\nvaivannut ainakaan pikkupiirteisyyden tauti, koskapa asui koiransa\nja palvelushenkensä kanssa viidessä suuressa huoneessa. Ja\nsisustuksessakin oli samaa reilua tuhlaavaisuutta, sillä kaikki oli\ntotisesti valittu ihmisiä varten eikä lompakon näännyttämiseksi.\n\nPortista Sinkko kääntyi asuntoaan kohti, mutta muutti mieltään, sillä\ntällä hetkellä hän ei tahtonut istua siellä yksin. Nilssonhan oli\nkäskenyt hänen tulla takaisin. No niin, hän kävelisi ensin hetkisen ja\npoikkeaisi sitten hakemassa asemalta sanomalehtiä ja sillä matkalla\nNilssonin luona. Tässähän saattoi katsella ensin vaikkapa vieraita\nkasvoja bussiasemalla tai antaa sitten 'Lidon' punaisen valon\nhoukutella sisään aikaa kuluttamaan, kun siihen oli nyt pieni oikeus\ntaas aikaansaannosten jälkeen.\n\nKun hän tuntia myöhemmin työnsi verstaan oven auki, olivat molemmat\nsuutarit työssä. Ukko naureskeli tyytyväisenä, miten hän oli ensin\npäättänyt teettää pojalla pienen näytteen ja korjauttaa nuo tohtorin\nkengät, jotta poika ansaitsisi itselleen jo tänään päivällisrahat.\nUusi mies oli riisunut takkinsa ja vetänyt eteensä kiiltäväpintaisen\nesiliinan ja kovalla kiireellä löi puolipohjia tohtorin kenkiin. Ukko\nNilsson kaiveli liiviensä taskua ja veti sieltä esille kellon:\n\n»Tänk nu, Sinkko, jo kaksi kertaa olen käyttänyt tätä kelloani Sundin\nkellosepässä, mutta siitä huolimatta se vielä käy.» Hän naurahti\nvitsilleen. »Jahah, se onkin jo yhdeksän. Tunti vielä töitä, niin\nsitten saadaan tehdä lopulliset kaupat», iski hän silmää apulaiselleen.\n\nPöydän yläpuolelle vedetty lamppu valaisi kahden kumartuneen miehen\nkasvot ja nahkaesiliinan kiiltävän pinnan. Nahkan ja voiteiden haju\närsytti nenää ja sai Sinkon sydämensä pohjasta aivastamaan. Ompelukone\ntikutti harvaa tahtiaan, ja neulan alla kääntyili naisen kengän\nratkennut sauma. Vanha ompelija nosti silmälasit nenältä otsalleen,\ntirkisteli koneen jälkeä, pudotti lasit taas paikoilleen ja jatkoi\ntyötään. Pöydän toiselta puolen kuului vasaran tasainen naksutus\naina kaksi kertaa peräkkäin varovaisemmin ja joka kolmannen lyönnin\nkovemmin. Nilssonin piippu oli sammunut eikä hän edes pysäyttänyt\nkonetta, kun Sinkko piti tikkua sen yllä ja ukko itse veti syttyä\nsammuneisiin poroihinsa.\n\nAlkoi tulla pikkukaupungin iltayö. Ulkona pakkanen kiihtyi ja ikkunan\nohi kulkevat ihmisten varjot harvenivat. Jostakin seinän takaa\npahaisesta kuppilasta kuului nuhaisen gramofonin ääni. Nuori ja vanha\nmies kiskoivat rikkinäisistä kengistä irti jokapäiväistä leipäänsä ja\nSinkko katseli heitä äänettömänä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSe ainakin oli varmaa, että tänä iltana ei tapahtuisi mitään sellaista,\njoka jaksaisi pienimmässäkään määrässä kiinnittää mieltä. Ei siis\nollut muuta mahdollisuutta kuin laahata itseään jossakin niin kauan,\nettä voisi liiasta vetelehtimisestä väsyneenä mennä nukkumaan ja siten\nodotella vaihtelevampaa ja virkistävämpää huomispäivää.\n\nHeinsalmea hävetti, kun hän ei vieläkään voinut maksaa takaisin sitä\nviisikymmenmarkkasta, jonka oli jo ennen joulua saanut Sinkolta. Nyt\nhänellä oli juuri niin vähän rahaa, ettei iljennyt tarjota toiselle\nvähittäismaksua, mutta kuitenkin juuri sen verran, että saattoi kuin\nkorvauksena pyytää Sinkkoa kahville — sillä olihan aivan yhdentekevää,\noliko hänellä tuo kymmenmarkkanen taskussaan vai ei.\n\nEnsin heistä oli kumpainenkin tuntenut olevansa kuin kiusaksi toiselle\nja olisi tahtonut pian päästä rauhaan, mutta kun he astuivat sisään\n'Lidon' ovesta ja tunkeutuivat keskelle radiomusiikin, puheensorinan\nja astioidenkilinän äänihyökyä, katosi kiusallinen tunne vähitellen,\nja he tunsivat kuuluvansa ainakin tämän illan yhteen, sillä aivan yhtä\npaljon kuin yhdistää yhteinen työ tai seikkailu, voi myöskin yhteinen\najatuksettomuus, toimettomuus ja vetelehtiminen olla jollakin tavoin\nhelpompaa kuin yksin.\n\nNyt heillä oli mitä parhain tilaisuus tehdä jonkinlainen läpileikkaus\nkoko reivinkiläisestä ympäristöstä ja ihmisistä 'Lidon' suuren salin\nperusteella, jos tuo yleisö jaksoi ylimalkaan ketään kiinnostaa.\nSellaisia kuin seinän tai ikkunan viereisiä paikkoja oli turha tähän\naikaan illasta etsiäkään, vaan heidän oli tyydyttävä keskilattian\npöytiin. Jo alkuillasta sisään tulleilla koululaisilla näkyi mehulasi\nolevan vasta puolivälissä, sillä algebran kotitehtävät eivät olleet\nvielä puolessakaan, ja ennen niiden ratkeamista he eivät lähtisi\nmihinkään. — Tuolla peremmällä nousi pöydästä tupakansavua kuin veturin\npiipusta, sillä urheiluseuran johtokunta oli pitänyt äsken pienen\nkokouksensa ja jatkoi nyt epävirallisempien asioiden käsittelyä ja\nvalmistautui ryyppäämään. — Muutamia kaupungin arvovaltaisimpia isiä\nistui pilttuissa, ja heilläkin oli kai äsken ollut kaupungintalolla\nvaltuuston kokous, koskapa riita naisten työtuvan lattian maalaamisesta\njatkui yhä tärkeänä puoluepoliittisena kysymyksenä. Ja ne heistä, jotka\njo alunperin olivat muodostaneet asiassa selvän kannan eivätkä pitäneet\nkeskustelua enää tarpeellisena, tilasivat itselleen toisen todin ja\nkoettivat syöttää toisilleen pajuköyttä kesäisiltä kalastusmatkoilta. —\nJoukko helsinkiläisiä oli läpikulkumatkalla eteenpäin ja oli poikennut\ntänne lämmittelemään ja syömään muutaman voileivän. Mutta ensimmäisen\nryypyn saatuaan miehet innostuivat vaatimaan toista ja toisen tultua\nunohtuivat keskustelemaan aivan kuin eivät olisi voineet tehdä sitä\nautossakin. Naiset olivat pitkästyneitä, koettivat jouduttaa heitä ja\netsivät katseillaan naistenhuoneen ovea. — Kun kaupungin bussiasema oli\naivan tuossa 'Lidon' vieressä ja pitkänmatkan vaunut pysähtyivät siinä\nkahdeksikymmeneksi minuutiksi, ehtivät kaukaiset matkustajat hyvin\npoiketa tänne juomaan kahvinsa ja samalla noin niin kuin harvinaisena\npoikkeuksena tutustua aitoon reivinkiläiseen henkeen ja ympäristöön.\nHehän olivat aina kuulleet kerrottavan, miten hemmingiläisyys löi\nleimansa koko tälle vanhalle kaupungille, mutta hämmästyivät nyt, kun\neivät 'Lidon' seinillä nähneetkään Hemmingin kuvia, kun ravintolaa\nei oltu sisustettukaan Hemmingin aikaiseen tyyliin, kun kukaan ei\nkaupannut hänen kuviaan postikortteina eikä kukaan näkynyt muistavan\nhänen edes eläneenkään. Ja tuo kaksikymmentä minuuttia ehti kulua hyvin\npian heidän silmäillessään vuoroin pettyneinä ympärilleen ja vuoroin\nrannekelloonsa. Tuskin he olivat lähteneet ja tarjoilijatar oli ehtinyt\nkorjata pöydän kuntoon, kun sisään hyökkäsi joukko päinvastaiseen\nsuuntaan kulkevan bussin matkustajia ja aloitti saman ihmettelynsä.\nMutta heidän joukossaan oli joku helsinkiläinen, joka tunsi Reivingin\noikein hyvin ja selitti toisille puolihalveksuen, että »mitäs tyhjää,\nei täältä Hemmingiä löydä muualta kuin kirjoista. Reivinkiläiset\novat tottuneet elämään juomarahoilla ja Hemming on heille vain\nreklaamikeino».\n\n— Vielä kulki pöytien välillä pelastusarmeijan lehtien kauppias,\nhetkistä myöhemmin paperikukkien kauppias, sitten tuli paperiperhosten\nkauppias ja ennen työttömäinlehden kauppiasta oli kulkenut vielä joku\nmuukin.\n\nKaiken sorinan koetti radio voittaa epätoivoisesti tuhisuttamalla\nvenäläistä haitaria ja ruotsalaisia merimiespolkkia. Mutta niitä ei\nkuullut kukaan. Peräpöydässä oli urheilutunnelma jo täydellinen, ja\nkaksi miestä oli eläytynyt omiin tuloksiinsa jo niin perusteellisesti,\nettä tappelu oli lähellä. Vähitellen alkoivat koululaiset tippua pois\nja pujahdella ovesta ulos päällystakin kaulus takaa muodinmukaisesti\npystyssä. — Sinkko ja Heinsalmi olivat istuneet ääneti, ja Heinsalmi\nkaristeli siroin liikkein tuhkaa huonosta parin markan paperossistaan\nja puhalteli savuja pöytälampun kuvun alle. Sinkko juuri ajatteli häntä\ntämän kaupungin turhamaisimpana, mutta samalla kai rehellisimpänä\ntyöttömänä, joka ei varmastikaan koskaan menettäisi ryhtiään niin, että\nheittäytyisi vastoinkäymisten ryveteltäväksi. Ja Heinsalmen otsa oli\nniin totisissa rypyissä, että Sinkko arveli hänen parastaikaa pohtivan\njotakin hyvin tärkeää. Mutta toinen huomasikin itseään katseltavan ja\nvirkahti vakavana:\n\n»Mietin tässä juuri erästä asiaa. — Huomaatko, miten naisten kasvotkin\nmuuttuvat muotien mukaan? Vielä muutama vuosi sitten oli muodissa\nfunkis-nenä, mutta nyt sen tilalla on virtaviivainen.»\n\n»Tyyleillä on omat aikakautensa.»\n\n»Mutta mistä sitten johtuu, että miesten olkapäihin tulee funkis vasta\nnyt, vaikka se on muualta jo poissa. Kun katselee takkien olkapäitä,\nniin näyttää kuin vaateripustin olisi jäänyt sisään. Katsohan tuotakin\nurheilijaa!»\n\n»Noo, hänellä on vain höylänlastua harteitten lisäämiseksi.»\n\n»Ei», väitti totisena Heinsalmi. »Minä luulen, että nuo nuorukaiset\novat syntyneet parhaana funkiskautena ja...»\n\n»... ja heidän mammansa ovat joutuneet näkemään Reivingissä niin paljon\nfunkista, että se on siirtynyt lapsiinkin jo ennen heidän syntymistään.»\n\nHe juttelivat joutavanpäiväistä vain sen vuoksi, ettei olisi tarvinnut\npuhua mitään totisempaa ja painostavaa, sillä selvästi huomasi jo\nsen, että Heinsalmi alkoi vähitellen huolestua työttömyydestään,\nkoskapa ei tehnyt siitä enää pilkkaa. Ja Heinsalmen kahvien jälkeen\nhe joivat kahdet Sinkon oluet, ettei olisi tarvinnut lähteä vielä\nkotiin ja ajattelemaan. Oli vain sellainen yhdentekevä tunnelma,\njota hyvin vaatimattomissa olosuhteissa olisi voinut sanoa vaikkapa\ntyytyväisyydeksi, mutta ei silti vielä huolettomuudeksi.\n\nNyt lakkasi yht'äkkiä radion viimeinen tango, ja ensimmäiset\niltauutiset olivat menossa. Ei kukaan ollut huomannut radion\nolemassaoloakaan, mutta nyt höristi jo kolmannes salia korviaan.\nKummallista, miten ihmiset uutisissa aina isosivat ja janosivat\njotakin, mutta mitä, sitä he eivät tienneet itsekään. He vain\nodottivat, heillä oli salainen kaipuu, että jotakin tapahtuisi ja\npitäisi tapahtua, heissä syttyi aina uutisten aikana salattu intohimo,\nsilmätkin näyttivät jo kirkkaammilta, ja he olisivat olleet hyvin\nvalmiit sen kaivatun uutisen kuultuaan sanomaan innoissaan: »Katsos\nnyt, enkös minä sitä jo ennustanut!» — Mutta mitään ei vain tullut,\ntämä päivä oli ollut yhtä köyhä kuin eilinenkin, ja nyt oli jäljellä\nvain toivo, että huomenna tulisi tapahtumaan se erikoinen ja varmasti\ntapahtuisikin.\n\nKolmannes yleisöä oli seurannut ja kuunnellut uutisia. Mutta niiden\njälkeen tulivat uusien raha-arpajaisten tulokset. Ensin kävi kautta\nkoko salin kohahdus ja seuraavana hetkenä oli kaikki taas hiljaista.\nKuka kaivoi taskuaan, kuka etsi kynää ja savukelaatikon kantta. Esille\nvedettiin raha-arpoja, muistilippuja lompakoista, liivintaskuista,\nkäsilaukuista ja muistikirjojen väleistä. Jännitys näytti kasvavan sitä\nmukaa kuin numeroita lueteltiin. Kuuluttaja pudotteli satatuhantisiaan,\nja kuuntelijat kurottautuivat istualtaan jo puoliseisoalleen, ohi\nmeni uusien satatuhansien sarja, mutta eipäs sattunut vielä tälle\nnumerolle... Mutta nyt seuraavalla putoaa tälle, olkaahan hiljaa! —\nEipäs pudonnut vieläkään — ohi meni tuokin! Lopussa tuli pienempien\nsummien numerot, mutta ei ollut niilläkään yhtään mitään. Vieläköhän se\njatkaisi niitä? Ehkäpä tuhatmarkkasten joukossa olisi minun numeroni? —\nEi jatkanut. Loppu.\n\nOmituinen, mietteliäs ilme oli jokaisen kasvoilla. Vähitellen siihen\nalkoi sekoittua pettymystä, lippuja alettiin työntää takaisin taskuihin\nja käsilaukkuihin vielä jälleen pienellä toivolla suggeroiden itseä\nhuomisen lupauksilla. Jotkut alistuivat jo nyt nöyrinä, toiset\neivät uskoneet vieläkään, vaan odottivat yhä. Muutamat pudistelivat\nsanattomina päätään, ja jotkut kirosivat ääneen. Hetkisen kesti salissa\nmelkein hiljaista, katkeran pettymyksentunteen leijaillessa ylt'ympäri.\nSilmät menettivät pienen aikaa kestäneen kirkkautensa, ja elämään\noli verkalleen tullut taas arki. Jos joku olisi hypännyt pöydälle ja\nhuutanut tuolle joukolle: »Rahaa, rahaa! Ne valehtelivat, sillä te\nsaatte rahaa!» olisi hän ehkä jälleen saanut tuon joukon hereille. Ja\nHeinsalmi hymyili ivallisesti katsellessaan heitä. Hän oli jo sitä\nmieltä, että ihminen ei jaksa enää huomata suurtakaan hälinää, mutta\njos markka kilahtaa lattialle, niin kokonaiset joukot hätkähtävät.\n\nKultavasikka! — »Ja hän otti vastaan kullan heidän käsistään, muovaili\nsitä taltalla ja teki siitä valetun vasikankuvan. Ja he sanoivat:\n'Tämä on sinun jumalasi.' — Ja he uhrasivat polttouhreja ja toivat\nyhteysuhreja; ja kansa istuutui syömään ja juomaan, ja sitten he\nnousivat iloa pitämään.»\n\n»Mennään helvettiin täältä!» hypähti Heinsalmi seisomaan ja oli\nsamalla jo ovella. Sinkko seurasi häntä ja kuuli hänen vielä eteisessä\nmutisevan kuin itsekseen: »Ulos — johonkin.»\n\nOli siis sittenkin surkeasti menty siihen, jota oli pelätty. He\nkiertelivät äänettöminä pitkin sivukatuja, mutta oli varmaa, että\nHeinsalmi olisi purkautunut pienimmästäkin ärsytyksestä. Sen vuoksi ei\ntoinenkaan virkkanut mitään, vaan erotessakin läksi kumpainenkin omaan\nsuuntaansa haukotellen, näyttääkseen mahdollisimman ajatuksettomalta.\nJa Sinkkoa kummastutti. Hän oli luullut, että Heinsalmi selvisi\nkaikkialla maailmassa huolettomalla hymyllä ja kädenleväyksellä, mutta\ntämä ennusti hänessä jo jotakin järkyttävää.\n\nMutta mitään muuta ei ollut enää tänään tehtävänä. Sinkko laaposteli\nlaitakaupunkiaan kohti arvaillen aikansa kuluksi, olisiko hänellä\njäljellä yhtään postimerkkiä vai ei. Jos olisi, niin hän kirjoittaisi\nkotiin, mutta jos ei olisi, niin koettaisi kaivaa esille jotakin vielä\nlukematonta roskaa. Onneksi oli Seljankin ikkuna pimeänä, niin ettei\nhänen tarvinnut poiketa sinne edes kirjojen tekosyyllä ja välttyi\nturhasta valvomisesta keskellä viikkoa.\n\nPostimerkki oli pöytälaatikossa, ja hän melkein harmitteli sen\nlöytymistä, sillä nyt se tiesi vielä matkaa laatikolle ja takaisin.\nHän oli aikonut moneen kertaan ostaa kunnollista paperia, mutta sai\nrepiä nyt viimeiset lehdet taskukirjastaan ja kuvailla niille uutta\nasuntoa tapetteineen ja kaminoineen, rouva Huolia puutarhoineen ja\nkesämökkeineen ja ehdotteli muuttoajaksi loppukevättä. Olihan vielä\npaljon vanhoja asioita selviteltävänä, ennen kuin saattoi ajatella\nmuuttokustannuksia ja kalliimpaa vuokraa. Sitä paitsi Sinkolla oli eräs\nsalainen ajatus, jota hän ei kuitenkaan sanonut Ellille: myöskin Ellin\nulkoasua oli ajateltava hiukan ennen kuin voisi vaatia häntä muuttamaan\nmaalta kaupunkiin. Se ei ollut turhamaisuutta, mutta ympäristö näkyi\nantavan sille juuri niin suuren merkityksen, ettei hänenkään sopinut\njättää Elliä mitättömäksi sivuseikaksi.\n\nHän lopetti kirjeensä kuin kesken, kun sanottavat loppuivat. Kello\nnäkyi olevan jo puoli kaksitoista. Ja huone oli kylmä. Mitähän, jos\nhän lähtiessään sytyttäisi uuniin tulen, niin se olisi palanut jo\nmelkein loppuun, kun joutuisi takaisin? Nurkassa oli sylyksellinen\nKarion mummon valmiiksi kantamia puita, hän pisti puolet niistä uuniin,\nsytytti ja sulki pellit tarkoin, ettei Karion hovi palaisi poroksi\nhänen takiaan.\n\nTuuli oli kääntynyt meren, puolelle ja tuntui purevan ilkeältä.\nKatulamput heiluivat levottomina, ja vain harvoissa ikkunoissa oli\ntulta. Vesitorni kohosi tummana möhkäleenä öistä taivasta vasten,\nkirkon valaistu pääty loisti kirkkaana mäellään, ja sen katolla\noleva risti näytti täältä kaukaa vain tähdeltä. Jokin viimeisimpiä\nkaukolinjan busseja näkyi olevan matkalla länteen ja sekin melkein\ntyhjänä. Ihmiset sen sisällä varmaankin hytisivät vilusta ja unisina\nkuuntelivat radiosta jonkin ulkomaisen ravintolan musiikkia. Muuten oli\nkaduilla ja porttikäytävissä hiljaista.\n\nMuutamasta portista pujahti kadulle nuori nainen ja näkyi katselevan\nympärilleen kuin miettien, mihin suuntaan lähtisi. Mutta hänen tultuaan\nlähemmäksi nainen lähti poispäin, ja Sinkko oli kävelystä tuntevinaan\nElsa Virkkosen. Tyttö paransi vauhtiaan kuin välttyäkseen tapaamasta\nSinkkoa, mutta lampun kohdalla kääntyi katsomaan taakseen ja näytti\nitkevän.\n\n»Mihin sinä menet, Elsa?»\n\nKun toinen ei näyttänyt edes kuulleen, alkoi Sinkkokin epäillä\nerehtyneensä. Mutta seuraavan lampun kohdalla hän oli kuitenkin\ntavoittanut sen verran, että vaatteista tunsi naisen Virkkoseksi.\nHänessä heräsi pienoinen epäily, oliko tyttö seikkailemassa sikäli,\nettei voinut nähdä Sinkkoa ja vielä vähemmän joutua puheisiin. Mutta\nolipa kuinka hyvänsä, häntä alkoi kummastuttaa ja päätti saada siitä\nselvän kiusallakin, huusi uudestaan, mutta näki tytön vain pyyhkäisevän\nkäsineensä selällä silmäkulmiaan. Pian hän olikin jo muutaman askelen\npäässä ja rinnalla.\n\n»Kuule, Elsa, mikä sinulla on?»\n\nTyttö tosiaankin itki eikä edes katsonut häneen.\n\n»En voi kertoa. Äläkä pyydäkään.»\n\nHänen luontoaan kiehautti, ja mieli teki tarttua käsivarteen ja ottaa\ntunnustus irti tuoreeltaan vanhemman toverin oikeudella. Mutta hän\nluopui siitä ja katsoi lampun kohdalla tyttöä silmiin:\n\n»Kyllä voit. Missään tapauksessa se ei ole niin pahaa, etten sinua\nymmärtäisi. Ja kysyinkin vain sen vuoksi, että voisin sinua auttaa.»\n\nKuului muutama nyyhkytys, sitten Elsa pysähtyi ja tarttui häntä\nkäsivarteen katsomatta silmiin:\n\n»Ehkä sinä ymmärrät... Ehkä sinä voisit auttaa... En tiedä.»\n\nHän odotti jatkoa itsestään, mutta kun sitä ei tullut, arvasi hän nyt\nparhaimmaksi antaa tytön ensin rauhoittua. Sinkko pujotti hänen kätensä\nomaan kyynärkoukkuunsa ja lähti käsipuolesta pitäen kulkemaan hiljaa\neteenpäin. Muutamia myöhäisiä ihmisiä tuli vastaan, ja heidän mentyään\nohi alkoi Sinkko taas varovasti puhua ja näytti saavankin toisen\nrauhoittumaan. Viimein Elsa tunnustikin omasta tahdostaan:\n\n»Olen ilman asuntoa.»\n\n»Miten niin? Missä sinä ennen...?»\n\nTyttö viittasi sinne kadun päähän, jossa oli tullut portista kadulle.\n\n»Tuolla noin. Mutta nyt minä en pääse sinne sisälle ja lisäksi on näin\nmyöhä.» — Hän hengähti, yritti uudestaan, mutta vasta pitkän ajan\nkuluttua virkahti reippaasti: »Minä en viitsi valehdella sinulle,\nvaikka koetin juuri miettiä verukkeita!»\n\n»Anna sitten tulla totuus. Sitähän minä olen sinulta pyytänyt.»\n\n»Totuus on yksinkertaisesti se, että minä en pääse vanhaan asuntoon\nenkä tiedä muutakaan paikkaa, mihin menisin.» — Jälleen nyyhkytys.\n»Ajattelin mennä Heikkisen luokse, mutta ne panevat portin kiinni jo\nyhdeksältä... Matkustajakotiin ei kannata...»\n\nMutta Sinkko ei ymmärtänyt vieläkään mitään:\n\n»Tuo ei ole kaikki, mitä voit kertoa. Etkö voi ensin puhua itse asiaa?»\n\n»No niin, minä voin! Sanoinhan jo, etten viitsi sinulle valehdella.\nSinä näyt kuitenkin joutuvan minua auttamaan — ja jumalan kiitos,\nettä se olet juuri sinä! — En ole jaksanut maksaa asuntoani kahdelta\nkuukaudelta. Paljonkos nyt seitsemälläsadalla tuhlailet..? Kun nyt\non jo kolmas kuu menossa, antoi isäntä minulle vielä kymmenen päivää\narmonaikaa ja uhkasi ottaa jonkun muun, jos en pystyisi maksamaan. Hän\non usein matkoilla. Eilen oli viimeinen päivä niistä kymmenestä. Luulin\nhänen viipyvän vielä pari päivää ja mietin kovasti, mistä saisin edes\nosan lainatuksi. Mutta hän tulikin tänä iltana kotiin, tunti sitten,\ntolkuttomassa humalassa ja purki vihansa minuun. Koetin selittää, että\nminä huomenna... Mutta se oli turhaa. Hän kantoi, puolet tavaroistani\nulos ja...»\n\nElsa itki taas. Loppua oli turha mainitakaan: tavarat portailla,\novi takana kiinni ja tyttö seisomassa portilla ja katsomassa, mihin\nsulloisi tavaransa ja itsensäkin huomisaamuun asti korjuuseen kadulta.\n\n»Tekisi mieli kuristaa se äijä!» toivoi Sinkko ääneen ajatellen.\n\n»Niin minunkin. Kerran aikaisemmin se yritti... Mutta kun minä en...\nNyt se sitten kosti.»\n\nSinkko alkoi olla heti yhtä neuvoton kuin tyttö itsekin.\n\n»Sinulla ei siis ole yhtään rahaa?» kysyi hän.\n\n»Oli kaksikymmentä markkaa, mutta heitin ne vasten kasvoja.»\n\nSinkko tavoitteli kaikkia taskujaan, mutta ei saanut enempää kuin neljä\nmarkkaa. Siis turha yrittää hotelliinkaan, jos ne vaatisivat maksun\nheti, ja yhtä nolo olisi sielläkin selitellä ja lupailla huomisaamulla.\n\n»No, kävellään sitten tuonne alaspäin ja mietitään samalla. Ketäs muita\ntuttavia voisi ajatella?»\n\n»On niin hirvittävän noloa sekin. Nousee kova huuto ja juoruaminen. Ja\njos nyt keksisi hätävalheen, niin selviäähän se joskus kuitenkin.»\n\n»Se on tosi. Minä tunnen Kansaset, mutta sinne ei voi ajatellakaan —\nesimiehemme. Seljan luokse ei muuten. Ja alaovi on lukossa sielläkin\neikä ole puhelinta. Ylimalkaan ei kenenkään sektorilaisen luo, sillä\nomat ovat nyt pahimpia.»\n\nKadunkulmassa Elsa pysähtyi kuin kieltäytyen jatkamasta enää mihinkään.\nHän näytti purevan hammasta ja sitten taas valitteli:\n\n»Sehän tässä on pirullisinta, kun keskellä yötä!» — Hän kääntyi selin\nSinkkoon ja ääni muuttui kylmäksi. »Minä menen 'Contraan'. Minä menen\nja myyn... Taikka seison tässä niin kauan kuin humalaiset korjaavat\nluokseen!»\n\nSinkko tarttui tyttöä ranteeseen:\n\n»Sitä sinä et tee!»\n\n»Et tee? — Pakko on tehdä!»\n\nÄänessä oli jo uhmaa. He olivat tulleet postikonttorin luo ja Sinkko\npyysi toista odottamaan. Hän kahlasi itse kinoksen poikki kadun yli\ntahallisen hitaasti kuin saadakseen aikaa miettiäkseen rauhassa ja\nkeksiäkseen jotakin. Postilaatikon kansi rämähti oudosti hiljaisella\nkadulla hänen pudottaessaan sen alas. Kun hän ehti kulmaan Elsan luo,\noli hänellä jo valmiina oma suunnitelmansa, mutta ei sanonut vielä\ntoiselle muuta kuin tarttuen tämän käsipuoleen lähti katua ylös:\n\n»Mennään nyt takaisin ja otetaan sinun tavarasi.»\n\nToinen seurasi sanattomana ja arvasi Sinkolla olevan jotakin jo\nselvänä. Vasta kun he olivat pujahtaneet portista sisään, katsoi Elsa\nsaattajaansa kysyvänä.\n\n»Karion luoksekaan en voi sinua viedä, sillä silloin huudettaisiin\nmeistä yhteisesti. Mutta koko kaupunki nukkuu. Sinä tulet nyt minun\nluokseni ja jäät sinne. Minähän pääsen helpommin johonkin muualle.\nVaikka Kansaselle... Pudonnut avain — ymmärrätkö?»\n\nElsa ei vastannut mitään, vaan alkoi nöyränä kokoilla tavaroitaan\nportailta. Niitä ei ollutkaan paljon: keltainen faneerilaatikko, pieni\nmatkalaukku, suuri nyytti ja kaiken tämän ylle heitettynä kesätakki\nja sänkyhuopa. Kun ne oli saatu käsiin ja piti lähteä, ratkesi Elsa\nentistä pahempiin nyyhkytyksiin:\n\n»Minä en jaksa», huokaisi hän ja istuutui takaisin portaille\nomaisuutensa viereen.\n\nSinkko koetti lääkitä häntä niin kuin miehiä lääkitään\nhirteishuumorilla silloin, kun veto on lopussa. Hän koetti muistella\nparhaimmat oman työttömyysaikansa pienet lohdutukset, mutta ne olivat\ntehottomia. Viimein hän virkahti lyhyesti ja maanittelematta:\n\n»Anna minulle käsivartesi, niin mennään.»\n\nHe läksivät hiljaisina. Portilla koetti Elsa vielä estellä:\n\n»Sinä joudut nyt samaan pulaan minun takiani. Itse joudut nyt yöksi\nkadulle.»\n\n»Eikö mitä.»\n\nNiityn yli kulkiessa ja Karion taloa lähestyessä hänen piti jutella\nkaikenlaista turhanpäiväistä, ettei toinen saisi päähänpistoa kääntyä\nympäri. Hänellä ehkä sittenkin oli jokin paikka, jonne voisi pyrkiä,\nmutta itsesäilytysvaisto pidätti häntä siitä. Ja Sinkon asia oli estää\nhänet turvautumasta juuri siihen boksiin, jota hän ehkä oli ajatellut\nja hienoksittain pelännyt.\n\n»Tuolla minä asun, tuolla mäenrinteessä. Se on Karion talo ja\nyläkerrassa ei ole ketään muita. Ne nukkuvat alhaalla eivätkä kuule\nmitään, kun portaat kiivetään hiljaa. Muutoin olisi huomenaamulla\nSektorissa laulut jo valmiina. No, viisi siitä! Jos minä olisin vielä\nonnellinen poikamies, kosisin sinua arvelematta jo tällä hetkellä.»\n\nTyttökin naurahti pingoittuneesti, ja äänessä oli jo hiven\nhuojentunutta epätoivoa. Varovasti Sinkko avasi alaoven, sytytti\nportaiden lampun ja saattoi tytön tavaroineen ylös. Tämä seisoi\nkeskellä lattiaa neuvottomana kuin käskyä odottaen.\n\n»Takki pois», kuiskasi isäntä hymyillen, avasi ja riisui hänen\npäällystakkinsa kuin pieneltä lapselta, pani sen naulaan ja siirsi\nkorituolinsa uunin eteen. »Onneksi uuni on lämmin. Minä avaan sen\nluukun. Sinähän ihan hytiset.»\n\nElsa oli hänen vierellään värissyt koko matkan, mutta se ei kai\njohtunut niin paljon kylmästä kuin hermoista.\n\n»Ja nyt ensitöiksesi sinä otat pois kenkäsi ja lämmität jalkasi.\nAjatteles, jos nokkasi huomenna tuhiseisi...! Kas noin, ja nyt toinen\nsaapas myös.» — Hän muisti sen konjakkipullon, jonka oli saanut keneltä\njoululahjaksi, kaatoi juomalasin pohjaan tukevasti ja ojensi sen:\n»Tässä lääkettä!»\n\n»Sinä olet liian kiltti — Aarno», huokaisi toinen, joi ja yski sitten.\n\nPian alkoivat hänen silmänsä kirkastua ja vilkastua katsellessa,\nmiten Sinkko järjesteli hänen oloaan: asetteli tavarat järjestykseen\nnurkkaan, puhalteli ohi kulkiessaan tupakanporoja pöydältä ja asetteli\nsen esineitä paikoilleen, näytti miettivän hetkisen kulmat rypyssä,\nhämmensi sitten uunin. Hän meni sängyn luo, veti sieltä esiin kirjavan\npyjamansa ja kaivoi jostakin suuren valkoisen vaatekäärön asettaen ne\ntyynyn päälle. Hän mietti jälleen, heitti pyjamansa nurkkaan ja otti\nnaulasta päällystakkinsa aikoen vetää sen ylleen. Silloin Elsa nousi,\nmeni luo ja tarttui hänen käteensä:\n\n»Kuule, Aarno! Onko tarpeen, että sinä menet? Voimmehan me olla täällä\nmolemmat... Kun me luotamme...»\n\nHän katsoi vakavana tyttöä silmiin ja virkahti sitten:\n\n»Mutta sinun vuoksesi on parempi, että minä menen.»\n\n»Se ei ole välttämätöntä. Onhan liian paljon vaadittu, että sinä lähdet\npois ja luovutat toiselle koko majasi, kun pieni nurkkakin riittää.»\n\n»Oletko tosissasi?» kysyi Sinkko.\n\n»Olen», vakuutti tyttö ja hymyili. »Sinä voit aivan hyvin jäädä. Tai\noikeammin: sinä et saa mennä!»\n\n»Minä jään sitten, ja sinä voit olla rauhallinen.» Hän pani takkinsa\ntuolille. »Minä jään. Sinä nukut tuossa sängyssä ja minä lattialla.\nLaitetaan nyt ensin sinun vuoteesi kuntoon.»\n\nHän alkoi puuhailla, mutta Elsa siirsi hänet syrjään ja työnsi hänet\nomalle puolelleen huonetta.\n\n»Ja kuule», virkahti Sinkko muistaen. »Aamulla sinun täytyy vain lähteä\nhiukan varhemmin kuin Karion väki liikkuu, etteivät he huomaa sinua.»\n\nOmien päällystakkiensa ja tytön huovan turvin hän sai uunin eteen\nsiedettävän vuoteen itselleen ja katseli sitä tyytyväisenä. Heidän\nkatseensa kohtasivat, he hymyilivät, ja Sinkko sammutti lampun. Hän\nkuuli tytön riisuvan ja arvasi tämän jättävän pois vain leningin\nrutistumasta. Itse hän pelkäsi kylmää eikä uskaltanut jättää pois\nmitään muuta kuin kengät ja otti takin tilalle ylleen lämpöisen\niltanuttunsa. Elsa pujahti vuoteeseen, kääntyili ja asettautui\nmukavasti, huokaisi sitten syvään, mutta ääni vavahti huokaistessa. Kun\nSinkko pujottautui omaan vuoteeseensa, kuuli hän tytön kuiskaavan:\n\n»Hyvää yötä, Aarno!»\n\nHe olivat kumpainenkin vaiti ja koettivat hengittää tasaisesti kuin\nunta odotellen, kuulivat toistensa hengityksen ja unohtuivat seuraamaan\nsitä. Niin kului aika, ja ikkunaverhon lävitse tuli huoneeseen sen\nverran valoa, että he nyt hämärään tottuneina näkivät hyvin toisensa\nepäselvinä huoneen toisella puolen. Kumpainenkaan ei uskaltanut\nliikahtaa peläten häiritsevänsä ja karkoittavansa toiselta juuri\nsaapuvan unen. Mutta kun Sinkko avasi silmänsä ja liikahti hiukan,\nhuomasi hän tytön kohottautuvan kyynärpäittensä nojaan, katsovan häneen\npäin ja sitten kuiskaavan:\n\n»Kuule! Tämä on varmasti sellainen yö, jonka minä tulen vielä\nvanhanakin muistamaan, olinpa silloin missä tahansa.»\n\n»Nuku nyt, hyvä lapsi. Muuten sinä et aamulla jaksa mitään, kun\najateltavaa on vielä huomennakin.»\n\n»Niin on, mutta viis' minä nyt siitä, kunhan kaikki on tältä päivältä\njärjestyksessä. En voi nukkua vielä. — Sinä olet kunnon poika,\ntoisenlainen kuin monet muut. No niin, sinä ymmärrät tätä elämäparkaa\nja maailmaa, ja sen vuoksi... Mutta minä en tästä tiedä vielä paljoa.\nSen sinisen köyhyyden vain enkä mitään muuta.»\n\nOli kauan hiljaista eikä kuulunut kuin kellon yksitoikkoinen tikitys\npöydällä.\n\n»Sinisen köyhyyden vain», jatkoi tyttö viimein. »Tietysti minä olen\nnähnyt tämän maailman suruttomimmankin menon, kun ihmiset hyppivät ja\nriehuvat...»\n\n»... kultavasikan ympärillä, rakastavat ja juovat, kunnes lopulta\nkuukahtavat...»\n\n»Juuri niin! Tietysti minä olen nähnyt sen tanssin ja ollut siinä\nmukana kuin piirileikissä, mutta juominkeihin en ole joutunut —\nsiinä mielessä. Mutta joskus olen kaivannut sitä, joskus olen tähän\niankaikkiseen arkeen kyllästyneenä toivonut, että joku tempaisisi minut\nja veisi... Kuule, tahdotko vielä kuulla minulta erään rehellisen\ntunnustuksen?»\n\n»Tietysti — jos voit minulle sanoa.»\n\n»Juuri sinulle minä voin sen sanoa, mutta en muille. Minä en\nsanoisi sitä edes kenellekään naiselle, sillä he nauraisivat minun\nlapsellisuudelleni. Mutta sinä ymmärrät kaiken, sinä itse olet\nnaimisissa ja olet isä. Kuule siis: en ole vielä ollut kenenkään miehen\nkanssa. Niin, se on totta... Uskotko?»