Kuuntelua

KUUNTELUA

Esseitä teoksista ja tekijöistä

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1950.

SISÄLTÖ:

Esipuhe

I

Kirjojen ulkoasusta ja koristamisesta Mietteitä kirjallisuusviikolla Jobin kirja Hiltu ja Ragnar Enkelten suojatit Ryysyrannan Jooseppi

II

Eräs kirjallisuutemme monumentaaliteos Eino Leinolle monumentti Mietteitä umpiossa Sakris Kukkelmanin asema Joel Lehtosen tuotannossa Tellervon illuusio Pälsin poikakirjoista Aleksis Kiven Eroksesta Plagiaatteja Siljon »Vastavirtaan» Nainen ja vesi Teini ja kesä Kailaan itsekritiikistä Muodonvaihdos Vapaasta ja sidotusta Mietteitä suomalaisesta runomitasta

ESIPUHE

Joku tietää tarkalleen, että kirjallisuus on olemassa tutkijan takia. Toinen tietää sen olevan kritikoimista, kolmas historioimista varten. Enimmät muut otaksuvat, että se on tarkoitettu lueskeltavaksi. Kirjoittaja luultavasti ei tiedä eikä luulottele mitään, paistuu vain tulessa tuolillaan ja työntelee sanoja peräkkäin, kun ei voi olla sitä tekemättä. Siihen on pakko syystä tai toisesta. Kirjailijat ovat pakonalaisia epäihmisiä, abnormeja, monomaaneja, demonien ruoskimia, löylynlyömiä, edesvastuuttomia, pähkähulluja. Eikä siitä sen enempää.

Mitävarten näitten tolkuttomien töitä sitten tutkitaan ja palkitaan? Miksi heitä pidetään pyhinäkin, kunhan henkilöinä ovat ehtineet kärventyä vainajiksi? Mene tiedä. Henkilöinä he saattoivat aikanaan olla mallikansalaisen irvikuvia, johto- ja muihin lautapääkuntiin perinjuurin kelvottomia (ajatelkaa Kiveä tai Leinoa ministerinä! tai edes kansanedustajana!), mutta heidän teoksiaan kerätään uljaaksi halkopinoksi, jolle kultakirjaimin maalataan juhlallinen kyltti: Kansalliskirjallisuus. Koululapsetkin piiskaten pakotetaan siihen pöllipinoon tutustumaan. Opetusministerit ja presidentit joskus valveutuneina hetkinään viittaavat siihen melko kunnioittavalla kädenliikkeellä. Tutkijat sovittelevat siihen metodejaan, kyynärkepeillään mittovat, suurennuslaseillaan tirkistelevät, pöyhivät ja kaaputtavat, asetellen sen halkoja toiseen järjestykseen ja toiseen järjestykseen, riidellen olisiko joku erehdyksen pölkky poistettava tai joku toinen kärrättävä tilalle. Mutta polteta sitä pinoa ei. Tärkeästi se säilytetään ihmeenä ja energiavarastona, joka pelkällä olemassaolollaan pitää kansakunnan koneistoa käynnissä niin korkeakonjunktuurin kuin inflaation ja deflaation aikoina, eritoten juuri pahoissa tilanteissa, kun markka kasvaa penniksi ja johtajien kalkyylit pyörähtävät päälaelleen.

Tutkijatkin, jotka ovat sen halkopinon jokaisen kalikan mittoneet ja puntaroineet ja analysoineet ja tuloksensa julki paperille panneet, pöllähtävät joskus mieteksimään, etteivätkö ne pöllit kenties lienekään ilmestyneet ylläpitääkseen joukon professoreja, dosentteja, tohtoreita ja muita maistereita. Kenties tuo ja tuo pinokalikka tosiaan lie joskus kasvanut, ajatelkaa nyt hyvät ihmiset, että kasvanut jossain elävässä puussa ja jossain oikean luonnollisen maaston sopukassa mäen töyräällä, puron varrella janiinpoispäin. Ties millaisessa puussa ja millaisessa maastossa tuokin hieno visakuvio lie jonkun elämän tuloksena muotoonsa sykertynyt. Halko ja elävä olento, haa!

Ja sitten sitä olentoa ruvetaan kaavailemaan paperille, kunhan ensin on varmistettu aatteet ja metodit, joihin se outo elävä on sovellettava. Ja eritoten kunhan on viivytelty tarpeeksi kauan, jotta kaikki tiedon vihjeitten keruu siitä puusta ja sen ympäristöstä haiskahtaisi vaivalle ja tieteelle ja tärkeydelle ja Runebergin pusulle. Tutkimusta, tutkimusta ympäröivistä esineistä ja olettamuksia tuulahduksista, jotka pölkkyparkaa ovat voineet ulkoapäin vaikutella. Tulos: Matin piirustus ja Kallen piirustus ja Liisan piirustus, joissa lie toisissa oksat alaspäin toisissa ylöspäin, elleivät lie juuret sojottamassa taivaan tuuliin ja muu sitä mukaa ylösalaisin. Jos sellaisen kummituksen kuoren alla olisi mahlaa pisarainenkaan, eipä se tietäisi mille taholle herua.

Entäpäs jos joku kyllästyisi näille rikkiviisaille kaavakuville. Entäpäs jos joku hullu yrittäisi kysäistä halolta itseltään tai kerrassaan puulta, joka kasvaa tuossa, vaikka siitä parin kymmenen vuoden perästä tehdään pölkky. Jos mistään metodeista ja arkistoista piittaamatta näin vain vähin äänin kuuntelisi sitäkin suhinaa, joka kuuluu, kun painaa korvansa pöllin kylkeen, olkoon se pystyssä tai pitkällään. — — —

Kuulostelen sen kuin kykenen, ja koen sitä suhinaa sommitella sanoiksi. Voinen kuulla väärin tai sillätavoin sekoitetusti kuin elävää kuuntelee toinen elävä olento, joka ei ole vailla omia pieniä sykkeitänsä. Yrittämälläkään en kykene olemaan tyhjä levy, joka uskollisesti tallettaa kuulemansa. En liioin osaa olla kulloinkin tarpeelliselle värähdysluvulle viritetty jänne, joka fysiikan lakien mukaan taitaa vastaanottamastaan antaa puhtaan resonanssin. Koetan vain. Pelkän kuuntelemisen menetelmää.

Ylen kauas omasta rakenteestani en tietenkään jaksa. Jokusiin kotosehkoihin aiheisiin vain, sellaisiin, jotka perinjuurin tunnen ja joista huomaan värähtäväni. En uskalla kerskata olevani viulu, jota eri soittajat peräperää pitelevät. Enkä aivan teoreettisistakaan menetelmistä tyhjäksi kykene aivojani riisumaan. On tullut hankittua sellaisia tutkimisen tottumuksia jossain missä lie tiedekunnassa, joka ei aivan löysää spekulointia viljele.

Enemmän tai vähemmän onnistuneet kuuntelut ovat seuraavan kokoelman ytimenä. Onhan mukana kaiketi jotain muutakin. On toistamiseen painettuna esim. se muinainen umpio-juttu, jota on jo keritty väännellä noin ja näin. Ja on alkuosastoissa rippunen kronologista taustaa tälle muulle tekstille, joka on kirjoitettu etupäässä stipendivuosina 1948—50. Suotakoon anteeksi, jos täten lienen stipendiä väärinkäyttänyt. Olihan se avustus määrätty kirjailijalle, ei tutkijalle. Mutta edellä olen jo kertonut, että nimenomaan koetan välttää tutkimista. Koetan. Kuuntelen. Kirjoitan.

I

KIRJOJEN ULKOASUSTA JA KORISTAMISESTA

Kirjatuotannon vilkastuminen viime vuosina ei varmaankaan ole ollut kirjallisuutemme »sisäisille arvoille» yksinomaan eduksi. Onhan jouduttu tavallaan tehdasteollisuuteen, jonka tuotantokyky etenkin tuossa joulun eellusviikoilla on saanut monen järkevän kansalaisen puistamaan päätään. Pelätään rappion olevan ovella uhkaamassa, ehkäpä jo pitemmälläkin, jo keskellämme aivan.

Miten lie! Olisi hupaista hiukkasen tutkistella onko paraikaa tuottavien kirjailijaimme produktiviteetti sisäisesti näivettynyt vai elävöittynyt nykyisen tilanteen aikana. Ehkei tarkastelun tulos olisikaan niin masentava kuin yleensä luullaan.

Tälläkertaa jätettäköön kuitenkin kirjojen sisältö rauhaan ja muisteltakoon vain niitten ulkoista asua. Siihen nähden ei ainakaan ole menty taaksepäin, vaan onpa päinvastoin tavallaan kehitytty. Ainakin ilmeisesti on pyritty ja yritetty rohkeammin kuin ennen, on eri tahoilla tehty erilaisia aloitteita kirjojen kaunistamiseksi. Milloin on onnistuttu milloin ei.

Voisi tehdä kysymyksen: miksi ei ole onnistuttu useammin? Tuohon kysymykseen ei liene mahdotonta vastata. Tulee vain muistaa konetyön motto: ei ole aikaa. Suoritetaanhan latominen ja sidonta nykyisin jo konetyönä. Teoksen ulkoasusta huolehtiminen supistuu tavallisesti vain kansilehteen. Kun sitten sattuu, että jokin teos halutaan läpikotaisin huolitella kauniiseen asuun, ei siihen työhön ole tottumusta eikä koulittua aistia, eikä useimmiten välikeinojakaan, so. kauniita kirjasimia.

Kuten sanottu, useimmiten tyydytään vain kansilehden somistamiseen. Mutta tässä huomaa heti mistä kenkä puristaa. Eipä uskalleta luottaa latomon työhön, vaan kansilehti täytyy tilata joltakin taiteilijalta tai vakituiselta kansipiirtäjältä, joka »tekee kannen» aina nimen tekstausta myöten. Tällöin ei kannella ja tekstin ulkoasulla tietysti ole aavistustakaan toisistaan. Syntyy merkillisiä sekasikiöitä, joitten puolustuksena on vain se, että niihin on niin totuttu, ettei osata kaivata parempaa. Se on tehdastyötä, joka on piilotettu puleerattuun koteloon.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että juuri nämä kotelot, so. kannet, ovat aivan viimevuosina paljon parantuneet. Yrittiväthän kirjojemme kannet surkeille väripainoksineen jo mennä kokonaan pilalle, mutta asiasta ruvettiin julkisuudessa huomauttelemaan, ja nyt on vika sillä kohtaa korjattu, ainakin arvokkaimpiin teoksiin nähden. Onpa jo nähty sellaisiakin kansilehtiä, jotka kunnialla pitävät puolensa sen tavaran rinnalla, mitä Europassa tällähaavaa tuotetaan. Suurimmat kustannusliikkeemme ovat tässä, päteviin taiteilijoihin turvaten, tehneet useasti arvokasta työtä, joka on sitä kunnioitettavampaa, kun suuri yleisö oletettavasti mieluummin nielaisee huonolla kuin hyvällä kansilehdellä ympäröidyn kirjan.

Näin on nidottu kirja, suuren yleisön kirja, valmistettu matkalleen lukijoita etsimään. Arvokkaimpia teoksia lienee paljon myyty myöskin valmiiksi sidottuna, ja useasti melko aistikkaasti sidottuna, joskaan niitten ulkoasu ei ole vetänyt vertoja nidottujen parhaille kansilehdille.

Mutta tähän ei aina ole tyydytty. Kaiketi sekä kustantajat että yleisö on kaivannut kauniimpaa ulkoasua myöskin kansien sisällä. Mihin silloin ryhdytään? Kohdistetaanko huomio latomiseen ja teoksen typografisen asun huolitteluun yleensä? Ei. Siitä ei joko välitetä tai ei siihen kyetä. Sensijaan koetetaan lisätä kirjan arvoa (tai menekkiä?) lisäämällä siihen tekstikuvia. On ruvettu julkaisemaan jonkinmoisia kuvitettuja »loistoteoksia», joita sopisi levitellä salien pöydille ja ostella muistolahjoiksi tuttaville ja kylänmiehille. Tulokset, joihin täten on päästy, ovat kaupan kannalta ehkä hyvinkin onnistuneet. Mutta kirjojen oman arvon kannalta eivät ne aina ole olleet yksinomaan ilahduttavaa laatua, pikemmin päinvastoin. Ehkei liene aivan viisasta tähän asiaan kajota, sillä »loistoteoksiin» ovat niin myyjä kuin ostajakin kiinnittäneet melkoisia pääomia. Mutta onhan tarpeen edes aivan yleiseltä kannalta hiukkasen viivähtää kirjojen kuvittamisessa, etenkin kun kuvittamisen uhreiksi on joutunut sellaisia teoksia, joilla on aivan erikoinen arvo ja pyhyys.

Jos aivan yleisesti, »periaatteen kannalta», vertaa toisiinsa kirjan koristamista typografisin keinoin ja kirjan kuvittamista, täytynee ne merkitä toistensa täysiksi vastakohdiksi. Tietysti voidaan tämä tosiasia näennäisesti pimittää vetoamalla sellaiseen välimuotoon, jota saattaisi kutsua vaikkapa koristelukuvitukseksi tai kuvituskoristeluksi (joka kuitenkin on yhtä epämääräinen asia kuin Esko-Kreeta ja Kreeta-Esko).

Mutta otettakoon puhdasverinen esimerkki kirjakoristelusta. Sellaista edustaa kirja, joka on kaunistettu yksinomaan typografisin keinoin. Sellainen kauneus kuuluu jo sinänsä kirjaan, joka on kirjapainotuote. Ja koska se on yhteensidottu ja kansilla varustettu teos, on sen ulkoasu tähtäävä yhteen ainoaan päämäärään: kirjaan painettuna teoksena. Ulkoasu on teos sinänsä, jos sen kirjasimet, paperin koko, ladonnan suhteet, nimilehti, kansi, jos kaikki tuo on yhtä kokonaisuutta, yhtä kiteytymää. — Kirjassa voi olla kaksi eri teosta: sisältö ja ulkoasu. Tietysti on parasta jos ne molemmat ovat sopusoinnussa keskenään, edustaen molempien yhteyttä. Mutta ne voivat myöskin kuulua aivan eri maailmoihin häiritsemättä toisiaan. Pääasia on, että ne kumpikin tavallaan ovat kauniita; silloin ne tehostavat toisiaan. Kauneus on yksi, vaikka sen muodot ovat monet! Ja typografinen kauneus on luonteeltaan ikäänkuin abstraktista, se ei hituistakaan kahlehdi lukijan mielikuvitusta eikä sido niitä aistimuksia, joita hän on tekstistä saanut. Typografinen kauneus siis sekä kuuluu kirjaan painettuna teoksena että sopii kaunokirjallisen teoksen luonteeseen: se pitää lukijan kauneusvaistot valveilla ja alttiina tekstille.

Otettakoon yhtä puhdasverinen esimerkki kirjakuvituksesta. Kuvittajan lähtökohta on teoksen sisältö — yhdentekevää joko asia tai tunnepiiri — ja sen hän pyrkii omalla tavallaan havainnollistuttamaan. Koettakoonpa hän ottaa tehtävänsä miltä kannalta tahansa, niin aina hän tuo kirjaan oman personallisen lisänsä, vieläpä lisän, joka ei ole kirjailijan, vaan kuvaamataiteilijan muovaama. Sisällön ja kuvan täytyy siis olla ristiriidassa keskenään.

Teksti puolestaan ei koskaan sido lukijan kuvafantasiaa. Tekstin voi lukija vastaanottaa vain mielikuvituksellaan, jossa kuva-aistimuksetkin tietysti ovat mukana, samoinkuin ne tekstin kirjoittajilla ovat mukana, toisilla hyvinkin tärkeinä tekijöinä, toisilla aivan heikkoina. Kuvitetussa kirjassa vedetään kuva-aistimukset etualalle, vieläpä sillä poikkeuksellisella mahdilla, joka kuvaamataiteilijalla on. — Eihän tämä voi olla millään muotoa tekstin tehostamista tai kaunistamista. Kuvitus voi itsessään olla kaunis, mutta kirjaan yhdistettynä se on törkeän väkivaltainen, väkivaltainen ennenkaikkea lukijaa kohtaan, joka, kuvien ylivoiman sysimänä, ehdottomasti kadottaa herkimmän kosketuksensa tekstiin. Ja väkivaltainen on kuvitus tietysti myöskin itse tekstille; senhän näkee selvimmin siitä että jokainen eri kuvittaja näkee samassa tekstissä aivan erilaisia kuvia — siis he tulkitsevat tekstiin liittyviä kuva-aistimuksia väärin, tulkitsevat niitä todesti itselleen, mutta valehdellen muille. Etenkin sellainen lukija, jolla itsellään on elävät sisäiset kuvanäyt, voi raivostua kuvitetun kirjan ääressä, joka silpoo hänen mielikuvituksensa kappaleiksi voimatta tarjota tilalle muuta kuin panoraaman tai filmin, jossa teksti ei enää elä, vaan selittää kuvia. Sellainen lukija tuntee selvästi, että kuvittaja, vaikka ehkä tahtomattaan, on tuonut julkeita käenpoikasia leppälinnun pesään.

Kuvat siis voivat joiltakin lukijoilta kokonaan tuhota tekstin tai ainakin tappavat intuition, sen ainoan keinon, jolla teksti voidaan omistaa. On tietysti muunkinlaisia lukijoita, esim. sellaisia, jotka ovat sekä vailla omia kuva-aistimuksia että immuuneja muitten tekemiä kuvia kohtaan. He ovat niitä, jotka mielellään »katselevat kuvia» vaikka evankeliumeista. He näkevät kuvissa vain asioita, joten heidän hartautensa lisääntyy, kun he kirjan lehdellä tapaavat Kristuksen kävelemässä vetten päällä.

Myönnettäköön siis, että on henkilöitä, jotka voivat lukea kuvitettua kirjaa, vieläpä voivat siitä kostua enemmän kuin kuvittamattomasta. Kuvitettakoon heitä varten kaikki mahdolliset kirjat. Mutta älköön väitettäkö, että he edustavat noitten kirjain parhaita ymmärtäjiä. Älköönkä luultako että heillä olisi sisäisesti elävää kuvatajua. Sehän heiltä juuri puuttuu.

Ja toisaalta olkoon tietysti etevillä taiteilijoilla vapaus kuvittaa kirja, joka heitä siihen innoittaa. Mutta älköön silloin ihmeteltäkö jos joku sanoo: pidän siitä kirjasta niin paljon etten halua nähdä sen kuvapainosta.

Näin tyynesti ei kuitenkaan aina saata kuvittamiseen suhtautua. Saattaa tapahtua, että jonkin huomattavan teoksen ainoa saatavissa oleva painos kuvitetaan. Silloin on jokainen, joka kirjaan haluaa tutustua, pakotettu tekstin mukana nielemään myöskin kuvat. Sellaisiakin tapauksia on viimevuosina sattunut. Ja tämän kirjoittaja tuntee sivistyneitä henkilöitä, jotka eivät ole voineet sellaisia teoksia lukea kuvien takia.

Ei ole tarvis tälläkertaa ruveta luettelemaan ja arvioimaan erilaisia kirjojen koristeluyrityksiä eikä parempia ja huonompia kuvituksia. On tahdottu vain yleisin piirtein tuoda esiin kysymyksiä, jotka näitten yritysten yhteydessä itsestään heräävät. Kirjojen kansilehdistä on julkisessa sanassa jo ennen puhuttu, ja sepä ei ole ollut asialle vahingoksi. Jos voisi toivoa, että tästälähtien myöskin kirjojen painoasuun alettaisi kiinnittää enemmän huomiota ja kirja-arvostelujen yhteydessä sitäkin hiukkasen arvioitaisi, niin totta silloin olisi taasen otettu askel eteenpäin, ja tulevaisuudessa voisi suomalainen kirja olla kauniimpi kuin nyt.

Tällähetkellä on tilanne kurja. Sen voi kuka tahansa huomata vertaamalla nykyistä kirjaa vanhoihin, vaikkapa vain puolisen vuosisataa vanhoihin. Silloin osattiin kirja painaa. Latoja oli vielä käsityöläinen eikä koneen palvelija. Mutta konetyön täytyy senkin kyetä tekemään kaunista jälkeä. Ja siihen päämäärään täytyy ruveta pyrkimään heti. Kuvateosten tilalle kauniita teoksia!

Tämän kirjoittajan vakaumus on, että kuvittamalla ei kirjan arvoa lisätä, mutta kyllä painamalla ja sitomalla se kauniisti ja tarkoituksenmukaisesti. Sellaiseen koristamiseen ei yleisömme kyllä ole tottunut eikä taitaisi osata sitä vaaliakaan. Mutta ehkä kustantajat ja kirjailijat voisivat tehdä aloitteen. Saataisipa pieniä käytännöllisiä ja asultaan aistikkaita niteitä kauppaan, niin ehkä yleisö ennenpitkää oppisi niitä rakastamaan. Tulee ajatelleeksi etenkin kirjallisuutemme klassillisia teoksia, jotka nyt rumina ja avuttomina venyvät kirjakaappien hyllyillä ellei niistä ole paisutettu massiivisia »loistoteoksia», joita hintelät kansalaiset eivät jaksa liikutellakaan saati sitten lukea. Kuinkahan moni niitä todella lukee?

Käytännöllisyys on kai nykyajan mieluisimpia sanoja. Käytännöllisyys ja kauneus voidaan kirjoissa yhdistää. Eiköhän silläkintavoin saataisi lukijoita, ja hartaita lukijoita. — Milloinkahan saanee matkamies kuljettaa taskussaan esim. pientä ja arvonsa mukaisesti painettua Kanteletarta. Vai aiotaanko siitäkin paisuttaa viiden kilon painoinen kuvitettu »kansallinen loistoteos»?

1923.

MIETTEITÄ KIRJALLISUUSVIIKOLLA

Kirjallisuusviikon alkaessa tulee tahtomattaankin pysähtyneeksi ajattelemaan nykyistä kirjallista tilannettamme. Sanon »tahtomattaan», sillä tuon kysymyksen pohtiminen ja sen hiljaisesti itselleen selvittäminen ei ole omiaan tuottamaan erityistä mielihyvää, joten tietoinen tahto on taipuvainen välttämään koko kysymystä. Tästä lienee jokaisella, joka kirjallisuuden kanssa on tekemisiin joutunut, omat vähäiset kokemuksensa. Ja hyvinkin laajat piirit lienevät vaistonneet kirjallisuutemme olevan nykyisin jonkinlaisessa murroskaudessa, melkeinpä kuolleessa kohdassa (Kuten vuosiluvusta näkyy, juttu on julkaistu tosiaan kuolleessa pisteessä, vuotta ennen Tulenkantajani esiintymistä) jonka voittamiseksi koetetaan keksiä monenkaltaisia lääkkeitä — esim. juuri kirjallisuusviikko — mikäli ei kohauteta hartioita koko touhulle. Yleisö ja kirjailijat ovat pelottavassa määrässä vierautuneet toisistaan.

Edelläolevilla sanoilla en suinkaan luule edes osapuilleen luonnehtineeni ajan tilannetta. Se on siksi monimutkainen, että se vaatisi taitavammankin kynänkäyttäjän hyppysissä kokonaisen pienen erikoistutkielman. Haluan vain muistuttaa, että jotakin on vinossa ja että sen auttamiseksi myöskin kirjallisuusviikon vietto osaltaan koettanee toimia.

Lähtöisin lienee kirjallisuusviikko-ajatus liikemiesten taholta, ja mitä kaikkia tehtäviä sille tahdotaankin vähitellen sälyttää (tälläkertaa erityisesti kai kirjastoaate), niin on sillä yhäti selvä reklaaminteon leima. Se on kirjallisuuden rummutusviikko, jolloin, ennen varsinaisia joulumarkkinoita, koetetaan yleisön tietoisuuteen iskeä etenkin kotimaisten kirjailijain teoksia.

Tässä ei sinänsä ole mitään moitittavaa. Päinvastoin se on eräässä merkityksessä aivan paikallaan. Täytyyhän nimittäin kotimaisella kirjallisuudella olla oikeus edes vuoden yhtenä viikkona päästä esille kaiken sen arveluttavan kirjallisen kuonan alta, joka käännöskirjallisuuden kansainvälisen nimen turvissa leviää kuin myrkky yli maan ja suorastaan riistää »kotimaiselta tuotannolta» sekä yleisön huomion että toimeentulomahdollisuudet.

Tässä yhteydessä haluaisinkin selvästi ja kuuluvasti saada lausutuksi, että jos päivän kirjallisuudessakin tietysti on vikansa, niin tämä johtuu suurelta osaltaan siitä, että kirjailijain toimeentulomahdollisuudet ovat hiutuneet miltei mitättömiin.

Kaikki tietävät, että kirjojen hinnan nousu on ylen vähäinen verrattuna siihen huikeaan hyppäykseen, jonka muitten tavarain hinnat »sodan jälkeen» ovat tehneet. Senhän takia kirjoja joulumarkkinoilla etupäässä ostetaankin, kun ne ovat »halpoja». Mutta harvat ostajat tullenevat aatelleeksi kuka tämän »halpuuden» on saanut maksaa. Sen on saanut tehdä suomalainen kirjailija. Hänen työpalkkiostaan ei kannata paljoa puhuakaan. Ja minkäänlaisesta tilanteen parantumisesta siinä suhteessa ei liene paljoa toivoa niin kauan kuin halpahintaisen käännöskirjallisuuden tulvalle ei mitään sulkuja saada rakennettua. Lisäksi on vielä otettava huomioon, että kotimainen kirjallisuus saa ensisijassa tuntea niskassaan kritiikin rautakouran, sekä että tietysti juuri sillä ovat lähinnä edessään ennakkoluulojen ja juonittelujen salvat.

Ei ole allekirjoittaneella tarkoitus valittaa omasta puolestaan eikä siihen olisi syytäkään. Mutta yleinen tilanne on masentava. Ja sen voi kuka tahansa todeta monestakin tosiasiasta. Nähdäänhän, että runomittainen kirjallisuus on häviämäisillään kokonaan. Nähdään, että proosakirjailijatkin siirtyvät »käytännöllisille aloille» tai sitten päästelevät julki puolikypsiä töitä, jotka eivät läheskään vastaa tekijänsä kykyä. Näin kirjallisuutemme sekä proletarisoituu että saa päivä päivältä yhä selvemmän tehdastuotannon sävyn. — Nähdään vielä, että avustusrahastojen vaatimattomien puuroannosten ympärillä melkein koko kirjailijakuntamme, vieläpä sen lahjakkaimmat edustajat, vuosi vuodelta kärkkyvät nöyräniskaisina kerjäläisinä. Ja monta muuta samankaltaista ilmiötä. Mikäpä niitä tässä luettelemaan.

On syytä muistaa vielä, että apurahat ja arvostelut saattavat putoilla miten milloinkin sattuu. Syystä kyllä tunnetuin kirjailijakriitikkomme kerran vertasikin kirjailijana esiintymistä jännittävään »hasaardipeliin», jossa on mahdotonta edeltäkäsin aavistaa voiton ja tappion mahdollisuuksia.

Näin, kun yleistä tilannetta edes pikaisesti tarkastaa, tulee vakaumukseen, että kirjallisuusviikon viettämisellä saattaa kyllä olla hyvinkin suuri merkitys. Jospa sen reklaamiteho pystyisi aikaansaamaan edes sellaisen ihmeen, että jokainen kirjallisuutta viljelevä kansalainen ostaisi yhtä kotimaista teosta enemmän kuin muuten olisi aikonut, niin sillä olisi jo paljon saatu aikaan. Olkoonpa kirjan tekijä kuka tahansa, niin yleinen tilanne kuitenkin ostajien lisääntyessä helpottuisi ja siten välillisesti ehkä vaikuttaisi myöskin itse kirjailijoihin, lisäämällä heidän edesvastuuntuntoaan ja antamalla heille aikaa kypsyttää teoksiaan.

Mutta ehdottomana edellytyksenä jonkinlaisen tuloksen saavuttamiseen täytyisi vaatia, että ne elimet, jotka kirjallisuutta yleisölle tarjoavat — siis kustannusliikkeet ja kirjakaupat — tämän yhden ainokaisen viikon ajaksi suostuvat tarjoamaan yksinomaan kotimaista kirjallisuutta. Tämä vaatimus voitaisi esittää niinkin vaatimattomassa muodossa, että kirjailmoituksista ja kirjakauppojen näyteikkunoista käännöskirjallisuus olisi viikoksi suljettava pois. Eihän käy laatuun, että esim. tänä päivänä suuren pääkaupunkilaisen kirjakaupan ikkunassa komeilee mm. rivi sellaista tavaraa kuin — Runa-käännöksiä.

Ja vielä olisi syy toivoa, että sanomalehdet tavallista auliimmin avaisivat palstansa sekä kirjallisille päivänkysymyksille että kirjailijain kynäntuotteille yleensä. Vaikkapa yhden viikon aika rähistäisi ja käytäisi polemiikkeja, niin olisihan sekin parempaa kuin varovainen välinpitämättömyys ja unisuus. Ja jos vanhat nukkuvat, niin tottakai nuorilla lie jotakin sanottavaa sydämellään. Pääsköön se julki.

1923.

JOBIN KIRJA

Raamatunkäännöskomitean työn yhteydessä on syntynyt se prof, Hjeltin suorittama Jobin kirjan käännösehdotus, joka nyt, kääntäjän selittävällä esipuheella varustettuna ja erittäin aistikkaassa ulkoasussa, tarjotaan yleisölle — runoelmana. Sellainen toimenpide on todella hiukan odottamaton, mutta kannalta jos toiseltakin katsoen epäilemättä viisaasti harkittu. Ja varmaa onkin että Jobin kirja, tuo juutalaisten ehkä valtavin runoteos, on todella ollut tällaisen selittävän painoksen tarpeessa, sillä suoraan Raamatusta lukien on maallikon ollut jokseenkin vaikea sitä seurata.

Nyt suorittaa prof. Hjelt esipuheessaan perusteellisen analyysin runoelmasta, selittäen sen syntyä ja rakennetta sangen helppotajuisessa muodossa. Etenkin selitykset Jobin kirjan synnystä ovat mielenkiintoiset. Runoutta ymmärtävälle lukijalle avaavat ne runoelman ilman muuta. Tarkempi tekstianalyysi taasen voi etenkin laajoille Raamattua lukeville piireille olla tervetullut opastus runon ajatukseen.

Itse runoelma täyttää niteen loppuosan, ja se on jo painoasultaan sovitettu mahdollisimman havainnollisesti osoittamaan sen kolmea eri tekijää, jotka esipuheessa on tarkemmin luonnehdittu. Ehdottomasti mieltäkiinnittävin on se tuntematon runoilija, jonka käsialana Jobin kirjan suurinta ja keskeisintä osaa pidetään. Tuo arvoituksellinen henkilö on, kuten prof. Hjelt sanoo, »paljon matkustanut ja maailmaa nähnyt mies, joka oli aikansa sivistyksen huipulla». Hänessä yhtyy merkillisellä tavalla vieraita kulttuurivaikutteita, sekä egyptiläisiä että mahdollisesti myöskin kreikkalaisia (Aleksandrian kautta), tuttuun juutalaiseen maailmankatsomukseen. Ja runovoimaltaan on hän aikojen harvinaisia.

Runoilija ei tähtää vähempään kuin inhimillisen oikeudentunnon kamppailuun jumaluuden kanssa; siis jonkinmoinen Prometheus-aihe juutalaisella maaperällä. Se jumaluskon laatu, jonka piiriin runoelman mukana joudumme, ei, kuten tunnettua, oleta elämän jatkuvan haudan tuollepuolen, vaan on vakuutettu siitä että kuolema lopettaa kaiken, ja sentakia Jahve jakaa oikeutta luoduillensa täällä maan päällä, palkiten hyveellisen elämän ja kostaen pahan. Kaikkinaiset vastoinkäymiset kuten sairaus, taloudelliset vahingot, ihmisten ylenkatse ym. ovat Jahven vihan merkkejä, ja siis todisteita siveellisistä hairauksista.

Sitä oppia vastaan runoilija Jobin hahmossa korottaa äänensä, eikä yksin oppia, vaan lopulta itse tuota ihmisten kaitsijaakin vastaan. Kirjan alaotsakkeeksi on suomentaja asettanut määritelmän »vuosituhansia vanha runoelma kärsivästä ihmisestä». Mutta, mikäli tarkoitetaan Jobin kirjaa kokonaisuudessaan, siis etupäässä sen nyt puheenaolevaa pääosaa, voitaisi ainakin yhtä hyvällä syyllä sanoa: runoelma kapinoivasta (tai oikeutta vaativasta) ihmisestä.

Onnettomuuden runtelema Job sanookin ystävilleen:

    Tahi voitteko todella ylvästellä minua vastaan
    ja todistaa minun ansainneen häpeäni?
    Tietäkää siis, että Jumala on tehnyt minulle vääryyttä
    ja on kietonut minut verkkoonsa.
    Katso, minä huudan: 'Väkivaltaa!' enkä saa vastausta,
    huudan apua, mutta ei ole mitään oikeutta.

Kertaakaan ei Job kiellä Jahven valtaa, päinvastoin hän tuntee jumaluuden käden kauhistuksena päänsä päällä, mutta hän vaatii selitystä niistä rangaistuksista, joihin hän tietää olevansa syytön. Tähän manaukseen hänet, jonka suun kautta aluksi puhuu vain masennus ja kuoleman halu, kiihottaa ystävien nuhtelut ja teologiset jaarittelut rangaistuksesta, joka heidän mielestään tietysti edellyttää rikoksia. — Ainakin heprealaisessa kirjallisuudessa aivan poikkeuksellinen draamallinen teho on sillä vuoropuhelulla, joka lopulta saa Jobin puhkeamaan sellaisiin kapinallisiin mielenpurkauksiin jumalallista oikeudenjärjestystä vastaan kuin edelläolevasta sitaatista nähdään. Ystäviänsä Job syyttää väärästä puheesta ja rikoksellisesta puolueellisuudesta jumaluuden hyväksi. Mutta Jahven itsensä hän tahtoo nähdä silmästä silmään, tahtoo puolustaa elämänsä vaellusta ja kysyä sen oikeudenjaon perusteita, jota hän ei ymmärrä ei itseensä eikä muihin nähden. Hän lausuu:

    Oi, jospa tietäisin kuinka löytää hänet,
    jospa pääsisin hänen asunnolleen!
    Minä esittäisin hänelle riita-asian
    ja täyttäisin suuni todisteilla.
    Tahtoisinpa tietää, mitä hän minulle vastaisi,
    ja kuulla, mitä hän minulle sanoisi.
    Tokko hän riitelisi kanssani suurella voimallansa?
    Ei, hän vain tarkkaisi minua.
    Silloin käräjöisi hänen kanssaan rehellinen mies,
    ja minä pelastaisin oikeuteni ainiaaksi.
    Katso, minä menen itään, mutta ei ole hän siellä;
    menen länteen, enkä häntä huomaa;
    minä etsin häntä pohjoisesta, mutta en häntä erota,
    käännyn etelään, mutta en häntä näe.

Job kuvaa vielä yksityiskohtaisesti elämänsä laadun ja nykyisen onnettomuutensa syvyyden, päättäen puheensa seuraavin pelottomin sanoin:

    Katso, tuossa on puumerkkini!
    Kaikkivaltias vastatkoon minulle!
    Jospa saisin riitapuoleni kirjoittamaan syytekirjan!
    Totisesti, olkapäilläni sitä kantaisin,
    sitoisin sen päähäni seppeleeksi.
    Tekisin hänelle tilin kaikista askeleistani
    ja astuisin hänen eteensä kuin ruhtinas.

Silloinpa Jahve ottaa haasteen vastaan, esiintyy, ja masentaa ihmisen, joka on tullut kärsimyksestään ylpeäksi. Mutta millainen on jumaluuden esiintyminen! Ei sanallakaan hän perustele tekojaan, ei ryhdy selvittelyyn eikä keskusteluun. Vain käsittämättömän suuruutensa hän osoittaa. Jumaluus laulaa pitkän ylistyshymnin itselleen luonnon ihmeitten luojana ja ylläpitäjänä. — Juuri tässä on Jobin kirjan hienoin ja yli kaikkien aikain kantava momentti. Ihminen ei saa jumaluuden puolelta mitään vastausta. Jahve ilmenee vain valtasuuruutena luonnossa, suuruutena, joka ehdottomasti masentaa kaiken ylpeyden, niin oikean kuin vääränkin, ja kaiken inhimillisen kyselyhalun. Se jumaluus ei tosiasiallisesti ole enää mikään Jahve eikä minkään kulttuurin erikoisjumala. Jobkin sanoo:

    Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut,
    mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.
    Sentakia minä peruutan puheeni
    ja kadun tomussa ja tuhassa.

Se alistuminen on ainoa mitä vaaditaan. Sillä nyt tekee Jahve sovinnon Jobin kanssa, todistaapa hän Jobin olleen oikeassakin, koska hän kohdistaa vihansa ystäviin, jotka olivat puhuneet Jahvesta väärin. Vain Jobin tähden he välttyvät hänen kostoltaan.

Tähän tapaan käy Job-runoelman perusajatus. Se ei oikeastaan yhdelläkään sanalla todista personallisen jumaluuden olemassaolosta. Se johtaa vain panteistiseen luonnonelämykseen, johon voidaan tulla mitä erilaisimpia teitä ja johon Jahven palvelijakin saattoi päätyä yhtähyvin kuin esim. joku nykyajan ihminen, jota Jobin ystäviin verrattavat naapurit kutsuisivat kieltäjäksi. Jumaluuden valtasuuruus luonnossa tai luonnon valtasuuruus jumaluutena on lopultakin aivan sama asia; sen pohjana on sama elämys. Jos sitä uskonnoksi voi sanoa, niin se on runoilijain vaistomainen ja viisaitten tietoinen uskonto kautta aikojen ja kaikissa maailmoissa. Se on alistumista ja myöntymistä elämän yhteiseen käsittämättömään kohtaloon, ilman kapinaa, ilman kysymyksiä, joille ei kuitenkaan mitään vastausta saada. — Ei kukaan halunne kieltää ettei Jobin kirjan runoilija olisi juuri yksi heistä, vieläpä kaikkein suurpiirteisimpiä ja runovoimaltaan huimaavimpia.

Niin yksiviivaisen selvästi kuin edellä on esitetty ei Jobin kirjan draama suinkaan kehity. Osittain johtuu tämä tekstin vioittumisesta, jonka oletetaan aikain kuluessa sekottaneen etenkin Jobin viimeisiä vuoropuheita (luvuissa 24, 26 ja 27), mutta osittain estää runoelmasta pikkutarkkaa selityskaavaa saamasta sen oma vuolassanainen mielikuvien kohina sekä sen kipeästi personalliset ajatuspurkautumat. Sitäpaitsi Jobin draama on kokoonpantu erilaisista lyyrillisistä kokonaisuuksista, jotka etenkin Jobin mielenpurkauksissa voivat vaihdella esim. hymnistä elegiaan tai päinvastoin. Mutta tekstin seuraamista helpottaa suuresti, niinkuin edellä on jo sanottu, suomentajan yksityiskohtainen tyylikriitillinen analyysi.

Käännöstyö on muuten suoritettu huomattavalla runovaistolla ja ennenkaikkea selvyydellä, joka ei jätä toivomisen varaa. Kielellisen asun onkin tarkastanut O. Manninen, parhain kielitaiturimme koko nykyisessä runoilijapolvessa. Kieliasusta puhuen on vielä tarpeen selvästi sanoa, että se raamatunkäännöskomitean, ja myöskin Jobin kirjan kääntäjän, omaksuma periaatteellinen kanta, joka tarkoittaa Raamatun kielen nykyaikaistamista, ei suinkaan näy ilman muuta litistävän tekstiä normaaliproosaksi (niinkuin usein kuulee väitettävän). Päinvastoin esim. nyt ilmestynyttä Jobin kirjan suomennosta entisiin käännöksiin verratessa havaitsee pian miten tekstin läpikotaisen tarkistamisen ohella on samalla suoritettu uudelleenrunoilu, joka jättää entiset kunnianarvoisat käännöstyöt kauas jälkeensä. — Raamatussahan on runoa jos proosaakin. Ja nykyisten kääntäjien hienous on juuri siinä etteivät he pue tuota kokoomateosta yhtenäiseen tyylikaapuun, vaan pystyvät kuulemaan ja ilmituomaan sen eri osasista niitten oman äänensävyn. Oppineisuus ja runotaju tekevät siis yhdessä luovaa työtä.

1923.

HILTU JA RAGNAR

Toissajoulun kirjallisuusluettelot tiesivät jo Sillanpään uuden kirjan olevan tulossa. Sitä on senjälkeen vartoeltu, mutta mitään ei ole kuulunut. Tästäpä arvattiin olevan kehittymässä sellaisen nykyoloissa harvinaisen tapauksen, että kirjailija on ryhtynyt työhön oikein kiinteästi ja päättänyt tehdä valmista jälkeä. — Sillanpää, joka alotti kirjailijauransa niin huolettomin ilmein, näkyy yhä enemmän tuntevan velvoitusta siitä asemasta, johon hän on joutunut saatuaan osakseen kansakunnan tunnustuksen ja »odotuksia». Sellaiseen edesvastuuntuntoon hän on itsekin viitannut eräässä sanomalehtiartikkelissaan.

Kumpi lienee parempi, vastuuntunto itsensä vai yleisön edessä, siitä saattaa olla eri mieltä. Mutta varmaa on, ettei Sillanpäältä puutu myöskään edellistä. Ja olkootpa vaikuttimet olleet mitkä tahansa, hattua nostaen on tervehdittävä sellaista kirjaa, jonka 131 sivua ovat monivuotisen työn tuloksia, semminkin kun tekijän lahjakkuus takaa, että hän voisi, jos tahtoisi, tehdä nopeaakin työtä.

Eipä silti, että nopeasti tehdyt kirjat aina olisivat huonoja. Temperamenttikirjailijat saattavat tarjota esimerkkejä toisellaisesta työtavasta, mutta Sillanpään taiteilijaluonne oikeuttaa kyllä otaksumaan, että vapaa oleileminen (ei vaivannäkö!) aiheen parissa koituu teokselle hyväksi. Onhan Sillanpää merkillinen sekoitus vegetatiivista vaistoihmistä ja terävää analyytikkoa. Elämänilmiöt ovat hänelle kallisarvoisia ja ihmeellisiä asioita, joissa on kiihottavaa väreillä mukana, mutta joita myöskin on yhtä kiihottavaa biologisesti tutkistella. Biologi, runoilija ja herkutteleva tyylimestari ovat Sillanpäässä yhtä. Hän edustaa sekä maaseudun alkuperäisiä verenvaistoja että kaupungin frakkipukua. Ja kielenkäyttäjänä vain harvat valitut vetävät hänelle vertoja.

»Hurskas kurjuus», Sillanpään tähän asti tunnetuin teos, näkyy eläneen tekijänsä mielikuvituksessa niin väkevänä, että on ruvennut työntämään uusia vesoja. Toivolan Juhan tyttären Hiltun pikkuepisodista on kasvanut itsenäinen novelli, se tarina, joka nyt on ilmoitettavanamme: »Hiltu ja Ragnar». Samallaiset jälkikasvut eivät muuten ole harvinaisia kirjallisuudessa. Onhan esim. meillä viimeksi Joel Lehtonen seurannut putkinotkolaistensa elämäntarinoita useissa eri teoksissa. Sellaiset tapaukset todistavat useasti epäilemättä aivan erikoista luomistyön aitoutta, joka pakottaa mielikuvituksen yhäti askaroimaan kerran syvästi tunnetuissa ihmiskohtaloissa. Ehkäpä joskus myöskin joku köyhä kirjailija sillätavoin rääpii entisiä jätteitään. Mutta Sillanpään kirjan luettuaan tulee ehdottomasti vakuuttuneeksi siitä, että tekijällä on ollut elävä mielenkiinto Hiltun tarinaan. Se on nyt kasvanut ja syventynyt, tuoden esiin uusia mitä arkaluontoisimpia elämäntapauksia, mutta säilyttäen yhäti Hiltun kohtalon keskeisenä ja koko teokseen inhimillistä lämpöä säteilevänä.

Inhimillinen — se on hyvin venyvä ja merkitykseltään epämääräinen sana. Sillanpään kirjoista puhuen sitä kuitenkin voi omalla tavallaan käyttää. Ihmisolennon, tuon salaperäisen luonnontuotteen, vaistoelämässä souteleminen on Sillanpään erikoiskyky. Hänen inhimillisyydessään ei niinmuodoin ole mitään ohjelmallista. Se syntyy itsestään siitä mukanaelämisestä, jolla hän henkilöitänsä seuraa. Tässä kyvyssään hän muistuttaa usein slaavilaisia, esim. Dostojevskia. Mutta lisäksi tulee tuo aito länsimainen biologinen käsittelytapa, joka syytä ja seurausta etsien koettaa valaista ihmislapsen itsetiedotonta kulkua »elämän saatossa». Sillanpään henkilöt ovat passiivisia olennoita, joissa elämän salaperäiset voimat tykyttävät, mutta heidän sielunliikkeissään ja toiminnoissaan voidaan osoittaa johdonmukaisuutta, joka tosin hyvin vähän seuraa yksilön tahtoa, mutta sitä enemmän luonnonolennon, melkeinpä kasvin, elämänhalun pakkoa. Tällä tavoin filosofeeraten voisi joku muu kirjoittaa hyvin kuivia kirjoja. Sillanpää omistaa onnekseen niin vapaan ja verevän psykologisen vaiston, että hän näkee inhimillisen pienoismaailmansa kohtalorikkaudessa myöskin erilaisten syitten, erilaisten elämäin rikkauden.

Hiltu ja Ragnar ovat kaksi tällaista inhimillistä kukkaskohtaloa, jotka toisiaan koskettaessaan joutuvat käännekohtiinsa, toinen nukahtaen pois, toinen avautuen uusia tapahtumia varten. Kolmessa vuorokaudessa nämä käänteet kypsyvät ja ratkeavat — siinä novellin aihe.

Päättyvä kohtalo, piikatytön tarina, on, niinkuin sanottu, keskeisenä ja lämpöä antavana. Hiltusta on Sillanpää luonut tähän asti kauneimman naishahmonsa ja herkimmän ihmisolentonsa. Toivolan Juha, samoinkuin hänestä kertova kirjakin, oli verevämpi ja vapaammin tehty. Hiltusta kirjoittaessaan on tekijä liikkunut erinomaisen varovaisesti, melkein kuin varpaisillaan. Samoin on Ragnar käsitelty hyvin herkkäsormisesti, mutta ripoteltu lisäksi tasainen kerros satiirin suolaa hänen kuvansa päälle.

Satiiria antaa Sillanpää muuten uudessa kirjassaan enemmän kuin ennen. Rehtorskassa, Ragnarin äidissä, sitä on jo sopiva annos, ja kirjan lopussa pyöräyttää se aivan noin vapaalta kädeltä muutamia mainioita tehtaalaistyyppejä. Sillanpään satiirissa ei kuitenkaan ole mitään hyökkäävää. Se kasvaa itsestään henkilöistä esiin aivan kuin ilman tarkoitusta, sentakia vain, että me nyt kertakaikkiaan olemme sellaisia ja sellaisia. Sentakia sekin voi melkeinpä — lämmittää.

Sillanpää ei yleensä ole niitä miehiä, jotka hyökkäävät tai joita edes tunteen paino sisältäpäin puristaisi. Minkäänlaiset sentraalisesti tihentyneet mielikuvat eivät näy hänessä sikiävän, tai analysoi hän ne jo alussaan hajalle joko uteliaisuudesta tai varovaisuudesta. Sillanpää näyttää olevan arka vaistoamaan tunteen jännityksessä luonnottomuutta; esim. pateettiselta haiskahtavaa sanaa hän kaikestapäättäen vieroo kuin ruttoa. Sellainen olisikin vierasta hänen kirjailijaluonteelleen, joka mielellään viipyy esim. henkilöittensä tämäntapaisissa olotiloissa: »Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä.» Sellaisina hetkinä on Sillanpään korva herkempi kuin yhdenkään muun lukemani kirjailijan, herkkä kuulemaan orgaanisen elämän salaperäistä liikettä ihmisruumiissa ja mielteitten kutoutumista aivoissa. Useasti on julkisuudessa huomautettu, että kirjailija pyrkii liian tendenssimäisesti osoittamaan tätä kykyään, ikäänkuin se olisi hänen mielestään päämäärä eikä välikeino. Olkoonpa miten tahansa, kun se kerran näyttää erottamattomasti kuuluvan Sillanpään veriin, ottakaamme se sellaisenaan, vaikka se joskus yltyisikin pitämään anatoomista esitelmää aukileikatun ihmissielun ääressä, Sellaiseen käsittelyyn on nytkin ilmoitettavassa kirjassa esim. Hiltu saanut usein alistua, muttei lukija siinä havaitse mitään sopimatonta, sillä tässä teoksessa se ei ole päämääränä.

Joku lukija, niinkuin esim. tämän kirjoittaja, voi kyllä kaivata kirjasta enemmän kantavaa tunnetta ja vähemmän näpertelevää analyysia, mutta kirjan tekijä voi olla toista mieltä. Pääasia on, että kirjallisuutemme on taasen lisääntynyt hyvällä teoksella, joka ei ole sitä eikä tätä suuntaa, vaan aitoa Sillanpäätä. »Hiltu ja Ragnar» on taitavasti tehty kirja, mutta säilyttää silti elävän kosketuksen luontoon ja ihmiseen. Eihän enempää voi kohtuudella vaatia.

1923.

ENKELTEN SUOJATIT

Nimi »enkelten suojatit» tuntuu, Sillanpään käyttämänä, ensinäkemältä edellyttävän jonkinlaista entistään hempeämpää otetta tai uhria sille sovinnaiselle tavalle, joka lapsia lähestyttäessä vaatii kasvoille imelän ilmeen. Toisin sanoen tulee vainunneeksi jotain sellaista sentimentaalisuuden alkuitua, jota tähän saakka ei Sillanpään tuotannosta ole hakemallakaan voinut löytää, syystä että tekijä perin huolellisesti on kitkenyt ne pois.

Kirjan sivuja aukoessa havaitsee kuitenkin pian, ettei sinne mitään imellyksiä ole nimen mukana päässyt. Kirjailija on vain sattunut sellaiseen elämänkohtaan, että hänen on ollut tarvis tehdä selväksi suhteensa lapsiin ja lapsuuteen. Lastukokoelma sisältääkin mm. eräitä ensimmäisessä persoonassa kerrottuja, miltei tutkielman luontoisia kuvauksia, ja sen alkuja loppulastuset kiinnittävät kokonaisuuden hyvin omakohtaisen kokemuspiirin rajoihin: tekijän omista lapsuusmuistelmista niihin lyyrillis-filosofisiin tilanteenselvityksiin, jotka johtuvat tosiasiasta, että tässä nyt itse ollaan perheen isä. Tämä on kuvaavaa Sillanpään varovaiselle rationalismille, joka mieluimmin pysyttelee koettujen elämyksien läheisyydessä. Ja toinen vielä kuvaavampi Sillanpään erikoispiirre esiintyy sekin hänen uudessa kirjassaan perin selvänä. Se on hänen relativiteettitajunsa, joka miltei kyynillisellä logiikalla aitaa aihepiirin ulkoiset mittasuhteet mahdollisimman ahtaaseen maanpäälliseen pinta-alaan. Ne muutamat hehtaarit maanpintaa, jotka kirjailijan huvilan ikkunoista näkyvät, riittävät hänelle inhimillisen kohtalon näyttämöksi. Hän ikäänkuin tahtoo väittää, että hyvin aistittu ja tutkittu pienuus antaa parhaan mielikuvan maailmasta ja sen »suuruudesta».

Ennestään tiedämmekin, että Sillanpään älyllinen asenne ratkaisevasti on läheltä katsovan biologin, miltei fysiologin. Yksilö on hänelle vain laajemman elämänyhteyden hetkellinen ilmenemismuoto, mutta juuri sen takia kirjallisena aiheena kohtalokkaasti yleispätevä. Hänen nerollisin runoilijalöytönsä onkin ollut näennäisesti pienessä aiheessa sen vegetatiivisen tunnelmayhteyden vaistoaminen, jossa kaiken elollisen yhteinen suonenlyönti tuntuu ja jonka keskestä impressionistisesti aistittu tuokiopsykologia voi kasvaa suuren »elämänsaaliin» arvoon.

Heti kokoelman ensimmäisessä muistelmapalassa saamme ensimmäiset tutut sävähdykset tästä runoilijalaadusta. Mutta jo toisessa lastussa kohtaamme sen miltei ohjelmallisen selvänä. Kertoelman nimenä on »Emot ja poikaset», alarubriikkina lisäys: »Kappale suviyön sisältöä». Siinä on yhden kesäisen yön sykkeeseen kudottu impressionistisina tuokioina kolmen elollisen olennon (jäniksen, kissan ja ihmisen) perhe-elämää. Olisi vaarallista ryhtyä selostamaan tätä herkkää tunnelmapalaa, johon kuitenkin kätkeytynee tekijänsä keskeisin kannanotto, kenties juuri se myönteinen, melkeinpä kiitollinen pohjatunne, jolla hän nykyisin katselee olemassaolon turvattua jatkuvaisuutta.

Seuraavat lastut pysyttelevät yksinomaan lapsiaiheissa ja tekijän satoisimmassa lähiympäristössä. Ne voivat olla sävyltään hyvinkin monenkirjavia: pienestä tunnelmapalasta satiiriin, omakohtaisesta minäkoseriasta objektiiviseen novelliin asti — kaikki silti erittäin myönteisiä siihen elämäntuotteeseen nähden, jota nimitetään lapseksi, vaikka tekijä heidän kohtaloltaan käsitellessään varoo huolellisesti lankeamasta naiviuteen ja sentimentaalisuuteen. Nehän ovat hänen mielestään rikoksia. Jo sellaisista nimistä kuin »Muuan Tellervo-niminen» tai »Kemppasen mukulat», selviää Sillanpään esteettinen asenne; se ei suinkaan ole karkea, mutta se näkee »enkelten suojattienkin» kultaisissa päivissä hyvin järkevästi elämän kireän läsnäolon. Sillanpään lapset eivät ole mitään haikaran tuomia ihmeitä eikä suloisia pikkuenkeleitä; he ovat elämäntuotteita, joilla on pitkä kehityshistoria takanaan, ja edessään toinen, jota ei vielä ole mitattu. — Näitä perspektiivejä taaksepäin valaisee kaunokirjailijan tuotteeksi varsin originelli kuvitelma »Käväisy», jonka päähenkilö ehtii ennen kuolemaansa olla ihmisten ilmoilla vain hieman toista vuorokautta. Aiheenaan on tekijällä oikeastaan ollut luonnontieteellinen väittämä, Haeckelin tunnettu biogeneettinen perussääntö, mutta hän havainnollistuttaa sen ylen komealla ja raisulla runoilijafantasialla.

Näin väläytettyään esille olemassaolon perspektiivit taaksepäin, kokoaa kirjailija vihdoin loppulastussa »Omistani ja omilleni» yhteen otteeseen ajatelmansa »ihmiskunnan» olemassaolon tarkoituksesta. Olisi ehkä tarpeellista hieman kriitillisesti kajota tähän lyyrillis-filosofiseen rakennelmaan, joka loisteliaasta esitystavastaan huolimatta — tai ehkä juuri sen takia — saattaa vaikuttaa pelkältä dialektiikalta. Mutta jo yksistään rubriikin takia tuntee arvostelija kätensä sidotuiksi. Ja onhan sittenkin sivuasia mitä todistusvälineitä kaunokirjailija käyttää ja miten hän niitä käyttää. Pääasia on, että Sillanpään tähän asti jokseenkin passiivinen elämänilmiöitten kritiikki on saanut selvästi aktiivisen sävyn. Hän osoittaa varsin kunnioitettavaa eetillistä tahtoa, vieläpä enemmän kuin luulisi olevan mahdollista hänen ylen varovaiselle ja prinsiippien relatiivisuudesta tietoiselle laadulleen. — Luulisi, että tämä uusi aktiivinen energiatekijä tulee piakkoin Sillanpään kaunokirjallisessa tuotannossa kantamaan vielä kauniimpia hedelmiä kuin hänen filosofiassaan. Ja tosiaan, lieneehän se jo nyt puheenaolevassa kirjassa tekijänä muuallakin kuin loppulastussa.

