[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcSiNJbqZcKv3FG6-bmEFmf77-HkzpAS5cRPEp7Wu7aI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3315,"Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa","Käkikoski, Hilda",1864,1912,"3315-kakikoski-hilda-paiva-veronassa-ja-viikko-venetsiassa","3315__Käkikoski_Hilda__Päivä_Veronassa_ja_viikko_Venetsiassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1909,22896,161675,false,74965,[22,23],"Venice (Italy) -- Description and travel","Verona (Italy) -- Description and travel",[25],"Travel Writing","\"Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa\" by Hilda Maria Käkikoski is a travel memoir written in the early 20th century. This narrative recounts the author's experiences during her journey in Italy, particularly highlighting the beauty and history of Verona and Venice as she interacts with both the landscapes and the people. The memoir reflects on cultural observations and first impressions that reveal the allure and complexity of these iconic Italian cities.  The opening of the memoir introduces Käkikoski's excitement as she travels through the Alps towards Italy, showcasing her initial encounters with the breathtaking scenery and the charm of the Alpine villages. The narrative captures her astonishment as she realizes the contrasts between her expectations and the realities of travel, particularly as she arrives in Verona. Through her journey, she faces language barriers and cultural misunderstandings that add to her adventure, while also feeling a sense of wonder about the historical depth of the places she visits. With a keen eye for detail, Käkikoski sets the stage for her exploration of Italy’s rich artistic heritage, marked by significant landmarks and local life. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Matkakuvauksessa seurataan kirjailijan matkaa Italian Veronaan ja Venetsiaan 1900-luvun alussa. Teos sisältää havaintoja paikallisesta arkkitehtuurista, taiteen historiasta ja kaupunkien tunnelmasta.","Hilda Käkikosken 'Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3315. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","PÄIVÄ VERONASSA JA VIIKKO VENETSIASSA\n\nKirj.\n\nHilda Käkikoski\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Oy Kansa,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause\n1. Italiaan\n2. Päivä Veronassa\n\nVIIKKO VENETSIASSA\n\n3. Ensimäinen ilta Venetsiassa\n4. San Marco\n5. Dogien palatsi\n6. Vaellus Venetsiassa\n7. Lido ja Chioggia\n8. Kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella\n9. Vähän Venetsian taiteen historiaa\n10. Campanili eli San Marcon kellotorni\n\n\nKUVIA:\n\n   1. Veronan amfiteatteri.\n   2. Venetsia Markuksen kanavalta.\n   3. San Marcon fasaadi.\n   4. Osa San Marcoa sisältä.\n   5. Dogien palatsi.\n   6. Jättiläisportaat Dogien palatsin pihalla.\n   7. Huokausten silta.\n   8. Kappale Canale grandea.\n   9. Rialto silta.\n  10. Palazzo Cà d'oro.\n  11. Katu Venetsiassa.\n  12. Verrocchio: Colleonin ratsastajakuva Venetsiassa.\n  13. Sansovinon Kirjastotalo ja Loggetta.\n  14. Giovanni Bellini: Dogi Loredan.\n  15. Tizian: Rakkauden kaivo.\n  16. Tizian: Pesaron Madonna.\n  17. Tizian: Maljaa kantava tyttö.\n  18. Paolo Veronese: Jesus Levin vieraana.\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nKun syksyllä 1904 Italiasta palattuani pidin Yliopiston juhlasalissa\nopiskelevalle nuorisolle kaksi esitelmää Venetsiasta, lausuttiin\nsanomalehdistössä se toivomus, että nämä esitelmät saataisiin laajemman\nnuorisopiirin luettavaksi. Tätä useilta tahoilta uudistettua toivomusta\nnoudattaakseni ryhdyin puheenaolevia esitelmiä tarkastamaan ja\nlaajentamaan, lisäten niihin m.m. esityksen Veronasta sekä Venetsian\ntaiteen historiasta.\n\nMatkamuistelmiani täydentäessäni olen apulähteinä käyttänyt etupäässä\nseuraavia teoksia: Wilhelm Lübke, Taiteen historia, suomentanut Kaarlo\nForsman; J. J. Tikkanen, Venedig och dess konst; Albert Zacher, Venedig\nals Kunststätte; Karl Voermann, Geschichte der Malerei, II, III; Henry\nPerl, Venezia; J. Ruskin, Stones of Venice.\n\nKirjailija E. Richterille, joka kirjaa painokuntoon toimittaessani\non minua neuvoilla auttanut sekä käsikirjoituksen asiallisesti\ntarkastanut, lausun täten hartaimmat kiitokseni.\n\nHeponiemellä, tammikuun 29 p:nä 1909.\n\nHilda Käkikoski.\n\n\n\n\nI. ITALIAAN\n\n\nIloisessa päiväpaisteessa kiiti höyryhepo vasta kylvetyiltä Baijerin\npelloilta Tyrolin alppiseutuun. Silloin minä ensi kerran eläissäni näin\nAlpit!\n\nMillaiset olivat Alpit?\n\nEivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt\nNorjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita\nkallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien\nvierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit\neivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä\nkohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten\nlaineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta,\nkasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä\nniiden hirmuista korkeutta huomaakaan.\n\nEi ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin\nviljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin\nvuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa.\nVuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa\nvihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.\n\nJos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan,\npuitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet\nleikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.\n\nEi ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä\ntyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen\npenikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on\nSaksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko\npimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja\ntunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut\noikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen.\nBrennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja\nlyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin\nvälimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa,\nmutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin.\nJoskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun\nilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin\non juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja\njos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa\nnähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet\nkiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.\n\nHämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää\nkorkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta\nhuokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin\nettä uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin\ntarkastella lumoavia näköaloja.\n\nAlituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole\nsellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit,\nhalkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin\npielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki\nsiistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja\npikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin\nsilmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen,\njommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen\nnimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: \"kaikkea hyvää\ntänäpäivänä!\" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta\ntosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!\n\nHuomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta\nkatolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä\nsoma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja\nkirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja\nkorkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan\npengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme\nkyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat\nkirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän\nkirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä\nalakylän kirkon katolle.\n\nEntäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla,\njossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja\njossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.\n\nSiellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä\nväsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa\namerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni.\nTämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka\non 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.\n\nMenimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli\nniin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä.\nOlisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä\nsaattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että\nhenkeä oli ahdistanut.\n\nJoka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi\nvuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka\non runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi\nraskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi\nkarkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle\nkasvaa innostuksen siivet.\n\nKaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen\nkerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.\n\nMatkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien\nkuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja\nkohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki,\njoskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien\ntukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan\nedessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton\nsyvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa\ntietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.\n\nVuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli\nlähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa,\njonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana\nvalloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin,\nBozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien\nahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään\nkuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.\n\nAlppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten\nhuviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme\njuossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena\njokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt\nvaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään\npienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon\nkohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava\nolisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin\nlailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa\nkilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack,\nEtsch-virran lisäjoki.\n\nVallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi\nvuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun\ntahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä\nsäikähdyttääkseen.\n\nLumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat\nilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin\nmeidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli\nilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.\n\nVihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa\nkohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut\npahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat\nsärjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten\npeltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin\nhuonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat\ntekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista\nja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun\npuolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.\n\nVihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa\nkuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan\nrajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa\nuomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat,\nlaajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana\nvyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.\n\nVirran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut\naleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen\nkultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla\nhäikäisevä hohde.\n\nVihdoin aurinko katosi Alppien taa. Silloin heti huomasimme, että\nolimme etelämaassa: kello vasta vähän yli 7, ja jo melkein pimeä.\nNeljän päivän matkan päähän oli meiltä jäänyt kotoisen kevät-illan\nsuloisen pitkä hämärä. Äkkiä yö meidät yllätti. Alpit näyttivät\nuhkaavilta aaveilta ja virta vuorikoskissa kummasti kohisi. Ymmärsin,\nmiksi vuoriseuduissa syntyy peikkosatuja.\n\nJa vielä lisäksi olimme saapuneet Itävallan rajan ylitse Italiaan,\ntuohon toivottuun, pelättyyn unelmiemme maahan.\n\nVaunuun astui mustapintaisia miehiä, jotka raoittivat vähän\nmatkalaukkujamme, koettelivat keveästi päällimmäisiä vaatteita, vetivät\nliituristit laukun hihnoihin, puhuivat vierasta kieltä ja poistuivat.\nNe olivat Italian tullimiehiä.\n\nTavarat kannettiin uusiin vaunuihin, sisälle astui uusi konduktööri,\nmustapartainen mies, jonka puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin kaksi\nsanaa: \"Signorina\" ja \"biglietti\". Siitä tiesimme, että hän oli tullut\n\"neitien\" \"pilettejä\" leimaamaan.\n\nKun konduktööri oli mennyt ulos, olimme, nuori matkatoverini ja minä,\nkahden kesken umpinaisessa vaunu-osastossa. Sivulta avattavan oven\nlukko oli ulkoa kierretty kiinni, ja lukon kohdalle oli posliinilevyyn\npainettu sana chiuso.\n\nMe aloimme miettiä mitä se merkitsee. Se muistutti latinalaista\nsanaa claudere, ranskalaista clos ja englantilaista close, jotka\nkaikki merkitsevät sulkemista tahi suljettua paikkaa, ja meidän\nvaunu-osastomme ovi oli todellakin suljettu. Nyt siis olimme oppineet\nyhden italialaisen sanan ja kätkimme sen visusti mieleemme.\n\nOlipa vaunussa muitakin sanoja seinillä. Lämpöjohdon kohdalla oli\nvaskeen valettu caldo ja freddo. Caldo varmaankin merkitsee kylmää;\nmuistuttaahan se ruotsalaista sanaa \"kallt\", arvelin minä. Mutta\ntoverini, joka oli lukenut latinaa, rupesi nauramaan ja selitti,\nettä caldo merkitsee lämmintä ja freddo kylmää — \"friskiä\", kuten\nruotsinvoittoisesti sanotaan. Ja minä taoin tarkasti päähäni, mitä\nkylmä ja lämmin ovat italiaksi.\n\nEi ole näettekös leikin asia tulla tupsahtaa sellaiseen maahan, jossa\nei ymmärrä ihmisten puhetta. Täytyy käyttää joka tilaisuutta oppiakseen\njotakin, ja jos pitää silmänsä auki, niin saapi seinistäkin jonkun\nverran viisautta.\n\nSeuraavalla asemalla meidän vaunu-osastoomme astui mustaverinen vieras\nherra. Sitten ovi työnnettiin taas kiinni, juna lähti liikkeelle,\nja meillä ei ollut millään puolella pakoreikää. Mieleemme johtui\nkaikki kotiväen kovat varotukset, ettei millään muotoa saa jättäytyä\ntuntemattoman miehen seuraan noissa Italian sivulta avattavissa\nrautatievaunuissa. Vieras herra lienee aavistanut ajatuksemme, koska\nhiljaisesti lyyhistyi penkinnurkkaansa ja koetti nukkua.\n\nHetkisen kuluttua kaduimme epäluuloisia ajatuksiamme, sillä tuo vieras\nherra oli varsin hyväntahtoinen ja koetti kaikin tavoin kielitaidollaan\nauttaa meitä, joiden hän heti huomasi olevan ensi kertaa Italiassa.\nEnpä tiedä, kuinka meidän olisi käynyt Veronan asemalla, ellei tuo\nherra olisi ollut turvanamme.\n\nVeronaa lähestyttäessä me olimme aika jännityksessä, sillä olimme\npäättäneet jäädä sinne yöksi ja olimme tilanneet huoneen kaupungin\nparhaimmasta hotellista. Tiesimme että juna seisoo Veronassa vain\nminuutin, ja pelkäsimme, ettemme oikeissa ajoin saisi tavaroitamme\nulos vaunusta. Me matkustimme näet kiertomatkapiletillä, joten kaikki\ntavarat täytyi kuljettaa mukanaan vaunussa. Siitä syystä kantaja oli\naina välttämätön.\n\nOtimme kielikirjan esille ja etsimme kuumeentapaisella kiireellä,\nmitä kantaja merkitsee italiaksi, sillä olimme sen sanan unohtaneet.\nKirjassa oli facchino. Syntyi hiljainen väittely siitä, miten tuo\nvieras sana lausutaan. Se meistä, joka väitti sen lausuttavan\nfatsjiino, sai voiton, ja me junan pysähtyessä kaikin voimin huusimme\n\"fatsjiino — fatsjiino — o —oo!\" Vieras herra riensi meille avuksi\nja huusi kaikuvalla äänellä \"fakiino\"! Mutta vaikka mekin yhdyimme\nhänen kanssaan \"fakiinoa\" huutamaan, eivät Veronan kantajat olleet\ntietääkseenkään.\n\nKonduktööri antoi lähtömerkin ja paiskasi oven kiinni. Me kauhistuimme,\nmutta herra hyppäsi sohvaltaan, riuhtaisi oven auki, huusi kiivaita\nitalialaisia sanoja konduktöörille, joka silmänräpäyksessä nosti kaikki\ntavaramme ulos vaunusta. Samassa oli juna jo liikkeellä.\n\nHerra kohotti hattuaan junan ikkunassa ja me kiitimme kaikesta\nsydämestämme.\n\nNyt ymmärsimme, miksi konduktööri niin vähän meistä välitti: emme\nhuomanneet antaa hänelle juomarahaa. Juomaraha on tärkeä menestymisen\nehto Italiassa.\n\nAsemasillalla oli uusi pula edessä: ei ollut ainoatakaan kantajaa\neikä ajuria näkyvissä, ja kaupunkiin kuului olevan pitkä matka. Me\npuhuimme kaikin voimin saksaa, mutta sitä ei ymmärretty. Vihdoin\nlatelimme kaikki italialaiset sanat, jotka olimme kielikirjasta\noppineet, mutta sekään ei auttanut. Mikä muu neuvoksi kuin kantaa\nkapineet säilytyskonttoriin ja kävellä kaupunkiin — kävellä pitkä tie\npilkkopimeässä!\n\nAloimme raahata tavaroitamme säilytyskonttoria kohden, jota juuri\naijottiin sulkea. Neljä joutilasta miestä katseli, kuinka me\nponnistelimme, mutta yhdenkään ei pistänyt päähän meitä auttaa.\n\nMutta juuri kun epätoivoisina ja mieli kuohuksissa koetimme selittää\nasiatamme tylylle tavarain tallettajalle, kuului huuto: \"Albergo\nd'Accademia!\"\n\nMe säpsähdimme ilosta, sillä sen nimisestä hotellista olimme huoneen\ntilanneet.\n\nSamassa oli vieressämme mustasilmäinen, kiiltonappinen solakka\nherrasmies, joka kohteliaasti kumartaen lausui nimeni ja ilmoitti\nsaksankielellä, että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Nyt ei enää\nollut tavaroista huolta. Ne sijoitettiin hotellin tilavaan vaunuun,\nmustasilmäinen herra kunnioittavasti auttoi meidät samettipeittoiselle\npenkille istumaan, paiskasi vaunun oven kiinni ja hyppäsi itse ajajan\nviereen. Suuri vaunu lähti jyristen liikkeelle.\n\nMe siunasimme itsemme, laskimme tavaramme ja olimme taas hyvällä\ntuulella.\n\nSiellä vaunussa istuessamme meistä tuntui, kuin meidät olisi viety\nsäkissä Veronaan. Vaunu oli umpinainen, ovi takana, ja seinissä kahden\npuolen pienet ikkunat. Niistä ei nähnyt mitään, sillä tie oli pilkkosen\npimeä. Vihdoin alkoivat katulyhdyt välkähdellä. Siitä huomasimme\ntulleemme kaupunkiin. Kerta ajettiin korkean, harmaan holvikaaren\nalatse (jonka sittemmin huomasimme kaupungin muurissa olevaksi\nportiksi), ja katuvierillä oli oudonnäköisiä rakennuksia. Hotelliin\nmentiin pihan poikki, jossa oli paljon palvelusväkeä vastassa, ja\nleveälehtisten puitten keskeltä tunkeutui väkevä ruusujen tuoksu.\nLuulimme lamppujen valossa näkevämme suuren palmupuunkin, joka kasvoi\nkeskellä pihaa.\n\nHuoneemme oli kolmannessa kerroksessa — tavattoman matala ja\nvanhannäköinen huone, mutta laaja, omituinen ja mukavasti sisustettu.\nSängyt olivat korkeat kuin kameelit, ikkunat isot ja lähellä\nlattiaa. Huoneen eteisessä huomasimme kummallisia komeroita ja\nsalaperäisen näköisiä sokkeloja, jotka varsin voimakkaasti vaikuttivat\nmielikuvitukseen.\n\nUlkoa kuului huutoa.\n\n— Tappelevatkohan ne siellä? kysyi toverini ikkunan ääressä, ja minä\nkiireesti avasin ikkunan ja katsahdin kadulle.\n\nKatu oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näkynyt tappelevan — kaikki\nkulkivat rauhallisesti tietään, mutta huusivat, lauloivat ja vihelsivät.\n\n— Huutaminen taitaa olla tämän maan tapoja, arvelimme me vähän\nylenkatseellisesti ja kävimme hilpeällä mielellä illalliselle.\n\nEnnen maata menoa sentään, kotoa saatujen ohjeitten mukaan, otimme\nkynttilän käteemme ja katsoimme oliko sänkyjen alla rosvoja.\nViimeiseksi tarkastimme kaikki lukot. Kaksi lukkoa oli hyvässä\nkunnossa, mutta kolmatta epäilimme. Sen oven eteen, jossa tämä\nepäiltävä lukko oli, kannoimme raskaan tuolin ja kiipesimme sitten\nvuoteihimme.\n\nNäin vietimme ensimmäisen yömme Italiassa. Ei lukkoja särjetty, ei\nsänkyjen alta noussut rosvoja. Iltakävelijäin vihellys ja huudot\nhälvenivät ihmeellisen ihaniin unikuviin, joissa Alppien huiput\nhohtivat, kirkkojen ristit kiilsivät ja virrat iloisesti tanssivat\nvuoristossa.\n\n\n\n\nII. PÄIVÄ VERONASSA.\n\n\nMuukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa\nkaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin\nkauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin.\nSiitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään\npintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen\nitalialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on\nehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on\nrunouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten\nlevottomana aikana itägoottien suuri kuningas _Theodorik_, jonka\nmuinaissaksalainen runous tuntee \"Dietrich von Bernin\" (Veronan\nTheodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija _Alboin_\njuopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman\nisänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti\nAlboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat\njo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen\nkotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija\n_Catullus_, elämäkerran kirjoittaja _Cornelius Nepos_ ja arkkitehti\n_Vitruvius_. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, _Paolo\nVeronese_, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.\n\nMutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin\nsyövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä _Romeo ja Julia_.\nTuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat\nerästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin\nkotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä \"Julian ruumis-arkun\" ääressä,\njossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin\nluut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas\narmottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut,\nlaita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes\nse vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin.\nEi ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat\ntahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen\njoutunut kapakka.\n\nToverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan\nmerkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan\nja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta\njollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan\nympäristöineen.\n\nEnsimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka\non Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on\nrakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin,\nja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin\nyksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan\npunaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat\ntavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä\nverhotut.