\n\nLiikuttavan avomielinen ja luottava tunnustus ei saanut Sinkolta\nosakseen muuta kuin yhden ainoan sanan:\n\n»Uskon.»\n\nHän koetti keksiä sanoja, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Pitkän ajan\nkuluttua hän lisäsi banaalisti:\n\n»Sinä olet vielä nuori, Elsa. Ja elämä vaatii osuutensa vielä\nsinultakin. Ja sinä elämältä. Mutta älä kiirehdi silti.»\n\nSitten he olivat hiljaa. Valvovasta miehestä tuntui niin kuin Elsa\nolisi jäänyt ajattelemaan ja rauhoittuisi vähitellen. Sitten tyttö\nkuului nousevan istualleen ja riisuvan tarpeettomat vaatteet yltään,\nkoskapa sukkanauhan solki kalahti tuolia vasten. Mitään sanomatta hän\nkuului asettautuvan uudelleen nukkumaan ja vielä unessaankin huokaisi\nväliin raskaasti ja väsyneesti.\n\n\n\n\n10.\n\n\nJunan piti tulla vasta kolmelta, mutta jo yhdeltätoista aamulla hän\noli hajamielinen, kahdentoista jälkeen alkoi hermostua, yhdeltä katsoi\nkelloaan joka toinen minuutti ja jo kahden aikaan lähti kaupungille\nja asemalle ehtiäkseen ajoissa. Sinkosta tämä Ellin ja tyttären tulo\nkaupunkiin oli jollakin tavoin paljon jännittävämpi kuin hänen omat\nensiaskelensa Reivingin sateisilla kujilla yli puoli vuotta sitten.\nJa tuon tärkeyden tuntien hänen oli välttämättä pitänyt pukea ylleen\nuusi pukunsakin, kun se oli oikeastaan ainoa keino, jolla hän saattoi\nosoittaa asioiden parantuneen sitten viime näkemän. Kun joulu ja\npääsiäinenkin olivat menneet vain matkarahoja säästellen, oli myöskin\nniiden juhlatunnelma kuin itsestään siirtynyt tähän päivään.\n\nHän silmäili muita odottelevia ja itsekseen hymyillen huomasi heidän\nkunkin tärkeyden riippuvan siitä, miten pitkämatkaisia vieraita he\nodottivat, ja sen mukaan kukin koetti valmistautua ensihymyyn ja\n-sanoihin. Mutta kun juna kuului viheltävän parin kilometrin päässä\nolevalla pysäkillä, niin silloin jo hänkin oikaisi hattuaan se tosin\noli vanha, mutta uudemmassa ja vapaammassa asennossa päässä. Ja kun\njuna vihelsi Reivinkiin, kulkivat hänen sormensa pitkin päällystakin\nnappiriviä kuin pianon koskettimilla ja taskujen lipat oli käännettävä\nsisältä huolellisesti ulospäin. Junan alkupää vieri jo hänen ohitseen:\nensimmäisen vaunun portailla he eivät olleet, eivät toisenkaan, eivät\nkolmannen eivätkä — noh? Hän läksi junan jälkipäähän, mutta kaikkia\nmuita sieltä tuli eivätkä Elli ja Kaisa. Ja samaan aikaan, kun hän oli\njälkipäässä ja päätti kulkea koko junan läpi, ilmestyi ensimmäisen\nvaunun portaille ensin harmaaseen turkkiin puettu pieni tyttö, hänen\njäljestään iso kasa tavaroita ja viimein nuori nainen silmäillen\nkaikkialle ympärilleen. Mutta kun etsittyä ei näkynyt, piti joka\ntapauksessa saada tytär ja tavarat alas ja odottaa siinä.\n\n»Mitäs me hänestä... Otetaan auto!» neuvoi tyttö ja lähti jo menemään\noma leikkikokoinen matkalaukku kädessään.\n\n»Kaisa, pysy tässä nyt siksi, kun isi tulee!» veti äiti häntä\nkäsipuolesta takaisin.\n\n»Jaa, kuka tulee?»\n\nMutta silloin nainen näki isin kulkevan juuri vaunusta toiseen,\nhuusi hänelle, ja tämä huomasi. Kumpainenkin silmäsi ympärilleen ja\ntiesi, että suuteleminen olisi nyt paikallaan, mutta kun oli noin\npaljon väkeä, niin se olisi ollut siirappia. Mutta sitä hartaammin he\npuristivat kättä:\n\n»Sinä olet kaunistunut!» ihasteli toinen.\n\n»Ja sinä muuten — no niin», hymyili nainen katsellen miestään\ntyytyväisenä. »Kaisa, ojennapas nyt kätesi isille.»\n\nTytär laski maahan pienen laukkunsa, ojensi kätensä ja niiausta\ntavoitellen virkahti pikkuvanhasti:\n\n»Äiti on puhunut sinusta...»\n\nIsä ei oikein ymmärtänyt, mutta äiti tuli avuksi:\n\n»Mutta Kaisa! Muistathan sinä isin.»\n\n»Nii-ih», myönsi tytär, mutta hiukan epävarmasti.\n\nVasta nyt sai Sinkko luvan ymmärtää, että tytär oli hänen lähtiessään\nollut juuri niin nuori, että puolen vuoden aika oli ehtinyt siirtää\nisän vain nimien joukkoon, ja hän oli nyt vieras, jota äiti oli\nsuositellut kuin hyvänä setänä ja josta he tulomatkalla olivat puhuneet.\n\n»Kai me otetaan auto», muistutti tytär tärkeänä ja lähti taas, mutta\njoutui nurkalla kiinni.\n\nIsä meni hakemaan vaunusta loppuja tavaroita toisten odotellessa käsi\nkädessä. Ulkona niitä oli jo riittämiin, mutta täällä oli toinen\nmokoma lisää. Hän lastasi molemmat kätensä, kainalonsa ja melkein joka\nsormensakin kapsäkeillä ja paketeilla, pujotteli taitavasti ovista ja\npääsi portaille, mutta siinä kolahti faneerilaatikon pohja auki, ja\nsalaisuudet olivat portailla ja laiturilla vapaasti nähtävinä. Häneltä\npääsi herttainen kirous, nuori rouva huudahti säikähtyneenä ja tytär\nnauroi. Hänen piti laskea koko muu lasti maahan, kääntää pohjaton\nlaatikko ylösalaisin, nostaa ensin vaatepino ja sitten ahtaa joukkoon\nauennut saippualaatikko, sukankudin ja rikkinäinen appelsiinipussi.\nHäntä harmitti eikä voinut aivan vasten tahtoaan olla kivahtamatta:\n\n»Pitääkin sulloa niin täyteen!»\n\n»Voi voi, kun se kesti koko matkan ja nyt sitten piti...!» Aviomies\nkyllä salaisesti toivoi, että se olisi puhjennut jo aikaisemmin ja\nnyt täällä kestänyt. Mutta ei auttanut muu kuin kantaa se auennut\npohja ylöspäin autoon, hakea muut tavarat, sijoitella niillekin tilaa\nautonkuljettajan katsellessa epäillen omaisuuden runsautta, ahtautua\nitse väliin ja saada touhuava tytär pysymään paikoillaan. Kotvasen\nsiirtelemisen jälkeen pääsi auto nytkähtämään liikkeelle, tavarapinot\nheilahtivat kaatuakseen ja Sinkon perheen vaellus Reivingissä alkoi.\n\nTultiin sillan yli, rouva katseli uteliaana ulos ja tytär tiukkasi\njoen nimeä. Isä ei ehtinyt esitellä kaikkia paikkoja, ja lisäksi vielä\näskeinen harmi punoitti poskilla.\n\n»Katso, tuommoinen talo! On kuin meidän navetta», osoitteli tytär\nhistoriaa ja menneisyyttä, ja kapsäkit taas heilahtivat.\n\nKummallista, että yksin matkustaessa voi kaikki tapahtua kyllin\narvokkaasti ja hillitysti, mutta annapas, kun koko perhe on liikkeellä,\nniin silloin on kaikissa rojupinoissa, pusseissa ja eväspaketeissa\njotakin niin herttaisen hymyilyttävää, ettei toivoisi kenenkään\nniitä katselevan. Olipa hyvä, että nyt oli keskipäivä eikä ketään\nsektorilaisia sattunut asemalle.\n\n»Jaa peijakas, emmehän me menekään Antinmäelle, vaan Puistokadulle»,\nmuisti perheen pää annettuaan ensin vanhan osoitteensa. »Ajakaa\nPuistokatu tusinaan.»\n\n»Älä rakas isi kiroile», kuiskasi nuori rouva korvaan hyvin salaa ja\nkatsoi lapseen.\n\n»Jaa peijakas, jaa peijakas», apinoi neiti kapsäkkien välissä. »Kun\nOlli sanoi kotona peijakas, niin vaari hätisti haivenista.»\n\nTässä nyt olivat seuraukset puolivuotisesta vapaudesta puolin ja\ntoisin! Ensin ei tytär ollut tuntevinaan isäänsä, ja nyt hän itse saisi\nensimmäiseksi opetella toisenlaisia tapoja. Tämä oli onnea unohtaa\njälleen oma itsensä ja opetella olemaan vain perheenisä.\n\n»Tuossa on sitten Sektor», neuvoi hän leipäpuunsa kohdalla, mutta auto\nehti mennä niin nopeasti, etteivät toiset nähneet muuta kuin naapurin\nulkohuoneet.\n\nKulmassa he kääntyivät ja ajoivat Puistokadun mäen alas kahdentoista\nkohdalle. Sitten jälleen purkaminen ja pujotteleminen portista sisään.\nPortaita noustessa Sinkko alkoi jo aavistella pahinta, ja aivan oikein:\navaimet olivat tietysti unohtuneet toisen takin taskuun, kun hän tänä\naamuna kiireissään vaihtoi nämä koreudet ylleen! Karion talon avaimet\nolivat tietysti mukana, mutta eivät nämä.\n\n»Mene kysymään, jos niillä olisi toiset avaimet», neuvoi äiti.\n\nHän meni, mutta oli tietysti pitänyt ne kaikki visusti hallussaan\neikä ollut raskinut luovuttaa toista puolta nipusta taloon. Ei ollut\nsiis muuta mahdollisuutta kuin laukata vanhaan asuntoon ja takaisin.\nAuto oli jo lähtenyt portilta, ja melkein samassa ajassa hän kävelisi\nperille kuin pirssiinkin.\n\n»Mene sinä vain äläkä välitä meistä», lohdutteli vaimo.\n\n»Me istumme Kaisan kanssa tässä.»\n\nHän istahti matkalaukun päälle.\n\n»Mutta minulla on jo nälkä», intti neiti.\n\n»Kärsi vähän aikaa», lohdutteli äiti ja hymyili tälle pienen onnen\npäivälle, jota he olivat jo niin kauan odottaneet. Mitä enää merkitsi\nviisi minuuttia, kun oli mennyt jo puoli vuotta. Ja tuolla kadun päässä\nnäkyi isi menevän sellaista vauhtia, että takin liepeet liehuivat\ntuulessa.\n\n»Mutta sitten minä ainakin lirin», vetosi tytär entistä sitkeämmin.\n\nÄiti ei edes kuullut häntä, vaan katseli tätä uutta valtakuntaa. Aarno\noli kirjoittanut, että huoneet olivat yläkerrassa. Siis tuo päätyikkuna\noli ainakin heidän, ja sitten tietysti vielä tuo sivullakin, pihan\npuolella. Niihin olisi varmasti hauska asetella verhoja. Koko talo\noli vanhuuttaan kaunis. Iso piha oli täynnä omenapuita ja pensaita.\nJoka nurkka oli tarkoin käytetty. Perällä oli kai pieni ja punainen\ntalonmiehen asunto. Se olikin kesällä kaunis tausta vihreille puille.\nJa talonmiehen nurkalla oli kaivo. Niin, kaivo... Mutta Aarno ei\nollut maininnut kirjeessään mitään siitä, oliko tuonne ylös vesijohto\nvai eikö. Olisihan melko hankala kantaa vesi ylös portaita. — Ja\nsitten tuolla toisella sivulla oli ulkorakennus, ja sen punaisen\nseinän tekivät niin iloisen ja hauskan näköiseksi rivissä olevien\novien valkoiset pienat. Totisesti kodikasta. Mutta jos sisään ei\nolisi vesijohtoa, niin pitäisikö mennä tuonne asialle? Valkoiset\npienat alkoivat menettää kauneuttaan ja runollisuuttaan, mutta rouva\npakottautui ajattelemaan aivan toisia asioita, etteivät epäilykset\npilaisi tämän päivän iloa, — Mutta mihinkähän se Aarno nyt jäi, kun jo\nneljännestunti oli kulunut?\n\nTytär alkoi tiukata kelkkaansa, mutta kun se ei ollut edes mukana,\nlaski hän istuallaan mäkeä portaista.\n\n»Älä rakas lapsi kastele pöksyjäsi lumessa!»\n\nPihan yli kulki joku ihminen ja katseli uteliaana tavarapinoa ja heidän\nneuvotonta odottelemistaan. Että pitikin nyt näin sattua! Mitenkähän\nmuut tavarat olivat säilyneet? Jos jotakin olisi rikki, niin Aarno\nvarmasti murisisi huolimattomasta pakkauksesta. Muuten oli koko matka\nmennytkin hyvin, paitsi tuo laatikonpohja. Olikohan mitään jäänyt\nasemasillalle? — Mutta merkillisen kaukana se Aarnon entinen asunto\nolikin...! Poika paralla oli ollut aina noin pitkä matka käveltävänä\ntyöhön ja takaisin. — Nyt jäi tyttären toinen kalossi hankeen ja sitä\nseurasi itku. Ja itkiessään hän alkoi vihoitella:\n\n»Miksi se setä toi meidät tänne ja meni itse pois?»\n\n»Setä? Isihän se on!»\n\n»Olkoon sitten, mutta mihin se meni?»\n\nIsi ilmestyi viimein portista terveen ja punakan näköisenä. Ulko-ovi\nsaatiin auki ja tavaroita raahattiin ylös.\n\n»Lehterilläkös me asutaankin?» kysyi neiti, kun isi oli saanut\nensimmäisen kantamuksensa keittiön lattialle ja lähti toista hakemaan.\nOvensuupuoli täyttyikin jo melkein kokonaan, ja nuori rouva katsoi\nvelvollisuudekseen huudahtaa hyvin ihastuneena:\n\n»Aijai, kun täällä on hauskaa!»\n\nIsi ei osannut sanoa, mikä täällä keittiössä oli erikoisemman\nhauskannäköistä, ellei pienuus ollut sitä. Hellan levy oli kylmyyttään\nruostunut ja pesupöydän sinkki oli keskeltä rikki. Kun rouva seisoi\nkynnyksellä ja katseli kamaria, ei hän huomannut sen mataluutta ja\ntyhjyyttä, vaan ainoastaan uuden korkkimaton ja keskellä lattiaa\nemaljisangon, joka oli kukkia laitojaan myöten täynnä toivottamassa\ntervetuloa perheelle uuteen kotiin. Ja kiitollinen äiti syleili itsensä\nja tyttärensä puolesta isiä, mutta tämä oli niin hengästynyt, ettei\nvoinut syleilyyn vastata.\n\nMutta kauhean kylmä täällä oli. Aarno oli tietysti huoltensa\nlomassa unohtanut sellaisen kuin lämmittämisen etukäteen. Mutta\nonneksi oli matkalaisten laatikossa pikkupannu ja muuta ensihetken\ntavaraa valmiiksi ajateltuna. Perheen isäkin oli omalla tavallaan\nkunnostautunut: oli eilen hankkinut paljon ruokatavaraa ja sen vuoksi\navasi nyt ruokakomeron oven ylväästi. Siellä oli odottamassa koko\nvarasto leivoslaatikkoa ja kermapulloa myöten, niin että toisten piti\nvilpittömästi ylistää hänen kekseliäisyyttään ja kilttiä huolenpitoaan.\nMutta...\n\n»Mutta missä on puita, Aarno?»\n\nNiitä ei ollut missään. Mutta kun hän oli jo tuttava, piti mennä\nlainaamaan rouva Huolilta siksi, kun hän ehtisi tilata omat halot.\nPieni ilo kiltistä huolenpidosta tuntui hitaasti haihtuvan, ja kun\nhän sylyksensä kanssa kiipesi takaisin portaita ylös, oli Kaisa\nseikkailemassa ulkovinnillä:\n\n»Minä etsin paraatiportaita, mutta eihän täällä semmoisia olekaan.»\n\nKaikkein pahinta loppujen lopuksi taisi sittenkin olla se, miten saisi\nperillisen joten kuten ymmärtämään, että heidän oli elettävä kapeasti.\nMutta isän mielessä kyti varma tunne siitä, että hän saisi varmasti\nkymmenet kerrat päivässä tehdä tilin, miksi kaikki ei ollut yhtä väljää\nja vapaata kuin vaarin luona ja miksi hänellä, perillisellä, ei täällä\nollut niin luja valta ympäristöönsä kuin siellä.\n\nPian roihusi tuli uunissa, ja kahvipöytä oli valmis sillä irronneella\nfaneerilaatikon kannella. Mutta isompain tavarain purkaminen oli\nmahdotonta niin kauan kuin niitä ei voinut mihinkään panna. Vasta\ntunnin kuluttua, kun perhe värjötteli ja hytisi hampaat kalisten\nkeittiön lieden ääressä, tulivat Kario Sektorin kuorma-auton kanssa ja\nvanha kunnon Nilsson pelastamaan heidät viluisesta toimettomuudesta ja\nkapsäkkielämästä. Sovittiin, että Sinkko itse jäisi tänne laittelemaan\ntavaroita paikoilleen sillä aikaa kuin toiset miehet hakisivat\nkuormansa asemalta. Runsaan puolen tunnin kuluttua tulikin ensimmäinen\nlasti, Sinkolla oli lämmin, rouva kierteli kaikkea peläten milloin\nminkin särkyneen ja tyttärellä oli hauskaa sekamelskasta, sillä tämä\noli totisesti jo suurempaa seikkailua kuin koskaan vaarin luona.\n\nPian ilmestyi nurkkaan kaappi ja sen hyllyille tavaraa, pöytä ikkunan\nalle, liina pöydälle ja tuolit ympärille. Ja kesken kaiken muun oli\nvielä etsittävä laatikosta tyttärelle Molla, nukke, jonka toinen jalka\noli poikki, nenä rutussa ja silmä sokeana.\n\nEnsimmäinen yhteinen päivällinen syötiin sormin, sillä se laatikko,\njohon Elli muisti pakanneensa ruokailuvälineet, sisälsi nyt vain\nhöylänlastuihin käärityn vanhan nuken ja pienen puulehmän. Kaisa joutui\ntotisen tutkinnan alle, mutta hän ei sattumalta jaksanut muistaa mitään\neivätkä moitteet voineet vaimentaa hänen majanmuuttointoaan. Äitiä tämä\nkaikki alkoi jo väsyttää, ja Aarno huomasi juuri oikealla hetkellä\nesittää, että he siirtäisivät kaiken vähemmän tarvittavan ulkovinnille\nja ottaisivat sieltä esiin vähitellen tarpeen mukaan. Levätessään\nElli-rouva huokaisi hartaana:\n\n»Jos en olisi niin väsynyt kuin olen, lähtisin varmasti tapaamaan\nAnjaa.»\n\n»Ketä ihmettä?» nosti Sinkko päätään ja katsoi kummastuneena.\n\n»Anja Kansasta, tietysti. Meillä olisi niin paljon puhumista.»\n\n»Mutta eihän se sovi!» epäsi perheen pää jyrkästi.\n\n»Eikö sovi? Ja miks'ei sovi? Entisen koulutoverini luo? Ja kyllä Anja\nvielä muistaa, miten me yhdessä sepitimme kirjeet pojille ja...»\n\n»Mutta ajattelehan nyt, hyvä lapsi! Tämä maailma on aivan toisenlainen\nkuin kouluaikaan, ja ihmiset eivät ole enää samoja. Se, mikä teille\nsopi ennen, ei sovi enää nyt. Anja Kansasen mies on sinun miehesi\nesimies ja siis myöskin Anja Kansanen on silloin sinun esimiehesi.\nOnhan tämä selvää, ymmärrätkö?»\n\nToinen ei ymmärtänyt.\n\n»Ja sitä paitsi heillä on kolme huonetta ja keittiö kaupungin\nkeskustassa ja sinä asut täällä reunalla yhdessä huoneessa ja\nkeittiössä. Niin että ei se sovi mitenkään, ymmärrätkö?»\n\nHän ei ymmärtänyt, mutta vaistosi toisen totisesta ilmeestä jotakin\nikävää.\n\n»Jos sinä siis menet Anja Kansasen luo», selitti aviomies\nkärsivällisesti, »niin sinun täytyy puhua silloin muille rouville joko\nyhtä suurista tai vielä suuremmista tuloista kuin he. Mutta ethän sinä\nvoi puhua, sillä he kuitenkin tietäisivät, että sinä valehtelet. Ja jos\nsinä et niistä voi puhua, niin silloin sinulla ei ole oikeutta heidän\nseuraansa.»\n\nElli-rouvan silmiin kihosivat kyynelet. Tässä oli jotakin sellaista,\nmitä hän ei ollut osannut ottaa huomioonkaan joskus kuvitellessaan\ntulevaa elämäänsä ja harrastuksiaan Reivingissä. Missä hän siis saisi\nkäydä ja ketä hänen piti tavata? — Kyynelet olivat vähällä muuttua\nnyyhkytyksiksi ja ensimmäinen yhdessäolon ilta ikäväksi. Isä koetti\nparhaimpansa mukaan lohdutella pahoillaan olevaa äitiä ja väsynyttä\nlasta. Ja sitten hän keksi nerokkaan ajatuksen, jolla sai kummankin\nviihtymään: he lepäisivät ensin aivan rauhassa tunnin tai pari. Ja\njotta toiset näkisivät edes päällisin puolin tämän ihmeellisen ja oudon\nReivingin, he lähtisivät jonnekin ulos, joko kävelemään, »Lidoon» tai\nvaikkapa elokuviin. Olihan nyt lauantai-ilta ja heidän poissa ollessaan\nehtisi huonekin lämmitä tarpeeksi.\n\nJa ihme kyllä Elli-rouva suostui siihen, vaikka hän odotti saavansa\njyrkän kiellon. Naisethan eivät olleet koskaan levollisia niin kauan\nkuin yksikään liina ei ollut sileä tai jos kaapin päällä oli yksikin\npölyhiukkanen. Mutta Elliä veti puoleensa se outo vanha maailma ja\nvieras henki, josta hän oli niin paljon lukenut jo maantiedetunnilla\nensimmäisellä luokalla ja sen jälkeen tajunnut sen mittaamattoman\nsuuruuden kaikissa kirjoituksissa ja puheissa.\n\nHe siis lepäsivät, mutta kun isä pistäytyi kamariin, oli äiti jälleen\nitkemässä ja pitkän houkuttelun jälkeen tunnusti syyksi:\n\n»Minä luulin, että täällä olisi toisenlaista.»\n\nNiin, siinä sitä oltiin! Toinen ei kysynyt, millaista olisi pitänyt\nolla, mutta itku ei varmastikaan koskenut tätä ullakkokamaria, vaan\nkoko kaupunkia. Mutta siitähän kyllä selviäisi pahalla sisulla ja\neräänlaisella parkkiintumisella, mutta omasta väestä ei selviäisi\nsilläkään. Ja Sinkko muisti, että tuolla alhaalla oli yksinäinen\nleskirouva, joka kaikesta päättäen oli toivonut tapaavansa jonkun\nennakkoluulottoman ja kasteihin tottumattoman ihmisen, niin että sieltä\nehkä löytyisi pelastus Ellillekin.\n\nSitten he lähtivät. Elokuvissa oli tietysti jotakin amerikkalaisella\nsokerilla imellettyä venäläisrakkautta, mutta äiti ja tytär valitsivat\nsen kuitenkin ennen muita matkansa jälkeen. Kaisa teki huomioitaan\nniin filmistä kuin yleisöstä, mutta kun kyllästyi reivinkiläisiin\nja musikkoihin, niin nukahti ja saatiin jokaisen väliajan tullen\nhoukutella pystyyn. Mutta pian valojen sammuttua kuukahti pää uudestaan\nisän olkapäätä vasten. Rouvaa ei oltu nähty kaupungissa, ja sen\nvuoksi miehet tarkastelivat hänen kasvojaan, ja naiset arvioivat ikää\nja pukua. Ja oli selvää, että hän tarjosi pitkäksi ajaksi sopivaa\npuheenaihetta. Ylimalkaan oli kaupungissa joku sattunut muistamaan,\nettä eräs senniminen laulajatar oli olemassa. »Vai niin, vai niin»,\npohdittiin. Ja kaupungin rouvien mielessä kiemurteli pieni kateus\nsen vuoksi, että nyt he olivat siis saaneet pahan arvostelijan ja\nkilpailijan lottien ja kainojen köyhien iltamiin. — Joku muu oli\nsattunut muistamaan, että on olemassa eräs Elli Sinkon nimellinen\nnaismaisteri. Silloin muutamat jo laskivat, että kutsuisivatko\nhe Sinkot helluntaina vai juhannuksena kahville luokseen vai\nmenisivätköhän Sinkot tuonne naapurin akan luo, joka ei osannut\nmuuta kuin juoruta ja puhua pahaa kunnon ihmisistä. Nuori ja kaunis\nkun sattui olemaan, oli Reivinki vasten lähtöäänkin tehnyt hänestä\nmuutamien päivien sisällä yhtäällä laulajattaren, toisaalla maisterin,\njotkut väittivät sentään vain ylioppilaaksi, miljoonaperijättäreksi\nja muutamat erään everstin ja jonkun olemattoman tohtorin serkuksi.\nEnsimmäisen viikon kuluttua näytti siltä, että Sinkoilta ei tulisi\nkoskaan puuttumaan ystäviä eikä kahvikekkereitä.\n\nMutta heidän ensimmäinen elokuvansa alkoi jokaista haukottaa. Partansa\najaneet ja puhdaspaitaiset ryssät olivat liian miellyttäviä näin matkan\njälkeen. Vasta lopussa, kun rakkaus kohosi julmetuksi kilpalaulannaksi\nja ammuskelemiseksi, heräsi Kaisa ja alkoi vaatia kotiin. Viimeisen,\nkuutamoöisen Volgan-kuvan jälkeen olivat toisetkin yhtä halukkaita,\nvaikka pelkäsivätkin Huolin yläkerran kylmiä kamareita. Välissään\nriiputtaen unista ja notkuvapolvista tyttöä he kiipesivät pimeät\nportaansa ja siunasivat kultaista kotoa.\n\nMutta kultainen koto pani pakostakin värisemään, sillä kylmät\nseinät olivat imeneet kaiken lämmön. Ei auttanut muu kuin toisten\nvalmistautuessa nukkumaan panna uudestaan puita uuniin ja jäädä\nodottelemaan niiden palamista. Mutta tuo kaikkihan oli niin tuttua\nja monesti koettua jo Karion talon ullakkokamarista. Sinkko veti\nnojatuolin uunin eteen ja hautoi itseään siinä. Pikku Kaisa oli jo\nkotvasen katsellut hänen puuhiaan ja aikeitaan kummissaan ja oudoksuen\neikä malttanut olla vielä sängyssään kohottamatta päätään ja katsomatta\nsäleikön läpi. Hän katseli vain isää ja äidin piti viimein kysyä syytä\nhänen vahtimiseensa. Ja tytär kuiskasi äidin korvaan epäilyksensä:\n\n»Miksi tuo setä tahtoo nukkua samassa huoneessa äidin kanssa? Miks'ei\nhän mene keittiöön?»\n\n»Nuku nyt, hyvä lapsi», koetti äiti vakuutella hänelle viimeisen kerran\npuoleksi nauruaan hilliten ja hämillään.\n\nIsä ei mennyt keittiöön, vaan tuijotti uuniin ja odotteli tämän\nuuden ja kylmän, muutamia tunteja vanhan pesänsä lämpiämistä. Toiset\ntuntuivat vähitellen nukahtavan, ja tytär jokelteli unissaan matkansa\nvaikutelmia ja tapauksia. Sinkolle itselleen tämä päivä merkitsi\nkuin ihmiseksitulemisensa toisen vaiheen päättymistä. Sillä sinä\npäivänä, kun hän astui Sektorin ovesta sisään ja alkoi otsansa hiessä\nmuiden vapaiden ihmisten tavoin itse määräillä asioitansa entisen\nsattumanvaraisuuden asemesta, sinä päivänä hän oli päässyt ensimmäisen\nkynnyksen yli. Ja nyt tänään, kun hän oli saanut perheelle avata tämän\nyläkerran naukuvan oven kuin omansa, oli tuo maalaamaton kynnys ollut\nse toinen, jonka yli päästiin joltiseenkin omanarvontuntoon muiden\nihmisten rinnalla eikä enää oltaisi hyödyttömiä ja tarkoituksettomia\nhuomisen odottelijoita, joiden on luotettava vain pelkkään hyvään\nsattumaan eikä itseensä ja joiden koko elämä on vain toisten ihmisten\naskeliin tallustelemista. Ja nyt hän tunsi olevansa jo sen verran\nviisaskin, ettei antaisi enää pettää itseään yhtä vähällä kuin\nensimmäisellä kerralla. Hän aikoi ruveta käyttämään kyynärpäitään eikä\nantaisi enää sysätä itseään sivuun ilman kilpailua.\n\nJa kaiken lisäksi tuntui jollakin tavalla kohottavalta, kun oli saanut\nlisää velvollisuuksia ja myöskin edesvastuuntunnetta. Jos näihin saakka\noli oltu vain laskemassa, niin nyt alkaisi uusi suunta sitä kohti,\njonka mukaan nämä ihmisparat arvioivat toisiaan ja itseään.\n\nHän päätti ottaa käytäntöön kaikki lähimmäistensä tavat voidakseen\nsysätä nuo lähimmäisensä tieltään.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKahden ensimmäisen viikon aikana olivat Elli ja Kaisa joskus isin\npoissa ollessa livahtaneet omalle suunnalleen ja löytäneet tiensä\nKansaseen. Kun Elli alkoi kertoa kuin ohi mennen Anja Kansasen\nsanoneen siitä tai siitä asiasta sitä ja sitä, levisivät Sinkon silmät\npyöreiksi. Mutta kun Elli jonakin toisena hetkenä tuli maininneeksi,\nettä Irene Selja oli hyvin miellyttävä ja hauska ihminen, oli Sinkko\njo enemmän kuin hämmästynyt. Ja kolmas isku hänelle tuli eräänä\npäivänä, kun Elli noin vain ohi mennen ilmoitti Kansasten ja Irene\nSeljan tulevan tänä iltana katsomaan heidän uutta asuntoansa. Sinkko\nhuomasi, ettei hänellä ollut mitään sanomista eikä tekemistäkään, vaan\nainoastaan katsoa, mitä tuleman pitää. Näkyi sentään vieläkin olevan\nasioita, jotka piti yhä eteenpäinkin jättää vain sattuman varaan, ja\neräs niistä olisi se, kun hän itse istuisi kolmantena siinä, kun Elli\nja Irene Selja keskustelisivat hyvinä ystävinä. Hän saattoi silloin\nolla korkeintaan vääränä tienviittana sotkemassa oikeata suuntaa.\n\nMuuten oli liikuttavaa se nopea aleneminen, jolla Elli Sinkosta,\nlaulajattaresta, maisterista ja everstin serkusta, tuli reivinkiläisen\nmittakaavan mukaan vain Sektorin liikeapulaisen rouva. Ja mitä muuta\nvoi odottaakaan ihmiseltä, jonka ensimmäisinä huolina ovat aviopuolison\nsäännölliset ateriat, maitopuodin, lihakaupan, leipurin, pesutuvan ja\nmankelin etsiminen. Maitokannu ja toripussi vievät paljon helpommin\nansiottoman arvon kuin sitä kohottavat nuottisalkku ja narusta\ntalutettava ja yliravittu piski. Ja ainakin niin kauan saivat iltamien\nohjelmat olla sivuseikkana, kun oli puhdistettava ulkovinni, pantava\npaperit hyllyihin ennen astioita ja tomutettava vaatteet ja saatava\nniille jokin paikka.\n\nMutta kaiken arkisen jälkeen oli palkkapäivänä lupa pitää pieni\njuhla, ja niinpä jo puolta tuntia ennen vieraiden tuloa sytytettiin\nportaisiin valo ja vuoroin ovia ja ikkunoita pidettiin auki kuin\nsuursiivouksessa. Sitä mukaa kuin tupakansavu oli saatu ulos, oli uutta\ntaas tullut sisään. Mutta siitä huolimatta jysähti ulko-ovi, alhaalta\nkuului ääniä ja portaissa kolisteltiin. Ja Sinkko oli jollakin tavalla\ntilanteen ulkopuolella, kun Anja Kansanen oli jo kamarissa, Irene Selja\npöyhötteli parhaillaan kiharoitaan peilin edessä ja Kansanen potki\nkalosseja jalastaan ovella.\n\n»Teillähän on täällä hirmuisen mukavaa», julisti rouva Kansanen\nensisilmäyksellä, mutta hetkistä myöhemmin lisäsi kuin vaimentaakseen\nliian hyvää alkua: »Vaikka onkin näin pientä.»\n\nHän näytti olevan hyvin tyytyväinen kaikkeen ja soi talon emännälle,\nisännälle ja koko lämpöiselle tunnelmalle sen arvon, joka niillä\ntulikin olla. Mutta hän olisi myöskin ollut poikkeus muista, ellei\npuolta tuntia myöhemmin olisi vetänyt kehumisiaan takaisin välttääkseen\nystäviltään ylpistymisen vaaran:\n\n»On varmasti mukavaa asua tällaisessa, kun ei ole paljoa huolta\nhoitamisesta ja siivoamisesta. Minäkin tahtoisin joskus asua juuri\nnäin! Ja lisäksi tämä kaikki on hyvin järkevää ja taloudellista, jos ei\nkannata pitää isompaa huoneistoa.»\n\nSinkon paha luonne jo asetti 'jos'-sanan tilalle 'kun', ja hän kuuli\nystävän edelleen ehdottavan:\n\n»Mutta kyllä kai te pian sentään muutatte isompaan huoneistoon\nkeskikaupungille?»\n\nKun kellään ei ollut mitään huomautettavaa, siirtyi hän\nmieliharrastukseensa huutokauppoihin ja kuvasi kokemuksiaan sieltä:\n\n»Minä olin viime viikolla Kandelininkin huutokaupassa — kuolinpesä kun\nteki konkurssin — ja ostin sieltä yhtä ja toista pientä. Ja ajatelkaa,\nmikä parhainta: meidän Villellä oli sitten nimipäivät ja... Mutta hyvät\nihmiset, teistähän ei kukaan ollut nimipäivillä! Miks'ette tulleet\nnimipäiville? Nyt vasta sen huomasinkin.»\n\nKukaan ei voinut tietää syytä siihen.\n\n»Mutta olettehan te jokainen parhaita ystäviämme, niin että teidän\nolisi pitänyt tulla kutsumattakin», puolusteli Anja-rouva miehen\nkulmien rypistyessä ja poskien punastuessa.\n\n»Mikä se huutokauppajuttu oli?» kysyi joku.\n\n»Aijuuh, olin Kandelinin huutokaupassa ja näin siellä soman hopeisen\npaperossikotelon. Sain sen kahdellakymmenellä markalla, ja vasta\nkotimatkalla huomasin, että sen nimikirjaimet sopivat meidän Villelle:\nVolter Kandelin—Ville Kansanen. Puhdistutin sen kotelon kultasepällä\nkuin uudeksi ja annoin nimipäivälahjaksi.»\n\n»Näytäs nyt», pyysi Sinkko.\n\n»Ei ole mukana. En minä viitsi huutokaupparojua taskussani... Saavat\nminun kuolinpesästäni panna kiertämään eteenpäin.»\n\nYhäti sama Kansanen, jonka totiset kasvot eivät koskaan muuta ilmettään\neikä ääni sävyään ja joka Sektorissa ilmestyy aina sinne, missä\njotakin on hullusti. Ja se sai nyt rouvan yhtä epätoivoiseksi kuin oli\nlukemattomat kerrat saanut jokaisen sektorilaisen:\n\n»No mutta Ville! Nyt sinä loukkaat minua — ja lahjaa!»\n\n»Ei se mitään tee», arveli mies ja kysyi sitten Sinkolta, oliko ne\njätekankaat myyty alennuksella vai oliko niistä saatu tavallinen hinta.\n\nIhailtava mies, ajatteli Sinkko ja hiljakseen toivoi itse tulevansa\njuuri tuollaiseksi, jota ei heiluta mikään ja joka seisoo aina\njaloillaan, vaikka maa alla menisikin ylösalaisin. — Tällä hetkellä\naikoi Anja Kansanen heiluttaa maata miehensä jalkain alla, mutta\nonneksi sattui juuri silloin pikku Kaisa vetäisemään pöytäliinan\nkulmasta ja kaatamaan kerma-astian kuin tilauksesta.\n\nSinkko, joka koko illan oli liikahdellut levottomana sen vuoksi,\nmiten he kukin joutuisivat ryhmittymään pienen huoneen sisällä, alkoi\ntuntea itsensä levolliseksi Kansasen rinnalla. Hän seurasi, miten\nurhoollisesti Elli hymyili Anja Kansasen sanoille, koetti monen monta\nkertaa siirtyä muistelemaan vanhoja yhteisiä seikkailuja, miten\nhe karkasivat tansseihin ja kirjoittelivat yhdessä pojille, mutta\ntoinen riippui aina yhtä lujasti kiinni nykyisyydessä eikä lumoutunut\nkultaisen nuoruuden muistelmista. Ja hän oli varmasti vielä sitä\nmieltä, että Elli oli kovin lapsellinen ja iloitsi kovin vähäpätöisistä.