Onhan »Enkelten suojatit» kokonaisuudessaan Sillanpään täyteläisimpiä kirjoja, yhtä verevä ja raikas kuin esikoisromaani »Elämä ja aurinko», mutta syvempi ja tyyliltään kirkastuneempi. Tyylin impressionistisessa ilmeikkyydessä ja sanonnan osuvuudessa tuskin kukaan nykyisistä proosakirjailijoistamme vetää Sillanpäälle vertoja.

1923.

RYYSYRANNAN JOOSEPPI

Jopa lohkesi! — Kuten kerran punaisen viivan vetoon, on Kianto seuraillut rakkaita rämsänrantalaisiaan toiseen heidän kohtalonsa toivorikkaaseen lievityskohtaan, nimittäin korpirojun keittoon, ja taaskin aivan tuoreimmassa nykypäivän ympäristössä. Tiedämmehän että Kianto on alituisen nykypäivän eläjä. Hän elää hermoillaan, innostuen, pettyen, polemisoiden. Suuremmalla kriitillisellä älyllä ja pienemmällä avomielisyydellä varustettuna olisi, hänestä hyvinkin voinut paisua jonkinlainen julkisuuden profeetta. Mutta nyt hän on surullisen hahmon ritari, joka usein tekee itsensä naurunalaiseksi, yhäti kuitenkin säilyttäen temperamenttinsa ja repäisevän meininkinsä. Ikuinen nuorukainen tämä 50-vuotias!

Tuskin kukaan silti väittänee Korpi-Ilmaria tuhmaksi mieheksi, ei ainakaan lahjattomaksi. Mutta hän on sellainen hajallinen luonne, josta on mahdoton päätellä mitä sieltä milloinkin on tuleva. Eipä silloinkaan, kun kirja on jo ilmestynyt, tahdota oikein päästä tolkulleen että mitä sieltä tipahti. Onneksi Kianto, niinkuin sanottu, ei toki ole järin paha nolostumaan, vaan rimsteeraa yhä touhukkaasti kirja kirjalta ja artikkeli artikkelilta, huvittaen ihmisiä omalla personallaan, ja siinä lomassa aina joskus tarjoten ällistyville lukijoille hyvän, mehevän romaanin. Yksi sellainen on äskettäin ilmestynyt tekijänsä 50-vuotispäiväksi. Siksi kai tässä tuli riemastuttua: jopa lohkesi!

Jo nimestä voi päätellä, että kirjan mukana tullaan tuttuun »Rämsänrannan» pitäjään, ja siellä erityisesti Ryysyrannan kulmakunnalle. Näin tapahtuukin johdattelu:

»Ryysyranta on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan siinä suuressa korpipitäjässa, jonka yhteinen kansallinen nimi on Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta löytyy!»

Sielläpä niin asustaa Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen, jumalien ja ihmisten hylkäämä pieneläjä, lahoavassa töllissään, alituisesti siunatussa tilassa olevan akkansa ja likemmä kymmenpäisen alastoman pentuparvensa hengissäpitäjänä. Joosepin tarina, erityisesti ryysymiehen suhde voimassaolevaan kieltolakiin, on vedonnut Kiantoon niin läheisesti, että se on kyennyt hetkiseksi keskittämään hänen levottoman mielikuvituksensa yhtä hedelmällisiin tuloksiin kuin punaisen viivan veto ja metsäherran herjaaminen joskus ennen. Anekdootti ja polemiikki ovat aina Kiantoa viehättäneet, ja ne lienevät taasenkin olleet hänen kynänsä rajapisteinä, kahtena poolina, joitten väliin hän romaaninsa rakenteen on pingoittanut.

Juuri tällaisissa tapauksissa Kianto on parhaimmillaan. Sensijaan hänen matkakuvauksensa ja itse tunnustuksensa tuskin pystyvät lukijoita pysyvästi lumoamaan. Nehän liioitelluissa mielialoissaan, vinossa psykologiassaan ja väärissä johtopäätöksissään ampuvat kovin usein ohi maalinsa, tehoten kriitilliseen lukijaan vain repäisevällä temperamentillaan ja mehukkaalla kielenkäytöllään. Mutta päästessään kyllin läheiseen, tuttuun, tutkittuun tragikoomilliseen aiheeseen käsiksi, saattaa Kianto tehdä ihmeitä. Rämsänrannan pieneläjän näkökulmalta maailmaa katsellessaan hän on mestari. Sieltäkäsin hän voi elää järkyttävästä ja sieltäkäsin hänen mielenpurkauksillaan kyllä on aihetta.

Koko pitäjä ryysyköyhälistöineen, kunnanmiehineen ja virkaherroineen keikkuu Kiannon uudessa romaanissa mukana, melko johdonmukaisesti sieltä ryysyiseltä puolen katsottuna. Nälkäpitäjä aukeaa eteemme alastomana ja todellisena, paikoittain miltei kammottavana, naturalistisine yksityiskohtineen, joita tehostaa kielenkäyttö kuin suoraan rahvaan suusta leikattuna. Se on Joosepin ympäristöä, hänen miljöötään, johon hän syntyperänsä ja köyhyytensä avuttomuuden takia on kahlittu, vaikka hän verrattain kehittyneen älynsä takia omaisi edellytykset parempaankin yhteiskunnalliseen asemaan. Hän on Juutas Käkriäisen ja Toivolan Jussin vilkkaampi ja suulaampi pohjoinen veli, mutta vielä kammottavampaan köyhyyteen syntyneenä hänkin ryysyihinsä kuolee. Kun hän lisäksi on ruumiillisesti rujo, kyssäselkä, on hänen onnettomuutensa a priori sälytetty kohtalon niskoille, eli yhteiskunnan, kuten Kianto näkyy haluavan väittää.

Mutta tällöin on siinä kyssäselkäisyydessä ehdottomasti tehty pieni konstruktiovirhe, joka pyrkii kiistämään tekijältä pois oikeuden käyttää Jooseppia suoranaisena äänitorvenaan rämsänrantalaispropagandan hyväksi. Hän sekottaa yhteen seuraukseen kaksi syytä, yksilöllisen kohtalon ja yhteiskunnallisen tilanteen, vetäen kuitenkin johtopäätöksensä vain toista syylinjaa myöten. Onneksi Joosepin kyssä on toki lievää laatua, joten se ei pahasti riko hänen yhteiskunnallisen kannanottonsa oikeutusta, vaan lukija voi jättää hänen kyssänsä huomioonottamatta ja panna hänen ja tekijän aiheettomat (nimittäin Joosepin psykologian kannalta aiheettomat) mielenpurkaukset molempien temperamentin tiliin. Mutta toisen painoksen varalta: kyssä pois Joosepin hartioilta!

Jooseppi on kyllä nykyiselläänkin Kiannon parhaita henkilöitä, ehkäpä paras, ainakin tekijälleen kuvaavin. Toisaalta hän on vain viekas ja sisukas rahvaantyyppi, mutta toisaalta hän kasvaa kauas yleistyypin rajojen sivu, saatuaan tekijältään jatkokseen itselleen ehkä alkuaan vierasta psyykeä: hermojen arkuutta ja eetillistä herkkyyttä. Täten hänen kokonaiskuvansa, ja sitämukaa myöskin toimintansa, saavuttaa melkoisen vivahdusrikkauden, vieläpä hienouden. Hän on tekijänsä rakkauden lapsi. Hän tuntee, ajattelee ja kärsii lähempänä meitä kuin esim. Juutas Käkriäinen tai Toivolan Jussi, jotka kuitenkin ovat saaneet hengittää suhteellisesti lempeämmän etelän ilmaa. Jospa Ryysy-Joosepin tarina olisi yhtä valveutuneella itsekritiikillä kirjoitettu kuin näitten kirjallisten veljiensä tarinat, voisi sen arvioida näitä etevämmäksi. Nyt se vaikuttaa jollain tavoin puolikypsältä. Mutta hyvä näinkin, 50-vuotias nuorukainen on vielä jaksanut tehdä hyvän kirjan, hyvän sekä monilta eläviltä yksityiskohdiltaan että päähenkilönsä kokonaispsykologiankin kannalta.

Erityisesti tahtoisin kiittää kirjan fantastista ja originellia epilogia, jossa Jooseppi uskollisine koirineen on johdateltu itsensä taivaan ylituomarin punnittavaksi. Joskohta epilogi on tyylillisesti irrallaan teoksen muusta naturalistisesta käsittelytavasta, niin se elimellisesti huipentaa tarinan tragikoomillisen juonen, valaisten ikäänkuin ylhäältäpäin Joosepin elämänjuoksun. Sitäpaitsi epilogi on itsessään hyvin kaunis. Voisipa se avata tekijälleen uuden kiitollisen tyylimaailman, jos hänessä on miestä sitä toisissa teoksissa kehittämään.

Vai kehittääkö sen joku toinen? Tässä on kuitenkin tarjolla yksi portti ulos naturalismin vankikomerosta. Sietää pohtia asiaa!

1924.

II

ERÄS KIRJALLISUUTEMME MONUMENTAALITEOS

VOLTER KILPI: Alastalon salissa

»On kumma tunto ja ilonväri sydänalassa, kun merillä tyvenen peilien keskellä ja penikulmien päilymillä purjehtijan silmä viimeinkin veneestä ja peräsimen varresta tähyää sinisen rihmat tuolla täällä virstojen väilymillä: jo noukkii, jollei tietoonsa vielä, niin ainakin aavistustensa hajukarvojen kärkiin, että ilman lintu on huomennukkumiltaan jo ulohtaalla taaskin ja koettelee meren henkimillä, vieläkös siipi viuhkoo viistämiltään, solinat muistavat eiliset taitonsa ja katras karkeloi tuhatlaumoina tuhanten takana tuulen paimenen kaitsemilla rannattomilta rannattomille, on kumma tunto, sanon, kun sieraimiin koskee tuoreeltansa tuulen heräävä haju, purjeen lasko huomaa virkistyksekseen, että ilma elää, laitojen laulamilla havahtuvat aallot ilakoiviksi ja keula alkaa maistella, onkos tosikin, että merellä on entinen märkyytensä ja suolan roiske! Se sama humaus ja heluntaihuomenen ruohon haju lemahti saliinkin nyt seinäilmojen täydeltä, kun todella etukamarin ovi lensi selkoselälleen auki ja kamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kiikkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.

»Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty ja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin keikkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri rannattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan. Jo oli neitonen vereviltään kulussa laattialla, hopeitansa visersivät lusikanvarret laseissa, reunat kinusivat tyhjiltään ja syrjien heliät soittelivat hienojaan, kun kannan kevyt nousi ja kannan kevyt laski ja kukkuva käsivarsi kanteli heläävää heijivää kuormaa avoimilla valtaisen salin ja katsomilla ilahtuvain miesten piireillä avarain seinäin.»

Siinä pieni ote »Alastalon salista», joka eräänlaisena Tuhkimona elää piilossa, odottaen aikaansa, Mutta Tuhkimo oli neitsykäinen, »Alastalon salissa» on raisusti miehinen kirja, Tuhkimo eli tiedottomana kauneudestaan, Kilven kirja on epäilemättä tietoinen jäseniensä komeudesta ja voimasta.

»Alastalon salissa» ilmestyi jo 1933, mutta on senjälkeen joutunut viettämään piiloelämää, kuten Kilven varempikin tuotanto. Syyn tähän voi lukea vaikkapa ylläolevasta sitaatista. Se ei nimittäin ole mitenkään poikkeuksellinen. Onpahan vain pala tyypillistä Kilpeä.

Kilpi on, ainakin toistaiseksi, koko tuotannossaan pakosta joutunut koskettamaan melko rajoitettua ja valikoitua lukijakuntaa. Hänen teostensa tyylillis-kielellinen asu tekee ne, etenkin viimeiset, aivan mahdottomiksi kääntää. Ja omassa maassa on verrattain ohut se kulttuurikerrostuma, johon hänen teostensa jalot ja harvinaiset kasvit voisivat juurtua.

Muistettakoon kuitenkin, että Kilpi on — sekä taiteilijaesimerkillään että kriitillisellä toiminnallaan — vaikuttanut syvästi vuosisadan alun suomalaisiin kirjailijoihin. Silloin hän oli mukana luomassa ajan kirjallisia tapahtumia. Nyt hän on vetäytynyt pois ainakin päivänkirjallisuuden rintamalta. Mutta ei passiivisena syrjästäkatsojana, ei liioin hedelmättömänä kieltäjänä. Jos hänen viimeiset teoksensa — »Alastalon salissa» ja »Pitäjän pienimpiä» — ovat eräältä perusmotiiviltaan käsitettävät protestiksi nykyistä päivänkirjallisuutta vastaan, on tämä kirjallinen manifestatio suoritettu mahdollisimman hedelmällisellä tavalla, kauan kypsytettyjen monumentaalisten teosten muodossa.

Mutta olkoonpa olettamani motiivi ollut mukana tai ei näitä kirjoja luomassa, joka tapauksessa ne ansaitsevat kirjallisuuden ystävien tarkkaavan huomion ainakin yhtä hyvällä syyllä kuin Kilven varempi tuotanto. Julkisella sanalla sanotaan olevan velvollisuuksiakin kulttuuritekoja kohtaan! Ja lausujilla samoin. Merkillistä muuten on, etteivät juuri lausujat ole löytäneet tietä Kilven luo. Velvollisuuksista puhumattakaan he tässä tapauksessa ovat ymmärtääkseni ennenkaikkea laiminlyöneet omat etunsa. Onhan Kilven tyyli, jos kenenkään, nimenomaan lausunnallista. — Ajateltakoon vain alkusitaattiamme, joka on tuoreella voimalla nähty, mutta aivan himokkaasti kuultu.

Lienen kuitenkin vihkimätön puhumaan enempää siitä asiasta. Eritoten kun tiedän, että Kaarlo Marjasella on omat intressinsä Kilpeen. Ehkäpä niistä piankin kuullaan.

Tällä kertaa vain muutamia pikapiirtoja »Alastalon salista». Sehän mielestäni on, kuten jo lienee käynyt selville, hyvin merkittävä teos. Ja sitäpaitsi Kilven kirjoista ehkä vaikein lähestyä. Allekirjoittanutkin, jolle Kilpi ei sentään ole mikään outo tekijä, on moneen toviin yrittänyt turhaan päästä Alastalon salin tilapäiseksi asukkaaksi tavallisten arkikiireitten lomassa.

Hyvin kyllä tiesin ennakolta ettei Kilven lauseitten yli saata liukua sillä hiukan tylsällä hopulla, jolla tämän päivän ihminen lennättää silmiänsä sanomalehtien mainosilmoitusten, pakinain ja paukkurubriikkien yli. Meidän kiristetty staccato-tahtimme ja turtunut vastaanottokykymme ei ilman perusteellista muodon muutosta kykene Kilpeä omaksumaan, ei hänen nuoruutensa proosalyriikkaa, ei hänen kriitillisiä kirjoitelmiaan, ei hänen uutta epiikkaansa.

Jotta Alastalon saliin pääsisi sisälle, on sitä varten oltava käytettävänä jokin tarpeeksi joutilas loma-aika, jolloin saattaa vapaasti heittäytyä toiseen olotilaan. Eikä ole ryhdyttävä lukemaan tavallisessa merkityksessä; on koetettava puhella. Yhdentekevää sitten saneleeko ääneen vai hyrisee itsekseen. Kummassakin tapauksessa lukijan on pakko mukautua tekstiin siinä määrin, että sovelluttaa hengityksensä sen lauseitten rytmirakenteen mukaan. Jos silloin hätiköi, tahtoo ehkä tukehtua. Mutta vähitellen hengitys rauhoittuu, voimistuu, ja alkaa sujua yhä luontevammin.

Seuraus: tuo oudosti ylikuormitetulta ja sellaisena epätaloudelliselta näyttänyt tyyli alkaa elää.

Kilven luova tyylifantasia on ennenkaikkea musikaalista ja rytmillistä. Hänen uusille kirjoilleen on entistä enemmän kuvaavaa kaikkinainen kuullun aineksen yltäkylläisyys. Mutta nuo kuuloaistimukset eivät ole ympäröivästä elämästä temmattuja. Ne sisältyvät suuren hiljaisuuden urkuääniin.

Jos lukija, tästä tosiasiasta selville päästyään, sittenkin tuntee »Alastalon salin» liian raskaaksi kädessään, on tarjolla riemullinen apu. Tyylijohdatteluna sopii käyttää — sen tiedän omasta kokemuksestani — samaan aikaan ilmestynyttä ja samaan miljööhön kuuluvaa »Pitäjän pienimpiä». Sen kuvausten vähäisemmät mittasuhteet eivät tunnu niin pelottavilta kuin suuren eepoksen. Sitäpaitsi nämä pikkutarinat, vaikka alkuaan lienevätkin etupäässä tyyli- ja sommittelukokeita, ovat niin valloittavan raikasta ja varmakätistä taiteilijatyötä, että niitten jälkeen tulee helposti jano imeä lisää samasta leilistä. Tuskinpa iso eeposkaan esim. huumorin huimassa laukassa voittaa laiskuuden apoteosia »Ylistalon tuvassa» tai »Kaaskerin Lundströmin» Salomon-saarnoja matematiikan ja merenkulun ylistykseksi.

Niin, Kilven uusimmalla tuotannolla on hyvin tuntuvasti, ymmärtääkseni aivan voittopuolisesti, humoristinen sävy.

Ylevän, pateettisen tyylin ja tulisen keskuslyriikan mies humoristina! Tapaus ei sentään ole ainoalaatuinen. Lähintä vertauskohtaa ei tarvitse hakea kauempaa kuin Aleksis Kivestä. — Kilpi onkin toisen uusista kirjoistaan omistanut Aleksis Kiven muistolle.

En osaa sentään väittää, että »Alastalon salin» perusasettelu olisi humoristinen enempää kuin pohjimmaltaan on »Seitsemän veljeksenkään». »Alastalon salin» kompositiota luonnehtiessa on ennenkaikkea huomautettava eräistä aivan toisista seikoista, esim. juonen ja sivumäärän näennäisestä epäsuhdasta. Juonena on pelkästään vain eräänlainen neuvottelukokous, jonka tuloksena Alastalon kapteeni-isännän saliin kokoontuneet erään lounais-suomalaisen saaristopitäjän rahamiehet merkitsevät sitoumuksensa uuden yhteisen laivan osakkaiksi. Ehkä kolme neljä tunninväliä kestää tämä kokous, vaikka sen kertomiseen on käytetty 900 sivua. Ja näitten sivujen läpihyriseminen vie lukijalta vähintään parin viikon ajan.

On siis ensinnäkin todettava että, päinvastoin kuin kirjallisessa taiteessa tavallisesti, Kilven suuressa eepoksessa vallitsee räikeästi hidastettu tempo. — Etäisenä vertauskohtana saattaa tulla mieleen ehkä Joycen »Ulysses». — Jonkun henkilön ruumiinliikkeen tai pienen ajatuskarkauksen kuvaamiseen saattaa Kilpi käyttää sivumääriä. Juoni heittäytyy taaksepäin, menneisiin tapahtumiin, polveaa pitkäksi kotvaksi johonkin sivuepisodiin. Laveat, perusteellisesti suoritetut vertaukset ja luonnonkuvaukset ottavat aikansa ja tilansa. Lauseet, verkkaiset, monikaarteiset, runsain ääni- ja kuva-aistimuksin kuormitetut, jatkuvat jatkumistaan, pisteestä pisteeseen mitattuina usein yli puolen sivun, toisinaan yli sivunkin.

Kirjan hengenkäyntiin antautuva hidasteleva puhelu-lukeminen antaa kyllä kiistämättömän vakuutuksen siitä, ettei ole kysymys mistään erikoisuuden tavoittelusta. Eikä sellainen tietenkään voisi tulla Kilven mieleen. On kysymyksessä vain läpikotaisin kypsytetty taideteos, jossa sanonta, tyyli ja juoni ovat kaikki saman tunnesisällön ilmauksia.

Se tunnepanos, joka »Alastalon salissa» on muotonsa löytänyt, se käy verhoamattomana selville kirjan »esiluvusta» nimeltä »Kirkkomaa». Lyyrillisellä proosalla, tulisimmalla ja muotokauneimmalla mitä suomeksi on kirjoitettu, tekijä paljastaa mielialojensa pyhiinvaelluksen lapsuudenajan kotiseudun kirkastetuissa muistoissa. Niistä kasvaa lopuksi synteettinen tuokiokuva:

»Rakkaus, äkillinen kuin meren hukuttava tulva, hedelmällinen kuin äitiyteensä avautuvan vaimon kohtu huuhtoo ylitseni: oh, vuosikymmenten takainen ilman hulmu, leyhy, tuoksu lievivänä kasvoillani, silmäluomillani, täytä suloisella virrallasi juova rintani, juopuva sieluni, vuosikymmenien takaiset, rakkaat ihmiset, näine elävine silmineni näkemäni, hautojen varjoon vaeltaneet, virratkaa leponne juhlallisesta suuruudesta, luokaa auki ikuisesti ummistaneet silmänne ja näkykää haudantakaisesti kirkastetun ja kohotetun ihmiskohtalonne rikkaudessa ja ikiarvossa kaipaukseni ja rakkauteni etsivälle, polttavalle katseelle! Menneet päivät, menneet, muistojen kullan kirkastamat päivät, menneet ihmiset, menneisyytensä korkeudessa kaivatut, kunnioitetut ihmiset, kangastakaa kipeä ja ihana muiston tuokio rakastaville silmilleni!»

Tämä tunnekiteytymä nähdäkseni on se aktiivinen voimatekijä, joka ennenmuita on ylläpitänyt »Alastalon salin» runoilijan luomistahtoa pitkän luomisprosessin aikana.

Edellä lainatuissa lauseissa muuten tuntee yhä paljon samaa Kilpeä, joka aikanaan runoili Bathseban ja Parsifalin. Runoilijassa ei mitään mullistavaa metamorfoosia ole tapahtunut. Ratkaiseva ero entisen lyyrikon ja nykyisen eepikon välillä on vain siinä, että iän hopeoima mies katsoo kernaasti menneeseen ja ottaa asiat yleensä pitkällä tähtäimellä. Kilven verrattain epäsentimentaalille, aktiiviselle luomistahdolle kuvaavaa on kuitenkin ettei hän syntymäseutunsa suurta eeposta varten ole pysähtynyt oman lapsuusaikansa haikeaan kuvasteluun, vaan on harpannut vielä yhden askeleen ajassa taaksepäin, niihin vuosikymmeniin, jolloin hänen lapsuutensa ympäristön patriarkaaliset vanhukset elivät miehuutensa toiminnan päiviä. Luomisen saveksi on tekijä siten kaivanut käsiinsä kotipitäjänsä taloudellisen loistoajan, vuodet Krimin sodan kahdenpuolen. Silloin meriliikenteen korkeakonjunktuurit tekivät isännistä kippareita, kippareista kapteeneja ja laivanvarustajia. Kilven kunnianteko lounaissuomalaiselle kotiseudulleen on kasvanut näitten jäyhien, verkkaisten toiminnan miesten — ja tietysti myös heidän naistensa — sankarieepokseksi. Riemukkainta, vapauttavinta Kilven otteessa on kuitenkin, että rakkaus ja pieteetti aihetta kohtaan ei jäykisty tällaisissa tapauksissa yleiseen koristeelliseen paatokseen, vaan astuu taaskin askeleen syvemmäs, huumorin kultaiseen hymyyn asti.

Aiheen kasvaessa ja keskittyessä on runoilijan sentään täytynyt henkilöpiirinsä keskuudessa tehdä ehkä hyvinkin kipeältä tuntuva leikkaus. Kapteenien ja manttaalimiesten kokouksesta ovat tekijälle yhtä rakkaat pitäjän pienimmät pakolla puristuneet teoksen kehysten ulkopuolelle.

Oletan että kaikesta edellisestä alkaa jo selvitä miksi »Alastalon salin» elämäntempo vierii niin juhlallisen hitaana ja leveänä. Onhan ensinnäkin kysymyksessä vanhenevan mestarin kipeä viipymys lapsuutensa ympäristön mieltäpolttavassa etäisyydessä. On toiseksi kysymyksessä vielä vanhempi, puolittain tarunomainen sankariaika, joka omalla painollaan luo tyyliin kuvarikkaan arkaistisen sävyn. On kolmanneksi kysymys nimenomaan lounaissuomalaisen rotuaineksen mentaliteetista, jonka varoen kaarteleva verkkaisuus ja vanhoillinen elämäntahti lienee yli Suomen tunnettu. — Ettei sentään ole kysymys mistään piimämentaliteetista, se selviää »Alastalon salissa» tämän tästä.

Hidasta, perusteellista, kaartelevaa, juhlallista on Kustavin pitäjän taloudellisen mahtiajan sankarieepoksen elämäntahti. Ja, kuten nähtiin, tyylillisesti niin täyteen lastattua että se toisinaan voi tuntua ylikuormitetulta.

Kirjan ensimmäinen lukeminen vaatii, kuten sanottu, hiukan joutoaikaa, ehkä ponnisteluakin. Mutta kerran läpi kahlattuna ei »Alastalon sali» jää hyllylle lahoamaan. Siitä voi tulla eroamaton seuralainen, josta kiireittenkin lomassa siemaisee virkistävän kulauksen tyyliä ja elämänviisautta. Kuvittelen, että ihmisestä voisi aivan yhtä hyvin tulla kilpinisti kuin esim. nikotinisti tai hamsunisti. Kilven eepos vaikuttaa sekä raikkaalta että huumaavalta. Ja monipuolisesti runsaalta, kuten hyvät taideteokset yleensä.

Tämä runsauden tuntu riittää kirjan henkilökuviin asti, vaikkei niihin liity mitään modernin romaanin suosimia monisyisiä psykopatologisia ongelmia. Kilven henkilöitten psykologia on yleensä klassillisen selvää ja vankkatekoista. Mutta siinä on sävyjä ja dynaamisia vaihteluja. Sellaiselle lukijalle, joka kenties olisi sattunut kyllästymään kirjallisuutemme moniin oblomovilaisiin, nämä jäyhän-kankeat isännät esiintyvät ihan länsimaisina pieninä energiakeskuksina. Edelleen heitä ryhdistää se määrä itsetuntoa ja itsekunnioitusta, jonka antaa meri ja vanha talonpoikaiskulttuuri. — On luultavaa, että etenkin tekijän mielihenkilö, vanhapoika Malakias Afrodite Härkäniemi vielä aikaavoittaen löytää itselleen paljon ystäviä.

Entä millä kuvaamisen ja kerronnan ilolla Kilpi liikuttelee sekä juontaan että henkilöitään. Ei uskoisi Bathseban runoilijan laatimaksi sellaista realistista touhukkaan emännän kuvausta kuin nähdään ensi osan sivuilla 191—196. Vielä yllättävämmän tuoreena vierii kokonaisen luvun pituinen (kolmastoista luku) merimiesjuttu Albatrossista ja sen kapteenista.

Rakenteeltaan »Alastalon salissa» tuskin lienee luettava romaaneihin. Pikemminkin se on laaja novelli. Tekijä itse käyttää siitä alarubriikkia »kuvaus saaristosta», osoittaen siten liikaakin vaatimattomuutta, samaten kuin Lehtonen Putkinotkossaan, joka on sekin vain »kuvaus», tai Kivi, jonka Seitsemän veljestä on »kertomus». Kilven novellia lienee sentään, sen laajuuden ja tyylillisen laadun mukaan, paras nimittää eepokseksi. Se on sekä novelli että eepillinen runoelma, jokatapauksessa erittäin kauniisti hallittu teos. Parhaiten tämän huomaa lukija, joka kirjan jo tuntee kannesta kanteen, ja senjälkeen sen uudelleen lehteilee lävitse pelkästään rakennetta tarkaten. Herkullisin tältä kannalta on luku Härkäniemen oleskelusta piippuhyllyn edessä; siinä tapahtuu tosiasiallisesti runoelman hieno pelinavaus, tekniikaltaan kai lähinnä novellistisen tekotavan mukainen, mutta laajemmin eepillisin hengenvedoin. Tästä luvusta eteenpäin eepoksen suuret plastilliset linjat avartuvat luonnikkain suhtein, draamallisille nousukohtineen ja, juonen suvantopaikoilla, etäälle polveavine episodeineen, kunnes kokous onnellisesti loppuu, miehet astelevat etukamarin pitopöytään, »ja äsken vielä seinävieriensä mitalta hartiasta hartiaryhään kansoitettu huone tyhjentyneenä vaikuttaa huomattavan hiljaiselta ja hyljätyltä paikalta.» Kilpeä pidetään yleensä romantikkona, ihan romantikon perustyyppinä. Nykyisen Kilven rakenteellisessa otteessa on kuitenkin mielestäni aika paljon klassillista sävyä.

Komeimmillaan, mestarillisimmillaan »Alastalon sali» on tietysti sentään tyylillis-kielellisen asunsa takia.

Tyylistä sen laajimmassa merkityksessä lienee jo edellä puhuttu riittävästi. Lisättävä on tässä yhteydessä vielä, että Kilpi nyt on temmannut sanalliseksi materiaalikseen kansankielen koko rehevän alkuvoiman. Siitä hän on kyennyt muokkaamaan sellaisen sanallisen ilmaisuvälineen, joka ei missään suhteessa jää jäljelle parhaimmasta, mitä meillä on kuultu. Kun tämä aines, tämä kieli, on jalostettu sellaiseen ilmeherkkyyteen ja sellaiseen soinnilliseen loistoon kuin vain Kilpi kykenee, kun tämän kieliasun ylitse on kumottu vertausten ja luonnonkuvausten koko runsaudensarvi, ja kun tämä kaikki on hallittu kokeneen taiteilijan kädellä, saadaan tyyli, joka ymmärtääkseni olisi kypsä käymään vaikka ranskalaisten makutuomarien eteen. Gide, Valery, Lawrence eivät tyyliltään voita Kilpeä.

Arvelen edelläolevilla sivuilla osapuilleen jo täyttäneeni sen tehtävän, minkä kirjalliselle omalletunnolleni olen joskus luvannut, että nimittäin kirjoitan Volter Kilvestä ja nimenomaan hänen »Alastalon salistaan». Arvelen myös, että kriitillinen lukija on jo ehtinyt kysyä: entäs mitalin varjopuolet? — Myönnän kernaasti, että Kilvestä voidaan esittää toisenlaisiakin arviointeja. Tietysti hänestä voidaan löytää aihetta moitteisiin ja vetää nämä negatiiviset piirteet etualalle, jos ketä niin haluttaa. Onhan Homeroskin nukahtanut toisinaan. Shakespearesta on löydetty vikoja massamäärin. Samoin Aleksis Kivestä aikoinaan.

Kriitillinen yleisesitys Kilvestä olisi kyllä erittäin suotava. Hyvin monet tutkielmat hänestä olisivat suotavia. Mutta sitä ennen on ymmärtääkseni välttämätöntä, että Kilpeä katsotaan hänen oikeissa mittasuhteissansa. Sentakia olen hänen mestaripiirteitään koettanut omalta vähäiseltä osaltani alleviivata, kiitollisena niistä unohtumattomista riemun päivistä, joita hänen kirjojensa ääressä olen viettänyt ja edelleen jatkuvasti vietän.

Horjumattomana vakaumuksenani pysyy että jos kukaan, niin Kilpi on tämän vuosisadan kirjailijoistamme se, joka armoitettuna taiteilijana on lähinnä sukua Aleksis Kivelle. Niin Kivi kuin Kilpikin ovat sanontaa ja tyyliä luovia mestareita. Kiven henkilöitä synnyttävä visuaalinen ja psykologinen fantasia lienee hereämpi. Puhtaasti artistiselta kannalta ottaen Kilpi täytyy merkitä korkeammalle. Hänen »Alastalon salinsa» on tyylin loistolta ja komposition puhtaudelta korkeaa kansainvälistä luokkaa. Surkea vahinko vain on, ettei se koskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee suomenkielisen kulttuurin mukana. Ja sillä sentään, jos se jollain suurella kulttuurikielellä olisi ilmestynyt, olisi edellytykset löytää tiensä hienoston salonkien pöydille, marokiiniin ja kultaan sidottuna. Sen ympärillä keskusteltaisi onko missään maassa äskettäin kirjoitettu sen parempaa vapaata runomittaa, sen parempaa puhuttavaa, hengitettävää, lausuttavaa runoa. Joku kerskuisi, siihen viitaten: hyvässä taideteoksessa voi rypeä kuin hekumallisessa paheessa. Joku vertailisi — Nietzsche—Hamsun—Valery—Dostojevski. Joku viskaisi sen tekijän nimen ehdolle Nobel-palkintoon.

Tämän kertakaikkiaan mahdottoman haaveen asemesta näen todellisemman mielikuvan. Elysionin kentillä astelee vierekkäin kaksi hymyyvää miestä, kirkkaus kasvoillaan. Usein he siellä etsivät toistensa seuraa, vaihtaakseen jonkin sanan. Ja mitä toinen sanoo, sille toinen nyökkää. Kivi ja Kilpi. Vahingossa he vilkaisevat minuunkin, kun tätä kirjoitan. Hymähtävät leppoisesti. Eivät kiellä, eivät käske.

1937.

EINO LEINOLLE MONUMENTTI

Kun taivaltaa poikki Helsingin lohduttoman Rautatientorin, joutuu miettimään, eikö yksinäisenä ja orpona kyhjöttävä Kivi-patsas sietäisi seurakseen jotain muuta figuuria. Sellainen voisi samalla, sopivasti suoritettuna ja sopivasti sijoitettuna, antaa rikkonaiselle torikuvalle jotain kokoavaa täydennystä.

Vaeltaja tulee kysyneeksi itseltään, eikö kirjallisella kulttuurillamme olisi tarjolla toista henkilöhahmoa asetettavaksi Ison Aleksin vierelle tai vastapäätä, miten nyt parhaaksi nähdään. Veistäjiä meillä kyllä on.

Olisikohan Eino Leino tuo toinen? Ainakin hän varmasti Aleksia paremmin olisi kotonaan helsinkiläisellä kiviaavikolla. Lisäksi hän on jo vuosikymmenet ollut tuttu kaikissa kansankerroksissa. Tuttu henkilönä, tuttu monilta säkeiltään, tuttu hyveiltään ja paheiltaan eli, kuten hän itse kerskasi tiernapoikain murjaanien kuninkaan sanoilla: »haa, vaikka minä olenkin musta, olen minä kaikilta tunnettu». Mutta onko murjaanin henkilöhahmo vielä vuosiltaan liian läheinen ja musta? Toisekseen, ovatko Leinon nimen ympärillä käydyt kirjalliset kiistat jo tasaantuneet, ja onko hänen tuotantonsa osaksikaan kanonisoitu ja tunnustettu kansakunnan yhteisomaisuudeksi?

Edelliseen kysymykseen etsittäköön vastausta Onervan ja Nuorron kirjoittamista biografioista. Jälkimmäiseen voidaan kai vastata heti myöntäen, viittaamalla vain Helkavirsiin ja Simo Hurttaan. Tarkkaa arviointia varten Leino sentään selvästi on meitä ajassa liian lähellä. Se ei toki estäne monumentti-ajatuksen esille ottamista jo nyt, sillävälin kun aika edelleen valikoi hänen liian laajaa tuotantoaan ja kirkastaa hänen kuvaansa runoilijana ja ihmisenä.

Samalla lienee tähdellistä yhä uudelleen ottaa puheeksi Leinon runotuotanto yleensä ja sen välittämä runoilijakuva. Leino oli kyllä loistava tekijä monella kirjallisen muodon alalla, ei vähimmän esim. dramaatikkona ja pakinoitsijana. Mutta runoniekkana hän aikakirjoihin nimensä piirtänee. Sillä tittelillä hän itsekin aina olemuksensa leimasi.

Tiedämme, että useimmat runoilijamme ovat liiallisen produktiviteetin ja liian höllän itsekritiikin muodossa syntiä tehneet. Suurin syntipukki ja huonon esimerkin näyttäjä on varmasti ollut itse iso mestari. Sen hän on surkeilematta myöntänytkin. Sanonnan ilmiömäinen helppous ja teknillinen taituruus ovat houkutelleet hänet paljoon pelkästään dekoratiiviseen muodonantiin ja löysien sanojen loputtomaan helkyttelyyn. Hän sieppasi liian usein sanan mistä sen nopeimmin löysi, luottaen vaistoonsa ja onnelliseen kielikorvaansa, piittaamatta pitkälti punnita runon rakennetta ja sanojen valöörejä. Tämän kaiken tiedämme hyvin, ja tiedämme, että Leinon runo siitä syystä valtaosaltaanhan enemmän tai vähemmän löysää, hämärää, ehkä kompastelevaakin. Mahdollisesti aika voi keksiä hänessä laulajaa laveasuista edelleen siinä mielessä, että hänen parhaissakin runoissaan joskus näyttää ja kuulostaa olevan enemmän kuin niissä totta ottaen sisällä on.

Sittenkin, kaikista vikapiirteistä piittaamatta, Leinosta tuskin Suomessa luovutaan niin kauan kuin täällä suomea puhutaan. Valtaosan hänen runojaan aika kyllä peittänee laupiaalla unohduksella, Näin käy hänen myöhäistuotantonsa kenties kokonaisuudessaan. Onhan kieltämätöntä, että Leinossa v:n 1910 vaiheilla tapahtunut sielullinen luhistuminen löyhdytti hänet vuosi vuodelta yhä enemmän sisältä ja ulkoa. Eivät hänen viimeisten vuosiensa runot suotta saaneet ruoskaa. Eri asia on, sietikö niitä pilkata sillä tavoin kuin joku kirjallinen kilpa-veikko teki tai yllytti muita tekemään.

Toisaalta on varmaa, että jo mestarin eläessä hänelle on anteeksiannettu enemmän kuin kellekään muulle meikäläiselle kynämiehelle. Häntä hemmoteltiin puolueessaan ja sen ulkopuolellakin. Hänen idealismiaan ei luultavasti kukaan lie epäillyt. Hänen lyyrillinen neroutensa oli siksi ilmeinen, että hänet voitiin käsittää herraksi, jolla oli varaa tuhlata. Hänen kynästään siedettiin ivaakin ja sellaisia suoria sanoja, joita ei olisi suvaittu kenenkään muun sinkoamina. — Kansa (se valtaosa ainakin, joka ei ollut vastapuolen pimitettävissä) tunsi hänet omaksi auttamattomaksi tuhlaajapojakseen, joka paljon ja eriarvoisen helkyttelyn ohessa osasi sydämensä kyllyydestä sanoa senkin, mitä ajan hetkellä tarvittiin. Leinolle oli ominaista nopea ja voimakas reagointi kansakunnan kohtaloa muovaaviin tapahtumiin. Se kai ennen kaikkea teki hänet omalla ajallaan niin laajoille piireille läheiseksi, usein korvaamattomaksi.

Jälkiaika puolestaan on jo kerinnyt julistaa synninpäästönsä ja ottanut runoilijan jäämistön omakseen kestävämmältä kannalta. Onneton »kirjaton, karjaton mies» on käsitetty niin mittavaksi lyyrikoksi ja erikoislaadultaan suomalaiseksi, että hänet lienee jo pantu ehdolle kansallisrunoilijan manttelia kantamaan. Aavistetaan, että on kysymyksessä eräs runouden valtiashahmoja, moniulotteinen, älyllisesti eloisa, laaja ja lämmin henki, jonka näennäisesti epäkeskeinen ja hajallinen tyyliasteikko sittenkin oli säädetty jumalten keinussa. On kysymyksessä omavaraisen sanonnan ja ennen kaikkea kuohuvan, alkuperäisen fantasian mies, fantasiarikkain lyyrillinen personallisuus, mitä suomalaisella runolla toistaiseksi on esitettävänään.

Mieluisinta meidän sentään lienee todeta Leinon suomalaisuus. Hänen runopuunsa saattoi työntää joistakin oksistaan hyvinkin universaaleja tyylin kukkasia, mutta suomalaista olivat sen runko ja sen sydänjuuret. Tuskin häntä koskaan voidaan — Koskenniemen ja Kailaan tapaan — rajojemme takana ymmärtää, saati sitten omistaa. Virolaisten suhtautuminen häneen on loistava poikkeus, joka vain vahvistaa sitä käsitystä, että Leinossa on ratkaisevasti jotain sellaista rotunsa leimaa, jonka vaistoamme hänessä yhtä helposti, olkoon edessämme miehen naamataulu tai runot, vaikka emme sitä määrittele yhtä helposti. Mutta saattanee kai tuon veren leiman, sen positiivisimmissa ilmauksissa, mainita kalevalaisuudeksi, merkkinä siitä, että sen takana on vanha ja korkea kulttuurimuoto. Niinhän Leino onkin tunnetusti kalevalaisen fantasian elvyttäjä, kalevalaisen tyylin uudestiviljelijä ja modernisoija. Kalevalainen runoperintö on koko hänen tuotantonsa yhteisenä runkona. Se kantaa latvuksessaan Helkavirsiä, voimakkaimmalla oksallaan Simo Hurttaa, ja muuna lehvistönään jokseenkin kaikkea sitä, mikä Leinon lyriikassa on väkevimmän verenpalon, loistavimman fantasian ja lujimman muodon osakseen saanut. Koska näin on, voidaan aavistella, että Leino on parhaimmillaan voinut olla Aleksis Kiven kaltainen valonheittäjä sinne, mistä hän runovoimansa sai, suomalaisen psyyken syvimpiin uumeniin. Hän on painiskellut siellä meidän jokaisen alkuelementtien kanssa ja kaivanut syntyjä syviä suorastaan Vipusen humahtelevasta kidasta.

Rotunsa tuulikannel Leino ei sentään ollut. Hänessä, tarkkaan ottaen, näyttää pohjimpana oikeastaan olleen melko vähän tuulikannelta. Hän oli, kuten jo varemmin sanottiin, selvä idealisti ja sellaisena tuomittu taistelijaksi ja tappioitten kärsijäksi. Eräänä rotunsa herkimmistä hän paljolti joutui myös ns. sijaiskärsijäksi; se tosiasia kumottaa liekehtien monissa hänen runoissaan.

Taistelijana Leinolla oli eetiiliset ja taiteelliset kamppailunsa, joitten tuloksia hänen parhaat runonsa ovat. Ne eivät ole sattuman tuomia. Hänen taiteilijatragiikkansa saattaa arvata johtuneen siitä luonteen omituisesta häilyväisyydestä, joka johti taistelut harvemmin voittoon, useammin sen vastakohtaan. Leinolle hyvin tunnusomainen piirre on esim. alkoholisteista tuttu puuskittainen uudistuva ryhdistäytymisen ja keskittymisen tarve, ja ulkoisen tuen tarve pysyäkseen ryhdissä. Kukaties eräs hänen positiivisia omakohtaisia taistelupanoksiansa oli itsensä hämääminen sellaisilla tiheään toistuvilla dekoratiivisilla iskusanoilla kuin urho, sankari, Väinämöinen ym. Kuka on sankari, ei hänen tarvitse sitä itselleen eikä muille hokea. Ajateltakoon vastakohtana esim. Siljoa!

Mutta meidän kannaltamme on pääasia, että Leinolla, kuten sanottu, läpi koko tuotantonsa näyttää olleen puuskittain voimistuva sankarikamppailun ja keskittymisen tarve, vastakohtana niille hajoittaville voimille, jotka hänessä tekivät tuhoisaa työtään.

Puhutaan usein »runoilijavoitoista». Leinosta puhuen tämä sana on usein paikallaan. Näyttääpä melkein siltä kuin jokainen vahva ja selväpiirteinen runo olisi hänelle taistellen saavutettu voitto. Hänen viimeisinä vuosinaan sopinee voitoksi merkitä yksityisiä säkeistöjäkin. Tältä kannalta eivät monet osanneet Leinon tuotantoa aikanaan ottaa, ei häpeäkseen esim. allekirjoittanut. Jälkimaailman tehtäväksi jää huuhtoa kuonasta kulta ja jättää muu biografien ja kirjallisuushistorioitsijain materiaaliksi.

Sellaiseen menettelyyn on merkki annettu jo hyvin varhain, vaikka selvältä tieltä on sittemmin peräydytty. Leino itse jo voimavuosinaan antoi osviitan ja mittapuun julkaistessaan 1906 valikoiman »Runokirja». Myöhemmin hän vahingokseen lievensi itsekritiikkiään — kaiketi ainaisen rahapulan takia — hyväksymällä julkisuuteen laajan kolmiosaisen »valikoiman» Vapauden kirja — Lemmen lauluja — Tuulikannel. Ja kustantaja painatti lopuksi, Leinon kuoltua, hänen kootut teoksensa. Olisi luullut, että tällaiset terveestä kritiikistä luopuneet otteet olisivat kerrassaan mestanneet Leinon runoilijamaineen. Mutta nähtiin ihme. Mestarin paras tuotanto oli yleisesti aavistettu siinä määrin kestäväksi, etteivät edes kootut teokset voineet häntä pimentää. Valikoimaa tietysti sentään olisi kipeimmin kaivattu. Tuntuu omituiselta, ettei Helkavirsien ja Simo Hurtan erikoispainosten lisäksi ole saatu saman kokoista lyyrillistä valikoimaa tai edes ajan hetken miltei huutamaa parhaitten isänmaallisten runojen erikoisnidettä.

1939 oli toki aika kypsä valituille teoksille. Olli Nuorron valikoimana ilmestyi neljä tiheään painettua kaksipalstaista nidettä, niistä yksi pelkästään runoja, esiteltyinä kronologisessa järjestyksessä, kokoelma kokoelmalta.

Valinta on tehty hyvällä korvalla, ei kuitenkaan lyriikan kohdalta yhtä vaativin punnuksin kuin Leino itse »Runokirjassaan». Mutta valikoima onkin ilmeisesti aiottu pikemmin runoilijakuvaksi kuin iskeväksi todistuskappaleeksi runoilijavoitoista. Kun lisäksi lukaisee Onervan tai Nuorron monografian, on todettava, että ihminen Leino alkaa kirkastua paljon, hyvänä, sympaattisena, alennuksessaankin taistelevana ja järkyttävänä. Hänen runoilijakaarensa graafinen kulku alkaa sekin hahmottua nousuineen ja laskuineen. Hänen voimakautensa, vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla, piirtyy näkyville erittäin jyhkeästi. Mutta runoilijana hän jää yhä paljossa kysymysmerkiksi. Jalokivet on yhä hakemalla haettava.

Saattaa käydä niinkin, että, valikoiman runsaudesta huolimatta, siitä voi kaivata eräitä Leinon säihkyvimpiä runoja. Niin esim. »Talviyön» ja »Tähtitarhan» sikermistä. Vielä painokkaammin voidaan kysyä, oliko edes runoilijan henkilökuvan kannalta tarvis ottaa niin laajasti mukaan toisarvoista tuotantoa esim. »Sadan ja yhden laulun» kohdalta ja »Tähtitarhan» jälkeiseltä hajoamisajalta. Entä miksei ole otettu huomioon eräitä Leinon itsensä »Runokirjassa» esittämiä pieniä korjauksia?

Kenties emme olekaan vielä riittävästi selvillä Leinon lyyrillisen tuotannon parhaimmistosta. Runoantologioissa on tosin tarjolla eräitä hänen huipputöitään, enemmän tai vähemmän onnistuneesti hänen tuotantonsa kaaoksesta siepattuina. Mutta niin yleisön kuin asiantuntijainkin kesken on yhä täyttämätön aukko toisaalta näitten eräitten ja toisaalta muun runomassan välillä. Ja tähän aukkoon mahtuu sentään varmasti hyvin monia kymmeniä runoutemme kaikkein intensiivisimmin hehkuvia valiotöitä. Sellaisia, entuudestaan tuskin tunnettuja, luultavasti moni lukija löytää Nuorron valikoimasta. Nuorrolle kaikki kunnia niitten keksimisestä! Olemme Leinoon nähden kaiketi yhä löytöjen asteella. Emme ainakaan ole täysin selvillä hänen lyriikkansa kestäviminästä ydinaineksesta. Leinon omaan »Runokirjaankin» voidaan, hänen siihenastisen tuotantonsa perusteella, esittää tarjolle sekä poistoja että lisäyksiä. Samoin voidaan Nuorron valikoimasta hieman kiistellä, vaikka se onkin hyvä askel oikeaan suuntaan.

Saattaa sentään otaksua, että aika alkaa jo odotella ankarampaa ja lopullisempaa valikoimaa. Siinä olisi nähtävästi »Runokirjan» oltava pohjana, poistettuina jokin La Tricoteuse, Imatran tarina, Yö-sonetit ja muu sen kaltainen, lisäyksinä muita ennen 1906 ilmestyneitä, jotka aika on jo todennut päteviksi. Ja tietysti vielä hyvä joukko myöhemmän tuotannon runoja, tarpeen vaatiessa ehkä hellävaroin korjattuina tai lyhennettyinä — tai miksei vain eräitten ylivoimaisten säkeistöjensä edustamina. Eiköhän esim. Manninen, jonka sanotaan joskus avustaneen runoveljeään ns. atelierikritiikissä, suostuisi antamaan valikoitsijalle asiantuntemuksensa apua? Toivomuksena voisi kai vielä lausua, että runot painettaisi kronologisessa järjestyksessä. Se on yleensä hyvä tapa, ja Leinosta puhuen ilmeisesti paras tapa.

Luultavasti on paljon muitakin kuin allekirjoittanut valmiina ja jännittyneinä odottamassa, millaiseksi alkaisi hahmottua ensimmäinen dokumentti Leinosta sen mittaisena lyyrikkona kuin miksi monen aavistelu hänet jo hahmottelee. Helkavirsien ja Simo Hurtan ohella siitä valikoimasta arvattavasti tulee monumentaaliteos, joka ei jouda tomuttumaan kirjahyllyillä. Siitä tulee kyllä, vaikka suhteellisen suppeanakin, varmasti moniulotteinen, laulava ja jykevä, heleä ja karmea, nyyhkyttävä ja salamoiva, helteinen ja arktinen, mystillinen ja älykäs. Ja ennen kaikkea kirjasta täytyy tulla alkuvoimainen, verevä, hengenkäynniltään suomalainen, todennäköisesti muodoiltaankin linjava ja luja. Sellaiseen Leino kyllä parhaimmillaan pystyi. Sillä, vaikka kävisikin ilmi, että hänen fantasiansa oli tuntuvasti dekoratiivista laatua, siitä ei puutu yhteisen rotuhengen kaikkein lujimpia plastillisia aineksia. Hän voi yhäti nytkin näyttää nuoremmilleen mitä kuuluu, kun sanotaan terveisiä Suomesta.

Hyvin valittuna Leino kykenee varmasti itse parhaiten hahmottelemaan runoilijakuvansa, kirjallisen monumenttinsa, johon voidaan vedota, kun pronssipatsaasta tulee kysymys.

1943.

Lisäys 1950. Nyttemmin on jo ilmestynyt Tarkiaisen toimittama laajahko valikoima Leinon lyriikkaa nimeltään »Elämän laulu». Se on tietysti taasen askel eteenpäin, mutta ei läheskään lopullinen. Siitähän esim. puuttuu parikymmentä niin hyvää runoa, etteivät ne suppeammastakaan valikoimasta saisi jäädä pois. Toisaalta saattaa kysyä eikö Tarkiaisen valinta ole ollut liian laupias useille nuoren Leinon tyyliharjoitelmille.

MIETTEITÄ UMPIOSSA

Olojemme pienuus ja ahtaus sitoo tiettävästi kaunokirjallisuuden alaa enemmän kuin mitään muuta. Nopea vertailu muille aloille näyttää heti, että esim. tieteellinen julkaisutoiminta käyttää ratkaisevasti suuria sivistyskieliä. Kuvaja säveltaiteet samoin ovat ilmaisultaan kansainvälisiä. Mutta kaunokirjallisuudessa on jo proosa hyvin oleellisesti sidottu kieleen, lyriikka aivan ratkaisevasti. Tästä asiain tilasta kaunokirjallisuus imee voimansa, mutta, pienissä oloissa, kärsii samalla vahinkonsa.

Tavallaan onnekasta on, että kaunokirjallisuus siten pakosta joutuu olemaan kansallista, enemmän kuin mikään muu kulttuuritoiminta. Kansa, sen asuttama luonto ja sen yksilöt ovat kirjallisuuden armoitettu aihepiiri, kansan elävä kieliaines sen ilmaisuväline, kansan mentaliteetti sen verensyke — ja samalla sen vastaanottava kaikupohja. Jokainen kirjailija, yksilöllisinkin, tuntee luullakseni aivan erikoisessa määrässä olevansa kansan edustaja, ja niin sen ilojen iloitsija ja kärsimysten sijaiskärsijä.

On erityisen onnellista, jos kansalla puolestaan on kirjallisuuttaan varten tarjolla niin erilaista heimoainesta kuin meidän vajaalla neljällä miljoonallamme tosiasiassa on. Länsi-, itä- ja pohjoissuomalainen hengenviritys saattavat virkistävällä tavalla täydentää toisiaan ja varsinkin hedelmöittää toisiaan. Terveellinen kontrolli ja terveellinen, avartava kritiikki ovat siten mahdolliset kirjallisuuden omassa piirissä. — Tätä etua tosin olemme käyttäneet hyväksi vain sattumanvaraisesti, ei tietoisesti suunnitellen kirjallisia keskuksia eri tahoille maata. Saattaa kysyä, eikö liiallinen sivilisaation keskittyminen Helsinkiin ole tässä mielessä ollut vaikutuksiltaan haitallinen, etenkin kun Helsinki on kielellisesti aivan epäproduktiivinen tai oikeastaan kielellisen rappion keskus.

Haitallista kirjallisuudelle ja koko suomalaiselle kulttuurielämälle on edelleen ollut liian niukka yhteytemme entiseen Viroon. Ties mikä lie pohjimmainen syy ollut — ehkä kielet olivat liiaksi etääntyneet toisistaan — mutta meidän kannaltamme ottaen ei varmaan ole riittävästi kuunneltu Viron ääntä. Sikäläinen kirjallisuus oli 20- ja 30-luvuilla siksi korkeatasoista, että sen kanssa olisi sietänyt olla elävämmässä vuorovaihdossa. Virolaiset kulttuuripäät olisivat voineet meille enemmän antaa mm. veljellisesti myötätuntoisen, mutta kuitenkin lahden takaa katsovan kritiikin muodossa. Ei voi olla muistamatta esim. sitä virkistystä, mitä siltä taholta Leino ja Vaaskivi saivat, ei liioin sitä terveellistä kritiikkiä, minkä Aavik aikanaan antoi meikäläiselle Harhama-kuumeelle. Ilmeisesti joku muukin kriitillinen sana lahden yli olisi takavuosina ollut tarpeellinen niin hyvin avartamaan näköpiiriä täällä kuin hillitsemään valtoimilleen laskettua omahyväisyyttä.

Yhteyden mahdollisuus etelään on nähtävästi ainakin toistaiseksi menetetty. Ainoa kieli- ja heimosukulainen on yltämättömissä. Olemme, ainakin kirjallisuuden kannalta katsoen, umpioidut purkkiin, jonka seinien lävitse vain vähäiset käännösnäytteet pääsevät, mutta ei elävä vuorovaikutus. Tämän täytyy ennakoida, ellei suorastaan väljähtymistä, niin ainakin jotain sellaista näköalojen kutistumista, jota kaikkinainen tympeä pikkukalastus aina osaa käytellä hyväkseen. Ovathan nimittäin lisäksi rajat miltei suljetut henkilökohtaisilta yhteyksiltä avarammille vesille.

