[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9Sf2Uw14vHPwTnaKsrr2HDa442naM-GSjcRFBaD9hOY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3310,"Kuuntelua","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3310-hellaakoski-aaro-kuuntelua","3310__Hellaakoski_Aaro__Kuuntelua","Esseitä teoksista ja tekijöistä","muistelmat",[],[],"fi",1950,null,42875,304184,true,[],[],[],"Esseekokoelma tarkastelee suomalaista kirjallisuutta, sen tekijöitä ja runouden olemusta. Kirjoittaja pohtii muun muassa Aleksis Kiven, Eino Leinon ja Joel Lehtosen tuotantoa sekä kirjojen ulkoasua ja lukemisen merkitystä.","Aaro Hellaakosken 'Kuuntelua' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3310.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUUNTELUA\n\nEsseitä teoksista ja tekijöistä\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1950.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nEsipuhe\n\nI\n\nKirjojen ulkoasusta ja koristamisesta\nMietteitä kirjallisuusviikolla\nJobin kirja\nHiltu ja Ragnar\nEnkelten suojatit\nRyysyrannan Jooseppi\n\nII\n\nEräs kirjallisuutemme monumentaaliteos\nEino Leinolle monumentti\nMietteitä umpiossa\nSakris Kukkelmanin asema Joel Lehtosen tuotannossa\nTellervon illuusio\nPälsin poikakirjoista\nAleksis Kiven Eroksesta\nPlagiaatteja\nSiljon »Vastavirtaan»\nNainen ja vesi\nTeini ja kesä\nKailaan itsekritiikistä\nMuodonvaihdos\nVapaasta ja sidotusta\nMietteitä suomalaisesta runomitasta\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nJoku tietää tarkalleen, että kirjallisuus on olemassa tutkijan takia.\nToinen tietää sen olevan kritikoimista, kolmas historioimista varten.\nEnimmät muut otaksuvat, että se on tarkoitettu lueskeltavaksi.\nKirjoittaja luultavasti ei tiedä eikä luulottele mitään, paistuu vain\ntulessa tuolillaan ja työntelee sanoja peräkkäin, kun ei voi olla\nsitä tekemättä. Siihen on pakko syystä tai toisesta. Kirjailijat ovat\npakonalaisia epäihmisiä, abnormeja, monomaaneja, demonien ruoskimia,\nlöylynlyömiä, edesvastuuttomia, pähkähulluja. Eikä siitä sen enempää.\n\nMitävarten näitten tolkuttomien töitä sitten tutkitaan ja palkitaan?\nMiksi heitä pidetään pyhinäkin, kunhan henkilöinä ovat ehtineet\nkärventyä vainajiksi? Mene tiedä. Henkilöinä he saattoivat aikanaan\nolla mallikansalaisen irvikuvia, johto- ja muihin lautapääkuntiin\nperinjuurin kelvottomia (ajatelkaa Kiveä tai Leinoa ministerinä! tai\nedes kansanedustajana!), mutta heidän teoksiaan kerätään uljaaksi\nhalkopinoksi, jolle kultakirjaimin maalataan juhlallinen kyltti:\nKansalliskirjallisuus. Koululapsetkin piiskaten pakotetaan siihen\npöllipinoon tutustumaan. Opetusministerit ja presidentit joskus\nvalveutuneina hetkinään viittaavat siihen melko kunnioittavalla\nkädenliikkeellä. Tutkijat sovittelevat siihen metodejaan,\nkyynärkepeillään mittovat, suurennuslaseillaan tirkistelevät,\npöyhivät ja kaaputtavat, asetellen sen halkoja toiseen järjestykseen\nja toiseen järjestykseen, riidellen olisiko joku erehdyksen pölkky\npoistettava tai joku toinen kärrättävä tilalle. Mutta polteta sitä\npinoa ei. Tärkeästi se säilytetään ihmeenä ja energiavarastona, joka\npelkällä olemassaolollaan pitää kansakunnan koneistoa käynnissä niin\nkorkeakonjunktuurin kuin inflaation ja deflaation aikoina, eritoten\njuuri pahoissa tilanteissa, kun markka kasvaa penniksi ja johtajien\nkalkyylit pyörähtävät päälaelleen.\n\nTutkijatkin, jotka ovat sen halkopinon jokaisen kalikan mittoneet ja\npuntaroineet ja analysoineet ja tuloksensa julki paperille panneet,\npöllähtävät joskus mieteksimään, etteivätkö ne pöllit kenties lienekään\nilmestyneet ylläpitääkseen joukon professoreja, dosentteja, tohtoreita\nja muita maistereita. Kenties tuo ja tuo pinokalikka tosiaan lie joskus\nkasvanut, ajatelkaa nyt hyvät ihmiset, että kasvanut jossain elävässä\npuussa ja jossain oikean luonnollisen maaston sopukassa mäen töyräällä,\npuron varrella janiinpoispäin. Ties millaisessa puussa ja millaisessa\nmaastossa tuokin hieno visakuvio lie jonkun elämän tuloksena muotoonsa\nsykertynyt. Halko ja elävä olento, haa!\n\nJa sitten sitä olentoa ruvetaan kaavailemaan paperille, kunhan ensin on\nvarmistettu aatteet ja metodit, joihin se outo elävä on sovellettava.\nJa eritoten kunhan on viivytelty tarpeeksi kauan, jotta kaikki tiedon\nvihjeitten keruu siitä puusta ja sen ympäristöstä haiskahtaisi vaivalle\nja tieteelle ja tärkeydelle ja Runebergin pusulle. Tutkimusta,\ntutkimusta ympäröivistä esineistä ja olettamuksia tuulahduksista, jotka\npölkkyparkaa ovat voineet ulkoapäin vaikutella. Tulos: Matin piirustus\nja Kallen piirustus ja Liisan piirustus, joissa lie toisissa oksat\nalaspäin toisissa ylöspäin, elleivät lie juuret sojottamassa taivaan\ntuuliin ja muu sitä mukaa ylösalaisin. Jos sellaisen kummituksen kuoren\nalla olisi mahlaa pisarainenkaan, eipä se tietäisi mille taholle herua.\n\nEntäpäs jos joku kyllästyisi näille rikkiviisaille kaavakuville.\nEntäpäs jos joku hullu yrittäisi kysäistä halolta itseltään tai\nkerrassaan puulta, joka kasvaa tuossa, vaikka siitä parin kymmenen\nvuoden perästä tehdään pölkky. Jos mistään metodeista ja arkistoista\npiittaamatta näin vain vähin äänin kuuntelisi sitäkin suhinaa, joka\nkuuluu, kun painaa korvansa pöllin kylkeen, olkoon se pystyssä tai\npitkällään. — — —\n\nKuulostelen sen kuin kykenen, ja koen sitä suhinaa sommitella sanoiksi.\nVoinen kuulla väärin tai sillätavoin sekoitetusti kuin elävää kuuntelee\ntoinen elävä olento, joka ei ole vailla omia pieniä sykkeitänsä.\nYrittämälläkään en kykene olemaan tyhjä levy, joka uskollisesti\ntallettaa kuulemansa. En liioin osaa olla kulloinkin tarpeelliselle\nvärähdysluvulle viritetty jänne, joka fysiikan lakien mukaan taitaa\nvastaanottamastaan antaa puhtaan resonanssin. Koetan vain. Pelkän\nkuuntelemisen menetelmää.\n\nYlen kauas omasta rakenteestani en tietenkään jaksa. Jokusiin\nkotosehkoihin aiheisiin vain, sellaisiin, jotka perinjuurin tunnen\nja joista huomaan värähtäväni. En uskalla kerskata olevani viulu,\njota eri soittajat peräperää pitelevät. Enkä aivan teoreettisistakaan\nmenetelmistä tyhjäksi kykene aivojani riisumaan. On tullut hankittua\nsellaisia tutkimisen tottumuksia jossain missä lie tiedekunnassa, joka\nei aivan löysää spekulointia viljele.\n\nEnemmän tai vähemmän onnistuneet kuuntelut ovat seuraavan kokoelman\nytimenä. Onhan mukana kaiketi jotain muutakin. On toistamiseen\npainettuna esim. se muinainen umpio-juttu, jota on jo keritty\nväännellä noin ja näin. Ja on alkuosastoissa rippunen kronologista\ntaustaa tälle muulle tekstille, joka on kirjoitettu etupäässä\nstipendivuosina 1948—50. Suotakoon anteeksi, jos täten lienen\nstipendiä väärinkäyttänyt. Olihan se avustus määrätty kirjailijalle,\nei tutkijalle. Mutta edellä olen jo kertonut, että nimenomaan koetan\nvälttää tutkimista. Koetan. Kuuntelen. Kirjoitan.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nKIRJOJEN ULKOASUSTA JA KORISTAMISESTA\n\n\nKirjatuotannon vilkastuminen viime vuosina ei varmaankaan ole ollut\nkirjallisuutemme »sisäisille arvoille» yksinomaan eduksi. Onhan\njouduttu tavallaan tehdasteollisuuteen, jonka tuotantokyky etenkin\ntuossa joulun eellusviikoilla on saanut monen järkevän kansalaisen\npuistamaan päätään. Pelätään rappion olevan ovella uhkaamassa, ehkäpä\njo pitemmälläkin, jo keskellämme aivan.\n\nMiten lie! Olisi hupaista hiukkasen tutkistella onko paraikaa\ntuottavien kirjailijaimme produktiviteetti sisäisesti näivettynyt\nvai elävöittynyt nykyisen tilanteen aikana. Ehkei tarkastelun tulos\nolisikaan niin masentava kuin yleensä luullaan.\n\nTälläkertaa jätettäköön kuitenkin kirjojen sisältö rauhaan ja\nmuisteltakoon vain niitten ulkoista asua. Siihen nähden ei ainakaan\nole menty taaksepäin, vaan onpa päinvastoin tavallaan kehitytty.\nAinakin ilmeisesti on pyritty ja yritetty rohkeammin kuin ennen, on eri\ntahoilla tehty erilaisia aloitteita kirjojen kaunistamiseksi. Milloin\non onnistuttu milloin ei.\n\nVoisi tehdä kysymyksen: miksi ei ole onnistuttu useammin? Tuohon\nkysymykseen ei liene mahdotonta vastata. Tulee vain muistaa konetyön\nmotto: ei ole aikaa. Suoritetaanhan latominen ja sidonta nykyisin jo\nkonetyönä. Teoksen ulkoasusta huolehtiminen supistuu tavallisesti vain\nkansilehteen. Kun sitten sattuu, että jokin teos halutaan läpikotaisin\nhuolitella kauniiseen asuun, ei siihen työhön ole tottumusta eikä\nkoulittua aistia, eikä useimmiten välikeinojakaan, so. kauniita\nkirjasimia.\n\nKuten sanottu, useimmiten tyydytään vain kansilehden somistamiseen.\nMutta tässä huomaa heti mistä kenkä puristaa. Eipä uskalleta luottaa\nlatomon työhön, vaan kansilehti täytyy tilata joltakin taiteilijalta\ntai vakituiselta kansipiirtäjältä, joka »tekee kannen» aina nimen\ntekstausta myöten. Tällöin ei kannella ja tekstin ulkoasulla tietysti\nole aavistustakaan toisistaan. Syntyy merkillisiä sekasikiöitä, joitten\npuolustuksena on vain se, että niihin on niin totuttu, ettei osata\nkaivata parempaa. Se on tehdastyötä, joka on piilotettu puleerattuun\nkoteloon.\n\nTäytyy kuitenkin tunnustaa, että juuri nämä kotelot, so. kannet,\novat aivan viimevuosina paljon parantuneet. Yrittiväthän kirjojemme\nkannet surkeille väripainoksineen jo mennä kokonaan pilalle, mutta\nasiasta ruvettiin julkisuudessa huomauttelemaan, ja nyt on vika\nsillä kohtaa korjattu, ainakin arvokkaimpiin teoksiin nähden. Onpa\njo nähty sellaisiakin kansilehtiä, jotka kunnialla pitävät puolensa\nsen tavaran rinnalla, mitä Europassa tällähaavaa tuotetaan. Suurimmat\nkustannusliikkeemme ovat tässä, päteviin taiteilijoihin turvaten,\ntehneet useasti arvokasta työtä, joka on sitä kunnioitettavampaa, kun\nsuuri yleisö oletettavasti mieluummin nielaisee huonolla kuin hyvällä\nkansilehdellä ympäröidyn kirjan.\n\nNäin on nidottu kirja, suuren yleisön kirja, valmistettu matkalleen\nlukijoita etsimään. Arvokkaimpia teoksia lienee paljon myyty myöskin\nvalmiiksi sidottuna, ja useasti melko aistikkaasti sidottuna,\njoskaan niitten ulkoasu ei ole vetänyt vertoja nidottujen parhaille\nkansilehdille.\n\nMutta tähän ei aina ole tyydytty. Kaiketi sekä kustantajat että yleisö\non kaivannut kauniimpaa ulkoasua myöskin kansien sisällä. Mihin silloin\nryhdytään? Kohdistetaanko huomio latomiseen ja teoksen typografisen\nasun huolitteluun yleensä? Ei. Siitä ei joko välitetä tai ei siihen\nkyetä. Sensijaan koetetaan lisätä kirjan arvoa (tai menekkiä?)\nlisäämällä siihen tekstikuvia. On ruvettu julkaisemaan jonkinmoisia\nkuvitettuja »loistoteoksia», joita sopisi levitellä salien pöydille\nja ostella muistolahjoiksi tuttaville ja kylänmiehille. Tulokset,\njoihin täten on päästy, ovat kaupan kannalta ehkä hyvinkin onnistuneet.\nMutta kirjojen oman arvon kannalta eivät ne aina ole olleet yksinomaan\nilahduttavaa laatua, pikemmin päinvastoin. Ehkei liene aivan viisasta\ntähän asiaan kajota, sillä »loistoteoksiin» ovat niin myyjä kuin\nostajakin kiinnittäneet melkoisia pääomia. Mutta onhan tarpeen edes\naivan yleiseltä kannalta hiukkasen viivähtää kirjojen kuvittamisessa,\netenkin kun kuvittamisen uhreiksi on joutunut sellaisia teoksia, joilla\non aivan erikoinen arvo ja pyhyys.\n\nJos aivan yleisesti, »periaatteen kannalta», vertaa toisiinsa kirjan\nkoristamista typografisin keinoin ja kirjan kuvittamista, täytynee\nne merkitä toistensa täysiksi vastakohdiksi. Tietysti voidaan tämä\ntosiasia näennäisesti pimittää vetoamalla sellaiseen välimuotoon, jota\nsaattaisi kutsua vaikkapa koristelukuvitukseksi tai kuvituskoristeluksi\n(joka kuitenkin on yhtä epämääräinen asia kuin Esko-Kreeta ja\nKreeta-Esko).\n\nMutta otettakoon puhdasverinen esimerkki kirjakoristelusta. Sellaista\nedustaa kirja, joka on kaunistettu yksinomaan typografisin keinoin.\nSellainen kauneus kuuluu jo sinänsä kirjaan, joka on kirjapainotuote.\nJa koska se on yhteensidottu ja kansilla varustettu teos, on sen\nulkoasu tähtäävä yhteen ainoaan päämäärään: kirjaan painettuna\nteoksena. Ulkoasu on teos sinänsä, jos sen kirjasimet, paperin\nkoko, ladonnan suhteet, nimilehti, kansi, jos kaikki tuo on yhtä\nkokonaisuutta, yhtä kiteytymää. — Kirjassa voi olla kaksi eri\nteosta: sisältö ja ulkoasu. Tietysti on parasta jos ne molemmat\novat sopusoinnussa keskenään, edustaen molempien yhteyttä. Mutta ne\nvoivat myöskin kuulua aivan eri maailmoihin häiritsemättä toisiaan.\nPääasia on, että ne kumpikin tavallaan ovat kauniita; silloin ne\ntehostavat toisiaan. Kauneus on yksi, vaikka sen muodot ovat monet!\nJa typografinen kauneus on luonteeltaan ikäänkuin abstraktista, se\nei hituistakaan kahlehdi lukijan mielikuvitusta eikä sido niitä\naistimuksia, joita hän on tekstistä saanut. Typografinen kauneus siis\nsekä kuuluu kirjaan painettuna teoksena että sopii kaunokirjallisen\nteoksen luonteeseen: se pitää lukijan kauneusvaistot valveilla ja\nalttiina tekstille.\n\nOtettakoon yhtä puhdasverinen esimerkki kirjakuvituksesta. Kuvittajan\nlähtökohta on teoksen sisältö — yhdentekevää joko asia tai tunnepiiri —\nja sen hän pyrkii omalla tavallaan havainnollistuttamaan. Koettakoonpa\nhän ottaa tehtävänsä miltä kannalta tahansa, niin aina hän tuo kirjaan\noman personallisen lisänsä, vieläpä lisän, joka ei ole kirjailijan,\nvaan kuvaamataiteilijan muovaama. Sisällön ja kuvan täytyy siis olla\nristiriidassa keskenään.\n\nTeksti puolestaan ei koskaan sido lukijan kuvafantasiaa. Tekstin voi\nlukija vastaanottaa vain mielikuvituksellaan, jossa kuva-aistimuksetkin\ntietysti ovat mukana, samoinkuin ne tekstin kirjoittajilla ovat mukana,\ntoisilla hyvinkin tärkeinä tekijöinä, toisilla aivan heikkoina.\nKuvitetussa kirjassa vedetään kuva-aistimukset etualalle, vieläpä sillä\npoikkeuksellisella mahdilla, joka kuvaamataiteilijalla on. — Eihän tämä\nvoi olla millään muotoa tekstin tehostamista tai kaunistamista. Kuvitus\nvoi itsessään olla kaunis, mutta kirjaan yhdistettynä se on törkeän\nväkivaltainen, väkivaltainen ennenkaikkea lukijaa kohtaan, joka, kuvien\nylivoiman sysimänä, ehdottomasti kadottaa herkimmän kosketuksensa\ntekstiin. Ja väkivaltainen on kuvitus tietysti myöskin itse tekstille;\nsenhän näkee selvimmin siitä että jokainen eri kuvittaja näkee\nsamassa tekstissä aivan erilaisia kuvia — siis he tulkitsevat tekstiin\nliittyviä kuva-aistimuksia väärin, tulkitsevat niitä todesti itselleen,\nmutta valehdellen muille. Etenkin sellainen lukija, jolla itsellään\non elävät sisäiset kuvanäyt, voi raivostua kuvitetun kirjan ääressä,\njoka silpoo hänen mielikuvituksensa kappaleiksi voimatta tarjota\ntilalle muuta kuin panoraaman tai filmin, jossa teksti ei enää elä,\nvaan selittää kuvia. Sellainen lukija tuntee selvästi, että kuvittaja,\nvaikka ehkä tahtomattaan, on tuonut julkeita käenpoikasia leppälinnun\npesään.\n\nKuvat siis voivat joiltakin lukijoilta kokonaan tuhota tekstin tai\nainakin tappavat intuition, sen ainoan keinon, jolla teksti voidaan\nomistaa. On tietysti muunkinlaisia lukijoita, esim. sellaisia, jotka\novat sekä vailla omia kuva-aistimuksia että immuuneja muitten tekemiä\nkuvia kohtaan. He ovat niitä, jotka mielellään »katselevat kuvia»\nvaikka evankeliumeista. He näkevät kuvissa vain asioita, joten heidän\nhartautensa lisääntyy, kun he kirjan lehdellä tapaavat Kristuksen\nkävelemässä vetten päällä.\n\nMyönnettäköön siis, että on henkilöitä, jotka voivat lukea kuvitettua\nkirjaa, vieläpä voivat siitä kostua enemmän kuin kuvittamattomasta.\nKuvitettakoon heitä varten kaikki mahdolliset kirjat. Mutta älköön\nväitettäkö, että he edustavat noitten kirjain parhaita ymmärtäjiä.\nÄlköönkä luultako että heillä olisi sisäisesti elävää kuvatajua. Sehän\nheiltä juuri puuttuu.\n\nJa toisaalta olkoon tietysti etevillä taiteilijoilla vapaus kuvittaa\nkirja, joka heitä siihen innoittaa. Mutta älköön silloin ihmeteltäkö\njos joku sanoo: pidän siitä kirjasta niin paljon etten halua nähdä sen\nkuvapainosta.\n\nNäin tyynesti ei kuitenkaan aina saata kuvittamiseen suhtautua. Saattaa\ntapahtua, että jonkin huomattavan teoksen ainoa saatavissa oleva\npainos kuvitetaan. Silloin on jokainen, joka kirjaan haluaa tutustua,\npakotettu tekstin mukana nielemään myöskin kuvat. Sellaisiakin\ntapauksia on viimevuosina sattunut. Ja tämän kirjoittaja tuntee\nsivistyneitä henkilöitä, jotka eivät ole voineet sellaisia teoksia\nlukea kuvien takia.\n\nEi ole tarvis tälläkertaa ruveta luettelemaan ja arvioimaan erilaisia\nkirjojen koristeluyrityksiä eikä parempia ja huonompia kuvituksia. On\ntahdottu vain yleisin piirtein tuoda esiin kysymyksiä, jotka näitten\nyritysten yhteydessä itsestään heräävät. Kirjojen kansilehdistä on\njulkisessa sanassa jo ennen puhuttu, ja sepä ei ole ollut asialle\nvahingoksi. Jos voisi toivoa, että tästälähtien myöskin kirjojen\npainoasuun alettaisi kiinnittää enemmän huomiota ja kirja-arvostelujen\nyhteydessä sitäkin hiukkasen arvioitaisi, niin totta silloin olisi\ntaasen otettu askel eteenpäin, ja tulevaisuudessa voisi suomalainen\nkirja olla kauniimpi kuin nyt.\n\nTällähetkellä on tilanne kurja. Sen voi kuka tahansa huomata\nvertaamalla nykyistä kirjaa vanhoihin, vaikkapa vain puolisen\nvuosisataa vanhoihin. Silloin osattiin kirja painaa. Latoja oli vielä\nkäsityöläinen eikä koneen palvelija. Mutta konetyön täytyy senkin kyetä\ntekemään kaunista jälkeä. Ja siihen päämäärään täytyy ruveta pyrkimään\nheti. Kuvateosten tilalle kauniita teoksia!\n\nTämän kirjoittajan vakaumus on, että kuvittamalla ei kirjan\narvoa lisätä, mutta kyllä painamalla ja sitomalla se kauniisti\nja tarkoituksenmukaisesti. Sellaiseen koristamiseen ei yleisömme\nkyllä ole tottunut eikä taitaisi osata sitä vaaliakaan. Mutta ehkä\nkustantajat ja kirjailijat voisivat tehdä aloitteen. Saataisipa pieniä\nkäytännöllisiä ja asultaan aistikkaita niteitä kauppaan, niin ehkä\nyleisö ennenpitkää oppisi niitä rakastamaan. Tulee ajatelleeksi etenkin\nkirjallisuutemme klassillisia teoksia, jotka nyt rumina ja avuttomina\nvenyvät kirjakaappien hyllyillä ellei niistä ole paisutettu massiivisia\n»loistoteoksia», joita hintelät kansalaiset eivät jaksa liikutellakaan\nsaati sitten lukea. Kuinkahan moni niitä todella lukee?\n\nKäytännöllisyys on kai nykyajan mieluisimpia sanoja. Käytännöllisyys\nja kauneus voidaan kirjoissa yhdistää. Eiköhän silläkintavoin saataisi\nlukijoita, ja hartaita lukijoita. — Milloinkahan saanee matkamies\nkuljettaa taskussaan esim. pientä ja arvonsa mukaisesti painettua\nKanteletarta. Vai aiotaanko siitäkin paisuttaa viiden kilon painoinen\nkuvitettu »kansallinen loistoteos»?\n\n1923.\n\n\n\n\nMIETTEITÄ KIRJALLISUUSVIIKOLLA\n\n\nKirjallisuusviikon alkaessa tulee tahtomattaankin pysähtyneeksi\najattelemaan nykyistä kirjallista tilannettamme. Sanon »tahtomattaan»,\nsillä tuon kysymyksen pohtiminen ja sen hiljaisesti itselleen\nselvittäminen ei ole omiaan tuottamaan erityistä mielihyvää, joten\ntietoinen tahto on taipuvainen välttämään koko kysymystä. Tästä lienee\njokaisella, joka kirjallisuuden kanssa on tekemisiin joutunut, omat\nvähäiset kokemuksensa. Ja hyvinkin laajat piirit lienevät vaistonneet\nkirjallisuutemme olevan nykyisin jonkinlaisessa murroskaudessa,\nmelkeinpä kuolleessa kohdassa (Kuten vuosiluvusta näkyy, juttu on\njulkaistu tosiaan kuolleessa pisteessä, vuotta ennen Tulenkantajani\nesiintymistä) jonka voittamiseksi koetetaan keksiä monenkaltaisia\nlääkkeitä — esim. juuri kirjallisuusviikko — mikäli ei kohauteta\nhartioita koko touhulle. Yleisö ja kirjailijat ovat pelottavassa\nmäärässä vierautuneet toisistaan.\n\nEdelläolevilla sanoilla en suinkaan luule edes osapuilleen\nluonnehtineeni ajan tilannetta. Se on siksi monimutkainen, että se\nvaatisi taitavammankin kynänkäyttäjän hyppysissä kokonaisen pienen\nerikoistutkielman. Haluan vain muistuttaa, että jotakin on vinossa\nja että sen auttamiseksi myöskin kirjallisuusviikon vietto osaltaan\nkoettanee toimia.\n\nLähtöisin lienee kirjallisuusviikko-ajatus liikemiesten taholta,\nja mitä kaikkia tehtäviä sille tahdotaankin vähitellen sälyttää\n(tälläkertaa erityisesti kai kirjastoaate), niin on sillä yhäti selvä\nreklaaminteon leima. Se on kirjallisuuden rummutusviikko, jolloin,\nennen varsinaisia joulumarkkinoita, koetetaan yleisön tietoisuuteen\niskeä etenkin kotimaisten kirjailijain teoksia.\n\nTässä ei sinänsä ole mitään moitittavaa. Päinvastoin se on eräässä\nmerkityksessä aivan paikallaan. Täytyyhän nimittäin kotimaisella\nkirjallisuudella olla oikeus edes vuoden yhtenä viikkona päästä\nesille kaiken sen arveluttavan kirjallisen kuonan alta, joka\nkäännöskirjallisuuden kansainvälisen nimen turvissa leviää kuin myrkky\nyli maan ja suorastaan riistää »kotimaiselta tuotannolta» sekä yleisön\nhuomion että toimeentulomahdollisuudet.\n\nTässä yhteydessä haluaisinkin selvästi ja kuuluvasti saada\nlausutuksi, että jos päivän kirjallisuudessakin tietysti on vikansa,\nniin tämä johtuu suurelta osaltaan siitä, että kirjailijain\ntoimeentulomahdollisuudet ovat hiutuneet miltei mitättömiin.\n\nKaikki tietävät, että kirjojen hinnan nousu on ylen vähäinen\nverrattuna siihen huikeaan hyppäykseen, jonka muitten tavarain hinnat\n»sodan jälkeen» ovat tehneet. Senhän takia kirjoja joulumarkkinoilla\netupäässä ostetaankin, kun ne ovat »halpoja». Mutta harvat ostajat\ntullenevat aatelleeksi kuka tämän »halpuuden» on saanut maksaa. Sen\non saanut tehdä suomalainen kirjailija. Hänen työpalkkiostaan ei\nkannata paljoa puhuakaan. Ja minkäänlaisesta tilanteen parantumisesta\nsiinä suhteessa ei liene paljoa toivoa niin kauan kuin halpahintaisen\nkäännöskirjallisuuden tulvalle ei mitään sulkuja saada rakennettua.\nLisäksi on vielä otettava huomioon, että kotimainen kirjallisuus saa\nensisijassa tuntea niskassaan kritiikin rautakouran, sekä että tietysti\njuuri sillä ovat lähinnä edessään ennakkoluulojen ja juonittelujen\nsalvat.\n\nEi ole allekirjoittaneella tarkoitus valittaa omasta puolestaan eikä\nsiihen olisi syytäkään. Mutta yleinen tilanne on masentava. Ja sen\nvoi kuka tahansa todeta monestakin tosiasiasta. Nähdäänhän, että\nrunomittainen kirjallisuus on häviämäisillään kokonaan. Nähdään, että\nproosakirjailijatkin siirtyvät »käytännöllisille aloille» tai sitten\npäästelevät julki puolikypsiä töitä, jotka eivät läheskään vastaa\ntekijänsä kykyä. Näin kirjallisuutemme sekä proletarisoituu että saa\npäivä päivältä yhä selvemmän tehdastuotannon sävyn. — Nähdään vielä,\nettä avustusrahastojen vaatimattomien puuroannosten ympärillä melkein\nkoko kirjailijakuntamme, vieläpä sen lahjakkaimmat edustajat, vuosi\nvuodelta kärkkyvät nöyräniskaisina kerjäläisinä. Ja monta muuta\nsamankaltaista ilmiötä. Mikäpä niitä tässä luettelemaan.\n\nOn syytä muistaa vielä, että apurahat ja arvostelut saattavat putoilla\nmiten milloinkin sattuu. Syystä kyllä tunnetuin kirjailijakriitikkomme\nkerran vertasikin kirjailijana esiintymistä jännittävään\n»hasaardipeliin», jossa on mahdotonta edeltäkäsin aavistaa voiton ja\ntappion mahdollisuuksia.\n\nNäin, kun yleistä tilannetta edes pikaisesti tarkastaa, tulee\nvakaumukseen, että kirjallisuusviikon viettämisellä saattaa kyllä\nolla hyvinkin suuri merkitys. Jospa sen reklaamiteho pystyisi\naikaansaamaan edes sellaisen ihmeen, että jokainen kirjallisuutta\nviljelevä kansalainen ostaisi yhtä kotimaista teosta enemmän kuin\nmuuten olisi aikonut, niin sillä olisi jo paljon saatu aikaan. Olkoonpa\nkirjan tekijä kuka tahansa, niin yleinen tilanne kuitenkin ostajien\nlisääntyessä helpottuisi ja siten välillisesti ehkä vaikuttaisi myöskin\nitse kirjailijoihin, lisäämällä heidän edesvastuuntuntoaan ja antamalla\nheille aikaa kypsyttää teoksiaan.\n\nMutta ehdottomana edellytyksenä jonkinlaisen tuloksen saavuttamiseen\ntäytyisi vaatia, että ne elimet, jotka kirjallisuutta yleisölle\ntarjoavat — siis kustannusliikkeet ja kirjakaupat — tämän yhden\nainokaisen viikon ajaksi suostuvat tarjoamaan yksinomaan kotimaista\nkirjallisuutta. Tämä vaatimus voitaisi esittää niinkin vaatimattomassa\nmuodossa, että kirjailmoituksista ja kirjakauppojen näyteikkunoista\nkäännöskirjallisuus olisi viikoksi suljettava pois. Eihän käy laatuun,\nettä esim. tänä päivänä suuren pääkaupunkilaisen kirjakaupan ikkunassa\nkomeilee mm. rivi sellaista tavaraa kuin — Runa-käännöksiä.\n\nJa vielä olisi syy toivoa, että sanomalehdet tavallista auliimmin\navaisivat palstansa sekä kirjallisille päivänkysymyksille että\nkirjailijain kynäntuotteille yleensä. Vaikkapa yhden viikon aika\nrähistäisi ja käytäisi polemiikkeja, niin olisihan sekin parempaa kuin\nvarovainen välinpitämättömyys ja unisuus. Ja jos vanhat nukkuvat, niin\ntottakai nuorilla lie jotakin sanottavaa sydämellään. Pääsköön se julki.\n\n1923.\n\n\n\n\nJOBIN KIRJA\n\n\nRaamatunkäännöskomitean työn yhteydessä on syntynyt se prof,\nHjeltin suorittama Jobin kirjan käännösehdotus, joka nyt, kääntäjän\nselittävällä esipuheella varustettuna ja erittäin aistikkaassa\nulkoasussa, tarjotaan yleisölle — runoelmana. Sellainen toimenpide on\ntodella hiukan odottamaton, mutta kannalta jos toiseltakin katsoen\nepäilemättä viisaasti harkittu. Ja varmaa onkin että Jobin kirja,\ntuo juutalaisten ehkä valtavin runoteos, on todella ollut tällaisen\nselittävän painoksen tarpeessa, sillä suoraan Raamatusta lukien on\nmaallikon ollut jokseenkin vaikea sitä seurata.\n\nNyt suorittaa prof. Hjelt esipuheessaan perusteellisen analyysin\nrunoelmasta, selittäen sen syntyä ja rakennetta sangen helppotajuisessa\nmuodossa. Etenkin selitykset Jobin kirjan synnystä ovat\nmielenkiintoiset. Runoutta ymmärtävälle lukijalle avaavat ne runoelman\nilman muuta. Tarkempi tekstianalyysi taasen voi etenkin laajoille\nRaamattua lukeville piireille olla tervetullut opastus runon ajatukseen.\n\nItse runoelma täyttää niteen loppuosan, ja se on jo painoasultaan\nsovitettu mahdollisimman havainnollisesti osoittamaan sen kolmea eri\ntekijää, jotka esipuheessa on tarkemmin luonnehdittu. Ehdottomasti\nmieltäkiinnittävin on se tuntematon runoilija, jonka käsialana Jobin\nkirjan suurinta ja keskeisintä osaa pidetään. Tuo arvoituksellinen\nhenkilö on, kuten prof. Hjelt sanoo, »paljon matkustanut ja maailmaa\nnähnyt mies, joka oli aikansa sivistyksen huipulla». Hänessä yhtyy\nmerkillisellä tavalla vieraita kulttuurivaikutteita, sekä egyptiläisiä\nettä mahdollisesti myöskin kreikkalaisia (Aleksandrian kautta), tuttuun\njuutalaiseen maailmankatsomukseen. Ja runovoimaltaan on hän aikojen\nharvinaisia.\n\nRunoilija ei tähtää vähempään kuin inhimillisen oikeudentunnon\nkamppailuun jumaluuden kanssa; siis jonkinmoinen Prometheus-aihe\njuutalaisella maaperällä. Se jumaluskon laatu, jonka piiriin runoelman\nmukana joudumme, ei, kuten tunnettua, oleta elämän jatkuvan haudan\ntuollepuolen, vaan on vakuutettu siitä että kuolema lopettaa kaiken, ja\nsentakia Jahve jakaa oikeutta luoduillensa täällä maan päällä, palkiten\nhyveellisen elämän ja kostaen pahan. Kaikkinaiset vastoinkäymiset kuten\nsairaus, taloudelliset vahingot, ihmisten ylenkatse ym. ovat Jahven\nvihan merkkejä, ja siis todisteita siveellisistä hairauksista.\n\nSitä oppia vastaan runoilija Jobin hahmossa korottaa äänensä,\neikä yksin oppia, vaan lopulta itse tuota ihmisten kaitsijaakin\nvastaan. Kirjan alaotsakkeeksi on suomentaja asettanut määritelmän\n»vuosituhansia vanha runoelma kärsivästä ihmisestä». Mutta, mikäli\ntarkoitetaan Jobin kirjaa kokonaisuudessaan, siis etupäässä sen nyt\npuheenaolevaa pääosaa, voitaisi ainakin yhtä hyvällä syyllä sanoa:\nrunoelma kapinoivasta (tai oikeutta vaativasta) ihmisestä.\n\nOnnettomuuden runtelema Job sanookin ystävilleen:\n\n    Tahi voitteko todella ylvästellä minua vastaan\n    ja todistaa minun ansainneen häpeäni?\n    Tietäkää siis, että Jumala on tehnyt minulle vääryyttä\n    ja on kietonut minut verkkoonsa.\n    Katso, minä huudan: 'Väkivaltaa!' enkä saa vastausta,\n    huudan apua, mutta ei ole mitään oikeutta.\n\nKertaakaan ei Job kiellä Jahven valtaa, päinvastoin hän tuntee\njumaluuden käden kauhistuksena päänsä päällä, mutta hän vaatii\nselitystä niistä rangaistuksista, joihin hän tietää olevansa syytön.\nTähän manaukseen hänet, jonka suun kautta aluksi puhuu vain masennus ja\nkuoleman halu, kiihottaa ystävien nuhtelut ja teologiset jaarittelut\nrangaistuksesta, joka heidän mielestään tietysti edellyttää rikoksia.\n— Ainakin heprealaisessa kirjallisuudessa aivan poikkeuksellinen\ndraamallinen teho on sillä vuoropuhelulla, joka lopulta saa Jobin\npuhkeamaan sellaisiin kapinallisiin mielenpurkauksiin jumalallista\noikeudenjärjestystä vastaan kuin edelläolevasta sitaatista nähdään.\nYstäviänsä Job syyttää väärästä puheesta ja rikoksellisesta\npuolueellisuudesta jumaluuden hyväksi. Mutta Jahven itsensä hän tahtoo\nnähdä silmästä silmään, tahtoo puolustaa elämänsä vaellusta ja kysyä\nsen oikeudenjaon perusteita, jota hän ei ymmärrä ei itseensä eikä\nmuihin nähden. Hän lausuu:\n\n    Oi, jospa tietäisin kuinka löytää hänet,\n    jospa pääsisin hänen asunnolleen!\n    Minä esittäisin hänelle riita-asian\n    ja täyttäisin suuni todisteilla.\n    Tahtoisinpa tietää, mitä hän minulle vastaisi,\n    ja kuulla, mitä hän minulle sanoisi.\n    Tokko hän riitelisi kanssani suurella voimallansa?\n    Ei, hän vain tarkkaisi minua.\n    Silloin käräjöisi hänen kanssaan rehellinen mies,\n    ja minä pelastaisin oikeuteni ainiaaksi.\n    Katso, minä menen itään, mutta ei ole hän siellä;\n    menen länteen, enkä häntä huomaa;\n    minä etsin häntä pohjoisesta, mutta en häntä erota,\n    käännyn etelään, mutta en häntä näe.\n\nJob kuvaa vielä yksityiskohtaisesti elämänsä laadun ja nykyisen\nonnettomuutensa syvyyden, päättäen puheensa seuraavin pelottomin sanoin:\n\n    Katso, tuossa on puumerkkini!\n    Kaikkivaltias vastatkoon minulle!\n    Jospa saisin riitapuoleni kirjoittamaan syytekirjan!\n    Totisesti, olkapäilläni sitä kantaisin,\n    sitoisin sen päähäni seppeleeksi.\n    Tekisin hänelle tilin kaikista askeleistani\n    ja astuisin hänen eteensä kuin ruhtinas.\n\nSilloinpa Jahve ottaa haasteen vastaan, esiintyy, ja masentaa\nihmisen, joka on tullut kärsimyksestään ylpeäksi. Mutta millainen\non jumaluuden esiintyminen! Ei sanallakaan hän perustele tekojaan,\nei ryhdy selvittelyyn eikä keskusteluun. Vain käsittämättömän\nsuuruutensa hän osoittaa. Jumaluus laulaa pitkän ylistyshymnin\nitselleen luonnon ihmeitten luojana ja ylläpitäjänä. — Juuri tässä\non Jobin kirjan hienoin ja yli kaikkien aikain kantava momentti.\nIhminen ei saa jumaluuden puolelta mitään vastausta. Jahve ilmenee\nvain valtasuuruutena luonnossa, suuruutena, joka ehdottomasti masentaa\nkaiken ylpeyden, niin oikean kuin vääränkin, ja kaiken inhimillisen\nkyselyhalun. Se jumaluus ei tosiasiallisesti ole enää mikään Jahve eikä\nminkään kulttuurin erikoisjumala. Jobkin sanoo:\n\n    Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut,\n    mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.\n    Sentakia minä peruutan puheeni\n    ja kadun tomussa ja tuhassa.\n\nSe alistuminen on ainoa mitä vaaditaan. Sillä nyt tekee Jahve sovinnon\nJobin kanssa, todistaapa hän Jobin olleen oikeassakin, koska hän\nkohdistaa vihansa ystäviin, jotka olivat puhuneet Jahvesta väärin. Vain\nJobin tähden he välttyvät hänen kostoltaan.\n\nTähän tapaan käy Job-runoelman perusajatus. Se ei oikeastaan\nyhdelläkään sanalla todista personallisen jumaluuden olemassaolosta.\nSe johtaa vain panteistiseen luonnonelämykseen, johon voidaan tulla\nmitä erilaisimpia teitä ja johon Jahven palvelijakin saattoi päätyä\nyhtähyvin kuin esim. joku nykyajan ihminen, jota Jobin ystäviin\nverrattavat naapurit kutsuisivat kieltäjäksi. Jumaluuden valtasuuruus\nluonnossa tai luonnon valtasuuruus jumaluutena on lopultakin aivan sama\nasia; sen pohjana on sama elämys. Jos sitä uskonnoksi voi sanoa, niin\nse on runoilijain vaistomainen ja viisaitten tietoinen uskonto kautta\naikojen ja kaikissa maailmoissa. Se on alistumista ja myöntymistä\nelämän yhteiseen käsittämättömään kohtaloon, ilman kapinaa, ilman\nkysymyksiä, joille ei kuitenkaan mitään vastausta saada. — Ei kukaan\nhalunne kieltää ettei Jobin kirjan runoilija olisi juuri yksi heistä,\nvieläpä kaikkein suurpiirteisimpiä ja runovoimaltaan huimaavimpia.\n\nNiin yksiviivaisen selvästi kuin edellä on esitetty ei Jobin kirjan\ndraama suinkaan kehity. Osittain johtuu tämä tekstin vioittumisesta,\njonka oletetaan aikain kuluessa sekottaneen etenkin Jobin viimeisiä\nvuoropuheita (luvuissa 24, 26 ja 27), mutta osittain estää runoelmasta\npikkutarkkaa selityskaavaa saamasta sen oma vuolassanainen mielikuvien\nkohina sekä sen kipeästi personalliset ajatuspurkautumat. Sitäpaitsi\nJobin draama on kokoonpantu erilaisista lyyrillisistä kokonaisuuksista,\njotka etenkin Jobin mielenpurkauksissa voivat vaihdella esim. hymnistä\nelegiaan tai päinvastoin. Mutta tekstin seuraamista helpottaa\nsuuresti, niinkuin edellä on jo sanottu, suomentajan yksityiskohtainen\ntyylikriitillinen analyysi.\n\nKäännöstyö on muuten suoritettu huomattavalla runovaistolla ja\nennenkaikkea selvyydellä, joka ei jätä toivomisen varaa. Kielellisen\nasun onkin tarkastanut O. Manninen, parhain kielitaiturimme koko\nnykyisessä runoilijapolvessa. Kieliasusta puhuen on vielä tarpeen\nselvästi sanoa, että se raamatunkäännöskomitean, ja myöskin Jobin\nkirjan kääntäjän, omaksuma periaatteellinen kanta, joka tarkoittaa\nRaamatun kielen nykyaikaistamista, ei suinkaan näy ilman muuta\nlitistävän tekstiä normaaliproosaksi (niinkuin usein kuulee\nväitettävän). Päinvastoin esim. nyt ilmestynyttä Jobin kirjan\nsuomennosta entisiin käännöksiin verratessa havaitsee pian miten\ntekstin läpikotaisen tarkistamisen ohella on samalla suoritettu\nuudelleenrunoilu, joka jättää entiset kunnianarvoisat käännöstyöt\nkauas jälkeensä. — Raamatussahan on runoa jos proosaakin. Ja nykyisten\nkääntäjien hienous on juuri siinä etteivät he pue tuota kokoomateosta\nyhtenäiseen tyylikaapuun, vaan pystyvät kuulemaan ja ilmituomaan sen\neri osasista niitten oman äänensävyn. Oppineisuus ja runotaju tekevät\nsiis yhdessä luovaa työtä.\n\n1923.\n\n\n\n\nHILTU JA RAGNAR\n\n\nToissajoulun kirjallisuusluettelot tiesivät jo Sillanpään uuden kirjan\nolevan tulossa. Sitä on senjälkeen vartoeltu, mutta mitään ei ole\nkuulunut. Tästäpä arvattiin olevan kehittymässä sellaisen nykyoloissa\nharvinaisen tapauksen, että kirjailija on ryhtynyt työhön oikein\nkiinteästi ja päättänyt tehdä valmista jälkeä. — Sillanpää, joka alotti\nkirjailijauransa niin huolettomin ilmein, näkyy yhä enemmän tuntevan\nvelvoitusta siitä asemasta, johon hän on joutunut saatuaan osakseen\nkansakunnan tunnustuksen ja »odotuksia». Sellaiseen edesvastuuntuntoon\nhän on itsekin viitannut eräässä sanomalehtiartikkelissaan.\n\nKumpi lienee parempi, vastuuntunto itsensä vai yleisön edessä, siitä\nsaattaa olla eri mieltä. Mutta varmaa on, ettei Sillanpäältä puutu\nmyöskään edellistä. Ja olkootpa vaikuttimet olleet mitkä tahansa,\nhattua nostaen on tervehdittävä sellaista kirjaa, jonka 131 sivua ovat\nmonivuotisen työn tuloksia, semminkin kun tekijän lahjakkuus takaa,\nettä hän voisi, jos tahtoisi, tehdä nopeaakin työtä.\n\nEipä silti, että nopeasti tehdyt kirjat aina olisivat huonoja.\nTemperamenttikirjailijat saattavat tarjota esimerkkejä toisellaisesta\ntyötavasta, mutta Sillanpään taiteilijaluonne oikeuttaa kyllä\notaksumaan, että vapaa oleileminen (ei vaivannäkö!) aiheen parissa\nkoituu teokselle hyväksi. Onhan Sillanpää merkillinen sekoitus\nvegetatiivista vaistoihmistä ja terävää analyytikkoa. Elämänilmiöt ovat\nhänelle kallisarvoisia ja ihmeellisiä asioita, joissa on kiihottavaa\nväreillä mukana, mutta joita myöskin on yhtä kiihottavaa biologisesti\ntutkistella. Biologi, runoilija ja herkutteleva tyylimestari\novat Sillanpäässä yhtä. Hän edustaa sekä maaseudun alkuperäisiä\nverenvaistoja että kaupungin frakkipukua. Ja kielenkäyttäjänä vain\nharvat valitut vetävät hänelle vertoja.\n\n»Hurskas kurjuus», Sillanpään tähän asti tunnetuin teos, näkyy eläneen\ntekijänsä mielikuvituksessa niin väkevänä, että on ruvennut työntämään\nuusia vesoja. Toivolan Juhan tyttären Hiltun pikkuepisodista on\nkasvanut itsenäinen novelli, se tarina, joka nyt on ilmoitettavanamme:\n»Hiltu ja Ragnar». Samallaiset jälkikasvut eivät muuten ole harvinaisia\nkirjallisuudessa. Onhan esim. meillä viimeksi Joel Lehtonen seurannut\nputkinotkolaistensa elämäntarinoita useissa eri teoksissa. Sellaiset\ntapaukset todistavat useasti epäilemättä aivan erikoista luomistyön\naitoutta, joka pakottaa mielikuvituksen yhäti askaroimaan kerran\nsyvästi tunnetuissa ihmiskohtaloissa. Ehkäpä joskus myöskin joku köyhä\nkirjailija sillätavoin rääpii entisiä jätteitään. Mutta Sillanpään\nkirjan luettuaan tulee ehdottomasti vakuuttuneeksi siitä, että\ntekijällä on ollut elävä mielenkiinto Hiltun tarinaan. Se on nyt\nkasvanut ja syventynyt, tuoden esiin uusia mitä arkaluontoisimpia\nelämäntapauksia, mutta säilyttäen yhäti Hiltun kohtalon keskeisenä ja\nkoko teokseen inhimillistä lämpöä säteilevänä.\n\nInhimillinen — se on hyvin venyvä ja merkitykseltään epämääräinen\nsana. Sillanpään kirjoista puhuen sitä kuitenkin voi omalla\ntavallaan käyttää. Ihmisolennon, tuon salaperäisen luonnontuotteen,\nvaistoelämässä souteleminen on Sillanpään erikoiskyky. Hänen\ninhimillisyydessään ei niinmuodoin ole mitään ohjelmallista. Se syntyy\nitsestään siitä mukanaelämisestä, jolla hän henkilöitänsä seuraa.\nTässä kyvyssään hän muistuttaa usein slaavilaisia, esim. Dostojevskia.\nMutta lisäksi tulee tuo aito länsimainen biologinen käsittelytapa,\njoka syytä ja seurausta etsien koettaa valaista ihmislapsen\nitsetiedotonta kulkua »elämän saatossa». Sillanpään henkilöt ovat\npassiivisia olennoita, joissa elämän salaperäiset voimat tykyttävät,\nmutta heidän sielunliikkeissään ja toiminnoissaan voidaan osoittaa\njohdonmukaisuutta, joka tosin hyvin vähän seuraa yksilön tahtoa,\nmutta sitä enemmän luonnonolennon, melkeinpä kasvin, elämänhalun\npakkoa. Tällä tavoin filosofeeraten voisi joku muu kirjoittaa hyvin\nkuivia kirjoja. Sillanpää omistaa onnekseen niin vapaan ja verevän\npsykologisen vaiston, että hän näkee inhimillisen pienoismaailmansa\nkohtalorikkaudessa myöskin erilaisten syitten, erilaisten elämäin\nrikkauden.\n\nHiltu ja Ragnar ovat kaksi tällaista inhimillistä kukkaskohtaloa, jotka\ntoisiaan koskettaessaan joutuvat käännekohtiinsa, toinen nukahtaen\npois, toinen avautuen uusia tapahtumia varten. Kolmessa vuorokaudessa\nnämä käänteet kypsyvät ja ratkeavat — siinä novellin aihe.\n\nPäättyvä kohtalo, piikatytön tarina, on, niinkuin sanottu, keskeisenä\nja lämpöä antavana. Hiltusta on Sillanpää luonut tähän asti kauneimman\nnaishahmonsa ja herkimmän ihmisolentonsa. Toivolan Juha, samoinkuin\nhänestä kertova kirjakin, oli verevämpi ja vapaammin tehty. Hiltusta\nkirjoittaessaan on tekijä liikkunut erinomaisen varovaisesti, melkein\nkuin varpaisillaan. Samoin on Ragnar käsitelty hyvin herkkäsormisesti,\nmutta ripoteltu lisäksi tasainen kerros satiirin suolaa hänen kuvansa\npäälle.\n\nSatiiria antaa Sillanpää muuten uudessa kirjassaan enemmän kuin ennen.\nRehtorskassa, Ragnarin äidissä, sitä on jo sopiva annos, ja kirjan\nlopussa pyöräyttää se aivan noin vapaalta kädeltä muutamia mainioita\ntehtaalaistyyppejä. Sillanpään satiirissa ei kuitenkaan ole mitään\nhyökkäävää. Se kasvaa itsestään henkilöistä esiin aivan kuin ilman\ntarkoitusta, sentakia vain, että me nyt kertakaikkiaan olemme sellaisia\nja sellaisia. Sentakia sekin voi melkeinpä — lämmittää.\n\nSillanpää ei yleensä ole niitä miehiä, jotka hyökkäävät tai joita edes\ntunteen paino sisältäpäin puristaisi. Minkäänlaiset sentraalisesti\ntihentyneet mielikuvat eivät näy hänessä sikiävän, tai analysoi hän ne\njo alussaan hajalle joko uteliaisuudesta tai varovaisuudesta. Sillanpää\nnäyttää olevan arka vaistoamaan tunteen jännityksessä luonnottomuutta;\nesim. pateettiselta haiskahtavaa sanaa hän kaikestapäättäen vieroo kuin\nruttoa. Sellainen olisikin vierasta hänen kirjailijaluonteelleen, joka\nmielellään viipyy esim. henkilöittensä tämäntapaisissa olotiloissa:\n»Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen tässä näin, suonten\ntykyttäessä.» Sellaisina hetkinä on Sillanpään korva herkempi kuin\nyhdenkään muun lukemani kirjailijan, herkkä kuulemaan orgaanisen elämän\nsalaperäistä liikettä ihmisruumiissa ja mielteitten kutoutumista\naivoissa. Useasti on julkisuudessa huomautettu, että kirjailija pyrkii\nliian tendenssimäisesti osoittamaan tätä kykyään, ikäänkuin se olisi\nhänen mielestään päämäärä eikä välikeino. Olkoonpa miten tahansa,\nkun se kerran näyttää erottamattomasti kuuluvan Sillanpään veriin,\nottakaamme se sellaisenaan, vaikka se joskus yltyisikin pitämään\nanatoomista esitelmää aukileikatun ihmissielun ääressä, Sellaiseen\nkäsittelyyn on nytkin ilmoitettavassa kirjassa esim. Hiltu saanut usein\nalistua, muttei lukija siinä havaitse mitään sopimatonta, sillä tässä\nteoksessa se ei ole päämääränä.\n\nJoku lukija, niinkuin esim. tämän kirjoittaja, voi kyllä kaivata\nkirjasta enemmän kantavaa tunnetta ja vähemmän näpertelevää analyysia,\nmutta kirjan tekijä voi olla toista mieltä. Pääasia on, että\nkirjallisuutemme on taasen lisääntynyt hyvällä teoksella, joka ei ole\nsitä eikä tätä suuntaa, vaan aitoa Sillanpäätä. »Hiltu ja Ragnar»\non taitavasti tehty kirja, mutta säilyttää silti elävän kosketuksen\nluontoon ja ihmiseen. Eihän enempää voi kohtuudella vaatia.\n\n1923.\n\n\n\n\nENKELTEN SUOJATIT\n\n\nNimi »enkelten suojatit» tuntuu, Sillanpään käyttämänä, ensinäkemältä\nedellyttävän jonkinlaista entistään hempeämpää otetta tai uhria sille\nsovinnaiselle tavalle, joka lapsia lähestyttäessä vaatii kasvoille\nimelän ilmeen. Toisin sanoen tulee vainunneeksi jotain sellaista\nsentimentaalisuuden alkuitua, jota tähän saakka ei Sillanpään\ntuotannosta ole hakemallakaan voinut löytää, syystä että tekijä perin\nhuolellisesti on kitkenyt ne pois.\n\nKirjan sivuja aukoessa havaitsee kuitenkin pian, ettei sinne mitään\nimellyksiä ole nimen mukana päässyt. Kirjailija on vain sattunut\nsellaiseen elämänkohtaan, että hänen on ollut tarvis tehdä selväksi\nsuhteensa lapsiin ja lapsuuteen. Lastukokoelma sisältääkin mm. eräitä\nensimmäisessä persoonassa kerrottuja, miltei tutkielman luontoisia\nkuvauksia, ja sen alkuja loppulastuset kiinnittävät kokonaisuuden hyvin\nomakohtaisen kokemuspiirin rajoihin: tekijän omista lapsuusmuistelmista\nniihin lyyrillis-filosofisiin tilanteenselvityksiin, jotka johtuvat\ntosiasiasta, että tässä nyt itse ollaan perheen isä. Tämä on kuvaavaa\nSillanpään varovaiselle rationalismille, joka mieluimmin pysyttelee\nkoettujen elämyksien läheisyydessä. Ja toinen vielä kuvaavampi\nSillanpään erikoispiirre esiintyy sekin hänen uudessa kirjassaan perin\nselvänä. Se on hänen relativiteettitajunsa, joka miltei kyynillisellä\nlogiikalla aitaa aihepiirin ulkoiset mittasuhteet mahdollisimman\nahtaaseen maanpäälliseen pinta-alaan. Ne muutamat hehtaarit maanpintaa,\njotka kirjailijan huvilan ikkunoista näkyvät, riittävät hänelle\ninhimillisen kohtalon näyttämöksi. Hän ikäänkuin tahtoo väittää, että\nhyvin aistittu ja tutkittu pienuus antaa parhaan mielikuvan maailmasta\nja sen »suuruudesta».\n\nEnnestään tiedämmekin, että Sillanpään älyllinen asenne ratkaisevasti\non läheltä katsovan biologin, miltei fysiologin. Yksilö on hänelle vain\nlaajemman elämänyhteyden hetkellinen ilmenemismuoto, mutta juuri sen\ntakia kirjallisena aiheena kohtalokkaasti yleispätevä. Hänen nerollisin\nrunoilijalöytönsä onkin ollut näennäisesti pienessä aiheessa sen\nvegetatiivisen tunnelmayhteyden vaistoaminen, jossa kaiken elollisen\nyhteinen suonenlyönti tuntuu ja jonka keskestä impressionistisesti\naistittu tuokiopsykologia voi kasvaa suuren »elämänsaaliin» arvoon.\n\nHeti kokoelman ensimmäisessä muistelmapalassa saamme ensimmäiset\ntutut sävähdykset tästä runoilijalaadusta. Mutta jo toisessa lastussa\nkohtaamme sen miltei ohjelmallisen selvänä. Kertoelman nimenä on »Emot\nja poikaset», alarubriikkina lisäys: »Kappale suviyön sisältöä». Siinä\non yhden kesäisen yön sykkeeseen kudottu impressionistisina tuokioina\nkolmen elollisen olennon (jäniksen, kissan ja ihmisen) perhe-elämää.\nOlisi vaarallista ryhtyä selostamaan tätä herkkää tunnelmapalaa, johon\nkuitenkin kätkeytynee tekijänsä keskeisin kannanotto, kenties juuri\nse myönteinen, melkeinpä kiitollinen pohjatunne, jolla hän nykyisin\nkatselee olemassaolon turvattua jatkuvaisuutta.\n\nSeuraavat lastut pysyttelevät yksinomaan lapsiaiheissa ja tekijän\nsatoisimmassa lähiympäristössä. Ne voivat olla sävyltään hyvinkin\nmonenkirjavia: pienestä tunnelmapalasta satiiriin, omakohtaisesta\nminäkoseriasta objektiiviseen novelliin asti — kaikki silti erittäin\nmyönteisiä siihen elämäntuotteeseen nähden, jota nimitetään\nlapseksi, vaikka tekijä heidän kohtaloltaan käsitellessään varoo\nhuolellisesti lankeamasta naiviuteen ja sentimentaalisuuteen.\nNehän ovat hänen mielestään rikoksia. Jo sellaisista nimistä kuin\n»Muuan Tellervo-niminen» tai »Kemppasen mukulat», selviää Sillanpään\nesteettinen asenne; se ei suinkaan ole karkea, mutta se näkee\n»enkelten suojattienkin» kultaisissa päivissä hyvin järkevästi elämän\nkireän läsnäolon. Sillanpään lapset eivät ole mitään haikaran tuomia\nihmeitä eikä suloisia pikkuenkeleitä; he ovat elämäntuotteita,\njoilla on pitkä kehityshistoria takanaan, ja edessään toinen, jota\nei vielä ole mitattu. — Näitä perspektiivejä taaksepäin valaisee\nkaunokirjailijan tuotteeksi varsin originelli kuvitelma »Käväisy»,\njonka päähenkilö ehtii ennen kuolemaansa olla ihmisten ilmoilla vain\nhieman toista vuorokautta. Aiheenaan on tekijällä oikeastaan ollut\nluonnontieteellinen väittämä, Haeckelin tunnettu biogeneettinen\nperussääntö, mutta hän havainnollistuttaa sen ylen komealla ja raisulla\nrunoilijafantasialla.\n\nNäin väläytettyään esille olemassaolon perspektiivit taaksepäin,\nkokoaa kirjailija vihdoin loppulastussa »Omistani ja omilleni» yhteen\notteeseen ajatelmansa »ihmiskunnan» olemassaolon tarkoituksesta.