[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOFZ8zYXn2PgxStGf7vBDVrdZALkg37dbRNFSMV7GtBE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3313,"Fredrika Runeberg","Gripenberg, Alexandra",1857,1913,"3313-gripenberg-alexandra-fredrika-runeberg","3313__Gripenberg_Alexandra__Fredrika_Runeberg",null,"muistelmat",[],[],"fi",1892,1904,11750,75183,false,16071,[23,24],"Authors, Swedish -- 19th century -- Biography","Runeberg, Fredrika Charlotta Tengström, 1807-1879",[26],"Biographies","\"Fredrika Runeberg\" by friherrinna Alexandra Gripenberg is a biographical account written in the early 20th century. The work delves into the life and contributions of Fredrika Runeberg, underscoring her significance in Finnish culture and literature alongside her husband, the national poet Johan Ludvig Runeberg. The focus is likely on the challenges and accomplishments she faced as a pioneering advocate for women's rights during a time when such issues were largely ignored.  The opening of this narrative introduces Fredrika Runeberg's upbringing and early education, highlighting how her illness shaped her personality and eventually steered her towards literature and activism. Born into a familial structure that limited her social interactions, Fredrika's intense reading and studies laid the foundation for her later literary contributions. Gripenberg paints a picture of Fredrika transitioning from a quiet and sheltered girl into a prominent figure in Finnish society who would openly champion the rights and recognition of women, thus setting the stage for her impactful life and enduring legacy. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Käkikoski, Hilda Maria",374,"Elämäkerrallinen esitys Fredrika Runebergista, joka oli paitsi kansallisrunoilijan puoliso, myös yksi Suomen ensimmäisistä naisasiavaikuttajista. Teos valottaa hänen merkitystään kirjailijana ja itsenäisenä ajattelijana 1800-luvun sivistyshistoriassa.","Alexandra Gripenbergin 'Fredrika Runeberg' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3313. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","FREDRIKA RUNEBERG\n\nKirj.\n\nAleksandra Gripenberg.\n\n\nTeoksesta \"Finska Kvinnor på olika arbetsomräden\" suomentanut\n\nHilda Käkikoski\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nKaitselmus johti niin että meidän suuren kansallisrunoilijamme rinnalla\noli nainen, joka on ansainnut Suomen naisten katoamattoman\nkiitollisuuden. Johan Ludvig Runeberg on runoilijana herättänyt henkiin\nSuomen kansassa selvästi tajutun isänmaanrakkauden. Hänen puolisonsa,\nFredrika Runeberg, on ensimmäinen, joka meidän maassamme on julkisesti\npuhunut naisen puolesta ja tuonut esiin hänen elämäänsä ahdistavat\nepäkohdat. Jalouden kultaloisteessa hänen nimensä säteilee\nkahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilta. Mutta näihin asti häntä on\nmelkein yksinomaan kuvattu suuren miehen puolisona. Ja kuitenkin hänen\nrikas henkensä, hänen eheä persoonallisuutensa, hänen hieno, hehkuva\nrunoilijahenkensä herättävät siksi suurta mielenkiintoa, että ne kyllä\noikeuttaisivat Fredrika Runebergin oman itsensäkin vuoksi saamaan sijan\nmeidän sivistyshistoriassamme.\n\nSuotakoon nuoremman sukupolven hellävaroen kohottaa sitä verhoa, joka\ntähän asti on kätkenyt meiltä paljon, mikä koskee hänen elämäänsä ja\ntoimintaansa. Voidaksemme rakastaa ja kunnioittaa jotain henkilöä,\ntäytyy meidän häntä tuntea. Näiden rivien kirjoittamiseen on antanut\naihetta toivo, että nykyään elävälle sukupolvelle valmistettaisiin ilo\nomistaa Fredrika Runebergin muistolle kiitollinen ihailu ja rakkaus.\nIhmisen elämä on niinkuin hiekkajyvänen miljoonien muiden joukossa.\nKuinka helposti se unhottuu? Siitä syystä on hyvä ajoissa koota\nmuistoja, niin kauan kuin vielä elää edes joku aikalainen, joka on ollut\npersoonallisessa yhteydessä sen henkilön kanssa, jonka kuvaa tahdotaan\ntallentaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFredrika Charlotta Tengström syntyi Pietarsaaressa syysk. 1 p:nä 1807.\nHänen isänsä oli tullinhoitaja, sittemmin hallituskonseljin kamreeri,\nKarl Fredrik Tengström. Äiti oli Anna Margaretha Bergbom. Hänen\nlapsuutensa päiviä synkistytti sairaus, joka teki hänen alkuaankin\nsuljetun luonteensa vielä enemmän sulkeutuneeksi [_J.E. Strömborg_:\nBiografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg]. Perheessä ei ollut\nhänen ikäisiään lapsia leikkitovereiksi, ja sen johdosta Fredrika oppi\ntavattoman aikaisin lukemaan. Joku oli opettanut 4-vuotiaalle kirjaimet\nja sitten hän omin päin rupesi tavailemaan arkkipiispa Tengströmin\n\"Läseöfningar för mina barn\"-nimistä lastenkirjaa. Kun Fredrika oli\noppinut puhtaasti lukemaan sisältä, annettiin hänelle katekismus käteen,\nja kuusivuotiaana hän jo osasi Möllerin katekismuksen ulkoa. Pikkulasten\nkoulussa, johon Fredrika sitten pantiin, ei hänellä siis ollut mitään\ntehtävää, koska hän jo ennestään osasi, sisäluvun ja katekismuksen, ja\ntällaisessa koulussa ei muuta opetettu.\n\nSeitsenvuotiaana Fredrika rupesi lukemaan Karl-veljensä johdolla, joka\nveli oli hyvin omituinen, mutta lahjakas nuorukainen. Opetustapa oli\nvarsin kummallinen: Saksan ja Ranskan oppiminen kävi siten että kaksi\nensimmäistä vuotta luettiin yksinomaan kielioppia, sitten sai oppilas\nomin päin ruveta kääntämään ja kuulustelussa tehdä selkoa sanoista y. m.\nHän, kuten muutkin sen ajan tytöt, sai käyttää paljon aikaa vierasten\nkielten oppimiseen. Muihin tiedon haaroihin ei luotu suurtakaan\nhuomiota.\n\nFredrikan kivulloisuus oli syynä siihen että vanhemmat lähettivät hänet\n13-vuotiaana Raaheen, siinä toivossa, että ilmanmuutos häntä\nvahvistaisi. Siellä hän asui enonsa, kruununvouti Bergbomin luona, jonka\niloisessa lapsilaumassa tehtiin monta hauskaa kepposta. Siellä hän\nmyöskin sai lukea; opettajana oli vanhin serkku, joka oli saanut\nkasvatuksensa Tukholmassa.\n\nSiihen aikaan eivät Fredrikan vanhemmat enää asuneet Pietarsaaressa. V.\n1809 oli isä tullut hallituskonseljin raha-asiaintoimituskunnan\nkamreeriksi ja perhe oli muuttanut Turkuun. Kun Fredrika palasi Raahesta\nsinne, poikkesi hän Pietarsaareen. Sukulainen kun oli, kävi hän\nRunebergin perheessäkin ja näki silloin ensi kerran vastaisen\npuolisonsa.\n\nTästä kohtauksesta kertoo Z. Topelius: — \"Kun Fredrika Tengström\näitinsä kanssa saapui Runebergille, oli Johan Ludvig, siihen aikaan\npitkä lukiolais-roikale, juuri palannut kalastusretkeltä. Vankka\nvoileipä kädessä hän seisoi ruokasalissa päivettyneenä, avojaloin, tukka\npörrössä ja puku pahanpäiväisesti tahrattuna. Kauhukseen kuuli hän äidin\nporstuassa ottavan vastaan vieraita; hänellä ei ollut pakenemisen\nmahdollisuutta, sillä vierasten täytyi kulkea ruokasalin kautta\nvierashuoneeseen ja ruokasalista ei ollut ovea muualle kuin porstuaan ja\nvierashuoneeseen. Säikähtyneenä hän pujahti erään oven taakse piiloon.\nMutta nuorukainen ei tullut ajatelleeksi että hänen paljaat jalkansa\nsaattavat näkyä oven alta. Hetken päästä kuuluikin makea nauru: vieraat\nolivat heti huoneeseen astuessaan keksineet karkulaisen, joka kutsuttiin\ntervehtämään. Avojaloin ja hämillään Johan Ludvig näinmuodoin tutustui\ntulevaan puolisoonsa.\"\n\nFredrika kävi nyt jonkun aikaa Turussa erästä koulua, jonka\njohtajattarena oli muuan rouva nimeltä Johnsson, ja jossa opetettiin\nsaksankielellä. Muutaman kuukauden kuluttua hän muutettiin toiseen Turun\nkouluun, tuohon aikanaan hyvin kiitettyyn Salmbergin pensionaattiin,\njota hän kävi vuoden. Hänen opettajansa, rouva Anna Salmberg, oli\nmerikapteenin leski ja syntyään englantilainen. Kaikki aikalaiset, jotka\nhänestä puhuvat, sanovat häntä sivistyneeksi ja rikaslahjaiseksi\nnaiseksi, johonka oppilaat hartaasti kiintyivät. Fredrikakin oli hänen\nläheisessä ystävyydessään ja vielä monta vuotta koulusta lähdettyäänkin\njatkoi kirjevaihtoa hänen kanssaan. Tässäkin oppilaitoksessa luotiin\npäähuomio vieraihin kieliin. Siitä Fredrika sai sellaisen kielitaidon,\nettä hän luki sujuvasti ranskaa, saksaa ja englannin kieltä, vieläpä\nlukiessaan ilman vähintäkään vaikeutta suoraa päätä käänsi\nvieraskielisen kappaleen ruotsiksi. Näin ollen oli aivan luonnollista,\nettä hän, 16-vuotiaana koulun päätettyään, sai aina olla ääneenlukijana\nsilloin kuin perhe oli koolla.\n\nKodissa noudatettiin ajan tavan mukaan ankaraa järjestystä ja kaikkien\ntäytyi iltaan kello seitsemään asti ahkerasti tehdä työtä kodin hyväksi\nja kello 9 oli jokaisen määrä olla levolla, kynttilät sammutettuina.\nTällaisissa oloissa ei Fredrikalla ollut paljon aikaa lukemiseen,\npiirustukseen, vesimaalaukseen, sametille maalaamiseen, tekokukkien\nvalmistukseen y. m. tehtäviin, joihin hänellä oli suuri taipumus.\nMaalaamiseen hän tavallisesti käytti sunnuntai-iltapäiviä.\n\nIsän kuoltua 1824 tapahtui perheessä monellaisia muutoksia. M. m.\nluotiin Fredrikan taipumuksiin oikeutettua huomiota, sillä hän alkoi\nsaada tuloja akvarelleistaan ja samettimaalauksistaan. Täten hän\nansaitsi kaikki rahat omiin tarpeihinsa, vieläpä kokosi pienen\npääomankin, 400 riikintaaleria, joilla sitten morsiamena hankki\nitselleen kapiota. M. m. oli hän maalannut rullakaihtimet kaikkiin\narkkipiispan ikkunoihin. Mutta siihen aikaan ei pidetty oikein sopivana\nettä \"säätyläisnainen\" ansaitsi rahaa omalla työllään; siitä syystä\nFredrikan töitä täytyi myödä aivan salaa.\n\nStrömborg mainitsee biograafisissa muistiinpanoissaan, joista ylläolevat\ntiedot ovat otetut, että Fredrika nuoruudessaan yhä edelleen oli yhtä\nhiljainen ja itseensä sulkeutunut kuin lapsenakin. Hänen vanhin\nsisarensa Carolina, naimisissa professori Bergbomin ja sitten toisen\nkerran professori Tengströmin kanssa, oli kaunis ja yleiseen suosittu.\nHäntä Fredrika suuresti ihaili, ja jos hän sai jonkun kauniin\nvaatekappaleen tahi koristuksen, niin hän heti oli valmis antamaan sen\nsisarelleen, joka hilpeällä ja herttaisella luonteellaan herätti\nkaikkialla iloa ja vilkkautta.\n\nFredrika taas karttoi seuraa ja usein, kun oli vieraskutsut tahi\ntanssiaiset, täytyi äidin nuhteilla taivuttaa hänet menemään muitten\nnuorten joukkoon. Lukeminen oli jo pienestä pitäin hänen hupaisin\najanviettonsa ja hän kirjoitti runoja jo koulua käydessään; mutta nuo\nmieliharrastuksensa hän kaikesta päättäen koetti pitää muilta salassa.\nSittenkin ympäristö sai niistä joskus vihiä. Eräs aikalainen kertoo että\nhän 15-vuotiaana, kun arkkipiispa Tengströmillä oli Paraisissa kutsut,\nomaistensa hämmästykseksi luki kaikkien kuullen oman sepittämänsä\nkertomuksen. Hänellä kun oli ääneenlukeminen ikäänkuin virkana kodissa,\noli hän tottunut lukemaan tavattoman nopeasti, joten hän kerkisi lukea\npaljon. Valitettavasti oli hänen kasvatuksensa, vaikka se olikin paljoa\nparempi kuin muitten sen ajan tyttöjen, kuitenkin niin puutteellinen\nettei hän lukenut sanottavasti muuta kuin kaunokirjallisuutta. Kenties\nse painostava tunne, että tietämättömyys oli hänen omaa kehitystään\nehkäissyt, on syynä siihen että hän sittemmin niin hartaasti ja\nvakuuttavasti vaatii perusteellisempaa kasvatusta tytöille. Omaan\nkokemukseen perustuu nähtävästi myöskin se lämpö ja into, jolla hän\nmyöhemmin koetti sanoin ja töin ahdistaa tuota työn halveksimisesta\njohtuvaa väärää käsitystä, ett'ei sivistyneen naisen muka sovi tehdä\ntyötä _palkan edestä_.\n\nTurun palon jälkeen rouva Tengström tyttärensä kanssa muutti\nluonnonihanaan Paraisten pitäjääseen, jonne vähitellen muitakin\nsukulaisia kerääntyi. Siellä hän yhä useammin tapasi sukulaisensa Johan\nLudvig Runeberginkin. He olivat tosin jo ennestäänkin tutut, mutta\ntäällä Runeberg vasta varsinaisesti alkoi Fredrikaa lähestyä. Kesäisin\nnuorisoparvi teki vähä väliä veneretkiä luonnonihaniin paikkoihin,\ntalvisin pidettiin kirjallisia iltaseuroja, joissa luettiin jonkun\nläsnäolijan tilaisuutta varten sepittämä runo tai kirjoitus tahi myöskin\njoku uudemman kirjallisuuden tuote, joista siihen aikaan oli suuri\npuute; välihetkinä iloisesti juteltiin ja leikittiin. Muut nuoret\ntavallisesti jättivät Fredrikan ja Runebergin kahden kesken, sillä\nheiltä, joita kumpaisiakin viehätti kirjalliset kysymykset, ei koskaan\nkeskusteluaineita puuttunut. Todistuksena siitä harvinaisen vilkkaasta\nharrastuksesta, jolla Fredrika seurasi aikansa kaunokirjallisuutta,\nmainitaan että hän jo v. 1827 oli lukenut Ossianin laulut Macphersonin\nenglanninkielisenä käännöksenä ja esitti niistä suuren osan ruotsiksi\nRunebergille.