Ajateltakoon miten toisin on laita esim. läntisissä naapurimaissamme. Ruotsi, Norja ja Tanska ovat kirjallisesti katsoen yhtä kielialuetta, jonka piirissä ei välttämättä tarvita käännöksiä. Kaunokirjallisuus, aikakaus- ja sanomalehdet ylläpitävät päivästä päivään kosketusta kansojen välillä, joilla on parahultaisesti erilainen äänensävy, jotta ne hedelmällisesti saattavat täydentää ja kontrolloida toisiaan. On meidän kannaltamme kyllä mieluista todeta, ettei kirjallisuus siellä ole aivan räikeästi meikäläisen yläpuolella. Meikäläinen alkuvoima ja syvyys-intohimo ovat toistaiseksi kyenneet osittain korvaamaan sikäläisen sivilisaation etumatkan. Mutta kieltämätöntä on, että skandinaavisen kirjallisen elämän virkeys, ennakkoluulottomuus ja tyylillinen loisto näyttävät meikäläiselle saavuttamattomilta. Skandinavian apilanlehti on kertakaikkiaan kirjallinen suurvalta, johon verrattuna me lienemme mitä lienemmekään, kansan ilmeisestä kirjallisesta lahjakkuudesta huolimatta.

Viime vuosikymmenien aikana olemme kirjallisesti umpioidut omankin maan rajojen sisäpuolella, sen jälkeen, kun kielikarsinat maassa ovat kehittäneet piireihinsä kaksi toisilleen melko vierasta kirjallisuutta. Vajaa vuosisata takaperin oli kansalliskirjallisuus vielä yhtenäinen. Sittemmin tuli hedelmällinen kahden kirjallisuuden aika, jolloin ruotsalaiselta puolelta esim. sellaiset nimet kuin Vasenius, Neiglick, Söderhjelm, Hirn välittivät yhteyttä, kielirajoista piittaamatta. Meidän puoleltamme voitaisi kai luetella vielä taajempi joukko aidattomia, näkyvimpänä itse Eino Leino. Silloin oli, kärjistyvästä kieli- ja luokkataistelusta piittaamatta, ajan ilmassa paljon kahden-kielen-yhden-mielen tuntua, jota routavuosien puristus eräillä tahoilla vain kirkasti.

Nyt, kuten sanottu, ollaan karsinoissa. Niin täytyy minun omalta kohdaltani tunnustaa, että tämän maan toiskielinen kirjallisuus on minulle vähemmän tuttua kuin skandinaavinen tai jokin muu välimatkaltaan vielä etäisempi. Vähintään yhtä surkeita tapauksia voitaisi tiettävästi poimia kosolti ruotsalaisen sivistyneistömme piiristä. Olenpa tavannut sellaisia indiviidejä, jotka seuraavat melko tarkkaan ranskalaista ja englantilaista kirjallisuutta alkukielellä, mutta suomalaisesta eivät tiedä — eivätkä halua tietää — köykäisen pölähtävää.

Ruotsalaisillemme ei tällaisesta ehkä toistaiseksi ole muuta kuin maantieteellisen juurettomuuden vahinko. He kuuluvat tätänykyä erään provinssin edustajina Ruotsin kansalliskirjallisuuteen ja sen mukana skandinaaviseen kulttuuriperheeseen ja saavat sieltä tukensa ja herätteensä.

Haluaisin kuitenkin väittää, että tämä asiain tila on kiero ja kestämätön, yhtä turmiollinen heille kuin meille.

He, ruotsinkielisemme, ovat kertakaikkiaan tulossa juurettomiksi muutenkin kuin maantieteellisesti. Skandinaavinen tekohengitys tekee heistä hyvin luultavasti piakkoin ansarikasveja. Kirjallisuus, joka vannoutuu provinssikulttuuriksi ja joka itse provinssissa kykenee pohjautumaan vain muutamaan sataantuhanteen kannattajaan, on ennen pitkää kalvettumaan tuomittu, niin eloisalta kuin se tällä hetkellä näyttäneekin.

Me, suomalaiskarsinan kasvatit, olemme menettämässä ne ainoat toiskieliset, jotka kykenevät meikäläisiä alkuperäisteoksia selailemaan. Meidän vahinkomme on yhtä raskas. Me emme ole juurettomia; elävän, toimeliaan kielen läpitunkemina me emme kuole, mutta me näivetymme umpioon.

On kyllä puhuttu ruotsalaistemme merkityksestä suomalaiselle kulttuurille siinä mielessä, että heidän toivottaisi pysyvän jatkuvasti välittäjinä Skandinaviaa kohti. Kiistämättä he ovat tätä veljellistä palvelusta suorittaneet esim. Kiven kääntäjinä ja Sillanpään välittämisessä sille tielle, joka vei Nobel-palkintoon. Arvattavasti he eivät vastaisuudessakaan sellaisista palveluksista kieltäytyisi, vaikka karsinoituminen kävisi yhä räikeämmäksi.

Mutta tuo kaikki »välitys» on sittenkin toisarvoista, jollei se johdu elävästä yhteenkuuluvaisuuden tunnosta tänne päin. Ja mitäpä välittämisestä, ellei ole välitettävää!

En tiedä, olenko mielipiteessäni yksin, mutta edellä hahmoteltu ajatuksen juoksu mielestäni painokkaasti vie siihen loppupäätelmään, että me olemme ruotsalaisillemme paras maapohja, ja he puolestaan ovat nykytilanteessa meille, etenkin suomalaiselle kirjallisuudelle, korvaamaton elämisen ehto, ei läheskään ainoa, mutta silti korvaamaton. He ovat sentään niin paljon yhtä verta — ja kohtalotovereita — että heistä on saatava suomalaisen sanan välittömimmät kuuntelijat ja mukanapuhujat! Meidän itsemme takia.

Kielitaitoa sillä taholla on yhäti jokseenkin riittävästi, Se nähdään heidän aikakaus- ja sanomalehtiensä kirjallisuus-osastoista, joissa luullakseni seurataan meidän yrityksiämme tarkkaavammin kuin me heitä. Eiköhän askel jatkuvaan tutustumiseen olisi tehtävä meidän taholtamme. Lähinnä siinä mielessä Vuosikirjamme on jo ensi niteessään yrittänyt antaa katsauksen edellisen vuoden kotimaiseen ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Otamme vielä yhden askeleen ja sanomme: kirjoittakaa tännekin päin siitä, mitä sydämellänne on, ei vähimmän meille meistä. Me tarvitsemme näköaloja, liikettä, kritiikkiä.

1947.

SAKRIS KUKKELMANIN ASEMA JOEL LEHTOSEN TUOTANNOSSA

Joskus lienen tullut verranneeksi Joel Lehtosen tuotantoa virtaan. Vuolaana ja yhtämittaisesti tuotteliaana se etenee jatkuvasti uusiin maisemiin, keskimäärin noin kirjan vauhdilla vuodessa. Kokonaiskuvana virran mielikuva ei kyllä voi liittyä mihinkään kotimaiseen jokeen. Sen reaalinen ilmenemismuoto on etsittävä kaukaa, jostain aavikkoseudulta, jossa joki yläjuoksullaan ryöppyää vihreitään läikehtivän, villin vuoriston rotkelmissa, keskijuoksunsa leveänä kyminä kaartelee pitkin viljelmien ja asutuksen reunaamaa leveää laaksotasannetta, loppuvaiheissaan alkaa huomaamattomasti vähitellen ehtyä tyhjenevän aavikon henkäyksiin, kunnes katkerina puroina sammuu autiomaan suolakimalteiseen tasapintaan. Muuta merta koskaan saavuttamatta. Järkyttävä kulku kyllä sellaisenaan, viime vaiheessaan Kramsun sielunmaisemaa melkoisesti muistuttava. Ei ole ihme, jos virran ääni, joka keskijuoksulla jo usein kuulostaa surumieliseltä, sitten katkeralta, lopussa joskus miltei puhkeaa valitukseksi.

Näitten meille maantieteellisesti kaukaisten joenjuoksun vaiheitten asemesta, eteneviä ikävaiheita kun ovat, saattaisi koettaa etsiä korviketta tutummalta taholta: kevät, kesä, syys ja talvi. Vertaus aavikkojokeen on kuitenkin minulle irtipääsemätön.

Vuoristotaipaletta raikkaine, joskohta pateettisine purkauksilleen, edustaa minulle Lehtosen varhaistuotanto Mataleenaan ja Nuoruuteen asti, — Pienenä välivaiheena ovat ensimmäiset matkakirjat ja sadut uusine tyyliharjoitelmineen. — Niitä seuraava 1910-luvun kypsä kymi alkaa Markkinoilta-niteen (1912) rehevällä, maalailevalla tyylillä ja raisulla komiikalla, jonka markkinaretkellä ja häätansseissa tekijä itse leiskuu mukana, kulauttaen samasta putelin suusta kuin Nurkka-Massit ja muut. Bohemimaisen suruton on yhä Munkkikammio (1914). Leveintä kymiä, keskeisintä kesää, merkitsevät Lehtosen pääteokset Kerran kesällä (1917) ja Putkinotko-niteet (1919, 1920) sekä osittain niitten aineksista syntyneet pari novellikokoelmaa. Kesäisiä nämä kirjat ovat siinäkin mielessä, että ne suorastaan fyysillisesti hakeutuvat suven lämpöön: reumatismin vaivaamana tekijä siihen aikaan muristen istui paksu villahuivi kaulassa, saunoi tiheään ja etsi auringon paahdetta milloin kotoisesta kesäpäivästä milloin Marokosta ja Sisiliasta asti. Samalla Lehtonen, jonka teoksissa siihen mennen oli ollut romanttisen nihilismin sävyä, koetti mainituilla kirjoillaan ikäänkuin hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Ne ovat kertoelmia yksilöistä ja heidän ympäristöstään. Omalta kohdaltaan hän alkoi taipua huvilanomistajan varovaiseen pikkuporvariuteen, monogamiaan ja mietiskelyyn. Ja kynätyössä sellaiseen ahkeruuteen, jota meillä ei liene moni ylittänyt. Mutta asennoitumista vaikeuttivat monet syyt, sisäiset jos ulkoisetkin. Oman epäsovinnaisen luonteensa hän tosin taltutti — kaiketi Anatole Francen ja muitten gallialaisten elämäntaiteilijain avulla — kirjakauppias Muttisen viisaaseen taloudellisuuteen ja haikeahkoon hymyyn Kerran kesällä-romaanissa. Mutta kansalaissota löi hänen muutoinkin epäuskoisiin kasvoihinsa sinelmiä, jotka eivät koskaan parantuneet. Inhimillinen hyvyys, ainoa, mitä hän kunnioitti, luhistui silmien edessä. Sen tilalle nousivat ajassa määrääviksi aivan toiset alkukantaiset voimat, itsekkäimmän taloudellisen ja poliittisen keinottelun säestäminä, nektarinaan pontikka ja pirtu. Järkyttynyt auringon, viinin, naisen ja kirjojen rakastaja pysähtyi lyhyeltä välimatkalta tutkistelemaan Juutas Käkriäisen perhekuntaa, käytti tähän kaksiosaiseen yhden-päivän-romaaniin lapsuusympäristönsä, kirjailijakokemuksensa ja psykologisen fantasiansa kaiken mahdollisen annin, ja tilittävästä tutkimuksesta kehkeysi kansankuvauksemme ehkä nerokkain monumentaaliteos Kiven veljesten jälkeen. Mutta kun Kiven veljekset on tehty rakkaudella, riemulla ja ihastuksella, Putkinotko on nähty pettymyksen ja epäilyn silmin. Sitä lämmittää vain inhimillisen verisukulaisuuden kirvelevä myötätunto. Kun Seitsemän veljestä huipentuu fantastiseen huumoriin, Putkinotko kärjistyy satiiriin.

Kuten vuoristovirran kautta seurasi edellä osoittamani lyhyt välivaihe, olen Putkinotkon jälkeen näkevinäni uuden välivaiheen. Sitä merkitsee seuraava teos: »Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki» (1922), kirja, joka silmissäni kajastelee hänen aavikkotaipaleensa porttina.

Lehtonen julkaisee Kukkelmaninsa jälkeen vielä yhdeksän teosta. Aivan pian ilmestyy laaja kaksoisromaani Sorron lapset (1923) ja Punainen mies (1925), hieman kronikkamainen ajantilitys, jossa tekijä, ilmeisesti ponnistellen, koettaa vielä kerran löytää paikkansa murrosajan uudessa miljöössä. Monista kirjan katkerista äänenpainoista saattaa aavistaa, että yritys ei onnistu. Lehtonen on jäänyt sivustakatsojaksi, miltei muukalaiseksi ympäristössään. Hän on kuin joutunut autioon maisemaan, jossa kuulee vain oman äänensä. Siinä kuuntelussa hän riisun aiheensa niin vaatimattomiksi ja tyylinsä niin yksinkertaiseksi puheääneksi kuin suinkin voi, Samalla seuraa yhä ehdottomampi eristyneisyys, jonka jatkuessa hän teoksissaan yrittelee milloin lapsuusmuistelmien onnen aikaan (Onnen poika 1925), milloin allegoriaan. Selvä suolan tuntu on jo Rai Jakkerintyttäressä (1927), joka kiintyy enemmän koiraan kuin ihmiseen, ja kirpeässä Henkien taistelussa (1933), jonka alaotsake kuuluu: kertomus tunnetuista kansalaisistamme. Se oli jokseenkin lohduttoman pessimistinen tilinteko ympäristön kanssa, ja sillä on yhäti haavoille polttavan katkerasuolan kimallus. Henkilökohtainen tilinteko oli valmis jo seuraavana vuonna: Hyvästijättö Lintukodolle. Sen runojen juostessa painokoneen lävitse oli tekijä jo siirtynyt pois, mitään tuonpuoleisia tavoittelematta, todeten vain:

        ja sieluni multa saa.

Lehtosen tuotannon kokonaiskuvassa »Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki» on, kuten sanoin, nähdäkseni välivaiheen teos, yllä luonnehditun aavikko taipaleen portti. En halua puhua murtumavaiheesta, sillä joki on sentään yhäti joki, ja eräitten Kukkelmania seuranneitten teosten (Rai, Lintukoto-kirjat) pessimismi saattaa hyvinkin ajan puntarissa osoittautua ominaispainoltaan suuremmaksi kuin nyt vielä aavistamme. Ne ovat hankalasti arvioitavia teoksia, sillä niitten äänensävy on verhottu, lukuunottamatta viimeistä Lintukoto-kirjaa, joka tuontuosta leimahtelee selviksi kannanotoiksi, ohjelmajulistuksiksi ja tunnuslauseiksi. Siitä kirjasta käsin olisi Lehtosen, ainakin vanhenevan Lehtosen karakterikuva hahmoteltavissa ja eräät oikotiet hänen teoksiinsa löydettävissä. Tälläkertaa, Kukkelmanin romaaniin (tai oikeammin laajaan novelliin) tähdätessäni, Hyvästijättö Lintukodolle pakottaa pysähtymään vain muutamiin sen erikoispiirteisiin, joista sopii tavoitella yhdyslinjoja taaksepäin Kukkelmania kohti.

Hyvästijättö Lintukodolle on hedelmättömän henkilökohtaisen tragiikan kirja. Sen yksitoikkoinen runomitta, alusta loppuun sama, on jo sinänsä eräs sielunkuva, Kramsuakin karmeampi. Sen vallitsevina tuntoina ovat ruumiillinen ja sielullinen kipu, yleinen pettymys (joka viittaa idealistiin!), kuoleman odotus ja järkkymätön, uhmakas epikurolainen pakanuus, joka on »nauraja armon lain». Se piirtää esille henkilökuvan, jonka täytyy luonteensa puolesta olla ennakolta määrätty nuolaisemaan suolaa ja katkerayrttiä. Tilityksessäänkin se suuntautuu enemmän ulos- kuin sisäänpäin. Se ei siunaa, se kapinoi ja syyttää yhtäläisesti ympäristöä kuin sitä väistämätöntä fyysillistä tapahtumaa, jota nimitetään vanhenemiseksi ja kuolemaksi. Sen eräissä kannanotoissa kuvastuu taiteilijalle kohtalokas taloudellisuus, miltei saituus, joka mittailee vieraanvaraisuutensa (totuuden nimessä on myönnettävä, että hän oli vieraanvarainen) saamia vastapalveluksia ja idean vuoksi annettua uhria. Toisaalta henkilökuvaa jalostavat monet inhimillisesti positiiviset tai kerrassaan uljaat piirteet kuten säälintunto ja ennen muita likipitäen uskonnolliseksi kultiksi tehostettu kauneuden palvelu. Joskohta Lehtonen näyttää tämän viehtymyksensä hyväksyvän vain »maallisena» aisti-ilona, hän kirkkoja rakentelevassa Finn-peikossaan tunnustautuu miltei kauneuden idealle uhraajaksi:

    Jos teinkin kirkkoa monta
    tyyssijoiksi sielujen,
    niin työhöni ryhdyin vuoksi
    vain maallisen kauneuden.

    Sen puolesta uhrasin kaikki:
    niin paljon annoin pois,
    että ihmisen silmien valkeus
    ei suurempi uhri ois!

Ja nyt keskityn Kukkelman-kirjaan, sen verran kuin Lehtosen ehkä kipeimmän kirjan uumeniin toistaiseksi on syytä tunkeutua. Käytän kirjasta seuraavassa vain lyhennysnimeä KukkeIman. Mikäli sen päähenkilöön kajoan, olkoon hän Sakris.

Kukkelmania on tiettävästi arvioitu hyvin eri lailla. Ilmestyessään se käsitettiin köyhälistökuvaukseksi, Putki notkon rinnakkaisteokseksi, joka kuitenkin oli aiheensa mukana siirtynyt Säämingin salolta pääkaupungin liepeelle ja suomalaisen Juutaksen tilalle saanut päähenkilökseen rodullisesti neutraalin, kosmopoliitin esikaupunkikurjimuksen. Kirja sai kiitosta kiinteän rakenteensa takia, ja se käännettiin pian ainakin ruotsiksi. Ehkä maineeseen lisäksi vaikutti Kukkelmanin kirpaiseva kaksi sävyisyys; sehän on samalla tekijänsä viimeinen kanssaihmisiin nähden lämmin kirja ja ensimmäinen katkera. Näyttää kuitenkin kuin Kukkelman, kaiketi juuri epäsuomalaisen päähenkilönsä takia (muita siinä ei mainittavasti olekaan) olisi painumassa miltei unohduksiin. Kuvaavaa on, että Palola Lehtos-kirjassaan (1927) määrittelee sen olevan »Putkinotkon rinnalla Lehtosen toistaiseksi merkittävin», kun taas Koskimies (1946) kuittaa koko tarinan pelkällä maininnalla, että se on »kertomus Helsingin esikaupungissa elävästä surkeasta rammasta, jota naiset vetävät nenästä tämän yli-ihmishaaveista huolimatta».

Kukkelmanin asemaa Lehtosen tuotannossa ei tietenkään ratkaise miten se on tehty eikä mitä sen aiheena on, vaan miten se otetaan. Tällöin ei kai ole pakko sen nimilehden pitkää tekstiä ottaa kirjaimellisesti. Eihän nimi kannessa aina ole kirjan avain. Saattaa joskus olla kysymyksessä pieni peitäntä, ellei harhauttamisyritys. Tällä kertaa voisimme otaksua asian olevan niin, ryhtymättä silti ratkaisemaan, onko peitäntä tahallinen vaiko vaistomainen. Huomattakoon, että Lehtosen vuoristojokikaudella hänen romanttinen ryöppynsä ei tähtää objektiiviseen kuvaukseen, kaikkein vähimmän omaankuvaan, vaikka keskeisenä henkilönä on aina tekijä itse. Hän ryöppyää, purkautuu, ja sillä hyvä. Kymi taipaleensa alkuvaiheilla hän avartuu ympäristönsä kuvaajaksi, mutta kertojana vallitsee kirjoissa yhä tekijän oma ääni. Vasta Muttis-vaiheessaan hän keksii oman kuvansa ja projisioi sen piirteitä siellä täällä eri henkilöihinsä, ennen muita Muttiseen, jossa on mukana esim. tekijän sosiaalista kannanottoa, epikurolaisia ajatusvivahteita, pessimismiä, kirjarakkautta, kauneuskulttia ja kesälämmön palvontaa. Mukana on yleensä hyvin runsaasti Lehtosen silloista ihanne-minää, aina ruumiillista pyknikko-tyyppiä myöten — johon tyyppiin Lehtonen itse surukseen ei kuulunut. Toisaalta tekijä on lisännyt tarkastelevaa välimatkaansa Muttiseen leppoisalla huumorilla, paikoitellen ivallakin. Siitä Muttisen henkilökuvan täyteläisyys. Omakuva on ikäänkuin piilotettu häneen. Onneksi Muttiselleen tekijä ei kätkenyt liikaa eikä hajoittanut itseään liian moneen henkilöön, kuten joskus myöhemmin. Eihän Lehtonen sentään ollut mikään Shakespeare eikä Balzac, jotka kykenivät sykkimään monena. Hän tarvitsi reaalisia malleja henkilöilleen, mutta pujottautui samalla muutamiin heistä, saadakseen yhäti purkautua sen verran kuin piti viisaalle miehelle sopivana. Muttis-kauteen kuuluu tietysti Putkinotkokin, jonka monumentaaliseksi päähenkilöksi asettuu Juutas Käkriäinen perheineen, mutta Muttinen Lyygioineen säilyy tuota alkukantaista kummitusta tarkkaavana sivuhenkilönä ja sen maapalan omistajana, jonka piirissä epopeian kesäpäivä nousee ja laskee. Lehtonen ei Käkriäisessään edes yrittänyt etäälle itsestään. Tiedetäänhän, että hän sankarissaan, lähiympäristönsä lisäksi, tutki järkyttyneenä omaa sukuperintöään, omaa velipuoltaan.

Muttinen, psykologisessa mielessä Lehtosen ensimmäinen omakuva plus siihen verisitein liittyvä Käkriäinen, on nähdäkseni se tausta, jota vasten on tarkastettava heti ajassa seuraavaa Kukkelmania. Silloin on aluksi ja lopuksi asetettava kysymys: onko tässäkin kirjassa Muttisensa ja Käkriäisensä vai onko tekijä yhtäkkiä astunut tällaisista symboleista aivan irralleen, objektiivisen ihmiskuvauksen ja ihmiskohtalon kuvauksen alalle?

Ensimmäisenä vastauksena saattaisi kysyä: mahtaneeko objektiivista kohtalon kuvausta yleensä ollakaan? Jonkin kohtalon kuvaaminen edellyttää hyvin subjektiivista valintaa erilaisten kohtaloitten moninaisuudesta. Ja Sakris on yksi niitä eliöitä, joitten kohtalo on suorastaan kirjoitettu heidän otsaansa. Hänen hirtehinen tragiikkansa on Lehtoselle ollut henkilökohtaisen valinnan tulos monesta. Sittenkin, vaikka Sakris reaalisena henkilönä olisi poikkeuksellisella rujoudellaan kiihottanut hänen kaikesta eriskummaisesta nauttivaa romantikon silmäänsä.

Sakriksen ympäristö oli samalla Lehtosen ympäristö. Jo 1910-luvulta alkaen hän omisti ja asui huvilapalstaa Haagassa, silloisen Helsingin liepeellä. Sakriksen kotipaikka Krokelby on tosin siirretty johonkin Vanhankaupungin taholle, mutta monilta piirteiltään se voisi pikemminkin sijaita vaikka Haagassa. Ja oikeastaan yhdentekevä asia: liepeellä kun liepeellä. Sakriksen henkilökuvaan tiedetään tekijän käyttäneen jonkin verran jotain sikäläistä mallia, jota hänen oletetaan edelleen karrikoineen jonkinlaiseksi Käkriäisen esikaupunkilaisvastikkeeksi tai miksei Victor Hugon kuuluisan Quasimodon pikkuserkuksi.

Näissä piirteissään Kukkelmanin asettelu ei jyrkästi poikkea Putkinotkosta. Muttista tai muuta häneen verrattavaa tekijän henkilöitymää ei kuitenkaan edes vilauteta esille. Mikään sivulta seuraileva silmäpari ei tarkkaile Sakriksen vaiheita. Hän saa räpistellä kohtaloaan vastaan omin avuin ja omin kuvitelmin. Asettelu on tosiasiassa aivan uusi. Näyttääpä miltei siltä, että Käkriäisenkään vastiketta, objektiivisen tarkkailun kohdetta, ei tälläkertaa olisi. Sensijaan Kukkelmanissa on ehkä itse Muttinen tuotu jollain tavoin keskushenkilöksi. Näin voi arvella teoksen komposition kannalta. Ja tätä olettamusta tukevat nähdäkseni Sakriksen luonnekuvan monet yksityiskohdat, samoin jonkinverran hänen kohtaloittensa kulku. Hänen ruumiillinen rujoutensakin on pikemmin todistus olettamukseni puolesta kuin sitä vastaan.

Sakris on pilakuva ja hänessä on tietysti paljon Lehtosen omakuvalle vieraita aineksia, mutta ei niin paljon, etteikö niitten lävitse kajastaisi karrikoitu ilmi-Lehtonen: Muttinen uudessa, konstikkaammassa, kipeämmässä ja enemmän salatussa muodossaan. Ja hiukan myöhemmässä vaiheessaan, sen aavikkotaipaleen edessä, jonka loppupisteeksi aikanaan tuli Hyvästijättö Lintukodolle.

Enemmän tai vähemmän rinnakkaisista ominaisuuksista Sakriksessa ja hänen muovaajassaan saattaisi kyhätä melkoisen taulukon. Tässä yhteydessä riittänevät muutamat viittaukset, joitten ei sentään tarvitse ryhtyä paljastelemaan kätketyitä. Eihän ole tarvis ainakaan nyt heti alkajaisiksi ruveta etsiskelemään Sakriksesta Lehtosta. Riittää, kun havaitaan Kukkelmanin erikoisluonne Lehtosen laajassa tuotannossa. — Otetaanpa siis eräitä parallelleja.

Sakriksen ja Kukkelman -kirjan vuodenaika on kesä. Kirotun talven aikana hänen ruumiillinen rujoutensa painaa hänet julkisella tielläkin loikkimaan nelinkontin kuin sammakko. Jollei hän henki siitäkään kyvyiltään ole mikään loistolamppu, hänet tekee täysin ihmisen arvoiseksi toisaalta fantastin ja idealistin tragikoomillinen glooria, toisaalta kyky käsillään näperrellä yhtä ja toista puolikuntoista, mm. keinutuolin huoneeseensa, »omatekoisen mielipaikkansa». On hänen murjunsa seinällä lisäksi värillinen kuvataulu. Siisteyteenkin hän pyrkii: »Kyllä hän tahtoisi olla siisti … ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin nukkekaappi!» Ominpäin hän on opiskellut ja hänellä on kirjoja. Niin kauan kuin hänellä ovat suuret illuusionsa, hän kykenee säästäen ja ahertaen ansaitsemaan elatuksensa, mutta pelkää ansioitten tyrehtymistä: »Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin … Jos hän saisi aina tällaisiakin … jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin …» — Lyhyen, tuhlaukseen ja luottamukseen hairahtuneen onnensakaan aikana hän ei unohda säästämistä eikä sen päämäärää: »No, Sakris oli ollut kova … vaatinut säästämistä. Mökkiä varten!»

Sanottakoonpa tällaisista piirteistä yhtäläisyyden kannalta mitä tahansa, Lehtoselle vieraita ne eivät ole, eikä edes hänen komiikkansa näytä ulottuvan niihin. Sakris ei ole hänelle mikään Juutas Käkriäinen. Muistettakoon vielä, että »Sakris ei tunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta». »Syntiä ei ole mikään … mutta vahingollinen on syntiä.»

Sakris on pohjimmaltaan egoisti, niin rakkaudessaankin ja samoin yhteiskunnallisissa utopioissaan. Hän on kuitenkin sosiaalinen olento aivan toisin kuin Käkriäinen, enemmän kuin Muttinenkin. Mutta maailmanparantajana hän joutuu auttamattomasti kirjan tekijän hampaisiin, ei sentään verisellä ivalla, pikemmin vain säälivällä taakse-katsahduksella johonkin entiseen nuorempaan veljeen. Sille taholle viittaa erityisesti Sakriksen raamattu, se samainen »Sara Hustan Nietseske kirja», joka nuorta Lehtosta hurmasi, mutta jolle hän nyt pistää pilkkojansa.

Tällaisia Sakriksen erikoispiirteitä tarkkailevalle lukijalle alkaa tulla selväksi, että kirjan näennäisesti käkriäismäinen asettelu ja sen köyhälistömaalaus saattaa olla toisarvoista. Sakriksen kohtalo olisi yhtähyvin ollut sovitettavissa toisiin yhteiskunnallisiin kehyksiin, tekijälle läheisempiin. Hän halusi kuitenkin jostain syystä ottaa asian näin. Hänen burleski komiikkansa löysi yleensä aina parhaiten kohteensa katsellessaan ylhäältä alaspäin, kehittyneestä primitiiviseen. Niin tässäkin tapauksessa, kun hän ilmeisesti katsoo Sakrikseen omassa itsessään. Siellä, salatussa, erittelevässä, puolustelevassa ja pilkkaavassa keskustelussa oman Sakriksen kanssa, luulen piilevän sen koneiston, joka Kukkelmanin tekee eläväksi kirjaksi.

Huomautin juurikaan muutamista tekijän ja Sakriksen psykologisista yhtymäkohdista. Lisää samallaista todistusaineistoa ei ollenkaan puutu. Nimenomaan Sakriksen rampuus on lähellä Lehtosta, jonka ilkeästä reumatismista on jo ollut puhe. Lisäksi Sakriksen ruumiilliset viat saattavat aivan hyvin olla sielullisten vammojen symboleita ja niihin saattaa kätkeytyä valitusta ja itsepilkkaa. Mikäli sitä on, Lehtonen sanoo sen mutkan kautta. Hänkin oli tavallaan aristeleva kuten Sakris. — Jos edellä on Lehtosesta käsin tarkastettu Sakrista, sen verran, että identifiointi alkaa käydä luvalliseksi, olisi nyt kiintoisaa päinvastoin Sakrikselta kysyä, eikö tämän piirteistä ja äänenpainoista pilkistäisi jotain piiloitettua Lehtosta. Eiköhän. Esimerkiksi hänen syvimmällään piilevä ihmisarkuus ja katsojien torjunta. Jo kirjan alkusivuilla Sakris esitellään näin:

»Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy … mutta ehkäpä hän on seisattunut johonkin tienmutkaan . . ehkä tuon ison kuusen taakse … ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoin loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan … alkaa sillä tavoin hypellä.»

Hengen valtakunnassa Lehtonen oli tavallaan nousukas, ja lehtolapsena ehkä syntyään vastaan Sakriksen tavoin kapinoiva:

»Äiti-vainajan henkikö häntä kiusannee muiden muassa?»

»Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman … tuon kyttyrän selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...»

»Mutta jos köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen hellempi.»

»Sakris muistaa äitiään ainoastaan milloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset jalat luopuvat hänen altaan.»

Sakris oli sentään Lehtosena päässyt maailmalle, joka »lupasi antaa hänen omin silmin nähdä kaikkea sellaista, mitä hän oli oppipoikana itsekseen ja yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea. — — Nyt hänen hyllyllään on yhtä ja toista.» Lueskelunsa tuloksena hänestä koitui yhteiskunnallinen idealisti, pakana ja saituri, mutta maailmanparantaja, eroottisesti kuriton, mutta Romeon ja Julian kuva seinällään. Hän on niin työn näpertelyssään kuin kuvitelmissaan fantasiaihminen. Kaiketi edelleen Lehtosena hän kulkeutuu kirjan keskivaiheilla hurmioisiin elämän onnen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden illusioihin, ja kun ne loppusivuilla toinen toisensa jälkeen romahtavat, ei tarvita muuta kuin asunnosta häädön uhka (varattomalle yksinäiselle kaiketi sinänsä jokseenkin yhdentekevä?), ja Sakriksen kohtalo on valmis. Seuraavana aamuna vuokrakasarmin tenavat saavat hihkua: Sammakko heiluu henkseleistä. — Ellei tämä lie Lehtosen omaa ja melko areätä katsastelua eteenpäin, en käsitä mitä muuta se olisi.

Ja niin olen tullut siihen, mistä lähdinkin, arveluun, että Kukkelman-kirjan nimi peittää jotain ja että Sakris on hyvin henkilökohtaisen valinnan tuloksena joutunut symbolisoimaan tekijänsä mielentiloja eräässä hänen murrosvaiheessaan. Kukkelman on —niin otaksun — hyvin oleellisesti tunnustuskirja, Lehtosen proosateoksien joukossa ensimmäinen sitä laatua. Hän tunnustaa kuvitelleensa liikaa, joka suhteessa liikaa, skeptillisenä Muttisenakin liikaa. Sakriksen muodossa hän pilkkaa itseään ja mittailee mahdollisuuksiaan. Jos Lehtonen osasi ivata muita, vielä säälimättömämpi hän saattoi olla itselleen, pohjia myöten, vaatimattomiin onnen kuvitelmiinsa asti ja lähtönsä näköaloihin asti. — Kukkelmania en osaa ottaa köyhälistökuvauksena, enkä Sakrista Quasimodo-tyyppinä, siinämäärin kuin Lehtosen aavikkotaipaleen portaalifiguurina. Lehtosen takia Sakris tulee säilymään, eikä päinvastoin.

Kukkelman on nimeänsä paljon traagillisempi kirja. Se on taideteoksena hyvin tehty, mutta se liekehtii myös, ja niin kolealla palolla, että lukijaa joskus miltei viluttaa. Kukkelman on symboli ja Sakris on symboli, olkoon vaikutelma näin ottaen kuinka irvokas ja hirveä tahansa, vailla edes sitä luonnon lohtua, jota kirjan sääminkiläis-syntyinen Julia kaipaa: kirkasvetistä kotijärveä ja sen rauhallisia rantoja.

Sakris on personoitu pettymys, hänen tarinansa tämän pettymyksen kuva. Sakris ei ole Käkriäisen sukua. Hän ja hänen tarinansa on — ainakin minun silmissäni — irvokas toisinto Muttisesta ja Lyygiasta, Lisäksi tällä kertaa on mukana aika paljon pelkoa. Pelkoa vanhuuden tulosta, ansioitten ehtymisestä, Lyygian menettämisestä —

Lehtonen on eräässä Putkinotko-aihetta lopettelevassa novellissaan johdattanut Muttisen viimeiseltä mielisairaalaan, koska tämän yhteiskunnalliset illuusiot olivat luhistuneet. Jos Sakris, utopisti, kuvitelmiensa raunioilla laahautuu köyden päähän, tapaus ei paljoa eroa edellisestä muun kuin absoluuttisen lohduttomuutensa takia. Kun nyt aavikko aukeni Lehtosen eteen, siitä ei enää ollut muuta pakoa kuin toisaalta silmitön aherrus työpöydän ääressä, toisaalta Lintukodon eristynyt idylli, jonka senkin ylitse jo pääkallon varjo irvisti.

Kukkelman-kirjan nimen oleellisin sana lienee »köyhä». Sama sana eri vivahtein toistuu yhäti Hyvästijätössä Lintukodolle. Mutta siitä kirjasta pitäisi kirjoittaa erikseen. Sen pitkä monologi on verhottoman paljas ja siten helpompi lukea kuin Kukkelman.

1949.

TELLERVON ILLUUSIO

On aina kätevää — ja sykähdyttävää — selailla jotain mestaria vaihteeksi yhdestä niteestä, johon hänen parhaansa on valittu. Aivan lievä sivumaku siitä, että tässä saattaa olla jonkinlainen kalunkirjoitus käynnissä, ei jaksa hämmentää iloa yleiskatsauksen helppoudesta. Ja tietysti tunnosta, että huipulta huipulle edeten saa imeä itseensä valikoitua satoa.

Ilo on siitäkin, jos mukaan päässeiksi huomaa omat mielikappaleensa. Ne, jotka jostain syystä ovat kouraisseet eniten tai muuten vuosien lävitse yhä jääneet muita selväpiirteisempinä tajuntaan, jokin jokseenkin kokonaisena, jokin kenties jonkin yksityiskohtana välähtävän rytmikuvionsa tai väriläikkänsä takia.

Selailen Sillanpäätä, »Erään elämän satoa», hänen novellituotantonsa valikoimaa. Puolen viidettäsataa sivua. Mieluinen nide käsitellä ja nyökätä siellä vanhoille tuttaville, todeta mestarin oman rehevän hahmon tuontuosta ja verhottomasti näyttäytyvän eri ikäkausillaan, tarkata hänen kuvansa ja sanaisen sanottavansa muuttumista vuosikymmenestä toiseen, riemuita hänen tyylinsä kirpeästä elokkuudesta ja miksei myös sen ovelista taitotempuista.

Jotkut pitävät enimmän Sillanpään romaaneista. Olkoon se heidän ilonsa. Minä hakeudun mieluummin hänen pienoistaiteeseensa. Siinä hän toisinaan voi kyllä laskeutua lähelle pelkkää taiturityötä tai pakinaa, mutta siinä hänen impressionistinen ilmekielensä sentään yleensä näyttää liikehtivän vapautuneimpana ja suorastaan tihkuvan tartuttavaa psykologista runoutta. Hänen novellettiensa muotoileva ote vaihtelee paljon, harvoin sentään tiivistyen sellaiseksi monumentaaliseksi kiinteydeksi kuin kaikille tutussa »Vanhassa valtiaassa». Sillanpää tyytyy mieluummin johonkin pienoisnäkymään, tarkastellen sitä eräänlaisen inhimillisen ekologian valossa. Tai hän, parhaalla kaudellaan, oikukkaan sulavasti vaihtaa välimatkaa, näkökulmaa, tempoa ja tyylin sävyä, varoen kuitenkin aina, ettei siihen pääse valahtamaan toisaalta imelyyden pisaraa eikä toisaalta pateettisuuden pullahdusta paitsi milloin hän vanhetessaan alkaa, ympärilleen katsahtaen, lausahdella painokkaasti: minä F.E.S. Mutta silloinkin hän useasti kiirehtii sipaisemaan kuvansa kasvonpiirteisiin jonkun koomillisen kontrastivärin.

Osapuilleen 20-luvun alusta sen puoliväliin olen näkevinäni Sillanpään pienoistaiteen huippukauden. Siltä ajalta ovat useimpien tärinäin taulut tomuttomina ja viivapuhtaina mielessäni säilyneet aivan yksityiskohtiaan myöten. Yksi niistä on Muuan Tellervo-niminen, tarina hupakosta huutolaistyttösestä eli kunnan hoidokista, jonka masennettuun elämisen touhuun aukeni suuri illuusio, aukeni ja sammui kesken, mutta tyttö sai sentään kuolla parhaassa paikassaan tädin sängynnurkassa.

Tätä tarinaa etsiskelin Sillanpään valikoimasta turhaan.

Kokoelma »Enkelten suojatit» (1923), joka minulle sisältää mestarin ehkä valloittavimman pienoistaiteen, on päässyt mukaan vain parilla näytteellä — ne molemmat (Emot ja poikaset, Kemppasen mukulat) kyllä erinomaisia, edellinen kaiketi Sillanpään paras — mutta miksi vain parilla? Miksei edes Tellervoa kolmantena? Tai, jos asetan kysymyksen oikeammin, miksi minä olen tullut Tellervoon kiintyneeksi ohi monen muun sepitelmän, joita muut asiantuntijat näköjään pitävät parempina?

Vaikuttajana ei tietenkään ole tuo hupakko lapsi sinänsä, sillä nähtynä ja kuultuna todellisuutena hän olisi arvattavasti ollut ikävä tuttavuus. Mutta hän käy kiintoisaksi kyllä jo siinä suhteessaan ympäristöönsä, jonka tekijä on taitavasti antanut leikkautua ilmi novellin alkupuolen ristikkäisvalotuksessa: toisaalta tyttösen hölötyksissä, toisaalta niissä ympäristön repliikeissä, jotka ikäänkuin risteilevät tytön pään ylitse, hänen tajuntaansa isosti tunkeutumatta. Ja vielä enemmän hän tulee lähelle loppuosassa tekijän uteliaan ja järkkyneen, joskohta melko piiloitetun myötäelämisen välityksellä.

Onhan muistettava, että kirja, jossa Tellervo esiintyy, on hyvin sävyrikas, valtasävyinään kaksi niin paradoksaalisesti vastakkaista ainesta kuin biologinen tutkistelu ja inhimillinen lämpö.

Sillanpää on »Enkelten suojateissaan» tietentahtoen paneutunut pieneksi. Hänen ennenkin hienovarainen relativiteettitajunsa on nyt viety äärimmilleen pienen suuntaan, milloin oman lapsuuden miniatyyrimaisemiin, milloin lapsiin yleensä, milloin aivan mikroskooppiseen pienoismaailmaan. Mutta kirja on samalla kauttaaltaan hyvin lämmin. Se on nuoren perheenisän kirja lapsista ja lapsuudesta ja niitä koskettavasta universumista. Se on tavallaan kuin Teuvo Pakkalaksi heittäytynyttä Sillanpäätä. Ja samalla tekijä joutuu vapautumaan joistakin ärsyttävistä hermostollisista estoista, jotka ennen ovat pyrkineet kohoilemaan hänen ja lapsuusympäristön — etenkin hänen ja omien vanhempien — välille. Hän keksii onnentilansa:

»Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.»

»Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin minulla oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä, puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton elämisen onni.»

Näillä oman lapsuuden löydöillä kirja alkaa, ja päättyy filosofisella jutelmalla »Omistani ja omilleni», jossa tekijä punnitsee »elämänsaalistaan» sellaista taustaa vasten kuin kehitysoppi ja ihmiskunta. Sellaiset ovat kirjan puitteet, joihin on kehystetty sen kymmenen lapsi-tarinaa.

Niitten joukossa Tellervo-väläys ei kyllä ole mitenkään keskeinen, päinvastoin se jää rajoitetuksi äärimmäis-tapaukseksi. Ei siinä liioin pilkahda esille tekijän omat kasvot, tuskin ensi kuulemalta edes äänenpainot, jotka muualla tuontuosta pyrkivät mukaan. Tellervo saa hänestä näennäisesti aivan objektiivisen ja viileästi pienessä etäisyydessä pysyttelevän kertojan. Mutta erinomaisen taitavan kertojan, joka näyttää osaavan konstinsa.

Jo novellin kokonaiskompositio on laadultaan erikoinen — epäkronologinen ja rytmikäs. Se on luonnekuvaus, johon on upotettu eepillinen pätkä, siis kertomus kuvauksessa, ja eepillisesti kohoavaan osaan sisältyy samalla ympäristön vaihdos ja tyylin vaihdos. Lisäksi huomattakoon, että varsinainen kerronta alkaa vasta, kun kerrottava on jo keritty kuvata kuolleena ruumiina. Siis aivan moderneja novellistin otteita.

Novellin alkuosa, yli kolmannes kokonaisuudesta, pysyttelee jokseenkin litteänä tasona, väläytellen vain filmisarjan tapaan Tellervon luonnekuvasta piirteen toisensa jälkeen. Niitten yhteydessä saadaan vilkaista häneen eri tahoilta: kuullaan erilaisia kannanottoja kuten rovastin, kasvattivanhempien, yleisen laajemman ympäristön ja aameneksi eukkojen (eli sillanpääläisittäin ämmien) tunnettu kanta: »ja se oli niin kaunis ruumiinakin, että …» Erittäin syvälle abnormin sieluelämän varjostoihin ei ainakaan näissä alkuotteissa yritetä. Todetaan vain tapaus perinnölliseksi ja annetaan puheenvuoro enemmän tai vähemmän koomillisille tilannekuville, jotka suppeassa osuvuudessaan ovat taiteellisen virtuoosityön mestarinäytteitä. Tyttöstä valotetaan hänen ympäristönsä näkökulmista, ei tekijän. Tekijän omat äänenpainot tuntuvat pysyvän salassa. Hänen käyttämänsä poikkeuksellisen runsaat luonnehtivat sanat (kaahottaa, riehakoi, honkkeloimatta, hajallinen ym.) ovat nekin näköjään ympäristön suusta lainatut. Niitten tuhlailevuus vain panee arvelemaan, että niitten takana voi piillä muutakin kuin taiteilijan ihastusta sanavarastonsa tehokkuuteen. No, siitä asiasta ehkä hetken perästä enemmän.

Tellervon kuolinkuvaan päättyvästä tasokuvien sarjasta alkaa tarinan eepillisen osan avaus: »Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä varsin liikuttavan pikku kertomuksen.»

Ja niin luiskahtaa kulkuunsa Tellervon tarina, tai olkoon vaikka näytelmä, »pieni leppoisa murhenäytelmä», kuten tekijä myöhemmin sanoo ja näillä sanoillaan ikäänkuin itsekin lopulta astahtaa esille antamaan lämpöä ja vauhtia kerronnalleen. Saadaan aluksi perehtyä Tellervon lyhyeen opiskelija-uraan, jonka aikana tämä sentään kerkisi oppia lopettamaan kirjansa kannesta kanteen. Seuraa hänen suuri illuusionsa: laivaretki ja kirkonkylän koulujuhla. Sinne lähdön ennakko valmistuksiin tekijä vielä viskelee sanaisen ivansa viimeisiä rakeita. Mutta myöhästyneen Tellervon alettaessa surkean juhlajuoksunsa laivarantaa kohti tyyli muuttuu kokonaan. Tekijä on joutunut kahdenkesken tuon muitten mukana naurahtamansa olennon kanssa ja alkaa elää hänessä — ei hupakon, vaan jokseenkin tavallisen lapsen kuvittelua ja hätää. Onhan tultu aito sillanpääläiseen aiheeseen: lapsi ja luonto. Sen mukana Tellervon kertoja ikäänkuin haksahtaa pois äskeiseltä tasoltaan ja nyt, viimeisessä näytöksessä, ryhtyy itse esittämään Tellervon osaa. Tarinan maisema avartuu, liikkuu ja korkenee symbolisten ukkospilviensä alla. Jokin suppeudessaan riipaiseva silmänräpäyskuva siellä täällä valottaa tragedian jatkuvaa juonta:

»Kiivas juoksu panee itkun omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi ulvahdus.»

Pieni, avuton ihmislapsi on saanut miltei juhlalliset luonnon kulissit tragiikalleen, joka päättyy sinne jo mainittuun tädin sängyn nurkkaan — aito sillanpääläinen hyvänolon paikka — jonne tyttö enemmittä mutkitta saa lopettaa elämänsä vaelluksen:

»Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.»

Tylyn tuntuinen ja hieman kliseemäinen lopetus. On kuin tekijä, saatuansa tarinan siihen pisteeseen, saavuttaisi taas objektiivisen tasapainonsa ja sen merkiksi luovuttaisi ruumiin takaisin ympäristölle, opettajalle ja kaiketi ämmille, joitten ääni, välillä hetkeksi vaiennut, tuntuu nyökytellen toistelevan loppusanoja.

Tarina on taiturin tekemä kompositionsa ja sävyjensä yksityiskohtia myöten. Taitava se on niin ristivalotuksessaan kuin kontrastiensa asettelun puolesta. Järkyttäväkin se on, sillä siinä on kaiken alla lämpönsä ja hätänsä. Se ei ole aivan objektiivista kerrontaa, kuten Sillanpään kaltaiselta pyknikko-syklotyymiltä voisi odottaa. Ei, vaikka hän kerrontansa kestäessä koettaa tehdä pari ohimenevää elettä siihen sävyyn. Satiiri se liioin ei ole, vaikka sen yli alkupuolella on valeltu kosolta naurahduksia. Nehän vain terästävät kontrastia sen välillä, mikä on kirjoitettu julki ja sen, mikä on jätetty sanomatta, enintään vain lukijan eläytymisen tietä omaksuttavaksi.

Jotain sanojen ja tilanteitten taakse kätkettyä tekijän myötätuntoa ei voi kieltää. Sehän suorastaan puhkeaa ilmoille Tellervon juhlajuoksussa. Jos tuo myötätunto puuttuisi, ei kai Tellervon kokovartalokuva muutenkaan voisi olla niin kiinteä. Eikä lopettajan pieni kohtalo niin riipaiseva. — Onhan Tellervokin yksi »Enkelten suojattien» lapsia. Ja täytyy lisätä, että hänen kuvansa on erittäin uteliaalla mielenkiinnolla tutkisteltu, ehkä osittain aivan kipeästi eletty, tosin uskaltamatta vajota hänen vaistojensa pimentoihin.

Jos tekijä kertomuksensa alkupuolella karakterisoi hänet runsailla, paikallisesta kielivarastosta siepatuilla erikoissanoilla ja paljastavilla pikkutilanteilla, tämäkin voinee olla jotain muuta kuin pelkkää tekniikkaa. Kun tekijä miltei herkutellen tuo esille tuollaista kuvausmateriaalia, se, juuriaan myöten ottaen, saattaa olla peräisin puoliksi itsetiedottomasta torjunnasta, kammon torjunnasta. Voisi ajatella, että irvokkailla sävyillään nuori isä ikäänkuin kerta kerran jälkeen yrittää sysätä Tellervon pois lähimpiensä piiristä, ellei nyt tälläkertaa enää niitten parista, jotka ovat jo tervemielisinä temmeltämässä hänen pelkäävän ja tarkkaavan katseensa edessä, niin ainakin niitten, jotka vielä syntymättöminä odottavat sitä tai tätä mahdollista hahmoansa. Eikö sen tapainen punnitseva vertailu ilmene muuallakin »Enkelten suojateissa»? Mutta, Tellervosta edelleen puhuen, eikö hänen kertojansa jo heti tarinan alkuun tee painokkaasti selkoa tytön abnormista sukuperästä osaksi vain vapautuakseen painostuksesta ja saavuttaakseen tuohon lämmöllään ja pelollaan täyttämäänsä olentoon riittävän viileän välimatkan, jotta uskaltaisi näennäisen lempeästi kertoa hänen tarinansa? — Kenties tähän toisiaan vasten kamppailevaan kiinnostukseen ja torjuntaan on lisäksi vaikuttanut tekijän oma patologinen kauhu. Onhan kaiketi kiistämätön sellaisen abnormin vyöhykkeen olemassaolo Sillanpään tuotannon eräällä äärellä. Ja saattaa olla, että hänellä, näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta, olisi hitunen itseäänkin haettavana Tellervosta, kuten usein muista henkilökuvistaan.

Enimmän itseään hänellä ilmeisesti on kertomuksen loppupuolella, sen viimeisessä »näytöksessä», missä tyttönen irrottuu tupainteriöristään hätäiselle, painostavalle ja pettyvälle juoksutaipaleelleen illuusiotansa kohti. Kaikessa surkeudessaan siinä juoksussa on kertomuksen rytmirakenteen nousu ja huipennus. Se kohoaa samalla Tellervon elämäntarinan tragikoomilliseksi loppukaareksi ja symboliksi siitä, miten pieni muutoinkin on hän, joka on kutsuttu, ja miten saavuttamaton on idea. Kutsumusjulistusta emme Sillanpäällä yleensä tapaa sen enemmän kuin muutakaan paatosta. Enimmän sitä on tuolla varemmin mainitussa »Enkelten suojattien» filosofisessa loppujutelmassa. Siinä kuitenkin voimistellaan käsitteillä ja dialektiikalla. Ei kai olisi aivan väärin, jos ottaisi Tellervon tarinan pieneltä osaltaan kuvituksena niille ajatuksille.

Taiteellinen ilmaus on puhumista kuvilla. Ja »kuvitse» — sanoo Marjanen.

1948.

PÄLSIN POIKAKIRJOISTA

Ja sitten äitini antoi minulle tukkapöllyä on kirja, joka näkyy painetun jo 1931. On siis hurahtanut kohta pari vuosikymmentä sen päivän jälkeen, jolloin aioin kirjoittaa jotain Pälsistä ja erityisesti hänen uudesta kirjastaan. Aie jäi sikseen, kun aikaa kertakaikkiaan ei ollut. Niin kerkisi jo seuraavana vuonna ilmestyä Fallesmannin Arvo ja minä. Riemastukseni ei laskenut, mutta aie jäi entiselleen. Mieleni oli sentään hyvä, kun molempia kirjoja myytiin ja ne kiipesivät toisiin ja kolmansiin painoksiinsa. Korkeaa tyylilajia käyttääkseni ne olivat löytäneet tien kansansa sydämiin.

Viime aikoina nämä mainiot kirjat näyttävät kuitenkin jääneen kiinnostuksesta syrjään. Siksipä nyt, kun sattuu olemaan joutilas iltapäivä, otan kynän koreaan käteen ja alottelen vanhan aikeen toteuttamista. On vain vähän kiusallista suuntailla tästäkö pitäisi kirjoittaa vai tuosta vai kaikista. Pälsi on nimittäin uusissa painoksissa niputtanut kaksi kirjaansa yhteen ja järjestellyt ja täydentänyt ja muokannut nippua siksi paljon, että tuloksena on miltei uusi kirja, se, jonka tunnemme nimellä Minä olin pikkunen vielä.

Raaputin sentään jo tuonne otsakkeeksi »Pälsin poikakirjoista», ajatellen kahta ensiksi mainittua. Olen ne aikoinaan sellaisina omaksunut, enkä oikein osaa asettua niihin yhtenä, vaikka tarinat nipussa ovat aikajärjestyksessä, erään pojan syntymähetkistä alkaen noin rippikouluiän rajoille asti. Mutta tarinain oma syntymäjärjestys on tietysti toinen. Ensin pulpahti jostain syystä esille muuan kirjallinen kokeilu, sen onnistuminen idätti perään toisen samaa laatua, vasta yhteinen menestys niputti kaiken yhteen, pirautti täydennykseksi joitain juttuja lisää, ja lopetti yhteisellä sisällysluettelolla kuin isolla mustalla pisteellä, jotta se oli nyt sitä laatuansa ja saa sitämyöten riittää.

Pälsi on ehkä kokeilevin ja kokenein stilistimme. Tälläkertaa hän ainakin tiesi, että hyvä apaja oli nuotattu loppuun ja oli huopailtava toisille kalavesille. Luultavasti hän samalla tiesi tälläerää piirtäneensä kestävimmän kirjailija-puumerkkinsä. Olemme siinä tapauksessa samaa mieltä, vaikka tietenkään en väheksy hänen muita kirjojaan. Niitä ei tässä ole tarvis ruveta luokittelemaan enempää kuin toteamalla, että niittenkin tekijä on, paitsi hyvä tiedemies, pakinoitsijana syystä kehuttu. Tiedän senkin, että monet ovat sillä taholla näkevinään Pälsin huipputyöt. Saanen protesteerata. Vakaumukseni on, että viiden vuosikymmenen perästä palvellaan pylvään nenässä Pälsin poikakirjoja. Ne ovat sentään hänen omintakeisin taiteilijalöytönsä, jossa hän on huumaantuneena heittäytynyt leveimmille siivilleen ja antanut huumorinsa huhkia jokseenkin ilman estoja.

Niitä poikakirjoja on siis 1+1 = 1. Ja mikä niistä olisi otettava puheeksi? Jos nyt jäljennän näytteen ensimmäisestä, heti ensi sivulta, on teksti tällaista:

»Mutta minä peljästyin kovasti ja minä ajattelin etten minä vissiin koskaan pane jäniksenlankaa tallin taakse aidanrakoon kun minä ajattelin että mitäs minä sitten olisin sanonut kun meidän kissa olisi tullut tupaan jäniksenlanka kaulassa ja äitini olisi nähnyt kissan ja äitini olisi kysynyt että kenenkäs jäniksenlanka kissan kaulassa oli ja sitten äitini olisi antanut minulle tukkapöllyä.»