\nOlisi ehkä tarpeellista hieman kriitillisesti kajota tähän\nlyyrillis-filosofiseen rakennelmaan, joka loisteliaasta esitystavastaan\nhuolimatta — tai ehkä juuri sen takia — saattaa vaikuttaa pelkältä\ndialektiikalta. Mutta jo yksistään rubriikin takia tuntee arvostelija\nkätensä sidotuiksi. Ja onhan sittenkin sivuasia mitä todistusvälineitä\nkaunokirjailija käyttää ja miten hän niitä käyttää. Pääasia on,\nettä Sillanpään tähän asti jokseenkin passiivinen elämänilmiöitten\nkritiikki on saanut selvästi aktiivisen sävyn. Hän osoittaa varsin\nkunnioitettavaa eetillistä tahtoa, vieläpä enemmän kuin luulisi olevan\nmahdollista hänen ylen varovaiselle ja prinsiippien relatiivisuudesta\ntietoiselle laadulleen. — Luulisi, että tämä uusi aktiivinen\nenergiatekijä tulee piakkoin Sillanpään kaunokirjallisessa tuotannossa\nkantamaan vielä kauniimpia hedelmiä kuin hänen filosofiassaan. Ja\ntosiaan, lieneehän se jo nyt puheenaolevassa kirjassa tekijänä\nmuuallakin kuin loppulastussa.\n\nOnhan »Enkelten suojatit» kokonaisuudessaan Sillanpään täyteläisimpiä\nkirjoja, yhtä verevä ja raikas kuin esikoisromaani »Elämä ja aurinko»,\nmutta syvempi ja tyyliltään kirkastuneempi. Tyylin impressionistisessa\nilmeikkyydessä ja sanonnan osuvuudessa tuskin kukaan nykyisistä\nproosakirjailijoistamme vetää Sillanpäälle vertoja.\n\n1923.\n\n\n\n\nRYYSYRANNAN JOOSEPPI\n\n\nJopa lohkesi! — Kuten kerran punaisen viivan vetoon, on Kianto\nseuraillut rakkaita rämsänrantalaisiaan toiseen heidän kohtalonsa\ntoivorikkaaseen lievityskohtaan, nimittäin korpirojun keittoon, ja\ntaaskin aivan tuoreimmassa nykypäivän ympäristössä. Tiedämmehän että\nKianto on alituisen nykypäivän eläjä. Hän elää hermoillaan, innostuen,\npettyen, polemisoiden. Suuremmalla kriitillisellä älyllä ja pienemmällä\navomielisyydellä varustettuna olisi, hänestä hyvinkin voinut paisua\njonkinlainen julkisuuden profeetta. Mutta nyt hän on surullisen hahmon\nritari, joka usein tekee itsensä naurunalaiseksi, yhäti kuitenkin\nsäilyttäen temperamenttinsa ja repäisevän meininkinsä. Ikuinen\nnuorukainen tämä 50-vuotias!\n\nTuskin kukaan silti väittänee Korpi-Ilmaria tuhmaksi mieheksi, ei\nainakaan lahjattomaksi. Mutta hän on sellainen hajallinen luonne,\njosta on mahdoton päätellä mitä sieltä milloinkin on tuleva. Eipä\nsilloinkaan, kun kirja on jo ilmestynyt, tahdota oikein päästä\ntolkulleen että mitä sieltä tipahti. Onneksi Kianto, niinkuin\nsanottu, ei toki ole järin paha nolostumaan, vaan rimsteeraa yhä\ntouhukkaasti kirja kirjalta ja artikkeli artikkelilta, huvittaen\nihmisiä omalla personallaan, ja siinä lomassa aina joskus tarjoten\nällistyville lukijoille hyvän, mehevän romaanin. Yksi sellainen on\näskettäin ilmestynyt tekijänsä 50-vuotispäiväksi. Siksi kai tässä tuli\nriemastuttua: jopa lohkesi!\n\nJo nimestä voi päätellä, että kirjan mukana tullaan tuttuun\n»Rämsänrannan» pitäjään, ja siellä erityisesti Ryysyrannan\nkulmakunnalle. Näin tapahtuukin johdattelu:\n\n»Ryysyranta on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme\nettä se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät\nsijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat\narmaan isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis\nettä Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan\nsiinä suuressa korpipitäjässa, jonka yhteinen kansallinen nimi on\nRämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta\nlöytyy!»\n\nSielläpä niin asustaa Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen, jumalien\nja ihmisten hylkäämä pieneläjä, lahoavassa töllissään, alituisesti\nsiunatussa tilassa olevan akkansa ja likemmä kymmenpäisen alastoman\npentuparvensa hengissäpitäjänä. Joosepin tarina, erityisesti\nryysymiehen suhde voimassaolevaan kieltolakiin, on vedonnut Kiantoon\nniin läheisesti, että se on kyennyt hetkiseksi keskittämään hänen\nlevottoman mielikuvituksensa yhtä hedelmällisiin tuloksiin kuin\npunaisen viivan veto ja metsäherran herjaaminen joskus ennen.\nAnekdootti ja polemiikki ovat aina Kiantoa viehättäneet, ja ne lienevät\ntaasenkin olleet hänen kynänsä rajapisteinä, kahtena poolina, joitten\nväliin hän romaaninsa rakenteen on pingoittanut.\n\nJuuri tällaisissa tapauksissa Kianto on parhaimmillaan. Sensijaan\nhänen matkakuvauksensa ja itse tunnustuksensa tuskin pystyvät\nlukijoita pysyvästi lumoamaan. Nehän liioitelluissa mielialoissaan,\nvinossa psykologiassaan ja väärissä johtopäätöksissään ampuvat kovin\nusein ohi maalinsa, tehoten kriitilliseen lukijaan vain repäisevällä\ntemperamentillaan ja mehukkaalla kielenkäytöllään. Mutta päästessään\nkyllin läheiseen, tuttuun, tutkittuun tragikoomilliseen aiheeseen\nkäsiksi, saattaa Kianto tehdä ihmeitä. Rämsänrannan pieneläjän\nnäkökulmalta maailmaa katsellessaan hän on mestari. Sieltäkäsin hän voi\nelää järkyttävästä ja sieltäkäsin hänen mielenpurkauksillaan kyllä on\naihetta.\n\nKoko pitäjä ryysyköyhälistöineen, kunnanmiehineen ja virkaherroineen\nkeikkuu Kiannon uudessa romaanissa mukana, melko johdonmukaisesti\nsieltä ryysyiseltä puolen katsottuna. Nälkäpitäjä aukeaa eteemme\nalastomana ja todellisena, paikoittain miltei kammottavana,\nnaturalistisine yksityiskohtineen, joita tehostaa kielenkäyttö kuin\nsuoraan rahvaan suusta leikattuna. Se on Joosepin ympäristöä, hänen\nmiljöötään, johon hän syntyperänsä ja köyhyytensä avuttomuuden takia\non kahlittu, vaikka hän verrattain kehittyneen älynsä takia omaisi\nedellytykset parempaankin yhteiskunnalliseen asemaan. Hän on Juutas\nKäkriäisen ja Toivolan Jussin vilkkaampi ja suulaampi pohjoinen veli,\nmutta vielä kammottavampaan köyhyyteen syntyneenä hänkin ryysyihinsä\nkuolee. Kun hän lisäksi on ruumiillisesti rujo, kyssäselkä, on\nhänen onnettomuutensa a priori sälytetty kohtalon niskoille, eli\nyhteiskunnan, kuten Kianto näkyy haluavan väittää.\n\nMutta tällöin on siinä kyssäselkäisyydessä ehdottomasti tehty pieni\nkonstruktiovirhe, joka pyrkii kiistämään tekijältä pois oikeuden\nkäyttää Jooseppia suoranaisena äänitorvenaan rämsänrantalaispropagandan\nhyväksi. Hän sekottaa yhteen seuraukseen kaksi syytä, yksilöllisen\nkohtalon ja yhteiskunnallisen tilanteen, vetäen kuitenkin\njohtopäätöksensä vain toista syylinjaa myöten. Onneksi Joosepin kyssä\non toki lievää laatua, joten se ei pahasti riko hänen yhteiskunnallisen\nkannanottonsa oikeutusta, vaan lukija voi jättää hänen kyssänsä\nhuomioonottamatta ja panna hänen ja tekijän aiheettomat (nimittäin\nJoosepin psykologian kannalta aiheettomat) mielenpurkaukset molempien\ntemperamentin tiliin. Mutta toisen painoksen varalta: kyssä pois\nJoosepin hartioilta!\n\nJooseppi on kyllä nykyiselläänkin Kiannon parhaita henkilöitä, ehkäpä\nparas, ainakin tekijälleen kuvaavin. Toisaalta hän on vain viekas ja\nsisukas rahvaantyyppi, mutta toisaalta hän kasvaa kauas yleistyypin\nrajojen sivu, saatuaan tekijältään jatkokseen itselleen ehkä alkuaan\nvierasta psyykeä: hermojen arkuutta ja eetillistä herkkyyttä. Täten\nhänen kokonaiskuvansa, ja sitämukaa myöskin toimintansa, saavuttaa\nmelkoisen vivahdusrikkauden, vieläpä hienouden. Hän on tekijänsä\nrakkauden lapsi. Hän tuntee, ajattelee ja kärsii lähempänä meitä\nkuin esim. Juutas Käkriäinen tai Toivolan Jussi, jotka kuitenkin\novat saaneet hengittää suhteellisesti lempeämmän etelän ilmaa. Jospa\nRyysy-Joosepin tarina olisi yhtä valveutuneella itsekritiikillä\nkirjoitettu kuin näitten kirjallisten veljiensä tarinat, voisi\nsen arvioida näitä etevämmäksi. Nyt se vaikuttaa jollain tavoin\npuolikypsältä. Mutta hyvä näinkin, 50-vuotias nuorukainen on\nvielä jaksanut tehdä hyvän kirjan, hyvän sekä monilta eläviltä\nyksityiskohdiltaan että päähenkilönsä kokonaispsykologiankin kannalta.\n\nErityisesti tahtoisin kiittää kirjan fantastista ja originellia\nepilogia, jossa Jooseppi uskollisine koirineen on johdateltu itsensä\ntaivaan ylituomarin punnittavaksi. Joskohta epilogi on tyylillisesti\nirrallaan teoksen muusta naturalistisesta käsittelytavasta, niin se\nelimellisesti huipentaa tarinan tragikoomillisen juonen, valaisten\nikäänkuin ylhäältäpäin Joosepin elämänjuoksun. Sitäpaitsi epilogi on\nitsessään hyvin kaunis. Voisipa se avata tekijälleen uuden kiitollisen\ntyylimaailman, jos hänessä on miestä sitä toisissa teoksissa\nkehittämään.\n\nVai kehittääkö sen joku toinen? Tässä on kuitenkin tarjolla yksi portti\nulos naturalismin vankikomerosta. Sietää pohtia asiaa!\n\n1924.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nERÄS KIRJALLISUUTEMME MONUMENTAALITEOS\n\nVOLTER KILPI: Alastalon salissa\n\n\n_»On kumma tunto ja ilonväri sydänalassa, kun merillä tyvenen peilien\nkeskellä ja penikulmien päilymillä purjehtijan silmä viimeinkin\nveneestä ja peräsimen varresta tähyää sinisen rihmat tuolla täällä\nvirstojen väilymillä: jo noukkii, jollei tietoonsa vielä, niin\nainakin aavistustensa hajukarvojen kärkiin, että ilman lintu on\nhuomennukkumiltaan jo ulohtaalla taaskin ja koettelee meren henkimillä,\nvieläkös siipi viuhkoo viistämiltään, solinat muistavat eiliset\ntaitonsa ja katras karkeloi tuhatlaumoina tuhanten takana tuulen\npaimenen kaitsemilla rannattomilta rannattomille, on kumma tunto,\nsanon, kun sieraimiin koskee tuoreeltansa tuulen heräävä haju, purjeen\nlasko huomaa virkistyksekseen, että ilma elää, laitojen laulamilla\nhavahtuvat aallot ilakoiviksi ja keula alkaa maistella, onkos tosikin,\nettä merellä on entinen märkyytensä ja suolan roiske! Se sama humaus\nja heluntaihuomenen ruohon haju lemahti saliinkin nyt seinäilmojen\ntäydeltä, kun todella etukamarin ovi lensi selkoselälleen auki ja\nkamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa\nja kiikkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä._\n\n_»Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja\nhivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty\nja ilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan\näärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin\nkeikkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri\nrannattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava kansa\nlepavilla lavean tarjotaakan. Jo oli neitonen vereviltään kulussa\nlaattialla, hopeitansa visersivät lusikanvarret laseissa, reunat\nkinusivat tyhjiltään ja syrjien heliät soittelivat hienojaan, kun\nkannan kevyt nousi ja kannan kevyt laski ja kukkuva käsivarsi kanteli\nheläävää heijivää kuormaa avoimilla valtaisen salin ja katsomilla\nilahtuvain miesten piireillä avarain seinäin.»_\n\nSiinä pieni ote »Alastalon salista», joka eräänlaisena Tuhkimona elää\npiilossa, odottaen aikaansa, Mutta Tuhkimo oli neitsykäinen, »Alastalon\nsalissa» on raisusti miehinen kirja, Tuhkimo eli tiedottomana\nkauneudestaan, Kilven kirja on epäilemättä tietoinen jäseniensä\nkomeudesta ja voimasta.\n\n»Alastalon salissa» ilmestyi jo 1933, mutta on senjälkeen joutunut\nviettämään piiloelämää, kuten Kilven varempikin tuotanto. Syyn tähän\nvoi lukea vaikkapa ylläolevasta sitaatista. Se ei nimittäin ole\nmitenkään poikkeuksellinen. Onpahan vain pala tyypillistä Kilpeä.\n\nKilpi on, ainakin toistaiseksi, koko tuotannossaan pakosta joutunut\nkoskettamaan melko rajoitettua ja valikoitua lukijakuntaa. Hänen\nteostensa tyylillis-kielellinen asu tekee ne, etenkin viimeiset,\naivan mahdottomiksi kääntää. Ja omassa maassa on verrattain ohut se\nkulttuurikerrostuma, johon hänen teostensa jalot ja harvinaiset kasvit\nvoisivat juurtua.\n\nMuistettakoon kuitenkin, että Kilpi on — sekä taiteilijaesimerkillään\nettä kriitillisellä toiminnallaan — vaikuttanut syvästi vuosisadan\nalun suomalaisiin kirjailijoihin. Silloin hän oli mukana\nluomassa ajan kirjallisia tapahtumia. Nyt hän on vetäytynyt pois\nainakin päivänkirjallisuuden rintamalta. Mutta ei passiivisena\nsyrjästäkatsojana, ei liioin hedelmättömänä kieltäjänä. Jos hänen\nviimeiset teoksensa — »Alastalon salissa» ja »Pitäjän pienimpiä» —\novat eräältä perusmotiiviltaan käsitettävät protestiksi nykyistä\npäivänkirjallisuutta vastaan, on tämä kirjallinen manifestatio\nsuoritettu mahdollisimman hedelmällisellä tavalla, kauan kypsytettyjen\nmonumentaalisten teosten muodossa.\n\nMutta olkoonpa olettamani motiivi ollut mukana tai ei näitä kirjoja\nluomassa, joka tapauksessa ne ansaitsevat kirjallisuuden ystävien\ntarkkaavan huomion ainakin yhtä hyvällä syyllä kuin Kilven varempi\ntuotanto. Julkisella sanalla sanotaan olevan velvollisuuksiakin\nkulttuuritekoja kohtaan! Ja lausujilla samoin. Merkillistä\nmuuten on, etteivät juuri lausujat ole löytäneet tietä Kilven\nluo. Velvollisuuksista puhumattakaan he tässä tapauksessa ovat\nymmärtääkseni ennenkaikkea laiminlyöneet omat etunsa. Onhan Kilven\ntyyli, jos kenenkään, nimenomaan lausunnallista. — Ajateltakoon vain\nalkusitaattiamme, joka on tuoreella voimalla nähty, mutta aivan\nhimokkaasti kuultu.\n\nLienen kuitenkin vihkimätön puhumaan enempää siitä asiasta. Eritoten\nkun tiedän, että Kaarlo Marjasella on omat intressinsä Kilpeen. Ehkäpä\nniistä piankin kuullaan.\n\nTällä kertaa vain muutamia pikapiirtoja »Alastalon salista». Sehän\nmielestäni on, kuten jo lienee käynyt selville, hyvin merkittävä\nteos. Ja sitäpaitsi Kilven kirjoista ehkä vaikein lähestyä.\nAllekirjoittanutkin, jolle Kilpi ei sentään ole mikään outo tekijä, on\nmoneen toviin yrittänyt turhaan päästä Alastalon salin tilapäiseksi\nasukkaaksi tavallisten arkikiireitten lomassa.\n\nHyvin kyllä tiesin ennakolta ettei Kilven lauseitten yli saata\nliukua sillä hiukan tylsällä hopulla, jolla tämän päivän ihminen\nlennättää silmiänsä sanomalehtien mainosilmoitusten, pakinain ja\npaukkurubriikkien yli. Meidän kiristetty staccato-tahtimme ja turtunut\nvastaanottokykymme ei ilman perusteellista muodon muutosta kykene\nKilpeä omaksumaan, ei hänen nuoruutensa proosalyriikkaa, ei hänen\nkriitillisiä kirjoitelmiaan, ei hänen uutta epiikkaansa.\n\nJotta Alastalon saliin pääsisi sisälle, on sitä varten oltava\nkäytettävänä jokin tarpeeksi joutilas loma-aika, jolloin saattaa\nvapaasti heittäytyä toiseen olotilaan. Eikä ole ryhdyttävä lukemaan\ntavallisessa merkityksessä; on koetettava puhella. Yhdentekevää sitten\nsaneleeko ääneen vai hyrisee itsekseen. Kummassakin tapauksessa lukijan\non pakko mukautua tekstiin siinä määrin, että sovelluttaa hengityksensä\nsen lauseitten rytmirakenteen mukaan. Jos silloin hätiköi, tahtoo ehkä\ntukehtua. Mutta vähitellen hengitys rauhoittuu, voimistuu, ja alkaa\nsujua yhä luontevammin.\n\nSeuraus: tuo oudosti ylikuormitetulta ja sellaisena epätaloudelliselta\nnäyttänyt tyyli alkaa elää.\n\nKilven luova tyylifantasia on ennenkaikkea musikaalista ja rytmillistä.\nHänen uusille kirjoilleen on entistä enemmän kuvaavaa kaikkinainen\nkuullun aineksen yltäkylläisyys. Mutta nuo kuuloaistimukset eivät ole\nympäröivästä elämästä temmattuja. Ne sisältyvät suuren hiljaisuuden\nurkuääniin.\n\nJos lukija, tästä tosiasiasta selville päästyään, sittenkin tuntee\n»Alastalon salin» liian raskaaksi kädessään, on tarjolla riemullinen\napu. Tyylijohdatteluna sopii käyttää — sen tiedän omasta kokemuksestani\n— samaan aikaan ilmestynyttä ja samaan miljööhön kuuluvaa »Pitäjän\npienimpiä». Sen kuvausten vähäisemmät mittasuhteet eivät tunnu niin\npelottavilta kuin suuren eepoksen. Sitäpaitsi nämä pikkutarinat, vaikka\nalkuaan lienevätkin etupäässä tyyli- ja sommittelukokeita, ovat niin\nvalloittavan raikasta ja varmakätistä taiteilijatyötä, että niitten\njälkeen tulee helposti jano imeä lisää samasta leilistä. Tuskinpa iso\neeposkaan esim. huumorin huimassa laukassa voittaa laiskuuden apoteosia\n»Ylistalon tuvassa» tai »Kaaskerin Lundströmin» Salomon-saarnoja\nmatematiikan ja merenkulun ylistykseksi.\n\nNiin, Kilven uusimmalla tuotannolla on hyvin tuntuvasti, ymmärtääkseni\naivan voittopuolisesti, humoristinen sävy.\n\nYlevän, pateettisen tyylin ja tulisen keskuslyriikan mies humoristina!\nTapaus ei sentään ole ainoalaatuinen. Lähintä vertauskohtaa ei tarvitse\nhakea kauempaa kuin Aleksis Kivestä. — Kilpi onkin toisen uusista\nkirjoistaan omistanut Aleksis Kiven muistolle.\n\nEn osaa sentään väittää, että »Alastalon salin» perusasettelu\nolisi humoristinen enempää kuin pohjimmaltaan on »Seitsemän\nveljeksenkään». »Alastalon salin» kompositiota luonnehtiessa on\nennenkaikkea huomautettava eräistä aivan toisista seikoista, esim.\njuonen ja sivumäärän näennäisestä epäsuhdasta. Juonena on pelkästään\nvain eräänlainen neuvottelukokous, jonka tuloksena Alastalon\nkapteeni-isännän saliin kokoontuneet erään lounais-suomalaisen\nsaaristopitäjän rahamiehet merkitsevät sitoumuksensa uuden yhteisen\nlaivan osakkaiksi. Ehkä kolme neljä tunninväliä kestää tämä kokous,\nvaikka sen kertomiseen on käytetty 900 sivua. Ja näitten sivujen\nläpihyriseminen vie lukijalta vähintään parin viikon ajan.\n\nOn siis ensinnäkin todettava että, päinvastoin kuin kirjallisessa\ntaiteessa tavallisesti, Kilven suuressa eepoksessa vallitsee räikeästi\nhidastettu tempo. — Etäisenä vertauskohtana saattaa tulla mieleen\nehkä Joycen »Ulysses». — Jonkun henkilön ruumiinliikkeen tai pienen\najatuskarkauksen kuvaamiseen saattaa Kilpi käyttää sivumääriä.\nJuoni heittäytyy taaksepäin, menneisiin tapahtumiin, polveaa\npitkäksi kotvaksi johonkin sivuepisodiin. Laveat, perusteellisesti\nsuoritetut vertaukset ja luonnonkuvaukset ottavat aikansa ja tilansa.\nLauseet, verkkaiset, monikaarteiset, runsain ääni- ja kuva-aistimuksin\nkuormitetut, jatkuvat jatkumistaan, pisteestä pisteeseen mitattuina\nusein yli puolen sivun, toisinaan yli sivunkin.\n\nKirjan hengenkäyntiin antautuva hidasteleva puhelu-lukeminen antaa\nkyllä kiistämättömän vakuutuksen siitä, ettei ole kysymys mistään\nerikoisuuden tavoittelusta. Eikä sellainen tietenkään voisi tulla\nKilven mieleen. On kysymyksessä vain läpikotaisin kypsytetty taideteos,\njossa sanonta, tyyli ja juoni ovat kaikki saman tunnesisällön ilmauksia.\n\nSe tunnepanos, joka »Alastalon salissa» on muotonsa löytänyt, se käy\nverhoamattomana selville kirjan »esiluvusta» nimeltä »Kirkkomaa».\nLyyrillisellä proosalla, tulisimmalla ja muotokauneimmalla\nmitä suomeksi on kirjoitettu, tekijä paljastaa mielialojensa\npyhiinvaelluksen lapsuudenajan kotiseudun kirkastetuissa muistoissa.\nNiistä kasvaa lopuksi synteettinen tuokiokuva:\n\n_»Rakkaus, äkillinen kuin meren hukuttava tulva, hedelmällinen kuin\näitiyteensä avautuvan vaimon kohtu huuhtoo ylitseni: oh, vuosikymmenten\ntakainen ilman hulmu, leyhy, tuoksu lievivänä kasvoillani,\nsilmäluomillani, täytä suloisella virrallasi juova rintani, juopuva\nsieluni, vuosikymmenien takaiset, rakkaat ihmiset, näine elävine\nsilmineni näkemäni, hautojen varjoon vaeltaneet, virratkaa leponne\njuhlallisesta suuruudesta, luokaa auki ikuisesti ummistaneet silmänne\nja näkykää haudantakaisesti kirkastetun ja kohotetun ihmiskohtalonne\nrikkaudessa ja ikiarvossa kaipaukseni ja rakkauteni etsivälle,\npolttavalle katseelle! Menneet päivät, menneet, muistojen kullan\nkirkastamat päivät, menneet ihmiset, menneisyytensä korkeudessa\nkaivatut, kunnioitetut ihmiset, kangastakaa kipeä ja ihana muiston\ntuokio rakastaville silmilleni!»_\n\nTämä tunnekiteytymä nähdäkseni on se aktiivinen voimatekijä, joka\nennenmuita on ylläpitänyt »Alastalon salin» runoilijan luomistahtoa\npitkän luomisprosessin aikana.\n\nEdellä lainatuissa lauseissa muuten tuntee yhä paljon samaa Kilpeä,\njoka aikanaan runoili Bathseban ja Parsifalin. Runoilijassa ei mitään\nmullistavaa metamorfoosia ole tapahtunut. Ratkaiseva ero entisen\nlyyrikon ja nykyisen eepikon välillä on vain siinä, että iän hopeoima\nmies katsoo kernaasti menneeseen ja ottaa asiat yleensä pitkällä\ntähtäimellä. Kilven verrattain epäsentimentaalille, aktiiviselle\nluomistahdolle kuvaavaa on kuitenkin ettei hän syntymäseutunsa suurta\neeposta varten ole pysähtynyt oman lapsuusaikansa haikeaan kuvasteluun,\nvaan on harpannut vielä yhden askeleen ajassa taaksepäin, niihin\nvuosikymmeniin, jolloin hänen lapsuutensa ympäristön patriarkaaliset\nvanhukset elivät miehuutensa toiminnan päiviä. Luomisen saveksi\non tekijä siten kaivanut käsiinsä kotipitäjänsä taloudellisen\nloistoajan, vuodet Krimin sodan kahdenpuolen. Silloin meriliikenteen\nkorkeakonjunktuurit tekivät isännistä kippareita, kippareista\nkapteeneja ja laivanvarustajia. Kilven kunnianteko lounaissuomalaiselle\nkotiseudulleen on kasvanut näitten jäyhien, verkkaisten toiminnan\nmiesten — ja tietysti myös heidän naistensa — sankarieepokseksi.\nRiemukkainta, vapauttavinta Kilven otteessa on kuitenkin, että rakkaus\nja pieteetti aihetta kohtaan ei jäykisty tällaisissa tapauksissa\nyleiseen koristeelliseen paatokseen, vaan astuu taaskin askeleen\nsyvemmäs, huumorin kultaiseen hymyyn asti.\n\nAiheen kasvaessa ja keskittyessä on runoilijan sentään täytynyt\nhenkilöpiirinsä keskuudessa tehdä ehkä hyvinkin kipeältä tuntuva\nleikkaus. Kapteenien ja manttaalimiesten kokouksesta ovat tekijälle\nyhtä rakkaat pitäjän pienimmät pakolla puristuneet teoksen kehysten\nulkopuolelle.\n\nOletan että kaikesta edellisestä alkaa jo selvitä miksi »Alastalon\nsalin» elämäntempo vierii niin juhlallisen hitaana ja leveänä. Onhan\nensinnäkin kysymyksessä vanhenevan mestarin kipeä viipymys lapsuutensa\nympäristön mieltäpolttavassa etäisyydessä. On toiseksi kysymyksessä\nvielä vanhempi, puolittain tarunomainen sankariaika, joka omalla\npainollaan luo tyyliin kuvarikkaan arkaistisen sävyn. On kolmanneksi\nkysymys nimenomaan lounaissuomalaisen rotuaineksen mentaliteetista,\njonka varoen kaarteleva verkkaisuus ja vanhoillinen elämäntahti\nlienee yli Suomen tunnettu. — Ettei sentään ole kysymys mistään\npiimämentaliteetista, se selviää »Alastalon salissa» tämän tästä.\n\nHidasta, perusteellista, kaartelevaa, juhlallista on Kustavin pitäjän\ntaloudellisen mahtiajan sankarieepoksen elämäntahti. Ja, kuten nähtiin,\ntyylillisesti niin täyteen lastattua että se toisinaan voi tuntua\nylikuormitetulta.\n\nKirjan ensimmäinen lukeminen vaatii, kuten sanottu, hiukan joutoaikaa,\nehkä ponnisteluakin. Mutta kerran läpi kahlattuna ei »Alastalon\nsali» jää hyllylle lahoamaan. Siitä voi tulla eroamaton seuralainen,\njosta kiireittenkin lomassa siemaisee virkistävän kulauksen tyyliä\nja elämänviisautta. Kuvittelen, että ihmisestä voisi aivan yhtä\nhyvin tulla kilpinisti kuin esim. nikotinisti tai hamsunisti. Kilven\neepos vaikuttaa sekä raikkaalta että huumaavalta. Ja monipuolisesti\nrunsaalta, kuten hyvät taideteokset yleensä.\n\nTämä runsauden tuntu riittää kirjan henkilökuviin asti, vaikkei niihin\nliity mitään modernin romaanin suosimia monisyisiä psykopatologisia\nongelmia. Kilven henkilöitten psykologia on yleensä klassillisen selvää\nja vankkatekoista. Mutta siinä on sävyjä ja dynaamisia vaihteluja.\nSellaiselle lukijalle, joka kenties olisi sattunut kyllästymään\nkirjallisuutemme moniin oblomovilaisiin, nämä jäyhän-kankeat isännät\nesiintyvät ihan länsimaisina pieninä energiakeskuksina. Edelleen\nheitä ryhdistää se määrä itsetuntoa ja itsekunnioitusta, jonka antaa\nmeri ja vanha talonpoikaiskulttuuri. — On luultavaa, että etenkin\ntekijän mielihenkilö, vanhapoika Malakias Afrodite Härkäniemi vielä\naikaavoittaen löytää itselleen paljon ystäviä.\n\nEntä millä kuvaamisen ja kerronnan ilolla Kilpi liikuttelee sekä\njuontaan että henkilöitään. Ei uskoisi Bathseban runoilijan laatimaksi\nsellaista realistista touhukkaan emännän kuvausta kuin nähdään ensi\nosan sivuilla 191—196. Vielä yllättävämmän tuoreena vierii kokonaisen\nluvun pituinen (kolmastoista luku) merimiesjuttu Albatrossista ja sen\nkapteenista.\n\nRakenteeltaan »Alastalon salissa» tuskin lienee luettava romaaneihin.\nPikemminkin se on laaja novelli. Tekijä itse käyttää siitä\nalarubriikkia »kuvaus saaristosta», osoittaen siten liikaakin\nvaatimattomuutta, samaten kuin Lehtonen Putkinotkossaan, joka on sekin\nvain »kuvaus», tai Kivi, jonka Seitsemän veljestä on »kertomus».\nKilven novellia lienee sentään, sen laajuuden ja tyylillisen laadun\nmukaan, paras nimittää eepokseksi. Se on sekä novelli että eepillinen\nrunoelma, jokatapauksessa erittäin kauniisti hallittu teos. Parhaiten\ntämän huomaa lukija, joka kirjan jo tuntee kannesta kanteen, ja\nsenjälkeen sen uudelleen lehteilee lävitse pelkästään rakennetta\ntarkaten. Herkullisin tältä kannalta on luku Härkäniemen oleskelusta\npiippuhyllyn edessä; siinä tapahtuu tosiasiallisesti runoelman hieno\npelinavaus, tekniikaltaan kai lähinnä novellistisen tekotavan mukainen,\nmutta laajemmin eepillisin hengenvedoin. Tästä luvusta eteenpäin\neepoksen suuret plastilliset linjat avartuvat luonnikkain suhtein,\ndraamallisille nousukohtineen ja, juonen suvantopaikoilla, etäälle\npolveavine episodeineen, kunnes kokous onnellisesti loppuu, miehet\nastelevat etukamarin pitopöytään, »ja äsken vielä seinävieriensä\nmitalta hartiasta hartiaryhään kansoitettu huone tyhjentyneenä\nvaikuttaa huomattavan hiljaiselta ja hyljätyltä paikalta.» Kilpeä\npidetään yleensä romantikkona, ihan romantikon perustyyppinä. Nykyisen\nKilven rakenteellisessa otteessa on kuitenkin mielestäni aika paljon\nklassillista sävyä.\n\nKomeimmillaan, mestarillisimmillaan »Alastalon sali» on tietysti\nsentään tyylillis-kielellisen asunsa takia.\n\nTyylistä sen laajimmassa merkityksessä lienee jo edellä puhuttu\nriittävästi. Lisättävä on tässä yhteydessä vielä, että Kilpi nyt on\ntemmannut sanalliseksi materiaalikseen kansankielen koko rehevän\nalkuvoiman. Siitä hän on kyennyt muokkaamaan sellaisen sanallisen\nilmaisuvälineen, joka ei missään suhteessa jää jäljelle parhaimmasta,\nmitä meillä on kuultu. Kun tämä aines, tämä kieli, on jalostettu\nsellaiseen ilmeherkkyyteen ja sellaiseen soinnilliseen loistoon kuin\nvain Kilpi kykenee, kun tämän kieliasun ylitse on kumottu vertausten ja\nluonnonkuvausten koko runsaudensarvi, ja kun tämä kaikki on hallittu\nkokeneen taiteilijan kädellä, saadaan tyyli, joka ymmärtääkseni olisi\nkypsä käymään vaikka ranskalaisten makutuomarien eteen. Gide, Valery,\nLawrence eivät tyyliltään voita Kilpeä.\n\nArvelen edelläolevilla sivuilla osapuilleen jo täyttäneeni sen\ntehtävän, minkä kirjalliselle omalletunnolleni olen joskus luvannut,\nettä nimittäin kirjoitan Volter Kilvestä ja nimenomaan hänen »Alastalon\nsalistaan». Arvelen myös, että kriitillinen lukija on jo ehtinyt kysyä:\nentäs mitalin varjopuolet? — Myönnän kernaasti, että Kilvestä voidaan\nesittää toisenlaisiakin arviointeja. Tietysti hänestä voidaan löytää\naihetta moitteisiin ja vetää nämä negatiiviset piirteet etualalle,\njos ketä niin haluttaa. Onhan Homeroskin nukahtanut toisinaan.\nShakespearesta on löydetty vikoja massamäärin. Samoin Aleksis Kivestä\naikoinaan.\n\nKriitillinen yleisesitys Kilvestä olisi kyllä erittäin suotava.\nHyvin monet tutkielmat hänestä olisivat suotavia. Mutta sitä\nennen on ymmärtääkseni välttämätöntä, että Kilpeä katsotaan hänen\noikeissa mittasuhteissansa. Sentakia olen hänen mestaripiirteitään\nkoettanut omalta vähäiseltä osaltani alleviivata, kiitollisena niistä\nunohtumattomista riemun päivistä, joita hänen kirjojensa ääressä olen\nviettänyt ja edelleen jatkuvasti vietän.\n\nHorjumattomana vakaumuksenani pysyy että jos kukaan, niin Kilpi on\ntämän vuosisadan kirjailijoistamme se, joka armoitettuna taiteilijana\non lähinnä sukua Aleksis Kivelle. Niin Kivi kuin Kilpikin ovat\nsanontaa ja tyyliä luovia mestareita. Kiven henkilöitä synnyttävä\nvisuaalinen ja psykologinen fantasia lienee hereämpi. Puhtaasti\nartistiselta kannalta ottaen Kilpi täytyy merkitä korkeammalle. Hänen\n»Alastalon salinsa» on tyylin loistolta ja komposition puhtaudelta\nkorkeaa kansainvälistä luokkaa. Surkea vahinko vain on, ettei se\nkoskaan voi löytää tietä kielirajamme ulkopuolelle. Se elää ja kuolee\nsuomenkielisen kulttuurin mukana. Ja sillä sentään, jos se jollain\nsuurella kulttuurikielellä olisi ilmestynyt, olisi edellytykset\nlöytää tiensä hienoston salonkien pöydille, marokiiniin ja kultaan\nsidottuna. Sen ympärillä keskusteltaisi onko missään maassa äskettäin\nkirjoitettu sen parempaa vapaata runomittaa, sen parempaa puhuttavaa,\nhengitettävää, lausuttavaa runoa. Joku kerskuisi, siihen viitaten:\nhyvässä taideteoksessa voi rypeä kuin hekumallisessa paheessa. Joku\nvertailisi — Nietzsche—Hamsun—Valery—Dostojevski. Joku viskaisi sen\ntekijän nimen ehdolle Nobel-palkintoon.\n\nTämän kertakaikkiaan mahdottoman haaveen asemesta näen todellisemman\nmielikuvan. Elysionin kentillä astelee vierekkäin kaksi hymyyvää\nmiestä, kirkkaus kasvoillaan. Usein he siellä etsivät toistensa seuraa,\nvaihtaakseen jonkin sanan. Ja mitä toinen sanoo, sille toinen nyökkää.\nKivi ja Kilpi. Vahingossa he vilkaisevat minuunkin, kun tätä kirjoitan.\nHymähtävät leppoisesti. Eivät kiellä, eivät käske.\n\n1937.\n\n\n\n\nEINO LEINOLLE MONUMENTTI\n\n\nKun taivaltaa poikki Helsingin lohduttoman Rautatientorin, joutuu\nmiettimään, eikö yksinäisenä ja orpona kyhjöttävä Kivi-patsas sietäisi\nseurakseen jotain muuta figuuria. Sellainen voisi samalla, sopivasti\nsuoritettuna ja sopivasti sijoitettuna, antaa rikkonaiselle torikuvalle\njotain kokoavaa täydennystä.\n\nVaeltaja tulee kysyneeksi itseltään, eikö kirjallisella kulttuurillamme\nolisi tarjolla toista henkilöhahmoa asetettavaksi Ison Aleksin vierelle\ntai vastapäätä, miten nyt parhaaksi nähdään. Veistäjiä meillä kyllä on.\n\nOlisikohan Eino Leino tuo toinen? Ainakin hän varmasti Aleksia paremmin\nolisi kotonaan helsinkiläisellä kiviaavikolla. Lisäksi hän on jo\nvuosikymmenet ollut tuttu kaikissa kansankerroksissa. Tuttu henkilönä,\ntuttu monilta säkeiltään, tuttu hyveiltään ja paheiltaan eli, kuten\nhän itse kerskasi tiernapoikain murjaanien kuninkaan sanoilla: »haa,\nvaikka minä olenkin musta, olen minä kaikilta tunnettu». Mutta onko\nmurjaanin henkilöhahmo vielä vuosiltaan liian läheinen ja musta?\nToisekseen, ovatko Leinon nimen ympärillä käydyt kirjalliset kiistat\njo tasaantuneet, ja onko hänen tuotantonsa osaksikaan kanonisoitu ja\ntunnustettu kansakunnan yhteisomaisuudeksi?\n\nEdelliseen kysymykseen etsittäköön vastausta Onervan ja Nuorron\nkirjoittamista biografioista. Jälkimmäiseen voidaan kai vastata heti\nmyöntäen, viittaamalla vain Helkavirsiin ja Simo Hurttaan. Tarkkaa\narviointia varten Leino sentään selvästi on meitä ajassa liian lähellä.\nSe ei toki estäne monumentti-ajatuksen esille ottamista jo nyt,\nsillävälin kun aika edelleen valikoi hänen liian laajaa tuotantoaan ja\nkirkastaa hänen kuvaansa runoilijana ja ihmisenä.\n\nSamalla lienee tähdellistä yhä uudelleen ottaa puheeksi Leinon\nrunotuotanto yleensä ja sen välittämä runoilijakuva. Leino oli kyllä\nloistava tekijä monella kirjallisen muodon alalla, ei vähimmän esim.\ndramaatikkona ja pakinoitsijana. Mutta runoniekkana hän aikakirjoihin\nnimensä piirtänee. Sillä tittelillä hän itsekin aina olemuksensa\nleimasi.\n\nTiedämme, että useimmat runoilijamme ovat liiallisen produktiviteetin\nja liian höllän itsekritiikin muodossa syntiä tehneet. Suurin\nsyntipukki ja huonon esimerkin näyttäjä on varmasti ollut itse\niso mestari. Sen hän on surkeilematta myöntänytkin. Sanonnan\nilmiömäinen helppous ja teknillinen taituruus ovat houkutelleet hänet\npaljoon pelkästään dekoratiiviseen muodonantiin ja löysien sanojen\nloputtomaan helkyttelyyn. Hän sieppasi liian usein sanan mistä sen\nnopeimmin löysi, luottaen vaistoonsa ja onnelliseen kielikorvaansa,\npiittaamatta pitkälti punnita runon rakennetta ja sanojen valöörejä.\nTämän kaiken tiedämme hyvin, ja tiedämme, että Leinon runo siitä\nsyystä valtaosaltaanhan enemmän tai vähemmän löysää, hämärää, ehkä\nkompastelevaakin. Mahdollisesti aika voi keksiä hänessä laulajaa\nlaveasuista edelleen siinä mielessä, että hänen parhaissakin runoissaan\njoskus näyttää ja kuulostaa olevan enemmän kuin niissä totta ottaen\nsisällä on.\n\nSittenkin, kaikista vikapiirteistä piittaamatta, Leinosta tuskin\nSuomessa luovutaan niin kauan kuin täällä suomea puhutaan. Valtaosan\nhänen runojaan aika kyllä peittänee laupiaalla unohduksella, Näin\nkäy hänen myöhäistuotantonsa kenties kokonaisuudessaan. Onhan\nkieltämätöntä, että Leinossa v:n 1910 vaiheilla tapahtunut sielullinen\nluhistuminen löyhdytti hänet vuosi vuodelta yhä enemmän sisältä ja\nulkoa. Eivät hänen viimeisten vuosiensa runot suotta saaneet ruoskaa.\nEri asia on, sietikö niitä pilkata sillä tavoin kuin joku kirjallinen\nkilpa-veikko teki tai yllytti muita tekemään.\n\nToisaalta on varmaa, että jo mestarin eläessä hänelle on\nanteeksiannettu enemmän kuin kellekään muulle meikäläiselle\nkynämiehelle. Häntä hemmoteltiin puolueessaan ja sen ulkopuolellakin.\nHänen idealismiaan ei luultavasti kukaan lie epäillyt. Hänen\nlyyrillinen neroutensa oli siksi ilmeinen, että hänet voitiin käsittää\nherraksi, jolla oli varaa tuhlata. Hänen kynästään siedettiin ivaakin\nja sellaisia suoria sanoja, joita ei olisi suvaittu kenenkään muun\nsinkoamina. — Kansa (se valtaosa ainakin, joka ei ollut vastapuolen\npimitettävissä) tunsi hänet omaksi auttamattomaksi tuhlaajapojakseen,\njoka paljon ja eriarvoisen helkyttelyn ohessa osasi sydämensä\nkyllyydestä sanoa senkin, mitä ajan hetkellä tarvittiin. Leinolle oli\nominaista nopea ja voimakas reagointi kansakunnan kohtaloa muovaaviin\ntapahtumiin. Se kai ennen kaikkea teki hänet omalla ajallaan niin\nlaajoille piireille läheiseksi, usein korvaamattomaksi.\n\nJälkiaika puolestaan on jo kerinnyt julistaa synninpäästönsä ja\nottanut runoilijan jäämistön omakseen kestävämmältä kannalta.\nOnneton »kirjaton, karjaton mies» on käsitetty niin mittavaksi\nlyyrikoksi ja erikoislaadultaan suomalaiseksi, että hänet lienee jo\npantu ehdolle kansallisrunoilijan manttelia kantamaan. Aavistetaan,\nettä on kysymyksessä eräs runouden valtiashahmoja, moniulotteinen,\nälyllisesti eloisa, laaja ja lämmin henki, jonka näennäisesti\nepäkeskeinen ja hajallinen tyyliasteikko sittenkin oli säädetty\njumalten keinussa. On kysymyksessä omavaraisen sanonnan ja ennen\nkaikkea kuohuvan, alkuperäisen fantasian mies, fantasiarikkain\nlyyrillinen personallisuus, mitä suomalaisella runolla toistaiseksi on\nesitettävänään.\n\nMieluisinta meidän sentään lienee todeta Leinon suomalaisuus. Hänen\nrunopuunsa saattoi työntää joistakin oksistaan hyvinkin universaaleja\ntyylin kukkasia, mutta suomalaista olivat sen runko ja sen sydänjuuret.\nTuskin häntä koskaan voidaan — Koskenniemen ja Kailaan tapaan\n— rajojemme takana ymmärtää, saati sitten omistaa. Virolaisten\nsuhtautuminen häneen on loistava poikkeus, joka vain vahvistaa sitä\nkäsitystä, että Leinossa on ratkaisevasti jotain sellaista rotunsa\nleimaa, jonka vaistoamme hänessä yhtä helposti, olkoon edessämme\nmiehen naamataulu tai runot, vaikka emme sitä määrittele yhtä\nhelposti. Mutta saattanee kai tuon veren leiman, sen positiivisimmissa\nilmauksissa, mainita kalevalaisuudeksi, merkkinä siitä, että sen takana\non vanha ja korkea kulttuurimuoto. Niinhän Leino onkin tunnetusti\nkalevalaisen fantasian elvyttäjä, kalevalaisen tyylin uudestiviljelijä\nja modernisoija. Kalevalainen runoperintö on koko hänen tuotantonsa\nyhteisenä runkona. Se kantaa latvuksessaan Helkavirsiä, voimakkaimmalla\noksallaan Simo Hurttaa, ja muuna lehvistönään jokseenkin kaikkea\nsitä, mikä Leinon lyriikassa on väkevimmän verenpalon, loistavimman\nfantasian ja lujimman muodon osakseen saanut. Koska näin on, voidaan\naavistella, että Leino on parhaimmillaan voinut olla Aleksis Kiven\nkaltainen valonheittäjä sinne, mistä hän runovoimansa sai, suomalaisen\npsyyken syvimpiin uumeniin. Hän on painiskellut siellä meidän jokaisen\nalkuelementtien kanssa ja kaivanut syntyjä syviä suorastaan Vipusen\nhumahtelevasta kidasta.\n\nRotunsa tuulikannel Leino ei sentään ollut. Hänessä, tarkkaan ottaen,\nnäyttää pohjimpana oikeastaan olleen melko vähän tuulikannelta. Hän\noli, kuten jo varemmin sanottiin, selvä idealisti ja sellaisena\ntuomittu taistelijaksi ja tappioitten kärsijäksi. Eräänä rotunsa\nherkimmistä hän paljolti joutui myös ns. sijaiskärsijäksi; se tosiasia\nkumottaa liekehtien monissa hänen runoissaan.\n\nTaistelijana Leinolla oli eetiiliset ja taiteelliset kamppailunsa,\njoitten tuloksia hänen parhaat runonsa ovat. Ne eivät ole sattuman\ntuomia. Hänen taiteilijatragiikkansa saattaa arvata johtuneen\nsiitä luonteen omituisesta häilyväisyydestä, joka johti taistelut\nharvemmin voittoon, useammin sen vastakohtaan. Leinolle hyvin\ntunnusomainen piirre on esim. alkoholisteista tuttu puuskittainen\nuudistuva ryhdistäytymisen ja keskittymisen tarve, ja ulkoisen\ntuen tarve pysyäkseen ryhdissä. Kukaties eräs hänen positiivisia\nomakohtaisia taistelupanoksiansa oli itsensä hämääminen sellaisilla\ntiheään toistuvilla dekoratiivisilla iskusanoilla kuin urho, sankari,\nVäinämöinen ym. Kuka on sankari, ei hänen tarvitse sitä itselleen eikä\nmuille hokea. Ajateltakoon vastakohtana esim. Siljoa!\n\nMutta meidän kannaltamme on pääasia, että Leinolla, kuten sanottu,\nläpi koko tuotantonsa näyttää olleen puuskittain voimistuva\nsankarikamppailun ja keskittymisen tarve, vastakohtana niille\nhajoittaville voimille, jotka hänessä tekivät tuhoisaa työtään.\n\nPuhutaan usein »runoilijavoitoista». Leinosta puhuen tämä sana on\nusein paikallaan. Näyttääpä melkein siltä kuin jokainen vahva ja\nselväpiirteinen runo olisi hänelle taistellen saavutettu voitto. Hänen\nviimeisinä vuosinaan sopinee voitoksi merkitä yksityisiä säkeistöjäkin.\nTältä kannalta eivät monet osanneet Leinon tuotantoa aikanaan ottaa, ei\nhäpeäkseen esim. allekirjoittanut. Jälkimaailman tehtäväksi jää huuhtoa\nkuonasta kulta ja jättää muu biografien ja kirjallisuushistorioitsijain\nmateriaaliksi.\n\nSellaiseen menettelyyn on merkki annettu jo hyvin varhain, vaikka\nselvältä tieltä on sittemmin peräydytty. Leino itse jo voimavuosinaan\nantoi osviitan ja mittapuun julkaistessaan 1906 valikoiman »Runokirja».\nMyöhemmin hän vahingokseen lievensi itsekritiikkiään — kaiketi ainaisen\nrahapulan takia — hyväksymällä julkisuuteen laajan kolmiosaisen\n»valikoiman» Vapauden kirja — Lemmen lauluja — Tuulikannel. Ja\nkustantaja painatti lopuksi, Leinon kuoltua, hänen kootut teoksensa.\nOlisi luullut, että tällaiset terveestä kritiikistä luopuneet otteet\nolisivat kerrassaan mestanneet Leinon runoilijamaineen. Mutta nähtiin\nihme. Mestarin paras tuotanto oli yleisesti aavistettu siinä määrin\nkestäväksi, etteivät edes kootut teokset voineet häntä pimentää.\nValikoimaa tietysti sentään olisi kipeimmin kaivattu. Tuntuu\nomituiselta, ettei Helkavirsien ja Simo Hurtan erikoispainosten lisäksi\nole saatu saman kokoista lyyrillistä valikoimaa tai edes ajan hetken\nmiltei huutamaa parhaitten isänmaallisten runojen erikoisnidettä.\n\n1939 oli toki aika kypsä valituille teoksille. Olli Nuorron valikoimana\nilmestyi neljä tiheään painettua kaksipalstaista nidettä, niistä yksi\npelkästään runoja, esiteltyinä kronologisessa järjestyksessä, kokoelma\nkokoelmalta.\n\nValinta on tehty hyvällä korvalla, ei kuitenkaan lyriikan kohdalta yhtä\nvaativin punnuksin kuin Leino itse »Runokirjassaan». Mutta valikoima\nonkin ilmeisesti aiottu pikemmin runoilijakuvaksi kuin iskeväksi\ntodistuskappaleeksi runoilijavoitoista. Kun lisäksi lukaisee Onervan\ntai Nuorron monografian, on todettava, että ihminen Leino alkaa\nkirkastua paljon, hyvänä, sympaattisena, alennuksessaankin taistelevana\nja järkyttävänä. Hänen runoilijakaarensa graafinen kulku alkaa sekin\nhahmottua nousuineen ja laskuineen. Hänen voimakautensa, vuosisadan\nensimmäisellä kymmenluvulla, piirtyy näkyville erittäin jyhkeästi.\nMutta runoilijana hän jää yhä paljossa kysymysmerkiksi. Jalokivet on\nyhä hakemalla haettava.\n\nSaattaa käydä niinkin, että, valikoiman runsaudesta huolimatta,\nsiitä voi kaivata eräitä Leinon säihkyvimpiä runoja. Niin esim.\n»Talviyön» ja »Tähtitarhan» sikermistä. Vielä painokkaammin voidaan\nkysyä, oliko edes runoilijan henkilökuvan kannalta tarvis ottaa niin\nlaajasti mukaan toisarvoista tuotantoa esim. »Sadan ja yhden laulun»\nkohdalta ja »Tähtitarhan» jälkeiseltä hajoamisajalta. Entä miksei ole\notettu huomioon eräitä Leinon itsensä »Runokirjassa» esittämiä pieniä\nkorjauksia?\n\nKenties emme olekaan vielä riittävästi selvillä Leinon lyyrillisen\ntuotannon parhaimmistosta. Runoantologioissa on tosin tarjolla\neräitä hänen huipputöitään, enemmän tai vähemmän onnistuneesti\nhänen tuotantonsa kaaoksesta siepattuina. Mutta niin yleisön kuin\nasiantuntijainkin kesken on yhä täyttämätön aukko toisaalta näitten\neräitten ja toisaalta muun runomassan välillä. Ja tähän aukkoon\nmahtuu sentään varmasti hyvin monia kymmeniä runoutemme kaikkein\nintensiivisimmin hehkuvia valiotöitä. Sellaisia, entuudestaan tuskin\ntunnettuja, luultavasti moni lukija löytää Nuorron valikoimasta.\nNuorrolle kaikki kunnia niitten keksimisestä! Olemme Leinoon nähden\nkaiketi yhä löytöjen asteella. Emme ainakaan ole täysin selvillä\nhänen lyriikkansa kestäviminästä ydinaineksesta. Leinon omaan\n»Runokirjaankin» voidaan, hänen siihenastisen tuotantonsa perusteella,\nesittää tarjolle sekä poistoja että lisäyksiä. Samoin voidaan Nuorron\nvalikoimasta hieman kiistellä, vaikka se onkin hyvä askel oikeaan\nsuuntaan.\n\nSaattaa sentään otaksua, että aika alkaa jo odotella ankarampaa ja\nlopullisempaa valikoimaa. Siinä olisi nähtävästi »Runokirjan» oltava\npohjana, poistettuina jokin La Tricoteuse, Imatran tarina, Yö-sonetit\nja muu sen kaltainen, lisäyksinä muita ennen 1906 ilmestyneitä,\njotka aika on jo todennut päteviksi. Ja tietysti vielä hyvä joukko\nmyöhemmän tuotannon runoja, tarpeen vaatiessa ehkä hellävaroin\nkorjattuina tai lyhennettyinä — tai miksei vain eräitten ylivoimaisten\nsäkeistöjensä edustamina. Eiköhän esim. Manninen, jonka sanotaan joskus\navustaneen runoveljeään ns. atelierikritiikissä, suostuisi antamaan\nvalikoitsijalle asiantuntemuksensa apua? Toivomuksena voisi kai vielä\nlausua, että runot painettaisi kronologisessa järjestyksessä. Se on\nyleensä hyvä tapa, ja Leinosta puhuen ilmeisesti paras tapa.\n\nLuultavasti on paljon muitakin kuin allekirjoittanut valmiina ja\njännittyneinä odottamassa, millaiseksi alkaisi hahmottua ensimmäinen\ndokumentti Leinosta sen mittaisena lyyrikkona kuin miksi monen\naavistelu hänet jo hahmottelee. Helkavirsien ja Simo Hurtan ohella\nsiitä valikoimasta arvattavasti tulee monumentaaliteos, joka ei jouda\ntomuttumaan kirjahyllyillä. Siitä tulee kyllä, vaikka suhteellisen\nsuppeanakin, varmasti moniulotteinen, laulava ja jykevä, heleä ja\nkarmea, nyyhkyttävä ja salamoiva, helteinen ja arktinen, mystillinen ja\nälykäs. Ja ennen kaikkea kirjasta täytyy tulla alkuvoimainen, verevä,\nhengenkäynniltään suomalainen, todennäköisesti muodoiltaankin linjava\nja luja. Sellaiseen Leino kyllä parhaimmillaan pystyi. Sillä, vaikka\nkävisikin ilmi, että hänen fantasiansa oli tuntuvasti dekoratiivista\nlaatua, siitä ei puutu yhteisen rotuhengen kaikkein lujimpia\nplastillisia aineksia. Hän voi yhäti nytkin näyttää nuoremmilleen mitä\nkuuluu, kun sanotaan terveisiä Suomesta.\n\nHyvin valittuna Leino kykenee varmasti itse parhaiten hahmottelemaan\nrunoilijakuvansa, kirjallisen monumenttinsa, johon voidaan vedota, kun\npronssipatsaasta tulee kysymys.\n\n1943.\n\nLisäys 1950. Nyttemmin on jo ilmestynyt Tarkiaisen toimittama\nlaajahko valikoima Leinon lyriikkaa nimeltään »Elämän laulu». Se\non tietysti taasen askel eteenpäin, mutta ei läheskään lopullinen.\nSiitähän esim. puuttuu parikymmentä niin hyvää runoa, etteivät ne\nsuppeammastakaan valikoimasta saisi jäädä pois. Toisaalta saattaa kysyä\neikö Tarkiaisen valinta ole ollut liian laupias useille nuoren Leinon\ntyyliharjoitelmille.\n\n\n\n\nMIETTEITÄ UMPIOSSA\n\n\nOlojemme pienuus ja ahtaus sitoo tiettävästi kaunokirjallisuuden alaa\nenemmän kuin mitään muuta. Nopea vertailu muille aloille näyttää\nheti, että esim. tieteellinen julkaisutoiminta käyttää ratkaisevasti\nsuuria sivistyskieliä. Kuvaja säveltaiteet samoin ovat ilmaisultaan\nkansainvälisiä. Mutta kaunokirjallisuudessa on jo proosa hyvin\noleellisesti sidottu kieleen, lyriikka aivan ratkaisevasti. Tästä\nasiain tilasta kaunokirjallisuus imee voimansa, mutta, pienissä\noloissa, kärsii samalla vahinkonsa.\n\nTavallaan onnekasta on, että kaunokirjallisuus siten pakosta joutuu\nolemaan kansallista, enemmän kuin mikään muu kulttuuritoiminta.\nKansa, sen asuttama luonto ja sen yksilöt ovat kirjallisuuden\narmoitettu aihepiiri, kansan elävä kieliaines sen ilmaisuväline,\nkansan mentaliteetti sen verensyke — ja samalla sen vastaanottava\nkaikupohja. Jokainen kirjailija, yksilöllisinkin, tuntee luullakseni\naivan erikoisessa määrässä olevansa kansan edustaja, ja niin sen ilojen\niloitsija ja kärsimysten sijaiskärsijä.\n\nOn erityisen onnellista, jos kansalla puolestaan on kirjallisuuttaan\nvarten tarjolla niin erilaista heimoainesta kuin meidän\nvajaalla neljällä miljoonallamme tosiasiassa on. Länsi-, itä-\nja pohjoissuomalainen hengenviritys saattavat virkistävällä\ntavalla täydentää toisiaan ja varsinkin hedelmöittää toisiaan.\nTerveellinen kontrolli ja terveellinen, avartava kritiikki ovat\nsiten mahdolliset kirjallisuuden omassa piirissä. — Tätä etua tosin\nolemme käyttäneet hyväksi vain sattumanvaraisesti, ei tietoisesti\nsuunnitellen kirjallisia keskuksia eri tahoille maata. Saattaa kysyä,\neikö liiallinen sivilisaation keskittyminen Helsinkiin ole tässä\nmielessä ollut vaikutuksiltaan haitallinen, etenkin kun Helsinki on\nkielellisesti aivan epäproduktiivinen tai oikeastaan kielellisen\nrappion keskus.\n\nHaitallista kirjallisuudelle ja koko suomalaiselle kulttuurielämälle\non edelleen ollut liian niukka yhteytemme entiseen Viroon. Ties mikä\nlie pohjimmainen syy ollut — ehkä kielet olivat liiaksi etääntyneet\ntoisistaan — mutta meidän kannaltamme ottaen ei varmaan ole riittävästi\nkuunneltu Viron ääntä. Sikäläinen kirjallisuus oli 20- ja 30-luvuilla\nsiksi korkeatasoista, että sen kanssa olisi sietänyt olla elävämmässä\nvuorovaihdossa. Virolaiset kulttuuripäät olisivat voineet meille\nenemmän antaa mm. veljellisesti myötätuntoisen, mutta kuitenkin lahden\ntakaa katsovan kritiikin muodossa. Ei voi olla muistamatta esim. sitä\nvirkistystä, mitä siltä taholta Leino ja Vaaskivi saivat, ei liioin\nsitä terveellistä kritiikkiä, minkä Aavik aikanaan antoi meikäläiselle\nHarhama-kuumeelle. Ilmeisesti joku muukin kriitillinen sana lahden yli\nolisi takavuosina ollut tarpeellinen niin hyvin avartamaan näköpiiriä\ntäällä kuin hillitsemään valtoimilleen laskettua omahyväisyyttä.\n\nYhteyden mahdollisuus etelään on nähtävästi ainakin toistaiseksi\nmenetetty. Ainoa kieli- ja heimosukulainen on yltämättömissä. Olemme,\nainakin kirjallisuuden kannalta katsoen, umpioidut purkkiin, jonka\nseinien lävitse vain vähäiset käännösnäytteet pääsevät, mutta ei elävä\nvuorovaikutus. Tämän täytyy ennakoida, ellei suorastaan väljähtymistä,\nniin ainakin jotain sellaista näköalojen kutistumista, jota\nkaikkinainen tympeä pikkukalastus aina osaa käytellä hyväkseen. Ovathan\nnimittäin lisäksi rajat miltei suljetut henkilökohtaisilta yhteyksiltä\navarammille vesille.