[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy8z8Fyls3alNADdqhRS4s6beP0Qu_n6LaPsqPnwEtL8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},331,"Ylhäiset ja alhaiset","Gummerus, K. J.",1840,1898,"331-gummerus-k-j-ylhaiset-ja-alhaiset","331__Gummerus_K._J.__Ylhäiset_ja_alhaiset","Alkuperäinen romaani kahdessa osassa","romaani",[],[],"fi",1870,null,61091,356783,false,14214,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Ylhäiset ja alhaiset\" by K. J. Gummerus is a novel written in the late 19th century. The story appears to center around the life of a peasant family living in a small, remote homestead called Metsämaa, grappling with the harsh realities of nature, poverty, and unfulfilled expectations in an agricultural society. Key characters mentioned include Jaakko, the father, Eeva, the mother, and their youngest son, Johannes, who is too innocent at the start to fully understand the struggles of their lives.  The opening of the novel introduces the setting, a peasant's dwelling amidst a shadowy forest, where the land has been devastated by frost for five consecutive years. The family members express their hope for a change in fortune with the arrival of spring and the lifting of the frost, which has brought great hardships. As they anticipate a bountiful harvest, the despair of failing crops looms, suggesting the title's juxtaposition of the upper and lower classes. As the narrative unfolds, the devastating effects of another frost are revealed, leading to discussions among the family about survival and the loss of their livestock. The beginning sets a tone of the cyclical struggle between hope and despair, highlighting the family's resilience amidst adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],323,"Romaani sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Satakuntaan ja kuvaa sääty-yhteiskunnan vastakohtia. Tarina alkaa syrjäisestä Metsämaan torpasta, jossa halla ja köyhyys koettelevat asukkaita, mutta laajenee käsittelemään myös aateliston elämää ja eri yhteiskuntaluokkien kohtaamisia.","K. J. Gummeruksen 'Ylhäiset ja alhaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 331. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin DP oikolukijat.","YLHÄISET JA ALHAISET\n\nAlkuperäinen romaani kahdessa osassa\n\n\nKirj.\n\nK. J. GUMMERUS\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nHagelberg Tampereella 1870\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA.\n\n\n      Toisin tiesin, toisin luulin,\n      Toisin toivotin ikäni,\n      käkesin käkenä käyä,\n      kukahella kukkuroilla;\n      Enpä nyt käkönä käyne,\n      kukahelle kukkuroilla,\n      Olen kuin alli aallokossa,\n      Tavi laajalla lahella.\n\n      _Kalevala_.\n\n\n\n\nI.\n\nNäkymätön vieras.\n\n      Korvessa oli kotomme,\n      Maantiellä majasijamme:\n      Karhut kanssa-kumppanimme.\n      Ei mieli mesiä tehnyt,\n      Kylki kuuta kasvattanut\n      Pahan pakkasen käsissä,\n      Kovan ilman kouratessa,\n      Hengen hädäss', heltehessä.\n\n      Vanha runo.\n\n\nSatakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot\nkertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi\npannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.\n\nTämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista\nihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin\noli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin\nuseat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa\noli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi\nkulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän\nvieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki,\nainakin Metsämaassa.\n\nPaikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:\nMetsämaa.\n\nPane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin,\nruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää,\njoka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle\nnuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue\nhuonekaluiksi.\n\nMetsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin\nvähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa\nkartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle\nja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin\nisännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli\nMetsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7\nvuotinen.\n\nAppiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi\nkappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa,\nväliin kahdeksan kaikestaan.\n\nMuutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt\nkuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.\n\nHallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista.\nJos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla\nrakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori\nmyllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos\ntoimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,\nimelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei\nsydämen.\n\nNiin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen\nMetsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!\n\nNyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat.\n\"Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai\nonko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on\nrukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä\nja kalliista ajasta?\"\n\nPäivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna\nnäki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden\nrunsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan\ntaivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä\nkerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät\nkulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen\nvankkoja sirppejä.\n\nViikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei\nennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!\n\nPäivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta\nehtii.\n\nJo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä,\njolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona\nkatsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli\nalkaisi puhaltaa.\n\nTurhaan!\n\nTaivas on selkeä, tuuli uneksii.\n\n\"Jo on toivomme hukassa!\" sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän\ntulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat\ntähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät\nvalehtele. Vanhus on vankka ennustaja.\n\nTänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.\n\nIlta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö\nkuluu, siten valitus kuuluu.\n\nJo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo\nnousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka\nillalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.\n\nHalla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! --\n\nSama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee\nepäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut.\nSe laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven\nrannat ovat jäätyneet.\n\nNäkymätön vieras on käynyt.\n\n\n\n\nII.\n\nHallayön seuraukset.\n\n      Ruoka oli ruumenista,\n      -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n      mämmi männyistä mäeltä.\n\n      Vanha runo.\n\n\nKalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla\nollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.\n\nViime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.\n\nTöllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan\nisäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia.\n\nYö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet\ntuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa\nollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.\n\nSuuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut,\nsiellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen\njoku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.\n\nMetsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.\n\nKun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin\nmiehen mieli työhön vie.\n\nJaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.\nAnoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.\n\nRuhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on\nkaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.\n\nTuota ei kukaan huomannut. --\n\n\"Kova on kohtalo!\" sanoi viimein anoppi.\n\n\"Ei ole jyväkouraa!\" valitti Eeva.\n\n\"Kova on kohtalo!\" kertoi Jaakko.\n\nAnoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen\nkahleissa. --\n\nLapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.\n\n\"Mikäs nyt neuvoksi?\" lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. \"En\nsuinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan\nlähdemme petun keruulle\".\n\n\"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen\njyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on\nsittenkin karvasta\".\n\n\"Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn\njaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan\nvoimia?\"\n\n\"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?\" huokasi vaimo --.\n\n\"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä\", lausui Jaakko;\n\"mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä,\njos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin\".\n\n\"Minä lähden palvelemaan\", sanoi jäykästi vanhin poika.\n\n\"Ja minä, ja minä, ja minä!\" huusivat kaikki lapset.\n\n\"Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata\", sanoi isä\nsuruisesti; \"ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille\nhyödyksi\".\n\nÄiti itki.\n\n\"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan\", puhui\nJaakko vähän ajan kuluttua.\n\n\"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa\",\nsanoi Eeva.\n\n\"Vähän porsaalla saa\", lausui anoppi.\n\nTämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen\nmuutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan.\nHalla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia\nvuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli.\n-- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä\nseisomaan.\n\nMutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet.\nHalla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras\nystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he\nrakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen\nseuraus.\n\nJoulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä\nenää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes\nhänen ruumiinsa voimat loppuivat.\n\nJaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista\noli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä\nvaalea kukoistus asui.\n\nEllei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei\nlehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.\n\n\n\n\nIII.\n\nMuutamia vähäpätöisiä seikkoja.\n\n\nMoni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja.\nJa poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä\nsilmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli\nkorkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen.\nHänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet\nkukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren\nkaupungin näkeminen hänessä vaikutti.\n\n\"Kuka on tuo kaunis poika?\" kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää\nsaaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi\npoika kohta:\n\n\"Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika\".\n\nJohannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut\nvalittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli\nhän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan,\nkun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin,\nruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi\nJohannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt.\nKun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei\nvoinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja\näiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän\nei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän\nvanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes\nraukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei\nkuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan,\nmutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema\npysyi kauvan Johanneksen mielessä.\n\nTalvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä\nmetsästä. Maa oli paljas.\n\nMutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.\n\nEräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että\nköyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden\ntodisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun\nhän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän\npäättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo\npyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää\nhänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä\nolisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei\nuskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin\nolevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen\ntalonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt.\nSuomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja\nJaakko sai papinkirjan.\n\nEevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin\nollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle\njalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja\nJohanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.\n\nTuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.\n\nKahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin\ntultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän\nväsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja\nkoettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli,\nkun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.\n\nEevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään\nsanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias\ntytär elossa.\n\nTiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti\nhän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan\nystävyyteen, vielä samana iltana.\n\nEeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi\nkuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka\ntuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.\n\nNäinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla\nkummastellen mitä näki.\n\nTämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän\nuudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen\nmielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut\naavistaa koko maailmassa löytyvän.\n\nTiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän\niltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri\nvaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta,\njohon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty\nkauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä\ntuskin ovesta tultuaan sanoi hän:\n\n\"Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?\"\n\n\"Osaan\", vastasi poika iloisesti.\n\n\"No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä\nkirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!\"\n\nVastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli\njäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen\npinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo\nvanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan\noli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli\nsaattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen\nlepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.\n\nMaria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä\nkeväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja\nnauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin\ntarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta.\nUkko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman\ntyttöä?\n\nSalin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.\n\n\"Oletteko te majuri --s?\" kysyi hän.\n\n\"Olen\", vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon\nhän sodassa oli tottunut.\n\n\"Tässä on vaatteita teille\", sanoi Johannes. \"Tätini on pessyt ne;\nmaksun tulee hän itse noutamaan\".\n\n\"Pane tuonne\", sanoi majuri, \"ja mene...\"\n\nVaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas\nisänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: \"Et saa\nmennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani\".\n\nMajuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian\nkamariin Marian sivulla.\n\n\"Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli\näitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?\"\n\nJohannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.\n\n\"Onko sinulla nukkea ollut?\" kysyi Maria.\n\n\"Ei! -- -- O--on!\" vastasi Johannes. \"Minun nukkeni osasi käydä ja\npuhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt\".\n\n\"Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä\ntämän!\" -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään\narvoinen enää.\n\n\"Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen\",\nsanoi Johannes huoaten.\n\n\"Mikä sinun nukkesi nimi oli?\" kysyi Maria.\n\n\"Porsas\", vastasi Johannes.\n\n\"Hyi, kuinka ruma nimi!\"\n\n\"Mutta kun se oli porsas...\"\n\n\"Mutta ei porsas ole nukke\".\n\n\"Eikö se ole nukke, jolla leikimme?\"\n\n\"Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole,\nsaat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä\nkätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa,\nkun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja\nsitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet\".\n\nMajuri nauroi tytön innolla. \"Mutta millä sinä sitten itse leikit,\nMaria?\"\n\n\"Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi\non?\"\n\n\"Johannes!\"\n\n\"Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea\".\n\n\"Mistä olet sinä kotoisin?\" kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut\nkaunista poikaa.\n\n\"Metsämaan torpasta\", vastasi Johannes.\n\nMajuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes\nitse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella\nköyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat\nsisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.\n\nJohanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli\nhän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. \"Tässä saat\nleipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne\nnoutamaan enemmän\".\n\n\"Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin\nJohannes sieltä tänne ennättää\", sanoi majuri uteliaana odottaen mitä\nMaria tuohon vastaisi.\n\n\"Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin\ntuon minä joka päivä leipää sinulle\".\n\nMajuri nauroi. \"Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes,\nnyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua.\nMene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja\nnisuleivän Marialta\".\n\n\"Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin\npaljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --\".\n\n\"Ei pojat nukilla leiki\", sanoi majuri; \"tytöt nukilla kujailevat?\"\n\n\"Etkö sinä huoli minun nukistani?\" kysyi Maria itkusilmin, ja majuri,\njoka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää.\nMutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata\nseuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.\n\n\"Muista nyt vaan, että tulet huomenna!\" huusi Maria ja uhkasi vakavasti\netusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa\nkädessä lähti pois.\n\nKummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt\nhänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä\npojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen\nensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: \"Onko Johannes täällä?\"\n\nKun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli\nhän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli,\nennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen\nmieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.\n\nMajuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi\nrahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei\nymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen,\nmielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.\n\nTultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin\nkuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä\nkuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut\nolla kirjakauppaan menemättä.\n\nJohannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin\nkorven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee\nkauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla\noven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes\nei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään\nkantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui\nkirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: \"Osta rahalla mitä tahdot!\"\n\n\"Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla\" -- sanoi hän ja pani\nriksinsä kirjanmyyjän eteen.\n\nKirjakauppias katsoi pitkään poikaa. \"Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä\nolet tuon rahan saanut?\" kysyi hän.\n\nJohannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja\nkirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että\nhän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä\nkirjoja Johannes tahtoi.\n\nJohannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona\nnähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:\n\n\"Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte\ntahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on\".\n\nKirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan\ntietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä\nsivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja\nkaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli\nenemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.\n\nKirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin\nsaanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän\nportaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää\nollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä\nnäkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.\n\nJa nyt rupesi hän katkerasti itkemään.\n\nKirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt\nJohanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.\n\nEttä äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin\ntulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut\nkokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän\nolisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi\nolisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle.\nUuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli\ntosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää\nmitään virkaa ollut.\n\nKun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen\nkohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria\nantaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin\noli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla\nsekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla\nmielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.\n\n\n\n\nIV.\n\nSiemen kylvetään.\n\n\nTuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli\nkulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä\nkirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla.\nHuomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin\npystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt\ntulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.\n\nJohannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt\nvihdoin ruvennut lukemaan.\n\nTämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä\nmetsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli\nunhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli\nluullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.\n\nEräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin\nkivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta\nkäsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.\n\n\"Tämä nyt on a\", sanoi hän.\n\n\"A\", kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.\n\n\"Ja tämä on p --\".\n\n\"P\", kertoi Johannes.\n\n\"No, mikäs tämä nyt oli?\" kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.\n\n\"P\", vastasi Johannes.\n\n\"Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?\" Äiti viittasi b-tä.\n\n\"A\", sanoi Johannes.\n\n\"Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!\"\n\n\"P\", sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.\n\n\"No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin\nmaailman loppu tulla\".\n\n-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa\ntuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut\nb-tä viisaampi. --\n\nJoka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja\nhetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö\nrannalle.\n\n\"Tiesi Jumala mikä pojalla on!\" sanoi äiti. \"Ei hänen päähänsä pysty\nmikään\".\n\nKun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä\nja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja\nvaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään\nnäköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt \"Isä meidän\"\nrukoukseen.\n\n\"Isä meidän\", sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.\n\n\"Isä meidän\", matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.\n\n\"No, katso kirjaan!\" huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot\nkirjaa kohden.\n\n\"Joka olet taivaissa\".\n\n\"Joka olet taivaissa\" -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato\nsattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes\nsaattanut olla sitä katselematta.\n\n\"Pyhitetty olkoon\", sanoi äiti.\n\n\"Pyhitetty olkoon\", kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan\ntuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen\nsilmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen\npiti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa\nriippuessa.\n\n\"Sinun nimesi\", luki äiti.\n\nNyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä\nsanoja.\n\n\"Mitä?\" kysyi hän.\n\n\"Sinun nimesi\", kertoi äiti.\n\n\"Nimesi\", sanoi poika.\n\n\"No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon\nsinun nimes\". Ja äiti pani kiini kirjan.\n\nVaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun\näiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla\njuoksemaan ahvenen luo.\n\n\"Onko poika villissä!\" huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän\nnousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen\ntukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä\nollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi\nhäntä olemaan vaiti.\n\nMutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen \"Vanha Aataminsa\" oli\npäässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton\nkuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.\n\n\"Ole karjumatta, poika!\" huusi isä.\n\nVielä kipeämmästi itki poika.\n\n\"Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi\".\n\nEi auttanut.\n\nNyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai\noppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta.\nVihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja\nkantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.\n\nJohannes oli yhdeksänvuotinen silloin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät\npellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa\ntupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa,\nettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.\n\n\"Tule tänne!\" sanoi äiti.\n\nJohannes ei liikkunut.\n\n\"Kuulitko, tule tänne!\" kertoi äiti.\n\n\"Kuulin!\" vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.\n\n\"Tule tänne, minä puhun sinulle sadun\".\n\nEi vaikutusta äidin sanoilla.\n\n\"Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en\nole tässä maailmassa nähnyt!\" Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun\nkuin pojan uppiniskaisuuden tähden.\n\nKatso kummaa!\n\nKun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui \"Vanha Aatami\" hänestä, ja nyt\nhän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. \"Miksi itket, äitini?\" kysyi hän.\n\n\"Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään\".\n\n\"En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!\"\n\n\"Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla\npikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on\npaljo satuja; tuo se tänne!\"\n\nJohannes totteli sukkelasti.\n\nÄiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].\n\n      Kerran kissa kiivennynnä\n      Oli pajahan osannut,\n      Siellä viilan viekkahimman,\n      Raudan rasvaisen tapasi,\n      Jota joutu nuolemahan\n      Kielen kanssa kiirehesti.\n      Koska kielestä kipinät\n      Veri viilahan vetäy,\n      Kissa isosti iloitsi,\n      Mieli hyvissä hyrisi,\n      Luuli viilasta lujasti\n      Veren ulos vetäyvän,\n      Jonka tähden joutumalla\n      Sitä nuoli siihen asti,\n      Että kieli kipeneiksi\n      Kaikki kulu ja katosi. --\n\n[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna\n1774.\n\nJohannes nauroi. \"Onko tuo oikein totta?\" kysyi hän.\n\n\"Se on satu\", vastasi äiti.\n\n\"Onko kirjassa monta satua?\"\n\n\"Kaksi neljättä\", vastasi äiti.\n\nJohannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin\nrupesi hän katkerasti itkemään. \"Voi, kun en osaa lukea!\" Ja nyt juoksi\nhän aapisen luo.\n\n\"Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!\"\n\nTiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?\n\nEi, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet\ntietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä\nolet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen,\njonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.\n\nJohannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli\nhänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei\nollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin\nruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun\ntavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.\n\nSiemen oli itänyt. --\n\nVaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja\nmitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata\nolla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen,\nkumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä\nnukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. --\n\nTalvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa\npuvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on\npitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. --\n\nLumi kitisee käveliäin jalkain alla.\n\nMihin nyt Metsämaan asukkaat?\n\nLukukinkereille.\n\nJohanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä\nkynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä\nlukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä\nkaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. --\n\n\"Paras koko kylässä!\" on äiti sanonut.\n\nHän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet\nlakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka\nhikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen\nkaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta\nvähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun\nkirjan kirkkoherralta.\n\nÄiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.\n\nVihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren\nihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia.\nVaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa\nsuurin maailmassa; se on kirkkoherra.\n\nMiehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii\npitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin\nnäkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin\nsuurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen\nunhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.\n\n\"Antakaa minun katsella tuota kirjaa!\" sanoo hän lukkarille, ja tämä,\njoka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi\nauttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: \"Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!\"\n\nJohannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut\nensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki\nkuvan alla: \"Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen\npoika pitää ylennettämän\". Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin\nkäskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja\nrupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.\n\nPäivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.\n\nJohanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa\ntulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno.\nKirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa\nlukuaan.\n\nKirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. \"Teillä on vielä poika -- Johannes,\nnuorin; onko hän saapuvilla?\"\n\n\"Tuli se kanssamme aamulla\", sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta\nhakenut; \"mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä\".\n\n\"Johannes Jaakonpoika Metsämaa!\" huusi kirkkoherra.\n\nEi vastausta.\n\n\"Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan\nolen hakenut\", sanoi lukkari.\n\n\"Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua\", sanoi joku\njoukosta.\n\nEeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.\nKyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.\n\nMutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset\nesillä.\n\n\"Odota!\" sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada\nJohanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin\noli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei\nlöytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi\nkiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.\n\n\"Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on,\nvaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä\".\n\n\"Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa\",\nvastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.\n\nNiin kävi Johanneksen kinkereillä.\n\n\n\n\nV.\n\nTouko on nääntyä.\n\n\nVuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli\nohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt\nelinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se\nvuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei\ntahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse\ntuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä\nhänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta\nkun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa\nsitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi\npäivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä\nhän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään\nsyitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä\nselvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.\n\nKerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla.\nSiellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin\nja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.\n\n\"Muut ihmiset saattavat olla iloisia\", puhui hän. \"Mikä minun on, etten\nminäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on\nonnellinen; minä yksin olen surullinen\". Äkkiä selkeni hänen\nkatsantonsa.\n\n\"Minä tiedän syyn, minä tiedän!\" huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.\n\nVanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa.\nMutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän\nmajuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten.\nOttaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka\nhänessä epäröimistä olivat herättäneet.\n\nHän katseli niitä, ja hän otti nekin.\n\n\"Mihin viet kirjat?\" kysyi isä.\n\nJohannes ei vastannut mitään.\n\n\"Hän kujailee taasen joutavissa\", sanoi isä.\n\nJohannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein\ntaaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut\nhäntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän\nlaski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat\nkädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean\nliekki nousi kohdastaan ylöspäin.\n\nJohannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.\n\nHän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut,\nvaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan\ntuhkaan.\n\nJohannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän\nkukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli\npäättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa\nmieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän\nkuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin\ntakaisin.\n\nHeinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt\nmierolle hakemaan palvelusta.\n\nEräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä\noli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.\n\n\"Mikä teidän on?\" kysyi Eeva.\n\n\"Se perhanan poika\", ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella\n-- \"on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun\npilanneet\". Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja\nrauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.\n\nJohannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän\noli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa\ntodistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja,\npunastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.\n\nVaan isä lisäsi: \"Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta\nkirjain polttamisessa keväällä!\"\n\nJohannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki\nkäsiin kasvonsa.\n\n\"Sinusta ei ole mihinkään!\" ärjäsi isä. \"Nyt pane yllesi ja mene\nkirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi\nJumal' auta...\" Ukko puristi nyrkkiään.\n\n_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä\nrikkaruohoksi._\n\n\n\n\nVI.\n\nToukoa kastetaan.\n\n\nMetsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä\nuneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen,\nniin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä\ntaivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän\ntunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei\nerämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta,\nkumminkin haudan levotta.\n\n\"Mikä minä olen?\" kysyi nuorukainen. \"Hallan panema jyvä olen minä. Minä\nolen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ,\ntyö! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi --\nja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni\npetäjäistäkään syödäkseni\".\n\n\"Ei\", lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, \"tässä on tapahtuva muutos.\nMinä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois\nmaailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla\niloinen, niinkuin muut\".\n\nNuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä\nalakuloisemmaksi meni hänen mielensä. \"Isäni löi minua!\" sanoi hän.\n\"Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet\".\n\nVielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan\nsydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi\nnuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän\nkuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.\n\nSuru sulaa kyyneleisiin.\n\nMetsäpolku yhdistyi maantiehen. \"Mitä itken minä?\" kysyi Johannes.\n\"Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei\nkumminkaan ole mihinkään\".\n\nHän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.\n\nJohannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja;\ntakominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita.\nTyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli\nhän jättänyt kotia tahi pudottanut.\n\nHän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.\n\n\"Näin käy aina!\" sanoi hän. \"Työtä alkaessani tiedän minä\nkykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen\".\n\nTuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä\nmainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa.\nTämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein\nkummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa.\nHän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä\ntavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet.\nHän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen\nhäneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes\nollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle\nmiehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian\narka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve.\nHän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän\nasuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.\n\nAurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen\netsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen\nvastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään,\nja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.\n\nKirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen.\nMutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän\nystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa\nsielunpaimenelleen.\n\nSydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he\npuhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili\nnuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi\nhänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän\nkeskustelun seuraukset näkyvät pian.\n\nAurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina\nuusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä\njäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän:\n\"huomenna tahdon minä vastata sinulle\".\n\nIloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia.\nHänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä\nsalaisuuden.\n\nSeuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt\nmaailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla\nsurullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki;\nmutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.\n\n\"Huomenna tahdon vastata sinulle!\" Nämä sanat soivat Johanneksen\nkorvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi\nmuuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä\nkirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.\n\n\"Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!\" sanoi Kaisa sisar, kastaen\nkuivan leipäpalansa suolakuppiin. \"Eilen vielä oli hänen katseensa musta\nkuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi\nsomaa unta viime yönä\".\n\n\"Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää\", vastasi Johannes, joka hyvällä\nruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.\n\n\"Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu\nsaaliistani on kirkkoherran\", puhui Jaakko. \"Jos sinua haluttaa,\nJohannes, saat illalla taasen lähteä kylään\".\n\n\"Niinpä kyllä, Jaakko!\" lausui Eeva. \"Semmoista kirkkoherraa, kuin\nmeillä nyt on, ei liene joka pitäjässä\".\n\n\"Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti,\nvai miksi?\" kysyi Kaisa.\n\n\"Ole ilveilemättä\", vastasi äiti. \"Vähät minä voinaulasta, josta ei sen\nsuurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin\nviikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on\nkirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen\naikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut\".\n\n\"Kas, siinäpä se kumminkin oli!\" sanoi Johannes, joka iloisena oli\nkuullut isänsä käskyn. \"Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi\nottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse\naivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla\nja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä\npidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua\nvaivansa ja saa lohdutusta\".\n\n\"Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias\", puhui Jaakko.\n\n\"Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen\", sanoi Eeva, joka\nmuisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.\n\n\"Jätetään kirkkoherrat sikseen!\" virkkoi Jaakko. \"Pane kiinni lakeinen,\nJohannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan\".\n\nJohannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät\noveenpäin, josta herrasmies astui sisään.\n\n\"Kirkkoherra!\" huusivat kaikki yhdellä suulla.\n\n\"Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!\" sanoi tullut ja antoi\nystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.\n\nKaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.\nTämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä\ntodeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan\nkerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki\nodottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon.\nJohannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan\nnähnyt.\n\n\"Katselette oudostuen minua\", sanoi kirkkoherra nauraen, \"Enkö minä\nsaisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?\"\n\n\"Mutta käyden olette vaivannut itseänne...\" sanoi Eeva.\n\n\"Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette\". -- Ja nyt alkoi\nkirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten\nJaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon\nperheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.\n\n\"Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?\"\n\n\"Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa\".\n\n\"Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?\"\n\n\"Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei\nMetsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu\nmieluummin ja lukee\".\n\n\"Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta --\nannetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?\"\n\n\"Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!\"\n\n\"No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?\" Kirkkoherra\nhymyili.\n\n\"En ... minä ole tuota ajatellut...\" vastasi miettien Jaakko.\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huusi Eeva.\n\n\"Teillä on oikein\", sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. \"Johanneksesta ei\ntässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin\njotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette\nJohanneksen kelpaavan?\"\n\nJaakko mietti kauvan. \"En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi kirkkoherra; \"muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes\nkelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen\ntähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon\nalkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen\nelatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää\".\n\nJaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes,\njoka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä\niloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa\nja puristi hellästi tämän kättä.\n\nJaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun\nkirkkoherra sanoi: \"elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä\nminäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää\", niin ei ollut\nJaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja\najatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli\npuristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi.\nHänessäkin oli sama ajatus herännyt.\n\nIltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli\npuolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.\n\nKoko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun\ntämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.\n\nEilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä\naika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. --\n\nTöllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on\nalku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä,\nniinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.\n\nJohannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän\nkuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes\ntarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen\ntouvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei\nkummaa, että luulemme touvon edistyvän.\n\nMikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä\nrakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei\nollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka\neivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt\nmeni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle,\njoka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan.\nJohannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.\n\nEttä Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.\n\n\n\n\nVII.\n\nTouko edistyy.\n\n\nSe on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia\nsiihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana,\nnäkymättömissä.\n\nJohannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä\ntodeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.\n\nJohannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan\nvälttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi\nantautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle\nruotsalaisen kirjan ja sanoi:\n\n\"Lue ulkoa ensimäinen lehti!\"\n\nJa Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään\nymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi\ntuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut\nhänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman\nja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle.\nHänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita\nhän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän\nsuuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen,\ntöllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja\ntoimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.\n\nJohannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä\nvanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle\noli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän\noli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän\nviikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä;\nsilla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin\nitse kirkkoherra.\n\nMutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura.\nJohanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia.\nHänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta\nkannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi\nmiestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman\nkiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut\nhänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja\nrouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä,\nvihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla\nmiehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita\nkirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.\n\nPuolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli\nsanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa\noppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan,\nlaskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut\ntutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei\nhän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin\nliikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos\nmaailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista\nkirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos\nkädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän\nnyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen\nmielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan\nviisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja\nhänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse\nolisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä\nviisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli\nonnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin\ntaasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja\nsilloin ei onnettomampaa löytynyt.