Vastaava teksti löytyy kokoomateoksen neljännestä kertomuksesta:

»Silloin minä peljästyin kovasti ja ajattelin etten minä pane jäniksenlankaa aidanrakoon enkä pane muuallekaan. Minä ajattelin että mitäs minä sitten olisin sanonut kun meidän kissa olisi tullut tupaan jäniksenlanka kaulassa, ja äitini olisi nähnyt ja kysynyt että kenenkäs se jäniksenlanka oli. Ja sitten äitini olisi antanut minulle tukkapöllyä.»

Ero ei ole suuri, mutta sentään kiusallinen selostajalle. Ei tiedä kummasta tekstistä puhua. Eikä voi pidättyä kysymästä: paraniko tyylin tuoreus tuollaisella normalisoinnilla? Onhan alkuperäisen sanonnan pakottanut esille kyllästys normaaliproosaan. Alkutekstissä on löydön iloa ja vallattomuutta, muttei toki anarkiaa. Onhan se yleistettävissä erään ikäkauden laaduksi. Siinä kuuluu kirjan kertovan minän puheääni. — Jos nyt täytynee ruveta seurailemaan myöhempää tekstiä, ei sen mehu tunnu aivan samalta.

Mainitessani Pälsin poikakirjat hänen omintakeisimmaksi taiteilijalöydökseen, olen kyllä velvollinen tekemään pienen varauksen. Pälsi on sumeilematta kerran minulle murahtanut, että onhan esikuvakin ollut, se Anita Loos. Nyt teen puolestani kaiketi synnin, kun esikuvaa isosti tutkimatta huomautan vain, että eri asioita ovat Loosin satiiri ja Pälsin huumori, eri asioita kaupunkilaistytön ääni ja maalaispojan, eri ovat Amerika ja Suomi. Sitäpaitsi herätteet ovat vapaasti tarjolla jokaiselle, apinoillekin. Mutta kukaan ei ole väittänyt omenaa Newtonin muusaksi.

Pälsin poikakirjoja on vaikea asetella mihinkään kirjalliseen vaikutuspiiriin tai muuhun karsinaan. Ne saattavat alunalkuaan olla jonkin hauskan esimerkin aiheuttamaa stilistin rentoutumisvoimistelua, mutta ne ovat kyllä siepanneet koko miehen mukaansa liikuskelemaan jossain kaiken sovinnaisen ulkopuolella. Ääni on polvenkorkuisen maalaispojan, kompositio lähentelee milloin novellia tai pakinaa, milloin muistelmaa tai riehakkainta fabulointia. Runsas tilannekomiikka ja kaskullinen aines kuljettaa ne paikoitellen kirjallisen mielenkiinnon rajoille, vallattomuudet saattavat kaiketi nyrpistyttää puuderoitua nenää, mutta kyllä Pälsin pojanvintiössä sittenkin on jotain renessanssinauran leveyttä, sillä erotuksella, että Pälsi ei ole rivo, muuten vain mehevä.

Jos Pälsin poikakirjoista haluaisi vetää esille jonkin niitten laatua oleellisesti kaventavan piirteen, sellainen on täyteläisten henkilökuvien puute. Koko nipussa on oikeastaan vain yksi henkilö, se minä, joka tarinat kertoo. Muitakin nimiä on tietysti vilisemällä, mutta etupäässä vain poikasen kulissiympäristönä tai kaskuavan aineksen kannattajina. Piirtyvät sentään juttu jutulta esille isän ja äidin sisäiset kasvot, jonkinverran Fallesmannin Arvonkin. Muita yksityisistä tarinoista mieleen jääpiä henkilöitä on hyvin vähän ja nekin huolimattomasti huitaistuina tilannekuvina. Pälsiä eivät kiinnosta henkilöt niin paljon kuin heidän koomilliset sattumuksensa. Selvänä poikkeuksena on tarina Äijät saivat merroista punaisia rapuja, jossa molempien pienten vintiöitten isäfaarit kasvavat kyllä kolmen ulottuvaisuuden mittoihin. Se tarina lienee muutenkin Pälsin taiteellisena saavutuksena voimallisin, ellei sitä kunniaa kiistä fantastinen Minä lauloin tuomiopäivän pasuunaa, juttu, jonka olisi varmasti riemulla lukenut vaikka Jukolan Timon taivaskuvitelmien runoilija. — Kolmantena kilpailijana näille on tietysti mainittava vielä Minä tein kissalle päreistä reen.

Mutta entäs muut tarinat? Mikä niissä lukijan mielen valloittaa? — ei tosin aina, sillä joskus vengottelua lehmänlällistä ja muusta sellaisesta venytetään liikaa tai sitten kansantieteilijäpakinoitsija tuo omia aiheitaan tarpeettomasti etualalle.

Odottavaan vaakakuppiin tarjoutuu ensinnäkin pari ehkä toisarvoiselta tuntuvaa, mutta silti melko painavaa punnusta. Pälsin poikaviikarilla on asiantuntijan hahmottelema hämäläisen rusthollin ympäristö, jolla on arvonsa kulttuurikuvauksena viime vuosisadan lopulta. Ja pojan ympäristöllä on toinen vielä eloisampi aihevarasto: kotieläimet. En muista mistään muusta kirjasta tavanneeni niin riemastuttavaa eläinpsykologiaa kissasta, kukosta ja pässistä alkaen lehmikarjaan ja hevoseen asti — ja samalla liitettynä päähenkilön omiin puuhailuihin. Luontohan on lapselle vielä suljettu kirja (jotain sammakkoa tai rapua lukuunottamatta), isot ihmiset joko pöpöjä tai toisen maailman asukkaita, mutta maalaistalon elävät olennot hänen mielenkiintonsa ensimmäisiä kohteita, joista hän samalla voi saada älyllisen yliotteen. Heräävä tutkija, heräävä älyihminen on kirjoittajan muistin komeroista astunut esille kissan ja kukon ja muitten sellaisten toverina niin vakuuttavasti kuin toivoa saattaa. Jos poika esittäytyy leikkikumppanien kiusanhenkenäkin, tämä piirre on melko viatonta laatua ja selittyy luontevasti pojan toiminnanhalusta samaten kuin intellektuaalisesta kilpailusta näitten lähimpien toveriensa kanssa.

Tekstistämme rupeaa kaiketi jo käymään selville, että nyt täytettävänä olevaan positiiviseen vaakakuppiin asettuu painavimpana punnuksena sentään kirjan minä, se kuviteltu pojanvekara, jonka elämänhalu yhtenään hakee toimintaa omien viehtymyksiensä piiristä ja tällöin yhtenään törmää isojen ihmisten — lähinnä tietysti äidin — valvovaan kontrolliin ja lopuksi tukkapöllyyn. Koko tilanne ja siihen kiinteästi liittyvä viekastelu tukkapöllyn välttämiseksi voi olla hieman symbolinen, ison bohemiminän tunnoille rakennettu ja sieltä poikasen etäisyydelle siirretty, mutta ei mikään estä ottamasta pientä pöksyläistä aivan sellaisenaan. Tämä toiminnanhaluinen humoristin vesa, joka ajattelee omilla polvenkorkuisilla aivoillaan, on kauttaaltaan tavotettu niin riemastuttavan aidosti, että Pakkala pyrkii jäämään pahoin jälkeen, olkoon kysymys fabuloinnin ilosta yleensä tai lukemattomista tämäntapaisista pikkupiirteistä: »Emmekä me tapelleet pitkään aikaan munallakaan kun minulla ei ollut aikaa tappelemiseen kun minä laitoin itselleni uuden ongen, ja siitä uudesta ongesta tuli niin mahdottomasti hyvä onki — —»

Yksinomaan tarinasta Minä tein kissalle päreistä reen saattaisi poimia pienen aarrearkullisen niitä sinänsä melko viattomia vallattoman pojanmielen liikkeitä, joitten seurauksia äidin sentään oli korva tarkkana seurattava silloinkin, kun:

»Minä en hiiskunut kenellekään siitä pukinlängen puolikkaastani vaan minä piiloitin sen porstuan räystäshirren päälle ja menin tupaan ajattelemaan asioitani valmiiksi.» — — »ja se oli isojen ihmisten syy kun ne olivat taas pettäneet minua ja olivatkin puhuneet totta vaikka minä luulin niitten valehtelevan. Ja minua harmitti niin kovasti että minä melkein itkin kun minä pidin kädessäni sitä kaunista pukinlängen puolikasta ja ajattelin etten minä ollut koskaan ajanut pukilla enkä ollut nähnytkään pukilla ajettavan, ja minä ajattelin että minun elämäni oli mennyt hukkaan kun minä olin koko ikäni tehnyt ihan turhanaikaista enkä ollut ajanut pukilla.» — –

»Ja äitini kurkisti pakarin ovesta ja kysyi mikä minua vaivasi kun minä olin niin hiljaa ja mitä pahantekoja minä taas ajattelin kun en minä puhunut mitään. Sitten minä otin uunin nurkasta hiilikoukun ja kopautin tuvan orsilta alas kaksi uutta ja kaunista ja ihan oksatonta pärettä, kun minun oli taas ruvettava töihin eikä elämisestä muuten tullut mitään.»

Kaiken kirjassa ryöppyävän tilannekomiikan takana ja alla on tämäntapaista dynaamista hengenliikuntaa, milloin enemmän milloin vähemmän, mutta yleensä riittävästi antamaan kirjalle toisen elävän sykkeen kuin sen pinnalla poreileva hassuttelu. -— Joskohta lukija voi käännellä jonkin muita pintapuolisemman tarinan sivuja vain hymähtäen, on Pälsin »minä» sentään enimmäkseen aivan hurmaava vekara, meidän kielialueemme kirjallisista lapsukaisista kaiketi aivoiltaan hauskimmin toimelias.

Mutta mitäpä painaisi tämäkään kaikki, ellei se olisi kerrottu hyvän huumorin keinoilla. En tiedä millä maailmanrannoilla Pälsi lie keinonsa koulinnut, mutta sydämensä kyllyydestä hän lapsiminänsä kirjoihin tuhlaa kaikkea taitoaan, valikoitua yhtäläisesti kuin valikoimatonta. Hän kaskuaa, kompailee ja viisastelee. Hän piirustaa koomillisen tilanteen toisensa jälkeen. Mutta hänellä on huimempikin humoristin fantasiansa, joka paisuttelee mielikuvia sellaiseen eepilliseen rehevyyteen, joka lähentelee parasta. Edellä jo viittasin tuomiopäivän kuvitelmiin jutussa Minä lauloin tuomiopäivän pasuunaa. Entäs sellainen pikkupirske kuin kuvitelma miten ongenkoukun reiällä Fallesmannin Arvon huulessa »oppisi viheltämään kun oikein opettelisi ja sitten osaisi viheltää kahdella äänellä yhtaikaa». Lisukkeeksi luettelen muistista vielä esim. huimasti paisutetut detaljit poikien munan juonnista, pöksyihin vaeltaneista ravuista, kissanpoikien pyydystämisestä janiinpoispäin. Hienoilla psykologin keinoilla Pälsi pelaa pannessaan isäfaarit kamarissa tappelemaan ja pojat heti samoin porstuassa. Ja loistavimmilleen virittyy paisutus tällaisena:

»Minua harmitti kun minulla ei ollut niin hyvää kaaripyssyä vaikka minulla oli sitten kun minä tein itselleni oman kaaripyssyn ihan yksin eikä iso veli auttanut minua kuin vähän kaaripyssyn tekemisessä. Ei iso veli tehnyt muuta kuin veisti kaaripyssyn tukin ja teki lukon ja koversi nuolen uran ja näversi kaaren reiän, ja sitten iso veli vielä vähän auttoi minua kaaripyssyn tekemisessä ja pani siihen katajasta kaareen, ja kaaripyssy oli melkein valmis ja minä olin kovasti mielissäni kun minä olin osannut tehdä niin hyvän kaaripyssyn.»

Tehokkaimmillaan Pälsin huumori on suorittaessaan kuin ohimennen tuollaisia pieniä syväluotauksia päähenkilönsä aivokomeroihin tai jakelee muita psykologin oivalluksia kuin piristäviä sähköiskuja. Sellaiset nopeat pikkusäväykset ovat usein parhaan naurun tuojia:

»Mutta isäni löi ongenpahlalla meidän sonnia että se lakkaisi puskemasta ja rengit väänsivät seipäillä sonnien sarvia irti toisistaan ja äitini kaatoi ämpärillä vettä sonnien niskaan, ja minä hakkasin kirnunmännällä heinäkasaa kun en minä uskaltanut mennä likelle kun sonnit puskivat niin kovasti.»

»Sillä minä tiesin että äitini melkein aina ajatteli kierosti ja äitini ajatteli vallan toista vaikka minä puhuin toista ja sitten äitini melkein aina arvasi mitä minä aioin tehdä.»

Nämä ovat ehkä pieniä punnuksia, mutta minusta niissä on painoa. Jos niitä vertaisi pyssyn luoteihin, niin kyllä ne napsahtavat liki kympin pilkkua. Pälsi on huvikseen, ja meidän huviksemme, poikakirjoissaan siellä täällä harjoitellut psykologista tarkkuusammuntaa humoristin hienoimmillakin kojeilla. Hänen poikaviikarinsa kynää juoksuttaa salaisesta etäisyydestään eräs vikkeläpäinen iso-minä, joka yhteiskunta-äidin tukkapöllyä vältellessään on oppinut vilkaisemaan entisyyteenkin mielevämmin kuin joku ensimmäisen kaaripyssynsä tai pässinlänkien vuoleskelija.

Tämä iso-minä on siksi moderni herra, että osaa ohjailla poikasensa mielenliikkeet pois liian oikosen johdonmukaisuuden valtatieltä. Hän antaa pienen päähenkilönsä tajunnan tuontuosta polvehtia vapaana sellaisista opitun loogisuuden kaavoista, joihin sovinnainen kirjallisen esitystavan harjoittelu on ilmaisumme vienyt. Esityksen punainen lanka katkeilee ja vyyhteytyy, ottaa sivuaskelia ja hypähtelee syrjäpoluille kuin ainakin lapsella tai muulla suitsettomalla fantastilla, jota päähänpäläysten odottamattomat assosiaatiot johdattelevat. Sellaiset poikkeilut ovat luullakseni valloittavin tekijä Pälsin poikakirjojen syvyyspsykologiassa. Niitten älykäs vekara osaa poiketa loogisesta mielekkyydestä parahiksi sen verran, että hänen hahmonsa kasvaa kauas kirjojen tilannekomiikan ja vitsailun tuolle puolen. Siitä pojasta minä tykkään peijakkaasti, en niinkään harkittujen koirankujeitten suunnittelijasta, oli tämä kuin ovela tahansa.

Tottapuhuen olisin kuitenkin iloisempi, jos Pälsi juuri näissä herkimmissä oivalluksissaan kahlitsemattoman sielunelämän todellisesta laadusta olisi ollut vielä vapaampi. Hän hypähtää polveilunsa vain polveiluna ja palauttaa poikasen eloisimmilta poluiltansa takaisin juoneen. Se on tarpeetonta kurinalaisuutta. Toisen säväyksen antaisi mielleyhtymien karkuunlähtö omille retkilleen ja vaikka harhautuminen niihin ryteikköihin, joissa eksymättä osaavat liikkua vain lapsi ja runoilija. — Mutta kenties niin perusteellinen ennakkoluulottomuus ei kuulu Pälsin mentaliteettiin. Hän on rationalisti ja viisaustieteitten tohtori sentään silloinkin, kun laskee aivokoppansa rentoutumaan. Yhteiskunta-emon tukkapöllytkin lienevät osaltaan tehneet tehtävänsä, vaikkei vekaran mieli sitä taivu myöntämään.

Kuten näkyy, en Pälsin poikakirjoja osaa aluksi en lopuksi ottaa pelkästään muistelmana tai tutkielmana pojasta. Taiteilijavietti se on tälläerää ollut liikkeessä, punoen yhteen köyteen totta ja satua ja pientä oppositiohenkeä holhoavia silmäpareja vastaan. Tulin tuolla varemmin asettaneeksi ensimmäisen positiivisen punnuksen kuitenkin kirjojen totuudenmukaisen ympäristökuvauksen puolesta. Entinen etelähämäläinen rustholli on Pälsin kourasta saanut yhden luotettavimpia monumenttejaan. Erityisesti yksi piirre poikasen ilmapiirissä on minua suorastaan järkyttänyt. Se on talon omistajaperheen suhde palvelusväkeen ja muihin pieneläjiin. Pieni poikanenkaan ei heistä puhu kertaakaan muussa kuin ylimielisessä sävyssä. Ja holhoava äiti, joka varjelee luontokappaleita pojan melko viattomilta ilkitöiltä, ei tarjoa vekaralle ainoatakaan tukkapöllyä turvattomien ja »tyhmien» palkollisten kiusaamisesta. Tämä on hyvin puhuva piirre viime vuosisadan Lounaissuomesta, Pälsin ikuistama kaiketi huomaamattaan. Sitä todistusvoimaisempi se niinollen lienee, ja sitä hiljaisempana se panee lukijan mieteksimään eräitä sosiaalisia liikehtimisiä nyt kuluvan vuosisadan puolella. Monet saavat olla onnellisia siitä, etteivät isien synnit ole sen pahemmin kaatuneet poikien päälle kuin viime vuosikymmeninä on koettu.

1950.

ALEKSIS KIVEN EROKSESTA

Nyt AION TARTTUA aiheeseen, joka oikeastaan vaatisi koulitun psykologin otteet. Toisaalta saattaa olla edullista, jos erinäisiä aiheita kyetään joskus lähestymään aivan vapaina kaikesta oppiin vivahtavasta. Hämärissä tapauksissa eivät mitkään tiedot eikä mitkään metodit korvaa yksinkertaisia vaiston tuntosarvia. Eikä jokaisen kalastelijan ole tarvis kiskoa isoa kalaa kuiville, punnittavaksi ja paloiteltavaksi. On onkimiehiä, joita kiinnostaa eniten se, että pahaisen siimansa osaavat kussakin koskessa viskata sen oikean kiven kupeelle, josta lohi nappaa. — Riittäköön siis tälläkin kertaa, jos posahtaa oikein iso kala. Minua kiinnostaa sen pelkkä liikahdus. Muut saalistakoot sen, jos sellainen kuuluu heidän huvituksiinsa.

Sanat »Aleksis Kiven Eros» voi tietysti kirjoittaa minkälaisen pölkyn kylkeen tahansa, halkoa ja katkoa sen ja sanoa: tuossa se nyt oli. Taikka voi upottaa sen pölkyn jokeen ja kerskata; siellä se pötköttää minun loheni, näetkös nimet ja puumerkit kyljessä.

Sellaisesta kirjallisuuden tutkimuksesta Herra meitä varjelkoon tällä erää. Aihe on liian pyhä saalistettavaksi tai pölkytettäväksi. Koetamme vain etsiä sitä luvattua posahdusta. Piittaamatta metodeista, luopuen terminologioista, käymme vain vapaasti virralle so. kuuntelemaan Ison Aleksin omaa tekstiä.

Virratkoon se silmiemme ohi alusta loppuun, Kullervosta. Margaretaan asti: teoksia, kohtauksia, henkilöitä. Kullervolla, niin nuoruuden teos kuin se onkin, näyttää olevan hänen Eroksensa etsijälle melko vähän antamista, sammuvan miehen Margaretalla miltei samoin. Eros ilmestyy Kiven tuotantoon myöhään. Sen ensi äännähdykset Nummisuutareissa, Karrin Kreetan kuvan ympärillä, ovat yhäti ehkä melko ulkokohtaisia, kuvailevia tai iloittelevia — Eskon kohdalla kuitenkin katkeria. Toisin on laita enimmissä seuraavissa teoksissa, erityisesti Kiven runoissa, jotka aivan vilisevät eroottisia aiheita — tai ainakin tunteen lämmöllä piirrettyjä kuvaelmia ja naishahmoja. Näihin puolestaan liittyy elimellisesti useita näytelmien kohtauksia ja naishenkilöltä. Lähinnä tulevat tällöin mieleen (kuten jo Tarkiainen lienee huomauttanut) Lea ja Yön ja päivän sokea Liisa, mutta myös Karkurien Elma ja Canzion Marianne. Luulisin, että näitten, naisten ja näytelmien eräitten muitten naiskuvien vertailu voisi aiheemme kannalta olla melko antoisa. Kun joskus kirjoitetaan perusteellisempi tutkielma Aleksis Kiven Eroksesta, ei materiaalia puutu. Niinkin väheksytyssä teoksessa kuin Canziossa olen kuulevinani runsaasti Ison Aleksin omaa ääntä, hänen uskonnollisen kannanottonsa historian lisäksi esim. viittauksia — ellei suorastaan muistumia — hänen mieltään kiehtoneista kolmesta eri naistyypistä.

Tällaiseen suhteellisen selvään aineistoon verrattuna Seitsemän veljeksen eroottinen panos voi tuntua vähäiseltä. Kun on sentään kysymyksessä mestarin kauimman aikaa kypsyttämä kirja, hänen pääteoksensa, on aiheemme kannalta pakko kuunnella sitä huolellisesti, jos ylipäätään oletamme Eroksella olleen jotain osuutta Kiven tuotantoon. Jotta en veisi juttuani liiaksi hajalle, koetan seuraavassa, Kiven Eroksen sisintä linjaa tavoitellen, pyrkiä runoista Veljeksiin, keskittyen näihin kahteen virran pyörteeseen. Samalla saanen ottaa runot kuin yhtenä teoksena. Onhan niistä tiettävästi vain pari alkutuotantoon kuuluvaa. Muut ovat joko ilmestyneet Kanervalassa 1866 tai ainakin kirjoitetut sen jälkeen, samoihin aikoihin kuin Seitsemän veljestä, joka valmistui 1869 ja painettiin seuraavana vuonna. Tällä ikävaiheellaan, runojensa, suuren romaaninsa ja enimpien muitten teostensa syntyessä, Kivi oli jo siirtynyt yli 30. vuoden rajapaalun ja oli jo tietysti kokenut yhtä ja toista, jonka tuloksena oli kypsynyt se maailmankatsomus ja se hengen laatu, jonka runoista ja Veljeksistä tunnemme.

On kai yleisesti tiettyä sekin, että Eros näissä teoksissa — niitten henkilökuvissa ja lyyrillisten runojen enemmän omakohtaisissa kuvitelmissa — esiintyy laadultaan melko haaveellisena. Tapaamme tämän sävyn varsinkin runoissa, esim. jo »Mansikoissa ja mustikoissa» 1860 julkaistussa Unelmassa, sittemmin mm. Keinun suvisessa maisemassa, Anjanpellon kadotettuna näkynä, Uudistalon perheen nuorena emäntänä, Lintukodon vienoina impinä, Uneksumisen ja Pilvilaivan unikuvina, Sunnuntain ja Onnellisten läheisempänä, miltei koskette levänä haaveena, Kontiolan kasken kultakiharaisena Annana, edelleen ilmeisesti Seitsemässä veljeksessä Seunalan Annana, miksei vielä Nummisuutarien Kreetana, Leassa nimihenkilönä ja samantapaisina naishahmoina muuallakin kuten Yössä ja päivässä, Karkureissa ja Canziossa. — Sinisimmän romantiikan haaveellinen sävy kypsän ja nerokkaan miehen Eroksessa on tietysti jossain määrin ajanhengen tuotetta. Mutta sävyn yleisyys läpi Kiven tuotannon merkitsee muutakin. Takana täytyy olla joku elämys ja joku kohtalo.

Kiven teoksissa on paljon erilaisia viittauksia menetettyihin tai saavuttamattomiin naisiin. Olkoon tällaisessa takana romantiikan yleistä sävyä (ja kirjallista muistumaa vaikka Danten Beatricesta asti), lisäksi näyttää ilmeiseltä, että Kivi oli, runoilijain tapaan, melko helposti syttyvä, ellei muuhun niin haaveisiin. Jo varhaisnuoruuden ihastuksia osoittelevat kaiketi kertomus Eriika ja runot Pilvilaiva ja Oli mulla kulta kaunoinen —kaikissa neito jo varhain pois siirtyneenä taivaallisiin asuntoihin. Myöhempien monien unikuvien joukosta eroaa muita reaalisempana vaalea kaunotar Kiven tulisimmassa tunnustusrunossa Anjanpelto — tämäkin katoava ilmestys. Vielä kohtalokkaampaan torjuttuun lempeen viittaavat runot Mies ja Ensimmäinen lempi. Syystä tai toisesta saavuttamatta jää naisihanne niissä Kiven draamoissakin, joissa miehinen päähenkilö enimmän kuvastelee hänen omia piirteitään: Esko, Tyko, Canzio. Ehkä jossain mustassa Marciassa ja jonkin runon ohivälähtävässä aistillisessa piirteessä (Kanervakankaalla, Helavalkea, Uneksuminen) piilee kokemus sitäkin laatua kuin saattaa hyvin kuvitella sellaisen miehen osalle, jonka yhteiskunnallinen arvo oli nollassa, mutta hengen lahjat ylimittaiset; olisi aivan ymmärrettävää, jos näissä oloissa mies hiljakseen toistaisi Frödingin sanat: Jag köpte min kärlek för pengar, för mig var ej annan att få. Silloinhan henki jäi Eroksesta osattomaksi, sille jäi vain haave. Jos vertaista ei ollut saavutettavissa (Kiven elämäkerrasta tiedämme, että joitain yrityksiä siihen suuntaan ei puuttunut), haaveen oli pakko joko lähteä aivan irralleen fantasian maailmoihin tai sen oli etsittävä kohteekseen joku saavutettavissa olevan maalaistyypin henkisin variatio. Tai ehkä oikeammin sanoen runoilijan katseen oli fantasiakuvan kautta kulkien ja siitä heijastuen tavoiteltava joitain kohteita ympäristöstään.

Että edellä kuljettu johtelu on oikea, käy selville siitä, että Kiven runojen eri neidoissa tosiaan tapaamme molempia näitä odotettavia piirteitä, toisaalta silkkaa fantasiaa (Lintukoto, Ruususolmu, Alma) toisaalta henkevöitettyä maalaistyyppiä (Eksynyt impi, Anjanpellon tuntematon, Kontiolan Anna, Uudistalon nuorikko ym.), ja useimmiten kai molempien sekoitusta. Yhtä vankka todistusvoima on sillä tosiasialla, että nämä kaikki monet melko samallaiset naishahmot ovat subliimin puhtaita ja enemmän tai vähemmän taivaallisia olentoja, siinäkin harvinaisessa tapauksessa, että niihin liittyy joku Canzion Marciaan viittaava tummempi kude (Niittu, Ensimmäinen lempi). He toisin sanoen ovat sublimoituneita, takanaan miehisen miehen karvas eroottinen kokemus. Ja vielä toisinsanoen on kai väitettävä, että jos Kivi olisi saavuttanut vertaisensa naisen, nämä enkelinkuvat joko puuttuisivat hänen teoksistaan tai eivät ainakaan olisi huipentuneet niin äärimmäisen aineettomiksi, siniverisiksi ja kalvaiksi kuin eräissä tapauksissa on asianlaita.

Onhan esitetty sellainenkin otaksuma, että Kiven haaveellisen erotiikan lähtökohtana olisi joku nimeltään tunnettu valkoliinainen, mutta muuten tumma tanssijatar, joka hurmasi silloisen ylioppilasmaailman. Tosiasiassa tälle otaksumalle ei löydy mitään muuta tukea kuin erään kirjeen maininta, Kiven tuotannosta ei ainoaakaan varmasti osoitettavaa piirtoa. Valkoinen liinako? Sehän yhtä hyvin oli jokaisen maalaistytön harteilla. Ja Kiven neitojen yleinen valkea liina pohjimmalta tunnearvoltaan on väri, yksi niistä viileyden, kainouden ja puhtauden väreistä, joilla hän aina sydämensä naiskuvan ympäröi, silloinkin kun henkilökuvan reaalinen ympäristö on Anjanpellon markkinoitten räikkynä.

Ellei oteta lukuun eksoottisia aiheita, Kiven kaunotar on aina vaalea, kultakiharainen (poikkeus: Sunnuntai, Niittu), kaino, solakka maalaistyttö, vakava tai pidättyvästi hymyävä, uskonnollinen ja kernaasti ylöspäin katsahtava:

    Katsahtaa hän säteilevil silmil
    Avaruuteen sinikorkuuden,
    Otsa loistaa niinkuin pilven kiire
    Tämän kauniin aamun paistehes.

(Ruususolmu)

»Korkuudessa viipyy hänen katsantonsa» (Kontiolan kaski). »Mut vait oli impeni kaino, katsahtain korkuuteen» (Sunnuntai). »Niin hän rukoili, katsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen silmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo» (Seits. velj.). »Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli» (Seits. velj.). »Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea?— — — Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä!» (Yö ja päivä),

Tämä eri yhteyksissä toistuva katseen suuntaus saattaisi olla peräisin jostain alttaritaulusta, kuten on kai oletettu, ellei se toistuisi niin usein — ja ellei siinä selvästi kuvastuisi Kiven omaan naisihanteeseen kuuluva miltei uskonnollinen puhtauden tarve tai eräs kotoinen naistyyppi sinänsä. Edellä jo mainittiin eräitä tämän olennon ulkoisia tuntomerkkejä, ja lisää viitteitä hänen erikoislaadustaan löytyisi kyllä runsaasti. Jos joku tutkija ottaisi vaivakseen eri henkilökuvista kerätä yhteen hänen synteettisen hahmonsa siihen tapaan kuin antropologit valottavat nipun filminegatiiveja päällekkäin, tulos kaiketi lähenisi erästä meikäläistä naistyyppiä niin paljon, että maalari voisi hahmoitella hänen kuvansa yhtä hyvin Kiven omista sanoista (Sellaista on Saarimaa jo yritellyt pienessä tutkielmassaan »Aleksis Kiven naisihanteesta».) kuin jostain sopivasti valitusta Hämeen tyttärestä. Tuon kuvan keskeiset piirteet ovat Kivellä yleensä samat, vaikka eri yhteyksissä saattaa ilmetä muuntelevia piirteitä, esim. vastakohdat kalvea ja rusoposki, mutta tällöinkin rusoposki on keskuskuvasta sivussa ja esiintyy vain sellaisissa aiheissa kuin Lintukoto ja Uudistalon-perheen nuorikko. Keskuskuvasta poikkeaa tietysti jonkinverran vielä esim. eksoottinen Lea, mutta sielunrakenteeltaan ja katseensa suuntaukselta hänkin on lähellä sanokaamme vaikka Seunalan Annaa, — Muut Kiven naiset, elleivät ne kuulu muunnelmina tähän perustyyppiin, ovat yleensä robusteja, ruskeahipiäisiä rahvaan Marttoja, Venloja ja Timottaria — tai toisaalta muutamia äiti-hahmoja (esim. Äiti ja lapsi), jotka madonnan-piirteissään lähenevät hänen sydämensä naista, kunnes molemmat Seunalan Annassa suorastaan yhtyvät.

Jos tämä näin luonnehdittu tyyppi selvästi oli Kiven puhdistettu ja sublimoitunut nais-ihanne, sitä on edellä jokunen kerta sanottu samalla hänen sydämensä naiseksi. Se oli hänen eroottisen kaipuunsa kiintein kohde. Tuotannossaan hän ikäänkuin tavoittelee sitä eri tahoilta, ja praktiikassa arvattavasti samoin. Emme tosin tiedä, eikä ole tarvis tietää, minkä verran runoilija on jotain todellista impeänsä syleillyt, sydämensä naista ainakin on. Siitä löytyy riittävästi näytteitä runoista jos muualtakin.

On tapauksia, joissa riittää yhteen rytmiin keinuminen, kättely tai pään nojaaminen olkaan. Sitä läheisempi syleily kuuluu vain unelmien piiriin (Unelma, Uneksuminen, Pilvilaiva) tai se on tuota laatua kuin Sunnuntaissa:

    Ja katselin kaukasta vuorta
    Ylhäällä pohjosess’
    Kuin ihmeellist’ Onnelan maata. —
    Unien kangastus!
    Kosk’ impeni sylissäin istui
    Temppelin kellon pauhuss’.

    Mut vait oli impeni kaino,
    Katsahtain korkuuteen,
    Ja poskellans kyynele kiilsi
    Helmenä kirkkaana.
    Mun käteni ihanast’ eksyi
    Kiharains mustaan yöhön.

Ja runossa Onnelliset:

    Mut kauniimpi koittoa päivän
    Ja lempeempi auringon laskuu
    Hän hymyten luokseni käy,
    Mä syliini kierron immen,
    Kosk' mennyt on yö,
    Kosk' kimmeltää kesänen aamu
    Ja linnut ne laulelee.

Tällaisista kohtauksista nähdään kyllä se tunnettu seikka, että Kiven tulisinkin kaipuu pysyttelee aina hyvin siisteissä pidättyväisyyden rajoissa. Romantiikkaa. Mutta samalla sellaista pidättymisen tarvetta, puhtauden ja puhdistumisen tarvetta, joka suhteessa rakastettuun lähentelee uskonnollista kulttia. Ja kernaimmin ovat ympäristönä vapaan, kaikkinäkevän luonnon viileimmät värit, eritoten valkea, viileät aamut ja illat tai päivällä varjo; tyypillinen asento on uneksuva seisominen tai istuminen, runojen rytmi (tai proosassa lauserytmi) on hyvin ilmava ja arasti aaltoava. Kuumin sensuellipoltto huokuu Anjanpellosta:

    Povi polttaa, aatos harhaileevi,
    Hämäryys ja valo vaihtelee.

Mutta tämäkin, Kiven lemmenkuvitelmien värikkäin ja dynaamisin purkaus, tapahtuu välimatkojen takaa:

    Siellä näin mä taivaan kauniin immen,
    Mutta katosi hän ainiaaks.

Lieneekö ihastus tällöin ollut totta vai unta, ei käy päätteleminen. Hänen sanotaan kyllä olleen »nuoren Hämeen tyttären», mutta runoilijansa haaveelliseen erikoistyyppiin hänet liittävät määritelmät »taivaan kauniin» ja »hänen poskillans oli kelmeys».

Sen nojalla, mitä Kiven Erosta on edellä jo ehditty luonnehtia, hänen ihanteensa usein toistuva kelmeä väri ei ole ihmeteltävä. Tässä kiintymyksessä voi olla mukana vetoa romantikkojen paljon suosimaan sairaalloiseen, tuberkuloottiseen tai neurasteeniseen tyyppiin. Tai kenties kelmeys viittaa vain erikoisen herkkään, uneksuvaan ja tuonpuoleiseen »tähtisilmaiseen» sielunrakenteeseen. Kaikkia näitä laatuja Kiven kaipuu lienee katsastanut. On hän nähnyt värin vaihdunnankin, kelmenemisen, impensä poskipäillä, ellei muuta niin keinun huumauksessa.

Se tyyppi, jota Kivi kaipasi ja etsi, oli sinänsä eri muodoissaan fyysillisesti hauras. Unelmanakin se pelkäsi kosketusta ja oli omiaan kutsumaan puoleensa miehistä suojelijaa. Siinä kai sen eräs eroottinen viehätys. Toinen oli yhtä ilmeisesti kuvitelma sellaisen olennon henkisestä laadusta, so. ylemmyydestä ympäristössään, ja arvosta puhtaan henkisen kiintymyksen kohteena. Täydennyksenä kokemuksilleen Kivi etsi sielua, sitä täysin löytämättä muualta kuin kuvitelmistaan, etenkin kun taivas on useasti tavalla tai toisella tapauksessa mukana: »Suutelinko taivon haamun?» (Unelma.) Tai:

    Puhtautta korkee taivas tahtoo,
    Puhtaus on lemmen asunto.
    Lias lammikon ei ruusu kasva
    Eikä saastaisuudes rakkaus.

                       (Pilvilaiva)

    Senpä näyttää hänen huultens hymy
    Suloinen, täys lemmen hekumaa;
    Niinpä hymyileevi sielu taivaas,
    Pyhää kirkkautta hengittäin.

                       (Ruususolmu)

Ihanteen oli kyettävä ilmestymään »vuodattaen taivaan kieltä» (Kontiolan kaski) tai »ihmeellinen tuli säteili hänen silmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo» (Seits. velj.). Näin alkaa kuva jo lähennellä enkelin ominaisuuksia ja sille kuormitetaan taivaallisen suojelijan ja välittäjän tehtäviä. Tullaan taas madonna-äitiin, ja kuva häipyy abstraktioksi, pois kaikkien konkreettisten mahdollisuuksien piiristä. Ei ole mikään poikkeus tällainen säkeistö:

    Vastasi hän katseel kostealla:
    »Tuhansien vuotten mentyää
    Toinentoistam vastaan hymyilemme,
    Ja kosk yhteentullaan,
    syleillään.»

                       (Pilvilaiva)

Miehinen veren veto ja ideaalin taivaallisuus hävittivät toisensa. Runoilija oli tuomittu jäämään osattomaksi muualla paitsi kuvitelmissaan. Vain joku »Kiharains mustaan yöhön» saattaa olla haaveitten taivaisiin puristunut demoninen muistuma todellisuudesta. Hentoa, kalveaa kultakiharaistaan Kivi ei kosketa sillä tavoin. Se olento jää väikkymään hänen muusakseen, jota hän ja me, hänen lukijansa, todennäköisesti saamme kiittää paljosta — unohtamatta silti Charlotta Lönnqvistiä, naista, joka oli, kun enkeliä ei ollut.

Mutta jo alkajaisiksi lupasin koettaa, eikö tässä aiheessa jossain posahtaisi lohi. Sitä ei vielä liene kuulunut, vaikka koski näyttää tarkastellun läpikotaisin. Summa summarum: hyvin surullista, hyvin hienoa, mutta ei mitään posahdusta.

Nyt tulemme sen kiven kupeeseen. Sen nimi vilahti jo äsken esille: demoni.

Se väkevä henki, joka Nummisuutarit ja Veljekset runoili, sai toki jotain hurjempaa, dramaattisempaa virikettä kynänsä työlle. Tämän demonin löydämme, niin otaksun, paljaimpana kalvean immen tarinasta. Mutta kalveaan impeen emme pääse poikkeamatta vielä hiukkasen Seunalan Annassa.

Jos nimittäin etsimme yleistä syytä kirjailijain työlle, on kai todettava, että voimakkain ja jatkuvin kiihoke kullakin tekijällä on omassa sielullisessa erikoisrakenteessaan ja sen säätelemässä mielikuvituselämässä. Sinne latautuvista ristiriidoista kasvaa luova paine. Sitä oli Kivellä melkoisesti erilaisista syistä, niin vakavan kiskoessa köyden toisesta päästä ja koomillisen toisesta, niin vienouden kamppaillessa hurjuuden kanssa, niin nais-ihanteen joutuessa puntariin todellisuuden punnusten kanssa. Näimmehän hänen keskeisen, kiihkeästi kaivatun naishahmonsa etsivän muotoaan sekä runojen kuviteltuna sylissäistujana että näytelmien ja eeposten selvempinä henkilökuvina, joitten kaikkien ääriviivat kuitenkin lopulta pyrkivät häipymään taivaallisen valohämyn hohtoon.

Lienee ilmeistä, että näitten kaikkien fantasiahenkilöitten synteettinen huipentuma on lievästi hysteerinen »Seunalan nuori ja hoikka tytär, kainosti katsahteleva Anna, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä kelmeän, kimaltelevan otsan alla». Hän on se henkilö, jonka ihmeellinen, palava rukous Vehkalan niitulla mursi Juhanin kapinallisen uhman, olkoonpa että Juhani samaan puhtiin kohtelee häntä reaalisen setämäisesti: »Mutta viimein, koska tytön askare hänen mielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen ja talutti hänet takaisin latoon, lausuen: mene sisään, rääsy, mene sisään ja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään puolestani rukoilijata.» — Kivessä oli tarpeeksi Juhania, jotta hänen todellisuustajunsa teetti haaveelle tällaisen pienen talutusseremonian.

Kivi oli bastardi, hänessä oli erittäin vienoa ja erittäin uljasta — ei silti kovaa. Kaiketi hänen puhtaustarpeensa ja uskonnollinen tunteensa kaipasivat molemmat välittäjää, madonnaa, mutta hänen miehinen ryhtinsä ja huumorintajunsa yhdessä panivat vastaan. Sankari jylhän kuusiston! Muut ristiriitansa hän osasi viimeistään tasata huumorillaan (huomaa edellä: »rääsy»), paitsi ei yhtä. Eroottisen kaipuunsa kohdalla hän pysyi sinisimmän linjan romantikkona. Todennäköisesti hän olisi ollut ihanteellisin rakastaja mitä nainen voi toivoa, sitä kiihkoansa ja synkkää paloansa myöten, joka hänessä yhtenä mahdollisuutena piili ja joka saattoi hänet joskus tehdä hurjaksi, Tulemme aavistelemaan, etinen kuin tämän tutkistelun loppupiste putoaa, ettei hän ollut vailla demoniaan Eroksenkaan asiassa.

Mutta pysymme vielä Seunalan Annassa.

Kertomuksensa loppuluvussa, jakaessaan veljeksille kullekin soveliaat aviosiipat, Kivi tekee paradoksaaliselta tuntuvan yllätyksen: Seunalan Anna joutuu Eerolle, pilkkaajalle ja älyihmiselle. Tässä tempussa Kivi on psykologina hienoimmillaan. Interiööri Vuohenkalman torpasta osoittaa, että ennakkoon mahdottomalta tuntuva kahden vastakohdan ymppäys mestarin käsissä onnistuu oivallisesti. Mutta yritys on niin rohkea, että siihen täytyi olla aivan väistämättömät syyt. Päätöstä sanelemassa täytyi olla Eros, täytyi olla himo, Anjanpellon demoni, jonka lopulta oli päästävä saaliiseensa käsiksi ja siitettävä tämän kanssa lapsi, Aleksis Kiven lapsi.

Eihän nimittäin Seunalan Annan kaltaisen madonnankuvan naittaminen ollut kertomuksen kannalta ollenkaan tarpeellista, ellei tuo henkilö toisaalta ollut tekijälle muuta kuin eräs sattumalta esille pilkahtanut sivuhenkilö ja ellei toisaalta Eero ollut tekijälleen muuta kuin eräs veljeksistä. Täytyy kai olla niin, että kalvea naishahmo oli silloin tällöin näkyvänä muusana innoittanut ehkä koko Kiven tuotantoa, viimeksi koko laajan romaanin syntyä ja kasvua, tullakseen lopulta viime luvussa aivan pakonomaisesti esille ensin Vehkalan niitulla, sitten Vuohenkalman (huomaa: kalman) avuttomana emäntänä, mutta lyyrillisesti loistavana näkynä, jonka sylissä on Eeron lapsi ja jonka suuhun on pantu lyriikkamme kaunein kuolemanlaulu. Ja täytyy olla niin, että Eero älyllisessä ylemmyydessään edustaa hyvin paljolti Kiveä itseään, eritoten nuorta vekkuli-Aleksia. Saattaa kysyä lisäksi, eikö Seunalan Anna ollut, paitsi Kiven sydämen naisten huipentuma, myös niitten prototyyppi, varhaisnuoruuden konkreettinen ihanne, joka joko pian kuoli (vert. Eriika, Alma, Oli mulla kulta kaunoinen) tai luultavammin naitiin pois — jo Nummisuutarien Kreeta viittaa johonkin pois vietyyn, ja Eskon häämatka saattaa olla yhdeltä säikeeltään irvokas vapautumisen yritys menettämisen kirvelevistä tunnoista. Samoin tämä piirre näkyy runoissa Mies ja Ensimmäinen lempi.

No, tämä on kai sivukysymys. Väistämättömältä pääasialta näyttää, että Kiven sydämessä on Anna varattu hänelle itselleen. Ehkei tämän katsastelun kannalta ole aivan merkityksetön sekään seikka, että Anna-niminen henkilö esiintyy hänellä kahdessa eri yhteydessä, Seunalan tyttarenä ja Kontiolan Annana, nähdäänpä hänet vielä kolmannenkin kerran, Liisan äitinä näytelmässä Yö ja päivä. Eikä Jaanankaan nimi soinnahda etäiseltä.

Seunalan Anna on joka tapauksessa nyt Eero – Kiven sunnuntaisen tuvan asukas:

»Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavankeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.» Nyt taisi lohi jo posahtaa hiukan. Onhan edessämme todenterävästi piirrettynä osapuilleen sama kohtaus, jota jo Esko kuvitteli ja jonka tuontuosta toistuvana tapaamme Kiven muissa teoksissa, niin runon kuin näytelmän muodossa. Hänen kuvitelmiensa (ja muistojensa?) impi asui nyt kaivattuna madonna-äitinä hänen sydämensä torpassa ja kuiskasi uupuneelle miehelle, joka jo kaiketi aavisteli kirjoittavansa viimeistä teostaan: Oi, kuule mun sydämeni laulu.

Tähän voisimme lopettaa, pelkäämättä, että Kiven tulkitsemisesta olisi pahoin eksytty mielivaltaiseen runoiluun, ellei jäljellä olisi se luvattu kalvean immen tarina. Epäröin kyllä uskaltaako siihen käsiksi, sillä nyt viimeistään tarvittaisi ammattipsykologia. Mutta luvattu mikä luvattu. Yritetään pelkästään tuntosarvien turvin.

Heti alkuun huomattakoon, että kalvean immen aihe orastelee jo Kiven ensimmäisessä kertomuksessa Eriika. Sen edelleen kehittyvä muunnelma, Kanervalan Eksynyt impi, tuo aiheeseen mukaan toisaalta vuoren luolia ja kiljuvia peikkoja, toisaalta taivaallisen sulhasen, jonka ihaileva katse kuitenkin muistuttaa Aleksia itseään. Karkurien IV näytöksessä luulen havaitsevani edelleen saman aiheen vilahtelua, lisäpiirteenään immen (Elma) petos. Jälkeenjääneissä runoissa immen unelma ja Impi ja ryöväri kehittelevät aihetta yhä edelleen, niin että niitä voisi nimittää jo varsinaisen kalvean immen tarinan toisinnoiksi. — Aihe näyttää koostuneen useista mielikuvista, useista elämyksistä Kiven koko elämäntaipaleella. Tarina näyttää olleen hänelle hyvin keskeinen ja lopullisessa muodossaan pitkän kokeilemisen tulos. Vielä Kiven sammuessa, Margaretan aikoina, kalvea impi säilyy hänessä, ellei ole sanottava sen puhkaisevan entiset kehyksensä ja astuvan etualalle. Sävyttäähän tuo hahmo aivan oleellisesti näytelmän päähenkilön. Mutta figuuri oli tällöin jo Seitsemästä veljeksestä valmis, ja sieltä runoilija sen jokseenkin sellaisenaan saattoi siirtää Margaretaan.

Seitsemässä veljeksessä tapaamme kalvean immen jo ennen Seunalan Annaa, sadussa Impivaaralta. Tämä ei voine olla mikään sattuma; onhan Impivaara koko teoksessa niin keskeinen paikka. Reaalisemman Jukolan ohella, joka ikäänkuin toimii kirjan kehyksinä, Impivaara ja sen uutistupa on kirjan romanttinen voimakeskus. Ja tarina Impivaaran nimestä saattaa olla tunnepohjaltaan aivan toista kuin kirjan muut sadunomaiset episodit, vaikka jutulle on rakennettu jatkoksi veljesten hassuttelevia kuvitelmia oikein rotevasti. Ellei juuri näitten koomillisten vastavetojen huimuus pane epäilemään, että edellä on ollut jotain tavallista totisempaa?

En pääse mihinkään siitä vaikutelmasta, että kalvean immen tarinassa on taas kerran esillä toisaalta jokin hyvin polttava eroottis-eetillinen symbolien sarja, toisaalta Kiven keskeinen naishahmo ja Seitsemän veljeksen muusa, mutta erilaisessa tunneyhteydessä kuin missään muualla. Tässä saattaa ilmetä, yhteen symbolisarjaan kätkettynä, se mikä Seunalan Annan vaiheista jätettiin kertomatta. Näyttäähän kuin tällä kertaa olisi kaikessa hurjuudessaan päässyt irti Kiven musta demoni: vuoren peikko. Sen juuria voisi etsiskellä, edellämainitun lisäksi, Kullervosta alkaen hänen monista henkilökuvistaan, ja sillä, aina Eskon, Sakerin, Iivarin, Juhanin, Laurin ja Tykon raivonpurkauksia myöten, on aina maskuliini muoto. Sen kaksoisveli on hänen huimimman, uhkapäisimmän huumorinsa demoni, sama, joka keikutellen niskojaan laulattaa Eskolla »Luota sinuas härjän pääl» ja kalvean immen tarinan peitoksi vetää Juhanin ja Timon mehevät jutut ja yksisilmäiselle Valkolle viskatut uskon sankarien manaukset.

On aivan turhaa, jos Kivi yritetään jäniksen käpälällä pyyhkien retusoida vain romantikoksi, idealistiksi ja kultaisen huumorin joulupukiksi. Hänen hermojansa raatelivat väkevät vastakohdat, jotka samalla lietsoivat hänen luomispainettaan. Hän on hyvinkin voinut joskus huokaista Sakerin suulla: Minä olen vimmatuilta kohtauksilta kiusattu mies! Ja ennen kuin Seitsemän veljestä on loppuidylleihinsä saatettu, siinä on kilvoiteltu hyvin paljon ja monella tavalla. Kiven koko personallisuus on ollut siinä painissa mukana, pohjiaan myöten.

Kysyn, eiköhän kalvean immen peikko ole yksi sellainen musta kohtaus? — tälläerää luonteeltaan eroottinen—jokin painajaisen tapainen toiveuni? Ellei, niin mitä muuta se voisi olla?

Tarinan tulkinnalle tarjoutuu kyllä vähintään kaksi hyvin erilaista vaihtoehtoa.

Yksinkertaisimmin ottaen voidaan olettaa, että peikko on joku molemmille rakastavaisille aivan vieras henkilöitymä (kilpakosija? tauti? kuolema?), jonka kourista sankari-Kivi daaminsa pelastaa, vaikka tämä oli ollut hieman uskoton. Tarina olisi tällöin jossain määrin verrattavissa Karkurien Elman näennäiseen petturuuteen tai Eskon ja Kreetan historiaan -— ehkä sen kronologisena jatkona — ja peikon rumuus olisi pantava mustasukkaisuuden tilille.

Toinen selitys on hämärämpi, demonisempi, ja näyttää ehkä sotkeutuvan omiin lankoihinsa. Tälläkertaa täytyy Ison-Aleksin personallisuus nähdä jakautuneena kahdeksi eri henkilöksi: sankari = ihanneminä; peikko = animaalinen viettienergia eli sanoisiko aliminä. Kalvean immen satu olisi tarina näitten kahden vastavoiman välisestä taistelusta, ja kilvoittelun kohteena olisi edellistä tapausta abstraktisempi impihaave, ehkä puhdas idea ehkä sublimoitunut nais-ihanne.

Vain kalvean immen tarinan toisinnoitten pohjiin asti yltävä ammattipsykologi saattaisi ratkaista kummalle linjalle tulkinnan on lähdettävä. Omasta puolestani kallistuisin jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Edellinen ratkaisu olisi nähdäkseni liian helppo ja liian naiivi — tuskinpa niin iso kala kuin Aleksis Kivi lekottelee sen kiven kupeessa. Minun onkeeni pyrkii tärppäämään ja posahtamaan tuon toisen viereltä. Onhan tarinassa kaiketi irrallaan joku himon demoni, joka yksityiskohtaisesti kuvatulla kohtalonomaisella kiihkolla toimii viettelijänä, ryöstäjänä, veren juojana ja orjuuttajana. Jos aliminän toiveen sijoitamme peikoksi, symboliikka tuntuu ainakin tällä kohtaa läpinäkyvältä. Ja jos niin on, kirjoittajana ei tarvitse olla kukaan tietoinen minä. Runoilijan täytyi vain asetella sanansa näin, itselläänkin kauhistuksen niskaharjakset pystyssä:

»Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunnalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti.»

Sanottakoon freudilaisuudesta mitä tahansa, mutta eiköhän ylläoleva liene heikäläiselle unien selitykselle melko selvä tapaus? Entä edelleen se, ettei neito kuollut, vaan jäi Kiven tyypilliseksi kalveaksi olennoksi? Entä pelastajan tulo, joka antoi neidolle uudet veret ja siekailematta päättyi peikon surmaan: »ja vuorelle roiskahti musta verensä»? Entä sitten ihanneminän ja neidon kirkastus elämän tuolla puolen? — Ei kai tämä liene mitään vaikeaselitteistä. Johtolangat eivät oikeastaan näytä sotkeutuvan muualla kuin neidon kohdalla. Minkä lupauksen tämä oli rikkonut, joutuakseen sitä sovittamaan sata pitkää vuotta? Ja lupauksen, joka olisi annettu peikon ihanneminälle! — Olisiko immen hahmoon kulkeutunut vielä kolmatta Aleksia, nimittäin hänen syyllisyydentuntoaan tai sitä hänen uskonnollista elämäänsä, joka selvästi on voimistunut 1860-luvun loppua kohti? Sydämen nainenhan on muutoinkin hänen uskonnollisen tunteensa kannattaja.

Jos tämä neidon solmu selviää, kalvean immen tarinassa potkaisee ehkä liiankin iso kala, joka pelmahuttaa pohjamudat silmillemme ja välähyttää samalla huikaisevat salaman sähköt. Olkoon niin tai näin, tarinasta joka tapauksessa pilkottaa esille eräs Kiven ominaisimman naistyypin kalveita neitoja Seitsemän veljeksen keskeisessä maisemassa ja selvästi eroottisena aiheena. Ja immellä on omallatunnollaan jotain sovitettavaa — kuten runoilijallakin. Demonit ja taivaskuvat ovat liikkeellä, enemmän tai vähemmän, miten asian ottaa, ja kamppailun tuloksena on ylimaallinen kirkastus. Tarina tuntuu olevan kuin koko kirjan tausta, toisella etäisyystasolla, toisissa ilmapiireissä, mutta se tunkee siellä täällä kuviansa esille ikäänkuin etualalla kulkevan veljeksien kertomuksen lävitse. Kirjan toisten vähemmän keskeisten episodien ohella (esim. tarina kahdesta rakastavaisesta, jotka keihäs lävistää) se kertoo kirjaan kätkeytyvästä eroottis-romanttisesta panoksesta, joka näyttää vaatimalla vaatineen mukaan loppuluvun ja sen mukana Seunalan Annan erääseen Kivi-Eeron sunnuntaiseen tupaan.

Kiven naiskuva näyttää olleen se tavanomaista erotiikkaa voimakkaampi energialähde, joka yhtenä, vaikkei ainoana tekijänä auttoi Fanjunkarsin köyhää, sairasta erakkoa ylittämään maalliset mahdollisuutensa ja kirjoittamaan yhden maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Kirjassa on hyvin huomattavasti mukana Kiven runojen ja eräitten näytelmien nainen, Kiven polttava unelma hänestä. Kenties voimme edellisen perusteella lisätä: hänestä, joka oli niin saavuttamaton, ettei sitä peikkokaan saanut hengiltä. Tavallaan tämä haave, tämä kuva sentään uhrasi verensä Veljeksille. Vuohenkalman Annana se jäi viimeiseen asti runoilijan vierelle ja sentään yhtä etäiseksi kuin Eerolle. Kun tietää nuoren Kiven läheisen suhteen äitiinsä (hän oli äitinsä silmäterä, sanoo Tarkiainen), voi aavistella miksi Kiven sydämen naiseen pyrkii yhtymään usein madonna-piirteitä, selvimmin ja heleimmillään juuri Vuohenkalman Annassa. Hänen vierellään Kivi on sekä Eero että lapsi. Onhan selvää kenelle Anna laulaa sydämensä laulun, merkillisen, runokuviltaan kristillis-pakanallisen, mutta selvästi läpeensä uskonnollisen tunteen sävyttämän pois-kaipuun laulun.

1949—50.

III

PLAGIAATTEJA

On kirjallisuuden tutkijoita, jotka ammatikseen etsivät kaikkialta kirjallisia »vaikutteita». Kirjailijoilla puolestaan ei liene tapana tällaiseen keskusteluun puuttua muutoin kuin leikin sävyssä, vaikka heiltä tietysti pätevin tieto voisi herua. Näin ajatellen saanen tehdä muutamia hajallisia paljastuksia työpöydän ääreltä, olettaen, että ne jotakuta tutkisteluun taipuvaista lukijaa ehkä huvittaisivat.