\n\nAjateltakoon miten toisin on laita esim. läntisissä naapurimaissamme.\nRuotsi, Norja ja Tanska ovat kirjallisesti katsoen yhtä kielialuetta,\njonka piirissä ei välttämättä tarvita käännöksiä. Kaunokirjallisuus,\naikakaus- ja sanomalehdet ylläpitävät päivästä päivään kosketusta\nkansojen välillä, joilla on parahultaisesti erilainen äänensävy, jotta\nne hedelmällisesti saattavat täydentää ja kontrolloida toisiaan. On\nmeidän kannaltamme kyllä mieluista todeta, ettei kirjallisuus siellä\nole aivan räikeästi meikäläisen yläpuolella. Meikäläinen alkuvoima\nja syvyys-intohimo ovat toistaiseksi kyenneet osittain korvaamaan\nsikäläisen sivilisaation etumatkan. Mutta kieltämätöntä on, että\nskandinaavisen kirjallisen elämän virkeys, ennakkoluulottomuus ja\ntyylillinen loisto näyttävät meikäläiselle saavuttamattomilta.\nSkandinavian apilanlehti on kertakaikkiaan kirjallinen suurvalta,\njohon verrattuna me lienemme mitä lienemmekään, kansan ilmeisestä\nkirjallisesta lahjakkuudesta huolimatta.\n\nViime vuosikymmenien aikana olemme kirjallisesti umpioidut omankin\nmaan rajojen sisäpuolella, sen jälkeen, kun kielikarsinat maassa ovat\nkehittäneet piireihinsä kaksi toisilleen melko vierasta kirjallisuutta.\nVajaa vuosisata takaperin oli kansalliskirjallisuus vielä yhtenäinen.\nSittemmin tuli hedelmällinen kahden kirjallisuuden aika, jolloin\nruotsalaiselta puolelta esim. sellaiset nimet kuin Vasenius, Neiglick,\nSöderhjelm, Hirn välittivät yhteyttä, kielirajoista piittaamatta.\nMeidän puoleltamme voitaisi kai luetella vielä taajempi joukko\naidattomia, näkyvimpänä itse Eino Leino. Silloin oli, kärjistyvästä\nkieli- ja luokkataistelusta piittaamatta, ajan ilmassa paljon\nkahden-kielen-yhden-mielen tuntua, jota routavuosien puristus eräillä\ntahoilla vain kirkasti.\n\nNyt, kuten sanottu, ollaan karsinoissa. Niin täytyy minun omalta\nkohdaltani tunnustaa, että tämän maan toiskielinen kirjallisuus\non minulle vähemmän tuttua kuin skandinaavinen tai jokin muu\nvälimatkaltaan vielä etäisempi. Vähintään yhtä surkeita tapauksia\nvoitaisi tiettävästi poimia kosolti ruotsalaisen sivistyneistömme\npiiristä. Olenpa tavannut sellaisia indiviidejä, jotka seuraavat melko\ntarkkaan ranskalaista ja englantilaista kirjallisuutta alkukielellä,\nmutta suomalaisesta eivät tiedä — eivätkä halua tietää — köykäisen\npölähtävää.\n\nRuotsalaisillemme ei tällaisesta ehkä toistaiseksi ole muuta kuin\nmaantieteellisen juurettomuuden vahinko. He kuuluvat tätänykyä erään\nprovinssin edustajina Ruotsin kansalliskirjallisuuteen ja sen mukana\nskandinaaviseen kulttuuriperheeseen ja saavat sieltä tukensa ja\nherätteensä.\n\nHaluaisin kuitenkin väittää, että tämä asiain tila on kiero ja\nkestämätön, yhtä turmiollinen heille kuin meille.\n\nHe, ruotsinkielisemme, ovat kertakaikkiaan tulossa juurettomiksi\nmuutenkin kuin maantieteellisesti. Skandinaavinen tekohengitys tekee\nheistä hyvin luultavasti piakkoin ansarikasveja. Kirjallisuus, joka\nvannoutuu provinssikulttuuriksi ja joka itse provinssissa kykenee\npohjautumaan vain muutamaan sataantuhanteen kannattajaan, on ennen\npitkää kalvettumaan tuomittu, niin eloisalta kuin se tällä hetkellä\nnäyttäneekin.\n\nMe, suomalaiskarsinan kasvatit, olemme menettämässä ne ainoat\ntoiskieliset, jotka kykenevät meikäläisiä alkuperäisteoksia\nselailemaan. Meidän vahinkomme on yhtä raskas. Me emme ole juurettomia;\nelävän, toimeliaan kielen läpitunkemina me emme kuole, mutta me\nnäivetymme umpioon.\n\nOn kyllä puhuttu ruotsalaistemme merkityksestä suomalaiselle\nkulttuurille siinä mielessä, että heidän toivottaisi pysyvän jatkuvasti\nvälittäjinä Skandinaviaa kohti. Kiistämättä he ovat tätä veljellistä\npalvelusta suorittaneet esim. Kiven kääntäjinä ja Sillanpään\nvälittämisessä sille tielle, joka vei Nobel-palkintoon. Arvattavasti he\neivät vastaisuudessakaan sellaisista palveluksista kieltäytyisi, vaikka\nkarsinoituminen kävisi yhä räikeämmäksi.\n\nMutta tuo kaikki »välitys» on sittenkin toisarvoista, jollei se\njohdu elävästä yhteenkuuluvaisuuden tunnosta tänne päin. Ja mitäpä\nvälittämisestä, ellei ole välitettävää!\n\nEn tiedä, olenko mielipiteessäni yksin, mutta edellä hahmoteltu\najatuksen juoksu mielestäni painokkaasti vie siihen loppupäätelmään,\nettä me olemme ruotsalaisillemme paras maapohja, ja he puolestaan\novat nykytilanteessa meille, etenkin suomalaiselle kirjallisuudelle,\nkorvaamaton elämisen ehto, ei läheskään ainoa, mutta silti korvaamaton.\nHe ovat sentään niin paljon yhtä verta — ja kohtalotovereita — että\nheistä on saatava suomalaisen sanan välittömimmät kuuntelijat ja\nmukanapuhujat! Meidän itsemme takia.\n\nKielitaitoa sillä taholla on yhäti jokseenkin riittävästi, Se nähdään\nheidän aikakaus- ja sanomalehtiensä kirjallisuus-osastoista, joissa\nluullakseni seurataan meidän yrityksiämme tarkkaavammin kuin me heitä.\nEiköhän askel jatkuvaan tutustumiseen olisi tehtävä meidän taholtamme.\nLähinnä siinä mielessä Vuosikirjamme on jo ensi niteessään yrittänyt\nantaa katsauksen edellisen vuoden kotimaiseen ruotsinkieliseen\nkirjallisuuteen. Otamme vielä yhden askeleen ja sanomme: kirjoittakaa\ntännekin päin siitä, mitä sydämellänne on, ei vähimmän meille meistä.\nMe tarvitsemme näköaloja, liikettä, kritiikkiä.\n\n1947.\n\n\n\n\nSAKRIS KUKKELMANIN ASEMA JOEL LEHTOSEN TUOTANNOSSA\n\n\nJoskus lienen tullut verranneeksi Joel Lehtosen tuotantoa virtaan.\nVuolaana ja yhtämittaisesti tuotteliaana se etenee jatkuvasti uusiin\nmaisemiin, keskimäärin noin kirjan vauhdilla vuodessa. Kokonaiskuvana\nvirran mielikuva ei kyllä voi liittyä mihinkään kotimaiseen jokeen. Sen\nreaalinen ilmenemismuoto on etsittävä kaukaa, jostain aavikkoseudulta,\njossa joki yläjuoksullaan ryöppyää vihreitään läikehtivän, villin\nvuoriston rotkelmissa, keskijuoksunsa leveänä kyminä kaartelee\npitkin viljelmien ja asutuksen reunaamaa leveää laaksotasannetta,\nloppuvaiheissaan alkaa huomaamattomasti vähitellen ehtyä tyhjenevän\naavikon henkäyksiin, kunnes katkerina puroina sammuu autiomaan\nsuolakimalteiseen tasapintaan. Muuta merta koskaan saavuttamatta.\nJärkyttävä kulku kyllä sellaisenaan, viime vaiheessaan Kramsun\nsielunmaisemaa melkoisesti muistuttava. Ei ole ihme, jos virran\nääni, joka keskijuoksulla jo usein kuulostaa surumieliseltä, sitten\nkatkeralta, lopussa joskus miltei puhkeaa valitukseksi.\n\nNäitten meille maantieteellisesti kaukaisten joenjuoksun vaiheitten\nasemesta, eteneviä ikävaiheita kun ovat, saattaisi koettaa etsiä\nkorviketta tutummalta taholta: kevät, kesä, syys ja talvi. Vertaus\naavikkojokeen on kuitenkin minulle irtipääsemätön.\n\nVuoristotaipaletta raikkaine, joskohta pateettisine purkauksilleen,\nedustaa minulle Lehtosen varhaistuotanto _Mataleenaan_ ja _Nuoruuteen_\nasti, — Pienenä välivaiheena ovat ensimmäiset matkakirjat ja sadut\nuusine tyyliharjoitelmineen. — Niitä seuraava 1910-luvun kypsä kymi\nalkaa _Markkinoilta_-niteen (1912) rehevällä, maalailevalla tyylillä\nja raisulla komiikalla, jonka markkinaretkellä ja häätansseissa\ntekijä itse leiskuu mukana, kulauttaen samasta putelin suusta kuin\nNurkka-Massit ja muut. Bohemimaisen suruton on yhä _Munkkikammio_\n(1914). Leveintä kymiä, keskeisintä kesää, merkitsevät Lehtosen\npääteokset _Kerran kesällä_ (1917) ja _Putkinotko_-niteet (1919, 1920)\nsekä osittain niitten aineksista syntyneet pari novellikokoelmaa.\nKesäisiä nämä kirjat ovat siinäkin mielessä, että ne suorastaan\nfyysillisesti hakeutuvat suven lämpöön: reumatismin vaivaamana\ntekijä siihen aikaan muristen istui paksu villahuivi kaulassa,\nsaunoi tiheään ja etsi auringon paahdetta milloin kotoisesta\nkesäpäivästä milloin Marokosta ja Sisiliasta asti. Samalla Lehtonen,\njonka teoksissa siihen mennen oli ollut romanttisen nihilismin\nsävyä, koetti mainituilla kirjoillaan ikäänkuin hakea paikkaansa\nyhteiskunnassa. Ne ovat kertoelmia yksilöistä ja heidän ympäristöstään.\nOmalta kohdaltaan hän alkoi taipua huvilanomistajan varovaiseen\npikkuporvariuteen, monogamiaan ja mietiskelyyn. Ja kynätyössä\nsellaiseen ahkeruuteen, jota meillä ei liene moni ylittänyt. Mutta\nasennoitumista vaikeuttivat monet syyt, sisäiset jos ulkoisetkin.\nOman epäsovinnaisen luonteensa hän tosin taltutti — kaiketi Anatole\nFrancen ja muitten gallialaisten elämäntaiteilijain avulla —\nkirjakauppias Muttisen viisaaseen taloudellisuuteen ja haikeahkoon\nhymyyn Kerran kesällä-romaanissa. Mutta kansalaissota löi hänen\nmuutoinkin epäuskoisiin kasvoihinsa sinelmiä, jotka eivät koskaan\nparantuneet. Inhimillinen hyvyys, ainoa, mitä hän kunnioitti, luhistui\nsilmien edessä. Sen tilalle nousivat ajassa määrääviksi aivan toiset\nalkukantaiset voimat, itsekkäimmän taloudellisen ja poliittisen\nkeinottelun säestäminä, nektarinaan pontikka ja pirtu. Järkyttynyt\nauringon, viinin, naisen ja kirjojen rakastaja pysähtyi lyhyeltä\nvälimatkalta tutkistelemaan Juutas Käkriäisen perhekuntaa, käytti\ntähän kaksiosaiseen yhden-päivän-romaaniin lapsuusympäristönsä,\nkirjailijakokemuksensa ja psykologisen fantasiansa kaiken mahdollisen\nannin, ja tilittävästä tutkimuksesta kehkeysi kansankuvauksemme ehkä\nnerokkain monumentaaliteos Kiven veljesten jälkeen. Mutta kun Kiven\nveljekset on tehty rakkaudella, riemulla ja ihastuksella, Putkinotko on\nnähty pettymyksen ja epäilyn silmin. Sitä lämmittää vain inhimillisen\nverisukulaisuuden kirvelevä myötätunto. Kun Seitsemän veljestä\nhuipentuu fantastiseen huumoriin, Putkinotko kärjistyy satiiriin.\n\nKuten vuoristovirran kautta seurasi edellä osoittamani lyhyt\nvälivaihe, olen Putkinotkon jälkeen näkevinäni uuden välivaiheen. Sitä\nmerkitsee seuraava teos: _»Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman,\nköyhä polseviikki»_ (1922), kirja, joka silmissäni kajastelee hänen\naavikkotaipaleensa porttina.\n\nLehtonen julkaisee Kukkelmaninsa jälkeen vielä yhdeksän teosta.\nAivan pian ilmestyy laaja kaksoisromaani _Sorron lapset_ (1923)\nja _Punainen mies_ (1925), hieman kronikkamainen ajantilitys,\njossa tekijä, ilmeisesti ponnistellen, koettaa vielä kerran löytää\npaikkansa murrosajan uudessa miljöössä. Monista kirjan katkerista\näänenpainoista saattaa aavistaa, että yritys ei onnistu. Lehtonen on\njäänyt sivustakatsojaksi, miltei muukalaiseksi ympäristössään. Hän on\nkuin joutunut autioon maisemaan, jossa kuulee vain oman äänensä. Siinä\nkuuntelussa hän riisun aiheensa niin vaatimattomiksi ja tyylinsä\nniin yksinkertaiseksi puheääneksi kuin suinkin voi, Samalla seuraa yhä\nehdottomampi eristyneisyys, jonka jatkuessa hän teoksissaan yrittelee\nmilloin lapsuusmuistelmien onnen aikaan (_Onnen poika_ 1925), milloin\nallegoriaan. Selvä suolan tuntu on jo _Rai Jakkerintyttäressä_ (1927),\njoka kiintyy enemmän koiraan kuin ihmiseen, ja kirpeässä _Henkien\ntaistelussa_ (1933), jonka alaotsake kuuluu: kertomus tunnetuista\nkansalaisistamme. Se oli jokseenkin lohduttoman pessimistinen\ntilinteko ympäristön kanssa, ja sillä on yhäti haavoille polttavan\nkatkerasuolan kimallus. Henkilökohtainen tilinteko oli valmis jo\nseuraavana vuonna: _Hyvästijättö Lintukodolle_. Sen runojen juostessa\npainokoneen lävitse oli tekijä jo siirtynyt pois, mitään tuonpuoleisia\ntavoittelematta, todeten vain:\n\n        ja sieluni multa saa.\n\nLehtosen tuotannon kokonaiskuvassa »Rakastunut rampa eli Sakris\nKukkelman, köyhä polseviikki» on, kuten sanoin, nähdäkseni välivaiheen\nteos, yllä luonnehditun aavikko taipaleen portti. En halua puhua\nmurtumavaiheesta, sillä joki on sentään yhäti joki, ja eräitten\nKukkelmania seuranneitten teosten (Rai, Lintukoto-kirjat) pessimismi\nsaattaa hyvinkin ajan puntarissa osoittautua ominaispainoltaan\nsuuremmaksi kuin nyt vielä aavistamme. Ne ovat hankalasti arvioitavia\nteoksia, sillä niitten äänensävy on verhottu, lukuunottamatta viimeistä\nLintukoto-kirjaa, joka tuontuosta leimahtelee selviksi kannanotoiksi,\nohjelmajulistuksiksi ja tunnuslauseiksi. Siitä kirjasta käsin olisi\nLehtosen, ainakin vanhenevan Lehtosen karakterikuva hahmoteltavissa\nja eräät oikotiet hänen teoksiinsa löydettävissä. Tälläkertaa,\nKukkelmanin romaaniin (tai oikeammin laajaan novelliin) tähdätessäni,\nHyvästijättö Lintukodolle pakottaa pysähtymään vain muutamiin sen\nerikoispiirteisiin, joista sopii tavoitella yhdyslinjoja taaksepäin\nKukkelmania kohti.\n\nHyvästijättö Lintukodolle on hedelmättömän henkilökohtaisen tragiikan\nkirja. Sen yksitoikkoinen runomitta, alusta loppuun sama, on jo sinänsä\neräs sielunkuva, Kramsuakin karmeampi. Sen vallitsevina tuntoina ovat\nruumiillinen ja sielullinen kipu, yleinen pettymys (joka viittaa\nidealistiin!), kuoleman odotus ja järkkymätön, uhmakas epikurolainen\npakanuus, joka on »nauraja armon lain». Se piirtää esille henkilökuvan,\njonka täytyy luonteensa puolesta olla ennakolta määrätty nuolaisemaan\nsuolaa ja katkerayrttiä. Tilityksessäänkin se suuntautuu enemmän\nulos- kuin sisäänpäin. Se ei siunaa, se kapinoi ja syyttää yhtäläisesti\nympäristöä kuin sitä väistämätöntä fyysillistä tapahtumaa, jota\nnimitetään vanhenemiseksi ja kuolemaksi. Sen eräissä kannanotoissa\nkuvastuu taiteilijalle kohtalokas taloudellisuus, miltei saituus,\njoka mittailee vieraanvaraisuutensa (totuuden nimessä on myönnettävä,\nettä hän oli vieraanvarainen) saamia vastapalveluksia ja idean vuoksi\nannettua uhria. Toisaalta henkilökuvaa jalostavat monet inhimillisesti\npositiiviset tai kerrassaan uljaat piirteet kuten säälintunto ja\nennen muita likipitäen uskonnolliseksi kultiksi tehostettu kauneuden\npalvelu. Joskohta Lehtonen näyttää tämän viehtymyksensä hyväksyvän vain\n»maallisena» aisti-ilona, hän kirkkoja rakentelevassa Finn-peikossaan\ntunnustautuu miltei kauneuden idealle uhraajaksi:\n\n    Jos teinkin kirkkoa monta\n    tyyssijoiksi sielujen,\n    niin työhöni ryhdyin vuoksi\n    vain maallisen kauneuden.\n\n    Sen puolesta uhrasin kaikki:\n    niin paljon annoin pois,\n    että ihmisen silmien valkeus\n    ei suurempi uhri ois!\n\nJa nyt keskityn Kukkelman-kirjaan, sen verran kuin Lehtosen ehkä\nkipeimmän kirjan uumeniin toistaiseksi on syytä tunkeutua. Käytän\nkirjasta seuraavassa vain lyhennysnimeä _KukkeIman_. Mikäli sen\npäähenkilöön kajoan, olkoon hän _Sakris_.\n\nKukkelmania on tiettävästi arvioitu hyvin eri lailla. Ilmestyessään se\nkäsitettiin köyhälistökuvaukseksi, Putki notkon rinnakkaisteokseksi,\njoka kuitenkin oli aiheensa mukana siirtynyt Säämingin salolta\npääkaupungin liepeelle ja suomalaisen Juutaksen tilalle\nsaanut päähenkilökseen rodullisesti neutraalin, kosmopoliitin\nesikaupunkikurjimuksen. Kirja sai kiitosta kiinteän rakenteensa\ntakia, ja se käännettiin pian ainakin ruotsiksi. Ehkä maineeseen\nlisäksi vaikutti Kukkelmanin kirpaiseva kaksi sävyisyys; sehän on\nsamalla tekijänsä viimeinen kanssaihmisiin nähden lämmin kirja ja\nensimmäinen katkera. Näyttää kuitenkin kuin Kukkelman, kaiketi juuri\nepäsuomalaisen päähenkilönsä takia (muita siinä ei mainittavasti\nolekaan) olisi painumassa miltei unohduksiin. Kuvaavaa on, että Palola\nLehtos-kirjassaan (1927) määrittelee sen olevan »Putkinotkon rinnalla\nLehtosen toistaiseksi merkittävin», kun taas Koskimies (1946) kuittaa\nkoko tarinan pelkällä maininnalla, että se on »kertomus Helsingin\nesikaupungissa elävästä surkeasta rammasta, jota naiset vetävät nenästä\ntämän yli-ihmishaaveista huolimatta».\n\n_Kukkelmanin_ asemaa Lehtosen tuotannossa ei tietenkään ratkaise miten\nse on tehty eikä mitä sen aiheena on, vaan miten se otetaan. Tällöin\nei kai ole pakko sen nimilehden pitkää tekstiä ottaa kirjaimellisesti.\nEihän nimi kannessa aina ole kirjan avain. Saattaa joskus olla\nkysymyksessä pieni peitäntä, ellei harhauttamisyritys. Tällä kertaa\nvoisimme otaksua asian olevan niin, ryhtymättä silti ratkaisemaan,\nonko peitäntä tahallinen vaiko vaistomainen. Huomattakoon, että\nLehtosen vuoristojokikaudella hänen romanttinen ryöppynsä ei tähtää\nobjektiiviseen kuvaukseen, kaikkein vähimmän omaankuvaan, vaikka\nkeskeisenä henkilönä on aina tekijä itse. Hän ryöppyää, purkautuu, ja\nsillä hyvä. Kymi taipaleensa alkuvaiheilla hän avartuu ympäristönsä\nkuvaajaksi, mutta kertojana vallitsee kirjoissa yhä tekijän oma ääni.\nVasta Muttis-vaiheessaan hän keksii oman kuvansa ja projisioi sen\npiirteitä siellä täällä eri henkilöihinsä, ennen muita Muttiseen,\njossa on mukana esim. tekijän sosiaalista kannanottoa, epikurolaisia\najatusvivahteita, pessimismiä, kirjarakkautta, kauneuskulttia ja\nkesälämmön palvontaa. Mukana on yleensä hyvin runsaasti Lehtosen\nsilloista ihanne-minää, aina ruumiillista pyknikko-tyyppiä myöten —\njohon tyyppiin Lehtonen itse surukseen ei kuulunut. Toisaalta tekijä on\nlisännyt tarkastelevaa välimatkaansa Muttiseen leppoisalla huumorilla,\npaikoitellen ivallakin. Siitä Muttisen henkilökuvan täyteläisyys.\nOmakuva on ikäänkuin piilotettu häneen. Onneksi Muttiselleen tekijä\nei kätkenyt liikaa eikä hajoittanut itseään liian moneen henkilöön,\nkuten joskus myöhemmin. Eihän Lehtonen sentään ollut mikään Shakespeare\neikä Balzac, jotka kykenivät sykkimään monena. Hän tarvitsi reaalisia\nmalleja henkilöilleen, mutta pujottautui samalla muutamiin heistä,\nsaadakseen yhäti purkautua sen verran kuin piti viisaalle miehelle\nsopivana. Muttis-kauteen kuuluu tietysti Putkinotkokin, jonka\nmonumentaaliseksi päähenkilöksi asettuu Juutas Käkriäinen perheineen,\nmutta Muttinen Lyygioineen säilyy tuota alkukantaista kummitusta\ntarkkaavana sivuhenkilönä ja sen maapalan omistajana, jonka piirissä\nepopeian kesäpäivä nousee ja laskee. Lehtonen ei Käkriäisessään edes\nyrittänyt etäälle itsestään. Tiedetäänhän, että hän sankarissaan,\nlähiympäristönsä lisäksi, tutki järkyttyneenä omaa sukuperintöään, omaa\nvelipuoltaan.\n\nMuttinen, psykologisessa mielessä Lehtosen ensimmäinen omakuva plus\nsiihen verisitein liittyvä Käkriäinen, on nähdäkseni se tausta, jota\nvasten on tarkastettava heti ajassa seuraavaa Kukkelmania. Silloin\non aluksi ja lopuksi asetettava kysymys: onko tässäkin kirjassa\nMuttisensa ja Käkriäisensä vai onko tekijä yhtäkkiä astunut tällaisista\nsymboleista aivan irralleen, objektiivisen ihmiskuvauksen ja\nihmiskohtalon kuvauksen alalle?\n\nEnsimmäisenä vastauksena saattaisi kysyä: mahtaneeko objektiivista\nkohtalon kuvausta yleensä ollakaan? Jonkin kohtalon kuvaaminen\nedellyttää hyvin subjektiivista valintaa erilaisten kohtaloitten\nmoninaisuudesta. Ja Sakris on yksi niitä eliöitä, joitten kohtalo on\nsuorastaan kirjoitettu heidän otsaansa. Hänen hirtehinen tragiikkansa\non Lehtoselle ollut henkilökohtaisen valinnan tulos monesta.\nSittenkin, vaikka Sakris reaalisena henkilönä olisi poikkeuksellisella\nrujoudellaan kiihottanut hänen kaikesta eriskummaisesta nauttivaa\nromantikon silmäänsä.\n\nSakriksen ympäristö oli samalla Lehtosen ympäristö. Jo 1910-luvulta\nalkaen hän omisti ja asui huvilapalstaa Haagassa, silloisen Helsingin\nliepeellä. Sakriksen kotipaikka Krokelby on tosin siirretty johonkin\nVanhankaupungin taholle, mutta monilta piirteiltään se voisi\npikemminkin sijaita vaikka Haagassa. Ja oikeastaan yhdentekevä\nasia: liepeellä kun liepeellä. Sakriksen henkilökuvaan tiedetään\ntekijän käyttäneen jonkin verran jotain sikäläistä mallia, jota\nhänen oletetaan edelleen karrikoineen jonkinlaiseksi Käkriäisen\nesikaupunkilaisvastikkeeksi tai miksei Victor Hugon kuuluisan\nQuasimodon pikkuserkuksi.\n\nNäissä piirteissään Kukkelmanin asettelu ei jyrkästi poikkea\nPutkinotkosta. Muttista tai muuta häneen verrattavaa tekijän\nhenkilöitymää ei kuitenkaan edes vilauteta esille. Mikään sivulta\nseuraileva silmäpari ei tarkkaile Sakriksen vaiheita. Hän saa\nräpistellä kohtaloaan vastaan omin avuin ja omin kuvitelmin. Asettelu\non tosiasiassa aivan uusi. Näyttääpä miltei siltä, että Käkriäisenkään\nvastiketta, objektiivisen tarkkailun kohdetta, ei tälläkertaa olisi.\nSensijaan Kukkelmanissa on ehkä itse Muttinen tuotu jollain tavoin\nkeskushenkilöksi. Näin voi arvella teoksen komposition kannalta.\nJa tätä olettamusta tukevat nähdäkseni Sakriksen luonnekuvan monet\nyksityiskohdat, samoin jonkinverran hänen kohtaloittensa kulku. Hänen\nruumiillinen rujoutensakin on pikemmin todistus olettamukseni puolesta\nkuin sitä vastaan.\n\nSakris on pilakuva ja hänessä on tietysti paljon Lehtosen\nomakuvalle vieraita aineksia, mutta ei niin paljon, etteikö niitten\nlävitse kajastaisi karrikoitu ilmi-Lehtonen: Muttinen uudessa,\nkonstikkaammassa, kipeämmässä ja enemmän salatussa muodossaan. Ja\nhiukan myöhemmässä vaiheessaan, sen aavikkotaipaleen edessä, jonka\nloppupisteeksi aikanaan tuli Hyvästijättö Lintukodolle.\n\nEnemmän tai vähemmän rinnakkaisista ominaisuuksista Sakriksessa\nja hänen muovaajassaan saattaisi kyhätä melkoisen taulukon. Tässä\nyhteydessä riittänevät muutamat viittaukset, joitten ei sentään\ntarvitse ryhtyä paljastelemaan kätketyitä. Eihän ole tarvis ainakaan\nnyt heti alkajaisiksi ruveta etsiskelemään Sakriksesta Lehtosta.\nRiittää, kun havaitaan Kukkelmanin erikoisluonne Lehtosen laajassa\ntuotannossa. — Otetaanpa siis eräitä parallelleja.\n\nSakriksen ja Kukkelman -kirjan vuodenaika on kesä. Kirotun talven\naikana hänen ruumiillinen rujoutensa painaa hänet julkisella tielläkin\nloikkimaan nelinkontin kuin sammakko. Jollei hän henki siitäkään\nkyvyiltään ole mikään loistolamppu, hänet tekee täysin ihmisen\narvoiseksi toisaalta fantastin ja idealistin tragikoomillinen glooria,\ntoisaalta kyky käsillään näperrellä yhtä ja toista puolikuntoista,\nmm. keinutuolin huoneeseensa, »omatekoisen mielipaikkansa». On hänen\nmurjunsa seinällä lisäksi värillinen kuvataulu. Siisteyteenkin hän\npyrkii: »Kyllä hän tahtoisi olla siisti … ja hän on siisti! Asuntonsa\nsoisi Sakris kauniiksi kuin nukkekaappi!» Ominpäin hän on opiskellut ja\nhänellä on kirjoja. Niin kauan kuin hänellä ovat suuret illuusionsa,\nhän kykenee säästäen ja ahertaen ansaitsemaan elatuksensa, mutta pelkää\nansioitten tyrehtymistä: »Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin\n… Jos hän saisi aina tällaisiakin … jos eivät viimeiset ansiorahat,\npienellä räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin …» — Lyhyen,\ntuhlaukseen ja luottamukseen hairahtuneen onnensakaan aikana hän ei\nunohda säästämistä eikä sen päämäärää: »No, Sakris oli ollut kova …\nvaatinut säästämistä. Mökkiä varten!»\n\nSanottakoonpa tällaisista piirteistä yhtäläisyyden kannalta mitä\ntahansa, Lehtoselle vieraita ne eivät ole, eikä edes hänen komiikkansa\nnäytä ulottuvan niihin. Sakris ei ole hänelle mikään Juutas\nKäkriäinen. Muistettakoon vielä, että »Sakris ei tunne minkäänlaista\nkristillisyyden tarvetta». »Syntiä ei ole mikään … mutta vahingollinen\non syntiä.»\n\nSakris on pohjimmaltaan egoisti, niin rakkaudessaankin ja samoin\nyhteiskunnallisissa utopioissaan. Hän on kuitenkin sosiaalinen\nolento aivan toisin kuin Käkriäinen, enemmän kuin Muttinenkin.\nMutta maailmanparantajana hän joutuu auttamattomasti kirjan tekijän\nhampaisiin, ei sentään verisellä ivalla, pikemmin vain säälivällä\ntaakse-katsahduksella johonkin entiseen nuorempaan veljeen. Sille\ntaholle viittaa erityisesti Sakriksen raamattu, se samainen »Sara\nHustan Nietseske kirja», joka nuorta Lehtosta hurmasi, mutta jolle hän\nnyt pistää pilkkojansa.\n\nTällaisia Sakriksen erikoispiirteitä tarkkailevalle lukijalle alkaa\ntulla selväksi, että kirjan näennäisesti käkriäismäinen asettelu ja sen\nköyhälistömaalaus saattaa olla toisarvoista. Sakriksen kohtalo olisi\nyhtähyvin ollut sovitettavissa toisiin yhteiskunnallisiin kehyksiin,\ntekijälle läheisempiin. Hän halusi kuitenkin jostain syystä ottaa asian\nnäin. Hänen burleski komiikkansa löysi yleensä aina parhaiten kohteensa\nkatsellessaan ylhäältä alaspäin, kehittyneestä primitiiviseen. Niin\ntässäkin tapauksessa, kun hän ilmeisesti katsoo Sakrikseen omassa\nitsessään. Siellä, salatussa, erittelevässä, puolustelevassa ja\npilkkaavassa keskustelussa oman Sakriksen kanssa, luulen piilevän sen\nkoneiston, joka Kukkelmanin tekee eläväksi kirjaksi.\n\nHuomautin juurikaan muutamista tekijän ja Sakriksen psykologisista\nyhtymäkohdista. Lisää samallaista todistusaineistoa ei ollenkaan puutu.\nNimenomaan Sakriksen rampuus on lähellä Lehtosta, jonka ilkeästä\nreumatismista on jo ollut puhe. Lisäksi Sakriksen ruumiilliset viat\nsaattavat aivan hyvin olla sielullisten vammojen symboleita ja niihin\nsaattaa kätkeytyä valitusta ja itsepilkkaa. Mikäli sitä on, Lehtonen\nsanoo sen mutkan kautta. Hänkin oli tavallaan aristeleva kuten Sakris.\n— Jos edellä on Lehtosesta käsin tarkastettu Sakrista, sen verran,\nettä identifiointi alkaa käydä luvalliseksi, olisi nyt kiintoisaa\npäinvastoin Sakrikselta kysyä, eikö tämän piirteistä ja äänenpainoista\npilkistäisi jotain piiloitettua Lehtosta. Eiköhän. Esimerkiksi hänen\nsyvimmällään piilevä ihmisarkuus ja katsojien torjunta. Jo kirjan\nalkusivuilla Sakris esitellään näin:\n\n»Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää\nhitaasti ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy … mutta\nehkäpä hän on seisattunut johonkin tienmutkaan . . ehkä tuon ison\nkuusen taakse … ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee\ntuokion. Sitten pujottaa hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset,\njotka kädessä hän taannoin loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä\nvaraan … alkaa sillä tavoin hypellä.»\n\nHengen valtakunnassa Lehtonen oli tavallaan nousukas, ja lehtolapsena\nehkä syntyään vastaan Sakriksen tavoin kapinoiva:\n\n»Äiti-vainajan henkikö häntä kiusannee muiden muassa?»\n\n»Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman … tuon kyttyrän\nselkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...»\n\n»Mutta jos köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen\nhellempi.»\n\n»Sakris muistaa äitiään ainoastaan milloin hänen kyttyräänsä ja\nselkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset jalat luopuvat hänen altaan.»\n\nSakris oli sentään Lehtosena päässyt maailmalle, joka »lupasi\nantaa hänen omin silmin nähdä kaikkea sellaista, mitä hän oli\noppipoikana itsekseen ja yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea. —\n— Nyt hänen hyllyllään on yhtä ja toista.» Lueskelunsa tuloksena\nhänestä koitui yhteiskunnallinen idealisti, pakana ja saituri, mutta\nmaailmanparantaja, eroottisesti kuriton, mutta Romeon ja Julian kuva\nseinällään. Hän on niin työn näpertelyssään kuin kuvitelmissaan\nfantasiaihminen. Kaiketi edelleen Lehtosena hän kulkeutuu kirjan\nkeskivaiheilla hurmioisiin elämän onnen ja yhteiskunnallisen\noikeudenmukaisuuden illusioihin, ja kun ne loppusivuilla toinen\ntoisensa jälkeen romahtavat, ei tarvita muuta kuin asunnosta\nhäädön uhka (varattomalle yksinäiselle kaiketi sinänsä jokseenkin\nyhdentekevä?), ja Sakriksen kohtalo on valmis. Seuraavana aamuna\nvuokrakasarmin tenavat saavat hihkua: Sammakko heiluu henkseleistä. —\nEllei tämä lie Lehtosen omaa ja melko areätä katsastelua eteenpäin, en\nkäsitä mitä muuta se olisi.\n\nJa niin olen tullut siihen, mistä lähdinkin, arveluun, että\n_Kukkelman_-kirjan nimi peittää jotain ja että Sakris on hyvin\nhenkilökohtaisen valinnan tuloksena joutunut symbolisoimaan tekijänsä\nmielentiloja eräässä hänen murrosvaiheessaan. Kukkelman on —niin\notaksun — hyvin oleellisesti tunnustuskirja, Lehtosen proosateoksien\njoukossa ensimmäinen sitä laatua. Hän tunnustaa kuvitelleensa liikaa,\njoka suhteessa liikaa, skeptillisenä Muttisenakin liikaa. Sakriksen\nmuodossa hän pilkkaa itseään ja mittailee mahdollisuuksiaan. Jos\nLehtonen osasi ivata muita, vielä säälimättömämpi hän saattoi\nolla itselleen, pohjia myöten, vaatimattomiin onnen kuvitelmiinsa\nasti ja lähtönsä näköaloihin asti. — Kukkelmania en osaa ottaa\nköyhälistökuvauksena, enkä Sakrista Quasimodo-tyyppinä, siinämäärin\nkuin Lehtosen aavikkotaipaleen portaalifiguurina. Lehtosen takia Sakris\ntulee säilymään, eikä päinvastoin.\n\nKukkelman on nimeänsä paljon traagillisempi kirja. Se on taideteoksena\nhyvin tehty, mutta se liekehtii myös, ja niin kolealla palolla,\nettä lukijaa joskus miltei viluttaa. Kukkelman on symboli ja\nSakris on symboli, olkoon vaikutelma näin ottaen kuinka irvokas\nja hirveä tahansa, vailla edes sitä luonnon lohtua, jota kirjan\nsääminkiläis-syntyinen Julia kaipaa: kirkasvetistä kotijärveä ja sen\nrauhallisia rantoja.\n\nSakris on personoitu pettymys, hänen tarinansa tämän pettymyksen kuva.\nSakris ei ole Käkriäisen sukua. Hän ja hänen tarinansa on — ainakin\nminun silmissäni — irvokas toisinto Muttisesta ja Lyygiasta, Lisäksi\ntällä kertaa on mukana aika paljon pelkoa. Pelkoa vanhuuden tulosta,\nansioitten ehtymisestä, Lyygian menettämisestä —\n\nLehtonen on eräässä Putkinotko-aihetta lopettelevassa novellissaan\njohdattanut Muttisen viimeiseltä mielisairaalaan, koska tämän\nyhteiskunnalliset illuusiot olivat luhistuneet. Jos Sakris, utopisti,\nkuvitelmiensa raunioilla laahautuu köyden päähän, tapaus ei paljoa eroa\nedellisestä muun kuin absoluuttisen lohduttomuutensa takia. Kun nyt\naavikko aukeni Lehtosen eteen, siitä ei enää ollut muuta pakoa kuin\ntoisaalta silmitön aherrus työpöydän ääressä, toisaalta Lintukodon\neristynyt idylli, jonka senkin ylitse jo pääkallon varjo irvisti.\n\n_Kukkelman_-kirjan nimen oleellisin sana lienee »köyhä». Sama sana eri\nvivahtein toistuu yhäti Hyvästijätössä Lintukodolle. Mutta siitä\nkirjasta pitäisi kirjoittaa erikseen. Sen pitkä monologi on verhottoman\npaljas ja siten helpompi lukea kuin Kukkelman.\n\n1949.\n\n\n\n\nTELLERVON ILLUUSIO\n\n\nOn aina kätevää — ja sykähdyttävää — selailla jotain mestaria\nvaihteeksi yhdestä niteestä, johon hänen parhaansa on valittu.\nAivan lievä sivumaku siitä, että tässä saattaa olla jonkinlainen\nkalunkirjoitus käynnissä, ei jaksa hämmentää iloa yleiskatsauksen\nhelppoudesta. Ja tietysti tunnosta, että huipulta huipulle edeten saa\nimeä itseensä valikoitua satoa.\n\nIlo on siitäkin, jos mukaan päässeiksi huomaa omat mielikappaleensa.\nNe, jotka jostain syystä ovat kouraisseet eniten tai muuten vuosien\nlävitse yhä jääneet muita selväpiirteisempinä tajuntaan, jokin\njokseenkin kokonaisena, jokin kenties jonkin yksityiskohtana välähtävän\nrytmikuvionsa tai väriläikkänsä takia.\n\nSelailen Sillanpäätä, »Erään elämän satoa», hänen novellituotantonsa\nvalikoimaa. Puolen viidettäsataa sivua. Mieluinen nide käsitellä ja\nnyökätä siellä vanhoille tuttaville, todeta mestarin oman rehevän\nhahmon tuontuosta ja verhottomasti näyttäytyvän eri ikäkausillaan,\ntarkata hänen kuvansa ja sanaisen sanottavansa muuttumista\nvuosikymmenestä toiseen, riemuita hänen tyylinsä kirpeästä elokkuudesta\nja miksei myös sen ovelista taitotempuista.\n\nJotkut pitävät enimmän Sillanpään romaaneista. Olkoon se heidän ilonsa.\nMinä hakeudun mieluummin hänen pienoistaiteeseensa. Siinä hän toisinaan\nvoi kyllä laskeutua lähelle pelkkää taiturityötä tai pakinaa, mutta\nsiinä hänen impressionistinen ilmekielensä sentään yleensä näyttää\nliikehtivän vapautuneimpana ja suorastaan tihkuvan tartuttavaa\npsykologista runoutta. Hänen novellettiensa muotoileva ote vaihtelee\npaljon, harvoin sentään tiivistyen sellaiseksi monumentaaliseksi\nkiinteydeksi kuin kaikille tutussa »Vanhassa valtiaassa». Sillanpää\ntyytyy mieluummin johonkin pienoisnäkymään, tarkastellen sitä\neräänlaisen inhimillisen ekologian valossa. Tai hän, parhaalla\nkaudellaan, oikukkaan sulavasti vaihtaa välimatkaa, näkökulmaa, tempoa\nja tyylin sävyä, varoen kuitenkin aina, ettei siihen pääse valahtamaan\ntoisaalta imelyyden pisaraa eikä toisaalta pateettisuuden pullahdusta\npaitsi milloin hän vanhetessaan alkaa, ympärilleen katsahtaen,\nlausahdella painokkaasti: minä F.E.S. Mutta silloinkin hän useasti\nkiirehtii sipaisemaan kuvansa kasvonpiirteisiin jonkun koomillisen\nkontrastivärin.\n\nOsapuilleen 20-luvun alusta sen puoliväliin olen näkevinäni Sillanpään\npienoistaiteen huippukauden. Siltä ajalta ovat useimpien tärinäin\ntaulut tomuttomina ja viivapuhtaina mielessäni säilyneet aivan\nyksityiskohtiaan myöten. Yksi niistä on Muuan Tellervo-niminen, tarina\nhupakosta huutolaistyttösestä eli kunnan hoidokista, jonka masennettuun\nelämisen touhuun aukeni suuri illuusio, aukeni ja sammui kesken, mutta\ntyttö sai sentään kuolla parhaassa paikassaan tädin sängynnurkassa.\n\nTätä tarinaa etsiskelin Sillanpään valikoimasta turhaan.\n\nKokoelma »Enkelten suojatit» (1923), joka minulle sisältää mestarin\nehkä valloittavimman pienoistaiteen, on päässyt mukaan vain parilla\nnäytteellä — ne molemmat (Emot ja poikaset, Kemppasen mukulat) kyllä\nerinomaisia, edellinen kaiketi Sillanpään paras — mutta miksi vain\nparilla? Miksei edes Tellervoa kolmantena? Tai, jos asetan kysymyksen\noikeammin, miksi minä olen tullut Tellervoon kiintyneeksi ohi monen\nmuun sepitelmän, joita muut asiantuntijat näköjään pitävät parempina?\n\nVaikuttajana ei tietenkään ole tuo hupakko lapsi sinänsä, sillä\nnähtynä ja kuultuna todellisuutena hän olisi arvattavasti ollut ikävä\ntuttavuus. Mutta hän käy kiintoisaksi kyllä jo siinä suhteessaan\nympäristöönsä, jonka tekijä on taitavasti antanut leikkautua ilmi\nnovellin alkupuolen ristikkäisvalotuksessa: toisaalta tyttösen\nhölötyksissä, toisaalta niissä ympäristön repliikeissä, jotka ikäänkuin\nristeilevät tytön pään ylitse, hänen tajuntaansa isosti tunkeutumatta.\nJa vielä enemmän hän tulee lähelle loppuosassa tekijän uteliaan ja\njärkkyneen, joskohta melko piiloitetun myötäelämisen välityksellä.\n\nOnhan muistettava, että kirja, jossa Tellervo esiintyy, on hyvin\nsävyrikas, valtasävyinään kaksi niin paradoksaalisesti vastakkaista\nainesta kuin biologinen tutkistelu ja inhimillinen lämpö.\n\nSillanpää on »Enkelten suojateissaan» tietentahtoen paneutunut\npieneksi. Hänen ennenkin hienovarainen relativiteettitajunsa on\nnyt viety äärimmilleen pienen suuntaan, milloin oman lapsuuden\nminiatyyrimaisemiin, milloin lapsiin yleensä, milloin aivan\nmikroskooppiseen pienoismaailmaan. Mutta kirja on samalla kauttaaltaan\nhyvin lämmin. Se on nuoren perheenisän kirja lapsista ja lapsuudesta\nja niitä koskettavasta universumista. Se on tavallaan kuin Teuvo\nPakkalaksi heittäytynyttä Sillanpäätä. Ja samalla tekijä joutuu\nvapautumaan joistakin ärsyttävistä hermostollisista estoista, jotka\nennen ovat pyrkineet kohoilemaan hänen ja lapsuusympäristön — etenkin\nhänen ja omien vanhempien — välille. Hän keksii onnentilansa:\n\n»Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla\non ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.»\n\n»Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin minulla\noli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä,\npuolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton\nelämisen onni.»\n\nNäillä oman lapsuuden löydöillä kirja alkaa, ja päättyy filosofisella\njutelmalla »Omistani ja omilleni», jossa tekijä punnitsee\n»elämänsaalistaan» sellaista taustaa vasten kuin kehitysoppi ja\nihmiskunta. Sellaiset ovat kirjan puitteet, joihin on kehystetty sen\nkymmenen lapsi-tarinaa.\n\nNiitten joukossa Tellervo-väläys ei kyllä ole mitenkään keskeinen,\npäinvastoin se jää rajoitetuksi äärimmäis-tapaukseksi. Ei siinä\nliioin pilkahda esille tekijän omat kasvot, tuskin ensi kuulemalta\nedes äänenpainot, jotka muualla tuontuosta pyrkivät mukaan. Tellervo\nsaa hänestä näennäisesti aivan objektiivisen ja viileästi pienessä\netäisyydessä pysyttelevän kertojan. Mutta erinomaisen taitavan\nkertojan, joka näyttää osaavan konstinsa.\n\nJo novellin kokonaiskompositio on laadultaan erikoinen —\nepäkronologinen ja rytmikäs. Se on luonnekuvaus, johon on upotettu\neepillinen pätkä, siis kertomus kuvauksessa, ja eepillisesti kohoavaan\nosaan sisältyy samalla ympäristön vaihdos ja tyylin vaihdos. Lisäksi\nhuomattakoon, että varsinainen kerronta alkaa vasta, kun kerrottava on\njo keritty kuvata kuolleena ruumiina. Siis aivan moderneja novellistin\notteita.\n\nNovellin alkuosa, yli kolmannes kokonaisuudesta, pysyttelee jokseenkin\nlitteänä tasona, väläytellen vain filmisarjan tapaan Tellervon\nluonnekuvasta piirteen toisensa jälkeen. Niitten yhteydessä saadaan\nvilkaista häneen eri tahoilta: kuullaan erilaisia kannanottoja kuten\nrovastin, kasvattivanhempien, yleisen laajemman ympäristön ja aameneksi\neukkojen (eli sillanpääläisittäin ämmien) tunnettu kanta: »ja se oli\nniin kaunis ruumiinakin, että …» Erittäin syvälle abnormin sieluelämän\nvarjostoihin ei ainakaan näissä alkuotteissa yritetä. Todetaan vain\ntapaus perinnölliseksi ja annetaan puheenvuoro enemmän tai vähemmän\nkoomillisille tilannekuville, jotka suppeassa osuvuudessaan ovat\ntaiteellisen virtuoosityön mestarinäytteitä. Tyttöstä valotetaan\nhänen ympäristönsä näkökulmista, ei tekijän. Tekijän omat äänenpainot\ntuntuvat pysyvän salassa. Hänen käyttämänsä poikkeuksellisen runsaat\nluonnehtivat sanat (kaahottaa, riehakoi, honkkeloimatta, hajallinen\nym.) ovat nekin näköjään ympäristön suusta lainatut. Niitten\ntuhlailevuus vain panee arvelemaan, että niitten takana voi piillä\nmuutakin kuin taiteilijan ihastusta sanavarastonsa tehokkuuteen. No,\nsiitä asiasta ehkä hetken perästä enemmän.\n\nTellervon kuolinkuvaan päättyvästä tasokuvien sarjasta alkaa tarinan\neepillisen osan avaus: »Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe\nsisältää kumminkin sinänsä varsin liikuttavan pikku kertomuksen.»\n\nJa niin luiskahtaa kulkuunsa Tellervon tarina, tai olkoon vaikka\nnäytelmä, »pieni leppoisa murhenäytelmä», kuten tekijä myöhemmin\nsanoo ja näillä sanoillaan ikäänkuin itsekin lopulta astahtaa esille\nantamaan lämpöä ja vauhtia kerronnalleen. Saadaan aluksi perehtyä\nTellervon lyhyeen opiskelija-uraan, jonka aikana tämä sentään\nkerkisi oppia lopettamaan kirjansa kannesta kanteen. Seuraa hänen\nsuuri illuusionsa: laivaretki ja kirkonkylän koulujuhla. Sinne\nlähdön ennakko valmistuksiin tekijä vielä viskelee sanaisen ivansa\nviimeisiä rakeita. Mutta myöhästyneen Tellervon alettaessa surkean\njuhlajuoksunsa laivarantaa kohti tyyli muuttuu kokonaan. Tekijä on\njoutunut kahdenkesken tuon muitten mukana naurahtamansa olennon kanssa\nja alkaa elää hänessä — ei hupakon, vaan jokseenkin tavallisen lapsen\nkuvittelua ja hätää. Onhan tultu aito sillanpääläiseen aiheeseen:\nlapsi ja luonto. Sen mukana Tellervon kertoja ikäänkuin haksahtaa pois\näskeiseltä tasoltaan ja nyt, viimeisessä näytöksessä, ryhtyy itse\nesittämään Tellervon osaa. Tarinan maisema avartuu, liikkuu ja korkenee\nsymbolisten ukkospilviensä alla. Jokin suppeudessaan riipaiseva\nsilmänräpäyskuva siellä täällä valottaa tragedian jatkuvaa juonta:\n\n»Kiivas juoksu panee itkun omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla\nkuuluu aina äänekkäämpi ulvahdus.»\n\nPieni, avuton ihmislapsi on saanut miltei juhlalliset luonnon kulissit\ntragiikalleen, joka päättyy sinne jo mainittuun tädin sängyn nurkkaan —\naito sillanpääläinen hyvänolon paikka — jonne tyttö enemmittä mutkitta\nsaa lopettaa elämänsä vaelluksen:\n\n»Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille\nmitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.»\n\nTylyn tuntuinen ja hieman kliseemäinen lopetus. On kuin tekijä,\nsaatuansa tarinan siihen pisteeseen, saavuttaisi taas objektiivisen\ntasapainonsa ja sen merkiksi luovuttaisi ruumiin takaisin ympäristölle,\nopettajalle ja kaiketi ämmille, joitten ääni, välillä hetkeksi\nvaiennut, tuntuu nyökytellen toistelevan loppusanoja.\n\nTarina on taiturin tekemä kompositionsa ja sävyjensä yksityiskohtia\nmyöten. Taitava se on niin ristivalotuksessaan kuin kontrastiensa\nasettelun puolesta. Järkyttäväkin se on, sillä siinä on kaiken alla\nlämpönsä ja hätänsä. Se ei ole aivan objektiivista kerrontaa, kuten\nSillanpään kaltaiselta pyknikko-syklotyymiltä voisi odottaa. Ei,\nvaikka hän kerrontansa kestäessä koettaa tehdä pari ohimenevää elettä\nsiihen sävyyn. Satiiri se liioin ei ole, vaikka sen yli alkupuolella\non valeltu kosolta naurahduksia. Nehän vain terästävät kontrastia sen\nvälillä, mikä on kirjoitettu julki ja sen, mikä on jätetty sanomatta,\nenintään vain lukijan eläytymisen tietä omaksuttavaksi.\n\nJotain sanojen ja tilanteitten taakse kätkettyä tekijän myötätuntoa\nei voi kieltää. Sehän suorastaan puhkeaa ilmoille Tellervon\njuhlajuoksussa. Jos tuo myötätunto puuttuisi, ei kai Tellervon\nkokovartalokuva muutenkaan voisi olla niin kiinteä. Eikä lopettajan\npieni kohtalo niin riipaiseva. — Onhan Tellervokin yksi »Enkelten\nsuojattien» lapsia. Ja täytyy lisätä, että hänen kuvansa on erittäin\nuteliaalla mielenkiinnolla tutkisteltu, ehkä osittain aivan kipeästi\neletty, tosin uskaltamatta vajota hänen vaistojensa pimentoihin.\n\nJos tekijä kertomuksensa alkupuolella karakterisoi hänet runsailla,\npaikallisesta kielivarastosta siepatuilla erikoissanoilla ja\npaljastavilla pikkutilanteilla, tämäkin voinee olla jotain muuta kuin\npelkkää tekniikkaa. Kun tekijä miltei herkutellen tuo esille tuollaista\nkuvausmateriaalia, se, juuriaan myöten ottaen, saattaa olla peräisin\npuoliksi itsetiedottomasta torjunnasta, kammon torjunnasta. Voisi\najatella, että irvokkailla sävyillään nuori isä ikäänkuin kerta kerran\njälkeen yrittää sysätä Tellervon pois lähimpiensä piiristä, ellei\nnyt tälläkertaa enää niitten parista, jotka ovat jo tervemielisinä\ntemmeltämässä hänen pelkäävän ja tarkkaavan katseensa edessä, niin\nainakin niitten, jotka vielä syntymättöminä odottavat sitä tai tätä\nmahdollista hahmoansa. Eikö sen tapainen punnitseva vertailu ilmene\nmuuallakin »Enkelten suojateissa»? Mutta, Tellervosta edelleen puhuen,\neikö hänen kertojansa jo heti tarinan alkuun tee painokkaasti selkoa\ntytön abnormista sukuperästä osaksi vain vapautuakseen painostuksesta\nja saavuttaakseen tuohon lämmöllään ja pelollaan täyttämäänsä olentoon\nriittävän viileän välimatkan, jotta uskaltaisi näennäisen lempeästi\nkertoa hänen tarinansa? — Kenties tähän toisiaan vasten kamppailevaan\nkiinnostukseen ja torjuntaan on lisäksi vaikuttanut tekijän oma\npatologinen kauhu. Onhan kaiketi kiistämätön sellaisen abnormin\nvyöhykkeen olemassaolo Sillanpään tuotannon eräällä äärellä. Ja saattaa\nolla, että hänellä, näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta,\nolisi hitunen itseäänkin haettavana Tellervosta, kuten usein muista\nhenkilökuvistaan.\n\nEnimmän itseään hänellä ilmeisesti on kertomuksen loppupuolella, sen\nviimeisessä »näytöksessä», missä tyttönen irrottuu tupainteriöristään\nhätäiselle, painostavalle ja pettyvälle juoksutaipaleelleen\nilluusiotansa kohti. Kaikessa surkeudessaan siinä juoksussa on\nkertomuksen rytmirakenteen nousu ja huipennus. Se kohoaa samalla\nTellervon elämäntarinan tragikoomilliseksi loppukaareksi ja\nsymboliksi siitä, miten pieni muutoinkin on hän, joka on kutsuttu,\nja miten saavuttamaton on idea. Kutsumusjulistusta emme Sillanpäällä\nyleensä tapaa sen enemmän kuin muutakaan paatosta. Enimmän sitä\non tuolla varemmin mainitussa »Enkelten suojattien» filosofisessa\nloppujutelmassa. Siinä kuitenkin voimistellaan käsitteillä ja\ndialektiikalla. Ei kai olisi aivan väärin, jos ottaisi Tellervon\ntarinan pieneltä osaltaan kuvituksena niille ajatuksille.\n\nTaiteellinen ilmaus on puhumista kuvilla. Ja »kuvitse» — sanoo\nMarjanen.\n\n1948.\n\n\n\n\n\nPÄLSIN POIKAKIRJOISTA\n\n\nJa sitten äitini antoi minulle tukkapöllyä on kirja, joka näkyy\npainetun jo 1931. On siis hurahtanut kohta pari vuosikymmentä sen\npäivän jälkeen, jolloin aioin kirjoittaa jotain Pälsistä ja erityisesti\nhänen uudesta kirjastaan. Aie jäi sikseen, kun aikaa kertakaikkiaan ei\nollut. Niin kerkisi jo seuraavana vuonna ilmestyä Fallesmannin Arvo ja\nminä. Riemastukseni ei laskenut, mutta aie jäi entiselleen. Mieleni oli\nsentään hyvä, kun molempia kirjoja myytiin ja ne kiipesivät toisiin\nja kolmansiin painoksiinsa. Korkeaa tyylilajia käyttääkseni ne olivat\nlöytäneet tien kansansa sydämiin.\n\nViime aikoina nämä mainiot kirjat näyttävät kuitenkin jääneen\nkiinnostuksesta syrjään. Siksipä nyt, kun sattuu olemaan joutilas\niltapäivä, otan kynän koreaan käteen ja alottelen vanhan aikeen\ntoteuttamista. On vain vähän kiusallista suuntailla tästäkö pitäisi\nkirjoittaa vai tuosta vai kaikista. Pälsi on nimittäin uusissa\npainoksissa niputtanut kaksi kirjaansa yhteen ja järjestellyt ja\ntäydentänyt ja muokannut nippua siksi paljon, että tuloksena on miltei\nuusi kirja, se, jonka tunnemme nimellä Minä olin pikkunen vielä.\n\nRaaputin sentään jo tuonne otsakkeeksi »Pälsin poikakirjoista»,\najatellen kahta ensiksi mainittua. Olen ne aikoinaan sellaisina\nomaksunut, enkä oikein osaa asettua niihin yhtenä, vaikka tarinat\nnipussa ovat aikajärjestyksessä, erään pojan syntymähetkistä alkaen\nnoin rippikouluiän rajoille asti. Mutta tarinain oma syntymäjärjestys\non tietysti toinen. Ensin pulpahti jostain syystä esille muuan\nkirjallinen kokeilu, sen onnistuminen idätti perään toisen samaa\nlaatua, vasta yhteinen menestys niputti kaiken yhteen, pirautti\ntäydennykseksi joitain juttuja lisää, ja lopetti yhteisellä\nsisällysluettelolla kuin isolla mustalla pisteellä, jotta se oli nyt\nsitä laatuansa ja saa sitämyöten riittää.\n\nPälsi on ehkä kokeilevin ja kokenein stilistimme. Tälläkertaa\nhän ainakin tiesi, että hyvä apaja oli nuotattu loppuun ja oli\nhuopailtava toisille kalavesille. Luultavasti hän samalla tiesi\ntälläerää piirtäneensä kestävimmän kirjailija-puumerkkinsä. Olemme\nsiinä tapauksessa samaa mieltä, vaikka tietenkään en väheksy hänen\nmuita kirjojaan. Niitä ei tässä ole tarvis ruveta luokittelemaan\nenempää kuin toteamalla, että niittenkin tekijä on, paitsi hyvä\ntiedemies, pakinoitsijana syystä kehuttu. Tiedän senkin, että monet\novat sillä taholla näkevinään Pälsin huipputyöt. Saanen protesteerata.\nVakaumukseni on, että viiden vuosikymmenen perästä palvellaan pylvään\nnenässä Pälsin poikakirjoja. Ne ovat sentään hänen omintakeisin\ntaiteilijalöytönsä, jossa hän on huumaantuneena heittäytynyt\nleveimmille siivilleen ja antanut huumorinsa huhkia jokseenkin ilman\nestoja.