\n\nTuolla toisaalla olivat neiti Selja ja pikku Kaisa innokkaassa\nkeskustelussa ja yhdessä etsivät muutamia kultapaperisia karamellejä\nIrene Seljan käsilaukusta. Ja hetkisen kuluttua istui Kaisa Irenen\ntoisella polvella ja toisella oli Kaisan nukke. Irene Selja katsoi\nsitä: pitkä, hoikka, vaaleakiharainen nukke, jolla oli yllään sininen\noveralli ja sen lahkeissa koreanvärisiä perhosia. Tuo oli vedetty\npari päivää ennen joulua yhdessä alas Sektorin hyllyltä, ja tuo sama\nnukke oli sinä hulluna iltana istunut hänen kirjoituspöydällään\nsekoittamassa ja hämmentämässä hänen huoneensa tunnelmaa. Nyt oli\nnukke jo lukemattomista leikeistä kolhiintunut, tullut arkiseksi,\nliian tuttavaksi ja menettänyt suuren osan ensiviehätystään. Ja jos\npikku Kaisa olisi tahtonut tehdä tädille oikein hyvää, niin olisi\nlahjoittanut tälle nukkensa, ja tämä olisi varmastikin vienyt sen\nsamaan paikkaan pöydälleen kuin odottamaan uutta hämmennystä, mutta\nsitten kyllästynyt siihen yhtä nopeasti kuin Kaisakin. Ja kun Irene\nSelja sattui nyt katsomaan Sinkkoon, huomasi hän tämän tarkastaneen\nheitä kahta koko ajan ja Sinkon katseen kohdatessaan punastui, hymyili\nja painoi päänsä alas. Mutta seuraavana hetkenä hän hymyili jälleen ja\nvirkahti Sinkolle:\n\n»Niinkuin näette, on meistä Kaisan kanssa tullut jo hyvät ystävät.»\n\nSinkko hämmentyi vuorostaan, mutta tunsi rajatonta kiitollisuutta Irene\nSeljaa kohtaan päästessään siitä pelostaan, jota oli kärsinyt koko\najan. Nyt Irene osoitti olevansa monen monta kertaa parempi ja hienompi\nkuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Ja hän itse saattoi turvallisena\nistua Kansasen vierellä ja hajamielisenä vastailla tämän keskusteluun.\n\n»Kuulitko?» kysyi tämä jo toisen kerran.\n\nSinkko katsoi hämmästyneenä ja nyökkäsi tietämättä mitään.\n\n»Kysyin, jotta joko sinulla on henkivakuutus», tiukkasi Kansanen\ntotuutta irti.\n\nEi ollut. Mutta nyt se oli tehtävä, sillä Kansasesta kai tämä ilta\nolisi muuten mennyt hukkaan, ellei olisi ollut jotakin keskustelua\nhyödyllisempääkin. Hän kaivoi taskustaan kirjansa ja alkoi piirrätellä\nsormellaan sen sarekkeita myöten kuulustellen talon isäntää\nlakkaamatta. Tuntui olevan monia mahdollisuuksia, ja kysymys oli vain\nsiitä, minkä mahdollisuuden Sinkko noista monista hyväksyisi.\n\n»Ei tule kysymykseenkään!» väitti hän. »Sillä niin kauan kuin en ole\nselvinnyt entisistä ja huonosti selviän nykyisistäkin, en ajattele\nmitään ylimääräisiä huolia itselleni.»\n\n»Onko sitten parempi, että lisäät Ellin huolia, jos satut kuolemaan.\nVastaa suoraan: millä luulet Ellin ja tyttären muuten selviävän, kun\nitse kuolet?»\n\n»Minä en yksinkertaisesti aio kuolla, sillä minulla ei ole siihen\naikaa.»\n\n»Vai niin», virkahti Kansanen synkästi. »Kysytäänhän Elliltä sitten.\nMutta vakuutus tulee, se on kyllä varma.»\n\n»Ei tule.»\n\n»Jos sinä otat niin kuin äsken neuvoin, eivät maksut ole kuin\ntuhatkaksisataa vuodessa. Ja ellet sitä maksa, niin minä sanon suoraan,\nettä olet huono mies järjestämään asioitasi.»\n\n»Minä näytän myös yhtä suoraan, että sinä et pystyisi niitä\nvakuutuksenkaan voimalla järjestämään paremmin. Katsohan nyt!»\n\nHän otti rintataskustaan kynän ja alkoi Kansasen edessä piirtää\nnumeroita paperille:\n\n   Palkka tällä hetkellä epämääräiseen tulevaisuuteen asti.. 14.400\n\n  Tuo on siis ainoa tulo, mutta katsotaanpas menoja:\n\n  Vuokra tästä Emmehuolin ullakosta.......................... 3.000\n  Ruoka jokseenkin niukasti laskettuna....................... 7.200\n  Vaatteet, sillä jo työ vaatii kunnollisesti pukeutumaan.... 1.800\n  Lämpö tavallisten reivinkiläisten hintain mukaan............. 600\n  Valo......................................................... 250\n  Verot, tänä vuonna eivät paljon mitään, mutta sitten kyllä... 200\n  Korkoihin ja lyhennyksiin, sillä työttömyysaikana\n    velkaannuin ja Elli poti pahan keuhkokuumeen............. 2.000\n  Henkivakuutus, joka minun nyt pitäisi ottaa................ 1.200\n  Jos tuon nyt laskee yhteen, niin siitä taitaa tulla jo.... 17.250\n\n  Velat siis vain lisääntyvät joka vuosi (vaikka laskuissa\n  ei ole merkitty vielä penniäkään huvittelulle, siis\n  parille elokuvapiletin hinnalle kuussa, eikä ole otettu\n  huomioon edes sairastumista)............................... 2.850\n\n  Kuvitellapa, että minä eläisin vaikkapa 50-vuotiaaksi enkä\n  siitä huolimatta maksaisi penniäkään korkoa veloistani,\n  niin kaiken työn ja touhun lisäksi olen silloin saanut\n  niskaani velkoja — korottomia velkoja noin................ 61.000\n\n»Eikö tulevaisuus näytä jokseenkin synkältä, vaikka halua olisikin sen\nparantamiseen. Ja kaiken entisen lisäksi minun pitäisi siis ottaa\nvakuutus, vaikka rahat eivät riitä elämiseenkään.»\n\n»Aivan», myönsi Kansanen yhtä varmana. »Niinkuin huomaat, et sinä\npelastu millään vaivaistalosta vanhana ukkona. Siinä nyt näet, että\nainoa, joka sinut voi pelastaa, on vakuutus.»\n\n»Sikamaista! Tuossa näkyy tämän maailman hyvyys: ainoa, joka voi\npelastaa minun perheeni näkemästä nälkää, on minun kuolemani!»\n\n»Joka tapauksessa se on totta. Ja maksut sinä kyllä pystyt maksamaan.\nJos pidät huolen siitä, että vakuutus tulee, niin minä pidän huolen,\nettä sinä ne myös pystyt maksamaan. Onko selvä?»\n\nEi ollut läheskään selvä. Mutta kun he kinastelivat puoli tuntia\nja Sinkko oli haukkunut yhteiskunnan penkin alle, kun se ei\ntaannut hänen perheelleen tulevaisuutta muuten kuin hänet itsensä\ntapattamalla, täytyi hänen hiljakseen kuitenkin ruveta myöntymään\nvain sen vuoksi, kun juuri Kansanen sitä tahtoi ja kun Kansanen\noli kuitenkin se, jonka käsissä suurelta osalta koko tämän ullakon\ntulevaisuus oli. Sinkkoa kaiveli, mutta edessä oli myös esimies, joka\nei enempää työssä kuin naisten kahvikekkereilläkään huolinut mitään\nvastaväitteitä. Seurauksena oli, että Sinkko piirsi nimensä paperiin\nhuokaisten ja itsekseen vannoi kiskovansa tuon rahan irti Sektorista\njoko rehellisyydellä tai millä hyvänsä, mutta hän ottaisi sen joka\ntapauksessa. Hän kyllä maksattaisi sen Sektorilla, sillä hän aikoi myös\nomasta puolestaan kehitellä niin sanottuja liikemiestaipumuksiaan.\n\nMutta isännän hyvätuuli oli mennyttä. Hän huomasi naisten istuneen\nhiljaa ties' kuinka kauan. Oliko Ellillä ja Anja Kansasella ollut jokin\nriita, koskapa vieras huokaisi syvään »jaa-jaa» ja katsoi pitkästyneenä\nkelloaan. Elli rumputti sormiensa päillä pöytää ja puolestaan huokaisi:\n»Niin se on.» — Vain Irene Selja ja pikku Kaisa kuiskivat keskenään\nja asettelivat nuken päähän nenäliinasta turbaania tai käärettä. Uusi\npannullinen kahvia kuului tohisevan keittiössä, ja Kansanen puhalteli\nhyvin tyytyväisenä savuja lampun valopiiriin.\n\n»Kas niin, nyt on kaikki valmista!» virkahti Irene Selja Kaisalle,\nja kun tämä luisui sylistä lattialle ja juoksi nukkensa kanssa pois,\njatkoi hän hymyillen Ellille: »Me oikeastaan ehdimme Kaisan kanssa\njo sopia, että hän tulee joskus minun luokseni katsomaan sellaista\nmirrinpoikasta, joka osaa kävellä aivan itsestään ja naukua, kun vain\navaimella vääntää. Kaisa saa sen lainaan, kun minä en ehdi sen kanssa\nleikkiä.»\n\nSinkko huomasi, että oli kaikkein parhainta antaa asioiden kulkea ihan\nniitä teitä kuin ne itse halusivat. Hän oli sen verran harmistunut,\nettä ponnistellen jaksoi vielä Kansasen kanssa puhua Sektorista ja\nsanomalehtiuutisista. Irene Seljan ja Ellin keskustelu kierteli\nmehureseptien, uuden pumpulileningin ja varsannahkaturkin kautta\nhiihtopukuihin ja hiihtoon, ja Sinkko joutui jälleen kuulemaan heitä\nEllin puhuessa:\n\n»Niihin aikoihin, kun menimme kihloihin, hiihtelimme mieheni kanssa\nusein yhdessä. Mutta nyt ei tulisi kysymykseenkään, että hän lähtisi\nminun kanssani. Minä muka olen hidas ja kömpelö ja milloin mitäkin.\nKihloissa ollessa on miesten mahdoton kulkea yksin, mutta naimisissa\nollessa yhtä mahdotonta toisen kanssa.»\n\n»Se on kuulemma sääntö, valittavat kaikki rouvat. Ja koska en ole vielä\nlöytänyt sellaista persoonallisuutta, joka tekisi suuren poikkeuksen,\nniin tässä olen yhä. Minusta olisi kaikkein suurin pettymys miehen\nmielenkiinnon sammuminen — ja vielä suurempi tietysti, jos hänen\nmielenkiintonsa olisi herännyt toisaalla.»\n\nOliko tuo nainen kylmäverinen ja kyynillinen valehtelija, vai ottiko\nhän elämän muuten noin asiallisesti — ja mihin hän tuolla kaikella\npyrki, ajatteli Sinkko. Jos se oli pelkkää näyttelemistä, niin sen piti\nolla siksi pirullisen kylmäveristä, ettei sitä jokainen olisi jaksanut.\nJa kun hän katseli Irene Seljaa, katsoi tämäkin aivan rehellisesti\nhäntä silmiin, niin että Sinkko itse ei sitä kestänyt. Sitten Irene\nSelja nousi, meni kynnykselle ja kurkisti keittiöön:\n\n»Katsokaa, hyvät ihmiset! Tyttöparka on väsynyt ja nukkunut sängylle\nMolla toisessa ja karamelli toisessa kädessä. — Kas noin! Minä kohotan\npäätä ja panen tyynyn sen alle...»\n\nJa hän tuli takaisin niin hymyilevänä, että Sinkkoa suututti, ja hän\ntunsi jonkinlaista mustasukkaisuutta ja kateutta Irene Seljaa kohtaan\nsen vuoksi, kun tämä voi asettua niin lähelle lasta — Ellin ja hänen\nlastaan! Aivan kuin tuolla vanhanpiian taimella olisi siinä mitään\nosuutta...\n\nYhtä hajanaista oli loppu kuin alkukin. Sinkko syytti kaikesta Elliä,\njoka oli väkivalloin ja ilman luonnollista syytä pakottanut kaikki\nnämä toisilleen vieraat ihmiset istumaan yhdessä, hän syytti Irene\nSeljaa tunnelman sotkemisesta ja Kansasta siitä, ettei tämä vaivautunut\nselvittämään ilmaa, ja Anja Kansasta kaikkein enimmän, mutta ei\nitseään. Ja kun naiset viimein nousivat ja hyvästelivät, tarjosi Irene\nSelja hänelle kätensä:\n\n»Olemme sopineet, että te kaikki tulette pian luokseni. Tehän tunnette\njo tien...»\n\nHän lähti vielä ulos muiden mukana, mutta Elli jäi Kaisan vuoksi\nkotiin. Kansasten oven takana he erosivat, ja Sinkko kulki Irene\nSeljan rinnalla sanattomana kohti tämän asuntoa. Tuntui kuin hänen\nolisi pitänyt puhua jotakin, mutta mitä. Eihän hän voinut sanoa\nmistään mitään. Eikä tuo toinenkaan viitsinyt auttaa siitä, josta\nolisi sietänyt edes parilla lauseella virkahtaa. Ja senkin, mitä Irene\nsanoi, hän sanoi vasta omalla ovellaan. He olivat joutuneet viipymään\nsiinä hetkisen keksimättä syytä kauempaan seisoskelemiseen enempää kuin\nkotiin lähtemiseenkään. Ja niin Irene kättään ojentaessaan virkahti:\n\n»Sinulla on harvinaisen hyvä vaimo.»\n\nOliko tämä nyt kaikki se, mitä hän oli odotellut Irenen puhuvan vai\noliko se vain kehoitus, että hänen itsensä pitäisi jatkaa. Ei ollut,\nsillä toinen jo meni portailla:\n\n»Ja muistakaakin tulla sitten pian!»\n\nHän väänsi avainta lukossa ja näki Sinkon kääntyvän kotiinsa päin.\nIrene Selja oli joka tapauksessa puhunut totta, sillä jos hän ei olisi\najatellut niin kuin oli sanonut, niin hän ei kai olisi nyt noussut\nyksin portaitaan asuntoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöytä oli vielä sellaisenaan äskeisen jäljeltä täynnä kahvikuppeja,\ntuhka-astia reunojaan myöten täynnä poroja, tupakansavua koko huone\nharmaana ja Elli itkemässä sängyssään vaatteet yllään. Ja heti hänen\ntultuaan kohotti Elli päätään ja alkoi purkautua omaan laskuunsa:\n\n»Minä en jaksa ymmärtää Anjaa enää. Hän, raukka, on niin muuttunut...»\n\nTaas nyyhkytyksiä niille tyttövuosien muistoille, jotka näkyivät vielä\nleijailleen ilmassa kuin perhoset kirkkaina ja kevyinä, mutta jotka\nolivat sitten yksitellen mätkähdelleet maahan rumina ja paljaina kuin\nvariksen pojat pesästään eivätkä jaksaneet enää maasta noustakaan.\nMutta kun Sinkko ei keksinyt, millä lohduttaa toista pettynyttä, koetti\nhän kääntää Ellin huomion omiin asioihinsa kuin lieventääkseen sillä\ntämän tuskia:\n\n»Älä nyt siitä välitä, mokomasta! Mutta paljon hassummin on minun\nlaitani. Ajatteles nyt!» Ja hän otti pöydältä sen paperin, jolle\nhän tunti sitten oli piirrellyt numeroltaan ja joka yhä oli vadilla\nomenanhitujen joukossa. »Katsos nyt, miten kalliiksi tämä ilta meille\ntuli!» Ja hän haukkui jokaisen vieraan siitä tuhannestakahdestasadasta\nmarkasta, jonka Kansanen oli kylmästi lisännyt hänen vaivaiseen\nmenoarvioonsa.\n\nNyt molemmat olivat sitä mieltä, että jos koko tätä kemua ei olisi\njärjestetty, olisi heidän iltansa kahden istuen voinut olla tähän\nverrattuna hyvin hauska. Ainoa, joka ei näyttänyt kärsivän mitään, oli\npikku Kaisa, joka nukkui ja ehkä näki unta siitä avaimella vedettävästä\nkissanpojasta, joka osasi juosta ja naukua itsestään.\n\n\n\n\n12.\n\n\nJo joulusta lähtien, kun kiireet olivat laskeneet ja tuli hiljaisempi\naika, oli huomattu yhden miehen olevan rautaosastolla liikaa. Sen\ntiesivät osaston miehet itsekin hyvin ja koettivat sitä hienokseltaan\npeittää, ollen kovassa touhussa aina silloin, kun toimitusjohtaja\ntai Kansanen liikkuivat lähistöllä. Mutta toimitusjohtajan silmä oli\nsen havainnut jo aikoja sitten, ja hän oli miettinyt vain keinoja,\nparin viikon ajan rypistellyt rautaosastolla kulmiaan ja murahdellut\ntyytymättömänä. Kaikki neljä, jotka siellä nyt olivat, olivat olleet\nliikkeen palveluksessa jo kauan, niin että oli sääli lähettää heitä\npois, kun olisi voitu käyttää muuten. Tosin ruokaosastolla oli yksi\nmyyjä liian vähän, mutta olihan liikaa vaadittu, että nuo keski-ikäiset\nmiehet siirtyisivät sinne naisten töihin leikkaamaan makkaraa tai\nkäärimään leivoslaatikkoa pakettiin. Niin, ja näin kesää vasten sai\nruokaosasto olla ennallaan, sillä ihmiset kuitenkin ostaisivat nyt\ntorilta melkein kaiken eivätkä täältä. — Näin laski toimitusjohtaja,\nsen huomasi ja uskoi Kansanen, ja molemmat tulivat siihen\njohtopäätökseen, että yksi rautaosaston mies oli siis sijoitettava\njohonkin muualle, mutta mihin. Pari päivää kului sitä miettiessä\nja kolmantena näytti jo siltä, että joku noista perheellisistä ja\nkaikin puolin kunnollisista miehistä saisi lähteä. Mutta sitten\ntoimitusjohtaja naputteli kynällään pöydän kulmaan ja kysyi:\n\n»Mitä se Kario nykyään puuhaa?»\n\n»Samaa kuin ennenkin. Jokseenkin ahkera kyllä mutta hidas. Ja\nyksipäinen, kun sille tuulelle sattuu. Luulee tietävänsä Sektorin\ntavarain menemiset ja tulemiset paremmin kuin muut ja tekee työnsäkin\nomien luulojensa mukaan. Ja viime viikolla taas, kun täydennettiin\nvarastoja ja auto ajoi yötä päivää tavaraa, piti minun hankkia\nsivustapäin mies avuksi. Kario nimittäin ei suostunut ylitöihin\npahimpaan aikaan, kun piti olla järjestysmiehenä ammattiosaston\nnaamiaisissa.»\n\n»Saatanan naamiaispoliisi!» huusi toimitusjohtaja ja pudotti nyrkin\nmustepullon viereen. Hän hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin\nyhtä kiukkuisena Kariolle kuin sillekin, että oli erehtynyt iäti\nkivikasvoisen Kansasen edessä tulistumaan. »Nyt se on loppu! Täällä\nhänelle on naamiaisia niin tarpeeksi, ettei tarvitse hakea niitä\nmuualta. Ruikuttaa palkkansa pienuutta, mutta kun tulee tilaisuus\nansaita, niin herran ei sovi tehdä työtä aatteen takia!» — Hän mietti\nhetkisen, käveli ja pysähtyi Kansasen eteen: »Millaiset perheolot\nhänellä on?»\n\n»Vanha äiti, kunnon ihminen. Sitten eukko, joka ei ole missään työssä.\nKaksi lasta. Niin että siltä kannalta katsoen olisi sääli, kun\nlapsiakin on ja muutenkin niin huonot asiat, että...»\n\n»Mutta niinhän täällä on kaikilla muillakin! Heillä on perheet eivätkä\nhe ole miljonäärejä. Mutta jos kuitenkin Karion lähetämme pois\nhuonoimpana miehenä, niin saatte olla varma, että siihen sotketaan\npuolueet ja politiikat ja kaiken maailman lahkot ja värit ja hajut ja\nmaut.» — Ja parin minuutin mietinnän jälkeen hän siirtyi kuin uuteen\nasiaan: »Miten ne kaksi miestä pärjäävät, jotka siirrettiin ruoka- ja\nsekalaisvarastoihin Sinkon jälkeen?»\n\n»Hyvin. Mutta Sinkko vain osoitti, että sen työn voi tehdä yksikin.»\n\n»Miten Sinkko on viime aikoina selvinnyt kangasosastolla?»\n\n»Hyvin. Toimitusjohtajahan muistaa, että viime vuonna tähän aikaan\noli kangasosastolla kolme henkeä, vaikka Heinsalmi olikin yhtenä. Nyt\nSinkko ja neiti Virkkonen selviävät aivan hyvin kahdenkin.»\n\nToimitusjohtaja istuutui ja nappasi kynänpäällä päätöksen pöytään kuin\npuheenjohtaja:\n\n»Selvä on! Me emme tietysti lähetä hyviä miehiä menemään silloin, kun\non huonojakin. Kario saa lähteä heti ensi tilin jälkeen. Sanokaa siis\nirti jo tänään. Rautaosastolta siirrätte hänen tilalleen sopivimman,\ntehän tunnette heidät. — Ei muuta.»\n\nSelvä oli, ei muuta. Yksi perhe oli taas joutunut veden varaan, mutta\nauttaa ei voinut. Kansanen ehti juuri lähteä, kun toimitusjohtaja\nmuisti vielä jotakin, mutta silloin naputti neiti Selja ovelle ja\nilmestyi kynnykselle. Ennen kuin hän ehti asettaa vekseleitään\npöydälle, kysyi toimitusjohtaja kulmat rypyssä:\n\n»Joka vuosi on jo näihin aikoihin alettu miettiä kesälomia ja sijaisia.\nMitä on valmiina?»\n\nNeiti Selja ei tietysti tiennyt niistä mitään, koskapa toimitusjohtaja\nei ollut niistä puhunut, muuta kuin selitellä:\n\nHän ei voinut\n\n»Niin, viime vuonna järjesti konttorin lomat Upinen. Me vuorottelimme\nhänen kanssaan. Sillä aikaa, kun minä olin lomalla, hoiti Upinen\nkirjanpidon. Nyt meitä on konttorissa yksi henki vähemmän. Ja jos\notetaan huomioon, että Upinen on nyt lomalla...»\n\nNeiti Selja keskeytti tahallaan, sillä hän odotti toimitusjohtajan\nvirkkavan jotakin. Ja aivan oikein, tämä sanoi vain lyhyesti:\n\n»Ei oteta huomioon.»\n\nSelja ei tuosta vielä ymmärtänyt kaikkea. Hän tahtoi nyt tietää,\ntulisiko Upinen koskaan takaisin vai ei, ja kysyi epäsuorasti:\n\n»Siinä tapauksessa, jos Upinen hoitaa edelleenkin kirjanpidon minun\npoissa ollessani, niin asiahan on selvä ja...»\n\n»Minähän sanoin: hän ei hoida mitään!»\n\nNo nyt se selvisi. Pieni hymyn häive pyrki neiti Seljan suupieleen,\nmutta hän puri sen nopeasti piiloon.\n\n»No niin, koska siis Upinen ei tule, niin siinä tapauksessa tarvitsemme\nyhden henkilön lisää. Sillä neiti Salminenhan hoitaa konekirjoitus- ja\nlaskutustyöt eikä ole perehtynyt kirjanpitoon. Ja Mairehan on puoleksi\nasiatyttö, puoleksi konekirjuri. Kuka siis hoitaa kirjanpidon minun\nlomani aikana?»\n\n»Sitähän minä juuri kysyn teiltä», tuskaili toimitusjohtaja.\n\n»Ja syksyllä, kun kiireet rupeavat nousemaan, tarvitaan konttoriin\njoka tapauksessa yksi tottunut ihminen lisää. Niin että kun ajatellaan\nkesäsijaista, niin voitaisiin hyvin pitää silmällä myös sitä, että sama\nihminen voisi sitten syksylläkin siirtyä, kun...»\n\n»Emme me ota ulkopuolelta ketään.»\n\nTuli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana toimitusjohtaja rykäisi pari\nkertaa, ja neiti Selja puri alahuultaan. Sitten hän näytti tehneen\nomasta puolestaan päätöksen, pani vekselit ja kirjeet pöydälle ja\nvirkahti ensin kuin välinpitämättömästi:\n\n»Vaikea on tietää. Omassakaan väessä ei ole ketään, joka...» Mutta\nyhtäkkiä hän muisti ja virkahti varmana: »Mutta eikö mitenkään kävisi\npäinsä, että Sinkko siirtyisi tänne ylös. Hän pystyisi varmasti\nmuuhunkin kuin...»\n\n»Mistä te sen tiedätte?»\n\n»Olen muistaakseni kuullut, että hän on ennenkin ollut konttorissa ja\njoka tapauksessa perehtynyt kirjanpitoon sikäli kuin...»\n\n»Tjaah», virkahti toimitusjohtaja hiukan epävarmasti, mutta hän näkyi\nkuitenkin miettivän asiaa. »Olisi sääli siirtää häntä tänne, kun hän on\nniin hyvä sielläkin.»\n\n»Niin kyllä», myönsi neiti Selja. »Mutta minä en osaa sanoa ketään\nmuutakaan.»\n\nJa muuta hän ei virkkanutkaan, vaan lähti luottaen lujasti siihen,\nettä asia jäi hautumaan toimitusjohtajan mieleen. Sillä jos hän olisi\npuhunut Sinkon puolesta sitkeämmin, olisi se voinut vain pilata\nloppujen lopuksi.\n\nToimitusjohtaja lähti kierrokselleen alas, mietti ja laskelmoi\nsiellä. Hän ilmestyi hymyilevänä ruokatavaraosastolle ja jutteli\njonkun tuttavan ostajan kanssa sillä aikaa kuin neiti Heikkisen kädet\nhermostuneina eivät tahtoneet saada narua solmuun. Kangasosastolla hän\njutteli Sinkon kanssa joistakin kangaslaaduista, ja neiti Virkkonen oli\nneuvoton sen ajan, kun hänellä ei ollut mitään tehtävää. Sitten hän\nsiirtyi edelleen, kulki totisena ja sai jokaisen hermostumaan. Kun hän\nmeni ylös omaan huoneeseensa, oli asia kai hautunut, ja hän piirteli\nlyijykynällään muutamia numeroita, pyyhki ne yli, kirjoitti ja laski\ntaas. Ja kun noiden laskutoimitusten jälkeen ilmestyi Kansanen ovelle,\nkysyi toimitusjohtaja heti:\n\n»Kesälomat ovat edessä. Pahinta on konttorin laita, kun Selja lähtee\nlomalle. Mitä ajattelette: voiko Sinkko siirtyä konttoriin?»\n\n»Mutta hänhän on niin hyvä siellä, missä on!»\n\n»Sitähän minäkin sanoin. Mutta ajatelkaa: kirjanpitoa emme voi edes\nyhdeksi tunniksi jättää sellaisen käsiin, joka ei tunne taloa eikä\nole ollut täällä. Ketä meillä on sellaisia? Ei muita kuin se Sinkko.\nSiis konttoriin emme voi saada ketään muuta kuin Sinkon, mutta hänen\ntilalleen kangasosastolle me voimme saada kenet hyvänsä.»\n\n»Nii-in», arveli Kansanen tämän tosiasian edessä.\n\n»Sitä paitsi eräs asia, jota en ole aikaisemmin muistanut: syksystä\naina kevättalvelle saakka tarvitaan konttoriin joka tapauksessa uusi\nihminen, niin että me emme pelastu asiasta millään. Minä tässä juuri\nlaskin ja vertailin viime vuoteen ja sain hyvin kauniita numeroita.\nAjatelkaa: vuosi sitten meillä oli myyjiä neljä henkeä enemmän kuin\nnyt. Sitä paitsi viides mennyt on Upinen. Palkoissa olemme säästäneet\njo noin paljon... Maksoimme silloin kuusi ja puoli tuhatta enemmän kuin\nnyt. Vähennys on siis johtunut joko siirroista taikka henkilökunnan\nsupistuksesta, ja työt tulevat kuitenkin valmiiksi. Jos siis nyt\nsiirrämme Sinkon ylös ja otamme hänen tilalleen uuden, ei lukumäärä\nsilti nouse, sillä onhan Kario juuri menossa. Ja jos tuon Karion\npalkkaan lisäämme pari sataa markkaa, niin sillä kahdellasadalla siis\nsaamme yhden välttämättömän miehen lisää konttoriin, eikö niin? Siis\naika hyvä apu pelkästä siirrosta taas. Onko selvä?»\n\nKun numerot osoitettiin noin päin, tuntui se Kansasesta aivan selvältä,\nja hän näytti tyytyvän.\n\n»Mutta kenet me sitten otamme Sinkon tilalle?» kysyi hän.\n\n»Missä se Heinsalmi nykyään on? Onko hänellä mitään tointa?» kysyi\nvuorostaan toimitusjohtaja. »Minun mielestäni häntä on rangaistu jo\ntarpeeksi. Ottakaa selvä hänestä! Mehän voisimme noin niinkuin muodon\nvuoksi maksaa hänelle alussa hiukan vähemmän kuin viime kerralla, ja\nsitä paitsi hänen tulee ymmärtää, että me emme häntä pyydä takaisin,\nvaan ainoastaan suomme tilaisuuden tulla, jos hän haluaa. — Asialla ei\nmuuten ole vielä mitään kiirettä pariin viikkoon.»\n\nKansanen oli miettivän näköinen ja aikoi mennä, mutta kääntyi vielä\novella:\n\n»Minä joka tapauksessa tiedustelen, onko hänellä mitään työtä.\nMutta jos en sattuisi häntä tavoittamaan, niin siltä varalta tulin\najatelleeksi, että... Tänne kaupunkiin on nyt muuttanut myöskin rouva\nSinkko, ja minä ajattelin häntä.»\n\n»Mistä vain parhaimman saatte. Ja ellei häntäkään niin värvätkää sitten\nSilvanin kutomoliikkeen parhain. Luvatkaa sata markkaa enemmän kuussa.»\n\nAsia jäi muuten hiljakseen kypsymään, paitsi Sinkon kohdalta, sillä\npoika juoksi kangasosastolle ja toi sanan että Sinkon oli heti\nmentävä toimitusjohtajan puheille. Hän sai siellä tehdä tarkan tilin\naikaisemmista konttoritöistään ja yllätyksekseen kuuli määräyksen\nvalmistautua myöhemmin määrättävänä aikana siirtymään konttoriin. Ja\nhän aikoi sanoa jotakin, myötenkö vai vastaanko, sitä hän ei tiennyt\nitsekään, mutta kumarsikin sitten ja lähti sanattomana. Alhaalla häntä\nodotti neiti Virkkonen uteliaana:\n\n»Saitko haukkuja jostakin?»\n\n»En, en minä niitä saanut. Muuten vain en ymmärrä, mitä leikkiä ne\nminun kanssani pitävät.» — Ja kun toinen katsoi hieman pelokkaana,\ntäytyi hänen rauhoittaa: »Ei mitään hätää, sinusta ei puhuttu mitään.»\n\n»Onko se totta?»\n\n»Varmasti.» Ja niin hän tuli kertoneeksi koko jutun salaisuutena neiti\nVirkkoselle, ja tämä tarttui hänen ranteeseensa:\n\n»Hyvä on. Se merkitsee nyt sitä, että minä pääsen vakinaiseksi.\nOikeastaan minun pitäisi iloita sinun menostasi — ymmärräthän, että\nkuta vähemmän meitä täällä on, sitä enemmän meillä on työtä ja sitä\nvähemmän huolta.»\n\n»Ei mitään hätää enää. Minä tiedän jo muutakin: jyrä kulkee, se on\nkulkenut jo tänäänkin, mutta menee kai tästä lähtien jo sinun ohitsesi.»\n\n»Ja sinä osaat vielä lohdutella niin hyvin. Mutta kaikkein parhainta\non, että itse menet, sillä näin on — vieläkin helpompi.»\n\nSinkko ymmärsi hänet erinomaisesti ja oli ymmärtänyt erään tuulisen\ntalvi-illan jälkeen. Mutta omaa kohtaansa hän ei ymmärtänyt yhtään.\nMieli teki uskoa jonkinlaista eteenpäinmenoa, mutta varovaisuus sanoi\ntoista. Kaikkihan oikeastaan riippuisi siitä, mitä joutuisi tekemään.\nJos hän saisi korkeintaan kirjoitella osoitteita kirjekuoriin,\nlaukata postissa, täyttää toimitusjohtajan mustepullon, etsiä Seljan\npuhelinluetteloa ja vain ylevimmässä tapauksessa naputtaa kirjeen\npuhtaaksi, niin — suurkiitosta! Silloin hän paljon mieluummin seisoisi\ntäällä alhaalla.\n\nOliko hänkin jo rupeamassa siilaamaan ja valikoimaan töitään niin\nkuin kaikki muutkin? Mihinkäs se kahden vuoden nöyryytysharjoitus oli\nunohtunut? Vai kannattiko miettiä yhtään mitään ja pitää huoli vain\nsiitä, että pysyisi jalaksen kannoilla? Joka tapauksessa hän päätti\nensin ottaa kaikesta pienen selvän vaikkapa Kansasen tai Seljan kautta,\nennen kuin puhuisi mitään Ellille ja tekisi tätä levottomaksi. — Yksi\nasia oli kuitenkin selvä: tänään oli palkkapäivä, hän lähtisi juuri nyt\nhakemaan palkkansa Seljalta ja lukisi tämän kasvoista tulevien töitten\nkalenterinsa. Ja kun kerran oli palkkapäivä, niin hän soisi illalla\nitselleen ilon soittaa rouva Huolin ovikelloa ja maksaa vuokransa.\n\nSamaan aikaan kuin hän mietiskeli vuokra-asioitansa, oli ulkona pihassa\nvielä totisempi mieliala. Kansanen oli tiennyt jo mennessään, että\nhän saisi Kariolta tulikiven käryä silmilleen heti, kun sanoisi tämän\nirti. Niinpä nyt nähtiinkin laatikoiden kohoilevan Karion kädessä hyvin\nkevyinä, eikä tämä kohdellutkaan niitä kuin lasitavaraa. Muutaman\nkerran kuului jo vähän hartaampaa noitumista ja juuri silloin sattui\nonneton seuraaja ilmestymään hänen tielleen. Kario oli lupaa kysymättä\nkiinni hänen rintamuksissaan ja nosti toisen seinälle:\n\n»Vai sinä olet se herrantaimi, joka syöt Karion lapsilta leivän? Kerran\nvielä valkenee sekin päivä, että itket syntymääsi ja luutuat Karion\nportaita!»\n\nToiset tulivat väliin, ja kun Kario ei keksinyt enää muuta, puhui hän\nainakin suunsa puhtaaksi:\n\n»Täältä ne kaikki pyrkivät kiipeämään, kun eivät muualta pääse.\nNiin ovat tehneet muut ja niin tekee tuokin! Sinkkokin tuli tänne\nkuin parempikin työmies, mutta mitä se loppujen lopuksi oli? Vain\nherrankekkuli, jolle työ ei kelvannut! Silmänpalvelijana täällä\nvetelehti päivät — ja yöt hikoili näyttääkseen ahkeralta.»\n\n»Se on vale!» puolusti joku. »Hänellä oli kaksi makasiinia ja kaksi\nkertaa enemmän työtä kuin sinulla.»\n\n»Haistak! Etuilemaan tuli ja pomoksi heti pääsi. Tuolla se kulkee\ndamaskeissaan parketeilla ja kumartelee kuin — kuin...»\n\n»Soo soo, Kario, jätähän sisua vielä huomiseksikin!»\n\n»Turpa kiinni! Sen minä sanon sinulle, Mieskonen, ja vie terveiset\nSinkollekin, että kerran vielä parrikaateilla tavataan. Ja silloin\nteitä ei olekaan monta yhtä vastaan niin kuin nyt — silloin te ette\nniele minun lasteni leipää... Voi hyvä isä, perkele, silloin moni maksa\nhöyryää!»\n\nRaivoissaan hän potkaisi makasiinin oven kiinni, niin että pienen\nyläikkunan lasinpalaset kilahtelivat maahan vielä pienemmiksi. Kansanen\noli ilmestynyt pihan toiselle puolelle portaille ja tuli nyt hyvää\nvauhtia luo:\n\n»Mitä Kario täällä pelmuaa?»\n\n»Sitä minä vain, että jos en saa tehdä enää työtäkään, niin olkoon!»\n— Hän seisoi kookkaana Kansasen edessä: »Minä en rukoile ketään,\nsillä minä en rukoile ihmistä — enkä myöskään pelkää. Jos minä sinua\nkumartaisin, niin minä saisin työni ja vaikka mitä hyvyyksiä. Mutta\nälä usko! Vie terveiseni tuonne Sektorin herroille, että Kario ei ole\nheidän irtisanomistensa varassa. Minä en odota enää, vaan lähden heti!»\n\nViimeisenä sekunttinaan hän purki kaiken sen raivon, joka oli kiehunut\nhänessä jo pitkät ajat, otti takkinsa laatikkokasan päältä kainaloonsa\nja meni portista ulos taakseen katsomatta. Tämä oli Karion viimeinen\ntyötunti Sektorin palkkalistalla, ja jokainen tiesi, että hän ei\nkoskaan nöyrtyisi tulemaan takaisin.\n\nKansanen huokaisi helpotuksesta, sillä hän oli arvannut kaiken\ntämän vielä tulevan, vaikka se ei puhjennutkaan vielä äsken hänen\nilmoittaessaan asian. Kansanen ei itse pystynyt enää järkyttymään\nsiitä, kun joutui järkyttämään muiden elämää. Hänhän sai palkkansa\nsiitä. Ja jos hän olisi tuntenut samaa kuin kaikki nuo toiset, niin hän\nolisi itse joutunut kuukauden kuluttua hullujenhuoneeseen.\n\nKansanen kääntyi rauhallisena uuden miehen puoleen:\n\n»Jahah, koskapa Karion hermot pettivät, niin saatte siirtyä hänen\ntilalleen heti. — Nuo laatikot ovat tuossa tiellä. Kinnerjoelle\non saatava kymmenkunta lapiota vielä tänään. Huomenna tulee taas\nHelsingistä tavaraa niin että varatkaa tilaa. Onko selvä?»