\n\nMutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä\nkulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin\nkeskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta.\nSe on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on\nrakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin\ntyöpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen\nluolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä\novat kaupungin rauhaa häirinneet.\n\nVasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi\nalueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen\nportaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin\nnimi \"Napoleon Bonaparte\", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa\nrakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.\n\nKunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja\nkiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean\npyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat.\nRakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri\non yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä.\nIstumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen.\nNiillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat\nsisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa\nsilmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien\nvälille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla\nkohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.\n\nKaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä,\nsuuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on\naikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.\n\nSe aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain\nja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut\nruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka\nvoimansa päivinä suu vaahdossa vaativat \"leipää ja huvituksia\", ovat\nsukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet\npunaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät\nmuukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin\nvärähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.\n\nÄänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt\non jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.\n\nSieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla\nkohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme\nihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme\nApenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.\n\nEnsikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin\nvähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin\nensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet\ntiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman.\nTalot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa\nkaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli,\njonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa\ntalossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen\nkatolla oli joku tasainen parveke eli \"terassi\", jolla kasvoi kukkasia,\nkukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.\n\nKaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten\nrakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat\nkorkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita:\nkuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.\n\nKaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä\nrunollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä\nviljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli\nvälkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä\nvirrasta sanoo muuan kirjailija, että \"satu on sen aateloinut ja\nkansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut\nja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet\". Sankareiden\nveri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja\nviinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua\ntaistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara,\nMontebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!\n\nKesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan:\namfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia\nlippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli\npuutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten\nniitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty\nnuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.\n\nMinä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo \"liput\"\nolivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan\nujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset\nvalkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä\npohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa\noltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet\nvälttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.\n\nTämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen,\nja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän\npikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli\nmeistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä\nkatujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä\nlaskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat\nvilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja\naasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan\nluimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa\nvaljaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia\nkatsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt\nolevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne\nläimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla,\nvaikka se jo muutenkin oli liian raskas.\n\nKurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle\navoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa\nravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten\nvieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja\nkahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!\n\nVilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman\nmaailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa\nkansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään\nse on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.\n\nTori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät\nvalkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät\nhedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta\nväkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat\ntavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat\nostajia luokseen.— \"Herneitä, papuja, kukkakaalia!\" huutaa yksi,\n\"oransseja, sitrooneja, omenia!\" vastaa toinen, ja kolmas säestää\nkimakalla äänellä: \"ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit —\nostakaa ruusuja!\"\n\nKauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu\nmeihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille\nja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä\nappelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme\ntingityksi puolet pyydetystä hinnasta.\n\nMutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme\nhyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla\non naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja\nesittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten\nRooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta\nmarmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva.\nJalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian\nsuurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli \"Adrian meren\nkuningattaren\" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän\npylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä.\nSuuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas\njalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.\n\nSiihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha\nvierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä\nvoimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan.\nJa vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset\nAlppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista\nja Etnan hehkuvilta rinteiltä...\n\nNyt Italia on vapaa.\n\nToinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile\nvallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla\nItaliassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään\nheidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat\nyhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan\nmarmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan\nmerkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.\n\nVeronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka\nsitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa\nmielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka\nainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä\npalanen Italian historiaa.\n\nNäissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä\ntoisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot.\nSamaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori.\nSiellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha\nraatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä\non suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita.\nKeskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.\n\nMe lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa.\nKukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin\ninnostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.\n\nPalatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä\nlausunut nimen _della Scala_.\n\nMe katsomme kysyvästi.\n\nVeronalainen näyttää hämmästyneeltä. Me luemme hänen silmistään\nhalveksivan kysymyksen: \"Ettekö Te tunne della Scalan nimeä? Jokainen\nlapsikin Veronassa Scalojen uhka-uljaan tarinan tuntee. Heidän\nmainettaan kertovat kirkot ja palatsit, heidän hautamerkkejään\nkatsomassa käyvät kaikkien maiden taiteilijat.\"\n\nNiin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli\nalhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet\njälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään\noli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja\nryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue\nkukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän\nhallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino\ndella Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki\nitselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan\nBartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen\nrakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja\nJuliaan.\n\nAlberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka\naikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton\nPaduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja\ntaiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita,\nrunoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa.\nNiihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan\nVeronassa.\n\nMutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen\nsukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus\nvietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha\nja nautinnot hävittivät koko suvun.\n\nTämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista\ntaideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.\n\nMuukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle\nhautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa\nmarmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy\nsuuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa\navonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin\nrautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa\nilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät\nole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti\nkoristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon\ntornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun\nvaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen\nliittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan\npovessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken\nkansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka\nhuipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen\nselässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.\n\nIntohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se\nkuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!\n\n\n\n\n\n\nVIIKKO VENETSIASSA\n\n\n\n\nIII. ENSIMMÄINEN ILTA VENETSIASSA.\n\n\nLieneekö maan pallon pinnalla toista kaupunkia, jonka nimi niin\nlumoavasti vaikuttaa kuin Venetsian?\n\nSen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen\nmeren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa\ngondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat\nbengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa\nhohteessa.\n\nVenetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan\nmäärä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot\nvärisyttävät.\n\nMutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka\nensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan\nja tunteensa hurmauksessa on valmis \"Adrianmeren kuningattaren\"\npurppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun\nkääriytyneen vanhan vaimon!\n\nMutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata\nVenetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan,\nsilloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan\nhalvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren,\nkullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla\nkaikki mainen kauneus kalpenee...\n\nTällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä\niltaa Venetsiassa.\n\nMe, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä\nhetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan\nmarmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli\nkäsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.\n\nKun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää\nVenetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin\nasemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä\ntaiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla\nkirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.\n\nJa kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti\ntarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne\npuistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita\nrahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota\nVenetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.\n\nSeurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja\ngondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat\nsen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota\ntavanmukaista \"soldia\" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.\n\nJa sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin\nkuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta\nkuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten\npohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.\n\nGondolieeri, joka huomaa että vastatulleet uteliaina koettavat katsella\nympärilleen, alkaa opastaen mainita kanavan varrella olevien talojen\nnimiä: Corner della Regina... Palazzo Pesaro... Palazzo la Cà Doro.\n\nMe, joiden huomio yhä vaan oli kiintynyt noihin viheriän liman\npeittämiin portaihin ja pohjakerroksiin, katsoimme hämmästyneinä\ntoisiamme.\n\n— Nuoko ne nyt ovat niitä Venetsian marmoripalatseja!\n\nKotimaassa olivat Venetsiassa matkustaneet ystävät kyllä valmistaneet\nmeitä siihen, että todellisuuden Venetsia on toisellainen kuin\nmielikuvituksen Venetsia, mutta näin kolkoksi emme kuitenkaan olisi\ntodellisuutta luulleet.\n\nMuuan gondooli tulee vastaan ja takanamme kuuluu pitkäveteinen kamala\nhuuto: \"a—òel, a—òel\". Toisesta gondoolista vastattiin samalla tavalla,\nja joka kanavan kulmassa kuului noita outoja, salaperäisiä huutoja,\njotka tekivät melkein pelottavan vaikutuksen illan hämärässä.\n\nNe olivat gondolieerien eli gondoolinsoutajien varotushuutoja\nyhteentörmäysten välttämiseksi. Tämmöisten huutojen jälkeen\ntavallisesti kuului gondoolin sivulta veden hiljaista solinaa, ja\ngondoolit äänettömästi sivuuttivat toisensa, liukuen eteenpäin kuin\nkäärmeet kanavan mustilla aalloilla. Nuo pitkät solakat miehet, jotka\ngondoolien perässä huojuvin liikkein yhdellä airolla keveää alusta\nkuljettivat, olivat meistä kuin lauttamiehiä kuoleman virralla.\n\nVihdoin siirsimme kuomun uutimet syrjään, joten näköala tuli vähän\nväljemmäksi. Gondooli liukui tutun näköisen suuren sillan alatse.\n\nOliko se \"Huokausten silta\"?\n\nEi, se oli _Rialto-silta_, joka johtaa Canale granden poikki. Sen\nläheisyydessä gondooli kääntyi pimeään vesikujaan, joka oli niin\nkapea, että kaksi gondoolia tuskin saattoi sivuuttaa toisiaan, ja\nvedestä kohoavien hirvittävän korkeitten rakennusten välitse näki vaan\nkapean kaistaleen taivasta. Sade lotisi sameaan veteen, ja ilma tuntui\nlikaisen suolaiselta.\n\nMeitä puistatti.\n\nÄkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille\nkiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa\nmiestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään\nkujaan.\n\nSilmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset\nepärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian\nsalaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt\novat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen\nlabyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja\njossa ei ihmisiin voi luottaa.\n\nKun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme\noli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin\nmiesten perässä juoksimme, johtivat \"Saksalaiseen kotiin\", jossa huone\noli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui\nruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen\njälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle\nparvekkeelle.\n\nSinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina\nhämmästyksestä ja ihastuksesta.\n\nKoko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään\nsatumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri,\nja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia\nkupooleja. _San Marcon_ eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat!\nJa tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä,\ntoisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen\nsiivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät...\nja täällä jalkaimme alla Markuksen tori... niinkuin suunnattoman suuri\njuhlasali... Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman\nnäköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat\nkäsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien\npalatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja\nsiellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja\nmeressä saari kirkkoineen!\n\nMistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki\nvaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista\npilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden.\nSiellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia\nollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa\norkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein\njoka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman\nmaksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti\nesitettävän.\n\nMikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan\nkorkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla.\nJa missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli\ntuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.\n\nMe kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan\nkuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.\n\nÄkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa\nmuistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä.\nSiellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e.\nkahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska\nkuului 23 lyöntiä.\n\nKellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä\nkuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut\nkamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme\nmissään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme\nkellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa\nmaailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko\nmaapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa\npronssimiestä (\"maurit\") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon\nsuuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on\nilmoitettava.\n\nNoita lyöntejä me kaiken yötä ihmetellen kuuntelimme, sillä joka kerta\nkun \"Maurit\" vasaroillaan iskivät kelloa, vapisi koko huone ja me\nolimme kuin lumouksen vallassa. Mutta me emme hermostuneina viettäneet\nyön hetkiä. Joka kerta kun kellonlyönteihin heräsimme, oli mielemme\nkuin onnellisten lasten, jotka jouluaaton edellisenä iltana toivovat,\nettä viimeinen yö pian kuluisi ja huomenna saisi nähdä mitä joulupukki\non pannut kuusen juurelle. Rauhallisen, onnellisen unen keskeltä\nalituiseen nousi kysymys: mitähän ihanuuden aarteita \"Adrianmeren\nkuningatar\" aikoneekaan näyttää meille päivänvalossa?\n\n\n\n\nIV. SAN MARCO\n\n\nYö kului. Päivä koitti — ihana ja kirkas.\n\nMe tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen\nkirkkoon.\n\nSinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli\naivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä\nasuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten\nkirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä\nhartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon\nmennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys\non melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa\nikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.\n\nSe vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan\npyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa\nkulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista\nleikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita,\nkukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat\nkädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta,\nveistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä\npohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset\nkupoolit.\n\nJa alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa\npyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli\ntahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.\n\nJa mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja\npylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä,\ntummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja\npylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia\nlehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät,\nporttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja\nvarastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa\npari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.\n\nAstumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja\nkuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon.\nKeskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi\non aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina\njuhlapäivinä.\n\nEnsimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys.\nOn kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa\nvirtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja\nsoihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti\nhuumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen\nhyminä.\n\nMutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa,\nmiten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto\non kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia,\nsädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja\nkaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia\nolentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja\nhyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa\nristinkuva.\n\nOlin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta,\nmutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja\nvärittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa\nihmeellisen temppelin loistoon.\n\nJa kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron\nluomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä,\nja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla,\nneronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!\n\nSanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia,\nkalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja\nettä mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!\n\nMuukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston,\nsellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San\nMarcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan\neikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy\nkokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä\nja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa\nmeressä.\n\nMutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa\nja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa\naaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on\nerivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet\novat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja\nalttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen\ntuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet,\nja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka\non satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat,\nriemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian\nalla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit,\ntäällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu\ntänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä\nvuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet,\nastelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta\nvuosisatoihin...\n\nJokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja,\nja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana\nkuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.\n\nJohtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja\nkuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit\nloimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä\nsärkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt\nkotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille,\njotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne\nkolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille\npaaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi\nvarakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot\nlaajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus\njumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.\n\nSiihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat\nItalian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin\nvaltaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.\n\nMutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi\nitsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi\nrikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta\nkeskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin\n_dogiksi_.\n\nKuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian\nhenkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen\neteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat,\nhänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista\nmaista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua,\nhän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä\nauttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron\ntuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs\njalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä\nsilmillään.\n\nKeskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten\nruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin\nvarmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus.\nMitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli\nhänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin\nhaluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta,\nneitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan\nesim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja\nsuureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan\nalulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella\nanastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä\nAleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä\nkuljettaa ne kotikaupunkiinsa.\n\nSiitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan,\nalkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli\nmahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen\nkansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla\ntaideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät\npyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle\nkätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä\nnäemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva\nmuhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa\nja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa,\njoka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää\npyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.\n\nHeti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830\nvaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat\nvalmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan.\nTuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen\nmuinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus,\njonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.\n\nV. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian\nrikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa\nkomeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja\ntyömiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan\nkäytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin\nbysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä\nkupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä\nkuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin\nmuodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin\njalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle\nrakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä\nristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia\nmuita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä\npaksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta\nloistavilla mosaikeilla.\n\nKatto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla,\nja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä\nmarmorilevyillä.\n\nNoitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti\ntoisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia,\nsuuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen\narvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista\ntaidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan,\njolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas\nsaarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.\n\nNykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen\nbarbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa\nsulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta\nnoilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio\nkoristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi\nuskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla.\nNuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja\nihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat\nraamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta,\nopetusta ja uskon lohdutusta.\n\nMarkuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin\njärjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli\nhänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme\nSan Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja.\nSiitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon\netusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä\njärjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa\nkorvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen:\n\"Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat.\"\n\nKirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren\nmosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen\nKristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä\non avattu kirja ja siinä sanat: \"Minä olen ovi, joka minun kauttani\nkäypi sisälle, tulee autuaaksi.\" Ja mosaikin punaisessa kehyksessä\non sanat: \"Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun\nomani ovat, astua sisälle minun kauttani.\" Kirkon länsiosassa näemme\npunaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka\nkuuluu näin: \"Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän\nsinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä\nsinun tulee visusti ajatella.\"\n\nNämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut\nainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka\nkirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet\nlukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä\nsaivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista\nnaapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien\nsisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen\npainuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.\n\nMutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä\nmatalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä\nkesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia\nkirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta\nkirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan\nensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:\n\n    \"Kristus on ylösnoussut\" ja\n    \"Kristus on tuleva tuomiolle.\"\n\nNämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan\nvenetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat\nSan Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön,\njulisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden\nilosanomaa:\n\n    \"Kristus on ylösnoussut.\"\n\nJa joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja\nnautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen\nkupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:\n\n    \"Kristus on tuleva tuomiolle.\"\n\nNäin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen,\nmikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä\nensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.\n\nMutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa.\nMyöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään\ntemppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.\n\nMutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen\nrakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit\njyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen\npyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.\n\nTämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden\nihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit\nrakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat\nperineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet\narabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai\nuutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko\nsuippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa\ntekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi.\nSamalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja\nmuita goottilaisia koristuksia.\n\nSamaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli\nItalian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit\nvapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit\nesikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.\n\nTämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja\ntyöskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin _Verrocchio,\nSansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini_ kahden poikansa kanssa,\n_Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio_, sittemmin Paolo Veronese, ja\nennen kaikkia _Tizian_, tuo \"taiteilija Jumalan armosta\", jolle luonto\nja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka\nsuosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä\non maalarien saavuttamattomana mestarina.\n\nTizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on\nmuutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa\nCanale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut\nrenessansimiehet. _Massegne_ veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet\nkokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka\ntakana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja\nneitsyt Mariaa.\n\nKirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo\nSansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo\nTintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa \"voittokaarta\"\nmosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin\nbysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta\nliikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin\nvanhat mosaikit.\n\nMerkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on \"Neitsyt\nMarian sukupuu\". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit\nistuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu,\njommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista\naihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt\nmieltäkiinnittävä taideteos.\n\n_Alttareita_ on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on\npääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat\nlunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa\nsäilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita.\nTämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät\narvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on\nveistetty _Verde Anticoksi_ nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä.\nTätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin\nmuinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset\nleikkasivat ornamentteja.\n\nAlttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa _Pala d'oro_, kullasta ja\nhopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala\nd'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla\nvalmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä\nryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina\nkuvilla koristettu.\n\nPääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs\ntoinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria,\njotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.\n\nTämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita\nJacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat\nkorkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta.\nHautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien\njoukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot\nhelposti tuntee toisten joukosta.\n\nMutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta\nalttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja\nja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa,\non tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen\nverta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä\nja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja\nmestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes\nKastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.\n\n— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä\nprotestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee\nhuomaavansa hurskasta petosta.\n\nTähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä\nkiivastuksella:\n\n— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse\ntodistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa\nkaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin\nsäilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti\nvahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla\nihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat\nparantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja\nkaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.\n\nTämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen,\nmutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi\nhartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten\nuskonnollisia tunteita.\n\nMe etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden\ntodenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me\nlöydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177\nlankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen\nselässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.\n\n— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan\nlausuneen.\n\n— Minulle sekä Pyhälle Pietarille, oli paavin vakaa vastaus.\n\nTämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti\nkehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen\nSuomeen.\n\nTosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin\nPohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle\nvaltiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko\nkristikunnan täytyi totella!\n\nLopuksi kiipeämme ylös portaita katon rajassa olevalle parvelle. Sieltä\nkatselemme kattomosaikkeja läheltä ja luomme silmäyksen alas kirkkoon,\njossa liikkuu sakeat joukot kaikellaista kansaa. Parvelta astumme ulos\neräästä ovesta ja huomaamme seisovamme kirkon katolla. Lähellä meitä\novat nuo historiassa kuulut kullatut pronssihevoset, joita olimme jo\ntorilta katselleet.\n\nMikä kaunis nelivaljakko, ja mikä loistava lehti Venetsian historiaa\nniihin on piirrettynä!\n\nNiiden alkuperästä on eri mielipiteitä. Toiset arvelevat niiden\nolevan kreikkalaista työtä Chios saarelta, josta Theodosius keisari\nolisi vienyt ne Konstantinopoliin kilparadan kaunistukseksi. Toiset\ntaas luulevat tietävänsä, että ne ovat aikanaan olleet Neron, sitten\nTrajanon voittokaaren kaunistuksena Roomassa ja Konstantino Suuri olisi\nvienyt ne Konstantinopoliin. Siellä ne olivat vielä v. 1202, jolloin\nvenetsialaiset kuljettivat laivoillaan länsimaiden ristiretkeläiset\nKonstantinopoliin keisaria vastaan taistelemaan ja saivat apunsa\npalkaksi kolmannen osan kukistuneen keisarikunnan maista. Venetsian\nlähes 100-vuotias sankarillinen sokea dogi _Enrico Dandolo_ toi \"Neron\nkultaiset hevoset\" voiton merkiksi Venetsiaan ja ne asetettiin San\nMarcon katolle. Sieltä Napoleon Bonaparte ne viidensadan vuoden päästä\n1797 ryösti ja vei Parisiin, merkiksi siitä, että Venetsian vanha\ntasavalta oli viskattu kumoon ja tehty Ranskasta riippuvaiseksi. Mutta\n17 vuoden kuluttua Napoleon oli kukistunut ja Europan hallitsijat\njakoivat hänen valtakuntansa. Itävallan keisarin osaksi tuli Venetsia,\nja hän vei voittosaaliinaan pronssihevoset takasin Venetsiaan.\n\nSan Marcon katolla siis taaskin seisovat \"Neron kultahevoset\",\nasennoltaan yhtä uljaina kuin ennenkin, valmiina voittoisaan\nryntäykseen — mutta niiden kultaus on kulunut...\n\nRyöstetty on myöskin Markuksen siivekkään jalopeuran jalokivisilmät\ntuolta pylvään päästä rannalta. Kirkon katolta jos kiikarilla katsoo,\nniin selvään huomaa, että jalolla eläimellä nyt on silmät lasista.\n\nMutta loistava on näköala San Marcon katolta. Täältä näkyy _Markuksen\ntori eli Piazza_ verrattomassa kauneudessaan. Se on aivan kuin kirkon\nesikartano ja muistuttaa foorumia muinaisroomalaisen temppelin\nedustalla. Koko tori on 176 metrin pituinen ja leveimmältä kohdalta\n82, kapeimmalta 56 metriä leveä. Kolmelta puolelta sitä ympäröi\nkolmikerroksiset marmoripalatsit. Näyttää kuin nuo rakennukset\nolisivat kaikki samaa palatsia. Torin etelä- ja pohjoispuolella ovat\nn.s. _Prokuratsiat_, jotka tasavallan aikana olivat prokuraattorien\neli hallinnon johtomiesten asuntoina. Eteläinen, Procuratsio nuova\n(nyk. Pat. Reale) on meidän päivinämme kuninkaan asuntona, silloin\nkun hän oleskelee Venetsiassa. Kirkkoa vastapäätä on n.s. _Atrio eli\nNuova Fabrica_, jonka Napoleon Bonaparte rakennutti prokuratsioitten\ntyyliin. Kaikkien rakennusten alakerrat lepäävät komeilla pilareilla,\njoiden takana ovat avarat kaarikäytävät ympäri koko torin. Torin\npohjoispuolella aivan kirkon kulmassa on vielä tuo jalotyylinen korkea\ntorni, jossa on maailmankello \"maureineen\" — sama kellotorni, jossa me\nasuimme.\n\n[Maailman kelloa vastapäätä Kirjastotalon nurkassa oli ennen Markuksen\nkellotorni eli Kampaniili. Sitä me emme nähneet, sillä se oli v. 1902\nsortunut maahan, mutta sitä on jälleen ruvettu rakentamaan entiselle\npaikalleen. Matkustajat, jotka kesällä 1908 kävivät Venetsiassa,\nkertovat sen kohonneen jo Kirjastotalon räystään tasalle.]\n\nVenetsian historia tietää, että kellotornin rakensi v. 1496—99 _Moro\nGoducci_. Maailmankellon merkillinen taulu on huoneen korkuinen, ja sen\nyläpuolella on avonainen parveke, jossa kullattu pyhä neitsyt istuu\nJesus-lapsi sylissään. Parvekkeelle johtaa kaksi ovea. Loppiaisen ja\npaastonajan sekä helatorstain ja helluntain välisenä aikana toinen\novi avataan aina tunnin vaihtuessa. Kun \"maurit\" alkavat vasaroillaan\ntakoa kellon laitaa, silloin ovesta astuu ulos kolme mustaa \"itämaan\nkuningasta\". Jumalan äidin ohi kulkiessaan he ottavat kruunut päästään,\nkumartavat syvään ja poistuvat toisesta ovesta. Tämä omituinen\nkoneisto, joka jo vuosisatoja on ollut venetsialaisten ihastuksen\nesineenä, kuuluu etenkin helluntai-aikana houkuttelevan Markuksen\ntorille suuret joukot maalaiskansaa.\n\nSuurelta torilta haarautuu rantaan kapeampi pieni tori, _Piazzetta_,\nja sen varrella, viistoon kirkosta, on tuo Sansovinon rakennuttama\nverrattoman ihana _Kirjastotalo_, jonka sanotaan olevan maailman\nkauneimpia rakennuksia. Piazzettan itäpuolella taas on se rakennus,\njonka nimi aina mainitaan Markuksen kirkon yhteydessä: Dogien palatsi.\n\n\n\n\nV. DOGIEN PALATSI\n\n\nDogien palatsista on sanottu, että jos sitä estetiikan sääntöjen mukaan\narvostelee, niin sen pitäisi oikeastaan olla ruma — se on ikäänkuin\n\"kilpikonna jolle on kasvanut sata jalkaa\" — ja kuitenkin se on\nihanimpia rakennuksia koko maailmassa.\n\nKun on matkustanut monessa maassa ja nähnyt paljon kaunista, tapahtuu\nhelposti, että eri esineet muistissa sekaantuvat, niin ettei esim. aina\nmuista erottaa toista rakennusta toisesta. Mutta jos Dogien palatsin\nkerran on nähnyt, niin sitä ei koskaan unohda. Sen kuvan tuntee aina\ntuhansien joukosta, sillä sen näköistä rakennusta ei kuulu olevan\nmissään koko maanpallon pinnalla.\n\nMikä tekee Dogien palatsin niin viehättäväksi? Sen ruhtinaallinen\nasemako San Marcon vieressä, mailman kauneimman torin varrella ja\nAdrianmeren rannalla? Vaiko muotojen rikkaus?