\n\nNiitä poikakirjoja on siis 1+1 = 1. Ja mikä niistä olisi otettava\npuheeksi? Jos nyt jäljennän näytteen ensimmäisestä, heti ensi sivulta,\non teksti tällaista:\n\n»Mutta minä peljästyin kovasti ja minä ajattelin etten minä vissiin\nkoskaan pane jäniksenlankaa tallin taakse aidanrakoon kun minä\najattelin että mitäs minä sitten olisin sanonut kun meidän kissa olisi\ntullut tupaan jäniksenlanka kaulassa ja äitini olisi nähnyt kissan ja\näitini olisi kysynyt että kenenkäs jäniksenlanka kissan kaulassa oli ja\nsitten äitini olisi antanut minulle tukkapöllyä.»\n\nVastaava teksti löytyy kokoomateoksen neljännestä kertomuksesta:\n\n»Silloin minä peljästyin kovasti ja ajattelin etten minä pane\njäniksenlankaa aidanrakoon enkä pane muuallekaan. Minä ajattelin\nettä mitäs minä sitten olisin sanonut kun meidän kissa olisi tullut\ntupaan jäniksenlanka kaulassa, ja äitini olisi nähnyt ja kysynyt että\nkenenkäs se jäniksenlanka oli. Ja sitten äitini olisi antanut minulle\ntukkapöllyä.»\n\nEro ei ole suuri, mutta sentään kiusallinen selostajalle. Ei tiedä\nkummasta tekstistä puhua. Eikä voi pidättyä kysymästä: paraniko tyylin\ntuoreus tuollaisella normalisoinnilla? Onhan alkuperäisen sanonnan\npakottanut esille kyllästys normaaliproosaan. Alkutekstissä on löydön\niloa ja vallattomuutta, muttei toki anarkiaa. Onhan se yleistettävissä\nerään ikäkauden laaduksi. Siinä kuuluu kirjan kertovan minän puheääni.\n— Jos nyt täytynee ruveta seurailemaan myöhempää tekstiä, ei sen mehu\ntunnu aivan samalta.\n\nMainitessani Pälsin poikakirjat hänen omintakeisimmaksi\ntaiteilijalöydökseen, olen kyllä velvollinen tekemään pienen varauksen.\nPälsi on sumeilematta kerran minulle murahtanut, että onhan esikuvakin\nollut, se Anita Loos. Nyt teen puolestani kaiketi synnin, kun esikuvaa\nisosti tutkimatta huomautan vain, että eri asioita ovat Loosin satiiri\nja Pälsin huumori, eri asioita kaupunkilaistytön ääni ja maalaispojan,\neri ovat Amerika ja Suomi. Sitäpaitsi herätteet ovat vapaasti tarjolla\njokaiselle, apinoillekin. Mutta kukaan ei ole väittänyt omenaa Newtonin\nmuusaksi.\n\nPälsin poikakirjoja on vaikea asetella mihinkään kirjalliseen\nvaikutuspiiriin tai muuhun karsinaan. Ne saattavat alunalkuaan olla\njonkin hauskan esimerkin aiheuttamaa stilistin rentoutumisvoimistelua,\nmutta ne ovat kyllä siepanneet koko miehen mukaansa liikuskelemaan\njossain kaiken sovinnaisen ulkopuolella. Ääni on polvenkorkuisen\nmaalaispojan, kompositio lähentelee milloin novellia tai pakinaa,\nmilloin muistelmaa tai riehakkainta fabulointia. Runsas tilannekomiikka\nja kaskullinen aines kuljettaa ne paikoitellen kirjallisen\nmielenkiinnon rajoille, vallattomuudet saattavat kaiketi nyrpistyttää\npuuderoitua nenää, mutta kyllä Pälsin pojanvintiössä sittenkin on\njotain renessanssinauran leveyttä, sillä erotuksella, että Pälsi ei ole\nrivo, muuten vain mehevä.\n\nJos Pälsin poikakirjoista haluaisi vetää esille jonkin niitten\nlaatua oleellisesti kaventavan piirteen, sellainen on täyteläisten\nhenkilökuvien puute. Koko nipussa on oikeastaan vain yksi henkilö, se\nminä, joka tarinat kertoo. Muitakin nimiä on tietysti vilisemällä,\nmutta etupäässä vain poikasen kulissiympäristönä tai kaskuavan\naineksen kannattajina. Piirtyvät sentään juttu jutulta esille isän\nja äidin sisäiset kasvot, jonkinverran Fallesmannin Arvonkin. Muita\nyksityisistä tarinoista mieleen jääpiä henkilöitä on hyvin vähän\nja nekin huolimattomasti huitaistuina tilannekuvina. Pälsiä eivät\nkiinnosta henkilöt niin paljon kuin heidän koomilliset sattumuksensa.\nSelvänä poikkeuksena on tarina _Äijät saivat merroista punaisia\nrapuja_, jossa molempien pienten vintiöitten isäfaarit kasvavat kyllä\nkolmen ulottuvaisuuden mittoihin. Se tarina lienee muutenkin Pälsin\ntaiteellisena saavutuksena voimallisin, ellei sitä kunniaa kiistä\nfantastinen _Minä lauloin tuomiopäivän pasuunaa_, juttu, jonka olisi\nvarmasti riemulla lukenut vaikka Jukolan Timon taivaskuvitelmien\nrunoilija. — Kolmantena kilpailijana näille on tietysti mainittava\nvielä _Minä tein kissalle päreistä reen_.\n\nMutta entäs muut tarinat? Mikä niissä lukijan mielen valloittaa? —\nei tosin aina, sillä joskus vengottelua lehmänlällistä ja muusta\nsellaisesta venytetään liikaa tai sitten kansantieteilijäpakinoitsija\ntuo omia aiheitaan tarpeettomasti etualalle.\n\nOdottavaan vaakakuppiin tarjoutuu ensinnäkin pari ehkä toisarvoiselta\ntuntuvaa, mutta silti melko painavaa punnusta. Pälsin poikaviikarilla\non asiantuntijan hahmottelema hämäläisen rusthollin ympäristö, jolla\non arvonsa kulttuurikuvauksena viime vuosisadan lopulta. Ja pojan\nympäristöllä on toinen vielä eloisampi aihevarasto: kotieläimet.\nEn muista mistään muusta kirjasta tavanneeni niin riemastuttavaa\neläinpsykologiaa kissasta, kukosta ja pässistä alkaen lehmikarjaan ja\nhevoseen asti — ja samalla liitettynä päähenkilön omiin puuhailuihin.\nLuontohan on lapselle vielä suljettu kirja (jotain sammakkoa tai\nrapua lukuunottamatta), isot ihmiset joko pöpöjä tai toisen maailman\nasukkaita, mutta maalaistalon elävät olennot hänen mielenkiintonsa\nensimmäisiä kohteita, joista hän samalla voi saada älyllisen\nyliotteen. Heräävä tutkija, heräävä älyihminen on kirjoittajan muistin\nkomeroista astunut esille kissan ja kukon ja muitten sellaisten\ntoverina niin vakuuttavasti kuin toivoa saattaa. Jos poika esittäytyy\nleikkikumppanien kiusanhenkenäkin, tämä piirre on melko viatonta\nlaatua ja selittyy luontevasti pojan toiminnanhalusta samaten kuin\nintellektuaalisesta kilpailusta näitten lähimpien toveriensa kanssa.\n\nTekstistämme rupeaa kaiketi jo käymään selville, että nyt täytettävänä\nolevaan positiiviseen vaakakuppiin asettuu painavimpana punnuksena\nsentään kirjan minä, se kuviteltu pojanvekara, jonka elämänhalu\nyhtenään hakee toimintaa omien viehtymyksiensä piiristä ja tällöin\nyhtenään törmää isojen ihmisten — lähinnä tietysti äidin — valvovaan\nkontrolliin ja lopuksi tukkapöllyyn. Koko tilanne ja siihen\nkiinteästi liittyvä viekastelu tukkapöllyn välttämiseksi voi olla\nhieman symbolinen, ison bohemiminän tunnoille rakennettu ja sieltä\npoikasen etäisyydelle siirretty, mutta ei mikään estä ottamasta pientä\npöksyläistä aivan sellaisenaan. Tämä toiminnanhaluinen humoristin vesa,\njoka ajattelee omilla polvenkorkuisilla aivoillaan, on kauttaaltaan\ntavotettu niin riemastuttavan aidosti, että Pakkala pyrkii jäämään\npahoin jälkeen, olkoon kysymys fabuloinnin ilosta yleensä tai\nlukemattomista tämäntapaisista pikkupiirteistä: »Emmekä me tapelleet\npitkään aikaan munallakaan kun minulla ei ollut aikaa tappelemiseen kun\nminä laitoin itselleni uuden ongen, ja siitä uudesta ongesta tuli niin\nmahdottomasti hyvä onki — —»\n\nYksinomaan tarinasta Minä tein kissalle päreistä reen saattaisi poimia\npienen aarrearkullisen niitä sinänsä melko viattomia vallattoman\npojanmielen liikkeitä, joitten seurauksia äidin sentään oli korva\ntarkkana seurattava silloinkin, kun:\n\n»Minä en hiiskunut kenellekään siitä pukinlängen puolikkaastani vaan\nminä piiloitin sen porstuan räystäshirren päälle ja menin tupaan\najattelemaan asioitani valmiiksi.» — — »ja se oli isojen ihmisten syy\nkun ne olivat taas pettäneet minua ja olivatkin puhuneet totta vaikka\nminä luulin niitten valehtelevan. Ja minua harmitti niin kovasti että\nminä melkein itkin kun minä pidin kädessäni sitä kaunista pukinlängen\npuolikasta ja ajattelin etten minä ollut koskaan ajanut pukilla enkä\nollut nähnytkään pukilla ajettavan, ja minä ajattelin että minun\nelämäni oli mennyt hukkaan kun minä olin koko ikäni tehnyt ihan\nturhanaikaista enkä ollut ajanut pukilla.» — –\n\n»Ja äitini kurkisti pakarin ovesta ja kysyi mikä minua vaivasi kun minä\nolin niin hiljaa ja mitä pahantekoja minä taas ajattelin kun en minä\npuhunut mitään. Sitten minä otin uunin nurkasta hiilikoukun ja kopautin\ntuvan orsilta alas kaksi uutta ja kaunista ja ihan oksatonta pärettä,\nkun minun oli taas ruvettava töihin eikä elämisestä muuten tullut\nmitään.»\n\nKaiken kirjassa ryöppyävän tilannekomiikan takana ja alla on\ntämäntapaista dynaamista hengenliikuntaa, milloin enemmän milloin\nvähemmän, mutta yleensä riittävästi antamaan kirjalle toisen elävän\nsykkeen kuin sen pinnalla poreileva hassuttelu. -— Joskohta lukija voi\nkäännellä jonkin muita pintapuolisemman tarinan sivuja vain hymähtäen,\non Pälsin »minä» sentään enimmäkseen aivan hurmaava vekara, meidän\nkielialueemme kirjallisista lapsukaisista kaiketi aivoiltaan hauskimmin\ntoimelias.\n\nMutta mitäpä painaisi tämäkään kaikki, ellei se olisi kerrottu hyvän\nhuumorin keinoilla. En tiedä millä maailmanrannoilla Pälsi lie keinonsa\nkoulinnut, mutta sydämensä kyllyydestä hän lapsiminänsä kirjoihin\ntuhlaa kaikkea taitoaan, valikoitua yhtäläisesti kuin valikoimatonta.\nHän kaskuaa, kompailee ja viisastelee. Hän piirustaa koomillisen\ntilanteen toisensa jälkeen. Mutta hänellä on huimempikin humoristin\nfantasiansa, joka paisuttelee mielikuvia sellaiseen eepilliseen\nrehevyyteen, joka lähentelee parasta. Edellä jo viittasin tuomiopäivän\nkuvitelmiin jutussa Minä lauloin tuomiopäivän pasuunaa. Entäs sellainen\npikkupirske kuin kuvitelma miten ongenkoukun reiällä Fallesmannin Arvon\nhuulessa »oppisi viheltämään kun oikein opettelisi ja sitten osaisi\nviheltää kahdella äänellä yhtaikaa». Lisukkeeksi luettelen muistista\nvielä esim. huimasti paisutetut detaljit poikien munan juonnista,\npöksyihin vaeltaneista ravuista, kissanpoikien pyydystämisestä\njaniinpoispäin. Hienoilla psykologin keinoilla Pälsi pelaa pannessaan\nisäfaarit kamarissa tappelemaan ja pojat heti samoin porstuassa. Ja\nloistavimmilleen virittyy paisutus tällaisena:\n\n»Minua harmitti kun minulla ei ollut niin hyvää kaaripyssyä vaikka\nminulla oli sitten kun minä tein itselleni oman kaaripyssyn ihan yksin\neikä iso veli auttanut minua kuin vähän kaaripyssyn tekemisessä. Ei\niso veli tehnyt muuta kuin veisti kaaripyssyn tukin ja teki lukon ja\nkoversi nuolen uran ja näversi kaaren reiän, ja sitten iso veli vielä\nvähän auttoi minua kaaripyssyn tekemisessä ja pani siihen katajasta\nkaareen, ja kaaripyssy oli melkein valmis ja minä olin kovasti\nmielissäni kun minä olin osannut tehdä niin hyvän kaaripyssyn.»\n\nTehokkaimmillaan Pälsin huumori on suorittaessaan kuin ohimennen\ntuollaisia pieniä syväluotauksia päähenkilönsä aivokomeroihin tai\njakelee muita psykologin oivalluksia kuin piristäviä sähköiskuja.\nSellaiset nopeat pikkusäväykset ovat usein parhaan naurun tuojia:\n\n»Mutta isäni löi ongenpahlalla meidän sonnia että se lakkaisi\npuskemasta ja rengit väänsivät seipäillä sonnien sarvia irti toisistaan\nja äitini kaatoi ämpärillä vettä sonnien niskaan, ja minä hakkasin\nkirnunmännällä heinäkasaa kun en minä uskaltanut mennä likelle kun\nsonnit puskivat niin kovasti.»\n\n»Sillä minä tiesin että äitini melkein aina ajatteli kierosti ja äitini\najatteli vallan toista vaikka minä puhuin toista ja sitten äitini\nmelkein aina arvasi mitä minä aioin tehdä.»\n\nNämä ovat ehkä pieniä punnuksia, mutta minusta niissä on painoa. Jos\nniitä vertaisi pyssyn luoteihin, niin kyllä ne napsahtavat liki kympin\npilkkua. Pälsi on huvikseen, ja meidän huviksemme, poikakirjoissaan\nsiellä täällä harjoitellut psykologista tarkkuusammuntaa humoristin\nhienoimmillakin kojeilla. Hänen poikaviikarinsa kynää juoksuttaa\nsalaisesta etäisyydestään eräs vikkeläpäinen iso-minä, joka\nyhteiskunta-äidin tukkapöllyä vältellessään on oppinut vilkaisemaan\nentisyyteenkin mielevämmin kuin joku ensimmäisen kaaripyssynsä tai\npässinlänkien vuoleskelija.\n\nTämä iso-minä on siksi moderni herra, että osaa ohjailla poikasensa\nmielenliikkeet pois liian oikosen johdonmukaisuuden valtatieltä. Hän\nantaa pienen päähenkilönsä tajunnan tuontuosta polvehtia vapaana\nsellaisista opitun loogisuuden kaavoista, joihin sovinnainen\nkirjallisen esitystavan harjoittelu on ilmaisumme vienyt. Esityksen\npunainen lanka katkeilee ja vyyhteytyy, ottaa sivuaskelia ja hypähtelee\nsyrjäpoluille kuin ainakin lapsella tai muulla suitsettomalla\nfantastilla, jota päähänpäläysten odottamattomat assosiaatiot\njohdattelevat. Sellaiset poikkeilut ovat luullakseni valloittavin\ntekijä Pälsin poikakirjojen syvyyspsykologiassa. Niitten älykäs vekara\nosaa poiketa loogisesta mielekkyydestä parahiksi sen verran, että\nhänen hahmonsa kasvaa kauas kirjojen tilannekomiikan ja vitsailun\ntuolle puolen. Siitä pojasta minä tykkään peijakkaasti, en niinkään\nharkittujen koirankujeitten suunnittelijasta, oli tämä kuin ovela\ntahansa.\n\nTottapuhuen olisin kuitenkin iloisempi, jos Pälsi juuri näissä\nherkimmissä oivalluksissaan kahlitsemattoman sielunelämän todellisesta\nlaadusta olisi ollut vielä vapaampi. Hän hypähtää polveilunsa vain\npolveiluna ja palauttaa poikasen eloisimmilta poluiltansa takaisin\njuoneen. Se on tarpeetonta kurinalaisuutta. Toisen säväyksen antaisi\nmielleyhtymien karkuunlähtö omille retkilleen ja vaikka harhautuminen\nniihin ryteikköihin, joissa eksymättä osaavat liikkua vain lapsi ja\nrunoilija. — Mutta kenties niin perusteellinen ennakkoluulottomuus ei\nkuulu Pälsin mentaliteettiin. Hän on rationalisti ja viisaustieteitten\ntohtori sentään silloinkin, kun laskee aivokoppansa rentoutumaan.\nYhteiskunta-emon tukkapöllytkin lienevät osaltaan tehneet tehtävänsä,\nvaikkei vekaran mieli sitä taivu myöntämään.\n\nKuten näkyy, en Pälsin poikakirjoja osaa aluksi en lopuksi ottaa\npelkästään muistelmana tai tutkielmana pojasta. Taiteilijavietti\nse on tälläerää ollut liikkeessä, punoen yhteen köyteen totta ja\nsatua ja pientä oppositiohenkeä holhoavia silmäpareja vastaan.\nTulin tuolla varemmin asettaneeksi ensimmäisen positiivisen\npunnuksen kuitenkin kirjojen totuudenmukaisen ympäristökuvauksen\npuolesta. Entinen etelähämäläinen rustholli on Pälsin kourasta\nsaanut yhden luotettavimpia monumenttejaan. Erityisesti yksi piirre\npoikasen ilmapiirissä on minua suorastaan järkyttänyt. Se on talon\nomistajaperheen suhde palvelusväkeen ja muihin pieneläjiin. Pieni\npoikanenkaan ei heistä puhu kertaakaan muussa kuin ylimielisessä\nsävyssä. Ja holhoava äiti, joka varjelee luontokappaleita pojan melko\nviattomilta ilkitöiltä, ei tarjoa vekaralle ainoatakaan tukkapöllyä\nturvattomien ja »tyhmien» palkollisten kiusaamisesta. Tämä on hyvin\npuhuva piirre viime vuosisadan Lounaissuomesta, Pälsin ikuistama\nkaiketi huomaamattaan. Sitä todistusvoimaisempi se niinollen lienee,\nja sitä hiljaisempana se panee lukijan mieteksimään eräitä sosiaalisia\nliikehtimisiä nyt kuluvan vuosisadan puolella. Monet saavat olla\nonnellisia siitä, etteivät isien synnit ole sen pahemmin kaatuneet\npoikien päälle kuin viime vuosikymmeninä on koettu.\n\n1950.\n\n\n\n\nALEKSIS KIVEN EROKSESTA\n\n\nNyt AION TARTTUA aiheeseen, joka oikeastaan vaatisi koulitun psykologin\notteet. Toisaalta saattaa olla edullista, jos erinäisiä aiheita\nkyetään joskus lähestymään aivan vapaina kaikesta oppiin vivahtavasta.\nHämärissä tapauksissa eivät mitkään tiedot eikä mitkään metodit korvaa\nyksinkertaisia vaiston tuntosarvia. Eikä jokaisen kalastelijan ole\ntarvis kiskoa isoa kalaa kuiville, punnittavaksi ja paloiteltavaksi. On\nonkimiehiä, joita kiinnostaa eniten se, että pahaisen siimansa osaavat\nkussakin koskessa viskata sen oikean kiven kupeelle, josta lohi nappaa.\n— Riittäköön siis tälläkin kertaa, jos posahtaa oikein iso kala. Minua\nkiinnostaa sen pelkkä liikahdus. Muut saalistakoot sen, jos sellainen\nkuuluu heidän huvituksiinsa.\n\nSanat »Aleksis Kiven Eros» voi tietysti kirjoittaa minkälaisen pölkyn\nkylkeen tahansa, halkoa ja katkoa sen ja sanoa: tuossa se nyt oli.\nTaikka voi upottaa sen pölkyn jokeen ja kerskata; siellä se pötköttää\nminun loheni, näetkös nimet ja puumerkit kyljessä.\n\nSellaisesta kirjallisuuden tutkimuksesta Herra meitä varjelkoon tällä\nerää. Aihe on liian pyhä saalistettavaksi tai pölkytettäväksi. Koetamme\nvain etsiä sitä luvattua posahdusta. Piittaamatta metodeista, luopuen\nterminologioista, käymme vain vapaasti virralle so. kuuntelemaan Ison\nAleksin omaa tekstiä.\n\nVirratkoon se silmiemme ohi alusta loppuun, Kullervosta. Margaretaan\nasti: teoksia, kohtauksia, henkilöitä. Kullervolla, niin nuoruuden teos\nkuin se onkin, näyttää olevan hänen Eroksensa etsijälle melko vähän\nantamista, sammuvan miehen Margaretalla miltei samoin. Eros ilmestyy\nKiven tuotantoon myöhään. Sen ensi äännähdykset Nummisuutareissa,\nKarrin Kreetan kuvan ympärillä, ovat yhäti ehkä melko ulkokohtaisia,\nkuvailevia tai iloittelevia — Eskon kohdalla kuitenkin katkeria. Toisin\non laita enimmissä seuraavissa teoksissa, erityisesti Kiven runoissa,\njotka aivan vilisevät eroottisia aiheita — tai ainakin tunteen lämmöllä\npiirrettyjä kuvaelmia ja naishahmoja. Näihin puolestaan liittyy\nelimellisesti useita näytelmien kohtauksia ja naishenkilöltä. Lähinnä\ntulevat tällöin mieleen (kuten jo Tarkiainen lienee huomauttanut) Lea\nja Yön ja päivän sokea Liisa, mutta myös Karkurien Elma ja Canzion\nMarianne. Luulisin, että näitten, naisten ja näytelmien eräitten\nmuitten naiskuvien vertailu voisi aiheemme kannalta olla melko antoisa.\nKun joskus kirjoitetaan perusteellisempi tutkielma Aleksis Kiven\nEroksesta, ei materiaalia puutu. Niinkin väheksytyssä teoksessa kuin\nCanziossa olen kuulevinani runsaasti Ison Aleksin omaa ääntä, hänen\nuskonnollisen kannanottonsa historian lisäksi esim. viittauksia —\nellei suorastaan muistumia — hänen mieltään kiehtoneista kolmesta eri\nnaistyypistä.\n\nTällaiseen suhteellisen selvään aineistoon verrattuna Seitsemän\nveljeksen eroottinen panos voi tuntua vähäiseltä. Kun on sentään\nkysymyksessä mestarin kauimman aikaa kypsyttämä kirja, hänen\npääteoksensa, on aiheemme kannalta pakko kuunnella sitä huolellisesti,\njos ylipäätään oletamme Eroksella olleen jotain osuutta Kiven\ntuotantoon. Jotta en veisi juttuani liiaksi hajalle, koetan\nseuraavassa, Kiven Eroksen sisintä linjaa tavoitellen, pyrkiä runoista\nVeljeksiin, keskittyen näihin kahteen virran pyörteeseen. Samalla\nsaanen ottaa runot kuin yhtenä teoksena. Onhan niistä tiettävästi vain\npari alkutuotantoon kuuluvaa. Muut ovat joko ilmestyneet Kanervalassa\n1866 tai ainakin kirjoitetut sen jälkeen, samoihin aikoihin kuin\nSeitsemän veljestä, joka valmistui 1869 ja painettiin seuraavana\nvuonna. Tällä ikävaiheellaan, runojensa, suuren romaaninsa ja enimpien\nmuitten teostensa syntyessä, Kivi oli jo siirtynyt yli 30. vuoden\nrajapaalun ja oli jo tietysti kokenut yhtä ja toista, jonka tuloksena\noli kypsynyt se maailmankatsomus ja se hengen laatu, jonka runoista ja\nVeljeksistä tunnemme.\n\nOn kai yleisesti tiettyä sekin, että Eros näissä teoksissa — niitten\nhenkilökuvissa ja lyyrillisten runojen enemmän omakohtaisissa\nkuvitelmissa — esiintyy laadultaan melko haaveellisena. Tapaamme tämän\nsävyn varsinkin runoissa, esim. jo »Mansikoissa ja mustikoissa» 1860\njulkaistussa _Unelmassa_, sittemmin mm. Keinun suvisessa maisemassa,\n_Anjanpellon_ kadotettuna näkynä, _Uudistalon_ perheen nuorena\nemäntänä, _Lintukodon_ vienoina impinä, _Uneksumisen_ ja _Pilvilaivan_\nunikuvina, _Sunnuntain_ ja _Onnellisten_ läheisempänä, miltei koskette\nlevänä haaveena, _Kontiolan kasken_ kultakiharaisena Annana, edelleen\nilmeisesti _Seitsemässä veljeksessä_ Seunalan Annana, miksei vielä\n_Nummisuutarien_ Kreetana, Leassa nimihenkilönä ja samantapaisina\nnaishahmoina muuallakin kuten _Yössä ja päivässä, Karkureissa ja\nCanziossa_. — Sinisimmän romantiikan haaveellinen sävy kypsän ja\nnerokkaan miehen Eroksessa on tietysti jossain määrin ajanhengen\ntuotetta. Mutta sävyn yleisyys läpi Kiven tuotannon merkitsee muutakin.\nTakana täytyy olla joku elämys ja joku kohtalo.\n\nKiven teoksissa on paljon erilaisia viittauksia menetettyihin tai\nsaavuttamattomiin naisiin. Olkoon tällaisessa takana romantiikan\nyleistä sävyä (ja kirjallista muistumaa vaikka Danten Beatricesta\nasti), lisäksi näyttää ilmeiseltä, että Kivi oli, runoilijain\ntapaan, melko helposti syttyvä, ellei muuhun niin haaveisiin. Jo\nvarhaisnuoruuden ihastuksia osoittelevat kaiketi kertomus _Eriika_\nja runot _Pilvilaiva_ ja _Oli mulla kulta kaunoinen_ —kaikissa neito\njo varhain pois siirtyneenä taivaallisiin asuntoihin. Myöhempien\nmonien unikuvien joukosta eroaa muita reaalisempana vaalea kaunotar\nKiven tulisimmassa tunnustusrunossa _Anjanpelto_ — tämäkin katoava\nilmestys. Vielä kohtalokkaampaan torjuttuun lempeen viittaavat runot\n_Mies_ ja _Ensimmäinen lempi_. Syystä tai toisesta saavuttamatta jää\nnaisihanne niissä Kiven draamoissakin, joissa miehinen päähenkilö\nenimmän kuvastelee hänen omia piirteitään: Esko, Tyko, Canzio.\nEhkä jossain mustassa Marciassa ja jonkin runon ohivälähtävässä\naistillisessa piirteessä (_Kanervakankaalla, Helavalkea, Uneksuminen_)\npiilee kokemus sitäkin laatua kuin saattaa hyvin kuvitella sellaisen\nmiehen osalle, jonka yhteiskunnallinen arvo oli nollassa, mutta\nhengen lahjat ylimittaiset; olisi aivan ymmärrettävää, jos näissä\noloissa mies hiljakseen toistaisi Frödingin sanat: Jag köpte min\nkärlek för pengar, för mig var ej annan att få. Silloinhan henki jäi\nEroksesta osattomaksi, sille jäi vain haave. Jos vertaista ei ollut\nsaavutettavissa (Kiven elämäkerrasta tiedämme, että joitain yrityksiä\nsiihen suuntaan ei puuttunut), haaveen oli pakko joko lähteä aivan\nirralleen fantasian maailmoihin tai sen oli etsittävä kohteekseen\njoku saavutettavissa olevan maalaistyypin henkisin variatio. Tai ehkä\noikeammin sanoen runoilijan katseen oli fantasiakuvan kautta kulkien ja\nsiitä heijastuen tavoiteltava joitain kohteita ympäristöstään.\n\nEttä edellä kuljettu johtelu on oikea, käy selville siitä, että Kiven\nrunojen eri neidoissa tosiaan tapaamme molempia näitä odotettavia\npiirteitä, toisaalta silkkaa fantasiaa (_Lintukoto, Ruususolmu,\nAlma_) toisaalta henkevöitettyä maalaistyyppiä (_Eksynyt impi,\nAnjanpellon tuntematon, Kontiolan Anna, Uudistalon nuorikko_ ym.),\nja useimmiten kai molempien sekoitusta. Yhtä vankka todistusvoima on\nsillä tosiasialla, että nämä kaikki monet melko samallaiset naishahmot\novat subliimin puhtaita ja enemmän tai vähemmän taivaallisia olentoja,\nsiinäkin harvinaisessa tapauksessa, että niihin liittyy joku Canzion\nMarciaan viittaava tummempi kude (_Niittu, Ensimmäinen lempi_). He\ntoisin sanoen ovat sublimoituneita, takanaan miehisen miehen karvas\neroottinen kokemus. Ja vielä toisinsanoen on kai väitettävä, että\njos Kivi olisi saavuttanut vertaisensa naisen, nämä enkelinkuvat joko\npuuttuisivat hänen teoksistaan tai eivät ainakaan olisi huipentuneet\nniin äärimmäisen aineettomiksi, siniverisiksi ja kalvaiksi kuin eräissä\ntapauksissa on asianlaita.\n\nOnhan esitetty sellainenkin otaksuma, että Kiven haaveellisen erotiikan\nlähtökohtana olisi joku nimeltään tunnettu valkoliinainen, mutta\nmuuten tumma tanssijatar, joka hurmasi silloisen ylioppilasmaailman.\nTosiasiassa tälle otaksumalle ei löydy mitään muuta tukea kuin erään\nkirjeen maininta, Kiven tuotannosta ei ainoaakaan varmasti osoitettavaa\npiirtoa. Valkoinen liinako? Sehän yhtä hyvin oli jokaisen maalaistytön\nharteilla. Ja Kiven neitojen yleinen valkea liina pohjimmalta\ntunnearvoltaan on väri, yksi niistä viileyden, kainouden ja puhtauden\nväreistä, joilla hän aina sydämensä naiskuvan ympäröi, silloinkin kun\nhenkilökuvan reaalinen ympäristö on Anjanpellon markkinoitten räikkynä.\n\nEllei oteta lukuun eksoottisia aiheita, Kiven kaunotar on aina vaalea,\nkultakiharainen (poikkeus: _Sunnuntai, Niittu_), kaino, solakka\nmaalaistyttö, vakava tai pidättyvästi hymyävä, uskonnollinen ja\nkernaasti ylöspäin katsahtava:\n\n    Katsahtaa hän säteilevil silmil\n    Avaruuteen sinikorkuuden,\n    Otsa loistaa niinkuin pilven kiire\n    Tämän kauniin aamun paistehes.\n(Ruususolmu)\n\n»Korkuudessa viipyy hänen katsantonsa» (Kontiolan kaski). »Mut vait oli\nimpeni kaino, katsahtain korkuuteen» (Sunnuntai). »Niin hän rukoili,\nkatsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen\nsilmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo» (Seits.\nvelj.). »Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti\nkauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään\nkorkeuteen hän katseli» (Seits. velj.). »Tämäkö se viherjäinen maa,\nja taivas tuo? Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea?— — —\nKen voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan hiilakkainen\nsinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä!» (Yö ja päivä),\n\nTämä eri yhteyksissä toistuva katseen suuntaus saattaisi olla\nperäisin jostain alttaritaulusta, kuten on kai oletettu, ellei se\ntoistuisi niin usein — ja ellei siinä selvästi kuvastuisi Kiven\nomaan naisihanteeseen kuuluva miltei uskonnollinen puhtauden tarve\ntai eräs kotoinen naistyyppi sinänsä. Edellä jo mainittiin eräitä\ntämän olennon ulkoisia tuntomerkkejä, ja lisää viitteitä hänen\nerikoislaadustaan löytyisi kyllä runsaasti. Jos joku tutkija ottaisi\nvaivakseen eri henkilökuvista kerätä yhteen hänen synteettisen hahmonsa\nsiihen tapaan kuin antropologit valottavat nipun filminegatiiveja\npäällekkäin, tulos kaiketi lähenisi erästä meikäläistä naistyyppiä\nniin paljon, että maalari voisi hahmoitella hänen kuvansa yhtä\nhyvin Kiven omista sanoista (Sellaista on Saarimaa jo yritellyt\npienessä tutkielmassaan »Aleksis Kiven naisihanteesta».) kuin jostain\nsopivasti valitusta Hämeen tyttärestä. Tuon kuvan keskeiset piirteet\novat Kivellä yleensä samat, vaikka eri yhteyksissä saattaa ilmetä\nmuuntelevia piirteitä, esim. vastakohdat kalvea ja rusoposki, mutta\ntällöinkin rusoposki on keskuskuvasta sivussa ja esiintyy vain\nsellaisissa aiheissa kuin Lintukoto ja _Uudistalon-perheen_ nuorikko.\nKeskuskuvasta poikkeaa tietysti jonkinverran vielä esim. eksoottinen\nLea, mutta sielunrakenteeltaan ja katseensa suuntaukselta hänkin\non lähellä sanokaamme vaikka Seunalan Annaa, — Muut Kiven naiset,\nelleivät ne kuulu muunnelmina tähän perustyyppiin, ovat yleensä\nrobusteja, ruskeahipiäisiä rahvaan Marttoja, Venloja ja Timottaria —\ntai toisaalta muutamia äiti-hahmoja (esim. _Äiti ja lapsi_), jotka\nmadonnan-piirteissään lähenevät hänen sydämensä naista, kunnes molemmat\nSeunalan Annassa suorastaan yhtyvät.\n\nJos tämä näin luonnehdittu tyyppi selvästi oli Kiven puhdistettu ja\nsublimoitunut nais-ihanne, sitä on edellä jokunen kerta sanottu samalla\nhänen sydämensä naiseksi. Se oli hänen eroottisen kaipuunsa kiintein\nkohde. Tuotannossaan hän ikäänkuin tavoittelee sitä eri tahoilta, ja\npraktiikassa arvattavasti samoin. Emme tosin tiedä, eikä ole tarvis\ntietää, minkä verran runoilija on jotain todellista impeänsä syleillyt,\nsydämensä naista ainakin on. Siitä löytyy riittävästi näytteitä\nrunoista jos muualtakin.\n\nOn tapauksia, joissa riittää yhteen rytmiin keinuminen, kättely tai\npään nojaaminen olkaan. Sitä läheisempi syleily kuuluu vain unelmien\npiiriin (_Unelma, Uneksuminen, Pilvilaiva_) tai se on tuota laatua kuin\n_Sunnuntaissa_:\n\n    Ja katselin kaukasta vuorta\n    Ylhäällä pohjosess’\n    Kuin ihmeellist’ Onnelan maata. —\n    Unien kangastus!\n    Kosk’ impeni sylissäin istui\n    Temppelin kellon pauhuss’.\n\n    Mut vait oli impeni kaino,\n    Katsahtain korkuuteen,\n    Ja poskellans kyynele kiilsi\n    Helmenä kirkkaana.\n    Mun käteni ihanast’ eksyi\n    Kiharains mustaan yöhön.\n\nJa runossa Onnelliset:\n\n    Mut kauniimpi koittoa päivän\n    Ja lempeempi auringon laskuu\n    Hän hymyten luokseni käy,\n    Mä syliini kierron immen,\n    Kosk' mennyt on yö,\n    Kosk' kimmeltää kesänen aamu\n    Ja linnut ne laulelee.\n\nTällaisista kohtauksista nähdään kyllä se tunnettu seikka, että Kiven\ntulisinkin kaipuu pysyttelee aina hyvin siisteissä pidättyväisyyden\nrajoissa. Romantiikkaa. Mutta samalla sellaista pidättymisen tarvetta,\npuhtauden ja puhdistumisen tarvetta, joka suhteessa rakastettuun\nlähentelee uskonnollista kulttia. Ja kernaimmin ovat ympäristönä\nvapaan, kaikkinäkevän luonnon viileimmät värit, eritoten valkea,\nviileät aamut ja illat tai päivällä varjo; tyypillinen asento on\nuneksuva seisominen tai istuminen, runojen rytmi (tai proosassa\nlauserytmi) on hyvin ilmava ja arasti aaltoava. Kuumin sensuellipoltto\nhuokuu Anjanpellosta:\n\n    Povi polttaa, aatos harhaileevi,\n    Hämäryys ja valo vaihtelee.\n\nMutta tämäkin, Kiven lemmenkuvitelmien värikkäin ja dynaamisin purkaus,\ntapahtuu välimatkojen takaa:\n\n    Siellä näin mä taivaan kauniin immen,\n    Mutta katosi hän ainiaaks.\n\nLieneekö ihastus tällöin ollut totta vai unta, ei käy päätteleminen.\nHänen sanotaan kyllä olleen »nuoren Hämeen tyttären», mutta\nrunoilijansa haaveelliseen erikoistyyppiin hänet liittävät määritelmät\n»taivaan kauniin» ja »hänen poskillans oli kelmeys».\n\nSen nojalla, mitä Kiven Erosta on edellä jo ehditty luonnehtia, hänen\nihanteensa usein toistuva kelmeä väri ei ole ihmeteltävä. Tässä\nkiintymyksessä voi olla mukana vetoa romantikkojen paljon suosimaan\nsairaalloiseen, tuberkuloottiseen tai neurasteeniseen tyyppiin.\nTai kenties kelmeys viittaa vain erikoisen herkkään, uneksuvaan\nja tuonpuoleiseen »tähtisilmaiseen» sielunrakenteeseen. Kaikkia\nnäitä laatuja Kiven kaipuu lienee katsastanut. On hän nähnyt värin\nvaihdunnankin, kelmenemisen, impensä poskipäillä, ellei muuta niin\nkeinun huumauksessa.\n\nSe tyyppi, jota Kivi kaipasi ja etsi, oli sinänsä eri muodoissaan\nfyysillisesti hauras. Unelmanakin se pelkäsi kosketusta ja oli omiaan\nkutsumaan puoleensa miehistä suojelijaa. Siinä kai sen eräs eroottinen\nviehätys. Toinen oli yhtä ilmeisesti kuvitelma sellaisen olennon\nhenkisestä laadusta, so. ylemmyydestä ympäristössään, ja arvosta\npuhtaan henkisen kiintymyksen kohteena. Täydennyksenä kokemuksilleen\nKivi etsi sielua, sitä täysin löytämättä muualta kuin kuvitelmistaan,\netenkin kun taivas on useasti tavalla tai toisella tapauksessa mukana:\n»Suutelinko taivon haamun?» (Unelma.) Tai:\n\n    Puhtautta korkee taivas tahtoo,\n    Puhtaus on lemmen asunto.\n    Lias lammikon ei ruusu kasva\n    Eikä saastaisuudes rakkaus.\n\n                       (Pilvilaiva)\n\n    Senpä näyttää hänen huultens hymy\n    Suloinen, täys lemmen hekumaa;\n    Niinpä hymyileevi sielu taivaas,\n    Pyhää kirkkautta hengittäin.\n\n                       (Ruususolmu)\n\nIhanteen oli kyettävä ilmestymään »vuodattaen taivaan kieltä»\n(Kontiolan kaski) tai »ihmeellinen tuli säteili hänen silmistänsä\nja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo» (Seits. velj.).\nNäin alkaa kuva jo lähennellä enkelin ominaisuuksia ja sille\nkuormitetaan taivaallisen suojelijan ja välittäjän tehtäviä. Tullaan\ntaas madonna-äitiin, ja kuva häipyy abstraktioksi, pois kaikkien\nkonkreettisten mahdollisuuksien piiristä. Ei ole mikään poikkeus\ntällainen säkeistö:\n\n    Vastasi hän katseel kostealla:\n    »Tuhansien vuotten mentyää\n    Toinentoistam vastaan hymyilemme,\n    Ja kosk yhteentullaan,\n    syleillään.»\n\n                       (Pilvilaiva)\n\nMiehinen veren veto ja ideaalin taivaallisuus hävittivät toisensa.\nRunoilija oli tuomittu jäämään osattomaksi muualla paitsi\nkuvitelmissaan. Vain joku »Kiharains mustaan yöhön» saattaa olla\nhaaveitten taivaisiin puristunut demoninen muistuma todellisuudesta.\nHentoa, kalveaa kultakiharaistaan Kivi ei kosketa sillä tavoin.\nSe olento jää väikkymään hänen muusakseen, jota hän ja me, hänen\nlukijansa, todennäköisesti saamme kiittää paljosta — unohtamatta silti\nCharlotta Lönnqvistiä, naista, joka oli, kun enkeliä ei ollut.\n\nMutta jo alkajaisiksi lupasin koettaa, eikö tässä aiheessa jossain\nposahtaisi lohi. Sitä ei vielä liene kuulunut, vaikka koski näyttää\ntarkastellun läpikotaisin. Summa summarum: hyvin surullista, hyvin\nhienoa, mutta ei mitään posahdusta.\n\nNyt tulemme _sen_ kiven kupeeseen. Sen nimi vilahti jo äsken esille:\ndemoni.\n\nSe väkevä henki, joka _Nummisuutarit_ ja _Veljekset_ runoili, sai toki\njotain hurjempaa, dramaattisempaa virikettä kynänsä työlle. Tämän\ndemonin löydämme, niin otaksun, paljaimpana kalvean immen tarinasta.\nMutta kalveaan impeen emme pääse poikkeamatta vielä hiukkasen Seunalan\nAnnassa.\n\nJos nimittäin etsimme yleistä syytä kirjailijain työlle, on kai\ntodettava, että voimakkain ja jatkuvin kiihoke kullakin tekijällä\non omassa sielullisessa erikoisrakenteessaan ja sen säätelemässä\nmielikuvituselämässä. Sinne latautuvista ristiriidoista kasvaa luova\npaine. Sitä oli Kivellä melkoisesti erilaisista syistä, niin vakavan\nkiskoessa köyden toisesta päästä ja koomillisen toisesta, niin\nvienouden kamppaillessa hurjuuden kanssa, niin nais-ihanteen joutuessa\npuntariin todellisuuden punnusten kanssa. Näimmehän hänen keskeisen,\nkiihkeästi kaivatun naishahmonsa etsivän muotoaan sekä runojen\nkuviteltuna sylissäistujana että näytelmien ja eeposten selvempinä\nhenkilökuvina, joitten kaikkien ääriviivat kuitenkin lopulta pyrkivät\nhäipymään taivaallisen valohämyn hohtoon.\n\nLienee ilmeistä, että näitten kaikkien fantasiahenkilöitten\nsynteettinen huipentuma on lievästi hysteerinen »Seunalan nuori ja\nhoikka tytär, kainosti katsahteleva Anna, jonka silmät loistivat kuin\nkaksi tähteä kelmeän, kimaltelevan otsan alla». Hän on se henkilö,\njonka ihmeellinen, palava rukous Vehkalan niitulla mursi Juhanin\nkapinallisen uhman, olkoonpa että Juhani samaan puhtiin kohtelee häntä\nreaalisen setämäisesti: »Mutta viimein, koska tytön askare hänen\nmielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen\nja talutti hänet takaisin latoon, lausuen: mene sisään, rääsy, mene\nsisään ja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään\npuolestani rukoilijata.» — Kivessä oli tarpeeksi Juhania, jotta hänen\ntodellisuustajunsa teetti haaveelle tällaisen pienen talutusseremonian.\n\nKivi oli bastardi, hänessä oli erittäin vienoa ja erittäin uljasta — ei\nsilti kovaa. Kaiketi hänen puhtaustarpeensa ja uskonnollinen tunteensa\nkaipasivat molemmat välittäjää, madonnaa, mutta hänen miehinen ryhtinsä\nja huumorintajunsa yhdessä panivat vastaan. Sankari jylhän kuusiston!\nMuut ristiriitansa hän osasi viimeistään tasata huumorillaan (huomaa\nedellä: »rääsy»), paitsi ei yhtä. Eroottisen kaipuunsa kohdalla hän\npysyi sinisimmän linjan romantikkona. Todennäköisesti hän olisi ollut\nihanteellisin rakastaja mitä nainen voi toivoa, sitä kiihkoansa ja\nsynkkää paloansa myöten, joka hänessä yhtenä mahdollisuutena piili\nja joka saattoi hänet joskus tehdä hurjaksi, Tulemme aavistelemaan,\netinen kuin tämän tutkistelun loppupiste putoaa, ettei hän ollut vailla\ndemoniaan Eroksenkaan asiassa.\n\nMutta pysymme vielä Seunalan Annassa.\n\nKertomuksensa loppuluvussa, jakaessaan veljeksille kullekin soveliaat\naviosiipat, Kivi tekee paradoksaaliselta tuntuvan yllätyksen: Seunalan\nAnna joutuu Eerolle, pilkkaajalle ja älyihmiselle. Tässä tempussa\nKivi on psykologina hienoimmillaan. Interiööri Vuohenkalman torpasta\nosoittaa, että ennakkoon mahdottomalta tuntuva kahden vastakohdan\nymppäys mestarin käsissä onnistuu oivallisesti. Mutta yritys on niin\nrohkea, että siihen täytyi olla aivan väistämättömät syyt. Päätöstä\nsanelemassa täytyi olla Eros, täytyi olla himo, Anjanpellon demoni,\njonka lopulta oli päästävä saaliiseensa käsiksi ja siitettävä tämän\nkanssa lapsi, Aleksis Kiven lapsi.\n\nEihän nimittäin Seunalan Annan kaltaisen madonnankuvan naittaminen\nollut kertomuksen kannalta ollenkaan tarpeellista, ellei tuo henkilö\ntoisaalta ollut tekijälle muuta kuin eräs sattumalta esille pilkahtanut\nsivuhenkilö ja ellei toisaalta Eero ollut tekijälleen muuta kuin eräs\nveljeksistä. Täytyy kai olla niin, että kalvea naishahmo oli silloin\ntällöin näkyvänä muusana innoittanut ehkä koko Kiven tuotantoa,\nviimeksi koko laajan romaanin syntyä ja kasvua, tullakseen lopulta\nviime luvussa aivan pakonomaisesti esille ensin Vehkalan niitulla,\nsitten Vuohenkalman (huomaa: kalman) avuttomana emäntänä, mutta\nlyyrillisesti loistavana näkynä, jonka sylissä on Eeron lapsi ja jonka\nsuuhun on pantu lyriikkamme kaunein kuolemanlaulu. Ja täytyy olla\nniin, että Eero älyllisessä ylemmyydessään edustaa hyvin paljolti\nKiveä itseään, eritoten nuorta vekkuli-Aleksia. Saattaa kysyä lisäksi,\neikö Seunalan Anna ollut, paitsi Kiven sydämen naisten huipentuma,\nmyös niitten prototyyppi, varhaisnuoruuden konkreettinen ihanne, joka\njoko pian kuoli (vert. Eriika, Alma, Oli mulla kulta kaunoinen) tai\nluultavammin naitiin pois — jo Nummisuutarien Kreeta viittaa johonkin\npois vietyyn, ja Eskon häämatka saattaa olla yhdeltä säikeeltään\nirvokas vapautumisen yritys menettämisen kirvelevistä tunnoista. Samoin\ntämä piirre näkyy runoissa _Mies_ ja _Ensimmäinen lempi_.\n\nNo, tämä on kai sivukysymys. Väistämättömältä pääasialta näyttää,\nettä Kiven sydämessä on Anna varattu hänelle itselleen. Ehkei tämän\nkatsastelun kannalta ole aivan merkityksetön sekään seikka, että\nAnna-niminen henkilö esiintyy hänellä kahdessa eri yhteydessä, Seunalan\ntyttarenä ja Kontiolan Annana, nähdäänpä hänet vielä kolmannenkin\nkerran, Liisan äitinä näytelmässä _Yö ja päivä_. Eikä Jaanankaan nimi\nsoinnahda etäiseltä.\n\nSeunalan Anna on joka tapauksessa nyt Eero -- Kiven sunnuntaisen tuvan\nasukas:\n\n»Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen\npolvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti\nväkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen\nkaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavankeltaisesta tukasta\nhänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana\nvalkealla rahilla valkean pöydän päässä.» Nyt taisi lohi jo posahtaa\nhiukan. Onhan edessämme todenterävästi piirrettynä osapuilleen sama\nkohtaus, jota jo Esko kuvitteli ja jonka tuontuosta toistuvana tapaamme\nKiven muissa teoksissa, niin runon kuin näytelmän muodossa. Hänen\nkuvitelmiensa (ja muistojensa?) impi asui nyt kaivattuna madonna-äitinä\nhänen sydämensä torpassa ja kuiskasi uupuneelle miehelle, joka jo\nkaiketi aavisteli kirjoittavansa viimeistä teostaan: Oi, kuule mun\nsydämeni laulu.\n\nTähän voisimme lopettaa, pelkäämättä, että Kiven tulkitsemisesta olisi\npahoin eksytty mielivaltaiseen runoiluun, ellei jäljellä olisi se\nluvattu kalvean immen tarina. Epäröin kyllä uskaltaako siihen käsiksi,\nsillä nyt viimeistään tarvittaisi ammattipsykologia. Mutta luvattu mikä\nluvattu. Yritetään pelkästään tuntosarvien turvin.\n\nHeti alkuun huomattakoon, että kalvean immen aihe orastelee jo Kiven\nensimmäisessä kertomuksessa _Eriika_. Sen edelleen kehittyvä muunnelma,\nKanervalan Eksynyt impi, tuo aiheeseen mukaan toisaalta vuoren luolia\nja kiljuvia peikkoja, toisaalta taivaallisen sulhasen, jonka ihaileva\nkatse kuitenkin muistuttaa Aleksia itseään. Karkurien IV näytöksessä\nluulen havaitsevani edelleen saman aiheen vilahtelua, lisäpiirteenään\nimmen (Elma) petos. Jälkeenjääneissä runoissa immen unelma ja Impi\nja ryöväri kehittelevät aihetta yhä edelleen, niin että niitä voisi\nnimittää jo varsinaisen kalvean immen tarinan toisinnoiksi. — Aihe\nnäyttää koostuneen useista mielikuvista, useista elämyksistä Kiven\nkoko elämäntaipaleella. Tarina näyttää olleen hänelle hyvin keskeinen\nja lopullisessa muodossaan pitkän kokeilemisen tulos. Vielä Kiven\nsammuessa, Margaretan aikoina, kalvea impi säilyy hänessä, ellei ole\nsanottava sen puhkaisevan entiset kehyksensä ja astuvan etualalle.\nSävyttäähän tuo hahmo aivan oleellisesti näytelmän päähenkilön. Mutta\nfiguuri oli tällöin jo Seitsemästä veljeksestä valmis, ja sieltä\nrunoilija sen jokseenkin sellaisenaan saattoi siirtää Margaretaan.\n\nSeitsemässä veljeksessä tapaamme kalvean immen jo ennen Seunalan\nAnnaa, sadussa Impivaaralta. Tämä ei voine olla mikään sattuma; onhan\nImpivaara koko teoksessa niin keskeinen paikka. Reaalisemman Jukolan\nohella, joka ikäänkuin toimii kirjan kehyksinä, Impivaara ja sen\nuutistupa on kirjan romanttinen voimakeskus. Ja tarina Impivaaran\nnimestä saattaa olla tunnepohjaltaan aivan toista kuin kirjan muut\nsadunomaiset episodit, vaikka jutulle on rakennettu jatkoksi veljesten\nhassuttelevia kuvitelmia oikein rotevasti. Ellei juuri näitten\nkoomillisten vastavetojen huimuus pane epäilemään, että edellä on ollut\njotain tavallista totisempaa?\n\nEn pääse mihinkään siitä vaikutelmasta, että kalvean immen tarinassa on\ntaas kerran esillä toisaalta jokin hyvin polttava eroottis-eetillinen\nsymbolien sarja, toisaalta Kiven keskeinen naishahmo ja Seitsemän\nveljeksen muusa, mutta erilaisessa tunneyhteydessä kuin missään\nmuualla. Tässä saattaa ilmetä, yhteen symbolisarjaan kätkettynä, se\nmikä Seunalan Annan vaiheista jätettiin kertomatta. Näyttäähän kuin\ntällä kertaa olisi kaikessa hurjuudessaan päässyt irti Kiven musta\ndemoni: vuoren peikko. Sen juuria voisi etsiskellä, edellämainitun\nlisäksi, Kullervosta alkaen hänen monista henkilökuvistaan, ja sillä,\naina Eskon, Sakerin, Iivarin, Juhanin, Laurin ja Tykon raivonpurkauksia\nmyöten, on aina maskuliini muoto. Sen kaksoisveli on hänen huimimman,\nuhkapäisimmän huumorinsa demoni, sama, joka keikutellen niskojaan\nlaulattaa Eskolla »Luota sinuas härjän pääl» ja kalvean immen tarinan\npeitoksi vetää Juhanin ja Timon mehevät jutut ja yksisilmäiselle\nValkolle viskatut uskon sankarien manaukset.\n\nOn aivan turhaa, jos Kivi yritetään jäniksen käpälällä pyyhkien\nretusoida vain romantikoksi, idealistiksi ja kultaisen huumorin\njoulupukiksi. Hänen hermojansa raatelivat väkevät vastakohdat, jotka\nsamalla lietsoivat hänen luomispainettaan. Hän on hyvinkin voinut\njoskus huokaista Sakerin suulla: Minä olen vimmatuilta kohtauksilta\nkiusattu mies! Ja ennen kuin Seitsemän veljestä on loppuidylleihinsä\nsaatettu, siinä on kilvoiteltu hyvin paljon ja monella tavalla. Kiven\nkoko personallisuus on ollut siinä painissa mukana, pohjiaan myöten.\n\nKysyn, eiköhän kalvean immen peikko ole yksi sellainen musta kohtaus? —\ntälläerää luonteeltaan eroottinen—jokin painajaisen tapainen toiveuni?\nEllei, niin mitä muuta se voisi olla?\n\nTarinan tulkinnalle tarjoutuu kyllä vähintään kaksi hyvin erilaista\nvaihtoehtoa.\n\nYksinkertaisimmin ottaen voidaan olettaa, että peikko on joku\nmolemmille rakastavaisille aivan vieras henkilöitymä (kilpakosija?\ntauti? kuolema?), jonka kourista sankari-Kivi daaminsa pelastaa, vaikka\ntämä oli ollut hieman uskoton. Tarina olisi tällöin jossain määrin\nverrattavissa Karkurien Elman näennäiseen petturuuteen tai Eskon ja\nKreetan historiaan -— ehkä sen kronologisena jatkona — ja peikon rumuus\nolisi pantava mustasukkaisuuden tilille.\n\nToinen selitys on hämärämpi, demonisempi, ja näyttää ehkä sotkeutuvan\nomiin lankoihinsa. Tälläkertaa täytyy Ison-Aleksin personallisuus\nnähdä jakautuneena kahdeksi eri henkilöksi: sankari = ihanneminä;\npeikko = animaalinen viettienergia eli sanoisiko aliminä. Kalvean immen\nsatu olisi tarina näitten kahden vastavoiman välisestä taistelusta,\nja kilvoittelun kohteena olisi edellistä tapausta abstraktisempi\nimpihaave, ehkä puhdas idea ehkä sublimoitunut nais-ihanne.\n\nVain kalvean immen tarinan toisinnoitten pohjiin asti yltävä\nammattipsykologi saattaisi ratkaista kummalle linjalle tulkinnan on\nlähdettävä. Omasta puolestani kallistuisin jälkimmäisen vaihtoehdon\npuolelle. Edellinen ratkaisu olisi nähdäkseni liian helppo ja liian\nnaiivi — tuskinpa niin iso kala kuin Aleksis Kivi lekottelee sen\nkiven kupeessa. Minun onkeeni pyrkii tärppäämään ja posahtamaan\ntuon toisen viereltä. Onhan tarinassa kaiketi irrallaan joku himon\ndemoni, joka yksityiskohtaisesti kuvatulla kohtalonomaisella kiihkolla\ntoimii viettelijänä, ryöstäjänä, veren juojana ja orjuuttajana. Jos\naliminän toiveen sijoitamme peikoksi, symboliikka tuntuu ainakin tällä\nkohtaa läpinäkyvältä. Ja jos niin on, kirjoittajana ei tarvitse olla\nkukaan tietoinen minä. Runoilijan täytyi vain asetella sanansa näin,\nitselläänkin kauhistuksen niskaharjakset pystyssä:\n\n»Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi:\nsarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat\nkankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen\nterävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili\ntuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunnalla raahasi hänen peikko\nsyvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti.»\n\nSanottakoon freudilaisuudesta mitä tahansa, mutta eiköhän ylläoleva\nliene heikäläiselle unien selitykselle melko selvä tapaus? Entä\nedelleen se, ettei neito kuollut, vaan jäi Kiven tyypilliseksi\nkalveaksi olennoksi? Entä pelastajan tulo, joka antoi neidolle\nuudet veret ja siekailematta päättyi peikon surmaan: »ja vuorelle\nroiskahti musta verensä»? Entä sitten ihanneminän ja neidon kirkastus\nelämän tuolla puolen? — Ei kai tämä liene mitään vaikeaselitteistä.\nJohtolangat eivät oikeastaan näytä sotkeutuvan muualla kuin neidon\nkohdalla. Minkä lupauksen tämä oli rikkonut, joutuakseen sitä\nsovittamaan sata pitkää vuotta? Ja lupauksen, joka olisi annettu\npeikon ihanneminälle! — Olisiko immen hahmoon kulkeutunut vielä\nkolmatta Aleksia, nimittäin hänen syyllisyydentuntoaan tai sitä hänen\nuskonnollista elämäänsä, joka selvästi on voimistunut 1860-luvun loppua\nkohti? Sydämen nainenhan on muutoinkin hänen uskonnollisen tunteensa\nkannattaja.\n\nJos tämä neidon solmu selviää, kalvean immen tarinassa potkaisee\nehkä liiankin iso kala, joka pelmahuttaa pohjamudat silmillemme ja\nvälähyttää samalla huikaisevat salaman sähköt. Olkoon niin tai näin,\ntarinasta joka tapauksessa pilkottaa esille eräs Kiven ominaisimman\nnaistyypin kalveita neitoja Seitsemän veljeksen keskeisessä maisemassa\nja selvästi eroottisena aiheena. Ja immellä on omallatunnollaan jotain\nsovitettavaa — kuten runoilijallakin. Demonit ja taivaskuvat ovat\nliikkeellä, enemmän tai vähemmän, miten asian ottaa, ja kamppailun\ntuloksena on ylimaallinen kirkastus. Tarina tuntuu olevan kuin koko\nkirjan tausta, toisella etäisyystasolla, toisissa ilmapiireissä, mutta\nse tunkee siellä täällä kuviansa esille ikäänkuin etualalla kulkevan\nveljeksien kertomuksen lävitse. Kirjan toisten vähemmän keskeisten\nepisodien ohella (esim. tarina kahdesta rakastavaisesta, jotka keihäs\nlävistää) se kertoo kirjaan kätkeytyvästä eroottis-romanttisesta\npanoksesta, joka näyttää vaatimalla vaatineen mukaan loppuluvun ja sen\nmukana Seunalan Annan erääseen Kivi-Eeron sunnuntaiseen tupaan.