\n\nTältä ajalta on tallella kirjeitä, jotka Fredrika on kirjoittanut\neräälle Salmbergin koulun aikaiselle ystävälleen, kirjailija Augusta\nLundahlille, joka sittemmin tunnetaan rovasti Walleniuksen puolisona.\nNämä kirjeet kuuluvat erääseen kokoelmaan, joka on hyväntahtoisesti\nannettu näiden rivien kirjoittajan käytettäväksi. Kirjeet, — jotka\nenimmäkseen ovat ranskankielisiä — luovat hauskan kuvan siitä iloisesta\nnuoruuden elämästä, jota Fredrika siihen aikaan vietti.\n\nAikaisimmassa kirjeessä (v:lta 1826) hän hartaasti pyytää ystäväänsä\nsaapumaan Turkuun juhlaksi, jota toivottiin vietettävän keisari Nikolain\nkruunauksen johdosta, ja tilaa \"8 luotia hyvin valaistua villalankaa\nFinlaysonilta, schawletiksi\", jommoisen hän (Fredrika) näki eräässä\nklubissa talvella ja josta hän sanoo; että \"aina siitä pitäin on\nkilpailtu ken saisi hankituksi itselleen sellaisen\". Toisessa, samana\nvuonna kirjoitetussa kirjeessä hän kertoo Helsingin matkastaan ja laskee\nleikkiä seikkailuistaan siellä, nimittäen itseään \"cousine de\ncampagne'ksi\" (maanmoukaksi). Kirjeestä huomaa, että ihmiset nyt jo\nolivat alkaneet pitää häntä ja Runebergia ikäänkuin toisilleen\nkuuluvina, sillä hän sanoo: \"ei minulla ole aavistustakaan kuka voisi\nolla serkkuni Runebergin morsian\". Kaikki nämä 1826 kirjoitetut kirjeet\nilmaisevat tavallista suurempaa leikillisyyttä ja elämäniloa. Mutta\nniissäkin toisinaan ilmenee tuo Fredrikan luonteen alakuloisuus ja hänen\ntyytymättömyytensä omaan itseensä. Niinpä hän esim. riemuitessaan\nystävänsä Turkuun ja Paraisiin tulosta ei uskalla antautua ilon valtaan,\nvaan huudahtaa toivottomasti: \"minä en kuitenkaan voi uskoa että se on\ntotta, minä en uskalla toivoa\". \"Car cela aurait trop de plaisir pour\nmoi.\" (Se olisi liian suuri ilo minulle.)\n\nSyksyllä 1828 hän muutti äitinsä kanssa Helsinkiin. Hän haikeasti\nkaipasi kauniita Paraisten maisemia ja pelkäsi olevansa kaupungissa\nikäänkuin häkkiin suljettuna. \"Moi, je suis tout à fait folle des vues\nbelles.\" (Minä kun olen aivan hurjasti ihastunut kauniisiin\nnäköaloihin.) Samana kesänä hän oli ollut paljon Runebergin seurassa ja\nluultavaa on, että he silloin olivat tulleet selville toistensa\ntunteista. Joulukuun 12 päivänä samana vuonna he menivät julkikihloihin.\nStrömborg kertoo, ett'ei Tengströmin perheen vanha uskollinen palvelija\nLisette pitänyt tuota Runebergin kanssa solmittua liittoa Fredrikalle\nedullisena, koska sulhasella ei ollut mitään omaisuutta. Kun häntä\nkehotettiin toistaiseksi pitämään kihlausta salaisuutena, kerrotaan\nvanhuksen äreästi vastanneen: \"ei minun ole tapana puhua pahaa\nherrasväestäni\".\n\nKihlaus kesti vuosikausia. Runeberg luki koko ajan ahkerasti, ja\nsanotaan, että hänen osaksi tuli kiittää morsiantaan tutkintojen hyvistä\ntuloksista, sillä Fredrika nousi klo 4 aamuisin ylös keittämään kahvia\nsulhaselleen, Runeberg oli, näet, halunnut kahvia näin varhain aamusella\narvellen että se antaisi työlle nopeampaa vauhtia. Palvelija kun oli\nvanha ja mukavuutta rakastava, otti morsian kahvinkeiton omaksi\ntehtäväkseen. Runeberg, näet, asui viimeiset ajat tulevan anoppinsa\nkanssa samassa talossa.\n\nV. 1830 Runeberg nimitettiin kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon ja\nseuraavana vuonna hän vietti häänsä Fredrika Tengströmin kanssa.\nFredrika kirjoittaa tapauksesta ystävälleen Augusta Lundahlille helmik.\n14 p:nä 1831: [Ennen julkaistu Strömborgin usein mainitussa teoksessa.]\n\n— \"Allekirjoituksesta huomaat sen minkä luullakseni jo ennenkin olet\nkuullut, että minä olen muuttanut nimeä ja joutunut uusiin oloihin.\nTammik. 21 päivä oli meidän hääpäivämme. Ainoastaan lähimmät\nsukulaisemme olivat häihin kutsutut. Sekä Runeberg että minä olimme\ntoivoneet että tuo päivä vietettäisiin kaikin puolin yksinkertaisesti.\nSen mukaan olin puettukin. Ehkä sinua huvittaa kuulla minkälainen puku\nminulla oli? Valkoiset silkkisarssikengät ja silkkisukat,\nsilkkisarssinen hame, joka oli päällystetty hohtoharsolla. Siinä ei\nollut muuta koristusta, kuin pieni silkkikierre polven kohdalla. Uumille\noli köytetty pitkä hohtoharsovyöhyt, jonka päät riippuivat, kaulassa\nrypytetty pitsi, liivissä ja hihoissa ei minkäänlaisia ryppyjä eikä\nkoristuksia, ainoastaan pitsikalvostimet, kaulassa valkoiset vahahelmet,\njotka olivat kiinnitetyt soljella, päässä kruunu ja seppel, jossa oli\neternellejä koristeena. Muuten ei mitään koristuksia tukassa. Kukkavihko\nkiinnitettynä hameeseen ja toinen olkapäällä. Nyt olet nähnyt morsiamen!\nHauskempi sinun olisi, jos voisin kuvata häitten jälkeistä päivää,\njolloin useimmat häävieraat ja muutamat Runebergin ystävät (joukossa\nsellaisiakin, jotka eivät olleet mukana häissä) tulivat jo aamusella\nmeille, ja kun koko päivä oli vietetty puhellen, nauraen ja laulaen,\nerottiin iltasella. Oli tosiaankin hauska alottaa uusi elämänsä noin,\nläheisten omaisten ja ystäväin piirissä, kesken vilkkaan ilon ja\nleikkipuheitten. Onpa kuin jos vieraaseen paikkakuntaan muuttaneita\nensimmäisenä päivänä tervehtisi kaunis ilma.\"\n\nStrömborg kertoo, että vastanaineitten koti oli hyvin yksinkertainen.\nSamassa talossa, jossa rouva Tengström asui, oli pieni kylkirakennus,\njosta vuokrattiin kaksi huonetta. Niitä oli ennen käytetty puusepän\ntyöpajaksi. Nuori morsian paperoitsi itse seinät ja maalasi paperin.\nHuutokaupasta ostettiin tarpeellisimmat huonekalut, jotka Fredrika\nyhdessä Fredrik-veljensä kanssa sitten puhdisti ja korjaili. Lattialle,\njohon vuosien kuluessa oli syöpynyt nokea, liimaa ja vernissaa, pantiin\npeitteeksi matot. Hellän käden kaunistamina nuo vaatimattomat huoneet\nnäyttivät hyvin somilta. Talouskaluja ei ollut muuta kuin kaikkein\nvälttämättömimmät. Niinpä oli nuorella rouvalla ainoastaan puoli tusinaa\nmataloita lautasia ja sama määrä syviä.\n\nJotenkin samaan aikaan, kuin Runeberg meni naimisiin, joutui hän\njäseneksi tuohon tunnettuun Lauantaiseuraan, joka niin suuresti vaikutti\nsekä hänen että hänen vaimonsa kehitykseen. Seuraan kuului joukko nuoria\nmiehiä, jotka melkein kaikki sitten tavataan Suomen miesten\nvaliojoukossa, kirjallisuuden ja tieteen edustajina. Näistä miehistä\nmainittakoon Runebergin rinnalla Johan Jakob Nervander, Johan Jakob\nNordström, Johan Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus y. m. Tämä \"seura\"\nkokoontui jäsenien kodeissa vuorottain. Kokouksissa vaihdettiin\najatuksia, etenkin kirjallisuudesta, esitettiin uudempaa ruotsalaista\nkirjallisuutta ja keskusteltiin siitä johtuvista kysymyksistä. Vihdoin\ntavataan Lauantaiseurassa naisiakin, vaikka heitä ei liene ollut monta.\nHeidän joukossaan oli Augusta Lundahl, joka silloin tällöin oleskeli\nHelsingissä. Runeberg ja hänen puolisonsa olivat kumpainenkin kiintyneet\nhäneen ja kutsuivat häntä tavallisesti lempinimellä \"Hebeksi\".\n\nKuinka kehittävästi Fredrikaan vaikutti seurustelu noitten etevien\nmiesten kanssa, sen kyllä käsitämme. Näyttää siltä kuin hän jo alusta\npitäin olisi jossain määrin ottanut osaa miehensä töihin ja henkisiin\nharrastuksiin. Ainakin huomaa sen Strömborgin muistiinpanoista, joissa\nm. m. mainitaan, että hän usein miehensä puolesta luki kaunokirjallisia\nteoksia, etenkin uusinta kirjallisuutta ja sitten esitti hänelle\nsisällyksen pääpiirteet, siten säästääksensä hänen kallista aikaansa.\nAikaa voittain Runeberg ainoastaan tällä tavoin seurasi aikansa\nkirjallisuutta, etenkin ruotsalaista.\n\nAvioliiton kolmantena vuotena rouva Runebergia kohtasi suuri suru. Hänen\nensimmäinen lapsensa, pieni tyttönen, kuoli. Matkustettuaan miehensä\nkanssa Tampereelle neiti Lundahlia tervehtämään ja käytyänsä Kyröskoskea\nihailemassa, palasi hän taas Helsinkiin, jossa pieni koti nyt tuntui\ntyhjältä ja autiolta. Hän kirjoittaa tästä ystävälleen syysk. 10 p:nä\n1833:\n\n— \"Autiolta ja tyhjältä tuntuu kotiin tullessa, mutta olen koettanut\nahkerassa työssä etsiä virkistystä, ja kiitos Jumalan, sitä eletään\nsentään, päivä menee, toinen tulee. Täydellistä onnen autuutta ei\nsaakaan toivoa täällä maan päällä, se saattaisi meidät unhottamaan että\nolemme ihmisiä, ja minä onnellinen, miksi vaikeroitsisin sitä että osa\nonnestani otettiin pois, kun olin äärettömän rikas. Minullahan on vielä\nniin paljon, paljon, kunpahan vaan oppisin kärsivällisesti ajattelemaan,\nettä, minulla oli vielä enemmän ja että sillä, joka antoi, oli myöskin\noikeus ottaa.\n\n— — Kuinka minä ikävöin Kyröskoskea. Kun ajattelen, että se tänäkin\nhetkenä kuohuu ja kiiruhtaa eteenpäin samoin kuin sinä päivänä, jolloin\nme siellä olimme, ja että se samalla tavalla pauhaa ja rientää vielä\nsilloinkin, kuin lukemattomat sukupolvet ovat meidän ja\njälkeentulevaistemme haudoilla astelleet, ja että ne, jotka ennen meitä\novat sitä katselleet, ovat täältä hävinneet, uudet sukupolvet ovat sen\nkuohuntaa kuullen syntyneet ja taas kadonneet, mutta _se_ on paikallaan,\näärettömässä ikuisessa vaihtelussa — silloin päätäni huimaa. Mutta minä\ntahdon tulla sinne vielä kerran, minä en muista sitä niin kuin\ntahtoisin. Sellainen, mikä minuun oikein syvästi vaikuttaa, valtaa\nmieleni niin että olen kykenemätön vastaanottamaan kuvia, jotka voisivat\nmielessäni säilyä. Minä tahtoisin nähdä sen vielä kerran, voidakseni\ntodella sen _nähdä_!\"\n\nSamalla kuin Fredrika kirjallisuutta lukemalla välillisesti auttoi\nmiestään, rupesi hän suoranaisestikin ottamaan osaa hänen työhönsä\nkirjoittamalla Morgonbladiin, jota Runeberg toimitti v. 1832—37. Hän\nmainitsee siitä leikillisesti eräässä kirjeessä ystävälleen: —\n\"Runeberg valittaa ja vaikeroi, ettei hänellä ole mitään lehteen\npantavaksi ja siitä syystä yksin minunkin täytyy auttaa sitä raukkaa.\"\nHänen varhaisimpia kynäntuotteitaan Morgonbladissa on \"Den unga\nnunnan\"-(Nuori nunna)-niminen novelli. Se julkaistiin lehdessä v. 1833\nja on kirjoitettu samaan tyyliin kuin Mellinin historialliset novellit.\nLuonnollista oli että hän, tehden työtä Runebergin vertaisen suuren\nrunoilijan rinnalla, aikana, jolloin \"kirjallisia naisia\" kohtaan\nsingahutettiin purevia pistopuheita, piti perin vähäpätöisenä omaa\nkirjailijalahjaansa. Hän mainitseekin kirjeissään siitä vain ikäänkuin\nleikillä. Tuntuu, kuin hän tahtoisi itseltään sekä muilta kätkeä, että\nhänen kirjalliseen toimintaansa on muitakin vaikuttimia, kuin halu\nauttaa miestään.\n\n— — \"Me vietimme — kirjoittaa hän tammik. 13 p:nä 34 — jouluillan\n—s:llä. Siellä oli paljon joululahjoja — — ja runoja summittain.\nKesken kaiken minun täytyy kertoa että eräs rouvasihminen, kun hän oli\nkuullut että varsinkin meillä Kruununhakalaisilla, oli ollut paljon\nrunoja, oli sanonut: 'No, kummakos tuo, jos heillä runoja on, kun eivät\npitkinä Jumalan päivinä tee muuta kuin kirjoittavat runoja niin monta\nkuin heitä on!!!!' Minä lienen tuskin koskaan nähnyt tuota\nrouvasihmistä, joka näkyy saaneen niin tarkat tiedot siitä mitä me\nteemme. Onpa sekin vallan hullunkurista, että minä olen saanut kantaa\nniin monen runosynnit.\"\n\nKesän 1834 Runebergit viettivät Haiharan talossa Tampereen lähellä.\nMuuttopuuhat tuottivat rouva Runebergille suurta hauskuutta, sillä hän\najatteli ilolla yhdessä oloa ystävänsä kanssa. Augusta Lundahl asui,\nnäet, Tampereella. Maalisk. 