\n\nHän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi,\nmutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa\nkirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että\nkirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra\noli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.\n\n\"Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen\",\npuhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. \"Minun pitää päästä\nkouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --\".\n\nOnneton nuorukainen!\n\nMutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui\nhänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi\najatellen: \"Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni,\nmilloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani\".\nKirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä\nnuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: \"Silloin, kun on alus elämän\nmyrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta\".\n\n\n\n\nVIII.\n\nTietoja entisestä tuttavasta.\n\n\nMutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan,\nmissä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme\nnähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on\nse hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on\nmeidän kääntäminen silmämme toisaanne.\n\nKeitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun\nLinnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän\nkäytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.\n\nHe kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on\ninnostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.\n\nInnostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He\novat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.\n\n\"Sano mitä sanot\", kuulemme luutnantin sanovan; \"hän on kumminkin\nkauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen\nhuultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa\".\n\nKapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. \"Sinä\nolet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!\"\n\n\"Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!\"\n\n\"Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä,\nloistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia\non, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!\"\n\n\"Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!\"\n\n\"Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä\nainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni.\nKuule... Minä rakastin häntä!\"\n\n\"Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Ja hänkö on rakastanut sinua?\"\n\n\"Minä luulin niin\", vastasi kapteini hiljaa. \"Minä luulin saattavani\nlukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi\nminun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän\nminua rakasti\".\n\n\"Sinä uskoit!\"\n\n\"Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä\nnyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en\nvaroituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän\nminua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää\nvaroittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän\nihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä\nluulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua!\nMinä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen\nedessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua\nrakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti\nminut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut\".\n\nKapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.\n\n\"Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä\narvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse.\nMenenkö?\"\n\n\"Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet\nnäkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit\nnähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä\".\n\nNäin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?\n\nOlemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.\n\nKuka on hän?\n\nMaria, majuri --sen ainoa tytär.\n\n\n\n\nIX.\n\nRuusu.\n\n\nHampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä\nasui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös\nlesken sisarenpoika Johannes.\n\nRakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui\njutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen\nja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein,\ntavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta\ntässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun\nmilloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.\n\nJohannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä\nkauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen\nistuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset,\najattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan\nkiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.\n\nÄkkiä nousi hän ylös. \"Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin;\nminä saan muuttaa\". -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. \"Anna! --\"\n\nTaasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta\nettä kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.\n\nIltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin\naukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse\narkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen\nsilmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän\nhellillä silmäyksillä katseli.\n\nHän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan,\nliikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.\n\nNuorukainen sulki kirjan.\n\n\"Anna!\" jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos\npimeään iltaan.\n\n\"Johannes! Joko olet lopettanut?\" kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi\nhänen nimensä.\n\nJohannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi\nvalvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.\n\n\"Niin on se?\" puhui hän. \"Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on\nkohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties\nolisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt!\nKuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän\nomistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää\nkalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen\nvihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu,\nettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä!\nJos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin\nammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen\nnyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre\non minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää\nmuuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka\nminua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta\".\n\nNäin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.\n\n\"Johannes!\" sanoi tyttö.\n\nNyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.\n\n\"Anna! Oletko kauvan ollut täällä?\"\n\n\"Pian kokonaisen tunnin\".\n\n\"Oletko onnistunut?\"\n\n\"Olen, jos sinä vaan suostut\".\n\n\"Missä?\"\n\n\"Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä\".\n\nHimmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän. \"Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?\"\n\n\"Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua\nehdoista\".\n\n\"Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain\nserkkuni!\"\n\n\"Sinä tiedät\", sanoi Anna surullisesti, \"etten minä tahdo muuttamistasi;\nsinä tiedät sen!\"\n\n\"Minä tiedän sen\".\n\n\"Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?\"\n\n\"Sen tiedät kysymättäkin\".\n\nAnna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin\najatuksiinsa.\n\n\"Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?\" puhui hän. \"Miksi en\nluule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi\nkirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli.\nHäntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani\nkirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi\nminua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni,\nrinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!...\nEi, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...\"\n\nJohannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa;\nhän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen.\n\nJohanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen,\njuuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen\nTurkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston\nkirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut\nJohanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes\nollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti\nlaskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle:\n\"Sinä saat mennä\", oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran\nhaudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi\nTurkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi\nhänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat\nloppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä\nkovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja\nottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas,\nlasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän\nmenestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt\nitseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat\nTurussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen\nsynkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään.\n-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän\naamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen\nkamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä;\nmutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva\nasunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. --\n\nSeuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa\nJohannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä\npyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.\n\n\"Nyt olen valmis\", jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.\n\nTöllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän\nomaisuutensa.\n\nAnna istui tuvassa ja ompeli. \"Tule kanssani; mennään katsomaan\ntullikamaria!\" sanoi Johannes.\n\nAnna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.\n\n\"Tallikamari!\" sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki.\n\"Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä\naikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia\".\n\nSanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli\npian puolessa.\n\nMuutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin\ntuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.\n\nNäiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat\nnyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.\n\n\"Minä olen onnellinen\", kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini\nTeodor Leistille. \"Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun\ntanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta\".\n\n\"Ja hän?\" kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.\n\n\"Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka\nhänelle annoin\".\n\n\"Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut\nhäntä...\"\n\n\"Hän rakastaa minua\", sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla\näänellä, unhottaen seuransa.\n\n\"Kuka?\" kysyi kapteini.\n\n\"Maria!\" vastasi veli.\n\nPari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän\npuheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän\noli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän\npunastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä,\njuuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja,\nikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa\nruusukukkasen ja pudotti sen maahan.\n\nSe oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen\nmajurin tyttärelle. \"Tässä! Te pudotitte kukan\", sanoi hän.\n\nMaria loi silmänsä nuorukaiseen. \"Pitäkää se!\" vastasi hän.\n\nJohannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. \"Ennen annoitte\nminulle nuken, nyt annatte ruusun\", sanoi hän.\n\nNyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes\nollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä,\nmutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.\n\n\"Ota tämä kukka!\" sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. \"Muista, että\nonni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on\nkuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu,\nsillä ne ovat kädellä tehdyt\".\n\nMaria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle\nantanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa\nvasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen\nsuosiostansa.\n\nKapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.\n\n\"Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?\nTunsiko kukaan häntä?\" kysyi Maria.\n\n\"Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme\", sanoi maisteri Kustaa\n...ll. --\n\nSeuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen\ntätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa,\ntaistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.\n\n\n\n\nX.\n\nKuori ja sydän.\n\n\nMajuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat,\nhänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen\nvanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja --\näänen karkeus.\n\nMariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin\ntämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja\nteeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen\nkiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut\nsotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa\ntuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian\nmielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa,\nettä hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun\nMaria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin\nennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta,\noli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. --\nTuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja\ntätä neuvoa aina seuraamaan.\n\nMajuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle,\nköyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli\ntullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt\nhäntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes\ntiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä\nniinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja\nkutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti,\nmutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän\noikeassa siinä?\n\nJos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut,\nettä majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon\nkutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli\nkuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja\nJohannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista\najattelematta.\n\nTämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan\npäin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän\nMarian kävelevän siellä.\n\n\"Oletkohan sinä onnellinen?\" kysyi hän itsekseen.\n\nEräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui\nvähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän\nveteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan\nmiehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.\n\nMajuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa;\nmutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän\noli tullutkin.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan\nhän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.\n\n\"Kummallinen ihminen!\" sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja\nJohannes oli nyt majurin mielessä usein.\n\n\"Anna hänen olla!\" sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät\nrypyille. \"Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!\"\n\nMutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän\nvihasi tuota \"kirjatoukkaa\", ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että\ntuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen\npuoleensa. \"Oh, mitä minä hänestä huolin!\" sanoi hän usein itsekseen.\nMutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta,\nhuomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti\nkovasti kostaa. --\n\nKevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän\nkostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi\nJohanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä\nteki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla\nmajurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta\nMarialle, lausui tämä: \"Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä\".\nMajuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo,\nkuuli kummeksien kutsumusta.\n\n\"Minä tulen\", sanoi hän heti.\n\n\"Minä olen pettynyt\", puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä\ntekemän kauniin sarkatakin; \"kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo\nMaria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät,\nniin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan\noikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä\nole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi,\nnäkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja\nantoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä\nsanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa,\nsydämenkö vai kuoren --\".\n\nJa Johannes meni.\n\n\n\n\nKuori.\n\n\nSalissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.\n\nJohannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän\nainoastaan kerran puhunut.\n\nMarian kanssa?\n\nMaria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs\nulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu\nvanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä\nentiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä\nheidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten\nei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän\naikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen,\njoka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta\n-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria\nmuisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian\nvallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka\nusein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen\nluonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka\npuhteesta kova myrsky uhkasi.\n\nMaria nousi Johanneksen lähestyessä.\n\n\"Minun tyttäreni!\" esitti majuri.\n\n\"Me olemme nähneet toisemme väliin\", sanoi Johannes, ja hänen\nlumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.\n\n\"Herra maisteri muistaa...\" sanoi Maria.\n\n\"Muistan\", lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; \"muistan\ntässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...\"\n\n\"Toisin!\" kertoi Maria. \"Te sanotte tuon sanan niin kummallisella\näänellä\".\n\n\"Toisin\", pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; \"sillä nyt en\nminä tiedä, millä mielellä katselette minua?\"\n\nMaria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo\noli Marian mielestä sopimattomasti tehty.\n\n\"Te ette vastaa!\" sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan\ntunkeutua Marian sydämen pohjaan.\n\n\"Vastaa? Mihin?\" Maria punastui yhä enemmän.\n\n\"Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?\"\n\nMutta nyt närkästyi Maria. \"Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?\" kysyi\nhän jotenkin kiivaasti.\n\n\"Ei mitään\", sanoi Johannes. \"Saatatte vastata, ettette tahdo sitä\nilmoittaa\". Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.\n\n\"Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?\"\n\n\"Minä olen jo vastannut --\".\n\n\"Jumalan nimessä!\" huusi majuri. \"Joko olette riidoin? -- Minä, minä\ntahdon vastata, koska Maria -- --\".\n\n\"Rakas isäni!\" rukoili Maria.\n\n\"Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin\nennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä\".\n\n\"Isä!\" sanoi Maria ruusunpunaisena.\n\nJohannes kumarsi.\n\nMajuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten\npuheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä\nJohannekselta muuta vastausta kuin \"on\" tahi \"ei\", kunnes hän vihdoin\notti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä\nsalissa.\n\nSilloin katsahti Johannes ylös. \"Herra majuri!\" vastasi hän. \"Kun täällä\nsilmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se\nollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin\".\n\nJohanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä,\nettä majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta\nvai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin,\nmitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.\n\n\"Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät\nminuun pysty\", sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.\n\nJohannes hymyili. \"Te olette suuttunut\", sanoi hän.\n\n\"No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?\" huusi\nMaria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.\n\n\"Minä en tarkoita mitään\", vastasi Johannes.\n\nMaria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.\n\nKun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky\npuoliselle.\n\nJohannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen\nruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin,\nettä hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan --\npuhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden,\npuhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. --\n\"Minä tiedän ajan\", lopetti hän puheensa, \"jolloin taivaan kaste viritti\nkasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun\nhalla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään\n-- palanut, tyhjä sydän\". Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen\nsilmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri\nhäntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista\nymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli\npettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili\nsuruisesti Johannesta.\n\n\"Minä en saata olla surkuttelematta teitä\", vastasi Maria. \"Jumalan\nihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden\nkuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma\nsydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset\nmuita tuomitsemaan\".\n\nJohannes hymyili. \"Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä\npolttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä\npuhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus --\nniin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä\nnähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi\nkäsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet\ntyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi\".\n\n\"Tunteet ovat monellaisia\", vastasi Maria punastuen.\n\n\"Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi\".\n\nMaria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut\nkoko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa\nnäkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään.\nHän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai\npysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.\n\n\"Kuori ja sydän!\" -- jupisi Johannes. -- \"Idä, siemen! -- hän ymmärsi\".\n\nMutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän\nsöi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa,\nmilloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän\npelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian\njäljessä.\n\nVähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa\ntallikamarissaan.\n\n\n\n\nSydän.\n\n\nKevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla\nrupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa\nääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä\najoilla. Hän oli väitellyt \"pro gradu\".\n\nJohannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon\nmuuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli\nollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden\nsalassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä\nsyksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.\n\nKetä tuli Johanneksen syyttää?\n\nItseänsä.\n\nHän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa;\nmutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät,\nnäkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut\nolla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei\nsuurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi\nsen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.\n\nSaavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä,\nlähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut\nJohanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: \"minkä hyväksi\ntiedät, sen mukaan elä ja ajattele!\" Mutta Johannes näki kohta, ettei\ntieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä\nvähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki,\nkuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän\neroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.\n\nJohannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen,\nmielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän\nhän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa\njumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein\nmaailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen\nihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko\ntäydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata\nhänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti\npettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi\nkuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei\nsuorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna\nniille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen\nmielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden\nopilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli\njoutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee\njokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden --\ntunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut\ntietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla --\nitsestään.\n\nEräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi\nsilmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä\nkauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. \"Maria!\"\nkuiskui ääni hänen sydämessänsä: \"Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo\nluulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun\nsydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä\nolen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää\ntekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean\ntotuuden\".\n\nKellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen\nkerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. \"Tyhjä on sinunkin sydämesi,\nvanhus\", puhui Johannes. \"Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut\ntyttäresi sydämeen\".\n\nJohannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään\nkirjan. \"Mikä tuo kirja on?\" sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki\nmajurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.\n\nLapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri\nnyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili\nkirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti\nsarkatakin yllensä -- ja meni.\n\n\"Meneekö herra maisteri kirkkoon?\" kysyi majuri Johanneksen mennessä\npuutarhan ohitse.\n\n\"Menen\", vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.\n\n\"Ihmeellinen ihminen!\" sanoi majuri ja silmäili menevää.\n\n\"Hän on onneton!\" sanoi Maria suruisesti.\n\nVaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut\nkaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.\n\nHän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita,\nvaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. \"Töllin lapsi!\" ajatteli\nhän, \"sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta\nei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle\nymmärtämättömiin\". Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili.\n\"Kaunis juhlameno!\" sanoi hän itsekseen.\n\nJos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen\najatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta\nulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä\nrauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli\nhorjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan\noppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan\nuskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä\naikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka\nmuutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut\nkristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo\nuskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen\nmeidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä\nvaikutti -- ja salaisesti.\n\nMutta palatkaamme takasin Johannekseen.\n\nKirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen\najatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän\nkirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen\noli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut\nkäynyt.\n\nHän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka\nruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.\n\nPortailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa\nruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi\nkuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin\nhuoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli\nsuututtanut Marian.\n\n\"Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru\", ajatteli hän ja vetäysi vihdoin\nkamariinsa.\n\nHän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä.\n\"Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa\nhiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!\"\n\nArkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän\npäällä oli, seisoi: \"Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta\notti, pyytäen anteeksi\".\n\nTaasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä\nkummastellen kirjelappu kädessään.\n\nHän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä\nsamassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän\nsilmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä.\n\nJohannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan\ntaasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen\nsattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas\nsilmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä.\n\n\"Sydän!\" sanoi Johannes.\n\n\n\n\nXI.\n\nSyntymäpäivä.\n\n\n\n\nAamupuoli.\n\n\nTuli kesäkuun 1 päivä 18..\n\nJohannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.\n\nMaria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä,\njona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin\nryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian\nseitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana\nsanottava Mariasta.\n\nMaria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin\nruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he\nolivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa\narvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan\nkiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli\nsen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli\nJohanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti\nläksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti\nnauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän\nenää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä\ntietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän\nvoisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota\najatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät\njärkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti,\nsitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät\nvaikuttamatta olleet.\n\nEräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla\nAnnan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja\nMaria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,\nsynnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan\nJohanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli\nkirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään\nJohannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli\nJohannesta.\n\nPitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään,\nja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei\nhuomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut\nhäntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa,\nseurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta,\nniin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla\nmajurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut\nsuosimaan töllin lasta.\n\nMajuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.\n\n\"En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli\nmitään\", sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes\nkävi kirkossa. -- \"Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä --\n-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään\nkuolemaisillaan\". -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi\nJohannesta auttaa tämän tietämättä.\n\nTuon lauseen oli Maria kuullut.\n\nKuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari,\njonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli\nlupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet\nkerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria\nruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa\nsanomatta mennyt.\n\nTuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.\n\nAamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria\nistui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni\ntavalliselle paikalleen puutarhaan.\n\nSamassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen\npäätään ja meni Marian luo.\n\n\"Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö\naijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?\"\n\nNuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen\nlähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.\n\n\"No, mihin nyt, maisteri?\" huusi majuri. \"Ette suinkaan tahdo mennä\ntoivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?\"\n\nMaria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä\nummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:\n\n\"Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa\nmuuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka\". Hän avasi kukan,\ntaitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.\n\n\"Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?\" kysyi\nMaria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.\n\n\"Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata\nvertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?\" --\nJohannes tahtoi nyt vetäytyä pois.\n\n\"Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa\nluonnossa ihailla luonnon kauneutta?\" kysyi Maria hiljaa, punastuneena.\n\nJohannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.\n-- \"Te käskette\", sanoi hän vihdoin, \"minä tottelen\".\n\n\"Niin, niin!\" huusi majuri. \"Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra\nmaisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella\nteitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette\ntarjottua kättä heitä syrjälle\". Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi\nsitä sanaa sanomatta.\n\n\"Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt\", lisäsi\nmajuri. \"Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni,\nsiellä on sijaa kyllin!\"\n\nJohannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen\nhyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: \"Antakaa minun\nmiettiä illaksi!\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi majuri.\n\n\"Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä,\nettä te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella\nhyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren\nylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo\nkysymykset saan selville, niin tahdon vastata\".\n\nMaria punastui. \"Hm!\" arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen\ntapansa aina oli, \"tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni\nnuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin\nminä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi...\nMiksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle\nmieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään.\n\n\"Niin\", sanoi Johannes innokkaasti. \"Teidän virkanne on toinen, minun\ntoinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten\nselvittäminen\".\n\nJohannes loi silmänsä Mariaan.\n\n\"Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte\", sanoi Maria punastuen.\n\"Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle\nmuullekin\".\n\n\"Te ette puhu totta nyt\", sanoi Johannes kiivaasti.\n\nMaria punastui yhä enemmän. \"Te olette omaan itseenne rakastunut, näen\nminä\", sanoi hän. \"Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut\nvelvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut\nsaamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä\".\n\n\"No?\" kysyi majuri.\n\n\"Niinkuin sanoin, illalla --\", vastasi Johannes kolkosti.\n\n\n\n\nIlta.\n\n\nIlta tuli.\n\nTämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä\nkesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat\nmajurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.\n\nMitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin\nsalissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan\nkauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.\n\nSivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan\nsuuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui\nvähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä\nystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä,\nvapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat\nnuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli,\nvieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet.\nHeillä oli nyt paljon puhumista.\n\nPöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen\nnuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko\nkaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä\nistuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä\nvierasparvesta toiseen.\n\n\"Kuka tanssin alkaa?\" kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen\ntuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa\nitsellensä liian suureksi.\n\n\"Luultavasti kreivi G--\", vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen\nnaapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. \"Hän puhelee tuolla\nkapteini Leistin kanssa\".\n\nNuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon\nkauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä\ntaskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon\ntehtyään istui hän taasen liikkumatta.\n\nNyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät\nhansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi,\nsiirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi.\n\nNuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli\nhalveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin\nsalissa, siirtyi hän ovelle.\n\nHän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen\nsydämensä alkoi tykyttää rajusti.\n\nTuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat.\n\nMaria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut\nkultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain\nkullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti\nhuolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin,\nsitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi\nG--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset\njalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin\nMarialta, majurin tyttäreltä.\n\n\"Sinulla on kaunis lapsi!\" kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen\nkorvaan. \"Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän\nruhtinattarena\".\n\nMajuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.\n\nJohannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet\nMariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen\nistuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa,\nmilloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s\nja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä\ntarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne\nvastaan\".\n\n\"Se on oikein!\" vastasi majuri. \"Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa\nluotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte\npyöriä!\"\n\n\"Minä en osaa tanssia\", sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien\npalasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.\n\nEnsimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--,\nTheodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää\n\"kurtisöreiksi\", jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.\n\n\"Kuka on tuo nuorukainen?\" kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes\nvakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi\nG-- kumarteli.\n\nNiin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi\nosannut vastata. --\n\n-- -- \"Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?\" kuuli Johannes Marian\nsanovan, kun tuli hänen viereensä. \"Mutta kreivi, ettekö pelännyt\nteidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?\"\n\nKreivi G-- nauroi. \"Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa\nvaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --\".\n\nJohannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle\ntuttavalle ainakin. \"Kreivi G-- ja maisteri Johannes\", esitti hän,\n\"elleivät herrat tunne toisiansa\".\n\nKreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.\n\n\"Kuten kuulitte\", sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä\nsyrjälle, \"on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra\nkreivi?\"\n\nJohannes jäi seisomaan Marian viereen.\n\n\"Minä sanoin\", puhui kreivi, \"että sodissa, olkoot ne mitä laatua\ntahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten\nlinnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta\npulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi\nsaavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi\npiirittää naisen sydäntä\".\n\nMaria nauroi. \"Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua\nlinnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?\"\n\nKreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta.\n\n\"Minä sanon\", vastasi Johannes, \"että se, joka aikoo rynnistykseen,\nolkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei\nhän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen\nrynnistäessään avaa portit --\".\n\n\"Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?\" sanoi Maria.\n\n\"Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu\".\n\n\"Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi\naikaa piirittää?\" kysyi kreivi.\n\n\"Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty\", sanoi Johannes\nhuolimattomasti. -- \"Neiti Maria\", lisäsi hän, \"minä olen päättänyt\".\n\nJohannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.\n\nMaria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi,\nettä jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi\ntakaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin\nolalle.\n\n\"Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?\" kysyi kapteini kääntyen\nkreiviin.\n\n\"Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?\"\n\nKapteini silmäili Johannesta. -- \"Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko?\n-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet\nmiehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri,\ntohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on\npuolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on\nihanaa!\"\n\nKreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta,\nja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.\n\n\"No, jo ymmärrän\", sanoi kapteini suruisesti; \"sinäkin! Palaa, veljeni,\naikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi\non tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa,\nennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän\".\n\n\"Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa\", puhui kreivi; \"hän on häväissyt\nminua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua\".\n\n\"Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään\ntuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!\"\n\n\"Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne\nkatselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä;\nkorvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi\".\n\nNyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen\nsilmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt.\nHän oli sanonut Marialle: \"Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut\nja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne\ntyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne,\nniinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo\nkreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin\nantaa hänelle teidän puolestanne neuvon\".\n\n\"Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa\nsota-asiassa?\"\n\n\"Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut\ntänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin\nennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä\npyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki\nturhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi\nminun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle\ntotuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me\nmolemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme\".\n\nMaria kummeksui tätä puhetta. \"Kuka on sanonut, että me toisiamme\ntapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?\" Näin\noli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti:\n\"Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta\npuette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan\nsanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!\"\n\nTuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja\npidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa\najattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui\nhänelle nyt niin kokonaan oudolta.\n\n\"Olkaa hyvä ja väistykää vähän!\" sanoi hän kreiville, joka ovensuussa\nseisoi.\n\nKreivi ei ollut kuulevinaan.\n\n\"Olkaa hyvä ja väistykää vähän!\" kertoi Johannes kovemmalla äänellä.\n\nKreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta\nseisoi kumminkin liikkumatta.\n\nJohannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi\nollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.\n\n\"Herra!\" huusi kreivi tulisen vihaisena.\n\nJohannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän\ntarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän\nkumartaen: \"Maljanne, herra kreivi!\"\n\n\"Herra!\" huusi kreivi. \"Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt\nminua, te olette loukannut minun kunniaani ja...\"\n\n\"Antakaa anteeksi!\" vastasi Johannes vakavasti. \"Se on tapahtunut\ntietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi\nanteeksi!\"\n\n\"Kuka te olette?\" huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että\nkamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.\n\n\"Se, minkä näette\", vastasi Johannes.\n\nYhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi\nriitaveljeään.\n\n\"Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?\"\n\nJohannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten\nriitaisten välille. \"Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen\nperhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on,\nherra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja\nkuuluu tästä päivästä minun perheeseni\".\n\nKreivi G-- kumarsi. \"Se ei estä minua vaatimasta häneltä\nanteeksipyyntöä\".\n\n\"Minä olen sen jo tehnyt\", sanoi Johannes.\n\n\"Te olette talonpoika!\" huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.\n\nKaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.\n\n\"Jumal'auta, herrat!\" huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. \"Minun\nluonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani\n-- -- --\".\n\n\"Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut\", sanoi Harmaalan\nparooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. \"Herra kreivi,\narvonne antaa teidän ensin puhua\".\n\nKreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän\nänkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:\n\n\"Hän on talonpoika!\"\n\nJohannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna\nselvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.\n\nHarmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet.\nKun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun\nupseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi\nhäneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka\nmajuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.\n\n\"Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme\", jatkoi\nJohannes. \"Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee\nsuututtanut kreiviä\". Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli\ntapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.\n\nMajuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä\nnaurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. \"Mitä me nuorten\nriidoista, me vanhat miehet --\".\n\nKreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen\nvakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.\n\nKreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän\nnäki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa\nsanomatta seuran.\n\n\"Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli\", sanoi\nHarmaalan parooni. \"Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti\nkatuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki\".\n\n\"Hm!\" mumisi majuri. \"Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua\".\n\nNyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli\ntapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan,\nsillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin\npitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi\nmoni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut,\nettä kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan,\nkoska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.\n\nOli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että\nkreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän\nymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: \"Sinun\ntähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!\" Eikä nainen sitä ottanut\npahakseen.\n\nTämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä\non se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan\naiheena nuorten miesten välillä? --\n\nTämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata.\nTanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen.\nTapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä\ntapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja\nväännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.\n\nAamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri\npuhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön\nkätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä,\nmitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen\nparoonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä\nheidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: \"Maria\".\n\nVaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden\npäivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen\nsilmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt.\nHänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien\nmuuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti\nniinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen\ntunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen.\nHän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu\nyhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu\nyhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan\ntultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu\nkummeksivan tytön käteen: \"Ystäväni Anna\", sanoo hän viehkeästi. \"Sinä\net enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa\".\n\nAnna vaaleni. Hän koetti hymyillä. \"Ja kuka on rakastettusi?\" kysyi hän\nvapisevalla äänellä.\n\n\"Maria! Maria!\" huusi Johannes innokkaasti.\n\nMutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja\nhuomasi, että hän nukkui.\n\nAnna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen\nsilmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. \"Ole onnellinen,\narmaani, rakastettu!\" sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.\n\nMutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa,\nmiten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.\n\n\n\n\nXII.\n\nUusi päivä, uusi mieli.\n\n\nVielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen\nkamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa\nhymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa\nsangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan\nherättämättä häntä.\n\n\"Hm!\" Ja majuri kirosi itsekseen. \"Mikä piru minulla on, että minä tuota\nnuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja\nkiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi\n--\".\n\nHän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät,\nja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: \"Maria\".\n\nMajuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... \"Kiitos Jumalan, että se on\npäätetty!\" sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen\notsalle.\n\n\"Herätkää!\"\n\nJohannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös.\n\"Antakaa anteeksi!\" sanoi hän.\n\n\"Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä\npuhettamme\".\n\n\"Kreivistä?\"\n\n\"Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja\noman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne\nmilloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja\nminä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta\ntämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän\ntointa.\n\nJohanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. \"Harmaala! -- -- Eikö se\nkartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?\"\nkysyi hän.\n\n\"On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?\" kysyi majuri\nkummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.\n\n\"Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää\nhyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona\",\nsanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: \"Ja Metsämaasta ei ole\npenikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan\".\n\nTämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. \"Kenen saan minä nyt\ntaloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?\" kysyi hän.\n\n\"Minä tiedän\", lausui Johannes äkkiä. \"Täällä asuu serkkuni, joka\nmielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta\".\n\n\"Hyvä!\" sanoi majuri. \"Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta\ntaloni hänelle\".\n\nTosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty,\nmutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat\nsen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä\nhänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut\najatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja\nnuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä,\nennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli\nmajurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen\nunhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa;\nmajuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan\nlemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli\nhän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.\n\nMajuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt\nsilmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut\nJohannesta.\n\nTuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt\nJohanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle\npunastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli\ntyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että\nJohannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.\n\nAnna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat\nvaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli\npöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.\n\n\"Minä lähden huomenna kotia\", sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.\n\"Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?\"\n\nAnna hymyili. \"Ei minua vaivaa mikään\".\n\n\"Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi\",\nsanoi Johannes iloisesti; \"ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla\nkuin -- -- sinä tiedät!\"\n\nAnna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat\noudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin\nhänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n\"Jumalan nimeen! Mikä sinun on?\" kysyi Johannes nyt vakavasti.\n\n\"Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?\"\n\n\"Mariaa?\" -- Johannes punastui.\n\n\"Niin, Mariaa, armastasi?\"\n\n\"Armastani?\"\n\n\"Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat\nmajurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi\".\n\n\"Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- --\nSe on totta --\", sanoi hän hiljaisella äänellä. \"Sinä tiedät sen. Rakas\nAnna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan\nminulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät\nHarmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan\".\n\nAnna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta\nkalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. \"Ei, en minä voi ... en minä\nvoi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut\".\n\n\"Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä\npelotta aukaista sydämesi\", sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. --\n\"Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut\nmajurille hänen talonsa katsojaksi.\"\n\n\"Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin.\nSaat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun\". -- -- -- --\n\nJohannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli\nAnnan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet\nelämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä\nMaria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa\nherättäjää. -- --\n\nJo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.\n\nVaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.\n\nHän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut.\nLainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta\nvähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes\nselityksen.\n\n\"Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus,\njota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua\nhalveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt\non levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --\".\n\n\"Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut\nsinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot\nvälttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi!\nKun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana\npaistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes,\nsilloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä\nhaaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan\". --\nNäin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi\nelänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.\n\nNyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi\nkenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea\nalas. -- Anna seisoi rannalla ja itki.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLehti Marian päiväkirjasta.\n\n\n\"Minä olen vielä liian nuori\", -- sanoo Harmaalan parooni, --\n\"ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on\nsydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei.\n-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei\nvastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni\nyksin tallentakoon --\".\n\n\"Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän\nsaarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni?\nOliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi\nnauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään\njonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun\nhän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi\nsaada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi\nrauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen\nminä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja\nkumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri,\nylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte,\nposkeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että\nminä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä\ntunnen, mitä minä tunnen\".\n\n\"Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi.\nJohannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: \"Kenessä, herra parooni, ei\nitsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?\" Parooni ei osannut\nvastata. -- Parooni sanoi: \"Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä\npelkään, että te viekkauksilla kulette\". Mutta mitä lienee Johannes\ntarkoittanut, kun vastasi: \"Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti\nsama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta\n--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne\ntotuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa,\nettä mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista.\nNiin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka\nse on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä\nminä siksi olen nähnyt!\" Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille\nTurussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. --\nJohannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin\nhänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että\nJohannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!\"\n\nNäin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä\nylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun\nhän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. --\n\nJohannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin\nAnnan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä\nkuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen\nlevottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi\ntullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen\nrakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän\nitse ei uskonut -- --.\n\nSanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut\nteeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis\nteeskentelemään.\n\n\n\n\nXIV.\n\nJuhannus-aatto.\n\n\nKun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen\nmetsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen\nrauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan.\nMaria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin\nruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta,\npilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki\nkaikissa Marian.\n\nPäivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan,\nkun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili\nhäntä: \"Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty.\nSalli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon\nniinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!\" Ja isä,\nvanha Jaakko, sanoi: \"Olisi tuota mukava kuulla!\" -- Tuollaiset\nrukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut\nkuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. \"Minä tahdon täyttää\ntahtonne\", sanoi hän. \"Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa\". Eevan\nrukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo\nkirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen:\nKuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli\nJohanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä\nvihdoin otollinen.\n\nJohannes ajatteli: \"Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille\ntutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä\nsaarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: \"Se on meidän uskontomme\".\nMutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus\non semmoinen aine\". --\n\nPerustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä\ntotteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin\nperustus Johanneksen mielestä.\n\nNäin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi\nihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin\njärkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen\najatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista\nperustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen,\nvihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa.\n\nKummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes\nosasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni\nsai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla\nhiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin\nmiellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui\nentisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan\nJohanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin,\nnäki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja\nkun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka\ntähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset\najatuksensa hänestä.\n\nJuhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa\niloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena\nlaskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä,\nsuuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se\nkehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. --\n\nHarmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on\nvanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin\nsamassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan\nyksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän,\nvanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan.\nHänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti\nkatsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.\n\nVanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian\nvieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut,\nhänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän\nparaikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt\nnaurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän\nystävyyden sitovan lapset yhteen.\n\n\"Missä on meidän maisterimme?\" kysyi Maria äkkiä. \"Lupasihan hän tulla\ntänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna\nolla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus,\nJohannes maisterista?\"\n\n\"Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas\nvaan --\".\n\n\"Varokaa vain!\" sanoi Maria naurahtaen. \"Te muistatte, miten kävi kreivi\nG--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria\".\n\n\"En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele\nvalmis\". Klaus laskeusi polvilleen. \"Täyttäkää nyt lupauksenne!\"\n\n\"Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa\".\n\n\"Minä lupaan sen\", vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen\notsallensa.\n\nPitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan\nherrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan\nnäkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla\nsäikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä\noksain suojasta hänen eteensä. --\n\nKaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka\nsanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle\nseppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan\nlähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen.\nEi huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei\nhuomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi\npuiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa\nvärisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: \"Maria! Nyt\non Klaus sinun ikuinen vankisi --\".\n\n\"Saanko olla sinun vankisi?\" kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea\nnuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei\ntuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut\nsen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.\n\nMutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea\nnuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen\nmuotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei\naavistanutkaan. \"Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun\nympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on\nse ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä\non jo vuosia kulunut --\".\n\nKlaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: \"Joka\nkauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa\ntahdon minä tanssiin mennä\".\n\n\"Jos minä olisin nuorempi\", huusi parooni, \"niin näkisit, Klaus! -- No,\nno! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä\n--\".\n\nPuutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon\ntoisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin\nkaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat\nsieltä -- olivathan ne kauniita! --\n\nKäytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin\nlumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi\ntaasen sitä kiireemmin.\n\n\"Mene!\" jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin\npoistaakseen jonkun julman ajatuksen.\n\n\"Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee\nhän tanssiin\" -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän\nKlausta, mutta raskailla askelilla. --\n\nKäytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes\notti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.\n\n\"Kauniin on tämä\", jupisi hän --.\n\nHän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli\nMarian sanovan: \"Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei\nmaisteria vielä näy\".\n\n\"Hän näkyy\", sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli\nlevinnyt. \"Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin\".\n\n\"Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä\", sanoi Maria\nja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään\nnyykäyttäen: \"Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa?\nTämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se\nsyynä teidän valintaanne\".\n\nJohannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä\nvastasi hän: \"Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä\nsyntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin\nannettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan.\nTuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni.\nMutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei\nminusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen\npuhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä\nelinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle,\nettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää\".\n\nMaria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen\nvaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt\nmiksi. Hän vastasi: \"Kiitoksia, herra maisteri!\" -- \"Vaan\", lisäsi hän,\n\"parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat\".\n\nJohannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi\ntaasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan\nkäytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä\npuutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt,\nettä valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma\nM.\n\n\"Tässä ovat kilpakukkani\", sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle\nMarialle. \"Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä\nlöytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt\".\n\nMaria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa\nJohanneksen: \"No, ja näiden merkitys?\"\n\n\"Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä\".\n\n\"Mitä ne näyttävät?\"\n\n\"Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien\nkeskellä --\".\n\nMaria hymyili. \"Valitseminen on vaikea\", sanoi hän, \"sillä minä en\nymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen\nkumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla\".\n\nJohannes vaaleni yhä enemmän. \"Tappiolla! Jo näen sen\", virkkoi hän.\n\nMutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat\nkauas kädestään: \"Huu!\" huusi hän.\n\nKauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota\npunaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä.\n\nJohannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle\nsanoen Klaus herralle: \"Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli\nniiden sydän\", -- lähti hän nuorison luo kentälle.\n\nParooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat\nruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.\n\n\n\n\nXV.\n\nTunnustus.\n\n\nR--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on\nviheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko\nlämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää\npeläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee\nalkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut\ntuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista\nR--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin --\njuhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.\n\nSouda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle\nselälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä,\nkussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat\ntunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja\nkaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi\npohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs\nnuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.\n\nNiin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan?\n\nTänään tahi ei koskaan!\n\nPuolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee\nlähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy\nHarmaalaan.\n\nEi ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset\nikäänkuin kutsuvat: \"Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat\nsiimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä\nruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!\"\n\nVaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt\nsaaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.\n\nKalat hyppelivät iloisina vedessä: \"Katso tänne! Täällä on iloa ja\nriemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon\nsäteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän\nkanssamme Jumalaa!\"\n\nVaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.\n\nHiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --.\n\nYmpäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei\nhäirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.\n\nAlangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla\npoimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä\nistujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten\nloi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.\n\nRannalla oli huone.\n\n\"Näettekö huonetta saarella?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?\" -- vastasi neito.\n\n\"Lasketaanko maalle?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?\"\n\n\"Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä\npyytänyt\".\n\n\"Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme\nHarmaalaan takaisin\".\n\nNuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. --\n\n\"Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä\noudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?\" kysyi nuorukainen sitoen\nvenettä rantapuun oksaan.\n\n\"Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi\", sanoi nainen\nnauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen\nhuoneen luo.\n\nNuorukainen seurasi häntä.\n\n\"Kuinka ihana on täältä näköala!\" ajatteli nainen; mutta kuuluvasti\nkysyi hän: \"Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte\nnäyttää minulle?\"\n\nNuorukainen huokasi. \"Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole\nihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin\nsananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä,\nja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt:\nkymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät\njäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen\nantura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä\nkuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --\".\n\nHe istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston\nsaarella seisoo.\n\n\"Neiti Maria!\" sanoi nuorukainen.\n\n\"Johannes!\" sanoi nainen hymyillen. -- \"No nyt?\"\n\n\"Maria!\" kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. \"Te olette\nkysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte\nsyyn\".\n\n\"Minä? En!\" vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa\ntoiset.\n\n\"Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te\nolette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan,\noutojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein\nvihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun\nsilmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt\novat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt,\nMaria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet\ntotta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän\nsuosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt,\nkun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako\nhalpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin\nviedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- --\nSaako?\"\n\n\"Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?\" kysyi Maria nauru\nhuulillaan. -- \"Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi\npuhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin\nneljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa,\nniin leppeästi, niin hellästi: \"Minä rakastan sinua!\"\n\nMaria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen\nvieressään.\n\nJos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe\nilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen\ntoiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä\nmorsiamenaan. --\n\nMutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa\nasiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran\neroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa\nsekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita\nMarian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_\nnimitti.\n\n\"Maria! Minä olen erehtynyt!\" oli ainoa mitä hän Marian puheeseen\nvastasi. \"Nyt lienee aika, että palaamme.\"\n\nMaria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa\ntilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä\nsuurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta.\n\n\"Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan\", vastasi Maria, eikä ollut\nkuulevinaan Johanneksen sanoja. --\n\nMutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä\nhyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää\ntahtonut. -- Maria oli onnellinen. --\n\nKun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.\nParooni näki Johanneksen, näki Marian. \"Kevytmielinen, ajattelematon\nlapsi!\" sanoi hän. \"Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua\nonnettomuuteen vielä!\" --\n\nParooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa,\noli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria.\nParooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle,\nsamaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja\nneiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun\nhän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän\npuistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. --\n\nParooni Klaus naurahti. \"Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko\nyön valvonut ja tanssinut!\" -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt,\nettä Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden\nväsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. --\n\n\n\n\nXVI.\n\nSaarna.\n\n\nKen voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka\nsilmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen\nvaltakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken\nvoi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon\nsäteitä?\n\nKen voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät\ntirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista\nviimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen\nkatsoneet?\n\nKysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.\n\nNuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi\nsijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: \"Se on Metsämaan\nJaakon poika!\"\n\nOven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.\n-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.\n\n\"Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!\" sanoi pieni rippikoulutyttö.\n\n\"Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt\", kuiskasi pappilan\nrouva naapurilleen. \"Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa!\nSuloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen\".\n\nNiin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen\nkatsonut!\n\n-- \"Kuule!\"\n\n\"_Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta\nsammuttaa, ei virrat sitä upottaa_\". [Kork. Veisu 8: 6, 7.]\n\n\"Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla\ntavallista saarnaa\".\n\nNuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan\nhän hymyili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden,\nhän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan\nja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen\nsalaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen,\nKaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän\nnäytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.\n\n\"Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene\nusein kuultu\", sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa\nlopetti. --\n\nKiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.\n\n\"Mikä on oikea rakkaus?\"\n\n\"Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi,\nsekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka\ntietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö\nriemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin,\nmaallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä\noikea, todellinen?\"\n\n\"Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi\nrakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas,\nolla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun\nsydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle,\njosta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja\njoutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin\nei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee\nniinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole\nmikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa\ntähden\".\n\n\"Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi\nJumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä\nsitä\".\n\n\"Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen\". --\n\n\"Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. --\nOnko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: \"Älkää maailmaa\nrakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!\"\n\n\"Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa,\nsitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet\ntuomitsee\".\n\n\"Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus\".\n\n\"Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus\nijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen\ntiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: \"Minun ystäväni on minun, ja minä\nolen hänen\".\n\n\"Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan\". --\n\nVaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden\nsanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin\nsanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.\n\nJohanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.\nMimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin\nMaria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä\nenemmän tunsi Maria oman itsensä.\n\nVaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi.\nHänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun\nhänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.\n\n\"Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa\nolennossa. -- Me luulemme!\"\n\nHän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta;\nrakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.\n\n\"Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?\"\n\n\"Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on\".\n\n\"Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä.\nEpäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä\nhuudat: \"Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä\nvastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme\".\n\nJo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan\nsaarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. --\n\n\"Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun\nihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko\nja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo\".\n\n\"Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi\nylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? --\nMitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut\nulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä\nmerellä\".\n\n\"Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen\".\n\nKyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi\nliikutettu. \"Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla\", sanoivat he\ntoisilleen.\n\nMariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei\nkukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti\npäätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru\noli nyt kaukana hänen huuliltaan.\n\nSanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean\nsaarnatuolissa; mutta kun hän oli \"amen, amen\" sanonut ja hän yhtä\nvaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he:\n\"Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!\" --\n\nMariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät\nHerran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa\neivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: \"Jumala, suuri\nJumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä\nolen pahasti tehnyt!\" -- näin ajatteli hän.\n\nVäki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä\npaikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän\nodotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon.\nHeistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka\nviimeisenä tuli. --\n\nVaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän\nkulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.\n\nMaria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen\nsilmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti\nkirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla\nmielellä. \"Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken\npuhutella\" -- ajatteli hän.\n\nNyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa\nJohannekseen. --\n\nKirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. \"Kuule, veljeni!\" sanoi\nvanha sotilas. \"Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät\nsuinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä\njätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä\nniin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä\nselvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta\ntulevan?_\"\n\n\"Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja\".\n\n\"Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden\nkummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään\nmeidänkin maassamme\", sanoi apulainen; \"mutta se, joka näin saarnaa kuin\ntämä, ei saata Jumalan oloa kieltää\".\n\n\"No mitäs Kärmälä piti saarnasta?\" kysyi kirkkoherra kääntyen\ntalonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.\n\n\"Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle\", vastasi ukko.\n\n\"Mitä saarnaaja käski rakastaa?\"\n\n\"Pirua\", ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa\nahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: \"Jumalaa, senhän\njokainen tietää ennenkin\".\n\n\"Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?\"\n\n\"Olipahan tavallinen\", mumisi Kärmälä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nKirkkomaalla.\n\n\nJohannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes\nseisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.\n\nÄkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä\npaikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja\nsilmäili sinne.\n\nHaudassa oli musta ruumisarkku.\n\n\"Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?\" kysyi hän.\n\n\"Kärmälän torpparin poika\", vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen\nvanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: \"Hän kuoli rakkaudesta\nmaallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se\nauttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei\npaha henki olisi saanut häntä valtaansa\".\n\n\"Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?\" sanoi Johannes kiivaasti, ja\nkääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän:\n\"Nuorukainen siis rakasti! Mitä?\"\n\n\"Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika,\nniinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies.\nAntti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt\nnähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei\nrakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia\nrakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä\nsairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän\nollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka\nsaunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena\".\n\n\"Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?\"\n\n\"Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee\".\n\nJohannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes\nvetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki\narkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet\nhänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän\nnojausi.\n\nKuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään\nhaudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa\nsaavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon.\nLiikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen\nkatosi.\n\nJo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään\nenää.\n\nIsä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.\n\nNuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.\n\nNyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut\nhautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.\n\n\"Tyttö rakastaa!\" sanoi Johannes itsekseen. --\n\nVeneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.\n\nJohannes lähestyi rantaa. --\n\nHarmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki\nHarmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.\n\nTämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti.\n\"Minun onneni hauta!\" jupisi hän.\n\nNyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä,\nkatseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.\n\n\"Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?\" oli kirkkomaalla suntio kysynyt\nlukkarilta; tämä samaa Johannekselta.\n\n\"En!\" oli Johannes vastannut.\n\n\"Hän on tottamaarian sairas\", oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on\nkuin haudasta noussut\". --\n\n\"Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan\nkirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?\" kysyttiin.\n\n\"Harmaalaan\", oli Johannes vastannut.\n\n\"Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?\" oli vanha ukko\npyytänyt. --\n\n\"Minä pääsen yksinkin\", vastasi Johannes hänelle.\n\n\"Oho!\" mörisi itsekseen ukko. \"Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja,\nnyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --\"\n\nMitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes\ntietänyt mitään.\n\nHän oli kuin mielipuoli.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.\n\n\nLouhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä\nmaasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole;\nei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla\nkasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita\nkoivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma.\nSinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella\nkokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.\n\nNyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla\nkaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä\nlattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu\nnäillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka\njo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään\nnuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän\nkirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa\nkahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu\nsamassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin\nnuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa\ntoistensa ajatuksia.\n\nPäivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni\nja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet,\nsiitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He\npuhuivat ensimäisestä Napoleonista.\n\n\"Sen sanon minä\", puhui kirkkoherra, \"ettei Venäläisten sotatemppujen\ntähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus\nse oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva.\nIjankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty,\nennenkuin saari perustettukaan oli\".\n\n\"Mutta sen sanon _minä_\", huusi innossaan parooni, \"että Helenan\nsaaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän\nei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei\nkestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja\nsilloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä\nVapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa\".\n\n\"Hän on ihminen ja -- --\".\n\n\"Ja\", huusi parooni, \"ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin\nNapoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos\nJumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän\nElbaankaan jäänyt\".\n\n\"Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani\nkumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta\nJumala varjelkoon meitä!\"\n\n\"Hiljaa! Vaiti!\" huusi parooni ja hypähti seisaalle.\n\nNäin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni\nKlaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli\nhyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä\njärvelle.\n\nParooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen\nLouhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta\nkäytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet\nvuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären,\nkanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli\ntinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan,\nmutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui\nhän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt,\nettä Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria\nnauroi, hänen sydämensä itki.\n\n\"Kenellä on sormus?\" kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.\n\n\"Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria\nei täällä ole, niin\"... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili\nympärilleen.\n\n\"Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt\",\nsanoi apulainen.\n\n\"Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen\nitse\".\n\n\"Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi\", virkkoi\napulainen.\n\nParooni Klaus punastui... \"Kenellä on sormus?\"\n\n\"Ha ha!\" nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen\nsanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. \"Ha, ha! Parooni Klaus pitää\nitse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi\".\n\nKlaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli\nhän siirtänyt sen omaan sormeensa.\n\n\"Ellen tulee! Vene tulee!\" huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.\n\nKaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä\nistui, ei silmä vielä eroittanut.\n\nKlaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli\nluvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui\nairoihin ja lähti odotettua vastaan.\n\nPäivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä\nkauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos\nolisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi\nsiellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.\n\nVanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen\npäätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän\nikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka\npuolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita\neivät laisinkaan ymmärrä.\n\n\"Älä suutu, veli kirkkoherra!\" lausui hän rannalle tullessaan,\nkuiskaten. \"Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --\".\n\n\"Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän\". Kirkkoherra hymyili. -- \"Se\nolisi sinun mieleesi..?\"\n\n\"Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat\nsotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys\nlapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin\nsuoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja\nMaria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet\ntuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en\nvälittäisi suuresti tuosta maisterista\", jupisi parooni itsekseen.\n\n\"Jos minä olisin Klaus\", lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia\noli lähestynyt, \"niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha,\nha!\"\n\n\"Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten\neteen\", sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi\napulaisen saaneen rukkaset\".\n\nApulainen punastui ja huokasi. \"Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti\nMariaa?\"\n\n\"No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi\ntappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras,\nsanoo sananlasku --\".\n\nVene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä\nnaisen.\n\n\"Missä Ellen on?\" huusi kirkkoherra.\n\n\"Missä Maria?\" huusi Harmaalan parooni.\n\nMolemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.\n\nVene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena\nseurasi Klaus veneellään.\n\n\"Missä Maria!\" huusi vanha parooni pelästyneenä.\n\nEllen huokasi. \"Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan\ntoisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut\nminulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä\nkatsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen\nKuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen\nsilmistänsä. \"Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!\" sanoi hän vihdoin,\nja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt,\nviittasi hän saarelle päin ja sanoi: \"mennään sinne!\" Kun tulimme sinne,\nistui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta.\n\"Maria!\" huusin minä. \"Mikä sinun on?\" Silloin pudotti hän alas kätensä,\nnauroi ja sanoi: \"Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja\nLouhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene\nsinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä\".\nTuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli\nniin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. \"Ei,\nei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille\", vastasi hän. Minä\nkoetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan\nkanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja\nuhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä\ntahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. \"Jos\nteet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla\nmurheetonna. Minulla on vaan ikävä\". Näin hän sanoi lähteissään.\n\nParooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. \"Tietääkö kukaan, mihin maisteri\nJohannes meni?\" kysyi hän.\n\n\"Vene, vene!\" huusi vanha parooni. \"Minä olen onneton, jos jotakin\nsattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta\".\n\nNyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä\nhän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen\nsai kaikki uudesti kertoa.\n\n\"Mikähän tuli Marialle?\" -- \"Ja niin äkkiä!\" ihmettelivät kaikki.\n\nParooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään\nymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi\nmantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä\nkauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään.\nKirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä,\nmutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi\nsuu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.\n\n\"Herra Jumala!\" huusi vanha parooni. \"Maria on sairas. Maria kuolee!\nMitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin\novat soutajat joutuneet?\" --\n\nEllenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen,\nhikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra\nkoetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. \"Minä\nolen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä\nolen onneton!\"\n\n\"Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut\", sanoi\nkirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. \"Maria meni Harmaalaan,\nsiinä on koko asia\".\n\nTunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus\nja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.\n\nTämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli\nlevinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi\njo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.\n\nNelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli\nkiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät\nkoetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt,\nolivat turhia. \"Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!\" huusi hän.\n\n\"Hän on hullu!\" mumisi apulainen. \"Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan\nennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä\".\n\nParooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen\nsydämestään kadonnut.\n\n\n\n\nXIX.\n\nUkkos-ilma.\n\n\nKala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee\nhämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on\nvaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset\ntarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet\nkoskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.\n\nÄlä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa,\ntunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys\nsydämen nielee, kuka auttaa silloin?\n\nJos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran\nsuuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.\n\nIhmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.\n\nMitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.