\n\nKiven naiskuva näyttää olleen se tavanomaista erotiikkaa voimakkaampi\nenergialähde, joka yhtenä, vaikkei ainoana tekijänä auttoi Fanjunkarsin\nköyhää, sairasta erakkoa ylittämään maalliset mahdollisuutensa ja\nkirjoittamaan yhden maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Kirjassa on\nhyvin huomattavasti mukana Kiven runojen ja eräitten näytelmien nainen,\nKiven polttava unelma hänestä. Kenties voimme edellisen perusteella\nlisätä: hänestä, joka oli niin saavuttamaton, ettei sitä peikkokaan\nsaanut hengiltä. Tavallaan tämä haave, tämä kuva sentään uhrasi verensä\nVeljeksille. Vuohenkalman Annana se jäi viimeiseen asti runoilijan\nvierelle ja sentään yhtä etäiseksi kuin Eerolle. Kun tietää nuoren\nKiven läheisen suhteen äitiinsä (hän oli äitinsä silmäterä, sanoo\nTarkiainen), voi aavistella miksi Kiven sydämen naiseen pyrkii yhtymään\nusein madonna-piirteitä, selvimmin ja heleimmillään juuri Vuohenkalman\nAnnassa. Hänen vierellään Kivi on sekä Eero että lapsi. Onhan selvää\nkenelle Anna laulaa sydämensä laulun, merkillisen, runokuviltaan\nkristillis-pakanallisen, mutta selvästi läpeensä uskonnollisen tunteen\nsävyttämän pois-kaipuun laulun.\n\n1949—50.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nPLAGIAATTEJA\n\n\nOn kirjallisuuden tutkijoita, jotka ammatikseen etsivät kaikkialta\nkirjallisia »vaikutteita». Kirjailijoilla puolestaan ei liene tapana\ntällaiseen keskusteluun puuttua muutoin kuin leikin sävyssä, vaikka\nheiltä tietysti pätevin tieto voisi herua. Näin ajatellen saanen tehdä\nmuutamia hajallisia paljastuksia työpöydän ääreltä, olettaen, että ne\njotakuta tutkisteluun taipuvaista lukijaa ehkä huvittaisivat.\n\nRajoitun eräisiin runoihin.\n\nTiettävästi runoilla saattavat olla hyvin erilaiset alkulähteet, niitä\nkeinuttavat eteenpäin hyvin erilaiset motooriset voimat ja niitten\npäämäärät saattavat olla tekijältäkin enemmän tai vähemmän salatut\nsiihen hetkeen asti, jolloin loppupiste putoaa. Runo on rikas ja\nmystillinen asia. Sen purkautuessa esille tekijä tuntee usein olevansa\nmukana huimalla seikkailulla, josta ei tiedä, mihin seuraava askel vie.\nNiin siinäkin tapauksessa, että purkautuminen olisi hidasta, kunhan se\npakottomasti »kasvaa sisältäpäin».\n\nLuullakseni verrattain harvat runoilijat sepittävät säkeitään niin\ntietoisesti kuin Koskenniemi kertoo kokoomateoksessa Aleksis Kivestä\nOlavi Siippaiseen s. 331—337. Luominen siihen tapaan saattaisi jäädä\nvaille yllätysten tuottamaa jännitystä samaten kuin sitä nöyryyden\ntuntoa, jonka antaa tajunnalta salassa pysyvien voimien mukana olo.\n\nEnnen kuin jatkan, saanen vielä alleviivata toisen, luultavasti\nyhtä yleisen kokemuksen. — Hyvin ensiarvoinen tekijä runossa on sen\nauditiivinen aines: rytmi ja melodia. Niitä seuraillen herkkäkorvainen\n»vaikutusten» etsijä voisi päästä ehkä pintaa syvempiin tuloksiin ja\nkorvaten puolestaan erehtyä surkeasti. Ajateltakoon esim. Kramsun runoa\n\n    Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie.\n\nSenhän voi lukea yhtä hyvin valssina kuin moukarin iskuina. Oletan\nmuuten, että siinä on molempia, mutta sen asian analysoiminen ei kuulu\ntähän yhteyteen, jossa lupasin joitakin omakohtaisia tunnustuksia.\nEsimerkki valaisee kuitenkin sitä tosiasiaa, että pelkkä runojalkoja\nseuraileva mekaaninen skandeeraus ei paljoa kuule runon ääniaineksesta.\nOn löydettävä oikea tempo ja muu rytmillinen viritys, johon voi\nopastaa vain runon tunnearvojen välitön vastaanotto, usein joidenkin\nonomatopoeettisten tms. avainsanojen avulla. Sama runomitta saattaa\nsoida aivan eri tavoin. Toisaalta olen kokenut, miten aivan eri\näänilajiin virittyneet runot saattavat, saman metrisen poljennon\nvälityksellä, suljua samaan uomaan ja siinä sekoittua toisiinsa.\n\nLuulen, että runoilijan itsenäisyydelle ovat vaarallisinta seuraa\neräät sellaiset voimakkaasti auditiiviset runoveljet kuin esim. Siljo.\nHänen kumea ja täyteen ladattu rytminsä saattaa tunkea läpi luitten ja\njäädä latenttina johonkin piilotajuntaan, vyöryäkseen sieltä joskus\narvaamatta esille.\n\nTapahtui kerran siten, että muutamaan tekeillä olevaan runoon kolmatta\nsäkeistöä tehdessäni tämä kolmas alkoi tuntua omituisesti puolittain\ntutulta. Samaan menoon pulpahtava neljäs värsy näyttäytyi yhä\ntutummaksi — se hiihteli selvästi Siljon »Teppo Tyhjäsen» ladulla,\nrunon, jota muuten pidän suomalaisen lyriikan huippuna ja joka siten\non minulle perin juurin tuttu. Mutta miksi en alunperin huomannut\nplagioivani tätä tuttavaa? Kun tarkastin kynäni jälkeä, totesin\nkahdessa ensi säkeistössä tehneeni kyllä aivan omaa työtä, mutta\nsäerakenne oli hyvin lähellä Teppo Tyhjästä, ikäänkuin hiihdellen\nsen sivulla. Kolmannessa säkeistössä tuli vahinko; pienellä rytmin\nmuutoksella se solahti solkenaan Siljon latuun. Neljäs säkeistö lainasi\njo häneltä sanoja!\n\nPahoittelen, että näin syntyneen plagiaatin tulin hävittäneeksi.\nKaikista plagiaateistani se oli ällistyttävin. Tässä kirjoituksessa\nsitä olisi sietänyt perusteellisesti tutkistella.\n\nMutta onhan »Uusi runo»-kokoelmassani painettuna toinen\nSiljo-plagiaatti, tosin hiukan toisen laatuinen ja vähemmän ilmeinen,\nkoskei yhtäläisyydestä tietääkseni kukaan ole vielä huomauttanut.\nPannaanpa tähän vierekkäin säkeistö kumpaakin, originaalia ja\njälkikaikua:\n\n    Kahdenpuolen aitaa         Vierelläni aivan\n    vielä heiluu heinä,        kylki mustan laivan,\n    vielä viljaa tuuli tuutii  lähtöhuuto möyrähtävä\n    suven säveleinä.           pitkänmatkan laivan.\n\nYhtäläisyyden, joka ilmeisesti on syvempi kuin pelkkä säkeistön\nmitallinen toisto, keksin tässäkin tapauksessa muistaakseni ennen\nrunon (se syntyi hyvin hitaasti) valmistumista. Oletan, ettei runoni\nolisi lähtenyt alkuunkaan ilman muistissa piileskelevää kuulokuvaa\nSiljon väkevästä jutusta, mutta minun sepitelmäni on alunperin\nsattunut saamaan hitaamman tempon ja lisäksi säetoiston, jotka\nmolemmat yhdessä näyttävät vaikuttaneen sen, että rytmiikaltaan miltei\nplagiaattina liikkeelle lähtenyt runo kasvoi sittenkin sisäisesti\nitsenäiseksi. Kehitys lienee siis merkittävä aivan päinvastaiseksi\nkuin Teppo-plagiaatissa. Nämä kaksi tapausta valaisevat nähdäkseni\nmelko iskevästi ensinnäkin auditiivisen aineksen suurta voimaa ja\nsuurta vaikutusvaltaa runon syntyyn. Rohkenen nimittäin yleistää nämä\ntapaukset siinä mielessä, että, kuten jo varemmin sanoin, runo on\nhyvin ratkaisevasti kuulon asia. Toiseksi esimerkit osoittanevat, että\njos oma kuultu aines lähtee liikkeelle aivan likeltä piilotajunnassa\nlatenttina väijyvää, toiselta tekijältä omaksuttua kuulokuvaa,\nviimeksimainittu helposti ryöstää koko runon haltuunsa, mutta jos\nrytmiikkaan ja säerakenteeseen on selvästi jo alkutahdeissa iskeytynyt\nyksilöllisiä piirteitä, ne jaksavat plagiaatistakin kasvattaa\nitsenäisen runon.\n\nTämän toteamuksen lisäksi on kokemukseni mukaan täysin mahdollista,\nettä eri runoilijat saattavat aivan erilaisista lähtökohdista päätyä\nhyvin samallaisiin tuloksiin. Jos käyttäisimme biologisia termejä,\nvoisi kai sanoa, että »ajan henki» ja yleinen atmosfääri antaa\nperuasultaan erilaisille eliöille yllättävästi samankaltaisen ilmaisun.\nOletan monen runon meilläkin jäävän painamatta sen vuoksi, että joku\ntoinen tekijä on hetkeä ennen kerinnyt samoihin runokuviin, rytmeihin\ntai ajatuksiin. Tuoreimpana esimerkkinä tulee mieleeni Tauno Penttisen\nlyyrillisestä debyytistä tutulta kajahtanut säe:\n\n    valitushuutoon ei auennut ykskään suu\n\nMistä tuttavuus? Kauan muisteltuani keksin muutamasta omasta kesken\njääneestä luonnoksestani, joka lie ajanhetkeltään samaa syntyä,\njokseenkin täsmälleen saman säkeen.\n\nPitempi parallelli löytyy muutamaa vuotta varemmalta ajalta. Kun »Uusi\nruno» oli jo ilmestynyt, lueskelin halulla Eino Kailan samaan aikaan\npainettua »Syvähenkistä elämää». Tälläkertaa, auditiivisen aineksen\nulkopuolelta, tapasin Kailan lyyrillisessä filosofiassa niin pitkillä\nlinjoilla samaa ainesta, että siunasin kohtaloa, joka oli sattunut\njouduttamaan kirjaseni valmiiksi samaan aikaan. Vähänkin myöhästyneenä\nolisi minun täytynyt pyyhkiä pois joitakuita juttujani, ainakin\n»Silmän», jolle Kailalla on melko selvä parallelli.\n\nMutta etenen toisellaisiin tapauksiin ja palaan samalla runomittaisiin\nesikuviin. Viime vuosien tuotantooni on puikahtanut kolme hauskaa\nplagiaattia, kukin hiukan eri tyyppiä, ja kaksi niistä niin räikeää,\nettei niitä käyne julkaiseminen muutoin kuin tämän kirjoitelman\nyhteydessä. Ensimmäisenä otettakoon seuraava:\n\n    Käärme, nahkani loin       nahkaansa nylkien kuin\n    joskus, ja taasen nyt.     vierasta tuppea viiltäin,\n    Tuskassa kiemuroin.        pukuaan kummastuin,\n    Silmä on himmennyt.        joka käy esille, kiiltäin\n    Kivi ja kanto ja maa       silmään uudistuvaan,\n    kovat ne onhan, mutta      välkkäen suomuissaan\n    niihin iskeä saa           niinkuin ruoho ja taivas.\n    kylkensä, surkeilutta,     Missä on nyljetyt vaivas?\n\nKysymyksessä on tälläkertaa tietoinen plagiaatti tai oikeammin\ntietoinen plagiaatin karttaminen, Taustalla häämöttää monelle tuttu\nomakohtainen kokemus: kannokkoisella aholla käärmeen nahka ja sen\nääressä kuvittelu eläimen piinallisesta painiskelusta nahanluonnin\naikana. Aihe on kiihottavan läheisesti symbolinen, mutta valistunut\nlukija tietää, että samaisen aiheen on Nietzsche loistavasti vallannut\nrunoudelle (»Bei der dritten Häutung»):\n\n    Schon krümmt und bricht sich mir die Haut\n\nOriginaalin rytmi ja runokuvat ovat niin voimakkaat, että ne\nvuosikausia suorastaan kielsivät minua aiheeseen enempää kajoamasta,\nsemminkin, kun Siljo on jutun jo erinomaisesti suomentanut. Padotun\nja ehkäistyn elämyksen paine kasvoi lopulta niin ylivoimaiseksi, että\ntäytyi yrittää sen runoksi purkamista, tietoisesti odottaen hetkeä,\njolloin oma muunnelma syöksähtäisi esille kyllin eloisana, välttyäkseen\nsortumasta mestarin jalanjälkiin. Kuten näkyy, tulos ei ole hullumpi,\nmutta kokoelmaan otettavaksi siinä sentään tainnee tuntua liiaksi\nplagiaatin käry. Aihe on kertakaikkiaan jo käytetty!\n\nSaman tapaisia kokemuksia voisivat luultavasti hyvin monet tekijät\nluetella uskonnollisista aiheista, jotka ovat jo vuosisatojen kuluessa\nmonen mestarin koettelemia — siinä kai ratkaiseva syy, miksi tästä\naihepiiristä yleensä niin harvoin enää syntyy tuoretta runoa.\n\nToinen lupaamani esimerkki on liian pitkä tähän painettavaksi. Ei se\nlie tarpeellinenkaan, koska se löytyy tämänvuotisesta kokoelmastani\nnimellä »Ballaadi taittuneesta puusta». Ensi lukemalla runossa kenties\nei havaitse mitään tutunomaista. Plagiointi pysyttelee piilotajunnan\nalueilla ja on aavistettavissa vain ballaadin keskivaiheilla, josta sen\nmerkit muuten olisi ollut helppo jäljestäpäin hävittää, jos tekijää\nolisi »vaikutuksen» kätkeminen huvittanut. Siellä on mm. säepari:\n\n    Meri viskoi mua, löi kallioseiniin\n    ja kietoi mun leväniljan heiniin\n\nTietoisuus plagioinnista vaivasi minua kuitenkin sen verran, että,\nennen kuin runon rohkenin omakseni tunnustaa, kokeilin sen vaikutusta\nniin pätevään kriitikkoon kuin Anna-Maria Tallgreniin, pyytäen hänen\nnimenomaan tarkkaamaan, tuntuuko runossa toisen tekijän läheisyyttä.\nEi tunnu, vakuutti kuulija. Kun mainitsin sanat »Bateau ivre» ja luin\njuttuni uudelleen, kuulija väitti yhä, että rytmi on aivan toinen,\nmutta keksi pian sieltä keskivaiheilta sekä Rimbaud’ta että Sarkiaa,\nehdottaen, että muuttaisin muutamia sanoja, jotta isyyteni olisi täysin\ntaattu.\n\nNo, yksi sana on muutettu. Muut kertokoot siinä, että biologina\nen voi kuvitella meren ajopuuta ilman leväniljaa ja että runo\nsyntytaipaleellaan heitti yllättävän mutkan hullua venettä kohti. Se\noli tapahtuma, jota väristyksellä muistelen.\n\nBallaadin alkujuuret ovat aivan toisaalla. Kuka viitsii, voi löytää ne\n»Vartiossa»-kokoelman sivulta 85:\n\n    Kuin voikaan kaikesta irti olla\n    kuin yksinäisellä kalliolla\n    meren keskellä, suuren, aukean\n    ja hiljaa humisevan.\n\nSiitä kohdasta runo aikanaan haarautui kahtia ja saivat jo silloin\nalkunsa ballaadinkin pari ensi säkeistöä, jotka sitten vuosikausiksi\njäivät jollekin paperilapulle odottelemaan jatkoansa. Jatko tuli\naikanaan, äkisti, huomaavana, vain hämärästi ennakolta linjojaan\naavistellen. Etäisyydessä syttyi kajastamaan muisto lahokannosta, jota\nolin kerrattain pitänyt yölamppuna. Sen kylmä palo, kaameahko ja lahon\ntuoksuinen, alkoi vetää runoa puoleensa. Sellaisessa vauhdissa on\nmukana juuri se tuntemattoman ja yllätyksen jännitys, johon varemmin\nviittasin. Mutta muutaman säkeistön tultua paperille sain hetkeksi\nomituisen tunnon, että tässä lähellä, ikäänkuin sumun takana, läheni\njokin tuttu elämys, eikä mikään pieni elämys, läheni, ei näkynyt,\nja etääntyi uudelleen tuntumattomiin. Myöhemmin kiusasin muistiani,\nkyselemällä, mikä tuo outo tuttava oli ollut. Lopulta huomasin, että\nolin hetkisen ajelehtinut samojen vesialojen äärillä kuin Bateau ivre\nsuomalaisessa asussaan.\n\nTällainen itsetiedoton luovan ja luetun elämyksen assosiointi keskenään\nlienee juuri sitä herkkua, jota »vaikutelmien» etsiskelijät kaipaavat.\nSiksi olkoon tapaus näinkin laajalti esitetty, syntisen omalla kynällä\nkerrottuna. Samalla selviää, miksi en sentään joutunut hullun veneen\nhinattavaksi: ilmeisesti perin juurin erilainen rytmi ja se mainittu\nlahokanto pelastivat taittuneen puun omille teilleen.\n\nMuuten olen sitä mieltä, että runonteon tulisilla tiimoilla ei tekijän\nsiedä ruveta tutkistelemaan, kenen alueelle mahdollisesti on joutunut\nliikkumaan. Jos keksii, runo säikähtää pilalle, jollei keksi, se\nkiusautuu pilalle.\n\nJa niin tuli viimeisen esimerkin vuoro:\n\n\n    Ruumis hiljaa hajoaa,         pala täällä, pala siellä,\n    kättä kuolemalle antaa,       useampi puolitiellä.\n\n    silmä usein katsahtaa         Eikä tiedä toisinaan\n    tuollepuolen, toista rantaa,  onko ollutkaan.\n\n    Omituista, sinne näin         Onko tuonen valtakunta\n    mennä, vähittäin,             nähnyt elämästä unta?\n\nEi se runo aivan huono ole, mutta jotenkuten ahdas hengitykseltään. Se\non kesken kasvuansa kiusannut itseään utelemalla: enkös ole plagiaatti?\nVastausta en ole keksinyt, eivätkä muutkaan, joilta olen neuvoa\nkysynyt. Ellei nyt, kun kysymys kaikuu laajemmalle, ellei nytkään\nesikuvaa löydy, jää jäljelle vain se mahdollisuus, että runo on itsensä\nplagiaatti. Näin sanoen en tarkoita viisastella jollakin paradoksilla,\nvaan lopettaa esimerkkieni sarjan muistuttamalla niistä plagiaateista,\njotka ainakin minulle ovat olleet piinallisimmat ja joista samaten\nmuilla on arvattavasti kokemuksia. Tässähän on kysymyksessä yksi\nvaatimattoman amatöörifilosofiani perustuntoja, jota olen hautonut\nniin kauan kuin muistiani riittää: olenko ehkä olemassa vai onko\nyksilöllinen olemassaolo vain harhakuvitelma. Se tunto lienee jo usein\nhakeutunut muotoonsa paperille ja vielä useammin jäänyt puoliunen\nkuvitelmaksi tai yötä valvoessa muotoutunut ja taasen unohtunut.\nYlläolevan täytynee olla toisinto jostain sellaisesta.\n\nKuta iäkkäämmäksi ihmislapsi tulee, sitä enemmän hänen tajunnassaan\n(niin tietoisessa kuin tiedottomassa) risteilee latuja kuin\nkevättalvisella, läpeensä hiihdetyllä hangella. Näistä laduista monet\novat muitten hiihtämiä, mutta monet omia, viimeksimainittujen joukossa\nilmeisesti sellaisiakin, joita ei voi omikseen tuntea, koska ne ovat\njo unohtuneet tai ovat tulleet taivallettua unitilassa. Runo saattaa\njoutua sellaiselle ladulle toistamiseen, uumoilee, että tässä on\nentisen ladun tuntua alla, mutta ei tunne entistä itseään muuta kuin\njoskus, sattumoisin, äkkivälähdyksenä jostain jo himmenneestä unesta\ntai suunnitelmasta. Voisin näyttää varmoja esimerkkejä sellaisista\ntapauksista, mutta nehän veisivät jo varsinaisen aiheeni ulkopuolelle,\nylimenotapauksina toiseen aihepiiriin, jonka nimi on itsensä\ntoistaminen.\n\n1946.\n\n\n\n\nSILJON »VASTAVIRTAAN»\n\n\nTänä vuonna on Vuosikirjamme omistettu Juhani Siljolle, ei hänen\nmuistolleen, vaan hänen elävälle runolleen ja kritiikilleen. Ilmeisesti\nlähitulevaisuus yhä enemmän etsii hänen sanaansa, tulkitsee sitä ja\npitäytyy siihen.\n\nOmalta kohdaltani olen joutunut heräävän Siljo-harrastuksen\nkolkuteltavaksi kahdella tavalla. On tuonne ja tänne pyydetty jotain\nkirjoitusta hänestä ja on, varsinkin lausujain taholta, vannotettu\ntäydentämään paria hänen viimeisen kokoelmansa kesken jäänyttä runoa.\nTätä viimeksimainittua tehtävää olen tosiaan jo aikoja sitten tullut\ntuumineeksi, mutta joutunut aina peräytymään tehtävän vaativuuden\nedessä. — Tuli kuitenkin äskettäin tunto päälle sellainen, että ehkäpä\nsentään kykenisin tulevaa Siljo-renessanssia tukemaan yrittämällä\nvielä kerran tätä, yrittämällä edes täyttää _Vastavirtaan_-runon\npienet metrilliset aukot, jotta se lausuntanumerona olisi täysin\nkäyttökelpoinen. Lukukappaleena se kyllä käynee täydestä sellaisenaan.\nLukija näkee silmillään, mitä poljennon tahteja puuttuu, ja liukuu\nniitten yli joko mykillä tahdeilla tai kuvittelee niitten tilalle\njoitakin runon yleistunnelmaa tapailevia sanoja. Eräänä lukijana olen\nnyt koettanut keksiä sellaiset sanat, jotka tyydyttäisivät muitakin tai\nkelpaisivat alustukseksi muille yritelmille. Toivon nimittäin, että\ntarttuisitte samaan tehtävään muutkin. Ottaisimme sitten vaikka ensi\nVuosikirjaan näytteitä saavutuksistamme, jotta asiantuntijoilla olisi\nvaraa valita.\n\nVastavirtaan, muistattehan, se lohen hahmossa eletty monumentaalinen\nkutsumusruno, saattaa ensi vilkaisulla näyttää kädenkäänteessä\npaikattavalta. Onhan sillä konkreettinen juoni, ja sen 68. säkeestä\nvain kolmessa on pieniä aukkoja. Kahdessa tapauksessa niistä on\nriimikin jo valmis; näyttää puuttuvan vain sanat säkeitten alusta.\nKolmannessa tapauksessa aukko on säkeen lopussa, joten tarvitaan riimi,\nmutta niin helppoa laatua, että lopputavun on oltava -en.\n\nRuno on ilmeisesti syntynyt haltioituneella vauhdilla, sen jälkeen kun\nse oli pitemmät ajat hautunut aforistisen alkusäkeensä tienovilla.\n\nRuno on sellaisenaan moitteettoman eheä. Puuttuvat sanat eivät näy\nmuutenkaan häiritsevän sen ilmaisuvoimaa. Olisi näinollen mitä\nyksinkertaisin temppu aukkojen täyttäminen verrattain neutraaleilla\nsanoilla. Mutta toisaalta nousee heti ukkospilveksi vastaväite: ellei\nole kysymys muusta kuin täytteistä, eikö Siljo itse olisi yhtä helposti\nrunonsa viimeistellyt muutamalla kynän raapaisulla? — Käytettävissäni\nei tosin ole käsikirjoitusta, joten ei voi tietää, onko hän sitä\nyrittänyt tai onko painetun tekstin aukkoihin syynä esim. poispyyhityt\nsanat. Mutta vaikka niin olisi, mainittuja paikkoja tarkastellessa\nja niihin täytteitä koetellessa minusta on ruvennut tuntumaan aivan\nilmeiseltä, että se, mikä poissa on, se _voi_ merkitä eräitä runon\navainsanoja, joita tekijä on halunnut vasta pitemmän harkinnan jälkeen\nsovitella kokonaisuuteen. — Tämä olettamus on minusta enemmän kuin\nhypoteesi, ja se kuihkaisee sivulliselle ilman muuta: tehtäväsi on\nhyvin arkaluontoinen ja vaativa. Niin, mutta vaativa työ tiettävästi\non kiihottavin työ. Olen tullut sittenkin yrittäneeksi, ja yllytän yhä\nmuitakin yrittämään.\n\nOtetaanpa aukot tarkasteltaviksi kukin erikseen.\n\nEnsimmäinen näkyy ja kuuluu seuraavasta sitaatista:\n\n    Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,\n    turvana yks tunto ainoastaan:\n    tummain tulvavetten yläpuolla\n    vedet kimaltavat kirkkahinnaan,\n    vihisevät virrat hopeisinnaan\n    kymen latvoill', ylämailla tuolla,\n    yö kuin päivä siell’ on seesteinen.\n    pohjahiekka —  — —\n\nEnsin on tietysti eliminoitava ilmeinen painovirhe: viimeistä edellisen\nsäkeen lopussa täytyy olla pilkku eikä piste. Näin ollen viimeisen\nsäkeen on oltava edeltäjänsä pari, loppusointuaan myöten. Tarvitaan\nvain -en-loppuinen viisitavuinen adjektiivi (tai pari lyhempää)\nmäärittelemään pohjahiekan laatua. Mutta nytpä tämä hietikko ei ole\nmitä tahansa. Sehän on koko runon dynaaminen päämäärä, se paikka, johon\npäästäkseen »aallon urho, terässuomupuku» jännittää kaiken tahtonsa\nvoiman, ja se on käännepaikka, jonka saavutettuaan »myötävirtaan\nlohikin jo vaipuu». Sen paikan sävyjä Siljo tähtäilee pitkin runonsa\nkulkua monin mielikuvin ja vielä lukuisammin, jo alusta alkaen mukaan\npyrkivin pikku viittauksin. Siihen täytyy tavalla tai toisella liittyä\nsellaisten sanojen kuin:\n\n _hopein hohtelee, valon, kuultaa, kiiltää, tuoreet, kuplii, kimaltavat,\n hopeisinnaan (ja aukkopaikan jälkeen edelleen:) selkenevän, valon\n uuden, tuoksu, ihanammat, avaramman, tähtiöihin, vesiin vihreöihin,\n hiljaisuuden, avaruuden, rakkauden. Uskaltaapa hän niinkin imelän sanan\n kuin tuoksutuulahdus._\n\nPaikka näyttää olevan niin romanttisen monisäihkyinen, ettei sitä\nole voinut tekijäkään reaalisesti määritellä. Se on irrationaalinen,\nkuten kelpo runo syvimmiltään aina on. Siksipä kai ratkaiseva sana\njäi kiireessä löytymättä. On vain varmaa, että jotain seesteistä ja\nhopeanhohtoista on kajastellut runoilijan mielessä, ehkä kyllä paljossa\nsitoutuneena johonkin nähtyyn valoisaan kutuhietikkoon, jonka samoilija\noli Lapin retkillään tunturien lomassa tavannut. Merkillistä vain\non, että tällaisen tiettävästi ahtaan ja matalavetisen purohietikon\nyhteydessä nyt pariin kertaan puhutaan esim. avartumisesta. Tämä ei\nvoi merkitä muuta kuin että runoilijan oma hengenkilvoitus, hänen\npuhtaan kaipuunsa voima, tulvahtelee yli reaalisten mielikuvien ja\nvoittaa ne lopulta kokonaan, niin että päätepaikka samaistuu kaivatuksi\nsieluntilaksi, valoisaksi ja avaraksi ja hiljaiseksi.\n\nEnsimmäinen aukkoa täyttävä tehtävämme tuntuu nyt huipentuvan\ntähän: mitenkä yhdellä tai parilla pohjahiekan laatua kuvailevalla\nköyhällä adjektiivilla olisi annettava edes vihjaus puheenaolevasta\nsieluntilasta? Ehdolle voisivat tulla vaihtoehtoisesti esim. seuraavat\nsäkeet:\n\n    pohjahiekka kirkas, hiljainen\n\n    pohjahiekan hohto hiljainen\n\n    pohjahiekka valkohohtoinen\n\nMutta tämäntapaisia sanoja käytettäessä on aivan huomiotta sivuutettu\nrunon eräs keskeinen tekijä. _Vastavirtaan_ on, paitsi eetillinen\ntahtoja kurkotusruno, myös oleellisesti eroottinen runo! Sen todistaa\nrunon koko yleissävy. Sen todistaa toki Oulun pojan tietokin lohen\nkutumatkasta. Ja sen lyö lukkoon runon lopulla selvästi säepari:\n\n    kuin on täyttänyt hän luomislain,\n    kevään käskyn, rakkauden vaiston\n\nEi päästä mihinkään siitä tosiasiasta, että askeetti Siljo nyt on\nlohensa hahmossa myös ja muun muassa kutumatkalla, elikkä, kuten\nhän jossain leikillisemmässä runossaan sanoo, Tepon tiellä, vastoin\näitimuorin ja muitten kieltoa. Eräältä säikeeltään Vastavirtaan on\nTepon tietä enemmänkin, se on hääruno, koskemattoman nuorukaisen,\nneitsyt-miehen kuvitelma lohen häistä Siljon koko tuotannon lävitse\nkajastavan _elon juhlan_ täyttymyksenä ja kaiketi mysteeriona siihen\nsävyyn kuin Siljon Novalis-suomennoksen säkeet aavistelevat. Tällä\nkertaa askeetti aivan tuhlaa sanoja, ja niin Teppo Tyhjäsen lohi\ntotisesti välkehtii hääpuvussaan. Koko runo kimaltaa ylipursumillaan\nvalon ja avartumisen mielikuvia, joita ei mikään konkreettinen kokemus\nmilloinkaan päässyt himmentämään. Ja ei olisi liikaa, jos vaadittaisi,\nettä runon ensimmäiseen täytettävään aukkokohtaan täytyisi kaiken muun\nlisäksi mahtua pieni, sävyssä tuntuva vihjaus tähän suuntaan. Ehkäpä\nesim. näin:\n\n    pohjahiekka riemun-hiljainen\n\nEllemme muokkaa kerrassaan kahta säettä hiukan uuteen asuun, näin:\n\n    siellä vain on yö ja päivä uus,\n    tuore pohjahiekan ihanuus.\n\nTämä, ehkä kyllä hiukan imelä säepari, olisi kai paras ratkaisu, minkä\nolen löytänyt, mutta koska se ehkä liiaksi alleviivaa eroottista\nmomenttia ja lisäksi hiukan muuttaa Siljon valmista tekstiä, lienee\nsopivinta tyytyä edelliseen vaihtoehtoon. Siis:\n\n    pohjahiekka riemun-hiljainen\n\nOn kai se säe siten kylliksi hohtava, avara, hiljainen ja lämmin? Paras\nmahdollinen se kuitenkaan ei voi olla. Se vaikuttaa hieman teennäiseltä\nja täyteen sullotulta. Täytyisi kai selailla Siljon koko tuotanto tätä\naukkoa silmälläpitäen ja löytää siihen hänen omat sanansa.\n\nJos olen arvoisia kuulijoita tullut jo liikaa vaivanneeksi yhden\nrunosäkeen parilla puuttuvalla sanalla, syy on siinä, että tämä aukko\non minun silmilleni ollut runon vaikein. Samalla lienee hieman käynyt\nselville, miten monisäikeinen ja monivaloinen juttu Vastavirtaan\ntosiasiassa on. Hyvillä runoilla on tapana olla sellaisia. — Kahdesta\nmuusta täytettävästä aukosta päästään luullakseni vähemmällä\npohtimisella. — Toinen aukko kuullaan seuraavassa säejaksossa:\n\n    ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,\n    solmuvälit tekee nopeammat,\n    tiensä aina varmemmaksi tietäin,\n    kutsun kuullen yhä lähempää,\n    — — — tuntein aina vähempää,\n    iloll' uoman uudet nousut sietäin.\n\nSäerakenteen mukaan on tuossa siis kahden tavun eli yhden trokeen\naukko. Siihen loveen putoaa hyvin vaivattomasti sana _vaivaa_.\nNäinollen säe kokonaisena tulisi kuulumaan:\n\n    vaivaa tuntein aina vähempää\n\nJokin vaisto, jota en voine käsitekielellä tulkita, panee minut\notaksumaan, ettei tekijällä olisi pahaa murisemista tuota sanaa\nvastaan. Sehän joutuu tällä kohdalla valottumaan kahdelta taholta.\nToisaalta se kykenee ilmaisemaan haltioitumisen keventämää fyysillistä\nvaivaa, toisaalta yhä keventyvää muistoa jokisuun sameista\nyhteisvesistä.\n\n\nMutta entä kolmas eli viimeinen aukko? Se on runon lopulla, lohen\ntäytettyä elämäntehtävänsä ja voitettua »miehuutensa taiston»:\n\n    Silloin senkin luonto lepoon taipuu,\n    myötävirtaan lohikin jo vaipuu,\n    — — — koskiin alempiin,\n    meren kehtoon, vesiin yhteisiin,\n    kuin ei koskaan luonto sieltä pois\n    vastavirtaan sitä vienyt ois!\n\nJos taasen tyytyisimme verrattain neutraaleihin sanontoihin, olisi\nhelppoa sepitellä tällaisia vaihtoehtoisia säkeitä:\n\n    vyöryskellen koskiin alempiin\n\n    entisiinsä, koskiin alempiin\n\n    nousutiensä koskiin alempiin\n\nTuollaisia kronologisesti taaksepäin katsahtavia mahdollisuuksia olisi\ntietysti paljon. Olisi suoritettava vain sävyjä valikoiva puntarointi\nniitten kesken. Niillä on kaikilla kuitenkin se paha vika, että ne\neivät paljoa paina; ne kykenevät vain lievästi vyöryskelemään mukana\nrunon valtavassa loppuresignaatiossa. Kun Siljo ei itse ole jotain\ntuontapaista sanaa tullut käyttäneeksi, sen täytynee merkitä, että\nne olisivat tällä kohtaa olleet liian vajavaisia, liian löysiä.\nSamasta syystä kai tämä kohta tuntui minusta aluksi aivan yli voimien\nkäyvältä, kunnes tulin ajatelleeksi, että Vastavirtaan saattaa kaiken\nlopuksi olla enimmän kohtaloruno. Tai oikeammin sana kohtalonsa\njysähti tuohon aukkoon omia aikojaan, eikä lähtenyt siitä enää irti ei\nvetämälläkään. Se on kai tähän loveen sopivin avainsana niin hyvin itse\nrunon perustunnon kuin Siljon koko elämänasenteen kannalta katsoen.\nRakentuuhan tämä hänen säihkyvä lohirunonsa tosiasiassa peräkkäisiin\nantiteeseihin: kohtaloa vastaan — kohtaloon tyytyen. Sopii kaiketi siis\nsanoa;\n\n    kohtalonsa koskiin alempiin\n\nNäin sanoen annamme runoilijan samalla hiljaisesti tehdä kunniaa sille\ntosiasialle, että hän, jos kukaan, oli kohtalonsa mies. Hän toisaalta\ntietoisesti yritti luoda oman yksilöllisen kohtalonsa, toisaalta\nhän yhtä hiljaisesti sitoutui kutsumuksen täytettyänsä alistumaan\ninhimilliseen yleiskohtaloon.\n\nNäin runo edelleen arvo-, kutsumus- ja taistelurunona saa yhä enemmän\nkantavuutta. Vaara on vain siinä, ettemmekö näin ole joutuneet sanomaan\nliikaa, enemmän kuin tekijä itse halusi selvin käsittein ilmaista.\nJoka tapauksessa olen tässä, kuten kahden varemmankin aukon kohdalla,\nkoettanut parhaani mukaan kuunnella Siljon omaa ääntä, hänen omaa\nilmaisuaan. Olisin luullakseni iloisin mies tässä joukossa, jos kuka\nmuu osaisi salasta kuullut paremmat sanat.\n\nYrittäkää, runon sisaret ja veljet! Sen yrityksen alkulauseena pyydän\nlukea ehdottamani lisäykset, liimattuina kiinni runon kokonaisuuteen.\nTuntuuko väärä ääni? Onko sanottu liian vähän vai liian paljon?\n\n\n           Vastavirtaan\n\n    Vastavirtaan nousee lohen suku.\n\n    Aallon urho, terässuomupuku,\n    meren kehdon keinunnasta läksi\n    vihreilt’ ulapoilta Pohjaa kohti,\n    oma luonto, lohen luonto johti\n    ylemmäksi, yhä ylemmäksi,\n    missä vedet hopein hohtelee,\n    päiväksi miss’ yökin vaalenee,\n    kevään puhaltaissa yli maan,\n    valon palatessa pohjolaan.\n\n    Kohti suita virtain vihiseväin\n    vetten urho rientää valkokeväin,\n    niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää,\n    evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää.\n    Poukamassa lepää lyhven hetken,\n    kuhinassa meren karjan muun,\n    tuntee tuoreet vedet virransuun,\n    jättää parven, alkaa kesäretken.\n\n    Kohti tulvaa tulisinta, tuonne\n    miss’ on vahvin vastavirran juonne!\n    Missä vaahto kuohuu kuumimmin,\n    poreet kuplii, pyörteet nousee,\n    vaipuu, missä toiset myötävirtaan taipuu,\n    — sinne lohen luonto alttihin!\n    Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,\n    turvana yks tunto ainoastaan:\n    tummain tulvavetten yläpuolla\n    vedet kimaltavat kirkkahinnaan,\n    vihisevät virrat hopeisinnaan\n    kymen latvoill’, ylämailla tuolla,\n    yö kuin päivä siell’ on seesteinen,\n    pohjahiekka riemun-hiljäinen.\n\n    Ylemmäksi, yhä ylemmäksi!\n    Virran mukaan taipuu kaikki muut:\n    putoo koskist’ alas suuret puut,\n    rantaa rauhallista lähemmäksi\n    painuu parvet siikain, salakkain,\n    — vastavirtaan nousee lohi vain.\n    Kohoo kosket uupumatta evän,\n    näkee eessään vuolteen selkenevän,\n    virran yllä valon uuden huomaa,\n    tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa,\n    tuntee, suvantoja uidessaan,\n    näkee suven saavan Pohjolaan,\n    tuntee ilmain rannat ihanammat,\n    avaramman taivaan aaltoin yllä,\n    ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,\n    solmuvälit tekee nopeammat,\n    tiensä aina varmemmaksi tietäin,\n    kutsun kuullen yhä lähempää,\n    vaivaa tuntein yhä vähempää,\n    iloll’ uoman uudet nousut sietäin.\n\n    — Eikä lepää koskein urho ennen\n    kuin on suven laulavimman mennen\n    ennättänyt syksyyn, tähtiöihin,\n    jälleen päässyt vesiin vihreöihin,\n    turviin tunturien hiljaisuuden,\n    alle syksyn suuren avaruuden,\n    kuin on täyttänyt hän luomislain,\n    kevään käskyn, rakkauden vaiston,\n    voittanut on miehuutensa taiston,\n    ja on enää eessä talvi vain.\n\n    Silloin senkin luonto lepoon taipuu,\n    myötävirtaan lohikin jo vaipuu,\n    kohtalonsa koskiin alempiin,\n    meren kehtoon, vesiin yhteisiin,\n    kuin ei koskaan luonto sieltä pois\n    vastavirtaan sitä vienyt ois!\n\n                              1947.\n\n\n\n\n\nNAINEN JA VESI\n\n\n    Päivä hehkuva heinäkuun,\n    hervonnut tuulen tuntu,\n    neitoja sotkina salmen suun,\n    vartta ei varjele huntu.\n\n    Kukkea, ruusuinen kuultavuus\n    helliä päivän paahdon, —\n    Afroditenko synty uus\n    helmasta aallon vaahdon?\n\n    Kaukana autere karkeloi,\n    siintävi laivan sauhu.\n    Höyrypilli jo pitkään soi —\n    vallaton kiire ja kauhu!\n\n    Poiss' ovat, aaltoko vei ne vai\n    ilmako, metsän lehto?\n    Autuas aalto, jok’ olla sai\n    kuolematonten kehto!\n\n    Autuas ilma ja metsä, maa:\n    Hellasta Pohjan mailla\n    saivat hetkisen heijastaa,\n    hehkua Hellaan lailla.\n\n    Helios orhinsa ohjaa päin\n    korkeuden sinivuorta,\n    kylmän maassakin kypsyttäin\n    hempeä neitsytnuorta.\n\n    Maassa, min kohta jo kytkee jää,\n    hankien alle mi haipuu,\n    kauneus, kauneus välkähtää,\n    maan ilo, ihme ja kaipuu.\n\nRuno nimeltään _Heinäkuunsää_, on Otto Mannisen tunnetuimpia ja samalla\ntiettävästi enimmän ihailtuja. Se on hänen kokoelmastaan »Virrantyven»,\njoka ilmestyi 1925, tekijän päästyä pari vuotta yli viidenkymmenen.\nJos säkeet lienevät kirjoitetut jo varemmin, ne sentään ovat ikämiehen\ntekemiksi harvinaisen raikkaat. On kiitettävä yhtäläisesti alkuosan\nheleää heinäkuista maisemakuvaa kuin siitä elimellisesti kasvavaa\nloppuosan helleenistä kauneus-elämystä, jossa runoilija, piittaamatta\najan tai paikan välimatkoista, keveästi viskoo mielikuviaan eestaas\nkotoisen Kangasniemensä ja muinaisen Kreikan välillä. Eikä ole\nmoitittava loppurivejäkään; niissähän mestarin mietteliäs käsi vetäisee\ntummakuteisen esiripun koko pienen näytelmän eteen. On aivan kuin tämä\nhäveliäs loppuvarmennus vielä kerran, kaiken vakuudeksi, alleviivaisi\nrunon siveellistä tasapainoa. Olihan vanhenevan miehen silmäys\nsentään ehkä tarpeettoman kauan sattunut viivähtämään verhottomassa\nneitosparvessa, tosin jo seuraavalla hetkellä siirtyäkseen\nlukeneisuuden kirjapoluille ja puhtaitten abstraktioitten piiriin.\n\nNäyttää olevan kysymyksessä kokoelman nimikkorunon, _Virrantyvenen_\nrinnakkaisruno, sen heleäkuvaisen idyllin, jossa:\n\n    Alla virta auringossa vilkkuin,\n    vetten keinu vilpas, kiihkoton,\n    päällä lento poutapilven pilkkuin,\n    kulku päivän kultavaljakon.\n\nSama on molemmissa runoissa heinäkuisen poudan risahtamaton tyyneys\nja mielikuvien kevyt poreilu, aivan kuin ulkoinen maailma olisi\nhetken ajan pysähtynyt kuvastelemaan kasvojansa haihtuvan vesikuplan\npinnasta. Molemmilla runoilla on maisemissaan nimenomaan vettä ja\npoutaisen taivaan kupua, jos viivähtää näitten aineksien antamassa\nvärivaikutelmassa, ne kumpikin, vaikka ollaan hellepäivässä, edustavat\nviileää siniväriä ja lisäksi pilvenhattaran yhtä viileää valkoista.\nToisessa runossa sielunmaisema on vain ahtaampi, pieni puronpyörylä\n(ei toki virran?) vesikasveineen ja korennoisineen, toisessa hieman\navarampi salmensuu, jonka idylliä poikkeaa pilkkomaan kerrassaan\nvähäinen höyrypursi sauhuineen ja vihellyksineen. — Vielä selvempi\nero ilmenee rytmistä. Virrantyveneen levittäytyy tasainen trokee,\nvedenneitojen idyllissä korva kuulee vauhtia, hypähdyksiä ja yleensä\nrytmillistä liikuntaa, samantapaista, minkä silmä sieppaa sen\nvaihtuvista kuva-aineksista.\n\n_Heinäkuunsää_-runossa onkin minua jo aikoja sitten viehättänyt juuri\nsen moninainen julkinen ja piiloinen tapahtuma, sen mielikuvien\nmiltei vallaton liikkuvaisuus. Manninenhan oikeastaan näyttää olevan\npysähtyneen kontemplaation mies. Mutta monesta hänen runostaan\nsaattaa kyllä keksiä pari runoa päällekkäin, toisen, joka puhuu\nja toisen, syvemmän, joka salautuu tai pilkottaa esille enintään\njoinakin symbolikuvina. Siten hänen tuotantonsa ei suinkaan ole vailla\nsisäistä eloansa. Liikkuvinta hänen runoissaan sentään tapaavat\nolla mestarilliset sanakuviot, huikaisevat kielelliset keksinnöt\neloisine alkuja loppusoinnutuksineen. Heinäkuunsään hervonneeseen\npienoismaailmaan, jota runoilijan silmä tuntuu kuin sattumoisin\nhyväilevän joltain etäiseltä mäen kupeelta päin, tuo vauhtia sarja\naistimuksien ja aatosten mielikuvia, kaikki laadultaan miltei\nfuturistisen liikkuvia, useat äänekkäitä: uintiaan loiskiva neitoparvi,\nhypähdys Afrodite-taruun, laivan sauhu ja höyrypillin vihellys,\nkylpijäin säikkyvä pako, taas näyttämökuvan nopea siirto Hellaaseen,\ntaas hyppy Kangasniemen maisemaan, sitten molempien sekamaisema, jossa\nauringon valjakko liikehtii »päin korkeuden sinivuorta», nyt ajatusten\nlennähdys toiseen vuodenaikaan, viimeksi runoilijan omat, esirippua\nsulkevat loppueleet.\n\nTässä kaikessa on karannut irti Manniseksi ylen paljon emotionaalista\nliikuntaa, joka ei selity sillä, että runoilija oli samaan aikaan\nlopettelemassa Homeros-käännöstään ja siten maantieteellisesti ja\ntyylillisesti eli kaksinaismaailmassa. Onhan runo jo ensi vilkaisulla\nmodernin levoton ja rakennusaineksiltaan paitsi kaksinainen myös le\näkkäävän dramaattinen (esim. hyppäys Afroditesta höyrylaivaan!),\njoskohta klassillisen muotokoulun käyneen taitajan kädellä hallittu.\nLiikettä, kontrastia ja vastavoimien jännitystä varmasti runossa\non niin paljon, että jo tällainen nyt hahmoiteltu sen näkymien\npinnallinen seuraileminen virittää lukijaan hyvin kauniisti eloisan\nkokonaisvaikutelman.\n\nIhmeekseni olen sentään joutunut toteamaan, että jotkut runoille muuten\nahneet nais-lukijat ovat _Heinäkuunsään_ edessä aivan kylmiä, elleivät\nlie suorastaan torjuvia. Eikö sellainen kainostelu ole aivan turha?\nEikö Mannisen runo ole kylliksi puhdas vaikka tyttökoulun lukukirjaan\nvietäväksi? Keskeinen aihe sinänsä, neidot ja vesi, on niin ikivanha\nja tuhansien erilaisten taideniekkojen käyttelemä, että sen täytyy\nnäillä vuosikymmenillä jo vaikuttaa enemmän loppuun puidulta kuin\nloukkaavalta. Luulisi moraalisen torjunnan löytävän aiheellisempia\nkohteita varempien kristillisten vuosisatojen puoli-paljastelusta\ntai nykyisen alastomuus-kultin latteasta julkeudesta. Mannisen\nneitoset näyttävät pikemmin kuuluvan samaan sarjaan nainen-ja-vesi,\nnainen-ja-puhtaus, kuin esim. nuoren Aaltosen kahlaajattaret ja\nBotticellin Venuksen syntymä.\n\nNiin, näyttämökuva nainen-ja-vesi lienee eri tahoilla saanut\npurkautua hyvin erilaisten sieluntilojen tulkiksi. Joku joutilas\nkynäilijä voisi kirjoittaa siitä aiheesta paksun tutkielman, kenties\njoku on jo kirjoittanutkin. Tälläkertaa on asian laajaan taustaan\npysähdyttävä vain hetkiseksi, etsimään jotain vertauskohtaa, edetäkseni\n»Heinäkuunsään» tutkistelussa sen piilotajuisille alueille. Niittenhän\nolemassaoloon viittaa runon poikkeuksellinen liikkuvaisuus, samaten\nkuin sen vaistomainen torjunta naisellisella taholla.\n\n       *       *       *       *       * *\n\nAihe naisryhmä ja vesi — tai yksinäinen naishahmo ja vesi — on\ntietysti, kuten sanottu, sinänsä hyvin sekava aiheitten rykelmä. Nainen\non hyvin muunteleva asia, ja vesi samoin. Kuka sieppaa kiinni kummankin\nmielialat? Aivan leikittä puhuen on varmaa, että unikuva vedestä on\npohjiaan myöten eri asia jos uni nähdään trooppisessa sademetsässä\ntai Orientin kuivalla aavikkoalueella tai viileässä pohjolassa. Tähän\nmoninaisuuteen ja sen historiaan enempää puuttumatta lienee tässä\nyhteydessä aluksi ja lopuksi alleviivattava se tosiasia, että vesi\nyleisessä symbolimerkityksessä on meidän ilmanalassamme tiettävästi\nennen kaikkea puhtauden tai puhdistajan tunnuskuva. Samaten nuori,\nalaston naisvartalo on kai ainakin renessanssin ajoista alkaen ollut\nlähinnä kauneuden symboli.\n\nNäitten vertauskuvien niin yleinen yhteenkietoutuminen ei ole\nselitettävissä pelkästään sillä kuivalla järkisyyllä, että uimasilleen\nmennessään naisvartalo tietysti joutuu esittäytymään verhottomana\nja voidaan siten luontevasti (sekä esteettisessä että profaanissa\nilmauksessa) esittää juuri uimarityttönä. Eiköhän sentään tämän\naihepiirin lukemattomiin taideteoksiin vesi ole hyvin yleisesti\nhakeutunut mukaan puhtaimmassa merkityksessään? Vesi, jos mikään, on\nomiansa tuomaan aiheeseen mukaan jotain viilentävää ja sovittavaa,\nmiksei myös verhoavaa. Mutta toisaalta vesi, joka horisontaalisuunnassa\nkertakaikkiaan ulottuu täältä tuonne asti, ulottuu koskettamaan täältä\ntuonne asti.\n\nMeikäläisen runon alalta saattavat tässä yhteydessä tulla mieleen\nlähinnä kai Eino Tikkasen Vellamon neidot ja Kasimir Leinon Ma lepään\nrannalla ruohistossa. Molemmat ovat eräiltä valtajuonteiltaan ilmeisiä\nkauneusnäkyjä. Molempien riisuutumiskohtaukset antavat kuitenkin\noikeuden tulkita ne yhtähyvin toiveuniksi. Tikkasen runo kuuluu\nsikermään, runonovelliin Suven satu, joka kokonaisuutena näyttää\nvahvistavan tämän otaksuman. Leinon runo vahvistaa sen itse. Jo\npuolivälissä runoa luetaan:\n\n    Hui, kuinka on vilpeä Ahtolan helma!\n    kihelmöitsevi sievä ja valkea jalka —\n    ja tuntuvi pyöreissä pohkeissa kylmä\n    ja tutjuvat viertävät lanteet;\n    hui, hui, nyt leikkivät kuulakat laineet\n    jo valkeilla kummuilla, notkeilla vöillä\n    ja kirkkaita helmiä harteilla hohtaa\n    ja kiertäen kaulojen puhdasta lunta\n    ne tähtinä kutreilla tuikkaa.\n\n    Ja kultaisin suukkosin aamuinen päivä\n    nyt lempivi muotoja Vellamon impein — jne.\n\nToiveuni tuossa ei ole vailla polygaamista piirrettä. Puhtaus ja\nkuulaus ovat kyllä selvin sanoin leikissä mukana, mutta ei sentään\nvoi sanoa, että vesi mitenkään kieltäytyisi nymfiparvea koskettamasta\njotta »tuntuvi» ja »kihelmöitsevi». Lainatun kohdan jälkeen seuraa\npieni kauneus-episodi ja edelleen helliä sanoja. Lopumpana runoa tekijä\nsyöksähtää toiveensa piilosta metsänpeikoksi ja samantien Lemminkäiseksi\n\n    ja tuntee suonissa tulisen kiihkon\n    nyt Kyllikin joukosta ryöstää.\n\nMutta silloin näytös on loppunut, näky katoaa nopeasti vaatteitten\npeittoon ja pensaasta kyttäävä Lemminkäinen jää entiseen paikkaansa\nruohistoon.\n\nRunon luonne eroottisena fantasiana on aivan paljas. Aiheemme kannalta\nkuvaavaa on sentään, että runon alku ja samoin loppu piirtää näylle\ntällaiset kehykset:\n\n    ei väräjä välkkyvä vetten pinta,\n    vain hyttysten karkelo eessäni väikkyy\n    ja sinistä taivaan lakea vastaan\n    lokin valkeat siivet välkkyy.\n\nVesi ja nainen, meille kaiketi jo tuttu puhtauden näyttämö, on\nsittenkin mukana aivan värejänsä myöten: viileä sini ja sen yli\nvälkähtelevä yhtä viileä valkoisen lentäjän siipi. Jos runo lienee\nhieman banaali, se on samalla jollain tavoin puhtaaksi pesty ja\npohjimmaltaan traagillinen. Siinä on selvä piirre kovia kokeneen\nmiehen eetillistä painiskelua kohti kauneuden mysteeriota. Samalta\nlinjalta saattavat etäisesti kuumottaa veli Einon ja Kailaan ja Sarkian\nsuuremmat traagilliset hahmot.\n\n       *       *       *       *       * *\n\nJa Otto Mannisen näennäinen idylli on saanut hiukkasen taustaa, jota\nvasten käy tarkastaminen _Heinäkuunsäätä_ ehkä näkevämmin silmin\nkuin äskettäin. Kun runon nyt lukee toistamiseen ja vertaa sitä\nedelläolevaan, ne näyttäytyvät tuntuvasti erilaisina ja tuntuvasti\nsamallaisina.\n\nHavaitsee heti, että Mannisella ei ole arveluttavaa\nriisuutumiskohtausta, ei koskettelua, ei liioin aistillisia lähikuvia.\nHän katsahtaa nymfeihinsä etäämmältä, vanhan viisaan miltei\npyyteettömällä myhäilyllä. Hänen säkeisiinsä raikahtaa heti alunperin\nhyvän omantunnon verhoton vauhti:\n\n    Päivä hehkuva heinäkuun,\n    hervonnut tuulen tuntu,\n    neitoja sotkina salmen suun,\n    vartta ei varjele huntu.\n\nNäkyyn kuuluvat viileät aistimukset eivät ole Kasimir Leinon tapaan\ntiivistetyt kehyksiksi runon alkuun ja loppuun, vaan ne kasvavat\nvähitellen esille vauhtia viilentelevistä sanoista siellä täällä:\nkuultavuus, aallon (valkea) vahto, sinivuori, jää, (valkea) hanki.\nLoppuun on sensijaan pelkistetty esineetön, puhdas abstraktio: kauneus.\n\nMutta, kun ottaa huomioon, että Mannisen tapaan kuuluu yleensä\npidättyminen ja piilottaminen, Kasimirin tapaan paljastaminen,\njotain yhtäläisyyttäkin molemmissa runoissa, kenties aivan niitten\nperustunnoissa, alkaa kajastella esille. Jotain sellaista saattoi kyllä\nodottaa, kun jo varemmin havaittiin, että runon korrektisti hallitun\nmuodon puitteissa risteilee melko kiivas dynaaminen liike, aivan\ntoisellainen kuin esim. _Virrantyvenessä_.\n\nViileitten sanojensa ohella _Heinäkuunsää_ sisältää useita\ntoisellaisia, joilla on aivan toinen tunnearvo: hehkuva, ruusuinen,\nhelliä, vallaton, hehkua. Ne saattavat hyvinkin olla lievempiä ja\nhienommalla aistilla valikoituja parallelleja Kasimirin käyttämille\nsanoille. Olkoot ne pidättyviä, symbolien kieltä kuulevaa korvaa\nne eivät voi pidätellä. Ne pyrkivät kysymään, eikö tässäkin\nrunossa liene lähdössä karkuteilleen pieni inhimillinen villitys?\nVietin ja kurituksen itsetiedoton painiskelu runossa alkaa viittoa\nsielundraamaan, johon on tarviten tarvittu useahkoja näyttämön\nvaihdoksia eestaas Kangasniemen ja Hellaan välillä, salmen suusta\ntaivaan kuvulle, kesähelteestä jäähän ja lumeen. Jos näin on,\nolisiko ehkä osoitettavissa aktiivinen näyttämöhenkilökin, Kasimirin\nLemminkäisen vastine? Eiköhän liene:\n\n    -- -- --\n    siintävi laivan sauhu.\n    Höyrypilli jo pitkään soi —\n    vallaton kiire ja kauhu.\n\nKaiketi tämä voi olla personifikatio? Mutta kuvaavaa on, että Mannisen\nLemminkäinen ei säntää esille pensaasta; se kaartaikse näkyviin\njuhlallisen julkisesti. Se puhaltaa pitkän varoitushuudonkin, jotta\nnäky kerkiää — kiire ja kauhu! — paeta tieltä pois. Lienee siis\nsanottava, että varoittava pillitys tosiasiassa oli laivaa itseänsä\nvarten. Draaman taitekohdan lähestyessä oli kai laivan sisällä käyty\npientä kamppailua sen konemestarin ja kapteenin välillä?\n\nRuno ei olisi runo, jos tämä kaikki tapahtuisi tietoisesti. Kätkeminen\nja symbolisoituminen on vaistomaista. Toivon, ettei tässä tutkistelussa\nsentään ole paljastunut mitään epäkaunista, ei edes epäkainoa. Mutta\nluulen, että runon osaksi tullut torjunta alkaa selittyä. Luulenpa,\nettä pieni punastuva naurahdus Mannisen suusta ja iloinen helähdys\nTeidän taholtanne, arvoisat naiset, sovittaa välit rattoisiksi.\n\nPuolestani olettaisin, että edellä on oltu oikeilla jäljillä.\nVakuudeksi voin tarjota vielä pari pilkahdusta draaman seuraavista\nnäytöksistä. Pro primo. Jätimme tarkastelun siihen draaman\ntaitekohtaan, jolloin laiva on karkottanut toiveunen edestänsä.\nNäyttämö vaihtuu. Laiva on äkkiä pyyhkäisty pois. Se on paennut aivan\nyhtäläisellä kauhulla kuin nymfitkin, vaikka hyvin paljon kauemmas.\nMutta runon kuudes eli viimeistä edellinen säkeistö, joka yhä\npysyttelee paenneena Kangasniemeltä Kreikkaan, ehkä jatkaa sieltäkäsin\nLemminkäisen tarinaa, nyt toisessa hahmossa:\n\n    Helios orhinsa ohjaa päin\n    korkeuden sinivuorta\n\nEn muista Mannisen koko tuotannossa vilahtavankaan muuta oritta kuin\ntämän yhden ainoan kerran. Kainossakin runoniekassa näyttää piilevän\nsen verran Lemminkäistä, että tuo henkilö varastautuu yhä esille, ja\nniin aktiivisena sanakuvana kuin mahdollista. Tämä on arvattavasti\nollut vain piilotajuisen protesti kaksinkertaista pakoa vastaan, mutta\nse protesti saa viskattua tuon yhden sanan esille, läpi valvovan\ntajunnan kontrollin. Tietoinen Manninen ohjaa sen viattomasti »päin\nkorkeuden sinivuorta». Se saa tehtäväkseen kiskoa ylös olympolaisiin\nkorkeuksiin toisen, puhdistetun henkilön, Helios-Mannisen, joka\nsieltäkäsin puolestaan omistautuu pyyteettömälle aatteelliselle\ntehtävälle:\n\n    kylmän maassakin kypsyttäin\n    hempeä neitsytnuorta.\n\nKas, mutta siihenkin varastautui yhä »hempeä neitsytnuorta». Se on\nkuitenkin runon viimeinen huokaus sille taholle, ja sanat saattaa\nkäsittää myös vertauskuvallisesti, tällä kertaa tietoisesti suunnatun\naatteellisen toiminnan tai runoilijakutsumuksen symboliksi.