12 p:nä —34 hän kirjoittaa: — \"Saatpa\nnähdä, että me aijomme elää kuten lintu oksalla, huolehtimatta olosta ja\nelämästä, ottaen päivän sellaisena kuin se kulloinkin tulee. — —\nRuneberg miehenä ja vasta äsken jätettyään ylioppilasvuodet, eli\noikeammin sanoen: eläen vielä opiskelevan elämää, osaa kyllä ottaa\npäivän semmoisena kuin se on, ja enpä minäkään ole siinä kohden aivan\ntottumaton, ja olen pitänyt sitä hauskana, kun on näin eletty huvin\nvuoksi ja siedettävänä, kun siihen on hätä pakottanut, kuten oli laita\nmuutamia viikkoja Turun palon jälkeen, jolloin minulla ei esim.\nmuutamiin viikkoihin ollut yhtenäkään yönä muita sänkyvaatteita, kuin\njoku vaatemytty tai pieni tyyny pään alla, ja kun meistä melkein tuntui,\nkuin olisimme tehneet syntiä kerran, kun meillä, ostettuamme lihaa\neräältä talonpojalta, oli päivällispöydässä lihaa ja lientä, kun kaikki\nmuut olivat tyytyväisiä, jos saivat perunoita ja leipää. Tuommoisella\nelämällä oli viehättävätkin puolensa, ja se mikä oli kauheata, ei enää\njärkähyttänyt mieltä, kun siihen tottui ja kun ei toinen ollut\nkurjemmassa tilassa kuin toinenkaan.\n\n— — Jos siellä paikkakunnalla sattuisi olemaan joku tytön tynkä, niin\nhän olisi omansa Iriksen virkaan. [Iris oli jumalien sanansaattaja\nmuinaisessa Roomassa. Tässä palvelija. Suoment. muist.]\n\n— — Ei hätää, vaikka minun\ntäytyisikin ottaa osalleni hienommat keittiötoimet. — — Toivon\netteivät nuo puuhat ole ylen monimutkaisia. — — Saammeko\nsänkyvaatteita myöskin? Ei siinä tarvitse untuvatyynyjä, mutta jos\ntalonväellä on edes jotain, niin on hyvä.\" — —\n\nSamana talvena rouva Runeberg oli alkanut lukea suomea, — yritys, joka\nsiihen aikaan oli aivan tavaton herrasnaiselle. Painatamme tähän otteen\nkirjeestä ystävälle, joka kirje todistaa hänen lämmintä\nmyötätuntoisuuttaan vasta heränneitä kansallisia harrastuksia kohtaan:\n— \"Lönnrot on nyt täällä. Hän on tullut toimittamaan ja painattamaan\nsuurta kokoelmaa runoja, jotka hän on kerännyt Arkangelin tienoilta.\nHänellä kuuluu olevan useita mythologisia runoja, joiden avulla hän\nsanoo Suomalaisten jumaluustaruston esiintyvän tutkijalle paljoa\nselvemmin ja täydellisemmin, kuin mitä Skandinaavian jumaluustarusto on\nsaatu tutkituksi Eddan avulla. Eilen, jolloin en edes vielä tietänyt\nettä hän oli tullut kaupunkiin, tuli tohtori Lindfors hänen kanssaan\nminun luokseni ja sanoi minulle: 'tässä saan esittää tohtori Lönnrotin,\njota niin hartaasti olette toivonut näkevänne.' Saattanet arvata että\njouduin hämilleni; kaikeksi onneksi en sentään kokonansa kadottanut\nmielenmalttiani. Onpa tosiaan hauska tutustua häneen. Hän on puolittain\nluvannut Runebergille tulevansa kesällä Haiharaan. — Lönnrotista\npuhuttaessa johtuu mieleeni Suomen lukeminen. Minä opettelen suomea, se\non, minä luen suomea sanakirjan avulla. Se käy hitaasti, etenkin kun\nRenvallin sanakirjasta ei ole suurtakaan apua sille, joka ei osaa\nlatinaa.\" —\n\nLisätäksensä hiukan niukkoja tulojaan oli Runeberg 1832 vuokrannut\nsuuremman huoneuston ja ottanut poikia täyshoitoon. Luonnollista on,\nettä se lisäsi hänen vaimonsa työtä ja toi hänelle paljon huolia. Z.\nTopelius, joka oli Runebergillä täyshoidossa, kertoo tästä Strömborgin\nmuistiinpanoissa:\n\n— \"Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ijässä kalpea nuori rouva,\njolla oli kauniit, sielukkaat silmät ja pitkä tumma tukka arkioloissa\nkoruttomasti käännetty ylöspäin korvien kohdalta, samaten kuin vanhuuden\npäivinäkin. — — Hän oli väsyneen näköinen, hiljainen ja ujo, paitsi\nsilloin kuin hän läheisten ystäväin piirissä innostui tahi sai\ntilaisuuden älykkäällä, henkevällä tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen\nkeskusteluun. Vaikka en koskaan kuullut hänen valittavan tai lausuvan\ntyytymätöntä sanaa, tuntui minusta, kuin hän olisi kantanut raskasta,\nvierasta kuormaa. — — Harva, joka silloin näki hänet niin\nheikkohermoisena ja hentona terveydeltään, olisi voinut aavistaa, että\nhänestä sittemmin tulisi kuuden vahvan pojan äiti ja että hän itse,\nkestäen koettelemuksia, joiden painon alle moni voimakkaampi henkilö on\nsortunut, olisi elänyt 72:teen ikävuoteensa.\" —\n\nEttä rouva Runebergin sielussa piilevä alakuloisuus juuri tähän aikaan\ntavallista enemmän ilmeni, sitä todistavat hänen kirjeensä. — — \"Minä\nitse tunnen, että on ikäänkuin kävisin harmaassa raskaassa sumussa, joka\nverhoaa koko sisällisen olemukseni, pyrkiipä se joskus herättämään\nsynkkiä aavistuksiakin, en ole lainkaan entiselläni.\"\n\nTämän surumielisyyden syyt lienevät kyllä selvät. Vaikka hän ei missään\nsitä suorastaan mainitse, saatamme pitää varmana, että hänessä heräsi\nentistä kiihkeämpi innostus opintoihin ja kirjallisiin toimiin juuri\nnäinä vuosina, jolloin hänellä oli vähimmin aikaa sammuttaa tätä\nhenkensä janoa. Useitten täyshoitolaisten ohessa hänellä oli luonansa\nnato, joskus kaksikin, ja selvää on, ett'ei vähävaraisen perheen\nemännällä, jonka tuli pitää huolta näin monesta perheenjäsenestä, ollut\naikaa eikä tilaisuutta kirjalliseen työhön, ei ainakaan entisaikaan,\njolloin kaikki tarpeet valmistettiin kotona. Mutta samalla kuin hänen\naikansa hupeni taloustoimissa, kehitti häntä seurustelu miehensä ja\nhänen ystäviensä kanssa Lauantaiseurassa. Emme siis oudoksu\nkuullessamme, että hän valitti \"rikkaan hengen alakuloisuutta ja kaihoa\nsiitä, että häneltä puuttuu kykyä\", ja että tämä valitus kävi sitä\nhaikeammaksi, mitä läheisemmin hän liittyi aikansa nerokkaimpiin\nhenkiin.\n\nLisäksi hänen terveytensä oli hyvin horjuva, ja kuulo vuosi vuodelta\nhuononi. Kuinka urhokkaasti hän kantoi nuo koettelemukset ja kuinka\nlujasti ja hellästi hän samalla oli liittynyt mieheensä, sitä todistaa\nm. m. kirje, joka on päivätty helmik. 15 p:nä —38.\n\n— — \"Minun korvaparkani ovat ottaneet heittäytyäkseen melkein liian\nkuuroiksi. Mieleeni johtuu juuri ajatus, että ne varmaankin ovat\nruvenneet harrastamaan pietismiä ja alkavat itsekseen tuumailla kuinka\nne saisivat hankituksi omalle vähäpätöiselle itselleen tyynen ja\nrauhallisen elämän, ajattelematta että niiden velvollisuus olisi olla\nhyödyllisinä jäseninä minun ruumiissani, joka ei ollenkaan olisi\ntyytyväinen, jos jokainen jäsen rupeisi huolehtimaan vaan omia\nasioitaan, omaa tilintekoaan, omaa pientä ylpeyttään j. n. e. Tästä\njohtuu mieleeni, mitä sinä viime kirjeesi lopussa mainitset. Tämä meidän\naikamme herättää niin usein tärkeitä kysymyksiä, että ne pyrkivät esille\nyksin naistenkin kirjeissä. No, miksei? Tahtoisin, että nuo _kadotetut,\njotka menevät suoraa tietä turmioon_, kuten Runeberg hyvinkin usein\nheistä sanoo, sovittaen pietisteihin heidän oman lempilauseensa (vaikka\nei tuolla ylpeydellä, joka pitäisi kadotettuina kaikkia niitä, jotka\neivät vaella juuri meidän tietämme, kuten _he_ tekevät) — niin\ntahtoisinpa toki, että joku heistä kerran saisi kuulla Runebergin\npuhuvan siitä asiasta, kun hän on oikein (niin, minun täytyy käyttää\ntuota sanaa) 'haltioissaan'. Mutta mitäpä se auttaisi; siihen joka\ntahallaan tekeytyy kuuroksi, ei mikään vaikuta. Kirkas ja valoisa, aivan\nkuin katselisin suoraan Jumalan kasvoihin, on minusta meidän uskontomme\nkoko ihanuudessaan ja rakkauden runsaudessa, kun kuulen hänen näin\npuhuvan, ja tummien, vähäpätöisten tomuhiukkasten lailla haihtuvat nuo\nonnettomat opit, jotka perustuvat Raamatun sanan vääriin selityksiin.\n\n— — Nyt vasta olen oppinut oikein ja täydellisesti käsittämään, kuinka\nkallisarvoinen minulle on mieheni. Mikä valo, mikä itseänsä ja maailmaa\nkäsittävä henki hänessä asuu! Ihanata on nähdä, kuinka hän hajottaa\nkaikki sumut, karkoittaa kaiken epäröimisen, kuinka kaikki selvenee ja\nkirkastuu hänen puhuessaan jokaiselle, jolla vaan on korvat kuulla.\"\n\nEpäilemättä tämä miehen henkielämää ymmärtävä rakkaus sulostutti rouva\nRunebergin arkielämän, joka muuten oli niin täynnä työtä ja huolia. V.\n1835 suotiin puolisoille suuri ilo: heille syntyi poika. Vaikka rouva\nRunebergin velvollisuudet täten lisääntyivät, näyttää hänellä kuitenkin\nolleen aikaa auttaa miestänsä sanomalehtityössä. Hänen kirjoituksistaan\nv. 1835—36 mainittakoon \"Det värsta\" (Pahin kaikista)-niminen runo,\nneljä nimiarvoitusta ja joukko käännöksiä ranskan, englannin ja\nsaksankielestä. Rouva Runebergin kirjeet todistavat, että hän miehensä\nkanssa ahkerasti seurasi uutta kirjallisuutta. Siitä hän vähä väliä\npuhuu kirjeissään, mainiten mielenkiinnolla äsken ilmestyneitä teoksia\nja lausuen niistä mielipiteensä.\n\n— — \"Oletko nähnyt von Braunin runoja? Merkillistä, että ne ovat\nsaaneet osakseen niin lyhyen ja ylenkatseellisen passituksen\nLitteraturtidning'issä. Meidän mielestämme hän on juuri paraita, jotka\nnäinä vuosina ovat esiintyneet. Hän ainakin koettaa käydä omaa tietänsä\neikä haikaile ja vetistele muiden mukaan, kuten nykyään on yleisenä\ntapana.\" —\n\nTällaisia, virkeätä kirjallista harrastusta todistavia lausuntoja on\nkirjeissä kesken sukkelia sanasutkauksia ja hauskoja arkielämän\nkuvauksia.\n\n                                             Jouluk. 10 p. —34.\n\n— — Minun täytyy myöntää, että minä puolestani en voi olla\nylpeilemättä siitä, että meidän sukuun kuuluu kolme miestä, joiden\nmuistoa on kunnioitettu kuten Porthanin, Chydeniuksen ja Tengströmin\n(piispan). Omituista, lapsellista on asiata lähemmin ajatellessa,\ntällainen ylpeys, mais c'est plus fort que mois, (se on minua vahvempi)\nsanoi rouva Salmberg. — —\n\n— — Minä lähetän sinulle pienen pöntön puolukkapäärynöitä, jotka minä\nsyksyllä keitin. — — Minä muistelen että sinä sanoit niistä pitäväsi,\nkunpahan ne nyt olisivat sinusta hyvänmakuisia! Katteeksi on pantu\npuolukoita, jotta ne suojelisivat päärynöitä, ne kun ovat pahoja\nhomehtumaan; nuo puolukat sinun täytyy kuoria pois. Olisin halusta\nlähettänyt kilohailiakin, mutta minulla ei ole koko syksynä ollut edes\nkunnia nähdä, vielä vähemmin maistaa sitä laatua tavaraa; tänä vuonna on\nkilohailimaailmassa varmaankin ollut kova katovuosi.\" — —\n\nSyksyllä 1836 Runebergille syntyi toinen poika, ja sen jälkeen äiti oli\nkauan sairas ja heikko. Seuraavana vuonna toukokuussa tapahtui muutto\nPorvooseen, jonne Runeberg, kuten tiedetään, tuli lyseon lehtoriksi, ja\njossa perhe asui hänen kuolemaansa asti. Rouva Runeberg kaipasi suuresti\npääkaupunkiin jäänyttä rakasta ystäväpiiriä. Alussa häntä ei laisinkaan\nmiellyttänyt uusi olinpaikka.\n\n— — \"Meidän elämämme menee täällä tavallista yksitoikkoista menoaan\",\nkirjoittaa hän ystävälleen. — — \"Herrat vierailevat innokkaasti\nkeskenään, mutta heidän ja naisten välille 'on suuri juopa kiinnitetty'.\nKyllä minusta olisi mieluista muuttaa takaisin Helsinkiin. —\n\nKesäisin perhe oleskeli Kroksnäs'issä, joka paikka pian tuli rouva\nRunebergille rakkaaksi. Suuresti hänen mieltänsä myöskin näkyy\nvirkistäneen matka, jonka hän teki vuotta jälkeen Porvooseen\nmuuttamisen. Käytiin Punkaharjulla, Imatralla, Savonlinnassa,\nSortavalassa y. m. paikoissa. Hän kirjoittaa tästä:\n\n— — \"Monet paikkakunnat, joiden kautta matkustimme, saattoivat meitä\najattelemaan, että ulkomaalaiset eivät ole aivan väärässä kuvatessaan\nSuomea autioksi ja sivistyksen puutteessa olevaksi maaksi. Näki ikäviä\nseutuja, jotka eivät olleet samallaisia kuin Hämeen ja Pohjanmaan\nviljelemättömät maisemat ja vielä vähemmin ne muistuttivat viljeltyjä ja\nsiistiä rannikkoseutujamme. Ei maanviljelystä, siellä täällä vain joku\nviheliäinen kaski; asujamet ovat siinä määrin kaskenpoltolla raastaneet\nja hävittäneet maan, ett'ei silmänkantamalla useinkaan näe muuta kuin\njonkun kitukasvuisen puunvesan, joka on vaivoin päässyt maasta\nnousemaan, mutta ei ennätä puolta kyynärää korkeammaksi, ennenkuin se\nuudelleen poltetaan poroksi. Imatran näimme, mutta se ei varmaankaan\nesiintynyt loistossaan; siinä sanottiin olevan tavattoman vähän vettä.\nMutta tuskinpa se koskaan voinee kauneudessa kilpailla Kyröskosken\nkanssa, ei ainakaan nyt. Runebergin mielestä se oli kuin myllynränni,\njättiläisten rakentama tosin, mutta sittenkin myllynränni. — — Luonnon\nihmeen, vähän huomatun, mutta verrattoman ihanan olemme nähneet; se on\ntuo niin sanottu Punkaharju lähellä Savonlinnaa. Anna anteeksi, Hebe\nkulta, mutta sitä täytyy Hämeen harjujen sanoa 'sedäksi!'