\n\nMaria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse\nkauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän,\njos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut\nkuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle\nantaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se\noli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria,\nolleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.\n\nMainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka\njuuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian\nkevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei\nmitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian\nluonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän\nolisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka\nnäihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan\nvakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei\ntosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä;\nmutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.\n\nMaria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja\nuhrasi samalla oman onnensa.\n\nJohanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin;\nhän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen\nluopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut,\njos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli\nmahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei\nvienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa\nLouhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo\nkuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.\n\nMaria rakasti töllin lasta.\n\nJos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi,\nolisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen\nsydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi\ntuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma\nsydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus,\nennenkuin hän heräsi.\n\nMarialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi\nyhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.\n\nHän pettyi.\n\nLöytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha\nsana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa\nverelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa\nihmis-ikuisen katumuksen matkaan.\n\nKun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja\nhaavoittaa heittäjänsä. --\n\nHarmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut.\nAamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä\nvaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin.\nLintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat\nnukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut,\npakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma\nleikin häiritsi.\n\nTavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. --\n\nSe oli ukkosen ääni.\n\nYö joutui, myrsky alkoi.\n\nHarmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan\nedessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.\n\nHän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi\ntullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan\nhenki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee\ntuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät\nhiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä\nkatkerammasti.\n\nHänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se\non kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä\nuusilla kyynelillä.\n\n\"Mitä olen, kurja, tehnyt!\" huokailee hän kerta toisensa jälkeen.\n\"Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän\nJohanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole\ntietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes,\nJohannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo\nkauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat!\nMissä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi!\nMinä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi\nminusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa\nrukoilla\".\n\nMaria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:\n\n\"Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit.\nElämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun\nelämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä.\nRakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et\nymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi.\nSentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo\nJohannes\".\n\nYö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen\njyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.\n\nMaria oli vetänyt akkunan kiini.\n\n\"Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella\", puhui hän, unhoittaen ilman\nhirmuisuuden. \"Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä;\nminun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen\nvieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla\nonnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen\nniin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!\"\n\nSalamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.\n\nMaria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.\n\nMaria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin\nmurheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen\ntärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen\nkasvoilleen. \"Oi, kiivas Jumala!\" huusi hän.\n\nJuhannusyö Harmaalassa oli kamala.\n\nPilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt\nolevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.\n\nTaasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys\nentistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.\n\nSilloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla\nJohanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen\nkasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.\n\n\"Jumala! Jumala! Sinä rankaiset\", -- jupisi hän.\n\nJa vielä kirkkaampi salama leimahti.\n\nNyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan\nseisoi hän.\n\nHän näki kumminkin!\n\nHän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän\nsuuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten\nnuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten\nhuulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta\njuoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta\nvähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli\njuossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa\nhymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi\nMariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi\nsanan: Maria!\n\nMaria riensi avattuun syliin. \"Johannes! Johannes!\" huusi hän. --\n\nSalama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi\njärähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt,\nei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa\nsylissä. --\n\n\"Herra, Herra Jumala!\" kuului ääni pihalta. \"Mikä kauhea yö, mikä\nhirmuinen yö! Missä, missä on Maria!\"\n\nSe oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä\nilmassa saavuttanut Harmaalan.\n\nHän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä\nsavusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.\n\n\"Maria, Maria!\" huusi hän. --\n\nKalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian\nkamariin.\n\nHän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: \"Maria!\"\n\nHän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.\n\nHän meni sisälle.\n\nKeskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen\notsassansa oli haava, josta juoksi verta.\n\nEi epäilemistä enää.\n\nMaria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.\n\nSanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi\nhänet saliin. --\n\nTunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti\nukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko\nseuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan\nherrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki\nkokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui\nliikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä\nMarian otsaa.\n\nMaria makasi yhä vaan tainnuksissa.\n\nHeti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi\nmajurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen\ntyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti\nnaisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.\n\nSalassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa,\nmissä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet\nyhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.\n\nKirje oli ollut tällainen:\n\n\"Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa,\ntäytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä\nniistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes\".\n\nTuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo\nyöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. --\n\n\"Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!\" oli silloin\nparooni huutanut.\n\n\"Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?\" ihmetteli ukko, ja\nKlaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.\n\nPuolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä\nliikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina\nhiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli\ntuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä,\nnauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat\njääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei\nnäyttänyt ensinkään kauhistavalle.\n\n\"Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!\" änkytti parooni, väännellen käsiään.\n\"Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa\nminulta vaatii?\"\n\n\"Hän elää, hän liikkuu!\" sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut\nMariasta eroittanut.\n\n\"Hän elää!\" huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. \"Hän elää, niinkö\nsanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!\" --\n\nKlaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin\nolisivat sanoneet jotakin.\n\nHän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti\nhän: \"Maria!\"\n\nTämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä.\nHänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo\npeloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi\njälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.\n\nVanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. \"Hän elää, hän elää! Jumalalle\nkiitos, hän elää!\"\n\nMaria eli -- mutta minkälaista elämää! --\n\n\n\n\nXX.\n\nAnna.\n\n\nSillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen\nserkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen,\njoka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta\noli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä\naamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna\ntietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva\nastunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen\njuurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin\njuuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin\ntytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä\nmaasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan\nposkilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat\nnyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli\nonnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.\n\nAamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta\nsydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen\nsaada.\n\nHänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä\nrunsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen\nsydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa,\noli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka\ntietää pian kuivettuneena kuolevansa.\n\nHänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen\nmuuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi;\nmutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän\nsiunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.\n\nMaailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.\n\nTapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja\nkumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.\n\nMajuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona\nviimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään\nHarmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi\nuudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen\nsilmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.\n\nJuhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin\nkukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä\niltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa\noli juhlapuvussa.\n\nJuhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili\nJohanneksen puolesta.\n\nMutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna\npeitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen\nhänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta\nnähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään\nonnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.\n\n-- \"Huomenna lähden minä Harmaalaan\", puhui majuri. \"Hyvä, jos teidän\nsopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni\". --\n\n\"Minä tulen\", vastasi Anna.\n\nKuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna\njuhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän\najatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa\nottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri\nrupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä\nkyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa\npuutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?\n\nAnna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.\n\nJa aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä\nhyvästi sanoen kysyi: \"Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle,\njonka ehkä tapaan?\" -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana\nvastasi: \"Sanokaa, että minä voin hyvin\". -- Majuri oli mennyt. Anna oli\nasukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli\nsuonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä\nolivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna\ntämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa,\nkenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa\ntalossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään.\nHän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja\nmieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut\nMarian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta\ntiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa.\n\nAnna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi\ntiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut\nonnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen\noman sydämensä haavoittamisellakin.\n\nMarian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka\nmajuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä,\nja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan\nhavaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli\njo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä\nseisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin,\njonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen\nsydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille\noli kirjoitettu ainoastaan:\n\n\"Varo sydäntäsi, Maria!\"\n\nAnna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se\ntotta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä\nJohanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan\nsydämeen. -- \"Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --\". Ensin\noli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti\nsamalla kipeästi -- \"silloin olisi Johannes onneton\".\n\nVielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen\npihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän\npaperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus\ntällä varoituksella oli.\n\nVielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja\nmajuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen\nmajurin lähteneen Harmaalaan.\n\nMutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen\nvoimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen\nsanomantuoja Harmaalasta.\n\n\"Ettekö majuria tavannut tiellä?\" kysyi Anna vavisten.\n\n\"En\".\n\n\"Onko maisteri Johannes Harmaalassa?\" kysyi hän sitten hiljaisella\näänellä.\n\n\"Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin\nlähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta\".\n\n\"Puhuiko hän mitään silloin?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa\nhyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- --\nLuullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...\"\n\n\"Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on\nmennyt?\"\n\n\"Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski\nminun kiireesti kulkea\".\n\nAnna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli\ntiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi\ntietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei\nsaanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä\nvaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. --\n\nKahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt\nommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja\nitkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan.\nHänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei\nvarmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli\njommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: \"Maria on\nkuoleman käsissä, ukkosen uhri\". Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää\nsaattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen\nkuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut.\nKentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan.\nMutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen\nkaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen\nonnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli\nMariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen\nonnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä\nhetken. --\n\nAnnakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta\nluopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu\npitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa\nkadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä\nsaattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja\nhavaitsi olevansa erehtymäisillään. \"Varo sydäntäsi!\" huokasi hän ja\npuhkesi katkeraan itkuun.\n\nVaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo\nenää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut.\nHän tunnusti katkerasti tuon itselleen. --\n\nHän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut,\nsilmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina\nhetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki\nnyt katkerammasti.\n\nNäitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.\n\nAnnan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen\nposkilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen\nsilmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei\nkukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen,\nkun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin\nnuorista herroista tarkasti silmäili häntä.\n\nNäin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta\nlevottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa\nkreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä,\njoka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti\nsamalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli\nHarmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen\npäin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen\nmatkalleen.\n\nKreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. \"Kuka oli tuo\nnainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä\", sanoivat he molemmat\nyhtaikaa. --\n\nPalatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein\nsamalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut\nnytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään\nHarmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä.\nHän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin.\n\nKun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist\nhänen akkunansa alla ja näki hänet. --\n\nPäivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket\naamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi,\nvaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen\nposkillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli\nmajuri --sen kotimies.\n\n\n\n\nXXI.\n\nAaveko vai ihminen?\n\n\nOli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli\nnähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä.\nAamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä...\n\nAurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi\nukkonen pilvissä.\n\nHampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän\ntietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt\nAnnan katoovan.\n\n\"Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella\",\najatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. --\n\nKauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina\ntarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.\n\n\"Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä...\nEllei hän vaan jäisi tuonne nyt!\" Hän katsoi kelloansa. \"Kohta on aika\nmennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta\".\n\nAnna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli\nkotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin\ntaloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän\ntunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.\n\nHän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.\n\n\"Suokaa anteeksi\", alkoi luutnantti, \"että minä näin pelotan teitä!\nMutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä\ntiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa\nvartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on\nneiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain\nvastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta\nminun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että\nmyöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne\".\n\nAnna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin,\nniin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut\nmitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs\nJohannekselta.\n\nHavaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden,\nkysyi hän innokkaasti: \"Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi\nneiti Maria?\"\n\nIllan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman\nvaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan\nsydämessä piukoitsi: \"Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä.\nMutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla\nteidän tykönne\".\n\nJa luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi\nmennessään: \"Hyvä on alku!\"\n\nLuutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori\nkaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi\nkäsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan.\nAnna, Anna parka! --\n\nAurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen\njyrisi likempänä.\n\nKun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan\nmies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään\nluutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.\n\nSama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun\nhän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta.\nKreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse\nilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän\nkulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja\nkamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli\nyhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja\nukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta\nkuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.\n\nTäällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri\n--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.\n\n\"Hi, hi, hi, hoo!\" kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä\nkreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa\ntaskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua\nrahaa.\n\n\"Missä hiidessä on Leist?\" kysyi kreivi. \"Sija meidän pöytämme ääressä\non tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa.\nOnko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?\"\n\n\"Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!\"\n\n\"Niin Leist!\"\n\n\"Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...\"\n\n\"Se on pelkkää valhetta\", lausui lihava raatimies. \"Puolustakaa\nitseänne, luutnantti!\"\n\nKaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin\nkuolema.\n\n\"Leist!\" huusi kreivi. \"En minä näe mitään savun tähden; mutta sen\nsanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri\".\n\n\"Onnea, kreivi!\" sanoi tullut liikutetulla äänellä.\n\n\"Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä,\nmissä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?\"\n\nLuutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:\n\n\"Veljeni!\"\n\n\"Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä\nen tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä.\nKlaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria!\nHän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon\nmaisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on\nlyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä\nyksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka\nmuistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria\nverissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti\niskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa\nJohannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen\njäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä,\nrientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee\nHarmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt\nvarmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen\nruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan,\nillasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri,\njoka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän\nkuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin\npuolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa\nJohanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä\nkirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä!\nVeljesi Theodor!\"\n\nKirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.\n\n\"Tapahtukoon Theodorin tahto!\" huusi kreivi. \"Maisteri Johanneksen\nmalja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei\nollut elämään\".\n\n\"Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen\", sanoi luutnantti kolkosti.\n\n\"Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo\naaveita\", nauroi kreivi.\n\n\"Hi, hi, hi, hoo!\" nauroi raatimies.\n\n\"Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa\nminun kimppuunsa!\"\n\n\"Milloin näit sinä hänen?\" kysyi kreivi vakavammasti.\n\n\"Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi\".\n\nHirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus\nseurasi samassa.\n\n\"Jumala siunatkoon!\" änkytti lihava raatimies.\n\n\"Olkoot aaveet arvossansa!\" lausui kreivi. \"Nyt, herrat, kädet suoriksi,\nmalja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa\nvastaan\".\n\nVastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi,\nkun hän joi. \"Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei\nminun pitäisi juoman\", puhui hän kreiville.\n\nKreivi nauroi. \"Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän\nhänkin!\"\n\n\"Kenties sinulla on oikein\", lausui alakuloisella äänellä Leist. \"Viini\non ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu\". --\n\nIlta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen\noli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän\nmelskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa\nunhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.\n\nVähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. \"Ystäväni!\" sanoi hän.\n\"Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!\"\n\nMaljoja kilistettiin yhteen. \"Onnea, onnea!\" kuului.\n\nLuutnantti Leist katsahti kelloaan. \"Nyt on aika\", jupisi hän itsekseen,\nnosti maljansa ja puhui: \"Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun\npoismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan\nteitä\".\n\nTurha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä\nmuutamia viinilasia ja jätti seuran.\n\nLeistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme\nkreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: \"Minä olen taitavasti\nlaskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi\".\n\n\"Onnellinen sinä!\" vastasi upseeri. \"Sinua kaikki naiset suosivat; sinä\nolet, tottamari, onnen lapsi!\"\n\n\"Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet\". --\n\nKun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois,\nmiten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos\nviimeiset.\n\n\"Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!\" virkkoi laiha raatimies\nmennessään.\n\n\"Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!\" vastasi lihava.\n\nKreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen\nposkensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa\nnauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.\n\n\"Saas nähdä, saas nähdä!\" lauloi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarian kamarissa istui Anna.\n\nSanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika\nparantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet\npuhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta,\nparanee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika\nei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä\nlaatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin\numpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi,\non varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.\n\nAnnan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase\nei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen\njuurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi\nsisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta\numpeen kasva.\n\nAnna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen\noli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka\npöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen\noli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka\nturhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin\ntaloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa\ntulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat\nkuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen\nonnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun\nluutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa\nliikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään\nkotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen\nsilmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun\nhänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä\naskelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen.\nAnna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta\nennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet\nsyleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista\ntainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.\n\nTaakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi\nsilloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen\nomantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin\nvapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi\nhänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. --\nLuutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle\noli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo;\nhänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen\nherättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli.\n\nAnna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen\nukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan\ntakaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava\nsydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät\nummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun\npäivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä,\nhän silmänsä avasi.\n\nHänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä;\nhän suuteli kukkaa.\n\nSilloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa\nvastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla\nhänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,\n\nVaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta\ntämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.\n\nTämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.\n\n\"Antakaa anteeksi rohkeuteni!\" alkoi herra suloisella äänellä. \"Minä en\ntahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki\novet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet\nolevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette\nvastaa?\"\n\nAnna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.\n\n\"Se on totta\", alkoi herra taasen; \"te ette tunne minua. Mutta, neiti,\nminun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin\nnimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt.\nTiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte,\nniin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut\nsydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen.\nAstukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja\nilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani\".\n\nKuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse\nomassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen\nlohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei\ntiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit,\ninnokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut\nherraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.\n\nSanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi\nrintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut\nmitään.\n\n\"Kylmä sydän!\" jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. \"Mitä\nparasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja\nsinä et vastaa?\"\n\n\"Herra, jättäkää minut!\" pyysi Anna hiljaisella, äänellä.\n\n\"Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun\nolet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!\" Ja levittäen\nsylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.\n\n\"Herra!\" huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin\nolisi luullut Annassa löytyvän.\n\nSilmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.\n\n\"Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin\nsinun kylmyytesi. Anna, Anna!\" Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta\nvielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.\n\n\"Hullu lapsi!\" lausui herra. \"Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne\nei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani\". Herra seisoi\nselin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.\n\n\"Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on\nmusertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan\ntähden!\"\n\nAnnan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen\nja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen\naavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.\n\nHerra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan\nmakuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.\n\nVaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada\nvierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.\n\n\"Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!\" Ja nyt oli Anna,\njonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.\n\n\"Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!\" huokasi Anna.\n\nAnna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.\n\n\"Sinä olet minun, minun olet sinä!\" sanoi herra ja tahtoi suudella\nvaaleaa naista.\n\nVaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna\nnähnyt.\n\n\"Jumala! Johannes! Auta minua!\"\n\nSilloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse;\nhän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän\nhänen suoraksi lattialle.\n\n\"Kunnoton heittiö!\" sanoi hän.\n\nUkkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän\nluuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten\nhiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa,\nseisoi parooni Klaus hänen edessänsä.\n\n\"Klaus!\" huusi hän. \"Sinä täällä!\"\n\n\"Sinä täällä, kreivi!\" huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. \"Sinä\nneiti Marian kamarissa!\"\n\n\"Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!\" ilveili\nkreivi.\n\n\"Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla\nluonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös\nAurajoesta. Hän on hukkunut\".\n\nNyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos\ntaaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen\ntoisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun\nhän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä;\nniitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.\n\nMiten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.\n\n\"Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän\",\nsanottiin.\n\n\n\n\nXXII.\n\nMaria.\n\n      Ei ole lepoa lehossa,\n      Eikä onni oksapuiden\n      Asu mustan varjon alla.\n      Vaiva vaivuttaa levolle,\n      Vaiva vaivaapi uneni,\n      Vaiva herättää valolle,\n      Uuden päivän paistehelle.\n\n      Vanha runo.\n\n\nMe leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat\nhaihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä\nlaatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset\niloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät\nmukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä,\niloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme.\nMe sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi\nhillitä niiden valtaa; -- se on kaikki.\n\nSuurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.\n\nTunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat\nhirmuvaltiaista hirmuisimmat. --\n\nMe palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme\ntunteiden vallan.\n\nOn ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla.\nMolempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta\nväliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän\nääressä istuu ja kirjoittaa.\n\n\"Nyt on elokuun toinen päivä\", sanoi vihdoin vanha parooni.\n\nMajuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.\n\nKului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin\nikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä\ntämän päälaelle sanoi hän: \"Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni\npitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit\ntavanneesi kreivin?\"\n\n\"Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan\nteidän talossanne\".\n\n\"Te kuulustelitte Johannesta?\"\n\n\"Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli\nturhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on\nsamana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin\nkaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat\".\n\n\"Kummallista!\" jupisi majuri.\n\nSamalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- \"Miten on Marian\nlaita?\" kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.\n\n\"Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan\nkumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...\"\n\n\"Mitä\", huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei\nparasta ollut toivomista.\n\n\"Mutta mitä?\" huusivat Klaus ja majuri.\n\n\"Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua\nhänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän\nentiselleen enää, sitä en minä takaa\".\n\n\"Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä\nsanomasta!\" Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.\n\nLääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka\ntähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena\nylös.\n\n\"Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä\" -- lisäsi lääkäri. \"Ja\nminä...\"\n\nMutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö!\nMaria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen\nhivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen\nsilmänsä tirkistelivät kummallisesti. \"Haa, petturi! Sinä istuit minun\nvieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat\naaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois\". Näin huusi hän.\n\nMajuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.\n\n\"Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä\", sanoi nuori lääkäri, ja\nlähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet\nsyliinsä ja kantoi hänen kamariin.\n\n\"Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää\", lausui Maria\niloisella äänellä.\n\n\"Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman\nääressä, hän pitää löytymän!\" huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi\nliikutuksesta.\n\n\"Kiitos, kiitos, rakas Klaus!\" vastasi majuri. \"Sinä olet minulle\nantanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen\njo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait\nlääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!\" Ja majuri riensi\nkamariin Mariansa luo.\n\nKlaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän\nistui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.\n\n\"Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä,\nmenettää Maria järkensä\", sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä,\nmitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.\n\n\"Herra Jumala; tähän olen minä syypää!\" voivotti parooni.\n\nMarian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin\ntyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat\nantauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa\nenemmän kuin vuorokauden oli houraillut.\n\nNyt nukkui Maria. --\n\nKaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat,\njoiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla\nja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa\nseisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se\ntylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan\nsama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka\nsaa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän\nitsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin\nolemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi,\nseuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. --\n\nSaarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän\nkevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi\nse jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli\nkirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona\nhirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon\nliittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta\nrehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt\nväärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi\nkerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi,\nkuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan\npartaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän\nvoimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä\nheikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja\nsanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus\nympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin\nhänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää\ntätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä\nmurhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti\nmuotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa\noli.\n\nTässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi\nMaria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet\nmuuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen\nsydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja\nvarsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan\nherätä.\n\nKolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja\nvihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi\nsanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.\n\n\"Johannes! Johannes!\" huusi hän.\n\nKen nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä\noli ollut ilon kuva!\n\nKun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja\nlääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja\njoka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten\nniissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja\nmuistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja\nvihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei\nenää surun, vaan epäilyksen leimaukset.\n\nNäin lepäsi hän muutaman minuutin.\n\n\"Isäni\", sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi\nhän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he\njättivät hänen isänsä kanssa kahden.\n\nIsälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla\näänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän\najattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja\nvasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän\nrauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian\nluo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.\n\nToivon koi oli valjennut Marian rinnassa.\n\nMaria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle\nolisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen\nkevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset\nvoimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä\nentiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei\nkuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään\nkuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli\nMarian toivo voimissaan.\n\nSilloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin\nparantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän\nnousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: \"Turhaa on\nhakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa\".\n\nNämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa\nainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa.\nHänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha,\njoka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin\nMaria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut.\nSilloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet\nhänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan\nsamaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta\ntoivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen\naamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti\nAnnan.\n\nLääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli\nhirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti\nmakasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli\nhän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti\nhänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana\nhuutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi\nilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen\nruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen\nsielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä\nsen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat\npäästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja\neräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo\nnäimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.\n\nKlaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä\nolisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen\nsydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin\nhän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan\noven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä,\nennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän\nväliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa\nväliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän\nmuutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin\nHarmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen\nsydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei\nhänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen\nystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä\nnäkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa\nselkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.\n\nKlaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma\nonnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.\n\nKlaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö\nunetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa\nlääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut\niloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän\noli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos\nkatkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen\nmenisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.\n\nAamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko\nvalaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita\nkasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos,\njota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti\nsitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki\nMarian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa\nsilmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen\nsilmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi;\nmutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi\nilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:\n\n\"Pelastettu!\"\n\nMaria oli kovaa sotaa käynyt.\n\n\"Onko se totta, mitä minä unessani näin?\" kysyi hän. \"Onko Johannes\nmennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni\nkevytmielisyyttä?\"\n\n\"Olisiko se totta?\" kysyi lääkäri hiljaa.\n\n\"Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä\nJohannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt,\nmiten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja\nkuolemaani saakka rakastan\".\n\nMarian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.\n\n\"Kiitos Jumalan!\" huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen\nviereen.\n\n\"Kiitos Jumalan!\" huokasi parooni.\n\nKirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli\nturha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin.\n\nJa kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta\nhänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja\nkun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten\nvieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi\npudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: \"Sinä olet saanut\ntakasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen\nkäydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n      Katsoi aamun, katsoi illan,\n      Ei tiennyt mihin katosi.\n\n      _Kalevala_.\n\nOn päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen\nsydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.\n\nKlaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli\nsuuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo\nkartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä\nKlaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä.\nEttä Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen\nkanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän\nhänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti\nkumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan\nJohanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä,\nkysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin\nikäänkuin unesta heräsi ja lausui: \"Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä\nolin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?\" --\n\nMutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut\nelävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä\nastuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten\nsijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja\nMarian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli\nKlaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi\nJohannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä\nkeijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin\nmaailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän\nsyytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta\nitseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita\nhänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.