\n\nPro secundo. Varsinainen nymfi-näky täyttää vain runon alkupuoliskon.\nNäennäisen pidättyvässä ja pestyssä viileydessään se on kuitenkin ollut\nniin järkyttävä harhahyppy, että _Heinäkuunsään_ koko loppupuolisko,\ntäsmälleen 3 säkeistöä Olympianousuineen, Kreikanmatkoineen ja\nkauneuskultteineen tarvitaan jatkuvaksi käsienpesuksi tai oikeammin\nkai sekä tekijän että lukijan harhaan johtamiseksi. Tekijä sublimoi\nvaarallisen näkynsä toiselle, sosiaalisessa ja eetillisessä mielessä\nkorkeammalle tasolle. Nymfit ja rietas Pan saavat antaa sysäyksen\npuhdistavaan aatteiluun. Ellei tämä runon puolisko litisty pelkäksi\ntotunnaisten abstraktioitten sarjaksi, se varmaankin saanee kiittää\neloisuudestaan alkuperäisen tunne-elämyksen voimaa, sitä pientä\nviidenkymmenen villitystä, mistä edellä on ollut puhe. Sehän yhä,\nkuten nähtiin, elämyksen jälkisatona syöksee vilkkaita mielikuviansa\nporeilemaan aatteilun yhä lisääntyvässä tislatussa vedessä, niin että\ntuo loppuliemikin maistuu jatkuvasti shampanjalta.\n\nMutta _Heinäkuunsään_ draamassa, ennenkuin sen jätämme kunkin lukijan\nomakohtaiseen huoltoon, on vielä pysähdyttävä tarkastamaan sen\nloppunäytöstä:\n\n    Maassa, min kohta jo kytkee jää,\n    hankien alle mi haipuu,\n    kauneus, kauneus välkähtää,\n    maan ilo, ihme ja kaipuu.\n\nKaksi viimeistä säettä sisältää synteettisen loppueleen. Samaa sanaa\nkahteen kertaan toistaen koetetaan vakuuttaa, että on kysymys vain\nkauneus-elämyksestä. Ja siitä käytetään luonnekuvaa »välkähtää» —\nse välkähtää johonkin harmajampaan vain ohimennen kuin nuoruus tai\nkuin se neitojen leikki »sotkina salmen suun», josta runo alkuunsa\nlähti. — Mutta kuka on hän, jonka »kohta jo kytkee jää, hankien alle\nmi haipuu»? Koska edessämme on kertakaikkiaan Mannisen runoista ehkä\nmonikuteisin ja salamielisin, on syytä kysyä, onko tuohon näennäiseen\ntalvikuvioon kätkeytynyt taas eräs omakuva. Kunhan kysymyksen kerran\non tullut asettaneeksi, vastaus tuskin voi olla muu kuin myönteinen.\nTekijä on runoilijan vapaudella ottanut muutamia askelia eteenpäin\nikävuosiensa sarjaa, ja katsahtaa sieltä taaksepäin. Siitä pisteestä\nhän seikkailunsa ylitse sanelee sovittavan kauneus-kauneus-julistuksen.\nEmme pahastu, jos se on hiukan sovinnainen. Asian laatuun kuuluu, että\nsovinnaisuuden kanssa on päästävä sovintoon. Mannisen runodraama ei\naluksi eikä lopuksi vaikuta traagilliselta. Se on haikea. Tuon sanan\nlöytää muuten etsimättä Mannisen omasta repertoaarista: »haikeus minun\nhaluni». Se kuvastaa erästä hänen perustuntoaan yleensä ja erityisesti\nhänen pientä seikkailuaan siinä sielunmaisemassa, jossa sattuma viskasi\nhetkiseksi hänen silmänsä ulottuville aiheen: nainen ja vesi.\n\n1948.\n\n\n\n\nTEINI JA KESÄ\n\n\n    Kolkko taivas. Lätäköltä maassa.\n    Maisemassa: Kuusten tummat nirkot.\n    Kulottunut penkereitten ruoho.\n    Tyhjä järvi. Varis pihan yllä.\n    Harmautta. Tänään perunoita\n    nostakaamme liejuisesta maasta.\n    Mennyt suvi: Sinertävä laulu!\n    Puron laulu. Luhtaniitun. Tuomen.\n    Kukkaiskedon. Horsman. Kissankellon.\n    Tiiran lento suven auteressa.\n    Heinäpoudan. Neidon, luokoajan.\n    Laulu hopeainen. Nuoruutesi.\n\n    Kumarru siis, Lindblad, maata kohti.\n    Maasta synnyit, maasta elät, maahan\n    kaadut. Kuoppaan.\n\nTämä on tietysti Mustapäätä, tarkemmin sanoen hänen mainion\nLindbladinsa syksyä kokoelmasta _Koiruoho, ruusunkukka_. Kesäkuvien\nrikkaat, usein humoristisen veikeät rytmit ovat vaihtuneet tylysti\nvasaroiviksi, lauseet typistyneet minimiinsä. Runo on ulkoasultaankin\npuolustusasenteessa sitä pahaa vastaan, josta eräällä toisella\nsivuaukealla sanotaan:\n\n    Ota, mieti, veljeni, tänään\n    tuli syksy meille taas,\n    pimeys, vihollinen\n    valloitti pihamaas\n\ntai toisaalla:\n\n    jo syksy, hävitys\n    tekevät turman työtä\n\nSyksy on tässä kirjassa kauttaaltaan paha. Miksi?\n\nSiihen ei vastaa Lindblad, joskohta hänet on syksyllä pantu kuoleman\naavistuksiin. Hänen runoelmansa on vain eräs vuoden kierto, joka\nalkaa sinivuokkojen ajan haaveiluista, kukkii kesänsä, huokailee\nsyksynsä, ja talvikelillä jo muuttaa hänet puupaidassa kirkkomaalle.\nHänen historiansa ei tosin väitä välttämättä olevansa vain yhden\nvuoden kierron tarinaa. Niitä, vuosia, saattaa hänen allakkavuotensa\npuitteisiin olla kerrostuneina yhtähyvin useampia päällekkäin. Mutta\njos niin on, tosiasiaksi yhäti jää, että hän kerta kerran perästä herää\nsinivuokkoihinsa, elää hempeän kesänsä, tuskittelee syksynsä ja kuolee\ntalven puristukseen. Tälle pinttyneelle tavalle hän ei omalla suullaan\nselitystä anna. Syksy on vain ilman muuta hänen pahin aikansa. Se on\njonkinlainen kuoleman esikartano, joka vie uhrinsa askelet jo ensi\nlumen aikana tunnustelemaan hautausmaan olotiloja.\n\nLindblad on siinä määrin kesäinen olio, että syksyn liekehtivimmätkin\nvärit, jotka hän eräässä runossaan ohimennen kohtaa, ovat hänelle vain\nhävityksen merkkejä.\n\nTältä hävityksen maisemalta hän hengessä kieltäytyy kokonaan, runo\nrunolta tyhjentää sen silmille herjaavien sanojensa varaston, kääntää\nsille selkänsä ja (ellei pakene kuvitelmiensa Sooria-Mooriaan)\npalautuu itsepäisesti haaveilemaan menneen suven näkyjä. Niin tapahtuu\ntuonne alkajaisiksi lainatussa runossa, niin muuallakin syksyisissä\naiheissa kerta kerran jälkeen. Mustapää on kyllä siksi älykäs ja\nsanojansa tarkkaava herra, että hän tietää tämän piirteen kuuluvan\nLindblad-huumoriin. Kenties hän tietää senkin, että oikeastaan on\nkysymys tragikoomillisesta piirteestä. Me muut, joille asia ei ole\nilman muuta selvä, olemme velvolliset kuuntelemaan Lindbladin syksyyn\ntunkeilevista kesän kuvitelmista vielä muutaman näytteen lisää. —\nTälläkohtaa on ilmeisesti huumorin säie mukana:\n\n    Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,\n    herätä suvi harmonikastasi,\n    pää kallellansa soittele, kun tuuli ajaa sisään,\n    kun laine vierii vaahtoava rantaan\n    kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava\n    levittyy yli armaan kotojärves.\n\nDramaattisempana on kesän esille manaaminen tässä:\n\n    Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa\n    kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa\n    ja ryytimaassasi kukkivat\n    satakaunot, mintut, resedat,\n    on ruoho liian viheriää,\n    mehiläisiä lentää vilistää -- --\n\nJa tässä niinikään, suvi-sanaa toistellen kuin jonkin maagisen\nloitsinnan tarpeessa:\n\n    Niin nähdä taivaan savitaulun sait\n    ja kuulla sirkutukset suvilintuin\n    ja taivaan suvimeren havaita\n    lempeän hyminän, ja taivaan suvisaaren.\n    Ja suvilapset jaloin viuhuvin\n    juoksivat siimeikössä suvisaaren\n    ja leikitsivät suviperhon kanssa,\n    ja perhot, niinkuin villanhahtuvat\n    kierivät yli suviniitun kukkain.\n    Vaan sinä, Lindblad, suvi-illan maassa\n    viipyen seisoit suvituomen alla.\n\nOlkoon Lindbladin suven hereydessä leikkiä mukana, sittenkin voinee\nsanoa, että hän aivan ytimiään myöten on suven henkilöitymä, jolle\nsyksy on vihollinen, hävittäjä, turma. Sellaisena hän minun silmissäni\npyrkii kasvamaan paljolti koko meikäläisen hengenelämän symboliksi.\nSuomen runoudesta ja muusta taiteesta saattaisi poimia loputtomasti\nnäytteitä, jotka kertovat hänen veljistään ja sisaristaan. Ja\nhuomattakoon lisäksi, että tätä runsasta — ja enimmältään hyvin hempeää\n— suven tarjontaa ei voi olla ilman vastaavaa kysyntää hyvin laajoissa\nyleisöpiireissä.\n\nOn aivan oireellista, että esim. meikäläinen maalari on värikkäimmän\nvuodenaikamme edessä useimmiten ilmi Lindblad. Luonto on silloin\nlakannut hänelle hengittämästä, ja hän pakenee pois.\n\nSelitystä tälle — kaiketi aivan erityisesti suomalaiselle — ilmiölle\nemme ole tulleet pohtineeksi. Tyydymme vain viittaamaan maaseudun\nsyksyn ikävyyteen. Tai tyydymme ottamaan asian käsitteellisesti, näemme\nvuodenajat milloin elämänkulun milloin sen valo- ja varjokausien\nvertauskuvina, ja hymähdämme Mustapään mukana:\n\n    Hän on filosofi, Lindblad,\n    joka tuntee elämän.\n\nIlmeisesti Lindbladin runoilija on teoksensa kokoonpanon sommitellut\nnäissä merkeissä. Onhan tähän leikillis-romanttiseen henkilöön kiedottu\nväreilevää runoilijafilosofiaa yli hänen omien edellytystensä. Ja onhan\nhän ikävuosiltaan selvästi nuorempi runoilijaansa, joka on jo voinut\nkohdata elämänsä syksyn ensi henkäykset ja lainaillut niitä nuoremmalle\nveljelleen, aivan kuten nähdään ensimmäisen sitaattimme loppusäkeissä.\n\nOlkoon niinkin, Lindbladin kesä on — tieten tai tietämättään —\nyleissuomalainen. Ei siis liene sopimatonta, jos kainosti pyydämme\nLindbladia avaamaan ovensa ja vastaamaan kysymykseen: miksi hän kesään\nnähden on sellainen kuin on, ja me muut hänen mukanaan? Onhan selvää,\nettä pelkästään haaveksivaisena mietiskelijänä hänen kannanottonsa\nvuodenaikoihin eivät olisi niin emotionaalisen väkeviä kuin ne\nkertakaikkiaan ovat. Tässä ollaan kai tekemisissä joittenkin vaistoihin\nja vietteihin verrattavien voimien ja padottujen elämysten kanssa.\n\nMutta totesin jo edellä, että Lindblad ei vastaa kysymyksiin.\nOlemme paradoksin edessä: Lindbladia ei tosiasiassa ole ollenkaan.\nJonkinverran reaalisena henkilönä, jonka runoilija on jostain\nkesähuvilansa taholta keksinyt ja viehtynyt kuvaamaan, hän esiintyy\nmiltei vain ensimmäisissä Lindblad-runoissa, niissä, jotka julkaistiin\njo kokoelmassa _Jäähyväiset Arkadialle_. Silloin hän oli tekijälleen\nvielä löytö ja tarkastelua kaipaava originaali, jonka mahdollisuuksia\noli mittailtava tänne ja tuonne. Ja koska hänen mahdollisuutensa olivat\nmelko rajoitetut, tekijä ikäänkuin sivulta, sinä-muodossa keskustellen,\nlainaili hänelle omia oivalluksiaan, Mutta tämän esivaiheensa jälkeen,\ntultuaan tentissä kiitoksella hyväksytyksi, hän imaisee Mustapään\nitseensä ja esiintyy miltei vain nimenä, symbolina.\n\nVarsinaisen Lindblad-kirjan (_Koiruoho, ruusunkukka_) todellisuus on\nsensijaan luonto vuodenaikoineen. Ja reaalisimpana niistä esiintyy\nvuodesta toiseen samallaisena toistuva syksyn isku. Se on enemmän kuin\nrealiteetti, se on tapaus. Se on katon harja, jonka toisella puolen\nammottaa mennyt, toisella puolen tuleva. Se on kolkko herääminen\ntodellisuuteen.\n\nMutta minkä tai kenen symboli on Lindblad? Tietenkin herra Mustapään,\nsehän on selvää. Molemmat he kajastavat toistensa lävitse. Lindblad\njoutuu melkoisesti olemaan lyyrillinen, runoiltu ja mustapääläisittäin\nrunoileva tarve, ei tietenkään tekijänsä avoin valtakirja, mutta\nsentään jonkinlainen ilmaisutarpeen salanimi, jo ensimmäisillä\nilmestymisensä hetkillä siellä »Arkadiassa» kyllin etäiseksi\nhahmoteltu, jotta hän sellaisena oli Mustapäälle erityisen sopiva.\nRunoilija, joka on ilmaisussaan niin konstikas ja pinnistetysti\nujo, että hän yleensä pulskasti voittaa ketun, joka hypähtelee\nsivuun tai hännällään lakaisee jälkensä, on tälläerää niin mieltynyt\nLindbladiinsa, että on tämän kirvoittamana tullut purkaneeksi auki koko\nsuviensa kerän:\n\n    Hän heittää kerän. Hei, kerä, juokse\n    ja vieri lännestä idän luokse!\n\nSe merkitsee kulkua vastapäivään, alkua kohti.\n\nSiellä kerässä olemme kenties olleet jo Mustapään varempien kokoelmien\nmukana. Eihän niistä löydä kuin aivan nimeksi talvikuvia, selvää\nsyysakordia tuskin ainoaakaan. Ne ovat joko yksinomaan tai aivan\nylivoimaisesti kesäkirjoja kuten Lindblad-sarjakin. Lindbladin selvä\nerikoisuus on vain siinä, että hän tuo mukaan kesän tarkastelun\nsyksystä päin.\n\nLindblad-sarjan kiihkeään kesäisyyteen ei tietenkään riitä selitykseksi\nse tosiasia, että eräs tohtori, sittemmin professori Martti Haavio\noli lukumies ja luennoitsija, jolle ehkä vain kesä on sallinut\nrentoutunutta runon aikaa. Uusmaalaisen kesähuvilan ympäristön\npiirteitä saattaa runosarjassa olla mukana muitakin kuin Lindbladin\nalkuhahmo. Mutta runoilijan siiven nimi on kaipuu. Mustapäänkin\nohjelmaruno vakuuttaa:\n\n    Minun laulussani on\n    vain kuva kaivattuni\n    ja kukka, leikki, uni.\n    Puck. Oberon.\n\nKaipuulla saattaa tietysti olla monta kohdetta, ja keriä ei ole\nvälttämättä yksi. Lindbladin mukana olemme kuitenkin yksintein yhdessä\nkaipuun kohteessa ja kerän sydämessä. Se nähdään ilman muuta esim.\nLindbladin »Lokakuusta» tuolla tutkistelumme alussa. Mutta nyt, sitä\ntoistamiseen lukaistessa, on hoksattava jättää pois runon lakaiseva\nketunhäntä ja lopetettava siihen, mihin sisäinen viesti tosiasiassa\nloppuu, sanaan: Nuoruutesi. Sen täytynee olla oveen kätketty avain.\nSe on taaksepäin katsova, kerää purkava ja kerrostumia puhkova sana.\nSe on samalla niin paljastavasta tunnepitoinen, että on aiheellista\nkysyä, eikö _Koiruoho, ruusunkukka_ (eli toisinsanoen Lindblad) mahtane\ntunnesisällöltään olla runoelma tekijänsä nuoruudesta enemmän kuin\nsitä kirjoitettaessa kenties on tarkoitettu. Ylistäessään kesää ja\nvihatussaan syksyä koko kirja saattaa paljolti olla Haavio-Mustapään\nhahmossa eletyn hyvin yleisen suomalaisen nuoruuden runoelma,\n\n    se lentää, singahtaa,\n    pois, tyköämme, pois,\n    pois, poissa-maailmaan,\n    kadoten, eikä palaa.\n\nTotesimme jo, että Lindblad-runojen realiteetti on luonto, nimenomaan\nsyksyn isku. Mutta kerän ydin on kesä, Mustapään keskeisin aihe. Jos\ntällöin, kuten näyttää, melko ratkaisevasti on kysymyksessä nuoruuden\nkesien poissa-maailma, on Mustapään runoudelta ja erityisesti\nLindbladin ympäristöltä kysyttävä, mitä maisemallisia merkkejä niissä\nlie nuoruuden, kenties varhaisen lapsuudenkin kesistä. Ja suunnan\nohjaajiksi sopii ottaa runoilijan omat sanat (teoksessa Kailaasta\nMeriluotoon s. 107): »Temmeksestä en kuitenkaan muista mitään. Sen\nsijaan ovat tälläkin hetkellä elävinä mielessäni toisen kotini,\nTottijärven pappilan ja Huhtaan kylän Pyhäjärven-ääriset hymyilevät\nmaisemat. Menetin jo tuolloin, ennen kuin olin täyttänyt seitsemän\nvuotta, äitini. Perheemme muutti heti sen jälkeen Varsinais-Suomeen,\nYläneelle, jonne isäni haki ja pääsi kirkkoherraksi; hän oli itse\nnaapuripitäjän, Mynämäen poikia, ja täten minäkin ‘palasin’ siihen\nmaakuntaan, jossa esivanhempieni haudat ovat.» Nuorempi veli Jaakko\ntäydentää tätä maisemaa omassa epistolassaan (s. 340): »Mutta yleensä\noli verrattoman viihtyisää ja vapaata Yläneen pappilan kauniin koivikon\nvarjossa, Pyhäjärvellä (Tietysti toinen Pyhäjärvi kuin yllä) ja\nsuuressa metsässä, joka alkaa kohta pappilan saunan takaa. -- -- --\nLapsuuteni oli siis valoisa. Hyvin kaukaisena taustavarjona oli ‘vanhan\näidin’ so. oman äitini kuolema.»\n\nEn ole sattunut maailmaa kierrellessäni poikkeamaan kummankaan\nmainitun pappilan lähiympäristöön, enkä voi suoralta kädeltä todeta,\nminkäverran Mustapään runoudessa lie näkyvinä sikäläisiä piirteitä.\nToisaalta on huomattava, että runon maisemiin yleisesti saattaa\npunoutua monenkaltaisia fantastisia aineksia. Niin esim. johonkin Katri\nValan trooppiseen kuvaan tipahtelee tavaraa eri tahoilta maapalloa.\nNiin Lindbladinkin lounaissuomalaiseen pihapuuhun asettuu kodikkaasti\nlauleskelemaan kuhankeittäjä, joka on meillä tyypillisesti kaakkoinen\narka metsälintu.\n\nMutta jos nyt ottaa tarkastaakseen Mustapään fantastisimmaltakin\ntuntuvia kesämaisemia, niistä saa yleensä melko reaalisen vaikutelman\naivan detaljeja myöten. Vähimmän maalaisuutta on esikoiskokoelmassa,\njoka nuorine lemmentarinoineen onkin tekijänsä urbaanisin ja riehakkain\nkirja. Mutta jo toinen kokoelma, huolimatta monista ulkomaisista\nturistikuvistaan, hakeutuu ratkaisevasti kotoiseen ympäristöön\nesi-isineen ja esiäiteineen. Sana koti toistuu siellä täällä. _Dominus\nKrabbessa_ annetaan yksityiskohtia myöten tarkka kuvaus kotipappilasta\nja sen maisemista eri henkilöitten silmillä nähtynä. Ja niin alkaa,\nenenevien ikävuosien mukana, Mustapään näkymiin asettua vakituiseksi\naineistoksi pappila, kirkko, kirkkomaa, ruohikkolahti, niittyaukea,\nmetsä lintuineen, lisäksi sellaisia vanhankansan pappilaan sopeutuvia\nmuistumia kuin puutarhamaja, tuulimylly, ullakko, renkitupa, piian\naitta, hevoshaka, koti haka ym. Samaan suuntaan viittaavat sellaiset\ntoistuvat sanat kuin koti, nuoruus, ihanin aika. Näissä kirjoissa moni\nmuukin seikka kuin joku haaveellisesti vilahtava tytönkuva ilmeisesti\nsopii sanomaan:\n\n    Hän pojan kesiin jäi. Jäi pojan kaikkiin kesiin\n\nLindblad, joka käsityöläisenä asuu mökissään ja ahertaa pajassaan,\non ymmärrettävästi jäänyt selvää pappilaympäristöä vaille. Mutta\ntoisaalta ei häntä ole asutettu pieneläjien mökkerikköönkään. Hän\non vapaa, enimmäkseen lepopäivää viettävä mies (olin vähällä jo\nsanoa: vapaana lomaileva koulupoika) vapaan luonnon keskellä, ja\ntähän luontoon kuuluu välttämättömästi! mm. Mustapään tyypillinen\njärvenlahti ruohikkoineen. Onpa näköalan rattona sellainenkin meille\njo edellisestä tuttu muinaisesine kuin tuulimylly, jota tuskin vain\nLounaissuomen manterella nykyisin nähdään pyörivänä — eikä ollenkaan\njonkun peltisepän mökin lähettyvillä. Lisäksi sellaiset toistuvat\nsanat kuin nuoruus ja koti (tuolla varemmissa sitaateissa esim.\nkotivaahteras, kotojärves) viittaavat Mustapään tuotannon pohjimmaisiin\nsielunmaisemiin. Lindblad-sarjassa ne suorastaan näyttävät puhkeavan\ntäysimpään ja haikeimpaan kukintaansa, muitten, päälle kerrostuneitten\nsuvisten elämysten tietysti rikastuttamina. Ja samassa kokoelmassa tuo\nmaisemasarja saa myös kontrastikseen runoilijansa kitkerimmät syysvihat\nkuin ryöpsähdyksen jostain kauan pidätetystä syksyn torjunnasta.\n\nMutta jos Lindbladin ympäristöä näyttävät paljolti sävyttävän kesäisten\nlapsuuselämysten muistot, vielä selvemmin Lindblad-symboli itse\non poikanen. Huolimatta siitä, että runoilija on hänen hahmoansa\nverhoillut runsaalla mietiskelyn, oppineisuuden ja modernistisen\ntyylikokeilun maskeerauksella, Lindblad reaalisena henkilönä on aivan\nlapsellinen ja naiivi, selvä ingénu. Hän elää lapsensatujen maailmassa,\nhänen suhteensa luontoon on suvilapsen leikkiä perhosten kanssa tai\nenintään koulupojan käyntiä haukirysällä ja uteliasta, tiedonhaluista\nlintujen nimeämistä, sellaista hupia, jota kinastelevassa poikajoukossa\nharjoitetaan. (Mustapää myöntää kuhankeittäjä-aiheenkin olevan\nmuistuman Yläneeltä, jossa lintutietoutta harrastava koulupoika oli\ntämän harvinaisuuden kerran tavannut.) Lindbladin kesän kuvittelu\nnäyttää tekijälle kasvaneen emotionaalista tietä niin lapsenomaisen\nvaltavaksi järkytykseksi, että se on puhkaissut kokonaisia\nvuosikerrostumien sarjoja, kehinyt kerän miltei sydäntä myöten\nja reagoinut niistä syvyyksistä esille lapseen tai koulupoikaan\nlatautuneita syksyn vihoja.\n\nTaapäin kurkotuksessaan Lindblad-sarja uppoutuu eräässä tapauksessa\nvieläkin syvemmälle, kyyristyen siinä liki embryotilaa, aivan kuten\nuseasti Sarkia, Sillanpää ja eritoten Kailas esim. runoissaan »Ympyrä»\nja »Uni». Tarkoitan Lindblad-runoa _Commemoratio animarum_, jonka loppu\nkuuluu:\n\n    Ja juosten, hyppien, huutaen\n    tavoitit äitisi suloisen.\n    Ja sinua, lapsivainajaa,\n    hymyillen äitisi taluttaa.\n    Hän nauraa kanssasi ihanasti\n    kun menette lehmitarhaan asti.\n\n    Ei muuta sitten. Hämärässä\n    nyt istut, Lindblad, tuvassas, tässä.\n\nOn mahdollista, että tekijä voi kieltää näihin sakeisiin kuuluvan\nmitään muistumia tietyistä henkilöistä. Mutta lukijaansa hän ei voi\nkieltää näkemästä ja kuulemasta jotain piilotajunnan piiriin peitettyä.\nKaiketi koko kuvassa ja sen rytmin salailevissa loppunykäyksissä\nilmenee sama pidätetyn nyyhkinnän nikotus kuin varemmin lainatussa\nlauseessa; »Menetin jo tuolloin, ennen kuin olin täyttänyt seitsemän\nvuotta, äitini.» Huomattakoon miten molemmissa sitaateissa on\nvaikenevan pilkun paussilla pidätelty hyvin tunnepitoista viimeistä\nsanaa. Silläkohtaa voi molemmissa kuulla nyyhkytystahdin. Ja kuitenkin\nmolempien loppusanojen välimatka mainitusta tapauksesta on pyörein\nluvuin neljäkymmentä vuotta.\n\nSe lienee herra Mustapään nyyhkytys kahden henkilön edessä, joista\ntoinen on selvästi nimetty, toinenkin ilmaistu verhotusti sanoilla\n»lapsivainaja» ja »tässä». Ipse ego on hänkin vuosikymmenien vieriessä\nmenettänyt jotain — aivanko itsensä? Ainakin kesänsä. Ei siedä\nihmetellä, jos sellainen Lindblad on nopeasti joudutettava hautaan.\n\n    On linnunpoikaset\n    ihanat, untuvaiset.\n    Oi, muista kuolemaa.\n\nMutta nyt olemme yhden runon mukana painuneet ajan uumeniin syvemmälle\nkuin vaatii varsinainen aiheemme Lindbladin suvi ja syksy. Sehän\nnäyttää yleensä, enimmäkseen, olevan ei vauvan, vaan jo luonnon\ntarkkailulle ja neitosnäylle alttiin puberteettivaiheen uhoa. Jos\nlaskinluotimme pysäytämme tähän kerrostumaan, alamme samalla olla\nMustapään kesässä. Se on teinin vapaata sunnuntaisuvea ja sellaisena\nkenties hieman sopimatonta professori-runoilijalle. Hänen konstikas\nsielunrakenteensa on tosiasiassa melko tunteellinen, siinämäärin että\nhänen älyihmisensä sen aavistaa ja tietää. Tässä kenties eräs syy hänen\nsekatyyliinsä, rytminytkähtelyihinsä ja salakieleensä. Ja tässä syy\nhänen romanttisen taaksekuvittelunsa peittelemiseen.\n\nJos kesä ja lapsuus ovat Lindblad-Mustapäälle yhtä, se asia tarvitsee\nvain pienen lisäselityksen syksynsä kohdalla.\n\nTiedämme, että Martti Haavion varsinainen kasvuympäristö oli — tai\nolisi luonnostaan pitänyt olla — Yläneen pappila. Mutta oppikoulua\nkäyvänä maalaispoikana, tyypillisenä suomalaisena teininä, hän joutui\ntämän herkimmän kasvukautensa ajan elämään kaksoiselämää, nopeasti\nkiitävät kesäkuukaudet (ja joululomat) kotipiirissä, enimmän osan\nvuotta turkulaisessa koulukodissa. Ehkei merkityksettä liene sekään,\nettä pesueen vanhimpana hän joutui valekodissa aluksi asumaan\nyksin, kunnes nuoremmat veljekset kerkisivät seuraksi — ja samalla\narvattavasti hieman ohjailtaviksi.\n\nOn tietysti luonteita, jotka eivät tällaisesta teinin kaksoiselämästä\npahasti kärsi, vaikka saavat siitä koko myöhempään elämänasenteeseensa\njotain jännitystilan tai säröilyn sävyä—kuten Sillanpää. Entä jo\nmainitut Sarkia ja Kailas? Mustapää on teiniaikansa kaksinaisuudesta\nMartti Haaviona kenties hyötynytkin. Muistettakoon hänen myöhemmässä\nelämäkerrassaan havaittavat taipumukset johtamiseen, ohjailuun ja\nkritiikkiin. Kun tällaiset taipumukset ovat esiintyneet julkisena\ntoimintana, kaiketi se alkuaiheiltaan viittaa koulukotiin.\nMustapäänä, runoilijana, hän on samoin saanut teiniajastaan joitain\nerikoispiirteitä. Näemmehän esim. että Lindblad on hänelle melkoisesti\nminuuden symboli, mutta samalla ilmeinen nuorempi veli, jolle sopii\npuhella sivusta opettavaisen-leikilliseen sävyyn. Mutta eritoten\nnähdään Lindbladista hänen teinikautensa kaipauksen suunta ja tästä\nkaipauksen ympäristöstä eroamisen suru niin voimakkaana, että se\nheittelehtii salatusta raivosta kuoleman tuntoon.\n\nOli kesä, koti, luonto ja vapaus ja hevoshaka ja muut, ehkäpä ujoiltu\ntyttönenkin. Tuli rosvoava syksy, joka vei tämän kaiken. Lindbladin\nsyysherjauksista kuullaan yhä entisen rempseyttä teeskentelevän teinin\npidätetyt itkut. Lindbladin syksyisistä ja talvisista kesäkuvitelmista\nnähdään, millätavoin teinin mielikuvitus otti korvauksen menetetystä.\nHänen manauksissaan on teinin uhoa kesästänsä, lisättynä vanhenevan\nmiehen kivulla siitä, mikä on menetetty.\n\nNäemme, että Lindbladin runoilija on eräitten tunnepatoutumiensa\nvoimakkuuden takia joiltakin piirteiltään hyvin oleellisesti jäänyt\nikuiseksi teiniksi, kuten niin monet muut siinä maassa, jonka\ntalonpoikaisväestö jo keskiajalta lähtien antoi osuutensa Turun\nteinikuntaan, kunnes lopuksi miltei koko suomalainen sivistyneistö\nnopeasti polkaistiin esille maalaispappiloista ja muualta maaseudulta.\n— Sen tapahtuman kivusta on Manninen antanut verhoileman todistuksen\n(Näköala 1949):\n\n    Sit’ eron tuskan tulta tulisinta,\n    jot oudoiss’ yksin nyyhki nuori rinta,\n    kuut pitkät, eross omiensa luota —\n    mun vieläkin on sääli tuskaa tuota!\n    Ja pysty eessä: oudon kielen läksy,\n    jot’ ajoi päähän karttakeppi äksy!\n\nNäissä tunnoissa on nähdäkseni eräs väistämätön selitys kulttuurimme\nyleiselle kesäromantiikalle. Sen täytynee olla hyvin tuntuvasti\nteinipsykologian ilmennystä. Erikoisen haikean, taaksepäin katsovan\nvärityksen se näyttää saaneen eräissä maalaispappilan pojissa, joille\nkesä tietysti oli ruhtinaallista vapauden aikaa. Muistammehan Juhani\nAhon, »Lastujen» Ahon kesäiset idyllit.\n\nMutta teinipsykologia on kenties koko suomalaiseen kulttuuriin antanut\nerään määrän säröisyyttä ja sisäistä, pidätettyä polttoa, joka\netsii lääkitystä kesäkultista jos muustakin sentimentaalin rajoille\npyrkivästä tunteilusta. Poliittinen vanhoillisuutemme kenties osittain\nvoi olla samansyntyisen taaksekatsonnan peruja. — Oppikoulujen nykyinen\ntyöntyminen maaseudulle saattaa ehkä ennustaa jotain sävyn muutosta\npsyykessämme, samoin kaupunkien kasvava osuus väestötilastossa.\n\nVai uskalsinko Lindbladin avaimilla jo liian laajoihin yleistyksiin?\nAinakin Mustapään runoilijakuvaa piirrettäessä tällä symbolisella\npuberteettihahmolla on ilmeisesti erään hyvin ratkaisevan avaimen\nosuus. Ja on hyvin mahdollista, että vasta tämän hahmon elettyään\npohjiansa myöten Mustapää on kehinyt auki sen taikakerän, josta täytyi\nselvitä irti, päästäkseen johonkin uuteen. Sehän on oikeastaan jo nähty\nja todettu. Lindbladin lopetettuaan Mustapää oli valmis merkilliseen\nsikermäänsä _Ei rantaa ole, oi Thetis_.\n\nNiin kiehtova tuo edellinen aihe sentään oli ollut, että Lindblad\nkarkasi pois haudastaan, eikä tekijällä ollut muuta neuvoa kuin\npassittaa hänet hanureineen enkeleitten pariin. Siellä kai hän nyt\nlopullisesti pysynee, melkein kuin vähän säikähtäneenä liiallista\navomielisyyttään kesiensä ja syksyjensä vaiheilla.\n\n1948—49.\n\n\n\n\nKAILAAN ITSEKRITIIKISTÄ\n\n\nKailas on itse, valittujen runojensa esipuheessa, lausunut olevansa\nonnellinen saatuaan valmistaa tuotannostaan valitun ja muokatun\nlaitoksen. Samalla hän useaan otteeseen, ja ankarammin kuin kukaan\narvostelijansa, moittii entisen itsensä »harharetkiä», esim. näin:\n»Totean vain asianlaidan, mikä on joskus ollut minulle likipitäen\nepätoivon aiheena ja mistä on johtunut, että en voi nähdä enkä ajatella\neräitä tuotteitani ilman lievää häpeän väristystä.» Esikoiskokoelmansa,\n»poloisen», hän sanoo olleen »kokonaan erehdys». Valikoiman antamaa\nonnellisuuden tuntoa hän tehostaa vielä allekirjoittamalla esipuheensa\nTuusulan _Onnelassa_.\n\nSe on ankarimman laadun itsekritiikkiä, se on itseltään niin\npaljon vaativan taiteilijan puhetta, ettei meillä liene muitten\nsuusta sellaista kuultu. Takana kuumottaa osaksi kaiketi yleinen\ntaiteilijatragiikka: saavutukset eivät aina ole saavuttaneet ideaalia.\nSamalla erinäisistä äänenpainoista tuntuu kuvastuvan itsetietoisuutta:\nnyt osaan, ja tällainen tahdon olla, tällaisena minut on nähtävä.\nKailas haluaa hyväksyä tuotannostaan vain valikoimansa, ja selvin\nsanoin hän ilmaisee tyytyväisyytensä, saadessaan kaiken muun polttaa\nedes symbolisesti.\n\nEsipuheen on allekirjoittanut 31-vuotias mies, jonka nimi oli jo\nkeritty merkitä tuberkuloosi- ja mielisairaalan papereihin, mutta joka\nsiitä huolimatta oli kyennyt jatkuvasti taiteilijana kasvamaan. Teos\nteokselta yhä tietoisemmin oli jonkinlainen valvova yliminä saanut\ntaiteilijasta yhä tiukemman otteen; kriitillisen diktaattorin tavoin\nse piti huolta hajoavienkin sielunmaisemien pätevästä ilmaisusta ja\nesteettisen ohjelman toteuttamisesta, kunnes se tarttui päättävästi\ntaiteilijan koko tuotantoon — ja samalla hänen henkilöönsä — ja\npuristi niistä sellaisen valikoiman kuin hyväksi näki. Tuijottiko\nKailas loppuvaiheillaan itseensä vai itsestään pois, ei ole helposti\nratkaistavissa, mutta itseensä nähden hänestä kyllä tuli himokriitikko.\n\nTässä kuten paljossa muussakin Kailas arvattavasti otaksui seuraavansa\nSiljon osviittoja. Mutta kun Siljolla runo ja mies olivat sama asia,\nneuroottinen Kailas joutui enimmäkseen kilvoittelemaan runona ja\nhenkilönä erikseen. Valikoima pyrkii synteesiin molemmista yhdessä. Se\noli vaikeasti tavoiteltava asia, sillä hänen personaansa halkoivat jo\nvarhain sairauden säröt, jotka myöhemmin aukeilivat kuiluiksi.\n\nKailaan henkilökuva tuntuisi aivan arvoitukselliselta, ellei se\nmiltei malliesimerkkinä sattuisi sopimaan nykyisen tyyppipsykologian\nja psykoanalyysin valaistavaksi. Vaaskiven tunnettu essee Kailaan\nhenkilöstä lienee likellä lopullista. Kretschmerin mukaan Vaaskivi\nmäärittelee tutkittavansa narsistiseksi skitsaffiiniseksi luonteeksi,\n»jossa on alunperin olemassa edellytykset persoonallisuuden\nlohkeiluun». — »Runoilija on jo rakenteellisen monijakoisuutensa\ntähden tuomittu niihin vaikeisiin tuskantuntoihin, jotka myöhemmin\npunoutuvat syyllisyyden ja syyttömyyden, hyvän ja pahan, ihanteen\nja todellisuuden probleemien ympärille.» Vaaskivi toteaa hänen\nelämänvierautensa, vakoilevan itsetähyilynsä ja pakonomaisen tarpeen\neräitten pohja-ainestensa ylikompensointiin. Jo kolmannen kokoelman\npingoittuneissa itsetehostuksen sävyissä tuntuvat sen neuroosin oireet,\njoka neljännen kokoelman ilmestyessä 1928 puhkesi jakomielitaudiksi.\nKailaan loppuajankin runoudelle Vaaskivi antaa hyvin suuren arvon,\nmutta näkee sairauden merkit sen tavassa heijastaa onnenkuvitelmansa\nkaukaiseen menneisyyteen ja kaukaiseen tulevaisuuteen, samaten esim.\nsen masokistisessa kärsimisen tarpeessa, kun sensijaan »on singottava\nkaipaus olevaisuuden taakse, haudan ja taivaan välimaille».\n\nVaaskivi päätyi tuloksiinsa etupäässä runoanalyysin tietä. Samaan\nluonteen rikkonaisuuteen viitannee se tunnettu kokemus, että Kailas eri\ntilaisuuksissa saattoi käyttäytyä aivan räikeästi eri tavoin. Vähintäin\nkaksi vastakkaista henkilöä asui hänessä, siihen tapaan kuin Morton\nPrince on kuvannut personallisuuden jakautumista.\n\nKailaan neurooseille alttiista tyypistä ei tietenkään ole\njohtunut hänen runoutensa kaikki nerokkuus, mutta kyllä sen eräät\nerikoispiirteet. Enimmän voidaan kaiketi tyypin tilille panna Kailaan\nitsekritiikki. Sen takana näkyy aina vaaniva itsetähyily — ja samalla\nSiljoon näennäisesti nojaava kilvoittelutahto olla jotain muuta kuin\non, olkoon kysymys henkilöstä tai runoilijasta. Kailas oli niin\nitsetarkkailun myrkyttämä, että tämä pyrkimys sai pakkomielteen voiman,\nja hänen kriitillinen otteensa näyttää sivullisesta miltei julmalta,\nvaikka se kurkotti korkeaan ideaaliin. Hän, joka oli kaikkea muuta\nkuin kokonainen, yritti antaa itsestään eheän kokonaiskuvan. Yli\nammottavimman kuilunsa hän koki siirtää sielullisten vaivojen raastaman\nminänsä sieltä, missä se nyyhkytti ajassa ja paikassa, sinne, mihin\nvain kaipuun siipi saattoi kantaa: ihanneminään kuilun tuolla puolen.\nTätä siirräntää Kailas oli harjoittanut koko tuotantonsa ajan eri\ntavoin, riippuen siitä, miten hänen kuvitelmansa ideaalista milloinkin\nvaihteli. Valikoima tähtäsi synteesiin kaikesta, sitä kuvaa kohti, joka\nvalitsijalle oli hahmottumassa.\n\nTiedämme, että Kailas onnistui. Valikoima on yllättävän yhtenäinen\nja hengitykseltään vahva. Muoto on taottu mahdollisimman\nplastilliseksi, heikot kohdat poistettu tai valettu uudelleen, sisäiset\nristiriitaisuudet paljolti muunnettu dramaattisiksi monologeiksi yhden\nhenkilön puitteissa. Himokriitikko näyttää tarrautuneen pienimpiinkin\nyksityiskohtiin sentapaisessa pakkomielteen paineessa, josta hän itse\ntodistaa: »Pakkoajatuksille ei voi mitään: ne tulevat kutsumatta,\ntakertuvat meihin, jäävät meihin, ajattelevat meidän puolestamme.»\n(Savun varjo)\n\nVarmuudella en kykene sanomaan minkäverran käsitykseni Kailaan\nitsekritiikistä on oikea, minkäverran kenties erheellinen, kun\nsiinä näen kurkoittamista ideaaliin niin määräävästi, että se\nrunoissa, ainakin niitten lopullisessa muodossa, tuntuu eräänlaisena\nkeinotekoisuutena. Valikoima ja sen henkilö tuntuvat minusta jotenkuten\nluonnottomalta. Ehkä olen väärässä ja ehkä merkitsee tässä yhteydessä\njotain se Kupiaisen toteamus, että Kailaalta näyttää puuttuvan\nvarsinainen luonnontunne. Tällöinhän ei ole kaukana olettamus,\nettä häneltä saattoi puuttua myös luonnollisuuden tunne. Hän oli\nesteetti, ja sellaisena kaiketi paljossa henkilönä moraaliton, mutta\ntaiteilijana puhtaan linjan mies ja kilvoittelija viimeiseen asti —\nsiis sittenkin tavallaan siljolainen. Ja epäilemättä hän — mikäli\nhänestä yhtenä personana voidaan puhua — esteettisten arvojen ohella\netsi eetillisiäkin, voidakseen niihin kiintyä tai siirtyä. Vaikka hän\nitse harvoin oli avoin, hän jo varhain valitsi seuraansa vilpittömiä\nihailijoita. Loppuvaiheessaan, eristyessään, hän tavoitteli puhtainta\nitseään kaukaa varhaisimmasta lapsuudesta asti.\n\nKailaan monisäröiseen ja muuntelevaan henkilökuvaan en enempää rohkene\npuuttua. Eihän Kailas-monografiaakaan vielä toistaiseksi ole, joten\nhänessä on vielä paljon selittämätöntä. Aion seuraavassa tarkastaa\nvain hänen itsekritiikkinsä ilmauksia, eritoten hänen siirtymistään\nammottavimman kuilunsa yli, tarkaten tällöin hänen omia käsialojaan\nniitten hakeutuessa eri kokoelmista lopulliseen valikoimaan.\n\nNäitä käsialoja on kyllä tiettävästi jo keritty koota kokoelmien\nulkopuoleltakin, painetuista ja painamattomista lähteistä.\nTiedetäänhän, että Kailas, varsinkin myöhemmillä kehitysvaiheillaan,\nsaattoi julkaista saman runon edistyviä kehitelmiä pariin, ehkä kolmeen\nkertaan. Hänen aina valvova älyihmisensä teetti runoilijalla tiukkaa\ntyötä, tiukimmin silloin, kun hän oli jo luhistumistilassa.\n\nHänen runoutensa ja yksityisten runojensa kehitysprosessia olisi\ntietysti valaisevinta tarkastella kaiken mahdollisen materiaalin\npohjalla. Sellaisesta katsastuksesta paisuisi kuitenkin arveluttavan\nlaaja. En lähde sille tielle; se joutukoon jonkun erikoistutkijan\ntarkasteluun. Otan kuunneltaviksi vain Kailaan runokirjat. Silti\npelkään esitykseni venyvän liikaa. Semminkin, kun Kailaan ensimmäiset\nteokset ovat jo antikvaarisia harvinaisuuksia, joten en voi selviytyä\nvain viittauksilla niitten sisältöön. On selostettava ja siteerattava.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Tuuli ja tähkä_, »poloinen» esikoiskokoelma, voi olla pienoinen\nkirjallinen synti, mutta ei sivullisen mielestä mitenkään\npahanlaatuinen. Olihan tekijällä ikää vain 21 vuotta, ja lyyrillinen\nympäristö silloin (1922) ei jaksanut tarjota isosti virikkeitä.\nTulenkantajani ryhmästäkään ei vielä ollut tietoa ei tukea. Hiukan\nmyöhemmin saattoivat debyteerata jo vakuuttavammin Mustapää, Jylhä\nja Katri Vala. Kailaan esikoinen on epätasainen ja sekalainen monine\nyritelmineen eri tahoille silloisen lyriikkamme aihepiireihin.\nSellaistakin Kailaan mentaliteetille outoa tavaraa on mukana kuin\nmaalailevia tai koseeraavia laatukuvia. Kokonaisote runoissa on yleensä\nmelko höllä. Tuleva muodollisen keskityksen ja lyyrillisen kuvan\nmestari on aavisteltavissa vain siellä täällä.\n\nKailas on kuitenkin liian ankara valikoidessaan uudestimuokkaukseen\nvain kuusi runoa. Toiset kuusi lisää olisi voinut antaa nuoresta\nKailaasta oikeamman ja inhimillisemmän kuvan, ilman että sitä olisi\ntarvinnut mitenkään häpeillä. Sikermästä saattaa suorastaan kaivata\nsellaisia kohtalonomaisesti ennakoivia runoja kuin _Yksin_ ja\n_Neljäs ulottuvaisuus_. Eräitten muittenkin hylkäämistä on vaikea\nkäsittää muuten kuin jonkin salaisen, epäluuloisen itsevihan takia.\nValinnallaan Kailas jättää kyllä nuorukaisvaiheensa kasvoihin eräitä\nilmeitä, ristiriitaisiakin, mutta leikkaa pois paljon kuvitteluaan ja\nmietiskelyään ja eritoten poistaa kaiken sinisilmäisen herkkyyden.\nKatse on tummennettu, dramatisoitu ja terävöitetty, ääni tiukennettu.\n\nSamaan sävyn muutokseen tähtäävät ne korjaukset, joita kuuteen\nvalittuun on tehty. Ne ovat joko alkuperäiseltä laadultaan\nkohtalorunoja tai pienellä uudestirunoilulla sellaisiksi sopivia.\nLisäksi niitten muotoa on taiturin otteilla parannettu.\n\nMerkittävää kuitenkin on, että kypsä runoilija, joka tunnontarkasti\nhäätää esikoisensa vaiheilta pois kaikki kirjallisen tartunnan merkit,\nkelpuuttaa aivan vähäisin muutoksin mukaan kokoelman nimikkorunon, joka\non niin ilmeinen Siljo-mukaelma, että ellei sen tekijää tiedettäisi,\nse kävisi aito Siljosta. Kirjallisuutemme uljain minuutensa rakentaja\nja 1910-luvun puhdasotsaisin nuori lyyrikko oli Kailaalle loppuun asti\nesikuvan arvoinen ellei miltei pyhimys. Luulen, että Kailaalle antoi\nsyvimpiä tyydytyksen tuokioita kuvitelma siljolaisesta nöyryyden ja\nylpeyden yhdistymästä omassa runoudessaan. Sen nimissä hän ainakin\nnäyttää valikoimassaan itsekritiikkinsä eetillistä seulaa käyttäneen.\nJa miksei myös plastillista! Minusta tuntuu, että hän plastikkona — ja\nrytmikkona — on pitkin runoilijataipalettaan oppinut paljon Siljolta,\nvaikka hän seuraavassa kokoelmassaan tilapäisesti taipuu hiukan\nepämääräiseen koristeelliseen ekspressionismiin, jota esille murtautuva\nnuori polvi silloin imi keuhkoihinsa eteläisiltä ja lounaisilta\nilmansuunnilta, etupäässä Saksasta.\n\nNimikkorunon muokkauksesta Kailas on, kuten sanottu, selviytynyt\nmelko vähällä, sillä kokonaisuus oli alunperin hallittu hyvin. Vain\nyksi tyylistään horjahtanut värsy keskivaiheilta on pudotettu pois,\npari säettä runoiltu uudelleen, muutamia sanoja lievästi parannettu —\nja kaunis siljolainen runo on valmis. Aivan kepeillä toisarvoisilla\nviilan pyyhkäisyillä ovat valmistuneet sellaisetkin maineikkaat runot\nkuin _Midas-sydän_ ja _Käsi_. Kailaassa siis oli ollut, hänen omankin\narvionsa mukaan, muodon mestaria ja tilittäjää jo alkuvaiheissa, vaikka\nvain sattumoisin esille vilahtavana.\n\nToiset kolme hyväksyttyä runoa ovat kokeneet perusteellisemman\nmuodonmuutoksen. Kokonaan uuden kantavuuden on saanut _Finaali_ vain\nsillä ovelalla tempulla, että sen kolmesta värsystä on ensimmäinen\npyyhkäisty olemattomiin ja eräs säe, joka kuului näin: »Ylväs on\nlaulajan latu», sai kohtalokkaamman muodon: »Ylpeä laulajan arpa».\nMutta Eräs analyysi on uuteen muotoonsa saanut periä entisestä\ntuskin muuta kuin runomitan ja värsyluvun sekä muutamia uudessakin\nyhteydessä käyttökelpoisia aiheen aineksia. Eritoten loppu on kokonaan\nuudestivalettu, kuten nähdään, jos entinen ja uusi loppuvärsy\nrinnastetaan:\n\n_Entinen_:\n\n    Haa, näättehän: neste katoaa! …\n    — Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa:\n    ei pulloissa nestettä ollutkaan,\n    näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.\n\n_Uusi_:\n\n    Kas näin: minä nesteet sekoitin.\n    — Mitä katsotte silmin kauhistuvin?\n    Ahaa — seos tyhjiin häviää!\n    Hahaa, koe mainio! Tyhjä jää ———\n\nVirnistelevä bagatelli oli täten viritetty karmeaksi kohtalorunoksi, ja\nniin siitä jouti pois alkuperäinen alarubriikki, joka kuului: Entinen\nkemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.\n\nEhkä vielä perusteellisempi on uudestirunoilu _Tuskan yössä_: avartava\nnimen muutanta, rytmin tiivistely, tekstissä pyyhintää ja parantelua,\nloppu kokonaan uudistettu. Personallinen nuoren orpoudentuskan yö on\nmuuntunut kohtalokkaaksi, elämältään kuolleitten sielujen tuskaksi.\nMateriaali on näennäisesti miltei sama, mutta tulos aivan toinen:\n\n_Entinen_:\n\n            Tuskan yö\n\n    Minä valvoin illasta aamuun.\n    Hetket kulkivat verkkaan ohitseni\n    niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet.\n    Saattoivatko ne hautaan jotakuta? —\n\n    Pimeys oli äänetön ja peloittava.\n    Nyyhkikö joku orpo jossakin?\n    Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti? —\n\n    Minä valvoin vavisten illasta aamuun.\n    Enkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyynelettä.\n\n_Uusi_:\n\n             Tuska\n\n    Minä valvoin illasta aamuun.\n    Hetket kulkivat verkkaan ohitseni —\n    pitkä, mustakauhtanainen saatto.\n\n    Pimeys oli äänetön ja peloittava.\n    — Eikö kumahtanut arkun kansi kolmasti!\n\n    Minä valvoin illasta aamuun.\n    Henkeni, viluinen lapsi, vapisi:\n    — Kuristatko vielä kuolleitakin, Tuska?\n\nPitkälle viety valinta ja muutanta ei ole pelkkää korjailemista. Se\ntekee nuoresta runoilijasta lukijaa miltei peloittavan mestarin.\nRohkaisevampaa muille voisi olla, ellei Kailas jo valikoimansa alussa\nesittäytyisi niin valmiiksi tehtynä henkilönä ja niin runovoimaltaan\nvaltavana kuvillapuhujana kuin näytteemme osoittavat. Mutta toisaalta:\non puhuttu joskus kirjailijakoulun tarpeellisuudesta. Runoilijat\nainakaan eivät muuta ammattikoulua tarvinne kuin vierekkäin painettuina\nmuutamia tuollaisia esimerkkejä. Lienee muillekin asianharrastajille\nterveellistä tarkastaa mitenkä toisaalta jokin runo (Tuuli ja tähkä,\nMidas-sydän, Käsi) vain tyylin puolesta viimeistellään, tai toisaalta\n(Finaali, Eräs analyysi, Tuska) miten entisistä aineksista runo voidaan\nvalaa uudeksi, samalla erityisesti loppua tiivistäen projektiiliksi,\njoka sinkoaa kauas. Tosin tavallisessa runon työssä ei ole tarjolla\nkymmenen vuoden etäisyydestä tarkkaava itsekritiikki ja sen mukainen\nkoko perussävyn uudestirunoilu, mutta sittenkin Kailaan työ on ammatin\nkannalta omaa luokkaansa.\n\n\n_Purjehtijat_, seuraava kokoelma, ilmestyi kolmen vuoden väliajan\njälkeen, samoihin aikoihin kun jo muu Tulenkantajain ensi ryhmä\nkerkisi debyytteihinsä joko yhteisantologioissa tai omin kokoelmin.\nKailas sai heidän keskuudessaan johtajan maineen. Hän onkin uudessa\nkirjassaan ryhmän edustaja sanoja, kuvia, tyyliä ja tuntoja myöten.\nUsein toistuvia sanoja hänen säkeissään ovat »me» ja »meidän».\nEkspressionismi tuo mukaan tyylillistä keikarointia liioiteltuine\nkuvineen ja ylisanoineen. Mutta olkoon kokoelmassa osansa leikittelyä,\nkenties runoudessa yleensä vakavimmin otettavaa loppujen lopuksi\nlienee juuri la gaye science — iloinen tiede. Ainakin Kailas on nyt\neheämpi ja onnellisempi kuin missään muussa kirjassaan. Hän näyttää\nolevan tietoinen sekä asemastaan että stilistin kyvyistään. Hän\nleikkii nyt tällä tyylillä, ottaa kepeähkösti muinaiset seksuaaliset\nsyntinsäkin, ja tekee selvästi aikalailla työtä runojensa nautittavan\nulkoasun hyväksi.\n\nKirja näyttää valitsija-Kailaalle yhä olleen hyvin rakas. Hän on\npidellyt sitä leppeästi ja julmasti: vain 14 runoa on jätetty pois, 20\nhyväksytty — mutta ne muokattuina enimmäkseen hyvin perusteellisesti.\nTämä oli muuten teknillisesti melko helppo tehtävä, koska yli puolet\nkokoelman runoista on vapaamittaisia, eikä muittenkaan nimitys ole\nkonstikasta. Valinta ja muutama on ehkä useimmiten stilistisen\nhienomekaanikon naputtelua pikkuvasaralla, mutta tendenssinä on kyllä\nmuutakin.\n\nSävyä muuntavaa on ensiksi (kuten esikoisessa) kaikkien satiirien\npoisto, vaikka niitten joukossa on niin tunnettu ja aito kuin\n_Vanhoille_. Toiseksi on syrjäytetty ne koristeellisen ekspressionismin\nkukkaset, jotka ovat olleet enimmän tyyliä tyylin vuoksi. Kolmanneksi\novat poistetut kaikki naiivit tai sanoisinko epä-älykkäät jutut,\nolkoot ne ajallansa olleet kuin nuoresti aitoja tahansa. Hyväksyttyjen\nmuokkaus kohdistuu yleisimmin ylisanojen ja ylikuvien lievittelyyn tai\npoistoon. Useat ovat sentään uudestirunoillut yhtä muuntavasti kuin\neräät esikoiskokoelmasta otetut. Neljältä on samalla nimikin muutettu.\n\nJokseenkin alkuperäisessä asussaan on päässyt mukaan vain 8 runoa:\nRukous (= Elämän ylistys), kolme lapsifantasiaa, Atlantis (vain yhden\nsanan muutos!), Vanha maa, Me, Lapsen silmä. Niitten korjailua voisi\nsanoa vain tyylilliseksi tarkistustyöksi, ellei sen pikkutarkkuus\ntoisinaan tuntuisi melkein piinalliselta. Muut toistakymmentä runoa\novat enemmän tai vähemmän uusia versioita entisistä. Tätä kiihkeää\nmuuntamisen halua ei voi selittää pelkästään Kailaan taiteellinen\nkunnianhimo, jonka jo esikoiskokoelma viskasi esille ohjelmallisena:\n\n    Laakerilehvät ja sankarisaatto\n    poikas on saatava myös!\n\nEi asiaa selitä liioin Kailaan oma repliikki valittujen esipuheessa:\n\n»Minulle on sanottu, ettei minulla muka olisi oikeutta tehdä runoihini\nmuutoksia. Käsittämätön väite. Miksi ei runoniekkakin saisi ‘tarkistaa\nsanojaan’ niinkuin kaikki muut ihmiset? Ei hän ole erehtymätön.\nPitäisikö hänen kommellustensa jäädä ikuisiksi!»\n\nTätä voisi sanoa hämäykseksi, ellei se todennäköisemmin ole\nitsehämäystä kriitillisen pakkomielteen alaisena. Pakkoajatukset\n»ajattelevat meidän puolestamme». — Nähtiinhän edellä, ja hetimiten\nnähdään esimerkkejä lisää siitä, ettei valittujen muuntamisessa\nollenkaan aina ole kysymys erehdyksistä tai kommelluksista. On kysymys\nkoko runon rakenteen tiivistyksestä ja aiheen dramatisoinnista.\nTähtääpä sanojen tarkistus monesti runon oleellisimman sisällön ja sen\ntakana olevan entisen henkilökuvan muuntamiseen.\n\nJos tekee tilaston niistä keinoista, joilla Purjehtijain uudestirunoilu\non aikaansaatu, voimme todeta, että aivan läpeensä uutena esiintyy vain\n_Minä näen_, josta on käytetty yksi ainoa säe so. yksi rivi; muu on\nmuuttunut ja lyhentynyt niin perusteellisesti, että uusi nimi (Maa ja\ntaivas) on kyllä paikallaan. Hyvin oleellisesti uuden sävyn on saanut\nnimikkorunokin, jolle muun muuttelun lisäksi on runomitan vähäisen\nvaihtamisen takia tullut toinen kireämpi sointi. — Kahdessa tapauksessa\n(_Nuori Narayana_ eli Intialainen kuvitelma, _Runo runosta_) on\nkäytetty sanonnan parantelua ja muodon tiivistystä pitkin matkaa,\nensiksimainitun rytmiäkin on hiukan muutettu katkomalla muutamia\npitkiä säkeitä. _Syyllinen mies_ on kokonaan uusinut keskimmäisen\nvärsynsä kuvakielen. Enimmissä tapauksissa (Laulu aallolle, Adagio,\nKesäillan kuje, Verkossa, Aphelium, Olin nuori, Sana) on Kailas, muun\ntarkistuksen lisäksi, iskenyt vaanivan katseensa erityisesti runon\nsuhteellisesti, hänen tasoltaan katsoen, heikohkoon loppuun ja keksinyt\nparannuksen joko runoilemalla lopun uudelleen tai pyyhkimällä sieltä\npois säkeistön tai useampia.\n\nNäitä lopun poistoja on kolme. Kompositiot olivat siis sinänsä olleet\nvain viilausta vailla, mutta nuori tekijä ei ollut aikoinaan osannut\nkuulla niitten loppuhelähdystä, vaan oli sen jälkeen yhä jatkanut\npaperille jotain toisarvoista selittelyä tai toistelua. Myöhäis-Kailas\non näissä asioissa säälimättömän tarkka kirurgi. Nelisäkeistöinen\nAdagio on päässyt vähimmällä: vain loppuvärsy pois ja runo saa päättyä\nhartaimpaan nousuunsa säkeessä »en ennen nähnyt, ollut onnellinen».