\n\n'Onko selvä' tuli aivan sillä samalla äänellä, jonka hän itse kuuli\nylhäällä kymmenet kerrat päivässä. Se ei ollut enää kysymys, vaan\nkäsky, tunnussana ja vauhdinmittari sen mukaan, miten nopeasti se\nkulloinkin sanottiin. Ja Sektorin pieni katukilpikin heilui ja kitisi\nsen mukaan, miten usein sitä päivässä toistettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi kertaa kuussa oli palkkapäivä, ja kaksi kertaa kuussa oli\nihmisillä kyky unohtaa kaikki ikävät seikat, jos palkkapussissa ei\nollut kovin paljon ennakkolippuja. Jos kahtenakymmenenäkahdeksana\npäivänä kuussa halutti kapinoida, niin kahtena päivänä voi kuitenkin\nolla siedettävän tyytyväinen ja siirsi vallankumouksen mieluummin\nhuomiseen. Palkkapäivähän tarjoaa sentään melko lailla tavallisuudesta\npoikkeavaa ajateltavaa: kenen on mentävä elokuviin, kun perhe on\npuhunut siitä kaksi viikkoa, kuka menee tanssimaan, kuka ostaa uudet\nkengät tai pullon konjakkia — varojen mukaan tietysti.\n\nSinkon perhe oli valinnut Ellille uudet sukat ja vuokranmaksun. Sen\nvuoksi Sinkko iltahämärissä soittikin rouva Huolin kelloa ja sai\ntehdä tarkan selon, miksi ei ollut tuonut rouvaansa mukanaan. Mutta\novenraosta hän kuitenkin ehti työntää setelit toisen käteen kuin siten\nselvittääkseen ensin viralliset asiat ja sai saman tien lähteä hakemaan\ntoisia. Ylhäällä kutsu tuli odottamatta, Elli hätäili kihartamattoman\ntukkansa vuoksi ja sitten ei tahdottu löytää Kaisan toista kenkää\nmistään.\n\nRouva Huoli oli pirteä ja ennen kaikkea kohtelias eikä näyttänyt\npyrkivän matkimaan tavallista reivinkiläistä pikkutärkeyttä.\nHänen kalustonsa oli aivan yhtä miesmäinen kuin keskustelunsa\nkursailematonta. Eikä tarvinnut muuta kuin kahvit, leivokset ja\npari lasia viiniä, kun hän jo vakuutti halveksivansa ympäristöänsä\nja mahdollisimman usein miettivänsä tekosyitä matkustaakseen\nHelsinkiin virkistymään ja etsimään mielentilan mukaista vaihtelua\npariksi päiväksi. Ja noille matkoilleen hän ei kuulemma erehtynyt\nkoskaan vahingossakaan lähtemään junassa tai bussissa, vaan ajaen\naina yksityisautolla. Hänen kertoessaan tätä näyttivät kuuntelijat\nosaksi ihmetteleviltä ja osaksi kai kateellisilta, koskapa hän kuin\nselvennykseksi kiiruhti selittämään:\n\n»Niin, katsokaas, uudet ystäväni! Minä en ole suuruudenhullu, vaan\nminulla on vain omat oikkuni. Nämä ihmiset täällä pitävät minua\nhöperönä, mutta kun me kai joudumme hyvin usein yhteen, niin kerron\nteille totuuden. Asia on siten, että minä sain mieheni kuoleman jälkeen\nsen verran omaisuutta, että osa siitä pakostakin joutuisi kuolemani\njälkeen veljelleni ja hänen lapsilleen. Mutta minua harmittaa kaksi\nasiaa, joita minä en unohda koskaan: ensiksikin se, että sukuni holhosi\nja haukkui minua aikoinaan, kun menin naimisiin pelkän makkaramaakarin\nkanssa, vaikka olisin saanut lääkärin. Heitä kyllä kalvoi kovasti se,\nkun makkaramaakari paisui jokseenkin äveriääksi ja omisti muutamia\nliikkeitä, mutta sittenkään he eivät olleet tarpeeksi unohtavaisia ja\nalkoivatkin tehdä kanssani lähempää tuttavuutta uudestaan vasta sen\njälkeen, kun mieheni kuoli. Ja nyt ei sukuni osaa edes tarpeeksi hyvin\npeittää himoavansa minun mieheni jättämää omaisuutta ja odottavansa\nminun, hassahtavan lesken, kuolemaa. Kuvitelkaa: melkein kerran\nkuukaudessa veljeni lähettää jomman kumman poikansa pitämään tälle\nämmälle seuraa ja olemaan kohtelias. Pojat tietävät hyvin matkansa\ntarkoituksen, ja myöskin minä näen sen heidän kasvoistaan.»\n\nVieraat hymyilivät tietämättä oikein, oliko se tarkoitettu pojille vai\nhassahtavalle ämmälle.\n\n»Ja ajatelkaa, miten mahdoton toinen heistä on! Kun hän tulee\nReivinkiin lauantai-iltana, käy hän ensin minun luonani päivällisellä\nja juo pullon parhainta viiniäni. Sitten hän häviää jonnekin\nkaupungille flammansa luokse, tulee vasta sunnuntai-iltana jälleen\nkatsomaan minua, juo toisen pullon ja sitten matkustaa kotiinsa.»\n\nHeillä kolmella oli hauskaa, ja rouva Huoli osoittautui hyväksi\nemännäksi. Kaisu oli syventynyt suureen kakkuannokseensa eikä ehtinyt\ntädin kysymyksiin selitellä Molla-nukkensa ominaisuuksia. Sitten täti\nkaatoi toisille kolmannen lasin viiniä, ja Elli vannoi sen lasin\nviimeisekseen, isi vasta viimeistä edelliseksi, ja rouva Huoli jatkoi\näskeistä kertomustaan:\n\n»Kun he nuorena pyrkivät halveksimaan minua ja nyt vanhana kadehtivat,\nei minulla ole nyt enää mitään syytä ajatella heitä, vaan itseäni.\nSitä paitsi minä olen aina kunnioittanut miestäni ja olen sen vuoksi\npäättänyt, että tuhlaan hänen omaisuutensakin itse enkä jätä sitä hänen\nvihollisilleen. Ja minulle tuleekin pian kiire, sillä olenhan vanha ja\njälkeeni ei saa jäädä enempää kuin sen verran, että saavat minut hyvin\nhautaan.»\n\nSinkkoa miellytti hänen kyynillisyytensä, ja hän huomauttikin\npuolestaan:\n\n»Älkää vain tehkö laskuvirhettä. Sillä jos laskette ikänne pari vuotta\nliian lyhyeksi, niin he eivät saa hautaankaan.»\n\nElli katsoi mieheensä pahastuneena ja moittien, mutta rouva itse vain\nilostui:\n\n»Ei! En minä tuhlaa kaikkea ennen aikojani. Muutenhan taas syrjäiset\nihmiset pääsisivät iloitsemaan minun vahingostani.» — Ja kun hän\nnäki Ellin ihailevan suurta peiliä, joka ulottui lattiasta kattoon\nsaakka, kysyi hän kuin tunnustusta odottaen: »Eikö se ole tosiaankin\nhauskannäköinen?»\n\nKun toinen nyökkäsi, kiirehti hän kertomaan:\n\n»Sekin on vain yksi minun mielitekoni. Veljeni oli täällä viime\nsyksynä. Olimme hänen kanssaan ulkona kadulla ja huomasin hänen vähän\nväliä kurkistelevan nilkkojani. Viimein hän pysähtyi, osoitteli,\npäivitteli ja torui minun huolimattomuuttani. Noh, se nyt ei ollut\nsen kummempaa kuin että housuistani oli katkennut nauha, ja ne olivat\nputoamassa. Minä jo ajattelinkin, että jotakin oli hullusti, kun oli\nniin outo kävellä...»\n\nMutta mitäpäs tuosta. Rouva Huoli oli seuraavalla viikolla matkustanut\nHelsinkiin ja ostanut sieltä tuon suuren peilin voidakseen tarkoin\nkatsella, milloin puku oli kunnossa. Ja sitten hän kertoi vielä\nHelsingissä käydessään hyvin usein tutustuvansa nykypäivien elämän eri\npuoliin pysyäkseen ajan tasalla. Sillä ensimmäinen ja varma merkki\nvanhentumisesta oli se, jos istui yksin sisällä ja kuvitteli mitään\nnäkemättä ja mitään kokematta tietävänsä elämästä jotakin. No niin,\nvanhat ihmisethän sitä väittävät yleisesti, mutta entispäivien elämä\non vain elämän yksi puoli, ja toinen puoli voi tarjota aivan omat\nvivahduksensa. Ehkä rouva Huoli tiesi omasta kokemuksesta kaiken\naikaisemman, mutta nyt sivusta katsellen pyrki luomaan käsityksensä\nuudemmasta. Hän siis kutsui luokseen kaksi tai kolme nuorta miestä,\ntavallisimmin eräitä tuttavia ylioppilaita, joita ennakkoluulot eivät\nolleet ehtineet vielä ahdistaa pieniin aituuksiin. He veivät hänet\nmukanaan kaikkialle, missä oli minkinlaatuista hauskaa harrastusten ja\nmoraalikäsitteiden mukaan, pojat saivat hänen tarjoamansa illallisen,\nja hän itse sai tilaisuuden tehdä huomioitaan ja olla tyytyväinen.\nSillä hänen pääasiallisimpia harrastuksiaan, niin kertoi rouva itse,\noli psykologia. Se voi olla totta, mutta ehkä myöskin hänen nuorilla\noppaillaan oli sama kärpänen, sillä rouva valitteli heidän usein\npyrkivän juottamaan häntäkin liikaa vain saadakseen nähdä, miten vanha\nja omituinen leski-ihminen voi erehtyä naurettavaksi liikanaisessa\nelämääntutustumisen halussaan.\n\nElli hymyili rouva Huolin kertomuksille, mutta hymyssä näkyi olevan\nhivenen verran sääliä. Sinkosta sen sijaan rouva itse samoin kuin\nhänen oikkunsa peilikauppaa myöten tuntuivat varsin hauskoilta,\nvaikka rouvassa kaiken hartaan elämänhalun ohessa olikin runsas mitta\nkoomillisuutta ja vaikka hän oli huvittavista piirteistään huolimatta\naivan tavallinen kultavasikan palvoja ja siinä ehkä vielä luvattoman\nintohimoinenkin. Jos asia oli juuri siten kuin rouva kertoi, niin eihän\nsiinä ollut mitään ihmeellistä. Mutta Sinkosta tuntui kuitenkin hänen\näänessään olevan pieni vivahdus katkeruutta sen johdosta, että hän oli\njo vanha eikä voinut siirtyä sivusta katselemasta yhteiseen piiriin\nmukaan, ja kuka takasi, ettei hän joskus unohtanutkin vanhuutensa ja\ntietyn arvokkuutensa säilyttämisvimmaa ja kuvitellut olevansa nuori,\nyhtä hullu ja yhtä nuori kuin muutkin. Ja jos toiset silloin nauroivat\nhänelle, niin hän oli tarpeeksi sokea eikä huomannut heidän nauravan\nhänen surkealle itsepetokselleen.\n\nHänen vanhuutensa koko säälittävyys olikin ehkä siinä, että yksinäinen\nelämä ei jaksanut häntä viehättää tarpeeksi, hänen täytyi päästä\nmukaan yhteiseen piiritanssiin ja juhlaan kultaisen vasikan ympärillä.\nNykypäivien kuusikymmenvuotiaan hulluutta oli kuvitella vielä olevansa\nkaksikymmenvuotias ja haaveilla elämänriemuista, joita ei tahtonut\nmenettää, mutta jotka jo aikoja sitten olivat menneet. Hän ehkä pelkäsi\nlähestyvää kuolemaansa ja petti itseään, kuvitteli siroin liikkein\nja kevyin jaloin tanssivansa muiden mukana, ei tyytynyt pelkkään\ntanssimiseenkaan, vaan halusi puristaa koko epäjumalansa rintaansa\nvasten ja tahtoi pienen kultapalasen vaikkapa vasikan hännänpäästä\narpanappulaksi niille nuorille miehille, jotka petaisivat keskenään\nhänen omistamisestansa. — Sittenkin säälittävä vanha haaska, joka\nkoetti lahjoa muutamilla vaivaisilla markoilla itse elämää ostaakseen\nsiten itselleen takaisin menetetyn nuoruutensa.\n\nOlivatko kaikki ihmiset yhtä säälittäviä pysytellessään liian\nkiihkeästi kiinni elämässä ja nuoruudessa?\n\nSinkko kuunteli naisten puhetta, kun nämä suunnittelivat yhteisiä\niltoja pienellä kesämökillä jonkin kauniin saaren rannalla. Hänellä ei\nollut mitään tuota saariajatusta vastaan, sillä olihan Ellillä siksi\nhyvä arvostelukyky ja siksi varma itsesäilytysvaisto, ettei erehtyisi\nkuvittelemaan liian hulluja silti, vaikka toinen niistä haaveili.\nHyvä oli, että Ellikin saisi kerran kuin kaupanpäällisinä mukavan\nkesäisen vaihtelunsa, sillä kaunis saari aavan meren äärellä ei häntä\nvarmastikaan vahingoittaisi. Ja hyvä oli sekin, että pikku Kaisa, jonka\nharrastuksia ja mielikuvitusta Mollat ja kelkat eivät kaikistellen\njaksaneet piristää, oli nyt tuossa jakkaralla istuessaan saanut\nrevittäväkseen suuren ja kauniin kirjan. Ehkä täti Huolin oikuille\ntuli pieni tyydytys siitäkin, että Kaisa sai mielinmäärin repiä\nirti kuvia ja säilyttää niitä sinisen mekkonsa taskuun huomispäivän\nvaralle. Ja kirja repeili säälimättömästi — pääasia, että kaikki vain\nhävisi eikä mitään jäänyt. Ja olihan kai oma ilonsa tuolla rumalla ja\nmatalajalkaisella mäyräkoirallakin, että se tiesi ja tunsi kantavansa\nkaulassaan hopealevyin koristettua nahkanauhaa silloin, kun ihmiset\nhymyilivät sen rumuudelle. Se varmastikin tunsi silloin vahingoniloa\nja heilautti piiskamaista häntäänsä tietoisena siitä, että oli edes\njossakin asiassa kadehdittu.\n\nKukin ylvästeli sillä vähällä, millä voi. Mutta millä sitten vetäytyisi\netualalle hän, Sinkko? — Koettaisiko hän kasvattaa itsessään sen\nverran häpeämättömyyttä, että ystävyyttä hyväkseen käyttäen vetäisi\ntuota naista nenästä, vaikkapa sillä olisi satavuotiaan äly ja\nrippikouluikäisen veri, ja hankkisi pienen osan sitä maallista\nhyvyyttä, jota tämä nyt heitti katuvierille hyödyttömästi? Tehdäkö\nomastatunnostaan pieni porras päästäkseen siten paremmin kohoamaan\nmuiden olkapäille? Tehdäkö se, kun se kuitenkin olisi niin äärettömän\nhelppoa, ja sen jälkeen ruokahalun kasvaessa käyttää hyväkseen myös\nkaikkia muita samanlaisia tuttavia ja ystäviä, jotka yhteisessä\ntanssinhumussa eivät huomaisi pitää varaansa? Sehän olisi nykyisten\nmoraalikäsitteiden mukaan luvallista ja nykyisen maailmankatsomuksen\nmukaan melkeinpä toivottavaakin, koskapa vain sen mukaan arvostettiin\nja noteerattiin kunkin asema ja maine.\n\n»Joko minä myyn nämä riepuiset periaatteeni?»\n\nEi sentään vielä...! Hänen omatuntonsa oli vielä tällä hetkellä liian\nherkkä ja heikko astinlaudaksi ja hänen itsetuntonsa siksi voimakas,\nettei hän ainakaan vielä voinut heittäytyä samanlaiseksi lallattajaksi,\njoka notkuvapolvisena humalaisena leiskaa piiritanssia nykyajan\nepäjumalan jalustan juurella. Mutta hän kuitenkin koettaisi salaa\ntarkata ja tutkia Elliä ja tämän ajatuksia, ja jos Elli alkaisi luopua\nomista periaatteistaan, niin miks'ei joskus hänkin.\n\nSinkko istui ja naukkaili vähän väliä lisää, tunsi korvissaan soivan\nja humisevan kuin hyvässä vauhdissa. Ja vauhdintunteessaan hän näki\nkuin ylhäältä ja kaukaa kaikki nykyiset tuttavansa ja ystävänsä yhtenä\npyörivänä kehänä, naurettavana mutta koreana renkaana, josta kukaan ei\npäässyt pois ja jossa kaikkien piti olla. Tosinhan siellä oli joukossa\njoku tummempi tai kirkkaampi sielu toisista eroavana, oli Koivumaa\nikuisine työ-käsitteineen, Kansanen lastensa hyvää ajatellen notkea\nja monitahoinen Selja, Kario uuden-maailmanhaaveineen, suoraviivainen\nvanha Nilsson ja nuori Virkkonen epätoivoisena kunniallisuudessaan\nkiinni riippuen. Mutta hekään eivät päässeet irti yhteisestä sumusta,\nhe kuuluivat siihen ja olivat sitä. Heistä kaikista oli katoamassa\nihminen ja sielu.\n\nSinkko muisti jostakin äsken lukeneensa jylhät sanat, jotka olivat\nuponneet hänen mieleensä omalla painollaan. Ja nyt, kun hän tunsi\nolevansa kuin ylempänä muita, tunsi hän myöskin ukkosen räiskyttelevän\nkallioon kirjain kirjaimelta ankarat sanansa ja tuomionsa koko\ntämänpäiväisten humujen ihmisyys-, autuus- ja moraalikäsitteille:\n\n»Teidän yllänne on taivas, mutta te ette huomaa sen korkeutta, vaan\nainoastaan sen tähdet — sillä te pidätte kiillosta.\n\n»Teidän ympärillänne puhaltaa vapaa tuuli, mutta te kartatte sitä, sillä\ntuuli voisi kasvaa myrskyksi — ja pyyhkäistä teidät liian kevyinä\nmukaansa.\n\n»Teillä on poljettavananne vakava maa, mutta te ette voi kiintyä\nsiihen, sillä maa kätkee joskus teidän kuihtuneet ruumiinne — ja tehän\npelkäätte kuolemaa!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinkko havahtui ja luuli karjaisseensa ääneen. Ei, se ei sittenkään\nollut ääntä, vaan hänen sisällään oli jotakin äkkiä ja yhdessä\nhumauksessa revennyt auki. Se oli jokin suuri esirippu, joka oli\nerottanut esikartanon pyhimmästä, mutta ei ollut enää kestänyt.\n\nKatu hänen ympärillään oli aivan tyhjä, ja kostea, kevätöinen tuuli\nviipotteli vielä paljaita puiden oksia. Kaukaa joen takaa kuului\nsahalta tasainen ja lakkaamaton työn humu kuin koskessa kohiseva\nvesi. Mutta täällä lähellä ei näyttänyt elävän mikään muu kuin lamppu\nkadun kulmassa, kun se tuulen mukana heilui edestakaisin. Oli sentään\nmuutakin, tuolla puiden takaa pilkotti yläkerran kamarista tuli, ja sen\näärellä istui kai Elli odottaen. Sinkosta oli koko ajan tuntunut siltä\nkuin hänen edessään seisoisi jotakin, joka hänen täytyisi sivaltaa\npois kiusaamasta, vaikka se olikin näkymätöntä. Mutta nyt lähempänä\nkotia, kun jokainen puu ja kadun kivikin alkoi saada tutumpia ja\npersoonallisempia piirteitä, tuo kiusaus alkoi hälvetä. Kotinurkalla\ntuo ajatuksiin kohonnut vastustaja katosi jo kokonaan, ja hän pysähtyi\nvielä katselemaan pientä, levottomasti vilkuttavaa keltavaloista\nlyhtyä, joka oli asetettu riukuun keskelle katua. Riu'un ja matalan\naidan takana oli kadun yli syvä musta aukko, kun hätäaputyöläiset\nolivat siinä upottaneet jotakin putkea katuun. Hän seisoi samalla\npaikalla nytkin, niinkuin iltapäivällä työstä tullessaan. Silloin\nolivat miehet olleet paikalla, ja hän oli puhellut heidän kanssaan.\nHän oli hymähtänyt heidän surkealle touhulleen, sillä se oli ollut\nkuin sekapäisten muurahaisten neuvotonta kiertelemistä ja kulkemista\nkeksimättä kaiken tarkoitusta. Mutta hänen hymähdyksensä oli\nsuoristanut sieltä joukosta jonkun vartalon, ja miehen ääni vastasi\nhänelle:\n\n»Tämä tällainen alentaa ihmisen arvon, ja tämä alentaa myöskin työn\narvon.»\n\nNyt hän ymmärsi ja tiesi kaiken tarkoituksettomuuden. Tämä kaikkihan\noli vain kumiletku, jota myöten mätä valui pois yhteiskuntaruumiin\npilautuneista sisälmyksistä. Haudan pohjalla oleva vesi näytti nyt ihan\nmustalta, lyhty varoitteli kulkijoita sukeltamasta sen kylmyyteen, ja\naukon vierellä oli korkea kasa kiviä ja savea.\n\nTuossa vieressä oli vanhan lesken talo, ja sen alakerran ikkunat\nolivat jo pimeinä äskeisen vierailun jälkeen. Ja Sinkko tiesi, että\njuuri tuossa nurkassa oli rouvan oma makuukamari, sen lattialla oli\npunapäällysteinen jakkara, ja jakkaralla nukkui koira kaulassaan\nhopealistoin koristeltu nahkanauha. Ja koira näki varmaankin ihania\nunia metsästyksestä ja riistasta, jota sen eteen ei koskaan tulisi.\n\nMutta Sinkko ei nähnyt enää unia. Hän katsoi yläkerran valoisaan\nikkunaan, kuiskasi ajatuksissaan »amen» ja kiipesi valottomat portaat\nullakolleen.\n\nHäntä odottivat siellä iloiset ja hymyilevät kasvot.\n\n\n\n\n13.\n\n\nSinkko oli jo puolen iltaa kierrellyt kaupunkia, katsellen kevään\nhauskaa värikkyyttä ja ajatellen ikäviä asioita. Olihan Ellikin\nvasta päivällä sanonut hänelle siitä, miten kaikki hauskuus oli vain\nkatseltavissa, mutta silmät aikoivat vähitellen kuin soeta sillekin\nsitä mukaa kuin aivoissa kasvoivat mielikuvituksen numerosarekkeet\npitkiksi nauhoiksi. Ja Elli oli myöntänyt suoraan, ettei hän enää\nvoinut ajatella muuta kuin pelkkiä taloudellisia kysymyksiä, ei osannut\nenää puhua muusta eikä kai voisi muuksi muuttoakaan niin kauan kuin\nympäristökään ei tehnyt muuta. Ja myös Sinkko tiesi varsin hyvin sen,\nettä Ellistä oli hyvin pienellä ajalla ehtinyt kehittyä materialisti,\nmutta sehän oli varsin johdonmukainen lopputulos, ja sitä kohti kai hän\nitsekin oli menossa. Kehity siinä muuksi sitten, kun ainoat ajatuksiasi\naskarruttavat kysymykset ovat vuokranmaksu, uusi kesäpuku, Ellin\nkengät, maksamattomat maitolaskut ja luvattu, mutta vielä saamaton\nsadan markan palkankorotus.\n\nJa vaikka hän oli aluksi hakenut kaupunginkirjastosta kirjoja\nluettavaksi ja ahminut iltaisin jonkin romaanin, olivat jokapäiväiset\najatukset muuttaneet vähitellen ja huomaamatta myöskin luettavan\nlaadun. Hän oli kantanut joitakin uusia romaaneja, mutta Elli oli\nviimein jo pyytänyt, ettei hän toisi noin pikkupiirteistä, saamatonta\nja väritöntä nikarrustyötä heitä väsyttämään vaan hankkisi edes\nrehellistä ja suurpiirteistä valhetta kaiken tuon tilalle. Niin\nseurasivat ajanvieteromaanit ja viime kerralla hän oli jo tuonut\nitselleen »Ajatuksia talouskysymyksistä», Ellille »Miljoonaperijättären\nharha-askel» ja molemmille yhteisesti »Miten voitat ympäristösi?». — Ja\ntuota ajatellen Sinkko ehti juuri huoata raskaasti todetessaan, että\ntähän asti oli nyt jo ehditty, kun takaapäin tuli Heinsalmi ja tavoitti\nhänet.\n\n»Terve! Miten Sektorissa jaksetaan?»\n\n»Niin kuin ennenkin, mutta ei hyvin. Työtä tehdään lujasti, tavaraa\nmyydään paljon, kuri on kova, ja pikkukauppiaat kiehuvat vihasta.»\n\n»Joko Koivumaa on leppynyt minulle? Joko Kansanen on erehtynyt\nhymyilemään työaikana? Vieläkö nuoret tytöt ovat jaksaneet pysyä\nsiveinä? Joko henkilökunta saa yksityiselämässään ajatella muutakin\nkuin Sektoria? Toisin sanoen: joko maailma on luomassa nahkansa?»\n\nSinkko ei ehtinyt vastailla kaikkiin kysymyksiin, mutta toisen\nhenkäistessä kysyi itse Heinsalmen viimeaikaisia puuhia.\n\n»Kerroin kai sinulle, että sain kuukauden väliaikaisen työn\nHelsingistä. Sitä kyllä jatkettiin parilla viikolla ja olen nyt taas\ntäällä. Palkka oli tietysti mitätön, mutta sainpahan sentään luvan\ntehdä työtä. Koko ajan pidin silmällä, että saisin edes puhaltaa omaan\nlakkariini muutaman tuhannen, mutta vieläkös mitä! Olisin 'säästänyt'\nnäitä työttömiä päiviäni varten, mutta en saanut noita sivutuloja kuin\nparisataa markkaa.»\n\n»Mitä? Tarkoitatko, että olet..?»\n\n»Kavaltanut... Juu, kaikkihan sitä tekevät. Ja mitä pirua minä yksin\nmoralisoisin ja näkisin nälkää?»\n\nTämä oli jotakin uutta Sinkolle. Hän tunsi kuin märän ja likaisen nahan\npyyhkäisevän kasvojaan, karkean ja pinttyneen kouran taputtelevan\nposkeaan kuin lasta. Tuota hän ei ainakaan vielä käsittänyt. 'Kaikkihan\nsitä tekevät.' — Hän katsoi yhä oudostellen Heinsalmeen, huomasi tämän\nnuhjautuneen puvun, hatun lierien kuin sateen liottamina rypistyneen\npoimuille, epäsiistit kengät ja kädestä kadonneen kepin. Tuohon kuntoon\noli Heinsalmi ehtinyt puolessa vuodessa ulkonaisesti — ja ties'\nmitä hänestä oli tullut henkisesti, sillä äskeiset jutut olivat jo\nluvanneet jotakin erikoista. Sinkko oli pitänyt häntä vielä muutama\nkuukausi sitten koko Reivingin hauskimpana, huolettomimpana ja varmasti\nkorrekteimpana työttömänä, johon elämä ei koskaan pystyisi lyömään\npieniäkään ruhjevammoja, mutta näytti siltä kuin hän olisi erehtynyt.\nHeinsalmi oli jo luisumassa muiden kaltaistensa tasolle.\n\n»Katsele sinä vain», keskeytti Heinsalmi hänen tarkastelunsa. »Mutta\nsyy ei ole yksinomaan minun. Muuten tahdotko tulla mukaan? Minä olen\nmenossa työttömäin kokoukseen.»\n\n»Työttömäin...? Mihin?»\n\n»Juuri sinne. Mennään huvin vuoksi kuuntelemaan. Yritetään päästä\nsisään. Ja jos Kario ei ole ovenvartijana, niin me pääsemmekin. Häntä\nvain ei lahjo hittokaan — olen jo kerran koettanut.»\n\nSinkko esteli, mutta toinen vei mukanaan, jutteli ja kyseli koko\najan toisen ehtimättä vastailla, kertoili joitakin karkeita juttuja,\njoista huomasi entisen Heinsalmen olevan häviämässä, sai Sinkon ovelle\nsaakka ja työnsi edellään sitä kohti. Tämä oli työväentalo, Sinkko\nei ollut käynyt täällä vielä koskaan, ja ovella seisova mieskään ei\nollut Kario kaikeksi onneksi. Mutta mies pysäytti heidät ja vaati\ntyöttömyyskorttia. Ja Heinsalmi seisoi röyhkeänä ja vaativana hänen\nedessään:\n\n»Helkkariako me kortilla! Emme kai sillä elä. Mutta sisään me menemme.»\n\n»Ette mene. Muuten koko kaupungin keppiherrat juoksisivat täällä\ntöllistelemässä.»\n\nMutta Heinsalmi ei hämmentynyt:\n\n»Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta me olemme työttömiä. Ja tuo\ntoinen on ollut sitä jo kaksi vuotta», valehteli hän vedoten Sinkon\nmenneisyyteen, mutta ei nykyisyyteen. »Mutta sanokaapas, herra\novenvartija, mikä te itse olette! Näyttäkääs oma korttinne!»\n\nNyt hämmentyi ovenvartija:\n\n»En minä joka kyselijälle. Yhdistys minut on tähän pannutkin enkä minä\ntässä työttömänä olekaan.»\n\n»Vai yhdistys pani seisomaan. Ettekä edes työtönkään. Pitäkää sitten\nsuunne kiinni. — Tule, Sinkko!»\n\nHe pääsivät oikein hyvin sisälle hämärävaloiseen saliin. Siellä oli\nensisilmäyksellä katsoen ehkä seitsemän kahdeksankymmentä henkeä ja\nheistä melkein kaikki miehiä. Joku huonosti puettu, vanhemmanpuoleinen\nnainen oli joukossa ja tuolla etupuolella pari nuorempaa. Sinkko\npani merkille, ettei joukossa ollut yhtään sellaista, jota olisi\nvoinut pitää liikeapulaisena, konttoristina tai sensellaisena, vaan\nkoska kaikki olivat työläisiä, oli koko tällä kokouksella jo alusta\nlähtien oman tietyn karsinakunnan leima. Katosta riippui alhaalla\nkreppipaperista punottuja kirkasvärisiä köynnöksiä ja parissa lampussa\noli vielä punainen paperi viime lauantaisten naamiaisten jäljeltä.\n— Totisesti iloinen koristelu työttömäinkokousta varten, ajatteli\nSinkko. Seinällä oli Marxin kuva punaisten kehysten ja katajaköynnöksen\nkeskellä, salin eteen oli asetettu pöytä ja tuolit puheenjohtajaa ja\nsihteeriä varten. Sinkko katseli vieressään istuvaa silmälasiniekkaa\nja punakasvoista miestä, ja tällä oli polvellaan suuri paperiblokki\nja kädessään leikkikaluna kynä. Tänne siis oli juhlallisesti laskettu\nsanomalehtimies, kun ei oltu uskallettu kieltääkään. Ja huomenaamulla\nolisi Reivingin suurpoliittisessa gaseetassa yksi oikein omasta\npäästäkin tehty juttu — tietysti siinä muodossa kuin puolueen reseptit\nsen edellyttivät. — Hänpä, Sinkko, hankkisi sen lehden oikein käsiinsä\nja vertailisi huvin vuoksi sen tarinoita todellisuuteen.\n\nJa sitten varsinainen kokous jo alkoikin. Ensin joku vanha ukkeli\nkuivaili aikansa pöydän luona silmälasejaan ja sai toimeksi niin\npaljon, että joku nousi salissa pystyyn ja esitti puheenjohtajaksi sen\nja sen. Kuului mutinaa ja murahteluja, mutta kun kukaan ei tuntunut\nolevan sen enempää vastaan kuin myötenkään, ilmestyi puheenjohtajaksi\npöydän taakse touhukkaan ja kiivaan näköinen nuori mies, joka käytti\nheti aluksi kymmenen minuuttia yleisön kiittelemiseen luottamuksesta,\npieneen imarteluunkin, jonkin aikaa kapitalistien lihojen suolaamiseen,\nhiukan suurpiirteiseen maailmanpolitiikan selostamiseen ja loput\nrykimiseen.\n\nHän myönsi ensimmäisen puheenvuoron, ja puhujana oli aivan kuin hänen\nkaksoisveljensä, joka todisteli omaa huonoa puhekykyään, näytti\nvetoavan toistenkin kuulijain samaan lahjattomuuteen ja veti sitten\nloppupontenaan sen, että maailma ei parane puhumisella, vaan on kerta\nkaikkiaan pantava toimeksi. — Ja sitten hän istuutuikin.\n\nSen jälkeen nousi joku hyvin villinnäköinen mies, joka huomautti, että\nsekä puheenjohtaja itse että äskeinen puhujakaan eivät kumpainenkaan\nolleet työttömiä, niin ettei heidän jutuistaan niin suurta väliä\nollutkaan. Hän sai kiitokseksi sanoistaan naurua ja pari synkkää\nkirousta. Sinkko kohottausi penkillä jo pystympään asentoon, ja\nlehtinikkarin kynä töhräsi paperia. Sitten nousi aivan Sinkon läheltä\niäkäs, leveäharteinen mies, jolla oli jykevät leukapielet, nyrkit kuin\nmoukarit, ääni hiljainen ja matala:\n\n»On hyvä puhua toimeksipanosta, kun ei kuitenkaan ole mitä tehdä.\nJa tännehän on kokoonnuttukin keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä\nja miten. Minäkin olen sitä mieltä, että turha lavertelu ei paranna\nasiaa eikä ole parantanut tähänkään asti, vaikka täällä on pidetty\njo kolme kokousta tätä ennen. Kaikki kolme ovat menneet tyhjään. Sen\nvuoksi minä ehdotan nyt, että kokous pyytää kaupunkia kiirehtimään heti\nsillanrakennustöitä joen yli, sillä siinä saisi ainakin viisitoista\nmiestä työtä. Toiseksi pyydettäisiin kaupungilta vuokrata hyvin pientä\nkorvausta vastaan tai mieluummin aivan ilmaiseksi Pellonkankaalta\nsopivia palstoja kesäksi työttömille perheille, jotta siellä edes\nnaiset ja lapset voisivat kasvattaa vaikkapa perunaa ja muuta sellaista\nleivänavuksi. Seisovathan siellä maat nytkin hyödyttömänä rikkaruohona\nja pensaikkona. Ja maksaahan kaupunki nytkin avustuksia muutenkin.\nMiks'ei se siis voisi antaa noita maita ilmaiseksi, kun sille itselle\nei siitä olisi mitään menoja, mutta meille olisi paljonkin apua. Vai\nelättääkö kaupunki meidän perheemme mieluummin toimettomina kuin työssä\nja antaa penskojen mieluummin kulkea ovilla kerjäämässä kuin tonkia\npientä perunatilkkua? Siis heti liikkeelle anomus siltatöistä ja\nPellonkankaasta, ja sitä anomusta viemään valitaan joukosta vaikkapa\nkolme vakaata miestä.»\n\nHän istuutui ja sai vanhemman väen puolelta hyväksymisen mutinaa.\nEnsin puheenjohtaja pyöritteli hetkisen neuvottomana kynäänsä, mutta\npääsi alkuun ja selitteli, viisitoista minuuttia, miten hän muka\npuolestaan yhtyi ensimmäisenä puhuneeseen nuoreen mieheen, toveri\nRasilaan, ja piti yhteiskuntaa saastaisena ja haisevana juuri niin\nkuin toveri Rasilakin. Sellaiselle yhteiskunnalle ei tarvinnut mitään\nmuuta kuin antaa armonisku ja rakentaa uusi aatteen valtakunta siitä\nluokkatietoisesta nuorisosta, jonka verta ei ole vielä myrkytetty ja\nlaimennettu innottomuuden vedellä. Sillä tuon parhaimman nuorison veri\non synkän punaista ja niin väkevää, että...\n\n»Katsokaa, kuunnelkaa nyt», kuiski Sinkon vieressä istuva toimittaja\nHeinsalmelle. »Kuulkaahan! Selvää kiihoitusta kapinaan! Missä on\nkiihoituslaki? Minä ilmoitan tästä poliisimestarille ja viskaalille.»\n\n»Ei kannata», rauhoitti Heinsalmi hymyillen. »Tuota samaa on puhuttu jo\nkolmekymmentä vuotta. Sehän on vain jonkinlainen puoluerukous — aivan\nniin kuin teilläkin on omanne, yhtä vaaraton.»\n\nPuheenjohtaja oli yhä äänessä ja ilmoitti yhtyvänsä myöskin viimeiseen\npuhujaan siinä, että apua on saatava jostakin ja mahdollisimman pian\nja että on pantava liikkeelle lähetystö viemään köyhän kansan ponnet\nraharuhtinaiden luo. Mutta...\n\nNyt avasi suunsa aivan uusi mies, yhtä kiivas kuin ensimmäisetkin,\nmutta vielä niitäkin suulaampi:\n\n»Hyvät herrat! Vai onko väärin, että minä sanon rehellistä työtöntä\nherraksi, sillä jos hän ensiksikin on työtön, niin hän kuitenkin on\ntoisaalta paljon suurempi herra kuin sellainen herra, joka on joutunut\ntyöttömäksi. Ja jos minä toiseksi sanonkin, että herrat ovat hyvät\nja...»\n\n»Älkää jaaritelko, hyvä herra! Istukaa alas!» huusi etupenkistä joku\nnainen matalalla ja kovalla äänellä, niin että kuuntelijat hörähtivät\nyksimieliseen nauruun, ja puhuja, joka oli kai aikonut selostaa\nkokonaisen tunnin työttömän olemusta, häkeltyi nyt ja hät’hätää\npyöristi kesken jääneen lauseensa pisteeseen asti ja istuutui.