\n\nMonet väittävät tämän ihmeellisen palatsin tenhon johtuvan siitä,\nettä tässä rakennustaiteen ihmeessä, samaten kuin San Marcossakin,\neri aikakausien rakennustavat, eri sukupolvien kauneuden ihanteet\nyhtyvät. Jo toista tuhatta vuotta takaperin laskettiin nykyiselle\npaikalle Venetsian ensimmäisen dogien linnan perustukset. Mutta tästä\nlinnasta ei enää ole mitään jälellä. Nykyinen Dogien palatsi juontaa\nalkunsa vasta 1300-luvulta, jolloin sen merenpuoleisen fasaadin itäinen\nosa rakennettiin. 1400-luvun alussa jatkettiin palatsin rakennusta,\nja vuonna 1443 oli sen ulkopuoli täysin valmis. Tulipalot ovat sitä\ntuhonneet, mutta se on aina entiselleen korjattu ja samalla sitä on yhä\nlaajennettu, yhä kaunistettu.\n\nMikä on se omituisuus, joka tekee dogien palatsin niin helposti\ntunnettavaksi?\n\nTuo kummallinen fasaadi se on. Sen ylä- ja alaosa näyttävät ikäänkuin\nkuuluvan eri rakennuksiin. Ylikerroksen seinä on yksitoikkoinen ja\nsileä, ainoana koristuksena kumpaisessakin fasaadissa yksi pieni\nparveke ja vaalean keltaisista ja punaisista marmorilevyistä tehty\nruudukas seinän verhous. Ikkunat ovat pienenlaiset ja niitä on\nsiellä täällä, harvassa ja varsin säännöttömästi sovitettuina. Ja\ntämä yksitoikkoinen yläseinä lepää ihanimmalla pylväs-alustalla mitä\nikinä ajatella saattaa. Pylväitä on kaksi riviä päällekkäin. Alempi\npylväskerros on jykevistä muuratuista tukipylväistä, jotka muodostavat\navoimen _arkaadin_ eli kaarikäytävän. Pylväiden päät ovat runsailla\nlehtikoristuksilla ja arvokkailla marmoriveistoksilla kaunistetut.\nKuuluisimmat ovat nurkkapilarit, jotka kuvaavat Noakin häpeätä, Aatamia\nja Eevaa sekä Salomonin tuomiota. Ihmeellinen on myöskin muuan v.\n1312—1328 veistetty pylvään pää, joka esittää avioelämän iloja ja\nsuruja: Rakastavaiset kohtaavat toisensa, viettävät kihlajaisia, häitä,\niloitsevat lapsensa syntymisestä ja itkevät esikoisensa kuolemaa.\n\nAlimman pylväsrivin päällä on rivi siromuotoisia taajaan asetettuja\npylväitä ja niiden yläpuolella kauniita goottilaisia nelilehti-aukkoja.\nTämä pylväsrivi muodostaa loistavan kauniin _loggian_ eli\nkaarisuojaman, josta on kaunis ja kuuluisa näköala Piazzettalle,\nmerelle ja Canale granden suulle. Sieltä näkee m.m. sadoittain somia\ngondooleja ja vasemmalla valkokupoolisen kirkon, kuuluisan _Santa Maria\ndella Salutan_.\n\nJos astumme sisälle komeasta portista, joka on aivan San Marcon\nvieressä, joudumme siihen avonaiseen käytävään, jonka seinällä kaikki\ntärkeät ilmoitukset tasavallan aikana olivat kansan luettavina. Nyt\nriippuu seinällä yksi ainoa julistus, mutta se on vaskeen valettu; se\ntietää että Venetsia v. 1866, sen jälkeen kuin Itävalta, sen entinen\nsortaja, sodassa Preussia vastaan oli joutunut tappiolle, oli kansan\näänestyksellä yhtynyt Italian kuningaskuntaan.\n\nKun tämän julistuksen olemme lukeneet, avautuu eteemme Dogien palatsin\nsuuri suljettu piha. Me hämmästymme, sillä rakennustapa siinä on aivan\ntoisellainen kuin ulkopuolella. Ainoastaan länsisivussa on vielä vanha\ngoottilainen tiilifasaadi, mutta muuten näemme fasaadeissa, ikkunoissa,\npylväsriveissä ja porraskäytävissä enimmäkseen vain loistavaa\nrenessansityyliä 1500-luvun vaiheilta.\n\nTäällä kuten ulkoseinälläkin on pylväsrivin takana ihanat \"loggiat\",\njotka ympäröivät koko pihan ja joissa on marmorisia kuvapatsaita\nItalian suurmiehistä.\n\nTällä paikalla saamme ensi kerran huomata, että marmoriset veistokuvat\novat Italiassa ylellisyystavaraa, jota on niin runsaasti, ettei sille\nole sijaa saleissa eikä museoissa. Dogien palatsin pihalla eräässä\nkaarikäytävän osastossa on monia kymmeniä antiikkisia kuvapatsaita ja\nkuvapatsaan osia — jalomuotoisia jumalia ja jumalattaria, runottaria,\nsankareita, katkenneita käsiä ja jalkoja, jotka on kannettu ulos\nsaleista ja tilan puutteessa viskattu pihalle ikäänkuin romuläjään.\n\nSaisimmepa me tuosta edes yhden katkenneen käsivarren, niin\nlasikaappiin sen kätkisimme ja kotimme kauneimpaan huoneeseen\nkunniasijalle asettaisimme ja kaikille ystävillemme hartaalla mielellä\nkertoisimme, että meillä on hallussamme murunen muinaisen taiteen\naartehistosta!\n\nMutta meillä ei ole kauan aikaa tarkastella viehättävää romuläjää,\nsillä aivan sen vierestä kohoavat korkeat marmoriportaat, jalomuotoiset\nja juhlalliset. Portaitten yläpäässä seisoo oven vartioina\nSansovinon veistämät marmorijättiläiset _Mars ja Neptunus_, joista\njättiläisportaat ovat nimensä saaneet. Jättiläisportaiden rakentaja oli\nAntonio Rizzo 15. vuosisadan lopulla.\n\nNäiden portaiden yläosassa muinaisen Venetsian vasta valittu dogi\nkaiken kansan nähdessä pani päähänsä punaisen dogin myssyn, ja täältä\nhän lähti sitten San Marcoon ja nousi saarnastuolin tapaiselle\nestraadille näyttäymään kansalle.\n\nKomean koridoorin läpi käytyämme nousemme \"kultaisille portaille\" —\nstukatuurilla ja kullalla koristettuun komeaan porraskäytävään, jota\nentisaikoina saivat astella ainoastaan ne, joiden nimet oli merkitty\n\"kultaiseen kirjaan\" — sen ajan aateliston ja etuoikeutettujen\nsukujen nimiluetteloon. Nyt kultaisia portaita kävelevät kuninkaat ja\nkerjäläiset ja kaiken maailman tuntemattomat matkustajat, kunhan vaan\novat lunastaneet itselleen muutamalla pennillä pääsylipun.\n\nIhana on Dogien palatsi ulkoa, mutta onpa se myös loistava sisältä!\nSadoittain on siellä saleja ja tuhansittain taideteoksia. Me kuljemme\naivan kuin huumaantuneina huoneesta huoneeseen. Tapahtumat, joista\naikoinaan olemme ulkoläksynä lukeneet, tulevat täällä vastaamme,\nkulkevat ohitsemme elävinä kirjavina kuvina. — Tässä salissa valittiin\ndogi... tässä hän puki päälleen purppuraviitan... tässä nukkui...\ntässä söi... tuossa rukoili... täällä piti kokousta senaatin kanssa...\ntuossa otettiin vastaan ulkovaltain lähettiläät... tuossa oleskeli\nhenkivartiasto... tuossa suuressa salissa piti istuntojaan suuri\nneuvosto...\n\nSiihen saliin me pysähdymme, sillä niin loistavaa salia tuskin lienee\nkoko maailmassa, ellemme lukuun ota Palazzo Vecchion suurta salia\nFirentsessä.\n\nSuuren neuvoston sali on lähes 53 metrin pituinen, lähes 26 m levyinen\nja yli 15 m korkuinen, sillä se kohoaa läpi kahden kerroksen.\nSalin toisessa päässä on korotettu lava ja kahden puolen salia\nkohoovat kaaressa korkeilla selkänojilla varustetut ja kauniilla\npuuleikkauksilla kaunistetut penkit. Me istahdamme väsyneinä\nkallisarvoisesta puusta tehdylle penkille, laskemme käsivartemme\nkäsinojalle, katselemme loistavilla maalauksilla kaunistettua kattoa\nsekä seiniä, ja kuvittelemme mielessämme niitä aikoja, jolloin\npurppuraviittoihin puetut \"kultaisen kirjan\" miehet tekivät täällä\npäätöksiä, jotka saivat keisarit ja kuninkaat vapisemaan.\n\nSen ajan tapauksia juuri kuvaavatkin salin seinä- ja kattomaalaukset.\nKomeileva kuvasarja kertoo täällä keisari Fredrik Barbarossan\nnöyryytyksestä, tuosta samasta tapauksesta, jota kivilaatat San Marcon\netusuojamassa muistuttavat. Nämä kuvat ovatkin omiansa Dogien palatsin\nsuurta salia kaunistamaan, sillä paavi oli tuon tapauksen aikana\nVenetsian vieraana ja dogi oli sovinnon välittäjänä keisarin ja paavin\nvälillä.\n\nEräässä toisessa kuvasarjassa esitetään Ranskan kuninkaan Henrik III:n\nvastaanottoa Venetsiassa, tuota kuuluisaa vastaanottoa, jossa 200\nvalkoisiin vaatteisiin puettua naista, hohtohelmillä ja jalokivillä\nkaunistettuina muodostivat kunniakujan, ja ihastunut kuningas luuli\njoutuneensa jumalattarien keskelle.\n\nSellaiset kohtaukset innostuttivat tasavallan taiteilijoita ja\nkuvaukset niistä tyydyttivät Venetsian ylpeätä ja loistonhimoista\nylimyssäätyä.\n\nMutta onpa toinenkin aine, joka näyttää olevan venetsialaisille\nmieluinen: \"Venetsia Adrian meren kuningattarena \". Melkein kaikissa\nsaleissa näemme kuvattuna Venetsian nuorena naisena, jolle meren ja\nmaan jumalat jakavat aarteitaan, jota valloitetut maat ja kaupungit\nkumartavat ja jota \"Vanhurskaus\" ja \"Rauha\" ja kaikki hyveet seuraavat.\n\nSe muistuttaa niitä aikoja, jolloin Venetsia oli Tyron ja Sidonin\nvertainen loistossa. Sen laivat purjehtivat kaikilla vesillä. Kotona\nvenetsialaiset tekivät ahkeraan työtä lasi- ja värjäystehtaissa,\nvierailla rannoilla he perustivat kukoistavia siirtokuntia. Heidän\nmukanaan Italian kielen taito levisi Dalmatsiaan, Istriaan, Kreikan\nsaarille, Bosporon rannoille, Mustan meren ympäristölle ja Tonavan\nlaaksoon. Heidän laivoillaan tuotiin rikkaan Levantin tuotteet\nEuroppaan. He laskivat valtansa alle koko koillisen Italian, tulivat\nPisan ja Genuan voittajiksi, taistelivat saraseeneja vastaan,\nkukistivat muinaisen Konstantinopolin keisarikunnan ja hallitsivat 3/8\nmahtavasta Rooman valtakunnasta.\n\nTämän ajan muistoja käsitellessään Venetsian taiteilijat liikkuvat\nloistavissa ilmapiireissä. Tavallisten kuolevaisten arkiharrastukset\neivät heitä viehätä. Kuningasten ja jumalattarien joukosta he liitävät\nsuorastaan Paratiisiin. Suuren neuvoston salissa on maailman suurin\nöljymaalaus. Se on 25,40 m pitkä ja 10,20 m korkea. Aiheena on\nParatiisi, ja tekijä on Jacopo Tintoretto, tuo sama renessansimaalari,\njoka mosaikeilla kaunisti San Marcoa ja joka tahtoi olla aikansa\nsuurimpien mestarien vertainen.\n\nHänen suurta tauluansa korjattiin paraillaan, silloin kuin me kävimme\nDogien palatsissa, sillä ajan hammas on sitä pahasti kuluttanut.\nMeistä näytti kuin tuli olisi kärventänyt muutamilta enkeleiltä\nsiivet. Tuo jättiläistaulu oli nostettu seinältä keskelle lattiaa,\njossa se pimitti puolen salia. Tintoretton taulua on paljon ylistetty,\nmutta me emme päässeet sen kauneuden perille. Näimme vaan rajattoman\nmäärän sekavia joukkoja, enkeleitä ja pyhimyksiä, jotka kirjavien\npilvien näköisinä peittivät taulun avaran pinnan. Luultavasti meillä,\nväsyneillä matkustajilla, ei ollut sitä mielenrauhaa eikä sitä nöyrää\nkärsivällisyyttä, joka on suurten nerontuotteiden käsittämisen\nensimmäinen ehto.\n\nMeidän silmämme kohosi salin kuuluisaan friisiin, jossa on\nkaikkien Venetsian dogien kuvat. Me laskimme 76 kuvaa, ja niitä\ntarkastellessamme kulki ohitsemme nuo 1376 vuotta, jolloin Venetsia\noli itsenäisenä valtiona ja jolloin se kehittyi kansanvaltaisesta\nanarkiasta dogin hallitsemaksi yksinvallaksi ja vihdoin ylpeän\naateliston harvainvallaksi.\n\nSilmämme sattuu salin kulmaan, jossa erään dogin kuvan kohdalla on\nmusta vaate. Panemme kiikarin kuntoon ja luemme hämmästyneinä seuraavat\nsanat: \"Hic est locus Marini Falieri decapitati pro criminibus\". (Tässä\non paikka Marino Falieron, joka on mestattu rikoksen tähden.)\n\nNämä sanat salaman lailla iskevät muiston kammioihin ja johtavat\nmieleen kaiken sen kovuuden, jolla muinaisen Venetsian ylimystö\nylläpiti valtaansa. Tintoretton ja Paolo Veronesen kerskailevat kuvat,\njoissa Venetsia esiintyy muka \"oikeuden\" ja \"rauhan\" suojelijana,\ntuntuvat nyt ilkeältä ivalta.\n\nKuiva koristelematon totuus on se, että Venetsian ylimystö, joka\nristiretkien aikana ylevällä uljuudella pani henkensä alttiiksi valtion\ntähden ja kotoisessa elämässään osoitti miehen kuntoa, vajosi myöhemmin\nitämaisen ylellisyyden orjaksi. Noina aikoina kehittyi aatelistosta\ntunnoton sortajaluokka, joka kokosi kaiken vallan määrättyjen sukujen\nhaltuun ja tuskallisella valppaudella valvoi, ettei muu kansa saanut\nvähintäkään vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin. V. 1297 suljettiin\n\"kultainen kirja\", ja sen jälkeen ei etuoikeutettujen säätyjen riviin\n(yhtä poikkeusta lukuunottamatta) päässyt ainoatakaan uutta miestä.\n\nSäälimättömällä tyranniudella valvottiin aateliston vallan säilymistä.\nErään salaliiton johdosta ylimystön suuri neuvosto v. 1423 perusti\nkymmenmiehistön, jonka tuli tutkia kaikkia rikoksia valtion\nturvallisuutta vastaan. Tämän neuvoston nimikin herätti kaupungin\nasukkaissa kauhua, jonka muisto voimakkaasti vaikuttaa Dogien palatsia\ntarkastelevan muukalaisen mielikuvitukseen. Hän luulee tämän komeuden\nkeskellä näkevänsä tuomittujen kalpeita, kauhistuneita kasvoja.\n\nSe kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan\nturvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella\noli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen.\nSellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten\nläheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin\nseinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita\noli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan\nkymmenmiehistön kokoussaliin.\n\nIlmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin\nsalaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes\npuolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.\n\nJotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö\nkeskuudestaan vielä 3 päämiestä eli _valtioinkvisiittoria_, joiden\nistuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton\ntoimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat\nja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he\nolivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei\nvoitu mitään salata.\n\nVenetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa,\nKypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka\nVenetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja\nmakuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian\nhallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä\nuskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon\noikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.\n\nSiinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema\neikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino\nFalieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta\nvaate.\n\nMarino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin\nkymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346\nvalloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli\n1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan\nhallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen\nkukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran\nkitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden\npäivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien\npalatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä\nollut.)\n\nMiltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli\ndogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli\nkehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko\nhänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi.\nHän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa\nlaajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän\noli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän\nsyytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti\nväsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen\nniiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.\n\nSattuvasti sanotaan Venetsian dogista: \"hän oli purppurassaan kuningas,\nsenaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella\nyksityinen henkilö\".\n\nKoska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten\nalhaalla laaksossa!\n\nVenetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä\ntekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä\narkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat\nnuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren\nvoimaa he pelkäsivät!\n\nMuinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien\npalatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien\npeitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen\nkuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.\n\nYksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä.\nAlakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin\nyläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin\nsorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen\nja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu\nylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille\nkoottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa\nsyvyyteen!\n\nNämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista,\nastelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä\nkatselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.\n\nVihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä\nmaanalaiset vankilat?\n\nMeille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot\nDogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt,\nja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei\nmaanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten\nharjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden\naikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet,\njoista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon\ninhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.\n\nTämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa.\nNäytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä\n1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla\nDogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman\ntukahuttavan kuumaksi.\n\nJa ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat\nvankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää\npitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m.\nerään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt\nhuhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin.\nKidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita\nvenytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla\nvedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa\noli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan\nveteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä:\nkanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli\npäivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan,\njolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen?\nKauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä,\nmikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä\ntavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä\ntotta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian\ntutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin\ntoimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.\n\nTuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole\nkäytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on\nuudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä\nvieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety,\nme ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka\njohtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.\n\n\"Huokausten silta!\"\n\nKen ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa,\njoka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku\nantiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta\nvärisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta\nja vallassaolijain väärinteoista!\n\nKaukaa katsova muukalainen näkee ainoastaan tuon jalomuotoisen kaaren\nkorkeudessa, mutta ken Huokausten siltaa läheltä tarkastelee, näkee\nkaaren koristeina kummallisia koukerolta ja irvisteleviä naamoja,\njotka sattuvasti kuvaavat niiden ihmisten sisällistä tilaa, joiden\nasteltavaksi tämä silta on rakennettu.\n\nSe että Huokausten silta on 16. vuosisadalta, todistaa jo, että\nmonet mieltä järisyttävät romaanien kirjoittajain kuvaukset tästä\nsillasta ovat vailla historiallista pohjaa. Luetaan esim., miten\nse ja se tunnettu henkilö muka keski-aikana syyttömästi tuomittuna\nvietiin Huokausten siltaa pitkin _lyijykamareihin_, ja ilkeämielinen\nilmiantaja, joka gondolissa kulki sillan alatse, tuomitun rikoksellisen\npuoliso rinnallaan, kuuli päänsä päältä sillalta syvän huokauksen\nj.n.e. — Siitä, mitä on sanottu, käy selville että Huokausten siltaa ei\nollut keskiaikana, että sitä pitkin ei menty lyijykamareihin, ja että\ntätä siltaa on kuljetettu uudella ajalla rakennettuun rikosvankilaan\nainoastaan pahantekijöitä, eikä syyttömiä valtiollisia vankeja.\n\nMutta sittenkin omituinen kammon tunne ahdisti henkeä, kun vartia\navasi Dogien palatsin seinässä olevan oven ja me huomasimme seisovamme\nHuokausten sillalla. Tavallinen silta se ei ole, se on katettu,\nvahvoilla seinillä ja ristikko-ikkunoilla varustettu käytävä, jonka\nkeskellä kulkee vahva väliseinä. Eteläpuolista käytävää kuljetetaan\nvangit Dogien palatsiin tutkittaviksi ja pohjoista laajempaa käytävää\nviedään tuomitut pahantekijät takaisin vankilaan.\n\nMe seisomme kauan Huokausten sillalla, katselemme ihanaa näköalaa\naavalle merelle ja ahtaaseen kanavaan, kuuntelemme kuinka gondooli\nsoluu sillan alatse ja koetamme kuvailla mielessämme, miltä tuntuu\nsiitä ihmisestä, joka viimeisen kerran täältä korkeudesta katselee\nVenetsian verratonta kauneutta.\n\nKun palasimme Huokausten sillalta takaisin Dogien palatsiin, olimme\ntuskastuneet komeuteen ja loistoon. Jalopeurankidat ja kellarivankilat\nolivat meissä herättäneet tuon katkeran kysymyksen: mitä varten\nVenetsian ylimystö niin tuskallisesti vartioi valtaansa? Ja mitä varten\nylimystö yleensä tässä maailmassa niin suuresti pelkää antaa kansalle\nosaa vallastaan? Tähän kokemus antaa sen yksinkertaisen vastauksen,\nettä se, jolla valta on, ei mielellään luovuta sitä toiselle siitä\nsyystä, että hän ei pidä muita kyllin ansiokkaina tuota valtaa hänen\nkanssansa jakamaan.\n\nSilloin kuin vallanpitäjällä on joku jalo aate puolustettavana,\nsaatamme joskus myötätuntoisuudella katsella sitä valppautta ja voimaa,\njolla hän valtaansa vartioi, mutta Venetsian ylimykset myöhempinä\naikoina eivät enään jaloja tarkoitusperiä ajatelleet; he rakastivat\nvaltaa vallan itsensä vuoksi, ja sen vuoksi, että se antoi heille\ntilaisuutta viettää aikansa elämän nautinnoissa.\n\nVenetsian ylimykset 14. ja 15. vuosisadoilla kilpailevat Lukullon\naikalaisten kanssa ylellisyydessä ja loistossa. Muuan patriarkka,\nGrimani nimeltään, esim. pitää Venetsiassa pidot, joissa paavin\nsukulainen, eräs ruhtinas Farnese Roomasta, on vieraana. Pidot\novat Guideccan saarella, jossa ylhäisimmillä on kesäpalatsinsa.\nVieraat viedään juhlaan kullatuissa aluksissa, joiden miehistönä on\nmerimiehiksi ja turkkilaisiksi puettuja aatelismiehiä komeassa asussa.\nLoistavissa juhlapuvuissa he panevat toimeen leikkejä ja näytelmiä\nylhäisten herrain ja naisten riemuksi. Katselijat keinuvat Guideccan\nkanaalin laineilla kullatuissa ja silkkikankailla päällystetyissä\ngondooleissaan. Muuan historioitsija väittää, että tässä tilaisuudessa\nolisi ollut koolla 3,000 juhlagondoolia.\n\nKaksisataa kutsuvierasta istuu pöydässä, syöden kultaisista astioista\nmarmorisalissa. Ruokalajien lukumäärä on 90 (!) Vieraat ovat\nkultakankaisissa puvuissa, joiden koristuksina on pitsejä ja jalokiviä.\nNaisilla on kyyhkysen munan kokoisia turkooseja.\n\nAterian jälkeen orjat kantavat sisälle hopeaiset pesuvadit ja pesevät\nvierasten kädet Itämailta tuoduilla hajuvesillä.\n\nVieläkin kuuluisammaksi on tullut se juhla, jonka kaupunki vietti v.\n1423 sen johdosta, että Venetsialle oli valittu uusi dogi, sillä tämä\njuhla kesti kokonaisen vuoden.\n\nYlellisyyden keskellä kasvoi siveettömyys ja kaikellaiset rikokset.