\n_Aphelium_, jota muutenkin on sanonnaltaan tiivistetty, saa pudottaa\npois kaksi loppuvärsyään. Sana on sekin sanonnaltaan ja kuviltaan\npitkin matkaa uusittu ja se luopuu kerrassaan neljästä loppuvärsystään,\nkunhan niitten edellinen on ensin huipennettu tällaiseen kouraisuun:\n\n_Entinen_:\n\n    vain lasten leikkikalu,\n    vain malja särkynyt,\n    vain mykkä ääni, kaiku tyhjyyteen.\n\n_Uusi_:\n\n    vain lasten savikukko,\n    vain sävel särkynyt,\n    vain pivo ääntä alla taivasten.\n\nSiten etsii mestaritekijä entisestä runostaan sen elävintä loppua.\nEllei sitä löydy runosta itsestään, hän sommittelee sen pienillä\nmutta tehokkailla muutoksilla (vert. edellä uudet plastillisesti\nhallitut kuvat) joko entisten tai uusien tuntojensa mukaiseksi. Sävyä\nmainittavasti muuttamatta on Kailas keksinyt _Kesäillan kujeeseen_\nhienon teknillisen huipennuksen pääasiallisesti vain loppusäkeitten\nuudestiryhmittelyllä. _Laulu Aallolle_ on saanut loppuunsa kumeasti\nväkevöitetyn kohtalontunnon — ja itsetunnon:\n\n_Entinen_:\n\n    Meren tuoksua, laulu ja laine,\n    meren henkeä hengittäin\n    ja juopuen auringosta\n    iät leikitte kimmeltäin.\n\n_Uusi_:\n\n    Ajan loppuun leikkisi, laine,\n    on ylpeän-turha näin,\n    vaan riemuiten, juopuneena,\n    sen leikit sä, kimmeltäin.\n\nTuossa uudistelmassa on kyllä säilytetty Purjehtijoille ominainen\nleikittelyn sanasto, mutta sävy on myöhempää silmästä-silmäan-Kailasta.\nSamantapainen, vielä myöhemmälle Kailaalle kuuluva kumea kohtalokkuus\non siirtynyt Ferkossa-runon loppuriveille:\n\n_Entinen_:\n\n    Sameassa ken liejussa uupuu, hän pian uupukoon!\n    Omat sammuvat silmäni kuoletan auringolla.\n\n_Uusi_:\n\n    Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon.\n    — Vaan verkot on vitkaan-tappavat kohtalolla.\n\nEntä vihdoin _Olin nuori!_ Se on lopetettu uudelleen sekä\nmyöhäis-Kailaalle kuuluvan tehokkaan kuvan (tuskan saappaat)\nlisäyksellä että sanonnan itsetuntoa ryhdistäen — esim. sana »mies»\nsiirtyy poljennon laskusta sen nousuun:\n\n_Entinen_:\n\n    — Ah, silloin vielä mä tiennyt en,\n    että kukaan, kukaan ihminen\n    ei tääll' ole parempi toista.\n\n    Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan\n    mies sitten on oppinut nuoruuttaan\n    ja omia arpiansa.\n\n_Uusi_:\n\n    — Ah, silloin tietänyt vielä en,\n    että tuskan saappailla samoten\n    ei kuljeta tietä turhaan.\n\n    Sen ymmärsi mies. Ja on rakastamaan\n    hän sitten oppinut nuoruuttaan\n    ja omia arpiansa.\n\nNämä runojen lopuista siepatut esimerkit riittänevät valaisemaan\nyleisemminkin Purjehtijain muokkauksen menetelmää ja päämäärää:\nliika nuoruuden intoilu pois, kirjalliset vaikutelmat pois, liiaksi\nhajottavat tai helppohintaiset kuvat pois; tilalle selkeää, lujaa\nplastillista runoa, joka osaa puhua valituin kuvin ja huipentaa\nloppusäkeensä kantavaan nousuun. Kaikki tämä voi olla etupäässä\nmuodollista parantelua. Mutta samalla on nyt, kuten ensi kokoelman\nkohdalla, useasti tavoiteltu koko runon sävyn muuntamista lisäämällä\nsen dramaattista kohtalontuntua ja siirtämällä sen minä melkoisesti\ntoiseen hahmoon kuin runojen alkuaan syntyessä.\n\nLukuisissa puuttumisissaan runon rytmiin ja kuviin Kailas muuten\nnäyttää tunnustavan, ettei hän _Purjehtijoissaan_ vielä niitä\nhallinnut. Tai ne eivät vielä hallinneet Kailasta. Kuvaan hän kuitenkin\njo alkuvaiheissaan on vaistomaisesti enimmän nojannut. Myöhemmin,\nsairautensa hallusinaatioissa, hän oli suorastaan kuvien vanki, ei\nsilloinkaan äänien. Vakuudeksi lukija voi tarkastaa myöhempiä kokoelmia\ntai novellin _Muutamia sairaita päiviä_ loppusivuja: haamu siellä ei\npuhu mitään, tekee vain liikkeitä ja vastaa sairaan kysymykseen tämän\nomien sormien kirjoittamilla sanoilla — siis näkökuviolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisesta kokoelmasta kerkisi kulua vain vuosi, kun ilmestyi Kailaan\nehkä yllättävin teos _Silmästä silmään_. On äkkiä tapahtunut\npersonallisuuden ja koko maailmankuvan muuttuminen. Kirjan nimi näyttää\nolevan tietoinen näistä tapahtumista, asettaen tekijän silmästä\nsilmään itsensä ja silmästä silmään kohtalonsa kanssa. Oireellisesti\nKailas alkaa joskus jo käyttää isoja kirjaimia sellaisissa sanoissa\nkuin Puhtaus, Phantasia, Kuolema, Kohtalo. Kailaan kirjoissa ovat\nennenkin hermot vavisseet, nyt hänen karakteristinen sieluntilansa on\nsäikkymistä aukeavien kuilujen ja jyrkkenevien vastakohtien edessä,\nsamalla kun kirjan viimeiset osastot kaiketi kätkevät sanojensa alle\njonkin yleisestä elämänkulusta eristävän kokemuksen. Tästälähtien\nKailas on kohtalorunoilija aivan omasta takaa ja omalla tavallaan.\nSäikkymätilojen ohella — tai uhalla — hänen runoissaan heittelehtii\nkimmoisa voima ja ylpeä tahto. Mutta yllättävintä kirjassa on sen\ntiukalle ruuvattu muotokuri, joka sekin kyllä tavallaan sisältyy kirjan\nnimeen. Muoto on hänen vastaotteensa jossain painissa, joka on jo\nalkanut ja jossa ei ole kysymys vain tilapäisistä taiteilijavoitoista,\nvaan koko elämäntyön panoksesta.\n\nRunokäännöksistään päättäen Kailas lisäksi näihin aikoihin näyttää\nkiihkeimmin lueksineen maailmanlyriikkaa, ja otaksuttavasti Baudelaire\non paljossa ollut antoisa opas. _Silmästä silmään_ on useammalla kuin\nyhdellä tavalla Kailaan Les fleurs du mal.\n\nKailas on nyt plastikko, ja _Pronssia_ on eräällä runolla nimenään.\nOtteen tiukkuus — entiseen verrattuna — on miltei kammottava. Kokoelman\nrytmilliselle ja teknilliselle kireydelle kuvaavaa on, että runot\nvaltaosaltaan ovat lyhyitä, vain 3—4-värsyisiä, ja värsyt puolestaan\nnelisäkeisiä. Yleinen riimikaava on abab, ellei tekijä tyydy vain\nyhteen riimipariin — seikka, joka sittemmin helpotti valitsijan\nmuuttelemistyötä samaten kuin eräät antiikkiset riimittömät runomitat,\njoita Kailas nyt muutamia kertoja käytti pyrkiessään klassilliseen\nmuodon kuriin.\n\nKun kokoelma on korkeatasoinen ja muodollisesti näin kiristetty,\nluulisi sen saaneen myöhäis-Kailaan hyväksynnän aivan toisin kuin sen\nedeltäjät saivat. Tätä otaksumaa näyttää vahvistavan ensi silmäys\nvalikoimaan: omista runoista (käännöksiä on likemmä parikymmentä) on\npoistettu vain 15, niitten joukossa tietysti ainoa vapaamittainen.\nKelpuutettu on 26. Mutta tuo suhde ei sittenkään mainittavasti poikkea\nPurjehtijain vastaavista luvuista 14 ja 20. Ja jos tekaisee pienen\ntilastollisen taulukon hyväksyttyihin tehdyistä muutoksista, saadaan\ntaasenkin Purjehtijoita muistuttava tulos. Melkein kaikkia runoja on\nyhäti enemmän tai vähemmän muokattu, enimpiä hyvin tuntuvasti, muutamia\nsiinä määrin, että ne vaikuttavat uusilta.\n\nTälläerää on tosin kelpuutettu mukaan kaksi lyhintä runoa\n(_Pitkäperjantai, Totuus_) aivan sellaisinaan, mutta onpas jo _Pieni\nsyntinen laulu_ saanut alistua parin välimerkin muutantaan. Pieniä\ntekstin paranteluja näyttäytyy seitsemässä muussa: _Ilta, Trubaduuri,\nPienessä maassa, Veljelleni, De profundis_ (yksi sana!), Eräs _in\nmemoriam, Yksinäinen ratsastaja_. Perusteellisempi, koko runossa\ntuntuva uudestirunoilu ja typistely (johon verrattavaa Purjehtijoissa\nedusti 4 tapausta) on yhäti koitunut kerrassaan yhdeksän runon\nkohtaloksi: _Vaeltajan oodi, Syntyminen, Noli me tangere, Pieniä\nhautoja, Luominen, Korvenhaltian kuolema, Onnellinen, Paennut lintu,\nIhmisen määrä_. Kuten näkyy, luettelin tähän joukkoon verrattain vähän\nmuuttuneen Onnellisenkin, sillä sen kolmas värsy on saanut kuviinsa\npaljon dramaattisemman tehon:\n\n_Entinen_:\n\n    Tuli eräs nainen ja pyörtyi — äiti.\n    Me kaikki katsoimme hiljaisina.\n    Joku kyynel vierähti katukiviin —\n    ne kiilsivät sateesta niljaisina.\n\n_Uusi_:\n\n    Eräs nainen parkaisi, pyörtyi — äiti.\n    Me kaikki katsoimme hiljaisina.\n    Ne veivät jo ruumiin. Ja katukiviin\n    jäi verta; ne kiilsivät Hiljaisina.\n\nTällainen on tosiaan kovaa itsekritiikkiä, ja vertaileva lukija joutuu\ntuontuosta kysymään, oliko kaikki detaljeja isonnuslasilla vaaniva\nviilailu välttämätöntä erehdysten ja kommellusten hävittämiseksi.\nEntä mitä nämä kommellukset sitten olisivat? Pois jätetyt runot\nosoittavat, että sellaisiin kuuluvat nyt, kuten ennenkin satiirit,\navokatseiset tunnelmarunot — ja toisella äärellä sadistiset kuvitelmat\nja muut tyylilliset liioitelmat, joihin kaiketi tälläerää oli\ntartuntaa pirahdellut ranskalaisen dekadenssin taholta. Samoihin\nliioitelmiin, ja muihin stilistisiin seikkoihin, on hyväksyttyjen\nkorjailukin käynyt käsiksi. Mutta monet korjailut saattavat olla niin\ntoisarvoisia, ettei niitä huomaa ilman tarkkaa vertailua, ellei satu\nosaamaan ulkoa jompaakumpaa versiota. Sanoja ja välimerkkejä on vain\nmuutettu ilmeikkäämmiksi, »pohjalaismuotoja» (riemuhun, sairahin,\noon) poistettu, kuvia terävöitetty, rytmiä hiukan muutettu, jokin\nvärsy pudotettu pois tai pari värsyä sulatettu yhteen — kieltämättä\ntuo kaikki miltei aina kokonaisuuden eduksi, jos asia aivan apteekki\nvaakaan pannaan. Kailas tahtoi kyllä selvästi näyttää mihin pystyi,\nmutta lisäksi täytyy todeta, että jokin hätä ja pakko puristi\nsisältöäkin hieman toiseksi ja henkilöä hieman toiseksi aivan kuin sen\nkertakaikkiaan, vaikka jälkiviisauden ansiosta, olisi oltava hänen\ntoiveunensa toteutuma.\n\nTämä tuskallinen, vaanivakatseinen toiveajattelu kuvastuu vielä\nilmeisempänä niistä runoista, joitten loppua on muutettu — nytkin,\nkun Kailas jo kieltämättä hallitsi muodon ja sen mukana vaikeimman,\nlopettamisen taidon. Kailas ei tosin koskaan jännittänyt runoaan kaari\nkuvioksi, vetämällä lopun liki alkua, vaan latasi lopun kantamaan\njohonkin kauas, ja silloin tähtäyspiste oli kyllä muutettavissa,\njos uusi toiveen pakko vaati. Siinä pakkomielteessä lienee ainoa\nmahdollinen selitys Silmästä silmään-kokoelman sinänsä lujarakenteisten\nloppujen muutantaan.\n\nLopun muuttumia oli Purjehtijoissa seitsemän, nytkin sama luku:\n_Enkeli, Olit poissa, Ruusumajassa, Karavaani, Näky kadulta_ (=\nKulkue), _Pronssia, Peitetyt kasvot_. Nyt tosin vain yhdessä\ntapauksessa (Karavaani) on tarvinnut poistaa viime värsy. Kailas\nsiis, kuten jo sanottiin, osasi lopettaa oikeaan kohtaan. Mutta\nsittenkin hän kuin hädän kouristuksissa pusertelee lopuista esille\nuusia mahdollisuuksia tai ainakin muuttelee niitä iskevämmiksi ja\ndramaattisemmiksi. Sana »kohtalo» on nyt tuotu esille pari kertaa.\nRakkausrunot saattavat saada uuden psykologisesti kantavamman\nilmekielen ja saavat uudeksi tehtäväkseen julistaa eroottisen\nelämyksen autuutta; kaksi kertaa on viime riville pulpahtanut\nnimenomaan »autuas» tai »autuus» — sana, joka ei ollenkaan kuulu\nsilmästä-silmään-sanastoon. _Näky kadulta_ saa uudet sosiaaliset\nperspektiivit ja myöhäis-Kailaalle kuuluvan syyllisyydentunnon:\n\n_Entinen_:\n\n    Ja nyt syvään tunnen sen: olen yksi heistä,\n    lain alla ankaran: voimanne uupukoon!\n    —Työn lasten heimon aikojen alusta loppuun\n    kivin kuormitettuna kulkevan nähnyt oon.\n\n_Uusi_:\n\n    Miks silloin muistankaan kuvan, läsnä jo nähdyn:\n    tuhat orjaa louhoskiveä kiskovaa.\n    Miks syvään tunnen vain tämän: väärin, väärin.\n    Miks huutaa mielisin: Anteeksi antakaa!\n\nYleensä kaikille muutetuille juuri loppunsa ansiosta latautuu tummempaa\nkohtalokkuutta kahden viimeisen kokoelman tapaan. Kyllin valaiseva\nlienee _Pronssin_ uusi loppu:\n\n_Entinen_:\n\n    Tuhat vuotta menköön — ja sitten\n    suu kuvan pronssisen puhuu.\n\n_Uusi_:\n\n    Olen äänetön — mutta\n    kauttani Kohtalo puhuu.\n\nYhden kerran on lopun uusinta niin perusteellinen, että on todettava\nkoko jutun uusiutuneen aivan pohjiansa myöten. Tarkoitan runoa\n_Ruusumajassa_, jonka kaksi muuttumatonta alkuvärsyä ovat Kailaaksi\noutoa melko neutraalia luonnonkuvausta, joten ne ovat kelvanneet\nsellaisinaan uuden lopun, uuden runon johdannoksi. Tässä alkuperäinen\nja uusi:\n\n_Entinen_:\n\n    Terälehdet lentää ylitsemme\n    kypsän-menehtyneet — värisemme,\n    emme puhu, värisemme vain\n    pedonsilmin nälän-himokkain.\n\n_Uusi_:\n\n    — Pelkään, sanot, silmin ainoastaan.\n    — Älä pelkää, armas, silmin vastaan.\n    On jo aika kypsäin suudelmain.\n    Pian olet\n    — kuollut lehti vain.\n\nAivan poikkeukselliseen käsittelyyn on joutunut runo _Peitetyt\nkasvot_, yksi Kailaan ensimmäisiä hallusinaatioita ja samalla\nsyyllisyydentunnon kauhuelämyksiä. Kailas ei ole tyytynyt runon alkuaan\nhiukan salamieliseen ja moniaalle aavistusten piiriin kuljettelevaan\nkulkuun, vaan on kirjoittanut sille tarkan osoitteen lisäämällä uuden\nloppuvärsyn, so. kolmen entisen lisäksi neljännen. Dramaattisuus\nja henkilökohtaisesti paljastava kohtalonalaisuus on siten kyllä\nlisääntynyt, mutta pyytäisin lukijan mielessään punnitsemaan valikoiman\nrunoa kolmivärsyisenä (= alkuperäisenä) ja nelivärsyisenä. Eiköhän\nlisäys ole liiaksi selittelevä, joten runo melkoisesti kapenee ja\nsammuu lisärakennelmansa tuijotuspisteeseen?\n\nVarmaa on, että muitakin esimerkkejä voisi vetää esille\nkeskusteltaviksi siitä, onko Kailas kolmannen kokoelmansa\nkriitillisessä käsittelyssä aina osunut oikeaan. Taitotyön kannalta\nkyllä, miltei poikkeuksetta, mutta runojen tuoreuden kannalta tuskin\naina, puhumattakaan paljosta siirtymisestä uuteen hahmoon, joka ei\nkuulunut vielä silmästä-silmään-Kailaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Paljain jaloin_, neljäs kokoelma, ilmestyi parin vuoden perästä.\nOhut vihkonen, vain 25 runoa, niistä kaksi käännöstä, ja lopussa\nmuutamia sivuja lyyrillistä proosaa. Mutta ilmestymishetkestään\nalkaen (syksyllä 1928) kirjalla on ollut miltei legendaarinen maine.\nEdeltäjä oli avannut sille tien, ja se itse viestillään yhtä hyvin\nkuin klassillisella muotopuhtaudellaan avasi epaluuloisimmatkin ovet.\nTästälähtien Kailas oli primus inter pares, kunnes taikasauva hänen\nhervonneesta kädestään siirtyi Sarkialle.\n\nLienee vielä tarkalleen selvittämättä, missä piilee tämän pienen\nvihkosen tartuttavin lumo. Onhan se kyllä vapautunut edeltäjänsä\nsilmästä-silmään-kireydestä. Onhan se sanonnaltaan väljempi ja\nilmavampi, sävyltään hiljaisempi. Vapaa mittakin on taasen\nuskaltautunut mukaan, vaikka taiturimaisen notkea riimitetty mitta\nvallitsee. Merkitsevintä lienee sentään, että Paljain jaloin oli\nja on Kailaan nöyrin ja sisäistynein kokoelma, jossa artistiset\narvot tosiasiassa ovat muuntumaisillaan eetillisiksi. Edessämme on\nitsetilityksen kirja. Merkitsee kyllä jotain, että se alkaa Siljon\nmuistorunolla. Sen muista huipuista lienevät jokaisen runouden\nlukijan tuttuja sellaiset kuin nimikkoruno, _Pallokentällä, Kohtalo,\nPyramiidilaulu_ ja mielisairautta ennustava _Partaalla_. Mutta\nkokonaisuudessaan kirja on hyvin korkeatasoinen ja puhdas.\n\nLähenevän mielisairauden rajoilta tuotuna Paljain jaloin on sittenkin\nitsepiinan taisteluista hiljaisesti kirkastuneen voiton kirja. Siinä on\nmatkantekoa niitten kuilujen yli, joitten kohdalla tuijotetaan isoin\nkirjaimin abstraktioihin Kuolema, Tyhjä, Kohtalo, mutta ennenkaikkea\nKauneus. Tuossa sanassa tavoitetaan kuilun tuolla puolen jotain, ellei\nehkä tukevinta kamaraa, niin kuitenkin utopia, jonka ilmakehässä\ntoiveminällä on ikuisen asumisen oikeus. Pohjatunto kokoelmassa on\nhyvin lähellä uskonnollista tai kerrassaan kristillistä. Rumuuden\ntuska lähenee jotain sellaista kuin sittemmin Sarkialla, mutta Kailas\npainiskelee sellaistenkin käsitteitten kanssa kuin Jumala ja synti ja\narmo.\n\nSamoihin aikoihin lienee kirjoitettu novelli _Muutamia sairaita\npäiviä_, joka toteaa:\n\n»Minua näännytti monien väärinelettyjen vuosien väsymys ja myöskin\nraadannan väsymys; olin lankeemuksista uupunut ja kuitenkin nälkäinen\nuusille lankeemuksille; sisäistä hätääni vaivoin kestäen haudoin jo\nlopullista poistumistani ihmisten joukosta.»\n\nSamat tunnot kuvastuvat novellista Bruuno on kuollut:\n\n»Elämän rumuus, itseinho, vuodesta vuoteen synkemmäksi tihentynyt\ntoivottomuus ja monet muut sielunviholliset olivat ahdistaneet minut\nsiihen viimeiseen turvapaikkaan, jota sanotaan mielenhäiriöksi.»\n\nMutta näistä tunnoista _Paljain jaloin_ kurottautuu, ainakin\nhetkittäin, siirtolaiseksi uuteen maailmaan. Todistusvoimaisin tästä,\nuskonnollissävyisten pohdiskelujen lisäksi, on kokoelman loppufantasia\n_Havahtuminen_, joka valituista jäi tienoheen, mutta on sittemmin\nliitetty Kailaan kuoleman jälkeen kerättyyn novelliniteeseen.\n\nEntisestä minästä sanotaan:\n\n»Siellä oli rumaa ja siellä oli paha olla.»\n\nUudesta:\n\n»Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä. — — — Siellä\nolin se, mikä täällä olin hämärästi _tahtonut_ (harv. allekirj.) olla.\nOlento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsessänsä\nkaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. — — — Olemme turvassa,\nsieluni! — — — Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja\nkauneuden aalto.»\n\nTämä narsistisesti haltioitunut satu on vielä merkillinen sen\npiirteensä takia, että tekijä siinä huumaantuneena toistelee minä-sanaa\npaljon yli normaalin tarpeen, aivan toisin kuin esim. varemmassa (?)\n_Savun varjossa_, joka sekin koko ajan puhuu ensimmäisen personan\nsuulla, mutta aivan päinvastoin koettaa välttää minä-sanan mainintaa.\nSyy erilaisuuteen on selvä. Tahtoen tai tahtomattaan Kailas on\najautunut siihen pisteeseen, jossa kuiskataan:\n\n    Tapahtukoon\n    tahtos sinun,\n    Kohtaloni,\n    eikä minun.\n\nJa kuvaavaa on, että tarkistaessaan kokoelmaansa valikoimaa varten\nKailas teki erään sen avainrunon nimeen paljon puhuvan korjauksen:\n_Kohtalo_ sai nimen _Siunaus_.\n\nRunokokoelma, jonka tekijä tietää ainakin hetkittäin saavuttaneensa\narmolla kirkastetun toive-asteen, pääsee valikoimaan kokonaan toisilla\noikeuksilla kuin edelliset. Vain 4 omaa runoa plus yksi käännös jää\npois, ja hyväksyttyihin on tehty hyvin vähän ja mitättömiä korjauksia,\neräisiin ei ollenkaan. Kiristää olisi varmasti voinut, mutta sellainen\nei tullut kysymykseen nyt muuta kuin yhdessä tapauksessa; jo mainittu\n_Kohtalo-Siunaus_ on alkupuoleltaan menettänyt kaksi värsyä, jotka\nhajakuvillaan kaiketi häiritsivät kokonaisuutta. Sanojen puolesta on\nenimmän muuttunut ainoa mukaan otettu käännös! Mutta esim. kokoelman\nportti, harras muistoruno Siljosta, on siirtynyt valikoimaan pilkunkaan\nmuuttumatta, samoin esim. _Kuva, Katse, Autio maa, Marttyyrit, Paljain\njaloin_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen kuin _Uni ja kuolema_ ilmestyi, kerkisi esiintyä Sarkia.\nMiten Kailas reagoi tulokkaaseen, ei ole tiedossani. Mutta kun\n1931 ilmestyivät peräkkäin Uni ja kuolema ja Velka elämälle, Kailas\nkirjoitti 4. 9. 31 päivätyssä ja nyttemmin kaikkien tuntemassa\nrunokirjeessään: Sinut tunnen läheiseksi ja — kaukaiseksi. Läheisyys\ntarkoittaa varmasti henkisen orientoinnin läheisyyttä, etäisyys\nerilaisuutta sielunrakenteessa ja erilaisuutta eritoten suhteessa\naikaan ja paikkaan. Kailas oli joutunut jo pisteeseen, jossa:\n\n    Ei ystävän, vieraan tulla\n    ole ovea laisinkaan.\n    Vain kaks on ovea mulla,\n    kaks: uneen ja kuolemaan.\n\nSelvältä kyllä näyttää, että Sarkian rytmillinen nerous ei kerinnyt\nKailaaseen vaikuttaa vapauttavasta Sitäpaitsi hänen kirjansa — tai\nainakin sen rytmillinen ja visuaalinen elämyspohja — valmistui paljossa\neristyneitten sairaalavuosien aikana, osaksi ristikon takana. Siitä kai\njohtuu jälleen palautuva otteen tiukkuus liki silmästä-silmään-sävyä.\nMutta Kailas on nyt kokonaan toinen mies kuin viisi vuotta varemmin.\nOmalta kohdaltaan hän oli jo utopian ilmaa hengittänyt. Ulospäin\nhän oli julkinen suuruus, jolle juhlarunojen tekijänä tarjottiin\nkansallisrunoilijan kullattua kaapua. Sielullinen sairasmielisyys\nantoi Unelle ja kuolemalle vielä erään erikoispiirteen. Sen\nkeskuslyyrillisissä runoissa yleensä tunnekulku hypähtelee hourion ja\nvalvetajunnan välimailla, joten niihin avautuu moderni kaksipohjaisuus\n— seikka, josta Kailas luultavasti oli tietoinen ja joka muun ohella\nsaattoi korottaa hänen itsetuntoaan.\n\nTarvittiin kuitenkin tiukka ote, jotta jo sinänsä hajoava\npersonallisuus piti pintansa. Se piti, sillä Kailas oli Kailaan paras\nkriitikko. Kirja valmistui aniharvinaisena sisun näytteenä, ehkei\nmeilläkään silti ainoana. Totisesti, hän kykeni sepittämään Leinon\njälkeen komeimmat juhlarunotkin. Hänen oli ehkä hajautuneisuudessaan\nhelpompi lähestyä yleistuntoja kuin ennen.\n\nUni ja kuolema on muodollisessa lujuudessaan näennäisesti hyvin terve\nkirja. Sisältä se on sairas siinämäärin, että jos sen tulkintaa\nyrittelisi, lopulta kai avautuisi eteen sairaskertomus.\n\nJos joku sivullinen voinee hiukan vieroksua tätä sairasta virettä,\nrunoilijalle itselleen koko teos näyttää olleen ylpeyden aihe. Hänen\nvalikoiva itsekritiikkinsä — joka tälläerää tosin saattoi suorittaa\ntarkastelunsa vain vuoden välimatkalta —hyväksyi kirjan miltei\nsellaisenaan. Siitä tuli valikoiman laajin osasto: 34 runoa. Omista\nsepitelmistä jäi pois vain kolme ja lisäksi joitain juhlarunoja\ntai niitten osia. Varsinaiset muokkaukset ovat niin vähäiset, että\nhakemallakaan ei keksi muuta kuin harvoja välimerkkien ja yksityisten\nsanojen muutoksia — kaikki sivullisen mielestä jokseenkin yhdentekeviä\nasioita — runoissa Vainajat, Lapin laulu, Hauta meren alla.\nPoikkeuksena on Mestari Amede, Kailaan taiturinäyte ballaadin alalla.\nSen tyylillis-teknillinen tarkkuustyö on lukuisilla pienillä sävyn\nherkennyksillä viety äärimmilleen.\n\nUnessa ja kuolemassahan on muuten kolme pitkähköä ballaadia perätysten.\nLuullakseni ollaan nyttemmin sitä mieltä, että kaikki kolme taitotyötä\novat melko sovinnaisia. Kailaalle ne, kuten muokkauksestakin selviää,\nnäyttävät olleen hyvin läheisiä. Niissä on kyllä kätketty personallinen\npanoksensa kussakin (Mestari Amedessa erityisesti kaksoisminuus:\nBerenger contra Amede). Mutta enimmän lienee runoilijaa innoittanut\npaneutuminen niissä eri tyylilaatuihin: ranskalaiseen, saksalaiseen,\nenglantilaiseen. Tämä ei liene pelkkää stilistin himoa. Jos viimeisessä\nkokoelmassa Kailaan tyyliasteikko on näennäisesti laajimmillaan\nja jos hän näennäisesti etsii ilmaisuaan eri tyylilajeista aina\nkateederipuhetta ja kalevalamittaa myöten, se merkinnee, että\ntosiasiassa hän oli sielullisesti hajautumistilassa ja etsi erilaisten\ntyylien tukea henkensä sirpaleille. Mutta hän kykeni pureutumaan\nnäihin sirpaleihinsa sellaisella elävällä sisulla ja sellaisella\ntyylikriitillisellä katseella, että tulokset ovat loistavia,\nparhaimmillaan sentään niissä keskuslyyrillisissä runoissa, jotka ovat\nsyntyneet ikäänkuin muistamatta muotoansa. Koska muoto ei niissä ole\najateltu, niissä vallitsee hengityksen tahti, ja muutenkin lyyrillinen\naines on niissä järkyttävän paljaana.\n\nMutta kaikkea laatua oli pelkästään runoissansa elävän tekijän otettava\nvalikoimaan mukaan kuoleman ovelle. Ja viimeisiäkin oli vielä hiukan\nviilailtava, ellei muuta niin yksityisiä kirjaimia ja välimerkkejä.\n\nPedanttisuuden rajat ylittävässä pakkotarkkaudessaan Kailas on\nviimeiseensä kuitenkin tehnyt erään pyyhkäisyn, jota Haavi-Kupiainen on\nkerinnyt epäillä huononnukseksi. Runossa Ympyrä on säe\n\n    Kulki kolon koppiin\n\nhylännyt siihen iskostuneen, kylläkin äärimmilleen tehostetun tai\npikemmin kai sairasmielisen kuvan, ja laimentanut tilanteen näin:\n\n    teljettynä koppiin\n\nLiian tarkkasorminen jälkiviisaus ei aina ole tuoreudelle eduksi,\nei tässä tapauksessa eikä, kuten edellä on nähty, aivan jokaisessa\ntapauksessa varempienkaan kokoelmien kohdalla, kun runoilija siellä\nkoetti »tarkistaa sanojaan».\n\n       *       *       *       *       *\n\nItsekritiikki on tiettävästi harvinaisimpia hyveitä planeetallamme.\nKailas oli tällainen harvinaisuus jo kahden viimeisen kokoelmansa\naikana, ja edellä on nähty, että sitä ominaisuutta hänellä valikoimaan\nryhtyessään oli liikaakin. Tosin en liene vielä selvästi sanonut, että\njokaisesta kokoelmasta, viimeisestäkin, on pudotettu pois jokin runo,\njoka ei ole toisia huonompi — vain niitten sävy ei tekijän mielestä\nole sopinut joukkoon. Paremmin on kai tarkastelustani sensijaan\nkäynyt selville myöhäis-Kailaan sairaalloinen hiottelu tyylillisten\nyksityiskohtain hionnassa. Enimmän olen sentään pitänyt silmällä niitä\ntapauksia, jolloin muuttui jonkinverran tai kokonaan itse runon luonne.\nSellaisia tapauksia ei ole kahden viimeisen kokoelman kohdalla, mutta\non kyllä runsaasti kolmessa ensimmäisessä. Niitä ei ole pelkästään\nsanonnaltaan tarkistettu eikä pelkästään korjattu tyylin kommelluksia.\nNiitä on lisäksi runoiltu uudelleen.\n\nVähimmän on silloin runon luonnetta muutettu, kun mestari tyytyi vain\ntiivistämään sepitelmiensä runkoa joko jättämällä toisarvoisia säkeitä\ntai värsyjä pois tai sulattamalla niitä yhteen. Sellainen on vain\nplastillisen rakenteen tehostamista, ja sillä voi olla vastaansanomaton\noikeutuksensa, koska Kailaassa oli plastikkoa jo alunperin.\n\nHieman toinen on asianlaita silloin, kun runoon on puserrettu aivan\nuusia, sen dramaattista liikuntaa tehostavia ja siten sen ytimiä\nmuuntavia aineksia. Entä rytmin muutannat? Entä uudet nimet? Entä\nvielä uudet loppuasetelmat? Tosin ei runon luonne siitä muutu,\njos sen toisarvoinen loppulisäke (= erehtynyt loppu) leikataan\npois, kuten myöhäis-Kailas miltei erehtymättömän varmalla silmällä\nosasi tehdä. Mutta uudestirunoilua on se, kun lopusta, osapuilleen\nsamoja sanoja käyttäen, kehitetään esille uusia mahdollisuuksia.\nSellaisista uusinnoista ei esimerkkejä puuttunut, joskohta nekin\nrajoittuivat kolmeen ensi kokoelmaan. Kaikissa näissä kolmessa\non jokusia esimerkkejä vielä perusteellisemmasta muutannasta.\nKoko runo on voinut muuntua uuteen sävyyn näennäisesti vähäisillä\nsiellä-täällä-korjailuilla. Vaihtamalla loppuvärsy uuteen on\nkokonaisuus vielä varmemmin lennätetty toiseen ilmapiiriin. Olipa\nPurjehtijain _Minä näen_ jättänyt niin vähän jälkiä muunnelmaansa, että\nlukija saa tehdä työtä keksiäkseen mistä _Maa ja taivas_ on peräisin.\n\nTällaisten monenkaltaisten muuntamisien uhriksi on runsaasti joutunut\nniinkin hyvä kokoelma kuin kolmas, _Silmästä silmään_, joka on\nrunojensa rakenteen kannalta vallitsevasti plastikon työtä, vaikka sen\nkuvien käytössä vilahtelee vielä sekä ekspressionismin että dekadenssin\ntuomaa liioittelua ja muutakin tyylillistä epävarmuutta. Ensimmäiset\nkokoelmat, eritoten esikoinen, ovat joutuneet suorastaan valitsijan\nvainoon.\n\nEdellä on jo viittailtu siihen ainoaan selitykseen, joka voi tehdä\nymmärrettäväksi noin perusteellisen ja julman muutannan. Kaiken takana\ntäytynee olla pakkomielteeksi — tai useammaksi pakkomielteeksi —\npaisunut toiveajattelu.\n\nKailas oli skitsoiidisen tyyppinsä mukaan ja ylikompensaatiotarpeensa\nmukaan hyvin kunnianhimoinen. Ja hänellä oli voimakas tahto. Hän\ntahtoi olla se, mihin tiesi kykenevänsä, runoilijoista Leinon jälkeen\nykkönen. Kun ensimmäiset kokoelmat eivät tätä mittaa täyttäneet, hän\nvalikoi ja uudestirunoili niitä vielä kuoleman kouran alla, käyttäen\nsiihen työhön kaikki runoilijataitonsa. Hän, jos kukaan, veisti itse\noman hautamonumenttinsa, Kailaan viimeinen teos tuli olemaan hänen\nvalittunsa, _Runoja_, ja se on meikäläisistä runokirjoista kaiketi\nparas.\n\nMutta sama kirjallinen monumentti on verrattavissa sellaiseen\nreliefiin, jolla on toinen puolensa. Kailaalla oli varmasti toinenkin\ntoiveajatus, Siljon herättämä itsensä rakentamisen idea. Kaikkien\nluonteensa negatiivisten piirteitten lävitse hän tahtoi kasvaa\nkauniiksi ihmiseksi. Hänellä oli siihen edellytyksiä, niin kiihkeä ja\nsäröilevä kuin olikin. Malttamattomasti yritettyään löytää toiveminänsä\ntoteuttamalla erilaisten tyylien kauneus-ideaa, hän lähestyvän\nsairauden hädässä alkoi ajautua pelastustarvetta (Vaaskiven toteamus)\nkohti. Sen kohtalon runtomana, jota hän sittemmin nimitti siunaukseksi,\nhän paljain jaloin saavutti ihanteensa, ellei muualla, niin ainakin\nutopiassa:\n\n»Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä — siellä\nminä avasin silmäni.» (Havahtuminen)\n\nTässä näkyy Kailaan traagillinen eroavaisuus Siljosta, jonka jokainen\nruno oli ainutkertainen. Siljossa runo ja mies olivat yhtä, Kailaassa\nei edes hänen loppuvaiheellaan. Hän oli toiveminän tavoittelija\nrunon avulla. Hän yritti epätoivon vimmalla muuntaa henkilöään\nnoin ja näin, kunnes nöyrimmillään pääsi haaveeseensa ja kohtasi\nsiellä sielunsa unen, Kauneuden Olennon. _Paljain jaloin_ on samalla\nerittäin tosi ja erittäin epätosi kokoelma. _Uni ja kuolema_ on sarja\nkuolemankouristuksia tällä pohjalla.\n\nNäky ihanneminästä oli Kailaalle kuitenkin ollut niin huikaiseva,\nettä sen takia oli koko elämäntyötään viimeistelevän henkilön\nmuututtava. Mutta henkilö näyttää Kailaalle merkinneen jokseenkin\nsamaa kuin taiteilija. Siis taiteilijan oli muututtava, eritoten\nniiltä kokoelmiltaan, jolloin tämä oli ollut epäkypsä mestariteoksiin,\nolkoon niitten aihe ja materiaali ollut mikä tahansa. Henkilön siirto\ntaiteilijaan ja taiteilijan siirto toiveminään on käsittääkseni ollut\nvalikoimaansa muokkaavan tekijän pakkomielteessä pohjimmaisena hiivana.\nEntinen totuus joutuu olemaan valikoiman totuudeksi muunnettuna.\nSiksi henkilö näyttää valikoimassa olevan syrjäytetty hänen runojensa\nhyväksi. Valikoiman Kailas on runoiltu henkilö. Se on pyramiidi, jonka\non pysyttävä, mutta faarao unohdettava.\n\n    Pyramiidi pysyy ja nähdään.\n    Mutta faarao unohdetaan.\n\nNämä nelisen vuotta varemmin kirjoitetut säkeet saattaisi olettaa\nvalitsijan ohjelmaksi, sillä ajan sanelemalla uudella tulkinnalla, että\nloppusäe, joka alkuaan näyttää olleen alistuneesti toteava, on nyt\nkasvanut vaativaksi: faarao on unohdettava, koska vain pyramiidi on\ntosi. Samaten pyramiidi, elämäntyö, on nyt oltava hänen valittujensa\nnide. Muun kaiken hän polttaa aivan konkreettisesti. Olihan hän viime\nkokoelmansa epätoivossa kerinnyt jo uhrata runolleen toiveminänsäkin\n— tai oikeammin ehkä muusansa. Vai mitä muuta voi merkitä Kellojen\nlegendan kultakiharainen lapsi, jonka isä omin käsin viskaa sulavaan\nvaskeen? Vain malmin helinän vuoksi!\n\nJos joku ottaisi tehtäväkseen uuden kirkastetun Kailaan kasvojen\nmäärittelyn, tämä tehtävä vaatisi erikoistutkimuksen. Voi arvella, että\ntuloksena olisivat eräät kilvoittelijan kasvot, joista on retusoitu\npois muut piirteet. Valikoimassa olen näkevinäni etenevän sarjan\ndramaattisia yksinpuheluja ja todellisista koukeroistaan melkoisesti\noikaistun tien, jota pitkin monologin pitäjä etenee. Tienä valitsija\nitsekin kulkunsa näkee. Jo Purjehtijoissa hän on tie-sanaa käyttänyt\nohimennen pari kertaa, tietoisemmin vasta Silmästä silmään-kokoelmassa.\nMutta valikoimassaan hän sovittelee yhä enemmän tiesanaa sinne tänne\nentisiin säkeisiinsä. Kuvitellulla tiellä harppailee ja kompastelee nyt\neetillisissä harha-askelissaankin suuri taiteilija, ja hänen kivinen\npolkunsa polveilee joitain ikuisesti päteviä arvoja kohti.\n\nJotenkin tuohon tapaan oletan valitsijan kymmenvuotista historiaansa\nkatselleen. Ja mitä varten loppujen lopuksi koko matkanteon vaiva?\nTulevaisuutta varten tai, miltei samaa tarkoittaen, ikuisuutta varten:\n\n    Pyramiidi pysyy ja nähdään.\n\nSehän on monilta tahoilta tuttu taiteilijain toive. Kailas asuu\ntoiveessaan jo _Unen ja kuoleman_ joissakin runoissa, ja sieltä\ntaakseen katsahtaen hän oli jo kerran lausunut:\n\n    Ole kiitetty, elämä!\n\nOlen kuulevinani kuin valikoimaansa lopetteleva Kailas, katseensa\neteenpäin nostaen, sanoisi: Tällainen tahdon olla ikuisesti. Silloin\nhänelle kellojen malmista kaiketi taas ilmestyy isoine kirjaimineen\nNimetön Olento Kauneus ja kutsuu kasvattiaan _Havahtumissa_\nloppusanoilla:\n\n— Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani.\n\nOlettakaamme, että Kailas on nyt siellä ja että hänen on turvallinen\nolla, jos hänen muuntumisiaan ei kaivella sen enempää kuin tässä jo\ntehty on.\n\n1950.\n\n\n\n\nMUODONVAIHDOS\n\n\nMonesta Sarkian runosta voisi kirjoittaa pienen tutkielman erikseen.\nJos nyt otan tarkastelun kohteeksi _Muodonvaihdoksen_, en väitä,\nettä se kuuluisi tekijänsä suuriin runoihin tai että se edes\npoikkeuksellisen tehokkaasti avaisi hänen lyyrikon-olemustaan.\nKaikessa lyhyydessään se on kuitenkin yksi hänen keskitetyimpiään,\nlisäksi se kieltämättä on hyvin karakteristinen — sehän kuvastaa\nkoko hänen runoutensa lävitse käyvää kilvoitusta (vai pitäisikö\nsanoa: himoa!) rumuudesta pois. Vielä Muodonvaihdos kykenee tuomaan\ntekijänsä henkilökuvaan jokusen hauskan ja oleellisen piirteen\naivan välittömästi, ohi elämäkerrallisten tietojen. Näistä syistä,\nerityisesti viimeksimainitusta, _Muodonvaihdos_ heti _Unen kaivon_\nilmestyessä tuli minulle läheiseksi ja avasi suorastaan silmien\nnähtäville pikku seikkoja, joita jo ennen olin aavistellut, vaikka en\nvarmasti tiennyt. Samalla päättelin, että runon alkusysäyksenä on ollut\noma elämys luonnossa, ei kirjallinen tartunta niistä melko lukuisista\nsudenkorentorunoista, joita eri kielillä on kirjoitettu, tunnetuimpana\nkaiketi Goethen Libelle eli Die Freuden.\n\nSarkian tuotanto oli jo kahdessa edellisessä kokoelmassa pakottanut\nhuomaamaan, että hän, aivan ranskalaisittain hieno esteetti, oli\nainakin varhaisimmassa nuoruudessaan elänyt hyvin lähellä luontoa.\nEritoten Velka elämälle-kokoelmassa luonnon ja maalaiselämän\nmuistumat olivat runsaat ja totuudenmukaisuudellaan vaikuttavat.\nLukija saattoi niistä kokoilla mieleensä hänen lapsuudenympäristönsä\noleellisimmat piirteet. Miten pyhä runoilijalle tämä ympäristö oli myös\nrunoilijakutsumuksen ja elämäntyön kannalta, sen valkaisi kokoelman\nnimikkoruno. Koko maiseman pyhyys tarjoutui puolestaan selitykseksi\ndetaljipiirtojen totuuteen.\n\n_Velka elämälle_-kokoelma on tosin näennäisesti hyvin sekaverinen\nkirja. Näennäisesti, sillä monien esteettisesti herkuttelevien\nrunokäännöstensä takana se hakeutuu lujasti ja lämpimästi lapsuusmajan\nvaiheille. Voisi miltei puhua kotiseudun tai ainakin kotimaiseman\nkirjasta. Sieltä piirtyvät esille aivan konkreettisina kotisauna,\nkarjankello, ruis, kuhilaat, puimakone, pellavaloukut, pihlaja,\nsyreeni (ei koskaan kirjakielen sireeni), tuomi, virta, kaislikko,\nangervo, apila, piisku, horsmat, luhtakuismat, lumme ja monet\nmuut luonnon detaljit määrätyissä valaistuksissaan. Helposti voi\npäätellä mikä kuukausikin on runon kuvien ja äänien mukana kulumassa.\nPiirtoakaan ei mene vikaan. Kysymyksessä ei tietenkään silti ole\nvalokuvaus, ei liioin tavallisen maalaispojan paikallistuntemus, Runon\ntunnekylläisessä kuteessa tarkat detaljitkin ovat selvästi tunnearvoja.\nJa näyttää useimmiten siltä, että ne ovat tyypillisiä etäisyydestä\naistittuja lapsuuden tai varhaisnuoruuden elämyksiä, kenties myöhemmän\nkotiseudulla käynnin virkistämiä, mutta sittenkin pohjimmaltaan muistin\nimpressionistisia hajakuvia, joilla on keskenään emotionaalinen\ntunneyhteys.\n\nJos tarkastaa esim. melko runsasta botaanista aineistoa, huomaa sen\nolevan miltei pelkkää floristiikkaa, muutamien tavallisten kasvien\nnimiä, sellaisina kuin ne kasvioppia lukien ja herbaarioita keräten\nmeillä opitaan. Poika on ollut oppikoulua käypä, ei erikoisesti\nluonnonilmiöitä harrastava, mutta luonnossa kyllä viihtyvä. Hän on\nkernaasti kerännyt vaaditun kasvikokoelmansa ja lukenut läksynsä.\nTyypillinen hyvä oppilas luonnontieteitä myöten. Kuvaavaa on, että hän\nkäyttää sellaista epäekologista kasvinnimeä kuin luhtakuisma, joka\nnyttemmin on hylätty, koska se antaa väärän käsityksen kasvupaikasta.\nSellaiset asiat eivät kuulu Sarkialle. Luonnon oma elämä on hänelle\nmelko vieras. Metsää hän ei tunne, mutta kyllä pihan ja pientareet.\n— Koska hänellä ei ollut biologin taipumuksia, hän ei luonnosta\nvastaanottanut kohtaloita eikä elämänyhteyksiä, sensijaan kyllä\nvalaistuksia, värejä, tuoksuja ja ääniä. Erityisesti värejä kätkeytyy\nrunoihin enemmän kuin ensi vilkaisulla huomaakaan. Onhan aivan\nilmeistä, että esim. kasvien nimet maisemissaan ovat runoilijalle\nedustaneet kunkin kasvin kukinnan värejä siinä määrin, ettei hän\nhuomaa näille väriarvoille edes muuta mainintaa tarvittavan. Ja\nlukija puolestaan saa hänen runomaisemistaan visuaalisesti enimmän,\njos kääntää kasvien nimet ilman muuta värikielelle. Ehkä vain syksyn\nloistava dahlia on jo Sarkian varhaistuotannossa kasvanut väriensä\ntuolle puolen.\n\nKun tätä taustaa vasten leväyttää esille Sarkian kolmannen kokoelman\n_Unen Kaivon_, entistä sävyä edustavat vain _Rukkilaulu_ ja _Mullan ja\nveren kevät_. Muu on kokonaisuutena aivan toista laatua. Se heilahtaa\n(Marjasen termi) fantastisiin sielunmaisemiin, joissa uneksunnalla\non ehdoton ylivalta. Luonto saa vetäytyä syrjään, ja tilalle kasvaa\nhuumaavia puutarhanäkyjä. Vastaten hohtokiviä, purppuraa, silkkiä,\nkultaa, smaragdia, timanttia, dolmaania ja muuta, on nyt floorakin\nvaihtunut tällaiseksi: lilja, malvat, leukoijat, georgiinit, orvokit,\nruusu, (puutarha-)kielo, valmu, jasmiini, daalia, tulpaani, magnolia,\nlootus, narsissi. — Mutta näissäkin maisemissa, jo alkurunosta lähtien,\nikäänkuin eräinä unen kuteina välkähtelee »sarastuksen aikaan lukin\nseitti», siellä on liljalla heteitä, Baudelairen albatrossin korvaa\ntai kerrassaan ylittää kotoinen tervapääsky, edelleen samassa runossa\nkohisee toukokuun sade, käy kevätahava. Ja niin poispäin.\n\nJos muu kotoinen luonto jää tuolla tavoin hajalleen Unen kaivon\nkuteisiin, sitä selvempänä leikkautuu kokonaisuudesta esille\nMuodonvaihdos. Se on alusta loppuun samaa reaalista maisemaa, ellemme\nsanoisi: reaalilyseon maisemaa. Tähän sanontaan oikeuttaa jo nimi ja\nrunoon sisältyvä tietoaines, mutta erityisesti kahden keskimmäisen\nvärsyn naturalistinen terävyys. Sitäpaitsi runon symboliikassa on\nkohtaloa luonnossa enemmän kuin Sarkialla koskaan ennen tai myöhemmin\n— enemmän ja keskitetympänä kuin edes viimeisen kokoelman kuuluisassa\n_Viimeisessä sirkassa_. — Näinhän _Muodonvaihdos_ kuuluu:\n\n    Näät korennon\n    veen yllä kimmelsiipisen.\n    Smaragdit on\n    sen silmät, ruumis neula kultainen.\n\n    Mut missä niljainen on lätäkkö,\n    olento ruma nää,\n    rutainen, sarvipää,\n    kuin pieni, rietas lohikäärmeensikiö.\n\n    Kuin painajainen yössä rapakon\n    se murhaa, verta juo,\n    siks kunnes luo\n    se kerran yltään rumuutensa naamion\n\n    ja korennon\n    näät kauniin, kimmeisiipisen.\n    Smaragdit on\n    sen silmät, ruumis neula kultainen.\n\nJutun ensi kertaa luettuani nauroin riemusta. Tällainen muuan minä,\njoka tietysti kuuluu Sarkian runojen ehdottomiin ihailijoihin, oli\nyhtäkkiä, mitä vakavimmin otettavasta kohtalorunosta, löytänyt\nläksyjensä vieressä ahertavan polvihousuisen koulupoika-Sarkian. Oli\naivan selvää mitä oppikirjaakin hän oli lukenut, ja lukenut sen erään\nkohdan tarkalleen samalla kauhulla kuin tyttökoulun keskiluokkien\nneitoset, joille koko hyönteismaailmasta ehkei jää mieleen muuta\nerityistä kuin Schmeil-Kivirikon oppikirjan makaaberit sanat korennon\ntoukista:\n\n»Ne ovat savisia ja inhoittavan näköisiä.»\n\nPitkäaikaisen kokemuksen valtuuksilla voin vakuuttaa, että nämä\nkuusi sanaa kykenevät ihmeellisellä teholla syöpymään erityisesti\ntyttöoppilaitten mieleen. Ne saattavat painua muistin talteen\nvuosikausiksi, kun muu teksti on jo unohdettu, sekin, mikä kirjassa\nvälittömästi seuraa:\n\n»pää ja silmät ovat suuret, takaruumis lyhyt, leveä ja särmikäs ja\njalat sangen pitkät. Hiljaa ryömien lähestyvät ne jotain pienempää\nvesihyönteistä tai toukkaa, ja ennenkuin tämä vielä aavistaa vaaran\noikean laidan, on se jo pedon leuoissa. Sen alahuulessa on pitkä\n2-nivelinen varsi, joka päättyy mahtaviin pihteihin. Tämän ihmeellisen\npyyntiaseen se pitää naamarina suunsa edessä, mutta saalista\npyytäessään voi se työntää sen 1 cm verran eteenpäin.»\n\nSarkian runossa toinen värsy kuvastaa samaa tunnereaktiota, joka\nkoulutyttösille on kuvaava ja joka yhteiskoulussa helposti voinee\nlevitä tunneherkkään poikaan, ellei reaktio jo muuten olisi hänessä\nprimäärinen. Mutta tämä poika ei ole sidottu oppikirjan sanoihin.\nMuitten suussa stereotyyppisinä toistuvat »inhoittavan» ja »särisen»\nhän korvaa omin sanoin: ruma ja rutainen. Lisäksi hänellä on joukko\nmuita omintakeisia kuvailevia sanoja esittämässä toukan ulkonäköä\nja puuhia. Mutta nekin kuvastelevat oppikirjan tietoa — sen edellä\nlainattuja jatkolauseita ja niihin liittyvää kirjan kuvaa — asian\npuolesta jokseenkin täsmälleen, vaikka paljon tunnepitoisemmin\nkuin oppikirjan sinänsä eloisa kuvaus. Kirjan lukemisesta runon\nkirjoittamiseen on täytynyt kulua aikaa toistakymmentä vuotta, mutta\nniin tarkasti on poikanen läksynsä mieleen painanut, että sellainenkin\nsymboliselta vaikuttava sana kuin (rumuuden) naamio ilmeisesti tässä\nyhteydessä on muistuma toukan naamarista.\n\nSamaa koulutietojen muistamaa ja tarkkuutta todistaa muuten _Unen\nkaivossa_ muutamia sivuja etempänä runo _Kauniille veljille._ Aihe on\nMuodonvaihdokselle läheinen, eritoten säkeessä:\n\n    minä kauneuden imagoa odotin rumuuden kotelossa.\n\nTällä kertaa ei kuitenkaan ole kysymyksessä sudenkorento, vaan jokin\nmuu nimeltä mainitsematon hyönteinen, ehkä perhonen kuten runossa\nEndymion. Siksi Sarkia puhuu nyt kotelosta, mutta eipäs erehdy\nkoteloitumaan korentona, jolla on vaillinainen muodonvaihdos so.\nkoteloaste puuttuu. Kympin oppilas vai mitä? Entä sellainen tiedon\nnäyte kuin imago! Sitä eivät koulun oppikirjat tunne; sen tilalla on\nkäytetty vain suomalaisia korvikkeita täyskasvuinen tai aikuinen.\nTäytyy olla varmaa, että jos löytyisi jostain koulupoika Sulinin kirja\n(tai eläinopin vihko), siitä löytyisi hyönteisten muodonvaihdoksen\nkohdalla opettajan sanelema lisätieto: imago. — Sillä eihän ole\nkuviteltavissa, että runoilija Sarkia loveen langetessaan selailisi\njoitain hyönteistietouden käsikirjoja. Ei, kyllä hän silloin rakentaa\nKaarlo Sulinin tiedoille.\n\nMutta Muodonvaihdokseen ja sudenkorennon toukkaan palataksemme\ntotesimme jo, että runoilija esittää asiatietonsa omin leimuavin\nsanoin. Mukana on omia mielikuviakin: toukalle on kasvatettu sarvet\n(jotka tosiasiassa ovat mitättömät), se saa lohikäärmeen hahmon, ja\nkirjassa mainitun ylimalkaisen veden tilalle on tullut niljainen\nlätäkkö, jonka yössä toukka »murhaa, verta juo». — Tämä kaikki ei\nvoine olla pelkkää kauhufantasiaa. Pikemmin tulee tarjolle toinen\nolettamus. Koululainen Sulin on selvästi hyvin järkyttynyt oppimastaan.\nTodennäköisesti hän nyt teki poikkeuksen tavoistaan ja luonnosta\netsi toukan silmiensä eteen. Eikö hän suorastaan kerro löytäneensä\nsen Hiljaisesta lätäköstä ja eikö hän kerro kammolla tarkastelleensa\nsen ulkomuotoa ja toimia? Eräät piirteet kuvauksessa tosin panevat\notaksumaan, että hän tällöin kenties on erehtynyt otuksesta ja saanut\ntirkisteltäväkseen toisen samantapaisen vesipedon: sukeltajakuoriaisen\ntoukan. Mutta jos asia niin oli, sehän ei muuta tilannetta. Joutuisimme\ntässä tapauksessa vain toistamiseen toteamaan: koulupoika Sulin ei\nonnekseen ollut biologin alku, vaan runoilijan. Ei hän ainakaan näytä\ntoukalla julmasti kokeilleen. Hänelle riitti näkeminen ja uskominen.\nHänen mielenkiintonsa toukkaan oli moraalista laatua.\n\nNiin oli aikanaan koulupoika Sulinilla. Ja niin oli sittemmin\nrunoilijataipaleensa korkeimpaan kaareen nousevalla mestarilla, kun\ntoukan ja muodonvaihdoksen aihe polttavana pulpahti hänestä itsestään\nesille.\n\nSe ei tietenkään puheenaolevassa runossa tapahtunut ensi kertaa.\nTiedämmehän, että sama aihe, toisin symbolikuvin, on yksi hänen koko\ntuotantonsa lävitse käyviä pääteemoja, kuten sen lisäksi olivat esim.\neroottinen pettymys ja kodittomuuden tunto. Mutta viimeksimainittu sai\nrunossa _Omnia mea mecum porto_ niin voitollisen ilmaisun, että se\nsittemmin menettää kipeytensä. Nuo kaksi muuta sensijaan merkitsevät\nSarkian avoimina vuotavia haavoja ensi kokoelmasta viimeiseen asti.\n\nJo ensi kokoelmassa käpertynyt kaktus ja kyttyräselkä mies (luetella\nvoisi muitakin, mutta nämä ovat tunnetuimmat) tuovat kärsivän\neetillisen rumuuden hänen runouteensa. Erilaisina runokuvina aihe\npysyy jatkuvasti esillä, saa vastareaktioikseen hänen _Unen kaivonsa_\nkiihkeät hallusinaatiot, kunnes se viimeisessä kokoelmassa kasvaa\nmonumentaalisiin mittoihin ja huipentuu siihen kirkastuspainiin,\njonka tunnemme nimellä _Runo rumuudesta_. Oleellisimmalta\nsisällöltään _Muodonvaihdos_ on tämän linjan runo. Sen nimi sopisi\nhyvin siirrettäväksi muutamille muille osaveljilleen, esim.\nkaktukselle, ellei nimi aivan biologisen asiallisesti kuuluisi\nsudenkorentoelämykseen. Käsite muodonvaihdos, joka oli jo koulussa\nopittu, mutta sen jälkeen kaiketi tajunnan taka-aloille häipynyt,\non korentoaiheen mukana voinut nousta esille otsakkeeksi aivan\nvälittömästi. Ehkäpä jo koulupoika aikanaan, pientä »lohikäärmeen\nsikiöitä» tarkastellessaan, tuli hokeneeksi samalla sanaa\nmuodonvaihdos, asiaan sen syvemmälle vielä omakohtaisesti putoamatta.\nSen tapauksen vuoro tuli hänelle vasta joskus oman rumuus-painiskelun\naikana, kun hän kerran toisensa jälkeen pyrki syyllisyyden- ja\nrumuudentuntonsa hukuttamaan kauneusnäkyjensä huumaaviin sanoihin ja\nrytmiensä loistoon, löytämättä kirkastustahdolleen kyllin voimakkaita\nja kyllin vapauttavia runokuvia, Eiväthän elävimmät symbolit löydy\netsien; ne ilmestyvät sattumoisin kuin kipeimpään ilmaisun tarpeeseen\nsaatuina lahjoina.\n\nNiin on aivan luontevasti otaksuttavissa, että runoilija kerran Unen\nkaivonsa kuvitelmien siipiretkillä sattui ihastelemaan kimmelsiipisen\nkorennon liikuntaa sen tyypillisellä paikalla »veen yllä», esim.\njärven tai joen rantavesillä, ja symbolinen runokuva oli samalla\nhetkellä järkyttävän valmiiksi hahmottumassa nimeänsä myöten. Mitään\nei tarvinnut etsiä; vuosien takaisen tiedon salamavalossa todellinen\nkohtaloruno välähti näkyville. Sarkia eli — runo sanoo minulle niin\n— yllättävän muodonvaihdoksen näkynä silmiensä edessä ja samalla\näkillisenä putoamisena entiseen kauhuelämykseensä, lätäkköön, korennon\ntoukan vierelle, sellaisin konkreettisen räikein kuvin kuin koulupoika\noli kerran kokenut.\n\nSamalla aihe — muodonvaihdos — vangitsi runoilijan mietiskelyn niin\nlujasti, että hänen ylösnousemustahtonsa eräitten seuraavien runojen\nsyntyessä useita kertoja palautui kuvasarjaan toukka- kotelo-perhonen.