\n\nKaikki katselivat ja kurkottelivat etupenkkiä kohti ja näkivät siellä\nmustan pojanpään, päivettyneet naisenkasvot ja korkeakauluksisen,\nleukaan asti ulottuvan villapuseron. Hän oli sittenkin nainen, vaikka\nhäntä takaapäin katsoen olisi luullut mieheksi. Ja vaikka villapusero\noli kuin liimattu ruumiinmukaisena hänen ylleen, ei vartalossa\nollut vähimmässäkään määrässä naisellista pyöreyttä. Jalkansa hän\noli heittänyt toisen polven yli huolettomasti, istui selkänojassa\nja piti ärsyttävästi koholla sammunutta savuketta, jota hän aivan\näsken oli polttanut kokouksen alettua. Suu oli pienessä, ylpeässä\nhymyssä, josta saattoi päätellä hänen tietävän, mitä tahtoo, ja\ntahtovan, minkä tietää. Oliko hän työtön? Joka tapauksessa hän oli\nyksi niitä naisia, jotka olivat sodan jälkeen lupaa kyselemättä ja\nneuvoja hakematta nousseet tasavertaiseksi miehen rinnalle, tekivät\nmiesten töitä, alensivat miesten palkan ja miesten arvon, ajattelivat\nitsenäisesti, tutkivat sähkötekniikkaa ja kansantaloutta, osasivat\nkorjata oman koneensa tai autonsa ja pystyivät väittelemään miehiä\nvastaan. He olivat kadottaneet naisellisuutensa ja olivat tulemassa\nsukupuolettomiksi. Jos heidän asemansa ei ollut tyydyttävä, niin he\nolivat ainakin vallankumouksellisia, mutta hyvin usein myös anarkisteja\naivan yhtä luonnollisesti kuin he kapinoivat luonnonlakejakin vastaan.\nHe olivat kiihkeitä ja vaativat kaikessa voimaa ja vauhtia silloin, kun\nmies oli ehtinyt jo alistua kohtaloonsa ja oli menettämässä miehuutensa\nyhtäläisesti kuin he itse naisellisuutensa.\n\nTämäkään nainen ei silti vaikuttanut vastenmieliseltä, mutta näki\nkaikesta, että hän oli lukenut paljon, oli ajatellut paljon ja oli\nottanut koko elämään nähden hyvin kylmän ja asiallisen otteen ja\nsaattoi suhtautua siihen aivan samalla tavoin kuin kirurgi veitsi\nkädessään oli valmis upottamaan sen punoittavan paiseen juureen.\nHänen sanansa olivat saaneet salissa aikaan hiljaisuuden ja sitä\njatkui kauan. Jokainen tuntui odottavan, että hän puhuisi ja antaisi\njotakin uutta, mitä muut eivät pystyneet keksimään ja sanomaan.\nPuheenjohtajakin näytti odottavan juuri hänen sanojaan, mutta kun\nniitä ei kuulunut, oli hieman neuvottoman näköinen kuin olisi vain\ntahtonut jotakin ennakolta tiettyä ehdotusta jota hän puheenjohtajana\nei kuitenkaan voinut ruveta ehdottelemaan. Kaikki katsoivat toisiinsa,\nja viimein uskalsi toveri Rasila nousta pystyyn.\n\nHän yksinkertaisesti ehdotti vain sitä, että työväenyhdistyksen\njohtokunta veisi kaupungin isille terveiset täältä kokouksesta niine\ntoivomuksineen, että — mikäli mahdollista — lähimmässä tulevaisuudessa\njärjestettäisiin joitakin uusia hätäaputöitä työttömyyden\nlieventämiseksi. Juuri työväenyhdistyksen johtokunnalla oli ennestään\nsiihen tarvittava kokemus, ja mitä tuli itse toivomuksen sanamuotoon,\nniin he kyllä pystyisivät sen sepittämään.\n\n»Ei tule kysymykseenkään!» kuului huutoja salista.\n\n»Johtokunta tai ei kukaan!» vastasivat toiset nuoremmat.\n\n»Näettekö nyt, toimittaja», kuiskasi Heinsalmi. »Eihän tämä ole mikään\ntyöttömien kokous, vaan selvä propagandatilaisuus, jonka puolue\non järjestänyt ja sen vuoksi tekee reklaamia oman yhdistyksensä\njohtokunnalle. Älkää pelätkö turhia, ei tämä ole muuta kuin varsin\nhuvittava puoluepoliittinen mutinatilaisuus.»\n\nÄskeinen leveäharteinen kivityömies nousi ja uskalsi asettua jyrkästi\nvastaan, saaden jälleen vanhempien hyväksyvän murinan:\n\n»Nämä työttömäin kokoukset menevät sikäli naurettaviksi, että työttömät\neivät saa täällä itse päättää omista asioistaan eivätkä niistä\nkeskustellakaan, sillä yhdistys lähettää tänne suunsoittajansa takomaan\npäätökset lukkoon, vaikka noilla suunsoittajilla ei ole yhtään mitään\ntekemistä työttömyyden kanssa. Sanonko minä teille totuuden?»\n\n»Suu kiinni!»\n\n»Anna kuulua kerrankin!»\n\n»Olemme kokoontuneet tänne jo kolme kertaa ja joka kerran on tehty\nsama päätös, että muka yhdistyksen johtokunta vie työttömien terveiset\nperille ja kohentaa tilanteen. En ymmärrä, mikä into on sotkea tuo\nlahjaton ja pystymätön johtokunta joka paikkaan, sillä ensimmäisellä\nkerralla johtokunta ei edes kokoontunut, toisella kerralla meidän\nterveisemme eivät menneet perille valtuustoon asti, ja kolmannella\nkerralla asia esitettiin viimeinkin, mutta niin lapsellisen kainolla\ntavalla, että siitä ei ollut mitään apua. Siis vain narrinpeliä alusta\nloppuun asti.»\n\n»Ja sellaiseksi näkyy menevän nytkin!» huusi Heinsalmi istualtaan.\n»Lähettäkää se johtokuntanne taas asialle, että päästään lopultakin\ntanssimaan!»\n\nHänelle jotkut nauroivat, toiset taas julmistelivat puhujalle, jotkut\nhuusivat »nuuskijoita!» ja äänessä olivat enimmäkseen johtokunnan\nuskolliset, sillä näytti siltä kuin suurin osa väkeä olisi tahtonut\navata suunsa, mutta ei osannut. Hätäaputöiden lamaannuttava vaikutus\noli kai muurannut heidän suunsa niin kiinni, ettei heillä ollut\nenää tarmoa avata sitä, vaan tyytyivät kaikkeen sanottuun laiskan\nvastahakoisina aivan kuin jokapäiväiseen työpaikkansa ja lapionsa\nsiirtoon. Viimein salissa kohina ja huutelu vähentyi, ja toveri Rasila\nnousi taas puhumaan:\n\n»Täällä on joku uskaltanut solvata yhdistyksen johtokuntaa muka\nkieroilemisesta. Mutta minä sanon, että johtokunta ymmärtää paremmin\nkuin yksikään teistä, mitä nykyhetkenä on tehtävä. Me taistelemme\nköyhien ja sorrettujen puolesta. Meidän on oltava vallankumouksellisia,\nsillä vain siten meidän joukkomme pystyy kasvamaan ja taajenemaan.\nTarvitsemmehan me jokainen parannusta kurjuuteemme ja tarvitsemme\nsiis myöskin kumousta. Mutta vaikka olemmekin kumouksellisia, tulee\nmeidän välttää liian suuria vaatimuksia yhdellä kertaa, ja meidän on\ntyydyttävä sen vuoksi pieniin suupaloihin, ettemme läkähtyisi ja tekisi\nvaatimuksissamme tyhmyyksiä ja erehdyksiä. Tulevaisuus on meidän,\nmutta me emme saa tehdä muutosta liian nopeasti. Sen vuoksi meidän\ntulee tämänkin kokouksen ponnet esittää vissillä järkevyydellä eikä\nuhkavaatimuksin...»\n\n»Tietysti kohteliaasti ja kumarrellen, kun juuri teidän johtokuntanne\nkaikki jäsenet itse istuvat valtuustossa, hahhah!» huusi joku takaa.\n\nSilloin nousi etupenkistä pystyyn nainen. Hän katsoi taakseen kuin\nhalveksien miehiä ja heidän puuhiaan. Ja sitten kuin ärsyttäen\ntai osoittaakseen halveksimistaan koko tätä kokousta vastaan hän\nheitti sammuneen paperossinsa puheenjohtajan pöydälle hymyillen\nkylmästi. Heittäessä oli liike hyvin siro, aivan yhtä siro kuin\nhänen äidillään nuorena tyttönä, kun tämä nurmikolla istuen heitti\ntuoksuvan kukkakimpun nuoren miehen kasvoille — myös ärsyttääkseen. Ja\ntämän naisen liike saattaisi olla myös yhtä siro silloinkin, kun hän\nheittäisi anarkistina käsikranaatin. Sitten kuului aivan hiljaisessa\nsalissa matala ja kova altto:\n\n»Minusta edellisen puhujan — toveri Rasila vai kuka hän on,\nyhdentekevää minulle — sanoissa oli jotakin lapsellisen ristiriitaista\nja hymyilyttävää.» — Ja hän hymyili tosiaan. »Hän vannoi vallankumousta\nkuin koulupoika läksyjään, mutta tuntui toiselta puolen hytisevän\najatellessaankin niin vaarallista hommaa kuin vallankumous. Mutta vika\nei ole yksin hänessä: ketään ei ole opetettukaan muuhun kuin latelemaan\ntuota vanhaa virttä, kukaan ei pysty edes näkemään tavallisia\ntosiasioita eikä pysty niitä ajattelemaan. Minä olettaisin, että kun\ntäällä kerran on koolla näin suuri joukko aikamiehiä, voitaisiin saada\naikaan jotakin muutakin kuin lavertelua, mutta siltä ei näytä. Vieköön\nteidän terveisenne perille sitten se lahjoilla armoitettu johtokunta\ntai te itse, se on yhdentekevää, jos vain teidän asianne sillä vähänkin\nparanee. Mutta minun täytyy naisena sanoa teille se kohteliaisuus, että\nkoko tämä kokoushomma on niin lapsellista, etten yhtään usko mihinkään\ntuloksiin. Sen vuoksi en puolestani vaivaudu edes tekemään ehdotuksia,\nkoska niistä voisi olla jollekin lähetystölle rasitusta, enkä myöskään\ntämän kaiken nähtyäni aio kokouksista hakea tukea työttömyyteeni, vaan\nkorjaan itse asiani. Tätä kokousta vaivaa nimittäin sama vika kuin\nkaikkea muutakin nykypäivinä: ollaan lyhytnäköisiä tai aivan sokeita,\ntavaillaan sormilla eikä osata katsoa ympärille. Loppu.»\n\n»Siinä saitte, ohjelmatoimikunta!» huusi Heinsalmi jälleen. »Vieläkö\nhaukotuttaa?»\n\nOli mahdoton tietää, oliko nainen kaikkein verisin anarkisti vai\nkaikkein vanhoillisin konservatiivi, sitä ei sanoista huomannut,\nmutta ukkelit jäivät haukkomaan ilmaa keksimättä mitään virkettävää.\nHeinsalmen ärsytys näytti heidät kuin herättävän horroksesta, mutta\nsuurin osa oli sennäköistä kuin olisi mielellään ottanut kaiken\nvalmiina vastaan, jos vain joku olisi heille tarjonnut jotakin.\nOlivatko he aina joutuneet nielemään annoksensa niin valmiiksi\npureskeltuna, että hampaat olivat putoilleet suusta tarpeettomina?\nSiltä ainakin näytti, etteivät he itse olleet ajatelleet koskaan,\nvaan olivat vain mutisseet hyväksymisensä johtokuntien ponsille.\nHaukottelevaa poliittista joukkopohmeloa, jonka olisi saanut pois\nvaikka nainen kovasti ravistellen.\n\nViimein he alkoivat virkistyä, toveri Rasila sai uudelleen huutaa omat\nehdotuksensa, ja hänen puhuessaan kohu lisääntyi. Vanha kivimies nousi\npuhumaan yhtä aikaa hänen kanssaan, mutta Rasilan toverit alkoivat\ntömistellä, ettei kukaan ehtisi kuulla vastustajaa. Viimein puhui kolme\nneljä miestä yhtä aikaa, muutama jyrisyttivät penkkejä, puheenjohtaja\nkoputteli herkeämättä nuijallaan saamatta aikaan mitään, toimittaja\nkirjoitteli kynä kuumana papereihinsa ja supatti kiireissään Heinsalmen\nkorvaan: »Eihän vain tule tappelua? Eihän vain tule? Missä on poliisi?»\n— Viimein innostui puheenjohtaja huutamaan kilpaa toisten kanssa,\nnousi seisoalleen, ja jostakin nurkasta hänelle kuoro vastasi jotakin,\nties' mitä. Sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat, ja hän laukaisi\nnuijalla pöytään juuri sihteerin sormien viereen ja karjaisi.\n\nTuli hiiskumaton hiljaisuus.\n\n»Päätös on siis hyväksytty!» julisti puheenjohtaja kuin tuomion\nhiljaiselle salille.\n\n»Mikä helvetin päätös? Eihän täällä ole äänestettykään!» tiedusti joku.\n\n»Huutoäänestyksen mukaan asia on jätetty kokonaan työväenyhdistyksen\njohtokunnan harkittavaksi toimenpiteitä varten ja...»\n\nUusi kuhina? Takana seisoskelevat uskolliset nuorukaiset alkoivat\nkävellä ja meluten purkautua ovea kohti voitonriemuisina kiroten. Mutta\näskeinen kivimies nousi myös ja huusi hänkin puolestaan:\n\n»Se on helkkarin vale! Tämä koko puuha ei ole mitään muuta kuin\npuolueen kalastustilaisuus! Te olette jo ennakolta munineet päätöksenne\nja keränneet meidät tänne narreiksenne. Teidän johtokuntanne ei edes\naio tehdä mitään työttömäin hyväksi eikä siihen pystykään. Onhan\nparempi pitää joukot kurjina, jotta ne silloin ovat uskollisempia\nteidän aatteellenne. Teidän miehenne istuvat valtuustossa ja\nhallituksessa ja voivat jotakin tehdä, jos tahtoisivat. Mutta eivät\ntahdo.»\n\n»Suu kiinni!»\n\n»Ajakaa se ulos!»\n\n»Lasketa tuolilla päähän!»\n\n»Koettakaahan!» vastasi hän. »Te olette pettureita! Onnen kerjäläisiä!\nTe tarjoatte sentään meille rippeitä mielistelläksenne meitä, mutta\nte tarjoatte meille vain rippeitä, pitääksenne meidät kurjuudessa ja\nuskollisena vaalikarjana! Ja koko tuon teidän taktiikkanne on keksinyt\ntuo apina tuolla!»\n\nHän mylvi kuin raivostunut sonni ja osoitti nyrkillään seinällä olevaa\nMarxin kuvaa. Joku näkyi vetävän häntä pois, mutta hän punalsi miehen\nistualleen. Joukko heräsi. Kuului yhtäältä hyvä-huutoja, toisaalta\nvimmattua noitumista. Muutamat välinpitämättömimmät pujahtelivat\nnaureskellen ulos ja jotkut pelkäsivät.\n\n»Barrikaadeilla tavataan!»\n\n»Sontakärryille koko yhdistys!»\n\nJa huutojen jatkuessa ilmestyi Sinkon ja Heinsalmen eteen Karion kookas\nhahmo kuin tuomio, hänen silmänsä paloivat kuin Sinkon viimeisen hetken\nedellä:\n\n»Sinkko! Urkkija. Mitä sinä täältä etsit? Painu tiehesi!»\n\n»... sillä maa, jota poljet, on pyhä!» vastasi Sinkko ja katseli, mitä\ntuleman piti.\n\nKuului kaiken rähinän yli naisen hyytävän pilkallinen nauru, ja\näskeinen kivimies huusi:\n\n»Täällä kuusikymmentä nautaa kulkee parin narrin nyörissä!»\n\nSe sai aikaan kummallisen hiljaisuuden. Ja juuri siioin, kun Kario ja\nSinkko katselivat toisiaan arvostellen ja odotellen, ilmestyi ovelle\npoliisi eikä pyydellyt ketään »Ulos joka sorkka!»\n\nJoukon loput alkoivat lappaantua eteiseen, ja Kario hävisi saman tien.\nÄskeinen puheenjohtaja ja sihteeri olivat jo rähinän alussa kadonneet\njonnekin kahvipuolelle. Sinkko ja Heinsalmi jäivät melkein viimeisiksi,\nhätääntynyt toimittaja seisoi poliisin selän takana, ja Sinkko kuuli\nvierellään naisen äänen:\n\n»Voisitteko lainata tulta?»\n\nHänellä oli savuke suussa jo valmiina odottamassa, ja Sinkko rikitti\nsiihen tulen.\n\n»Oikeastaan varsin hauska ilta», totesi Heinsalmi.\n\n»Mielihyvin olen todennut, että yhteiskunnassa tälläkin tavalla\nvalvotaan ja — huvitellaan.»\n\n»Herrat ovat hyvät ja lähtevät», kiirehti poliisi heitä.\n\n»Herrat — vai herrat!» vastasi Heinsalmi. »Minä olen työtön.»\n\nMutta poliisi silmäsi niin totisena, että Heinsalmen puheliaisuus\nkatosi, ja hän livahti ulos Sinkko kintereillään ja viimeisenä\npojantukkainen nainen.\n\n»Kummallista joukkiota», kuuli Sinkko naisen äänen takaansa ja kääntyi\nkatsomaan. »Kummallista joukkoa, halu olisi hyvä, mutta niitä ei näy\nsaavan liikkeelle muuten kuin nyhtämällä.»\n\nJa nyt he kolme joutuivat talon edessä olevalla tyhjällä kalliolla\nkeskustelemaan äskeisestä kokemastaan ja näkemästään kuin vanhat\ntuttavat, ja pian heidän ympärilleen ilmestyi kolme tai neljä vanhaa\nhiljaista ukkoakin kuuntelijoiksi. Nainen jatkoi äsken aloittamaansa\nesitelmää heille:\n\n»On naurettavaa, kun nykyisenä aikana saarnataan niin paljon\npersoonallisesta vapaudesta, mutta ei kuitenkaan edes tunneta\nkäsitettä. Sanokaa, kuinka moni tuolla osasi äsken ajatella\nvapaasti! Täysin laumavaistoista joukkoa. Ja kuitenkin meitä aina\nvaroitellaan sielun ja hengen orjuuttamisesta ja ajatusten liiasta\nstandardoimisesta. Mutta mikä meillä oikeastaan standardoi ja orjuuttaa\najatukset ja hävittää yksilöllisyyden? Naurakaa jos tahdotte,\nmutta sen tekee koko nykyinen taloudellinen sivistys, niin kuin\nmaterialismia voisi sanoa kauniisti. Sen se tekee, vaikka emme sitä\nhuomaa. Joukkotuotanto koneellistaa työn ja yhtä rintaa mielenkin.\nYksilöhän on jo aikoja sitten kadottanut sen yksilöllisyytensä, jota\nse houkka vieläkin etsii ja johon se turvaa! Koneellistuminenhan on\naivan täydellisesti voittanut kirjallisuuden ja lehdet, ja ajatuksissa\non aivan selvä joukkotuotannon leima, jos vain vaivaudutte tutkimaan\nihmisiä...»\n\n»Näkihän sen kymmenen minuuttia sitten», totesi Heinsalmi.\n\n»Aivan selvästi. — Ja ihmiset uskovat olevansa vielä vapaita ja\nomaavansa jotakin persoonallista, vaikka istuvat samanlaisilla\ntuoleilla, kuuntelevat radiosta samaa esitelmää joukkotuotannon\nvaaroista, syövät samanlaisten pöytien ääressä, lukevat lehdestä samaa\nartikkelia persoonallisesta vapaudesta yhteiskunnan ylimpänä hyvänä,\nnukkuvat yönsä samanlaisissa sängyissä nähden unta yhteisestä matkasta\nautobussilla, jossa ihmiset samanarvoisina istuvat tarvitsematta eri\nluokkia. Ja sitten he kituvan elämänsä päättävät viimein kuollen\npois, ja heidät haudataan samanlaisissa arkuissa, pappi lukee saman\nsiunauksensa heidän haudallaan jo viidettä kertaa samana päivänä,\nja heidän omaisensa palaavat kotiin hautajaispäivällisille, joilla\ntarjotaan samanlaisissa kääreissä myytyä leipää ja keskuskeittiöruokaa.\n\n»Ja nämä ihmiset eläessään puhuvat isompia äänitorviaan matkien muka\npersoonallisuuden säilyttämisestä, vaikka materia on sen todella heistä\njo tappanut!»\n\nJa Sinkko innostui mukaan:\n\n»Te sanoitte äsken kauniisti meidän nykyistä materialismiamme\ntaloudelliseksi sivistykseksi. Minä sanoisin sitä taloudellisen\npakanuuden vuosikymmeneksi. Se on tautia, joka tarttuu, mutta se ei\ntapa, vaan kuivettaa huomaamatta. Minä tiedän sen omasta itsestäni,\nolen hyvin pienellä ajalla tuntenut ilkeitä taudin oireita. Se tulee\naivan kuin muoti: ensin me pidämme sitä naurettavana, mutta kun\nmenemme ostamaan uutta hattua, emme voi vaatia, että liike teettää\nmeille tehtaassa vanhanmallisen — emmekä sitä huolisikaan, koskapa\nsellaista ei ole enää muilla. Ja niin olemme varsin tyytyväisiä tuo\nnaurettavuus päässämme, emme edes muista nauraneemme sille. Ja se, mikä\non meillä, se saa vähitellen koko perheemme hyväksymisen, ja se sama on\nvähitellen jokaisella koko kaupungissa ja muuallakin. Persoonallista\nvapautta palvovat yksilöt joutuvat huomaamattaan aivan lyhyessä\nhetkessä kokemaan muotivallankumouksen hatuissa ja yhtäläisesti omassa\nsielussaankin.\n\n»Juuri noin on vienyt mukaansa materialismikin. Meistä kaikista on\ntulemassa vain raha-automaatteja, ja kukaan ei voi yksin sotia niitä\nvastaan. Ja vaikkapa alussa yrittäisikin pyristellä, niin pian huomaa\nsen mahdottomaksi. Mene siis lauman mukaan vain, jos ylimalkaan aiot\nelää. Ja ainoastaan se on kaikkein voimakkaimmilla valittavana,\nmillä puolella sitä laumaa on. — Jos pääsee muiden ohitse eteen,\netupuolelle, niin tietää siellä voivansa ajatella hivenen itsenäisesti\nja hengittävänsä vapaammin. Mutta tuo on vain voimakkaimpien etuoikeus.\n— Jos ei pääse eteen ja on koko lauman keskellä, ei puristuksesta pääse\nmihinkään. — Jos jää loppupäähän, niin siellä saa niellä koko etujoukon\npölyn! — Siitä näette, että vapauskin on yhtä suhteellista — jos kerran\nsuhteellisuus on suhteellista...»\n\n»Hiiteen koko suhteellisuus!» heitti nainen paperossinsa menemään.\n»Kaikki suhteellista mukamas, totuuskin! — Eikä ole! Se johtuu vain\nsiitä, että on ruvettu tinkimään totuudesta ja väittämään, ettei muka\ntotuuskaan olisi vakio. Mutta silloin he ovat itse vääristelleet sen\ntotuuden, jota koettavat totuutena syöttää. Niin kuin juuri äskeinen\nvapaus osoitti... Ei riitä vielä se, että maailma on muuttunut\nja muuttaa meidät kaltaisekseen. Eihän totuuden tarvitse olla\nvälttämättömästi samanlaista vahaa kuin me ja maailma.\n\n»Olisi hauska filosofoida teidän kanssanne, mutta nyt totuus on vakio:\nminä en enää ehdi. Ehkä joskus toiste tapaamme. Näkemiin!»\n\nJa nainen hymyili, pyörähti kannoillaan ja läksi mäkeä alas kaupunkiin\npäin. Kukaan joukosta ei ollut nähnyt häntä ennen Reivingissä eikä\ntiennyt, kuka hän oli. Sinkko ja Heinsalmi lähtivät myös ukkojen\njäädessä istumaan kiville. Ja Heinsalmi huokaisi hartaana:\n\n»Kyllähän tässä maailmassa menettelisi ja täällä voisi puhua vaikka\nmaterialismia vastaan — jos vain olisi rahaa!»\n\n»Mene rikkaisiin naimisiin vähittäismaksulla. Naimisiinmenosi takaa\nsinulle vakavaraisen ja hyvin toimeen tulevan, kunnon ihmisen maineen,\nja vähittäismaksukeino on se nykyinen pelastuksen tie kaikissa muissa\ntaudeissa. Muuten sekin yksi tyypillinen ajan ilmiö: kun kellään ei\nole rahaa, mutta on kuitenkin hyvä halu, voi sillä tehdä kituvasta\nihmisestä hyvin halvalla suuruudenhullun. Ja vähittäismaksuhullu on\nkyllä parantumaton.\n\n»Muuten äsken, kun puhuimme materialismista, aioin vielä sanoa: me sen\naina kestämme jotenkuten. Mutta mitenkähän käy niiden tulevien nuorten\nihmisriepujen, jotka joutuvat etsimään itselleen tietä ja tasapainoa\nnuoruuden ihanteellisuuden ja kyynillisen materialismin välillä. Kun\najattelen omaa tyttölastani, niin ihan peloittaa. He löytävät aivan\nvarmasti tuekseen uuspakanuuden, sillä muuta he eivät voi löytää.\nSehän muka takaa heille ajatusten vapauden, kieltää itsekurista ja\nasketismista, pitää naurettavana pieniäkin kieltäymyksiä, koskivatpa\nne sitten henkirääsyä tai ruumisparkaa. Ja sitä tietysti tullaan\npuolustelemaan moraalisen vapauden kauniilla nimellä. Minusta se on\nparemminkin rellestämistä, joka ei tarvitse muuta moraalia kuin hyvän\nkurin.»\n\n»Minä en viitsi nyt filosofoida, mutta kuuntelen, jos sinä puhut»,\nvirkahti Heinsalmi. »Mutta voinhan kuitenkin sanoa jotakin, että\nhuomaisit minunkin harrastaneen ja ajatelleen muutakin kuin naisia\nja tavarainhintoja. — Se moraalinen vapaus, josta sanoit, ei tule\nkoskaan kestämään kurin korvikkeena! Sillä jos kerran kaikkea\nväitetään suhteelliseksi, niin mikseivät ne silloin väitä myöskin\nmoraalia suhteelliseksi. Ja moraali juuri tulee näyttämään hyvin pian\ninverssiarvonsa, kun sitä aletaan venyttää. Silloin tulee moraalisesta\nvapaudesta moraaliton vapaus — mikä oli todistettava.»\n\n»Niin se on», myönsi Sinkko. »Ja nyt olemme ainakin pohtineet jo\ntarpeeksi. Minä olen viime aikoina miettinyt hiukan liikaa. Ja\ntutustunut tuohon helkkarin materialismiin jos jonkinlaisessa muodossa.\nAlan jo tuntea tämän reivinkiläisen 'taloudellisen sivistyneisyyden'\nniin kuin se likka äsken sanoi. — Mutta sano, hyvä mies, millä minä\npääsisin tutustumaan jonkinlaiseen hengenmuonaan, muuten tulen hassuksi\nja tartutan sen vielä perheeseenikin. En jaksa...»\n\n»Painu Hemmingin museoon ja tutki se tarkkaan. Vaikka ei sieltä mitään\nlöydy — usko pois.»\n\nHe pysähtyivät, ja Heinsalmi näkyi tulleen mietteliääksi ja\nsanattomaksi.\n\n»Tule käymään meillä joskus», pyysi Sinkko.\n\n»Saa nähdä. On niin epävarmaa kaikki. Ei tiedä päivääkään eteenpäin.\nEhkäpä tulen, jos...»\n\nJa sitten hän tarjosi kätensä, mutta ei katsonut silmiin:\n\n»Voihan hyvin taas. Ja vie terveiseni joillekuille — Virkkoselle...\nMinä pidin niistä tytöistä.» — Ja hetkisen kuluttua Heinsalmi taas\njatkoi kuin muistellen: »Olisin auttanut heitä usein, mutta mitäpäs minä\nmuuten voin auttaa kuin korkeintaan antaa myötätuntoni heille. Heidän\npaikkansa olisi kodissa, ja siellä heistä tulisi hyviä ihmisiä. — Mutta\nei ajatella, Sinkko! Ei ajatella paljon, se on vaarallista... Terve!»\n\nNäytti siltä kuin hän olisi kuitenkin tahtonut sanoa vielä jotakin,\nmutta ei voinut, ja meni sen vuoksi. Sinkko näki hänen kääntyvän\nkulmasta kumaraisena ja allapäin, kädet syvällä päällystakin taskuissa.\nHänestä näytti veto olevan jo loppumassa.\n\nSinkko kääntyi ja lähti kotiansa kohti.\n\n\n\n\n14.\n\n\nKaunis sunnuntaiaamu houkutteli ulos paisteeseen. Elli ei kyllä päässyt\naamiaispuuhaltaan ja jäi sen vuoksi kotiin. Pikku Kaisakaan ei lähtenyt\nmukaan, kun hänen Molla-nukellaan oli muka tuhkarokko.\n\nSen vuoksi Aarno Sinkko kuljeskeli yksin tarkkaillen reivinkiläistä\nlepopäivää. Yleensä oli turha toivoa, että reivinkiläisiä näkisi\nkotikaupunkinsa kaduilla aurinkoisena sunnuntaina. Jokainen, jolla\nitsellä tai jonka tuttavalla oli haaksi minkälainen hyvänsä, antoi\nsen solua pitkin jokea ja Reilahden yli kalliorannoille vapauteen\nja rajattomuuteen arkisesta elämästä, jota jokainen pelkäsi, mutta\njohon he kuitenkin alistuivat. Vain muutamat harvat pysyivät kotona,\nnukkuivat pitkään ja pitivät jonkinlaisena velvollisuutenaan hakea\nsanomalehtensä. Kaduilla kulki neitosia tennismaila kädessä tai\nsitten rantapyjamassaan pyörällä ajaen. Helsinkiläisiä partiopoikia\noli pyörineen menossa jonnekin hyvin kauas, ja omia reivinkiläisiä\nnuorukaisia kulki lauantai-illan tanssiaisten voimasta nyt silmät\npohmelosta turvoksissa ja päänpakotusta noituen.\n\nSinkko ehti kiertää koko kaupungin kerran ympäri, kulki kolme kertaa\nPuistokadun päästä päähän ja eksyi viimein varjoisaan Hemmingin\npuistikkoon. Laiva oli kai äsken saapunut Helsingistä, koskapa\npari kolme ryhmää matkailijoita ja jokin rakastunut pari tuli\nvalokuvailemaan itseään puiston käytävillä, Hemmingin pienen patsaan\njuurella ja museon portailla. Itse museo näkyi olevan vielä kiinni,\nkoskapa he katselivat ympärilleen ja menivät istumaan viereiseen\nravintolaan. Mutta pian kai museokin avattaisiin, sillä sen hoitaja,\nvanha neiti Vilja näkyi jo poistavan ikkunoista aurinkoverhoja,\nkulkevan ikkunan luota toisen luo, nyppivän punaisten pelargonioiden\nkellastuneita lehtiä ja järjestelevän vanhanaikaisia, valkeita\npitsiverhoja.\n\nVanha neiti Vilja oli jo viidenkymmenen vuoden ajan hoitanut tätä\nsamaa kotia, josta Hemming oli aikoinaan lähettänyt kansalle sen\nhenkisen voiman vuosikymmeniksi eteenpäin. Tuo samainen neiti oli\nliikkunut näissä suojissa jo mestarin eläessä, jo niihin aikoihin, kun\nsuuri filosofi kahisteli papereitaan tuolla nurkkahuoneessa ja valoi\najatuksensa paperille kuin kylvettävät jyväset peltoon. Nuo ajatukset\nolivat sitten alkaneet itsestänsä itää, kansa sai nähdä hengen elon\nkasvavan ja sai pitää sen omanaan. Ja sitten, kun nuo luomisen vuodet\nolivat menneet ohi, ja kylväjä oli kuollut pois, oli neiti Vilja jäänyt\ntänne kuin talon hyvänä hengettärenä hoitamaan kaikkea tätä ulkonaista\nja näkyvää, jokaista kukkaa, pielusta, taulua ja verhoa myöten. Ja\nhänen pyrkimyksensä oli aina ollut se, että kaikki esineetkin olisivat\njuuri niillä paikoillaan, missä ne olivat olleet jo silloin. Eivätkä\nyksin esineet, vaan myöskin koko kodin henki ja tunnelma säilyisivät\nyhtä ehjinä kuin ennen vanhaankin. Kaikkien piti tässä talossa tuntea,\nettä Hemming ei ollut vieläkään kuollut, vaan aivan kuin juuri olisi\nsiirtynyt tuosta tai tuosta ovesta viereiseen huoneeseen. Muut ihmiset\ntosin arkikielessään sanoivat, että tämä oli museo, viisikymmentä\nvuotta sitten kuolleen ajattelijan museoksi muutettu koti, ja että\nneiti Vilja muka vain puhdisti ja lämmitti sitä, etteivät kukat\npaleltuisi ja katot pölyttyisi ja että ihmiset pääsisivät sisään, jos\ntahtoisivat tutustua mestarin vanhaan asuntoon.\n\nMutta nuo ihmiset eivät käsittäneet, että neiti Viljan työ oli enemmän\nhenkistä laatua, se oli hengen kynttilän aina uudestaan niistämistä\neikä vain luuturiepu kädessä kuljeskelemista tai oven availemista\nsilloin, kun jollakulla matkailijalla oli liikaa aikaa tapettavana\ntäällä. Ja neiti Vilja oli siksi viisas ihminen, että tiesi muiden\nväheksyvän hänen työnsä arvoa ja samalla väheksyvän myöskin tämän kodin\ntunnelman ja esineitten arvoa, vieläpä Hemmingin suuria ajatuksiakin.\nMitäpä muuta voi toivoakaan sellaisilta ihmisiltä, joiden itsekkyyttä,\nulkokultaisuutta, materialismia ja pinnallisuutta vastaan Hemming oli\naikoinaan puhunut. Eihän siis voinut vaaliakaan, että ihmiset olisivat\nymmärtäneet tätä, vaikka tätä pidettiinkin kaupungin yhtenä suurena\nharvinaisuutena matkailijoita varten. Reivinkiläiset itse eivät täällä\nkoskaan käyneet, he vain suosittelivat tätä ulkoseurakuntalaisille.\nJa neiti Vilja suri kaiken pieteetin katoamista ja nuorten huonoa\nkasvatusta, sillä usein saattoi iltaisin seisoskella joukko nuoria\ntuossa ikkunan alla, ja sisään kuuluivat sellaiset lauseen puolikkaat\nkuin »antaiskohan ukko tuutingin, jos mentäis visiittiin» tai sitten\njonkun matkailijan käydessään heittämä kysymys: »Milloinkas se mestari\nkuolikaan ja kuoliko hän vanhuudenheikkouteen vai...? Kertovat, että\nukko oli hyvin omituinen loppunsa edellä — no niin, ehkä pää rupesi\nsekoamaan liiasta ajattelemisesta...»\n\nAivan kuin sellainen mies voisi koskaan kuolla! Hän saattoi olla\nnykyhetken ihmisiltä piilossa sen vuoksi, kun kukaan ei häntä\nymmärtänyt, mutta edes karkoittamaan he eivät pystyisi, vaikka\nhälisivätkin nurkissa niin julmetusti ja kiskoivat tuota vanhaa ja\nherttaista, tangosta vedettävää ovikelloa aivan kuin se olisi ollut\npalohälytystä varten.\n\nNyt juuri kello taas soikin, ja sisään tuli kokonainen seurue\nmatkailijoita hälisten ja levottomana jokaiseen nurkkaan kiertäen ja\nkaikkea hypistellen. Oli vaikea saada heitä pysymään koossa, ja moneen\nkertaan piti huomauttaa, että tässä olisi vieraskirja, niin että jos\nvieraat olisivat hyvät ja kirjoittaisivat nimensä. Kesti kauan tuo\nkirjoittaminen, sillä jokaisen piti erikseen opetella ulkoa parin\nedellisen sivun nimet ja huomautella toisille, jos joukossa sattui\nolemaan tuttava. Sitten vasta voitiin laskea kynä kädestä ja huokaista\nsalin ovelle rynnätessä aivan kuin olisi tultu vuokraamaan tätä kaikkea\nitselle:\n\n»No jaa, katsotaan nyt sitten!»\n\nJoku takkiaan availeva ja kuumuutta valitteleva rouva kysyi neiti\nViljalta eteisen naulassa riippuvaa mestarin vanhaa huopahattua:\n\n»Eivätkö koit syö tuota? — Luulisi olevan vaikea pölyttää...?»\n\nJa toinen lisäsi vielä:\n\n»Ei ole ihme, vaikka täällä olisi koita miten paljon kun on niin\nummehtunut ilmakin. Ja tuo puutarha tuossa ikkunapenkillä haisee ihan\ntukahduttavasi.»\n\nPaksu ja turpeakasvoinen herra sattui pysähtymään suuren maisemataulun\neteen, katseli sitä kuin puolituttua ja huomautti jotakin toverilleen.\nViimein he kääntyivät taempana seisovan vanhan oppaan puoleen:\n\n»Ei suinkaan tuo taulu esitä Nuotiomäkeä? Se on hiukan samannäköinen,\nmutta ei kuitenkaan sama.»\n\n»Kyllä, kyllä se on Nuotiomäki», ilahtui neiti Vilja ja lähestyi\nhymyillen, sillä hän tiesi nyt viimeinkin pääsevänsä kuulemasta\nvieraiden huomautuksia ja saisi itse sen sijaan selostella, kertoa\ntapauksia mestarin elämästä, mitä osuutta kullakin esineellä oli\nja miten mestari suhtautui kaikkeen tähän. Neiti Viljan kauneimpia\nelämyksiä oli kuvata, miten mestari tohvelit jalassa hiihti juuri\ntuon pienen pöydän ohi hakemaan nurkkahyllyltä tuhkakuppia ja miten\nhän istui tuossa keinutuolissa, luki sanomalehteä ja poltteli\nhelmivarsipiippua.