Rajoitun eräisiin runoihin.

Tiettävästi runoilla saattavat olla hyvin erilaiset alkulähteet, niitä keinuttavat eteenpäin hyvin erilaiset motooriset voimat ja niitten päämäärät saattavat olla tekijältäkin enemmän tai vähemmän salatut siihen hetkeen asti, jolloin loppupiste putoaa. Runo on rikas ja mystillinen asia. Sen purkautuessa esille tekijä tuntee usein olevansa mukana huimalla seikkailulla, josta ei tiedä, mihin seuraava askel vie. Niin siinäkin tapauksessa, että purkautuminen olisi hidasta, kunhan se pakottomasti »kasvaa sisältäpäin».

Luullakseni verrattain harvat runoilijat sepittävät säkeitään niin tietoisesti kuin Koskenniemi kertoo kokoomateoksessa Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen s. 331—337. Luominen siihen tapaan saattaisi jäädä vaille yllätysten tuottamaa jännitystä samaten kuin sitä nöyryyden tuntoa, jonka antaa tajunnalta salassa pysyvien voimien mukana olo.

Ennen kuin jatkan, saanen vielä alleviivata toisen, luultavasti yhtä yleisen kokemuksen. — Hyvin ensiarvoinen tekijä runossa on sen auditiivinen aines: rytmi ja melodia. Niitä seuraillen herkkäkorvainen »vaikutusten» etsijä voisi päästä ehkä pintaa syvempiin tuloksiin ja korvaten puolestaan erehtyä surkeasti. Ajateltakoon esim. Kramsun runoa

    Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie.

Senhän voi lukea yhtä hyvin valssina kuin moukarin iskuina. Oletan muuten, että siinä on molempia, mutta sen asian analysoiminen ei kuulu tähän yhteyteen, jossa lupasin joitakin omakohtaisia tunnustuksia. Esimerkki valaisee kuitenkin sitä tosiasiaa, että pelkkä runojalkoja seuraileva mekaaninen skandeeraus ei paljoa kuule runon ääniaineksesta. On löydettävä oikea tempo ja muu rytmillinen viritys, johon voi opastaa vain runon tunnearvojen välitön vastaanotto, usein joidenkin onomatopoeettisten tms. avainsanojen avulla. Sama runomitta saattaa soida aivan eri tavoin. Toisaalta olen kokenut, miten aivan eri äänilajiin virittyneet runot saattavat, saman metrisen poljennon välityksellä, suljua samaan uomaan ja siinä sekoittua toisiinsa.

Luulen, että runoilijan itsenäisyydelle ovat vaarallisinta seuraa eräät sellaiset voimakkaasti auditiiviset runoveljet kuin esim. Siljo. Hänen kumea ja täyteen ladattu rytminsä saattaa tunkea läpi luitten ja jäädä latenttina johonkin piilotajuntaan, vyöryäkseen sieltä joskus arvaamatta esille.

Tapahtui kerran siten, että muutamaan tekeillä olevaan runoon kolmatta säkeistöä tehdessäni tämä kolmas alkoi tuntua omituisesti puolittain tutulta. Samaan menoon pulpahtava neljäs värsy näyttäytyi yhä tutummaksi — se hiihteli selvästi Siljon »Teppo Tyhjäsen» ladulla, runon, jota muuten pidän suomalaisen lyriikan huippuna ja joka siten on minulle perin juurin tuttu. Mutta miksi en alunperin huomannut plagioivani tätä tuttavaa? Kun tarkastin kynäni jälkeä, totesin kahdessa ensi säkeistössä tehneeni kyllä aivan omaa työtä, mutta säerakenne oli hyvin lähellä Teppo Tyhjästä, ikäänkuin hiihdellen sen sivulla. Kolmannessa säkeistössä tuli vahinko; pienellä rytmin muutoksella se solahti solkenaan Siljon latuun. Neljäs säkeistö lainasi jo häneltä sanoja!

Pahoittelen, että näin syntyneen plagiaatin tulin hävittäneeksi. Kaikista plagiaateistani se oli ällistyttävin. Tässä kirjoituksessa sitä olisi sietänyt perusteellisesti tutkistella.

Mutta onhan »Uusi runo»-kokoelmassani painettuna toinen Siljo-plagiaatti, tosin hiukan toisen laatuinen ja vähemmän ilmeinen, koskei yhtäläisyydestä tietääkseni kukaan ole vielä huomauttanut. Pannaanpa tähän vierekkäin säkeistö kumpaakin, originaalia ja jälkikaikua:

    Kahdenpuolen aitaa         Vierelläni aivan
    vielä heiluu heinä,        kylki mustan laivan,
    vielä viljaa tuuli tuutii  lähtöhuuto möyrähtävä
    suven säveleinä.           pitkänmatkan laivan.

Yhtäläisyyden, joka ilmeisesti on syvempi kuin pelkkä säkeistön mitallinen toisto, keksin tässäkin tapauksessa muistaakseni ennen runon (se syntyi hyvin hitaasti) valmistumista. Oletan, ettei runoni olisi lähtenyt alkuunkaan ilman muistissa piileskelevää kuulokuvaa Siljon väkevästä jutusta, mutta minun sepitelmäni on alunperin sattunut saamaan hitaamman tempon ja lisäksi säetoiston, jotka molemmat yhdessä näyttävät vaikuttaneen sen, että rytmiikaltaan miltei plagiaattina liikkeelle lähtenyt runo kasvoi sittenkin sisäisesti itsenäiseksi. Kehitys lienee siis merkittävä aivan päinvastaiseksi kuin Teppo-plagiaatissa. Nämä kaksi tapausta valaisevat nähdäkseni melko iskevästi ensinnäkin auditiivisen aineksen suurta voimaa ja suurta vaikutusvaltaa runon syntyyn. Rohkenen nimittäin yleistää nämä tapaukset siinä mielessä, että, kuten jo varemmin sanoin, runo on hyvin ratkaisevasti kuulon asia. Toiseksi esimerkit osoittanevat, että jos oma kuultu aines lähtee liikkeelle aivan likeltä piilotajunnassa latenttina väijyvää, toiselta tekijältä omaksuttua kuulokuvaa, viimeksimainittu helposti ryöstää koko runon haltuunsa, mutta jos rytmiikkaan ja säerakenteeseen on selvästi jo alkutahdeissa iskeytynyt yksilöllisiä piirteitä, ne jaksavat plagiaatistakin kasvattaa itsenäisen runon.

Tämän toteamuksen lisäksi on kokemukseni mukaan täysin mahdollista, että eri runoilijat saattavat aivan erilaisista lähtökohdista päätyä hyvin samallaisiin tuloksiin. Jos käyttäisimme biologisia termejä, voisi kai sanoa, että »ajan henki» ja yleinen atmosfääri antaa peruasultaan erilaisille eliöille yllättävästi samankaltaisen ilmaisun. Oletan monen runon meilläkin jäävän painamatta sen vuoksi, että joku toinen tekijä on hetkeä ennen kerinnyt samoihin runokuviin, rytmeihin tai ajatuksiin. Tuoreimpana esimerkkinä tulee mieleeni Tauno Penttisen lyyrillisestä debyytistä tutulta kajahtanut säe:

    valitushuutoon ei auennut ykskään suu

Mistä tuttavuus? Kauan muisteltuani keksin muutamasta omasta kesken jääneestä luonnoksestani, joka lie ajanhetkeltään samaa syntyä, jokseenkin täsmälleen saman säkeen.

Pitempi parallelli löytyy muutamaa vuotta varemmalta ajalta. Kun »Uusi runo» oli jo ilmestynyt, lueskelin halulla Eino Kailan samaan aikaan painettua »Syvähenkistä elämää». Tälläkertaa, auditiivisen aineksen ulkopuolelta, tapasin Kailan lyyrillisessä filosofiassa niin pitkillä linjoilla samaa ainesta, että siunasin kohtaloa, joka oli sattunut jouduttamaan kirjaseni valmiiksi samaan aikaan. Vähänkin myöhästyneenä olisi minun täytynyt pyyhkiä pois joitakuita juttujani, ainakin »Silmän», jolle Kailalla on melko selvä parallelli.

Mutta etenen toisellaisiin tapauksiin ja palaan samalla runomittaisiin esikuviin. Viime vuosien tuotantooni on puikahtanut kolme hauskaa plagiaattia, kukin hiukan eri tyyppiä, ja kaksi niistä niin räikeää, ettei niitä käyne julkaiseminen muutoin kuin tämän kirjoitelman yhteydessä. Ensimmäisenä otettakoon seuraava:

    Käärme, nahkani loin       nahkaansa nylkien kuin
    joskus, ja taasen nyt.     vierasta tuppea viiltäin,
    Tuskassa kiemuroin.        pukuaan kummastuin,
    Silmä on himmennyt.        joka käy esille, kiiltäin
    Kivi ja kanto ja maa       silmään uudistuvaan,
    kovat ne onhan, mutta      välkkäen suomuissaan
    niihin iskeä saa           niinkuin ruoho ja taivas.
    kylkensä, surkeilutta,     Missä on nyljetyt vaivas?

Kysymyksessä on tälläkertaa tietoinen plagiaatti tai oikeammin tietoinen plagiaatin karttaminen, Taustalla häämöttää monelle tuttu omakohtainen kokemus: kannokkoisella aholla käärmeen nahka ja sen ääressä kuvittelu eläimen piinallisesta painiskelusta nahanluonnin aikana. Aihe on kiihottavan läheisesti symbolinen, mutta valistunut lukija tietää, että samaisen aiheen on Nietzsche loistavasti vallannut runoudelle (»Bei der dritten Häutung»):

    Schon krümmt und bricht sich mir die Haut

Originaalin rytmi ja runokuvat ovat niin voimakkaat, että ne vuosikausia suorastaan kielsivät minua aiheeseen enempää kajoamasta, semminkin, kun Siljo on jutun jo erinomaisesti suomentanut. Padotun ja ehkäistyn elämyksen paine kasvoi lopulta niin ylivoimaiseksi, että täytyi yrittää sen runoksi purkamista, tietoisesti odottaen hetkeä, jolloin oma muunnelma syöksähtäisi esille kyllin eloisana, välttyäkseen sortumasta mestarin jalanjälkiin. Kuten näkyy, tulos ei ole hullumpi, mutta kokoelmaan otettavaksi siinä sentään tainnee tuntua liiaksi plagiaatin käry. Aihe on kertakaikkiaan jo käytetty!

Saman tapaisia kokemuksia voisivat luultavasti hyvin monet tekijät luetella uskonnollisista aiheista, jotka ovat jo vuosisatojen kuluessa monen mestarin koettelemia — siinä kai ratkaiseva syy, miksi tästä aihepiiristä yleensä niin harvoin enää syntyy tuoretta runoa.

Toinen lupaamani esimerkki on liian pitkä tähän painettavaksi. Ei se lie tarpeellinenkaan, koska se löytyy tämänvuotisesta kokoelmastani nimellä »Ballaadi taittuneesta puusta». Ensi lukemalla runossa kenties ei havaitse mitään tutunomaista. Plagiointi pysyttelee piilotajunnan alueilla ja on aavistettavissa vain ballaadin keskivaiheilla, josta sen merkit muuten olisi ollut helppo jäljestäpäin hävittää, jos tekijää olisi »vaikutuksen» kätkeminen huvittanut. Siellä on mm. säepari:

    Meri viskoi mua, löi kallioseiniin
    ja kietoi mun leväniljan heiniin

Tietoisuus plagioinnista vaivasi minua kuitenkin sen verran, että, ennen kuin runon rohkenin omakseni tunnustaa, kokeilin sen vaikutusta niin pätevään kriitikkoon kuin Anna-Maria Tallgreniin, pyytäen hänen nimenomaan tarkkaamaan, tuntuuko runossa toisen tekijän läheisyyttä. Ei tunnu, vakuutti kuulija. Kun mainitsin sanat »Bateau ivre» ja luin juttuni uudelleen, kuulija väitti yhä, että rytmi on aivan toinen, mutta keksi pian sieltä keskivaiheilta sekä Rimbaud’ta että Sarkiaa, ehdottaen, että muuttaisin muutamia sanoja, jotta isyyteni olisi täysin taattu.

No, yksi sana on muutettu. Muut kertokoot siinä, että biologina en voi kuvitella meren ajopuuta ilman leväniljaa ja että runo syntytaipaleellaan heitti yllättävän mutkan hullua venettä kohti. Se oli tapahtuma, jota väristyksellä muistelen.

Ballaadin alkujuuret ovat aivan toisaalla. Kuka viitsii, voi löytää ne »Vartiossa»-kokoelman sivulta 85:

    Kuin voikaan kaikesta irti olla
    kuin yksinäisellä kalliolla
    meren keskellä, suuren, aukean
    ja hiljaa humisevan.

Siitä kohdasta runo aikanaan haarautui kahtia ja saivat jo silloin alkunsa ballaadinkin pari ensi säkeistöä, jotka sitten vuosikausiksi jäivät jollekin paperilapulle odottelemaan jatkoansa. Jatko tuli aikanaan, äkisti, huomaavana, vain hämärästi ennakolta linjojaan aavistellen. Etäisyydessä syttyi kajastamaan muisto lahokannosta, jota olin kerrattain pitänyt yölamppuna. Sen kylmä palo, kaameahko ja lahon tuoksuinen, alkoi vetää runoa puoleensa. Sellaisessa vauhdissa on mukana juuri se tuntemattoman ja yllätyksen jännitys, johon varemmin viittasin. Mutta muutaman säkeistön tultua paperille sain hetkeksi omituisen tunnon, että tässä lähellä, ikäänkuin sumun takana, läheni jokin tuttu elämys, eikä mikään pieni elämys, läheni, ei näkynyt, ja etääntyi uudelleen tuntumattomiin. Myöhemmin kiusasin muistiani, kyselemällä, mikä tuo outo tuttava oli ollut. Lopulta huomasin, että olin hetkisen ajelehtinut samojen vesialojen äärillä kuin Bateau ivre suomalaisessa asussaan.

Tällainen itsetiedoton luovan ja luetun elämyksen assosiointi keskenään lienee juuri sitä herkkua, jota »vaikutelmien» etsiskelijät kaipaavat. Siksi olkoon tapaus näinkin laajalti esitetty, syntisen omalla kynällä kerrottuna. Samalla selviää, miksi en sentään joutunut hullun veneen hinattavaksi: ilmeisesti perin juurin erilainen rytmi ja se mainittu lahokanto pelastivat taittuneen puun omille teilleen.

Muuten olen sitä mieltä, että runonteon tulisilla tiimoilla ei tekijän siedä ruveta tutkistelemaan, kenen alueelle mahdollisesti on joutunut liikkumaan. Jos keksii, runo säikähtää pilalle, jollei keksi, se kiusautuu pilalle.

Ja niin tuli viimeisen esimerkin vuoro:

    Ruumis hiljaa hajoaa,         pala täällä, pala siellä,
    kättä kuolemalle antaa,       useampi puolitiellä.

    silmä usein katsahtaa         Eikä tiedä toisinaan
    tuollepuolen, toista rantaa,  onko ollutkaan.

    Omituista, sinne näin         Onko tuonen valtakunta
    mennä, vähittäin,             nähnyt elämästä unta?

Ei se runo aivan huono ole, mutta jotenkuten ahdas hengitykseltään. Se on kesken kasvuansa kiusannut itseään utelemalla: enkös ole plagiaatti? Vastausta en ole keksinyt, eivätkä muutkaan, joilta olen neuvoa kysynyt. Ellei nyt, kun kysymys kaikuu laajemmalle, ellei nytkään esikuvaa löydy, jää jäljelle vain se mahdollisuus, että runo on itsensä plagiaatti. Näin sanoen en tarkoita viisastella jollakin paradoksilla, vaan lopettaa esimerkkieni sarjan muistuttamalla niistä plagiaateista, jotka ainakin minulle ovat olleet piinallisimmat ja joista samaten muilla on arvattavasti kokemuksia. Tässähän on kysymyksessä yksi vaatimattoman amatöörifilosofiani perustuntoja, jota olen hautonut niin kauan kuin muistiani riittää: olenko ehkä olemassa vai onko yksilöllinen olemassaolo vain harhakuvitelma. Se tunto lienee jo usein hakeutunut muotoonsa paperille ja vielä useammin jäänyt puoliunen kuvitelmaksi tai yötä valvoessa muotoutunut ja taasen unohtunut. Ylläolevan täytynee olla toisinto jostain sellaisesta.

Kuta iäkkäämmäksi ihmislapsi tulee, sitä enemmän hänen tajunnassaan (niin tietoisessa kuin tiedottomassa) risteilee latuja kuin kevättalvisella, läpeensä hiihdetyllä hangella. Näistä laduista monet ovat muitten hiihtämiä, mutta monet omia, viimeksimainittujen joukossa ilmeisesti sellaisiakin, joita ei voi omikseen tuntea, koska ne ovat jo unohtuneet tai ovat tulleet taivallettua unitilassa. Runo saattaa joutua sellaiselle ladulle toistamiseen, uumoilee, että tässä on entisen ladun tuntua alla, mutta ei tunne entistä itseään muuta kuin joskus, sattumoisin, äkkivälähdyksenä jostain jo himmenneestä unesta tai suunnitelmasta. Voisin näyttää varmoja esimerkkejä sellaisista tapauksista, mutta nehän veisivät jo varsinaisen aiheeni ulkopuolelle, ylimenotapauksina toiseen aihepiiriin, jonka nimi on itsensä toistaminen.

1946.

SILJON »VASTAVIRTAAN»

Tänä vuonna on Vuosikirjamme omistettu Juhani Siljolle, ei hänen muistolleen, vaan hänen elävälle runolleen ja kritiikilleen. Ilmeisesti lähitulevaisuus yhä enemmän etsii hänen sanaansa, tulkitsee sitä ja pitäytyy siihen.

Omalta kohdaltani olen joutunut heräävän Siljo-harrastuksen kolkuteltavaksi kahdella tavalla. On tuonne ja tänne pyydetty jotain kirjoitusta hänestä ja on, varsinkin lausujain taholta, vannotettu täydentämään paria hänen viimeisen kokoelmansa kesken jäänyttä runoa. Tätä viimeksimainittua tehtävää olen tosiaan jo aikoja sitten tullut tuumineeksi, mutta joutunut aina peräytymään tehtävän vaativuuden edessä. — Tuli kuitenkin äskettäin tunto päälle sellainen, että ehkäpä sentään kykenisin tulevaa Siljo-renessanssia tukemaan yrittämällä vielä kerran tätä, yrittämällä edes täyttää Vastavirtaan-runon pienet metrilliset aukot, jotta se lausuntanumerona olisi täysin käyttökelpoinen. Lukukappaleena se kyllä käynee täydestä sellaisenaan. Lukija näkee silmillään, mitä poljennon tahteja puuttuu, ja liukuu niitten yli joko mykillä tahdeilla tai kuvittelee niitten tilalle joitakin runon yleistunnelmaa tapailevia sanoja. Eräänä lukijana olen nyt koettanut keksiä sellaiset sanat, jotka tyydyttäisivät muitakin tai kelpaisivat alustukseksi muille yritelmille. Toivon nimittäin, että tarttuisitte samaan tehtävään muutkin. Ottaisimme sitten vaikka ensi Vuosikirjaan näytteitä saavutuksistamme, jotta asiantuntijoilla olisi varaa valita.

Vastavirtaan, muistattehan, se lohen hahmossa eletty monumentaalinen kutsumusruno, saattaa ensi vilkaisulla näyttää kädenkäänteessä paikattavalta. Onhan sillä konkreettinen juoni, ja sen 68. säkeestä vain kolmessa on pieniä aukkoja. Kahdessa tapauksessa niistä on riimikin jo valmis; näyttää puuttuvan vain sanat säkeitten alusta. Kolmannessa tapauksessa aukko on säkeen lopussa, joten tarvitaan riimi, mutta niin helppoa laatua, että lopputavun on oltava -en.

Runo on ilmeisesti syntynyt haltioituneella vauhdilla, sen jälkeen kun se oli pitemmät ajat hautunut aforistisen alkusäkeensä tienovilla.

Runo on sellaisenaan moitteettoman eheä. Puuttuvat sanat eivät näy muutenkaan häiritsevän sen ilmaisuvoimaa. Olisi näinollen mitä yksinkertaisin temppu aukkojen täyttäminen verrattain neutraaleilla sanoilla. Mutta toisaalta nousee heti ukkospilveksi vastaväite: ellei ole kysymys muusta kuin täytteistä, eikö Siljo itse olisi yhtä helposti runonsa viimeistellyt muutamalla kynän raapaisulla? — Käytettävissäni ei tosin ole käsikirjoitusta, joten ei voi tietää, onko hän sitä yrittänyt tai onko painetun tekstin aukkoihin syynä esim. poispyyhityt sanat. Mutta vaikka niin olisi, mainittuja paikkoja tarkastellessa ja niihin täytteitä koetellessa minusta on ruvennut tuntumaan aivan ilmeiseltä, että se, mikä poissa on, se voi merkitä eräitä runon avainsanoja, joita tekijä on halunnut vasta pitemmän harkinnan jälkeen sovitella kokonaisuuteen. — Tämä olettamus on minusta enemmän kuin hypoteesi, ja se kuihkaisee sivulliselle ilman muuta: tehtäväsi on hyvin arkaluontoinen ja vaativa. Niin, mutta vaativa työ tiettävästi on kiihottavin työ. Olen tullut sittenkin yrittäneeksi, ja yllytän yhä muitakin yrittämään.

Otetaanpa aukot tarkasteltaviksi kukin erikseen.

Ensimmäinen näkyy ja kuuluu seuraavasta sitaatista:

    Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,
    turvana yks tunto ainoastaan:
    tummain tulvavetten yläpuolla
    vedet kimaltavat kirkkahinnaan,
    vihisevät virrat hopeisinnaan
    kymen latvoill', ylämailla tuolla,
    yö kuin päivä siell’ on seesteinen.
    pohjahiekka —  — —

Ensin on tietysti eliminoitava ilmeinen painovirhe: viimeistä edellisen säkeen lopussa täytyy olla pilkku eikä piste. Näin ollen viimeisen säkeen on oltava edeltäjänsä pari, loppusointuaan myöten. Tarvitaan vain -en-loppuinen viisitavuinen adjektiivi (tai pari lyhempää) määrittelemään pohjahiekan laatua. Mutta nytpä tämä hietikko ei ole mitä tahansa. Sehän on koko runon dynaaminen päämäärä, se paikka, johon päästäkseen »aallon urho, terässuomupuku» jännittää kaiken tahtonsa voiman, ja se on käännepaikka, jonka saavutettuaan »myötävirtaan lohikin jo vaipuu». Sen paikan sävyjä Siljo tähtäilee pitkin runonsa kulkua monin mielikuvin ja vielä lukuisammin, jo alusta alkaen mukaan pyrkivin pikku viittauksin. Siihen täytyy tavalla tai toisella liittyä sellaisten sanojen kuin:

 hopein hohtelee, valon, kuultaa, kiiltää, tuoreet, kuplii, kimaltavat,
 hopeisinnaan (ja aukkopaikan jälkeen edelleen:) selkenevän, valon
 uuden, tuoksu, ihanammat, avaramman, tähtiöihin, vesiin vihreöihin,
 hiljaisuuden, avaruuden, rakkauden. Uskaltaapa hän niinkin imelän sanan
 kuin tuoksutuulahdus.

Paikka näyttää olevan niin romanttisen monisäihkyinen, ettei sitä ole voinut tekijäkään reaalisesti määritellä. Se on irrationaalinen, kuten kelpo runo syvimmiltään aina on. Siksipä kai ratkaiseva sana jäi kiireessä löytymättä. On vain varmaa, että jotain seesteistä ja hopeanhohtoista on kajastellut runoilijan mielessä, ehkä kyllä paljossa sitoutuneena johonkin nähtyyn valoisaan kutuhietikkoon, jonka samoilija oli Lapin retkillään tunturien lomassa tavannut. Merkillistä vain on, että tällaisen tiettävästi ahtaan ja matalavetisen purohietikon yhteydessä nyt pariin kertaan puhutaan esim. avartumisesta. Tämä ei voi merkitä muuta kuin että runoilijan oma hengenkilvoitus, hänen puhtaan kaipuunsa voima, tulvahtelee yli reaalisten mielikuvien ja voittaa ne lopulta kokonaan, niin että päätepaikka samaistuu kaivatuksi sieluntilaksi, valoisaksi ja avaraksi ja hiljaiseksi.

Ensimmäinen aukkoa täyttävä tehtävämme tuntuu nyt huipentuvan tähän: mitenkä yhdellä tai parilla pohjahiekan laatua kuvailevalla köyhällä adjektiivilla olisi annettava edes vihjaus puheenaolevasta sieluntilasta? Ehdolle voisivat tulla vaihtoehtoisesti esim. seuraavat säkeet:

    pohjahiekka kirkas, hiljainen

    pohjahiekan hohto hiljainen

    pohjahiekka valkohohtoinen

Mutta tämäntapaisia sanoja käytettäessä on aivan huomiotta sivuutettu runon eräs keskeinen tekijä. Vastavirtaan on, paitsi eetillinen tahtoja kurkotusruno, myös oleellisesti eroottinen runo! Sen todistaa runon koko yleissävy. Sen todistaa toki Oulun pojan tietokin lohen kutumatkasta. Ja sen lyö lukkoon runon lopulla selvästi säepari:

    kuin on täyttänyt hän luomislain,
    kevään käskyn, rakkauden vaiston

Ei päästä mihinkään siitä tosiasiasta, että askeetti Siljo nyt on lohensa hahmossa myös ja muun muassa kutumatkalla, elikkä, kuten hän jossain leikillisemmässä runossaan sanoo, Tepon tiellä, vastoin äitimuorin ja muitten kieltoa. Eräältä säikeeltään Vastavirtaan on Tepon tietä enemmänkin, se on hääruno, koskemattoman nuorukaisen, neitsyt-miehen kuvitelma lohen häistä Siljon koko tuotannon lävitse kajastavan elon juhlan täyttymyksenä ja kaiketi mysteeriona siihen sävyyn kuin Siljon Novalis-suomennoksen säkeet aavistelevat. Tällä kertaa askeetti aivan tuhlaa sanoja, ja niin Teppo Tyhjäsen lohi totisesti välkehtii hääpuvussaan. Koko runo kimaltaa ylipursumillaan valon ja avartumisen mielikuvia, joita ei mikään konkreettinen kokemus milloinkaan päässyt himmentämään. Ja ei olisi liikaa, jos vaadittaisi, että runon ensimmäiseen täytettävään aukkokohtaan täytyisi kaiken muun lisäksi mahtua pieni, sävyssä tuntuva vihjaus tähän suuntaan. Ehkäpä esim. näin:

    pohjahiekka riemun-hiljainen

Ellemme muokkaa kerrassaan kahta säettä hiukan uuteen asuun, näin:

    siellä vain on yö ja päivä uus,
    tuore pohjahiekan ihanuus.

Tämä, ehkä kyllä hiukan imelä säepari, olisi kai paras ratkaisu, minkä olen löytänyt, mutta koska se ehkä liiaksi alleviivaa eroottista momenttia ja lisäksi hiukan muuttaa Siljon valmista tekstiä, lienee sopivinta tyytyä edelliseen vaihtoehtoon. Siis:

    pohjahiekka riemun-hiljainen

On kai se säe siten kylliksi hohtava, avara, hiljainen ja lämmin? Paras mahdollinen se kuitenkaan ei voi olla. Se vaikuttaa hieman teennäiseltä ja täyteen sullotulta. Täytyisi kai selailla Siljon koko tuotanto tätä aukkoa silmälläpitäen ja löytää siihen hänen omat sanansa.

Jos olen arvoisia kuulijoita tullut jo liikaa vaivanneeksi yhden runosäkeen parilla puuttuvalla sanalla, syy on siinä, että tämä aukko on minun silmilleni ollut runon vaikein. Samalla lienee hieman käynyt selville, miten monisäikeinen ja monivaloinen juttu Vastavirtaan tosiasiassa on. Hyvillä runoilla on tapana olla sellaisia. — Kahdesta muusta täytettävästä aukosta päästään luullakseni vähemmällä pohtimisella. — Toinen aukko kuullaan seuraavassa säejaksossa:

    ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,
    solmuvälit tekee nopeammat,
    tiensä aina varmemmaksi tietäin,
    kutsun kuullen yhä lähempää,
    — — — tuntein aina vähempää,
    iloll' uoman uudet nousut sietäin.

Säerakenteen mukaan on tuossa siis kahden tavun eli yhden trokeen aukko. Siihen loveen putoaa hyvin vaivattomasti sana vaivaa. Näinollen säe kokonaisena tulisi kuulumaan:

    vaivaa tuntein aina vähempää

Jokin vaisto, jota en voine käsitekielellä tulkita, panee minut otaksumaan, ettei tekijällä olisi pahaa murisemista tuota sanaa vastaan. Sehän joutuu tällä kohdalla valottumaan kahdelta taholta. Toisaalta se kykenee ilmaisemaan haltioitumisen keventämää fyysillistä vaivaa, toisaalta yhä keventyvää muistoa jokisuun sameista yhteisvesistä.

Mutta entä kolmas eli viimeinen aukko? Se on runon lopulla, lohen täytettyä elämäntehtävänsä ja voitettua »miehuutensa taiston»:

    Silloin senkin luonto lepoon taipuu,
    myötävirtaan lohikin jo vaipuu,
    — — — koskiin alempiin,
    meren kehtoon, vesiin yhteisiin,
    kuin ei koskaan luonto sieltä pois
    vastavirtaan sitä vienyt ois!

Jos taasen tyytyisimme verrattain neutraaleihin sanontoihin, olisi helppoa sepitellä tällaisia vaihtoehtoisia säkeitä:

    vyöryskellen koskiin alempiin

    entisiinsä, koskiin alempiin

    nousutiensä koskiin alempiin

Tuollaisia kronologisesti taaksepäin katsahtavia mahdollisuuksia olisi tietysti paljon. Olisi suoritettava vain sävyjä valikoiva puntarointi niitten kesken. Niillä on kaikilla kuitenkin se paha vika, että ne eivät paljoa paina; ne kykenevät vain lievästi vyöryskelemään mukana runon valtavassa loppuresignaatiossa. Kun Siljo ei itse ole jotain tuontapaista sanaa tullut käyttäneeksi, sen täytynee merkitä, että ne olisivat tällä kohtaa olleet liian vajavaisia, liian löysiä. Samasta syystä kai tämä kohta tuntui minusta aluksi aivan yli voimien käyvältä, kunnes tulin ajatelleeksi, että Vastavirtaan saattaa kaiken lopuksi olla enimmän kohtaloruno. Tai oikeammin sana kohtalonsa jysähti tuohon aukkoon omia aikojaan, eikä lähtenyt siitä enää irti ei vetämälläkään. Se on kai tähän loveen sopivin avainsana niin hyvin itse runon perustunnon kuin Siljon koko elämänasenteen kannalta katsoen. Rakentuuhan tämä hänen säihkyvä lohirunonsa tosiasiassa peräkkäisiin antiteeseihin: kohtaloa vastaan — kohtaloon tyytyen. Sopii kaiketi siis sanoa;

    kohtalonsa koskiin alempiin

Näin sanoen annamme runoilijan samalla hiljaisesti tehdä kunniaa sille tosiasialle, että hän, jos kukaan, oli kohtalonsa mies. Hän toisaalta tietoisesti yritti luoda oman yksilöllisen kohtalonsa, toisaalta hän yhtä hiljaisesti sitoutui kutsumuksen täytettyänsä alistumaan inhimilliseen yleiskohtaloon.

Näin runo edelleen arvo-, kutsumus- ja taistelurunona saa yhä enemmän kantavuutta. Vaara on vain siinä, ettemmekö näin ole joutuneet sanomaan liikaa, enemmän kuin tekijä itse halusi selvin käsittein ilmaista. Joka tapauksessa olen tässä, kuten kahden varemmankin aukon kohdalla, koettanut parhaani mukaan kuunnella Siljon omaa ääntä, hänen omaa ilmaisuaan. Olisin luullakseni iloisin mies tässä joukossa, jos kuka muu osaisi salasta kuullut paremmat sanat.

Yrittäkää, runon sisaret ja veljet! Sen yrityksen alkulauseena pyydän lukea ehdottamani lisäykset, liimattuina kiinni runon kokonaisuuteen. Tuntuuko väärä ääni? Onko sanottu liian vähän vai liian paljon?

           Vastavirtaan

    Vastavirtaan nousee lohen suku.

    Aallon urho, terässuomupuku,
    meren kehdon keinunnasta läksi
    vihreilt’ ulapoilta Pohjaa kohti,
    oma luonto, lohen luonto johti
    ylemmäksi, yhä ylemmäksi,
    missä vedet hopein hohtelee,
    päiväksi miss’ yökin vaalenee,
    kevään puhaltaissa yli maan,
    valon palatessa pohjolaan.

    Kohti suita virtain vihiseväin
    vetten urho rientää valkokeväin,
    niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää,
    evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää.
    Poukamassa lepää lyhven hetken,
    kuhinassa meren karjan muun,
    tuntee tuoreet vedet virransuun,
    jättää parven, alkaa kesäretken.

    Kohti tulvaa tulisinta, tuonne
    miss’ on vahvin vastavirran juonne!
    Missä vaahto kuohuu kuumimmin,
    poreet kuplii, pyörteet nousee,
    vaipuu, missä toiset myötävirtaan taipuu,
    — sinne lohen luonto alttihin!
    Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,
    turvana yks tunto ainoastaan:
    tummain tulvavetten yläpuolla
    vedet kimaltavat kirkkahinnaan,
    vihisevät virrat hopeisinnaan
    kymen latvoill’, ylämailla tuolla,
    yö kuin päivä siell’ on seesteinen,
    pohjahiekka riemun-hiljäinen.

    Ylemmäksi, yhä ylemmäksi!
    Virran mukaan taipuu kaikki muut:
    putoo koskist’ alas suuret puut,
    rantaa rauhallista lähemmäksi
    painuu parvet siikain, salakkain,
    — vastavirtaan nousee lohi vain.
    Kohoo kosket uupumatta evän,
    näkee eessään vuolteen selkenevän,
    virran yllä valon uuden huomaa,
    tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa,
    tuntee, suvantoja uidessaan,
    näkee suven saavan Pohjolaan,
    tuntee ilmain rannat ihanammat,
    avaramman taivaan aaltoin yllä,
    ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,
    solmuvälit tekee nopeammat,
    tiensä aina varmemmaksi tietäin,
    kutsun kuullen yhä lähempää,
    vaivaa tuntein yhä vähempää,
    iloll’ uoman uudet nousut sietäin.

    — Eikä lepää koskein urho ennen
    kuin on suven laulavimman mennen
    ennättänyt syksyyn, tähtiöihin,
    jälleen päässyt vesiin vihreöihin,
    turviin tunturien hiljaisuuden,
    alle syksyn suuren avaruuden,
    kuin on täyttänyt hän luomislain,
    kevään käskyn, rakkauden vaiston,
    voittanut on miehuutensa taiston,
    ja on enää eessä talvi vain.

    Silloin senkin luonto lepoon taipuu,
    myötävirtaan lohikin jo vaipuu,
    kohtalonsa koskiin alempiin,
    meren kehtoon, vesiin yhteisiin,
    kuin ei koskaan luonto sieltä pois
    vastavirtaan sitä vienyt ois!

                              1947.

NAINEN JA VESI

    Päivä hehkuva heinäkuun,
    hervonnut tuulen tuntu,
    neitoja sotkina salmen suun,
    vartta ei varjele huntu.

    Kukkea, ruusuinen kuultavuus
    helliä päivän paahdon, —
    Afroditenko synty uus
    helmasta aallon vaahdon?

    Kaukana autere karkeloi,
    siintävi laivan sauhu.
    Höyrypilli jo pitkään soi —
    vallaton kiire ja kauhu!

    Poiss' ovat, aaltoko vei ne vai
    ilmako, metsän lehto?
    Autuas aalto, jok’ olla sai
    kuolematonten kehto!

    Autuas ilma ja metsä, maa:
    Hellasta Pohjan mailla
    saivat hetkisen heijastaa,
    hehkua Hellaan lailla.

    Helios orhinsa ohjaa päin
    korkeuden sinivuorta,
    kylmän maassakin kypsyttäin
    hempeä neitsytnuorta.

    Maassa, min kohta jo kytkee jää,
    hankien alle mi haipuu,
    kauneus, kauneus välkähtää,
    maan ilo, ihme ja kaipuu.

Runo nimeltään Heinäkuunsää, on Otto Mannisen tunnetuimpia ja samalla tiettävästi enimmän ihailtuja. Se on hänen kokoelmastaan »Virrantyven», joka ilmestyi 1925, tekijän päästyä pari vuotta yli viidenkymmenen. Jos säkeet lienevät kirjoitetut jo varemmin, ne sentään ovat ikämiehen tekemiksi harvinaisen raikkaat. On kiitettävä yhtäläisesti alkuosan heleää heinäkuista maisemakuvaa kuin siitä elimellisesti kasvavaa loppuosan helleenistä kauneus-elämystä, jossa runoilija, piittaamatta ajan tai paikan välimatkoista, keveästi viskoo mielikuviaan eestaas kotoisen Kangasniemensä ja muinaisen Kreikan välillä. Eikä ole moitittava loppurivejäkään; niissähän mestarin mietteliäs käsi vetäisee tummakuteisen esiripun koko pienen näytelmän eteen. On aivan kuin tämä häveliäs loppuvarmennus vielä kerran, kaiken vakuudeksi, alleviivaisi runon siveellistä tasapainoa. Olihan vanhenevan miehen silmäys sentään ehkä tarpeettoman kauan sattunut viivähtämään verhottomassa neitosparvessa, tosin jo seuraavalla hetkellä siirtyäkseen lukeneisuuden kirjapoluille ja puhtaitten abstraktioitten piiriin.

Näyttää olevan kysymyksessä kokoelman nimikkorunon, Virrantyvenen rinnakkaisruno, sen heleäkuvaisen idyllin, jossa:

    Alla virta auringossa vilkkuin,
    vetten keinu vilpas, kiihkoton,
    päällä lento poutapilven pilkkuin,
    kulku päivän kultavaljakon.

Sama on molemmissa runoissa heinäkuisen poudan risahtamaton tyyneys ja mielikuvien kevyt poreilu, aivan kuin ulkoinen maailma olisi hetken ajan pysähtynyt kuvastelemaan kasvojansa haihtuvan vesikuplan pinnasta. Molemmilla runoilla on maisemissaan nimenomaan vettä ja poutaisen taivaan kupua, jos viivähtää näitten aineksien antamassa värivaikutelmassa, ne kumpikin, vaikka ollaan hellepäivässä, edustavat viileää siniväriä ja lisäksi pilvenhattaran yhtä viileää valkoista. Toisessa runossa sielunmaisema on vain ahtaampi, pieni puronpyörylä (ei toki virran?) vesikasveineen ja korennoisineen, toisessa hieman avarampi salmensuu, jonka idylliä poikkeaa pilkkomaan kerrassaan vähäinen höyrypursi sauhuineen ja vihellyksineen. — Vielä selvempi ero ilmenee rytmistä. Virrantyveneen levittäytyy tasainen trokee, vedenneitojen idyllissä korva kuulee vauhtia, hypähdyksiä ja yleensä rytmillistä liikuntaa, samantapaista, minkä silmä sieppaa sen vaihtuvista kuva-aineksista.

Heinäkuunsää-runossa onkin minua jo aikoja sitten viehättänyt juuri sen moninainen julkinen ja piiloinen tapahtuma, sen mielikuvien miltei vallaton liikkuvaisuus. Manninenhan oikeastaan näyttää olevan pysähtyneen kontemplaation mies. Mutta monesta hänen runostaan saattaa kyllä keksiä pari runoa päällekkäin, toisen, joka puhuu ja toisen, syvemmän, joka salautuu tai pilkottaa esille enintään joinakin symbolikuvina. Siten hänen tuotantonsa ei suinkaan ole vailla sisäistä eloansa. Liikkuvinta hänen runoissaan sentään tapaavat olla mestarilliset sanakuviot, huikaisevat kielelliset keksinnöt eloisine alkuja loppusoinnutuksineen. Heinäkuunsään hervonneeseen pienoismaailmaan, jota runoilijan silmä tuntuu kuin sattumoisin hyväilevän joltain etäiseltä mäen kupeelta päin, tuo vauhtia sarja aistimuksien ja aatosten mielikuvia, kaikki laadultaan miltei futuristisen liikkuvia, useat äänekkäitä: uintiaan loiskiva neitoparvi, hypähdys Afrodite-taruun, laivan sauhu ja höyrypillin vihellys, kylpijäin säikkyvä pako, taas näyttämökuvan nopea siirto Hellaaseen, taas hyppy Kangasniemen maisemaan, sitten molempien sekamaisema, jossa auringon valjakko liikehtii »päin korkeuden sinivuorta», nyt ajatusten lennähdys toiseen vuodenaikaan, viimeksi runoilijan omat, esirippua sulkevat loppueleet.

Tässä kaikessa on karannut irti Manniseksi ylen paljon emotionaalista liikuntaa, joka ei selity sillä, että runoilija oli samaan aikaan lopettelemassa Homeros-käännöstään ja siten maantieteellisesti ja tyylillisesti eli kaksinaismaailmassa. Onhan runo jo ensi vilkaisulla modernin levoton ja rakennusaineksiltaan paitsi kaksinainen myös le äkkäävän dramaattinen (esim. hyppäys Afroditesta höyrylaivaan!), joskohta klassillisen muotokoulun käyneen taitajan kädellä hallittu. Liikettä, kontrastia ja vastavoimien jännitystä varmasti runossa on niin paljon, että jo tällainen nyt hahmoiteltu sen näkymien pinnallinen seuraileminen virittää lukijaan hyvin kauniisti eloisan kokonaisvaikutelman.

Ihmeekseni olen sentään joutunut toteamaan, että jotkut runoille muuten ahneet nais-lukijat ovat Heinäkuunsään edessä aivan kylmiä, elleivät lie suorastaan torjuvia. Eikö sellainen kainostelu ole aivan turha? Eikö Mannisen runo ole kylliksi puhdas vaikka tyttökoulun lukukirjaan vietäväksi? Keskeinen aihe sinänsä, neidot ja vesi, on niin ikivanha ja tuhansien erilaisten taideniekkojen käyttelemä, että sen täytyy näillä vuosikymmenillä jo vaikuttaa enemmän loppuun puidulta kuin loukkaavalta. Luulisi moraalisen torjunnan löytävän aiheellisempia kohteita varempien kristillisten vuosisatojen puoli-paljastelusta tai nykyisen alastomuus-kultin latteasta julkeudesta. Mannisen neitoset näyttävät pikemmin kuuluvan samaan sarjaan nainen-ja-vesi, nainen-ja-puhtaus, kuin esim. nuoren Aaltosen kahlaajattaret ja Botticellin Venuksen syntymä.

Niin, näyttämökuva nainen-ja-vesi lienee eri tahoilla saanut purkautua hyvin erilaisten sieluntilojen tulkiksi. Joku joutilas kynäilijä voisi kirjoittaa siitä aiheesta paksun tutkielman, kenties joku on jo kirjoittanutkin. Tälläkertaa on asian laajaan taustaan pysähdyttävä vain hetkiseksi, etsimään jotain vertauskohtaa, edetäkseni »Heinäkuunsään» tutkistelussa sen piilotajuisille alueille. Niittenhän olemassaoloon viittaa runon poikkeuksellinen liikkuvaisuus, samaten kuin sen vaistomainen torjunta naisellisella taholla.

Aihe naisryhmä ja vesi — tai yksinäinen naishahmo ja vesi — on tietysti, kuten sanottu, sinänsä hyvin sekava aiheitten rykelmä. Nainen on hyvin muunteleva asia, ja vesi samoin. Kuka sieppaa kiinni kummankin mielialat? Aivan leikittä puhuen on varmaa, että unikuva vedestä on pohjiaan myöten eri asia jos uni nähdään trooppisessa sademetsässä tai Orientin kuivalla aavikkoalueella tai viileässä pohjolassa. Tähän moninaisuuteen ja sen historiaan enempää puuttumatta lienee tässä yhteydessä aluksi ja lopuksi alleviivattava se tosiasia, että vesi yleisessä symbolimerkityksessä on meidän ilmanalassamme tiettävästi ennen kaikkea puhtauden tai puhdistajan tunnuskuva. Samaten nuori, alaston naisvartalo on kai ainakin renessanssin ajoista alkaen ollut lähinnä kauneuden symboli.

Näitten vertauskuvien niin yleinen yhteenkietoutuminen ei ole selitettävissä pelkästään sillä kuivalla järkisyyllä, että uimasilleen mennessään naisvartalo tietysti joutuu esittäytymään verhottomana ja voidaan siten luontevasti (sekä esteettisessä että profaanissa ilmauksessa) esittää juuri uimarityttönä. Eiköhän sentään tämän aihepiirin lukemattomiin taideteoksiin vesi ole hyvin yleisesti hakeutunut mukaan puhtaimmassa merkityksessään? Vesi, jos mikään, on omiansa tuomaan aiheeseen mukaan jotain viilentävää ja sovittavaa, miksei myös verhoavaa. Mutta toisaalta vesi, joka horisontaalisuunnassa kertakaikkiaan ulottuu täältä tuonne asti, ulottuu koskettamaan täältä tuonne asti.

Meikäläisen runon alalta saattavat tässä yhteydessä tulla mieleen lähinnä kai Eino Tikkasen Vellamon neidot ja Kasimir Leinon Ma lepään rannalla ruohistossa. Molemmat ovat eräiltä valtajuonteiltaan ilmeisiä kauneusnäkyjä. Molempien riisuutumiskohtaukset antavat kuitenkin oikeuden tulkita ne yhtähyvin toiveuniksi. Tikkasen runo kuuluu sikermään, runonovelliin Suven satu, joka kokonaisuutena näyttää vahvistavan tämän otaksuman. Leinon runo vahvistaa sen itse. Jo puolivälissä runoa luetaan:

    Hui, kuinka on vilpeä Ahtolan helma!
    kihelmöitsevi sievä ja valkea jalka —
    ja tuntuvi pyöreissä pohkeissa kylmä
    ja tutjuvat viertävät lanteet;
    hui, hui, nyt leikkivät kuulakat laineet
    jo valkeilla kummuilla, notkeilla vöillä
    ja kirkkaita helmiä harteilla hohtaa
    ja kiertäen kaulojen puhdasta lunta
    ne tähtinä kutreilla tuikkaa.

    Ja kultaisin suukkosin aamuinen päivä
    nyt lempivi muotoja Vellamon impein — jne.

Toiveuni tuossa ei ole vailla polygaamista piirrettä. Puhtaus ja kuulaus ovat kyllä selvin sanoin leikissä mukana, mutta ei sentään voi sanoa, että vesi mitenkään kieltäytyisi nymfiparvea koskettamasta jotta »tuntuvi» ja »kihelmöitsevi». Lainatun kohdan jälkeen seuraa pieni kauneus-episodi ja edelleen helliä sanoja. Lopumpana runoa tekijä syöksähtää toiveensa piilosta metsänpeikoksi ja samantien Lemminkäiseksi

    ja tuntee suonissa tulisen kiihkon
    nyt Kyllikin joukosta ryöstää.

Mutta silloin näytös on loppunut, näky katoaa nopeasti vaatteitten peittoon ja pensaasta kyttäävä Lemminkäinen jää entiseen paikkaansa ruohistoon.

Runon luonne eroottisena fantasiana on aivan paljas. Aiheemme kannalta kuvaavaa on sentään, että runon alku ja samoin loppu piirtää näylle tällaiset kehykset:

    ei väräjä välkkyvä vetten pinta,
    vain hyttysten karkelo eessäni väikkyy
    ja sinistä taivaan lakea vastaan
    lokin valkeat siivet välkkyy.

Vesi ja nainen, meille kaiketi jo tuttu puhtauden näyttämö, on sittenkin mukana aivan värejänsä myöten: viileä sini ja sen yli välkähtelevä yhtä viileä valkoisen lentäjän siipi. Jos runo lienee hieman banaali, se on samalla jollain tavoin puhtaaksi pesty ja pohjimmaltaan traagillinen. Siinä on selvä piirre kovia kokeneen miehen eetillistä painiskelua kohti kauneuden mysteeriota. Samalta linjalta saattavat etäisesti kuumottaa veli Einon ja Kailaan ja Sarkian suuremmat traagilliset hahmot.

Ja Otto Mannisen näennäinen idylli on saanut hiukkasen taustaa, jota vasten käy tarkastaminen Heinäkuunsäätä ehkä näkevämmin silmin kuin äskettäin. Kun runon nyt lukee toistamiseen ja vertaa sitä edelläolevaan, ne näyttäytyvät tuntuvasti erilaisina ja tuntuvasti samallaisina.

Havaitsee heti, että Mannisella ei ole arveluttavaa riisuutumiskohtausta, ei koskettelua, ei liioin aistillisia lähikuvia. Hän katsahtaa nymfeihinsä etäämmältä, vanhan viisaan miltei pyyteettömällä myhäilyllä. Hänen säkeisiinsä raikahtaa heti alunperin hyvän omantunnon verhoton vauhti:

    Päivä hehkuva heinäkuun,
    hervonnut tuulen tuntu,
    neitoja sotkina salmen suun,
    vartta ei varjele huntu.

Näkyyn kuuluvat viileät aistimukset eivät ole Kasimir Leinon tapaan tiivistetyt kehyksiksi runon alkuun ja loppuun, vaan ne kasvavat vähitellen esille vauhtia viilentelevistä sanoista siellä täällä: kuultavuus, aallon (valkea) vahto, sinivuori, jää, (valkea) hanki. Loppuun on sensijaan pelkistetty esineetön, puhdas abstraktio: kauneus.

Mutta, kun ottaa huomioon, että Mannisen tapaan kuuluu yleensä pidättyminen ja piilottaminen, Kasimirin tapaan paljastaminen, jotain yhtäläisyyttäkin molemmissa runoissa, kenties aivan niitten perustunnoissa, alkaa kajastella esille. Jotain sellaista saattoi kyllä odottaa, kun jo varemmin havaittiin, että runon korrektisti hallitun muodon puitteissa risteilee melko kiivas dynaaminen liike, aivan toisellainen kuin esim. Virrantyvenessä.

Viileitten sanojensa ohella Heinäkuunsää sisältää useita toisellaisia, joilla on aivan toinen tunnearvo: hehkuva, ruusuinen, helliä, vallaton, hehkua. Ne saattavat hyvinkin olla lievempiä ja hienommalla aistilla valikoituja parallelleja Kasimirin käyttämille sanoille. Olkoot ne pidättyviä, symbolien kieltä kuulevaa korvaa ne eivät voi pidätellä. Ne pyrkivät kysymään, eikö tässäkin runossa liene lähdössä karkuteilleen pieni inhimillinen villitys? Vietin ja kurituksen itsetiedoton painiskelu runossa alkaa viittoa sielundraamaan, johon on tarviten tarvittu useahkoja näyttämön vaihdoksia eestaas Kangasniemen ja Hellaan välillä, salmen suusta taivaan kuvulle, kesähelteestä jäähän ja lumeen. Jos näin on, olisiko ehkä osoitettavissa aktiivinen näyttämöhenkilökin, Kasimirin Lemminkäisen vastine? Eiköhän liene:

    – – –
    siintävi laivan sauhu.
    Höyrypilli jo pitkään soi —
    vallaton kiire ja kauhu.

Kaiketi tämä voi olla personifikatio? Mutta kuvaavaa on, että Mannisen Lemminkäinen ei säntää esille pensaasta; se kaartaikse näkyviin juhlallisen julkisesti. Se puhaltaa pitkän varoitushuudonkin, jotta näky kerkiää — kiire ja kauhu! — paeta tieltä pois. Lienee siis sanottava, että varoittava pillitys tosiasiassa oli laivaa itseänsä varten. Draaman taitekohdan lähestyessä oli kai laivan sisällä käyty pientä kamppailua sen konemestarin ja kapteenin välillä?

Runo ei olisi runo, jos tämä kaikki tapahtuisi tietoisesti. Kätkeminen ja symbolisoituminen on vaistomaista. Toivon, ettei tässä tutkistelussa sentään ole paljastunut mitään epäkaunista, ei edes epäkainoa. Mutta luulen, että runon osaksi tullut torjunta alkaa selittyä. Luulenpa, että pieni punastuva naurahdus Mannisen suusta ja iloinen helähdys Teidän taholtanne, arvoisat naiset, sovittaa välit rattoisiksi.

Puolestani olettaisin, että edellä on oltu oikeilla jäljillä. Vakuudeksi voin tarjota vielä pari pilkahdusta draaman seuraavista näytöksistä. Pro primo. Jätimme tarkastelun siihen draaman taitekohtaan, jolloin laiva on karkottanut toiveunen edestänsä. Näyttämö vaihtuu. Laiva on äkkiä pyyhkäisty pois. Se on paennut aivan yhtäläisellä kauhulla kuin nymfitkin, vaikka hyvin paljon kauemmas. Mutta runon kuudes eli viimeistä edellinen säkeistö, joka yhä pysyttelee paenneena Kangasniemeltä Kreikkaan, ehkä jatkaa sieltäkäsin Lemminkäisen tarinaa, nyt toisessa hahmossa:

    Helios orhinsa ohjaa päin
    korkeuden sinivuorta

En muista Mannisen koko tuotannossa vilahtavankaan muuta oritta kuin tämän yhden ainoan kerran. Kainossakin runoniekassa näyttää piilevän sen verran Lemminkäistä, että tuo henkilö varastautuu yhä esille, ja niin aktiivisena sanakuvana kuin mahdollista. Tämä on arvattavasti ollut vain piilotajuisen protesti kaksinkertaista pakoa vastaan, mutta se protesti saa viskattua tuon yhden sanan esille, läpi valvovan tajunnan kontrollin. Tietoinen Manninen ohjaa sen viattomasti »päin korkeuden sinivuorta». Se saa tehtäväkseen kiskoa ylös olympolaisiin korkeuksiin toisen, puhdistetun henkilön, Helios-Mannisen, joka sieltäkäsin puolestaan omistautuu pyyteettömälle aatteelliselle tehtävälle:

    kylmän maassakin kypsyttäin
    hempeä neitsytnuorta.

Kas, mutta siihenkin varastautui yhä »hempeä neitsytnuorta». Se on kuitenkin runon viimeinen huokaus sille taholle, ja sanat saattaa käsittää myös vertauskuvallisesti, tällä kertaa tietoisesti suunnatun aatteellisen toiminnan tai runoilijakutsumuksen symboliksi.

Pro secundo. Varsinainen nymfi-näky täyttää vain runon alkupuoliskon. Näennäisen pidättyvässä ja pestyssä viileydessään se on kuitenkin ollut niin järkyttävä harhahyppy, että Heinäkuunsään koko loppupuolisko, täsmälleen 3 säkeistöä Olympianousuineen, Kreikanmatkoineen ja kauneuskultteineen tarvitaan jatkuvaksi käsienpesuksi tai oikeammin kai sekä tekijän että lukijan harhaan johtamiseksi. Tekijä sublimoi vaarallisen näkynsä toiselle, sosiaalisessa ja eetillisessä mielessä korkeammalle tasolle. Nymfit ja rietas Pan saavat antaa sysäyksen puhdistavaan aatteiluun. Ellei tämä runon puolisko litisty pelkäksi totunnaisten abstraktioitten sarjaksi, se varmaankin saanee kiittää eloisuudestaan alkuperäisen tunne-elämyksen voimaa, sitä pientä viidenkymmenen villitystä, mistä edellä on ollut puhe. Sehän yhä, kuten nähtiin, elämyksen jälkisatona syöksee vilkkaita mielikuviansa poreilemaan aatteilun yhä lisääntyvässä tislatussa vedessä, niin että tuo loppuliemikin maistuu jatkuvasti shampanjalta.