\n\nHänen sisällisen ja ulkonaisen elämänsä vaiheita lähinnä seuraavina\nvuosina kuvaavat parhaiten Augusta Lundahlille kirjoitetut kirjeet.\nSiitä syystä painatamme tähän niistä muutamia otteita:\n\n                                             Ilman päivämäärää.\n\n— «Taaskin vuosi kulunut loppuun. — — Olkoon alkava vuosi sinulle\nrunsaan ilon vuosi, joka kuljettaa kintereillään pitkän rivin iloisia\ntovereita, eli oikeastaan jälkeläisiä, sillä saattaahan melkein sanoa,\nettä jokainen uusi vuosi syntyy edellisen sylistä. Toivotan sinulle\ntyyneyttä, iloa ja rauhaa, johon sekaantukoon huolia niin vähän kuin\nmahdollista, mutta en minä ymmärrä \"rauhan valkoisia kyyhkynsiipiä\" tahi\nmuuta tuollaista kiiltokorua, jommoista vast'ikään luin eräässä\nkirjeessä. Sinun täytyy pitää hyvänäsi — minun arkipuheluni paperille\npantuna.\n\n                                             Syysk. 20 p. —37.\n\n— — Sinä et voi kuvitella, kuinka minä täällä elän erilläni muusta\nmaailmasta, sinä käsität, että minä tarkoitan kirjallista maailmaa,\nsillä tieteellinen ja valtiollinen maailma minua huvittaa niin vähän,\nettä minä en edes luo silmäystä sanomalehtiinkään, jotka kuitenkin\nnäissä asioissa voisivat auttaa minua pääsemään tuosta minun\ntäydellisestä tietämättömyydestäni ajan tapausten suhteen. — — Tämän\npaikkakunnan elämää en vielä voi sanottavasti arvostella — — mutta\ntuota viihtymyksen tunnetta, joka syntyy siitä, ett'ei tarvitse valita\nsanojaan, koska tietää olevansa varma siitä, etteivät toiset ymmärrä\nväärin — sitä minä suuresti kaipaan, kun vielä lisäksi kuulun niihin\nihmisiin, joiden aina on ollut vaikea seurustella vierasten kanssa. —\n—\n\nViihtyykö Runeberg vai ei, sitä minun on vaikea sanoa. Luonnollista on,\nettä hän kaipaa paljon, ja käsittääkseen kuinka paljon kaivattavaa\nhänellä on, täytyy tuntea kuinka sielustaan ja sydämmestään hän oli\nkiintynyt siihen todellakin harvinaisen sivistyttävään ja sivistyneeseen\nhenkeen, joka vallitsi niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän\nHelsingissä seurusteli. Mutta samalla hän on siinä kohden onnellinen,\nettä kaikki ihmiset ja kaikki harrastukset herättävät hänessä\nmielenkiintoa. Hän sanoi kerran minulle: — — \"Minusta tuntuu kuin\nvoisin kirjoittaa täällä paljon, minulla on mielessäni niin paljon\nvalmista, jota tahtoisin kirjoittaa ja sinä tiedät, etten minä koskaan\nkirjoita kesällä vaan ainoastaan talvella — ja elämä täällä, onhan\nsekin tavallaan talvea.\" En kuitenkaan luule, että me kumpainenkaan\nolemme oikeastaan kärsineet siitä, mitä ikäväksi sanotaan. Kotini on\nhauska, lapset ovat yleensä olleet terveitä ja kilttejä, minulla\npuolestani on ollut niin tyyni ja iloinen aika, että se epäilemättä on\nelämäni valokohtia.\n\n                                             Toukok. 15 p. —38.\n\n— — Siellä oli tänä iltana mamseli ———, tuo kaunis, Runebergin\n'Hannan' ilmeinen kaksoissisar. Ihana kuin enkeli, suloinen, hieman\nvallaton, sanomattoman sulava liikkeissään. Joka ainoa liike ilmaisee:\n\"oi, kuinka hauska on olla kaunis\", — mutta niin suloisella ja\nlapsellisen luontevalla tavalla, ettei se vähääkään loukkaa. Hän on,\nkuten sanottu, Hannan ilmeinen kuva. Minä pidän niin paljon hänestä,\ntahtoisin pitää hänet luonani saadakseni hyväillä häntä. Hän muistuttaa\nvähän Azourasta, mutta enemmän Hannaa.\"\n\nMarrask. 11 p:nä —38 päivätty kirje päättyy sanoihin: — \"Runeberg\nistuu omassa huoneessaan valvomassa muutamia koulupoikia, jotka — kuten\ntavallista sunnuntaisin — ovat suorittamassa jälkeenistuntoaan.\" —\n\nTammik. 24 p:nä —39 hän kertoo pienen pojan syntymästä.\n\n— — \"Runeberg olisi ollut taipuvainen antamaan hänelle Jonaksen nimen\nAlmqvistin mukaan.\" — Asia kun ratkaistiin arvalla, joutui \"Jonas\"\ntappiolle.\n\nHänen terveytensä oli yhä edelleen heikko. Tammik. 4 p:nä —41 hän\nkirjoittaa:\n\n— — \"Koko minun sisällinen olemukseni on niin lamassa, ett'ei mikään\nvoi oikein innostuttaa minua. Usein tahtoisin itkeä tietämättä mistä\nsyystä. Se on kiittämättömyyttä ihmisessä, joka elää niin onnellisissa\noloissa kuin minä, mutta neljän kuukauden vankeus vuoteessa, se jo\nyksinänsä lamauttaa mieltä, etenkin kun sen lisänä vielä on tuo\nsuunnaton raukeus ja voimien vähyys, joka minua vaivaa. Musiikkia en\nensinkään jaksa kuulla, se rasittaa minua niin, että muutaman minuutin\nkuluttua olen aivan sairas.\"\n\n                                             Tammik. 11 p:nä —41.\n\n— \"Kesken kaiken — — mitä sinä ajattelet 'Murgronan'-nimisestä\njulkaisusta? Naiskirjailijat näkyvät olevan samaa laatua kuin\nlaulajattaret: ne, jotka johonkin kelpaavat, antavat ihmisten pyytää\nitseään loppumattomiin asti ja pysyvät sittenkin ääneti ja ne, jotka\novat kaikkein kehnoimpia, laulaa laklattavat ihmisten pyytämättä,\nsilloinkin kuin heidän pitäisi olla vaiti.\n\n— — Minun \"Nunnani\"? [Tarkoittaa tuota ennen mainitsemaamme \"Den unga\nnunnan\" -nimistä novellia.]  Se on Morgonbladet'issa v. 1833, eikä olisi\nkoskaan joutunut sinne eikä mihinkään muuhunkaan lehteen, ellei Runeberg\nolisi tarvinnut palstantäytettä. Minä siihen aikaan autin häntä\ntekemällä käännöksiä sanomalehteen, ja niin hän tuli panneeksi siihen\npari pikku novelliakin, jotka minä silloin kirjoitin sovittaen pituuden\nsen mukaan, kuin sanomalehden palstat vaativat. Luulenpa sinulle siitä\njoskus maininneeni; tuskinpa sinä muuten olisit kuullut, että minä sen\nolen kirjoittanut? Sillä luulen että Runeberg on ainoa, joka siitä\ntietää. Toivoisin myöskin, ett'et sinä siitä kenellekään mainitsisi.\n\n— — Minä elän hiljaista elämääni, en voi enkä tahdo herättää mitään\nhuomiota, vaikka joskus huvikseni olen viskannut jonkun kuvan paperille,\nvarsinkin tätä nykyä entistä useammin, seuraelämä kun minun kuurouteni\ntakia on kadottanut niin paljon viehätystään ja minun täytyy jollain\ntavoin ilmaista mitä mielessäni liikkuu. Harmaa pussini on minun\nyleisöni, joskus, mutta ani harvoin, Runeberg, useimmin \"minun\nkirjalliset tuotteeni nielee oikein ahmimalla vilkas yleisö\" —\ntakkavalkea, tahi melkein yhtä vilkas — pikku poikieni kädet, jotka\ntekevät niistä kukkoja, mausterasioita, ukkoja ja rouvia.\" — —\n\n                                             Kesäk. 21 p:nä —43.\n\n— — \"Heti kun terveysveden juonti on päättynyt, panee Hebe\nnelijalkaiset siipensä liikkeelle ja lentää suoraa tietä Kroksnäs'in\npilkulliseen saliin — — taikka myöskin — — pyhään Porvoon\nkaupunkiin. — — Kunhan saan edeltäkäsin tietää tulostasi, niin\njärjestelen töitäni vähän pois tieltä saadakseni hiukan kömpiä ulos\nsiitä kuoresta, jonka taloustoimet ja tuhannet nuppineulahuolet kutovat\nperheen emännän ympärille. — — Oletko lukenut Aimé Martin'in kirjaa\n'Perheen emäntien kasvatuksesta'? Minä parhaillaan sitä luen. — —\nRanskalainen on aina ranskalainen, olkoon hän nimeltään S:t Julien,\nLamartine tai mikä tahansa, olkoon hän tuntematon tahi maan kuulu,\nluontoaan hän ei muuta. Joskus tämä Aimé Martin sentään on varsin\nkaunis. — —\n\n— — — Kynä heiluu kädessäni kuin riepu, ja ajatukset putoilevat\npaperille repaleina, mutta sittenkään en saa lopettaneeksi. Minä luulen\nettä tuo niin sanottu _hitaus_ on sitä laatua, että kun kappale kerta on\npantu liikkeeseen, niin se ei voi pysähtyä, ellei joku este pakota sitä\npysähtymään. Sinä et voi kuvitella, mikä ajatusten laiskuus minua tällä\nhaavaa vaivaa ja mikä rentomielisyys ja löyhyys on saanut valtaansa koko\nminun olentoni.\" — —\n\nSaatuansa tiedon Augusta Lundahlin kihlauksesta Pirkkalan rovastin,\nWalleniuksen kanssa, kirjoittaa rouva Runeberg jouluk. 15 p:nä —43:\n\n— — \"Me siis emme enää koskaan saa nähdä _Augusta Lundahl_ia luonamme!\nKantakoon sitten Augusta uutta nimeänsä ilolla! — — Niin, tervetuloa\nsäätyyn, minulla vanhana papinmuorina on täysi syy sinua tervehtää!\" —\n\n                                             Helmik. 8 p:nä —44.\n\n— — \"Varmaankin kuluu pitkä aika, ennenkuin minä totun sinun uuteen\nnimeesi, joka epäilemättä sinun korvissasi kuuluu varsin tutulta, mutta\nei ole helppo _kuvitella_ henkilöä uusissa oloissa, paljoa helpompi on\ntottua _näkemään_ häntä niissä. Nyt minä alan _odottaa_ kirjettä\nsinulta. Kun on ollut koko kuukauden naituna, lienee jo toki aika ruveta\nmuistelemaan vanhoja ystäviä. Minä sanon _koko kuukauden_, sillä\nmerkillistä on, kuinka pitkiltä ensimmäiset viikot jonkun tärkeän\ntapauksen jälkeen tuntuvat. Minä muistan, kuinka minusta kaksi viikkoa\nhäittemme jälkeen tuntui kummalliselta ajatella, että avioliittomme oli\nkestänyt ainoastaan kaksi viikkoa. Tosiaankin, minä luulen, etteivät\nnämä kolmetoista vuotta nyt muistellessa tunnu paljoa pitemmiltä.\"\n\n                                             Huhtik. 15 p:nä —45.\n\n— — \"Minä olen jotensakin reipas ja hyvissä voimissa, saattaisinpa\nmelkein sanoa että olen 'ehompana entistäni', kuten Lemminkäinen. — —\nÄlä sentään usko että olen mikään jyrkkä Fennomaani, vaikka tulinkin\nmaininneeksi Lemminkäisen, mutta olen juuri tänä iltana lukenut suomea,\nja vielä päälle päätteeksi Kalevalaa. Meitä on täällä muutamia, jotka\nkokoonnumme jonkun kerran viikossa lukemaan ja puhumaan suomea.\nPuhuminen on tosin useastikin pelkkää hutiloimista, mutta lukeminen, se\nkäy hyvää vauhtia. Tänä iltana yhdeksän lehteä. Muistatko että minä\nennen uurastin suomen lukemisessa? Helpompaa suomenkieltä minä jo alan\nymmärtää, mutta Kalevalaa lukiessa täytyy tuon tuostakin turvautua\nCastrénin käännökseen. Minua hiukan harmittaa se että ihmiset luulevat\nmeidän harrastavan asiaa muka _muodin_ vuoksi (minkä muun nimityksen\nminä sille antaisin?), mutta tämä meidän seuramme ei ole mikään hetken\npäähänpisto: se päätettiin perustaa jo kaksi vuotta sitten. Jos voisi\nolla jotakin, joka herättäisi minussa inhoa suomea kohtaan, niin sen\ntekisi tosiaan tuo riita ja melu, joka on aivan liiaksi vastenmielistä,\njuuri Saima-lehden tapaista. On tosiaankin ikävätä nähdä miten asiata,\njonka itse on sydämmessään säilyttänyt pyhänä ja kalliina, toiset\nmelulla ja hälinällä kuljettavat kansanjoukossa ikäänkuin huomiota\nherättävänä näytelmänä, päivän polttavan kiistan aiheena; ja varsinkin\nsilloin kuin ei tuosta kaikesta voi olla muuta seurausta kuin se että\nmelu turmelee sen asian, jota huutajat tahtoivat edistää, kuten nyt on\nlaita. Mutta huutamalla ei tähän aikaan edes hajoteta Jerikon muureja,\nvielä vähemmin sillä häthätää rakennetaan mitään suurta ja kaunista,\nsellaista, jonka Jumalan käden turvissa täytyy hiljaisesti kasvaa\nvuosisatojen vieriessä.\"\n\n                                             Toukok. 12 p:nä —46.\n\n— \"Sattumatta vanhoja kirjeitä järjestellessäni tulin lukeneeksi useita\nsinun entisaikaisia kirjeitäsi; sydämmeni lämpeni, mieleni valtasi\nsellainen kaipaus, että minun täytyi heittää kesken kaikki tehtävät ja\nkirjoittaa sinulle. Muinaisten aikojen muistot elpyivät, näin, miten me\nyhdessä istuimme suuressa keinutuolissa ja tuskin uskalsimme mennä\nsulkemaan ovea, joka oli auki pimeään kamariin, sillaikaa kuin Runeberg\nsaattoi kotiin sinun veljeäsi, johon äskeiset keskustelut hengistä ja\nkummituksista olivat tehneet yhtä syvän vaikutuksen kuin meihinkin, ja\nhän ei sen vuoksi uskaltanut yksin mennä hautausmaan ohitse. — —\n\n— — Kukapa tämän maailman vaivat välttänee? Valitettavasti täytyy\nmelkein aina poissa olevia ystäviä ja omaisia muistellessa olla varma\nsiitä, että heitä paraikaa painaa joku huoli. — —\n\n— — Ah, kuinka minä kaipaan _ilmaa_. Koko talveen en ole jaksanut\nmonta kertaa mennä ulkopuolelle oman pihan porttia. Seuraelämästä olen\naivan vieraantunut ja omituiselta tuntuu, että taas vähitellen saan\nruveta ihmisiä näkemään. — — Täytyy kuitenkin varoa, ett'ei tulisi\nniin kokonaan sulkeutuneeksi lastenkamariinsa, ett'ei vihdoin enää osaa\niloita omista lapsistaankaan. Olen nähnyt tuollaisia erakkoäitejä, ja\nsekään ei kelpaa. Mutta tunnustaa täytyy, että ihmisten joukkoon\nmeneminen kysyy oikeata tahdon ponnistusta.