\n\nTuo kaikki ehti vilahtaa taas kerran neiti Viljan mielessä ennen kuin\nhän ryhtyi selittämään äskeisen taulun historiaa:\n\n»Niin kuin herrat näkevät, on tämä taulu maalattu Nuotiomäen\nkorkeimmalta kalliolta. Mestari oli käymässä Nuotiomäellä kaksitoista\nvuotta ennen kuolemaansa eräänä kesäisenä sunnuntaina. Hän pääsi vain\nvaivoin kiipeämään Nuotiomäen laelle, mutta kun oli viimein ylhäällä,\nihastui hän paikkaan niin, että päätti rakentaa mäen kupeeseen pienen\nmökin ja tulla sitten joka kesä sinne elääkseen rauhassa, yksin ja\nerakkona.»\n\n»No jaa, rakennuspuita kai siellä olisi ollut, mutta vedensaanti\nja tien rakentaminen sen pienen suon yli olisi ollut vaikeata»,\nhuomautti toinen herra, mutta opas jatkoi hänestä välittämättä ääni\nkärsivällisenä ja hellänä:\n\n»Siitä ei sitten tullutkaan mitään, siitä rakentamisesta, kun\nmestari sattui sairastumaan. Mutta kun hän vähän sen jälkeen täytti\nkuusikymmentä vuotta, maalasi hänen parhain ystävänsä Eliel Horsti\ntämän taulun lahjaksi muistona siitä Nuotiomäellä käymisestä. — Tämä on\nEliel Horstin taulu», korosti opas vielä kerran ja katsoi itsekin sitä\nkunnioittavasti. »Eliel Horstin taulu, ja sen hinnaksi on arvioitukin\nyli neljäkymmentätuhatta. Siinä on niin elävästi maalattu Nuotiomäen\npyöreät kalliot, järven selkä tuolla takana ja entä sitten nuo siniset\nsalot, joita näyttää olevan loppumattomiin...!»\n\nMutta paksu herra ei enää kuullut neiti Viljan ääntä, vaan huomautti\ntoverilleen:\n\n»Näetkös nyt, paikka oli mitä mainioin!»\n\n»Kyllä, kyllä se on mainio ja kaunis», hieroi neiti Vilja käsiään\ntoisiinsa.\n\n»Mitä?» kysyi herra. »Jaa, että kaunis! Viis' minä nyt sen\nkauneuksista!» — Ja sitten toverille: »Sanoinhan jo, Kalle, että tuo\npaikka oli mitä mainioin. Ja sitten nuo takana olevat metsät tulivat\nkuin kaupanpäällisiksi... Itse saha rakennettiin tuonne lahden\nrannalle, juuri tuohon, missä joki laskee järveen. Vaikka ei tuo niemi\nole ihan tämännäköinen, miksi se on tässä taulussa töhrätty. Saha siis\noli tuossa, lajittelupaikka oli tässä ja tämän kallion ohi meni kapea\nrata niemen kärkeen lastauspaikalle...»\n\nHän piirteli kävelykepillään taulua kuin karttaa ja selitteli\ntoverilleen sahansa asemaa, niin että oppaan sydän oli puristua\nkokoon pelosta ja vavistuksesta. Hänen täytyi millä hyvänsä pelastaa\ntuo tauluraukka, ja hän koroitti jo äänensä, mutta miehet eivät edes\nkuulleet häntä, vaan jatkoivat omaa asiaansa:\n\n»Miten sen sinun sahasi sitten kävi? Saitko siitä korkean hinnan?»\n\n»No vielä sun... Osakkeet alkoivat laskea ja olivat jo melkein\nnollassa. Mikäs muu siinä enää auttoi kuin antaa kaiken mennä\nhäränpyllyä ja pelastaa vain se, minkä pelastaa voi. Siellähän se on\nvieläkin koko hökötys, jos joku tahtoisi panna rattaat pyörimään.»\n\n»No mitäs muut osakkaat? Oliko heitä paljon? Eivätkö he keksineet\nmitään keinoa...?»\n\n»Mitäs ne. Olivat yhtä neuvottomia kuin minäkin. Istuivat kuin mykät\nkakilla...»\n\nJa sitten kuului neiti Viljan hyvin vetoava ääni salin toiselta puolen:\n\n»Jos herrat olisivat hyvät ja vaivautuisivat katsomaan tätä suurta\nkannua! Se on puhdasta hopeaa ja sen lahjoittivat ylioppilaat\nmestarille hänen täyttäessään kuusikymmentä vuotta. Se on niin painava,\nettei mestarikaan jaksanut nostaa sitä pöydältä suoralla kädellä.»\n\nViereen tuli nuori ja pitkä poika, jonka takin olkapäät olivat oudon\nleveät ja korkeat ja jolla oli golf-housut ja ruudulliset sukat.\nHän otti kannun pöydältä, kohotteli sitä vasemmalla kädellään, meni\nkeskelle lattiaa ja näytti tempun kolme kertaa naisille:\n\n»Kuka väittää, ettei tätä muka jaksa? — Muuten Vili löi viime\nviikolla vetoa siitä, että hän nostaa kymmenen täyttä olutpulloa\npikkusormellaan. Voitti ja joi kahdessa tunnissa ne kymmenen pulloa!\nTämän tuopin täyden hän joisi kahdessa minuutissa...»\n\nKoko joukko nauroi, ja eräs rouva tuntui selittävän miehelleen,\nettä »kyllä tuo taitaa sentään olla suurempi kuin meidän hopeinen\nkahvikannu». Neiti Vilja kertoi, miten kovasti mestari piti\ntuosta kannusta, miten kauniisti hän oli ylioppilaita kiittänyt\nvastauspuheessaan ja toivonut, että nuoriso pitäisi aina hengenvoimat\nkorkealla, yläpuolella tavallisten kuolevaisten päiden. — Mutta kukaan\nei ehtinyt kuunnella oppaan selityksiä, vaan kierteli ja ihmetteli\nkuka fiikusta, kuka helmikirjontaista sohvatyynyä. Poika oli unohtanut\nhopeakannun tuolille ja hakenut seinältä mestarin kaikkein rakkaimman\nesineen, vanhan viulun. Ja vaikka neiti Vilja ei edes koskaan\npölyjä pyyhkiessään uskaltanut ottaa sitä alas naulasta peläten sen\npudottavansa, riiputti poika sitä mukanaan ja alkoi virittää kuin\nkoettaakseen sen ääniä:\n\n»Ei tästä ole mihinkään! Mutta toista se on, kun Vili sai rippikoulusta\npäästyään isältään muistoksi saksofonin.»\n\nKuin nuorukaista auttaakseen neiti Vilja otti hänen kädestään viulun\nja katseli sitä, mutta unohtikin sen sitten omaan käteensä ja pyysi\narvoisia vieraita olemaan hyviä ja siirtymään tänne toiseen huoneeseen,\nmestarin makuuhuoneeseen, jossa hän oli ennen kuolemaansa sairastanut.\nSiellä oli jo pari nuorta naista, ja toinen oli ottanut hyllyltä\nmestarin vanhat silmälasit, pannut ne nenälleen ja vakuutteli muille:\n\n»Ikkunalasia! Sen ajan vihreätä ikkunalasia! Ja toinen sanka on sidottu\nnarulla kiinni.»\n\nMestarin sänky oli vielä paikallaan ja sängynviereisellä pöydällä oli\nmuutamia kirjoja. Opas kertoi, miten mestari oli pyytänyt lukemaan\nnoita Goethen runoja ääneen — miten naapurin tyttö oli joka päivä\ntuonut tuoreita kukkia sairaan pöydälle — miten mestari oli kerrankin\nsivellyt kuin hyväillen tuon kirjan kansia ja sanonut, että...\n\nMutta nyt neiti Viljan kuvauksen keskeytti joku pitkä, silmälaseja\nkäyttävä nainen, jolla oli suippo nenä ja kimeä ääni:\n\n»Kuulkaa, minua kiinnostaa niin syvästi kuulla, oliko hän sidottu\nkehenkään naiseen avioliiton kahleilla.»\n\n»Ei», vakuutti neiti Vilja. »Hän oli aivan yksin elämässään. Hänellä\noli kyllä hyvin paljon ystäviä, mutta itsensä hän omisti vain työlleen\nja kutsumukselleen.»\n\nVieraan naisen nenä näytti entistä suipommalta, kun hän kumartui\ntutkimaan mestarin vuodetta ja virkkoi kuin itsekseen:\n\n»Niin, minua niin kiinnostaa se asia, kun en näe täällä aviovuodetta.»\n\nSiirryttiin Hemmingin työhuoneeseen, ja opas selitteli parhaillaan\nhänen työtapojaan ja koko tätä pajaa, jossa sepästä oli tullut kuuluisa\ntakoja. Oppaan lämpöisen ja lennokkaan esityksen keskeytti joku\nkysäisten:\n\n»Mutta missä on hänen kirjoituskoneensa?»\n\n»Onpa pieni pöytä ja sekin vielä huojuu», totesi toinen koetellen\npöydän kestävyyttä.\n\n»Vähän kirjoja niin viisaalla miehellä, ja nekin noin vanhanaikaisia»,\nvirkahti muuan, joka seisoi korkeiden kirjahyllyjen edessä.\n\n»Meidän Matti osti koko 'Aikamme ihmeet' kokonahassa ja maksoi\nkaksituhatta.»\n\n»Minä niin tykkään Runan romaaneista.»\n\n»Onpa ukon käsiala ollut töhryistä, jos tuo on hänen omaansa.»\n\n»Mahtoikohan Hemming olla musikaalinen?»\n\n»Radiota ei vielä siihen aikaan ollut, niin että kai hän soitti\ngramofonia.»\n\n»Mutta olihan siellä se äskeinen viulu, hyvät ihmiset. Ja muistakaa,\nettä eihän siihen aikaan vaadittu niin paljoa.»\n\nJa sitten opas koetti jälleen kiinnittää arvoisien vieraiden huomion\npääasiaan, meni laatikon luo ja otti lasin alta esiin kellastuneita\npaperinpalasia:\n\n»Tässä näette, hyvät vieraat... Tässä näette mestarin ensimmäisen\nkäsikirjoituksen hänen kuuluisaan mietelmäänsä 'Minä ja lähimmäiseni'.\nHän kirjoitti tämän ensimmäisen kerran muutamana kesäiltana tuolla\nkaupungin ulkopuolella kalliolla. Hän oli kai miettinyt tätä jo kauan,\nmutta sitten hänen kävellessään se yht’äkkiä alkoi tulla valmiina, ja\nkun hänellä ei sattunut olemaan mukana muuta paperia, kirjoitti hän sen\ntaskustaan löytämiensä paperilippusten varaan kuin muistilistaksi. Ja\nnyt se on tässä.»\n\nKaikki kerääntyivät katsomaan kuuluisaa paperia ja neiti Vilja alkoi\nharvakseen rivi riviltä lukea noita sanoja, jotka olivat vuosikymmenien\najaksi yhdistäneet kansan, saaneet kokonaiset luokat lukemaan niitä\ntoisilleen kiistojensa jälkeen. Nuo sanat olisi jokainen ihminen\ntahtonut upottaa riitaisan ja kieron naapurinsa päähän, noita sanoja\npuolueet vieläkin siteerasivat osoittaakseen toistensa epärehellisyyden\nja hyvän tahdon puutteen. Noilla sanoilla puolustelivat parempiosaiset\nmenettelyhän silloin, kun sitä pidettiin vääryytenä, ja noista sanoista\nhakivat köyhät ja vaivaiset lohdutusta itselleen vaikeina aikoina.\nNoihin sanoihin oli sisälletty kaikki se, mitä kymmenet käskytkin\nsisältävät meistä itsestämme ja lähimmäisestämme. — Noita kalliita\nsanoja alkoi opas lukea kuin rukousta hartaana ja liikuttuneena, kun\nhänet keskeytti nuoren pojan ääni kärsimättömänä:\n\n»Antakaa olla! Minä osasin tuon ulkoa jo kansakoulussa!»\n\nNeiti Vilja ei voinut muuta kuin keskeyttää, sillä hänen äänensä ei\nolisi kuitenkaan kuulunut naurun ja sorinan takia. Hyvin varovasti hän\nkohotti lasilevyä ja yhtä varovasti asetti kuuluisan käsikirjoituksen\npaikoilleen. Vaieten hän ajatteli sen suunnatonta hintaa ja muisti ne\nhuimaavat summat, joita rikkaat keräilijät olisivat siitä maksaneet\nsaadakseen sen omiin kokoelmiinsa. Ja samalla kuin hän pani entisen\npaikoilleen, otti hän sen Vierestä toisen yhtä arvokkaan: siinä oli\nmestarin ajatelmat 'Minä ja viholliseni'. Noiden mietelmien vuoksi oli\naikoinaan koko kapinallisten joukko antautunut, ja sitten seinää vasten\njouduttuaan he olivat lukeneet noita sanoja ääneen ennen kuolemaansa ja\nolivat kuolleet pelotta, kirkkain otsin ja hymyillen. Niin suuri oli\nHemmingin sanojen voima, että ne olivat tehneet kuolemankin helpoksi\nja kauniiksi. Ja muuan kuuluisa murhaaja oli näiden sanojen vuoksi\ntullut vankilassa herätykseen ja viimein päässyt vapauteensa oikeana\nkristittynä pahoitellen vain sitä, ettei hän nuoruudessaan ollut\nkoskaan kuullut noita ajatuksia.\n\nNiitä alkoi opas jälleen lukea yhtä hartaana kuin edellisiä, mutta hän\nei päässyt kuin kolme ensimmäistä riviä, kun se turpeakasvoinen herra\ntuli luokse ja sanoi:\n\n»Joo, minä muistan kuulleeni tuon! — Mutta toista se oli, kun\nlakkolaiset meidän tehtaalla lähettivät viisimiehisen lähetystön\nluokseni vaatimaan, niin minä soitin poliisit heittämään ne maantielle\nja seuraavana päivänä annoin määräyksen, että viisikymmentä miestä\nsaa kävellä meidän tehtaan palkoilta. — Mitäs noista tuollaisista\nvirsistä — käytännössä! Käytäntö kun on hiukan toista kuin tuollaiset\nluritukset. Jaa, kuinkasta se oli, eikös Hemming ikälopuksi tultuaan\nollutkin noin niinkuin löylynlyömä...?»\n\nNeiti Vilja pani tämän paperin yhtä varovasti ja hellästi paikoilleen\nkuin ensimmäisenkin, ja sitten koko joukko alkoi solua eteistä kohti,\nsillä kahdella rouvalla kuului olevan kova kiire jatkaa matkaa,\nkun päivällinen oli jo tilattu seuraavasta kaupungista. Mutta se\nsuipponokkainen neiti pidätti opasta vielä ja kuiskasi kahdenkesken:\n\n»Kaikki eivät oikein ymmärrä tuota teidän Hemmingiänne, mutta minä olen\naina pitänyt hänen kauniista sanoistaan niin, niin... Mutta kyllä kai\nhän sentään oli nuorena kaunis ja uljas mies? Kuinka, voitteko sanoa,\noliko hänellä kenties paljon nuoria naisia ihailijoina...?»\n\nEteisessä, kun osa oli purkautunut jo ovesta puistoon, tuli oppaan luo\neräs rouva ja kysyi:\n\n»Kuulkaas, minä lupasin viedä täältä meidän pojalle jonkin muiston.\nKun minä en keksi mitään muutakaan, niin pyytäisin ostaa tuon\nteidän mestarinne kävelykepin, joka on tuossa naulassa. Se on tosin\nvanhanaikainen, mutta onhan siinä hopeakahva.»\n\n»Mitä sinä sillä teet», huomautti hänen miehensä. »Saathan jotakin\nmuutakin.»\n\n»Mistäs minä nyt sunnuntaina parempaakaan ostan», vaikeroi rouva, mutta\nseurasi kuitenkin miestään ulos.\n\nKun kaikki menivät, seisoi opas sanattomana keskellä lattiaa kädessään\nkahdenkymmenen markan seteli juomarahana. Hän tunsi koko olonsa hyvin\nkummalliseksi ja tuntui siltä kuin hän näkisi unta näin valveilla\nollen ja aivan kuin joku vaatisi häneltä ostaakseen porraslevyiksi ne\nkivilaatat, joihin Jumala antoi Moosekselle kymmenet käskynsä.\n\nEi, hänen täytyi ihan mennä panemaan jokin ikkuna auki, sillä täällä\ntuntui ilmakin jo loppuvan. Mutta hän ei ehtinyt sitä vielä tehdä, kun\nvanhaa ovikelloa soitettiin ja uusi seurue vaati pääsyä sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Sinkko oli siirtynyt puiston penkille punnitsemaan näkemiään\nja kuulemiaan. Hänhän oli jo aikaisemmin, tutustuessaan ympäristönsä\naineelliseen puoleen, havainnut kaiken henkisyyden sinisenköyhäksi,\nsillä yhdeksänkymmentäyhdeksän ihmistä sadasta sairasti henkisyyden\npuutetta. Kuin jonkinlaisena toivonrippeenä hänellä oli ollut tämä\nkäynti Hemmingin museossa ja hän oli säästänyt käyntiään tähän päivään\nasti. Niin erilaisia kuin hänen kokemansa olivatkin työttömien\nkokouksesta ja nyt Hemmingin museosta, oli niissä kuitenkin toisaalta\nsurkeaa yhtäläisyyttäkin. Toiselta puolen saattoi odottaa, että siellä\ntyöläisten joukossa voisi aineellisessa köyhyydessä versoa pienen pieni\nitu henkistä rikkautta. Ja versoisikin varmasti, ellei oma puolue\ntukahduttaisi sitä kyynelisellä materialismillaan. Ja toisaalla taas,\nmissä oli aineellista rikkautta, kasvoi ja paisui henkisyys höttönä ja\nonttona, levisi ja halkesi viimein kuin lehmäntatti omaa lihavuuttaan.\nJa mitä siitä seuraa, sehän on tuttua niin edellisten kuin\njälkimmäistenkin joukosta: ollaan oivallisia materialisteja, punnitaan\najatukset, lauseet, moraalit ja uskonnot vain markan arvon perusteella\nja jokainen muukin saa tehdä samoin. Lopuksi syytetään sotaa,\npulakautta, ajanhenkeä ja tuhatta muuta seikkaa syypääksi ihmisten\nhenkiseen rappiotilaan, mutta itse kuitenkin edistetään ja pidetään\npyhänä materialistien suuren muotipuolueen käskyt ja velvoitukset.\nEikä silloin ole enää muuta lohdutusta itsellä kuin lyödä rintaansa ja\nhuokaista tyytyväisenä, että Jumalan kiitos, etten ole sellainen kuin\ntuo lähimmäiseni.\n\nSinkon ajatukset keskeytti mustapukuinen mies, joka istuutui\npenkin toiseen päähän. Hän oli nuori toiskielinen pappi, joka oli\nkuuluisa kynästään ja oli kirjoittanut jo puolentusinaa teosta\nlähimmäisenrakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja oikean kristityn\nsuhteesta ajan virtauksiin. Mies otti päästään mustan huopahattunsa,\nleyhytteli sillä kasvoilleen tuulta ja hermostuneena piirteli\nkävelykepillään kuvioita käytävän hiekkaan. Ja heitä molempia\nlähestyi käsipuoli mies, joka oli jo kauan aikaa seisoskellut tuolla\nkadunkulmauksessa ja ojennellut ohi kulkeville matkailijoille tervettä\nkättään saaden siihen armonlanttinsa:\n\n»Pääsin juuri sairaalasta. Tapaturma vei käden. Voisivatko herrat\nauttaa pienellä rovolla?»\n\nMustapukuinen pudisti päätään, mutta mies ei kuitenkaan lähtenyt, vaan\nkatsoi vuoroin häneen, vuoroin Sinkkoon. Tällä taas ei ollut sopivaa\nrahaa, mutta sai kootuksi muutaman markan, ja kuin kiusalla ojensi sen\nsamalla kuin mustapukuinen mies virkahti kerjäläiselle:\n\n»Miksi te ei mennä työhön?»\n\n»Sen minä tekisin ja tuon neuvon olen kyllä jo kuullut», vastasi mies.\n\n»Mutta jokaisen täytyy tehdä työtä, sehän on vanha käsky. Tai jos ei on\ntyötä, niin kaupunki antaa apua.»\n\n»Ei sieltä juuri mitään tipu. Siellä vastataan aivan samaa kuin\ntyöpaikoistakin: 'Ei ole mitään.' — On paljon helpompi panna kiinni\navustustoimistojen ovet kuin avata tehtaiden ovet. Tällaiseen pystyisin\nminäkin. — Noh, mitäpäs tuosta enempää — kiitoksia vain, herra!»\n\nHän meni, ja kun pieni keskustelu oli ehtinyt viritä, jatkoi pappi\npurkaakseen hiukkasen kärsimättömyyttään:\n\n»On ikävä, että ihmiset tulla kerjämään tällaisissa paikoissa kuin\npuistoissa. Mitä turistit ja ulkomalaiset ajatteleva, kun nähdä tuota\nkaikkea?»\n\n»Mutta hyvä pastori», alkoi Sinkko jo suuttua, »emmehän me elä\nturisteja varten. Pitääkö meidän ruveta elämään vain heidän\njuomarahoillaan?»\n\nJa kun iso roikka turisteja pursui juuri Hemmingin museon ovesta\nulos ruveten harrastamaan ikuista valokuvailemistaan, tunsi Sinkko\npahoinvointia, nousi, kohautti papille hattuaan ja lähti. Myös pastori\nnäkyi lähtevän omaan suuntaansa kädet selän takana, ja Sinkko kuvitteli\nhänen kävelevän juuri tuolla tavalla kirkkoon tai hautuumaalle. Silloin\nhänellä vain olisi kädessään musta kirja, jonka kannesta välähtelisi\nauringonpaisteessa kirkas kultainen risti.\n\nVirkistyvään keskipäivän liikenteeseen sekoittui kirkonkellojen soitto.\nMuutama auto hurisi laiskasti ohi, pyöräilijät huutelivat toisilleen,\njoelta ja Reilahdelta kuului moottoriveneiden sätkätystä, ja laiva\nhuusi satamaan. Tulppaanit puiston ruohikossa kukkivat huolettoman\nkirkkaina, ja Hemmingin patsaan juurella puhkesivat ruusut juuri\nkukkaansa. Puiden lomitse häilähteli naisten kirkkaita pukuja, ja\njossakin herahti iloinen nauru. Lokkiparvet tekivät rannan lähellä\nliitotemppujaan, pari valkoista kanoottia solui jokea alas, ja melojen\nlavat välähtelivät hopeisina auringonpaisteessa.\n\nMutta tämä kaikki ei pystynyt parantamaan hänen ajatuksiaan. Mitä\nolikaan sanonut se pojantukkainen, syväajatuksinen ja ilmeetön\nnuori nainen siellä kalliolla työväentalon lähellä: 'Meidän on joko\nsaatava kaikista muista idealisteja tai sitten itse käännyttävä\nmaterialisteiksi. Muuta mahdollisuutta ei ole.'\n\nTuo oli synkkä totuus, ja sekin kuultuna — naisen suusta. Mutta\noliko mahdollista muuttaa yht'äkkiä koko maailmankatsomuksensa niin\nkuin puhdas kaulus? Voiko ihminen parissa silmänräpäyksessä päättää,\nettä minä olen tästä lähtien joko materialisti, kristitty, rosvo tai\nnihilisti? Sillä vaikka koski saattaakin hioa pienen kiven pyöreäksi\najast’aikojen kuluessa, on kiven sisus sitä samaa graniittia tai\nrapakiveä, mitä se on ollut jo alusta saakka. Ympäristö ja olosuhteet\nsaattavat jauhaa miehen sielusta omat persoonalliset särmät ja kulmat\npois, mutta muuttua kokonaan vain pelkän päätöksen voimasta — siitä ei\ntulisi yhtään mitään!\n\nTasainen, kiihkeä hurina alkoi kuulua jostakin rannikon puolelta, ja\nauringonkilossa kiilsi pienenä pisteenä lentokone sinistä taivasta\nvasten. Sillä miehellä oli ainakin ilmaa ja tuulta mennä ylös tai alas!\nMutta lentokoneesta sai Sinkko taas uutta ajateltavaa ja noitumista. Ja\nnyt keskellä kaunista sunnuntaipäivää hän muisti erään viimetalvisen\nillan outoine ahdistuksineen ja aavistuksilleen. Nuo aavistukset olivat\nsilloin tulleet häntä vastaan voimakkaina kuin hyöky ja jääneet sen\nvuoksi kirkkaan selvinä tähän saakka salatajuntaan. Hän oli istunut\nkauan ylitöissä ja kuumetta tuntien lähtenyt myöhään kotiin. Jo kadut\nsinänsä olivat sairaassa miehessä tuntuneet kaksinverroin kolkoilta,\nkun ihmisiä ei ollut muita kuin poliisi lepuuttamassa jalkojaan\nkirjakaupan portailla. Siellä täällä sivukadulla näkyi rotta pujahtavan\nkadun yli ja katoavan naapuritalon varjoisaan kivijalkaan. Vain hyvin\nharvassa paloi enää tulia ikkunoissa, kaikki oli liian hiljaista ja\nyksinäistä, ja katulamppujen valokaan ei jaksanut poistaa jonkinlaista\nkuoleman tuntua koko kaupungista. Tuntui kuin nuo muutamat harvat\nvalotkin olisivat vain unohtuneet palamaan, kun suuri ja musta kämmen\noli kerran pyyhkäissyt koko kaupungin yli.\n\nJa mikä varjeli, ettei se kerran voisi pyyhkäistäkin juuri näin\nhiljaiseksi? Silloin ei olisi pimeä yö ja tuskin talvikaan. Mutta se\nsaattaisi tapahtua jonakin kirkkaana, kevyttuulisena aamuvarhaisena,\nkun puiden oksat juuri ja juuri jaksavat heilua. Ylhäältä, nukkuvan\nkaupungin yläpuolelta kuuluisi samanlainen tasainen hurina kuin juuri\nnyt tuolta meren puolelta, se kasvaisi ja kiihtyisi, ja maahan sataisi\nhienoa sumua pieninä, tulenpolttavina pisaroina. Sinä aamuna loppuu\nihmisiltä ilma ja elämä, ja jäljellä on enää vain muutamia kuolemaan\ntuomittuja, henkeään haukkovia raukkoja. Pian ei oikeasta elämästä\nmuistuta mikään, ja koko kaupungista elää vain sieltä täältä kohoava\nsavu, joka on jäänyt itsestään kohoamaan tyhjiksi tulleiden rakennusten\nsavupiipuista taivasta kohti. Ja yhä valuisi hitaasti alas maahan hieno\nja polttava myrkky.\n\nHän luuli ääneen sanoneensa kulkiessaan ajatuksissaan: 'syaanivety —\nsinappikaasu...' Noita sanoja ajatellen kaikki touhu ja kiirehtiminen\ntuntui turhalta, sillä ne tavoittaisivat kerran kuitenkin värittömänä\nutuna, hautaisivat alleen menneisyyden ja katkaisisivat tulevaisuuden.\nSyaanivety — sinappikaasu, ajatteli hän ja oli kohoavan kuumeen\nvoimalla näkevinään kangistuvia jäseniä, ilmaa haukkovia suita ja\nkuulevinaan viimeiset epätoivoiset rääkäisyt: 'Kaasua! Voi herra\njumala!'\n\nHän oli tullut melkein vavisten kotiin, mutta ovea avatessa heräsi Elli\nja kysäisi unisena: »Sinäkö se oletkin. Varkainhan sinä tulitkin tänä\niltana.»\n\nMies myönsi jotakin, kaatoi haaleata teetä hellalta kuppiinsa, joi\nja mietti. Toisaalta kuului Ellin syvempi ja harvempi hengitys, ja\npienessä nurkkasängyssään nukkui Kaisa, kasvot tännepäin, huulet\nliikkuen kuin sanattomia ajatuksia kertoen, toisella kädellä puristaen\nlujasti nukkea.\n\nHänen omat ajatuksensa eivät entisten päivien korventamina ja\nkovettamina jaksaneet enää herkistyä rukoukseen, ja hän tiesi\nolevansakin liian pieni ja voimaton rukoilemaan, mutta vaistomaisesti\nilman sanoja nöyrtyi pyytämään noille kahdelle suojaa. Mutta entä hän\nitse — mitäpä siitä! Kun oli joutunut syntymään juuri hänen ikäisenään,\nhänen ikäpolvessaan, niin oli jo kauan sitten määrätty, että hänen oma\ntiensä päättyisi jossakin idässä päin, mäenrinteessä tai rantatörmässä,\nmissä harmaaksi maalattu kenttälapio loisi hiekkaa miehenmittaista\nkuoppaa varten.\n\nJo edelliset vuosikymmenet olivat määränneet tuon hänen kohtalonsa\nhänen omaa mieltään kysymättä. Ja hänellä itsellään ei koko asiassa\nollut muuta sanottava kuin se, miten voisi parhaiten turvata jälkeensä\njäävien olemisen ja elämisen. Pitikö siis ruveta noudattamaan vanhan\nhyvän ystävän Kansasen tapaa: kovettaa kaikki omassa itsessään\ntunnottomaksi ja säälittömäksi ja elää omaa salaista herkempää\nelämäänsä vain lapsissaan. Se taisi sittenkin olla ainoa kestävä\nnykyään, kun kaikki muu oli tuomittu luhistumaan.\n\n\n\n\n15.\n\n\nKesäinen Reivinki oli lyhyessä ajassa muuttunut aivan uudeksi\nja toiseksi paikaksi, joka saattoi oudolla asullaan viehättää\nhetkisen reivinkiläisiä itseäänkin siihen saakka, kun nämä jälleen\nkyllästyisivät. Nyt oli koko kaupunkikuva toinen, vaikka tuo kuva\nolikin vanhoissa kehyksissä.\n\nKoulujen opettajat olivat turvanneet kesän aikana lankeavat vekselinsä,\njättäneet kirjansa ja muistiinpanonsa pölyttymään hyllyille ja\nlaatikkoihin ja kadonneet lämpöiseen toimettomuuteensa maaseudulle\nvalittelemaan omalle rouvalleen ja naapurin isännälle kiireiden\npaljoutta ja virkamiehen ylenmäärin rasitettua sydäntä ja vatsaa.\nSamoin olivat kadonneet katujen kulmauksia täyttävät koululaisroikat\nkoteihinsa — pojat jurnuttamaan isälleen iankaikkisesta moottoripyörän\ntai auton ostamisesta ja tyttäret salaisesti toivomaan matkaa\ntoverikuntakokoukseen jonkun lyseolaisen kanssa. — Liikkeitten johtajat\neivät olleet enää tavattavissa viikon loppu- eikä alkupäivinä, sillä\npuhelimessa vastattiin johtajan matkustaneen jonnekin liikeasioissa,\nvaikka hän todellisuudessa oli saaressaan nöyränä kitkemässä rouvansa\nkaalimaata ja työnsä lomassa karkaili naapurisaaren johtajan luo\nvalehtelemaan kalansaaliistaan tai autonsa ja moottoriveneensä pienestä\nbentsiininkulutuksesta.\n\nJa kaupunkiin olivat kaikkein varmimmin jääneet jäljelle vain poliisit,\njotka olivat vaihtaneet ylleen harmaat kesätakit ja huomasivat noiden\ntakkiensa viime kesästä lähtien kiristyneen vatsan kohdalta liiaksi. —\nLomaansa odottelevat konttoristit kävelivät kadulla paitahihasillaan\nja avopäin. — Kauppamatkustajat punoittivat iltaisin helteisten\njaloviina-annostensa ääressä seurahuoneella. Palokunnalla, kolmella\nurheilu- ja kahdella raittiusseuralla, työväenyhdistyksellä ja\nlaulukuorolla oli kertakuukautiset kesäjuhlansa. Ja joka paikassa\noli matkailijoita kioskien ja ravintolain ympärillä kuin mehiläisiä\nruusupensaassa. Maalaiset ajoivat vihanneskuormiaan torille ja\ntyytyväisinä katselivat rouvien kiihkeätä kurkistelemista kärryjen\nympärillä.\n\nOli tullut kesä.\n\nSektorin pihassa oli sekaisin väkevä suolan- ja bentsiinintuoksu.\nKärpäset touhusivat sekapäisinä hevosten ympärillä tai lämmittelivät\nitseään auringonpaisteessa makasiinien punaisilla seinillä. Itse\nmyymälöiden puolella oli laskettu alas vihreä-valkoiset markiisit,\nsisällä miesmyyjät irrottelivat kosteata kaulusta niskasta ja naiset\ninhosivat liiviensä kireyttä. Konttorin kirjoitus- ja laskukoneet\nkuuman päivän sattuessa kävivät aivan kuin niissä olisi ollut hiekkaa\nvälissä ja vasta iltaviileässä naksuttivat kiihkeämmin. Toimitusjohtaja\noli kadonnut omasta huoneestaan, mutta hänen uskollinen koiransa makasi\npesuhuoneiden oven edessä lattialla kuin vartioiden ja murahteli\njokaiselle ohi pyrkijälle. Mutta kun se ei lähtenyt siitä pois,\nhuomattiin, ettei toimitusjohtaja voinut viipyä siellä niin kauan, ja\nnaiset saivat hakea jonkun mieshenkilön avukseen päästäkseen vihaisen\nkoiran ohi sisään.\n\nJa vaikka päivät ja viikot vaihtuivat ja oli milloin helle, milloin\nviileä, kävi työ jokseenkin samanlaista vauhtiaan niin kuin sydän,\nvälillä vauhdissa hiukan kiirehtien, sitten levossa hidastellen, mutta\nkuitenkin koko ajan taatun ja terveen varmasti. Tuntui kuin se ei enää\nantaisikaan hengästyttävää harhalyöntiään.\n\nMutta tulipas sekin kuitenkin! Puolen päivän jälkeen tuli Sektor\nhyvin levottomaksi. Ensin oli joku konstaapeli käynyt rautaosastolla\nja kertonut siellä tuttavalleen Heinsalmen tapauksen. Rautaosastolta\noli tieto levinnyt kangasosastolle. Ja samaan aikaan, kun siellä\npäiviteltiin tapausta, ei ostettu eikä myyty, syöksyi neiti Virkkonen\naamiaistunniltaan, henkäisi ensin uutisensa alhaalla, juoksi portaat\nyläkertaan ja hätäisenä huusi ovenraosta konttoriin:\n\n»Tiedättekö jo? Voi hyvä jumala, miten kamalaa...!»\n\nKolme neljä ihmistä katsoi kummeksuen häneen, ja naiset hypähtivät\nseisoalleen säikähtyneinä:\n\n»Mitä? Mitä on tapahtunut?»\n\n»Heinsalmi on ampunut itsensä!»\n\n»Oh!»\n\nJokainen huokaisi. Toinen nainen puristi päätään ja toinen vaipui\nverkalleen istualleen. Silmät tuijottivat hätääntyneinä ja yht'aikaa\nkuului monta kysymystä:\n\n»Missä? — Milloin?»\n\n»Jo nyt on saatana!» luiskahti hiljaa Sinkolta.\n\nNeiti Virkkonen tuli kokonaan sisään ja alkoi itkeä. Ovi jäi auki ja\npian ilmestyi alhaalta jo muitakin kuulemaan.\n\n»Ehkä eilen illalla — yöllä — tänäaamuna. Hänhän asui Vuorikadulla.\nOlivat koettaneet päästä hänen huoneeseensa, mutta ovi oli ollut\nlukossa. Sitten oli kadun puolelta huomattu, että ikkunaverho oli\nalhaalla, ja eteisestä oli nähty selvästi ovenraosta, että hänen\nhuoneessaan paloi valo. — Valo keskellä päivää... Siis se on kai\ntapahtunut yöllä. Huoneeseen oli ollut toiset avaimet. Kun menivät\nkatsomaan, oli hän sängyssä pitkällään — ampunut oli — kuulanreikä...\nVoi voi!»\n\n»Kamalaa!»\n\n»Ja sitten hakivat poliisin. Pöydällä oli ollut kirje...»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Muuta en tiedä. Kuulin äsken kaupungilla kerrottavan.»\n\nKansanenkin ilmestyi ovelle ja kuultuaan tapauksen huokaisi hänkin:\n\n»Ohhoh, miten ikävää. Kaikin puolin mukava poika.» Ja sitten Sinkkoon\npäin kääntyen: »Tässä on tulleiden tavarain luettelo. Niin kuin näet,\nse ei lyö yhteen lähetyslistan kanssa. Todellisuudessa on viikatteita\nyksi kappale vähemmän, kaksi kuokkaa on liikaa ja samaten laatikko\nkolmen tuuman nauloja. Kirjoita vielä tänään tehtaalle ja ilmoita\nasiasta, ennen kuin laskuttavat.»\n\nKun hän huomasi, että toiset vielä keskustelivat Heinsalmesta, katsoi\nhän pitkään, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan meni omille\nasioilleen. Myös toimitusjohtaja oli huoneeseensa kuullut jotakin\nhälinää, ilmestyi ovelle ja tapauksen kuultuaan ihmetteli hänkin:\n\n»Vaiiniin! Vaiiniin! — Miks'ei hän tullut meiltä pyytämään työtä?\nOlisihan hänelle voitu aina järjestää jotakin, vaikkapa väliaikaisesti,\nettei olisi tarvinnut sillä tavalla...»\n\nSelja ja Sinkko eivät uskaltaneet mainita mitään siitä, että Heinsalmi\noli uuden vuoden jälkeen käynyt kaksi kertaa tuloksetta pyytämässä\ntyötä Sektorista.\n\nJa nyt työn jatkuessa alkoi jokaisella lyhyt ja sanaton tilinteko\nsuhteestaan vainajaan. Toimitusjohtaja Koivumaa luultavasti piti\ntapausta valitettavana, kovin valitettavana, sillä olihan Heinsalmi\nkaikesta huolimatta ollut hyvin tunnollinen ja tarkka mies. Ainoa hyvä\npuoli tässä oli nyt se, ettei Heinsalmi ollut enää tällä hetkellä\nliikkeen palveluksessa, sillä tapaus olisi silloin heittänyt pienen\nvarjonsa Sektorinkin yli. Tuollaisethan vaikuttavat aina hiukkasen.