Mutta Heinäkuunsään draamassa, ennenkuin sen jätämme kunkin lukijan omakohtaiseen huoltoon, on vielä pysähdyttävä tarkastamaan sen loppunäytöstä:

    Maassa, min kohta jo kytkee jää,
    hankien alle mi haipuu,
    kauneus, kauneus välkähtää,
    maan ilo, ihme ja kaipuu.

Kaksi viimeistä säettä sisältää synteettisen loppueleen. Samaa sanaa kahteen kertaan toistaen koetetaan vakuuttaa, että on kysymys vain kauneus-elämyksestä. Ja siitä käytetään luonnekuvaa »välkähtää» — se välkähtää johonkin harmajampaan vain ohimennen kuin nuoruus tai kuin se neitojen leikki »sotkina salmen suun», josta runo alkuunsa lähti. — Mutta kuka on hän, jonka »kohta jo kytkee jää, hankien alle mi haipuu»? Koska edessämme on kertakaikkiaan Mannisen runoista ehkä monikuteisin ja salamielisin, on syytä kysyä, onko tuohon näennäiseen talvikuvioon kätkeytynyt taas eräs omakuva. Kunhan kysymyksen kerran on tullut asettaneeksi, vastaus tuskin voi olla muu kuin myönteinen. Tekijä on runoilijan vapaudella ottanut muutamia askelia eteenpäin ikävuosiensa sarjaa, ja katsahtaa sieltä taaksepäin. Siitä pisteestä hän seikkailunsa ylitse sanelee sovittavan kauneus-kauneus-julistuksen. Emme pahastu, jos se on hiukan sovinnainen. Asian laatuun kuuluu, että sovinnaisuuden kanssa on päästävä sovintoon. Mannisen runodraama ei aluksi eikä lopuksi vaikuta traagilliselta. Se on haikea. Tuon sanan löytää muuten etsimättä Mannisen omasta repertoaarista: »haikeus minun haluni». Se kuvastaa erästä hänen perustuntoaan yleensä ja erityisesti hänen pientä seikkailuaan siinä sielunmaisemassa, jossa sattuma viskasi hetkiseksi hänen silmänsä ulottuville aiheen: nainen ja vesi.

1948.

TEINI JA KESÄ

    Kolkko taivas. Lätäköltä maassa.
    Maisemassa: Kuusten tummat nirkot.
    Kulottunut penkereitten ruoho.
    Tyhjä järvi. Varis pihan yllä.
    Harmautta. Tänään perunoita
    nostakaamme liejuisesta maasta.
    Mennyt suvi: Sinertävä laulu!
    Puron laulu. Luhtaniitun. Tuomen.
    Kukkaiskedon. Horsman. Kissankellon.
    Tiiran lento suven auteressa.
    Heinäpoudan. Neidon, luokoajan.
    Laulu hopeainen. Nuoruutesi.

    Kumarru siis, Lindblad, maata kohti.
    Maasta synnyit, maasta elät, maahan
    kaadut. Kuoppaan.

Tämä on tietysti Mustapäätä, tarkemmin sanoen hänen mainion Lindbladinsa syksyä kokoelmasta Koiruoho, ruusunkukka. Kesäkuvien rikkaat, usein humoristisen veikeät rytmit ovat vaihtuneet tylysti vasaroiviksi, lauseet typistyneet minimiinsä. Runo on ulkoasultaankin puolustusasenteessa sitä pahaa vastaan, josta eräällä toisella sivuaukealla sanotaan:

    Ota, mieti, veljeni, tänään
    tuli syksy meille taas,
    pimeys, vihollinen
    valloitti pihamaas

tai toisaalla:

    jo syksy, hävitys
    tekevät turman työtä

Syksy on tässä kirjassa kauttaaltaan paha. Miksi?

Siihen ei vastaa Lindblad, joskohta hänet on syksyllä pantu kuoleman aavistuksiin. Hänen runoelmansa on vain eräs vuoden kierto, joka alkaa sinivuokkojen ajan haaveiluista, kukkii kesänsä, huokailee syksynsä, ja talvikelillä jo muuttaa hänet puupaidassa kirkkomaalle. Hänen historiansa ei tosin väitä välttämättä olevansa vain yhden vuoden kierron tarinaa. Niitä, vuosia, saattaa hänen allakkavuotensa puitteisiin olla kerrostuneina yhtähyvin useampia päällekkäin. Mutta jos niin on, tosiasiaksi yhäti jää, että hän kerta kerran perästä herää sinivuokkoihinsa, elää hempeän kesänsä, tuskittelee syksynsä ja kuolee talven puristukseen. Tälle pinttyneelle tavalle hän ei omalla suullaan selitystä anna. Syksy on vain ilman muuta hänen pahin aikansa. Se on jonkinlainen kuoleman esikartano, joka vie uhrinsa askelet jo ensi lumen aikana tunnustelemaan hautausmaan olotiloja.

Lindblad on siinä määrin kesäinen olio, että syksyn liekehtivimmätkin värit, jotka hän eräässä runossaan ohimennen kohtaa, ovat hänelle vain hävityksen merkkejä.

Tältä hävityksen maisemalta hän hengessä kieltäytyy kokonaan, runo runolta tyhjentää sen silmille herjaavien sanojensa varaston, kääntää sille selkänsä ja (ellei pakene kuvitelmiensa Sooria-Mooriaan) palautuu itsepäisesti haaveilemaan menneen suven näkyjä. Niin tapahtuu tuonne alkajaisiksi lainatussa runossa, niin muuallakin syksyisissä aiheissa kerta kerran jälkeen. Mustapää on kyllä siksi älykäs ja sanojansa tarkkaava herra, että hän tietää tämän piirteen kuuluvan Lindblad-huumoriin. Kenties hän tietää senkin, että oikeastaan on kysymys tragikoomillisesta piirteestä. Me muut, joille asia ei ole ilman muuta selvä, olemme velvolliset kuuntelemaan Lindbladin syksyyn tunkeilevista kesän kuvitelmista vielä muutaman näytteen lisää. — Tälläkohtaa on ilmeisesti huumorin säie mukana:

    Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,
    herätä suvi harmonikastasi,
    pää kallellansa soittele, kun tuuli ajaa sisään,
    kun laine vierii vaahtoava rantaan
    kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava
    levittyy yli armaan kotojärves.

Dramaattisempana on kesän esille manaaminen tässä:

    Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
    kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
    ja ryytimaassasi kukkivat
    satakaunot, mintut, resedat,
    on ruoho liian viheriää,
    mehiläisiä lentää vilistää – –

Ja tässä niinikään, suvi-sanaa toistellen kuin jonkin maagisen loitsinnan tarpeessa:

    Niin nähdä taivaan savitaulun sait
    ja kuulla sirkutukset suvilintuin
    ja taivaan suvimeren havaita
    lempeän hyminän, ja taivaan suvisaaren.
    Ja suvilapset jaloin viuhuvin
    juoksivat siimeikössä suvisaaren
    ja leikitsivät suviperhon kanssa,
    ja perhot, niinkuin villanhahtuvat
    kierivät yli suviniitun kukkain.
    Vaan sinä, Lindblad, suvi-illan maassa
    viipyen seisoit suvituomen alla.

Olkoon Lindbladin suven hereydessä leikkiä mukana, sittenkin voinee sanoa, että hän aivan ytimiään myöten on suven henkilöitymä, jolle syksy on vihollinen, hävittäjä, turma. Sellaisena hän minun silmissäni pyrkii kasvamaan paljolti koko meikäläisen hengenelämän symboliksi. Suomen runoudesta ja muusta taiteesta saattaisi poimia loputtomasti näytteitä, jotka kertovat hänen veljistään ja sisaristaan. Ja huomattakoon lisäksi, että tätä runsasta — ja enimmältään hyvin hempeää — suven tarjontaa ei voi olla ilman vastaavaa kysyntää hyvin laajoissa yleisöpiireissä.

On aivan oireellista, että esim. meikäläinen maalari on värikkäimmän vuodenaikamme edessä useimmiten ilmi Lindblad. Luonto on silloin lakannut hänelle hengittämästä, ja hän pakenee pois.

Selitystä tälle — kaiketi aivan erityisesti suomalaiselle — ilmiölle emme ole tulleet pohtineeksi. Tyydymme vain viittaamaan maaseudun syksyn ikävyyteen. Tai tyydymme ottamaan asian käsitteellisesti, näemme vuodenajat milloin elämänkulun milloin sen valo- ja varjokausien vertauskuvina, ja hymähdämme Mustapään mukana:

    Hän on filosofi, Lindblad,
    joka tuntee elämän.

Ilmeisesti Lindbladin runoilija on teoksensa kokoonpanon sommitellut näissä merkeissä. Onhan tähän leikillis-romanttiseen henkilöön kiedottu väreilevää runoilijafilosofiaa yli hänen omien edellytystensä. Ja onhan hän ikävuosiltaan selvästi nuorempi runoilijaansa, joka on jo voinut kohdata elämänsä syksyn ensi henkäykset ja lainaillut niitä nuoremmalle veljelleen, aivan kuten nähdään ensimmäisen sitaattimme loppusäkeissä.

Olkoon niinkin, Lindbladin kesä on — tieten tai tietämättään — yleissuomalainen. Ei siis liene sopimatonta, jos kainosti pyydämme Lindbladia avaamaan ovensa ja vastaamaan kysymykseen: miksi hän kesään nähden on sellainen kuin on, ja me muut hänen mukanaan? Onhan selvää, että pelkästään haaveksivaisena mietiskelijänä hänen kannanottonsa vuodenaikoihin eivät olisi niin emotionaalisen väkeviä kuin ne kertakaikkiaan ovat. Tässä ollaan kai tekemisissä joittenkin vaistoihin ja vietteihin verrattavien voimien ja padottujen elämysten kanssa.

Mutta totesin jo edellä, että Lindblad ei vastaa kysymyksiin. Olemme paradoksin edessä: Lindbladia ei tosiasiassa ole ollenkaan. Jonkinverran reaalisena henkilönä, jonka runoilija on jostain kesähuvilansa taholta keksinyt ja viehtynyt kuvaamaan, hän esiintyy miltei vain ensimmäisissä Lindblad-runoissa, niissä, jotka julkaistiin jo kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle. Silloin hän oli tekijälleen vielä löytö ja tarkastelua kaipaava originaali, jonka mahdollisuuksia oli mittailtava tänne ja tuonne. Ja koska hänen mahdollisuutensa olivat melko rajoitetut, tekijä ikäänkuin sivulta, sinä-muodossa keskustellen, lainaili hänelle omia oivalluksiaan, Mutta tämän esivaiheensa jälkeen, tultuaan tentissä kiitoksella hyväksytyksi, hän imaisee Mustapään itseensä ja esiintyy miltei vain nimenä, symbolina.

Varsinaisen Lindblad-kirjan (Koiruoho, ruusunkukka) todellisuus on sensijaan luonto vuodenaikoineen. Ja reaalisimpana niistä esiintyy vuodesta toiseen samallaisena toistuva syksyn isku. Se on enemmän kuin realiteetti, se on tapaus. Se on katon harja, jonka toisella puolen ammottaa mennyt, toisella puolen tuleva. Se on kolkko herääminen todellisuuteen.

Mutta minkä tai kenen symboli on Lindblad? Tietenkin herra Mustapään, sehän on selvää. Molemmat he kajastavat toistensa lävitse. Lindblad joutuu melkoisesti olemaan lyyrillinen, runoiltu ja mustapääläisittäin runoileva tarve, ei tietenkään tekijänsä avoin valtakirja, mutta sentään jonkinlainen ilmaisutarpeen salanimi, jo ensimmäisillä ilmestymisensä hetkillä siellä »Arkadiassa» kyllin etäiseksi hahmoteltu, jotta hän sellaisena oli Mustapäälle erityisen sopiva. Runoilija, joka on ilmaisussaan niin konstikas ja pinnistetysti ujo, että hän yleensä pulskasti voittaa ketun, joka hypähtelee sivuun tai hännällään lakaisee jälkensä, on tälläerää niin mieltynyt Lindbladiinsa, että on tämän kirvoittamana tullut purkaneeksi auki koko suviensa kerän:

    Hän heittää kerän. Hei, kerä, juokse
    ja vieri lännestä idän luokse!

Se merkitsee kulkua vastapäivään, alkua kohti.

Siellä kerässä olemme kenties olleet jo Mustapään varempien kokoelmien mukana. Eihän niistä löydä kuin aivan nimeksi talvikuvia, selvää syysakordia tuskin ainoaakaan. Ne ovat joko yksinomaan tai aivan ylivoimaisesti kesäkirjoja kuten Lindblad-sarjakin. Lindbladin selvä erikoisuus on vain siinä, että hän tuo mukaan kesän tarkastelun syksystä päin.

Lindblad-sarjan kiihkeään kesäisyyteen ei tietenkään riitä selitykseksi se tosiasia, että eräs tohtori, sittemmin professori Martti Haavio oli lukumies ja luennoitsija, jolle ehkä vain kesä on sallinut rentoutunutta runon aikaa. Uusmaalaisen kesähuvilan ympäristön piirteitä saattaa runosarjassa olla mukana muitakin kuin Lindbladin alkuhahmo. Mutta runoilijan siiven nimi on kaipuu. Mustapäänkin ohjelmaruno vakuuttaa:

    Minun laulussani on
    vain kuva kaivattuni
    ja kukka, leikki, uni.
    Puck. Oberon.

Kaipuulla saattaa tietysti olla monta kohdetta, ja keriä ei ole välttämättä yksi. Lindbladin mukana olemme kuitenkin yksintein yhdessä kaipuun kohteessa ja kerän sydämessä. Se nähdään ilman muuta esim. Lindbladin »Lokakuusta» tuolla tutkistelumme alussa. Mutta nyt, sitä toistamiseen lukaistessa, on hoksattava jättää pois runon lakaiseva ketunhäntä ja lopetettava siihen, mihin sisäinen viesti tosiasiassa loppuu, sanaan: Nuoruutesi. Sen täytynee olla oveen kätketty avain. Se on taaksepäin katsova, kerää purkava ja kerrostumia puhkova sana. Se on samalla niin paljastavasta tunnepitoinen, että on aiheellista kysyä, eikö Koiruoho, ruusunkukka (eli toisinsanoen Lindblad) mahtane tunnesisällöltään olla runoelma tekijänsä nuoruudesta enemmän kuin sitä kirjoitettaessa kenties on tarkoitettu. Ylistäessään kesää ja vihatussaan syksyä koko kirja saattaa paljolti olla Haavio-Mustapään hahmossa eletyn hyvin yleisen suomalaisen nuoruuden runoelma,

    se lentää, singahtaa,
    pois, tyköämme, pois,
    pois, poissa-maailmaan,
    kadoten, eikä palaa.

Totesimme jo, että Lindblad-runojen realiteetti on luonto, nimenomaan syksyn isku. Mutta kerän ydin on kesä, Mustapään keskeisin aihe. Jos tällöin, kuten näyttää, melko ratkaisevasti on kysymyksessä nuoruuden kesien poissa-maailma, on Mustapään runoudelta ja erityisesti Lindbladin ympäristöltä kysyttävä, mitä maisemallisia merkkejä niissä lie nuoruuden, kenties varhaisen lapsuudenkin kesistä. Ja suunnan ohjaajiksi sopii ottaa runoilijan omat sanat (teoksessa Kailaasta Meriluotoon s. 107): »Temmeksestä en kuitenkaan muista mitään. Sen sijaan ovat tälläkin hetkellä elävinä mielessäni toisen kotini, Tottijärven pappilan ja Huhtaan kylän Pyhäjärven-ääriset hymyilevät maisemat. Menetin jo tuolloin, ennen kuin olin täyttänyt seitsemän vuotta, äitini. Perheemme muutti heti sen jälkeen Varsinais-Suomeen, Yläneelle, jonne isäni haki ja pääsi kirkkoherraksi; hän oli itse naapuripitäjän, Mynämäen poikia, ja täten minäkin ‘palasin’ siihen maakuntaan, jossa esivanhempieni haudat ovat.» Nuorempi veli Jaakko täydentää tätä maisemaa omassa epistolassaan (s. 340): »Mutta yleensä oli verrattoman viihtyisää ja vapaata Yläneen pappilan kauniin koivikon varjossa, Pyhäjärvellä (Tietysti toinen Pyhäjärvi kuin yllä) ja suuressa metsässä, joka alkaa kohta pappilan saunan takaa. – – – Lapsuuteni oli siis valoisa. Hyvin kaukaisena taustavarjona oli ‘vanhan äidin’ so. oman äitini kuolema.»

En ole sattunut maailmaa kierrellessäni poikkeamaan kummankaan mainitun pappilan lähiympäristöön, enkä voi suoralta kädeltä todeta, minkäverran Mustapään runoudessa lie näkyvinä sikäläisiä piirteitä. Toisaalta on huomattava, että runon maisemiin yleisesti saattaa punoutua monenkaltaisia fantastisia aineksia. Niin esim. johonkin Katri Valan trooppiseen kuvaan tipahtelee tavaraa eri tahoilta maapalloa. Niin Lindbladinkin lounaissuomalaiseen pihapuuhun asettuu kodikkaasti lauleskelemaan kuhankeittäjä, joka on meillä tyypillisesti kaakkoinen arka metsälintu.

Mutta jos nyt ottaa tarkastaakseen Mustapään fantastisimmaltakin tuntuvia kesämaisemia, niistä saa yleensä melko reaalisen vaikutelman aivan detaljeja myöten. Vähimmän maalaisuutta on esikoiskokoelmassa, joka nuorine lemmentarinoineen onkin tekijänsä urbaanisin ja riehakkain kirja. Mutta jo toinen kokoelma, huolimatta monista ulkomaisista turistikuvistaan, hakeutuu ratkaisevasti kotoiseen ympäristöön esi-isineen ja esiäiteineen. Sana koti toistuu siellä täällä. Dominus Krabbessa annetaan yksityiskohtia myöten tarkka kuvaus kotipappilasta ja sen maisemista eri henkilöitten silmillä nähtynä. Ja niin alkaa, enenevien ikävuosien mukana, Mustapään näkymiin asettua vakituiseksi aineistoksi pappila, kirkko, kirkkomaa, ruohikkolahti, niittyaukea, metsä lintuineen, lisäksi sellaisia vanhankansan pappilaan sopeutuvia muistumia kuin puutarhamaja, tuulimylly, ullakko, renkitupa, piian aitta, hevoshaka, koti haka ym. Samaan suuntaan viittaavat sellaiset toistuvat sanat kuin koti, nuoruus, ihanin aika. Näissä kirjoissa moni muukin seikka kuin joku haaveellisesti vilahtava tytönkuva ilmeisesti sopii sanomaan:

    Hän pojan kesiin jäi. Jäi pojan kaikkiin kesiin

Lindblad, joka käsityöläisenä asuu mökissään ja ahertaa pajassaan, on ymmärrettävästi jäänyt selvää pappilaympäristöä vaille. Mutta toisaalta ei häntä ole asutettu pieneläjien mökkerikköönkään. Hän on vapaa, enimmäkseen lepopäivää viettävä mies (olin vähällä jo sanoa: vapaana lomaileva koulupoika) vapaan luonnon keskellä, ja tähän luontoon kuuluu välttämättömästi! mm. Mustapään tyypillinen järvenlahti ruohikkoineen. Onpa näköalan rattona sellainenkin meille jo edellisestä tuttu muinaisesine kuin tuulimylly, jota tuskin vain Lounaissuomen manterella nykyisin nähdään pyörivänä — eikä ollenkaan jonkun peltisepän mökin lähettyvillä. Lisäksi sellaiset toistuvat sanat kuin nuoruus ja koti (tuolla varemmissa sitaateissa esim. kotivaahteras, kotojärves) viittaavat Mustapään tuotannon pohjimmaisiin sielunmaisemiin. Lindblad-sarjassa ne suorastaan näyttävät puhkeavan täysimpään ja haikeimpaan kukintaansa, muitten, päälle kerrostuneitten suvisten elämysten tietysti rikastuttamina. Ja samassa kokoelmassa tuo maisemasarja saa myös kontrastikseen runoilijansa kitkerimmät syysvihat kuin ryöpsähdyksen jostain kauan pidätetystä syksyn torjunnasta.

Mutta jos Lindbladin ympäristöä näyttävät paljolti sävyttävän kesäisten lapsuuselämysten muistot, vielä selvemmin Lindblad-symboli itse on poikanen. Huolimatta siitä, että runoilija on hänen hahmoansa verhoillut runsaalla mietiskelyn, oppineisuuden ja modernistisen tyylikokeilun maskeerauksella, Lindblad reaalisena henkilönä on aivan lapsellinen ja naiivi, selvä ingénu. Hän elää lapsensatujen maailmassa, hänen suhteensa luontoon on suvilapsen leikkiä perhosten kanssa tai enintään koulupojan käyntiä haukirysällä ja uteliasta, tiedonhaluista lintujen nimeämistä, sellaista hupia, jota kinastelevassa poikajoukossa harjoitetaan. (Mustapää myöntää kuhankeittäjä-aiheenkin olevan muistuman Yläneeltä, jossa lintutietoutta harrastava koulupoika oli tämän harvinaisuuden kerran tavannut.) Lindbladin kesän kuvittelu näyttää tekijälle kasvaneen emotionaalista tietä niin lapsenomaisen valtavaksi järkytykseksi, että se on puhkaissut kokonaisia vuosikerrostumien sarjoja, kehinyt kerän miltei sydäntä myöten ja reagoinut niistä syvyyksistä esille lapseen tai koulupoikaan latautuneita syksyn vihoja.

Taapäin kurkotuksessaan Lindblad-sarja uppoutuu eräässä tapauksessa vieläkin syvemmälle, kyyristyen siinä liki embryotilaa, aivan kuten useasti Sarkia, Sillanpää ja eritoten Kailas esim. runoissaan »Ympyrä» ja »Uni». Tarkoitan Lindblad-runoa Commemoratio animarum, jonka loppu kuuluu:

    Ja juosten, hyppien, huutaen
    tavoitit äitisi suloisen.
    Ja sinua, lapsivainajaa,
    hymyillen äitisi taluttaa.
    Hän nauraa kanssasi ihanasti
    kun menette lehmitarhaan asti.

    Ei muuta sitten. Hämärässä
    nyt istut, Lindblad, tuvassas, tässä.

On mahdollista, että tekijä voi kieltää näihin sakeisiin kuuluvan mitään muistumia tietyistä henkilöistä. Mutta lukijaansa hän ei voi kieltää näkemästä ja kuulemasta jotain piilotajunnan piiriin peitettyä. Kaiketi koko kuvassa ja sen rytmin salailevissa loppunykäyksissä ilmenee sama pidätetyn nyyhkinnän nikotus kuin varemmin lainatussa lauseessa; »Menetin jo tuolloin, ennen kuin olin täyttänyt seitsemän vuotta, äitini.» Huomattakoon miten molemmissa sitaateissa on vaikenevan pilkun paussilla pidätelty hyvin tunnepitoista viimeistä sanaa. Silläkohtaa voi molemmissa kuulla nyyhkytystahdin. Ja kuitenkin molempien loppusanojen välimatka mainitusta tapauksesta on pyörein luvuin neljäkymmentä vuotta.

Se lienee herra Mustapään nyyhkytys kahden henkilön edessä, joista toinen on selvästi nimetty, toinenkin ilmaistu verhotusti sanoilla »lapsivainaja» ja »tässä». Ipse ego on hänkin vuosikymmenien vieriessä menettänyt jotain — aivanko itsensä? Ainakin kesänsä. Ei siedä ihmetellä, jos sellainen Lindblad on nopeasti joudutettava hautaan.

    On linnunpoikaset
    ihanat, untuvaiset.
    Oi, muista kuolemaa.

Mutta nyt olemme yhden runon mukana painuneet ajan uumeniin syvemmälle kuin vaatii varsinainen aiheemme Lindbladin suvi ja syksy. Sehän näyttää yleensä, enimmäkseen, olevan ei vauvan, vaan jo luonnon tarkkailulle ja neitosnäylle alttiin puberteettivaiheen uhoa. Jos laskinluotimme pysäytämme tähän kerrostumaan, alamme samalla olla Mustapään kesässä. Se on teinin vapaata sunnuntaisuvea ja sellaisena kenties hieman sopimatonta professori-runoilijalle. Hänen konstikas sielunrakenteensa on tosiasiassa melko tunteellinen, siinämäärin että hänen älyihmisensä sen aavistaa ja tietää. Tässä kenties eräs syy hänen sekatyyliinsä, rytminytkähtelyihinsä ja salakieleensä. Ja tässä syy hänen romanttisen taaksekuvittelunsa peittelemiseen.

Jos kesä ja lapsuus ovat Lindblad-Mustapäälle yhtä, se asia tarvitsee vain pienen lisäselityksen syksynsä kohdalla.

Tiedämme, että Martti Haavion varsinainen kasvuympäristö oli — tai olisi luonnostaan pitänyt olla — Yläneen pappila. Mutta oppikoulua käyvänä maalaispoikana, tyypillisenä suomalaisena teininä, hän joutui tämän herkimmän kasvukautensa ajan elämään kaksoiselämää, nopeasti kiitävät kesäkuukaudet (ja joululomat) kotipiirissä, enimmän osan vuotta turkulaisessa koulukodissa. Ehkei merkityksettä liene sekään, että pesueen vanhimpana hän joutui valekodissa aluksi asumaan yksin, kunnes nuoremmat veljekset kerkisivät seuraksi — ja samalla arvattavasti hieman ohjailtaviksi.

On tietysti luonteita, jotka eivät tällaisesta teinin kaksoiselämästä pahasti kärsi, vaikka saavat siitä koko myöhempään elämänasenteeseensa jotain jännitystilan tai säröilyn sävyä—kuten Sillanpää. Entä jo mainitut Sarkia ja Kailas? Mustapää on teiniaikansa kaksinaisuudesta Martti Haaviona kenties hyötynytkin. Muistettakoon hänen myöhemmässä elämäkerrassaan havaittavat taipumukset johtamiseen, ohjailuun ja kritiikkiin. Kun tällaiset taipumukset ovat esiintyneet julkisena toimintana, kaiketi se alkuaiheiltaan viittaa koulukotiin. Mustapäänä, runoilijana, hän on samoin saanut teiniajastaan joitain erikoispiirteitä. Näemmehän esim. että Lindblad on hänelle melkoisesti minuuden symboli, mutta samalla ilmeinen nuorempi veli, jolle sopii puhella sivusta opettavaisen-leikilliseen sävyyn. Mutta eritoten nähdään Lindbladista hänen teinikautensa kaipauksen suunta ja tästä kaipauksen ympäristöstä eroamisen suru niin voimakkaana, että se heittelehtii salatusta raivosta kuoleman tuntoon.

Oli kesä, koti, luonto ja vapaus ja hevoshaka ja muut, ehkäpä ujoiltu tyttönenkin. Tuli rosvoava syksy, joka vei tämän kaiken. Lindbladin syysherjauksista kuullaan yhä entisen rempseyttä teeskentelevän teinin pidätetyt itkut. Lindbladin syksyisistä ja talvisista kesäkuvitelmista nähdään, millätavoin teinin mielikuvitus otti korvauksen menetetystä. Hänen manauksissaan on teinin uhoa kesästänsä, lisättynä vanhenevan miehen kivulla siitä, mikä on menetetty.

Näemme, että Lindbladin runoilija on eräitten tunnepatoutumiensa voimakkuuden takia joiltakin piirteiltään hyvin oleellisesti jäänyt ikuiseksi teiniksi, kuten niin monet muut siinä maassa, jonka talonpoikaisväestö jo keskiajalta lähtien antoi osuutensa Turun teinikuntaan, kunnes lopuksi miltei koko suomalainen sivistyneistö nopeasti polkaistiin esille maalaispappiloista ja muualta maaseudulta. — Sen tapahtuman kivusta on Manninen antanut verhoileman todistuksen (Näköala 1949):

    Sit’ eron tuskan tulta tulisinta,
    jot oudoiss’ yksin nyyhki nuori rinta,
    kuut pitkät, eross omiensa luota —
    mun vieläkin on sääli tuskaa tuota!
    Ja pysty eessä: oudon kielen läksy,
    jot’ ajoi päähän karttakeppi äksy!

Näissä tunnoissa on nähdäkseni eräs väistämätön selitys kulttuurimme yleiselle kesäromantiikalle. Sen täytynee olla hyvin tuntuvasti teinipsykologian ilmennystä. Erikoisen haikean, taaksepäin katsovan värityksen se näyttää saaneen eräissä maalaispappilan pojissa, joille kesä tietysti oli ruhtinaallista vapauden aikaa. Muistammehan Juhani Ahon, »Lastujen» Ahon kesäiset idyllit.

Mutta teinipsykologia on kenties koko suomalaiseen kulttuuriin antanut erään määrän säröisyyttä ja sisäistä, pidätettyä polttoa, joka etsii lääkitystä kesäkultista jos muustakin sentimentaalin rajoille pyrkivästä tunteilusta. Poliittinen vanhoillisuutemme kenties osittain voi olla samansyntyisen taaksekatsonnan peruja. — Oppikoulujen nykyinen työntyminen maaseudulle saattaa ehkä ennustaa jotain sävyn muutosta psyykessämme, samoin kaupunkien kasvava osuus väestötilastossa.

Vai uskalsinko Lindbladin avaimilla jo liian laajoihin yleistyksiin? Ainakin Mustapään runoilijakuvaa piirrettäessä tällä symbolisella puberteettihahmolla on ilmeisesti erään hyvin ratkaisevan avaimen osuus. Ja on hyvin mahdollista, että vasta tämän hahmon elettyään pohjiansa myöten Mustapää on kehinyt auki sen taikakerän, josta täytyi selvitä irti, päästäkseen johonkin uuteen. Sehän on oikeastaan jo nähty ja todettu. Lindbladin lopetettuaan Mustapää oli valmis merkilliseen sikermäänsä Ei rantaa ole, oi Thetis.

Niin kiehtova tuo edellinen aihe sentään oli ollut, että Lindblad karkasi pois haudastaan, eikä tekijällä ollut muuta neuvoa kuin passittaa hänet hanureineen enkeleitten pariin. Siellä kai hän nyt lopullisesti pysynee, melkein kuin vähän säikähtäneenä liiallista avomielisyyttään kesiensä ja syksyjensä vaiheilla.

1948—49.

KAILAAN ITSEKRITIIKISTÄ

Kailas on itse, valittujen runojensa esipuheessa, lausunut olevansa onnellinen saatuaan valmistaa tuotannostaan valitun ja muokatun laitoksen. Samalla hän useaan otteeseen, ja ankarammin kuin kukaan arvostelijansa, moittii entisen itsensä »harharetkiä», esim. näin: »Totean vain asianlaidan, mikä on joskus ollut minulle likipitäen epätoivon aiheena ja mistä on johtunut, että en voi nähdä enkä ajatella eräitä tuotteitani ilman lievää häpeän väristystä.» Esikoiskokoelmansa, »poloisen», hän sanoo olleen »kokonaan erehdys». Valikoiman antamaa onnellisuuden tuntoa hän tehostaa vielä allekirjoittamalla esipuheensa Tuusulan Onnelassa.

Se on ankarimman laadun itsekritiikkiä, se on itseltään niin paljon vaativan taiteilijan puhetta, ettei meillä liene muitten suusta sellaista kuultu. Takana kuumottaa osaksi kaiketi yleinen taiteilijatragiikka: saavutukset eivät aina ole saavuttaneet ideaalia. Samalla erinäisistä äänenpainoista tuntuu kuvastuvan itsetietoisuutta: nyt osaan, ja tällainen tahdon olla, tällaisena minut on nähtävä. Kailas haluaa hyväksyä tuotannostaan vain valikoimansa, ja selvin sanoin hän ilmaisee tyytyväisyytensä, saadessaan kaiken muun polttaa edes symbolisesti.

Esipuheen on allekirjoittanut 31-vuotias mies, jonka nimi oli jo keritty merkitä tuberkuloosi- ja mielisairaalan papereihin, mutta joka siitä huolimatta oli kyennyt jatkuvasti taiteilijana kasvamaan. Teos teokselta yhä tietoisemmin oli jonkinlainen valvova yliminä saanut taiteilijasta yhä tiukemman otteen; kriitillisen diktaattorin tavoin se piti huolta hajoavienkin sielunmaisemien pätevästä ilmaisusta ja esteettisen ohjelman toteuttamisesta, kunnes se tarttui päättävästi taiteilijan koko tuotantoon — ja samalla hänen henkilöönsä — ja puristi niistä sellaisen valikoiman kuin hyväksi näki. Tuijottiko Kailas loppuvaiheillaan itseensä vai itsestään pois, ei ole helposti ratkaistavissa, mutta itseensä nähden hänestä kyllä tuli himokriitikko.

Tässä kuten paljossa muussakin Kailas arvattavasti otaksui seuraavansa Siljon osviittoja. Mutta kun Siljolla runo ja mies olivat sama asia, neuroottinen Kailas joutui enimmäkseen kilvoittelemaan runona ja henkilönä erikseen. Valikoima pyrkii synteesiin molemmista yhdessä. Se oli vaikeasti tavoiteltava asia, sillä hänen personaansa halkoivat jo varhain sairauden säröt, jotka myöhemmin aukeilivat kuiluiksi.

Kailaan henkilökuva tuntuisi aivan arvoitukselliselta, ellei se miltei malliesimerkkinä sattuisi sopimaan nykyisen tyyppipsykologian ja psykoanalyysin valaistavaksi. Vaaskiven tunnettu essee Kailaan henkilöstä lienee likellä lopullista. Kretschmerin mukaan Vaaskivi määrittelee tutkittavansa narsistiseksi skitsaffiiniseksi luonteeksi, »jossa on alunperin olemassa edellytykset persoonallisuuden lohkeiluun». — »Runoilija on jo rakenteellisen monijakoisuutensa tähden tuomittu niihin vaikeisiin tuskantuntoihin, jotka myöhemmin punoutuvat syyllisyyden ja syyttömyyden, hyvän ja pahan, ihanteen ja todellisuuden probleemien ympärille.» Vaaskivi toteaa hänen elämänvierautensa, vakoilevan itsetähyilynsä ja pakonomaisen tarpeen eräitten pohja-ainestensa ylikompensointiin. Jo kolmannen kokoelman pingoittuneissa itsetehostuksen sävyissä tuntuvat sen neuroosin oireet, joka neljännen kokoelman ilmestyessä 1928 puhkesi jakomielitaudiksi. Kailaan loppuajankin runoudelle Vaaskivi antaa hyvin suuren arvon, mutta näkee sairauden merkit sen tavassa heijastaa onnenkuvitelmansa kaukaiseen menneisyyteen ja kaukaiseen tulevaisuuteen, samaten esim. sen masokistisessa kärsimisen tarpeessa, kun sensijaan »on singottava kaipaus olevaisuuden taakse, haudan ja taivaan välimaille».

Vaaskivi päätyi tuloksiinsa etupäässä runoanalyysin tietä. Samaan luonteen rikkonaisuuteen viitannee se tunnettu kokemus, että Kailas eri tilaisuuksissa saattoi käyttäytyä aivan räikeästi eri tavoin. Vähintäin kaksi vastakkaista henkilöä asui hänessä, siihen tapaan kuin Morton Prince on kuvannut personallisuuden jakautumista.

Kailaan neurooseille alttiista tyypistä ei tietenkään ole johtunut hänen runoutensa kaikki nerokkuus, mutta kyllä sen eräät erikoispiirteet. Enimmän voidaan kaiketi tyypin tilille panna Kailaan itsekritiikki. Sen takana näkyy aina vaaniva itsetähyily — ja samalla Siljoon näennäisesti nojaava kilvoittelutahto olla jotain muuta kuin on, olkoon kysymys henkilöstä tai runoilijasta. Kailas oli niin itsetarkkailun myrkyttämä, että tämä pyrkimys sai pakkomielteen voiman, ja hänen kriitillinen otteensa näyttää sivullisesta miltei julmalta, vaikka se kurkotti korkeaan ideaaliin. Hän, joka oli kaikkea muuta kuin kokonainen, yritti antaa itsestään eheän kokonaiskuvan. Yli ammottavimman kuilunsa hän koki siirtää sielullisten vaivojen raastaman minänsä sieltä, missä se nyyhkytti ajassa ja paikassa, sinne, mihin vain kaipuun siipi saattoi kantaa: ihanneminään kuilun tuolla puolen. Tätä siirräntää Kailas oli harjoittanut koko tuotantonsa ajan eri tavoin, riippuen siitä, miten hänen kuvitelmansa ideaalista milloinkin vaihteli. Valikoima tähtäsi synteesiin kaikesta, sitä kuvaa kohti, joka valitsijalle oli hahmottumassa.

Tiedämme, että Kailas onnistui. Valikoima on yllättävän yhtenäinen ja hengitykseltään vahva. Muoto on taottu mahdollisimman plastilliseksi, heikot kohdat poistettu tai valettu uudelleen, sisäiset ristiriitaisuudet paljolti muunnettu dramaattisiksi monologeiksi yhden henkilön puitteissa. Himokriitikko näyttää tarrautuneen pienimpiinkin yksityiskohtiin sentapaisessa pakkomielteen paineessa, josta hän itse todistaa: »Pakkoajatuksille ei voi mitään: ne tulevat kutsumatta, takertuvat meihin, jäävät meihin, ajattelevat meidän puolestamme.» (Savun varjo)

Varmuudella en kykene sanomaan minkäverran käsitykseni Kailaan itsekritiikistä on oikea, minkäverran kenties erheellinen, kun siinä näen kurkoittamista ideaaliin niin määräävästi, että se runoissa, ainakin niitten lopullisessa muodossa, tuntuu eräänlaisena keinotekoisuutena. Valikoima ja sen henkilö tuntuvat minusta jotenkuten luonnottomalta. Ehkä olen väärässä ja ehkä merkitsee tässä yhteydessä jotain se Kupiaisen toteamus, että Kailaalta näyttää puuttuvan varsinainen luonnontunne. Tällöinhän ei ole kaukana olettamus, että häneltä saattoi puuttua myös luonnollisuuden tunne. Hän oli esteetti, ja sellaisena kaiketi paljossa henkilönä moraaliton, mutta taiteilijana puhtaan linjan mies ja kilvoittelija viimeiseen asti — siis sittenkin tavallaan siljolainen. Ja epäilemättä hän — mikäli hänestä yhtenä personana voidaan puhua — esteettisten arvojen ohella etsi eetillisiäkin, voidakseen niihin kiintyä tai siirtyä. Vaikka hän itse harvoin oli avoin, hän jo varhain valitsi seuraansa vilpittömiä ihailijoita. Loppuvaiheessaan, eristyessään, hän tavoitteli puhtainta itseään kaukaa varhaisimmasta lapsuudesta asti.

Kailaan monisäröiseen ja muuntelevaan henkilökuvaan en enempää rohkene puuttua. Eihän Kailas-monografiaakaan vielä toistaiseksi ole, joten hänessä on vielä paljon selittämätöntä. Aion seuraavassa tarkastaa vain hänen itsekritiikkinsä ilmauksia, eritoten hänen siirtymistään ammottavimman kuilunsa yli, tarkaten tällöin hänen omia käsialojaan niitten hakeutuessa eri kokoelmista lopulliseen valikoimaan.

Näitä käsialoja on kyllä tiettävästi jo keritty koota kokoelmien ulkopuoleltakin, painetuista ja painamattomista lähteistä. Tiedetäänhän, että Kailas, varsinkin myöhemmillä kehitysvaiheillaan, saattoi julkaista saman runon edistyviä kehitelmiä pariin, ehkä kolmeen kertaan. Hänen aina valvova älyihmisensä teetti runoilijalla tiukkaa työtä, tiukimmin silloin, kun hän oli jo luhistumistilassa.

Hänen runoutensa ja yksityisten runojensa kehitysprosessia olisi tietysti valaisevinta tarkastella kaiken mahdollisen materiaalin pohjalla. Sellaisesta katsastuksesta paisuisi kuitenkin arveluttavan laaja. En lähde sille tielle; se joutukoon jonkun erikoistutkijan tarkasteluun. Otan kuunneltaviksi vain Kailaan runokirjat. Silti pelkään esitykseni venyvän liikaa. Semminkin, kun Kailaan ensimmäiset teokset ovat jo antikvaarisia harvinaisuuksia, joten en voi selviytyä vain viittauksilla niitten sisältöön. On selostettava ja siteerattava.

Tuuli ja tähkä, »poloinen» esikoiskokoelma, voi olla pienoinen kirjallinen synti, mutta ei sivullisen mielestä mitenkään pahanlaatuinen. Olihan tekijällä ikää vain 21 vuotta, ja lyyrillinen ympäristö silloin (1922) ei jaksanut tarjota isosti virikkeitä. Tulenkantajani ryhmästäkään ei vielä ollut tietoa ei tukea. Hiukan myöhemmin saattoivat debyteerata jo vakuuttavammin Mustapää, Jylhä ja Katri Vala. Kailaan esikoinen on epätasainen ja sekalainen monine yritelmineen eri tahoille silloisen lyriikkamme aihepiireihin. Sellaistakin Kailaan mentaliteetille outoa tavaraa on mukana kuin maalailevia tai koseeraavia laatukuvia. Kokonaisote runoissa on yleensä melko höllä. Tuleva muodollisen keskityksen ja lyyrillisen kuvan mestari on aavisteltavissa vain siellä täällä.

Kailas on kuitenkin liian ankara valikoidessaan uudestimuokkaukseen vain kuusi runoa. Toiset kuusi lisää olisi voinut antaa nuoresta Kailaasta oikeamman ja inhimillisemmän kuvan, ilman että sitä olisi tarvinnut mitenkään häpeillä. Sikermästä saattaa suorastaan kaivata sellaisia kohtalonomaisesti ennakoivia runoja kuin Yksin ja Neljäs ulottuvaisuus. Eräitten muittenkin hylkäämistä on vaikea käsittää muuten kuin jonkin salaisen, epäluuloisen itsevihan takia. Valinnallaan Kailas jättää kyllä nuorukaisvaiheensa kasvoihin eräitä ilmeitä, ristiriitaisiakin, mutta leikkaa pois paljon kuvitteluaan ja mietiskelyään ja eritoten poistaa kaiken sinisilmäisen herkkyyden. Katse on tummennettu, dramatisoitu ja terävöitetty, ääni tiukennettu.

Samaan sävyn muutokseen tähtäävät ne korjaukset, joita kuuteen valittuun on tehty. Ne ovat joko alkuperäiseltä laadultaan kohtalorunoja tai pienellä uudestirunoilulla sellaisiksi sopivia. Lisäksi niitten muotoa on taiturin otteilla parannettu.

Merkittävää kuitenkin on, että kypsä runoilija, joka tunnontarkasti häätää esikoisensa vaiheilta pois kaikki kirjallisen tartunnan merkit, kelpuuttaa aivan vähäisin muutoksin mukaan kokoelman nimikkorunon, joka on niin ilmeinen Siljo-mukaelma, että ellei sen tekijää tiedettäisi, se kävisi aito Siljosta. Kirjallisuutemme uljain minuutensa rakentaja ja 1910-luvun puhdasotsaisin nuori lyyrikko oli Kailaalle loppuun asti esikuvan arvoinen ellei miltei pyhimys. Luulen, että Kailaalle antoi syvimpiä tyydytyksen tuokioita kuvitelma siljolaisesta nöyryyden ja ylpeyden yhdistymästä omassa runoudessaan. Sen nimissä hän ainakin näyttää valikoimassaan itsekritiikkinsä eetillistä seulaa käyttäneen. Ja miksei myös plastillista! Minusta tuntuu, että hän plastikkona — ja rytmikkona — on pitkin runoilijataipalettaan oppinut paljon Siljolta, vaikka hän seuraavassa kokoelmassaan tilapäisesti taipuu hiukan epämääräiseen koristeelliseen ekspressionismiin, jota esille murtautuva nuori polvi silloin imi keuhkoihinsa eteläisiltä ja lounaisilta ilmansuunnilta, etupäässä Saksasta.

Nimikkorunon muokkauksesta Kailas on, kuten sanottu, selviytynyt melko vähällä, sillä kokonaisuus oli alunperin hallittu hyvin. Vain yksi tyylistään horjahtanut värsy keskivaiheilta on pudotettu pois, pari säettä runoiltu uudelleen, muutamia sanoja lievästi parannettu — ja kaunis siljolainen runo on valmis. Aivan kepeillä toisarvoisilla viilan pyyhkäisyillä ovat valmistuneet sellaisetkin maineikkaat runot kuin Midas-sydän ja Käsi. Kailaassa siis oli ollut, hänen omankin arvionsa mukaan, muodon mestaria ja tilittäjää jo alkuvaiheissa, vaikka vain sattumoisin esille vilahtavana.

Toiset kolme hyväksyttyä runoa ovat kokeneet perusteellisemman muodonmuutoksen. Kokonaan uuden kantavuuden on saanut Finaali vain sillä ovelalla tempulla, että sen kolmesta värsystä on ensimmäinen pyyhkäisty olemattomiin ja eräs säe, joka kuului näin: »Ylväs on laulajan latu», sai kohtalokkaamman muodon: »Ylpeä laulajan arpa». Mutta Eräs analyysi on uuteen muotoonsa saanut periä entisestä tuskin muuta kuin runomitan ja värsyluvun sekä muutamia uudessakin yhteydessä käyttökelpoisia aiheen aineksia. Eritoten loppu on kokonaan uudestivalettu, kuten nähdään, jos entinen ja uusi loppuvärsy rinnastetaan:

Entinen:

    Haa, näättehän: neste katoaa! …
    — Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa:
    ei pulloissa nestettä ollutkaan,
    näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.

Uusi:

    Kas näin: minä nesteet sekoitin.
    — Mitä katsotte silmin kauhistuvin?
    Ahaa — seos tyhjiin häviää!
    Hahaa, koe mainio! Tyhjä jää ———

Virnistelevä bagatelli oli täten viritetty karmeaksi kohtalorunoksi, ja niin siitä jouti pois alkuperäinen alarubriikki, joka kuului: Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.

Ehkä vielä perusteellisempi on uudestirunoilu Tuskan yössä: avartava nimen muutanta, rytmin tiivistely, tekstissä pyyhintää ja parantelua, loppu kokonaan uudistettu. Personallinen nuoren orpoudentuskan yö on muuntunut kohtalokkaaksi, elämältään kuolleitten sielujen tuskaksi. Materiaali on näennäisesti miltei sama, mutta tulos aivan toinen:

Entinen:

            Tuskan yö

    Minä valvoin illasta aamuun.
    Hetket kulkivat verkkaan ohitseni
    niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet.
    Saattoivatko ne hautaan jotakuta? —

    Pimeys oli äänetön ja peloittava.
    Nyyhkikö joku orpo jossakin?
    Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti? —

    Minä valvoin vavisten illasta aamuun.
    Enkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyynelettä.

Uusi:

             Tuska

    Minä valvoin illasta aamuun.
    Hetket kulkivat verkkaan ohitseni —
    pitkä, mustakauhtanainen saatto.

    Pimeys oli äänetön ja peloittava.
    — Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti!

    Minä valvoin illasta aamuun.
    Henkeni, viluinen lapsi, vapisi:
    — Kuristatko vielä kuolleitakin, Tuska?

Pitkälle viety valinta ja muutanta ei ole pelkkää korjailemista. Se tekee nuoresta runoilijasta lukijaa miltei peloittavan mestarin. Rohkaisevampaa muille voisi olla, ellei Kailas jo valikoimansa alussa esittäytyisi niin valmiiksi tehtynä henkilönä ja niin runovoimaltaan valtavana kuvillapuhujana kuin näytteemme osoittavat. Mutta toisaalta: on puhuttu joskus kirjailijakoulun tarpeellisuudesta. Runoilijat ainakaan eivät muuta ammattikoulua tarvinne kuin vierekkäin painettuina muutamia tuollaisia esimerkkejä. Lienee muillekin asianharrastajille terveellistä tarkastaa mitenkä toisaalta jokin runo (Tuuli ja tähkä, Midas-sydän, Käsi) vain tyylin puolesta viimeistellään, tai toisaalta (Finaali, Eräs analyysi, Tuska) miten entisistä aineksista runo voidaan valaa uudeksi, samalla erityisesti loppua tiivistäen projektiiliksi, joka sinkoaa kauas. Tosin tavallisessa runon työssä ei ole tarjolla kymmenen vuoden etäisyydestä tarkkaava itsekritiikki ja sen mukainen koko perussävyn uudestirunoilu, mutta sittenkin Kailaan työ on ammatin kannalta omaa luokkaansa.

Purjehtijat, seuraava kokoelma, ilmestyi kolmen vuoden väliajan jälkeen, samoihin aikoihin kun jo muu Tulenkantajain ensi ryhmä kerkisi debyytteihinsä joko yhteisantologioissa tai omin kokoelmin. Kailas sai heidän keskuudessaan johtajan maineen. Hän onkin uudessa kirjassaan ryhmän edustaja sanoja, kuvia, tyyliä ja tuntoja myöten. Usein toistuvia sanoja hänen säkeissään ovat »me» ja »meidän». Ekspressionismi tuo mukaan tyylillistä keikarointia liioiteltuine kuvineen ja ylisanoineen. Mutta olkoon kokoelmassa osansa leikittelyä, kenties runoudessa yleensä vakavimmin otettavaa loppujen lopuksi lienee juuri la gaye science — iloinen tiede. Ainakin Kailas on nyt eheämpi ja onnellisempi kuin missään muussa kirjassaan. Hän näyttää olevan tietoinen sekä asemastaan että stilistin kyvyistään. Hän leikkii nyt tällä tyylillä, ottaa kepeähkösti muinaiset seksuaaliset syntinsäkin, ja tekee selvästi aikalailla työtä runojensa nautittavan ulkoasun hyväksi.

Kirja näyttää valitsija-Kailaalle yhä olleen hyvin rakas. Hän on pidellyt sitä leppeästi ja julmasti: vain 14 runoa on jätetty pois, 20 hyväksytty — mutta ne muokattuina enimmäkseen hyvin perusteellisesti. Tämä oli muuten teknillisesti melko helppo tehtävä, koska yli puolet kokoelman runoista on vapaamittaisia, eikä muittenkaan nimitys ole konstikasta. Valinta ja muutama on ehkä useimmiten stilistisen hienomekaanikon naputtelua pikkuvasaralla, mutta tendenssinä on kyllä muutakin.

Sävyä muuntavaa on ensiksi (kuten esikoisessa) kaikkien satiirien poisto, vaikka niitten joukossa on niin tunnettu ja aito kuin Vanhoille. Toiseksi on syrjäytetty ne koristeellisen ekspressionismin kukkaset, jotka ovat olleet enimmän tyyliä tyylin vuoksi. Kolmanneksi ovat poistetut kaikki naiivit tai sanoisinko epä-älykkäät jutut, olkoot ne ajallansa olleet kuin nuoresti aitoja tahansa. Hyväksyttyjen muokkaus kohdistuu yleisimmin ylisanojen ja ylikuvien lievittelyyn tai poistoon. Useat ovat sentään uudestirunoillut yhtä muuntavasti kuin eräät esikoiskokoelmasta otetut. Neljältä on samalla nimikin muutettu.

Jokseenkin alkuperäisessä asussaan on päässyt mukaan vain 8 runoa: Rukous (= Elämän ylistys), kolme lapsifantasiaa, Atlantis (vain yhden sanan muutos!), Vanha maa, Me, Lapsen silmä. Niitten korjailua voisi sanoa vain tyylilliseksi tarkistustyöksi, ellei sen pikkutarkkuus toisinaan tuntuisi melkein piinalliselta. Muut toistakymmentä runoa ovat enemmän tai vähemmän uusia versioita entisistä. Tätä kiihkeää muuntamisen halua ei voi selittää pelkästään Kailaan taiteellinen kunnianhimo, jonka jo esikoiskokoelma viskasi esille ohjelmallisena:

    Laakerilehvät ja sankarisaatto
    poikas on saatava myös!

Ei asiaa selitä liioin Kailaan oma repliikki valittujen esipuheessa:

»Minulle on sanottu, ettei minulla muka olisi oikeutta tehdä runoihini muutoksia. Käsittämätön väite. Miksi ei runoniekkakin saisi ‘tarkistaa sanojaan’ niinkuin kaikki muut ihmiset? Ei hän ole erehtymätön. Pitäisikö hänen kommellustensa jäädä ikuisiksi!»

Tätä voisi sanoa hämäykseksi, ellei se todennäköisemmin ole itsehämäystä kriitillisen pakkomielteen alaisena. Pakkoajatukset »ajattelevat meidän puolestamme». — Nähtiinhän edellä, ja hetimiten nähdään esimerkkejä lisää siitä, ettei valittujen muuntamisessa ollenkaan aina ole kysymys erehdyksistä tai kommelluksista. On kysymys koko runon rakenteen tiivistyksestä ja aiheen dramatisoinnista. Tähtääpä sanojen tarkistus monesti runon oleellisimman sisällön ja sen takana olevan entisen henkilökuvan muuntamiseen.

Jos tekee tilaston niistä keinoista, joilla Purjehtijain uudestirunoilu on aikaansaatu, voimme todeta, että aivan läpeensä uutena esiintyy vain Minä näen, josta on käytetty yksi ainoa säe so. yksi rivi; muu on muuttunut ja lyhentynyt niin perusteellisesti, että uusi nimi (Maa ja taivas) on kyllä paikallaan. Hyvin oleellisesti uuden sävyn on saanut nimikkorunokin, jolle muun muuttelun lisäksi on runomitan vähäisen vaihtamisen takia tullut toinen kireämpi sointi. — Kahdessa tapauksessa (Nuori Narayana eli Intialainen kuvitelma, Runo runosta) on käytetty sanonnan parantelua ja muodon tiivistystä pitkin matkaa, ensiksimainitun rytmiäkin on hiukan muutettu katkomalla muutamia pitkiä säkeitä. Syyllinen mies on kokonaan uusinut keskimmäisen värsynsä kuvakielen. Enimmissä tapauksissa (Laulu aallolle, Adagio, Kesäillan kuje, Verkossa, Aphelium, Olin nuori, Sana) on Kailas, muun tarkistuksen lisäksi, iskenyt vaanivan katseensa erityisesti runon suhteellisesti, hänen tasoltaan katsoen, heikohkoon loppuun ja keksinyt parannuksen joko runoilemalla lopun uudelleen tai pyyhkimällä sieltä pois säkeistön tai useampia.

Näitä lopun poistoja on kolme. Kompositiot olivat siis sinänsä olleet vain viilausta vailla, mutta nuori tekijä ei ollut aikoinaan osannut kuulla niitten loppuhelähdystä, vaan oli sen jälkeen yhä jatkanut paperille jotain toisarvoista selittelyä tai toistelua. Myöhäis-Kailas on näissä asioissa säälimättömän tarkka kirurgi. Nelisäkeistöinen Adagio on päässyt vähimmällä: vain loppuvärsy pois ja runo saa päättyä hartaimpaan nousuunsa säkeessä »en ennen nähnyt, ollut onnellinen». Aphelium, jota muutenkin on sanonnaltaan tiivistetty, saa pudottaa pois kaksi loppuvärsyään. Sana on sekin sanonnaltaan ja kuviltaan pitkin matkaa uusittu ja se luopuu kerrassaan neljästä loppuvärsystään, kunhan niitten edellinen on ensin huipennettu tällaiseen kouraisuun:

Entinen:

    vain lasten leikkikalu,
    vain malja särkynyt,
    vain mykkä ääni, kaiku tyhjyyteen.

Uusi:

    vain lasten savikukko,
    vain sävel särkynyt,
    vain pivo ääntä alla taivasten.