\n\nMaria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun\ntakasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi\nhyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa,\nei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin\nsaavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän\nHarmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli\nMarian vieressä ollut niin onnellinen.\n\nMutta parooni Klaus ei puhunut mitään.\n\nLähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.\nViimeinen ilta oli käsissä.\n\n\"Me olemme jo vanhoja miehiä\", sanoi majuri. \"Meillä pitäisi olla\nkokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme,\ntäytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana\nolisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne\nlähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että\nJohannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin\naikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei\neroita heidän välinsä pituus\".\n\n\"Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta\ntalooni, kun tiesin tuon asian!\"\n\n\"Hm!\" mumisi majuri. \"Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi\ntuli\".\n\n\"Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä\nolisi nähty semmoisia kuin nyt\".\n\nNäin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä\nsilmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä\nlevitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas\nkyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä\najassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän\nheräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin\nistunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä\naina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta\naina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän\noli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin\nhän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.\n\nTöllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.\n\nMuistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut\njuhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän\nesiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin\noli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski\nkirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: \"Kuinka tyhmä minä olin!\"\n\nHän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:\n\n\"Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat\ntallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit\nminun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt\nloppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä\non kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni\novat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni\non muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: \"Harmaala,\nHarmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin\nkaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus:\nJohannes! Mutta -- hän katosi\".\n\n\"Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja\nsydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama\nsydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani.\nMinulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä\nkaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt\npuhkeemattomain pilvien taakse\". --\n\n\"Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi\nkukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et,\nsillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle,\nylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen\nylös\".\n\n\"Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et\nkironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino\nminun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa\nonnetonta Mariaansa!\"\n\nMaria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi\nhän ylös ja lähti kamaristansa.\n\nPihalla näki hän Klaus paroonin.\n\n\"Minä pyydän, älkää kieltäkö!\" rukoili Maria.\n\n\"Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?\"\n\n\"Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!\"\n\nJa kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä\nhuomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.\n\nSiinä itki hän.\n\nKun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: \"Älkää häiritkö minun ajatuksiani!\"\n\nKauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt\nsanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä\noli tapahtunut.\n\n\"Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt\", sanoi\nhän. \"Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala\nrangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä\npuolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen\nkevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan\nelämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja\nhänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen\nmorsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää\".\n\nKlaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria\nviimeksi mainitsi.\n\nKun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. --\n\"Hurja tyttö!\" sanoi majuri. \"Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä\n--?\"\n\n\"Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän\nrukkaset, mutta ahkera voittaa\" -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja\nlausuessaan silmäillen Klausta.\n\nMaria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.\n\nVielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He\nnäkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.\n\n\"Paha vieköön!\" sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. \"Sinä\nolet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus\nihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?\"\n\n\"Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita,\njotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa\nkeväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi\nvastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin\nsaatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä\".\n\n\"Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen\ntiennyt!\" huusi parooni.\n\n\"Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran\nrakastanut!\"\n\n\"Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti\".\n\n\"Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos\nminut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian\".\n\n\"Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä\nkiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...\"\n\n\"Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...\"\n\n\"Surmannut itsesi!\"\n\n-- \"Jättäkäämme tämä puhe\", sanoi majuri. \"Niinkuin arvasit, on\nJohanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti\nlupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut\nitseni\".\n\n\"Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en\nymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun\nsurmaamaan itseni\". --\n\n\"Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait\nsalaisuuteni\".\n\n-- \"Rakasti Mariaa!\" huusi parooni. -- \"Kuules, veljeni, nyt on\njompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on\nvielä salaisempi kuin ennen\".\n\nKun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nPirullisia aikeita.\n\n\nVäsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat\nkattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.\n\nVaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko\nunen helmassa? --\n\nMetsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella\nmieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.\n\nHiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä\npuhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun\nsemmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa\nkorvaa. --\n\nMetsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi\ntippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä\nsade ole lakannut.\n\nHeistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä,\nlaiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien.\n--\n\n\"No, Kyösti, vieläkö mietit?\" kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.\n\nKyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. \"Kuulkaa, kuinka ankarasti\nukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!\" --\n\n\"Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei\nainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika\noivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa\nniittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!\" --\n\n\"Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! --\nMinä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani\". --\n\n\"Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun\nmaininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo\ntoistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä\nnoin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:\n\nTee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!\" --\n\n\"Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä\nlukua -- --\".\n\n\"Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista,\nettä kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun\noma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni\nkertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi\".\n\n\"Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen\nnähnyt\".\n\n\"No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä\ntuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi.\nJonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin\nja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen\ntuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin\npalkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei\nsitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä,\narvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat\nakkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua\nkaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi\".\n\n\"Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo\nvanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla\".\n\n\"Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin\npäivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi\nterve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa\nkuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo\nentinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät\nsaisivat silloin kaikki\".\n\n\"Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?\"\n\n\"Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän\nvelkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen\nkuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista\nkirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä\".\n\n\"Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen\nakkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni\".\n\n-- \"Onko sinulla...\" kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- --\n\"ymmärrät!...\"\n\n\"On!\" vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon\npää näkyi.\n\n\"No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on\nserkkuni...\"\n\n\"Helvetissä...\"\n\n\"Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!\"\n\n\"Tahi pirun!\" mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.\n\nSilloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.\n\n\"Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?\"\n\n\"En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! --\nOnnea!\"\n\nKyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän\nkulkemaan jupisten itsekseen:\n\n\"Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!\" --\n\nKun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti\nhämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista.\nYltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat\npaukkuen jyrisivät.\n\nSemmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin\nonnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten\nvehkeet tyhjäksi tehdä.\n\nKyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen\nkatsahtanut.\n\nMutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi\nvierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei\nollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän,\nMärällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin\njäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. --\n\n\"Piru!\" jupisi Kyösti kulkiessaan. \"Jo saat sinä minun työtä tekemään!\nMutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita!\nMiksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut\nilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka\ntaholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on\npian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa,\ntorpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...\"\n\nTällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.\n\n\"Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun\ntäytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano...\nHiljaisuus, urhous, voimaa!\"\n\nKyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta\nkulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen.\nAidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili\ntaakseen.\n\nVaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: \"Onko siellä kukaan?\" Hän ei\nvastausta saanut. Hän jupisi: \"Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla\nmuu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä\".\n\nKyösti lähti kulkemaan.\n\nMutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi\nkovemmalla äänellä: \"Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa\nseisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään,\nkuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä\nhän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti\nkiireesti juoksemaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.\n\nHänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut\nsodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta\nsodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja\nlainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut\nrahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!\n\nHän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on\novi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä,\njoiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän\numpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:\n\n\"Raha on hänen elämänsä\".\n\n\"Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä\npanetin!\" mumisi hän. \"On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne\nrikkuvat\".\n\nEi ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli\nsärkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi...\n\nUkko nousi ja veti kiini salin oven.\n\nHuone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja\nakkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta\nakkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle\nkonttaamaan. --\n\nSiinä onkin jo mies.\n\nHän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan\nkynnyksellä. -- Vaan silloin...\n\n\"Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi\", puhui vanhus kamarissaan.\n\"Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat,\neivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että\njoku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo\".\n\nVaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies\nselällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku\nvoimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä\ntakasin.\n\nHaamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki\ntuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun\nleimaukset valaisivat näitä molempia!\n\n\"Pelkää, vapise!\" olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.\n\nEi niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.\n\nVaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi\nvuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:\n\n\"Johannes, veljeni!\"\n\nVuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.\nMolempain asema oli kummallinen.\n\n\"Pettynyt!\" sanoi Johannes liikutetulla äänellä. \"Sinun julma\naikomuksesi ei onnistunut\".\n\n\"Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun\", sanoi\nKyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, \"niin tiedät syyn,\nmiksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja\nsiis onneton\".\n\n\"Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi\nonnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen\non tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään\nhaudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi,\npalkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --\"\n\nTuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.\n\nMetsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen\ntoisensa?\n\nKärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella\nkatuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi\nhän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: \"Minä tiellä tapasin pirun;\npiru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä\".\n\nJohannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut.\nHän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin\nmuisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen\npelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. --\n\nSe polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että\nhän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä\npoltti. --\n\n\n\n\nXXIV.\n\nJohannes.\n\n\nKalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi\nlaineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat\nihmiset valveilla. --\n\n\"Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää\", sanoi vanha Eeva. \"Jos ukkonen\npolttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä\nJohannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä\nluulet, ukkoseni?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja\nymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä\ntulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään\nkuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?\"\n\n\"Ja sitten nai hän\", lisäsi Eeva, \"jonkun rikkaan papin ihanan tyttären,\nja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!\" -- --\n\n\"Ole nyt jo vaiti!\" lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti\nhyvillä mielin.\n\nNäin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli\nväsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä\nsallineet. --\n\nPuheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän\noli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli\nrannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään\nmetsään --.\n\nHän kertoi itselleen äitinsä sanat: \"Johannes mahtaa nyt olla\nonnellinen!\" -- -- \"Ha, haa!\" Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan\näänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei\nyksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä\nasunnosta.\n\nOlet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat\nriittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä\naina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei\nkelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset\nkuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.\n\nMe muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että\nhän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.\n\nHän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee\nlähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee.\n-- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän\nmenee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt\neukkoinensa kylään juhannukseksi.\n\nTäällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa\nsydämensä, jos hän voi.\n\nPaadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. --\n\nPuolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi\nsaanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei\nhän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.\n\nHämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja\ntakkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton\nsydämensä oli nyt kiehuva koski! --\n\nHän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä\non hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki\nepäileväiselle?\n\nEpäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.\n\nHän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten\nliikkumatta.\n\nEilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi\nruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:\n\n\"Haa, minä olen ihminen!\"\n\nHän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen\nkasti hän leivän. --\n\nJos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin\ntautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat\neivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä;\nne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.\n\nJohannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan\ntalven.\n\nHänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on\nsammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,\n\nHänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt.\n\nHänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu\non kärsinyt.\n\nHänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että\nsydämessä on tuska. --\n\nTämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!\n\nHän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata\nitseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä\nsurmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa\nitsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta\nkovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa\nuhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.\n\nSydänmaassa kaikuu kamalasti: \"Ha, haa!\"\n\nKun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli.\nSilloin lausui hän: \"Musta mustaa rakastaa\". Vaan korppi lensi\nmatkaansa. Silloin huokasi Johannes: \"Korppi ei eroita oikeaa mustaa;\nminun tilani on sitä mustempi!\" -- --\n\nKerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin\nheittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.\n\nKaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki\nenempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän\nsilitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:\n\n\"Matkalle!\"\n\nIltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt,\nkun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti\nmaantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän\nistuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa\ntaas.\n\nVaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru.\nViimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel\nhaki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.\n\n\"Totuus, onni!\" puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. \"Totuus\nja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei\nkumpaakaan maailmassa löydy\".\n\nNyt voi hän ajatella.\n\n\n\n\nXXV.\n\nJohannes. (Lisää).\n\n\nKorkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto\nnäyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä.\nTölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on\nkatajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri\nkoivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken\nollut.\n\nPikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka\nvastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.\n\n\"Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia\", puhuu poika.\n\nEtuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat\narvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet\npiippunsa, joista valkea on sammunut.\n\n\"Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?\" sanoi töllin\nisäntä, nuori, iloinen Aappo. \"Etkö näe, että Herran siunaus meitä\nseuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet\ntakasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö\nsinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?\"\n\nLiisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän\nkuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi\nhän: \"Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin\nnuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy\".\n\n\"Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla\nosaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua\nvielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on\nmaalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti\neläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme\nvaraksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei\nminua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen,\nolisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla\nTurussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva\". --\n\n\"No, no! Lopussa kiitos!\" sanoi Aappo. \"Nyt menen valjastamaan hevosen.\nVoimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä\npitämään\".\n\nSakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan.\nNyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän\nmiettien: \"Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä\nhoukuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä,\nonko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?\"\n\n\"Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt\ntahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena\nTurussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun\ntoimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun\nolen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään\nniinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja,\njoka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet\npieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet\nniinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä.\nLaivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille,\nnyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa\nkulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo\". --\n\n\"Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä\nkerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini\nmiehen kävi, niin vähän pelottaa\". --\n\n\"Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö\neilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?\"\n\n\"Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä\ntiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi\njuhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan\nerinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan\nnuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli\nkadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja\nsanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut\nitsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä,\netteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani\". --\n\nNyt tulivat Aapon rattaat pihalle.\n\nLiisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... \"Saas nähdä,\nmiten asiat ovat, kun takasin tulet\", sanoi Liisa. \"Kolme vuotta on\npitkä aika\".\n\n\"Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?\" kysyi poika.\n\n\"Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin\", vastasi Sakari setä.\n--\n\nHe lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,\nAappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.\n\n\"Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni\", jupisi Liisa.\n--\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan\nLassin, Harmaalan torpparin, luota.\n\nMiehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan\nensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi\nhe kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin\nlanko, ikäänkuin itsekseen: \"Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä\nmerimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä\ntaloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia\njään?\"\n\n\"Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi\", sanoi Sakari.\n\n\"Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole\nsama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän\non nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu\nmitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin;\nmutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen\nkulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän\nmukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei\nole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa\nkuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden\nkäsiinsä\".\n\n\"Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!\" sanoi Sakari. \"En ikinä voi uskoa,\nettä hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on\nhän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt,\nolisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta\".\n\n\"Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin\nhirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit\nkahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi\nkaivaa järviä\".\n\n\"Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat\", sanoi Mikko. --\n\nPuolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen\npuheeksi. --\n\n\"Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa\nkaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma,\nmiks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä\nsiellä itse ollut -- --?\"\n\n\"En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että\nmeri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on\nruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina\nkaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja\npaikalla, muuten...\" Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.\n\n\"Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra,\npäihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää\".\n\nAappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo\nja laski kätensä hänen päälleen.\n\n\"Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa\".\n\n\"Maatkoon siinä, kunnes herää!\" sanoi Mikko.\n\n\"Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän\njoutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko\nhäntä\".\n\nSanottu, tehty.\n\n\"Herra siunatkoon!\" huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. \"Herra\nsiunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!\"\n\n\"Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän\ntien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?\"\n\n\"Paras olisi viedä hänet Harmaalaan\", vastasi Aappo; \"mutta sinne on\nmetsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka\".\n\n\"Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!\"\nJa Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.\n\nJohannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään\nmiehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. --\n\n\"Mitä nyt!\" olivat hänen ensimäiset sanansa.\n\n\"Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne\ntien syrjään maata laskeut?\"\n\nJohannes siveli käsin kasvojansa. -- \"Sakari, sinäkö se olet? -- Jos\nsinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä\".\n\n\"Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen,\nolet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä\non kiire\".\n\n\"Harmaalassa!\" kertoi Johannes. \"Harmaalaan en ikinä enää mene!\"\n\nMiehet silmäilivät toisiaan. \"Hän ei ole selvinnyt vielä\", sanoi Mikko.\n\n\"Hän on sairas\", arveli Aappo. \"Ei terveen ihmisen kasvot ole\ntuollaiset\".\n\n\"Minun on nälkä!\" kertoi Johannes.\n\nAlkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten\nmaantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes\nahnaasti kuoletti nälkäänsä.\n\n\"Mikä sinun on; missä olet ollut?\" kysyi toistamiseen Sakari. \"Miks'et\nmene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?\" --\n\nSakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään\nvastaamatta. Vihdoin sanoi hän:\n\n\"Minä seuraan teitä\".\n\nTaasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: \"Sinä olet sairas\".\n\nNyt vastasi Johannes. \"Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi\nkuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni\nollut\". Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.\n\n\"Hän on mielipuoli\", jupisi Mikko Sakarin korvaan.\n\nJohannes kuuli Mikon sanat.\n\n\"Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla\".\n\n\"Mitä tehdä?\" -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä\noli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- \"Viedäkö\nJohannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?\"\n\n\"Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?\" kysyi Sakari silmäillen tarkasti\nveljeään.\n\n\"No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,\nKorven Tahvanan töllissä\".\n\n\"Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen\", sanoi\nAappo Sakarille. --\n\nSe oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. --\n\nTiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen\nlaitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut\nhullu eikä humalassa. \"Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen\", sanoi\nSakari Aapolle syöttötalossa. --\n\nKun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes,\njoka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan:\n\"Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle\".\n--\n\nTaasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: \"Siitä\nei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin\nSakari\". --\n\nJa siihen se puhe jäi.\n\nMiehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli.\nHeillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen\nja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten\nkovalla sateella. -- \"Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme\nme siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!\" oli Mikko\nsanonut. --\n\nVaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta.\n\"Minä menen kaupunkiin, majurin luo\", sanoi hän. --\n\nAappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut\noikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana\npäivänä tulla katsomaan häntä.\n\nJohannes meni.\n\nHän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa.\nHän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.\n\nTällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.\n\nKun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei\nJohannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.\n\n\"Hän oli sittenkin hullu\", sanoi Aappo, \"ja nyt minä varmaan pelkään,\nettä hän on mennyt viimeiselle retkelleen.\"\n\nJuuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.\n\n\"Mitäs minä sanoin!\" huusi hän. \"Johannes oli hullu; hän on hukuttanut\nitsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä\nminulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän\nvalehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes\". --\n\nSeuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi\nrannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa\ntuulelle. --\n\nVaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi\nmitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä\nijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta.\nHän ei sanonut mitään siihen.\n\nKun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen\nnähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan\nviety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti.\nHe luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli\nollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.\n\nMetsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin\nsurulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että\nhänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä.\nHe kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta\ntapauksesta.\n\n\"Olisi totellut viisaamman neuvoa\", sanoo Aappo, kun oli kysymys\nSakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.\n\nSakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMÄINEN OSA\n\n\n      Uituansa yön ja päivän,\n      Melkein melottuansa\n      Näki pilven pikkuruisen,\n      Pilven longan luotehessa,\n      Sepä maaksi muuttelihe,\n      Niemeksi panettelihe.\n\n      _Kalevala_.\n\n\n\n\nI.\n\nLemmon luola.\n\n\nV--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on\nsaaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta\nne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.\n\nSemmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin\nlöytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret\ntunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden\nnimitetään Lemmon luolaksi.\n\nEnnen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon\nluola on antanut heille suojaa.\n\nLemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole\nviittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on\npaljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu\npystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin\nluonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa\nsyrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut,\nnäkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon\nluola.\n\nTätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja\nluolasta käy, näet, kummallinen satu.\n\nSiihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui\njärven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena\nkäynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin\noivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla,\nrupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa.\n\"Kävivätkö sinunkin luonasi?\" kysyi Hiisi. -- \"Kävivät\", vastasi Ruhmo.\n\"Mitä he puhuivat?\" kysyi taasen Hiisi. \"He saarnasivat uutta Jumalaa,\njoka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se\ntulee, joka antaa kastaa itsensä\". -- \"Noo\", sanoi Hiisi, \"ja mitä sinä\nvastasit?\" \"Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse\". -- oikein,\nRuhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä\nolisi nähnyt kotoasi enää\".\n\n-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla\nkastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: \"Lempo vieköön teidät\nkaikki!\" -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo\nseisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja\ntuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan\nvettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei\njaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti\nnyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta\npappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: \"Nimeen isän\" -- ja\npoika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös\nPojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa\nLemmon kättä, ei hän luolasta pääse. --\n\nKun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei\ntee sinne mieli kenenkään mennä.\n\nEnnen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja\nmennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja\nläähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa\nLempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo\nsaanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen\npuhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se\npuhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe\nyltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja\nmiehiä kulkevan rannoilla. -- --\n\nOn yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet.\nVesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on\npaasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä\nkannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. --\n\nKahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi\npuhuimme.\n\nVuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan?\n-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin,\nkahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret\nniihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä\nnyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme\nitsekin.\n\nSilmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja\nvaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole\npuhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori\npalvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi\nvuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän\nnyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea\nsamaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. --\n\nEttä tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani\narvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten\nmuistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet,\neivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät\ntyöksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä\njulmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.\n\nTämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on\nMetsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti.\n\nHän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina\ntyöhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut\nkumota hänen sydämensä himoja. -- --\n\n\"Katri! Laita valkea!\" huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli\nruveta.\n\n\"Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!\" --\n\n\"Laita valkea tahi... Lempo vieköön...\"\n\n\"Tuo puut tänne veneestä!\" sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- \"Älä nyt\nole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee\nsinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen\"...\n\n\"Kärmälä! Se mokoma!\" ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä\nnoudetut puut. \"Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta\npiru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!\"\n\n\"Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon\nsuurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään\".\n\n\"Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin\nsemmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta\".\n\n\"Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä!\nNo, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä,\nvaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta\nkuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...\"\n\n\"Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa,\nettä Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti\nminua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa\nkuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä,\nvaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini\njoutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen\nse peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan\".\n-- --\n\n\"Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan\nkymmentä Leenaa\". --\n\n\"Ha, haa!\" --\n\n\"Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun\nAntintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa\nodottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa\". --\n\n\"Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! --\nkuka, häh!\"\n\n\"No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!\"\n\n\"Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen\".\"\n--\n\n\"Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan\nsinua?\"\n\n\"Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun\ntaasen vannoa?\"\n\n\"No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta\njos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!\" -- --\n\n\"Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet\nolevinasi\".\n\nKatri nauroi: \"Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata,\nettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?\"\n\n\"Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan\nvaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee\npäivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!\"\n\nTuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.\n\nKuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin\nolisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen\nelämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan.\n--\n\nSanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän\nlankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --\n\nMikä langetti hänen? --\n\nSe on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. --\n\nKolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme\nMetsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi.\nMutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli\nKatri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli\nluoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin\npapit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä\nperhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin\nmaailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon\nkristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka\nleipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja\ntahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan\nkuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään.\nHän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan\nmeni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai\nhän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren\ntytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä\nkristitty voi.\n\nKatri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa\nkasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden\nkuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa.\nPastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää\nhänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai\nasiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri\nraukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa\nvaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka\npäivä päivältä yhä eneni.\n\nIsäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta\nhimmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli\ntalonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina\nrouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.\n\nAika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra\nkävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt\nviidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa\nkoulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin,\nkylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen\njääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet\nvoineet sydäntä lämmittää. --\n\nKatri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina\nkäy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi.\nToinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei\nollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa\npetosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin\nkylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa\nvoittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun\nKatri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka\nkyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: \"Polta se!\" Vaan kun\nKatri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: \"Isä, sinä et tunne\nrakastettuani!\" Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan\ntakaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli\nvoittanut voiton, viattoman sydämen.\n\nKun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän\noli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan,\nolivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin\ntapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka\nhuonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän\nei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt\nensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne\nhänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä\nmaali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen\neräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen\nlaineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän\neli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto!\nSe häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata,\noli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos\nei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona.\nHän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.\n\nMiten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi\nsiihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?\n\nKatri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli\nkadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi\nKyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin\nTiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli\ntullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa\nlisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui\nluoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan\nvääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla\nsanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun\nhänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä\nkanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini\npanna, ajoi Kärmälä hänen pois \"kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi\nKyöstin tiesi\". Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan\nsaman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. --\n\nVaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois\npalveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän \"kävi sääliksi\"\nvanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi\nhän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada\nhengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää,\nmutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän\nKärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti\nKyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä\nretki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli\nhänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme\nsanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut\nKärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri\ntarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen\nkaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan.\n-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin,\nmistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. --\nKatri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman\nrikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan\nosannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä --\nsama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran\nsurman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä\nvastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi,\nsaadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän\nlikeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen\npenikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. --\nKärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä.\n-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja\nKyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja\nampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.\n\nTämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon\nsaarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.\n\nVaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia\nväärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista\nihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen\nelämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä\nolla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi,\nkuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen\nelämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet\nsyttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen\npesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä\ntapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi\nvaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona\npitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. --\n\nJa nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen\nantanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe,\nmitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman.\nKaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: \"Oletteko kreiviä nähneet? Hän on\nkäsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä\ntahtoisin tietää, missä kostoni esine on?\" -- Ja taasen muuttuu hänen\nunensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet\nkätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä\nsyliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri\nhampaitaan ja huutaa: \"Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä\ntahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole\nsurmaajasi, vaikka minun käteni surman teki\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.\nKyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.\n\n\"No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia\nkeksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin\nmerelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin\nsinne?...\"\n\n\"Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!\" huusi Katri ikäänkuin unesta\nheräten. \"Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla,\nmiten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta\nsurmayritykseen --\".\n\n\"Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...\".\n\n\"Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä\net enää Leenaa kaipaa\".\n\nPuhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- \"Ei, miten\nkanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!\" --\n\n\"Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte\nlähdetään Turkuun\".\n\n\"Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie\nminulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun.\nSinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini\".\n\n\"Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --\"\n\nKyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.\n\nTunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.\n\nTunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä\nnäkynyt. --\n\n\n\n\nII.\n\nKaksi todellista ystävää.\n\n\nKysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: \"Minun suruni on\nikuinen, en minä lohdutusta löydä!\" kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä\non saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa?\nHänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika\nsen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy\nhäneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena,\nkysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti\nhymyillen: \"Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni\".\n\nAika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina\nkuitenkaan.\n\nKahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. --\n\nSalissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon\npikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen\nhivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen\nuskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin.\n--\n\nAkkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me\ntunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. --\n\n\"Niin!\" jatkaa majuri puhettaan. \"Kun minä ajattelen elämäni päiviä,\nmiten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan\nsotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon\nvaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen\nperhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää;\nhän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä.\nHän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani\nMarian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja\nviimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on\npoissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen\nvalmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte\nne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden\nmuutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on\nturva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa\".\n\nMuistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet\nharvapuheisen majurin puhujaksi. --\n\nMaria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.\n\n-- \"Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun\nei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että\nminulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua\njätä\" -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. --\n\n\"Hm hm!\" mumisi majuri. \"Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni\nkuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt\nHarmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...\" --\n\nMaria vastasi katsellen alas lattiaan: \"Ei, isäni, ei! Minä en saata,\nvaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte\nhyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne\". -- Ja nyt,\nsamoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat\nviikset syrjälle ja suuteli häntä.\n\n\"No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua\", sanoi\nmajuri. --\n\nNyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili\nkävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi\nkirkas kyynele.\n\nAnnalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut\ntäynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö,\ntarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.\n\n\"Tässä, isäni, on Anna!\" sanoi hän. \"Jos te tietäisitte niinkuin minä,\nmikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja\npuristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin\näiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen\nmurehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen\naina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua,\n-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun...\n\n\"Maria!\" sanoi Anna väsyneellä äänellä. \"Minun salaisuuteni, josta ei\ntiedä kukaan!\"\n\n\"Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen\nymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä\nAnnan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta\".\n\n\"Anna!\" huusi Majuri. \"Sinäkin!\" Ja enemmän seuraten oman sydämensä\nhelleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä\npunastuneen neidon. \"Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama,\nmikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!\" Ja tätä\nsanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen\ntapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. --\n\"Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan\nvuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen\nonnellinen nyt!\" --\n\nVähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin\nalas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se\nylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille\nystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin\nennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille\nkoulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes.\n\n\"Noin istui Johanneskin ja katseli tänne\", sanoi surullisesti Maria.\n\"Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja\nkumminkin näki hän!\"\n\n\"Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui\", lisäsi Anna.\n\"Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle\nilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa\".\n\n-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi\nlakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan\nvuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi?\nJa niin on kumminkin nyt.\n\nSuruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä\nHarmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä\nmuuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen\näitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa\nMetsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä\nlujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei\nväsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna\ntunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se\nuutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon\nvihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään\ntoisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun\nei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus,\nsammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki\nsurunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän\nsisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat\nheidän väliltään lyönyt alas.\n\nTalvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset\nhangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista.\nMaria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja\nAnnalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan\nnäin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi;\nse olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta,\nellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän\nsydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän\nTurussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja\nvielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen\nhaltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein\nnähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä,\nmitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin\nkuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa\nminkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän\nkumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä\nvieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli\ntullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista\nhänen piti suuremmasti kunnioittaman.\n\nNiin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt\nTurussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: \"Luuletko sinä\nsen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt\nyksin emännättä asut?\" -- Klaus oli tuohon vastannut: \"Te tiedätte syyn,\nrakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule\".\n\nSilloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: \"Sinä tiedät,\nkuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota\nsinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä\nsaata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini\".\n\n-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: \"Koettakaa\nsaada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä\nvuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin\nvoi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin\nminuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä\non oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy\nketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä,\njoka minulle voi onnea maailmassa antaa\".\n\nMajuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta\nkumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan,\nmutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä\nTurussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.\n\nMajuri toivoi vielä.\n\n\"Vaan kuule, Anna!\" sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. \"Sen teit\nväärin ja samaten teki väärin isäni\", lausui hän lyöden isäänsä hiljaa\npolvelle, \"että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen\nilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin\nniinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin\nitse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä\nAurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet\nniellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon\nvähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei,\nehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa\". --\n\n\"Sitä en minä toivokaan!\" sanoi Anna. \"Kahdeksan vuotta on kohta kulunut\nsiitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut\nkateissa olla\".\n\n\n\n\nIII.\n\nMillainen mies majuri on.\n\n\nAnnan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.\n\nMajuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä:\n\"Parooni Klaus!\" --\n\nMaria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta,\nseisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin\nruususeppeleen ja sanoi: \"Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...\"\n\n\"Niissä matoa ole\", lisäsi Maria suruisesti hymyillen. \"Kiitoksia, herra\nparooni, terve tultua Turkuun!\"\n\n\"Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin\ntoivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska\nmielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa\n--\". Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.\n\n\"Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?\"\nkysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.\n\n\"Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että\nsiellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti\nkauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän\nsai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet\nsurmannut\".\n\nNaiset kauhistuivat. \"Ja kuka on murhaaja?\" kysyi Maria; vaan Anna\nvaaleni.\n\n\"Kyösti!\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli\", -- huusi Maria.\n\n\"Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut\nsitä sanoa\", vastasi parooni Klaus.\n\n\"Miten murha tapahtui?\" kysyi majuri liikutettuna.\n\n\"Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata.\nTe tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka\nhän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt\nvarmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli\nKyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja\nKyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo\neripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin\nahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että\nvääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin\nhänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa --\nkuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta\nkumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään\nole missään nähty\". --\n\n\"Mutta, Jumala paratkoon!\" huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena.\n\"Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi\nsaattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!\"\n\n\"Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää.\nParempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen\" --\nvastasi Maria.\n\nParoonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli\nmurheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.\n\nAnnakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa,\nvaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin\nMarian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.\n\nAnna puhkesi itkuun.\n\nSurullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat\nparooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä,\nmissä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta\nHarmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän\noli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli\nsanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa --\nnuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria\nkatseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne\nsilmäykset, joilla hän Mariaa katseli.\n\n\"Mitä uutta Turussa?\" kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin\npuheeseen hänen naimattomuudestaan.\n\n\"Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa\nteillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan\nvuoteen ole täällä käynyt\".\n\n\"Kenen?\" kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.\n\n\"En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni\", vastasi\nmajuri. \"Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan\ntänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa\ntervehtimään teitä, tyttöseni. \"No, arvatkaa kuka hän on?\"\n\n\"Majuri Leist!\", sanoi Maria.\n\n\"Ei! --\"\n\n\"Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?\" sanoi Klaus\najattelemattomasti.\n\n\"Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen\nhyvät ystävät!\"\n\n\"En juuri saata sanoa\", vastasi Klaus. -- \"Kyllä me toisemme tunsimme,\nvaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut\".\n\nNyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita\nasioita.\n\n\"Onpa kummallista\", sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet\npois tanssipukuun pukeumaan -- \"onpa kummallista, että minä tänä päivänä\nolen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt\nmuistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti\nunhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti,\nkun kreivin tänne kutsuitte\".\n\n\"Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä\nymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä\".\n\n\"Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää,\nettä vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei\nikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan\ntietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän\nvelan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla\".\n\n\"Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!\", nauroi majuri, joka samoin kuin\nkaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä\ntuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa!\nMinä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa\". --\n\nKlaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki.\nSitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen\nhäntä: \"Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa\nMaria nyt Johannesta. Mutta Anna! --\"\n\n\"Anna!\" huusi majuri ja hypähti kohoksi. \"Sinä, Harmaalan parooni,\nnaisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri\nkaatumaan!\"\n\n\"Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin\nAnna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta\nantanut Marianne Johannekselle\".\n\n\"Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut\ntulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin\nkorkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka\niso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta\nsittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko\nkorvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku\nsurmasi isäntänsä! Ei, ei!\"\n\n\"Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja\nJohannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli\".\n\n\"Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen\nJohannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle\nantaisin Mariani ja vävyn nimen?\"\n\nKlaus nauroi. \"Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä\nJohannes tulee enään\".\n\n\"Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei\ntulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt\".\n\n\"Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin\ntehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te\nja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä\nhalvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö\nsyyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän\najatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä\".\n\n\"Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!\" huusi majuri innostuneena.\n\"Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit:\npitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä\nsinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat\nja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut\nraippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!\"\n\n\"Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli,\nmitä olisi majuri --s silloin tehnyt?\"\n\n\"Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään\".\n\nJa siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän\nluonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on\nAnna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois\nAnnaa\".\n\n\"Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen\ntietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?\"\n\n\"Minä esimerkiksi\".\n\n\"Sinä! Se ei tee mitään\".\n\n\"Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?\"\n\n\"Mutta et sinä sitä sano\".\n\n\"Mutta jos sanoisin?\" --\n\n\"Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...\"\n\n\"Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole\naina Marian ystävä!\"\n\n\"Hm, hm!\" mumisi majuri. \"Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- \"Sinulla on\nsiinä oikein, että Marian...\"\n\n\"Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen\narvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes\ntulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja\nsiunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta\narvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio\".\n\n\"Hm!\" mumisi taasen majuri. \"Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun\nlauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole\nsama kuin ennen\".\n\n\"Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän\ntotuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi\nrakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin\nylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät\nnekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni\nja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja\nainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen\ntiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä\nasiassa\".\n\n\"Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!\" huusi\nmajuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. \"Kiitä onneasi,\nparooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut\ntäällä muita kuin minä tuota kuulemassa\".\n\nKlaus nauroi majurin innolle. \"Oletteko kuuro?\" kysyi hän iloisesti.\n\"Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä,\nettä hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?\"\n\n\"Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset\nvievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat\ntapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!\"\n\n\"Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen\nmiehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut.\nHeitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen\".\n\n\"Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!\"\n\n\"Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään\nmietteenne oikeaksi\", sanoi Klaus hymyillen.\n\n\"Uh!\" puhalsi majuri hyvillä mielin. \"Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä\nasiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset\npelästyvät.\"\n\n\"Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri\". Ja Klaus nauroi. Majuri\nloi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan\nnäyttäneensä sydäntänsä.\n\n\n\n\nIV.\n\nMitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.\n\n\nIllalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä\nkuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. --\n\nParooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut\nmiehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi\njotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili,\nkun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa.\nJa kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna\nistui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten\nmoni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika\njo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili\nMariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. --\n\nTanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka\nkanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut\nkauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli\nnyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja\nsitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa\noli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan\nvärin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.\n\nKreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän\noli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä\nvaroilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä\nirstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi\nelänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa;\nvaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se\naika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin\ntunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä\nhän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan\nRuotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää\nkihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että\nmies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua,\nennenkuin täytymys pakoittaa.\n\nKreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt,\nniinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän\nlähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa\nparantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.\n\n\"Kuinka hän on vanhentunut!\" puhui naapurilleen kreivin sivumennessä\nmoni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.\n\n\"Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon\npuhuttavan?\" kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet\nnäkivät.\n\nTietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet\nkreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.\n\n\"Kreivi G!\" kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- \"Hän\ntulee pyytämään teitä tanssiin\".\n\n\"Tulkoon!\" vastasi Maria.\n\n\"Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?\" kysyi kreivi\nsuloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.\n\n\"Minä en saata muistaa nähneeni teitä\", vastasi Maria, ja teeskennellen\nuteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: \"Mutta parooni Klaus\nsaattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen\ntavanneet toisiamme\".\n\nTämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta\nhän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin\nsurullista: \"Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta\ntakaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän\nvieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria\nkreivi G--n\".\n\n\"Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta\nniinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki\". Maria silmäili tätä sanoessaan\nkylmästi kreiviä. \"Vaan\", lisäsi hän, \"minä olen syytön, minä en tiennyt\nteidän olevan nyt Turussa\".\n\n\"Minä tulin vasta eilen aamulla\", sanoi kreivi.\n\nTanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat\nodottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.\n\n\"Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin\nette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti\nMaria, alkaa illan iloa\".\n\n\"Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään\nkysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa\".\n\n\"Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?\" kysyi\nkreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä\nhänestä vapaaksi.\n\n\"Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä\nen tanssi kenenkään kanssa tänä iltana\".\n\n\"No, mutta Maria!\" lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi\nheitä.\n\n\"Isä!\" vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei\nsanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri\nharvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. \"Antakaa anteeksi,\nkreivi!\" sanoi hän. \"Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me\nmiehet emme ymmärrä\".\n\nKreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla\ntämän illan tanssimatta.\n\n\"Missä Anna on?\" kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.\n\n\"Hän ei tule näkyville tänä iltana\", vastasi Maria, \"ja minä sanon\nteille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä\nhänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani\".\n\nKlaus loi hymyillen silmänsä majuriin. \"Neiti Marialla on tuossa\nasiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä\".\n\n\"Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka\nkieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene,\nMaria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne\".\n\n\"Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä,\nmenkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä\".\n\nSanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei\nymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.\n\nKlaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka\njo ennen vierasten tuloa on alkanut.\n\n\"Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon\nsuoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee\".\n\n\"Älkää luulko minua itsekkäiseksi\", vastasi Maria kokonaan toisella\näänellä kuin äsken kreiville; \"minä en saata enää sitoa sydäntäni\nkeneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se\nkuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän\nnimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin\nJohannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta\nvaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja\nkuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni;\nminä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna\nsopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen,\nettä Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne\".\n\nKlaus huokasi syvään. \"Olkoon sitten niin!\" sanoi hän surullisesti.\n\"Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä\nrakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette\nvastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme\npohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä\".\n\n\"Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän\nniin vastaavan. -- No, Anna...!\"\n\n\"Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta\nnimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!\"\n\n\"Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on\nMaria\".\n\nHe olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli\nmajuri kiireesti heidän luoksensa. \"Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et\ntanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään\".\n\nKlaus nousi. \"Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi\".\n\n\"Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville\" -- sanoi majuri, mutta\ntuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo\nMarian tanssiin.\n\n\"Jo nyt jotakin!\" mumisi majuri. \"Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä\nmeteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin\".\nKoettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri\nkiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan\npöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut.\nHän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä\nkirjettä.\n\nSyytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea\nja vapisi.\n\nJa syytä oli kreivillä siihen.\n\nKun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin\nMarian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut\nvalmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin\npalvelia sinne kysyen kreiviä.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.\n\n\"Tässä olisi kirje teille\", vastasi palvelia kummastellen, miten niin\nloistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. \"Kyökkiin tuli\nvast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille;\nse kuuluu olevan varsin tähdellinen\".\n\n\"Anna se tänne!\" huusi kreivi. \"Onko se tähdellinen, sinä et sitä\nymmärrä\". Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille\nkirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. --\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. \"Saat\nmennä\".\n\nJa palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt\ntapasi.\n\n\"Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää!\n-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et\nijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut,\nvaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä\nkovempi se on. Muista Katria!\"\n\nSemmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko\nasian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi\nollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: \"Lapsi\nAurajoesta huutaa\", hirmustutti kreiviä. --\n\n\"Piru!\" jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. \"Mitä olet sinä tehnyt!\"\n\nHän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja\nluullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata,\nkumarsi kreivi majurille sanoen: \"Suokaa anteeksi, että minun nyt jo\ntäytyy jättää teidät; minä en voi hyvin\".\n\n\"Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole\nsyytä sitä niin pahaksi ottaa\", sanoi majuri sovinnon äänellä.\n\nMutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän\nnäki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen,\nja hän kiristeli hampaitaan.\n\nKenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena\nkesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan\npäin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa\nseisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi\nnimittää, poltti hänen rintaansa.\n\nVaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut\nkreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. --\n\nKun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää\nmielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä,\nkun heidän välillään nousi puhe kreivistä.\n\n\"Luuletko että hän tuntee minun?\" kysyi Anna.\n\n\"Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä\", vastasi\nMaria.\n\nTästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa\nmietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin\ntähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät\nauttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta\nolisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut\nolla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan\nja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli\nsoma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis.\nAnna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli\nsaavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään\nmalttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän\nnäki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus:\n\"Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin\".\n\nVaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki\npuutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan:\n\"Nyt, paha henki, auta minua!\" Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin,\njälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.\n\nNämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin\nniihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän\npauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän\nalus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin\nrikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.\n\nMitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin\nkreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti\npois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt,\nettä kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin\nihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen\nlännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan\nkukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen\ntultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa\nja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei\ntiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt\nja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei\nrakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut\naavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos\nAnna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta\nAnna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta,\nvaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se\nkärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.\n\nAnna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi\nkreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat\nsanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää.\n\nTuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.\n\nTällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.\n\nParooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä\nonnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon.\nSe oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä\nkevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että\nhän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi\nkiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja\nluuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni\nhänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään\nei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria\nvielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei\nnyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.\n\nMutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja\nkun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän\nluuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille\nsanonut: \"Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on\nnäyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin\noikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät\nne hyvää tarkoittaneet\". -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi\nparemmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli\nloppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa\narvoa, seisoi hänen edessään.\n\nNäin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan,\nkun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi\nkuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui\nunessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa\ntilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin\nkovasti, että se saliin kuului: \"Hi, hi, hoo\". --\n\nKaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui\nja katseli ulos.\n\n\"Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!\"\n\nHerrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät\nkolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään,\nseisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.\n\nKlaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin\nniineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa.\nUteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle\ntuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi,\nnähdäkseen paremmin.\n\n\"Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?\" kysyivät naiset, ja\npian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He\nseisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin\nmokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä,\nmiten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he\nodottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa,\nväsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- \"Olisi hupaista tietää\nsaavatko hänen kiini\", sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä\ntapausta hupaisena.\n\nKun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.\nHänellä oli syytäkin siihen.\n\nKlaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. --\n\nMuistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun\nmuunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi,\nmiten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli\nMetsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta\npuolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän\nhalusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän\nkarkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että\nKyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin.\nKlaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli\nKärmälän surmannut.\n\nKlaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut.\nPortilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. \"Te tiedätte,\nmitä kadulla on tapahtunut\", sanoi hän.\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi Anna surullisesti. \"Tänään on Kyösti\nviimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui,\nlankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet\nvielä\".\n\nKlaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. \"Älkää\nilmoittako tätä Marialle!\" rukoili Klaus.\n\n\"Minä aioin samaa teiltä pyytää\", vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä\nlisäsi hän: \"Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin\npuutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui\". Ja nyt\njutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. \"Äkkiä kuului\npuhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä\ntuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna\nrikkoontui ja sama ääni kiljasi: \"Minä tunnen hänen, häntä on täällä\nennenkin takaa ajettu varkaudesta\", luulin minä kuulleeni Johanneksen\näänen vastaavan: \"Menkää hiiteen!\" Ja samalla alkoi melske. Minä\npelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan\nmitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä\ntulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan\nja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän\npihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi\nsilloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet\nhänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla\nlinnaan. Kyösti raukka!\"\n\n\"Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?\" kysyi\nKlaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.\n\n\"En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala\nauttakoon häntä!\"\n\n\"Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?\"\n\n\"Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun\nsydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani\".\n\n\"Ylevä neiti!\" lausui parooni.\n\nNäin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa\ntulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän\nparoonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu\nkuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että\nkreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen\nmielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt\nmiestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan\npuutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan\nparoonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: \"Joko nyt\non korkea muuri kaatunut?\" Sen kysyi hän hymyillen.\n\n\"Jo\", vastasi Klaus. \"Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.\nVaan sitä älkää Marialle puhuko\".\n\n\"Noo!\" mumisi majuri. \"Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt\".\n\n\n\n\nV.\n\nPetetty.\n\n      Olisin kuollut, kurja raukka.\n      Olisin katkennut katala\n      -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n      Nämät kummat kuulematta,\n      Haikeat havaitsematta.\n\n      _Kalevala_.\n\n\nKontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla\npaikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon\novat he luolasta mukaansa vieneet.\n\nIhmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se\nylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus,\njoka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. --\nYlevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa\nsydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin\nosaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista\nvoittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva.\n\nVaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin\nlähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.\n\nMutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?\n\nEi!\n\nMiten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä\nriippuu sen tulevaisuus. --\n\nNiin on ihmisenkin laita.\n\nMinä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat\nyhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren\nhallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne\nkasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa,\njota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen\nmullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana,\nnääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja\nrumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös\nhoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät\ntaimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat\nsaaliit; sen istuttaja iloitsi. \"Sinä olet palkinnut vaivani\", sanoi\nhän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä\nmaahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja\nhuono. Sen istuttaja nauroi. \"Et sinä istutus-vaivaani palkinnut\", sanoi\nhän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo.\nMinä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän\nkorjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana;\nmehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria,\nihania hedelmiä.\n\nIstuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. \"Minä en saata\nilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta\",\n-- sanoi hän.\n\nMinä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi\nistuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi\nkolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän\nminä sen. --\n\nVertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen\nvanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko\nsaa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi,\njätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti\nhedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla\nhyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät;\nvanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja.\nPienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän\nsiitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen\nilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika\ntalveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi\ntallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva\nhedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei\nhän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen\nsaa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän\ntietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan\nne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut\nitse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa\nonni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja\nasiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää\nvievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee\ntietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä\nmieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon\nnimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,\n\nMissä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. --\nMutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä,\nmissä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä,\nmikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa\nei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan\nvalmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä\nmaailmassa.\n\nMutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja\nverraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti\nparemmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus\nollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras;\nhän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa.\nMutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja\nymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se\nhyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen\njuuria myöten pilasivat koko puun? --\n\nVaan ken tuntee ihmisen sydämen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen\nvoittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen\nettä niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei\nelinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti\nepäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö\nirvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä\nnousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään\nkiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee.\nMuistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee\nse ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan\nsaakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon.\nMutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin\nmyrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se\nkiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. --\n\nMyrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. --\n\nTämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon\nhuulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin\ntyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita\njulmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi\nepäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä\nsoivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja\nnauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste\nennen alkavaa ukkosen myrskyä. --\n\nAningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä\nsiihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma\nolivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty\nhävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen\nlattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat\npirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää\nasunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. --\n\nTämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse\nraunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.\n\nHän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa;\nhän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.\n\nJo olet arvannut. Hän on Katri.\n\nKaksi tuntia on hän näin istunut. --\n\nMiten istuu hän?\n\nKädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät\ntirkistelevät ylöspäin.\n\nHän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile\nhänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? --\n\nYövartia huutaa vakavalla äänellä: \"Kello on 12 lyönyt!\" Keskiyön hetki\nherättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei.\n\nHän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa\nsyrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät\ntulta.\n\n\"Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi,\nvielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi\".\n\nKuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen.\n\nKeskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat\nsanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen\nsanovan.\n\nHän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli\nluullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän\nhavaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se\nepätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. --\n--\n\nKatri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin\nniin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt\noli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.\n\nHän tuli Turkuun.\n\nHän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka\nkulkemaan tavatakseen häntä.\n\nSilloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi\nkerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni.\nHän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua\nkreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä\noli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä\nodottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin\nlähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut\napumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä\nkirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla\ntunnolla, ja petetty seurasi häntä.\n\nLähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi\ntalossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin\ntaloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja\nkun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:\n\n\"Tunteeko kreivi G. vielä minua?\"\n\nKreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.\n\n\"Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä\", sanoi hän\nkiireesti, kiivaasti, kolkosti. --\n\nTuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät\nsinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi\nkuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran\nmainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli\nKatrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.