\" — —\n\nVähitellen perheen lapsiparvi lisääntyi. Miltä rouva Runebergistä\ntuntuivat äidin ilot ja tuskat, sitä todistaa seuraavat hänen sanansa\nsen johdosta että hänen ystävälleen oli syntynyt pieni tyttö: —\n\n                                             Syysk. 6 p:nä 1850.\n\n— — \"Ah sinua onnellista, joka olet niin pitkälle päässyt, minä olen\ntuollainen raukka, joka, niin usein kuin olenkin sen kestänyt, kuitenkin\njoka kerta odotan tuota kovaa hetkeä pelvolla ja kauhulla, jota on\nmahdoton hillitä, ja joka hirmun henkenä minua ahdistaa ja katkeroittaa\njoka ainoan hetkeni.\"\n\n                                             Toukok. 24 p:nä —56.\n\n— — \"Iloiseksi tulin, kun tunsin päällekirjoituksesta sinun käsialasi.\nKirjeesi saapuessa olin paraikaa sitronakiiseliä vatkaamassa enkä\nsaattanut jättää työtä kesken, vaikka minulla oli palava halu päästä\nkirjettäsi lukemaan. — — Se jolla, kuten minulla, jo ennestään on niin\npaljon työtä ja huolia, että huomaa olevansa kykenemätön täyttämään edes\nvähäistä osaa velvollisuuksistaan, ei oikeastaan toivoisi lapsilauman\nlisääntyvän, varsinkaan, jos on, kuten minä, aina koko tuon pitkän\nodotusajan niin perin sairas ja kykenemätön olemaan liikkeellä, — —\nraukea, laiska, — sietämätön yhdellä sanalla sanottuna. Mutta siitä\nhuolimatta nuo pikku lapsukaiset ovat kuitenkin niin äärettömän\nrakkaita, ettemme millään ehdolla tahtoisi heitä kadottaa, kuin meillä\nkerran ne on.\" — —\n\nSamassa kirjeessä hän kirjoittaa jokapäiväisestä elämästään: — — \"Minä\nelän enimmäkseen kodissani, jossa minä mielestäni olen vähän samallainen\nkuin 'entinen eukko', joka makasi pöydän alla päissään ja vaikeroitsi:\n\"tässä minun täytyy rehkiä ja reuhtoa enkä sittenkään pääse paikaltani\nhievahtamaan\". Minä kyllä koetan parhaani perään ahertaa askareissa,\nmutta sittenkin minusta tuntuu, kuin en koskaan saisi töitäni tehdyksi,\nuusia ilmestyy ennenkuin minä ennätän saada edelliset pois tieltä.\nMuutamia vuosia on kaikki kynäleikki ollut kokonaan karkoitettuna, mutta\nminä kaipasin sitä tosiaan liian paljon, enemmän kuin kunnolla kykenin\nkestämään, ja oikeastaan Runebergin kehotuksista minä taas olen joskus,\nsilloin tällöin jonakin yksinäisenä sunnuntai-iltana vähän kirjoittaa\ntuhertanut. Se on minulle kuitenkin virkistyksenä, sillä miten onkaan,\nsitä tulee aivan liian Marttamaiseksi, ellei koskaan saa jakaa\najatuksiaan muille ihmisille, ja minä varsinkin vajoan hyvin helposti\nyksipuolisiin Martan huoliin huonon kuuloni tähden, joka estää minua\nhankkimasta sisälliselle olemukselleni vapaata ilmanvaihtoa edes\nseuraelämässä.\" — —\n\nYhä edelleen ystävykset vaihtavat ajatuksia kirjallisista kysymyksistä.\nM. m. rouva Runeberg kirjoittaa kesäk. 15 p:nä —52:\n\n\"Minä vihaan tuota ranskalaisten muotiin saattamaa hakkelusta,\njommoiseksi he muodostavat kaiken, mitä he kirjoittavat: olivat asiat\nmiten tahansa kiinteässä yhteydessä keskenään, niin pitää ne sittenkin\nsilvottaman pieniksi mureniksi ja sirotettaman hajalleen esim. näin:\n\nMinä läksin ulos kävelemään.\n\nUlkona oli kevät.\n\nAugusta lienee varmaan ollut hieman kevään kaltainen.\n\nLuultavasti, koska hän johtui niin elävästi mieleeni.\n\nMinun täytyi ajatuksissani vähän puhella hänen kanssaan, j. n. e. — —\n\nHerttaisella hyväntahtoisuudella ja hieman leikillisesti hän kuvaa\nheikkoa terveyttään ja siitä johtuvia hankaluuksia. — —\n\n— \"Minä olen kankea ja hyvin lihava ja väsyn vähä väliä, sillä minun on\nperin vaikea oppia muistamaan, että minä olen vanha ja kömpelö ja koetan\nvielä joskus olla toimessa niinkuin ennenkin, mutta minun täytyy pian\nlakata, koska on mahdoton jatkaa, ja sitten minä olen jäykkä ja nolo\nperästäpäin.\" — —\n\n1850-luvulla noin v:sta 1856 alkaen alkoi Litteraturbladissa ilmestyä\nsarja pieniä kynäelmiä, joiden kirjoittaja oli rouva Runeberg,\nnimimerkki —a —g. Ne olivat oikeastaan suorasanaisia runoelmia,\nkeveitä, henkeviä, surunvoittoisia — joskus oli kuvauksessa hieman\nkatkeruutta tahi leikillisyyttä. Myöhemmin ne painettiin erityisenä\nkirjana nimellä \"_Teckningar och Drömmar_\" (Kuvaelmia ja Unelmia).\n\nNäitten runoelmien pääsäveleenä on myötätuntoisuus kärsiviä, heikkoja ja\nunhotettuja kohtaan. Kirjoittaja kuvaa kärsivällistä kotieläintä, jota\nomistaja rääkkää, kukkasta, joka varomattoman käden katkaisemana kuihtuu\npäivän paahteessa, yksinäisyydessä pusertunutta kyyneltä, hiljaisen\nkärsijän kätkettyä tuskaa — hän ei mitään unhota, kaikki kärsimyksen\nmuodot hän muistaa, elottoman luonnonkin huokaukset näkyy tuntevan tämä\nnainen, jonka kynän myötätuntoisuus on terottanut. Tahtoisipa sanoa,\nettä tämä kirja on tosi naisellinen, sillä se kuvaa kaikkia unhotettuja,\nellei olisi oikeampaa sanoa, että se on ylevästi inhimillinen.\nKirjoittaja on, kuten ensimmäisessä, \"Aikyn\"-nimisessä kertomuksessa\nsanotaan, \"etsinyt kätkettyjä kyyneleitä, jotka kenenkään huomaamatta\novat maahan pudonneet — — — sekä niitä, jotka ikuisen lumen maassa\novat jäähelmiksi hyytyneet — että niitä, jotka polttavan kuumina\nputoilevat Etelän hiekkaan.\" Mutta varsinkin hän on \"etsinyt ja koonnut\nkaikki kyyneleet naisen sydämmen syvyydestä\".\n\nTämä ominaisuus juuri onkin tämän kirjan suurimpana merkityksenä.\n\"Kamtschadalens hustru\" (Kamtschalaisen vaimo), \"Indianens qvinna\"\n(Indianinainen), \"Odalisken\" (Haaremiorjatar), \"Hildred\", Kuhinanuis\ndotter (Kuhinanuin tytär), \"Qvinnan på Tongatabu\" (Tongatabun nainen)\n\"Salik Sardar Khans maka\" (Salik Sardar Khani'n, puoliso), \"Simrith\" ja\n\"Aikyn\"-nimisissä kertomuksissa kuvataan osaksi vaimon kovaa kohtaloa\nsiellä, missä moniavioisuus vallitsee, osaksi tuota tuskallista miehen\nvallan alaisuutta ja vapauden puutetta, joka ahdisti ja tavallaan\nvieläkin ahdistaa naisia sivistyneitten kansojen keskuudessa. Runollisen\nkauniilla kielellä, kuvaamataidolla, joka on niin hienoisen puhdas, että\nlukija tulee ajatelleeksi perhosten leikkiä kukkasten keskellä, kertoo\nkirjailija Amulamelasta, kamtschalaisen vaimosta, joka vapaaehtoisesti\npalvelee rikasta Tummea, jotta hänen oma miehensä saisi tämän tyttären,\nShachin, vaimokseen; indiaaninaisesta, joka, vaikka mies oli hänet\nvanhuuden tähden jättänyt, kuitenkin salaa seurasi häntä sotaretkillä ja\nimi myrkyn haavasta, kun vihollisen myrkytetty nuoli oli tunkeutunut\nmiehen ruumiiseen; Valista, haaremin orjattaresta, joka haaremin\nrautaristikon takaa siunaa valkoista miestä, jota hän on oppinut\nrakastamaan, silloin kuin tämä mies sotavankina oli hänen kansansa luona\nKaukasiassa; arabialaisnaisesta, joka kuuliaisena vaeltaa erämaahan\nhakemaan lääkitseviä yrttejä parantaakseen puolisonsa lempikoiraa ja\nhevosta, vaikka jalopeurat ja tiikerit häntä kiljuen seuraavat ja joka\nuskollisuutensa palkaksi saa vastaanottaa telttaansa miehensä uuden\npuolison ja tulla hänen orjattarekseen; Tongatabun naisesta, joka\ntuomitaan kuolemaan siitä syystä että hän varastaa jumalille pyhitettyjä\nkokospähkinöitä ja niiden nesteellä pelastaa miehensä, joka on janoon\nkuolemaisillaan.\n\n\"Aikyn\" on nuori Samojeedilaisnainen. Neljäntoista vuotisena hän on\nmyöty kierosilmäiselle Mirgàn'ille, joka heittää hänen syötäväkseen\nkalvetut luut. Kun muukalainen rukoilee, ettei tämä löisi vaimoaan, joka\nei jaksa kantaa liian raskasta taakkaa, vastaa mies ylenkatseellisesti:\n\"mitä varten minä olisin ottanut itselleni vaimon ja maksanut hänestä\nkalliin hinnan, kolmekymmentä poroa, ellen sitä varten, että minulla\nolisi joku, joka kantaa minulle puita ja vettä ja toimittaa askareeni?\nNainenko ihminen? Uh, saastainen eläin!\"\n\nKun vieras surkuttelee Aikyn'iä, vastaa tämä; — \"oletko sinä vaimosta\nsyntynyt, onko sinun maassasi naisia, koska minua surkuttelet? Enhän\nminä ole kovaosaisempi muita naisia, sellainen on meidän kohtalomme. —\nSe johtuu siitä, että nainen on heikko, että hän on huono. Num on tehnyt\nhänen sellaiseksi. Eihän poro saa valittaa sitä että ihminen häntä\nrääkkää; ei metsäkana saa valittaa, että hänet paulaan pyydetään; ei\nnainen saa valittaa orjanosaansa. Niin on sallittu.\"\n\nMuukalainen tahtoo viedä Aikyn'in omaan maahansa ja lupaa hänelle siellä\nvaloisampia päiviä, mutta Aikyn ei suostu. Hän sanoo muukalaiselle:\n\n— — \"Näin kertoo heimomme vanha taru: muinoin eli eräs tietäjä, hänen\nnimensä oli Urier. Hän oli kaikista tietäjistä korkein, oli viisaampi\nkuin kaikki muut. Mutta hänen mielestänsä maa oli huono, hän ikävöitsi\ntaivaaseen. Urier kutsui molemmat vaimonsa ja käski heitä valmistamaan\nuudet vaatteet heille kaikille ja poroille uudet valjaat, ja mitään\nvanhaa ei saanut ottaa mukaan. Urier kohosi korkeutta kohden re'essään\nja vaimot kohosivat niinikään, kumpainenkin omassa re'essään, porot\nvetivät heitä taivasta kohden. Mutta Urier huomasi, ettei hänen nuoren\nvaimonsa poro jaksanutkaan nousta ylöspäin, vaan reki alkoi laskeutua\nmaata kohden. Urier kysyi syytä ja vaimo vastasi: — 'minä ompelin\npukuuni nauhan, jonka olin ottanut lapsen kapalosta. Se vetää minua\nmaata kohden. Anna minun palata takaisin. Urier antoi hänen palata\nmaahan, mutta toinen vaimo nousi hänen kanssaan taivaan kirkkauteen,\najoi siellä vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt puutetta, sillä\nsiellä oli yltäkylläisesti metsänriistaa ja kaikellaista hyvää.'\n\n\"Vieras, sinä olet viisas kuin Urier. Ystävä, sinun luonasi olisi\ntaivaan autuus. Mutta Aikyn'in puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei\nvoi sinua seurata.\"\n\nOnpa kuin kirjailija tässä vertauskuvallisessa kertomuksessa olisi\ntahtonut viitata siihen, että nainen useimmiten jaksaa kestää\nkärsimykset — olkoot ne sitten hienompaa tahi karkeampaa laatua —\nsiitä syystä, että häntä kiinnittää niihin \"nauha lapsen kapalosta\",\näidinrakkaus, säälivä hellyys lasta kohtaan, joka ei omasta tahdostaan\nole maailmaan syntynyt ja jolla ei ole muuta turvaa kuin äidin syli.\nTässä kertomuksessa myöskin sattuvasti kuvataan tuota sokeaa,\nalistuvaista uskoa, että \"sellainen on naisen kohtalo\", joka usko on\nalhaisella sivistysasteella elävän naisen tunnusmerkkinä ja joka\nheikkona jälkikaikuna ilmenee siinä kärsivällisyydessä, jolla\nsivistynytkin nainen kantaa kuormansa.\n\n\"_Hvad skall den gamla?_\" (Mitä vanhasta?)-nimisessä kertomuksessa, joka\noikeastaan on suorasanainen runoelma, käsitellään aihetta, jota\nkirjallisuudessa tuskin tavattanee muualla kuin Mathilda Roos'in\n\"Mormor\"-nimisessä kertomuksessa. Siinä ilmenee haikea katkeruus\nnaisessa, jonka sydän vielä hehkuu nuorekasta innostusta, mutta joka\nkuitenkin syrjäytetään siitä syystä että hän on \"vanha\" — s. o. ei enää\nole nuori _naisena_.\n\n— — \"Mikä on vanha nainen? Rikka silmässä, tikku jalassa?\n\nKuinka voisi vanha iloa luoda? Hänen täytyy vaijeta, hänen täytyy\nhävitä. Silloin, kun ei kukaan häntä huomaa, antaa hän parhaimman\nriemun. — —\n\n— — Mistä syystä tahtoo vanhakin elää, miksi on hänelläkin tunteet,\nmiksi hän tahtoo kurkistaa ovensa ulkopuolelle?\n\n— — Sieltä sisältä kuuluu iloista puhetta, siellä helähtelee raikas\nnauru. Nuoret miehet siellä innostuneina puhuvat elämän suurista\nunelmista, kaikesta kauniista, ihanasta. Älköön vanha nainen menkö sinne\nkarkoittamaan nuorten iloa.\n\n— — Hiljaa, hiljaa, sinä olet vanha nainen, nuku, nuku, hyvää yötä!\"\n— —\n\nVarmaankin merkillisin kaikista näistä kuvauksista ja unelmista on\n\"_Facetter af qvinnans lif_\" (Särmiä naisen elämästä). Siinä ilmestyy\nniin nykyaikainen katsantotapa, niin selvä käsitys naisen asemassa\nesiintyvistä heikoista kohdista, että sitä luulisi meidän päivinä\nkirjoitetuksi.