Siten etsii mestaritekijä entisestä runostaan sen elävintä loppua. Ellei sitä löydy runosta itsestään, hän sommittelee sen pienillä mutta tehokkailla muutoksilla (vert. edellä uudet plastillisesti hallitut kuvat) joko entisten tai uusien tuntojensa mukaiseksi. Sävyä mainittavasti muuttamatta on Kailas keksinyt Kesäillan kujeeseen hienon teknillisen huipennuksen pääasiallisesti vain loppusäkeitten uudestiryhmittelyllä. Laulu Aallolle on saanut loppuunsa kumeasti väkevöitetyn kohtalontunnon — ja itsetunnon:

Entinen:

    Meren tuoksua, laulu ja laine,
    meren henkeä hengittäin
    ja juopuen auringosta
    iät leikitte kimmeltäin.

Uusi:

    Ajan loppuun leikkisi, laine,
    on ylpeän-turha näin,
    vaan riemuiten, juopuneena,
    sen leikit sä, kimmeltäin.

Tuossa uudistelmassa on kyllä säilytetty Purjehtijoille ominainen leikittelyn sanasto, mutta sävy on myöhempää silmästä-silmäan-Kailasta. Samantapainen, vielä myöhemmälle Kailaalle kuuluva kumea kohtalokkuus on siirtynyt Ferkossa-runon loppuriveille:

Entinen:

    Sameassa ken liejussa uupuu, hän pian uupukoon!
    Omat sammuvat silmäni kuoletan auringolla.

Uusi:

    Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon.
    — Vaan verkot on vitkaan-tappavat kohtalolla.

Entä vihdoin Olin nuori! Se on lopetettu uudelleen sekä myöhäis-Kailaalle kuuluvan tehokkaan kuvan (tuskan saappaat) lisäyksellä että sanonnan itsetuntoa ryhdistäen — esim. sana »mies» siirtyy poljennon laskusta sen nousuun:

Entinen:

    — Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
    että kukaan, kukaan ihminen
    ei tääll' ole parempi toista.

    Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
    mies sitten on oppinut nuoruuttaan
    ja omia arpiansa.

Uusi:

    — Ah, silloin tietänyt vielä en,
    että tuskan saappailla samoten
    ei kuljeta tietä turhaan.

    Sen ymmärsi mies. Ja on rakastamaan
    hän sitten oppinut nuoruuttaan
    ja omia arpiansa.

Nämä runojen lopuista siepatut esimerkit riittänevät valaisemaan yleisemminkin Purjehtijain muokkauksen menetelmää ja päämäärää: liika nuoruuden intoilu pois, kirjalliset vaikutelmat pois, liiaksi hajottavat tai helppohintaiset kuvat pois; tilalle selkeää, lujaa plastillista runoa, joka osaa puhua valituin kuvin ja huipentaa loppusäkeensä kantavaan nousuun. Kaikki tämä voi olla etupäässä muodollista parantelua. Mutta samalla on nyt, kuten ensi kokoelman kohdalla, useasti tavoiteltu koko runon sävyn muuntamista lisäämällä sen dramaattista kohtalontuntua ja siirtämällä sen minä melkoisesti toiseen hahmoon kuin runojen alkuaan syntyessä.

Lukuisissa puuttumisissaan runon rytmiin ja kuviin Kailas muuten näyttää tunnustavan, ettei hän Purjehtijoissaan vielä niitä hallinnut. Tai ne eivät vielä hallinneet Kailasta. Kuvaan hän kuitenkin jo alkuvaiheissaan on vaistomaisesti enimmän nojannut. Myöhemmin, sairautensa hallusinaatioissa, hän oli suorastaan kuvien vanki, ei silloinkaan äänien. Vakuudeksi lukija voi tarkastaa myöhempiä kokoelmia tai novellin Muutamia sairaita päiviä loppusivuja: haamu siellä ei puhu mitään, tekee vain liikkeitä ja vastaa sairaan kysymykseen tämän omien sormien kirjoittamilla sanoilla — siis näkökuviolla.

Toisesta kokoelmasta kerkisi kulua vain vuosi, kun ilmestyi Kailaan ehkä yllättävin teos Silmästä silmään. On äkkiä tapahtunut personallisuuden ja koko maailmankuvan muuttuminen. Kirjan nimi näyttää olevan tietoinen näistä tapahtumista, asettaen tekijän silmästä silmään itsensä ja silmästä silmään kohtalonsa kanssa. Oireellisesti Kailas alkaa joskus jo käyttää isoja kirjaimia sellaisissa sanoissa kuin Puhtaus, Phantasia, Kuolema, Kohtalo. Kailaan kirjoissa ovat ennenkin hermot vavisseet, nyt hänen karakteristinen sieluntilansa on säikkymistä aukeavien kuilujen ja jyrkkenevien vastakohtien edessä, samalla kun kirjan viimeiset osastot kaiketi kätkevät sanojensa alle jonkin yleisestä elämänkulusta eristävän kokemuksen. Tästälähtien Kailas on kohtalorunoilija aivan omasta takaa ja omalla tavallaan. Säikkymätilojen ohella — tai uhalla — hänen runoissaan heittelehtii kimmoisa voima ja ylpeä tahto. Mutta yllättävintä kirjassa on sen tiukalle ruuvattu muotokuri, joka sekin kyllä tavallaan sisältyy kirjan nimeen. Muoto on hänen vastaotteensa jossain painissa, joka on jo alkanut ja jossa ei ole kysymys vain tilapäisistä taiteilijavoitoista, vaan koko elämäntyön panoksesta.

Runokäännöksistään päättäen Kailas lisäksi näihin aikoihin näyttää kiihkeimmin lueksineen maailmanlyriikkaa, ja otaksuttavasti Baudelaire on paljossa ollut antoisa opas. Silmästä silmään on useammalla kuin yhdellä tavalla Kailaan Les fleurs du mal.

Kailas on nyt plastikko, ja Pronssia on eräällä runolla nimenään. Otteen tiukkuus — entiseen verrattuna — on miltei kammottava. Kokoelman rytmilliselle ja teknilliselle kireydelle kuvaavaa on, että runot valtaosaltaan ovat lyhyitä, vain 3—4-värsyisiä, ja värsyt puolestaan nelisäkeisiä. Yleinen riimikaava on abab, ellei tekijä tyydy vain yhteen riimipariin — seikka, joka sittemmin helpotti valitsijan muuttelemistyötä samaten kuin eräät antiikkiset riimittömät runomitat, joita Kailas nyt muutamia kertoja käytti pyrkiessään klassilliseen muodon kuriin.

Kun kokoelma on korkeatasoinen ja muodollisesti näin kiristetty, luulisi sen saaneen myöhäis-Kailaan hyväksynnän aivan toisin kuin sen edeltäjät saivat. Tätä otaksumaa näyttää vahvistavan ensi silmäys valikoimaan: omista runoista (käännöksiä on likemmä parikymmentä) on poistettu vain 15, niitten joukossa tietysti ainoa vapaamittainen. Kelpuutettu on 26. Mutta tuo suhde ei sittenkään mainittavasti poikkea Purjehtijain vastaavista luvuista 14 ja 20. Ja jos tekaisee pienen tilastollisen taulukon hyväksyttyihin tehdyistä muutoksista, saadaan taasenkin Purjehtijoita muistuttava tulos. Melkein kaikkia runoja on yhäti enemmän tai vähemmän muokattu, enimpiä hyvin tuntuvasti, muutamia siinä määrin, että ne vaikuttavat uusilta.

Tälläerää on tosin kelpuutettu mukaan kaksi lyhintä runoa (Pitkäperjantai, Totuus) aivan sellaisinaan, mutta onpas jo Pieni syntinen laulu saanut alistua parin välimerkin muutantaan. Pieniä tekstin paranteluja näyttäytyy seitsemässä muussa: Ilta, Trubaduuri, Pienessä maassa, Veljelleni, De profundis (yksi sana!), Eräs in memoriam, Yksinäinen ratsastaja. Perusteellisempi, koko runossa tuntuva uudestirunoilu ja typistely (johon verrattavaa Purjehtijoissa edusti 4 tapausta) on yhäti koitunut kerrassaan yhdeksän runon kohtaloksi: Vaeltajan oodi, Syntyminen, Noli me tangere, Pieniä hautoja, Luominen, Korvenhaltian kuolema, Onnellinen, Paennut lintu, Ihmisen määrä. Kuten näkyy, luettelin tähän joukkoon verrattain vähän muuttuneen Onnellisenkin, sillä sen kolmas värsy on saanut kuviinsa paljon dramaattisemman tehon:

Entinen:

    Tuli eräs nainen ja pyörtyi — äiti.
    Me kaikki katsoimme hiljaisina.
    Joku kyynel vierähti katukiviin —
    ne kiilsivät sateesta niljaisina.

Uusi:

    Eräs nainen parkaisi, pyörtyi — äiti.
    Me kaikki katsoimme hiljaisina.
    Ne veivät jo ruumiin. Ja katukiviin
    jäi verta; ne kiilsivät Hiljaisina.

Tällainen on tosiaan kovaa itsekritiikkiä, ja vertaileva lukija joutuu tuontuosta kysymään, oliko kaikki detaljeja isonnuslasilla vaaniva viilailu välttämätöntä erehdysten ja kommellusten hävittämiseksi. Entä mitä nämä kommellukset sitten olisivat? Pois jätetyt runot osoittavat, että sellaisiin kuuluvat nyt, kuten ennenkin satiirit, avokatseiset tunnelmarunot — ja toisella äärellä sadistiset kuvitelmat ja muut tyylilliset liioitelmat, joihin kaiketi tälläerää oli tartuntaa pirahdellut ranskalaisen dekadenssin taholta. Samoihin liioitelmiin, ja muihin stilistisiin seikkoihin, on hyväksyttyjen korjailukin käynyt käsiksi. Mutta monet korjailut saattavat olla niin toisarvoisia, ettei niitä huomaa ilman tarkkaa vertailua, ellei satu osaamaan ulkoa jompaakumpaa versiota. Sanoja ja välimerkkejä on vain muutettu ilmeikkäämmiksi, »pohjalaismuotoja» (riemuhun, sairahin, oon) poistettu, kuvia terävöitetty, rytmiä hiukan muutettu, jokin värsy pudotettu pois tai pari värsyä sulatettu yhteen — kieltämättä tuo kaikki miltei aina kokonaisuuden eduksi, jos asia aivan apteekki vaakaan pannaan. Kailas tahtoi kyllä selvästi näyttää mihin pystyi, mutta lisäksi täytyy todeta, että jokin hätä ja pakko puristi sisältöäkin hieman toiseksi ja henkilöä hieman toiseksi aivan kuin sen kertakaikkiaan, vaikka jälkiviisauden ansiosta, olisi oltava hänen toiveunensa toteutuma.

Tämä tuskallinen, vaanivakatseinen toiveajattelu kuvastuu vielä ilmeisempänä niistä runoista, joitten loppua on muutettu — nytkin, kun Kailas jo kieltämättä hallitsi muodon ja sen mukana vaikeimman, lopettamisen taidon. Kailas ei tosin koskaan jännittänyt runoaan kaari kuvioksi, vetämällä lopun liki alkua, vaan latasi lopun kantamaan johonkin kauas, ja silloin tähtäyspiste oli kyllä muutettavissa, jos uusi toiveen pakko vaati. Siinä pakkomielteessä lienee ainoa mahdollinen selitys Silmästä silmään-kokoelman sinänsä lujarakenteisten loppujen muutantaan.

Lopun muuttumia oli Purjehtijoissa seitsemän, nytkin sama luku: Enkeli, Olit poissa, Ruusumajassa, Karavaani, Näky kadulta (= Kulkue), Pronssia, Peitetyt kasvot. Nyt tosin vain yhdessä tapauksessa (Karavaani) on tarvinnut poistaa viime värsy. Kailas siis, kuten jo sanottiin, osasi lopettaa oikeaan kohtaan. Mutta sittenkin hän kuin hädän kouristuksissa pusertelee lopuista esille uusia mahdollisuuksia tai ainakin muuttelee niitä iskevämmiksi ja dramaattisemmiksi. Sana »kohtalo» on nyt tuotu esille pari kertaa. Rakkausrunot saattavat saada uuden psykologisesti kantavamman ilmekielen ja saavat uudeksi tehtäväkseen julistaa eroottisen elämyksen autuutta; kaksi kertaa on viime riville pulpahtanut nimenomaan »autuas» tai »autuus» — sana, joka ei ollenkaan kuulu silmästä-silmään-sanastoon. Näky kadulta saa uudet sosiaaliset perspektiivit ja myöhäis-Kailaalle kuuluvan syyllisyydentunnon:

Entinen:

    Ja nyt syvään tunnen sen: olen yksi heistä,
    lain alla ankaran: voimanne uupukoon!
    —Työn lasten heimon aikojen alusta loppuun
    kivin kuormitettuna kulkevan nähnyt oon.

Uusi:

    Miks silloin muistankaan kuvan, läsnä jo nähdyn:
    tuhat orjaa louhoskiveä kiskovaa.
    Miks syvään tunnen vain tämän: väärin, väärin.
    Miks huutaa mielisin: Anteeksi antakaa!

Yleensä kaikille muutetuille juuri loppunsa ansiosta latautuu tummempaa kohtalokkuutta kahden viimeisen kokoelman tapaan. Kyllin valaiseva lienee Pronssin uusi loppu:

Entinen:

    Tuhat vuotta menköön — ja sitten
    suu kuvan pronssisen puhuu.

Uusi:

    Olen äänetön — mutta
    kauttani Kohtalo puhuu.

Yhden kerran on lopun uusinta niin perusteellinen, että on todettava koko jutun uusiutuneen aivan pohjiansa myöten. Tarkoitan runoa Ruusumajassa, jonka kaksi muuttumatonta alkuvärsyä ovat Kailaaksi outoa melko neutraalia luonnonkuvausta, joten ne ovat kelvanneet sellaisinaan uuden lopun, uuden runon johdannoksi. Tässä alkuperäinen ja uusi:

Entinen:

    Terälehdet lentää ylitsemme
    kypsän-menehtyneet — värisemme,
    emme puhu, värisemme vain
    pedonsilmin nälän-himokkain.

Uusi:

    — Pelkään, sanot, silmin ainoastaan.
    — Älä pelkää, armas, silmin vastaan.
    On jo aika kypsäin suudelmain.
    Pian olet
    — kuollut lehti vain.

Aivan poikkeukselliseen käsittelyyn on joutunut runo Peitetyt kasvot, yksi Kailaan ensimmäisiä hallusinaatioita ja samalla syyllisyydentunnon kauhuelämyksiä. Kailas ei ole tyytynyt runon alkuaan hiukan salamieliseen ja moniaalle aavistusten piiriin kuljettelevaan kulkuun, vaan on kirjoittanut sille tarkan osoitteen lisäämällä uuden loppuvärsyn, so. kolmen entisen lisäksi neljännen. Dramaattisuus ja henkilökohtaisesti paljastava kohtalonalaisuus on siten kyllä lisääntynyt, mutta pyytäisin lukijan mielessään punnitsemaan valikoiman runoa kolmivärsyisenä (= alkuperäisenä) ja nelivärsyisenä. Eiköhän lisäys ole liiaksi selittelevä, joten runo melkoisesti kapenee ja sammuu lisärakennelmansa tuijotuspisteeseen?

Varmaa on, että muitakin esimerkkejä voisi vetää esille keskusteltaviksi siitä, onko Kailas kolmannen kokoelmansa kriitillisessä käsittelyssä aina osunut oikeaan. Taitotyön kannalta kyllä, miltei poikkeuksetta, mutta runojen tuoreuden kannalta tuskin aina, puhumattakaan paljosta siirtymisestä uuteen hahmoon, joka ei kuulunut vielä silmästä-silmään-Kailaalle.

Paljain jaloin, neljäs kokoelma, ilmestyi parin vuoden perästä. Ohut vihkonen, vain 25 runoa, niistä kaksi käännöstä, ja lopussa muutamia sivuja lyyrillistä proosaa. Mutta ilmestymishetkestään alkaen (syksyllä 1928) kirjalla on ollut miltei legendaarinen maine. Edeltäjä oli avannut sille tien, ja se itse viestillään yhtä hyvin kuin klassillisella muotopuhtaudellaan avasi epaluuloisimmatkin ovet. Tästälähtien Kailas oli primus inter pares, kunnes taikasauva hänen hervonneesta kädestään siirtyi Sarkialle.

Lienee vielä tarkalleen selvittämättä, missä piilee tämän pienen vihkosen tartuttavin lumo. Onhan se kyllä vapautunut edeltäjänsä silmästä-silmään-kireydestä. Onhan se sanonnaltaan väljempi ja ilmavampi, sävyltään hiljaisempi. Vapaa mittakin on taasen uskaltautunut mukaan, vaikka taiturimaisen notkea riimitetty mitta vallitsee. Merkitsevintä lienee sentään, että Paljain jaloin oli ja on Kailaan nöyrin ja sisäistynein kokoelma, jossa artistiset arvot tosiasiassa ovat muuntumaisillaan eetillisiksi. Edessämme on itsetilityksen kirja. Merkitsee kyllä jotain, että se alkaa Siljon muistorunolla. Sen muista huipuista lienevät jokaisen runouden lukijan tuttuja sellaiset kuin nimikkoruno, Pallokentällä, Kohtalo, Pyramiidilaulu ja mielisairautta ennustava Partaalla. Mutta kokonaisuudessaan kirja on hyvin korkeatasoinen ja puhdas.

Lähenevän mielisairauden rajoilta tuotuna Paljain jaloin on sittenkin itsepiinan taisteluista hiljaisesti kirkastuneen voiton kirja. Siinä on matkantekoa niitten kuilujen yli, joitten kohdalla tuijotetaan isoin kirjaimin abstraktioihin Kuolema, Tyhjä, Kohtalo, mutta ennenkaikkea Kauneus. Tuossa sanassa tavoitetaan kuilun tuolla puolen jotain, ellei ehkä tukevinta kamaraa, niin kuitenkin utopia, jonka ilmakehässä toiveminällä on ikuisen asumisen oikeus. Pohjatunto kokoelmassa on hyvin lähellä uskonnollista tai kerrassaan kristillistä. Rumuuden tuska lähenee jotain sellaista kuin sittemmin Sarkialla, mutta Kailas painiskelee sellaistenkin käsitteitten kanssa kuin Jumala ja synti ja armo.

Samoihin aikoihin lienee kirjoitettu novelli Muutamia sairaita päiviä, joka toteaa:

»Minua näännytti monien väärinelettyjen vuosien väsymys ja myöskin raadannan väsymys; olin lankeemuksista uupunut ja kuitenkin nälkäinen uusille lankeemuksille; sisäistä hätääni vaivoin kestäen haudoin jo lopullista poistumistani ihmisten joukosta.»

Samat tunnot kuvastuvat novellista Bruuno on kuollut:

»Elämän rumuus, itseinho, vuodesta vuoteen synkemmäksi tihentynyt toivottomuus ja monet muut sielunviholliset olivat ahdistaneet minut siihen viimeiseen turvapaikkaan, jota sanotaan mielenhäiriöksi.»

Mutta näistä tunnoista Paljain jaloin kurottautuu, ainakin hetkittäin, siirtolaiseksi uuteen maailmaan. Todistusvoimaisin tästä, uskonnollissävyisten pohdiskelujen lisäksi, on kokoelman loppufantasia Havahtuminen, joka valituista jäi tienoheen, mutta on sittemmin liitetty Kailaan kuoleman jälkeen kerättyyn novelliniteeseen.

Entisestä minästä sanotaan:

»Siellä oli rumaa ja siellä oli paha olla.»

Uudesta:

»Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä. — — — Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut (harv. allekirj.) olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsessänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. — — — Olemme turvassa, sieluni! — — — Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto.»

Tämä narsistisesti haltioitunut satu on vielä merkillinen sen piirteensä takia, että tekijä siinä huumaantuneena toistelee minä-sanaa paljon yli normaalin tarpeen, aivan toisin kuin esim. varemmassa (?) Savun varjossa, joka sekin koko ajan puhuu ensimmäisen personan suulla, mutta aivan päinvastoin koettaa välttää minä-sanan mainintaa. Syy erilaisuuteen on selvä. Tahtoen tai tahtomattaan Kailas on ajautunut siihen pisteeseen, jossa kuiskataan:

    Tapahtukoon
    tahtos sinun,
    Kohtaloni,
    eikä minun.

Ja kuvaavaa on, että tarkistaessaan kokoelmaansa valikoimaa varten Kailas teki erään sen avainrunon nimeen paljon puhuvan korjauksen: Kohtalo sai nimen Siunaus.

Runokokoelma, jonka tekijä tietää ainakin hetkittäin saavuttaneensa armolla kirkastetun toive-asteen, pääsee valikoimaan kokonaan toisilla oikeuksilla kuin edelliset. Vain 4 omaa runoa plus yksi käännös jää pois, ja hyväksyttyihin on tehty hyvin vähän ja mitättömiä korjauksia, eräisiin ei ollenkaan. Kiristää olisi varmasti voinut, mutta sellainen ei tullut kysymykseen nyt muuta kuin yhdessä tapauksessa; jo mainittu Kohtalo-Siunaus on alkupuoleltaan menettänyt kaksi värsyä, jotka hajakuvillaan kaiketi häiritsivät kokonaisuutta. Sanojen puolesta on enimmän muuttunut ainoa mukaan otettu käännös! Mutta esim. kokoelman portti, harras muistoruno Siljosta, on siirtynyt valikoimaan pilkunkaan muuttumatta, samoin esim. Kuva, Katse, Autio maa, Marttyyrit, Paljain jaloin.

Ennen kuin Uni ja kuolema ilmestyi, kerkisi esiintyä Sarkia. Miten Kailas reagoi tulokkaaseen, ei ole tiedossani. Mutta kun 1931 ilmestyivät peräkkäin Uni ja kuolema ja Velka elämälle, Kailas kirjoitti 4. 9. 31 päivätyssä ja nyttemmin kaikkien tuntemassa runokirjeessään: Sinut tunnen läheiseksi ja — kaukaiseksi. Läheisyys tarkoittaa varmasti henkisen orientoinnin läheisyyttä, etäisyys erilaisuutta sielunrakenteessa ja erilaisuutta eritoten suhteessa aikaan ja paikkaan. Kailas oli joutunut jo pisteeseen, jossa:

    Ei ystävän, vieraan tulla
    ole ovea laisinkaan.
    Vain kaks on ovea mulla,
    kaks: uneen ja kuolemaan.

Selvältä kyllä näyttää, että Sarkian rytmillinen nerous ei kerinnyt Kailaaseen vaikuttaa vapauttavasta Sitäpaitsi hänen kirjansa — tai ainakin sen rytmillinen ja visuaalinen elämyspohja — valmistui paljossa eristyneitten sairaalavuosien aikana, osaksi ristikon takana. Siitä kai johtuu jälleen palautuva otteen tiukkuus liki silmästä-silmään-sävyä. Mutta Kailas on nyt kokonaan toinen mies kuin viisi vuotta varemmin. Omalta kohdaltaan hän oli jo utopian ilmaa hengittänyt. Ulospäin hän oli julkinen suuruus, jolle juhlarunojen tekijänä tarjottiin kansallisrunoilijan kullattua kaapua. Sielullinen sairasmielisyys antoi Unelle ja kuolemalle vielä erään erikoispiirteen. Sen keskuslyyrillisissä runoissa yleensä tunnekulku hypähtelee hourion ja valvetajunnan välimailla, joten niihin avautuu moderni kaksipohjaisuus — seikka, josta Kailas luultavasti oli tietoinen ja joka muun ohella saattoi korottaa hänen itsetuntoaan.

Tarvittiin kuitenkin tiukka ote, jotta jo sinänsä hajoava personallisuus piti pintansa. Se piti, sillä Kailas oli Kailaan paras kriitikko. Kirja valmistui aniharvinaisena sisun näytteenä, ehkei meilläkään silti ainoana. Totisesti, hän kykeni sepittämään Leinon jälkeen komeimmat juhlarunotkin. Hänen oli ehkä hajautuneisuudessaan helpompi lähestyä yleistuntoja kuin ennen.

Uni ja kuolema on muodollisessa lujuudessaan näennäisesti hyvin terve kirja. Sisältä se on sairas siinämäärin, että jos sen tulkintaa yrittelisi, lopulta kai avautuisi eteen sairaskertomus.

Jos joku sivullinen voinee hiukan vieroksua tätä sairasta virettä, runoilijalle itselleen koko teos näyttää olleen ylpeyden aihe. Hänen valikoiva itsekritiikkinsä — joka tälläerää tosin saattoi suorittaa tarkastelunsa vain vuoden välimatkalta —hyväksyi kirjan miltei sellaisenaan. Siitä tuli valikoiman laajin osasto: 34 runoa. Omista sepitelmistä jäi pois vain kolme ja lisäksi joitain juhlarunoja tai niitten osia. Varsinaiset muokkaukset ovat niin vähäiset, että hakemallakaan ei keksi muuta kuin harvoja välimerkkien ja yksityisten sanojen muutoksia — kaikki sivullisen mielestä jokseenkin yhdentekeviä asioita — runoissa Vainajat, Lapin laulu, Hauta meren alla. Poikkeuksena on Mestari Amede, Kailaan taiturinäyte ballaadin alalla. Sen tyylillis-teknillinen tarkkuustyö on lukuisilla pienillä sävyn herkennyksillä viety äärimmilleen.

Unessa ja kuolemassahan on muuten kolme pitkähköä ballaadia perätysten. Luullakseni ollaan nyttemmin sitä mieltä, että kaikki kolme taitotyötä ovat melko sovinnaisia. Kailaalle ne, kuten muokkauksestakin selviää, näyttävät olleen hyvin läheisiä. Niissä on kyllä kätketty personallinen panoksensa kussakin (Mestari Amedessa erityisesti kaksoisminuus: Berenger contra Amede). Mutta enimmän lienee runoilijaa innoittanut paneutuminen niissä eri tyylilaatuihin: ranskalaiseen, saksalaiseen, englantilaiseen. Tämä ei liene pelkkää stilistin himoa. Jos viimeisessä kokoelmassa Kailaan tyyliasteikko on näennäisesti laajimmillaan ja jos hän näennäisesti etsii ilmaisuaan eri tyylilajeista aina kateederipuhetta ja kalevalamittaa myöten, se merkinnee, että tosiasiassa hän oli sielullisesti hajautumistilassa ja etsi erilaisten tyylien tukea henkensä sirpaleille. Mutta hän kykeni pureutumaan näihin sirpaleihinsa sellaisella elävällä sisulla ja sellaisella tyylikriitillisellä katseella, että tulokset ovat loistavia, parhaimmillaan sentään niissä keskuslyyrillisissä runoissa, jotka ovat syntyneet ikäänkuin muistamatta muotoansa. Koska muoto ei niissä ole ajateltu, niissä vallitsee hengityksen tahti, ja muutenkin lyyrillinen aines on niissä järkyttävän paljaana.

Mutta kaikkea laatua oli pelkästään runoissansa elävän tekijän otettava valikoimaan mukaan kuoleman ovelle. Ja viimeisiäkin oli vielä hiukan viilailtava, ellei muuta niin yksityisiä kirjaimia ja välimerkkejä.

Pedanttisuuden rajat ylittävässä pakkotarkkaudessaan Kailas on viimeiseensä kuitenkin tehnyt erään pyyhkäisyn, jota Haavi-Kupiainen on kerinnyt epäillä huononnukseksi. Runossa Ympyrä on säe

    Kulki kolon koppiin

hylännyt siihen iskostuneen, kylläkin äärimmilleen tehostetun tai pikemmin kai sairasmielisen kuvan, ja laimentanut tilanteen näin:

    teljettynä koppiin

Liian tarkkasorminen jälkiviisaus ei aina ole tuoreudelle eduksi, ei tässä tapauksessa eikä, kuten edellä on nähty, aivan jokaisessa tapauksessa varempienkaan kokoelmien kohdalla, kun runoilija siellä koetti »tarkistaa sanojaan».

Itsekritiikki on tiettävästi harvinaisimpia hyveitä planeetallamme. Kailas oli tällainen harvinaisuus jo kahden viimeisen kokoelmansa aikana, ja edellä on nähty, että sitä ominaisuutta hänellä valikoimaan ryhtyessään oli liikaakin. Tosin en liene vielä selvästi sanonut, että jokaisesta kokoelmasta, viimeisestäkin, on pudotettu pois jokin runo, joka ei ole toisia huonompi — vain niitten sävy ei tekijän mielestä ole sopinut joukkoon. Paremmin on kai tarkastelustani sensijaan käynyt selville myöhäis-Kailaan sairaalloinen hiottelu tyylillisten yksityiskohtain hionnassa. Enimmän olen sentään pitänyt silmällä niitä tapauksia, jolloin muuttui jonkinverran tai kokonaan itse runon luonne. Sellaisia tapauksia ei ole kahden viimeisen kokoelman kohdalla, mutta on kyllä runsaasti kolmessa ensimmäisessä. Niitä ei ole pelkästään sanonnaltaan tarkistettu eikä pelkästään korjattu tyylin kommelluksia. Niitä on lisäksi runoiltu uudelleen.

Vähimmän on silloin runon luonnetta muutettu, kun mestari tyytyi vain tiivistämään sepitelmiensä runkoa joko jättämällä toisarvoisia säkeitä tai värsyjä pois tai sulattamalla niitä yhteen. Sellainen on vain plastillisen rakenteen tehostamista, ja sillä voi olla vastaansanomaton oikeutuksensa, koska Kailaassa oli plastikkoa jo alunperin.

Hieman toinen on asianlaita silloin, kun runoon on puserrettu aivan uusia, sen dramaattista liikuntaa tehostavia ja siten sen ytimiä muuntavia aineksia. Entä rytmin muutannat? Entä uudet nimet? Entä vielä uudet loppuasetelmat? Tosin ei runon luonne siitä muutu, jos sen toisarvoinen loppulisäke (= erehtynyt loppu) leikataan pois, kuten myöhäis-Kailas miltei erehtymättömän varmalla silmällä osasi tehdä. Mutta uudestirunoilua on se, kun lopusta, osapuilleen samoja sanoja käyttäen, kehitetään esille uusia mahdollisuuksia. Sellaisista uusinnoista ei esimerkkejä puuttunut, joskohta nekin rajoittuivat kolmeen ensi kokoelmaan. Kaikissa näissä kolmessa on jokusia esimerkkejä vielä perusteellisemmasta muutannasta. Koko runo on voinut muuntua uuteen sävyyn näennäisesti vähäisillä siellä-täällä-korjailuilla. Vaihtamalla loppuvärsy uuteen on kokonaisuus vielä varmemmin lennätetty toiseen ilmapiiriin. Olipa Purjehtijain Minä näen jättänyt niin vähän jälkiä muunnelmaansa, että lukija saa tehdä työtä keksiäkseen mistä Maa ja taivas on peräisin.

Tällaisten monenkaltaisten muuntamisien uhriksi on runsaasti joutunut niinkin hyvä kokoelma kuin kolmas, Silmästä silmään, joka on runojensa rakenteen kannalta vallitsevasti plastikon työtä, vaikka sen kuvien käytössä vilahtelee vielä sekä ekspressionismin että dekadenssin tuomaa liioittelua ja muutakin tyylillistä epävarmuutta. Ensimmäiset kokoelmat, eritoten esikoinen, ovat joutuneet suorastaan valitsijan vainoon.

Edellä on jo viittailtu siihen ainoaan selitykseen, joka voi tehdä ymmärrettäväksi noin perusteellisen ja julman muutannan. Kaiken takana täytynee olla pakkomielteeksi — tai useammaksi pakkomielteeksi — paisunut toiveajattelu.

Kailas oli skitsoiidisen tyyppinsä mukaan ja ylikompensaatiotarpeensa mukaan hyvin kunnianhimoinen. Ja hänellä oli voimakas tahto. Hän tahtoi olla se, mihin tiesi kykenevänsä, runoilijoista Leinon jälkeen ykkönen. Kun ensimmäiset kokoelmat eivät tätä mittaa täyttäneet, hän valikoi ja uudestirunoili niitä vielä kuoleman kouran alla, käyttäen siihen työhön kaikki runoilijataitonsa. Hän, jos kukaan, veisti itse oman hautamonumenttinsa, Kailaan viimeinen teos tuli olemaan hänen valittunsa, Runoja, ja se on meikäläisistä runokirjoista kaiketi paras.

Mutta sama kirjallinen monumentti on verrattavissa sellaiseen reliefiin, jolla on toinen puolensa. Kailaalla oli varmasti toinenkin toiveajatus, Siljon herättämä itsensä rakentamisen idea. Kaikkien luonteensa negatiivisten piirteitten lävitse hän tahtoi kasvaa kauniiksi ihmiseksi. Hänellä oli siihen edellytyksiä, niin kiihkeä ja säröilevä kuin olikin. Malttamattomasti yritettyään löytää toiveminänsä toteuttamalla erilaisten tyylien kauneus-ideaa, hän lähestyvän sairauden hädässä alkoi ajautua pelastustarvetta (Vaaskiven toteamus) kohti. Sen kohtalon runtomana, jota hän sittemmin nimitti siunaukseksi, hän paljain jaloin saavutti ihanteensa, ellei muualla, niin ainakin utopiassa:

»Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä — siellä minä avasin silmäni.» (Havahtuminen)

Tässä näkyy Kailaan traagillinen eroavaisuus Siljosta, jonka jokainen runo oli ainutkertainen. Siljossa runo ja mies olivat yhtä, Kailaassa ei edes hänen loppuvaiheellaan. Hän oli toiveminän tavoittelija runon avulla. Hän yritti epätoivon vimmalla muuntaa henkilöään noin ja näin, kunnes nöyrimmillään pääsi haaveeseensa ja kohtasi siellä sielunsa unen, Kauneuden Olennon. Paljain jaloin on samalla erittäin tosi ja erittäin epätosi kokoelma. Uni ja kuolema on sarja kuolemankouristuksia tällä pohjalla.

Näky ihanneminästä oli Kailaalle kuitenkin ollut niin huikaiseva, että sen takia oli koko elämäntyötään viimeistelevän henkilön muututtava. Mutta henkilö näyttää Kailaalle merkinneen jokseenkin samaa kuin taiteilija. Siis taiteilijan oli muututtava, eritoten niiltä kokoelmiltaan, jolloin tämä oli ollut epäkypsä mestariteoksiin, olkoon niitten aihe ja materiaali ollut mikä tahansa. Henkilön siirto taiteilijaan ja taiteilijan siirto toiveminään on käsittääkseni ollut valikoimaansa muokkaavan tekijän pakkomielteessä pohjimmaisena hiivana. Entinen totuus joutuu olemaan valikoiman totuudeksi muunnettuna. Siksi henkilö näyttää valikoimassa olevan syrjäytetty hänen runojensa hyväksi. Valikoiman Kailas on runoiltu henkilö. Se on pyramiidi, jonka on pysyttävä, mutta faarao unohdettava.

    Pyramiidi pysyy ja nähdään.
    Mutta faarao unohdetaan.

Nämä nelisen vuotta varemmin kirjoitetut säkeet saattaisi olettaa valitsijan ohjelmaksi, sillä ajan sanelemalla uudella tulkinnalla, että loppusäe, joka alkuaan näyttää olleen alistuneesti toteava, on nyt kasvanut vaativaksi: faarao on unohdettava, koska vain pyramiidi on tosi. Samaten pyramiidi, elämäntyö, on nyt oltava hänen valittujensa nide. Muun kaiken hän polttaa aivan konkreettisesti. Olihan hän viime kokoelmansa epätoivossa kerinnyt jo uhrata runolleen toiveminänsäkin — tai oikeammin ehkä muusansa. Vai mitä muuta voi merkitä Kellojen legendan kultakiharainen lapsi, jonka isä omin käsin viskaa sulavaan vaskeen? Vain malmin helinän vuoksi!

Jos joku ottaisi tehtäväkseen uuden kirkastetun Kailaan kasvojen määrittelyn, tämä tehtävä vaatisi erikoistutkimuksen. Voi arvella, että tuloksena olisivat eräät kilvoittelijan kasvot, joista on retusoitu pois muut piirteet. Valikoimassa olen näkevinäni etenevän sarjan dramaattisia yksinpuheluja ja todellisista koukeroistaan melkoisesti oikaistun tien, jota pitkin monologin pitäjä etenee. Tienä valitsija itsekin kulkunsa näkee. Jo Purjehtijoissa hän on tie-sanaa käyttänyt ohimennen pari kertaa, tietoisemmin vasta Silmästä silmään-kokoelmassa. Mutta valikoimassaan hän sovittelee yhä enemmän tiesanaa sinne tänne entisiin säkeisiinsä. Kuvitellulla tiellä harppailee ja kompastelee nyt eetillisissä harha-askelissaankin suuri taiteilija, ja hänen kivinen polkunsa polveilee joitain ikuisesti päteviä arvoja kohti.

Jotenkin tuohon tapaan oletan valitsijan kymmenvuotista historiaansa katselleen. Ja mitä varten loppujen lopuksi koko matkanteon vaiva? Tulevaisuutta varten tai, miltei samaa tarkoittaen, ikuisuutta varten:

    Pyramiidi pysyy ja nähdään.

Sehän on monilta tahoilta tuttu taiteilijain toive. Kailas asuu toiveessaan jo Unen ja kuoleman joissakin runoissa, ja sieltä taakseen katsahtaen hän oli jo kerran lausunut:

    Ole kiitetty, elämä!

Olen kuulevinani kuin valikoimaansa lopetteleva Kailas, katseensa eteenpäin nostaen, sanoisi: Tällainen tahdon olla ikuisesti. Silloin hänelle kellojen malmista kaiketi taas ilmestyy isoine kirjaimineen Nimetön Olento Kauneus ja kutsuu kasvattiaan Havahtumissa loppusanoilla:

— Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani.

Olettakaamme, että Kailas on nyt siellä ja että hänen on turvallinen olla, jos hänen muuntumisiaan ei kaivella sen enempää kuin tässä jo tehty on.

1950.

MUODONVAIHDOS

Monesta Sarkian runosta voisi kirjoittaa pienen tutkielman erikseen. Jos nyt otan tarkastelun kohteeksi Muodonvaihdoksen, en väitä, että se kuuluisi tekijänsä suuriin runoihin tai että se edes poikkeuksellisen tehokkaasti avaisi hänen lyyrikon-olemustaan. Kaikessa lyhyydessään se on kuitenkin yksi hänen keskitetyimpiään, lisäksi se kieltämättä on hyvin karakteristinen — sehän kuvastaa koko hänen runoutensa lävitse käyvää kilvoitusta (vai pitäisikö sanoa: himoa!) rumuudesta pois. Vielä Muodonvaihdos kykenee tuomaan tekijänsä henkilökuvaan jokusen hauskan ja oleellisen piirteen aivan välittömästi, ohi elämäkerrallisten tietojen. Näistä syistä, erityisesti viimeksimainitusta, Muodonvaihdos heti Unen kaivon ilmestyessä tuli minulle läheiseksi ja avasi suorastaan silmien nähtäville pikku seikkoja, joita jo ennen olin aavistellut, vaikka en varmasti tiennyt. Samalla päättelin, että runon alkusysäyksenä on ollut oma elämys luonnossa, ei kirjallinen tartunta niistä melko lukuisista sudenkorentorunoista, joita eri kielillä on kirjoitettu, tunnetuimpana kaiketi Goethen Libelle eli Die Freuden.

Sarkian tuotanto oli jo kahdessa edellisessä kokoelmassa pakottanut huomaamaan, että hän, aivan ranskalaisittain hieno esteetti, oli ainakin varhaisimmassa nuoruudessaan elänyt hyvin lähellä luontoa. Eritoten Velka elämälle-kokoelmassa luonnon ja maalaiselämän muistumat olivat runsaat ja totuudenmukaisuudellaan vaikuttavat. Lukija saattoi niistä kokoilla mieleensä hänen lapsuudenympäristönsä oleellisimmat piirteet. Miten pyhä runoilijalle tämä ympäristö oli myös runoilijakutsumuksen ja elämäntyön kannalta, sen valkaisi kokoelman nimikkoruno. Koko maiseman pyhyys tarjoutui puolestaan selitykseksi detaljipiirtojen totuuteen.

Velka elämälle-kokoelma on tosin näennäisesti hyvin sekaverinen kirja. Näennäisesti, sillä monien esteettisesti herkuttelevien runokäännöstensä takana se hakeutuu lujasti ja lämpimästi lapsuusmajan vaiheille. Voisi miltei puhua kotiseudun tai ainakin kotimaiseman kirjasta. Sieltä piirtyvät esille aivan konkreettisina kotisauna, karjankello, ruis, kuhilaat, puimakone, pellavaloukut, pihlaja, syreeni (ei koskaan kirjakielen sireeni), tuomi, virta, kaislikko, angervo, apila, piisku, horsmat, luhtakuismat, lumme ja monet muut luonnon detaljit määrätyissä valaistuksissaan. Helposti voi päätellä mikä kuukausikin on runon kuvien ja äänien mukana kulumassa. Piirtoakaan ei mene vikaan. Kysymyksessä ei tietenkään silti ole valokuvaus, ei liioin tavallisen maalaispojan paikallistuntemus, Runon tunnekylläisessä kuteessa tarkat detaljitkin ovat selvästi tunnearvoja. Ja näyttää useimmiten siltä, että ne ovat tyypillisiä etäisyydestä aistittuja lapsuuden tai varhaisnuoruuden elämyksiä, kenties myöhemmän kotiseudulla käynnin virkistämiä, mutta sittenkin pohjimmaltaan muistin impressionistisia hajakuvia, joilla on keskenään emotionaalinen tunneyhteys.

Jos tarkastaa esim. melko runsasta botaanista aineistoa, huomaa sen olevan miltei pelkkää floristiikkaa, muutamien tavallisten kasvien nimiä, sellaisina kuin ne kasvioppia lukien ja herbaarioita keräten meillä opitaan. Poika on ollut oppikoulua käypä, ei erikoisesti luonnonilmiöitä harrastava, mutta luonnossa kyllä viihtyvä. Hän on kernaasti kerännyt vaaditun kasvikokoelmansa ja lukenut läksynsä. Tyypillinen hyvä oppilas luonnontieteitä myöten. Kuvaavaa on, että hän käyttää sellaista epäekologista kasvinnimeä kuin luhtakuisma, joka nyttemmin on hylätty, koska se antaa väärän käsityksen kasvupaikasta. Sellaiset asiat eivät kuulu Sarkialle. Luonnon oma elämä on hänelle melko vieras. Metsää hän ei tunne, mutta kyllä pihan ja pientareet. — Koska hänellä ei ollut biologin taipumuksia, hän ei luonnosta vastaanottanut kohtaloita eikä elämänyhteyksiä, sensijaan kyllä valaistuksia, värejä, tuoksuja ja ääniä. Erityisesti värejä kätkeytyy runoihin enemmän kuin ensi vilkaisulla huomaakaan. Onhan aivan ilmeistä, että esim. kasvien nimet maisemissaan ovat runoilijalle edustaneet kunkin kasvin kukinnan värejä siinä määrin, ettei hän huomaa näille väriarvoille edes muuta mainintaa tarvittavan. Ja lukija puolestaan saa hänen runomaisemistaan visuaalisesti enimmän, jos kääntää kasvien nimet ilman muuta värikielelle. Ehkä vain syksyn loistava dahlia on jo Sarkian varhaistuotannossa kasvanut väriensä tuolle puolen.

Kun tätä taustaa vasten leväyttää esille Sarkian kolmannen kokoelman Unen Kaivon, entistä sävyä edustavat vain Rukkilaulu ja Mullan ja veren kevät. Muu on kokonaisuutena aivan toista laatua. Se heilahtaa (Marjasen termi) fantastisiin sielunmaisemiin, joissa uneksunnalla on ehdoton ylivalta. Luonto saa vetäytyä syrjään, ja tilalle kasvaa huumaavia puutarhanäkyjä. Vastaten hohtokiviä, purppuraa, silkkiä, kultaa, smaragdia, timanttia, dolmaania ja muuta, on nyt floorakin vaihtunut tällaiseksi: lilja, malvat, leukoijat, georgiinit, orvokit, ruusu, (puutarha-)kielo, valmu, jasmiini, daalia, tulpaani, magnolia, lootus, narsissi. — Mutta näissäkin maisemissa, jo alkurunosta lähtien, ikäänkuin eräinä unen kuteina välkähtelee »sarastuksen aikaan lukin seitti», siellä on liljalla heteitä, Baudelairen albatrossin korvaa tai kerrassaan ylittää kotoinen tervapääsky, edelleen samassa runossa kohisee toukokuun sade, käy kevätahava. Ja niin poispäin.

Jos muu kotoinen luonto jää tuolla tavoin hajalleen Unen kaivon kuteisiin, sitä selvempänä leikkautuu kokonaisuudesta esille Muodonvaihdos. Se on alusta loppuun samaa reaalista maisemaa, ellemme sanoisi: reaalilyseon maisemaa. Tähän sanontaan oikeuttaa jo nimi ja runoon sisältyvä tietoaines, mutta erityisesti kahden keskimmäisen värsyn naturalistinen terävyys. Sitäpaitsi runon symboliikassa on kohtaloa luonnossa enemmän kuin Sarkialla koskaan ennen tai myöhemmin — enemmän ja keskitetympänä kuin edes viimeisen kokoelman kuuluisassa Viimeisessä sirkassa. — Näinhän Muodonvaihdos kuuluu:

    Näät korennon
    veen yllä kimmelsiipisen.
    Smaragdit on
    sen silmät, ruumis neula kultainen.

    Mut missä niljainen on lätäkkö,
    olento ruma nää,
    rutainen, sarvipää,
    kuin pieni, rietas lohikäärmeensikiö.

    Kuin painajainen yössä rapakon
    se murhaa, verta juo,
    siks kunnes luo
    se kerran yltään rumuutensa naamion

    ja korennon
    näät kauniin, kimmeisiipisen.
    Smaragdit on
    sen silmät, ruumis neula kultainen.

Jutun ensi kertaa luettuani nauroin riemusta. Tällainen muuan minä, joka tietysti kuuluu Sarkian runojen ehdottomiin ihailijoihin, oli yhtäkkiä, mitä vakavimmin otettavasta kohtalorunosta, löytänyt läksyjensä vieressä ahertavan polvihousuisen koulupoika-Sarkian. Oli aivan selvää mitä oppikirjaakin hän oli lukenut, ja lukenut sen erään kohdan tarkalleen samalla kauhulla kuin tyttökoulun keskiluokkien neitoset, joille koko hyönteismaailmasta ehkei jää mieleen muuta erityistä kuin Schmeil-Kivirikon oppikirjan makaaberit sanat korennon toukista:

»Ne ovat savisia ja inhoittavan näköisiä.»

Pitkäaikaisen kokemuksen valtuuksilla voin vakuuttaa, että nämä kuusi sanaa kykenevät ihmeellisellä teholla syöpymään erityisesti tyttöoppilaitten mieleen. Ne saattavat painua muistin talteen vuosikausiksi, kun muu teksti on jo unohdettu, sekin, mikä kirjassa välittömästi seuraa:

»pää ja silmät ovat suuret, takaruumis lyhyt, leveä ja särmikäs ja jalat sangen pitkät. Hiljaa ryömien lähestyvät ne jotain pienempää vesihyönteistä tai toukkaa, ja ennenkuin tämä vielä aavistaa vaaran oikean laidan, on se jo pedon leuoissa. Sen alahuulessa on pitkä 2-nivelinen varsi, joka päättyy mahtaviin pihteihin. Tämän ihmeellisen pyyntiaseen se pitää naamarina suunsa edessä, mutta saalista pyytäessään voi se työntää sen 1 cm verran eteenpäin.»

Sarkian runossa toinen värsy kuvastaa samaa tunnereaktiota, joka koulutyttösille on kuvaava ja joka yhteiskoulussa helposti voinee levitä tunneherkkään poikaan, ellei reaktio jo muuten olisi hänessä primäärinen. Mutta tämä poika ei ole sidottu oppikirjan sanoihin. Muitten suussa stereotyyppisinä toistuvat »inhoittavan» ja »särisen» hän korvaa omin sanoin: ruma ja rutainen. Lisäksi hänellä on joukko muita omintakeisia kuvailevia sanoja esittämässä toukan ulkonäköä ja puuhia. Mutta nekin kuvastelevat oppikirjan tietoa — sen edellä lainattuja jatkolauseita ja niihin liittyvää kirjan kuvaa — asian puolesta jokseenkin täsmälleen, vaikka paljon tunnepitoisemmin kuin oppikirjan sinänsä eloisa kuvaus. Kirjan lukemisesta runon kirjoittamiseen on täytynyt kulua aikaa toistakymmentä vuotta, mutta niin tarkasti on poikanen läksynsä mieleen painanut, että sellainenkin symboliselta vaikuttava sana kuin (rumuuden) naamio ilmeisesti tässä yhteydessä on muistuma toukan naamarista.

Samaa koulutietojen muistamaa ja tarkkuutta todistaa muuten Unen kaivossa muutamia sivuja etempänä runo Kauniille veljille. Aihe on Muodonvaihdokselle läheinen, eritoten säkeessä:

    minä kauneuden imagoa odotin rumuuden kotelossa.

Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kysymyksessä sudenkorento, vaan jokin muu nimeltä mainitsematon hyönteinen, ehkä perhonen kuten runossa Endymion. Siksi Sarkia puhuu nyt kotelosta, mutta eipäs erehdy koteloitumaan korentona, jolla on vaillinainen muodonvaihdos so. koteloaste puuttuu. Kympin oppilas vai mitä? Entä sellainen tiedon näyte kuin imago! Sitä eivät koulun oppikirjat tunne; sen tilalla on käytetty vain suomalaisia korvikkeita täyskasvuinen tai aikuinen. Täytyy olla varmaa, että jos löytyisi jostain koulupoika Sulinin kirja (tai eläinopin vihko), siitä löytyisi hyönteisten muodonvaihdoksen kohdalla opettajan sanelema lisätieto: imago. — Sillä eihän ole kuviteltavissa, että runoilija Sarkia loveen langetessaan selailisi joitain hyönteistietouden käsikirjoja. Ei, kyllä hän silloin rakentaa Kaarlo Sulinin tiedoille.

Mutta Muodonvaihdokseen ja sudenkorennon toukkaan palataksemme totesimme jo, että runoilija esittää asiatietonsa omin leimuavin sanoin. Mukana on omia mielikuviakin: toukalle on kasvatettu sarvet (jotka tosiasiassa ovat mitättömät), se saa lohikäärmeen hahmon, ja kirjassa mainitun ylimalkaisen veden tilalle on tullut niljainen lätäkkö, jonka yössä toukka »murhaa, verta juo». — Tämä kaikki ei voine olla pelkkää kauhufantasiaa. Pikemmin tulee tarjolle toinen olettamus. Koululainen Sulin on selvästi hyvin järkyttynyt oppimastaan. Todennäköisesti hän nyt teki poikkeuksen tavoistaan ja luonnosta etsi toukan silmiensä eteen. Eikö hän suorastaan kerro löytäneensä sen Hiljaisesta lätäköstä ja eikö hän kerro kammolla tarkastelleensa sen ulkomuotoa ja toimia? Eräät piirteet kuvauksessa tosin panevat otaksumaan, että hän tällöin kenties on erehtynyt otuksesta ja saanut tirkisteltäväkseen toisen samantapaisen vesipedon: sukeltajakuoriaisen toukan. Mutta jos asia niin oli, sehän ei muuta tilannetta. Joutuisimme tässä tapauksessa vain toistamiseen toteamaan: koulupoika Sulin ei onnekseen ollut biologin alku, vaan runoilijan. Ei hän ainakaan näytä toukalla julmasti kokeilleen. Hänelle riitti näkeminen ja uskominen. Hänen mielenkiintonsa toukkaan oli moraalista laatua.

Niin oli aikanaan koulupoika Sulinilla. Ja niin oli sittemmin runoilijataipaleensa korkeimpaan kaareen nousevalla mestarilla, kun toukan ja muodonvaihdoksen aihe polttavana pulpahti hänestä itsestään esille.

Se ei tietenkään puheenaolevassa runossa tapahtunut ensi kertaa. Tiedämmehän, että sama aihe, toisin symbolikuvin, on yksi hänen koko tuotantonsa lävitse käyviä pääteemoja, kuten sen lisäksi olivat esim. eroottinen pettymys ja kodittomuuden tunto. Mutta viimeksimainittu sai runossa Omnia mea mecum porto niin voitollisen ilmaisun, että se sittemmin menettää kipeytensä. Nuo kaksi muuta sensijaan merkitsevät Sarkian avoimina vuotavia haavoja ensi kokoelmasta viimeiseen asti.

Jo ensi kokoelmassa käpertynyt kaktus ja kyttyräselkä mies (luetella voisi muitakin, mutta nämä ovat tunnetuimmat) tuovat kärsivän eetillisen rumuuden hänen runouteensa. Erilaisina runokuvina aihe pysyy jatkuvasti esillä, saa vastareaktioikseen hänen Unen kaivonsa kiihkeät hallusinaatiot, kunnes se viimeisessä kokoelmassa kasvaa monumentaalisiin mittoihin ja huipentuu siihen kirkastuspainiin, jonka tunnemme nimellä Runo rumuudesta. Oleellisimmalta sisällöltään Muodonvaihdos on tämän linjan runo. Sen nimi sopisi hyvin siirrettäväksi muutamille muille osaveljilleen, esim. kaktukselle, ellei nimi aivan biologisen asiallisesti kuuluisi sudenkorentoelämykseen. Käsite muodonvaihdos, joka oli jo koulussa opittu, mutta sen jälkeen kaiketi tajunnan taka-aloille häipynyt, on korentoaiheen mukana voinut nousta esille otsakkeeksi aivan välittömästi. Ehkäpä jo koulupoika aikanaan, pientä »lohikäärmeen sikiöitä» tarkastellessaan, tuli hokeneeksi samalla sanaa muodonvaihdos, asiaan sen syvemmälle vielä omakohtaisesti putoamatta. Sen tapauksen vuoro tuli hänelle vasta joskus oman rumuus-painiskelun aikana, kun hän kerran toisensa jälkeen pyrki syyllisyyden- ja rumuudentuntonsa hukuttamaan kauneusnäkyjensä huumaaviin sanoihin ja rytmiensä loistoon, löytämättä kirkastustahdolleen kyllin voimakkaita ja kyllin vapauttavia runokuvia, Eiväthän elävimmät symbolit löydy etsien; ne ilmestyvät sattumoisin kuin kipeimpään ilmaisun tarpeeseen saatuina lahjoina.

Niin on aivan luontevasti otaksuttavissa, että runoilija kerran Unen kaivonsa kuvitelmien siipiretkillä sattui ihastelemaan kimmelsiipisen korennon liikuntaa sen tyypillisellä paikalla »veen yllä», esim. järven tai joen rantavesillä, ja symbolinen runokuva oli samalla hetkellä järkyttävän valmiiksi hahmottumassa nimeänsä myöten. Mitään ei tarvinnut etsiä; vuosien takaisen tiedon salamavalossa todellinen kohtaloruno välähti näkyville. Sarkia eli — runo sanoo minulle niin — yllättävän muodonvaihdoksen näkynä silmiensä edessä ja samalla äkillisenä putoamisena entiseen kauhuelämykseensä, lätäkköön, korennon toukan vierelle, sellaisin konkreettisen räikein kuvin kuin koulupoika oli kerran kokenut.

Samalla aihe — muodonvaihdos — vangitsi runoilijan mietiskelyn niin lujasti, että hänen ylösnousemustahtonsa eräitten seuraavien runojen syntyessä useita kertoja palautui kuvasarjaan toukka- kotelo-perhonen. Siten esim. runoissa Kauniille veljille, Paennut, Ylösnousemus, Endymion. Näistä mainituista kenties vain Ylösnousemus ja sen ohjelmalliset, kuvattomat sanat

    ylös rumuudesta,
    epätoivon jäästä
    minut sulata kauneuteen!

saattaa olla Muodonvaihdoksen edellä syntynyt. Toisissa korentoelämyksen jälkiaallokko on ilmeinen. Runossa Paennut viittaa tähän elämykseen lisäksi viimeistä edellinen värsy kokonaisuudessaan. Sehän on korentona olemisen toisinto:

    pimeän kuilun
    näit, penikulmaa
    syvemmän — pakenit
    näkyä julmaa..