\n\nNeiti Selja muisti, että he olivat pari vuotta sitten olleet Heinsalmen\nkanssa tanssimassa purjehduspaviljongilla eräänä lauantai-iltana. Ja\nmuistaakseen he olivat juoneet silloin jotakin. Puolen yön jälkeen he\nolivat lähteneet kävellen kotiin, vaikka olisivat päässee ihmisten\nmoottoreissakin. Poika oli ollut silloin hiukan raju, mutta kuitenkin\nniin kultainen, että neiti Selja oli päästänyt hänet vielä luokseen. —\nJa näin piti käydä nyt!\n\nSinkko soimasi itseään aiheettomasti ja luuli o askeltensa täällä\nSektorissa kulkeneen Heinsalmen työn yli. Oliko hän tosiaan tullut\npolkeneeksi kunnon Heinsalmen kapean leivän päälle? Oli ihan varmasti,\nsillä vaikka alhaalla tulisikin nyt Heinsalmen tilalla olemaan joku muu\neikä hän, oli hän kuitenkin käyttänyt Heinsalmen paikkaa portaanaan\njoutuessaan tulemaan tänne ylös. Koko päivän Sinkko tunsi kuin\nomantuntonsa puristelevan sen vuoksi, ettei jättänyt tällä hetkellä\npöytäänsä ja siirtynyt takaisin pihan taakse kakkosvarastoon hyllyjensä\nväliin. Työ ei maistunut niin kauan kuin hän tunsi olevansa velvollinen\npyytämään tuota siirtoa, mutta liian voimaton ryhtyäkseen siihen. Ja\nnythän se oli jo myöhäistä, sillä hän ei hyödyttäisi sillä Heinsalmea\nyhtään, vaan ainoastaan vahingoittaisi omaa perhettään. Mutta mistäpä\nhän aavisti, että se olisi pitänyt tehdä jo sinä iltana, kun hän\nviimeksi näki Heinsalmen kääntyvän kulmasta alakuloisena ja henkisesti\nryvettyneenä! — Mitä Heinsalmi oli sanonutkaan heidän erotessaan?\nSinkko ei jaksanut muistaa sanoja, mutta alkoi kuitenkin varmistua,\nettä Heinsalmi itse jo silloin tiesi tai ainakin vaistosi jotakin\nolevan tulossa. Hänhän oli sanonut kuin muistellen: 'Minä pidin niistä\ntytöistä...' Pidin? Siis nykyisyyttä ei ollut hänellä enää sinä iltana!\nJa lopuksi hän oli sanonut jotakin, että 'ei ajatella, ei ajatella\nliian paljon, sillä se on vaarallista'.\n\nAlhaalla otti kukin myöskin omalla tavallaan osaa pitkäaikaisen\ntoverin menoon. Neiti Heikkinen kävi työnsä lomassa salaa käytävässä\npyyhkäisemässä silmäkulmiaan ja hetkistä myöhemmin ilmestyi uuden\nasiakkaan eteen: 'Mitä saisi olla?' Hän muisti yhteen aikaan pitäneensä\nHeinsalmesta aivan liikaakin, sillä eihän Heinsalmi Sylvin takia\nhuomannut häntä.\n\nJa eräänä iltana niihin aikoihin hän oli ollut kovin heikko niin\nkamalan heikko, että oli toivonut tapahtumia ja kokemuksia — mutta\nmitään ei tullut, sillä Heinsalmi joko ei huomannut mitään tai ei\nhuolinut.\n\nNeiti Virkkonen tunsi monesta asiasta hyvin syvää kiitollisuutta, sillä\nnyt jälkeenpäin ajatellen he olivat olleet kummallisen läheisiä ja\ntoverillisia keskenään. Vaikka Heinsalmi oli mies, oli hän itse nuoren\ntytön huimuudessaan saanut tältä monen monta kultaista ja hyvää sanaa\nja neuvoa, vaikka ne olisivat oikeastaan kuuluneet jonkun naisen eikä\npojan jaettaviin. Mutta tuo välittömyys, puhdas ja asiallinen toveruus\ntuntui sitäkin lämpöisemmältä ja vasta nyt sen parhaiten huomasikin. —\nJa monet muut toverit puhuivat tänään Heinsalmesta enemmän kuin koskaan\nyhtenä päivänä. Paitsi ne, jotka olivat olleet joskus sanaharkassa\ntai riidassa hänen kanssaan — he tunsivat kaiken muun lomassa pientä\ntyytyväisyyttäkin, vaikka eivät voineetkaan mennä ilakoimaan: 'Katsos\nnyt, enkös jo sanonutkin...'\n\nMyöhemmin iltapäivällä sai Sinkko kuulla, että Heinsalmi oli jättänyt\npöydälleen seuraavan kirjeen:\n\n»En pakene elämän velvollisuuksia, vaan sen köyhyyttä. Ruumiini\nravinnoksi eivät riitä pelkät armonmurut, ja sieluparka ei saa edes\nniitäkään. Kaikki tuntuu turhalta ja tarpeettomalta, ympärillä on\nikävää, tyhjää, enkä näe mitään tarkoitusta näin hyödyttömälle\nelämälleni — enkä teidän muidenkaan. Siirryn vain tyhjyydestä toiseen\ntyhjyyteen. Menetänkö siis mitään!\n\n»Minä en olisi vaatinut paljoa, mutta kuitenkin vähän enemmän kuin\nvelvollisuudet oman ruumiini ja yhteiskunnan ruokkimiseen. Niin kauan\nkuin tuo muu puuttuu emmekä voi kuin rypeä aineellisissa huolissamme,\nolemme tavallaan kuolleita jo eläessämme ja ainakin kuolemaan\ntuomittuja. En siis sure lähtöäni, en sure teitä muitakaan, sillä\nolimmehan kaikki yhtä köyhiä. Ei sentään: minulla on nyt enemmän. Sillä\njos kuoleman jälkeen on jotakin olemassa, niin minulla on jotakin\ntoivoakin, on ajatus tulevasta elämästä. Mutta teillä ei ole mitään\nmuuta kuin huoli huomisesta leivästä ja pelko kuolemasta.»\n\nTotta — hyvin totta! Sinkkoon sanat vaikuttivat kaksin verroin, sillä\nhänhän oli itse ajatellut juuri tätä samaa kaikki viime kuukaudet\nyksin. Jospa hän olisi tiennyt, että Heinsalmi oli ajatellut ja\ntuntenut juuri samoin! Silloin he olisivat voineet puhua paljon,\npuhuminen olisi helpottanut häntä ja olisi voinut vaikuttaa senkin,\nettei Heinsalmenkaan olisi tarvinnut ratkoa aikaisempaa elämäänsä auki\nsaumoistaan ja jättää kaikkea hyödyttömänä. Reivingin pintapuolisin\nja turhamaisin työtön oli ollut kaikkein syvällisin, oli tuntenut ja\najatellut enemmän kuin sitä näyttikään, vaikka muut ihmiset tekevät\npäinvastoin.\n\nHyvin totta! Sillä 'teillä ei ole mitään muuta kuin huoli huomisesta\nleivästä ja pelko kuolemasta'. — Ja ajatellessaan Heinsalmea Sinkko\ntuli yhä lähemmäksi omaa itseään. »Mitä iloa minulla on, jos elän\nkuusikymmenvuotiaaksi», mietti hän. »Minkä vuoksi ja mitä varten? —\nSen vuoksi, että perheeni ei joutuisi puille paljaille, että saisin\nmaksetuksi velkani ennen kuolemaani, että maksaisin yhteiskunnalle\nkalliin vuokran olemisestani ja työstäni. Mutta mitä iloa minulle\ntuosta kaikesta on? Mitä kohottavaa? Mitä kaunista? — Kahdeksan\ntuntia päivässä työtä, että kaksi kertaa kuukaudessa saisin palkkani,\nmutta en mitään muuta. Ja vaikka menisinkin etsimään jotakin henkistä\nteatterista, filmistä tai muusta niin siellä tarjotaan juuri näitä\nsamoja ajatuksia, joita itse joka päivä inhoan ympärilläni, siellä\nei voida osoittaa olevankaan muuta kuin huomisen huolehtimista ja\nkuolemanpelkoa — sinä siunattu materialistinen maailma!\n\n»Mutta onhan sinulla kirkko — miks'et mene sinne? Ovathan kymmenet\nkäskyt kuin suurina portaina korkeammalle pyrkiessä, jos on halua\npyrkiä. Mutta kuinka moni noihin käskyihin uskoo pyhästi? Osoita edes\nyksi ihminen. — Ei kukaan. Ja kuinka moni niitä sitten noudattaa\nomassa elämässään? — Ei kukaan! Nykyisen pintapuolisen ihmisen\nmielessä ne ovat tulleet fraaseiksi, joilla ulkokullaillaan tai\nparhaassa tapauksessa tehdään afääriä, tai sitten ne kokonaan omien\ntarkoitusten hyväksi vääristellään yhtä vinoiksi ja tuntemattomiksi\nkuin tehtiin jo yli puoli tuhatta vuotta sitten. Henkisyys ja uskonto\novat suuressa koossa samaa, mitä pienoiskoossa ja reivinkiläisten\npuitteiden sisällä tarjoava Hemming ja hänen ajatuksensa: jokainen\nniistä puhuu, mutta kukaan ei tiedä, mitä ne ovat. Ihmiskunta\nylvästelee kahdennenkymmenennen vuosisadan jumalallisilla aineellisilla\nkeksinnöillä, mutta homehduttaa sielunsa keskiajan raunioista\nkaivetulla suvaitsemattomuudella ja egoismilla. Kahdennenkymmenennen\nvuosisadan ihmeellinen ihmislaite!»\n\nSinkko oli kulkiessaan ajatellut ja ajatellessaan kiihtynyt niin, ettei\nhuomannut kiivasta menoaan ja pikku Kaisan epätoivoista juoksua hänen\nkäsipuolessaan. Mutta puiston halki kuljettaessa Sinkko kuin havahtui\nsen omituiseen tunnelmaan. Oli varjoisaa ja vilpoista, ei ollut kuin\nmuutama ihminen ja tuulikin heilutti latvoja rauhallisesti. Linnut\nlauloivat, ja koko tunnelma oli jotenkin samanlaista kuin hautuumaalla,\nyhtä ehjää ja täydellistä. Mutta nyt hän ei voinut nauttia siitä —\ntänään. Tuossahan aivan vieressä asui Kansanenkin. Mitähän, jos he\nKaisan kanssa menisivät sinne, niin hän ehkä voisi saada jotakin\nkevennystä ajatuksilleen puhuen rauhallisen Kansasen kanssa? Ehkäpä\nKansanen osaisi vakuuttaa tarpeeksi asiallisesti ja saisi hänetkin\nvakuuttuneeksi siitä, ettei hän ollut millään lailla aiheuttanut\ntahtomattaankaan Heinsalmen surkeata tilaa eikä olisi voinut sitä\nmyöskään estää. Sillä tuota vakuutusta hän tarvitsi nyt hyvin kipeästi.\n\nPuhe tietysti kiersi hyvin pian juuri Heinsahneen ja kaikkiin muihin\nhänen kaltaisiinsa Latsaruksiin, jotka osaavat kätkeä ja peittää\nhaavansa siksi hyvän verhon alle, etteivät edes koirat arvaa tulla\nniitä nuolemaan. Ja Sinkko koetti kautta rantain kiertää yhä lähemmäksi\nomaa salaista pelkoaan ja tuli lopuksi kuin ohimennen maininneeksi,\nettä olisi ehkä ollut parempi, jos hän ei olisi suostunut siihen, kun\ntoimitusjohtaja siirsi hänet Heinsalmen paikalle. Ehdottomasti olisi\npitänytkin kieltäytyä. Sillä kun ei olisi ollut heti toista miestä\nvalmiina, olisi ehkä jo piankin ruvettu lepyttelemään Heinsalmen\nkiukkua, tämä itsekin olisi rauhoittunut ja huomannut paremmaksi jäädä.\nSillä riitahan oli itse asiassa aivan mitätön. Ja kun toinen mies oli\njo valmiina ottamaan paikan, oli Heinsalmenkin nolo enää peräytyä.\n\n»En usko, että se olisi auttanut hituistakaan», arveli Kansanen.\n»Upinen oli ollut jostakin kateellinen Heinsalmelle jo pitkät ajat.»\n— Kansanen hymähti. — »Noh, on sekin nyt, kun konttoripäällikön pitää\npelätä jotakuta myyjää... Ja juuri siksi oli Upinen juonitellut\nHeinsalmea vastaan kauan ja Heinsalmen olisi ollut pakosta lähdettävä\nainakin myöhemmin, jos ei juuri sillä hetkellä. Tai sitten Upisen\nitsensä. Toimitusjohtaja taas tuli hommanneeksi sinut tilalle. Mutta\nhänkään ei kyllä koskaan peruuta sanojaan, sehän sinun myös pitää\ntietää. Heinsalmen lähtö oli siis vain purkaus, jota ei voinut välttää\nmillään, et sinä enkä minäkään. Ja sinähän olit niin vähän aikaakin\nhänen paikallaan ennen kuin siirryit konttoriin.»\n\nSinkko näytti tyytyvän Kansasen sanoihin, mutta itse asiaa ne eivät\nmuuttaneet vieläkään: oliko sitten mahdotonta Sektorin tehdä jotakin\nHeinsalmen hyväksi vai oliko yksi tanssiaisheila tarpeeksi suuri syy\nitsemurhaan?\n\n»Sanoinhan jo, että koko Heinsalmen lähtö oli vain välttämätön purkaus,\nja syy ei suinkaan ollut Sektorin, vaan Upisen. Ja kun kerran Heinsalmi\nitse sanoutui irti, niin Sektorilla ei ollut mitään syytä polvistella\nhänen edessään. Ja Sektor kyllä aikoi tehdä minkä voi. Ei tietenkään\nhyväntekeväisyydestä Heinsalmea kohtaan, vaan siksi, että tarvitsemme\nmiestä. Minun piti nimittäin tavata hänet ja ilmoittaa, että jos hän\nhaluaisi, niin hän kyllä pääsisi lähiaikoina takaisin.»\n\n»Mutta miksi ihmeessä sitten...?»\n\n»Miksikö en tehnyt? En ehtinyt. En sattunut häntä näkemään.»\n\nJa noin kylmästi ja rauhallisesti tuo mies osasi puhua, vaikka olisi\nvoinut estää koko tapauksen. Jos Sinkko oli pitänyt itseään jollakin\ntavalla välillisesti syypäänä Heinsalmen kuolemaan, niin nyt alkoi\nnäyttää jo siltä, että hän ei ollut ainakaan yksin syypää siihen. Mutta\nKansanen lohdutteli häntä hivenenkään järkyttymättä:\n\n»Ei kannata ajatella tuollaisia asioita. Niissä ovat juuret aina\nsyvemmällä kuin jaksaa kaivaa. Minä olen ollut jo pienen ikäni\nSektorissa ja tehnyt siellä meikein jokaisen miehen töitä. Ja näkemään\nolen oppinut mitä hyvänsä. Ihmisten sormet eivät pysy tiskien reunoissa\nkiinni, ja he katoavat ja kaatuvat mikä milläkin tavalla. Ja lähteneitä\non jo niin paljon, etten minä heitä jaksa enää surra enkä kaikkia\nedes muistakaan. Ja johan noita olet sinäkin nähnyt: kuka on tullut\nhulluksi, kuka lähtenyt raivoissaan, kuka ampunut itsensä ja...»\n\nHän sytytti savukkeen eikä muistanut lopettaa. Keinutuolissa istuen ja\ntaaksepäin nojaten hän puhalteli savua kohti kattoa.\n\n»Mutta sinua on tuurannut hyvin, Sinkko! Tiesin ja arvasin sen kyllä jo\nalusta alkaen enkä välittänyt isosti koko sinun puuhistasi. Heti tulosi\njälkeen aloin jo katsella uutta miestä tilallesi varastoon, sillä\ntiesin sinut siirrettävän kuitenkin toisiin töihin.»\n\nTuo oli nyt hiukan hauskempaa kuultavaa, Sinkko oli joskus jo ehtinyt\nolla salaisesti iloinenkin omasta pienestä menestyksestään, vaikka se\nkyllä oli ollutkin osittain juuri Kansasen käsien ja sanojen varassa.\nMutta iloinen hän oli ollut sen vuoksi, että itsekin tiesi pystyneensä\njohonkin. — Kansanenkin nousi laimeasti hymyillen ja meni kaapilleen:\n\n»Ajatteles, ollaan vanhoja tovereita ja nyt sinä olet meillä vasta\nkolmannen kerran koko aikana. — Niin että otetaan nyt hyvin vähän.\nEnhän minä paljoa harrastakaan.» — Hän toi kaksi lasia ja kaatoi ne\ntäyteen. »Jaa-ah! Olihan hyvä, että sinä tulit tänne. Taisit pitää\nminua alussa jonkinlaisena holhoojanasi, ja kuitenkaan minä en tehnyt\npaljonkaan mitään hyväksesi. Itse olet pitänyt huolen itsestäsi. Ja\nsinullahan on vaikutusvaltaisia ystäviä. No niin, onhan hyvä, että\non olemassa joku sivullinen, joka sopivan tilaisuuden tullen puhuu\npuolesta, kun...»\n\n»Mikä hiton ystävä? Mikä sivullinen?»\n\nSinkko katseli kummissaan Kansaseen, ja tämä hymyili leppoisasti:\n\n»Sitä minä vain tarkoitin, että juuri minun olisi ollut vaikea lykätä\nsinua eteenpäin. Se olisi haiskahtanut suosikkijärjestelmältä ja olisi\nherättänyt huutoa. En siis olisi voinut puhua puolestasi, vaikka olisin\ntahtonutkin. Enkä tahtonut, sillä tiesin sinun asioittesi järjestyvän\nmuutenkin. Tuntui vain siltä kuin neiti Selja olisi arvannut\najatukseni...»\n\n»Mitä helvettiä? — Sinähän puhuit toimitusjohtajalle minusta samana\naamuna, kun Heinsalmi läksi!»\n\n»En sanaakaan. Ensimmäisen kerran kuulin asiasta sinun omasta suustasi.\nSiellä makasiinin ovella, muistathan?»\n\nAivan oikein. He kumpainenkin olivat pelänneet Upisen sotkeneen asiat\nniin ylösalaisin, että Sinkko saisi siirtyä portista kadun puolelle. Ja\nhän oli vielä kiusannut Kansasta, ja tuo hullu oli ollut vähällä uskoa.\n\n— Nyt Sinkko ei pysynyt enää istuallaan, vaan nousi ja käveli toisen\neteen:\n\n»Väität siis, että neiti Selja puhui sinä aamuna?»\n\n»En väitä mitään. Mutta ellei Selja olisi maininnut sinusta, niin\ntoimitusjohtaja ei olisi muistanut sinua, vaan olisi pannut Heinsalmen\ntilalle jonkun vanhemman — tietysti. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä\nen yleensä viitsi puhua Sektorin asioista mitään milloinkaan, mikäli ne\neivät koske itse työtä.»\n\n»Mutta minua hiukan kaivelee tämä juttu!» intti toinen.\n\n»Mitäs pahaa tuossa nyt on? Niin kuin sanoin, en viitsi puhua mitään\nturhaa, mutta nyt näyn puhuneen jo.»\n\nSinkko alkoi vimmastua ja tutki yhä:\n\n»Ja etkö sinä puhunut minusta toimitusjohtajalle silloinkin, kun minut\nsiirrettiin Heinsalmen paikalta konttoriin? Häh?»\n\n»En sanaakaan. Päinvastoin minä olin siirtoa vastaan, sillä en olisi\nlöytänyt tilalle niin hyvää.»\n\n»No kuka piru sitten...?»\n\n»En tiedä. Toimitusjohtaja vain oli hyvin tyytyväinen sinuun. Ja ehkä\nSelja oli maininnut silloinkin...»\n\nSinkko meni hyvin totiseksi ja kulautti lasista pitkän ryypyn kuin\nhuuhtoakseen sillä upoksiin jonkin epämiellyttävän tunteen, joka\nparhaillaan ponnisteli pinnalle. Hän oli ollut liian aikaisin iloinen\nomasta työstään ja huomasi nyt, ettei häntä oltukaan punnittu työn\nvaan jonkin muun mittapuun mukaan. Aivan oikein, tapahtumat alkoivat\npunoutua yksiin: hän oli ollut ensimmäisen kerran Seljan luona muutamaa\npäivää ennen ensimmäistä siirtoaan. Ja kun hän oli muuttanut uuteen\ntyöhönsä, oli hänen hyvä onnensa alkanut heti ja toimitusjohtaja\noli sattunut tulemaan... Mutta helkkari! Oliko Selja järjestänyt\nsen myyntikirjajutunkin? Hän oli samana iltana ollut Seljan luona\nhakemassa tuota nukkea, jonka kipeätä jalkaa Kaisa tuossa parhaillaan\nkääri, ja Selja oli silloin sanonut jotakin, että 'menestyminen täällä\najallisuudessa riippuu varsin pienistä seikoista, täytyy vain opetella\nhiukan laskelmoimaan, siinä koko viisaus, rakas ystävä'.\n\nNo jo olikin koko viisaus! Nyt hän ei tuosta viisaudesta maksaisi\npenninkään vertaa, kun se pyyhki pois hänen pienenkin hyvänmielensä.\nSinkkoa kaiveli, hän oli vaitelias ja vastaili lyhyesti Kansasen\npuhellessa maailman asioista. Sektor ei lämmittänyt häntä enää yhtään\nja maailmakin sai olla miten päin vain halusi. Ja kun Kaisa sattui\nnyt kiukustumaan oikuttelevalle nukelleen niin, että alkoi takoa sitä\ntuolin kulmaan, oli isä kiitollinen tekosyystä ja pääsi lähtemään.\n\nMutta kun äiti viipyi vielä varmastikin kaupungilla, eivät he\nkaksi myöskään menneet kotiin, vaan istuivat puiston penkillä, ja\npahantuulinen isi katseli tytön touhua hiekkakasalla ja kiikussa.\nKyllästyttyään siihen he kävelivät kaupungin toiseen reunaan aikaa\nkuluttaakseen. Mäen rinteellä niityn takana näkyivät esikaupungin\ntalot, ilta-aurinko paistoi niiden ikkunoihin punaisena, ja pari äsken\ntervattua kattoa hohti melkein sinisen kiiltävinä.\n\n»Tuolla on Karion talo», virkkoi isä tyttärelle. »Se oli isin koti\nsilloin, ennen kuin äiti ja Kaisa tulivat Reivinkiin. Ja isin entinen\nikkuna näkyy tuolta puiden välistä.»\n\nSilloin hän sai päähänpiston. Nyt hän oli sopivassa mielentilassa\nkäydäkseen selvittämässä Karion kanssa vanhat ja olemattomat vihat.\nSiellä työväentalolla oli Kario hakenut häntä, mutta sivulliset olivat\nestäneet ja siirtäneet tilinteon. Kario oli pohjimmaltaan hyvä ja\nreilu mies, ja Sinkon velvollisuus oli selvittää turhat ja lapselliset\nväärinkäsitykset juuri nyt.\n\n»Mennäänkö kävelemään tuonne, Kaisa. Vieläkö jaksat? Otetaan\ntulomatkalla äidille päivänkakkaroita ja kissankelloja tuosta niityltä.»\n\n»Mennään. — Mutta miks'ei Elli tullut mukaan?» kysyi tytär.\n\nIsä naurahti tuttavalliselle keskustelulle:\n\n»Elli meni, mihin lie mennyt. Mutta lähdetään me nyt kahden.»\n\nSinkko mietti, että tällä tavoin hän saisi pois korvistaan\nkuvittelemansa Heinsalmen laukauksen kaiun, kun saisi muuta tehtävää\nja ajateltavaa. Mutta jos hän oli unohtamassa Heinsalmen, niin Selja\npyrki sitä enemmän pinnalle. Ei edes vierellä lörpöttelevä tyttö\nsaanut isää heräämään vaivoistaan. Hän muisti sen ensimmäisen illan,\ntoisen ja kolmannen. Ne tuntuivat polttavan vieläkin. Ei silti, olihan\nIrene ollut aina hyvin miellyttävä nainen, rohkea, periaatteilleen\nuskollinen ja pienissä synneissäänkin asiallinen ja harkitseva. Hän\noli joka tapauksessa sellainen nainen, joka ei koskaan antautuisi\ntapahtumien laahattavaksi, vaan tiesi, mitä kaipasi ja tahtoi. — Mutta\nentä Sinkko itse? Häntähän tässä olikin laahattu ja talutettu! Hän\noli ollut voimakkaan Irene Seljan käsissä vain pieni välikappale, ja\nhänet oli korotettu konttoripöydän kulmalle pienenä palkkiona monista\ntunnelmallisista ja miellyttävistä illoista. Mikä hän siis oli? Mitä\nolivat hänen omat ansionsa?\n\nNoh, kunhan nyt jotenkin on päästy. Eikä kai kaikkien muidenkaan leipä\nolisi niin kunniallista, jos sitä rupeaisi tutkimaan. Ja sitten hän\nlohduttautui kyynillisenä:\n\n»Mikäs tässä! Me kaikkihan kuljemme kunniallisten kirjoilla, ja kuka\ntutkii minun saavutuksiani Sektorissa? Kenelläpä täällä ei olisi\nsalaisuuksia menestyksensä astinlautana!»\n\nMutta yhäkin oli vaikea yhdistää kolmea seikkaa yhdeksi: Elli, Kaisa\nja Irene Selja. Sinä iltana, kun Selja oli Kansasten mukana ilmestynyt\nheidän luokseen Puistokadulle talvella, oli Sinkko saanut venyttää\nomaatuntoaan niin, että teki kipeätä, ja kaiken oli varmastikin\npelastanut vain se, että Irene jaksoi olla tavanomaisen hieno ja\nsuuripiirteinen.\n\n»Isä, tuolla on kissankelloja Ellille! Käy sinä hakemassa — kun olet\nmies!» kehoitti sormi ojossa vieressä kulkeva neiti.\n\nJa kun isä ei huomannut juuri niitä isoja, oikaisi tytär.\n\n»Ei, Aarno, ei niitä! Tuolla on parempia!»\n\nNiin he jatkoivat matkaa taas. Ja kun Sinkko muisti Irene Seljan,\nmuisti hän myöskin erään pienoiskuvan tämän kotoa: Irene istui pöydän\nkulmalla toinen polvi pystyssä ja toinen alhaalla riippuen, kädessä\noli lasi, ja Irene katsoi siihen hymyilevänä. Tuon saman asennon hän\noli nähnyt myöskin eräässä filmissä, jossa Raamatun kultavasikan\nöiset ilot olivat ylimmillään. Epäjumalan jalustalla, juuri vasikan\njalkojen juuressa oli alaston nainen malja koholla, samassa asennossa\nja kasvoilla sama ilme kuin kenellä. Ja entäs ne kaikki muut: alhaalla\ntanssi suuri joukko hurmiosta hutikassa, joku heitti kultarahoja uhrina\njumalalle, ja toinen korjaili ne sitä mukaa taskuunsa. Kultaa, viiniä,\nnaisten vartaloita, sivulla horroksiin väsyneitä juhlijoita, jostakin\npilkistivät rääsyisen ja vaivaisen kummallisen himokkaat, kullasta\nhäikäistyvät silmät — ja taustana oli pimeyteen peittynyt vuori\nsynkkänä ja mustana kuin tuomio.\n\nNiin olivat nuo olleet. Mutta mitä kaikki nämä toiset olivat Seljoista,\nSinkoista ja kaikista muista, koko Sektorkin ylimmästä alimpaan\nsaakka ja koko maailma? Sitä samaa rietasta joukkoa, joka osaksi rypi\nkullassa ja heitteli sitä jumalansa jalustalle kuin lahjoen, toinen osa\nnälkäisenä ja ryysyisenä, mutta yhtäläisesti rallattavana, mielettömänä\nrykelmänä tanssimassa jumalan jalkojen juurella, humaltuneina\nkompastellen omiin riepuihinsa tai jo paremman toivossa riepunsakin\npois heittäneinä. Toinen keräsi sen, mitä toinen uhrasi, silmissä\nvälkkyi kulta ja himo ja elämänjuhla oli ihmeellinen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKario ei ollut kotona ja naapuripihan eukko tiesi hänen menneen talolle.\n\nTietysti. Tietysti juuri talolle, sillä hänhän oli aatteensa\nkunniavahti ja sellaiseksi määrätty myöskin omaa vallankumouksensa\nsyntymäjuhlaa varten. Siinä oli yksi niitä ukkosen lyömiä, jolla\nei ollut enää muuta toivoa tässä elämässä kuin kulkea ympäri\nteurastuspuukko kädessä ja odotella suurten verenlaskujuhlien\nalkamista. Kenen veri siinä laskettaisiin, se vain oli yhä epätietoista.\n\n»Onko Kariolla ollut työtä?» kysäisi Sinkko istuutuen pihamaan kivelle.\n\n»Työtä? On ollut työtä: tuolla se hätäaputöissä nojailee päivät\nlapionvarteen. Ei se mitään työtä ole. Palkkaa kaksi markkaa tunnilta.\nKulunhan siinä sen verran jo lapiokin. — Lopun alkua se kaikki on,\nsanokaa minun sanoneen!» virkahti eukko ja katosi mökkiinsä.\n\nLopunpa hyvinkin, sen Sinkko tiesi sanomattakin. Ja se loppu tulisi\nyht'äkkiä ja aavistamatta kuin ukkosilma hellepäivänä: aurinko\npaistaisi tukahduttavana, ja siinä samassa jo porhaltaisi musta pilvi\nkeskelle taivaan lakea kenenkään huomaamatta, ja samassa jo jyrähtäisi.\n\nViis' muusta, mutta miten kävisi noiden silloin?\n\nSinkko katseli omaa tyttöään ja kahta Karion lasta, jotka tuijottivat\nalta kulmainsa tikapuiden takaa. Lapset olivat ehtineet jo vieraantua\nhänestäkin, talon entisestä asukkaasta niin, etteivät uskaltaneet tulla\nlähemmäksi.\n\n»Ettekö halua leikkiä?» kysyi hän. »Kaisa, näytä nukkeasi Martalle ja\nPekalle.»\n\nMutta kun hänen tyttärensä nousi ja läksi luo, siirtyivät toiset sitä\nmukaa kauemmaksi, kaksivuotias Pekka kurkisteli murjottaen nurkan\ntakaa, ja vanhempi Martta käänsi selkänsä. He eivät siis halunneet\nleikkiä. — Eipäs, vaan he eivät osanneet leikkiä! Joko heillä ei ollut\nsitä taitoa ollutkaan tai heiltä oli otettu se pois. Siinä eräänlainen\nkurjuudenosoitus, joka tuntui melkein liikuttavan pahalta.\n\nPieni valkoinen kissanpoikanen juoksi naapuripihasta ja katosi\npensaaseen. Sinkko koetteli lasten mielikuvitusta ja suostutteli:\n\n»Pekka, tulehan katsomaan! Täällä pensaan takana on jänis — pupu!»\n\nJa pojan nyreä ääni vastasi nurkkajuuresta:\n\n»Mikä pätkän pupu? Kittahan tuo on! Minä vitkaan kivellä!»\n\nAivan oikein, noilla ei ollut edes lapsen mielikuvitusta eikä lapsen\ntavallisimpia ajatuksia, he olivat eläneet ja kasvaneet nähden ja\nkuullen vain aikaihmisten arkisia toimia ja kaunaisia puheita, ja\nheistä oli ehkä juurittu pois kaikki, mikä viittasi lapsen sielun\nkirjavaan ja värikkääseen elämään. Noille oli varmasti kevyt ja kirkas\nperhonen vain elävä ja jokainen värikkäin kukka vain heinä.\n\nSinkko kysyi tyttäreltään:\n\n»Kaisa, pidätkö sinä tuosta nukestasi? Sinullahan on kotona vielä\ntoinen, mutta Martalla ei ole yhtään. Etkö lahjoittaisi tuota Mollaasi\nMartalle, niin hänkin saisi leikkiä?»\n\n»Juuh!» nousi Kaisa nurmikolta ja riiputti nukkeaan tuhrukasvoiselle\ntytölle. »Ota! Ota Molla!»\n\nMartta kääntyi taas selin eikä ollut näkevinäänkään.\n\nSinkon itsensä piti auttaa, sillä Martan teki nukkea varmasti mieli:\n\n»Ota nyt, Martta. Kaisa antaa sen sinun omaksesi. Etkö halua?»\n\n»En», tuhahti hiljainen vastaus.\n\n»Miks'et halua?»\n\nKesti hetken ennen kuin tyttö päätään kääntämättä niiskutti nenäänsä:\n\n»Isä on sanonut, jotta me emme saa ottaa herrasväiltä mitään.»\n\nVoi taivas sentään! Oli turhaa jatkaa, sen Sinkko ymmärsi. Lapset,\njotka vasta äsken olivat oppineet puhumaan, tiesivät jo, ketkä olivat\nmitäkin karsinakuntaa ja mitä luokkaviha kieltää ja käskee. Sinkko ei\nsiis voinut muuta kuin tarttua tytärtään kädestä ja lähteä kotia kohti.\nPortilla mennessä sattui hän näkemään naapurin eukon ja kysyi:\n\n»Missä Karion emäntä on?»\n\n»Laitokselle meni. Lisää on lapsia tulossa.» Sinkko arvasi, mille\nlaitokselle talosta oli menty.\n\n»Vai niin. Jos Kario tulee kotiin ja satutte näkemään, niin sanokaa\nhänelle sellaisia terveisiä, että minä tulen kyllä vielä uudestaan.»\n\nHänen oli yksinkertaisesti tultava, siitä ei päästäisi mihinkään, sillä\nasiat oli puhuttava selväksi Karion kanssa. Vai oliko jo puhuminenkin\nkielletty kahden ihmisen kesken?\n\nJa entä lapset? Sinkko oli aina kuvitellut niinkin turhia, että tuleva\npolvi olisi jollakin tavoin parempi ja sen elämä jotenkin vapaampi kuin\nnykyisen. Mutta se oli surkea haave, se tulisi olemaan monta kertaa\npahempi. Sillä nykyinen polvi oli saanut vasta pahan tartunnan, mutta\nkoko seuraava polvi näytti olevan jo valmiiksi saastutettua ennen\nvarttumistaan.\n\nElli ei ollut vielä kotona, ja isi olisi mielellään laittanut suuret\npäivänkakkarat ja kissankellot maljakkoon, mutta tytär väitti sitkeästi\nvastaan:\n\n»Ei, minä ojennan ne Ellille näin!»\n\n»No ojenna sitten. Mutta ne kuolevat käsiisi.»\n\n»Eivät kuole. Elli tulee pian kotiin. Nosta minut sohvalle.»\n\nHän nosti tyttärensä leposohvalle ja tämä oikaisi siihen väsyneenä\nkukkakimppu kädessään. Sinkko itse heittäytyi nojatuoliin hautomaan\nkipeitä ajatuksiaan. Kolme ilkeätä vihlaisua oli tuntunut sielussa\ntänään. Ensiksi Heinsalmen laukaus ja jäähyväiskirje. Kerran oli\nHeinsalmi jossakin yhteydessä sanonut: 'Nykyään on olemassa vain kolme\nmahdollisuutta: ratketa juomaan, tehdä kavallus tai ampua itsensä.\nJotkut tekevät nuo kaikki kolme yhteen menoon, mutta muutamat hullut\naloittavat loppupäästä.'\n\n»Voi sinua mies! Miksi tunnustit oman hulluutesi! Olisit kestänyt!»\n\nToinen ilkeä pala oli kuulla Kansaselta, että hän ei ollut\nmenestynytkään työnsä, vaan Seljan kanssa vietettyjen öiden nojalla.\nPitikö hänen siis ruveta jatkuvasti rikkomaan kaikki kymmenen käskyä\nalusta loppuun kiipeilläkseen entistä paremmin? — Ja sitten lopuksi\nnuo Karion lapset saastaisessa vihassaan! Hän tuli sitä ajatellessaan\nlevottomaksi, sillä se toi joka kerran samalla mieleen myöskin Kaisan.\n\nMutta ehkä oli turhaa miettiä noita? Mitäpä auttaisi hänen ajatella\nsilloin, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Parasta heittäytyä\nsattumien kuljeteltavaksi, parasta mennä virran mukana ja itse\npitää vain sen verran varansa, että keinuisi aina pinnalla kuin\nkaarnanpalanen. Se oli nykyhetken ainoa kannattava ajatus ja kaiken\nmotiivi. Hiiteen kunnia ja omatunto!\n\nSinkko koetti nukkua, mutta vaipui vain outoon horrokseen, jossa kaikki\ntämän päivän tapaukset loiskivat yhtenä aallokkona. Mutta kuitenkin\nhän oli lopulta nukahtanut, koskapa kolahduksen kuultuaan näki Ellin\nseisovan ovella päällystakki yllä ja juuri sisään tulleena. Kaisa oli\naikoja sitten nukkunut leposohvalle ja osa kukista oli rypistynyt hänen\nalleen ja toiset olivat valuneet kädestä lattialle nuutuneina.\n\n»Nouse ylös, Aarno! Minulla on hyviä uutisia — kerran minullakin!»\n\nKun Sinkko kohosi istualleen ja katseli häntä kuin tylsänä, piti hänen\nmennä miehensä luo, puristaa tämän pää käsiensä väliin ja pudistella\nhiukan:\n\n»Voi Aarno! Kuule nyt: minä olen saanut paikan Sektorista!»\n\n»Sinä? Sektorista? Ja mitä sinä siellä teet?»\n\n»Minä juuri! Menin Kansasten luo heti sen jälkeen, kun te olitte olleet\nsiellä Kaisan kanssa. Kansasen sattui soittamaan joku nainen, joka ei\nhuolinut paikkaa Sektorissa, kun sai palkkansa kohoamaan entisessä.\nJa Kansanen kuuluikin sanovan hänelle jotakin, että 'mitäpä me turhan\nvuoksi rupeaisimme pitämään huutokauppaa palkoista'. — Noin hän sanoi.\nSitten hän tuli minun luokseni ja sanoi, että minä voisin tulla\nkoettamaan. Se on se sama paikka, johon Heinsalmikin olisi päässyt, jos\nolisi tahtonut...»\n\n»Tahtonut!» huusi mies. »Tahtonut? — Hänhän ampui itsensä, kun näki\njo nälkää! Ja sinä viet nyt sen leivän, jonka avulla hän olisi voinut\nelää...»\n\n»Eijei», valitti nuori rouva, ja kyynelet alkoivat kohota silmiin.\n»En minä sitä... Minä olin jo niin iloinen, mutta sinä tuolla tavalla\nturmelet senkin! Etkö ymmärrä: enhän minä sitä paikkaa kysynyt. Ja jos\nminä en ota sitä nyt, niin sen ottaa joku muu! Älä sotke nyt minun\niloani — en minä murhannut Heinsalmea...»