\n\nKunnialliselta naiselta oli kielletty kaikki hyödyllinen toiminta kodin\nulkopuolella. Hän ei saanut osoittaa mitään valtiollista harrastusta;\nhän sai näyttäytyä ainoastaan suurissa uskonnollisissa juhlissa,\nkävellä Markuksen torilla ja parissa muussa julkisessa paikassa tai\nviettää aikansa yksinäisillä gondoolimatkoilla. Mutta kevytmielisillä\nnaisilla oli täysi toimintavapaus. He hallitsivat rikasten palatseissa,\nesiintyivät kallisarvoisissa puvuissa tasavallan suurissa saleissa,\nheitä palveltiin vieraspidoissa, ja heidän hyväkseen täytyi\naviovaimojen luopua monista rakkaista toiveistaan.\n\nMarkuksen tori oli kaiken maailman hulluuden ja saastaisuuden\nmarkkinapaikka.\n\nNäytti siltä, kuin Venetsia olisi aikoja sitten unohtanut\nbysantilaisten mestarien vakavat mosaikit San Marcon kupoolissa:\n\"Kristus on ylösnoussut\" — \"Kristus on tuleva tuomiolle.\"\n\n\"Venetsia oli\" — Ruskinin sanoja käyttääksemme — \"tehnyt syntiä Raamattu\nkädessä, siitä syystä sen lankeemus oli syvempi kuin Tyron ja Sidonin.\nJa rangaistus on ollut sen mukainen: Venetsia on nyt köyhä ja likainen\n— oman entisyytensä kalpea varjo.\"\n\n\n\n\nVI. VAELLUS VENETSIASSA\n\n\nKun on viettänyt aamupäivän San Marcossa Dogien palatsissa, kun on\nlukemattomia loistosaleja katsellessaan johtanut mieleensä kokonaisen\nvuosituhannen tapaukset, silloin on mieli vähäksi aikaa väsynyt\nsaleihin ja pylvästöihin ja silmä alkaa ikävöidä Jumalan vapaata\nluontoa ja meren siintävää selkää. Niin kävi meidänkin. Siitä syystä\npäivällisen syötyämme läksimme keväisiä nurmikkoja etsimään ja nykyajan\nVenetsian arkiaskareita katselemaan.\n\nEnsin istahdimme San Marcon edustalle, sillä siinä on Venetsian\nkyyhkysten kokoontumispaikka. Kyyhkyset ovat pyhiä eläviä Venetsiassa,\nsamaten kuin hanhet olivat pyhiä muinaisessa Roomassa. Rooman hanhien\nkerrotaan tasavallan alkuaikoina pelastaneen Rooman Capitoliumin.\nSamaten kuuluvat kyyhkyset kerran — neljännen ristiretken aikana —\npelastaneen Venetsian suuruuden. Niistä on aikakirjoissa tällainen\ntarina:\n\nItämaitten kansoilla oli ikimuistoisista ajoista tapana käyttää\nkirjekyyhkysiä. Kun Venetsian laivasto yhdessä Genuan laivaston\nkanssa Dandolon johdolla piiritti Kreetan saarta, huomasivat\nVenetsian upseerit, että saarelta vähä väliä lensi kyyhkysiä, jotka\nkiiruhtivat taistelutantereen poikki genualaisten luokse. Dandolo,\njoka ei luottanut genualaisiin liittolaisiinsa, käski sotamiehiään\nampumaan muutamia kyyhkysistä. Nuolisade tähdättiin lintuja kohden,\n7—8 putosi kuoliaana maahan ja jokaisen siiven alta löydettiin kirje.\nNämät luettuaan Dandolo tiesi, että viekkaat genualaiset olivat\nVenetsian vihollisten liitossa. Seuraavana aamuna venetsialaiset\nhyökkäsivät Kreettaan, saarsivat genualaiset ja valloittivat saaren.\nVihollisten kuvernöörin palatsista valloittajat löysivät suuren joukon\nharjoitettuja kirjekyyhkysiä. Dandolon käskystä vietiin arvokkaat\nlinnut voiton merkiksi Venetsiaan, ja niistä polveutuu pyhän Markuksen\nkyyhkysten kaunis sukukunta.\n\nNäitä siroja lintuja on Venetsian kansa kaikkina aikoina hellästi\nholhonnut. San Marcon edustalle, lähelle niitä suunnattoman suuria\nseetripuisia lipputankoja, joista suurina juhlapäivinä liput\nliehuvat, on rakennettu marmorinen kaivon arkku, josta nuo pyhät\nelävät saavat juoda. Muinais-aikoina valtio kustansi kyyhkysille\nruuan, mutta nyt niiden ravinnosta pitävät huolen kaiken maailman\nmatkustajat. Kaivon lähellä istuu vanha kauppiasukko, syli täynnä\nvalkoisia paperitötteröitä, joissa on maissijyviä. Mekin hauskuuden\nvuoksi ostamme yhden tötterön ja viettelemme luoksemme parven noita\nsuosittuja lintuja, jotka vähääkään ujostelematta nokkivat jyviä\nmuukalaisten kädestä, jopa hyppäävät olkapäällekin. Somaa on nähdä,\nkuinka ne istuskelevat San Marcon katolla ja rakentelevat pesiään\npylvästen päihin, joiden lehtikoristukset ovat täynnä pehmeitä\nkiiltäviä höyheniä. Nuo omituiset asukkaat luovat vanhan kirkon\nkunnianarvoiseen fasaadiin vaihtelevaa eloisuutta ja lisäävät sen\nväririkkautta, mutta ne myöskin tahraavat kapiteelien lehtikoristuksia\nja kirkon kallisarvoisia mosaikkeja. Tästä syystä on kaupungin hallitus\njoskus päättänyt ryhtyä tuota siivekästä joukkoa hävittämään, mutta\nkansa, saatuansa tiedon hallitusmiesten pahoista aikeista, on niin\nvoimakkaalla tavalla ilmaissut suosiotansa pyhiä lintuja kohtaan, että\nkorkeitten herrain on ollut pakko jättää Venetsian kyyhkyset rauhaan.\n\nKun olemme kylläksemme kyyhkysiä syötelleet, astelemme Piazzettan\npoikki Dogien palatsin ja Kirjastotalon ohitse rantaan, jossa on nuo\nusein mainitut kaksi korkeata graniittipylvästä. Pylväät kuuluvat\nolevan kotoisin Syyriasta tahi Egyptistä. Toinen on tuhkanharmaa;\nsen päässä on ennen mainittu Markuksen siivekäs jalopeura, jonka\njalokivisilmät nyt ovat Parisissa, ja toinen, punertava pylväs,\nkannattaa miestä, joka seisoo krokotiilin selässä; mies on Venetsian\nentinen suojeluspyhimys, krokotiilin tappaja P. Teodoros.\n\nNoita pylväitä pitäisi oikeastaan kammoksua, sillä niiden välillä\non muinaisaikana ollut teloituspaikka, jossa pyövelit musta naamari\nkasvoilla suorittivat verisen velvollisuutensa. Mutta etelän huoleton\nsukukunta näkyy helposti unohtavan kamalat muistot. Iloisena kaupungin\nkansa noiden pylväiden ympärillä temmeltää: joutilaat miehet\nnukkuvat päivänpaisteessa pää pylvään jalustalla, lapset leikkivät,\nkatukauppiaat tarjoilevat postikortteja, hedelmiä, virvoitusjuomia,\nmosaikkeja, koralleja ja kaikellaista pientä rihkamaa, ja\nlaskiaistiistaisin karnevaalikulkue pysähtyy vanhalle mestauspaikalle\nja polttaa siellä — kirjavan nuken.\n\nPylväiden ohi päästyämme olemme _Riva degli Schiavoni_ nimisellä\navaralla rantatorilla. Se on kauttaaltaan neliskulmaisilla laakakivillä\nlaskettu, ja veden rajaan johtaa valkoiset leveät marmoriportaat, joita\npitkin laskeudutaan venheisiin ja gondooleihin.\n\nTäällä onkin venetsialaisten kulkuneuvojen kokouspaikka. Veneitä ja\ngondooleja on täällä sadoittain, täällä joutilaat miehet, opastajat\nja kantajat, kerjäläiset ja tyhjäntoimittajat huolettomina lojuvat\npäivänpaisteessa, ja gondolieerit lakki kädessä ja kohteliaasti\nkumarrellen koettavat houkutella matkustajia aluksiinsa.\n\nMe kuljimme rantaa pitkin Piazzettasta vasemmalle kädelle kaakkoista\nkohden, sillä kartta ilmaisi, että siellä Venetsian äärimmäisen niemen\nnenässä (\"kalan\" pyrstön alakulmassa [Venetsian asemakartta on kalan\nmuotoinen]) on suuri puutarha.\n\nDogin palatsi jäi vasemmalle, kulkiessamme _Ponte della Pagliaa_\n(\"Olkisiltaa\") _Rio dei Palazzo_ nimisen kapean kanavan yli, joka\njuoksee palatsin itäpuolelta mereen. Olkisillalla seisoessamme luomme\nsilmäyksen ylös vasemmalle Huokausten siltaan, joka kauniina kaarena\nkohoaa Dogien palatsin 3:nen kerroksen kohdalla. Huokausten sillasta\noikealla, Markuksen kanavan ja meren välillä, on Giorgioesaari\nkirkkoineen. Edessämme vähän matkan päässä istuu Italian yhdistäjä\n_Viktor Emanuel_ pronssisen ratsun selässä, jalkain juuressa kaksi\njalopeuraa, toinen kahleissa ja toinen vapautettuna.\n\nVasemmalle meistä jää kuuluisa _Arsenaali_ eli Venetsian\nlaivanvarustuspaikka, jonka edustalla on suuri suojattu satama.\nArsenaalin pihalla näkee matkustaja neljä kaunista marmorijalopeuraa.\nJalot eläimet ovat kotoisin Ateenasta. Yhden kylkiin ja selkään on\nhakattu skandinaavialaista riimukirjoitusta, joka kuuluu olevan\nviikinkiajalta, jolloin Skandinaavian miehet kulkivat Kreikan keisarin\npalveluksessa.\n\nMe silmällemme uteliaina satamaa Arsenaalin edustalla. Siinä seisoi\naikoinaan ankkurissa _Bucentouros_, Venetsian tasavallan kuuluisa\nlaiva, jolla vasta valittu dogi purjehti selvälle meren selälle ja\nviskasi jalokivisormuksen syvyyteen, merkiksi siitä, että Venetsian\ntasavalta ja Adrian meri muka olivat keskenään kihloissa. Kerran meri\nhylkäsi dogin kihlat ja lähetti suuren kalan mukana sormuksen takaisin,\nja se tiesi onnettomuutta Venetsialle. Tämän tapauksen on Tizianin\noppilas Paris Bordone esittänyt kuuluisimmassa maalauksessaan.\n\nBucentouroksen vertaista laivaa ei maailma ole nähnyt: se oli\nmelkein kauttaaltaan kullan ja punaisen sametin peitossa, pohja oli\npäällystettynä perlemolla ja ebenholtsilla, ja airoja oli 84 paria,\nkaikki kullatut.\n\nPoissa on Bucentouros. Sen paikalla näkee nyt tavallisia gondooleja ja\nvanhoja kalastajavenheitä, ja rääsyiset lapset leikkivät rannalla.\n\nVihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa\nnimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen,\nlaakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan\npuutarha.\n\nTämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte,\njoka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien\nkeskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut\nistua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä\nistutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten,\nettä useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.\n\nMutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta\nNapoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe\nGaribaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä\nhe yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.\n\nKunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina\nja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt\nmeistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla\nkiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu \"punainen\npaita\", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman\nkauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän\nmyötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen\nhyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan\nnojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole\nmikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo\nvapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu.\nPienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli\nsilmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava\nhyväntahtoisuus.\n\nTällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä\nkerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen\nkaikkea hyvä ihminen!\n\nOli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen\nja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.\n\nTäällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan\nrannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren\nlaguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.\n\nOmituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka\nkaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala,\nettä pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit\nkyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.\n\nVenetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät\nvahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren\nmyrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan _lidoksi_. Mutta hiekkasärkissä\non aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä\nkulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet\nloistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin\nrantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä\nnäkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä\ntyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen\nrauhalliseksi ja voimakkaaksi.\n\nMeitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan\ngondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan\ngondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään\naluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa\npitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko\nkaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet\nhalki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman\nkanavan varrella on tärkeintä.\n\nVasta kun jo istuimme gondoolissa, huomasimme, että meillä oli\nedessämme ylen pitkä matka: 1 kilometri Markuksen kanavaa ja 3\nkilometriä Canale grandea, joka kiemurtelee kaupungin läpi nurin\nkäännetyn S-kirjaimen muotoisena.\n\nJa pahinta oli se, ettemme huomanneet minkälaisen aluksen olimme\nsaaneet: ei se ollut oikea nopeakulkuinen gondooli, vaan oli ikäänkuin\njoku kalastajavenhe, vanha ja harmaa, eikä siinä ollut tuollaista\nteräksistä pykäleihin leikattua, kiiltävän kaunista keulaa, joka on\noikean gondoolin tunnusmerkki. Eniten meitä säikähdytti se, että\nalus ei ollut numeroitu, ja numeroimattomista gondooleista meitä oli\nankarasti varotettu. Ne voivat viedä muukalaisen perikadon kuiluun!\n\nMies ei näyttänyt vaaralliselta. Vartalo oli sorea, kasvot kauniit ja\nhyväntahtoiset. Hän oli hieman saman näköinen kuin sotilas Garibaldin\npatsaan jalustassa. Eikö vaan liene sama mies seissyt mallina silloin\nkuin taiteilija patsaan loi?\n\nOlipa kuin Garibaldin patsaan kauneus olisi avannut silmämme näkemään\nitalialaisten miesten kauneutta. Me aloimme tarkastella muitakin\ngondolieerejä ja huomasimme, että kaikilla oli sorea vartalo ja\nerinomaisen sulavat liikkeet. Ei ollut puvusta paljon haittaa: sininen\nmerimiespaita oli auki, joten ruskea rinta näkyi, ja hihat olivat\nusealla ylös käärittyinä, kasvot ahavoittuneet ja avomieliset, käytös\nkohtelias ja hieno.\n\nNäitä havaintoja tehdessämme Markuksen kanava loppui ja oikealla\nkädellä näimme taas Dogien palatsin tutut seinät ja rannalla vilkkaan\nliikkeen. Canale grande alkoi. Vasemmalle kädelle jäi Giorgioe-saari\nkirkkoineen, sitten näkyi kolmikärkisen niemen nenässä muhkea\nbarokkityyliin rakennettu kirkko, jonka valtava valkoinen kupooli näkyy\nVenetsiaan ja sen ympäristöön.\n\n_Santa Maria della Salute!_ — sanoi gondolieeri opastaen. Tiesimme\nennestään, että tuo uhkea rakennus Canale granden suussa on Venetsian\nkuuluisa \"terveyden kirkko\", joka rakennettiin 17. vuosisadalla, sen\njohdosta, että rutto oli kauan raivonnut Venetsiassa ja tappanut 40\ntuhatta ihmistä. Kaupungin asukkaat kun lupasivat rakentaa Jumalan\näidille kirkon, silloin heti rutto taukosi. Tämä legenda on tehnyt\nsyvän vaikutuksen ihmisiin: vielä tänäkin päivänä menevät kaikellaiset\nsairaat tähän kirkkoon siinä toivossa, että he ihmeen kautta saisivat\ntakaisin terveytensä.\n\nVene luistaa hiljaa eteenpäin. Oikealle puolelle jää pieni puutarha\n_Giardino Reale_ (Hovipuutarha), joka on Markuksen torin lähellä\nProkuratsia Nuovan takana. Marmoripalatsit kohoavat molemmin puolin\nkanavaa vedestä, ja palatsien edustalla näemme paaluja, joihin on\nkiinnitettynä gondooleja. Kullakin palatsilla näkyy olevan oma\ngondoolinsa ja paaluissa sukujen vaakunavärit.\n\nNyt kiinnitimme koko huomiomme Venetsian marmoripalatseihin.\n\nUseat tunsimme jo kuvista ja koetimme uteliaina aina verrata\ntodellisuuden palatsia mielikuvaan. Yleensä teimme sen havainnon,\nettä nämä vanhat rakennukset kuvissa näyttävät valkeammilta kuin\ntodellisuudessa. Niiden seinät ja sirot pilarit ja pylväät ovat kyllä\naikoinaan olleet hohtavan valkeita, mutta vuosisatojen kuluessa on sade\nja suolainen ilma ikäänkuin heittänyt harmaan harson niiden ympärille.\nMonessa paikassa on marmori aivan mustunut ja käynyt sammaleiseksi.\nEtenkin ovat rakennusten alaosat varsin likaiset, sillä Venetsiassa on\nhyvin suuri ero nousu- ja pakoveden välillä. Saattaapa tapahtua, että\nvesi öisin nousee lähes 1 metrin. Tämä korkea nousuvesi on yksi niitä\nmaantieteellisiä syitä, jotka ovat määränneet Venetsian rakennustavan.\nJos ei vuoksi olisi niin korkea, niin kanavat olisivat umpinaisina\nepäterveellisinä lätäkköinä, ja ihmiset olisivat aikoja sitten ne\ntäyttäneet. Mutta nyt ne ovat aivan kuin vilkkaana elävänä virtana,\njohon joka vuorokauden vaihteessa tulee uutta puhdasta vettä, ja virta\non joskus kanavassa niin vuolas, että se voisi myllynkiviä pyörittää.\n\nYhden ainoan kerran ovat kanavat olleet kuivina: V. 1348 tapahtui\nmaanjäristys, joka nieli kanavain veden, mutta 14 päivää kestäneen\nkuivuuden jälkeen vesi alkoi uudestaan virrata Venetsian elämän\nvaltasuoniin, ja sen jälkeen on vesi Venetsian kanavissa noussut ja\nlaskenut säännöllisesti.\n\nNousu- ja pakoveden erotus ei kuitenkaan ole niin suuri, että se\naivan turmelisi rakennukset ja tekisi palatsien portaat kauttaaltaan\nlimaisiksi. Mutta se haitta siitä tietysti on, että rakennusten\nalaosat ovat öisin veden sisällä ja päivin märkinä sekä viheriäisen\nliman peitossa. Tämä seikka ensimmäiseksi pistää muukalaisen silmään\nja saattaa hänet luulemaan Venetsiaa paljoa likaisemmaksi, kuin se\ntodellisuudessa onkaan.\n\nMutta kaikesta huolimatta on todellisuus sittenkin kuvaa kauniimpi,\nsillä kuvassa näkee vain jonkun yksityisen rakennuksen, mutta\ngondoolissa keinuessaan matkustaja näkee molemmin puolin kanavaa\npalatsien pitkät rivit — kilometrien pituudelta kahden puolen pelkkää\nmarmoriseinää!\n\nTämä tekee valtavan vaikutuksen muukalaiseen, joka tietää, että\nkaikki tuo ihanuus on sanan täydessä merkityksessä merestä noussut.\nPerustus Venetsiassa on näet niin heikko, että kaikki rakennukset\nlepäävät paaluilla. Edesmenneet sukupolvet ovat laivoilla kuljettaneet\nkallisarvoisia puita kaukaisista maista ja upottaneet ne meren\nsyvyyteen. Niinpä eräät vanhat rakennukset lepäävät Libanonin\nseetripuilla. Kerrotaan, että muuan vanha suku 17. vuosisadalla\nvelkaantui ja aikoi epätoivossa repiä palatsinsa saadakseen sen alta\nsyvyydestä kallisarvoiset hirret, joiden raha-arvo oli niin suuri, että\nsillä olisi perheen aineellinen toimeentulo ollut turvattu. Tasavalta\nkuitenkin esti tuon toivottoman teon.\n\nVenetsian palatsit ovat eri aikoina rakennettuja: vanhimmat ovat\n700 vuoden ikäisiä, useimmat ovat 1700-luvun lopulta. Tyylikin\non erilainen; toiset ovat bysantilaista ja roomalaista, toiset\ngoottilaista, jotkut, kuten esim. ihana Vendramin Calergi,\nrenessansityyliä, onpa eräs, Palazzo Pesaro, pöyhkeätä barokkityyliä.\nMutta kaikki Venetsian palatsit sittenkin näyttävät pintapuolisen\nkatselijan silmissä melkein samallaisilta, sillä ne noudattavat n.s.\nVenetsian palatsityyliä, joka on laguunikaupungin omituisissa oloissa\nsyntynyt ja sen historiallisten tapausten kanssa sopusoinnussa.\n\nVenetsian palatsityylin tunnusmerkit ovat seuraavat:\n\n1. Kanavan vedestä johtaa leveät marmoriportaat avonaiseen\npylvässuojamaan, jonka takana joskus näkee kauppapuoteja ja\nvarastohuoneita.\n\n2. Etusuojaman yläpuolella toisen ja kolmannen kerroksen fasaadissa\ntiheät pylväsrivit, jotka päättyvät sirosti veistettyyn ruusustoon,\nja pylväsrivin takana loggia, jossa palatsin asukkaat kävelevät,\nseurustelevat, hengittävät raitista ilmaa, kuuntelevat musiikkia ja\nkatselevat liikettä kanavalla. Jos ei rakennuksessa ole pylväsriviä\nruusustoineen, silloin on fasaadi täynnä siroilla pikku pylväillä\njaettuja suuria ikkunoita, jotta kaukaa katsoja luulee näkevänsä\npylväsrivin. Sellainen on esim. Vendramin Calergissa.\n\nCanale grandelta katsellessa näyttää kuin miltei jokaisessa talossa\nolisi pieni palanen Dogien palatsin fasaadia, sillä nuo ihanat loggiat\nlienevät oikeastaan Dogien palatsin esikuvan mukaan rakennettuja, ja\nne ovatkin Venetsian rakennustyylin erikoisena tunnusmerkkinä. Dogien\npalatsin majesteetillinen kauneus on vaikuttanut niin syvästi Venetsian\narkkitehteihin, että se on aivan kuin vuosisadoiksi ottanut vangiksi\nheidän mielikuvituksensa ja pakottanut sukupolven toisensa perään\nkunnioittamaan vanhaa tyyliä.\n\nFasaadin, rakennuksen näkyväisen osan, kaunistamiseen ovat\nvenetsialaiset kaikkina aikoina panneet pääpainon; sivuseinät ovatkin\nuseasti aivan sileitä ja koruttomia. Onpa palatseja, joissa fasaadi on\naivan kuin kaunis marmorikulissi rakennuksen edessä. Tämä omituisuus\non perintönä tasavallan mahtavuuden päiviltä, jolloin Venetsian\nporvariruhtinaat ottivat vastaan ylhäisiä vieraita, joille tuli näyttää\nkaupungin kauneutta.\n\nKaikki Venetsian palatsit ovat melkein tasakorkeita, samaten kuin\nkaikki \"Kultaiseen kirjaan\" kirjoitetut suvut olivat keskenään\ntasa-arvoisia. Talot ovat lujasti toinen toisessaan kiinni, aivan kuten\nomistajatkin lujassa liitossa suojelivat yhteisiä etujaan. Johtuu\nmieleen muinaiset ajat, jolloin yhteistunne Venetsian ylimyssuvuissa\noli niin luja, että kaikki ylhäiset nuorukaiset ja neitoset viettivät\nhäitänsä yhtaikaa, ja tämä yhteinen hääpäivä kerran vuodessa oli\nkoko kaupungin yhteinen juhla. Avioliitot vahvistettiin koko kansan\nläsnäollessa Markuksen torilla ja Dogien palatsin pihalla.\n\nVasta kun saapuu Firentseen, tuohon puolueriitojen, kansanvaltaisuuden\nja alituisten vallankumousten temmellyspaikkaan, silloin selvään huomaa\nVenetsian palatsityylin omituisuuden, sillä Firentsen palatseilla\non hyvin sotainen leima: ne ovat aivan kuin vihollista vastaan\nvarustettuja vartijalinnoja.\n\n\"Kultainen kirja\" poltettiin silloin kuin Napoleon valloitti Venetsian,\nja etuoikeudet huuhtoi Ranskan vallankumous tasa-arvoisuuden\navaraan mereen. Suurten sukujen jälkeläiset ovat köyhtyneet, monet\npalatsit ovat myödyt, ja niitä käytetään kaikellaisiin hyödyllisiin\ntarkoituksiin: _Palazzo Giustinianissa_ on Hotel de l'Europe, _Pal.\nTiepolossa_ Hotel Britannia, _Pal. Foscariin_, jossa useat Europan\nruhtinaat aikoinaan ovat majailleet, on sijoitettu kauppakoulu, eräs\npalatsi on näyttelijättären Eleonore Dusen hallussa, _Pal. Corner\ndella Regina_, entisen Kypron kuningattaren Catarina Cornaron asunnon\npaikalle rakennettu palatsi, on nykyään vuokratalona. Suuren dogin\n_Enrico Dandolon_ palatsin paikalla on kahvila j.n.e.\n\nPalatsien nimet johtavat mieleen loistavia muistoja mahtavista miehistä\nja Venetsian muinaisesta komeudesta.\n\nPalazzo Foscarissa pidettiin entisaikaan Venetsian ylellisimmät juhlat\nja siellä asui Foscarien mahtava suku — \"Venetsian Stuartit\", jonka\nsuvun jäseniä on ollut kuninkaina Sisiliassa. Foscari-suvun viimeisinä\njälkeläisinä eli kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär, 1900-luvun\nalkaessa, suurta köyhyyttä kärsien eräässä Venetsian ullakkokamarissa.\nNiin katoavaista on inhimillinen suuruus!\n\n_Pal. Loredanissa_ on asunut suuri dogi Enrico Dandolo,\nKonstantinopolin valloittaja. Hänen mahtavasta suvustaan on lähtenyt 4\ndogia.\n\n_Pal. Mocenigossa_ asusti 16. vuosisadalla nerokas Giordano Bruno,\njoka tieteellisen vakaumuksensa vuoksi kärsi marttyyrikuoleman, ja\nsitten englantilainen runoilija lordi Byron, joka Venetsian kauneuden\nlumoamana asui kauan saarikaupungissa.\n\n_Pal. Vendramin Calergissa_ kuoli Richard Wagner.\n\n_Pal. Manin'ista_ Venetsian viimeinen dogi v. 1796 katseli Venetsian\ntasavallan kukistumista, ja siellä hän omin käsin poltti \"Kultaisen\nkirjan\".\n\nVoimakkaasti vaikuttaa mielikuvitukseen myös _Pal. Corner della\nReginan_ nimi, sillä se johtaa mieleen erään tarujen ylistämän\ntapahtuman saarivaltakunnan muinaisuudesta.\n\nOli vuosi 1468. Kypron kuningas tahtoi valita puolisonsa Venetsian\ntyttäristä. Dogien palatsiin oli tuotu näytteille 72 Venetsian\nkauneinta nuorta neitsyttä ylimyssäädystä. Neuvoston suuressa\nsalissa istui sadoittain ylimyksiä, prokuraattoreja, senaattoreja\nja hengellisiä herroja loistopuvuissaan, ja nuo nuoret neitoset\nolivat valkoisissa morsiusvaatteissa. Kypron kuninkaan lähettilään\nkatse kiintyi 15-vuotiaaseen Catarina Cornaroon. Hän oli tuotu tähän\nloistavaan seuraan suorastaan luostarista, jossa ylimysten tyttäret\ntavallisesti saivat kasvatuksensa. Catarina kihlattiin Kypron\nkuninkaalle ja nuori morsian sai myötäjäisikseen tuhat puntaa Venetsian\nvaltiolta, sillä hän oli tämän kunniakkaan vaalin kautta julistettu\nVenetsian kasvatustyttäreksi.