Muodonvaihdos oli monessa mielessä tuollainen kuiluun putoaminen: kronologisesti, eetillisesti, kuvan löytönä jne. Runon kokonaisrakenne kuvastaa sen kuilu-olemusta vastaansanomattomasti. Vaikka emme piinaisi rytmistä, nähdään, että ensimmäinen ja viimeinen värsy hokevat miltei samoina toistuvin sanoin esteettisesti kirkastuneen olemisen riemua, muodonvaihdoksen tulosta. Kaksi keskimmäistä värsyä siinä välillä jo pelkästään sanojensa ja kuviensa pakosta syöksyvät jonkinlaiseen manalan kuiluun kuin pienoismuunnelmana Danten infernosta. Se on moderni inferno, jota ei tarvitse kaukaa hakea, mutta on yhtä tulikiven katkuinen ja naturalistisen terävästi nähty kuin jokin Danten detalji. Ja kuten Dante helvetistä noustuaan taas kiinnitti hengästyneen katseensa taivaan tähtiin, Sarkia viime värsyssään palaa omien taivaittensa näkyyn, kauneuselämykseen, korentona olemiseen.

Vähintäin yhtä selvän kuilussa-käynnin tavoittaa korva Muodonvaihdoksen rytmirakenteesta. Ensimmäinen ja viimeinen värsy ovat kuulokuvioina nousevia ja liiteleviä. Tämä vaikutelma johtunee kummassakin värsyssä ensimmäisen ja kolmannen säkeen lyhyestä nousevasta kepeydestä, kuin läpikuultoisen siiven värähdyksestä, jota seuraa pitempi, mutta yhäti ilmava säe, jonka riimi vain kepeästi sitoo yli viereisen rivin sen omaan säepariin. Mutta keskimmäisissä värsyissä nämä pitkät säkeet sijaitsevat äärimmäisinä, ja lyhyet peräkkäin takovina niitten välissä — kummankin värsyn kokonaissointi on siten karu ja terävä, ensin kolmella ensi rivillään pudottava, sitten neljännellä rivillään laahaava, kunnes viime värsy nopeasti, pilkunkaan edellisestä erottamatta, taasen muutamalla siiven väräyksellä lehahtaa vapaitten ilmojen kimallukseen. — Kuulon mestari on näennäisesti pieneen ja yksinkertaiseen runoonsa taikonut rytmin sellaisen, jonka dramaattisuutta ei helposti ylitetä.

Sarkian pikku runo metamorfoosista on tosiasiassa hyvin mittava juttu. Se on taitotyö. Se on sielundraama. Ja se on syvyysleikkaus hänen miltei koko henkilökuvastaan sen eri-ikäisiä kerrostumia myöten. Runoon mahtuvat samalla hänen esteettisen filosofiansa vastakkaiset poolit ja siinä kuvastuu niitten välinen sielun maasto, se jännityskenttä, joka oli hänen kirouksensa, mutta yhtä hyvin hänen lyyrillisen voimansa salaisuus; esteetikko Sarkian vahvana pohjana oli eetikko Sarkia. Hän oli hyvin oleellisesti kilvoittelija siinä mielessä kuin tätä sanaa uskonnossa käytetään. Ja vakuuttaahan hän itse Kuolevan sirkan suulla:

    Kovempaan vain vieköön se kilvoitteluun.

Käyttääksemme Kupiaisen sanontaa emme pääse mihinkään siitä, että Sarkiakin paljossa oli Siljon linjan runoilijoita. En liene väärässä, kun enemmittä todistuksitta väitän, että Muodonvaihdos on melko läheistä sukua Siljon Leijonamielelle. Näitten kahden runon vertailu voisi olla jännittävää, etenkin jos vielä kolmanneksi veljeksi otettaisi jokin Kailaan samantyyppinen runo (niitähän on paljon), esim. Syyllinen mies. Mutta se vertailu olisi jo tarina erikseen.

Sarkiasta puhuen ilmeistä on, että Muodonvaihdoksen kuvastama eetillis-esteettinen kilvoittelu on tässä runossa saavuttanut vain yhden etappinsa, mutta saavuttanut sen yhtenä Unen kaivon täysosumana. Samalta linjalta, samalta pohjalta, nousevat Sarkian lopputuotannossa yhtä hyvin Treno-treno-trainon leikkivä rytmi-ilo kuin Runon rumuudesta ja Tuskan hukuttamisen inhimillinen ethos. Ne ovat jo aivan muuta kuin Kukkivan kaktuksen tai Muodonvaihdoksen kauneuselämys, olkoon varhaisempi etappi lunastettu miten kipeällä hinnalla hyvänsä.

1949.

VAPAASTA JA SIDOTUSTA

          Silmänräpäyksen peili

    Se hajottaa päivän,
    Se näyttää meille kuvat vapautettuina näennäisyydestä,
    Se riistää mahdollisuudet ottaa asiat kevyesti.
    Se on kova kuin kivi,
    Muodoton kivi,
    Liikunnan ja näkemisen kivi,
    Ja sen kimalluksen takia kaikki aseistukset
      ja naamiot näyttävät riisutuilta.
    Keneen käsi on tarttunut ylenkatsoo muovautua kädeksi,
    Mitä on ymmärretty sitä ei enää ole,
    Lintu ja tuuli ovat sulaneet yhteen,
    Taivas totuuteensa,
    Ihminen todellisuuteensa.

Yritin tuohon alkajaisiksi suomennella ranskalaisen Paul Eluardin »Silmänräpäyksen peilin», joka on ilmeinen ohjelmaruno surrealismin alkuajoilta v:lta 1925. Se vannoutuu irti ulkotodellisesta ja ymmärryksellä käsitettävästä. »Mitä on ymmärretty, sitä ei enää ole.» Samaa viestiä ovat surrealismi ja muut modernistiset virtaukset jatkaneet ja samalla suosineet vapaata runomittaa ohjelmansa toteuttajana. Monet kirjoittajat ovat yksintein hyökkäilleet »sidotun» runon kimppuun, haluten kieltää sen mahdollisuudet uuden elämäntunnon ilmituomisessa.

Mitä tuon uuden pitäisi olla, siitä ei liene yksimielistä todistusta esitetty. Yhä uudet ismit ovat sen nimissä pulpahtaneet esille ja sammuneet. Hyvin yhteisenä piirteenä niitten parhaille edustajille on kai sentään ollut etsiytyminen käsitteellisyyden räikeimmästä valaistuksesta ellei aivan mystiikkaan, niin ainakin sen liepeille, unenomaisen ja alitajuisen piiriin, jossa maagisella on asuinsijansa. Sieltä, tavanomaisen kielenkäytön takaa ja alta, on arvattavasti ilmaistavissa jotakin ulottuvaisempaa kuin se päivälogiikka, jonka tasossa yleensä elämme.

Enimmissä tapauksissa näyttävät modernisteilla sentään kieltävät tendenssit olevan äänekkäämmät kuin myönteiset. Ja ajalle ominaista rikkinäisyyden tuntoa tehostetaan perinteitä rikkovalla muodolla, pysähtymättä kysymään, onko tällöin samalla sanouduttu irti nimenomaan runon alitajuisista (tai ylitajuisista) ilmaisukeinoista ts. ovatko tarve ja keinot uudessa runossa ehkä luiskahtaneet entistä enemmän erilleen toisistaan. On tietysti ymmärrettävää, jos runo haluaa irti käsitteellisestä, samoin, jos se erkanee perinteen kaavoista. Mutta ovatko kiinteät rytmikuviot ja riimi pelkkää kaavaa? Tai ovatko ne kaavaa ollenkaan? -— Ainakin minusta tuntuu, ja sitä enemmän tuntuu kuta enemmän asiaa mieteksin, että nämä hylätyimmät ja pilkatuimmat runon muotoainekset ovat perinteellisessä ymmärrettävässä runossa voineet olla ymmärtämättömintä, emotionaalisinta, maagisinta. Joku surrealismin edelläkävijä, esim. Morgenstern, on muutamia kertoja kokeillut lyyrillistä ilmaisua pelkästään niillä, pelkästään sanoisiko alitajuisilla signaaleilla, ja sensijaan aivan absoluuttisesti hylännyt kielen. Tähän tapaan:

    Hontraruru miromente
    zasku zes rü rü?
    Entepente, leiolente
    klekvvapufzi lü?
    Lain lalu lalu lalu la!

    Simarar kos malzipempu
    silzuzankunkrei(;)!
    Marjormar dos: Quempu Lempu
    Siri Suri Sei ( )!
    Lalu lalu lalu lalu la!

Tietysti tuo juttu — pari värsyä mahtipontisesta kuvitelmasta »Suuri Lalula» — on voimallisesti humoristinen. Mutta siinä on mukana puolet vakavaa taiteellista ohjelmaa tai ainakin etevän runoilijan kokemusta ammatistaan. Runonen on omalla tavallaan surrealismin periaatteen puhtaaksiviljelmää. Teoreettisesti ottaen se samalla väläyksenä valottaa niitä syvyyksiä, missä rytmikuviot ja riimit syntyvät. Käytännöllisesti ottaen se osoittaa miten primääristä ainesta runossa sen »sidottu» rytmitys on, ja lisäksi, että riimi saattaa joskus olla aivan yhtä primääristä, jo ennen sanoja esille pyrkivää. Tämä viimeksimainittu asianhaara sietää erityisesti huomata, sillä yleinen käsitys lienee toinen, ja siitä syystä arvattavasti riimi on joutunut huonoon maineeseen.

Runon rustaajia on tietysti paljon ja monta laatua, on sellaisiakin epärunoiiijoita, joille rytmikuvio ja riimi ovat toisarvoista runopukua eikä pakon voimalla ja liekehtien esille tunkevaa runon, ydintä.

Ilmaisukeinoja on niitäkin paljon. Mutta varmalta näyttää, että niitä, jotka ylläolevassa Lalula-näytteessä ääntelevät mielettöminä ja paljaina, ei korvaa mikään muu. Ne ovat primäärisyytensä ohella myös primitiivistä ilmaisua (meikäläisen kuulemana likellä lastenlorua), ja molemmista syistä niissä on kyllä haltiokasta, suggeroivaa voimaa. Saattaa ehkä kysyä, eivätkö ne likipitäen ole runon kubismia ja sellaisena avain kolmiulotteiseen? Jos niihin samalla liittyisi mielekäs kielellinen ilmaus, kuten runoissa yleensä, ne kykenisivät primitiivisyyteensä aivan elimellisesti liittämään vaikka korkeimman mahdollisen intelligenssin. Sen tajuavat kyllä ranskalaiset modernistit. Vaikka heillä kielensä pakosta on käytettävinä vain yksitavuisia riimejä, he eivät ole ollenkaan niin läpeensä »vapaaseen» vannoutuneita kuin usein luullaan. Max Jacob oli tiettävästi niin moderni herra kuin ikinä voidaan vaatia, mutta runoissaan aivan riimejä myöten »sidottu», siinä määrin, että hän yrittää niitä joskus kaksitavuisina »silmäriimeinä» (esim. photos — votos). Runossaan »Pour les enfants et les raffines» (= lapsille ja hienostuneille) hän loitsii seuraavasti:

    A Paris
    Sur un cheval gris
    A Nevers
    Sur un cheval vert
    A Issoire
    Sur un cheval noir
    Ah! qu’il est beau! qu’il est beau!
    Ah! qu’il est beau! qu’il est beau!
    Tiou!

Se on raffinoitua lastenlorua aikuisille, ilmaistuna runon oleellisimmalla kielellä. — Miten paljon syvemmältä voisi kouraista meikäläinen loru kaksi- tai kolmitavuisin riimein! Mutta tosiaan, sellaistahan on nyt parastaikaa kokeillut Lauri Viita, ja arvostelijain mielestä erinomaisella menestyksellä, vaikka toistaiseksi ei liene havaittu miten mielekästä hänen Kukunorinsa, meikäläisen Per Gyntin, fantasialeikki oikeastaan on.

Muuten, lapsista puhuen, heidät sietäisi joskus ottaa mukaan taiteen arvostelijoina tai ainakin kokeiluvälineinä. Runon syntyyn liittyy ja runolle antaa suggestiivista voimaa joukko salaperäisiä sielullisia tapahtumia, jotka liikehtivät syvällä tajunnan hämärä-alueilla. Lapsilla ja primitiivisillä kulttuureilla nämä tapahtumat saattavat olla hallitsevia, ja lapset ovat helpommin niitä tulkitsevien ilmaisumuotojen saavutettavissa kuin täyskasvuinen nykyajan europalainen, jota yksipuolisesti hallitsevat aivokuoren älylliset toiminnat.

On melko varmaa, että lapsi ei »Silmänräpäyksen peilistä» välitä vähääkään, mutta ihastuu, suggeroituu, Morgensternin ja Jacobin pikku kokeitten kuulemisesta, samalla kun hänen rationalisoitunut isänsä ehkä kohauttaa olkapäitään kaikille kolmelle. Isän havaitaan tällöin haudanneen itsestänsä jotain, jota hän elämänkilvoittelussaan pitää toisarvoisena tai vahingollisena, vaikka se tosiasiassa kuuluu perusinhimilliseen yhtä hyvin kuin debet-kredit. Hän on menettänyt kosketuksensa irrationaaliseen.

Täysikasvuisissa ihmisissä, sehän tiedetään, on runouteen nähden kahta eri päätyyppiä. On toisia, jotka runosta lumoutuvat, ja toisia, joita se ei liikuta vähääkään — paitsi ehkä asiasisältönsä puolesta. Runoilijat ja heidän yleisönsä tietysti kuuluvat ensiksimainittuun tyyppiin. Mutta tämä tyyppi näyttää olevan kaikkea muuta kuin yhtenäinen, kuten osoittavat entiset ja nykyiset riidat runosta. Niinpä »sidotun» ja »vapaan» leireissä oleilee oikeastaan kaiketi eri tyypin väkeä, joka silti, kun sikseen sattuu, saattaa kunnioittaa toisiaan, Kummallakin puolen osataan antaa arvo Walt Whitmanille! Ja Rilkelle! — ajateltakoon miten ilmavaksi hän on kyennyt hengittämään niinkin ikävän perinnäismuodon kuin sonetin. Meillä taas esim. toisaalta Leino ja Sarkia, toisaalta Vala ja Kajava ovat löytäneet lukuisasti ihailijoita toisen tyypin taholta.

Ja niinhän täytyy olla. Molemmissa leireissä on aitoa ja epäaitoa tekijää. Jos »sidotun» piiristä erotamme pois ns. riiminikkarit, joitten kekseliäs näppäryys ehkä olisi verrattavissa ristisana-arvoitusten harrastajiin, jäävät heistäkin toki jäljelle todelliset runoilijat ja heidän yleisönsä. Se, mitä pahat kielet sanovat runopuvuksi, heissä »välittömästi ja ilman itsenäistä harkintaa — — herättää mielikuvia, aistimuksia ja tekoja hypnoosin aikana ja sen jälkeen» (lainaus on varmemmaksi vakuudeksi tietosanakirjasta, hakusana: suggestio). Pelkkä sanaton Mörgenstern-sitaattimme sanoo heille jotakin, Jacob-sitaatti vielä enemmän. Riimit ja rytmikuviot ovat heille magiaa, samaten esim. suomalaisen runoperinteen suosima alliteraatio. Nämä runon haltiokkaat ilmaisukeinot, sanojen herättämiin mielekkäisiin tunnekulkuihin yhtyneinä, kykenevät suggeroimaan heidät jonkinlaiseen hypnoosiin asti. Huomattakoon, että tilannetta rakentamassa ovat hyvin oleellisesti ne assosiaatiot, joita alliteraatio ja riimi solmivat kuulossa emotionaalisesti, jossain sanojen käsitteellisen merkityksen takana.

Eiköhän meikäläinen Asunta liene melko selväpiirteinen esimerkki tätä laatua? Hänen yksinkertaisen kumeaa rytmitystään on jo keritty verrata neekerien lokole-rummutukseen. Mutta riimeissä on elo toista laatua. Kenties useat hänen säkeistönsä ovat kerrostuneet joittenkin sellaisten itsestään syntyneitten riimien ympärille, joita ei ole voinut kiertää.

Jos riimin suggeroiva teho ei liene tarkalleen selitettävissä, rytmin synty ja vaikutus voidaan tajuta paremmin. Sidottuun mittaan liittyvä rytmikuvio on varmasti pohjimmaltaan aivan muuta kuin kaavaa. Se kuuluu ilman muuta esim. Sarkian säkeistä, joitten tahdituksen ja poljennon eloisuutta useimmiten on mahdoton millään kaavalla edes osapuilleen tulkita. — Eihän rytmistä puhuen turhanpäiten käytetä sellaisia nimityksiä kuin runon verenkäynti tai runon hengitys. Tällaiset sanonnat viittaavat nimenomaan johonkin sisäiseen, sydämen ja keuhkojen toimintaan. Sanonta ei voi olla pelkästään vertauskuvallinen. Siinä piilee ainakin aavistus tosiasiasta, että ihmisen sielunelämää seurailee kaksi fysiologista rytmiä: hengitys ja verenkierto.

Muistaakseni jotkut uudemmat runousopit ovat jo kerinneet viitata tähän sidotun runorytmin fysiologis-henkiseen olemukseen. Ja silloin ollaan varmasti oikeilla jäljillä. Samasta tosiasiasta selittyy sidotun rytmin maaginen voima: se on elävää tahtia, sen olemukseen kuuluu jotakin tahdinomaista jatkuvuutta, sen silti olematta metronomin rikutusta. Pikemminkin sille on kuvaavaa tempon vaihtelut ja patoutumat ja hypähdykset.

Tiedän vanhasta kokemuksesta, että epäonnistunut rytmikuvio tukahuttaa syntymillään olevan runon ja samalla aikaansaa ruumiillisen pahoinvoinnin. Onnistunut rytmitys sensijaan haltioittaa ja lähtee vetämään fantasiaa kenties aivan aavistamattomiin suuntiin. Kohdalleen osunut rytmikuvio on runon syntymähetken auditiivinen sielunkuva. Koska runo kuitenkaan ei synny yhdessä hetkessä, kuvio edetessään muuntelee. Tämä on totuus, joka lienee yleistettävissä, mikäli on kysymyksessä elävä runo.

Oletan siis, että runon rytmi puristuu esille fysiologisesta tahdista ja että tämä tahti kuvastaa mielentilaa. Kumpi viimeksimainitusta on syy, kumpi seuraus, lienee yhdentekevää, sillä alkutekijänä molempiin on todennäköisesti hormoonitoiminta, joka puolestaan saattaa aiheutua hermoston vastaanottamasta ärsytyksestä. Ärsykkeinä eivät voi olla kysymyksessä pelkästään aistimukset ja tietoinen aivotoiminta. Yhtähyvin tiedoton, unenomainen. Sitäpaitsi nuo kaksi fysiologis-henkistä valtarytmiä, hengitys ja verenkierto, ovat aivotoiminnasta erillisen vegetatiivisen hermoelämän liittolaisia. Sitäkin tietä ne saattavat tuoda viestejä salaperäisiltä, kontrolloimattomilta alueilta, joitten ilmaisemiseksi meillä ei muuta olekaan kuin rytmin mystiikka. Joka tapauksessa rytmin takana näyttävät olevan ratkaisevasti hermot. Runoilijat, sehän tiedetään, ovatkin hermoihmisiä. Jossain määrin samoin täytyy olla runon vastaanottajan laita.

Oletan edelleen, ja olen sen kokenut, että hyvä runo rytmillään virittää vastaanottoisen lukijan suorastaan fysiologisesti samaan tahtiin. Siinä kyvyssä piilee sidotun runon yleispätevin tartuttavuus. Jos riimit ja kielellinen soinnitus ovat bakteereita, elävän tahdituksen kannattelema rytmi on kokonainen bakteerikanta, jonka tartuntaa eivät voi vastustaa muut kuin immuunit henkilöt. Mutta näillä immuuneilla ei liene ratkaisevaa äänivaltaa runon alueilla.

Jos sidottu rytmitys ei tempaa mukaansa vastaanottoisen lukijan koko olemusta, saattaa epäillä ensiksimainitun aitoutta. Taikka voidaan kysyä, onko tekijä harjoitellut kuuntelemista ja harjoitellut tekniikkaa riittävästi, kyetäkseen ilmaisemaan sen koko olemuksessaan sykkivän tilanteen, jonka tulkiksi hänet on pantu.

Rytmikuviolla, alliteraatiolla ja riimillä on tietysti vielä eräs tehtävä, jolla ei ole merkitystä runon valmistuttua, mutta kyllä sen syntyessä. Ovathan ne taitavallekin tekijälle sentään vaikeuksia sanallisen ilmaisun tiellä ja siten vauhtia pidätteleviä kynnyksiä. Tai vielä tarkemmin sanoen ne ovat virtauksen eteen nousevia patoja. Sellaisina ne ensinnäkin hidastavat syntymäprosessia ja antavat aikaa monipuoliselle itsekritiikille. Toisaalta ne, patoavassa toimessaan, kykenevät taaksensa kokoamaan tulvivien elämysten energiaa, jolla sulun lauettua on tilaisuus purkautua generaattoreihin.

Viisas Volter Kilpi, vaikka prosaistina ei kaiketi ollut tätä kokemusta aivan riittävästi omalta kohdaltaan tavannut, oli siitä tietoinen. Jo nelisen vuotta ennen kuin ilmestyi »Suljetuilla porteilla», jossa riimitöntä sidottua mittaa on melko paljon yritetty, hän sanoo muutamassa kirjeessään seuraavasti:

»Kovin työ on muodon annossa, sillä minun ei ole helppoa kirjoittaa. Mutta vaikeudet tässä suhteessa ovatkin ehkä niitä kynnyksiä, jotka pakottavat ponnistelemaan viimeisiä myöten. Sehän esim. juuri on runonteon suuri taiteellinen etu suorasanaisen luomisen rinnalla, että se kasaa vaikeuksia voitettaviksi, jossa voittamisessa voimat pingottuvat ja löytävät arvaamattomia ilmaisuja. Proosankin on rakennettava kynnyksiä itsellensä, jotta syntyy kaskaadeja.» (Otteen olen saanut käytettäväkseni kirjailijatar Elsa Heporaudalta. Kirjeen päiväys on 5.12.1934.)

Se on tiivistä miehen puhetta kuin Alastalon kapteenin suusta. Siltäkin kannalta katsottuna »sidotulla» on taiteelliset etunsa. Niitä sietäisi pilkkaamatta pohtia leirissä siellä ja leirissä täällä, muistaen, että jotkut surrealistit ovat omilla keinoillaan voineet yritellä samantapaista ja puhuneet ohjelmanaan »ilmaisun tihentämisestä». Eri juttu on, johtaako esim. modernistien tahallinen kuvien sullominen todella tihentämiseen. — Mutta siitä muutama sana hetken perästä.

Hylätessään eräät runon oleellisimmasta ilmaisukeinoista vapaa mitta on joutunut etsimään apua muualta. Koska jo edellä olen koettanut sivuuttaa kaiken epärunouden, tässä yhteydessä ei liene tarvis pysähtyä niihin eri maissa esiintyneisiin älyn ja opin mekaanikkoihin, jotka ovelasti harkiten tapailevat unenomaisuutta, viljellen oikullisia sanayhtymiä ja lasketusti järjettömiä assosiaatiohypähdyksiä. Sellainen ja muu eksklusiivisen käyttötavaran varaan rakennettu ylirunous ei esiinny ensi kertaa pallosemme pinnalla. Se on vaahtoa, jonka ajan tuuli pyyhkii olemattomiin.

Sitäpaitsi runollinen temppuilu, jos se on alistettu taiteelliseen kuriin, ei sinänsä ole pelkästään moitittavaa. Ilmentäähän se tavallaan 1900-luvun ihmisen yhäti rohkeaa vitaalisuutta keksinnöitten alalla. Ja koska ilmaisun modernisointi vauhdin ja psykologian vuosisadalla kertakaikkiaan on väistämätön asia, kokeilua sietää kuunnella avoimin korvin. Saattaapa myöntää, että runon edes näissä otteissaan täytyy saada leikkiä, fabuloida tavalla tai toisella. Aivan kuiskaten uskaltaisin lisäyksen, että runon täytyy saada huijata — samassa mielessä kuin kaikki loitsinta on huijausta. Pääasia kaiketi on, että kukin velho joukkokuntineen uskoo pitelevänsä hyppysissään vuosisadan psyykeä. Jos sen tulkintayrityksissä on velhoiltu liikaa vain konstin vuoksi, juttu kostautuu aikanaan.

Elävä vapaa mitta on sentään toista. Se voi parhaimmillaan olla valloittavaa, vaikka sen keinot ovat rajoitetut. Ellei se tyydy olemaan vain paperille pantu sieluntila ja ellei se hairahdu koristeellisiin pyrkimyksiin (joihin sillä on huomattava taipumus), se saattaa tehdä puutteestaan hyveen, se saattaa viileässä asiallisuudessaan muistuttaa funkis-arkkitehtuuria. Tiedämme funktionalismin periaatteisiin kuuluvan, että kulloinkin käytettävän materiaalin on oltava luontevaa ja ajanmukaista ja että tämä materiaali saa hyvin oleellisesti määrätä muodon. Kun runon yksi materiaali on sana, on nähty, että vapaalle mitalle tosiaan usein pyrkivät antamaan muodon koruton sana ja luonteva puheääni. Tyylille se merkitsee kuohkeutta, jonka sidottu voi saavuttaa vain mestarin kädestä. Kokonaismuotoilu saattaa sekin olla niin plastillista kuin toivoa voi. Mutta jollain tavoin köyhältä vapaa runo useimmiten vaikuttaa. Se ei tartuta kuin kuumetauti. Se ei muuta lukijansa verenkäynnin, ei hengityksen tahtia. Se ei osaa loitsia.

Paras vapaa mitta loitsii toki kuvalla. Kuvana tai kuvina se syöpyy lukijaan. Whitman on väkevimmillään kuvilla-puhuja, Kajava ja Kunnas samoin. Alkajaisrunomme, Eluardin »Silmänräpäyksen peili», on sekoitus ohjelmalauseita ja kuvatekniikkaa. Kuvista Ranskan, Englannin, Amerikan, Ruotsin modernistit yleisesti runonsa rakentavat, käyttäen tätä materiaalia runsaasti, ilman selvittelyjä, ja lukijaa yllättävin yhdistelmin. Eräät mässäävät kuvilla. Eikä se ole ihme, sillä monet modernistit ihailevat 1600-lukua ja barokkia — tyyliä, joka on kaikkein vähimmän tiivistä.

Kuva sinänsä ei tietenkään ole runoudessa mikään uutuus. Päinvastoin runoudesta tosimielessä voidaan puhua vasta silloin, kun maagiseen auditiiviseen ilmaisupakkoon on yhtä pakonomaisesti yhtynyt tämä toinen ilmaisun laatu. Eihän syyttä puhuta mielikuvituksesta. Kuvan osuutta runossa on tähdellisesti alleviivannut viimeksi Ezra Poundin imagismi. Huomattakoon myös miten edellä ollut Jacob-sitaatti juuri kuviensa ja väriensä puolesta eroaa edukseen Morgensternin Lalulasta. Kun runouden kuvakielellä yleensä on vertauskuvallinen luonne, se joutuu pohjimmaltaan olemaan aavistelevien merkkien sähköttämistä jostain samoilta salamielisiltä alueilta kuin kuulokuvatkin. Molemmat yhdessä siirtävät runon sisäisen liikunnan rajat etäälle eksaktisti mitattavien suureitten piiristä.

Ohjelmallisesti surrealistinen runo, kuten Eluard-käännöksemme, haluaa nimenomaan kuvillansa liikehtiä reaalisen todellisuuden takana. »Se näyttää meille kuvat vapautettuina näennäisyydestä.» Hyvän runoilijan käsissä tällaisesta materiaalista voi syntyä runo tai ainakin jossain määrin mielekäs salamerkkien sarja, josta lukija puolestaan elämyksen tietä voi hahmotella itselleen tuollaisen tai tällaisen runon. — Joku toinen naiivimpi runoille ryhtyjä on voinut purkaa latenttia alitajuista kuvavarastoaan unenomaisessa pakkotilassa, joka sekin saattaa olla lukijan omaksuttavissa. — Joku kolmas ovela veijari (Cocteau!) sieppaa pelkän tekniikan sormiinsa ja harjoittaa sillä bluffia enemmän kuin ikinä kukaan riiminikkari. — Joka tapauksessa runoilijat ovat ottaneet kuvakielen kohdalla itselleen vapauksia, joita sivullisen ei ole helppo kontrolloida, Kuvasarjojen mahdolliset assosiaatioyhteydet ovat tulkittavissa eri tavoin tai niitä ei kenties ole ollenkaan. Runosta on tämänkin menetelmän tietä tehty tekniikkaa. Ja tekniikka on tälläkertaa liian monessa tapauksessa liian mielivaltaista, jotta sen voisi inhimilliseen hengenkäyntiin yleistää, kun puuttuu tehokkaampien kuulokuvioitten suggeroiva loitsu.

Pyrkimyksen nopeaeleiseen ja rinnakkaisia teemoja kuljettelevaan kuvatekniikkaan voi ymmärtää modernismin teoriain kannalta. Pyrkimyksen liioittelua ei ole tarvis ymmärtää, ei sittenkään, vaikka tietää eritoten ranskalaisten surrealistien eläneen hyvin läheisessä kosketuksessa kuvataiteen uudistajiin, siinämäärin, että useat ovat yritelleet mahdollisuuksiaan piirtimellä ja värillä: Apollinaire, Jacob, Michaux, Cocteau ym. Runon kielialue ja kompositio ja tekniikka ovat kertakaikkiaan toiset kuin maalauksen tai musiikin. Sisällön (ja muodonkin) herätteitä ne tietysti saattavat toisilleen tarjota.

Klassillinen kuvan käyttö, sellaisena kuin sitä jo vuosituhannet ovat viljelleet, on osaksi ollut toista laatua, havainnollistavaa ja selittelevää: kuva toimi tällöin ikäänkuin runonsa näyttelijänä. Osaksi kuva, kuten jo sanottiin, on palvellut samoissa irrationaalisissa tehtävissä kuin modernismin menetelmä vaatii. Mutta kuvakuri on aikaisemmin ollut toista laatua, sillä kuvaa on ennen kunnioitettu aivan toisella tavoin kuin nykyisin. Tosiasiassa olemme joutuneet elämään kuvan inflaation vuosisataa, kuvan arvon tällä hetkellä jo lähennellessä miltei nollaa. Runouden kuvamestareista viimeisiä oli Dante, joka eli vielä arkkitehtuurin, veistännän ja monumentaalimaalauksen ympäröimänä. Hänen Vita Nuovansa ja Divina Commediansa valtaisa kuvakieli ei enää kuulu meidän ajallemme, mutta niitten tarjoamaa malliesimerkkiä ei sovi unohtaa, vaikka se ehkä meikäläisestä ensi katsannolla saattaisi tuntua askeettiselta. Tiedämme, että modernisteista ainakin Eliot on Danten tutkija, mutta mikä ero sittenkin! Ei siedä paljoa puhua, miten enimpien muitten on laita. Barokki kuvissa ja barokki sanoissa turruttaa pian lukijan välinpitämättömyyteen, josta »runon» kekseliäinkään akrobatia ei enää helposti havahduta. Tai sitten voi tapahtua, että lukija, jos hän on huumorin tajuinen, herää tarkkailemaan asian koomillista makua, ja loppuvaikutelma siten on aivan toinen kuin kirjoittajan tarkoittama.

Sanoin kirjoittajan. Päinvastoin kuin vapaan mitan innokkaimmat apologeetat ovat ottaneet tavakseen, saattaisi olettamuksena — tai jonkin laajemman tutkielman työhypoteesina — esittää arvelun, että he edustavat nimenomaan kirjoittavaa runoutta. Tai sanoisiko paperirunoutta, jos tuosta sanasta jättää pois sen loukkaavan sävyvivahduksen. Tosin vapaan mitan kaltaisia säeryhmitelmiä on merkitty muistiin alkukantaisenkin runon piiristä. Tottakai! Alkukantaistahan on tietysti ilmaisun vajavuus, olkoon se toisaalta »vapaata» tai toiselta Morgensternin malzipempua. Tietoni primitiivisestä runosta ovat puutteelliset, mutta eiköhän alkukantainen »vapaa» ole huomattavassa määrässä (ehkä aina?) liittynyt johonkin maagiseen sävelkuvioon tai sitä kannattelevaan ilmeilyyn (meikäläinen itkuvirsi!) tai kerrassaan tanssiin? Eivätköhän esim. negro spirituals ole alkuaan muotoiltu vanhojen neekeritanssien rytmilliselle pohjalle? — Näinollen alkukantainen »vapaa» olisi kai alkuyhteytensä valossa luonnehdittava lähinnä teatteritekstiksi, jolloin se runona oikeastaan on hyvin vähän vapaata. Paperille kirjoitettuun vapailuun sillä ei ainakaan liene yhtymäkohtia eikä primäärisen esikuvan arvoa.

Nykyisestä vapaasta mitasta lausujat sanovat, että sitä on vaikea oppia ulkoa. Se toisinsanoen ei painu mieleen. Alleviivaan sanat: ei painu. Sehän on samalla luotauspunnuksen viesti syvyydestä tai ei-syvyydestä, missä vastaanottaminen tapahtuu.

Lausujain kokemus tosin ei ole aivan ehdottomasti ratkaiseva todistus puolesta tai vastaan. Se sanoo sentään jotain varteenotettavaa siitä, mitä huimaavia välimatkoja runon sydänsyke voi parhaimmillaan temmata mukaansa yhden paperilappusen pintaan, siitä kimmotakseen samoihin syvyyksiin lukijassa. Lasten todistus, jota ei pidä väheksyä, kävisi ilmeisesti vielä ratkaisevammin samaan suuntaan kuin lausujien.

Nykyajassa, kun pappeus alkaa kadottaa mahtinsa, on taiteilija pian kenties ainoa noita, niin myös runoilija omilla keinoillaan. Hänen keinojansa ei ole väheksyttävä edes musiikin rinnalla. Sulkumerkeissä saattaisimme ohimennen kysyä, eivätkö hänen keinonsa kenties ole monipuolisimmat? Ainakaan ei ole aiheellista niitä minkään muodin vuoksi hänen kohdaltaan rajoittaa tai suoraansanoen köyhdyttää. Nyt, kun ilmaistavaa pitäisi olla niin paljon ja niin moniulotteista! —Toisaalta on tietysti varottava mittaamasta runoilijoita heidän keinovarojensa mukaan. Suuri maagikko voi tyytyä hyvin yksinkertaisiin keinoihin, kunhan ne ovat aidot. Vähävoimainen saattaa yrittää kaikkien keinojen yhdistelmää ja vetää sittenkin vesiperän. Puhumattakaan silmänkääntäjistä.

Jotta ei mitään kaunaa sentään jäisi puolin eikä toisin, myönnettäköön yli tyyppirajojen, Eluardin sanoja vain hieman nöyrentäen:

    Keneen käsi on tarttunut, ei omaa kättänsä tunne.

Sen jälkeen voimme vaikka tanssia yhdessä:

    Simarar kos malzipempu
    silzuzankunkrei (;)!
    Marjormar dos: Quempu Lempu
    Siri Suri Sei ( )!
    Lain lalu lalu lalu la!

Täytyyhän leikin toki päästä mukaan, jollei muuten niin lopuksi.

1949.

MIETTEITÄ SUOMALAISESTA RUNOMITASTA

Suomalainen runomitta oli vielä sata vuotta takaperin epätietoinen siitä, oliko poljento rakennettava laajuudelle vai korolle. Germaanisten kielten esimerkin mukaan on sittemmin, koron eduksi, päädytty siihen, missä ollaan, ja takaisin paluuta ei ole. Kenties ratkaisu ei ollut paras mahdollinen. Kansainvälisiä runomittoja myöten — ja niitten läheisyydessä — liikuttaessa on rytmillistä liikunta-alaa kiusallisesti rajoittamassa sanojemme ainainen alkukorko, semminkin, kun yksitavuisista sanoista on kiljuva puute. Riimittäjällä taas on alituisena harminpaikkana yksitavuisten loppusointujen niukkuus.

On syitä, joitten takia vanhempi polvi sai tekniikan kimpussa kamppailla paljon. Nuorin polvi sensijaan ei näy paljon pihtaavan koko kysymyksestä. Metriikan kaavat on jo pyyhkäisty pois tieltä, ja runo soljuu esille yhä enemmän vapaana mittana, voitokseenko vai vahingokseen, sen kykenee sanomaan vain tuleva aika.

Vapaa mitta lienee muutenkin hyvin houkutteleva rytmin elävöittäjä kaikissa niissä kielissä, joitten metriikka on joutunut rakentumaan korolle. Pedanttinen koron noudattaminen vie totunnaisia muotoja seurailevan runon kaiketi helposti puisevaan haavoittumiseen. Herkkäkorvaisimmat tekijät, elleivät loikkaa solkenaan vapaalle jalalle, joutuvat koulitsemaan sanansa kaavoista irti esim. vilkkaasti vaihtelemalla säkeitten pituutta ja rytmin emotionaalista kulkua niissä. Niin on tapahtunut muualla jo kauan, niin meillä yhä selvemmin ja selvemmin Kiven päivistä lähtien.

Rytmin kimmoisuutta meillä on ollut omiansa edistämään se seikka, että tavujen korko ja laajuus kielemme sanoissa ei ollenkaan aina satu yksiin. Pääkorollinenkin tavu on ylen usein lyhyt, laskuun joutuva tavu taas pitkä. Kaavoille kuuliaiset poeetikot ovat tästä asiasta kyllä tainneet pitää julkista murhetta ja laitelleet joitain kuolleina syntyneitä runousoppeja; runoilijat ovat samaa tavujen laajuusvaihtelua käyttäneet hyväkseen kuunnellessaan synnyillään hulvehtivan runon omaa ääntä. Siten suomalainen »sidottu» runo olisi kai yleensä määriteltävä metrillisen ja vapaan rytminkulun välimuodoksi, eri tekijöillä enemmän tänne tai tuonne — asia, josta muuten arvattavasti voisi kehitellä hauskan erikoistutkimuksen. Silmällä katsoen (tai skandeeraten) hyvinkin sidotulta näyttävä meikäläinen runo (Manninen, Siljo, Kailas!) saattaa korvalle olla erinomaisen notkea ja ilmehikäs. Metrillinen peruskaavaus toimii tällöin vain eräänlaisena luustona, antamassa runolle ryhtiä ja sen liikkeille tukea.

Mutta tähän on tarvittu runokielen kehittely vuosikymmenien aikana. Iso Aleksi ehkä jo aavisteli kuulossaan sen, mikä tulossa oli. Leino saavutti sen parhaimmillaan, nuoremmat virtuoosit veivät asian päätökseen. Erityisesti Sarkian musikaalinen, »kielen läpi sukeltava» fantasia käytti hyväkseen kielen omaa soinnillista ainesta myös rytmin kannalta aivan ilmiömäisellä mestaruudella. Pienenä esimerkkinä muistettakoon hänen taipumuksensa painaa lyhyissä tahdeissa toisinaan sanan pääkorko laskuun ja nostaa sivukorko esille. On vaikea arvata, onko rytmin ilme kehitettävissä pitemmälle — ennen kuin joku tuleva tekijä ehkä näyttää kielelle uusia mahdollisuuksia joko »sidottua» tai vapaata linjaa myöten.

Yksi asia kuitenkin on varma. Kielellämme on jo entuudestaan oma, muualta lainaamaton metriikkansa, jonka mahdollisuudet eivät vielä ole tyhjennetyt. Onpa näitä perinteitä oikeastaan kaksittain. On ensinnäkin vapaamittainen itkuvirsi, käytännössä miltei näihin päiviin asti säilynyt, mutta taiderunoudessa melkein viljelemättä jäänyt tyyli- ja rytmialue! Lienevätkö muut sitä oikein tosissaan yrittäneetkään kuin Härkönen muutaman kerran? Eihän varsinaisten vapaamittailijain tuotteissa sen vaikutusta ole tiettävästi havaittu. — Onko kenties oltu liian modernistisia ja sivuutettu jotain kotimaisen vapaan mitan kannalta arvokasta, jotain vuosisataisen käytännön jo kokeilemaa ja kypsyttämää muotoainesta?

Tälläerää itkuvirsiin enempää pysähtymättä suunnattakoon pieni katsastus kielemme varsinaiseen kiinteään metriikkaan. Se on nuorien tekijäin ehkä hyvinkin naurahtelema ns. kalevalamitta. En tunne ollenkaan, mitä siitä mahdollisesti on ennen kirjoitettu, paitsi Lönnrotin alkulauseessa Kalevalan v. 1835 painokseen. Aikoisin nyt sentään puhua siitä muutaman sanan, silläkin uhalla, että lukija jo alkuun huokaisee. Onhan yleisimpänä käsityksenä, että kysymyksessä on melko primitiivinen ja ilmeetön metriikka, miltei vain nelipolvista trokeetansa takova ja säkeitä miltei toistelevan parallellisuutensa takia laahaavalta vaikuttava. Siihen suuntaan kallistuu käsitys kotimaassa, ja muualla (paitsi Virossa) se mielipide näyttää olevan ehdoton. Sitä tukevat vielä selvillä näytteillä käännökset, jotka eivät ole kyenneet »kalevalamittaa» muulla tavoin ratkaisemaan kuin yksitoikkoisen trokeen kaavalla. Jos otetaan esimerkeiksi ruotsinkieliset Kalevalan käännökset, ovat vanhimmat (Collan Ja Hertzberg) kauttaaltaan silkkaa nelipolvista trokeeta, viimeksimainittu vain koettaa lisäksi alliteraation korvata riimeillä. Myöhempi Homenin ruotsinnos yrittää vapautua kaavasta ja lähennellä alkutekstin rytmiikkaa tähän tapaan:

    Nu mig livar lust att sjunga,
    kväda om stammar och ätter.
    Orden mig smälta i munnen,
    trängas i mängd på min tunga,
    träda fram över tänderna.

Uusin Collinderin tulkinta palautuu korkoansa takovaan trokeemittaan, mutta saa sen yksitoikkoisuuden melkoisesti vältetyksi runsailla alliteraatioilla ja nitomalla säkeet kaksittain yhteen:

    Runsång rinner mig i hågen;
    mäktigt känner jag mig manad
    att i toner ta till orda. Jag vill skynda mig att sjunga,
    jag vill stämma upp en stamsång; kväda er ett ättekväde.
    Orden formas mjukt i munnen, talesätten trängas samman,
    hinna hastigt upp på tungan, spridas över minä tänder.

Tällä tavoin poljento kieltämättä saa arkaista leveyttä ja juhlavuutta. Kun kääntäjällä lisäksi, kuten näkyy, on hyvä runoaisti, on arvovaltaisella taholla Ruotsissa (Ahnlund) sanottu, että kaikesta päättäen lopullinen Kalevalan ruotsinnos nyt on ilmestynyt. Ja saattaahan niin olla. Kaiketi se, mihin Homen pyrki, kalevalamitan rytmillisen eloisuuden tulkinta toisella kielellä, ei ole mahdollinen. Se ei kertakaikkiaan lähde luontumaan muilla kuin niillä lähimmillä sukulaiskielillä, joissa se on ikivanha kuten täällä, ja sellaisenaan aikojen kuluessa norunut esille itse kielen erikoisluonteesta, kiteytyen lopulta siihen valmiuteensa, jollaisena se viime vuosisadalla merkittiin muistiin.

Tähän luonteeseen ei välttämättä tietenkään kuulu säkeitten toistoa muistuttava rakenteellinen parallelismi. Se liittyy muistinvaraisen runon esitystapaan. Sehän antoi laulajille tarpeellisen ajan muistiinpalauttamiseen tai hätätilassa improvisointiin, ja se saattaa hyvinkin olla sekundäärinen piirre, sitämukaa välttämättömyyden pakosta vakiintunut kuin perinnäinen eepillinen runoaines kasvoi. Näin arvelen vain nanotekniikan kannalta, ollenkaan tuntematta, mihin tuloksiin tutkijat kenties ovat tulleet. Arvelen edelleen, että välttämättömyyden pakon ovat taitolaulajat koettaneet kehitellä hyveeksi: parallelismia ei ole pysäytetty tautologiaan, vaan se koettaa ilmaista kauniin kaksin tavoin kauniisti. — Mutta tämä piirre, kuten sanottu, ei välttämättä kuulu itse metrumin luonteeseen. Sen hienoudet piilevät muissa »kalevalamitan» piirteissä. Tunnetuin niistä on äänne-soinnitus eli karkeasti sanoen alliteraatio. Toinen on sanojen aistikas asettelu. Kolmas, ja loisteliain, on metrumin sisällä vilkkaasti vaihteleva ja sujakka rytmin kulku. Selvimpänä se ilmenee siinä sanakorosta poikkeamisessa, jota Lönnrot nimitti murroksi eli murrelmaksi. Millainen on korvalle siinä mielessä originaalin ja käännöksen ero, selvinnee ilman muuta seuraavasta:

    Mieleni minun tekevi,
    aivoni ajattelevi
    lähteäni laulamahan,
    saa’ani sanelemahan,
    sukuvirttä suoltamahan,
    lajivirttä laulamahan;
    sanat suussani sulavat,
    puhe’et putoelevat,
    kielelleni kerkiävät,
    hampahilleni hajoovat.

Jos tuota kokee sovitella trokeen kaavaan ' ͜ | ' ͜ | ' ͜ | ' ͜ |, huomaa heti, että ylläolevista vain neljässä säkeessä kaava ja korko käyvät yksiin, muissa on yksi tai useampi »murto» kussakin. Vaihtelevasti sijoitettuina juuri ne ovat rytmillisen eloisuuden perustekijät. Näyte ei kuitenkaan ole kaikkein loisteliaimpia. On tapauksia, jolloin murrot alkavat jo säkeen alkutahdeista, ja toisia, jotka hienosti polkaisevat esille esim. tavallisessa puheessa sanakoron laskuun kätkeytyneitä diftongeja.

Jo mainitussa Kalevalan ensi painoksen esipuheessa Lönnrot on nähnyt paljon vaivaa koettaessaan analysoida kirjansa metriikassa piileviä kauneusarvoja. Rytmistä hän tosin ei puhu mitään, mutta kouliintuneeseen emotionaaliseen kuulentaan pohjatut mainesanat kaunis ja hyvä toistuvat usein, samoin toisaalta semmoiset moitteet kuin »korwille waikia kuulla», »kehnompi», »kelpaamaton». Mutta hän tietää myös analyysinsa tähtäävän vain tehdyn esittelyyn, ei tekotaidon opettamiseen:

»Elkään waan kukaan luulko minun tätä seuraawata kellenkänä opiksi kirjottawan. Se ei ole mielessäni, eikä runoja opilla tehäkkänä, ettei luonto niitä saattaisi paremmin. ‘Luonto laulajan tekewi, Itse into ilmottawi, Runojallen rohkialle, Mitä lauluhun latowi.’ Hywä jos waan saisin osotetuksi minkälaisia runoja meiän puolella hywinä pietään.»

Pohdittuaan tavujen laajuutta ja korkoa Lönnrot määrittelee murron ja ihastelee sitä:

»Joka runon osa on kaksitawuinen (kolmetawuisista wasta), eillisen niistä nimitämme iskuksi, jälkimmäisen laskuksi. Jos nyt missä osassa tahansa sana loppuu iskussa ja lasku alottaa toisen, niin sanomma sitä osaa murretuksi ja senlaista sanain yhteensaamista murroksi. Sitä myöten on runossa

1. Ompi saarel - la si - oa

2. Jos we - ät sa - an we - nettä

3. Tuhat purtta puuja - elet

1:sessä selkä, 2:sessa pää, niska ja selkä murretut, waan 3:mas on murroton. — Parahimmat runojat pitäwät senlaista murrelmata niin kauniina runossa, että wähintäki kaksi kolmesta tawataan murrettuna; sitä wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen tawuehen, wähemmin kaunis, lyhyttawuisissa tuskin sallittawakaan. Murrelmassa katsotaan kuitenki, ettei tawutten arwoa niin sorreta, että yhessä osassa iskuun tulisi lyhyt, laskuun pitkä tawut. Molemmat lyhyenä kelpaawat kyllä.»

Edelleen hän monilla esimerkeillä valkaisee iskun ja murron kannalta kauniita jos kehnoja ja peräti kelpaamattomiakin säkeitä. Onpa hänellä liitteinä laajat taulukot havainnollistamassa milloin esteettisiä arvostelmia milloin niitä monia teknillisiä mahdollisuuksia, joita esiteltävä runomitta tarjoaa. Ällistyttävän paljon hän on niitä mahdollisuuksia poiminut ilmi. Tiedemiehen tarkkuus ja runoilijan aisti ovat olleet työssä mukana. Saatuaan salat julki hän rakkaitten runojensa puolesta hieman närkästyneenä lausahtaa:

»Mitä nyt muuta olisi runo-opista sanottawata, sen heitän nyt ja ken tiesi jos iätikki. Harwassa taitaa olla, jollen tämäkään nyt runosta kerrottu olisi mielenmyötäinen, sillä suuri osa tässä ei parempata tunne, kun sortaa ja wääntää suomalaisia sanoja muien kielten mukaan runoissa ja lauluissa.» En lainaile enempää. Kun v:n 1835 Kalevalasta on 1930 valmistettu jäljennöspainos, se on lukijan melko helposti käsiksi saatavissa. Lönnrotin esipuheen kohdalla sietää itsekunkin hieman viivähtää. Jospa samalla kuka koettanee yritellä runoilemista tällä tekniikalla, saa pian todeta, miten hieno ja vaikea tehtävä silloin työnä on. Ylivoimainen meille tottumattomille. Alliteraation, soinnin ja rytmin takia sanavaraston täytyy ylittää nykyisen normaalikielen rajat. Kotvaksi ei riitä opin korva, sen täytyy olla luova. Tyyliaisti joutuu koetukselle; teknillistä valmennusta vailla ei päästä alkuunkaan. Tradition painosta vapautuminen vaatii yhä lisää työtä. — Toisaalta näyttää, että onnistunut runoileminen kalevalais-leinolaisin muodoin voisi olla Vipusen vatsassa sukeltamista, huiminta magiikkaa, aivan yhtä hyvin kuin ikinä sonettien, tertsiinien tai aleksandriinien sorvaus mystillisine riimikuvioineen.

Omituista vain on, ettei Lönnrot ole saanut meitä myöhempiä runon rustaajia vakuuttuneiksi asiastaan. Yhä meillä on tapana »sortaa ja wääntää suomalaisia sanoja muien kielten mukaan runoissa ja lauluissa». Kalevalamitan käyttö on yhä enemmän häviämässä, vaikka Eino Leino sen nerollaan uudisti aivan modernin hengenelämän liikuntoihin soveltuvaksi. Hänen paras runoutensa on ylivoimaisesti kalevalamittaista, ja totisesti se hänen säkeistöissään ei hakkaa eikä laahaa. Meloodisesta hyräilystä se voi vaihtua puheääneksi tai latautua dramaattisiin iskuihin. Liika koristeellisuuskin siitä on joskus Hallan kaudella niin riisuttu, että se nykyaikaisittain sanoen saattaa vaikuttaa kovaksikeitetyltä.

Leinon kalevalamitta olisi tässä yhteydessä oikeastaan aiheen polvi erikseen. Ja komea aiheen polvi! Lieneekö tuosta mitään erikoistutkimustakaan vielä kirjoitettu? — Ilman sitäkin tiedämme sentään, että Leino jo ensi kokoelmissaan, siis miltei poikasen iässä, tunsi viehtymystä sille taholle, eläytyi tyyliin ja tekniikkaan ja harjoitteli niitä. Voimakaudellaan tämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla hän olikin valmis ottamaan mitan henkilökohtaiseen käyttöönsä ja saattoi vaikeuksitta jatkaa sen viljelyä jatkuvissa vaiheissaan ikänsä loppuun asti. Hän toi jo miltei viralta pantuun mittaan sellaisia ulottuvaisuuksia, joita varmasti kukaan ennen ei ollut uneksinutkaan. Mutta hänen työnsä jatkajaa ei toistaiseksi ole ilmestynyt. On vain muutamilla näytteillä siellä täällä ikäänkuin pysytty juonessa kiinni: Manninen, Aava, Lyy, Kailas. Muut olemme tulleet luovineeksi koko asian ohitse, kuka ehkä miltei huomaamattaan, kuka ehkä ylimielisin uusin tunnuksin, kuka noin vain muuten niska kyyryssä.

Juonessa pysyminen lienee sentään merkkinä siitä, että Lönnrotin ja Leinon asia jotenkuten yhä kytee. Ehkä se on käynyt hiljaisesti rapistelemassa monenkin omantunnon ovella. Ehkä olisi useammin tullut jotain edes yritettyä, ellemme niin vietävästi pelkäisi olla vanhanaikaisia. Ehkä itsekukin saattaa lisäksi epäillä kielellisen kykynsä riittävyyttä. Ja kestävyyttänsä! — sillä harjoittelu olisi varmasti alotettava jo nuorella iällä, aivan kuten musikanteilla on tapana omalla alallaan. Kalevalamitta on kertakaikkiaan ala sekin, harjoiteltava ala, koska se swingpjattien aikakaudella on tarkoin kadonnut ympäröivästä elämäntyylistä. Mutta tämä ei voi merkitä, että se olisi aikansa käyttöön kokonaan sopimatonta museotavaraa. Leinon esimerkki on osoittanut, että se soveltuu moderniin käyttöön ja että se ilmeisesti tyylinä on yhäti modernisoitavissa uusia ilmaisutarpeita varten. Joku uusi nero, jota katseemme ei vielä käsitä, saattaa kenties tarttua perinteeseen ja tehdä siitä jotain.

Ilmestyköön sellainen mestari tai ei, kalevalamittaa on nähdäkseni hyvin terveellistä hieman opiskella, kokeilla ja kuulostella. Sen parhaisiin saavutuksiin on ilmeisesti jalostettu paljon kielen kauneinta ja tehokkainta auditiivista ydinainesta. Se antaa kuuntelijalleen jotain sellaista, mitä ei minkään muun kielen eikä minkään muun esteettisen harrastelun kautta ole saavutettavissa. Se on eräs äidinkielellä tapahtuvan tehokkaan ilmaisun avaimia, ei ainoa ollenkaan, mutta yksi niitä, jotka sen syvimpiä salaisuuksia avaavat. Samalla kun se on kielen omassa piirissä, kielestä itsestään syntynyt, se voi sisällyttää itseensä jotain sanoin määrittelemätöntä, jolla on loihtuisa teho kielen jatkuvassa viljelyksessä. — Kielen murteiden sanastossa ja rytmissä voi piillä jotain saman tapaista, mutta tämä on toki viljellympää ja esteettisesti hienostuneempaa. Sehän edustaa nimenomaan kielen korkeinta viljelyä viime vuosisadalle asti. Ja sellaisena se on kaikkea muuta kuin tuohikulttuurin tuote. Vuosisatojen kuluessa se on imenyt itseensä tuntemattomien mestarirunoilijain panokset.

On vain ikävä vahinko, että kalevalamittaista runoa — olkoonpa se vanhempaa perua tai Leinon tapaisen taiturin kynästä lähtenyttä — ei voi kääntää muille kielille sen maagisinta primääristä kuuloainetta tärvelemättä. Ja runohan lienee sentään ennen muuta kuulon asia. Muun maailman silmissä on meidän ja Kalevalan pakko pysyä alkukantaisina ilmiöinä. Oman mielen on lupa olla hiljaisesti toinen.

1949.