\n\nJoukko rouvasväkeä on koolla. He kuuntelevat vanhan lasimestarin lesken\nkertomusta. Hänen isänsä oli ollut naistenräätäli Turussa,\nammattikuntansa viimeksi eloon jäänyt jäsen. Mutta uusi aika toi uudet\ntavat, kaupungin varattomat herrasnaiset alkoivat yhä enemmän ruveta\nnaisten vaatteita ompelemaan, he vaativat työstään vain kolmannen osan\nsiitä, mitä räätäli oli ottanut ja ihmiset rupesivat teettämään\nvaatteitaan heillä.\n\nTämä suuresti suututti vanhaa naistenräätäliä. Kun hänen tyttärensä\n\"ymmärtämättömyydessään\" pyysi että isä opettaisi häntä leninkejä\nompelemaan, ärjäsi ukko: — \"sinä, sinä, minun omaa lihaani ja vertani!\nEi ikinä, niin paljon minulla toki lienee omassa talossani valtaa, ettei\nnaisväki täällä saa tunkeutua miesten tehtäviin. — Tyttö lähetettiin\nerääseen rouvasväen kouluun, oppi siellä sanomaan 'oui madame' ja 'Dieu\nvous bénisse', ompeli koko vuoden erästä häiveompelutyötä, \"siinä oli\neräs mamseli, jota koulurouva sanoi Lotaksi, ja hän itki eräällä\nhaudalla, jota sanottiin hänen rakastajansa, Wertherin, haudaksi\".\n\nKun Turun ompelijattaret lähettivät senaattiin anomuksen, että heille\nsuosiosta ja armosta suotaisiin oikeus ommella naisten vaatteita ja\nanomukseen suostuttiin, oli tuo vanha räätäli raivoissaan. \"Jos naisväki\nrupeaa ottamaan leivän meidän suustamme, niin kyllä minäkin näytän\nheille, että vielä on laki ja oikeus maassa.\" Hän osti maatilan, jotta\nlapset saisivat periä \"maanlain mukaan\", siten nimittäin että pojat\nsaivat kuusi osaa ja tytär seitsemännen. Poikien koulunkäynti tuli\nmaksamaan paljon, jonka vuoksi isän kuollessa ei omaisuudesta ollut\npaljon jälellä. Millä tyttö tulisi toimeen? Ranskalla ja häiveompelulla\nei hän leipäänsä saanut ja hänen silmänsä olivat niin heikot, ett'ei\nhänestä ollut tavalliseksi ompelijaksi, ja siinä työssä olisi täytynyt\nalituiseen ahertaa, jos sillä aikoi elää.\n\nVihdoin hän pääsi lasimestarin vaimoksi. Alussa olivat asiat hyvällä\ntolalla, mutta mies rupesi ryypiskelemään, ja vaimon sekä vanhimman\ntyttären, joka vähitellen oli oppinut lasimestarin ammatin, täytyi yksin\nhoitaa liikettä. Tälläkin tavoin olisi tultu toimeen, ellei mies\nviinapäissään olisi alituiseen särkenyt lasiruutuja. Hänen kuollessaan\nperheen elämä tuntui hyvin huolestuttavalta, sillä leski, nainen kun\noli, ei saanut harjoittaa liikettä ja kisälli vaati liian suurta\npalkkaa: Vihdoin leski tapasi erään vanhan, irstaan lasimestarinsällin,\njoka suostui _nimeksi_ olemaan liikkeen etupäässä eikä vaatinut\npalkakseen muuta kuin viinaa, ruokaa ja vaatteita. Kun tämäkin kuoli,\nsuostui maistraatti siihen että lesken 12-vuotias poika työnjohtajan\nnimellä kirjoitettiin liikkeen omistajaksi. \"Ja niin erinomaisen hyvä\nhän oli minulle ja siskoilleen\", lopettaa leski kertomuksensa, \"että hän\nantoi meidän kaikkien elää siitä mitä ansaitsimme verstaassa.\"\n\nLasimestarin lesken poistuttua rouvasväki jatkaa keskustelua, ja siitä\nsaamme tietää kunkin elämänvaiheet. Eräs joukossa on nimeltään Cecilia,\njonka isä oli aikoinaan ollut oppinut kemian tutkija. Cecilia oli\nnuoruudessaan auttanut isää laboratooriossa. Vihdoin tutkimisen halu\nsiihen määrin valtasi hänen mielensä, että hän kirjoitti tieteellisen\ntutkimuksen eräistä omista tekemistään kemiallisista havainnoista. Kun\nisä oli lukenut tyttärensä kirjoituksen, syleili hän häntä huo'ahtaen:\n\"ah, minkätähden sinä et ole poika!\"\n\nTämä tapaus näyttää säikähdyttäneen isä ukkoa ja saattaneen hänet\nhuomaamaan, \"ett'ei hän ollut kasvattanut tytärtään oikealla tavalla\".\nIkäänkuin korjatakseen erehdystään lähetti hän tyttärensä rouvasväen\nkouluun. Cecilian sieltä palattua sanoi isä: \"nyt, tyttöseni, täytyy\nsinun oppia keittämään _puuroa_.\" Cecilia keitti sekä puuroa että muita\nruokia, mutta jäi kuitenkin naimattomaksi. Isän kuoltua löydettiin tuo\nkemiallinen tutkimus, jonka tyttö oli nuoruudessaan kirjoittanut.\nCecilia kun usein oli ollut isän käsikirjurina luultiin että tämäkin oli\nkuolleen tiedemiehen työtä. Se painettiin ja herätti tavatonta huomiota.\nAsiantuntijat ylistivät vainajan vaatimattomuutta, hän kun oli pitänyt\nsalassa tärkeän kemiallisen keksinnön. Cecilia luki ja kuuli kaikki mitä\nhänen tutkimuksestaan sanottiin. Mutta vaikka se ilahutti häntä, piti\nhän visusti salassa sen tekijän, sillä hän kovasti pelkäsi \"sinisukan\"\nnimeä. Hän yhä edelleen kutoi sukkaansa, joi kahviansa ja karkoitti\nsiten kaihonsa joka kerta kuin hän alkoi uudelleen ikävöidä entisiä\nkemiallisia harrastuksiaan.\n\nAmeliella oli talous ja lapset, ja hänellä ei mielestään ollut aikaa\nlukemiseen. Hän ei antanut \"kastekkeen kuohua\" kirjain takia, hän antoi\nalmuja kaikille, jotka tulivat hänen keittiöönsä, mutta hän ei\n\"sekaantunut vaivaishoidon asioihin juoksemalla\n'rouvasväenyhdistyksissä', ia siitä syystä hänellä oli useimpina viikon\npäivinä aikaa käydä kylässä tai ottaa vastaan vieraita. \"Sillä eihän\nsitä ihminen ole mikään orja, ja kunhan vaan ei pyri sekaantumaan\nsellaiseen, mikä ei naiselle kuulu, silloin on kyllä aikaa\nseuraelämään.\"\n\nAurora taas ompeli korko-ompelua — melkein vaan korko-ompelua. \"Minulla\non pieni talous, johon menee tavallisesti vain pari tuntia päivässä.\nMieheni on koko päivän virastossa. Joskus minä iltaisin luen romaania,\nsillä siihen on Jumalan kirkas valoisa päivä nyt minusta vähän liian\nhyvä, ja vaikeatajuisempi lukeminen tietysti ei tule kysymykseenkään, se\nei ole naista varten. Joskus minä käyn vieraissa, mutta sekin tuntuu\ntyhjältä, ja sitten minä taas ompelen korko-ompelua, ja tiedättehän te\nettä minulla on oikein kauniita kauluksia.\"\n\nAugusta taas aina salaa uneksi työtä tehdessään. Hän ajatuksissaan\nsepitti ihania runoja kehdon ääressä, käsityötä tehdessään ja\nkeittäessään. Sisällisen pakon vaatimana hänen täytyi joskus panna\njotain paperillekin, hän ikäänkuin viskasi tuhansia kysymyksiä eri\nmuodoissa maailmalle ja sai aina saman vastauksen: \"nainen, hoida\ntalouttasi, keitä ruokasi, emännällä ei ole aikaa runon tekoon tuhlata!\"\nYstäviltä ja vierailta, miehiltä ja naisilta, kirjoista, sanomalehdistä,\nsuullisista keskusteluista, kaikkialta aina vaan sama vastaus. Ja sitten\nhän karkoitti ajatuksensa, kaivoi maahan runoutensa ja onnistui vihdoin\n\"näkemään vain mullan, ei kukkasia\".\n\nSophie oli aivan nuorena sairastunut erääseen noita tauteja, \"jotka me\ntavallisesti uskomme lääkärille silloin kuin on liian myöhäistä niitä\nparantaa\". Alkuvuosina hän aikoi matkustaa Amerikkaan saadakseen\nturvautua naislääkäriin, mutta sitten hän heitti sen mielestään, sillä\n\"jos sinne lähtisivät kaikki naiset, jotka kärsivät siitä syystä,\netteivät voi pakottaa itseään mieslääkärin puoleen kääntymään tahi\npitkittävät avunpyyntöään siksi kuin on liian myöhäistä, silloin\nsyntyisi oikea, kansainvaellus\". Nyt hän kokosi kaikki rahat, jotka hän\nvaan voi saada säästymään, perustaakseen stipendirahaston vastaisille\nnaislääkäreille.\n\nElise oli kihloissa ollessaan sairastunut rokkoon. Taudista paratessaan\nhän oli saanut käsiinsä vuosikerran \"Åbotidningar\"-nimistä lehteä, johon\nmeidän maamme jaloimmat ja valistuneimmat miehet kirjoittivat.\nVaikeatajuisemmat kirjoitukset hän jätti lukematta, sillä niitä hän ei\nymmärtänyt, mutta pienemmät, runolliset kappaleet hän luki. Mitä ne\nsisälsivät? Kauneuden ylistystä. Kauneutta kehuttiin siksi, joka antoi\nnaiselle hänen korkeimman, ainoan arvonsa, mutta rumuutta ivattiin,\nesiintyi se missä muodossa tahansa. \"Niin ajattelevat jaloimmat,\nparhaimmat!\" se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän alkoi hautoa\nmielessään sitä, että hän itse oli kadottanut kasvojensa kauneuden, ja\nlopputuloksena oli, että hän päästi sulhasensa vapaaksi. Sittemmin hän\noppi urkuja soittamaan paikkakunnan vanhan urkurin johdolla, toimitti\nusein hänen virkaansa ja vanhuksen kuoltua hän hoiti veljensä virkaa,\njoka oli Eliseltä oppinut urkuinsoittamistaidon ja sai viran vanhan\nurkurin kuoltua. Vaikka Elise veljensä sairauden aikana oli kokonaista\nkaksi vuotta toimittanut tämän virkaa, \"koska hänen paikkansa ei näkynyt\nalas kirkkoon\", vaikka hän oli tehnyt työnsä aivan mitättömästä\nmaksusta, ja vaikka ei ketään miestä voitu siihen työhön saada — ei hän\nsittenkään veljensä kuoltua saanut virkaa, koska hän oli nainen. Sen\njälkeen hänellä ei ollut mitään päämäärää ja hänen elämänsä oli iloton\nja kolkko. \"Jalo ja suuri runoilija antaa naiselle sen neuvon, ett'ei\nhänen pitäisi pyrkiä olemaan mitään muuta kuin kaunis ja suloinen,\nniillä ominaisuuksillahan nainen oikeastaan maailmaa hallitsee. Minä\nluulen että useimmat mielellään noudattaisivat tätä neuvoa, — mutta ei\nole niinkään helppoa tehdä itseään kauniiksi ja suloiseksi.\"\n\n\"Särmät\" päättyvät seuraaviin sanoihin: — — \"Elisellä on toki jotakin\njälellä, — — välttämättömyys ommella ahkeraan voidakseen elää. Mutta\ntuo uhkaava kummitus, ompelukone, se vaeltaa nyt maasta maahan. Annahan,\nkun keksijät kehittävät sen korkeimpaan täydellisyyteen ja se joutuu\nyleisesti käytäntöön — mitä silloin naiselle jääpi? Parasta olisi\nrakentaa valmiiksi suunnattoman suuret vaivaistalot, jotta niihin\nmahtuisi kaikki ne naiset, jotka jäävät leivättömiksi, silloin kuin ei\ntämä ainoa ja viimeinen heille myönnetty työ enää tuota heille edes\nniukkaa leivänpalaa.\"\n\nJa tämä ennustus on toteutunut, sillä mitä ovat nuo \"vanhain kodit\",\narpajaiset \"häveliäille köyhille\" y. m. yritykset, joilla armeliaisuus\nkoettaa sovittaa mitä yhteiskunta on rikkonut? Eivätkö nuo kaikki ole\nvaivaistaloja ja vaivaiskassoja naisille, jotka eivät ole saaneet\nsellaista kasvatusta, että he kykenisivät työllään elättämään itsensä?\n\nHuomattavimpia Fredrika Runebergin kuvauksista on kappale: \"Tre som\nflyttade till Sverige\" (Kolme Ruotsiin muuttanutta). Siinä hän puolustaa\nFredrika Bremeriä juuri silloin, kuin melkein koko sivistynyt yleisö\nSkandinaaviassa oli kääntänyt hänelle selkänsä \"Herthan\" vuoksi. \"Siihen\naikaan\", käyttääksemme rouva Runebergin sanoja, \"Fredrika Bremerin nimeä\nmainittiin ainoastaan silloin kuin tahdottiin häntä pilkata. Ja hanhet\n— — koettivat etsiä tuon jalon naisen työstä kaikki pienimmätkin\nheikkoudet ja nokkivat niitä, kovasti kirkuen.\" Meillä on täysi syy\nkiitollisina iloita siitä, että Suomessa oli edes yksi puolustaja tuolla\njalolla naisella, joka yhdellä ainoalla iskulla oli omalla kädellään\nviskannut pois sen rajattoman suosion, jonka hän oli\nkirjailijatoimellaan voittanut, uhraten sen totuudelle ja oikeudelle.\n\n\"Kuvauksien ja unelmien\" kirjoitustavasta on sanottu, että siinä huomaa\nAlmqvistin ja Andersenin vaikutusta ja että se paikoin on haaveellista.\nTämä huomautus on epäilemättä oikeutettu, mikäli se tarkoittaa sitä että\nrouva Runeberg, samaten kuin useat sen ajan mieskirjailijatkin sekä\nRuotsissa että Suomessa, ovat saaneet vaikutuksia Almqvistilta. Mutta\nhänen hengentuotteidensa kokonaisvaikutus on kuitenkin sellainen, että\nlukija huomaa Fredrika Runebergillä olevan aivan omintakeisen tyylin,\njoka on niin runollinen, voimakas ja elävän havainnollinen, että meidän\nmaamme harvoissa naiskirjailijoissa lienee tuskin ainoatakaan, joka\ntässä kohden voisi vetää hänelle vertoja.\n\nJo se seikka, ett'ei hänen tuotteissaan huomata laisinkaan Runebergin\nvaikutusta, osoittaa tämän kirjailijan suurta itsenäisyyttä. Hyvin\n_omintakeinen_ luonne mahtoi olla henkilöllä joka, vaikka oli suuren\nneron kanssa jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja liittynyt häneen\nhellimmillä siteillä, kuitenkin säilytti oman itsenäisen käsitystapansa.\n\nMutta se että hän oli Runebergin puoliso, vaikutti että yleinen\nmielipide heti alusta hänet tavallansa syrjäytti. Kuvaavaa on, että\nLitteraturblad ilmoitti hänen toisen teoksensa \"Fru Catharina Boije och\nhennes döttrar\" (Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä) heti\nRunebergin teosten jälkeen, alkaen arvostelun viittaamalla\nkirjailijoitten keskinäiseen suhteeseen ja lausumalla rouva Runebergin\nteoksesta vaan muutamia hyväntahtoisia sanoja, ja kuitenkin on yllä\nmainittu teos meidän maamme parhaita historiallisia romaaneja.