\n\n»Et sinä, vaan...»\n\n»Aarno! Et saa sanoa!»\n\nHe seisoivat tovin hiljaa toinen toisella puolen pöytää. Nainen katsoi\nkyyneleisenä vuoroin mieheensä ja miehestä lapseen, joka juuri avasi\nsilmänsä ja ensimmäisenä ajatuksenaan alkoi kokoilla kukkiaan. Sitten\nmieskin ojensi kätensä pöydän yli:\n\n»Suo anteeksi. Minä vain olen ollut pahoillani koko päivän. He olisivat\nvoineet pelastaa hänet — Heinsalmen — jos olisivat tahtoneet.»\n\nJa rouva hymyili jo kyyneltensä läpi:\n\n»Ajattele niin kuin minäkin: ellen mene, niin muut menevät ja ottavat.\nJa asiaahan ei voi enää kukaan auttaa. Hän on ollut vain yksi ajan\nuhri. Mekin olimme sitä kerran — vaikkakin vain pieniä ja osittain.»\n\nAjan uhri? Juuri niin. On turha surra kenenkään kaatumista tai\nkatoamista. Huolta on tarpeeksi siinäkin, että itse pysyy pystyssä\nkompastelematta. Ajan uhri? Aikahan vaatii, ettemme saa auttaa\nketään jaloilleen vaikka tahtoisimmekin, emmekä tahdo auttaa, vaikka\nvoisimmekin, sillä jokaisen meno helpottaa jääneiden elämää ja heistä\nsaa jokainen taas vastata vain itse itsestään.\n\nRouva Sinkko oli saanut työtä. Heinsalmen kuolema oli tuonut\nPuistokadun ullakolle pienen juhlaillan, jota täydensi kimppu nuokkuvia\nja rypistyneitä päivänkakkaroita.\n\n\n\n\n16.\n\n\nJoka päivä näkyi ihmisillä kasvavan salainen ajatus päästä tästä\nvanhasta pois kokemaan jotakin uutta ja saamaan vihdoinkin se suuri\nelämänkäänne, jota jo kauan oli odotettu.\n\nMutta täällä sitä käännettä ei tullut. Pikkukaupunginkin elämä saattoi\ntarjota mitä moninaisimpia värejä, vivahduksia ja asteikkoja, mutta\ntaaksepäin katsellen kaikki oli kuitenkin ikävystyttävän tasaista\nja yksitoikkoista. Varsinkin kaupungin sisällä pysyivät ajatukset\nlakkaamatta samoissa raskaan kuorman painamissa uomissaan kuin\nvankkurien pyörien jäljissä, mutta jo heti kaupungin ulkopuolella,\nsiinä, missä samannäköiset ja samankokoiset puutalot loppuivat ja\nniitty alkoi, kuului jo joskus kesäiltoina ruisrääkän nariseva ääni, ja\nkivitaskut naksuttivat kiihkeinä rauniolla hyppien.\n\nSinkko poti jo samaa tautia kuin kaikki muutkin: oli tyytymätön ja\ntoivoi jotakin tapahtuvaksi. Sillä jos sanoi totuuden, niin hänenkin\naikansa Reivingissä oli ollut kuolettavan yksitoikkoista numeroiden\nvatkaamista, olivatpa nuo numerot sitten työpaikan tai hänen oman\nlompakkonsa sisällyksen. Silloin, kun hän oli ensimmäisen kerran tullut\ntänne, oli hän kuvitellut mahdottomia, uskonut ja päättänyt aloittaa\nuuden jakson elämässään, oli toivonut jotakin rikasta ja värikästä ja\nnyt huomasi pettyneensä. Sillä ajatukset tänä iltana olivat juuri samat\nkuin silloinkin ja kieppuivat yhtä voimattomina saman asian ympärillä.\n\nKuin prologina hänen taivalluksessaan täällä oli se yö, jolloin hän\nsateen lotistessa ulkona oli kuunnellut äänten sorinaa seinän takaa\nja itse tyytynyt vain huokaisemaan hartaan toivomuksensa huomisesta\nleivästä. Ja tänään hänestä tuntui siltä kuin olisi aloitettava jälleen\nuusi ja vielä suurempi jakso, ja hän oli valmis huokaisemaan yhä saman\ntoivomuksensa kuin epilogina tälle entiselle ja päättyneelle. Sillä\ntuntui tukalalta, suorastaan mahdottomalta jatkaa enää näin.\n\nSurkeimman tilanteen oli juuri tänään tarjonnut pikku Kaisa\nhuokaistessaan hänkin hartaana omia toivomuksiaan ja selitellessään\nisälle ja äidille, miten hänen olisi ehdottomasti saatava veli.\n\n»En minä viitsi leikkiä enää yksin. Täällä on niin ikävää.»\n\nÄiti oli katsonut isää ensin hymyillen, mutta sitten muuttuen totiseksi\nja mietteliääksi. Ja isä oli ajatellut itsekseen sitä kylmää totuutta,\nettä Kaisa ei tulisi saamaan veljeä juuri niin pitkään aikaan kuin isä\nei saisi menemään vekseliä lävitse pankissa. Äiti näytti ajatelleen\njotakin samantapaista tai sitten hän oli lukenut toisen sanattomat\nmietteet, koskapa nousi, meni toiseen huoneeseen ja näkyi siellä\nikkunan edessä pyyhkivän kyyneliä silmistään.\n\nAina sama tasainen ja loputon tie edessä! Oliko ihme, jos halusi\npaeta kotoa rasvanhajua ja astianpesun kalinaa ja kadota vaikkapa\ntorille katselemaan puutarhureitten notkuvia vihannes- ja kukkapöytiä,\nkalastajien merentuoksuisia vasuja, mummojen ja pikkulasten pieniä\nvasta- ja tuomenkukkanippuja. Sitten voi siitä siirtyä vaikkapa puiston\npenkille katselemaan, kun mummot raahkasivat käytävien hiekasta irti\nsitkeästi juurtunutta ruohoa — kun puutarhuri suuret sakset kädessään\nkierteli Hemmingin patsaan juurella kasvavaa rehevää ruusupensastoa,\nnaksautteli saksiaan tai nyppäsi pois kellastuneen lehden — kun nuoret\nnaiset istuivat ilakoivissa, unikonvärisissä puvuissaan penkeillä\ntaustanaan mehevä, tuoreenvihreä nurmikko. Samoin saattoi iltaisin\ntöiden päätyttyä kadota satamaan, jossa tervaiset jaalat purkivat\nhalkoja, ohi ajoi valkea matkustajalaiva saaristoa kohti ja kymmenet\nmoottoriveneet soluivat touhukkaina kaukaisia uintirantoja etsimään.\nToiset niistä olivat suuria, upeilevan ja itsetietoisen näköisiä,\nkiilsivät mahongille ja messingille ja jättivät jälkeensä sisukkaasti\nsihisevän vaahdon. Toiset taas olivat pieniä ja hengästyneitä,\nahdinkoon asti täynnä sylikkäin istuvaa väkeä — ja tuo väki tuijotti\neteenpäin merelle toivoen pian pääsevänsä jonnekin hyvin kauas, missä\nei olisi seiniä eikä rajoja katseen tiellä, missä ei tarvitsisi\najatella muuta kuin avaruutta ja rannattomuutta ja missä keskellä\nviikkoakin saattoi tavoittaa sunnuntaisen rauhan ja kuulakkuuden.\n\nJa entäs maanteiden varsilla sisämaahan päin? Ohi pölisyttivät\nriemullisessa melussaan moottoripyörät ja kiihkeästi surisevat autot.\nTienhaarassa poikkesivat kaupungin mummot ja vaarit ylös Honkamäen\nrinnettä kainalossaan kukkiva ruusu, pieni lapio tai puutarhakannu,\nmatkalla kuolleen perheenjäsenen haudalle. Toisia mustapukuisia ja\nmustaliinaisia vanhoja naisia, kädessään puhdas, valkoinen nenäliina,\ntuli kaupunkiin päin. He olivat hartaannäköisiä, sillä he olivat\nsaattaneet jotakuta keväiseen vehmauteen, mutta itse palasivat omaan\narkeensa. Heidän viimeisenä vaikutelmanaan ja muistona vainajasta\njäikin nyt ympäristön vuoksi kirkas, herttainen ja kukkarunsas kuva\neikä kuihtunut, kylmä ja sammunut henki ja kangistunut ruumis.\n\nNuori vaalea nainen talutti käsipuolesta vanhusta ja molemmat olivat\nvaiti, katselivat vain tuulen hyväilevää pyyhkäisyä pihlajan oksissa ja\nhuokaisivat kuin salaa ja varoen. Kuin levähtääkseen ja kuin jotakin\nodottaakseen he istahtivat tuuhean lehmuksen alle, lähelle sitä\npenkkiä, jonne Sinkko oli kadonnut pakoon omia ajatuksiaan. Tämä tunsi\nSylvin ja hänen äitinsä — tuon saman Sylvin, joka oli ohjaillut hänen\nensimmäisiä askeleitaan täällä, jonka kanssa hän ei ollut myöhemmin\nenää joutunut tapaamaan, mutta oli kuitenkin tuntenut Heinsalmen vuoksi.\n\nJotakin sävähti Sinkon sielussa. Mitä — oliko nyt...?\n\nTuolla tuli jäljestä pappi, päässään musta hattu, liperit työnnettyinä\npiiloon ja kädessä musta kirja, jonka kultaisella ristillä aurinko\nleikki. — Missä hän oli ennen tavannut tuon saman papin yhtä mustissaan\nja nähnyt auringon kimalluksen kultaristissä? Ei, hän ei ollut\nnähnyt missään, vaan kerran puiston penkillä oli vain kuvitellut\nsitä, sillä tuo mies oli se sama, joka kirjoitteli hyllykaupalla\nlähimmäisenrakkaudesta, mutta oli ajanut raajarikon kerjäläisen\nrumentamasta puistoa. Tuoko mies oli siis saanut olla Heinsalmen\nhaudalla syyttämässä tätä ja moittimassa väärin kulutetusta elämästä,\nelämänpelosta ja häpeällisestä paosta kuoleman turviin silloin, kun\nsynnit liian mahtavina vyöryivät maallisen ruumiin yli? Heinsalmi,\nraukka, jonka elämä oli väkivalloin puristettu kokoon, sai vielä\navonaisen hautansa ääressä kuulla viimeiset solvaukset lähimmäiseltään,\njoka kaikkein vähimmin ymmärsi elämää, jolle oma elämä oli vain\nteeskentelyä ja toisten elämä vain tuomion tulikipunain kylvämistä ja\nmoitetta.\n\nOliko Heinsalmi tosiaan haudattu tänään? — Samaan aikaan, kun pappi\nteennäisen mahtavin askelin kulki mäkeä alas, nousi Sinkko ylös\nvarmistuakseen siitä, oliko ja mihin Heinsalmi oli haudattu. Ja\nhänen mieleensä muistuivat joskus kuullut vanhan Nilssonin sanat\nyhdenvertaisuudesta elämässä ja tasa-arvoisuudesta kuolemassa. Mutta\nnekin sanat taisivat olla satua, sillä ainakin elävien mielestä oli\nhyvin suuri ero sillä, siirrytäänkö täältä ajallisuudesta ikuisuuden\ntuomarin eteen kuulanreikä sydämessä vai liikarasvaa sydämessä. Ja\nsiltä näytti täällä hautausmaalla kulkiessakin. Eräänlainen kuoleman\nkastijako oli vieläkin olemassa, ja vanhalla osalla, tuuhean hongikon\nsuojassa, olivat saaneet hautansa vain ne, jotka siihen katsottiin\narvollisiksi testamentin ja kielikysymyksen mukaan. Oli siis turhaa\netsiä Heinsalmen hautaa täältä, sillä hän joka tapauksessa niin kuin\nkoko hänen ympäristönsäkin kuuluisivat niihin standartikuolleisiin,\njollaisia haudataan vähintään yksi joka päivä.\n\nAivan oikein, siellä uuden osan reunalla oli aivan tuore kumpu ja sillä\nmuutamia kukkavihkoja, joissa ei ollut nauhoja eikä nimiä. Ei ollut\nepäilystäkään, etteikö tähän aiottu piilottaa nimettömänä unohduksiin\nyksi sellainen, joka kaikkein mieluimmin olisi tahtonut vielä elää,\nkaivata, nauttia ja taas pettyä. Mitä olikaan Sylvi sanonut hänelle\njunassa ennen Reivinkiin tuloa: 'Yksi ainoa päivä voi rikkoa kokonaisen\nvuoden ajatukset.' — Tuossa se oli nyt toteutuneena.\n\nKun Sinkko kääntyi, näki hän kaukaa puiden lomitse hiekkakäytävää\npitkin tulevan tutun hahmon, kainalossaan pieni, valkea arkku. Hän oli\nKario ja kulki ohi, mukanaan joku muu mies, ja tuolla kauempana oli\nluotu hauta, jonne hän vei äsken syntyneen ja kuolleen lapsensa arkun,\nlaskeutui haudankaivajan avulla pieniä tikapuita myöten hautaan ja\nnousi viimein sieltä ylös yksin. Lopputulos heidän toiveistaan oli siis\ntuossa: synkkä, leveäharteinen mies kainalossaan yksinkertainen, pieni,\nlaudoista kyhätty, mutta valkoiseksi maalattu arkku. Ja Sinkko päätti\nnyt odottaa niin kauan, että saisi vaihtaa sanan Karion kanssa, sillä\nnäitä sanoja hän oli odottanut jo kauan. Ja kun haudankaivaja meni\njonnekin pois ja Kario jäi yksin katselemaan, meni Sinkko luo ja astui\nmiehen viereen.\n\n»Vai noin ikävästi kävi? Olin eräänä iltana teillä ja kuulin juuri\nodotettavan. Otan osaa. Sinunkin taloasi onnettomuudet tavoittelevat.»\n\nMies katsoi häntä, ei näyttänyt olevan vihainen, mutta puhui hyvin\nvastahakoisesti ja jurosti:\n\n»En tiedä, mitä pahaa tuokin ehti kenellekään tehdä, kun jo nyt piti\nmennä.» — Hän osoitti hautaa. »Mutta parempi on kuitenkin näin. Muuten\ntuo raukka olisi joutunut kuitenkin vain kärsimään.»\n\nHe olivat vaiti. Hautuumaan syvää hiljaisuutta ei rikkonut mikään muu\nkuin tuuli kahisuttaessaan nuorten hopeapajujen lehtiä. Siellä täällä\noli uusia ja kukkien värittämiä kumpuja, ja toisten yllä oli helle\nkuivettanut jo kaiken tuoreuden ja sade pieksänyt likaisiksi rievuiksi\nsilkkiset ja kultakirjaimiset nauhat. Uusia patsaita oli kuin rintamana\nsiirtymässä yhä enemmän tänne reunaa kohti ja muutaman vuoden kuluttua\nniitä olisi mennyt jo ohi tämän pienen haudan tuonne aitaan asti.\n\nKario kääntyi ja katsoi tiukkana:\n\n»Sinä olit etsinyt minua. Oliko sulla jotakin sanomista?»\n\n»Oli. Lyhyesti sanottuna sitä vain, että meidän kahden on turha\njurnuttaa toisillemme. Sillä...»\n\n»Mitä varten turha?»\n\n»Sitä varten turha, kun meillä on kumpaisellakin eri leivät ja minä en\nole pyrkinyt koskaan kovertelemaan sinun omaasi etkä sinä minun. Me\nmahdumme tähän maailmaan hyvin molemmatkin.»\n\n»Mutta kaikki eivät ole samaa mieltä», hymähti Kario.\n\n»Minä hyvin vähät välitän siitä, mitä mieltä muut ihmiset ovat»,\nvirkkoi puolestaan Sinkko ja tarjosi kättään. Kario tarttui siihen,\nmutta Sinkko ei tiennyt, tuliko se vain vaistomaisesti vai tosiaanko\nhyvästä tahdosta. Sitten Kario kääntyi ja lähti verkasti poispäin\nkääntyen muutaman askelen päässä ja virkahtaen vielä epäilevänä:\n\n»Minä olen jo oppinut tunteinaan ihmisten ajatukset Enkä vielä yhtään\ntiedä, oletko sinä poikkeus heistä.»\n\nVihainen hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Mutta taakseen hän ei\nmyöskään vilkaissut kadotessaan puiden lomaan. Sinkko lähti toista\ntietä kaupunkia kohti ja mäen rinnettä laskeutuessaan näki kauempana\nedellään Sylvin menevän äitinsä kanssa asemalle. Nilsson olikin joskus\nsanonut, että he aikoivat muuttaa pois. Heilläkin oli siis muutama\njakso nyt päättynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko nykyisen ikäpolven ylitse kaartuu korkea ja tumma kaari,\njonka alkupää on jossakin kaukana takanapäin, vanhempien nuoruuden\naikaisissa vuosikymmenissä. Se lähtee kohoamaan huimasti ylöspäin\nkonekulttuurin aiheuttamana murroskautena ja saa vauhtinsa ja voimansa\nsen tuomasta sivilisaatiosta. Kahdennenkymmenennen vuosisadan\nensimmäinen vuosikymmen antaa sille uutta lentoa ja toinen vuosikymmen\nmaailmansodan ruudilla uutta voimaa ja sen verellä korean värin.\nSodanjälkeinen materialismi alkaa palvoa sitä uutena liitonmerkkinä\ntietämättä siitä mitään muuta kuin huikean korkeuden, kauniin värin\nja vaaralliselta näyttävän vauhdin. Lakipisteensä se on saanut niiden\nratkaisemattomien kansantaloudellisten kysymysten kohdalla, jotka\nyksinkertaisina ovat uuden vuosisadan salamoivan ihmisjärjen esteenä.\nJa jos tuo kaari tavoittaa nuo ratkaisemattomat esteet, niin se särkyy,\nhajoaa, räjähtää kuin shrapnelli, ja sen kauniinvärisen ulkokuoren\nalta pursuaa silloin lisää madaltunutta moraalia, materialismia ja\nitsekkyyttä.\n\nJokainen puhuu nykyään ajanhengestä ja syyttää sitä kaikesta pahasta.\nMutta se on vain tekosyy ja itsepuolustus, kun esi-isiltä peritty\natavistinen omantunnon pieni nystyrä pyrkii yhä kiusaamaan mieltä.\n— Jos perheen isä pettää lähintä ystäväänsä liikeyrityksessä tai\nsaattaa takauksen vuoksi ystävänsä lapset maantielle, on se vain\najanhengen syy eikä hänen. — Jos perheen äiti kiertää viikossa lävitse\nkaikki yksityiset harrastuksensa ja yhdistyksensä autokilpailuista\nrotukissoihin asti ja käy kotona korkeintaan täyttämässä oman\nsavukelaatikkonsa isän varastosta, on syy yhä sama. — Jos tytär on\nomien harrastustensa tietä kehittymässä hyvin lähelle sukupuoletonta\ntai jos hän juopottelun avulla on havainnut sitä itsessään liikaakin,\nja jos poika ei muista tehdä muuta työtä kuin urheilla ja vaivata\nkutistuvia aivojaan muulla kuin senttien ja sekuntien osilla, on aina\nja kaikkialla sama syy. Mutta syy ei ole koskaan ihmisessä itsessään,\nsillä hänhän on nerokas laite ja toimii kaikin puolin nuhteettomasti:\nmiehet ovat hiljalleen mutta varmasti kehittymässä eräänlaisiksi\nkassarekisterikoneiksi, joka nielee rahan ja leimaa kuitin, ja naiset\ntavallisiksi konttorien laskukoneiksi, joka pyörittää kylmiä ja\npersoonattomia numeroita jokaiselle, joka sitä vaivautuu vääntämään.\nHe syyttävät tuosta osuudestaan ajanhenkeä, mutta ovat itse luoneet\nsen hengen, ylistävät persoonallisuutta ja vapautta suurimpana maan\npäällä, mutta itse tekevät persoonattomista numeroistaan itsekkyyden\nkorkeimman lain ja voiman, joiden rinnalla kaikki muu on vaivaista\nja heikkoa. Ja jos joukossa on vielä joku niin vanhanaikainen, että\nitsenäisenä aikoo kestää ajan niin aineellisen kuin henkisenkin\npuserruksen, niin hänen on kehitettävä peritty itsesäilytysvaistonsa\nrehelliseksi itsekkyydeksi. Ellei hän sitä tee, mutta aikoo kuitenkin\nelää toisten ihmisten rinnalla, täytyy hänen olla joko voimaihminen\ntai vallankumouksellinen tai molempia samalla kertaa. Sillä jos tällä\nahtaalla tiellä kulkien jää joukon keskelle, niin se puristaa, vie\nmukanaan tai sitten näännyttää ja polkee alleen.\n\nSinkko tunsi olevansa jollakin tavalla voimakkaampi kuin Heinsalmi,\njoka oli taipunut liian nöyränä ja liian varhain. Mutta jos hän,\nSinkko, joutuisi uudelleen samaan leikkiin, josta viime syksynä pääsi\neroon, ei hän taipuisi vieläkään eikä seuraisi Heinsalmea. Jos tie\nolisi yhtä kaita kuin tämäkin, jota hän kulki nyt jonossa asemalle, ei\nhäntä myöskään puristettaisi sille, hän ei enää pysyisi sillä, vaan\nhyppäisi yli ojan ja repisi aidan auki, sillä eiväthän ihmiset ole\nteitä, vaan tiet ihmisiä varten. Jos aitoina ovat vain totunnaiset\nkäsitteet oikeasta ja väärästä ja aidanseipäinä jotkin yhteiskunnan\ntottumukset, mutta eivät lait, on noita aitoja siirrettävä ja tietä\nlevennettävä ajoissa ennen onnettomuuksia, sillä jos yksi ainoa Sinkko\nrepäisee auki ensimmäisen seipään, on se vaarallisena esimerkkinä\ntoisille ja silloin levenisi yhteinen tie kuitenkin.\n\nTämä asemantie oli nyt kuin pienoiskokoinen elämä. Hänen rinnaltaan\npuuttuivat vain Elli ja Kaisa, Viimein karttuisi ympärille koko\nkaupunki ja kaikki muut niin pitkälle kuin ihmisiä riittäisi. Se\nnäyttäisi hassunkuriselta joukolta, jolla olisi jokin yhteinen\ntavoiteltava ja päämäärä, mutta jokainen sotkisi toistaan ja polkisi\ntoisensa kantapäille. Olisiko silloin kaikkein kunniakkainta tylsänä,\najatuksettomana ja riepuisena taivaltaa pitkin yhteistä kuraa ja\nnääntyä toisten sotkettavaksi sitten, kun omat voimat loppuisivat? Ei\ntietysti, sillä ihmisenhän piti olla persoonallisesti vapaa. — Olisiko\nsitten parempi tehdä niin kuin Heinsalmi, luopua ajoissa ja kaatua\ntiepuoleen pois ihmisten jaloista, ettei olisi toisten kompastuksena\nja aiheuttaisi ruuhkaa? Ei, sillä sitä pidettiin raukkamaisena ja se\nosoitti pelkuruutta. — Olisiko sitten tehtävä niin kuin Sinkko tulisi\ntekemään: antaisi ensimmäisen aidan kaatua rymisten ja leventäisi tien?\nEi, sillä se olisi hillittömyyttä ja väkivaltaa.\n\nJos hän siis aikoi päästä edelleen ryvettymästä, ei ollut muuta keinoa\nkuin koettaa nousta toisten olkapäille ja pysyä siellä. Hän oli jo\nkerran noussut ojasta hammasta purren eikä vähällä antaisi enää\nhoukutella itseään sen lähelle uudestaan. Mitä hän siis voi muuta kuin\nvastedes käyttää kyynärpäitään toisten sysimiseksi, koettaisi pudottaa\njonkun muun eikä häntä auttaisi, vaan pikemminkin nauraisi. Sillä\ntavalla olisi hauska olla mukana yhteisessä juhlasaatossa ja siten\nhänkin ehkä pääsisi mukaan yhteiseen rallatukseen suuren epäjumalan\nympärillä.\n\nNyt hän päätti sen tehdä!\n\nSilloin, kun hänellä oli ollut viimeinen suuri elämänkäänteensä, ei hän\nollut huomannutkaan ottaa sitä vastaan suurin päätöksin ja lupauksin,\nvaan oli ollut nöyrän harras ja kiitollinen kohtalolle. Mutta nyt\ntulisi toinen ja vielä suurempi käänne, ja hän ei tyytyisikään sitä\nottamaan hiljaisen tyytyväisenä. Hän kerta kaikkiaan päätti nyt tehdä\nomastatunnostaan astinlaudan kiivetäkseen lähimpiensä olkapäille. Ensin\ntulisivat kaikkein lähimmät, ja viis' heistä, jos he joutuisivat hänen\ntakiaan kärsimään! Hän aloittaisi vaikkapa Seljasta, jonka hän ensiksi\nsöisi pois, syrjäyttäisi ja toimittaisi tiepuoleen. Häntä ei tämän\njälkeen enää surettaisi Karion fanatismi, ei Kansasen tunnollisuus\neivätkä nuoren Virkkosen huolet. Sillä jos joku ihminen kärsii, niin\nonhan kärsitty ennen tätä päivääkin. Jos kaikki muut ovat itsekkäitä,\nniin miks'ei hänkin. Liikuttaako häntä yhtään, jos kissa puree pienen\nlinnun päätä ja rutisuttaa luut rikki, niin että turha pyristeleminen\nlakkaa? Ei, sillä tuhansia samanlaisia jää vielä jäljelle. Ja menköön\nsitten ihminenkin yksin tein, kunhan vain hän itse jäisi jäljelle,\nolihan noita ihmisiä tuhansia niitäkin.\n\nAarno Sinkko päätti muuttaa elämänsä kurssin niin sanotun ajanhengen\nmukaiseksi, työnsi kätensä uhkaavan sisälle taskuun ja oikaisi matkansa\nkotia kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän unohti mennä suoraan kotiin ja joutui kaupungin reunalle siihen,\nmissä joukko pieniä taloja oli yhdessä rykelmässä mäen rinteessä.\nMutta hän ei huomannut niitä, vaan jatkoi mäen yli ja tuli niityn\nreunaan, jossa toisella puolella tietä oli punainen mökki ja toisella\nmuutama vanha puu. Kauniiksi maalatusta portista tuli tielle vanha,\nharmaatukkainen nainen huudellen jotakin hätäisenä, väliin siunaillen\nja taas kuin houkutellen. Vasta kohdalle ja ohi ehdittyään Sinkko\nhuomasi naisen puhuvan hänelle.\n\n»Mitä?» ärjäisi hän vihaisena.\n\n»Suokaa anteeksi. En minä tahtoisi teitä vaivata, mutta kun olette niin\nkiltin näköinen ja kun sattui niin onnettomasti, etteivät poikani ole\nkotona, niin...»\n\n»Mikä — mikä hätänä?» katsoi toinen jo lauhkeampana silmiin.\n\n»Pojat olisivat kyllä ottaneet sen kiinni eikä minun olisi tarvinnut\ntällä tavalla vaivata teitä. Mutta voi voi, kun minua niin peloittaa!»\n\n»Miten voin auttaa?» kysyi Sinkko lämpöisesti.\n\n»Kun minun kanarialintuni pääsi avonaisesta ikkunasta karkuun.\nAjatelkaa, palvelustyttö oli jättänyt salin ikkunan auki! Minä olen\nsitä raukkaa pitänyt joskus häkistä irti huoneissa, jotta se saisi\nliikkua, ja nyt se meni ja istuu tuolla puussa.»\n\n»Mitäs tuosta! Kyllä se itsestään tulee takaisin», virkahti mies\nosaaottaen, mutta äänessä oli hiven epävarmuutta.\n\n»Ei se tule, kiltti herra. Kaksi vuotta sitten pääsi sen toveri samalla\ntavalla ulos ja paleltui yöllä kuoliaaksi. Puutarhasta löydettiin\naamulla kangistuneena.»\n\n»Vai niin. Mahtaisikohan tuokin sitten...?» arveli Sinkko kuin pahinta\npeläten.\n\n»Ja tuon raukan saisi niin helposti kiinnikin, kun se ei jaksa lentää\nkuin lyhyen matkan kerrallaan», lohdutti vanhus häntä.\n\nSinkko meni puun juurelle ja katseli uteliaana ylös. Tosiaan, aivan\nlähellä latvaa istui viheriänkeltainen lintu katsellen avaraa maailmaa\nja päästäen silloin tällöin pienen viserryksen kuin alussa varovasti\nlaulellen vapaudelle.\n\n»Jos sen saisi alemmaksi, niin ehkäpä puuhun kiipeämällä voisi ottaa\nsen käsiin», sanoi mies kuin arvioiden välimatkaa ja alkoi riisua\ntakkiaan.\n\nTakin ja kepin hän pani aidanselälle ja koetti kiivetä puuhun. Kun\nalimmat oksat olivat jokseenkin ylhäällä niin ettei niihin voinut\ntarttua käsin, oli alku hyvin vaivalloista. Kahden yrityksen jälkeen\nhän haki rakennuksen viereltä lyhyet tikapuut ja yletti niiltä\noksiin kiinni. Siitä oli jo helppo punnertaa itsensä ylemmäksi ja\nkiivetä oksa oksalta latvaa kohti. Hiki alkoi valua pitkin poskia,\nmutta onneksi lintu pysyi tanakasti kiinni latvassa eikä lähtenyt\nseikkailemaan eteenpäin. Asia oli pieni sinänsä, mutta se alkoi käydä\njo jännittäväksi, ja parhain oli vielä edessä: mitä lintu arvelisi\nsilloin, kun hän saisi sen käteensä? — Mutta linnulla ei ollut mitään\nhätää eikä arvelemista, sillä oksa, joka kannatti sitä, ei jaksanut\nkannattaa miestä. Tämä katseli himokkaana latvaa kohti, mutta sai pysyä\nsiinä, missä oli, ja tyytyä vain heiluttamaan puuta. Puu huojui, mies\nhoukutteli ja vanhus alhaalla siunaili ja piipitti, ja kotvan kuluttua\nlähti lintu lentoon, räpytti vaivalloisesti ja tupsahti viimein\npehmeään heinikkoon niitylle.\n\nSinkko lähti laskeutumaan jäljestä, ja nyt vielä kerran äskeisten\npäätösten jälkeen vilahti mielessä, että tämä ei oikeastaan olisi ollut\nenää hänen työtään, sillä hänhän ei uusien periaatteittensa mukaan\ntekisi koskaan hyvää muille kuin itselleen eikä pahaakaan muille ilman\npalkkaa. Mutta ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja hän\nunohti lintuja niin kuin ihmisiäkin jäävän vielä tuhansittain jäljelle,\njos yhden pää ritisisikin armottoman kohtalon hampaissa. Hänellä oli\nnyt muutenkin täysi työ pitää itseään tasapainossa alimmalla oksalla,\nasettautua sitten istumaan sille ja hypätä loppumatka alas nurmikolle.\nHän juoksi niitylle, etsi ja hiiviskeli varoen polkaisemasta linnun\npäälle. Mutta kun hän viimein pääsi lähelle, pyrähti taas heinikossa,\nlintu räpytteli hetken korsien latvain tasalla ja siirtyi kauemmaksi,\nvälillä kadoten heinikkoon ja taas jatkaen lyhyttä lentoa. He menivät\nkilpaa jäljekkäin, kunnes lintu viimein kääntyi takaisin ja Sinkko\nsamoin läähättäen ja ojissa kompastellen. Lopuksi lintu lensi äskeisen\npuun oksalle, mutta tällä kertaa alemmaksi, ja piipitti hätäisenä apua.\n\n»Pankaa sen häkki avonaiselle ikkunalle ja jyviä häkkiin!» huusi hän\ninnoissaan vanhalle rouvalle.\n\nSitten hän kiipesi aidalle ja aikoi tavoittaa sen päältä, mutta lintu\noli silloin jo maassa, kun hän aidalla. Alas hypätessä koski nilkkaan,\nniin että hän noitaisi hartaasti ja huomasi hypänneensä väärälle\npuolelle aitaa. Siis taas yli terävän säleikön!\n\n»Johan nyt on peijakas, etten minä saa sinua kiinni!» mutisi hän\nja näki vanhuksen juuri asettelevan häkkiä ikkunaan ja piipittävän\nhätäisempänä kuin lintu. Vielä kerran se lensi oksalle ja Sinkko pääsi\ntikapuiden avulla lähelle, ja juuri kun hän oli saavuttamaisillaan\nkiipeilynsä ja kilpailun huipun ja tavoittamassa elävää käteensä,\npiipahti lintu kuin voitonriemuisena ja livahti samassa ikkunasta\nsisään.\n\n»Se on jo täällä! Voi kiltti herra, se on jo täällä!» huusi rouva ja\nveti kiihkeänä ikkunan kiinni vangin jäljestä. »Te saitte minun lintuni\nkiinni!»\n\nSinkko laskeutui puusta, pudisteli vaatteitaan ja pyyhki märkää\notsaansa:\n\n»Huh, miten lämmin!»\n\nHän asettui selin tuuleen, leyhytteli ja siveli nenäliinalla kasvojaan\nja antoi tuulen ja ilta-auringon kuivailla paitansa selkää. Rouva oli\nkai lujasti sinetöinyt jo häkkinsä, koskapa tuli portille puristelemaan\nja pudistelemaan hänen kättänsä ja kiittelemään melkein kyynelet\nsilmissä.\n\n»Mutta kuka te olette? Ette ole aivan varmastikaan reivinkiläinen, kun\nen ole koskaan nähnyt», ihaili hän nuorta miestä.\n\nSinkko selitti oman osuutensa Reivinkiin, sai vielä moniin kysymyksiin\nkuin ylpeänä mainita Ellistä ja Kaisastakin, ei kuitenkaan lähtenyt\nsisään, vaikka pyydettiin, mutta suostui juomaan lasin simaa\nkuumuuteensa pitkän kilvoituksen jälkeen.\n\n»No ottakaa sitten ainakin rouvallenne hiukan sireeneitä!»\n\nJa samaan aikaan, kun vanhus taitteli hänelle ison kimpun sireenin\nvalkoisia ja sinipunervia, täyteläisiä terttuja, katseli hän aidan yli,\nihaili ja kehui pienen puutarhan kauneutta. Sen jokainen kivenkolokin\noli käytetty tarkoin jonkin kukkivan väriläiskän hyväksi. Ja saatuaan\npalkintonsa hän otti aidalta takkinsa ja keppinsä, lähti kotiansa kohti\nja vihelteli, iso sireenikimppu toisessa kädessään, hikisenä, mutta\nkaikesta päättäen hyvin tyytyväisenä.\n\nKun hän nousi portaansa Emmehuolin ullakolle, oli Elli ovella vastassa\nihmeissään:\n\n»Missä sinä olet ollut? Tappelemassako? Housusi ovat takaa halki ja\nposkessasi on iso naarmu...»\n\n»Voi voi isiä, kun repi pöksynsä», pahoitteli selän takana utelias\nKaisa.\n\n»Kiipesin puuhun ja...» koetti hän selittää.\n\n»Puuhun? Aikamies!» ihmetteli Elli.\n\n»Ajoin takaa erään kiltin tädin karannutta kanarialintua, kiipesin\npuuhun ja sitten...»\n\nHän ei muistanut sanallakaan kuvailla illan aikaisempia kokemuksiaan,\najatuksiaan ja päätöksiään, mutta kertoi vieläkin innoissaan tikapuut,\naidan, niityn ja taas puun. Elli hymyili hänelle hieman säälivästi\nkuin pienelle lapselle, mutta Kaisa oli sitä jännittyneemmin mukana\nkysymyksineen ja vaati heti lähtemään takaisin sen mökin luo hakemaan\nsamaa lintua. Mutta kun hänen kertomuksensa siirtyi itse vanhaan\nrouvaan, kysyi jo Ellikin kiinnostuneena:\n\n»No saitko sinä sen linnun kiinni?»\n\n»Sain! Sain minä sen... Tuota, se lensi sitten ihan suoraan häkkiinsä.\nMutta nuo housuni minä halkaisin kai siinä, kun putosin aidalta.»\n\n»Voi ressua! Linnun takia tuollainen vahinko — mutta minä koetan\npaikata.»\n\nSinkko silmäsi tavallista totisempana, melkein vihaisena rouvaansa:\n'Linnunko takia — aina se ajattelee vain tuollaisia!' — Mutta ääneen\nhän virkkoi:\n\n»Se oli muuten aika herttainen ämmä. Ja riivatun kaunis puutarha! Me\nvoisimme useinkin iltaisin kävellä sielläpäin — hittojakos täällä\nkaupungissa — tekin kaksi...»\n\n»Mennään vain», suostui heti Elli. »Mutta riisuhan nyt ne housusi ja\nmene pesemään kasvosi. Toinen poskesi on ihan veressä. Hyvä, ettei\nsilmäsi mennyt...»\n\nSinkko oli joskus ollut hyvin oikeassa sanoessaan, ettei ihminen pelkän\npäätöksen voimalla jaksa muuttaa sisintä olemustaan, sillä kukin\najattelee ja toimii vain siten kuin tuntee sen veressään. Sen vuoksi\nei ollut ihme, jos hänen tämäniltaiset uudet maailmankatsomuksensa\neivät olleet kestäneetkään tuntia kauempaa, sillä ne eivät olleet hänen\nomiansa, vaan muiden. Ja muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään\nhän oikeastaan välitti hyvin vähän eivätkä ne saaneet häntä sisäisesti\njärkkymään.\n\nOvi eteiseen oli auki. Siellä lattialla istui Kaisa leikkien ja\njutellen yksinään ääneen. Ulkovinnille oli pääskyspari laittanut\npesänsä ja seinän takaa kuului niiden vilkas lörpöttely toisilleen\nyhtä rintaa Kaisan juttelun kanssa. Elli kuului hyräilevän alhaalla\npihassa, sillä hän näkyi olevan kaivon luona hakemassa raikasta vettä\nsireenimaljakkoonsa.\n\nJa lähimmäisiään ja koko maailmaa uhmaillut Aarno Sinkko alkoi riisua\nhousujansa paikattaviksi.\n\n\n\n"]