\n\nAsema oli muuttunut.\n\nKatri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi\nmajaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen\nlopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen\nvuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.\n\nKatri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei\nsaanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin\nnukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että\nkreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen\nmuutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut\nkukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja\nkääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa.\nEi ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli\ntullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein\nkasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen\naaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli\nsuotu kärsiä toisestaan tietämättä. --\n\nUuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.\n\nKreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. --\n\nKatri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja\nsilmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin\noli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.\n\n\"Olisiko Kyösti pettänyt minut?\" -- kysyi hän itseltään. \"Olisivatko ne\nsiteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa\nolisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?\" Näin kysyi\nhän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos\ntiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa\nkulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja\nakkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin\nvaaleat kasvot.\n\nKatri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.\n\nHän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi\nkerran: \"Miksi olen minä syntynyt?\" --\n\nKolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.\n\n\n\n\nVI.\n\nTaikauskoinen.\n\n\nKesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan\nisossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin\nkertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli,\nse puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen\nollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava,\nhiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi\nnähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi\nvuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka\nlaskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä --\nalamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset,\njoita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan\nkadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla\nkynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki\nulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli\nsuloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. --\n\nNäin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka\nparooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen\nsukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen\nrakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne\nvuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into\nmuuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta,\nsai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa\nei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna\nJohannesta.\n\nNyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin\ntoimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä\nhänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko\nsiitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina,\nja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri\ntehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee\nkummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut.\nUlkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.\n\n\"No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?\" kysyi Klaus, kättä antaen\ntulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.\n\nVääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy\npystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. --\n\n\"Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen\".\n\nKlaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että\nminä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?\"\n\n\"Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema\".\n\n\"No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!\"\n\n\"Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?\" kysyi\nKlaus yhä enemmän kummastellen. \"Kuollahan meidän kaikkein pitää!\"\n\n\"Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi\".\n\n\"Elämänkiven?\"\n\n\"Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?\n-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee\nnäkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh?\nTiedätte kai siitä?\n\nKlaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu\nihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.\n\n\"Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä\ntahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?\" -- huusi vääpeli\nkiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.\n\n\"Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole\nsitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään\", sanoi Klaus vakavasti.\n\n\"Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?\nPiisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa\".\n\n\"Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan\ntuollaisia?\"\n\n\"Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on\ntässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme\nja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh?\n-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita\nkiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle\nVapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja\nelää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän\notetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi\njakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen\nminulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja\nisäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä\nkymmenestä maailmassa\".\n\n\"Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?\" kysyi Klaus, joka ei\nensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen\nlikeisyydessään.\n\n\"Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä\nkivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...\"\nVääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu...\n\n\"Ja te paransitte sen? Millä?\"\n\n\"Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa.\nHäh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja\nliittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa\npois\".\n\n\"Ja te kävitte ulkomaalla?\"\n\n\"Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi.\nHäh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen\".\n\n\"Ja otti siitä aika maksun?\"\n\n\"Otti\", sanoi vääpeli huoaten.\n\nKlaus naurahti. \"Heittäkää nyt tuo kivi järveen!\" sanoi hän.\n\n\"Häh!\" huusi vääpeli. \"Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan\nsen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?\"\n\n\"Teitä on petetty\", sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta\nukkoa. \"Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna;\ntohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...\"\n\n\"Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin\ntohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh!\nHuomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä\nelämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen\nsiitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla\njossakin hirmuisen suuri vahinko\".\n\n\"Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla\nse olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?\"\n\n\"Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven\nsain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka\nkiven paransi, sanoi: \"Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu\nlikeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven\nvoima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä\npitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi\nsanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei\nanna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja\n29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa\".\n\n\"Viisas veitikka!\" mumisi Klaus.\n\n\"Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät\" -- \"niin\npuhui minulle tohtori\". -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti\nparoonia.\n\n\"Sokea vanhus!\" sanoi Klaus. \"Teitä on suuresti petetty!\"\n\n\"Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne\".\n\nKlaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset\nseurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin\nseisahtui Klaus vääpelin edessä: \"Te olitte muistaakseni kerran heikkona\nsairaana?\"\n\n\"Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista\nvuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!\"\n\n\"Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?\"\n\n\"Niin, minä pelkäsin kuolemaa\".\n\n\"Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi\".\n\n\"Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?\"\n\n\"Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa\",\nsanoi Klaus. \"Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!\"\n\nPeläten antoi vääpeli kiven. \"Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi,\nminä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt\".\n\nKlaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli\nkummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli\nyhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti\näkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan\nnaurusuin lähestyi Klaus häntä. \"Tuossa on kivi\", sanoi hän. \"Se on\nhyvää lyijyä\".\n\nVääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa\nsinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän\nvihdoin: \"Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on\nteidän\".\n\nKlaus näki, miten ukko oli vaivattu. \"Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään\nmaailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi\npelastukseksi kuolemasta\", sanoi hän. \"Minä olen jo sanonut, teitä on\npetetty. Menkää kirkkoherran luo!\"\n\nVääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen\nhuulensa sinertyivät yhä enemmän. \"16 vuotta takaperin, kun olin 66\nikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin\nsieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani\npitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun\ntestamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!\"\n\nKlaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. \"Heittäkää tyköänne\ntuo kivi, niin ette kuole!\" sanoi hän.\n\nVääpeli silmäili häntä kolkosti. \"En!\" huusi hän. \"Se on kallis kivi; en\nminä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!\"\n\nKlaus istui pöydän ääreen. \"Minä kirjoitan\", sanoi hän.\n\n\"Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki\nomaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- --\nmutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka\nnyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle\nkerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?\"\n\nKlaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui\nkatsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt\nylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella\ntulevan ratsastaen kartanolle.\n\n\"Häh! Joko sen kirjoititte?\" kysyi vääpeli.\n\nMutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa\nselästä, ei enää ukkoa kuullut. \"Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti\nnyt tänne?\" kysyi Klaus itseltään.\n\nYlioppilas kysyi kartanolla paroonia. \"Hän on kamarissaan\", sanottiin,\nja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan\ntulevan ylös kamariin.\n\n\"Häh! Joko sen kirjoititte?\" kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin\navasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.\n\nVääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.\n\n\"Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin\ntuuliaispää\", huusi Klaus, lähestyen tullutta.\n\n\"Majuri --s on tullut halvatuksi\", vastasi hengästynyt nuorukainen.\n\"Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen\nkuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin\nälkää silmänräpäystäkään viipykö!\" Ja ylioppilas antoi paroonille\nvähäisen kirjeen.\n\nKlaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen\n\"Maria\". Hän luki:\n\n\"Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni\ntahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria\".\n\n\"Minä lähden, minä lähden heti!\" huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta\novella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?\"\n\n\"En minä jouda, en minä jouda\", huusi parooni. \"Menkää kirkkoherran tahi\nnimismiehen luo, he osaavat paremmin!\" Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.\n\nVääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään\nylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa\npyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus\nkamariin takaisin.\n\n\"Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!\" huusi hän, nähdessään\nvääpelin. \"Minä lähden heti Turkuun\".\n\n\"Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen;\nhäh?\"\n\n\"Menkää!\" ärjäsi Klaus. \"Kuulette, ettei minulla ole aikaa\".\n\nVapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään\nympärillensä. \"Minä menen, minä menen!\" jupisi hän.\n\nPuolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja\nriensivät kiireesti Turkuun päin.\n\n\n\n\nVII.\n\nMarian kirjeen syy.\n\n\nVaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät\ntulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä\nhevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se\nnäkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja\ntomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa\nkoittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.\n\nMe kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin.\nSyys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien\nvälistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin,\nmitään pahaa aavistamatta.\n\nMajuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain,\nniinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin\nsalinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja,\njoita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.\n\n\"Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?\" kysyi majuri,\nseisahtuen Annan ja Marian eteen. \"Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te\nolette nuoret eikä minuun ilma pysty\".\n\n\"Minä tulen\", vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka\nsilmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän\nsanoilla jotakin vaati.\n\n\"Entä sinä, Mariani?\"\n\n\"Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä\".\n\n\"Tee sitten niin!\" vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas\npuutarhaan.\n\nAurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- \"Nyt\non aamu kaunis\", puhui majuri. \"Mutta, Anna, etkö luule monen nyt\nunhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa\npäivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin\nlinnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes\nvainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?\"\n\n\"On onnettomia\", vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. \"On\nonnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme\nonnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia\nvielä vähemmin\".\n\n\"Se on totta\", lausui hiljaisesti majuri, \"se on totta\". -- \"Vaan\nkuules, Anna\", -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä,\njosta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi\nsilmänsä häneen. -- \"Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin\nonnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän\nväliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa\nkumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen.\nMutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä\ntiedät, että sinä puhut hellälle isälle\".\n\n\"Minä olen onnellinen\", vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas\nkyynele, kun hän majuria katseli.\n\n\"Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?\"\n\n\"En. Ellei se ole Jumalan tahto\".\n\nMajuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan\nselkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.\n\nMuutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän\npelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri\nMarian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.\n\nMutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi\nAnna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös,\nhän oli nähnyt hirmustuttavan näön.\n\nMajurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat\nsiniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi,\nniinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään\ntiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. --\n\nAnna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan\nkamariin ja sitten ylös Marian luo.\n\nJa Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt\ntainnoksiin. --\n\nTohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat\nhänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan\ntakaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.\n\n\"Isä! Voitteko puhua?\" -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten\nkeskeltä.\n\nMajuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.\n\n\"Maria!\" sanoi hän.\n\nTohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään,\nsanoi majuri:\n\n\"Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko\nketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --\".\n\n\n\n\nVIII.\n\nPetetyn kosto.\n\n\nVaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään\nmennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään\nsaa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin\nulkomaalta tulee.\n\nRiennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme\ntutun äänen huutavan: \"Hi, hi, hi, hoo!\" -- Laiva, joka tulee, on tuon\nlaihan raatimiehen\n\nKiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään\nvähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt\nRuotsiin lihoja viemään.\n\nKiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä --\njoka aikoo mennä maalle huvittelemaan.\n\nMinne niin kiire? --\n\nKello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana\najavat kiireesti toisiaan.\n\nMeidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. --\n\nKello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan.\nHän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa\nryöstöllä.\n\nKreivi kiroilee. --\n\nLinnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän\nkumminkaan ole vanha.\n\nHän on siis kärsinyt paljon?\n\nOn! --\n\nPorvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on\nlähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa\npihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.\n\nTuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten.\nKreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä\nkiehuu tali. -- --\n\nMutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On.\n\nVaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole\ntavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on\nsittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut\nkotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.\n\nKatri tuo on.\n\nVaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren\nnaisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi\neukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole\ntavallista.\n\nEttä hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; --\nei sekään ole tavallista. --\n\nHän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään,\njonka kattona taivas on. --\n\nPäivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut\nkaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. --\n\nVaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.\n\nKatri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen\nelämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei\nkukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso\neteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien\nseiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin\nseisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se\nilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri\nollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan\nkaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne\ntulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja\nnyt hän varjona maata mataa.\n\nPaljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan\nsaalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut\n-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana\npesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin\nvielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät\nenää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän\non nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.\n\nKatri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän\nmelkein koko kesän on ollut.\n\nJa nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei\ntarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee;\nhän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää\nasetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli,\nhän tietää, että -- terä vie.\n\nMitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta\niskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? --\nAjatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä\nhän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää,\nettä hän on paljon kärsinyt. --\n\nVarovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle,\nmilloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe\nmitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne,\njotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean\nlaivan tuloa.\n\nTurku on tänä iltana varsin rauhallinen.\n\nHän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät\njulmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.\n\nHän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.\n\nHän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä\nportista. --\n\nKreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös\nkirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.\n\n\"Se on harmillista!\" huutaa kreivi väliin. \"Huomenna rahaa! 300 riksiä!\nEi niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!...\nEhkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja\nsanon: \"Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!\" Ha, ha!... Kreivi G.\nmenee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- \"Minun\nsuloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen,\nneljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän\nnäkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli,\njohon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja\nsitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun\njoutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua\ntarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei\nmene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii.\nHuomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!\"...\n\nKreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän\ntaasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. \"Niin! Huomenna\nlähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän\nonnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!\"\n\nSilloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.\n\nKuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: \"Astukaa\nsisälle!\" --\n\nJa kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.\n\nKatri seisoi kreivin edessä.\n\nKreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan\njotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:\n\n\"Kuule!\"\n\nHellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla,\nkutoi ja lauloi:\n\n      \"On minullakin kulta, vaan\n      Ei tiedä siitä hän.\n      Sen kullan, jos sen kerran saan,\n      Kuin olen iloinen!\"\n\nLaulu vaikutti kummallisesti kreiviin.\n\n\"Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko\nsanoja, jotka taivas ja maa kuuli?\"\n\n\"Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä\najattelemattomasta valastani?\"\n\nNaisen silmät iskivät tulta.\n\n\"Lapseni surma!\" kertoi hän. -- \"Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli\nhänen surmaajansa?\"\n\n\"Kuule, Katri!\" sanoi kreivi leppeästi. \"Ole viisas! Mitä kerran on\ntapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano,\npaljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan\".\n\nKatri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän\nkasvoiltaan hivukset. --\n\n\"Rahaako?\" huusi hän. \"Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!\"\n\n\"Niin!\" sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.\n\n\"Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?\" huusi hän kimeästi ja\nsurkeasti.\n\n\"No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta\ntehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!\"\n\n\"Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka\nkahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!\"\n\nKreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.\nKreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.\n\n\"No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?\" huusi kreivi, vetäytyen\nvielä etemmäs Katrin tyköä.\n\n\"Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen\npohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä\nvaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin\".\n\n\"Hullu!\" sanoi kreivi. \"Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin\npuolisokseni?\"\n\n\"Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos\nnyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä\nnyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty?\nLuuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä\ntyydytetty!\"\n\n\"Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!\" änkytti kreivi vavisten. --\n\"Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki\". -- --\n\n\"Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla\naikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman\nkuolemasta\".\n\nTätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.\n\nKreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle\nhuutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.\n\nSilloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä\nakkunaverhon.\n\nVaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian\nollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.\n\n\"Nyt on sinun kaunis kuolla!\" sanoi Katri.\n\nKreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin\nase oli puhkaissut sen.\n\nKostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana\nja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.\n\nKello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa\nhuutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta\nveitsen vei hän muassaan.\n\nKosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden\nvuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa\n-- kosto oli tehty. --\n\nKatri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.\n\n\n\n\nIX.\n\nTurku palaa.\n\n\nLaiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha\nraatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. \"Hi\n... hi ... hoo!\" nauraa hän. --\n\nSilloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:\n\n\"Valkea on irti!\"\n\n\"Sammutettakoon!\" sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä\nsaakka vaaran olevan. --\n\nMajuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin\nmuutamia sanoja; hän oli tajullansa.\n\n\"Eikö jo Klaus tule?\" kysyi hän aina väliin.\n\n\"Ei vielä\", vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas\nmajurin kädelle.\n\n\"Älä itke!\" sanoi majuri silloin.\n\nLääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. \"Mitä\nluulette?\" kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.\n\n\"Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa\".\n\nSilloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:\n\n\"Valkea on irti\".\n\nSen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. \"Missä?\" kysyivät he kaikki\nyhtaikaa.\n\n\"Aningaisten mäki palaa\", huudettiin kadulla.\n\nMajuri, Anna ja Maria sanoivat: \"Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa\".\n\nNuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi\nkiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen\nvanha äitinsä.\n\nMutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja\nlähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen\nnuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva,\nsihisevä tali.\n\nHätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän\nhätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.\n\nOnko hän syyllinen?\n\nKiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä\nvaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa\nlaulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa\noman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut\nleipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle\nsydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän\nkummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee\ntarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän\nakkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa\nsilloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin\nakkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää\nhän rouvan luo.\n\nTyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän\nolisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi\nsyyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi;\nvaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin\nhaltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali\noli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan\nlakastumaisillaan olevaa piharuohoa.\n\nNyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö\nseinät ja huonekalut -- syö ahnaasti.\n\nLähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät\nomia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet\nulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen\nratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä\nhäiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille\nihmisille valtansa suuruuden.\n\nMikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista\nlaulua?\n\nTuomiokirkon kellot soivat!\n\nJo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy\ntuli.\n\nJo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen\nkantavat he tulen edestä kapineitaan.\n\nVaan kiireesti seuraa heitä tuli! --\n\nJoen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella\npuolen on kaluja, on tavaroita!\n\nEihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin\nlainehtivaa virtaa! --\n\nKauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä\njuoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja\nVirsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat\nmuassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla\nlepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä\ntaloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo\nhuoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa\ntoisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: \"Missä\novat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?\" Toiset huutavat: \"Missä on\näitini?\"\n\nVaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin\ntietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.\n\nMikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat\ntuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka\nnousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian\nkirjaston aarteita, joita tuli lainaa.\n\nTuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut\nAuran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon\npistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti\nseuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi\nkaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa\nkilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta\ntuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret,\nMätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku\njoi samasta pikarista.\n\nTuli oli yleinen.\n\nTänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat\nkoettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä\npoikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein\nkymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku\non palanut poroksi!\n\nVaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä\nkertomuksessa olemme seuranneet.\n\nMajurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet,\netteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean\npäässeen irti.\n\nKun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen\nsyntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa,\njonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri\nitse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse\nolisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen\nvuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen\nhänen molempia käsiään.\n\nAnna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina\nväliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään\nsaattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.\n\n\"Kuule, kuinka soitetaan!\" puhui hän hiljaisella äänellä. \"Älä itke,\nMaria! Kohta olen minä päässyt!\"\n\nMutta Maria itki sitä katkerammasti.\n\nHuuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.\n\n\"Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!\" puhui\nmajuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.\n\nAnna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos,\njuoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina\nlähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut\nhirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja\nyhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.\n\n\"Tuli on valloittanut kaikki!\" huusi hän hengästyneenä. \"Onnettomat\nihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä\".\n\nNeljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä.\nRattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus\nnähtävästi.\n\n\"Mene vieläkin katsomaan, Anna!\" sanoi hän. \"Eikö jo Klausta ... kuulu?\"\n\nJa Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.\n\"Herra Jumala!\" huusi hän. \"Valkea, on päässyt yli sillan. Professori\nHällströmin talo palaa!\"\n\nMaria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli\nhän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: \"Herra Jumala! Koko Turku palaa!\"\n\n\"Palaa!...\" kartoi majuri syvästi huoaten. \"Eikö Klausta ... kuulu?\"\n\n\"Ei ... ei!\" vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.\n\nVaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat\ntavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo\nnäyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan\nhänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan\nhänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi\nväen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän.\n\nAnna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja\nniiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa\nkohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet\ntoisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa\nmajurin pelastetuksi.\n\nMutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei\nollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun\nyksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se,\njoka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa\nluo.\n\nApumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis;\ntulimeren laineet lähestyivät.\n\n\"Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä\", kuului huuto\nsiitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli\nhuudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: \"Tänne!\"\nja vetäysi majurin taloon.\n\nVaan miehet silmäilivät toinen toistaan. \"25 riksiä, kuulitko?\" sanoi\ntoinen.\n\n\"Kuulin\", vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei\napumiehiä enää nähnyt.\n\nAnna oli unhottanut puhua palkasta.\n\nSilloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.\nSiinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?\n\nTuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut\nniiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan.\nTuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi\nkatolla ilmi valkea.\n\nAavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi\nMaria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä\npuristi oikealla kädellään Marian.\n\n\"Minun päiväni loppuvat, Maria!...\" puhui Majuri hiljaa. \"Minun ystäväni\novat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla\nsiinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää.\n\nMaria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään\nvastannut.\n\n\"Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta\n... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ...\nturvatta maailmassa ... kun minä kuolen\".\n\nSuruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.\nKyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:\n\n\"Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta!\nSallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden\nkuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian\".\n\n\"Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta\nmissä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ...\nkuinka se ... pauhaa!\"\n\nMarian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet\nhäntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi\nsilmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto\njo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.\n\n\"Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!\"\n\nJuuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.\n\nMaria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät\ntoisiaan sanoilla: \"Jumala, mistä apu?\"\n\nMitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja\nvoi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka\nväkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle\nvähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon\njoutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei\nainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.\n\nHe koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on\njännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan\nhe eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.\n\n\"Meidän talomme palaa, palaa!\" huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän\nnyt enää itkenyt.\n\n\"Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä\nnuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan\ntähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma\nvielä! Hyvästi!...\".\n\nVaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin\npainaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.\n\nEpätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli\nleimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:\n\n\"Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!\"\n\nVaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen --\nväärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli\nomistansa tekemistä.\n\nOli yksi, joka kuuli huudon; \"Majuri --s palaa\", vaan hän oli vielä\nkaukana. --\n\nEi ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on\nkiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa\nmajuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.\n\nJo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein\non kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa;\njo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.\n\nRätinä ympärillä on hirmuinen.\n\nPolvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on\nkätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei\nenää puhu.\n\nEi! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on\nkuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut\nelämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! --\n\n\"Isä!\" huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.\n\nHän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut\npois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat:\n\n\"Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa\".\n\nVaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.\nMaria ja Anna eivät näy siitä huolivan.\n\nNyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on\nturmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää\nauttanut.\n\nKatsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät\nenää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää\nvalkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on\nhänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä\nmurheista tiedä.\n\nHuuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa\nmitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin\ntalosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.\n\nVaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja\nAnna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.\n\nMutta auttaja tulee.\n\nValkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu\ntäyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin\ntultuansa seisahtuu hän.\n\n\"Maria! Maria!\" huutaa hän epätoivon äänellä.\n\nHän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.\n\nHurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää\ntäällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian\nkamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä\nihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit\nnähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi\najatus: \"Ne ovat pelastetut\".\n\nVaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti\nrientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- --\n\n\n\n\nX.\n\nPelastus.\n\n\nMinne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei\nesteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei\ntulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset,\njotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy,\nperille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.\n\nNäin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin.\nLyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee\nkannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen\najatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa.\nKentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen\nsydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa\nsyliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään\nkantanut.\n\nYlioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen\najatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan\nvaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää\nhäntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon\nvoimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta\ntämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat\nliikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.\n\nHänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän\nparoonille: \"Minä en voi teitä enää seurata\".\n\nVaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat\nhevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen\nseisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän\nvielä olekaan Turussa.\n\n\"Näettekö?\" kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa\nasemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- \"Näettekö? Minä luulen\nvalkean olevan irti Turussa\".\n\nYlioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla,\nennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:\n\n\"Herra armahtakoon, valkea on irti\".\n\nNyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan\nperille, oli nyt kysymyksenä.\n\nJa ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää\nollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran\nsuuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se\nkannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.\n\nJo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki\njuoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin\nääni: \"Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus\". -- Hän näkee nyt, että\nvääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.\n\n\"Me emme enää pääse perille\", sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian\nkirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. \"Kaikki tällä puolella on yhtenä\nleimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.\n\nKlaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä\nrientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein\nsuorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.\n\nVaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?\nOnko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?\n\nEi, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut\nuskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset\nvoimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy,\nkaatuu.\n\nYlioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli\npudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt\nesittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.\n\nYlioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja\nvähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.\n\nParoonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin\nparoonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se\ntyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. --\n\nPäästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.\n\"Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä\", sanoi hän.\n\nMitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.\n\nVaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti\neteenpäin huutaen: \"Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?\"\n\nHän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen\nmatkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät\nhänen kulkuansa. --\n\nHän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- \"Oletko hullu, kun sinne\nvielä palaat?\" huusivat hänelle maalaiset.\n\nMutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä;\nvaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi\nhuolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä\nmelskeessä hänet pelastaisi! --\n\nVihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei\nole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.\n\nVaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa\nkukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.\n\nSalin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät\nihmisistä.\n\nHän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa\nvuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria!\nMissä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet\noman henkensä. -- --\n\nMitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa\nkatto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.\n\nPeitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin\nsydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt\ntäältä. Niin hän arvelee.\n\nKuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta\nkysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin\nvastausta saanut.\n\nTietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on,\njoka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä\nkulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi\nturha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä\npaikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on\nliikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.\n\nYltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska,\nkaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut\nsidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee\nmurhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka\nhaaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon,\ntäällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin\nrientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua\ntäynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan\non hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta\nsinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein\nkummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain\ntakaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa\nvankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän\nruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän\nsilloin?\n\nNyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on\nmennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita\nkatsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:\n\n\"Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?\"\n\nVihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun\nympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole\ntännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt\nmajurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee,\nettä hän on kantanut ruumista.\n\nSilloin huutaa hän kolkosti:\n\n\"Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?\" -- Hän silmäilee\ntaakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se,\njoka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee\ntuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista\npoissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän\nmaahan majurin viereen. --\n\nTurku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.\n\nLieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee.\nAuran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei\nkummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie\ntaivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista\npyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.\n\nKatso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.\n\nKun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt\nsen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!\n\nVaan palatkaamme sankarimme luo! --\n\nKlaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia\nvasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta\nkumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle.\n\"Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat\", ajattelee hän.\n\"Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne\nhaihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on\njälellä! Tuhkaa vaan!\"\n\nIhmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen\nmielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta\nnyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy\nhänen naurahtaa.\n\n\"Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei\nhätää!\"\n\nKlaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan\nraatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet\njotakin oudompaa...\n\nVähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean\nloisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän\nmuistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen\ntunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies\nhänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua\nvastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei\nvoinut nähdä. --\n\nParoonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti\ntirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan\nhän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen,\nja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on\nmies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus\nmuista.\n\nSilloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen\narkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen\nmielensä muuttuu iloiseksi. --\n\n\"Isäni, isäni!\" kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta\nsäntää parooni sinne, mistä ääni kuului.\n\nJa Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi\nhän haetun, löysi hän Marian.\n\n\"Maria!\" huusi hän naisen luo tultuaan. \"Jumalan kiitos! Te elätte!\" --\n\nMaria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: \"Parooni Klaus! --\n-- Isäni, minun onneton isäni!\" --\n\n\"On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä\", lisäsi Klaus.\n\"Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on\npelastanut, -- sinut ja Annan?\"\n\nAnna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut\nulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- \"Tuossa on\npelastajamme!\" sanoi hän.\n\nTaasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen\ntunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.\n\n\"Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen\nluokseen; hän on sairas!\" huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa\nloppui pian.\n\n\"Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas\", lausui vakavalla\näänellä vieras. \"Teidän isänne on kuollut\". --\n\nKlaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.\n\n\"Mistä teillä se tieto on?\" oli hän kysyä, vaan hän ei saanut\ntilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.\n\nVaan hän jäi ihmetellen seisomaan.\n\nMaria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon\npelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut?\n--\n\nParoonin huulilla kuolivat sanat.\n\n\"Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä\nistuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten\nolivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta\naskele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut\nheidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut\nAnnan huudon kadulla: \"Majuri --s palaa\". Sitten oli hän tuulen\nnopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin\ntaloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli\ntavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli\nvoimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa,\noli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria\nvironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka\nheitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin\nkolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja\nsyksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat\nnaiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat\nmajuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia\nvieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.\n\nKun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen\nsydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman\näänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen\nvuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.\n\nTunsiko hän vierasta?\n\nOi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin\näkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla,\njoka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei\nennätä!\n\nMaria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut,\nkenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- --\n\n\"Johannes! Johannes!\" huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen\nnuoren pelastetun naisen.\n\nKummallinen tapaus häviön keskellä!\n\nKaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat\ntodistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. --\n\nKuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli\nsaanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.\n\n\n\n\nXI.\n\nVähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.\n\n\nSyksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo\nlakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen\nkylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole\nhedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan\npuutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas\nehtineet. --\n\nTalonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät\ntöihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän\nvähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on\nkohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni\non eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut\nkaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt\novat köyhiä. He sanovat: \"Niin pian voi kaikki muuttua\".\n\nMutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?\n\nHän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen\nkaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko\nkasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät\nhe tutut. --\n\n\"Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on\", -- sanoo eräs palvelustyttö.\n\"Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän\non ennenkin ollut Harmaalassa\".\n\n\"Se ei ole totta\", vastaa vanha voutiukko. \"Minä olen viidettäkymmentä\nvuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen\nkäynyt\".\n\n\"Teillä on huono muisti\", vastasi tyttö. \"Ette muistane maisteria, joka\nsaarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?\"\n\n\"Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin\npoika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri\nJohannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu\".\n\n\"Saattaa Miina olla oikeassa\", lausui toinen palvelustyttö. \"Miksi\nolisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin\nMetsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei,\ntottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty\ntohtoriksi\".\n\n\"Sitä sanon vieläkin valheeksi!\" ärjäsi ukko. \"Maisteri Johanneksen\nhivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat.\n-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!\"\n\n\"Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä\nlinnassa?\" kysyi toinen palvelustytöistä, \"ja että Kärmälän entinen\nKatri on palanut?\"\n\n\"Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he\nolivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut\", ärjäsi ukko. \"Mutta\nmiten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä\nkaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. --\n-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin\nkuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?\"\n\n\"Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on\", sanoi toinen\npalvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista\nmiestä\n\n\"Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!\"\n\n\"Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari\ntietäisi Sakku siitä\", puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. \"Mitä\nsinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?\"\n\n\"En suinkaan tiedä\", vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka\nväen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. \"Vastahan minut\neilen illalla tänne kutsuttiin\".\n\n\"Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!\" lausui\nukko. \"Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa\".\n\nVaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.\n\nTalolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja.\nVaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.\n\n\"Tule tänne Sakku!\" huusi parooni. \"Tule tänne setääsi tervehtimään!\"\n\nSakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:\n\n\"Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?\"\n\n\"Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta\nmuistaisi!\" ärjäsi ukko. \"Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!\"\n\n\"Näette nyt itse\", vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa.\n\"Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa\".\n\n\"Ole vaiti, lipokieli!\" lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi\nseisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.\n\nVaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa\nlepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen\nsilmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas\nhohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.\n\nMaria on tuo nainen.\n\nEikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä\nkyynelillä täyttyvät!\n\nHän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka\ntoisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä\nlempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen\nvieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan.\nNyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt\nasuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän\non hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja\nkärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori\nhenkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän\nmuistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä\nsaanut.\n\nHän on saanut Johanneksensa takaisin.\n\nHänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta\nollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut\njuoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria\nei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.\n\nSohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna.\nHän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen\nsilmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu.\nKateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä\nsuru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.\n\n\"Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen.\nMutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!\" puhui vihdoin Maria ja\nsilmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.\n\nAnna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän\nkäänsi kasvonsa pois Marian puolesta.\n\n\"Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei,\nAnna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii\ntuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun\nJohanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi\".\n\nOlisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?\n\nKen tietää?\n\nNyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. \"Mitä\nsanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti\ntoi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä\ntule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!\"\n\n\"Oi, rakas Anna!\" lausui Maria hiljaisella äänellä. \"Anna anteeksi\nminulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se\nolisi minun kuolemani\".\n\nSyvään huokasi Anna. -- \"Yhtä pyydän minä\", sanoi hän puristaen Marian\nkättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. \"Yhtä pyydän minä; sinun\ntäytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana\nystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja\nkulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin\nmuista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?\"\n\n\"Anna!\" sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. \"Anna, mitä\nsinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun\nparemmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!\"\n\nTaasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei\nvoinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi\nenemmän kuin sanat; se sanoi: \"Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja\ntahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!\" --\n\nMaria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.\n\n\"Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät\", sanoi hän.\n\n\"Kiitoksia näistä sanoista!\" lausui Anna hiljaisella äänellä.\n\nSyys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki,\nmitä harvoin maailmassa saa nähdä.\n\nSankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin\nAnnan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan,\nsuurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä\nansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! --\n\nKaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja\ntietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle\nantava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen\noikein.\n\nYmmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri\nAnnan ystävyys ja rakkaus häneen oli?\n\nEi! --\n\nMaria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut,\nAnna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli\nitsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan\nvoinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli\nvoittanut.\n\nVaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen\nkumpikin paikallaan sanaa sanomatta.\n\nMaria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän\ntiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän\nmuisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän\noli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin\nsinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän\nkamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa,\nhänen poskensa kukoistavat.\n\nAnna taasen vaalenee yhä enemmän. --\n\n\"Onko lupa astua sisään?\" kysyy ääni oven toiselta puolen.\n\nSe ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.\n\nMaria nousi ja meni avaamaan ovea.\n\n\"On lupa\", vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin\nnähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.\n\nVaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. --\n\n\"Sinä odotat erästä toista\", sanoi Klaus suruisesti hymyillen,\nnähdessään Marian silmäyksiä. \"Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi\npuhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa\nollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista\".\n\nMaria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.\n\n\"Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on\nilmaantunut\", sanoi Klaus hiljaisella äänellä. \"Sinä tiedät, Maria,\nmitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne\ntukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan\nkysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä,\nkoska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi\nolla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?\"\n\nKyyneleet valuivat alas Marian poskilta: \"Jos Johannes minulle antaa\nkevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen\" -- vastasi hän.\n\n\"Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät\", sanoi\nKlaus huoaten. \"Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!\"\n\nOvi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.\n\n\"Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on\nunhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa\". Ja Johannes\nsyleili hellästi lapsuutensa morsianta.\n\nVaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan\nepätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama\nnuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?\n\nEi! --\n\nKovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja\nvoitonseppeleen on hän voittanut.\n\nHänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää\nnyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei\nenää ole mikään tauti.\n\nJa hänen rakkautensa?\n\nSe on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva\nitsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai\nhänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan,\non nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa\nterävät syrjät on tasoittanut.\n\nJohannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin\nhänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa\nhymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen\ntuli.\n\n\"Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto\", sanoi Klaus nähden\nJohanneksen syleilevän Mariaa. -- \"tunnen morsiamenne, ja minä sanon\nteille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!\" --\n\nMaria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. --\n\nOvi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.\n\nEi huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi.\nMariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin,\nettä hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä\ntäydellinen.\n\nUteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes\nvastasi hymyillen: \"Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset\nkertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla\nsaarella; arvannet, Mariani, missä!\" --\n\n\n\n\nXII.\n\nKostajan loppu.\n\n\nTöllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.\n\nHe kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä\naukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se\nnähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin\nKlauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:\n\n\"Tuletteko Turusta?\"\n\n\"Turusta\", vastasi ylioppilas. \"Siellä on surkeus yleinen\".\n\n\"Onko isäni arkku valmis?\" kysyi Maria suruisesti.\n\n\"On. --\"\n\n\"Mitä muuta kuuluu?\" kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.\n\n\"Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä\non palanut\".\n\n\"Herra Jumala! Elävinä!\" huusi kauhistuen Maaria. \"Mutta\", lisäsi hän\nsurullisesti, \"niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi\ntullut\".\n\n\"Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista\" -- lisäsi\nylioppilas. \"Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä.\nJos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan\nvuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti\nkostanut houkuttelialleen kreivi G--lle\".\n\nAnna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. \"Herra Jumala! Luultavasti\nsama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!\" huusi\nhän.\n\n\"Minä jo aavistan\", lausui kolkosti parooni. \"Työväkeni jutteli aamulla\nhänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri\".\n\n\"Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato\" -- lisäsi ylioppilas. \"Hänen\nomallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli\ntapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt\nitsensä\".\n\n\"Minun setäni!\" huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.\n\nJohannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.\n\n\"Onneton veljeni!\" huokasi hän. \"Sinä et palannut pahoilta teiltäsi.\nSinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan\njatkakaa julmaa kertomustanne, herra!\"\n\n\"Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein\", sanoi ylioppilas. \"Katri\ntunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti\nkehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri\nseisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä\nitsemurhaan\".\n\n\"Elääkö Katri vielä?\" kysyi kolkosti Klaus.\n\n\"Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa\nerästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia.\nHän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman\nkuoleman\".\n\n\"Jumala olkoon hänelle armollinen!\" sanoi Anna hiljaa. -- \"Hän onneton\neli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti\nhän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut\npaatumukseen\".\n\n\"Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet\nviekoitteli?\" kysyi Johannes. \"Olivatko he liittolaisia?\"\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi ylioppilas. \"Katri ei paljon tuosta syystä\npuhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei\nolisi Kyösti joutunut kiini\".\n\n\"Ja kreivi G?\" kysyi Johannes.\n\n\"On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri\nkuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole\nmissään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle\nkreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet\".\n\n\"Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!\" huokasi Maria ja painoi päänsä\nJohanneksen rintaa vastaan.\n\nParooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin\nseisahtui hän.\n\n\"Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa\nnyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani\ntehnyt pahasti\".\n\nKaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.\n\n\"Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta\nlukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?\"\n\nPoika hypähti kohoksi ilosta. \"Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!\"\nhuusi hän.\n\n\"Niin sinä saatkin\", vastasi Johannes. \"Se on minun velvollisuuteni\"...\n\n\"Ei! Minun se on\", lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin\ntestamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä\nhänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. \"Vääpeli olisi sinulle,\nSakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan\nukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --\".\n\n\"Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?\"\nsanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan\nvääpelin omituisesta taikauskosta.\n\n\"Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi\", vastasi Klaus.\n\n\"Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen\nkuolemaansa seurasi onnettomuus\" -- sanoi Johannes. -- \"Vaan, herra\nparooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää\nte hänelle mitä hyvää muuten tahdotte\". --\n\n\"Onneton Kyösti, onneton Katri!\" huokasi Anna itsekseen, huolimatta\nvääpelistä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nJohannes ja Maria.\n\n\nOn ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on\njärven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän\nvielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo\nkuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona,\nitse syksyn kuvana.\n\nTyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä,\njossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu\nmitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon\npuhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.\n\nHe laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat\nlakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan.\nEi, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta\nsaarella.\n\n\"Olemme tässä ennen näin istuneet\", sanoi hiljaisella äänellä Johannes,\nsillä hän soutaja oli. \"Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun!\n-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli\nsilloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet.\nNe ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt\npolta\".\n\nMaria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.\n\n\"Suruiset ovat päiväni olleet\", jatkoi Johannes. \"Mutta, Jumalan kiitos,\nne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon,\nsallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi\nminulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä\nole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet\nminun\". --\n\nMaria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen\nsielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau\niloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes\nrupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan,\nsilloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen\nposkiansa pitkin.\n\n\"Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon\" -- alkoi Johannes --\n\"kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä.\nMusta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken\naurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä\nenemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa,\njoka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi\nluulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani\nnyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen\nherännyt tästä unesta\". Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt,\nminkä jo tiedämme. --\n\n\"Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun\", jatkoi Johannes\nkertomustansa. \"Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni\nvarjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun\ntäytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä\nkulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin\nluutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi\nluutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui\nsiltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä\nhäntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi\nomallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja\nalaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin\nveneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään\nlaivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä\nkokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt\nkukaan minusta\".\n\n\"Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset\". --\n\n\"Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun\nvihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä\nolin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi\ntaudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme\nEnglantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin\nsairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin\nsain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään\".\n\nJohannes laski päänsä Marian olkaa vasten. --\n\n\"Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut\npäästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa,\njossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää\nollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin\nkatuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin\nJumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät\nmielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät\nsydämestäni siirtyneet\". --\n\n\"Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua.\nHe katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja\nkerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan\nhänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin\npuhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin\npuhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan\nkerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä\noudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli,\nsilmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata\ntämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No,\nantakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä\nnäille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan\nhe veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin,\nhe kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei\nhätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani,\nkuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri\". --\n\n\"Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat\nnyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin\nluona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on\nminussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän\noli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä\nenää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä\nkovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen\nosalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli\nhän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat\nkuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa,\nkoukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka\npaloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä\nasuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet\nkarille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä\ntarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein\nhaaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli\nkuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka\nsilloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä\nsydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili\nystävällisesti. \"Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä\", sanoi hän; \"vaan\nkuule nyt, mitä minua on kohdannut!\" Ja hän levitti eteeni nähtäväksi\nelämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat.\nHän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön;\nhän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli\nmahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun\nkärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin\nainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. \"Sinä\nolet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä\nnäen\", sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet\nsilmissä: \"Minä vihin sinut elämään\".\n\n\"Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen\nvuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä\nyhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi\nkiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että\nyksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti\nminulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että\nainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa,\njoissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja\nhänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan --\nminun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli\nkatoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten\nopetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla\npäivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei\nväkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin\noli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja\npojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset\ntoiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena\nalakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle,\nsanoi hän: \"Nyt muistaa Maria sinua! -- \". Sanalla sanoen: Marthany oli\nkaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko\nolentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta\nymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa,\njoilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen\nkanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua\ntuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät\nolivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä\nluonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen\nenempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen\nsanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme\nlepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat\nlauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi\nalkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat\nympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa\nenemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun\nkoite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen\nsilmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä\nkatselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän\nmuisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty.\nKauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. \"Minä\nmuistan maan\", sanoi hän. \"Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen\nvanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin\nihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä\naurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo\nsilmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja\nhänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität.\nNuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä\nollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut,\nyhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina!\nVaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu\npuolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen\nmaastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi\nkaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen\nkulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut\nluottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa\nJohannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile,\nanna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni\nhelmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat\nhelmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman\nsydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!\" puhui hän oltuaan\nhetken aikaa ääneti. \"Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen\nihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian\nsydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen\nsydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo\nvaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä,\nniin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet\nvetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian\nerehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi\nhallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää?\nSilloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa\nmyrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin\nsydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään\nsotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo\nvälkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat\njälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli\nsumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat,\njotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne\nvetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen\nsinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet\nsinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri\nitsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi\nloppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua\nenemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa\nsinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää\nsen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on\nterveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin\ntöihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon\ntiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi,\nkun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun\nelää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No\nniin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen\ntotta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä\nolit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen\nerehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua\". --\n\nMinä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän\ntarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut\nmaailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja\nviisaasti paljasti hän minun vikojani. --\n\n\"Sinun mielestäsi, Johannes\", puhui Marthany kerran, \"on rakkaus suurin\nkaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus\nkuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä\nrakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa,\nmitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus,\njonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä\nsinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan?\nLuuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen.\nEi, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano.\nSinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun\nsanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut\nMariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä\nmaallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen\nrakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta,\nonnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen\nrakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista\nrakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä\nnääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan.\nMinä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin\nhän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei\nse hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta\nkannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et\nusko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan\nihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan\nJumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden,\nniinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän\ntähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta\nihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus\nmaailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on\nrakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää,\nJumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme\nmuodostua\".\n\nNäin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas\nloiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän\nminua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän\nminulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka\nvertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä\nitsessään.\n\nJa tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi\nkuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme\nEnglantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt\non. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi,\nMariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: \"Ei vielä; kun aika tulee,\nniin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen\". Ja mielellänsä on hän\nseurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin.\nHän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on\nminun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin\nkerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi\nkuin hän nyt on. --\n\nVaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä\ntapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää,\nmiten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me\nolemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä\nkertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja\nmuinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki\nmaailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta\nhän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia;\nhän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta\nsilmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa\nvoimani mukaan ylös Herran luo\".\n\n\"No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai\nväärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että\nhän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee\nolevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?\" --\n\nMaria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat\nhänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa\nvastaan lausui hän: \"Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit\nsinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi\nmaailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla\nrakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --\"\n\n\"Anna!\" huusi Johannes hämmästyen. -- \"Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on\nylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin\nminä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän\nsanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: \"Mene, mene\nnyt Mariasi luo!\" --\n\n\"Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt\" -- lisäsi Johannes, kun\neivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; \"mutta sinä luulet väärin.\n-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä\nminä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että\nMariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --\"\n\nNyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen\nrinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.\n\n\"Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen\npelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen\nsataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen\nsatamaan, jossa onnen koti löytyy\". --\n\n\"Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes\", sanoi Maria ja\nkatseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. \"Oi,\njos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka,\nvoin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes,\ntässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon\nitse pyrit. -- -- --\"\n\n\"Maria!\" vastasi Johannes innokkaasti. \"Kiitoksia näistä sanoistasi! --\nSinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on\ntuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen\nnimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä.\nTämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän\nkuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja\nja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle:\n\"Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston\nkauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: \"Sillä, joka katoo, ei ole\nsuurta arvoa\". Hänen ystävänsä kysyi: \"Mitä sillä tahdot sanoa?\" \"Minä\ntahdon\", vastasi Sadi, \"kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan,\njonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky\npysty\". Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme\ntyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä\nkasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan\nlakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on\nmeidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa\nvoittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden,\nvoittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta\nminä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton.\n--\"\n\n\"Johannes!\" huokasi Maria. \"Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee\naika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta\nsilloin on Mariasi oikein sinun. -- \"\n\n\n\n\nXIV.\n\nTotuuden hetki.\n\n\nSyys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat\ntakaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän\ntulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He\neivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.\n\nJohannes ja Maria tulivat saliin.\n\n\"Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus --\nsallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle,\nkun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä\nminä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin\nMariaa rakastitte\".\n\n\"Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden\nhetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä\nkohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian\nonnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu\nkaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti\npois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin\nsammunut\".\n\n\"Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä\nminua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden\nhetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla\nsana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna\nrakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä\ntiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua;\nMaria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata\nmuulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun\ntekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido\nkohtalosi toiseen!\"\n\nJohannes silmäili Klausta.\n\nKummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes\ntunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan\nsydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia,\njoita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen.\nNuhtelevaisella äänellä sanoi hän:\n\n\"Tekisittekö te Annana niin?\"\n\n\"Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut\", vastasi Johannes.\n\"Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän\nvälillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi,\nminä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä\nsydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että\nkaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen\nonneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen\nesittänyt\". --\n\n\"Sinulla on oikein, Johannes\", lausui nyt Anna suruisesti. \"Tämä hetki\non totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani\nkeneenkään\".\n\nKlaus ei sanonut mitään.\n\nMaria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria\ntunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.\n\n\"Ihmissydänten tiet ovat kummalliset\", sanoi vihdoin Klaus. \"Intojen\nmyrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta\ntätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun\nonneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta\npyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi\ntoinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa\nrakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren\nrakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä\". --\n\nSeuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.\n\nKuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä\ntapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin,\nnäki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. --\n\n\n\n\nXV.\n\nVuosien kuluttua.\n\n\nPäivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen\nruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? --\n\nJoko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on\n-- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --?\n\nVuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani,\nolet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien\nvarjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset\nsanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen\nensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.\n\nToisin on siellä nyt kaikki.\n\nMetsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha\ntölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole\ntahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo\nsoma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä.\nSiinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.\n\nIhmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle\non rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua\nvaikka Helsingissä, sanottiin.\n\nAstummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat\npuutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän\nläheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! --\n\n\"Hän tulee\", sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja\npuitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle\nvanhuksien luo. -- \"Hän tulee, isä tulee!\"\n\nRuohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme\nennen ole nähneet. --\n\nJa Anna --?\n\nAnnaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo\nkauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden\ntutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut\nenää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen\nlaakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien\nkuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt\nviisikolmatta vuotta maan omana ollut.\n\nMutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen\nsyliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät\nhe toinen toistaan. --\n\nNainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut\non -- Sakari, hänen puolisonsa. --\n\nMe olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset\nnuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. --\n\nHe istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja\nlapsinensa.\n\nHe ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.\n\n\"Kiitos, Sakari, että tulit!\" lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt\nentinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin\nnuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria,\nvaikka toisella tavalla kumminkin.\n\n\"Ei kiittämistä, rakas täti\", vastasi Sakari. \"Teidän syntymäpäivänne on\nminulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne\".\n\n\"Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi\nsielua\", lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.\n\nJa kuka on tämä ukko?\n\nEi kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen\nhivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa\nonnellisuus.\n\n\"Niin, oppiakseni sitä\", vastasi Sakari. \"Vaikka melkein tahtoisin\nsanoa, etten siihen opetusta tarvitse\". Ja Sakari katseli lempein silmin\npuolisotaan, nuorempaa Mariaa.\n\n\"Sakari!\" sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan.\n\"Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen\nei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa\nkaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä\".\n\n\"Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä\ntäydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_\nkutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti\".\n\n\"Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on\".\n\n\"Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon\" -- lausui\nnuorempi Maria. \"Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti\nmaailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa\ntoisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella\nsietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa\".\n\n\"Niin, oikein, tyttäreni!\" -- vastasi Johannes. \"Sinä tarkoitat Annaa,\nminä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä\nmerkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt.\nPuhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman\nlähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri\nkärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani\nollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin\nrakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen\nusein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa\nharhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman\nrakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut\nkukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni,\nellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi\nminua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa\nolla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla\ntäydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä\nselkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli\".\n\n\"No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa\nkerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet\ntietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään\".\n\nJohannes hymyili.\n\n\"Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari,\ntiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto\non, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen\".\n\nSakari ei puhunut mitään.\n\n\"En minä sinun tietojasi ymmärrä\", sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.\n\"Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.\nHarmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän\noli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa\".\n\n\"Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan\" -- lausui hiljaa Johannes.\n\nSilloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten\nrattaiden eteen asettanut porsaan.\n\nKaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta\nkäsiään.\n\n\"Älkää naurako!\" sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. \"Pieni Aappo\nsaa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan\nkanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran\ntapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on\".\n\nJohannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa,\nystävällisesti poskelle. \"Kiitoksia, Aappo!\" sanoi hän. \"Sinä olet\ntätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut\nminun selvästi muistamaan elämäni vaiheita\".\n\n\"Niin oikein, pieni veljeni!\" sanoi Sakari.\n\nMutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen\nrintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen\nsilmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän\nlapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus\nilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen\nkättä:\n\n\"Sinä olet taistellut ja olet voittanut\".\n\n\"Minäkö voittanut?\" huudahti Johannes. \"En, en vielä, ennenkuin tuolla.\nSiellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa\nsen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla\non hän voittonsa voittanut!\" Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.\n\n\"Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu\" -- lisäsi vanha\nrouva hiljaisella äänellä.\n\n\"Niin, siellä, siellä!\"\n\n\"Ja siellä on jo neiti Anna!\" lausui nuori kuusivuotias.\n\n\"Siellä, -- siellä hän on!\" sanoi parooni Klaus.\n\n\n\n"]