\n\nNuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut\nvapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä\ntahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian\netujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina\nCornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan\nkasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle\npalatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi\naika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren\nnimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki _San Salvatore_ kirkossa kertoo\nnykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia\nhaettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä\nkuningattariksi.\n\nLoiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli\nnyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä\nkoristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä\ntäällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää\nlaulua... ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston\ntytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta...\n\nMatkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky:\nerään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja...\nkaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö,\njoka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta\nmuukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan\nniskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa,\nsilloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja\nlikaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.\n\nGondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on _Ponte di Rialto_\neli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:\n\n— Ecco, signorina, _Palazzo Cà d'oro_! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)\n\nMatkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään\naluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin\nyksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena\nkatsellut.\n\nKuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä,\ntummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi\nrakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä\nVenetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha\nkaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen\nnuoruuden.\n\nTuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin\npuhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin\nKultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin\narabialaisessa linnassa.\n\nKultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla\nja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme,\nkuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan\nainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan\nupotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että\nperustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin\nkerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että\nsillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi.\nTämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että\nrakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto\nsillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista\nkauppakojuista.\n\nJätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle.\nSiellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen\ntäynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita,\nleikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen\nsaattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25\npennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi\nmarkkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat,\nmiehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja\nkoettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa\nlevittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko\nniihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja\nesineitä.\n\n— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen\nitsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja\nlasiastioiden välitse.\n\nMutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa,\nettä matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä\ntiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!\n\nNiin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan\nhevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy\nmennä Lidoon.\n\nVenetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää\neikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen\ntarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin\ngondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.\n\nNiin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä\non näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa,\nniitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat\njakavat kaupungin 71 \"saareen\", mutta saarien välillä on siltoja —\nVenetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien\nvälillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein\ntarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin\npaikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.\n\nMe keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie\nMarkuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle.\nHeti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin\nAleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä\nleveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä\non ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan\nniskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin\nkuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on\nkuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa\ntahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu\nmieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: \"Venetsian taulukokoelmissa\nnäkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää\ntodellisuutta, jota luulisi kuvaksi.\"\n\nKun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä\nja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja\nturvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman\nihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt\nhiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.\n\nMutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse.\nKaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet\nraksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran\nkalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna\nkadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat\nrautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät\nennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria\ntyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä\nkatsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä,\nkuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme\nharmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui\nkodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei\nlainkaan enää tuntunut pelottavalta.\n\nMutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan.\nOli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä\njoku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet _S. Giacomon_,\nVenetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta\nvuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa\n\"Marian ilmestys\". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa\njonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan\nkosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.\n\nJa senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa\nikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.\n\nHenkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä\nikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia,\njossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on\nviskelty mereen!\n\nMe hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta\nsolasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet \"Venetsian\nlaiskureista\". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita\nlapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda\npäivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.\n\nOnhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale\ngranden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen\nkuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta\nsiitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!\n\nNäistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla\noli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria,\nVenetsian suurin kauppakatu, joka kulkee \"maailmankello-tornin\" alatse\nja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan\nlentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa\nriensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen\nillallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä\nruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.\n\nEnglantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren\nmajesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme\njoukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.\n\n\n\n\nVII. LIDO JA CHIOGGIA\n\n\nLido, Lido! Oi, miksette käyneet Lidossa? Niin huudahti vanha\nsaksalainen neiti, kuultuansa, että me olimme tyytyneet katselemaan\nLidoa Giardini pubblicin rannalta emmekä käyttäneet ensimmäistä\niltapäivää tehdäksemme sinne laivamatkaa.\n\nTuo muureilla vahvistettu hiekkasärkkä, joka Venetsiaa suojelee\naaltojen hävittäviltä voimilta, tuo kapea viheriäinen vyöhyt\nAdrianmeren suuressa sylissä, — sehän on venetsialaisten virvoittavin\nhuvipaikka ja kaikkein muukalaisten lempipaikka. Suuret runoilijat ovat\nLidon hotelleissa lepäilleet luoden kuolemattomia nerontuotteita, ja\nkauneuden ihailijat kaikista maista ovat tämän maailman ihmeellisimmän\nhiekkasärkän näkötorneista ihmetelleet meren majesteettia. Venetsia\non täältä katsellen kuin \"muinaisroomalainen viiniastia, viheriäinen\nsmaragdi kaulan kapeimmalla kohdalla\". Tämä viheriä kohta on Giardini\npubblici.\n\nLidon ihailijoista on lordi Byron kuuluisin. Venetsiassa ollessaan\ntämä rauhaton runoilijaylimys vietti pitkät ajat Lidossa. Usein, kun\nyö oli pimeä ja myrskyn sävel valitti palatsien pylväistöissä, solui\nyksinäinen gondooli Pal. Mocenigon edustalta Canale grandea pitkin\nLidoon päin, ja Byron, joka oli intohimoinen uimari, heittäytyi Lidon\nrannalta mereen.\n\nTällaisella retkellä oli uhkarohkea uimari kerran menettämäisillään\nhenkensä, mutta köyhän naisen intohimoinen rakkaus hänet pelasti.\n\nKevytmielinen ylimys, joka ei koskaan voinut vastustaa kauniiden\nsilmien lumousvoimaa, oli ottanut luoksensa Mocenigo-palatsiin\nMargaritha Cogni nimisen venetsialaisen työmiehenvaimon, jonka terve\nvoima ja kukoistava kauneus häntä viehätti. Lordi alussa tuhlasi\nhänelle aarteitaan sekä hellyyttään, mutta tapansa mukaan kyllästyi\nhäneen pian hakien huvitusta hienostuneemmassa seurassa. Mutta\nMargaritha seurasi herransa askeleita koiran uskollisuudella, istuen\nyökaudet palatsin portailla Byronia odotellen. Eräänä yönä kuunteli\nMargaritha tuskissaan myrskyn riehuntaa, ja kun ei odotettua kuulunut\nkotiin, arvasi rakastava nainen hänen tapansa mukaan menneen Lidoon\nuimaan. Hän pyysi gondolieereja soutamaan ulapalle, mutta nämä eivät\nuskaltaneet antautua myrskyn valtaan. Margaritha itki, uhkasi ja\nrukoili, kunnes sai kaksi miestä lähtemään vaaralliselle retkelle. Itse\nMargaritha ensimmäisenä hyppäsi veneeseen, ja oman henkensä alttiiksi\npannen pakotti miehiä ohjaamaan aluksen sinne, missä aavisti Byronin\nolevan. Lordi oli uinut liian kauas rannasta ja oli vajoamaisillaan\nsyvyyteen juuri sinä hetkenä, kuin gondooli lähestyi ja Margaritha sai\nuupuneen uimarin alukseen.\n\nSiinä palanen petetyn naissydämen uskollisuuden historiaa, josta\nhemmoteltu kevytmielinen runoilija oli ennenkin saanut monta\nliikuttavaa todistusta!\n\nTämä tarina kerrotaan jokaiselle Lidoon matkustavalle muukalaiselle, ja\nsamalla hänelle näytetään ryhmä suuria sypressejä, jotka brittiläinen\nrunoilija on omin käsin istuttanut.\n\nLaivamatka Lidoon on ihana. Siellä saa oikean kuvan laguuneista, näkee\njoukon Venetsiaa ympäröiviä saaria kirkkoineen ja luostareineen sekä\nlujat linnoitukset, jotka suojelevat Venetsiaa meren puolelta.\n\nLidossa saa ajaa raitiovaunussa, istua ulkoravintolojen mukavissa\nnojatuoleissa tahi rannalla kävellen hengittää Adrianmeren kevyttä\nsuolaista ilmaa. Lapset poimivat meren huuhtelemasta rannasta\nsimpukankuoria, meritähtiä ja monen moisia Ahtolan antimia.\n\nKalastajavenheet valkoisine purjeineen leijailevat merellä aivan kuin\nkalalokkien kiiltävät parvet. Mutta valkoisten purjeiden joukossa näkee\ntuon tuostakin punaisen ja ruskean keltaisia. Ne ovat chioggialaisten\nkalastajain purjeita, jotka aina helposti tunnetaan toisten joukosta.\n\nChioggia on Lidon läheisyydessä. Sen nimi on tuttu jokaiselle, joka\non lukenut Venetsian taisteluista genualaisten kanssa. V. 1378—1381\nkäytiin tarujen ylistämä Chioggiasota. Genuan pyhä Yrjö ja Venetsian\npyhä Markus olivat kauan kamppailleet kaupan herruudesta Välimerellä.\nViimeinen sota oli verisin. Sen alkaessa Venetsian laivasto voitettiin\nniin perin pohjin, että vaan kuusi laivaa pelastui, ja laguunit olivat\nsuojatta. Silloin kokoontuivat Venetsian patriisit huolestuneina\nDogien palatsin suuren neuvoskunnan kokoussaliin keskustelemaan\nkaupungin puolustuksesta. Valkopartainen dogi Andrea Contarini\njohti neuvotteluja. Päätettiin tukkia laguuniväylät, upottaa kiviä\nlaivareitteihin ja poistaa merimerkit. Mutta ennen kuin kaikki oli\ntehty, oli Genuan laivasto jo ylläköllä valloittanut Chioggian linnan\nja purjehtinut sisään laguuneihin. Jos nyt genualaiset olisivat\nheti hyökänneet Venetsian kimppuun, niin se olisi ollut hukassa.\nMutta he alkoivat valloitella laguunien muita linnoituksia, ja siten\nvenetsialaiset saivat ajatusaikaa.\n\nVenetsian neuvoskunta tarjosi genualaisille edullista rauhaa;\ngenualaiset himoitsivat Venetsian perikatoa ja hylkäsivät ehdotuksen.\nMutta onnettomuudessa Venetsia näytti voimansa. Käsityöläiset ja\nylimykset tarjoutuivat kilvan valtiolle sotamiehiksi, merimiehiksi\ntai työmiehiksi laivaveistämöihin, ja valtion rahasto täyttyi\nvapaaehtoisista lahjoista. Aseita jaettiin kansalaisille, gondoolit\nja muut veneet Venetsian kanavilla koottiin ja varustettiin\nsotakuntoisiksi. Laivaveistämössä tehtiin työtä yötä ja päivää.\nYlimysten kustannuksella varustettiin vähässä ajassa 34 laivaa.\nMiehistöä harjoitettiin joka päivä Venetsian kanavilla. Dogi itse,\nvaikka kävi kahdeksaakymmentä, astui laivaan, luvaten ettei ennen\npalaisi palatsiinsa, kuin genualaiset olisivat karkoitetut, ja useimmat\nneuvosherrat seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nKirkkaana kuutamoyönä (jouluk. 13 p. 1379) Venetsian sotalaivasto\näkkiä purjehti ulos laguuneista. Genualaiset, joiden laivat olivat\ntalvimajoissa Chioggian sisäpuolella, hämmästyivät. He koettivat kaikin\nvoimin tukkia Chioggian kahta kulkuväylää kivillä ja proomuilla,\nmutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Saarrettuina Chioggian\nhiekkasärkkien taakse genualaiset pian menettivät vahvat asemansa\nlaguuneissa. Seitsemän kuukautta he kestivät vimmattua piiritystä, ja\nheidän täytyi seuraavana keväänä, menetettyänsä 5,000 miestä ja 32\nlaivaa, antautua voittajan armoille.\n\nPyhä Markus oli voittanut pyhän Yrjön. Rauhanteossa Genua luovutti\nkaikki ne alueet, jotka se oli sodan alussa valloittanut Venetsialta.\nGenua vajosi mitättömyyteen ja Venetsiasta tuli maailmankaupan keskus.\n\nTämän tarinan sukupolvi toisensa jälkeen kertoo lapsilleen, ja\nmuinaisaikojen sotaisten tekojen synnyttämä itsetunto elää vieläkin\nsiinä pienessä kalastajakaupungissa, joka on syntynyt muinaisen\nChioggian linnoituksen paikalle. Chioggian asukasten luonteessa on\nsäilynyt sotainen piirre, jota todistavat kalastajain ja merimiesten\nrohkeat seikkailut sekä heidän tuimat ja terävät kasvonpiirteensä, jopa\nnuo räikeän heleät väritkin, joilla he purjeitansa koristelevat.\n\nLidon hotelleissa, maantiellä ja kävelyteillä näkee kansaa kaikista\nmaista, sillä siellä on m.m. kuuluisa kylpypaikka. Adrianmeren vettä\npidetään niin terveellisenä, että jo Rooman keisari Nero antoi\nkuljettaa sitä suurissa astioissa omiin kylpyaltaihinsa.\n\nPaluumatka Lidosta tehdään tavallisesti auringonlaskun aikana, jolloin\npäivän kehrä painuu meren syliin ja laguuneilla leikkii hurmaava värien\nloisto. Venetsia on silloin autereisen hämyharson verhossa ja meri, maa\nja taivas sulautuvat yhteen äärettömässä kaukaisuudessa.\n\n\n\n\nVIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA\n\n\nEräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät\nkirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja\nläksimme kaupunkia katsomaan.\n\nKellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan,\njota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun\npää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee\nkellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo:\nkatulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi\nkymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä.\nPitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko\nhieno maailma oli ostoksia tekemässä.\n\nTunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan\nikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria,\npieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja\nhelmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä,\nkaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista\nkorvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.\n\nToiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia.\nSuuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja,\nnappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä\nerivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten\nja kyyhkysten kuvia.\n\nSuurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta\nvarsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut\npeilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa\nVenetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit,\njoiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu\nVenetsian loistorakennus.\n\nMatkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain\nVenetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen\nedustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen,\njossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen,\njoka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli\nmustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka\nhänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen\nalustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis\nkirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa... on\noikea taideteos.\n\nMutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja\nsievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.\n\n— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen\ntoverilleen.\n\nTotta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä,\nhohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.\n\nKultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja\nvenetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja\nsilmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady\nja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.\n\nVaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen\nkuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita\nmiehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen\nlasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa\nlasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta\nmenee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset\nostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja,\nkukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.\n\nMe lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana\npitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät\njohtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja\npäivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita\npuoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa\nvieressä... koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.\n\nEniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät,\njoissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien\nkuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo\nVeronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien\ntauluista.\n\nSiellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla\nyleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin\naijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa\nkonsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana\nolekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.\n\nKonsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä\nVenetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän\nehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.\n\nMe läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa.\nNyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla\nei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt\nkoko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli\npehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan\nvalkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi\nsalaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.\n\nEtäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja,\nkaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi\nkirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä\nilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä,\nkeltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta,\ngondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät,\nsäihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus\npalatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja\nsitten taas kuun hopeisessa hohteessa.\n\nMikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja\nhämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän\nvalossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt\nnäkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.\n\nPalatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä\ntäällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka\nmielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki,\nsekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa\nkeinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien\nsametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä\nsilkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto\nvielä kokonansa mennyt!\n\nJo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä\nkovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla\nlyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme\nnoin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä\nja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla\ngondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää,\nkasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat\nvuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa... ja\nsoololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän\nautuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä\nkorkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät...\n\nMeistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi\nsillä lailla laulaa... yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa\nyhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää...\n\nLaulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea\nihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin\norava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin,\nkun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka\nnöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.\n\nSellaisesta musiikista... sellaisille taiteilijoille... kuparikolikko\nhattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta\nkertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi\nkertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti\ntekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa\nantaneet.\n\nSilloin opimme me \"köyhän Pohjolan\" asujamet ensi kerran huomaamaan,\nkuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti\ntaiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman\nkuparikolikon.\n\nHiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi\nraketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että\nlaulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän\ntoisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä\nainoana suurena konserttisalina.\n\nHetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun.\nNe olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka\nomituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa\nkotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen\n\"Sydämeni laulun\", jossa puhutaan \"Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta\nhiekkakehdosta\"... Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon\nkauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi\nhuolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä... Nyt\nkajahti \"Santa Lucia\"!\n\n    \"Sul mare luccica\n    l'astro d'argento,\n    placida è l'onda,\n    prospeio è il vento.\n    Venite all'agile\n    barchetta mia.\n    Santa Lucia!\"\n\n(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on\ntuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)\n\nSovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri\npani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme\ntiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet\nkäärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme\nseurasi meitä vielä kauan \"Santa Lucian\" keveät säveleet...\n\nKotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle.\nAvasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä\nkauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori\nvalon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien\nvälistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden\nrinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri\nkultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina\nloistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä\nkertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja\n\"lyijykamarien\" kauhuista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen\nsammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme\nlamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje\nkotoa.\n\nKirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta\nja vinhat vihurit... että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista\nsynkeät... ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja\nkylmää kevättä...\n\nMitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä\nhuhtikuuta... Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet...\n\nTuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten\nkesken... täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.\n\nTuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä\nantautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona\nisät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää...\n\nJa sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin,\nniin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi\nSuomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran\nsaanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.\n\nSilloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää\nkotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla\nsäästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta\nperintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa\non kaikki nuorta... kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa.\nHallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä... mutta siellä\nnuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se\nmuuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen...\n\nJa sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä,\nettä talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään\njälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa \"Maamme\"-laulajan\nprofeetallinen ennustus:\n\n    \"Viel' lempemme saa hehkullaan\n    Sun toivos, riemus nousemaan,\n    Ja kerran laulus, synnyinmaa\n    korkeemman kaiun saa!\"\n\n\n\n\nIX. VÄHÄN VENETSIAN TAITEEN HISTORIAA\n\n\nSen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä\nteoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta,\nsillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa.\nLuonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen\ntaiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot\ntässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman\ntaiteen tunnetuimmista mestareista.\n\nMyöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla\noli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät\nvapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa\nalkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa\nkaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen\njäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi\nVenetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15.\nvuosisataan saakka.\n\nSen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta\nvaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi\nsaarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin _Vittore Pisano_\nja Umbriasta _Gentile da Fabriano_, molemmat 1400-luvun suurimpia\nmestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea\nVerrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat\nmolemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että\nrenessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian,\nPaolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja\nkuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja\non heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen,\nettä vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa,\nlienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti\nrahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita\nsuorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet\nnoista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan,\nloivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän\nhartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.\n\n_Andrea Verrocchlo_, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli\nsyntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin\nharrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä.\nHän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista,\nterracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee\nvoimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin _Bartolonimeo\nColleonin_ mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo\nkirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja\npalkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella\nolivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli\ntasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan\nvarotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä\nniin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle\n100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä\npystytettäisiin Markuksen torille!\n\nPelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten\nFirentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan\neräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin\nfasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan\n1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen\nmukaan.\n\nColleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu,\nja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat.\nVäkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan\nvertauskuva. \"Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen\nrajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa\nseikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo,\non kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa.\nYksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos\nedessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat\nratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla\". Näin kuvaa eräs\ntaiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.\n\nVenetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman _Jacopo Tatti_, joka\nopettajansa mukaan otti _Sansovinon_ nimen. Hän syntyi Firentsessä\nv. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino\neli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan,\njolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo\nfreskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja\ninnostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v.\n1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta\nsaamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka\ntunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen\nkoristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on _Markuksen Kirjastotalo_\nPiazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta\n\"ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä\njoonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa\naukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen\npylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka\nrunsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja\nfriiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet\npäälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan\npäällispäätteen\". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.]\nMonet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen\nmallikelpoisena esikuvana.\n\nSansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia \"Zecca\" eli rahapaja\nCanale granden varrella sekä \"Loggettaksi\" nimitetty korurakennus, joka\nhautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.\n\nSansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa\nMichelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat\nkokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin\njäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa,\npysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat\nvaloisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista\nvahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902,\nmutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt\nkuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja\nkuvapatsaita.\n\nSulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa.\nSitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat \"jättiläiset\" _Mars\nja Neptunus_, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa\nMichelangelon \"Davidin\" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan\nVenetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.\n\nVähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta\nkuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja\nteollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin\nperheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on\nVenetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt\nmonta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian\netevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne\nveljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat\nSan Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin _Buon, Rizzi,\nLombardi ja Leopardi_ nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi\non _Bellinin_ perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja\npojat Gentile ja Giovanni Bellini.\n\n_Jacopo Bellini_ on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa\nvapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman\nalan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee\nharvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin\nVenetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan\nAdrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät\nasukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja\nkehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää\nhiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden\nkuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten\nlähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään\nedistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja\nmaalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät\ntämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt\novat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän\nkuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan\nsanoja käyttääksemme, \"ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun\nkauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten\nonnellisesta olostaan\".\n\nOikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika _Giovanni\nBellini_. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea\nMantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan,\neläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat\nmaalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse\nTiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti\ntutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa\nteoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön.\nMitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin\nettä hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin\nteoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen\nloppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta.\nBellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha.\nHänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian\nkokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva\n\"Maria de Frari\" kirkon sakastissa, sekä \"Madonna valtaistuimella\",\njoka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä\nsoittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti\nkopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa\nkuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on\n\"dogi Loredanin\" kuva tunnetuin.\n\nGiovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen\ntaiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei\nvoitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit\nmannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos\nVenetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli\nseinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata\nöljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien\nkokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat\nvenetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva\ntilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen\ntehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi\nveli _Gentile Bellini_, joka oli saanut ristimänimensä isänsä\nopettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli\n1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret\ntaiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi\nlaatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena\non aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa\nmestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen\ntauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia\n15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on \"Pyhän Markuksen saarna\nAleksandriassa\", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian\nTaideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista\nMarkuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa\nnäemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.\n\nGentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän\nsai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien\nparantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta,\nettä Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile\nlähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän\nmaalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain\nkuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa,\nkoottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita.\nVenetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti\nDogien palatsin maalaukset.\n\nKorkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen,\nmutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu\nkohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat\nGiovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme\nsuurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.\n\nHe ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta.\nGiorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien\nAlppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla,\njoiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien\nkotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa\nheidän luomisaikansa loppuun asti.\n\nEnsiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, _Giorgione_, on tullut\ntienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini\noli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet\nmaisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa\nsemmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija,\njoka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen\nvoiman, \"kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi\ntuleksi\".\n\nGiorgionen kuuluisimpia kuvia on \"Tähtien tutkijat\": kolme miestä\nkeskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset\nmuodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä\nkuuluisa on \"Giorgionen perhe\", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin\nmaiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän\nmatkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana.\n— Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m.\neräs Firentsessä oleva kuva \"Soittajaiset\". Näemme erään hengellisen\nherran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka\nsoittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu\npäässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden\nkasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.\n\nGiorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat\nmestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden\nhoukutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä.\nV. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen\nkuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen\nsurusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut\nhänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen\nsuudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen\nneronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian\naikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa\nvertaiseksi.\n\n_Palma Vecchio_ syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v.\n1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala.\nHän on maalannut \"pyhiä perheitä\", joista huokuu vastaan hiljainen\nonni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on \"Marian ilmestys\", jota\nsäilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on\n7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen\nsankarillisena ryhdiltään.\n\nNyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista _Tizian\nVecellistä_ eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien\nsivistyskansojen keskuudessa.\n\nEnnen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa\nfriaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla\nromanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä.\nTizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika\noli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten\nluo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman\nmosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat\nja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse.\nJonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian\nGiovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa\nopettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin\nmestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen\nvaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione,\njoka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän\ntutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista\ntaidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa\nrenessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa\nmuistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon\nenemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä,\nettä hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen,\nvapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.\n\nTizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: \"Jumalallinen piirre\nhänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun,\njoka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu,\nja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä\ntodellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän\nesittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on\nyleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä\nniin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin\nTizian\". (Jak. Burckhardt.)\n\nTizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden\nperikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja\nsuuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta\nja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja\nhengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha.\nHän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää,\nja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan\npelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.\n\nTizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella\nijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti\ntyötä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut\nGiorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan.\nGiorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja\nsilloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.\n\nTizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä\non varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa,\noleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri\naika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan\non renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee\npaavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa\nVatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo \"Pietàn\" ja \"Davidin\"\nsekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin\nkattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa,\nFirentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja,\njoissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa\nkukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen\nvuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä,\nmillä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.