\nEsitystapa on tunnustettu oivalliseksi, historiallinen väritys on\ntotuuden mukainen. Harvat arvostelijat ovat edes huolineet kiinnittää\nhuomiota tuohon terävään ja lahjomattomaan arvostelukykyyn, jolla\nkirjoittaja kuvaa sodan kauhuja ja julmia tekoja, vaikka tämä\nkäsitystapa juuri on kirjan johtavia aatteita ja todistaa, ettei tekijän\nsilmää ole lumonnut tuo tavaksi tullut sotaisen komeuden ja loiston\nihailu. Rouva Runebergin kirja on lyhyesti sanottuna \"naisen kirjoittama\nkertomus sodasta\".\n\nLuonnollista oli, että kirjaa, joka ilmestyi Runebergin ja Topeliuksen\naikana ja joka vielä lisäksi oli naisen kirjoittama, väitettäisiin\nnäiden kirjailijain mukaan kirjoitetuksi. Niinpä J. V. Snellman\nLitteraturbladissa jotenkin ivallisesti valitti, että \"tuo harmillinen\nvälskäri on joka paikassa tiellä\", — muuten olisi kieli Rouva Catharina\nBoijessa ollut hyvinkin historiallisesti todenmukainen. Jälkimaailma,\njoka puolueettomasti voipi kirjaa arvostella, huomaa helposti tämän\nväitteen vääräksi juuri sillä perustuksella, että kirjassa kuvataan\nsotaa tuolla omintakeisella tavalla, josta ylempänä on mainittu.\n\nNäissä kahdessa teoksessa Fredrika Runeberg esiintyy ensimmäisenä\nsuomalaisena, joka puhuu naisen puolesta, esittää hänen kärsimyksiään,\ntoiveitaan. Kuinka hänen mielipiteensä naisen asemasta vähitellen\nkehittyivät, osoittavat hänen kirjeensä Augusta Walleniukselle sekä\nmyöskin kirjailija Emilie Björksténille, joka oli hänen ja Runebergin\nmonivuotinen uskottu ystävä. Viimeksi mainittu kirjekokoelma on\nhyväntahtoisesti annettu näitten rivien kirjoittajan käytettäväksi.\n\nAugusta Walleniukselle kirjoitti rouva Runeberg:\n\n— — \"Oletko lukenut mitä mamseli Bremer kirjoittaa 'Strauss'in\nriitakysymyksen johdosta'? En muista nyt kirjan nimeä ['Morgonväkter'].\nOlen nähnyt vain muutamia otteita 'Frejassa', mutta olisin mieluimmin\nsuonut, ett'ei hän olisi sitä kirjoittanut. En tiedä, mutta minusta\ntuntuu, kuin naisen ei pitäisi sekottaa ääntänsä meluun, silloin kuin\nriidellään jostain päivän kysymyksestä, etenkin jos väittely koskee\nsellaista kysymystä, jota minä pitäisin yksityisen pyhänä asiana:\nuskonnollista tunnetta, eli, vaikkapa ei juuri tunnettakaan, vaan\najatusta, uskonnollista vakaumusta. Minä tahtoisin kaihtaen kätkeä sen\nmaailman silmiltä; se mikä syvimmällä sydämmessämme asuu, tuntuu minun\nmielestäni olevan vain meitä itseämme varten, tahi mahdollisesti\npuolisoa, rakastavaa ystävää, isää tahi äitiä varten — ja sitten kaikki\nnuo tieteellisistä lauselmista tehdyt lisävarustukset, minua sellaiset\neivät miellytä, ei ainakaan naisen _kirjoittamina_. Ehkäpä se ei olisi\nollut minusta vastenmielistä, ellei kirjoittaja olisi ollut tuo\nrakastettava meidänmaalainen, jota en tahtoisi nähdä muullaisena kuin\naina herttaisena, aina suloisena.\" — —\n\nMutta jotenkin samoihin aikoihin hän kirjoitti Emilie Björksténille\nkirjeen, jossa hän itse tietämättään puhuu ylläolevaa kirjettänsä\nvastaan:\n\n— — \"Minä uskon, että jos ihmiset eivät laatisi naiselle niin paljon\nturhanpäiväisiä ohjesääntöjä, vaan antaisivat hänen vapaasti kehittyä\nilman henkisiä kuristusnauhoja, niin minulla on siksi suuri luottamus\nhyvään Jumalaan, että minä uskon hänen alusta pitäin asettaneen naisen\nvaiston niin hyvään vireeseen, että hänkin voisi saavuttaa ihanan ja\nrikkaan päämäärän.\" — —\n\nMuutamia vuosia myöhemmin kirjoitti hän Augusta Walleniukselle: —\n\"Tiedätkö, Augusta, minä rakastan uutta aikaa, tuota nuorta, eteenpäin\nrientävää. Jumalan kiitos, minä voin koko sieluni syvyydestä riemuita\nsiitä, että maailma edistyy, ja se edistyy todellakin. Olen onnellinen,\netten kuulu noihin vanhoihin ihmisiin, jotka luulevat että asiat ovat\nhullusti, kun ne eivät ole samalla kannalla kuin heidän nuoruudessaan,\nja että maailma aivan varmasti kaatuu kumoon, jos se saapi kulkea\nrataansa sillä tavalla kuin se tahtoo. Minäkin tahtoisin tarttua\npyörään, mutta ainoastaan mukaan päästäkseni, kun en omin avuin jaksa\nseurata. On tosiaankin virkistävää nähdä, miten kaikki edistyy, eikä\nmaailmassa ole mitään, joka siinä määrässä saapi meidät ihailemaan sitä\nvoimaa, joka niin viisaasti asetti että luomakunnan täytyy pyrkiä\neteenpäin suurempaa valoa ja jalostumista kohden. En voi ymmärtää kuinka\nse, joka uskoo voimalliseen ja viisaaseen Jumalaan, saattaa samalla\nluulla, että maailma päivä päivältä huononee. Silloinhan Jumala olisi\nhuono rakentaja, jonka kätten työt vuosi vuodelta rappeutuvat, kuten\nihmisten työtkin. Onhan ihanaa ajatella, että kaikki nuo aatteet, jotka\nnyt itävät, saavat tulevaisuudessa versoa ja kantaa hedelmää. Vähät\nsiitä, jos minä silloin lepäänkin haudassani enkä saa nähdä satoa, onhan\ntuhansia toisia, jotka iloitsevat kaikesta siitä jalosta ja hyvästä,\njoka silloin on ennättänyt kasvaa.\"\n\nVähäistä myöhemmin hän kirjoitti Emilie Björksténille: —\n\n— — \"Mies on toiminut, nainen on kärsinyt. Aktiivi — passiivi,\nkieliopillisia nimityksiä käyttääkseni. Piileekö tulevaisuuden helmassa\ntoinen verbi, s. o. toinen toiminnan muoto, joka soveltuu ilmaisemaan\nnaisenkin maailmaa, saapiko hän tulevaisuudessa toisenkin historian, sen\ntulevaisuus ratkaiskoon. — — Jos minulla olisi ollut aikaa ja\ntilaisuutta tämän asian tutkimiseen, olisin ennen kaikkea tahtonut\nkirjoittaa naisen historian. — — —\n\n— — Runeberg lähettää terveisiä ja sanoo olevansa kauheasti suuttunut\nsinuun — — kun sinä panit hänen nimensä minun nimeni jälkeen. Hän ei\nsano koskaan suvainneensa sitä että sanotaan esim. _hyvät naiset ja\nherrat_. No, jos siitä on kysymys, niin minä kyllä olen samaa mieltä\nkuin hänkin. Nainenhan on yleisesti elämässä asetettu _toiselle_\nsijalle, miksi siis valheellinen, ylenkatseeseen vivahtava kohteliaisuus\non asettavinaan hänet _ensimmäiselle_ sijalle, silloin kuin ihmisille\nviskellään imartelun kiiltokorua? No niin, tähän Runebergin\npilapuheeseen sekaantui nyt pisara katkeraa totta.\" — —\n\nV. 1862 ilmestyi romaani \"Sigrid Liljeholm\", jonka aihe on nuijasodan\najoilta. Se on sekä esitystavan että suunnittelun puolesta heikompi kuin\ntekijän molemmat varhaisemmat teokset, mutta sillä on kuitenkin arvonsa\nmeidän maamme historiallis-romantillisessa kirjallisuudessa.\n\nSeuraavana vuonna rouva Runebergia kohtasi suuri suru: hänen miehensä\nsai halvauksen metsästysretkellä ja oli sen jälkeen kuolemaansa asti\nvuoteen omana. Vaimo eli siitä pitäen yksinomaan häntä varten. Hänen\nkuulonsa kävi päivä päivältä huonommaksi, silmät heikkenivät siitä että\nhän alituiseen, usein 6—8 tuntia päivässä, luki rakastetulle sairaalle.\nViimeisinä vuosina hän ani harvoin kävi kotinsa ulkopuolella;\nlevottomuus siitä että hänen poissa ollessaan joku vahinko saattaisi\ntapahtua sairaalle, pidätti häntä alituiseen hänen läheisyydessään. Tämä\nelämäntapa tietysti heikonsi hänen omaa terveyttään. Kuinka paljon hän\nsiitä huolimatta jaksoi _ajatella_ eri asioita, sitä todistavat hänen\nkirjeensä ennen mainituille ystäville.\n\nHelmik. 14 p:nä 1865 hän kirjoittaa Emilie Björksténille:\n\n\"Minä en oikein tiedä mitä minä tarvitsen parantuakseni: ilmaa, mutta —\nminä luulen kaikista eniten — ystävällisyyttä. — Niin, olisi\ntosiaankin tehnyt sydämmelleni hyvää, jos olisin uskonut, että juhlassa\nyksi ainoakin ihminen edes hetkiseksi loi ystävällisen ajatuksen 'suuren\nmiehen' vähäpätöiseen vaimoparkaan, joka ei muitten vaimojen lailla saa\ntuntea olevansa \"yksi\" hänen kanssaan, jota yli kaiken rakastaa, mutta\njoka joskus kaihon hetkenä toivoisi, ettei olisi asetettuna niin etäälle\nhänestä. Ja kuitenkaan minä en ole tuollainen itsekäs olento, joka\ntahtoisin vetää hänet alas minun luokseni. Minä luulen, että sinä et\noikein ymmärrä minua, mutta — oletko lukenut erään Stagneliuksen\nkirjoittaman kappaleen (nimeä en muista) jostain Juliasta, joka tahtoo\nseurata rakastettuaan vaikka kadotukseen? Olen syvästi tuntenut, että\ntämä haaveellinen kappale on pohjaltaan tosi. Tuhansia kertoja minä\nsanon itselleni, kuinka väärässä minä olen, kuinka itsekäs minun\nsydänparkani on, — jos hän on tähti, niin pitäisihän minun tyytyä\nsiihen, että rannan miljoonien hiekkajyvästen kanssa saan eheällä ilolla\nkatsella hänen valoisaa rataansa, mutta se minun sieluani vihloo, että\nminä toki tahtoisin tuntea asuvani samassa ilmapiirissä kuin hän, ja se\nonnellinen tunne minulla olisi, jos hän olisi L., E., B. tahi ken\ntahansa meidän naapureistamme, ja kuitenkin, Jumala varjelkoon, minä en\nsuinkaan tahtoisi vaihtaa häntä L:n, E:hen tahi B:hen. Mutta sittenkin\nminusta on kuin tuntisin tulevani häntä hiukan lähemmäksi nyt, sillä\nnythän minä huomaan olevani hänelle jonkun verran hyödyksi, ja siitä\nsyystä minä monasti tunnen sielussani oikein lämmintä ja kirkasta\npäivänpaistetta, kun huomaan, että minä todella voin häntä ilahuttaa ja\nviihdyttää. — —\n\n— — Älä haudo surullisia ajatuksia! — — Niin minä sanoisin, ellen\nomasta kokemuksestani tietäisi, kuinka voimakkaita vihollisia yksinäiset\najatukset ovat ja kuinka vaikea niitä on karkoittaa. Anna anteeksi, että\nminä olen kirjoittanut kummallisen, haaveellisen kirjeen, mutta muista\nkuinka minun täytyy sulkea sieluuni kaikki ajatukseni, kuinka minä en\nkoskaan, en hetkeäkään, vapaasti puhu kenenkään ihmisen kanssa\nilmaistakseni, mitä sisällisessä olemuksessani asuu, äläkä sitten\noudoksu sitä, että ummehtuneesta sydänkammiosta virtaa hieman omituinen\nilma, kun sen ovea joskus vähän raoitetaan. Ja kuitenkin sopisi odottaa,\nettei kuuttakymmentä ikävuotta lähestyessä veri enää näin kiihkeästi\nkuohuisi. Luulisihan, että vanhus toki olisi ennättänyt saada\nsydämmeensä yhtä paljon lunta, kuin hän on saanut harmaata hapsiinsa. Ja\nkuitenkin on minun niin vaikeata — — — — aina näyttää tyyneltä, aina\ntasaiselta. — —\n\n                                            Maalisk. 14 p:nä 1866.\n\n— — Minusta, joka elän kaukana muusta maailmasta, tuntui omituiselta\näskettäin kuulla kerrottavan, minkälaisiin vaatteisiin ihmiset tuonnoin\nHelsingissä olivat puetut eräissä kemuissa. Olipa kuin olisin kuullut\nkuvattavan naamiohuveja. Täytyyhän ihmisellä, täysikasvuisella lapsella,\nolla jotain leikkikaluja. Jolla ei ole muuta, hän leikkii vieraissa\nkäyntiä ja pukee sekä riisuu nukkeaan, vielä silloinkin, kuin hänellä ei\nenää ole muuta nukkea, kuin oma itsensä tahi miehillä vaimonsa.\n\nOlenpa minäkin näihin aikoihin usein nukkea pidellyt: tarkoitan kynääni.\nOlen iloinen, kun sillä voin leikkiä. En siitä syystä, että luulisin\nsaaneeni aikaan mitään, millä jotain arvoa olisi, mutta, kuten sanottu,\nkullakin täytyy olla nukkensa rattonaan. Tässäkin pitää paikkansa\ntotuus, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta onhan\nluonnollista, ettei ääneen lukeminen aamusta iltaan juuri sanottavasti\nedistä kynän toimintaa, varsinkin jos luettavaksi sattuu sellaisia\nkirjoja, jotka eivät innostuta mieltä. Kun on sitten hädin tullen saanut\nsuunnitelluksi sen minkä aikoi sanoa, on vapaa hetki lopussa, ja juuri\nkun ajattelee: niin sen pitää olla! — silloin on kirjoitushetki\nlopussa, ja kun se kenties moniaitten päivien perästä palajaa, silloin\non kaikki unhotettuna, ja kynäilijä saa pannuksi paperille vanhasta\nvarastostaan vähän kuivaa ruokaa sen lämpimän keitoksen asemesta, jonka\nhän tuoreena luuli tuoksuvan hyvältä ja tyydyttävän makuaistin\nvaatimuksia. Uh, mokomia keittiövertauksia, sanonet sinä tuskastuneena!\nMutta kukin valitsee vertauksensa oman ammattinsa alalta. Sellaista on\nenimmäkseen ollut koko minun kynäilyni; erotus vaan oli se, että\nommellessa, kehdon ääressä ja keittiössä monta kertaa runouden perhoset\nliehuivat ja ne voi saada käsiinsä, mutta kun lukee ääneen\nkaikenkaltaisia kirjoja, niin ei sellaista saata tapahtua koskaan.