\nSiten esim. runoissa _Kauniille veljille, Paennut, Ylösnousemus,\nEndymion_. Näistä mainituista kenties vain _Ylösnousemus_ ja sen\nohjelmalliset, kuvattomat sanat\n\n    ylös rumuudesta,\n    epätoivon jäästä\n    minut sulata kauneuteen!\n\nsaattaa olla Muodonvaihdoksen edellä syntynyt. Toisissa\nkorentoelämyksen jälkiaallokko on ilmeinen. Runossa Paennut viittaa\ntähän elämykseen lisäksi viimeistä edellinen värsy kokonaisuudessaan.\nSehän on korentona olemisen toisinto:\n\n    pimeän kuilun\n    näit, penikulmaa\n    syvemmän — pakenit\n    näkyä julmaa..\n\nMuodonvaihdos oli monessa mielessä tuollainen kuiluun putoaminen:\nkronologisesti, eetillisesti, kuvan löytönä jne. Runon kokonaisrakenne\nkuvastaa sen kuilu-olemusta vastaansanomattomasti. Vaikka emme piinaisi\nrytmistä, nähdään, että ensimmäinen ja viimeinen värsy hokevat miltei\nsamoina toistuvin sanoin esteettisesti kirkastuneen olemisen riemua,\nmuodonvaihdoksen tulosta. Kaksi keskimmäistä värsyä siinä välillä\njo pelkästään sanojensa ja kuviensa pakosta syöksyvät jonkinlaiseen\nmanalan kuiluun kuin pienoismuunnelmana Danten infernosta. Se on\nmoderni inferno, jota ei tarvitse kaukaa hakea, mutta on yhtä tulikiven\nkatkuinen ja naturalistisen terävästi nähty kuin jokin Danten detalji.\nJa kuten Dante helvetistä noustuaan taas kiinnitti hengästyneen\nkatseensa taivaan tähtiin, Sarkia viime värsyssään palaa omien\ntaivaittensa näkyyn, kauneuselämykseen, korentona olemiseen.\n\nVähintäin yhtä selvän kuilussa-käynnin tavoittaa korva\n_Muodonvaihdoksen_ rytmirakenteesta. Ensimmäinen ja viimeinen värsy\novat kuulokuvioina nousevia ja liiteleviä. Tämä vaikutelma johtunee\nkummassakin värsyssä ensimmäisen ja kolmannen säkeen lyhyestä\nnousevasta kepeydestä, kuin läpikuultoisen siiven värähdyksestä, jota\nseuraa pitempi, mutta yhäti ilmava säe, jonka riimi vain kepeästi\nsitoo yli viereisen rivin sen omaan säepariin. Mutta keskimmäisissä\nvärsyissä nämä pitkät säkeet sijaitsevat äärimmäisinä, ja lyhyet\nperäkkäin takovina niitten välissä — kummankin värsyn kokonaissointi on\nsiten karu ja terävä, ensin kolmella ensi rivillään pudottava, sitten\nneljännellä rivillään laahaava, kunnes viime värsy nopeasti, pilkunkaan\nedellisestä erottamatta, taasen muutamalla siiven väräyksellä lehahtaa\nvapaitten ilmojen kimallukseen. — Kuulon mestari on näennäisesti\npieneen ja yksinkertaiseen runoonsa taikonut rytmin sellaisen, jonka\ndramaattisuutta ei helposti ylitetä.\n\nSarkian pikku runo metamorfoosista on tosiasiassa hyvin mittava juttu.\nSe on taitotyö. Se on sielundraama. Ja se on syvyysleikkaus hänen\nmiltei koko henkilökuvastaan sen eri-ikäisiä kerrostumia myöten. Runoon\nmahtuvat samalla hänen esteettisen filosofiansa vastakkaiset poolit ja\nsiinä kuvastuu niitten välinen sielun maasto, se jännityskenttä, joka\noli hänen kirouksensa, mutta yhtä hyvin hänen lyyrillisen voimansa\nsalaisuus; esteetikko Sarkian vahvana pohjana oli eetikko Sarkia. Hän\noli hyvin oleellisesti kilvoittelija siinä mielessä kuin tätä sanaa\nuskonnossa käytetään. Ja vakuuttaahan hän itse _Kuolevan sirkan_ suulla:\n\n    Kovempaan vain vieköön se kilvoitteluun.\n\nKäyttääksemme Kupiaisen sanontaa emme pääse mihinkään siitä, että\nSarkiakin paljossa oli Siljon linjan runoilijoita. En liene väärässä,\nkun enemmittä todistuksitta väitän, että _Muodonvaihdos_ on melko\nläheistä sukua Siljon _Leijonamielelle_. Näitten kahden runon vertailu\nvoisi olla jännittävää, etenkin jos vielä kolmanneksi veljeksi\notettaisi jokin Kailaan samantyyppinen runo (niitähän on paljon), esim.\n_Syyllinen mies_. Mutta se vertailu olisi jo tarina erikseen.\n\nSarkiasta puhuen ilmeistä on, että Muodonvaihdoksen kuvastama\neetillis-esteettinen kilvoittelu on tässä runossa saavuttanut\nvain yhden etappinsa, mutta saavuttanut sen yhtenä _Unen kaivon_\ntäysosumana. Samalta linjalta, samalta pohjalta, nousevat Sarkian\nlopputuotannossa yhtä hyvin Treno-treno-trainon leikkivä rytmi-ilo kuin\n_Runon rumuudesta_ ja _Tuskan hukuttamisen_ inhimillinen ethos. Ne\novat jo aivan muuta kuin _Kukkivan kaktuksen_ tai _Muodonvaihdoksen_\nkauneuselämys, olkoon varhaisempi etappi lunastettu miten kipeällä\nhinnalla hyvänsä.\n\n1949.\n\n\n\n\nVAPAASTA JA SIDOTUSTA\n\n\n          Silmänräpäyksen peili\n\n    Se hajottaa päivän,\n    Se näyttää meille kuvat vapautettuina näennäisyydestä,\n    Se riistää mahdollisuudet ottaa asiat kevyesti.\n    Se on kova kuin kivi,\n    Muodoton kivi,\n    Liikunnan ja näkemisen kivi,\n    Ja sen kimalluksen takia kaikki aseistukset\n      ja naamiot näyttävät riisutuilta.\n    Keneen käsi on tarttunut ylenkatsoo muovautua kädeksi,\n    Mitä on ymmärretty sitä ei enää ole,\n    Lintu ja tuuli ovat sulaneet yhteen,\n    Taivas totuuteensa,\n    Ihminen todellisuuteensa.\n\nYritin tuohon alkajaisiksi suomennella ranskalaisen Paul Eluardin\n»Silmänräpäyksen peilin», joka on ilmeinen ohjelmaruno surrealismin\nalkuajoilta v:lta 1925. Se vannoutuu irti ulkotodellisesta ja\nymmärryksellä käsitettävästä. »Mitä on ymmärretty, sitä ei enää ole.»\nSamaa viestiä ovat surrealismi ja muut modernistiset virtaukset\njatkaneet ja samalla suosineet vapaata runomittaa ohjelmansa\ntoteuttajana. Monet kirjoittajat ovat yksintein hyökkäilleet »sidotun»\nrunon kimppuun, haluten kieltää sen mahdollisuudet uuden elämäntunnon\nilmituomisessa.\n\nMitä tuon uuden pitäisi olla, siitä ei liene yksimielistä todistusta\nesitetty. Yhä uudet ismit ovat sen nimissä pulpahtaneet esille ja\nsammuneet. Hyvin yhteisenä piirteenä niitten parhaille edustajille\non kai sentään ollut etsiytyminen käsitteellisyyden räikeimmästä\nvalaistuksesta ellei aivan mystiikkaan, niin ainakin sen liepeille,\nunenomaisen ja alitajuisen piiriin, jossa maagisella on asuinsijansa.\nSieltä, tavanomaisen kielenkäytön takaa ja alta, on arvattavasti\nilmaistavissa jotakin ulottuvaisempaa kuin se päivälogiikka, jonka\ntasossa yleensä elämme.\n\nEnimmissä tapauksissa näyttävät modernisteilla sentään kieltävät\ntendenssit olevan äänekkäämmät kuin myönteiset. Ja ajalle ominaista\nrikkinäisyyden tuntoa tehostetaan perinteitä rikkovalla muodolla,\npysähtymättä kysymään, onko tällöin samalla sanouduttu irti nimenomaan\nrunon alitajuisista (tai ylitajuisista) ilmaisukeinoista ts. ovatko\ntarve ja keinot uudessa runossa ehkä luiskahtaneet entistä enemmän\nerilleen toisistaan. On tietysti ymmärrettävää, jos runo haluaa irti\nkäsitteellisestä, samoin, jos se erkanee perinteen kaavoista. Mutta\novatko kiinteät rytmikuviot ja riimi pelkkää kaavaa? Tai ovatko ne\nkaavaa ollenkaan? -— Ainakin minusta tuntuu, ja sitä enemmän tuntuu\nkuta enemmän asiaa mieteksin, että nämä hylätyimmät ja pilkatuimmat\nrunon muotoainekset ovat perinteellisessä ymmärrettävässä runossa\nvoineet olla ymmärtämättömintä, emotionaalisinta, maagisinta. Joku\nsurrealismin edelläkävijä, esim. Morgenstern, on muutamia kertoja\nkokeillut lyyrillistä ilmaisua pelkästään niillä, pelkästään sanoisiko\nalitajuisilla signaaleilla, ja sensijaan aivan absoluuttisesti hylännyt\nkielen. Tähän tapaan:\n\n    Hontraruru miromente\n    zasku zes rü rü?\n    Entepente, leiolente\n    klekvvapufzi lü?\n    Lain lalu lalu lalu la!\n\n    Simarar kos malzipempu\n    silzuzankunkrei(;)!\n    Marjormar dos: Quempu Lempu\n    Siri Suri Sei ( )!\n    Lalu lalu lalu lalu la!\n\nTietysti tuo juttu — pari värsyä mahtipontisesta kuvitelmasta »Suuri\nLalula» — on voimallisesti humoristinen. Mutta siinä on mukana puolet\nvakavaa taiteellista ohjelmaa tai ainakin etevän runoilijan kokemusta\nammatistaan. Runonen on omalla tavallaan surrealismin periaatteen\npuhtaaksiviljelmää. Teoreettisesti ottaen se samalla väläyksenä\nvalottaa niitä syvyyksiä, missä rytmikuviot ja riimit syntyvät.\nKäytännöllisesti ottaen se osoittaa miten primääristä ainesta runossa\nsen »sidottu» rytmitys on, ja lisäksi, että riimi saattaa joskus\nolla aivan yhtä primääristä, jo ennen sanoja esille pyrkivää. Tämä\nviimeksimainittu asianhaara sietää erityisesti huomata, sillä yleinen\nkäsitys lienee toinen, ja siitä syystä arvattavasti riimi on joutunut\nhuonoon maineeseen.\n\nRunon rustaajia on tietysti paljon ja monta laatua, on sellaisiakin\nepärunoiiijoita, joille rytmikuvio ja riimi ovat toisarvoista runopukua\neikä pakon voimalla ja liekehtien esille tunkevaa runon, ydintä.\n\nIlmaisukeinoja on niitäkin paljon. Mutta varmalta näyttää, että\nniitä, jotka ylläolevassa Lalula-näytteessä ääntelevät mielettöminä\nja paljaina, ei korvaa mikään muu. Ne ovat primäärisyytensä\nohella myös primitiivistä ilmaisua (meikäläisen kuulemana likellä\nlastenlorua), ja molemmista syistä niissä on kyllä haltiokasta,\nsuggeroivaa voimaa. Saattaa ehkä kysyä, eivätkö ne likipitäen ole runon\nkubismia ja sellaisena avain kolmiulotteiseen? Jos niihin samalla\nliittyisi mielekäs kielellinen ilmaus, kuten runoissa yleensä, ne\nkykenisivät primitiivisyyteensä aivan elimellisesti liittämään vaikka\nkorkeimman mahdollisen intelligenssin. Sen tajuavat kyllä ranskalaiset\nmodernistit. Vaikka heillä kielensä pakosta on käytettävinä vain\nyksitavuisia riimejä, he eivät ole ollenkaan niin läpeensä »vapaaseen»\nvannoutuneita kuin usein luullaan. Max Jacob oli tiettävästi niin\nmoderni herra kuin ikinä voidaan vaatia, mutta runoissaan aivan\nriimejä myöten »sidottu», siinä määrin, että hän yrittää niitä joskus\nkaksitavuisina »silmäriimeinä» (esim. photos — votos). Runossaan »Pour\nles enfants et les raffines» (= lapsille ja hienostuneille) hän loitsii\nseuraavasti:\n\n    A Paris\n    Sur un cheval gris\n    A Nevers\n    Sur un cheval vert\n    A Issoire\n    Sur un cheval noir\n    Ah! qu’il est beau! qu’il est beau!\n    Ah! qu’il est beau! qu’il est beau!\n    Tiou!\n\nSe on raffinoitua lastenlorua aikuisille, ilmaistuna runon\noleellisimmalla kielellä. — Miten paljon syvemmältä voisi kouraista\nmeikäläinen loru kaksi- tai kolmitavuisin riimein! Mutta tosiaan,\nsellaistahan on nyt parastaikaa kokeillut Lauri Viita, ja arvostelijain\nmielestä erinomaisella menestyksellä, vaikka toistaiseksi ei liene\nhavaittu miten mielekästä hänen Kukunorinsa, meikäläisen Per Gyntin,\nfantasialeikki oikeastaan on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuten, lapsista puhuen, heidät sietäisi joskus ottaa mukaan taiteen\narvostelijoina tai ainakin kokeiluvälineinä. Runon syntyyn liittyy ja\nrunolle antaa suggestiivista voimaa joukko salaperäisiä sielullisia\ntapahtumia, jotka liikehtivät syvällä tajunnan hämärä-alueilla.\nLapsilla ja primitiivisillä kulttuureilla nämä tapahtumat saattavat\nolla hallitsevia, ja lapset ovat helpommin niitä tulkitsevien\nilmaisumuotojen saavutettavissa kuin täyskasvuinen nykyajan\neuropalainen, jota yksipuolisesti hallitsevat aivokuoren älylliset\ntoiminnat.\n\nOn melko varmaa, että lapsi ei »Silmänräpäyksen peilistä» välitä\nvähääkään, mutta ihastuu, suggeroituu, Morgensternin ja Jacobin\npikku kokeitten kuulemisesta, samalla kun hänen rationalisoitunut\nisänsä ehkä kohauttaa olkapäitään kaikille kolmelle. Isän havaitaan\ntällöin haudanneen itsestänsä jotain, jota hän elämänkilvoittelussaan\npitää toisarvoisena tai vahingollisena, vaikka se tosiasiassa kuuluu\nperusinhimilliseen yhtä hyvin kuin debet-kredit. Hän on menettänyt\nkosketuksensa irrationaaliseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäysikasvuisissa ihmisissä, sehän tiedetään, on runouteen nähden\nkahta eri päätyyppiä. On toisia, jotka runosta lumoutuvat, ja toisia,\njoita se ei liikuta vähääkään — paitsi ehkä asiasisältönsä puolesta.\nRunoilijat ja heidän yleisönsä tietysti kuuluvat ensiksimainittuun\ntyyppiin. Mutta tämä tyyppi näyttää olevan kaikkea muuta kuin\nyhtenäinen, kuten osoittavat entiset ja nykyiset riidat runosta. Niinpä\n»sidotun» ja »vapaan» leireissä oleilee oikeastaan kaiketi eri tyypin\nväkeä, joka silti, kun sikseen sattuu, saattaa kunnioittaa toisiaan,\nKummallakin puolen osataan antaa arvo Walt Whitmanille! Ja Rilkelle! —\najateltakoon miten ilmavaksi hän on kyennyt hengittämään niinkin ikävän\nperinnäismuodon kuin sonetin. Meillä taas esim. toisaalta Leino ja\nSarkia, toisaalta Vala ja Kajava ovat löytäneet lukuisasti ihailijoita\ntoisen tyypin taholta.\n\nJa niinhän täytyy olla. Molemmissa leireissä on aitoa ja\nepäaitoa tekijää. Jos »sidotun» piiristä erotamme pois ns.\nriiminikkarit, joitten kekseliäs näppäryys ehkä olisi verrattavissa\nristisana-arvoitusten harrastajiin, jäävät heistäkin toki jäljelle\ntodelliset runoilijat ja heidän yleisönsä. Se, mitä pahat kielet\nsanovat runopuvuksi, heissä »välittömästi ja ilman itsenäistä harkintaa\n— — herättää mielikuvia, aistimuksia ja tekoja hypnoosin aikana ja\nsen jälkeen» (lainaus on varmemmaksi vakuudeksi tietosanakirjasta,\nhakusana: suggestio). Pelkkä sanaton Mörgenstern-sitaattimme sanoo\nheille jotakin, Jacob-sitaatti vielä enemmän. Riimit ja rytmikuviot\novat heille magiaa, samaten esim. suomalaisen runoperinteen suosima\nalliteraatio. Nämä runon haltiokkaat ilmaisukeinot, sanojen herättämiin\nmielekkäisiin tunnekulkuihin yhtyneinä, kykenevät suggeroimaan\nheidät jonkinlaiseen hypnoosiin asti. Huomattakoon, että tilannetta\nrakentamassa ovat hyvin oleellisesti ne assosiaatiot, joita\nalliteraatio ja riimi solmivat kuulossa emotionaalisesti, jossain\nsanojen käsitteellisen merkityksen takana.\n\nEiköhän meikäläinen Asunta liene melko selväpiirteinen esimerkki tätä\nlaatua? Hänen yksinkertaisen kumeaa rytmitystään on jo keritty verrata\nneekerien lokole-rummutukseen. Mutta riimeissä on elo toista laatua.\nKenties useat hänen säkeistönsä ovat kerrostuneet joittenkin sellaisten\nitsestään syntyneitten riimien ympärille, joita ei ole voinut kiertää.\n\nJos riimin suggeroiva teho ei liene tarkalleen selitettävissä, rytmin\nsynty ja vaikutus voidaan tajuta paremmin. Sidottuun mittaan liittyvä\nrytmikuvio on varmasti pohjimmaltaan aivan muuta kuin kaavaa. Se\nkuuluu ilman muuta esim. Sarkian säkeistä, joitten tahdituksen ja\npoljennon eloisuutta useimmiten on mahdoton millään kaavalla edes\nosapuilleen tulkita. — Eihän rytmistä puhuen turhanpäiten käytetä\nsellaisia nimityksiä kuin runon verenkäynti tai runon hengitys.\nTällaiset sanonnat viittaavat nimenomaan johonkin sisäiseen, sydämen ja\nkeuhkojen toimintaan. Sanonta ei voi olla pelkästään vertauskuvallinen.\nSiinä piilee ainakin aavistus tosiasiasta, että ihmisen sielunelämää\nseurailee kaksi fysiologista rytmiä: hengitys ja verenkierto.\n\nMuistaakseni jotkut uudemmat runousopit ovat jo kerinneet viitata tähän\nsidotun runorytmin fysiologis-henkiseen olemukseen. Ja silloin ollaan\nvarmasti oikeilla jäljillä. Samasta tosiasiasta selittyy sidotun rytmin\nmaaginen voima: se on elävää tahtia, sen olemukseen kuuluu jotakin\ntahdinomaista jatkuvuutta, sen silti olematta metronomin rikutusta.\nPikemminkin sille on kuvaavaa tempon vaihtelut ja patoutumat ja\nhypähdykset.\n\nTiedän vanhasta kokemuksesta, että epäonnistunut rytmikuvio tukahuttaa\nsyntymillään olevan runon ja samalla aikaansaa ruumiillisen\npahoinvoinnin. Onnistunut rytmitys sensijaan haltioittaa ja lähtee\nvetämään fantasiaa kenties aivan aavistamattomiin suuntiin. Kohdalleen\nosunut rytmikuvio on runon syntymähetken auditiivinen sielunkuva. Koska\nruno kuitenkaan ei synny yhdessä hetkessä, kuvio edetessään muuntelee.\nTämä on totuus, joka lienee yleistettävissä, mikäli on kysymyksessä\nelävä runo.\n\nOletan siis, että runon rytmi puristuu esille fysiologisesta tahdista\nja että tämä tahti kuvastaa mielentilaa. Kumpi viimeksimainitusta\non syy, kumpi seuraus, lienee yhdentekevää, sillä alkutekijänä\nmolempiin on todennäköisesti hormoonitoiminta, joka puolestaan\nsaattaa aiheutua hermoston vastaanottamasta ärsytyksestä. Ärsykkeinä\neivät voi olla kysymyksessä pelkästään aistimukset ja tietoinen\naivotoiminta. Yhtähyvin tiedoton, unenomainen. Sitäpaitsi nuo kaksi\nfysiologis-henkistä valtarytmiä, hengitys ja verenkierto, ovat\naivotoiminnasta erillisen vegetatiivisen hermoelämän liittolaisia.\nSitäkin tietä ne saattavat tuoda viestejä salaperäisiltä,\nkontrolloimattomilta alueilta, joitten ilmaisemiseksi meillä ei muuta\nolekaan kuin rytmin mystiikka. Joka tapauksessa rytmin takana näyttävät\nolevan ratkaisevasti hermot. Runoilijat, sehän tiedetään, ovatkin\nhermoihmisiä. Jossain määrin samoin täytyy olla runon vastaanottajan\nlaita.\n\nOletan edelleen, ja olen sen kokenut, että hyvä runo rytmillään\nvirittää vastaanottoisen lukijan suorastaan fysiologisesti samaan\ntahtiin. Siinä kyvyssä piilee sidotun runon yleispätevin tartuttavuus.\nJos riimit ja kielellinen soinnitus ovat bakteereita, elävän\ntahdituksen kannattelema rytmi on kokonainen bakteerikanta, jonka\ntartuntaa eivät voi vastustaa muut kuin immuunit henkilöt. Mutta näillä\nimmuuneilla ei liene ratkaisevaa äänivaltaa runon alueilla.\n\nJos sidottu rytmitys ei tempaa mukaansa vastaanottoisen lukijan\nkoko olemusta, saattaa epäillä ensiksimainitun aitoutta. Taikka\nvoidaan kysyä, onko tekijä harjoitellut kuuntelemista ja harjoitellut\ntekniikkaa riittävästi, kyetäkseen ilmaisemaan sen koko olemuksessaan\nsykkivän tilanteen, jonka tulkiksi hänet on pantu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRytmikuviolla, alliteraatiolla ja riimillä on tietysti vielä eräs\ntehtävä, jolla ei ole merkitystä runon valmistuttua, mutta kyllä sen\nsyntyessä. Ovathan ne taitavallekin tekijälle sentään vaikeuksia\nsanallisen ilmaisun tiellä ja siten vauhtia pidätteleviä kynnyksiä.\nTai vielä tarkemmin sanoen ne ovat virtauksen eteen nousevia patoja.\nSellaisina ne ensinnäkin hidastavat syntymäprosessia ja antavat aikaa\nmonipuoliselle itsekritiikille. Toisaalta ne, patoavassa toimessaan,\nkykenevät taaksensa kokoamaan tulvivien elämysten energiaa, jolla sulun\nlauettua on tilaisuus purkautua generaattoreihin.\n\nViisas Volter Kilpi, vaikka prosaistina ei kaiketi ollut tätä kokemusta\naivan riittävästi omalta kohdaltaan tavannut, oli siitä tietoinen.\nJo nelisen vuotta ennen kuin ilmestyi »Suljetuilla porteilla», jossa\nriimitöntä sidottua mittaa on melko paljon yritetty, hän sanoo\nmuutamassa kirjeessään seuraavasti:\n\n»Kovin työ on muodon annossa, sillä minun ei ole helppoa kirjoittaa.\nMutta vaikeudet tässä suhteessa ovatkin ehkä niitä kynnyksiä, jotka\npakottavat ponnistelemaan viimeisiä myöten. Sehän esim. juuri on\nrunonteon suuri taiteellinen etu suorasanaisen luomisen rinnalla,\nettä se kasaa vaikeuksia voitettaviksi, jossa voittamisessa voimat\npingottuvat ja löytävät arvaamattomia ilmaisuja. Proosankin on\nrakennettava kynnyksiä itsellensä, jotta syntyy kaskaadeja.» (Otteen\nolen saanut käytettäväkseni kirjailijatar Elsa Heporaudalta. Kirjeen\npäiväys on 5.12.1934.)\n\nSe on tiivistä miehen puhetta kuin Alastalon kapteenin suusta. Siltäkin\nkannalta katsottuna »sidotulla» on taiteelliset etunsa. Niitä sietäisi\npilkkaamatta pohtia leirissä siellä ja leirissä täällä, muistaen,\nettä jotkut surrealistit ovat omilla keinoillaan voineet yritellä\nsamantapaista ja puhuneet ohjelmanaan »ilmaisun tihentämisestä». Eri\njuttu on, johtaako esim. modernistien tahallinen kuvien sullominen\ntodella tihentämiseen. — Mutta siitä muutama sana hetken perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHylätessään eräät runon oleellisimmasta ilmaisukeinoista vapaa mitta\non joutunut etsimään apua muualta. Koska jo edellä olen koettanut\nsivuuttaa kaiken epärunouden, tässä yhteydessä ei liene tarvis pysähtyä\nniihin eri maissa esiintyneisiin älyn ja opin mekaanikkoihin, jotka\novelasti harkiten tapailevat unenomaisuutta, viljellen oikullisia\nsanayhtymiä ja lasketusti järjettömiä assosiaatiohypähdyksiä. Sellainen\nja muu eksklusiivisen käyttötavaran varaan rakennettu ylirunous ei\nesiinny ensi kertaa pallosemme pinnalla. Se on vaahtoa, jonka ajan\ntuuli pyyhkii olemattomiin.\n\nSitäpaitsi runollinen temppuilu, jos se on alistettu taiteelliseen\nkuriin, ei sinänsä ole pelkästään moitittavaa. Ilmentäähän se tavallaan\n1900-luvun ihmisen yhäti rohkeaa vitaalisuutta keksinnöitten alalla.\nJa koska ilmaisun modernisointi vauhdin ja psykologian vuosisadalla\nkertakaikkiaan on väistämätön asia, kokeilua sietää kuunnella avoimin\nkorvin. Saattaapa myöntää, että runon edes näissä otteissaan täytyy\nsaada leikkiä, fabuloida tavalla tai toisella. Aivan kuiskaten\nuskaltaisin lisäyksen, että runon täytyy saada huijata — samassa\nmielessä kuin kaikki loitsinta on huijausta. Pääasia kaiketi on, että\nkukin velho joukkokuntineen uskoo pitelevänsä hyppysissään vuosisadan\npsyykeä. Jos sen tulkintayrityksissä on velhoiltu liikaa vain konstin\nvuoksi, juttu kostautuu aikanaan.\n\nElävä vapaa mitta on sentään toista. Se voi parhaimmillaan olla\nvalloittavaa, vaikka sen keinot ovat rajoitetut. Ellei se tyydy olemaan\nvain paperille pantu sieluntila ja ellei se hairahdu koristeellisiin\npyrkimyksiin (joihin sillä on huomattava taipumus), se saattaa tehdä\npuutteestaan hyveen, se saattaa viileässä asiallisuudessaan muistuttaa\nfunkis-arkkitehtuuria. Tiedämme funktionalismin periaatteisiin\nkuuluvan, että kulloinkin käytettävän materiaalin on oltava luontevaa\nja ajanmukaista ja että tämä materiaali saa hyvin oleellisesti määrätä\nmuodon. Kun runon yksi materiaali on sana, on nähty, että vapaalle\nmitalle tosiaan usein pyrkivät antamaan muodon koruton sana ja\nluonteva puheääni. Tyylille se merkitsee kuohkeutta, jonka sidottu voi\nsaavuttaa vain mestarin kädestä. Kokonaismuotoilu saattaa sekin olla\nniin plastillista kuin toivoa voi. Mutta jollain tavoin köyhältä vapaa\nruno useimmiten vaikuttaa. Se ei tartuta kuin kuumetauti. Se ei muuta\nlukijansa verenkäynnin, ei hengityksen tahtia. Se ei osaa loitsia.\n\nParas vapaa mitta loitsii toki kuvalla. Kuvana tai kuvina se syöpyy\nlukijaan. Whitman on väkevimmillään kuvilla-puhuja, Kajava ja Kunnas\nsamoin. Alkajaisrunomme, Eluardin »Silmänräpäyksen peili», on sekoitus\nohjelmalauseita ja kuvatekniikkaa. Kuvista Ranskan, Englannin,\nAmerikan, Ruotsin modernistit yleisesti runonsa rakentavat, käyttäen\ntätä materiaalia runsaasti, ilman selvittelyjä, ja lukijaa yllättävin\nyhdistelmin. Eräät mässäävät kuvilla. Eikä se ole ihme, sillä monet\nmodernistit ihailevat 1600-lukua ja barokkia — tyyliä, joka on kaikkein\nvähimmän tiivistä.\n\nKuva sinänsä ei tietenkään ole runoudessa mikään uutuus. Päinvastoin\nrunoudesta tosimielessä voidaan puhua vasta silloin, kun maagiseen\nauditiiviseen ilmaisupakkoon on yhtä pakonomaisesti yhtynyt tämä toinen\nilmaisun laatu. Eihän syyttä puhuta mielikuvituksesta. Kuvan osuutta\nrunossa on tähdellisesti alleviivannut viimeksi Ezra Poundin imagismi.\nHuomattakoon myös miten edellä ollut Jacob-sitaatti juuri kuviensa\nja väriensä puolesta eroaa edukseen Morgensternin Lalulasta. Kun\nrunouden kuvakielellä yleensä on vertauskuvallinen luonne, se joutuu\npohjimmaltaan olemaan aavistelevien merkkien sähköttämistä jostain\nsamoilta salamielisiltä alueilta kuin kuulokuvatkin. Molemmat yhdessä\nsiirtävät runon sisäisen liikunnan rajat etäälle eksaktisti mitattavien\nsuureitten piiristä.\n\nOhjelmallisesti surrealistinen runo, kuten Eluard-käännöksemme, haluaa\nnimenomaan kuvillansa liikehtiä reaalisen todellisuuden takana. »Se\nnäyttää meille kuvat vapautettuina näennäisyydestä.» Hyvän runoilijan\nkäsissä tällaisesta materiaalista voi syntyä runo tai ainakin jossain\nmäärin mielekäs salamerkkien sarja, josta lukija puolestaan elämyksen\ntietä voi hahmotella itselleen tuollaisen tai tällaisen runon. —\nJoku toinen naiivimpi runoille ryhtyjä on voinut purkaa latenttia\nalitajuista kuvavarastoaan unenomaisessa pakkotilassa, joka sekin\nsaattaa olla lukijan omaksuttavissa. — Joku kolmas ovela veijari\n(Cocteau!) sieppaa pelkän tekniikan sormiinsa ja harjoittaa sillä\nbluffia enemmän kuin ikinä kukaan riiminikkari. — Joka tapauksessa\nrunoilijat ovat ottaneet kuvakielen kohdalla itselleen vapauksia,\njoita sivullisen ei ole helppo kontrolloida, Kuvasarjojen mahdolliset\nassosiaatioyhteydet ovat tulkittavissa eri tavoin tai niitä ei\nkenties ole ollenkaan. Runosta on tämänkin menetelmän tietä tehty\ntekniikkaa. Ja tekniikka on tälläkertaa liian monessa tapauksessa liian\nmielivaltaista, jotta sen voisi inhimilliseen hengenkäyntiin yleistää,\nkun puuttuu tehokkaampien kuulokuvioitten suggeroiva loitsu.\n\nPyrkimyksen nopeaeleiseen ja rinnakkaisia teemoja kuljettelevaan\nkuvatekniikkaan voi ymmärtää modernismin teoriain kannalta. Pyrkimyksen\nliioittelua ei ole tarvis ymmärtää, ei sittenkään, vaikka tietää\neritoten ranskalaisten surrealistien eläneen hyvin läheisessä\nkosketuksessa kuvataiteen uudistajiin, siinämäärin, että useat ovat\nyritelleet mahdollisuuksiaan piirtimellä ja värillä: Apollinaire,\nJacob, Michaux, Cocteau ym. Runon kielialue ja kompositio ja tekniikka\novat kertakaikkiaan toiset kuin maalauksen tai musiikin. Sisällön (ja\nmuodonkin) herätteitä ne tietysti saattavat toisilleen tarjota.\n\nKlassillinen kuvan käyttö, sellaisena kuin sitä jo vuosituhannet\novat viljelleet, on osaksi ollut toista laatua, havainnollistavaa ja\nselittelevää: kuva toimi tällöin ikäänkuin runonsa näyttelijänä. Osaksi\nkuva, kuten jo sanottiin, on palvellut samoissa irrationaalisissa\ntehtävissä kuin modernismin menetelmä vaatii. Mutta kuvakuri on\naikaisemmin ollut toista laatua, sillä kuvaa on ennen kunnioitettu\naivan toisella tavoin kuin nykyisin. Tosiasiassa olemme joutuneet\nelämään kuvan inflaation vuosisataa, kuvan arvon tällä hetkellä\njo lähennellessä miltei nollaa. Runouden kuvamestareista\nviimeisiä oli Dante, joka eli vielä arkkitehtuurin, veistännän ja\nmonumentaalimaalauksen ympäröimänä. Hänen Vita Nuovansa ja Divina\nCommediansa valtaisa kuvakieli ei enää kuulu meidän ajallemme,\nmutta niitten tarjoamaa malliesimerkkiä ei sovi unohtaa, vaikka se\nehkä meikäläisestä ensi katsannolla saattaisi tuntua askeettiselta.\nTiedämme, että modernisteista ainakin Eliot on Danten tutkija, mutta\nmikä ero sittenkin! Ei siedä paljoa puhua, miten enimpien muitten on\nlaita. Barokki kuvissa ja barokki sanoissa turruttaa pian lukijan\nvälinpitämättömyyteen, josta »runon» kekseliäinkään akrobatia ei enää\nhelposti havahduta. Tai sitten voi tapahtua, että lukija, jos hän on\nhuumorin tajuinen, herää tarkkailemaan asian koomillista makua, ja\nloppuvaikutelma siten on aivan toinen kuin kirjoittajan tarkoittama.\n\nSanoin kirjoittajan. Päinvastoin kuin vapaan mitan innokkaimmat\napologeetat ovat ottaneet tavakseen, saattaisi olettamuksena —\ntai jonkin laajemman tutkielman työhypoteesina — esittää arvelun,\nettä he edustavat nimenomaan kirjoittavaa runoutta. Tai sanoisiko\npaperirunoutta, jos tuosta sanasta jättää pois sen loukkaavan\nsävyvivahduksen. Tosin vapaan mitan kaltaisia säeryhmitelmiä on\nmerkitty muistiin alkukantaisenkin runon piiristä. Tottakai!\nAlkukantaistahan on tietysti ilmaisun vajavuus, olkoon se toisaalta\n»vapaata» tai toiselta Morgensternin malzipempua. Tietoni\nprimitiivisestä runosta ovat puutteelliset, mutta eiköhän alkukantainen\n»vapaa» ole huomattavassa määrässä (ehkä aina?) liittynyt johonkin\nmaagiseen sävelkuvioon tai sitä kannattelevaan ilmeilyyn (meikäläinen\nitkuvirsi!) tai kerrassaan tanssiin? Eivätköhän esim. negro spirituals\nole alkuaan muotoiltu vanhojen neekeritanssien rytmilliselle pohjalle?\n— Näinollen alkukantainen »vapaa» olisi kai alkuyhteytensä valossa\nluonnehdittava lähinnä teatteritekstiksi, jolloin se runona oikeastaan\non hyvin vähän vapaata. Paperille kirjoitettuun vapailuun sillä ei\nainakaan liene yhtymäkohtia eikä primäärisen esikuvan arvoa.\n\nNykyisestä vapaasta mitasta lausujat sanovat, että sitä on vaikea oppia\nulkoa. Se toisinsanoen ei painu mieleen. Alleviivaan sanat: ei painu.\nSehän on samalla luotauspunnuksen viesti syvyydestä tai ei-syvyydestä,\nmissä vastaanottaminen tapahtuu.\n\nLausujain kokemus tosin ei ole aivan ehdottomasti ratkaiseva todistus\npuolesta tai vastaan. Se sanoo sentään jotain varteenotettavaa siitä,\nmitä huimaavia välimatkoja runon sydänsyke voi parhaimmillaan temmata\nmukaansa yhden paperilappusen pintaan, siitä kimmotakseen samoihin\nsyvyyksiin lukijassa. Lasten todistus, jota ei pidä väheksyä, kävisi\nilmeisesti vielä ratkaisevammin samaan suuntaan kuin lausujien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNykyajassa, kun pappeus alkaa kadottaa mahtinsa, on taiteilija pian\nkenties ainoa noita, niin myös runoilija omilla keinoillaan. Hänen\nkeinojansa ei ole väheksyttävä edes musiikin rinnalla. Sulkumerkeissä\nsaattaisimme ohimennen kysyä, eivätkö hänen keinonsa kenties ole\nmonipuolisimmat? Ainakaan ei ole aiheellista niitä minkään muodin\nvuoksi hänen kohdaltaan rajoittaa tai suoraansanoen köyhdyttää. Nyt,\nkun ilmaistavaa pitäisi olla niin paljon ja niin moniulotteista!\n—Toisaalta on tietysti varottava mittaamasta runoilijoita heidän\nkeinovarojensa mukaan. Suuri maagikko voi tyytyä hyvin yksinkertaisiin\nkeinoihin, kunhan ne ovat aidot. Vähävoimainen saattaa yrittää kaikkien\nkeinojen yhdistelmää ja vetää sittenkin vesiperän. Puhumattakaan\nsilmänkääntäjistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotta ei mitään kaunaa sentään jäisi puolin eikä toisin, myönnettäköön\nyli tyyppirajojen, Eluardin sanoja vain hieman nöyrentäen:\n\n    Keneen käsi on tarttunut, ei omaa kättänsä tunne.\n\nSen jälkeen voimme vaikka tanssia yhdessä:\n\n    Simarar kos malzipempu\n    silzuzankunkrei (;)!\n    Marjormar dos: Quempu Lempu\n    Siri Suri Sei ( )!\n    Lain lalu lalu lalu la!\n\nTäytyyhän leikin toki päästä mukaan, jollei muuten niin lopuksi.\n\n1949.\n\n\n\n\nMIETTEITÄ SUOMALAISESTA RUNOMITASTA\n\n\nSuomalainen runomitta oli vielä sata vuotta takaperin epätietoinen\nsiitä, oliko poljento rakennettava laajuudelle vai korolle.\nGermaanisten kielten esimerkin mukaan on sittemmin, koron eduksi,\npäädytty siihen, missä ollaan, ja takaisin paluuta ei ole. Kenties\nratkaisu ei ollut paras mahdollinen. Kansainvälisiä runomittoja myöten\n— ja niitten läheisyydessä — liikuttaessa on rytmillistä liikunta-alaa\nkiusallisesti rajoittamassa sanojemme ainainen alkukorko, semminkin,\nkun yksitavuisista sanoista on kiljuva puute. Riimittäjällä taas on\nalituisena harminpaikkana yksitavuisten loppusointujen niukkuus.\n\nOn syitä, joitten takia vanhempi polvi sai tekniikan kimpussa\nkamppailla paljon. Nuorin polvi sensijaan ei näy paljon pihtaavan\nkoko kysymyksestä. Metriikan kaavat on jo pyyhkäisty pois tieltä,\nja runo soljuu esille yhä enemmän vapaana mittana, voitokseenko vai\nvahingokseen, sen kykenee sanomaan vain tuleva aika.\n\nVapaa mitta lienee muutenkin hyvin houkutteleva rytmin elävöittäjä\nkaikissa niissä kielissä, joitten metriikka on joutunut rakentumaan\nkorolle. Pedanttinen koron noudattaminen vie totunnaisia muotoja\nseurailevan runon kaiketi helposti puisevaan haavoittumiseen.\nHerkkäkorvaisimmat tekijät, elleivät loikkaa solkenaan vapaalle\njalalle, joutuvat koulitsemaan sanansa kaavoista irti esim. vilkkaasti\nvaihtelemalla säkeitten pituutta ja rytmin emotionaalista kulkua\nniissä. Niin on tapahtunut muualla jo kauan, niin meillä yhä selvemmin\nja selvemmin Kiven päivistä lähtien.\n\nRytmin kimmoisuutta meillä on ollut omiansa edistämään se seikka, että\ntavujen korko ja laajuus kielemme sanoissa ei ollenkaan aina satu\nyksiin. Pääkorollinenkin tavu on ylen usein lyhyt, laskuun joutuva\ntavu taas pitkä. Kaavoille kuuliaiset poeetikot ovat tästä asiasta\nkyllä tainneet pitää julkista murhetta ja laitelleet joitain kuolleina\nsyntyneitä runousoppeja; runoilijat ovat samaa tavujen laajuusvaihtelua\nkäyttäneet hyväkseen kuunnellessaan synnyillään hulvehtivan runon omaa\nääntä. Siten suomalainen »sidottu» runo olisi kai yleensä määriteltävä\nmetrillisen ja vapaan rytminkulun välimuodoksi, eri tekijöillä enemmän\ntänne tai tuonne — asia, josta muuten arvattavasti voisi kehitellä\nhauskan erikoistutkimuksen. Silmällä katsoen (tai skandeeraten)\nhyvinkin sidotulta näyttävä meikäläinen runo (Manninen, Siljo, Kailas!)\nsaattaa korvalle olla erinomaisen notkea ja ilmehikäs. Metrillinen\nperuskaavaus toimii tällöin vain eräänlaisena luustona, antamassa\nrunolle ryhtiä ja sen liikkeille tukea.\n\nMutta tähän on tarvittu runokielen kehittely vuosikymmenien aikana.\nIso Aleksi ehkä jo aavisteli kuulossaan sen, mikä tulossa oli. Leino\nsaavutti sen parhaimmillaan, nuoremmat virtuoosit veivät asian\npäätökseen. Erityisesti Sarkian musikaalinen, »kielen läpi sukeltava»\nfantasia käytti hyväkseen kielen omaa soinnillista ainesta myös rytmin\nkannalta aivan ilmiömäisellä mestaruudella. Pienenä esimerkkinä\nmuistettakoon hänen taipumuksensa painaa lyhyissä tahdeissa toisinaan\nsanan pääkorko laskuun ja nostaa sivukorko esille. On vaikea arvata,\nonko rytmin ilme kehitettävissä pitemmälle — ennen kuin joku tuleva\ntekijä ehkä näyttää kielelle uusia mahdollisuuksia joko »sidottua» tai\nvapaata linjaa myöten.\n\n\nYksi asia kuitenkin on varma. Kielellämme on jo entuudestaan oma,\nmuualta lainaamaton metriikkansa, jonka mahdollisuudet eivät vielä ole\ntyhjennetyt. Onpa näitä perinteitä oikeastaan kaksittain. On ensinnäkin\nvapaamittainen itkuvirsi, käytännössä miltei näihin päiviin asti\nsäilynyt, mutta taiderunoudessa melkein viljelemättä jäänyt tyyli-\nja rytmialue! Lienevätkö muut sitä oikein tosissaan yrittäneetkään\nkuin Härkönen muutaman kerran? Eihän varsinaisten vapaamittailijain\ntuotteissa sen vaikutusta ole tiettävästi havaittu. — Onko kenties\noltu liian modernistisia ja sivuutettu jotain kotimaisen vapaan mitan\nkannalta arvokasta, jotain vuosisataisen käytännön jo kokeilemaa ja\nkypsyttämää muotoainesta?\n\nTälläerää itkuvirsiin enempää pysähtymättä suunnattakoon pieni\nkatsastus kielemme varsinaiseen kiinteään metriikkaan. Se on nuorien\ntekijäin ehkä hyvinkin naurahtelema ns. kalevalamitta. En tunne\nollenkaan, mitä siitä mahdollisesti on ennen kirjoitettu, paitsi\nLönnrotin alkulauseessa Kalevalan v. 1835 painokseen. Aikoisin nyt\nsentään puhua siitä muutaman sanan, silläkin uhalla, että lukija jo\nalkuun huokaisee. Onhan yleisimpänä käsityksenä, että kysymyksessä on\nmelko primitiivinen ja ilmeetön metriikka, miltei vain nelipolvista\ntrokeetansa takova ja säkeitä miltei toistelevan parallellisuutensa\ntakia laahaavalta vaikuttava. Siihen suuntaan kallistuu käsitys\nkotimaassa, ja muualla (paitsi Virossa) se mielipide näyttää olevan\nehdoton. Sitä tukevat vielä selvillä näytteillä käännökset, jotka\neivät ole kyenneet »kalevalamittaa» muulla tavoin ratkaisemaan\nkuin yksitoikkoisen trokeen kaavalla. Jos otetaan esimerkeiksi\nruotsinkieliset Kalevalan käännökset, ovat vanhimmat (Collan Ja\nHertzberg) kauttaaltaan silkkaa nelipolvista trokeeta, viimeksimainittu\nvain koettaa lisäksi alliteraation korvata riimeillä. Myöhempi Homenin\nruotsinnos yrittää vapautua kaavasta ja lähennellä alkutekstin\nrytmiikkaa tähän tapaan:\n\n    Nu mig livar lust att sjunga,\n    kväda om stammar och ätter.\n    Orden mig smälta i munnen,\n    trängas i mängd på min tunga,\n    träda fram över tänderna.\n\nUusin Collinderin tulkinta palautuu korkoansa takovaan trokeemittaan,\nmutta saa sen yksitoikkoisuuden melkoisesti vältetyksi runsailla\nalliteraatioilla ja nitomalla säkeet kaksittain yhteen:\n\n    Runsång rinner mig i hågen;\n    mäktigt känner jag mig manad\n    att i toner ta till orda. Jag vill skynda mig att sjunga,\n    jag vill stämma upp en stamsång; kväda er ett ättekväde.\n    Orden formas mjukt i munnen, talesätten trängas samman,\n    hinna hastigt upp på tungan, spridas över minä tänder.\n\nTällä tavoin poljento kieltämättä saa arkaista leveyttä ja juhlavuutta.\nKun kääntäjällä lisäksi, kuten näkyy, on hyvä runoaisti, on\narvovaltaisella taholla Ruotsissa (Ahnlund) sanottu, että kaikesta\npäättäen lopullinen Kalevalan ruotsinnos nyt on ilmestynyt. Ja\nsaattaahan niin olla. Kaiketi se, mihin Homen pyrki, kalevalamitan\nrytmillisen eloisuuden tulkinta toisella kielellä, ei ole mahdollinen.\nSe ei kertakaikkiaan lähde luontumaan muilla kuin niillä lähimmillä\nsukulaiskielillä, joissa se on ikivanha kuten täällä, ja sellaisenaan\naikojen kuluessa norunut esille itse kielen erikoisluonteesta,\nkiteytyen lopulta siihen valmiuteensa, jollaisena se viime vuosisadalla\nmerkittiin muistiin.\n\nTähän luonteeseen ei välttämättä tietenkään kuulu säkeitten toistoa\nmuistuttava rakenteellinen parallelismi. Se liittyy muistinvaraisen\nrunon esitystapaan. Sehän antoi laulajille tarpeellisen ajan\nmuistiinpalauttamiseen tai hätätilassa improvisointiin, ja se saattaa\nhyvinkin olla sekundäärinen piirre, sitämukaa välttämättömyyden pakosta\nvakiintunut kuin perinnäinen eepillinen runoaines kasvoi. Näin arvelen\nvain nanotekniikan kannalta, ollenkaan tuntematta, mihin tuloksiin\ntutkijat kenties ovat tulleet. Arvelen edelleen, että välttämättömyyden\npakon ovat taitolaulajat koettaneet kehitellä hyveeksi: parallelismia\nei ole pysäytetty tautologiaan, vaan se koettaa ilmaista kauniin kaksin\ntavoin kauniisti. — Mutta tämä piirre, kuten sanottu, ei välttämättä\nkuulu itse metrumin luonteeseen. Sen hienoudet piilevät muissa\n»kalevalamitan» piirteissä. Tunnetuin niistä on äänne-soinnitus eli\nkarkeasti sanoen alliteraatio. Toinen on sanojen aistikas asettelu.\nKolmas, ja loisteliain, on metrumin sisällä vilkkaasti vaihteleva\nja sujakka rytmin kulku. Selvimpänä se ilmenee siinä sanakorosta\npoikkeamisessa, jota Lönnrot nimitti murroksi eli murrelmaksi.\nMillainen on korvalle siinä mielessä originaalin ja käännöksen ero,\nselvinnee ilman muuta seuraavasta:\n\n    Mieleni minun tekevi,\n    aivoni ajattelevi\n    lähteäni laulamahan,\n    saa’ani sanelemahan,\n    sukuvirttä suoltamahan,\n    lajivirttä laulamahan;\n    sanat suussani sulavat,\n    puhe’et putoelevat,\n    kielelleni kerkiävät,\n    hampahilleni hajoovat.\n\nJos tuota kokee sovitella trokeen kaavaan '_ ͜ | '_ ͜ | '_ ͜ | '_ ͜\n|, huomaa heti, että ylläolevista vain neljässä säkeessä kaava ja\nkorko käyvät yksiin, muissa on yksi tai useampi »murto» kussakin.\nVaihtelevasti sijoitettuina juuri ne ovat rytmillisen eloisuuden\nperustekijät. Näyte ei kuitenkaan ole kaikkein loisteliaimpia. On\ntapauksia, jolloin murrot alkavat jo säkeen alkutahdeista, ja toisia,\njotka hienosti polkaisevat esille esim. tavallisessa puheessa sanakoron\nlaskuun kätkeytyneitä diftongeja.\n\nJo mainitussa Kalevalan ensi painoksen esipuheessa Lönnrot on\nnähnyt paljon vaivaa koettaessaan analysoida kirjansa metriikassa\npiileviä kauneusarvoja. Rytmistä hän tosin ei puhu mitään, mutta\nkouliintuneeseen emotionaaliseen kuulentaan pohjatut mainesanat kaunis\nja hyvä toistuvat usein, samoin toisaalta semmoiset moitteet kuin\n»korwille waikia kuulla», »kehnompi», »kelpaamaton». Mutta hän tietää\nmyös analyysinsa tähtäävän vain tehdyn esittelyyn, ei tekotaidon\nopettamiseen:\n\n»Elkään waan kukaan luulko minun tätä seuraawata kellenkänä opiksi\nkirjottawan. Se ei ole mielessäni, eikä runoja opilla tehäkkänä, ettei\nluonto niitä saattaisi paremmin. ‘Luonto laulajan tekewi, Itse into\nilmottawi, Runojallen rohkialle, Mitä lauluhun latowi.’ Hywä jos waan\nsaisin osotetuksi minkälaisia runoja meiän puolella hywinä pietään.»\n\nPohdittuaan tavujen laajuutta ja korkoa Lönnrot määrittelee murron ja\nihastelee sitä:\n\n»Joka runon osa on kaksitawuinen (kolmetawuisista wasta), eillisen\nniistä nimitämme _iskuksi_, jälkimmäisen _laskuksi_. Jos nyt missä\nosassa tahansa sana loppuu iskussa ja lasku alottaa toisen, niin\nsanomma sitä osaa murretuksi ja senlaista sanain yhteensaamista\n_murroksi_. Sitä myöten on runossa\n\n    1. Ompi saarel - la si - oa\n    2. Jos we - ät sa - an we - nettä\n    3. Tuhat purtta puuja - elet\n\n1:sessä selkä, 2:sessa pää, niska ja selkä murretut, waan 3:mas on\nmurroton. — Parahimmat runojat pitäwät senlaista murrelmata niin\nkauniina runossa, että wähintäki kaksi kolmesta tawataan murrettuna;\nsitä wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen\ntawuehen, wähemmin kaunis, lyhyttawuisissa tuskin sallittawakaan.\nMurrelmassa katsotaan kuitenki, ettei tawutten arwoa niin sorreta,\nettä yhessä osassa iskuun tulisi lyhyt, laskuun pitkä tawut. Molemmat\nlyhyenä kelpaawat kyllä.»\n\nEdelleen hän monilla esimerkeillä valkaisee iskun ja murron kannalta\nkauniita jos kehnoja ja peräti kelpaamattomiakin säkeitä. Onpa hänellä\nliitteinä laajat taulukot havainnollistamassa milloin esteettisiä\narvostelmia milloin niitä monia teknillisiä mahdollisuuksia, joita\nesiteltävä runomitta tarjoaa. Ällistyttävän paljon hän on niitä\nmahdollisuuksia poiminut ilmi. Tiedemiehen tarkkuus ja runoilijan\naisti ovat olleet työssä mukana. Saatuaan salat julki hän rakkaitten\nrunojensa puolesta hieman närkästyneenä lausahtaa:\n\n»Mitä nyt muuta olisi runo-opista sanottawata, sen heitän nyt ja ken\ntiesi jos iätikki. Harwassa taitaa olla, jollen tämäkään nyt runosta\nkerrottu olisi mielenmyötäinen, sillä suuri osa tässä ei parempata\ntunne, kun sortaa ja wääntää suomalaisia sanoja muien kielten\nmukaan runoissa ja lauluissa.» En lainaile enempää. Kun v:n 1835\nKalevalasta on 1930 valmistettu jäljennöspainos, se on lukijan melko\nhelposti käsiksi saatavissa. Lönnrotin esipuheen kohdalla sietää\nitsekunkin hieman viivähtää. Jospa samalla kuka koettanee yritellä\nrunoilemista tällä tekniikalla, saa pian todeta, miten hieno ja\nvaikea tehtävä silloin työnä on. Ylivoimainen meille tottumattomille.\nAlliteraation, soinnin ja rytmin takia sanavaraston täytyy ylittää\nnykyisen normaalikielen rajat. Kotvaksi ei riitä opin korva, sen täytyy\nolla luova. Tyyliaisti joutuu koetukselle; teknillistä valmennusta\nvailla ei päästä alkuunkaan. Tradition painosta vapautuminen vaatii\nyhä lisää työtä. — Toisaalta näyttää, että onnistunut runoileminen\nkalevalais-leinolaisin muodoin voisi olla Vipusen vatsassa\nsukeltamista, huiminta magiikkaa, aivan yhtä hyvin kuin ikinä\nsonettien, tertsiinien tai aleksandriinien sorvaus mystillisine\nriimikuvioineen.\n\nOmituista vain on, ettei Lönnrot ole saanut meitä myöhempiä runon\nrustaajia vakuuttuneiksi asiastaan. Yhä meillä on tapana »sortaa\nja wääntää suomalaisia sanoja muien kielten mukaan runoissa ja\nlauluissa». Kalevalamitan käyttö on yhä enemmän häviämässä, vaikka\nEino Leino sen nerollaan uudisti aivan modernin hengenelämän\nliikuntoihin soveltuvaksi. Hänen paras runoutensa on ylivoimaisesti\nkalevalamittaista, ja totisesti se hänen säkeistöissään ei hakkaa eikä\nlaahaa. Meloodisesta hyräilystä se voi vaihtua puheääneksi tai latautua\ndramaattisiin iskuihin. Liika koristeellisuuskin siitä on joskus\nHallan kaudella niin riisuttu, että se nykyaikaisittain sanoen saattaa\nvaikuttaa kovaksikeitetyltä.\n\nLeinon kalevalamitta olisi tässä yhteydessä oikeastaan aiheen\npolvi erikseen. Ja komea aiheen polvi! Lieneekö tuosta mitään\nerikoistutkimustakaan vielä kirjoitettu? — Ilman sitäkin tiedämme\nsentään, että Leino jo ensi kokoelmissaan, siis miltei poikasen iässä,\ntunsi viehtymystä sille taholle, eläytyi tyyliin ja tekniikkaan ja\nharjoitteli niitä. Voimakaudellaan tämän vuosisadan ensimmäisellä\nkymmenluvulla hän olikin valmis ottamaan mitan henkilökohtaiseen\nkäyttöönsä ja saattoi vaikeuksitta jatkaa sen viljelyä jatkuvissa\nvaiheissaan ikänsä loppuun asti. Hän toi jo miltei viralta pantuun\nmittaan sellaisia ulottuvaisuuksia, joita varmasti kukaan ennen ei\nollut uneksinutkaan. Mutta hänen työnsä jatkajaa ei toistaiseksi ole\nilmestynyt. On vain muutamilla näytteillä siellä täällä ikäänkuin\npysytty juonessa kiinni: Manninen, Aava, Lyy, Kailas. Muut olemme\ntulleet luovineeksi koko asian ohitse, kuka ehkä miltei huomaamattaan,\nkuka ehkä ylimielisin uusin tunnuksin, kuka noin vain muuten niska\nkyyryssä.\n\nJuonessa pysyminen lienee sentään merkkinä siitä, että Lönnrotin\nja Leinon asia jotenkuten yhä kytee. Ehkä se on käynyt hiljaisesti\nrapistelemassa monenkin omantunnon ovella. Ehkä olisi useammin\ntullut jotain edes yritettyä, ellemme niin vietävästi pelkäisi olla\nvanhanaikaisia. Ehkä itsekukin saattaa lisäksi epäillä kielellisen\nkykynsä riittävyyttä. Ja kestävyyttänsä! — sillä harjoittelu olisi\nvarmasti alotettava jo nuorella iällä, aivan kuten musikanteilla on\ntapana omalla alallaan. Kalevalamitta on kertakaikkiaan ala sekin,\nharjoiteltava ala, koska se swingpjattien aikakaudella on tarkoin\nkadonnut ympäröivästä elämäntyylistä. Mutta tämä ei voi merkitä, että\nse olisi aikansa käyttöön kokonaan sopimatonta museotavaraa. Leinon\nesimerkki on osoittanut, että se soveltuu moderniin käyttöön ja että\nse ilmeisesti tyylinä on yhäti modernisoitavissa uusia ilmaisutarpeita\nvarten. Joku uusi nero, jota katseemme ei vielä käsitä, saattaa kenties\ntarttua perinteeseen ja tehdä siitä jotain.\n\nIlmestyköön sellainen mestari tai ei, kalevalamittaa on nähdäkseni\nhyvin terveellistä hieman opiskella, kokeilla ja kuulostella. Sen\nparhaisiin saavutuksiin on ilmeisesti jalostettu paljon kielen\nkauneinta ja tehokkainta auditiivista ydinainesta. Se antaa\nkuuntelijalleen jotain sellaista, mitä ei minkään muun kielen eikä\nminkään muun esteettisen harrastelun kautta ole saavutettavissa. Se\non eräs äidinkielellä tapahtuvan tehokkaan ilmaisun avaimia, ei ainoa\nollenkaan, mutta yksi niitä, jotka sen syvimpiä salaisuuksia avaavat.\nSamalla kun se on kielen omassa piirissä, kielestä itsestään syntynyt,\nse voi sisällyttää itseensä jotain sanoin määrittelemätöntä, jolla on\nloihtuisa teho kielen jatkuvassa viljelyksessä. — Kielen murteiden\nsanastossa ja rytmissä voi piillä jotain saman tapaista, mutta tämä\non toki viljellympää ja esteettisesti hienostuneempaa. Sehän edustaa\nnimenomaan kielen korkeinta viljelyä viime vuosisadalle asti. Ja\nsellaisena se on kaikkea muuta kuin tuohikulttuurin tuote. Vuosisatojen\nkuluessa se on imenyt itseensä tuntemattomien mestarirunoilijain\npanokset.\n\nOn vain ikävä vahinko, että kalevalamittaista runoa — olkoonpa se\nvanhempaa perua tai Leinon tapaisen taiturin kynästä lähtenyttä — ei\nvoi kääntää muille kielille sen maagisinta primääristä kuuloainetta\ntärvelemättä. Ja runohan lienee sentään ennen muuta kuulon asia. Muun\nmaailman silmissä on meidän ja Kalevalan pakko pysyä alkukantaisina\nilmiöinä. Oman mielen on lupa olla hiljaisesti toinen.\n\n1949.\n\n\n\n"]