\n\nJälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä\ntunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan\nsuuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella\nhuoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt\nhuomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen\nkauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen\nTizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset\nihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.\n\nNäin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian\nhallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat\nlahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää\nhuomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman\nkauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.\n\nSiihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta.\nKauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen\nkruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan\nihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja\nvoimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää\nkorkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä\nkauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena\nkuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu\nseuraava kirjoitus: \"Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen,\nsillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta.\"\n\nKun näemme noita Tizianin \"Venuksia\" valokuvissa ja taidehistorioitten\nlehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus,\nettä nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä\nalastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa,\njoka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen.\nMutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on\ntaiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien\nvoima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne\nunohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme,\nettä mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja\npuhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää.\nAlastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse\nrauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!\n\nTizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta\ntaiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta,\njoka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä\ntaiteilijoita, jotka \"peittävät paljastaakseen\" ja siten johtavat\nkatselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen\nluomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan\nkädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia\novat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat\ntunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen.\nSellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu\npuhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.\n\nTizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea,\njota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri\nsuru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen\navioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2\ntytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden\nperikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut\noheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.\n\nLoppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä\nVenetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat,\njotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin\nikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan\nItalian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa.\nFrans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa\nperästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet\nvieraakseen.\n\nSiihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja\ntavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman\nmahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan\nkerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin\nkädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan\nihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin\nhenkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V\nkorotti Tizianin faltskreivin arvoon.\n\nTällaisiin kunnianosoituksiin sen ajan ihmiset, etenkin venetsialaiset,\npanivat rajattoman suuren arvon. Tizian oli tässä kohden oman aikansa\nlapsi. Hän iloitsi ylhäisten kunnioituksesta seurustellen ruhtinaana\nruhtinasten joukossa, mutta loistava asema ei häirinnyt hänen\ntasapainoaan. Tizian teki uupumattoman ahkerasti työtä ja oli aina\ntunnollinen. Vaikka häntä alituisesti ahdistettiin suunnattomalla\ntilausten määrällä, ei hän koskaan hätäillyt työssään.\n\nHänen työtavastaan kerrotaan, että hän ensin siveli kankaalle\npohjamaalin, veti sitten voimakkain piirtein kuvan ääriviivat, maalasi\nmustalla varjot, valkoisella valokohdat sekä punaisella ja keltaisella\nkeskivärit. Kun tämä alkutyö oli tehty, jätti hän kuvan joksikin\naikaa lepäämään, otti sen uudestaan esille, pani taas lepäämään, ja\nvasta kolmannessa käsittelyssä sai maalaus sen värien tenhon, jossa\nei yksikään maalari ole tullut Tizianin vertaiseksi. Nuorempina\npäivinään Tizian sen ajan tapaan maalasi jokaisen yksityiskohdan\nhuolellisesti hienoin piirtein, niin että joka ainoa hiuskin näyttää\nerikseen maalatulta, mutta vanhempina päivinään, jolloin tilausten\npaljous alkoi häntä yhä enemmän rasittaa, oli hänen pakko keksiä\nnopeampi maalaustapa, jotta lyhempiaikaisella työllä saisi syntymään\nenemmän valmista. Hänen onnistuikin muutamilla harvoilla piirteillä\nsaada aikaan voimakkaita vaikutuksia. Tämän myöhemmän maalaustavan\ntuotteita on m.m. Tizianin verraton taulu \"Ristiltä ottaminen\" Pietarin\nEremitagessa. Varsinkin kaukaa katsottuina ovat täten maalatut kuvat\nerinomaisen eläviä. Näin hän tuli opettajaksi ja tienraivaajaksi\nmeidän aikamme maalareille, jotka tämän maalaustavan ovat kehittäneet\nkorkeimpaan täydellisyyteen, mutta uusi maalaustapakaan ei voinut\nvietellä häntä hermostuneeseen kiireeseen: Yhä edelleen, elämän loppuun\nasti oli joka ainoa piirre hänen teoksissaan syvimmästä vakaumuksesta\nlähtenyt.\n\nTizianin teoksia on joukottain miltei kaikissa maailman suurimmissa\ntaidekokoelmissa. Tässä mainitsemme ainoastaan muutamia ihanimpia ja\neniten tunnettuja.\n\nHänen nuoruutensa teoksiin kuuluu \"Veroraha\", joka on Dresdenin\ntaulukokoelmassa. Kuva esittää Jesusta ja fariseusta, joka kiusaten\nkysyy: \"sopiiko keisarille maksaa veroa?\" Jesus luoden häneen tyynen,\nsyvän ja läpitunkevan katseen, torjuu luotaan kavalan fariseuksen\nnoilla tunnetuilla sanoilla: \"antakaa keisarille kuin keisarin ovat\nja Jumalalle kuin Jumalan ovat\". — Tämä taulu on tunnetuimpia taiteen\nmestariteoksia ja on se valokuvajäljennöksinä, vaskipiirroksina ja\nvalopainoksina tuhansien Suomenkin kotien kaunistuksena.\n\nEräs toinen Tizianin varhaisemmista tauluista \"Rakkauden kaivo\"\nnimeltään, on melkein yhtä tunnettu. Se esittää kahta nuorta naista\nkaivon luona ihanan iltamaiseman keskellä. Toinen naisista on komeassa\npuvussa, toinen aivan alaston, suitsutusastia kädessä, — molemmat\nihmeellisen kauniita — ja pieni siivekäs rakkaudenjumala sekottelee\nkaivon vettä. Tämän taulun värit ovat sulavat ja kirkkaat. Matkustaja,\njoka Roomassa on joutunut Borghesen taidekokoelmaan ja pysähtyy\nsiihen huoneeseen, jossa Tizianin alkuperäistä maalausta säilytetään,\njoutuu kuin lumouksen valtaan. Siinä on sukupolvi toisensa perästä\nvuosisatoja seissyt äänettömässä ihastuksessa ja taiteen tuntijat ovat\nkirjoittaneet laajoja esityksiä selittääkseen Tizianin ihmeellisen\nkuvan aatesisällystä. Selvää on, että maalaus on vertauskuva, mutta\nminkä ajatuksen taiteilija siihen on kätkenyt, siitä oppineet ovat eri\nmieltä. Joku on väittänyt, että nuo nuoret naiset olisivat rakkauden\nvertauskuvia, alaston muka esittäisi maallista ja puettu taivaallista\nrakkautta, toiset luulevat alastoman esittävän rakkautta ja puetun\nmuka häveliäisyyttä. Aivan viime aikoina on muuan saksalainen taiteen\ntuntija Avenarius vihdoin keksinyt selityksen, joka mielestämme poistaa\nhäiritsevät harhaluulot ja opettaa meitä katselemaan Tizianin taulua\naivan kuin uudessa valossa. Näin kirjoittaa Avenarius: \"Tizianin\nkuvan selitys on oikeastaan niin yksinkertainen ja luonnollinen, että\nkatselijan, joka ei ennestään ole kuullut siitä mitään selitystä,\npitäisi jo ensi silmäyksellä itsestään ymmärtää sen merkitys.\nMutta vuosisatojen kuluessa ovat väärät selitykset niin syöpyneet\nsivistyneiden katselijain tajuntaan, että he eivät voi vapaasti ja\nharhaluulojen häiritsemättä tätä ihanaa kuvaa katsella. Ylhäinen\nkaunotar on eronnut seurueestaan ja istunut yksinäisen kaivon kehälle.\n'Häntä' ajatellen on hän taittanut ruusun pensaasta. Kuvat kaivon\nkehässäkin muistuttavat rakkautta, iltamaisema synnyttää haaveksijassa\nlemmen muistoja ja veden solinassa pieni lemmenjumala leikkii. Ja\nkatso: hiljaa lähestyy häntä ylimaailmallinen nainen, itse Venus\nrouva — hän istuu jo kaivonkehän toisella reunalla kuiskaten kopealle\nkaunottarelle suloisia sanoja, jotka saavat hänen sydämensä ylpeyden\nsulamaan rakkauden jumalattaren häntä yhä lähemmä siirtyessä. Näin\nkäsitetylle kuvalle voisi antaa nimen: 'Kehotus rakkauteen'.\"\n\nNäin Avenarius. — Tuntuu tosiaankin, kuin hänen selityksensä\nhaihduttaisi häiritsevät harhaluulot ja avaisi silmämme Tizianin\ntaulun yksinkertaiseen ymmärtämiseen. Mutta olkoon kuvan oikea selitys\nmikä tahansa, se vaan on varma, että ken kerran on tämän taulun\nnähnyt, ei koskaan unohda sen ihmeellistä värien tenhoa eikä sitä\nviehättävää maisemaa, jonka keskellä tuo komea kaunotar uneksii.\nVäritöntä valokuvajäljennöstä katsellessa ei tietysti voi aavistaakaan\nalkuperäisen teoksen kauneutta.\n\nTizianin muotokuvista on Ranskan kuninkaan \"Frans I:n kuva\"\nkuuluisimpia. Se esittää Frans I:n miehekkään muodon, mutta\nkasvoissa näkee myös sen nautinnonhimoisen piirteen, joka oli tälle\nkevytmieliselle kuninkaalle luonteenomainen.\n\nUskonnollisista maalauksista on \"Marian taivaaseen astuminen\"\n(\"Assunta\") kaikkein kauneimpia. Se on suurikokoinen komeasti väritetty\ntaulu, joka täyttää kokonaisen seinän Venetsian Taideakatemian\nsalissa. Mestari on valmistanut sen voimansa päivinä v. 1518. —\nTaulussa on kolme eri ryhmää: keskellä madonna pilvilaivassa,\nylhäällä Isä Jumala Pojan ja Pyhän Hengen seuraamana ja alhaalla\napostolit. Tätä taulua kuvaa Lübke seuraavasti: \"Ympärillään ihana\nparvi riemuitsevia enkeleitä liihottaa madonna mahtavan juhlallisesti\nylöspäin. Ihmeellinen säde ylevää kirkastuksen intomieltä välähtää\nhänen jumalallisista silmistään, jotka näkevät taivaan ihanuutta, sillä\nhänen yläpuolellaan ilmestyy Isä Jumala kädet levällään enkelisädekehän\nkeskellä. Mutta alhaalla valtaa kiihkeä kaipuu apostolit, jotka hän on\njättänyt maan päälle, ja jotka tuntevat tenhovoiman vedättävän heitä\nkirkastetun mukana ylöspäin.\"\n\nVenetsian Taideakatemiassa on eräs toinenkin Tizianin suuri maalaus\nneitsyt Marian elämästä. Se esittää neitsyttä pienenä tyttösenä\nastelemassa ylös temppelin portaita. Ellei tietäisi, että kuva esittää\nMarian temppeliin viemistä, ei uskoisi, että tämä on uskonnollinen\nkuva köyhän jumalanäidin historiasta, sillä Tizian on tässä taulussa\nkuvannut oman aikansa Venetsian uhkeata loistoa. Itse neitsyt-lapsikin\nkomeassa puvussa tepastelee terhakasti ylös portaita. Kuva on niin\nelävästi maalattu, että muukalainen, joka ensi kerran eläissänsä astuu\nsiihen saliin, jonka seinää se kaunistaa, miltei säpsähtää, luullen\nnäkevänsä elävän tyttösen Venetsian entisen komeuden ajoilta.\n\nTizian on maalannut suuren joukon madonnankuvia, joita tapaa monissa\nItalian kirkoissa ja muun maailman suurissa taidekokoelmissa. Ihanaisin\nniistä on n.s. \"Pesaron madonna\" Venetsian Frari-kirkossa. Tätä kuvaa\non sattuvasti verrattu \"voitonvirteen\", ja on vertaus siitäkin syystä\npaikallaan, että teoksen on tilannut ja kirkolle lahjoittanut rikas\nPesaron suku sen johdosta, että eräs suvun jäsen oli saanut voiton\nVenetsian hirmuisista vihollisista turkkilaisista.\n\nTämä Tizianin madonna on siitä merkillinen, että jumalanäiti ei ole\nkuvan keskellä, kuten kaikkien edellisten mestarien alttarikuvissa,\nvaan on sijoitettu kuvan oikeanpuoleiseen syrjään, jossa katselija\nnäkee hänet sivultapäin. Korkealta istuimeltaan madonna armiaasti\nkumartuu alas rukoilijoiden puoleen. Hänen sylissään leikkivän lapsen\nhuomiota koettaa pyhä Franciskus kääntää viiteen Pesaro veljekseen,\njotka komeissa puvuissa ovat maassa polvillaan. Keskellä taulua\nmadonnan edessä istuu arvokkaana ja juhlallisena pyhä Pietari suuri\nkirja sylissä ja avain jalkain juuressa. Portaiden juurella on\npolvillaan pyhä Antonius. Mutta vasemmalla turkkilaisten voittaja\nrautahaarniskassaan taluttaa turkkilaista vankia voittosaaliinaan. —\nLuonnollista on, että Pesaron suvun ylhäiset herrat ovat alttarikuvan\npäähenkilöinä, ja heidän muotokuviensa mestarilliseen esittämiseen\nTizian onkin kiinnittänyt suurimman huomion.\n\nTämän madonnankuvan läheisyydessä on Tizianin oma hauta. Sinne sureva\nVenetsia saattoi suurimman taiteilijansa maalliset jäännökset komeassa\ngondoolikulkueessa v. 1576. Yhdeksännellätoista vuosisadalla rakennutti\nItävallan keisari hänelle upean hautamerkin, joka on kolmiosaisen\nriemuportin muodossa. Keskellä on kuva maalariruhtinaasta, joka tempaa\npois Sais'in jumalattarenkuvaa verhoavan esiripun.\n\n[Saisin verhotun jumalankuvan taru on meille tunnettu Schillerin\nihanasta runosta. Siinä kerrotaan intomielisestä nuorukaisesta,\njoka tahtoi kuoleman uhallakin avoimin silmin nähdä sen, mitä ei\nkenenkään kuolevaisen ollut lupa elävin silmin nähdä, tempasi esiripun\njumalankuvan edestä, ja vaipui kuoliaana maahan.]\n\nKuvaavia taiteita edustavat veistokuvat muodostavat mestaria ympäröivän\nkunniavahdin ja hautamerkin pinnat on kaunistettu korkokuvilla, jotka\nesittävät Tizianin pääteoksia.\n\n[Lähellä Tizianin hautaa on erään Pesaro sukuun kuuluvan dogin\nkerskailevan komea hautamerkki barokkityyliä, Baldassare Longhenan\ntyötä. Tämän täydellisenä vastakohtana esiintyy sen viereen sijoitettu\nyksinkertainen suuri marmoripyramiidi, jonka avatusta ovesta surevaiset\nhiljaa vaeltavat sisälle kantaen uurnaa. Pyramiidin alla lepää\nVenetsian viimeinen suuri kuvanveistäjä Antonio Canova (1757—1822).]\n\nVielä sananen muutamasta Tiziania nuoremmasta taiteilijasta, joiden\nteoksia tapaa kaikkialla Venetsiassa.\n\n_Paris Bordone_ syntyi v. 1500, oli Tizianin oppilas ja vietti suuren\nosan elämäänsä Venetsiassa. Bordone oli värien käyttämisessä niin\netevä, että hänen taulujaan joskus on luultu Tizianin maalaamiksi.\nHänen parhain teoksensa on muuan suuri öljymaalaus Taideakatemiassa.\nTaulu esittää erästä aikaisemmin kertomaamme tapausta Venetsian\nloistoajalta: komeaan neuvoston kokoukseen ilmestyy köyhä kalastaja\nantaen dogille jalokivisormuksen (\"pyhän Markuksen kihlasormuksen\"),\njonka hän on löytänyt suuren kalan vatsasta. Tämä taulu on\nTaideakatemian kallisarvoisimpia aarteita ja hauska niiden katsella,\njotka tahtovat tutustua Venetsian loistokauden historialliseen elämään.\n\nJacopo Robusti (1518—1594) oli värjärin poika Venetsiasta ja\nsai sen johdosta kotikaupunkilaisiltaan liikanimen _Tintoretto_\n(\"pikkuvärjäri\"). Hänkin oli vähän aikaa Tizianin oppilaana, oli\nkunnianhimoinen ja levoton luonteeltaan eikä tahtonut tietää niitä\nkohtuullisuuden vaatimuksia, joita rikaslahjaisimmankin taiteilijan\ntäytyy noudattaa. Tintoretto tahtoi olla Tizianin vertainen värien\nkäytössä ja kilpailla Michelangelon kanssa piirustuksessa, tavoitellen\nalkuperäisyyttä ja voimakkaita vaikutuksia. Tintoretto herätti\nhämmästystä käsittelemällä vaikeita aiheita ja maalaamalla mahdottoman\nsuuria tauluja. Hänen teoksiaan näemme San Marcossa, mutta varsinkin\nDogien palatsissa, jossa tältä taiteilijalta on 56 maalausta, niiden\njoukossa tuo ennen mainitsemamme mahdottoman suuri \"Paratiisi\".\n\nOn sanottu että Tintoretto on pyrstötähti, jonka kirkkautta aika on\nhimmentänyt. Paolo Cagliaria, jota syntymäkaupunkinsa mukaan nimitetään\nVeroneseksi, sitä vastoin saattaa verrata kiintotähteen, joka vielä\ntänäkin päivänä loistaa yhtä kirkkaana kuin kolme vuosisataa sitten.\n\n_Paolo Veronese_ syntyi 1528 Veronassa, mutta asui suurimman osan\nikäänsä Venetsiassa ja kuoli siellä 1588. Hän oli nero, jolla oli rikas\nmielikuvitus ja suuri luomiskyky. Venetsian tasavalta ymmärsi antaa\nVeronasta muuttaneelle mestarille täyden arvon käyttäen häntä varsinkin\nVenetsian suurten muistojen kuvaajana. Viimeiset kymmenen vuotta\nelämästänsä hän omistikin kokonansa dogien palatsin kaunistamiseen. —\nPaolo Veronesen kuuluisimpia seinätauluja tämän palatsin loistosaleissa\non suuri ja komea maalaus, joka kuvaa Europa nimisen Kreikan taruajan\nkuninkaantyttären ryöstämistä.\n\nPaolo Veronese maalasi paljon kuvia, joilla on raamatullinen nimi,\nmutta hän valitsi aina sellaisia aiheita, joiden avulla hän sai\ntilaisuutta kuvata kauniita pukuja ja Venetsian ylhäisön elämää\niloisissa juhlissa. Hänen kuuluisimpia kuviansa on Taideakatemiassa\nseinän täyttävä kuva: Jesus Levin vieraana. Siinä on maalattuna koko\nsilloinen Venetsian ylhäisö komeassa pylvässalissa herkullisen pöydän\nääressä. Fariseukseksi ja hänen vieraikseen kuvatut henkilöt olivat\ntuttua väkeä Veronesen omasta seurapiiristä, ja heidän keskuudessaan\nistuu Jesus, ylevä kauneus ja lempeä surumielisyys kasvoillaan.\n\nKun me luemme evankeliumin kertomusta Kaanaan häistä, niin me\nkuvittelemme häidenpitäjiä köyhiksi ihmisiksi, jotka varojen puutteessa\neivät voineet hankkia kylläksi viiniä juhlaansa, mutta Paolo Veronese\nesittää Kaanaan häät ylhäisön herkullisina pitoina ruhtinaallisessa\nsalissa, jonka seinät ja pilarit ovat hohtavan valkeata marmoria, ja\njossa vieraat ovat renessansiajan komeimmissa puvuissa.\n\nSanotaan, ettei yksikään taiteilija ole kuvannut Venetsian suuruuden\najan elämää niin voimakkaasti ja väririkkaasti kuin Paolo Veronese.\nMutta suurimmankaan maallisen ylellisyyden kuvauksissa ei ilmene\nalhaista nautinnonhimoa ja julmuutta, vaan koko tuo loistelias maailma\non Veronesen maalauksissa ikäänkuin ihannoidussa valossa esitettynä.\nSiitä syystä nykyajankin ihminen mieltymyksellä ja väriloisteen\nlumoamana katselee Venetsian viimeisen suuren mestarin teoksia.\n\nPaolo Veronese on saanut viimeisen leposijansa S. Sebastiano kirkossa,\njonka kaunistuksena on sarja hänen parhaimpia teoksiaan.\n\nJälkeen Paolo Veronesen mainitaan Venetsian maalaustaiteen historiassa\nainoastaan yksi kuuluisa nimi, Giovanni Battista Tiepolo, joka\neli 100 vuotta myöhemmin kuin Veronese. Hän vielä kerran koetti\nkankaalle kiinnittää kotikaupunkinsa kukistuvan suuruuden muistoja,\nmutta italialaisen elämän kultakauden sävel oli silloin jo ainiaaksi\nsoinnahtanut sammuksiin.\n\nOlen esittänyt ainoastaan muutamia kuuluisimpia henkilöitä Venetsian\ntaiteen historiasta. Ken on syvemmältä tutustunut esittämääni\naineeseen, tietää ettei tässä ole mainittuna läheskään kaikki ne\nmestarit, joihin muukalaisella on tilaisuus Venetsiassa tutustua. Jos\nken tahtoo saada monipuolisen ja omintakeisen käsityksen Venetsian\ntaiteesta, hänellä täytyy olla aikaa ja mielenrauhaa oleskella muutamia\npäiviä etenkin Canale granden varrella olevassa Taideakatemiassa, jonka\nmonilukuiset salit sisältävät suuren aartehiston maalauksia menneiltä\nvuosisadoilta.\n\nNe jalon taiteen tuotteet, joita omin silmin olemme nähneet,\nlämmittävät sydämemme ja täyttävät sielumme kauneuden kuvilla,\njotka vielä elämämme iltanakin voivat olla ilonamme. Matkustaja,\njoka omia näkemiänsä kertoo, voipi ainoastaansa herättää lukijoissa\nja kuulijoissa halua itse nähdä sitä, mikä hänen omaa silmäänsä on\nilahuttanut.\n\n\n\n\nX. CAMPANILI ELI SAN MARCON KELLOTORNI\n\n\nMuukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä\nviimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä\npaikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet.\nHän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin\nloistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja\nCanovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä\nTaideakademiassa.\n\nTämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme\nparvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä\nolimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut\nolivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta\nja värien verratonta voimaa.\n\nMielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden\nmajesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki,\njoka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.\n\nMutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa\nkatsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy\nneliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin\nKirjastotalon nurkassa.\n\nMitä se merkitsee? Ja mitä tietää Markuksen torin särkynyt kivitys?\n\nSiinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98\nmetrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian\nkuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.\n\nNoin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin,\nja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen\nkorurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.\n\nMutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo\nmuutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka\nsaattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä\ntaloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille\nsuljettiin.\n\n14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin\nkellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa,\nensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet\nsinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä\npaljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin\nviereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui\ntiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.\n\nPaljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun\nvallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen\nsilmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa...\n\nNyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan\n— syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan\naikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas\nkohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.\n\nMutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka\nsai kasvot kalpenemaan... tornia ei voitane uudestaan rakentaa...\nperustus on liian heikko... se lepää meren liejuisella saarella.\n\nJokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me\nmuukalaiset tiedämme sen myöskin.\n\nRuumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja\nkaikki, kaikki sortuisi soraan.\n\nVenetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä\nolet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja\ntuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit\nmuuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit\nhuuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa\nsatua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on\nyhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.\n\n\n\n"]