\nKaikki kirjailijat valittavat, etteivät ne perhoset, jotka he saivat\npaperille kiinnitetyiksi, aina ole ihanimpia niistä, jotka heidän\nmielikuvituksensa kukkaistarhoissa liehuivat. Mitä silloin sanoisikaan\nse, joka ei ole koskaan mielestään ollut oikeutettu ajattelemaan: \"nyt,\nnyt minä tahdon tavoittaa kauneimmat perhosten taajasta parvesta\", vaan\nainoastaan: \"no, nyt minulla on hetkinen joutoaikaa, sattuisikohan\ntäällä likimailla liehumaan joku sulosiipi, jotta saisin sen kiinni?\" ja\nsilloin ei, totta tosiaan, saa kaikkein kauneimpia käsiinsä. Siitäpä\nsyystä — — — ei olekaan aivan houkuttelevaa lähettää tuollaisia\nperhosia maailmalle. Jospa jonakin hetkenä heräisikin tuo uhkarohkea\najatus, että muillakin muka voisi niistä iloa olla, silloin kyllä taas\ntuntee heikkoa kiusausta, mutta niin uhkarohkeat ajatukset eivät nyt\nenää yleensä ahdista minua, ja niin minun kynäntuotteeni saavat nukkua\n\"viheriäisessä pussissani\". Minä en tosiaan tiedä, kuka enää voisi\nlausua kehottavan sanan, ei kukaan muu kuin sinä, jonka kanssa minä\nnäistä asioista puhelen. En minä enää voi toivoa näkeväni Runebergin\nsilmissä tuota iloista hyväksymistä, joka ennen innostutti ja rohkaisi\nminua enemmän kuin mikään muu. Yhden ainoan kappaleen minä olen hänelle\nlukenut sitten hänen sairastumisensa, ja ulkona kirjallisessa maailmassa\non —a —g varmaankin yhtä unhotettu, kuin kaikki muutkin vanhojen\nkalenterejemme suuret ja pienet kirjaimet. — —\n\n                                             Huhtik. 2 p:nä —66.\n\n— — Kiitos, herttaiseni, ystävällisyydestäsi, kun lähetit minulle tuon\nkorean kupin, mutta tiedätkö, kyllä minä vähitellen teen sen Runebergin\nkupiksi, vaikka minun nimeni on laidassa, sillä jonkun kapineen\npitäminen erityisesti minua itseäni varten, sehän ei ollenkaan\nsoveltuisi eikä olisi minun tavallisen luonteeni mukaista. Marikin heti\nmyhähti, kun minä sanoin, että se oli aijottu minun kupikseni. Niskaansa\nnykäyttäen hän sanoi: \"no niin, jos se olisi professorille, niin sitten\nolisi toista\", eikä hän sitä asetakaan minun paikalleni. Minä en ole\nkoskaan ollut sellainen henkilö, jonka takia olisi jotain tehty. Ei,\nolenpa sittenkin valitettavasti: minä kun eläissäni olen paljon\nsairastanut, olen tosiaankin tarvinnut ja saanut osakseni hoitoa ja\nhuolenpitoa, mutta muuten en ymmärrä, kuinka se äiti, jolla on\nainoastaan poikia, koskaan saisi tilaisuutta pitää vaaria arvostaan. Jos\nminulla olisi tyttäriä, silloin minä mahdollisesti istuisin arvokkaana\nsohvassa ja pitäisin itseäni perin tärkeänä henkilönä noitten nuorten\nheilakoitten rinnalla, mutta tokkopa tuosta silloinkaan tulisi tuon\nenempää. Ehkäpä äiti saisi työkseen ryömiä maassa heidän\nhameenliepeitään tasoittelemassa ja yöt päivät huolehtia siitä miten\nheidät saisi oikein hienoiksi ja somiksi, ja sitten haukotella nurkassa\nsillaikaa kuin vieraat mielistelevät tyttäriä, mutta äidin täytyy hyvän\ntavan vaatimuksesta istua näytteillä salissa. Sillä kannalla asiat\nuseinkin kuuluvat olevan. — Ja kiitos Jumalan, syrjäisellä ja\nunhotetullakin on omat ilonsa. Minä muistan nuorena iloinneeni siitä,\nettä monet tuttavani olivat erittäin kauniita tyttöjä ja minä sain\n_nähdä_ heidät. \"Jos minä itse olisin kaunis\", ajattelin, \"silloin ei\nminulla olisi ilo nähdä tuota kauneutta.\" Ja tämä pitää paikkansa monen\nasian suhteen. Ei tuhkimuksen paikka aina ole ikävin. — —\n\n— — Minulla on se omituinen tapa, että puhuessani ja kirjoittaessani\nomat ajatukseni vievät minut mukaansa niin että tulen sanoneeksi\nsellaista, mitä en alkaessani lainkaan aikonut sanoa ja että tuo pieni\nkysymys, joka koski minua itseäni, tulee ikäänkuin lähtökohdaksi, josta\najatus itsestään johtuu johonkin yleisempään — ja niinpä toisista\nsaattaa useinkin tuntua hyvin kummalliselta, kun luullaan minun yhä\nvieläkin puhuvan omasta itsestäni, kun minä jo kauan aikaa olen\nyksinomaan, ajatellut yleistä aatetta, vaikka tosin olen puhuessani\ntavallani viitannut omaan itseeni. Niinpä nytkin latelin pitkän jonon\nsanoja, jotka ovat sitä laatua, että jos minua niiden mukaan\narvosteltaisiin, niin minua voitaisiin luulla perin nöyräksi, vaikka\nminä varsin hyvin tunnen heikkouteni: en ole nöyrä, niinkuin minun\npitäisi olla; ylpeys on syvällä sydämmessä niinkuin siemenet omenassa.\" —\n\nVaikka rouva Runeberg aina sanoo itseään kömpelöksi ja toimettomaksi,\nniin ei hän suinkaan näytä ansainneen näitä nimityksiä. M. m. oli hän 16\nvuotta puheenjohtajana eräässä rouvasväenyhdistyksessä, joka Porvoon\nkaupungissa ylläpiti koulua köyhille tytöille. Katovuosina 1866—67 hän\notti uutterasti osaa useihin yrityksiin, joilla tahdottiin hätää\nlieventää. Hän kirjoittaa tästä rouva Walleniukselle 1866: —\n\n                                             Marrask. 17 p. —66.\n\n— \"Suokoon Jumala, että tämä hätä herättäisi kansassamme sellaisen\nvoiman, että se uskaltaisi luopua vanhoista perintötavoistaan. Minä\nuskon että työvoiman lisääntyminen tuottaa enemmän todellista apua kuin\nsuurempi säästäväisyyden into, sillä tuhlaajan rahat joutuvat usein\ntyöntekijän käteen. Jos varakkaat elävät liian säästäväisesti, silloin\ntyömies näkee nälkää. Toisin on laita sellaisen säästäväisyyden, jota\nmeidän maassa niin vähän ymmärretään, tarkoitan sitä, ettei ylenkatsota\nvähäistä tuloa ja tallennetaan sellaisetkin tavarat, joilla on vähän\narvoa, toisin sanoen — kuten minun on tapana pojille sanoa —\nmuistetaan että \"sata kopeekkaa tekee ruplan\".\n\n— — Täällä, valmistetaan varsin kauniita olkihattuja, samoin monin\npaikoin Hämeessä. Tämän kotiteollisuuden luulisin karkoittavan tieltään\nuseita ulkomaan hattuja ja kehittyvän kerran \"niin, että meiltäkin vielä\nviedään hattuja ulkomaille.\" —\n\nUseissa kirjeissä hän valittaa sitä ahdasmielisyyttä, jolla naiset\nvastustavat rouvasväenyhdistyksiä, pitäen niitä tarpeettomina ja\nväittäen että naiset niissä muka tulevat itserakkaiksi ja \"liian\nemansipeeratuiksi\". Rouva Runeberg sanoo, että hänen on täytynyt \"käsin\nja jaloin\" tehdä työtä näiden yhdistysten puolesta.\n\nMutta vaikka hän oli vanha ja sairas ja vaikka velvollisuudet kodissa ja\nkodin ulkopuolella yhä kasvoivat, ei hän sittenkään voinut irrottaa\najatuksiaan vanhoista lempiharrastuksistaan.\n\nAugusta Walleniukselle hän kirjoitti 1865:\n\n— — \"Minun sieluni unelmat — ovathan ne sittenkin henkeni lapsia;\nenkö siis iloitsisi, jos kuulen niiden herättävän vastakaikua jonkun\ntoisen sielussa? Onko tämä turhamaisuutta? En tiedä, mutta nykyisen\nelämäni hämärässä minua ilahuttaisi se tieto, että ihmisissä olisi\nsäilynyt ystävällinen muisto siitä vähäisestä, minkä minä olen koettanut\nsisällisen elämäni maailmasta ilmaista. Kiitos siis, ystävä, niistä\nystävällisistä sanoista, joilla annoit minun ymmärtää, että joku vielä\nmuistaa minun pieniä, vaatimattomia kynäilykokeitani, jotka kaikilta\nmuilta jo lienevät unhoon joutuneet.\"\n\nJa Emilie Björksténille 1867:\n\n— — \"Minun sisällisessä elämässäni on synkän surumielisyyden salainen\nsuoni, jota minä koko elämäni ijän olen koettanut tarmoni takaa tuketa,\nmutta joskus sen kuohu käy minua voimakkaammaksi, särkee kaikki siteet,\njoilla olin koettanut sitä sulkea, ja suihkuaa ilmoille kuni haavoitetun\nvaltasuonen veri. Ja semmoisina hetkinä niinä aina olisin tahtonut paeta\nkaikkia ihmisiä ja lymytä kauaksi, jotta minun ei olisi tarvinnut suu\nnaurussa teeskennellä iloisuutta ja kuunnella, kuinka ihmiset sanovat,\nettä minä näytän reippaalta ja virkeältä, juuri kuin minusta itsestäni\non tuntunut kuolema olevan niin lähellä, että lyhyvien, luettujen\nhetkien päästä saisin laskeutua lepoon. Tämän rauhattomuuden\ntehokkaimpana tuutilauluna on ollut lukeminen ja kirjoittaminen. Mutta\nnykyään, Rbg:lle lukiessani, se kuiskaa minulle kirjan rivien väliltä\ntoisia sanoja, jotka kaikki päättyvät samaan loppusäveleeseen: 'nuku,\nnuku!' Mutta minä en tahdo enkä saa ajatella enkä toivoa unta itselleni,\nniin kauan kuin vaan vähänkin voin palvella Runebergia, vaikkapa se\nhauskuus, jonka voin hänelle valmistaa, onkin perin vähäinen. Mutta hän\non minuun _tottunut_ ja hän kärsii, jos hänen totutuissa tavoissaan\ntapahtuu joku häiriö. Ei minulla ole pitkiin aikoihin ollut _aikaa_\nkirjoittaa, mutta pahinta on se, ettei minulla ole ollut _halua_. — —\n\nTopelius oli täällä äsken. Hän kehotti minua julkaisemaan pikku\nkappaleitani \"naisen asian, tuon suuren asian hyväksi, joka tarvitsee\nkaikki työntekijänsä\". Mikä ajatus! Minun vähäpätöiset sepustukseniko\nsiinä mitään vaikuttaisivat! Kiitos Jumalalle, joka on suonut minun\nnähdä tässä asiassa aamun sarastavan! Ja päivän valkenemista minä en\nsilmänräpäystäkään epäile, vaikka sitä alussa pilvet vielä\nvarjostaisivatkin. Vähät siitä, vaikka jokunen vuosisata vielä vierisi\nniiden huokauksista haikeitten vuosituhansien lisäksi, jolloin kärsijä\nei luullut edes olevansa oikeutettu ilmaisemaan tuskaansa ja jolloin\njoka ainoa huokaus tuotti itsensä soimaamisen katkerat tuskat\nsydämmille, jotka olivat luulleet olevansa rikollisia siitä syystä että\nolivat uskaltaneet valittaa sitä että elämä oli täynnä _kieltäymystä_ ja\n_kärsimystä_, joka näytti olevan naisen tarkoitusperä ja Luojan säätämä\nkohtalo. — \"Sinä oikein vihaat miehiä\", sanoi joku minulle tuonnoin. —\n\"Niinpä niinkin\", — vastasin minä, \"sen huomaa parhaiten siitä, että\nne, joita minä pidän rakkaimpina maailmassa, ovat kaikki miehiä.\" Minä\nolen aina ollut tuollainen vastakohtien ihminen. Itse jouduin kihloihin\nja naimisiin ennenkuin ennätin vanhaksi tulla, ja kuitenkin olen\nharrastanut vanhain naimattomain naisten oikeuksien puoltamista; itse\nolen elänyt onnellisessa avioliitossa, ja kuitenkin olen sydämmeni\nhalusta tahtonut saattaa kuuluville sorrettujen vaimojen valituksen.\nItse olen saanut verrattain paljon kehittää henkeäni, paljon enemmän\nkuin moni muu, ja kuitenkin olen vaatinut naiselle oikeutta päästä\nsivistykseen. (Minun täytyy sentään myöntää, että minä tässä kohden olen\nsyvästi tuntenut ja esittänyt valituksen, ikäänkuin sen olisi\nsynnyttänyt minua itseänikin vastaan tehty väkivalta.) Mutta katso,\njuuri siitä syystä minä olenkin voinut saattaa julkisuuteen valituksen,\njossa olen puhunut tuhansien puolesta; omia kärsimyksiäni olisin ollut\nliian ylpeä maailmalle ilmaisemaan.\" — —\n\nViimeisinä elinvuosinaan rouva Runeberg kirjoitti Finsk Tidskriftiin.\nSiinä hänen kirjoituksensa ilmestyivät nimellä _Silhouetter_\n(Varjokuvia). Ne ovat samaa laatua kuin \"Kuvaukset ja Unelmat\", mutta\neivät kuitenkaan vedä niille vertoja. Hänen sen aikaiset kirjeensä ovat\ntäynnä helliä, äidillisiä kuvauksia lasten kehityksestä, heidän\ntoimistaan ja tulevaisuustuumistaan. Mutta vaikka yhteiset asiat niissä\nsyrjäytyvätkin yksityisten harrastusten tieltä, ei kirjoittajassa\nkuitenkaan huomata tuota sydämmen syksyä, joka tekee ihmisen kylmäksi\nmuitten kärsimyksille. Hänen lämmin myötätuntoisuutensa pysyi\nmuuttumattomana.\n\nToukok. 6 p:nä 1877 sammui Johan Ludvig Runebergin elämä. Kaksi vuotta\nmyöhemmin toukok. 28 p:nä 1879 seurasi vaimo häntä hautaan. Koko kansa\nitki suuren runoilijan kuolemaa ja vietti kiitollisena hänen muistoaan.\nHänen vaimoansa suri ainoastaan ystäväpiiri, joka tosin oli sangen\nlukuisa, sekä muutamat harvat, \"joiden sydämmissä hänen sielunsa\nunelmat, hänen henkensä lapset olivat herättäneet vastakaikua\". Mutta\nvaikka hän onkin elämänsä päivinä varjossa vaeltanut ja vaikka hänen\nrunoutensa tähän asti on saanut osakseen paljon vähemmän huomiota, kuin\nse olisi ansainnut, on hänen muistonsa aikaa voittain yhä enemmän\nnouseva unhotuksestaan. Hänen nimensä on tuleva meille yhä kalliimmaksi,\nmitä enemmän Suomen naiset lähenevät tuota uutta aikaa, jota hän niin\npalavasti rakasti, aikaa, jolloin \"tuhannet saavat iloita kaikesta siitä\njalosta ja hyvästä, joka on kasvanut sen jälkeen, kuin hän on mennyt\npois\".\n\n\n\n"]